M A R TI N A A IT O LE H TI : ”M A D O N N A O N VA R O IT TA VA ES IM ER K K I S IIT Ä , K U IN K A K Ä Y, JO S IH M IN EN EI U U S IU D U .” IM A G E 29 9 LO K A K U U 20 22 PA L. KANSA JOKA PIMEYDESSÄ VAELTAA Abortti jakoi Yhdysvallat. V KO 4 2/ 20 22 29 3 6 122 9 KESTÄVIÄ JUTTUJA 9/2022 LOKAKUU 12,90?€ Asumuseron molemmat puolet Seksuaalinen väkivalta ei ole uhrin häpeä, sanoo Susanna Hast Ulla-Lena Lundberg kirjoitti ehkä viimeisen romaaninsa KAHDEN ASUNNON LOUKKU TRAUMAN MERKITSEMÄ LIEKKIÄ KANTANUT MARTINA AITOLEHDEN IHMEELLINEN MAAILMA Martina Aitolehti on aina halunnut voittaa. Miksi
Meillä on vain hetki LIPUT 23-64 € ENSI-ILTA 7.10. 02 262 0030 tkteatteri.fi HOBITTI Seikkailu jatkuu LIPUT 25-54 € ESITYKSET 15.12. ASTI NOKIA Aikamme kansallistarina LIPUT 19-47 € UUSINTAENSI-ILTA 31.10. Tutustu koko ohjelmistoon: tkteatteri.fi MUSIKAALI
Tämä ei tarkoita jämähtämistä vaan keskittymistä, ja siksi ihmislaji eroaakin esimerkiksi ruokakaupoista ennen muuta siinä, että yleensä vain ensimmäinen pystyy uudistumaan kar simalla valikoimaa. Vähemmän valikoimaa NIKLAS THESSLUND P Ä Ä K I R J O I T U S Toinen kaupallisen ja henkilökohtaisen tai ihmissuhteita koskevan uudistumisen ero liittyy määrään. Mutta se on tullut paremmaksi. Toisin sanoen suhteesta on tullut syvempi ja vakavampi, mutta onko se uudistunut. Ensin vitsail tiin, sitten marmatettiin Päiväni murmelina tyyppisestä elä mästä pienten lasten kanssa ja nykyisin puhutaan pitkälti siitä, miten oma paikka sukupolvien ketjussa vaihtuu ja mitä kaik kea se tarkoittaa. Ainakin oman ja pienen esiteiniikäisiä käsittävän otoksen perusteella uutta himoitaan aivan yhtä kiivaasti kuin kolme vuosikymmentä sit ten. Syynä ovat tietenkin viime aikojen kriisit, jotka ovat kaikki ruokkineet erilaista vähentämistä, niin matkailun, shop pailun, autoilun kuin lihansyönninkin. Jos hyllyillä oli ennen sataa erilaista tuotetta mutta jokaista melko paljon, oli eri tuotemerkkejä uudistuksen jälkeen tuplamäärä mutta jokaista pienempi erä hyllyssä. Ei lainkaan, päinvas toin. Perusasetukset eivät ole muuttuneet, mutta suhteesta on tullut parempi. Sanat ”uudistaminen” tai ”uusi” taas riittävät aina. Taipumukset lentää harvoin tai ostaa vain vähän uusia vaatteita ovat muuttuneet ainakin toistaiseksi pitäneiksi periaatteiksi kieltäytyä puuhista kokonaan. Kun naapu rin lähikauppa reilu vuosi sitten uudistui, uusiksi meni aivan kaikki: värit, hyllyjako, valikoima ja esillepano. Toki varsinaista uudistamistakin on yleensä samalla aina tapahtunut, onhan uudessa puhelimessa aina enemmän kameroita kuin vanhassa. Onko tietoihin ja taitoihin tullut lisää valikoimaa. Kun kaupan, auton tai puhelimen ominaisuuksia parannetaan, myydään se usein uudistuksena ja uutena mallina, eikä niin, että tätä jo aika hyvää tuotetta on kehitetty edelleen. Twitter @niklasthesslund Sähköposti niklas.thesslund@a-lehdet.fi ”. 25 vuoden aikana tapaamisissa on kuitenkin tapahtunut sisällöllistä muutosta. Ajatusta siitä, että esimerkiksi vaate voisi parantua van hetessaan, viljelevät ainakin meillä ainoastaan yli 40vuotiaat. Enemmän oli silti enemmän. Tasavuosia lähestyessään Marttinen oli oppinut ymmärtämään, mitkä asiat hänen elämässään olivat aina olleet kaikista tärkeimpiä, mitkä asiat ovat niitä, jotka todella lisäävät omaa onnellisuutta. Kuitenkaan omi naisuuksien viilaaminen ei useinkaan riitä kertomaan, että käsillä on aiempaa parempi. Samalla tavalla vaikkapa parisuhde voi lujittua tai syventyä tai urheileva ihminen voi kehittyä pelaajana tai soittava soitta jana, mutta ihmisten tai ihmissuhteiden ulkopuolella tällaista puhetapaa ei useinkaan ole. Syyskuun alussa tapasin vanhaa opiskelukaveria, jonka kanssa olemme tavanneet nähdä kerran pari vuodessa. Onko tarjonta tuoretta tai ennakkoluulotonta. l o k a k u u 2 2 2 3 M adonna on varoittava esimerkki siitä, kuinka käy, jos ihminen ei uusiudu.” Repliikki on Martina Aitolehdeltä tämän numeron kansi jutusta ja jäi mieleen, kun toimituspalaverissa poimimme sen lehden selkämykseen. Ehkä, mutta uudistumisella on silti ollut päinvastainen suunta kuin kaupallisilla uudistuksilla: karsiminen ja luopu minen. Tämä lähikaupan uudistus tuli mieleeni, kun aloin miettiä, olenko itse onnistunut uudistumaan ja jos olen, milloin vii meksi. Aitoleh teä harmitti, että vanha suosikkiartisti oli hänen mielestään jäänyt toistamaan vanhaa levyä. Ei lainkaan, päinvastoin. Ihmisiltä vai tuotteilta, kuuluivat ne sitten pop tai johonkin toiseen teollisuuteen. Samaan aikaan Madonnan kaltaisessa hahmossa tiivistyy myös kysymys siitä, kenen olisi uudistuttava, millä tavoin ja keiltä olemme oppineet sitä odot tamaan. Onko suhde uudistunut. Ilmiselvin seuraus tästä on se, että iso osa kulutuksesta kohdistuu yhä vain uuden hankkimiseen. Latteaa tai ei, sitä paremmin voin, mitä enemmän liikun. Kaava on aina samanlainen: syödään, juodaan ja jutellaan, per jantaiillasta lauantaiaamuun. Toinen syy vähentämiselle liittynee ikään, samassa merkityksessä kuin missä toimittaja Manu Marttinen kirjoitti Imagen viime numerossa viisikymppisyydestään
Mitä siitä seurasi. 30 Pyhä sota Yhdysvalloissa aborttioikeuden kannattajat ja vastustajat eivät edes yritä keskustella. T Ä S S Ä N U M E R O S S A Valokuvaaja Timo Pyykkö Lavastus Tuomas Nortema Meikki ja hiukset Tiina-Maria Valanti Tyyli Niko Luostarinen K A N N E N K U VA. 40 Kirjailijan talossa Liekinkantajat saattaa olla Ulla-Lena Lundbergin viimeinen romaani. 50 Kohtauksia eräästä asumuserosta Helmi Kekkonen muutti pois kotoaan. 4 S I S Ä L LY S L U E T T E L O 3 PÄÄKIRJOITUS 6 AVAAJA – INKERI KOSKINEN 10 KUUKAUDEN DATA 12 POLIITTINEN KOTI 14 DEBATTI – NUORGAM, RASK & PURSIAINEN 15 TOISINKIN VOISI OLLA 16 KOLUMNI – RIIKKA SUOMINEN 18 Peloton Martina Aitolehden elämä ja teot. 58 KESKUSTELIJA – SUSANNA HAST 62 ESSEE – IKUISIA JA HETKELLISIÄ KERTOMUKSIA 66 RUOKA – KATRI MIKKILÄ 68 ELOKUVA – METSURIN TARINA 70 MUSIIKKI – ALEX G: GOD SAVE THE ANIMALS 72 KIRJA – MOHSIN HAMID: VIIMEINEN VALKOINEN MIES 74 KULTTUURISIVU 40–49. Ulla-Lena Lundberg on huomannut, että sanat, joilla hän haluaa kertoa, ovat nuorille vieraita
Toimitus ei vastaa tilaa matta lähetetystä aineistosta. Imagen numerossa 8/2022 inflaatiota käsitelleessä jutussa oli virheellisiä muotoiluja Strategisen tutkimuksen neuvoston roolista, wise -konsortiosta ja bios -tutkimusyksiköstä. Hän aloittaa tässä numerossa Imagen uutena elokuvakriitikkona. lokakuuta 2022. Lundberg oli kattanut pöytään kesän parhaimmat lohileivät. l o k a k u u 2 2 2 5 K E S TÄV I Ä J U T T U J A KAISU TERVONEN Kaisu Tervonen (s. Postiosoite Image, 00081 A-lehdet Käyntiosoite Risto Rytin tie 33, Kulosaari, Helsinki Puhelin (09) 759 61 Twitter @imagelehti Sähköposti image@a-lehdet.fi, etunimi.sukunimi@a-lehdet.fi Facebook www.facebook.com/imagelehti Internet www.image.fi TEKIJÖINÄ TÄSSÄ NUMEROSSA Iida Sofia Hirvonen, Pauliina Holma, Silvia Hosseini, Janne Itkonen, Helmi Kekkonen, Kati Kelola, Kalle Kinnunen, Juuso Koponen, Matti Koskinen, Niko Luostarinen, Maria Mäkelä, Annaliina Niitamo, Tuomas Nortema, Emmi Nuorgam, Oskari Onninen, Miikka Pirinen, Heikki Pursiainen, Timo Pyykkö, Antti Raatikainen, Shadia Rask, Milka Sauvala, Riikka Suominen, Kaisu Tervonen, Pekka Vahvanen, Tiina-Maria Valanti, Antti Vettenranta, Elina Vitikka, Valtteri Väkevä, Sanna Wallenius, Kim Öhman. bios on Koneen Säätiön ja Suomen Akatemian yhteydessä toimivan Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama tutkimusyksikkö, joka tutkii monitieteisesti yhteiskunnan sosioekologisia muutoksia osana wise -konsortiohanketta.. MAINOSTAJAT Mediamyynti ja markkinointi mediaopas.a-lehdet.fi Trafiikki PunaMusta ASIAKASPALVELU JA LEHTITILAUKSET Internet www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu Puhelin 09 759 6600 (ma–pe klo 8–17) Puhelun hinta määräytyy liittymäsopimuksenne mukaan. ISSN 0782-3614 Päätoimittaja Niklas Thesslund Toimituspäällikkö Sonja Saarikoski (virkavapaalla) Tuottaja Laura Myllymäki Ulkoasu Ilari Musta Digitoimituspäällikkö (Ajankohtaismediat) Miikka Järvinen Johtava AD (Ajankohtaismediat) Timo Tervoja Imagen numerossa 7/2022 Iida Sofia Hirvosen kolumnissa oli virhe. numero. Eevil Stöö räppää ”pilviräppi Geronimo” Iso vauva Jeesus -albumilla, ei 6lack albumilla, kuten kolumnissa alun perin väitettiin. 1975) on helsinkiläistynyt toimittaja, joka tykkää katsoa telkkaria, leffoja ja jalkapalloa ja joka opettelee pelaamaan Super Mario Kartia. Aikakausmedia ry:n jäsen. 1979) on helsinkiläinen toimittaja ja tuottaja, jolla on usein jalat hellänä liiasta tanssimisesta. vuosikerta, 299. Imagen vuosikerta on 12 numeroa. Tilatut lehdet toimitetaan force majeure -varauksin (ylivoi mainen este, kuten lakko tai tuotannolliset häiriöt). T E K I J Ä T O I K A I S U T MILKA SAUVALA Milka Sauvala (s. Kustantaja A-lehdet Oy Myyntipäälliköt Mediaopas.a-lehdet.fi Repro ja sivunvalmistus Aste Helsinki Oy Painatus APC Print, Vaasa 2022 Seuraava numero ilmestyy 20. Virallinen osoitteenmuutos postiin tai VTJ:lle päivittyy automaattisesti rekisteriimme. 37. Tähän lehteen hän haastatteli kirjailija Ulla-Lena Lundbergia tämän kotona Porvoossa
Suomessa ei kuitenkaan olisi välttämätöntä panna kaikkia toimenpiteitä täytäntöön, koska täällä luotetaan tieteeseen jo valmiiksi. Kun sanomme jonkin asian olevan objektiivinen, se on kehu, sitä kohti tulisi pyrkiä. Tällöin tutkimus on muuttunut objektiivisemmaksi. Niitä yhdistää normatiivisuus. I N K E R I K O S K I N E N : Kun sanomme jonkin asian olevan objektiivinen, se on kehu” ”. Siinä on selkeä pointti: on riskinä, että tutkijat käyttävät oman kulttuuritaustansa kriteerejä arvostelussaan. Sitten tutkijaryhmä kehittää menetelmää, jolloin menetelmästä saadaan sellainen, että tulokset ovat samanlaisia riippumatta siitä, kuka menetelmää käyttää. Luottaako suomalainen tutkittuun tietoon. Huono luotto tieteeseen ei ole yhtä suuri ongelma kuin politisoitunut luotto. Yhdysvallat on tästä hyvä esimerkki. Samalla käsitteen normatiivinen voima olisi tärkeä säilyttää. Se riippuu siitä, mitä tarkoitamme objektiivisuudella. Esimerkiksi antropologiassa etnografisessa tutkimuksessa on jo noin sata vuotta ollut käytäntönä, että tutkijat pyrkivät välttämään tutkittavien ihmisten uskomusten ja kantojen arvostelua. Mutta tieteenfilosofina haluaisin pystyä tuottamaan käsityksen siitä, mitä tarkoitamme, kun sanomme jonkin asian olevan objektiivinen. Meilläkin on tiede poliittisia ratkaisuja, joita on tehty siitä lähtökohdasta, että kansalaiset eivät luota tieteeseen ja että luottamusta pitää lisätä. Objektiivisuus ei ole on-/off-käsite vaan liukumo. Olemmeko ymmärtäneet objektiivisuuden käsitteen aivan väärin. Suomalainen kuitenkin luottaa tutkittuun tietoon, onneksi. Tämäkin käytäntö lisää tutkimuksen objektiivisuutta. Huiman hyvin. Jos vertaillaan kansainvälisesti sitä, kuinka paljon kansalaiset gallupeissa luottavat tieteeseen, suomalaiset ovat kirkkainta kärkeä. Jos joku muu yrittää käyttää samaa menetelmää, tulokset ovatkin erilaisia. 6 AVA A J A Teksti Laura Myllymäki Kuvat Miikka Pirinen O nko objektiivista tiedettä olemassa, tieteenfilosofi Inkeri Koskinen. Otetaan esimerkiksi kuviteltu laboratoriotutkimus. Sen sijaan käytämme sanaa eri tavoin eri paikoissa. Siksi kulttuurin tutkijat pidättäytyvät tämäntyyppisestä arvostelusta. Meillä on iso joukko erilaisia käyttötapoja sanalle ”objektiivinen”. Arkikielessä todella monet sanat ovat tällaisia, se on tavanomainen tilanne. Tutkijaryhmä on kehittänyt menetelmän, jolla se saa aikaiseksi kiinnostavia tuloksia. Jos tutkittavia katsoo omien arvottavien silmälasiensa läpi, tutkijan tekemä kuvaus tutkittavien ihmisten uskomuksista ja kannoista voi olla vääristynyt. Mielestäni me emme ole käsittäneet sitä. Mielestäni kyllä, ilman muuta, jos meillä on käytössä mielekäs objektiivisuuden käsite. Samalla kuitenkin pitäisi ymmärtää, mitä tarkoitamme, kun sanomme, että tuomari on objektiivinen tai väitämme, että moraalinen kanta on objektiivisesti tietynlainen. Jos taas sanotaan, että jokin asia ei ole objektiivista, se on moite. Silloin kuvauksesta voi tulla etnosentrinen. 1970-luvulla Yhdysvalloissa tieteeseen luottivat kaikTieteenfilosofi Inkeri Koskisen mukaan emme ole käsittäneet, mitä objektiivisuudella tarkoitetaan. On epäselvää, miten ne liittyvät toisiinsa
Politisoitunut luotto tieteeseen on suuri ongelma Yhdysvalloissa, sanoo filosofi Inkeri Koskinen. l o k a k u u 2 2 2 7 Politisoituminen. Hän työskentelee käytännöllisen filosofian akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa.
Jos ihminen elää tiedol lisessa kuplassa, tietyt tietoväitteet eivät tule sen läpi, eikä hän voi niitä hyödyntää. Tut kimusaiheet ovat määräytyneet tavalla, jonka takia kokonaiskuvamme ihmiskun taa uhkaavista sairauksista on vinoutunut. Kun luottamus tieteeseen politisoi tuu, siitä tulee katastrofaalinen ongelma. Ongelma on, että jos aineistosta lähtee etsimään ihan mitä tahansa, jotain varmasti löytyy. Siitä ei tule debatteja niin kuin Yhdysvalloissa, jossa juuri saatiin ilmastonmuutoksen torjuntaan lakipaketti läpi niin, että se nimettiin inflaation torjun nan lakipaketiksi. Helen Longino kuvaa objektiivista tiedeyh teisöä sellaiseksi, joka käy tehokasta kriit tistä keskustelua yhteisön sisällä ja jossa laajasti hyväksytyt uskomukset muuttuvat kriittisen keskustelun seurauksena. 8 AVA A J A AVAAJA-palstalla asiantuntija aloittaa keskustelun ja taustoittaa ilmiötä. Tutki muksissa, joissa aineistoa tulkitaan tilastolli sin menetelmin, virheellisiä positiivisia tulok sia voi syntyä monin tavoin. Kuinka hyvin tiedeyhteisö osaa ottaa vastaa kritiikkiä. Jos julkaisee paljon, saa tutkimusrahoi tusta. Jos hypoteesi ei saa tukea, aineistosta aletaankin katsoa, mitä muuta tilastollisesti merkittävää sieltä voisi löytyä. Taloudellisten ja sotilaallisten int ressien kaltaiset suuret intressit vaikutta vat tutkimusrahoitukseen ja ohjaavat tie dettä ongelmallisilla tavoilla. Tämä on vain yksi esimerkki, ja vastaavia on useita. Meillä on esimerkiksi diabeteksesta pal jon enemmän tietoa kuin malariasta. Sehän on hienoa, että suomalaiset luotta vat tieteeseen. Mitä yhteiskunnallisia seurauksia tästä on. Filosofian seminaarit eivät muuta olekaan. Jos katsomme Tiedebarometrin tuloksia, eroja on havaittavissa eri puo lueiden kannattajien välillä. Tätä tulosta ei ole onnistuttu replikoimaan. Luotetaan siihen, mitä oman yhteisön sisällä väitetään, ja ennen kaikkea on vahva epäluottamus yhteisön ulkopuolella olevia väitteitä kohtaan. Kaikukammioissa sen sijaan olennaista on luottamuksen puute. Miksi huuhaatieto puhuttelee joitain ihmisiä. ”Miksi” on sosiologinen tai psykologinen kysymys, enkä ole sosiologi enkä psyko logi. kein eniten konservatiiveiksi identifioituvat ihmiset. Tässä kin on yksi tapa arvioida objektiivisuutta: tutkijayhteisön objektiivisuus lisääntyy, kun yhteisön sisällä on kriittisiä ääniä ja sisäi nen kritiikki on vaikuttavaa ja ohjaa tutki musta.. Täl laisessa tilanteessa tiedottamisesta tai väit teiden kumoamisesta ei ole mitään hyötyä. Näin saadaan aikaan vir heellisiä positiivisia tuloksia. Keskeistä on hahmottaa, että jaettu lähtö kohta on ajatus, että meitä huijataan pahan tahtoisesti ja että valtaapitäviin ei voi luot taa. Yksi tapa saada jännittäviä uusia tuloksia on saada vir heellisiä jännittäviä uusia tuloksia. Nyt esimerkiksi äärioikeisto sekä jot kut siitä joukosta, jossa harrastetaan joo gaa, kasvissyöntiä ja kristalleja, ovat löy täneet toisensa koronadenialismin myötä. Tieteen meritoitumiskäytännöt, kilpailumekanismit ja julkaisutavat ruokkivat sitä, että merkit tävään asemaan päässyttä tutkimustulosta ei voikaan toistaa. Todella toivon, että meillä tilanne pysyisi hyvänä kansainvälisistä vaikutteista huo limatta. Ilmiön käsittämisessä kuitenkin ehkä auttaa C. Millaisia vinoumia tieteellisen tietoon näinä päivinä liittyy. Mutta silti kai killa se on varsin korkealla. Suomessa tämä ilmiö on kuitenkin melko marginaalissa, enkä ole huolissani. Pandemia teki näkyväksi, että Suomessa on jonkin verran koronadenialisteja. Tähän on kyllä jo puututtu. Esimerkiksi psykologiassa on viime vuosina nähty pal jon vaivaa aiempien virheiden löytämiseksi ja korjaamiseksi. Meidän perustoimintaamme on kritiikin vastaanottaminen. Konservatiivien luottamus tieteeseen puolestaan on romahtanut. Toinen esimerkki, josta on ollut paljon keskustelua ja jota Suomessa esimerkiksi Long Play on nostanut, on tieteen repli kaatiokriisi eli toistettavuuskriisi. Erilaiset salaliittoteoriat ja kummal liset uskomukset voi ajatella eräänlaisina hypoteeseina siitä, miten asiat sen sijaan voisivat olla. En siis edes yritä kertoa, miksi. Mutta Yhdysvaltain kontekstissa olen huolissani, sillä siellä näin ajattelevilla on poliittista vai kutusvaltaa. Tällaisissa kuplissa eläville ihmisille tiedon saa perille niin, että kuplan seinän rikkoo. Heidän luottamuksensa ei siis ole muuttu nut mihinkään. Liberaalit sen sijaan luottivat tie teeseen suunnilleen saman verran kuin nyt. Tieteelliset lehdet haluavat artikke leita, joihin tulee paljon viittauksia. Ylipäänsä verkko tuntuu olevan täynnä erilaista terveyshuuhaata uskomushoidoista kyseenalaiseen ravintoterapiaan. Ei ole mitään esteitä sille, että julkisesti perustellen hyödynnetään tie toa päätöksenteossa. Thi Nguyenin erottelu tiedollisista kuplista ja kaikukammioista. Tai jos käyttää liian pientä otoskokoa, sattuman mahdolli suus voi tuoda virheellisiä positiivisia tulok sia. Oletko esimerkiksi kuul lut siitä, että jos pakottaa itsensä hymyile mään, tulee hyvälle tuulelle. Kun järjestelmä palkitsee tutkijoita siitä, että he tuottavat jännittäviä uusia tuloksia, niin näitä sitten julkaistaan. Yksittäiset tutkijat voivat olla jääräpäitä, mutta yhteisön kan nalta se voi olla jopa hyvä asia, että heitä on. Siksi ne haluavat jännittäviä uusia tuloksia
ALVAR AALTO TARJOILUVAUNU ARTEK THE HOME OF SCANDINAVIAN DESIGN Ma–Pe 9–18 lanna.fi 09 427 330 54 asiakaspalvelu@lanna.fi LANNA_Image_220921.indd 1 LANNA_Image_220921.indd 1 2022-08-29 09:39 2022-08-29 09:39
Instagramissa hyvinvointiyrittäjät ovat tietenkin ja ennen muuta myös brändejä. Hyvinvointiaiheisten Instagram-postausten sanastoa Adjektiivi/adverbi Substantiivi Verbi Vierasperäinen kuva viikko keho ihminen ihana päivä pitää haluta elämä terveys hyvinvointi tehdä saada liike voida treeni raja arvonta tili kesä käydä hetki alkaa ottaa olo mennä tuntua käydä hetki alkaa ottaa olo mennä tuntua tila mieli ilo elää osa tapa lapsi kiva tosi uni sali jalka ink työ kipu arvo tärkeä arpoa kokea päästä ystävä perhe liikunta ruokavalio ajatus uskoa toivoa löytää muuttua treenata tarvita täysi odottaa auttaa erilainen viikonloppu upea yhteistyö pitkä liikkua kuulua jaksaa pystyä mahdollinen onnistua muutos tuoda lihas kuntosali sisältää syksy suomi tunne tilanne hoito syy sairaus valmennus puoli sellainen tavoite pysyä tapahtua sanoa fitness urheilu valmentaja seuraava miettiä kokeilla kertoa eteenpäin motivaatio onnellisuus muistaa kuunnella seurata sydän onnellinen onni hyväolo pää ymmärtää lukea maailma puhua some kommentti rakkaus kaveri helsinki elokuu aurinko riittää nauttia käyttää kunto haaste arki näyttää sopia laittaa valo syödä löytyä rakastaa mahdollisuus tuote jakaa unelma pelko paketti palkinto suorittaa voittaja instagram valita kauneus matka helppo tarkoittaa jäädä linkki energia saattaa tietää tunti vaikuttaa ajatella lisätä toimia kokemus mielenhyvinvointi osallistua huomata katsoa lepo ruoka keskittyä lähteä paikka aihe pois liikkuvuus tuntea juttu askel osata mielenterveys uupumus käsi oppia nähdä voima kiitollisuus kirjoittaa luonto kiitollinen viedä rohkeus joulu kokonaisvaltainenhyvinvointi koulutus resepti wellness elämäntapamuutos lifetransformation treenivaatteet workoutroutine treenivinkki treenivideo kotitreeni workoutmotivation kehonhuolto elämäntaparemontti paino adhd workout joulukuu finnishwoman wellnessmalli kyykky workoutvideos workoutinspiration. Konsultit nostivat esiin myös liikeelämää kiinnostavia lukuja: He arvioivat globaalien wellness-markkinoiden arvoksi yli 1,5 biljoonaa dollaria. Toisaalla tutkijat ovat jo pitkään pohtineet, miksi hyvinvointi kiinnostaa länsimaissa ihmisiä niin suuresti. Parempaa vointia Hyvinvointimarkkinat kasvavat. Joka vuosi ne kasvavat 5–10 prosenttia. Vastauksia on haettu esimerkiksi yhteisöllisyyden ja hengellisyyden merkityksen hiipumisesta sekä siitä seuraavasta käänteestä, joka heittää JUUSO KOPONEN on helsinkiläinen informaatio muotoilija, jonka laatima data visualisointi tai infografiikka taustoittaa aina yhtä kunkin numeron artikkelia. 1 D A T A K eväällä 2021 keskellä pandemiaa konsulttiyhtiö McKinsey & Company julkaisi raportin hyvinvointibisneksen trendeistä. Mikä tekee hänestä brändin. Siellä työskentelee myös Martina Aitolehti. Mutta mikä Aitolehden elämässä on muuttunut ja mikä pysynyt. Teksti Laura Myllymäki Infografiikka Juuso Koponen katseen itsen, yksilön, alituiseen kehittämiseen. Hyvinvointi on suorastaan moraalinen velvoite, kirjoittivat tutkijat Carl Cederström ja André Spicer kirjassaan The Wellness Syndrome vuonna 2015. Sanna Walleniuksen juttu Aitolehdestä alkaa sivulta 18. Yksi heistä on Martina Aitolehti, joka on vuosien mittaan kerryttänyt tunnettuuttaan erilaisin tavoin. Merkille pantavaa oli, että yhä useampi kuluttaja piti hyvinvoinnin priorisoimista elämässä tärkeänä
Production Award
Tässä on noin kolmasosa kirjoistamme, isompi osa on kakkosasunnolla. Kaksi ja puoli vuotta sitten muutimme takaisin. Teksti Janne Itkonen Kuva Antti Raatikainen 3 H + K + S + K H H , 7 1 , 5 M ² , K E R AVA POLIITTINEN KOTI -palstalla kurkistetaan kaupunginvaltuutettujen koteihin. Helsingin sisällä muutimme eri puolille, kun lasten kasvaessa tarvittiin lisää tilaa. Muuttamisen ammattilainen Keskustan Timo Laaninen on ehtinyt luopua politiikasta monta kertaa, mutta muuttanut hän on vielä useammin. Meillä on kakkoskoti Kemiönsaarella, joten halusimme mahdollisimman huoletonta kerrostaloasumista täällä. Ajatus on, että tästä ei enää muuteta kuin senioriasuntoon tai palvelutaloon. Tämä asunto on kahdelle ihmiselle riittävän kokoinen. Tämän asunnon ostimme puolitoista vuotta sitten. Vuosi sitten toukokuussa virka päättyi ja jäin eläkkeelle. Töiden perässä olemme aikanaan muuttaneet Uudellamaalla Keravalle ja Askolaan. 12 P O L I I T T I N E N K O T I E nsimmäisen kerran muutimme yhteiseen kotiin vaimoni kanssa vuonna 1978. Kesäkuussa minut valittiin Keravan kaupunginvaltuustoon. Asuimme ensin vuoden tuossa vesitornin juurella. Voi siinä jotain vaihtelunhaluakin olla takana. Sauna oli minulle tärkeä juttu, sellainenkin tästä löytyy. Nähtäväksi jää, pitääkö tämä päätös yhtä hyvin kuin politiikasta luopumiseni. Se oli opiskelijakämppä Tampereen Hervannassa. Me olemme vielä kirjasukupolvea, aikanaan nämäkin metrit jäävät perillisten murheeksi.. Keravalla kaikki on kävelymatkan päässä: juna-asema, kirjasto, kaupat ja kaupunginvaltuuston kokoukset. Kirjahyllystä löytyy niin maalaisliittokeskustan historia kuin teologinen käsikirjasto viimeisimpään työhöni pappina. Jos kaipaa ammattimaisen muuttajan vinkkejä, täältä kannattaa kysyä. Vaikealta vaikuttaa tämä luopuminen, kun tartunnan on kerran saanut. Muutot ovat aina liittyneet erilaisiin elämänvaiheisiin. Ensi keväänä on eduskuntavaalit, joihin olen jo lupautunut ehdolle. Sen olen tehnyt ainakin puolenkymmentä kertaa, vihoviimeiseksi kun valmistuin teologian maisteriksi ja sain määräaikaisen papinviran Malmin seurakunnasta 2018. Kirjasto. Helsingissä kaikkialle piti erikseen lähteä. Keravalla asuimme ensimmäisen kerran 1980-luvulla. 44 vuoden aikana olemme muuttaneet ainakin 15 kertaa, joku muutto voi olla unohtunut
Odottelemme koska hän tulee yökylään. 1 3 l o k a k u u 2 2 2 Sänky. Tyttärenpoikamme Urho täytti juuri kolme vuotta. Täällä on päästä vedettävä sänky valmiina odottamassa ja toinen samanlainen löytyy parvekkeelta.. Tässä on vanhaa maalaisromantiikkaa
Seksikeskustelua hallitsi pelko ja häpeä, jonka myötävaikutuksesta asenne seksiä kohtaan oli nihkeä. Kunnes Sinkkuelämää räjäytti seksin ilosanomalla. Jotain seksiin liittyvästä tiedonjanosta kertoo se, että Hehku-podcastin ensimmäistä jaksoa on puolessa vuodessa kuunneltu 100 000 kertaa. Vaikka sarja ei ole ikääntynyt ongelmitta, aikanaan se oli mullistava. S ain nuorena aikuisena eräältä vanhemmalta sukulaiselta tärkeän neuvon parisuhteisiin liittyen: ”Aina pitää antaa ja laskea vaikka kattolautoja.” Sukulaisnainen viittasi seksiin ja parisuhteisiin ja oli vankkumattomasti sitä mieltä, että onnellisen parisuhteen salaisuus on nainen antamassa ja mies saamassa. Seksi ja nautintojutut ovat nykyään naistenlehdissä kuumaa kamaa, ja se, mikä on lehdissä kuumaa, on usein kommenttiosioissa tulikuumaa. Se, mikä voimaannuttaa Instagramissa, suututtaa Facebookissa. Minun vanhempieni ja isovanhempieni sukupolvet ovat kasvaneet maailmassa, jossa sanoja ei ollut. On ok sanoittaa, että vähän ylempää, opastaa Mimmi. Oli äänenpainoja ja sanattomia sääntöjä, jotka siirtyivät sukupolvilta toisille. Ilman sanoja on mahdotonta sanallistaa omia haluja ja toiveita. Netflixin Sex Education -sarja on kehuttu, vaikka aikuiskatsojana koin itseni yli-ikäiseksi. Seksistä puhuminen on nuorille somen käyttäjille niin tavallista, että siitä voidaan käyttää erilaisia kiertoilmauksia somekanavien algoritmejä kiertämään, ja silti käyttäjät ymmärtävät toisiaan. Kontrasti esimerkiksi EMMI NUORGAM ”Aikuisille pitäisi antaa seksivalistusta” S eksuaalikasvatusta aikuisille, kyllä kiitos! Kuulun sukupolveen, joka oppi seksistä Suosikki-lehden Bees & Honey -palstalta. Selitys löytynee eri somepalveluiden käyttäjäprofiileista. Tuo ohje on palannut mieleeni Facebookia selatessa. Kesän aikana Helsingin Sanomat kirjoitti Yle Areenasta löytyvistä Murrosikä-sarjasta ja Hehku-podcastista. Riparilla törmäsi vähemmän sallivaan valistukseen: ei seksiä ilman sormusta, Tosi Rakkaus Odottaa! Suostumuksesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai nautinnosta ei puhuttu. Mitä kansanterveyspotentiaalia aikuisten seksuaalikasvatuksessa olisikaan: vähemmän eroja ja ahdistuneisuutta?. Näiden sisällöt ovat aitoudessaan jotain ihan muuta kuin menneen vuosituhannen nolostelevat – nolot – sidemainokset, joissa kuukautisveri on sinistä. V Ä I T E : SHADIA RASK Tutkimuspäällikkkö, THL Impact Producer Instagramin tai Tiktokin seksikeskusteluihin on valtava. Lähes poikkeuksetta seksuaalisuutta käsittelevien artikkeleiden somekommentit ovat täynnä närkästystä siitä, että seksiä tungetaan nykyään joka paikkaan ja yksityisestä tehdään väkisin julkista. Alakoululainen luki ahnaasti, kun Eki normalisoi mitat ja mietteet. Pyysimme aihepiiristä kommenttipuheenvuorot. Aikuisten tärkein seksitaito onkin puhuminen. Huvitti tai ei, nautti itse seksistä tai ei. 14 D E B A T T I Ovatko aikuiset hukassa seksin suhteen. Seksuaalisuus on keskeinen osa ihmisen hyvinvointia. Seksuaalisuus on keskeinen osa ihmisen hyvinvointia. Nuorilla on siis jotakin, joka vanhemmilta sukupolvilta puuttuu: sanasto. Tytöt tytöt tytöt -elokuvan kuvaus nuoruudesta ja seksuaalisuudesta taas liikuttaa aikuistakin. Nykyään on onneksi moninaisempaa tarjontaa. Ei siis ihme, että seksi on monelle tarkoittanut vain antamista tai saamista. Tämän selvittämiseksi tarvittaisiin interventio! Kuka ryhtyisi tuumasta toimeen: thl, Väestöliitto, Sexpo. Ei pidä vain ynähdellä ja toivoa, että toinen tajuaa, mikä tuntuu hyvältä. Mitä kansanterveyspotentiaalia aikuisten seksuaalikasvatuksessa olisikaan: vähemmän eroja ja ahdistuneisuutta
Tässä mielessä vastaus kysymykseen on raikuva kyllä. Vaikka nykyisin nimistöissä tasapainotetaan tietoisesti naisten edustusta, on Helsingin keskustan symbolisesti tärkeät paikannimet jaettu jo historian suurmiehille. Pelkään, että tällainen kampanja muistuttaisi cringeyden asteeltaan valtioneuvoston taannoista koronakampanjaa. Kruununhaan tulevan merenpäällisen puiston voisi nimetä Leskenpuistoksi. Se kunnioittaisi vuonna 1829 perustetun ja lähes sata vuotta Mariankadulla toimineen rakastetun Marie-Badin saunan perustajaa leskirouva Dahlströmiä – ja kaikkia historian tukalaan paikkaan jääneitä leskiä. Esitän kuitenkin varauman. Aikuiset, puhutaan seksistä – mutta ilman viranomaisvalistusta. Mannerheimintie, Aleksanterinkatu, Runeberginkatu, Aleksis Kiven katu… Miesten mukaan nimettyjä katuja ja puistoja on Helsingissä noin 450. Arjen historiaa ei nimistöissä juuri näy. 15 l o k a k u u 2 2 2 DEBATTI-PALSTALLA Imagen vakituiset debatistit ottavat eri kokoonpanoilla kantaa toimituksen esittämään väitteeseen. Helsingin kadunnimet suunnittelee Helsingin kaupunkiympäristön toimialan alainen nimistötoimikunta, joka koostuu eri alojen asiantuntijoista. M inun aikanani – kuulostanpa vanhalta – seksivalistus keskittyi riskeihin. Helsingin katujen nimeäminen oli osa 1800-luvun kansakunnan rakentamisen projektia. Aikuisilla tai ainakin minulla on siis selvä tarve kuulla puhetta ja puhua itse seksistä. Jos samanlaista, aika arkista ja tylsää mutta avointa, puhetta seksistä ja sen solmuista olisi ollut tarjolla nuoruudessani, moni asia olisi voinut omassa elämässäni mennä paremmin. Naisia on kuitenkin aina ollut siellä, missä historiaa tehdään. Olympiastadionin parkkipaikka voitaisiin muuttaa Töölössä asuneen Aila Meriluodon nimeä kantavaksi eläväiseksi kulttuuriaukioksi. Myöskään seksiin liittyvistä vaikeista asioista, turhasta häpeästä ja itsensä löytämisestä, ei sanottu mitään. Kenties koripallovalmentaja kertoisi, että seksi on ihan jees one-on-one donkki sisään ja B-luokan rap-artisti kehottaisi rokkaamaan ylpeästi kortsua. Lisäksi hänen kuolemastaan on täytynyt kulua ainakin viisi vuotta. Syynä naisten vähäiselle edustukselle pidetään sitä, että naiset ovat vasta viime vuosikymmeninä päässeet näkyvämmille paikoille yhteiskunnassa. Tavoitteena oli lähinnä ehkäistä ei-toivottuja raskauksia ja seksitauteja. Näkymättömät naiset T O I S I N K I N V O I S I O L L A Teksti Annaliina Niitamo HEIKKI PURSIAINEN SHADIA RASK Mustread-median strategi ja ekonomisti K U V I T U K S E T P A U L I I N A H O L M A. Mietin tätä, kun kuuntelin Ylen mai niota Hehku-seksipodcastia. Oman terveystiedon opettajani pääasiallinen viesti oli muistaakseni, että Sultan on kondomien Rolls-Royce. Ainoa oman kadun saanut 1800-lukulainen naiskirjailija oli Minna Canth. Saadakseen oman paikannimensä tulee ihmisen olla syntynyt tai tehnyt merkittävän elämäntyönsä Helsingissä. Ihmisen seksuaalisuuden moninaisuutta ei käsitelty. Naisten mukaan nimettyjä on noin sata. Esimerkiksi Eteläsataman uudelta designja arkkitehtuurimuseolta voisi löytyä Aino Aallon aukio. Puhetta seksistä tarvitaan, mutta jos seksivalistuksella tarkoitetaan viranomaisten seksiaiheista kampanjointia, en ole yhtä innostunut. TOISINKIN VOISI OLLA. Siitä, miksi seksiä harjoitetaan tai miten siitä saadaan kivaa ja nautinnollista itselle ja kumppanille, ei terveystiedon tunnilla puhuttu. P aikkoja nimetään sen mukaan, mitä yhteiskunnassa arvostetaan ja mitä historiasta halutaan muistaa. Muistamisessa naiset jäivät kuitenkin taka-alalle. Hallitsijoiden rinnalle nostettiin kansalliskirjailijoita ja -runoilijoita. TOISINKIN VOISI OLLA -palstalla esitellään toteutumattomia kaupunkiutopioita. Koska paikannimiä muutetaan vain hyvin painavista syistä, olisiko aika luoda keskustaan kokonaan uusia naisnimettyjä paikkoja. Vaikka Suomea mainostetaan tasa-arvon edelläkävijänä, on Miina Sillanpään aukio vaatimattomalla tontilla Sörnäisten rantatien moottoritien jylinän vieressä. Vielä nytkin podia kuunnellessani sain helpottavia oivalluksia. Lopullisen päätöksen nimistä tekee kaupunginvaltuusto
Esimerkiksi Ylellä on juttusarja monimuotoisuudesta. Mutta jos yhtyy toivovaatimukseen, niin minulle toivoa loisi kuulla, millaista tietä päättäjät raivaavat ulos ympäristökriisistä. Valtioneuvostolla on suora ohjausvalta Metsähallitukseen. RIIKKA SUOMINEN on helsinkiläinen toimittaja ja ilmastoaktivisti.. Sodan uhasta, valtion velasta ja pandemiasta on mahdollista puhua ilman hopeareunusta, ympäristötuhoista kai sitten ei. Myös valtionmaita voisi suojella. Päätoimittajat, kuten muutkin päättäjät, ovat oppineet sanomaan ilmastonmuutoksen olevan aikamme suurin uhka. Kuulemma ihmiset lamaantuvat, jos heille liian suoraan kertoo, miten hälyttävä tilanne on. Loppukesästä kerrottiin että ”kaksi pikkulasta on kuollut auton alle lyhyen ajan sisällä” (HS 27.8.2022). Näin huolestuttavia asioita uutisissa on viimeaikoina kerrottu elinolojen tuhoutumisesta. Puhumattakaan että syyllisiltä perättäisin vastuuta. Tai siis emme ”me”, vaan metsäja turveteollisuus ja maatalous. Ongelma on, että jutuissa ei esitetä kysymyksiä heille, jotka ovat vastuussa tuhosta eikä heille, jotka asiaan voisivat puuttua. On hyvä muistaa, että suomalaisten lajien uhanalaisuus on valtaosin aiheutettu itse. ”Ihminen hamuaa luonnon resursseja”. Uutiset esittävät asiat passiivissa. Mediaraportoinnin ongelma on, että se tyytyy toteamaan tapahtuvan tuhon. Sen sijaan toivottomuutta luovat uutisjutut, joissa tutkija kertoo, että ekosysteemit ovat romahtamassa, ja sitten piste ja seuraavaan aiheeseen. Ja vajaat kaksi viikkoa myöhemmin samalla pääkirjoitussivulla linjataan, että seuraavan hallituksen ykköstehtävä on julkisen talouden oikaiseminen". Toimittajat eivät vaadi lihataloilta tai MTK:lta vastauksia sukupuuton pahentamisesta. Luonto vain omalla painollaan pilaantuu ja eläinlajeja kuolee. Puhumattakaan että poliitikkoja vaadittaisiin puuttumaan uhkaan. Samalla tavalla ympäristöuutisissa vaietaan siitä, kuka on aiheuttanut tuhon. Tällä hetkellä Itsestään kuoleva luonto RIIKKA SUOMINEN K O L U M N I tiedetään että luontokato on johtamassa katastrofaalisiin seurauksiin, mutta lehdistö ei vaadi poliitikkoja torjumaan uhkaa tai varautumaan. Kulutuksen elpymisestä iloitaan ja lentotarjouksia mainostetaan kannessa. Siinä täsmällisimmin määritelty toimija on ihminen. Yleisellä tasolla media on havahtunut ekokriisiin. Ilmastopäästöjen voi vielä saivarrella olevan globaali ongelma, mutta Suomen metsät ja suot olemme aivan omin pikkukätösin tuhonneet. Jos kertoo olevansa huolissaan ympäristöstä, törmää usein vaatimukseen, että aiheesta pitää puhua toiveikkaammin. Velkansa hoitanut kansa nukkuu yönsä hyvin, vaikka sitten viisi astetta kuumemmassa Suomessa. Kuivuus pahenee. Hallituksen vastuulla on suojella kansalaisia. Tutkijat ovat toki tärkeitä, heillä on tarkin tieto tilanteesta ja he osaavat selittää, miksi ympäristöä on välttämätön suojella. Luontokato kiihtyy ja uhkaa ihmiskuntaa. 1 6 K O L U M N I P opulaatiot romahtavat. Onnettomuuksista ei kirjoiteta, että autoilija tappoi kävelijän vaan hymistellään kävelijän tulleen yliajetuksi. Ja hyvä että kerrotaan! Nopeasti leviävä sukupuuttoaalto on vaarantamassa ruuantuotannon. Halutessaan poliitikot voisivat määrätä, paljonko hakataan ja missä. Mutta sen sijaan, että hallitus yrittäisi estää luontokadon, pääministeri on lobannut EU:ssa sen puolesta, että Suomessa pystytään helpommin hakkaamaan metsää. Nykyvalossa näyttää siltä, että ilmastonmuutos aiheuttaa äärisäitä jo paljon pienemmällä lämpötilan nousulla, kuin on aiemmin ymmärretty. Toinen ympäristöuutisten heikkous on, että niissä haastatellaan lähes pelkästään tutkijoita. Ilmiö on sukua sille että jalankulkijat menevät ja kuolevat liikenteessä. Toivovaatimus on vähän valikoiva. Niinpä Helsingin Sanomat kirjoittaa pääkirjoituksessaan ”ilmastokriisin olevan eksistentilaalinen uhka, ja kyse on ihmiskunnan olemassaolon edellytyksistä.” Lause jää kaikumaan tyhjänä, kun lehden muu sisältö ei anna viitteitä siitä, että elinolojen tuhoutuminen huolettaisi. Miksei sanota, että Suomessa metsäyhtiöt, kaivosteollisuus ja kaavoittajat ottavat luontoa kohtuuttomat määrät omaan käyttöönsä. Häveliäästi sanotaan että ”luonnon resurssien saatavuus vähenee”. Suomessa hallituksella olisi tapoja nopeastikin pysäyttää metsien luontokato
Compact Home Office Suunnittele oma työpisteesi osoitteessa artek.fi Kaari-seinähylly työtasolla, Ronan & Erwan Bouroullec 2015 Rival-tuoli, Konstantin Grcic 2014 Tupla-seinäkoukku, Ronan & Erwan Bouroullec 2020 Riihitie-ruukku, Aino Aalto 1937 Artek Helsinki Keskuskatu 1 B ja Artek-jälleenmyyjät
1 8
Teksti Sanna Wallenius Kuvat Timo Pyykkö Tyyli Niko Luostarinen Meikki ja hiukset Tiina-Maria Valanti Lavastus Tuomas Nortema. Vimmainen voitontahto on vienyt kohusta kohuun ja ajanut vaaraan mutta tuottanut samalla menestysbrändin. Ovet aukenivat ja lasikattoja rikottiin. l o k a k u u 2 2 2 1 9 P E L O T O N Martina Aitolehti hallitsi jo nuorena huomiotalouden. Kuka on Martina Aitolehti tänään
Liehittely imartelee mutta paljastaa myös jotain oleellista menestyksen hierarkiasta. H eitto ja ravistus. Syntyi Helsingissä, jossa asuu yhä. Urheilutoppiin ja pyöräilytrikoisiin pukeutunut Aitolehti kohentaa olohuoneen reunassa olevaa pyykkitelinettä, noukkii lattialle eksyneen sukan ja haroo toisella kädellä märkiä hiuksiaan. Jostain löytyy aina innokas tienaaja, joka on valmis räpsäisemään kännykkäkameralla sut. Valkoinen untuvapeitto lentää ilmaan ja ehtii tuskin laskeutua parivuoteelle, kun pyörremyrsky etenee seuraavaan kohteeseen. Peittelemällä ei voita mitään, hän julistaa. Hänellä on paikka Lahden MM-kilpailuihin vuodella 2023. Kolmevuotias rotweiler on hänelle sekä tyttärille, 12-vuotiaalle Victorialle ja 10-vuotiaalle Isabellalle, tärkeä perheenjäsen. ”Sillä matkalla ymmärsin, että rikkaat miehet pyörittävät tätä maailmaa”, Martina Aitolehti sanoo nyt. Minuutin tarkkuudella aikataulutetun kolmeviikkoisen aikana Suomen Miss Earthia pyöritetään lastenkodeissa ja aids-sairaaloissa sekä pommitetaan ympäristönsuojeluun liittyvillä kysymyksillä. Mutta muuttuuko ihminen, tai kuinka paljon ihmisessä on samaa vuodesta toiseen. Salarakas. Otsikoihin hän nousee ilman Amerikan liehittelijöitäkin. Tällaisista asioista Aitolehti tunnettiin. Työ Hyvinvointialan yritys Pttp Company Oy, joka tuottaa hyvinvointipalveluja verkkovalmennuksena. Taktiikka osoittautuu toimivaksi. ”Voi Nala rakas, onko sulla kuuma?” Aitolehti lepertelee ja asettaa ilmastointilaitteen koiran viereen. Miss Hawaiian Tropic -kilpailija kohtaa kasinon rahakoneiden kilkatuksen ja lipevät liikemiehet, jotka ovat valmiita aukaisemaan suomalaiselle tien tähtiin muutamaa pientä palvelusta vastaan. Katse skannaa jo keittiön pöytätasolle jääneitä astioita. Syksyllä 2004 Martina Aitolehti seisoo Treasure Island -hotellin kullanhohtoisessa aulassa Las Vegasissa ja pystyy vaivoin hillitsemään innostustaan. Suomalaisella vaatimattomuudella ei ole maailmaa ennenkään valloitettu. Otsalle pyrkii aamutreenin ja -suihkun jäljiltä uusi hiki, mutta Aitolehti ei malta asettua. Lattialle esteeksi levittäytynyt koira katsahtaa emäntää kulmiensa alta, tuhahtaa ja aloittaa sitten äänekkään läähätyksen. Ne ovat toki vain pintavahaa, jolla jättimäistä missikoneistoa kiillotetaan yhteiskunnallisesti hyväksyttäväksi. Kolmevuotias rotweilertyttö Nala. Kamera zoomaa ylös reittä pitkin. Aitolehti sanoo, että nykyinen kokoonpano sopii hänelle, vaikka hänen rinnalleen ollaan julkisuudessa tämän tästä sovittamassa uutta miestä. YouTuben videoklippi on rakeinen, mutta tutun hymyn tunnistaa kyllä. 19-vuotias Martina Aitolehti laskeutuu filippiiniläisen tv-studion portaita lantio keinuen ja kääntyy lopuksi klassiseen missiposeeraukseen. Osa helsinkiläisen kivitalon akkavaltaa, niin kuin Aitolehti joukkoaan luonnehtii. Nuori Aitolehti tietää totuuden jo kisamatkan aattona, kun hän toteaa Ilta-Sanomien haastattelussa (4.10.2001), että oikeasti Miss Earthissä pitää olla seksikkyyttä ja persoonaa. 2 K atso nyt, olenhan mä tosi upea. Perhe Tyttäret Victoria, 12, ja Isabella, 10. Mieletön kroppa! nainen huudahtaa ja pysäyttää videon välillä ruutua napauttamalla. Tarvitaan vain yksi tekstiviesti parisuhteessa olevalta jalkapalloilija Alexei Eremenko Juniorilta, ja Suomeen syntyy uusi muotisana. Martina Aitolehti 40-vuotias yrittäjä ja vaikuttaja. Yllä on vartaloa nuoleva safarihenkinen uimapuku ja sen päällä valkoinen nauha, jossa lukee Miss Earth Finland. Harva nuori tekee ensimmäisen omatoimisen ulkomaanmatkansa suoraan tv-lähetykseen toiselle puolelle maapalloa. Urheilu Martina kilpailee aktiivisesti Ironman-kilpailuissa, joiden täysmatkat koostuvat 3,8 kilometrin uinnista, 180 kilometrin pyöräilystä ja 42 kilometrin maratonista. Sivustaseuraajista heitto voi vaikuttaa röyhkeältä ja itsetietoiselta, mutta Aitolehti ei välitä. Muuttuiko Martina Aitolehti
l o k a k u u 2 2 2 2 1
2 2
Kun seksuaalisen jännitteen mahdollisuus puuttuu, ei synny turhia oletuksia tai draamoja. Näyttävä ryhmä tanssi rantaklubeilla aamuyöhön ja paranteli krapulaansa hulppean vuokrajahdin kannella, mutta kohut jäivät syntymättä. Ei hän sitä tiennyt. Miten voisi kaivata jotakuta, jota ei ole koskaan tavannut. Astrologin mukaan se oli kuin Lenita Airiston kartta, soturin kartta. Tavallaan mä ihailinkin sitä, että vaikka kyyti oli kovaa, Maru ei jäänyt nuolemaan haavojaan. En ole koskaan hakenut miehistä isähahmoa, päinvastoin. Käskin sitä olemaan hiljaa”, Aitolehti puuskahtaa, vaikka suupielessä nykii hymy. Toki isän puuttuminen on voinut vaikuttaa siihen, että mulla on ollut aina menettämisen pelko.” tuisen kuvan Helsinki-Vantaan lentokentältä ja levittämään sen muutaman kympin toivossa eteenpäin. K un Martina Aitolehti oli vasta kuukauden ikäinen, hänen äitinsä teetti tälle syntymäkartan. Sattumaa tai ei, mutta temperamentti kävi ilmi jo kouluvuosina, jolloin Martina asui Munkkiniemessä äitinsä, pikkuveljensä Jontun ja pikkusiskonsa Stephanien kanssa. Aitolehti sanoo, että hänen parhaat ystävänsä ovat olleet aina naisia tai homomiehiä. ”Huomasin jo varhain, että olen parempi kuin muut, mutta oli se myös tietoinen päätös: halusin voittaa kaikki”, Aitolehti sanoo ja kertoo esimerkin. ”Äiti yrittää neuvoa vieläkin koko ajan. En ole koskaan hakenut miehistä isähahmoa, päinvastoin. ”En päästä miehiä helposti lähelleni, enkä uusia tuttavuuksia ylipäätään. Aitolehti sanoo, ettei murtunut arvosteluista julkisesti vaan kasvatti kuoren, jonka läpi vain läheisimmät ihmiset näkivät. l o k a k u u 2 2 2 2 3 ”Varmasti joku päättelee, että isättömyys on vaikuttanut mun miesvalintoihini, mutta enpä tiedä. Suorapuheisen suhteen vuorosanat ovat välillä liiankin tuttuja ja toistavat samaa kaavaa. Toki isän puuttuminen on voinut vaikuttaa siihen, että mulla on ollut aina menettämisen pelko.” Aikuisiällä Aitolehti on saanut huomata, ettei ole yksin. Kun koulussa pystyi sukkuloimaan sujuvasti takapenkin kovanaamojen, hienostoperheiden vesojen ja urheilijapoikien välillä, seurauksena oli luonnolisesti sekä ihailua että kateutta. Alakouluikäisenä hän osui ystävineen kalliojyrkänteen laidalle, josta oli alas kolmen, neljän metrin pudotus. Kaverien mielestä riski oli älytön, mutta ennen kuin kukaan ehti estellä, hyppy oli jo käynnissä. Viimeksi eilen hän lähetti viestin, jossa totesi, että mä olen muka liian stressaantunut, ja muistutti, että stressi on myrkkyä. Rintaimplantit nostivat markkina-arvoa: haastatteluista ja seksikkäistä kuvista maksettiin tuhansia euroja. Martina vakuutteli ystäville, että railon yli on mahdollisuus hypätä seuraavalle tasanteelle. Jokaisella on oma tarinansa ja perheitä on erilaisia.. Aitolehti tietää, että äiti on ollut hänestä usein huolissaan, vaikka onkin antanut hänen koetella lapsesta saakka rajojaan. Ja silti kansa imi jokaisen uuden jutun ja odotti valmiiksi kauhistellen, mitä kohukuningatar seuraavaksi keksii. Läheisille ja ystäville Martina on Maru vaan. Vastasyntynyttä ihmisalkua kuvattiin paperilapussa sanoilla provosoiva tienraivaaja, libidoltaan vahva ja haastaviin kumppaneihin rakastuva, kiivas ja äkkipikainen, voitontahtoinen. Tunnen, jos joku yrittää hyötyä minusta.” V auhdikkaimpina vuosina Aitolehti oli lehdille niin mehevä herkkupala, että painokoneiden käynnistymiseen riitti hiukan avonaisempi kaula-aukko tai pitkäksi venähtänyt bileilta. Äidin ja tyttären suhteeseen on mahtunut yhteenottoja mutta myös turvaa ja välittämistä. Kääntöpuolena oli ihmisten ilkeys, joka levisi netin keskustelupalstoilla kuin pandemia. Tai Martsu. Kutsuja julkkistapahtumiin, ilmaisille lomamatkoille ja juontokeikoille sateli. Läksyjen lukeminen ei kiinnostanut, mutta kädenväännössä, pituushypyssä ja pikajuoksussa tumma tyttö loisti. Niin on ollut helpompaa. Raskaan taakan kantaja, joka ei välitä, mitä muut ajattelevat. Niitä vältelläkseen hän on pysytellyt kaukana Tinderistä ja vietti 40-vuotissynttäreitäkin Ibizalla naisporukassa. Martina Aitolehdestä tuli julkinen sirkuseläin, jota rakastettiin vihata ja solvata. Aitolehti on kyllästynyt ruokkimaan nälkäisiä juorukoneita. Kaverien mielestä se oli outoa: kaikillahan nyt isä on. ”Varmasti joku päättelee, että isättömyys on vaikuttanut mun miesvalintoihini, mutta enpä tiedä. Lihava, laiha, partainen tai karvainen. Terapeutit, toimittajat ja tuttavat tivaavat isättömyyden merkitystä usein vieläkin, mutta Aitolehti ei osaa vastata. Näen ihmisistä nykyään heti, jos heillä on vääriä aikeita mua kohtaan. ”Pääsin jyrkänteen yli helposti ja tulin alas pehmeästi, kuin kissa.” Lapsena Martina Aitolehteä hävetti, jos joku kysyi, missä hänen isänsä on. Kuten äiti Anne Aitolehti, joka kuvailee tyttärensä lööppivuosia elokuussa julkaistussa elämäkerrassa Taistelija: Monesti Martina vain hautasi mielipahansa, kun häntä lyötiin
Yhtäkkiä olin äiti, muttei mulla ollut vieläkään selkeää suuntaa elämässä. Julkisuus on ollut välillä hämmentävää myös Aitolehden ystäville. Näillä kilsoilla en ikinä toisi parisuhdetta noin räväkästi esille. Hetkeä, jolloin auto alkaa luisua holtittomasti vastaantulijoiden kaistalle, mutta ohjauspyörä ei tottele. Siitä se murros alkoi.”. Annoimme kaiken, ja se myös otettiin. Avioparin kuumia suudelmia ja riitoja seurattiin lopulta jopa televisiossa, kun realitysarjat Vauvakuumetta ja Isku Kolumbiaan purkitettiin tirkistelynhaluisten katsojien iloksi. Eerikäinen ja Aitolehti tapasivat Helsingin yöelämässä usein ja ehtivät olla työkavereitakin Sedu Koskisen ravintoloissa: Eerikäinen portsarina ja Aitolehti tarjoilijana. Se on sellainen asia, jota haluaisin nyt varjella”, Eerikäinen pohtii mutta arvelee, että heidän suhteellaan olisi ollut vaikeutensa ilman otsikoitakin. Jonna Haavisto kertoo seuranneensa Aitolehden julkista elämää vuodesta 2000, jolloin he tutustuivat yhteisten ystävien illanvietossa. ”En puhunut ajatuksistani kenellekään, mutta kyllä mä niitä paljon itsekseni mietin. Lisäkierroksia syntyi median huomiosta, joka loisti vahvana valonheittimenä pariskuntaa kohti. Arvostan sellaisia ihmisiä”, autostaan tavoitettu Eerikäinen sanoo. Marulla on selkeät päämäärät, joihin hän pyrkii periksiantamattomasti. ”Edessä olisi ollut monta rankkaa vuotta ennen kuin ikä olisi tehnyt tehtävänsä ja olisimme päässeet tähän pisteeseen, rauhoittuneet. Julkisuus addiktoi ja ahdisti. Aitolehti havahtui tilanteeseen ensimmäisen kerran, kun hänestä tuli pienen Victorian äiti. Esko oli alfauros, jossa oli luonnetta, Aitolehti sanoo. Tuntemattomat ihmiset tiesivät, minkä värinen sohva heidän olohuoneessaan oli, ja työpaikkojen kahvihuoneissa puitiin suhteen tilaa. Martina on kaikessa ihanuudessaan ja hirveydessään rehti ihminen. ”Voin puhua Martsulle täysin luottamuksellisesti mistä ”En puhunut ajatuksistani kenellekään, mutta kyllä mä niitä paljon itsekseni mietin. Hänen tuntemansa Maru ei ole laskelmoiva, kylmä tai röyhkeä vaan lojaali kuuntelija, joka pitää läheistensä puolta ja rientää avuksi tarvittaessa. Aloin miettiä tarkemmin, kenelle haastatteluja annan ja mihin juttuihin lähden mukaan”, Aitolehti muistaa. 2 4 M inkälainen Martina Aitolehti on sitten ollut tyttöystävänä ja vaimona. Eerikäinen myöntää, että hullunmylly tuntuu yhä epätodelliselta kokemukselta. Scandinavian Hunks -tanssiryhmästä tuttu Eerikäinen teki vaikutuksen itsevarmuudellaan ja raamikkuudellaan. ”Ihastuin Martinaan heti: hän oli näyttävä, haluttava ja kiinnostava juuri siksi, että hänessä oli haastetta. Hän oli se, joka tuli juttusille, kun muut miehet luikkivat karkuun ja nöyrtyivät Martinan pompoteltavaksi. Kaikilla oli mielipide heistä. Nuoren perheen elämä pyöri televisiossa, mutta parisuhde oli menossa metsään. Nykyinen tila on täydellinen. Suhde eteni kolmessa kuukaudessa maistraatin vihkimiseen ja sieltä erojuhlien kautta hääuusintaan. Yhtäkkiä olin äiti, muttei mulla ollut vieläkään selkeää suuntaa elämässä. Siitä se murros alkoi. ”Me rakastimme draamaa ja tykkäsimme saada huomiota. Olemme hyviä ystäviä ja meillä on rakas tytär.” O n pelottavaa huomata katselevansa elämäänsä ulkopuolisena. Suorapuheisen naisen seurassa oli helppo olla, Haavisto sanoo. Julkisuuden määrittelemä Martina Aitolehti on vaikuttanut Haavistosta usein vieraalta ihmiseltä. Paras vastaaja lienee Esko Eerikäinen, joka ehti neljän vuoden vuoristoratasuhteen aikana kokea koko tunnekirjon hullaantumisesta dramaattisiin riitoihin, spektaakkelimaisiin häihin, isäksi tuloon ja reality-ohjelmiin. Hän ei mielistele ketään eikä anteeksipyytele mitään
l o k a k u u 2 2 2 2 5 Asu 1: Paljettipuku GESTUZ Kengät Saint Laurent Asu 2: Hopeinen body GESTUZ Saappaat Alexandre Vauthier Asu 3: Bombertakki Han Kjøbenhavn / Zalando Kengät Black Suede Studio Aurinkolasit & alushousut stylistin omat
Jos Martsu jotain haluaa, niin hän on valmis tekemään töitä sen saadakseen: oli kyseessä sitten merkkikäsilaukku tai sijoitusasunto.” T änä päivänä Martina Aitolehtikin on sijoitus. Tyttöjen kaverit ovat aina tervetulleita kotiin eikä Martina kieltäydy, jos lapset pyytävät paistamaan iltamyöhällä pinon lettuja. ”Olen päässyt vihdoin asemaan, että pystyn itse hallinnoimaan julkisuuttani.” Aitolehden apuna brändiä rakentaa myös taitava tiimi: valokuvauksesta vastaava Juuli Rönkä, myyntiä ja managerointia hoitava Roope Hujanen sekä Fit Club Finland. Hyvän työyhteisön merkitys on iän ja kokemuksen myötä kasvanut. ”Mietin muuten elämässä kyllä riskejä, mutta urheilussa se ”Saatan jopa mielessäni sanoa, että nyt kannattaa muuten väistyä. Pettymyksen määrä olisi ollut niin hirvittävä, etten olisi antanut sitä itselleni ikinä anteeksi.” Aitolehti sanoo, että joskus hän säikähtää itsekin ajatuksiaan jo urheilukilpailujen starttiviivalla. Toimitusjohtaja Aitolehden luotsaama Pttp Company Oy ei säikähtänyt edes pandemiaa vaan takoi 418 000 euron liikevaihdon vuonna 2021. Aina se on kannattanut.” V iime juhannuksena Aitolehti ei ollut grillaamassa makkaraa mökillä vaan Ironman-triathlonissa Saksan Frankfurtissa. Myös keskeyttämistä. Mä jyrään teidät, ihan jokaisen.” Aitolehti sanoo usein pohtineensa, miksi hänen voitontahtonsa on niin vahva. Urakan viimeinen ja rankin etappi, täysimittainen maratonjuoksu piiputti elimistön kuitenkin täysin. ”Olen kyllä ihmetellyt, että eikö hyvää tallia todellakaan löydy lähempänä, sillä lohkaiseehan tuo ihan valtavan ajan joka päivä. Martina ajaa päivittäin 70 kilometrin matkan Kirkkonummelle, jotta kuopus pääsee hevostalleille. Ja sama toimii toisinkin päin. Mikä ajoi hänet makaamaan käärmeiden alla Pelkokerroin-ohjelmassa tai toteuttamaan Splash-kilpailussa mahdottomalta tuntuneen uimahypyn kymmenestä metristä. Tikkurilan uimahallin harjoituksissa Aitolehti oli mäjähtänyt pari kertaa veteen niskalleen niin, että hän ei pystynyt hetkeen liikuttamaan raajojaan ollenkaan. 180 kilometrin pyöräily sujui hyvin, ja vajaan neljän kilometrin uintiosuudenkin Martina selätti. Hyvinvointivalmennuksista koostuvan bisneksen Martina on rakentanut taitavasti henkilöbrändinsä ympärille. Hetken aikaa on ärsyttänyt suunnattomasti, mutta sitten olen vain päästänyt irti. Niin on käynyt esimerkiksi nuoruusvuosien idolille, Madonnalle, jonka estottoman eroottista tyyliä ja biisejä Aitolehti teininä ihaili. ”Kunnes hän alkoi roikkua väkisin nuoruudessa ja jämähti musiikissakin paikoilleen. Tiedän Martinasta asioita, joista hän ei ole puhunut kenellekään muulle.” Haavisto sanoo, että Martinalle tyttäret Isabella ja Victoria ovat kaikki kaikessa. ”Kun otin muutaman juoksuaskeleen, oksensin kaaressa. Maalissa uupunut juoksija ohjattiin suoraan ensiapuun ja tippaan nesteytettäväksi. Juokseminen oli tuskaa ensimmäisistä metreistä lähtien. Madonna on varoittava esimerkki siitä, kuinka käy, jos ihminen ei uusiudu.” Epäonnistumisen pelko hallitsee yhä liian monen ihmisen elämää, Aitolehti sanoo. ”Olen itsekin mokannut hiton monta kertaa. Ajatuksia, joissa hän ponkaisee räjähtävällä startilla matkaan niin, että vastustajat vain lentelevät pois tieltä. Kaikesta ei enää tarvitse yrittää selviytyä yksin. 2 6 tahansa ja sanoa hänelle suoran mielipiteeni. Ennen uimahyppyä mielen valtasikin puhdas kauhu, mutta vain hetkeksi. Mainostilaakaan ei tarvitse ostaa. Mutta ehkä Martina haluaa mahdollistaa harrastuksen tyttärelleen, sillä hevoset olivat hänellekin nuorena kaikki kaikessa.” ”Martinalla on terve itsetunto ja selvät päämäärät. Jalat raahautuivat perässä ja jokainen kilometri tuntui toista pidemmältä. Madonna oli popin kiistaton kuningatar. Bosslady, joka hallinnoi Music Televisionia ja määräsi musiikkibisneksen suunnan. Aitolehti markkinoi valmennuksiaan 150 000 Instagram-seuraajalleen mutta tekee myös kaupallisia yhteistöitä valitsemiensa yritysten kanssa. Pahinta olisi paikalleen jämähtäminen. Sinnikkäästi Aitolehti jatkoi silti loppuun asti. ”Keskeyttäminen ei ollut edes vaihtoehto. Sen sijaan sitä voi myydä. Mä jyrään teidät, ihan jokaisen.”. Toiseksi pahinta on jäädä jumiin vastoinkäymisiin ja katkeroitua. ”Saatan jopa mielessäni sanoa, että nyt kannattaa muuten väistyä. Ja kun yritin juoda vettä, kusin housuuni.” 42 kilometriä on niin pitkä matka, että sen aikana ehtii punnita monia, ehkä jopa kaikkia, vaihtoehtoja. Neste ja energia eivät enää imeytyneet kehoon. Jalat tuntuivat painavan sata kiloa, päässä huippasi ja elimistö oli luhistumispisteessä
Vuosien aikana Aitolehti oli yrittänyt tehdä äitinsä ja veljensä kanssa kaikkensa, jotta sisko olisi. ”Äiti ja tytär ovat tässä suhteessa aivan samanlaisia. Niin monta repivää ja kivuliasta menetystä hän on kokenut. Ominaisuus on osin opittu, mutta geeneilläkin voi olla merkitystä. Aitolehti kertoo, että urheilusuorituksen keskellä hän osaa työntää kivun syrjään ja tukahduttaa siltä pahimman terän. Aitolehti sanoo tunnistaneensa lapsesta saakka vahvuutensa: ihmissuhteet eivät ole kuuluneet niihin. Lihasten ja pään yhteispeliä, jota on mahdollisuus hioa taitavalla valmennusohjelmalla. 22-vuotias pikkusisko Stephanie oli menehtynyt väkivaltaisissa olosuhteissa vantaalaisessa omakotitalossa. Viides sija ei riitä. Esko Eerikäinen sanoo tunnistaneensa tanssia harrastavassa ja kilpailuihin osallistuvassa tyttäressään samoja piirteitä. Kun tunteet eivät ota hallintaansa, hän näkee edessä häämöttävän tavoitteen kirkkaammin. Janoan uusia kokemuksia ja itseni ylittämistä niin paljon, etten osaa pelätä.” Voitontahto ylittää jopa kivun, niin kuin Frankfurtissa viime kesänä nähtiin. l o k a k u u 2 2 2 2 7 ominaisuus puuttuu täysin. I hmissuhteisiin verrattuna kilpaurheilu on viatonta esileikkiä. Heinäkuussa 2014 Aitolehti oli juontamassa Rovaniemen Simerockia, kun hän sai puhelun. Pitäisi olla aina ykkönen.” Aitolehden suurin tähtäin on ensi kesänä Lahdessa järjestettävissä triathlonin puolimatkan mm-kisoissa, joihin hän on jo varmistanut paikkansa. Victoriakin suhtautuu lajiinsa yhtä intohimoisesti eikä kestä häviämistä
Ke rä ys lu pa : RA /2 02 1/1 619. Auta lopettamaan silpominen. Auta ennen kuin unohdat. Tytöt eivät unohda koskaan. 2 8 Lähetä tekstiviesti SOLIDAARISUUS numeroon 16155 ja lahjoitat 15 €. SOLIDAARISUUS | #EiUnohdetaTyttöjä .fi Sinä saatat unohtaa tämän, kun käännät sivua. Joka minuutti sukuelimet silvotaan
Eroaan ja sisarensa kuolemaa Aitolehti on käsitellyt tera piassa. SOLIDAARISUUS | #EiUnohdetaTyttöjä .fi Sinä saatat unohtaa tämän, kun käännät sivua. ”Toisaalta tiedän, että tällainen kelaaminen on turhaa. Taistelu oli turhaa: pikkusisko oli luisunut niin syvälle, että aika loppui kesken. Auta lopettamaan silpominen. Haavoittuvan ja herkän tytön, joka on järkähtämättömän itsevarmuutensa alla ollut kuitenkin liian kiltti. Aitolehti sanoo miettineensä, aiheuttiko hän siskolleen ahdinkoa, jota tämä pakeni huumeisiin. ”Tykkään mun elämästä näin.” Lähetä tekstiviesti SOLIDAARISUUS numeroon 16155 ja lahjoitat 15 €. l o k a k u u 2 2 2 2 9 ”Toisaalta tiedän, että tällainen kelaaminen on turhaa. Tytöt eivät unohda koskaan. Sen Aitolehti ainakin sanoo ymmärtäneensä, että ei tarvitse toista ihmisistä tai liian tii vistä parisuhdetta ollakseen onnellinen. Joka minuutti sukuelimet silvotaan. Ke rä ys lu pa : RA /2 02 1/1 619. Välit siskoon oli lopulta katkaistava per heen turvallisuuden vuoksi. Huumeriippuvuus on sairaus, johon toiset meistä ovat vain alttiimpia.” Reilut kaksi vuotta sitten Aitolehti teki toisen ison henki sen repäisyn: hän erosi nuoremman tyttärensä isästä, Stefan Thermanista, vaikka luopuminen pitkästä suhteesta ja per heunelmasta tuntui pitkään lamaannuttavalta. Martinan, joka on peesannut ja tehnyt asioita vain muita miellyttääkseen. Vertailiko hän itseään Martinaan ja tunsi jäävänsä isosiskonsa varjoon. Mutta mitä se sitten on. Auta ennen kuin unohdat. Aitolehti sanoo, että nyt hän on ensimmäistä kertaa pysähtynyt miettimään, mitä hän oikeasti haluaa. Sisko oli aina ihaillut Martinan menestystä. Se aiheuttaa vieläkin syyllisyy den tunteita. Siellä hän on sanojensa mukaan löytänyt itsestään kadoksissa olleen puolen. Huumeriippuvuus on sairaus, johon toiset meistä ovat vain alttiimpia.” päässyt eroon huumeista
3 P Y H Ä S O TA Yhdysvaltain korkein oikeus päätti kesäkuussa kumota koko maan kattavan aborttioikeuden. Image seurasi aborttioikeutta kannattavien ja vastustavien elämää ja ajatuksia päätöksen molemmin puolin. Teksti Pekka Vahvanen. Miltä maan tulevaisuus näyttää, kun kaksi todellisuutta törmää
l o k a k u u 2 2 2 3 1 P Y H Ä S O TA K u v a G e t t y I m a G e s Vakaumus. Mielenosoittajan päällä oli tekoverta Abortion is Freedom -mielenosoituksessa Yhdysvaltain korkeimman oikeuden edustalla Washington DC:ssa heinäkuun neljäntenä päivänä.
Toisaalta aborttioikeutta puolustavat aktivistit ovat koetelleet hyväksyttävyyden rajoja muutenkin. Rytmikkäät huudot kaikuvat koko matkan ajan. Ryhmä marssii ylemmän keskiluokan asuinalueen läpi ja huutaa: ”Pitäkää rukouksenne pois munasarjoistamme.” ”Abortti on ihmisoikeus!” ”Ei yksityisyyttä meille, ei rauhaa teille!” Noin viisitoista luotiliiveillä varustautunutta poliisia on vastaanottamassa pariakymmentä mielenosoittajaa, joiden joukossa on sekä naisia että miehiä. Korkein oikeus on esimerkiksi vuoden 2003 päätöksessään todennut, että jopa Ku Klux Klanin suorittama ristien polttaminen kuuluu sananvapauden piiriin, jos sitä ei tehdä pelottelutarkoituksessa. Se sijaitsee noin kilometrin päässä Kavanaugh’n kodista. 3 2 S eurakuntalaiset ovat valloittaneet Yhdysvaltain korkeimman oikeuden edustan. Niin myös sateisena kesäkuun 8. K yse ei ole mistä tahansa mielenosoituksista. Aluksi Gracewayn babtistikirkon jäsenet laulavat hengellisiä lauluja. Sitten mielenosoittajat jatkavat marssiaan toisen korkeimman oikeuden tuomarin, John Robertsin, talolle. Se on pahin kansanmurha, joka tässä maassa on tapahtunut. Abortinvastustajien hyökkäyksissä aborttiklinikoille on kuollut ainakin kahdeksan ihmistä vuoden 1977 jälkeen.. ”Itsenäisyysjulistuksessammekin lukee, että jokaisella on oikeus elämään, vapauteen ja onnentavoitteluun. Täällä voi saada jopa sakot ajamattomasta nurmikosta. päivänä. Sen on loputtava.” Mutta eikö abortilla voida välttyä monelta kärsimykseltä. Jotkut republikaanit ovat tulkinneet, että korkeimman oikeuden tuomarien kotien edessä mielenosoittaminen rikkoisi lakia. Washingtonin esikaupunkialueella Chevy Chasessa, korkeimman oikeuden tuomarin Brett Kavanaugh’n talon edessä, on myös ahkerasti osoitettu mieltä. Mielenosoituksia ei järjestetä ainoastaan korkeimman oikeuden kauniin rakennuksen ympärillä. Tästä huolimatta talon edustalla on nyt mielenosoitus. Mielenosoitusta edeltävänä yönä 26-vuotias kalifornialaismies Nicholas John Roske on pidätetty Kavanaugh’n talon edessä. Kavanaugh on yksi niistä kolmesta konservatiivisesta tuomarista, jotka Donald Trump nimitti korkeimpaan oikeuteen presidenttikaudellaan. ”täysin epäkohteliaat”). Tuomareiden talojen edustalla nähdyt kokoontumiset ovat herättäneet kiivasta keskustelua. Oikeus elämään on oikeuksista ensimmäinen, ja elämä alkaa hedelmöittymisestä.” K esäkuu on hyvin kiihkeää mielenosoituskautta, sillä aborttikysymys on saanut liikkeelle sekä abortin vastustajat että kannattajat. Lisäksi Jane’s Revenge -ryhmä on iskenyt aborttioikeutta vastustaviin järjestöihin viime kuukausina polttopulloin ja tulipommein. Hänellä on ollut mukanaan aseita, ja hän on sanonut tulleensa tappamaan Kavanaugh’n. Pommi-iskut ovat merkki siitä, että pieni ryhmä aborttioikeuden puolustajia on ottanut samoja keinoja käyttöön kuin mitä äärimmäisimmät abortinvastustajat ovat käyttäneet viime vuosikymmeninä. Ruth Sent Us -ryhmä on Twitterissä maalittanut konservatiivituomari Amy Coney Barrettia jakamalla tämän lapsien koulun sijainnin. Clyden kanta on selvä: ”Yhdysvalloissa on murhattu jo 63 miljoonaa syntymätöntä lasta edellisen viiden vuosikymmenen aikana. Yhdysvalloissa perustuslaki on kuitenkin tehnyt sanavapaudesta hyvin laajan. Keski-ikäinen mies Andrew Clyde nostaa käden ylös. Kun laulut on laulettu, on vuoro lähettää viestejä Taivaan isälle. Chevy Chasessa on mahdotonta löytää sellaista pihamaata, jonka nurmikko ei näyttäisi täydelliseltä ja jossa ikkunat olisivat pesemättä. ”Rakas Jumala, anna korkeimman oikeuden tuomareille rohkeutta tehdä viisaita päätöksiä”, Clyde pyytää. Eletään kesäkuun alkua ja korkeimmalta oikeudelta odotetaan päätöstä, joka saattaisi kumota liittovaltion takaaman aborttioikeuden. Kenellä olisi sanottavaa Jumalalle. Hän haluaa rukoilla aborttilainsäädäntöön liittyen. Sen järjestää Downright Impolite -aktivistiryhmä (suom. Eihän ole ilo syntyä perheeseen, jossa et ole haluttu tulokas
Niin kävi vuonna 1973 ja niin tapahtui uudelleen tämän vuoden kesäkuun 24. ”Myös transmiehet voivat olla raskaana ja tarvita aborttia”, hän sanoo. Ajattelin että minulla oli velvollisuus osoittaa mieltä, koska asun niin lähellä.” Hän ei erityisesti halua kommentoida kovempia keinoja käyttäviä aborttiaktivisteja. Tavallisesti länsimaissa parlamentit ovat hyväksyneet erillisen aborttilain, joka takaa oikeuden raskaudenkeskeytykseen. Wooten-Holway ei itse asiassa usko, että uutisissa esitetyt tiedot Kavanaugh’hun kohdistuneesta uhkasta olisivat totta. He ovat myös valmentaneet samassa hallissa harjoittelevia lasten koripallojoukkueita. Abortti tulkittiin naisen yksityiseksi asiaksi. ”Jos kehomme eivät ole vapaita, me emme ole vapaita. Tämän kesän päätös on odotettu: Roe vastaan Wade kumou”Pitäkää rukouksenne pois munasarjoistamme.”. l o k a k u u 2 2 2 3 3 M ielenosoitukset korkeimman oikeuden tuomarien talojen edessä saivat alkunsa Lacie Wooten-Holwayn ajatuksesta viime syksynä. V uonna 1973 liittovaltion tasolla aborttioikeuden taanneen korkeimman oikeuden Roe vastaan Wade -päätöksen uskottiin ratkaisevan aborttikysymyksen Yhdysvalloissa lopullisesti. päivänä. Viime vuonna tämä ”Roe-lapsi”, Shelley Thornton, tuli julkisuuteen muttei halunnut kertoa häneltä paljon udeltua aborttikantaansa. Tämä oikeus ei ole absoluuttinen, ja se pitää tasapainottaa valtion intressiin suojella naisen terveyttä ja synnytystä edeltävää elämää.” Monet abortin kannattajatkin ovat myöntäneet, että päätös ei ollut lakiteknisesti tyylipuhtain. Kun Wooten-Holway oli parikymppinen, hänelle tehtiin kaksi aborttia. Yhdysvalloissa kongressi on epäonnistunut sellaisen lain säätämisessä. Vuonna 1973 korkeimman oikeuden all male panel totesi kuuluisassa päätöksessään seuraavasti: ”Perustuslaki antaa fundamentaalin ’oikeuden yksityisyyteen’, joka suojaa raskaana olevan naisen vapautta abortoida sikiö. Hänen ja Kavanaugh’n lapset ovat käyneet samaa koulua. Vanhempi lapseni antoi heidän kuulla kunniansa. Vaikka hän voitti jutun lopulta korkeimmassa oikeudessa, McCorvey ei ehtinyt saada aborttia. Hän ei usko, että keskustelemisesta olisi hyötyä. Ajoitus näille murhayritysuutisille oli liian sopiva.” Kavanaugh’n pihamaalla aseita kantanutta Roskea syytetään liittovaltion oikeudessa Marylandissa murhan yrityksestä. Tuomarit tulkitsivat, että vaikka Yhdysvaltain perustuslaissa ei mainita aborttia, 14. Niitä hän ei kadu vaan sanoo olevansa ylpeä samalla tavalla aborteistaan kuin kahdesta lapsestaan. McCorvey ei halunnut kolmatta ja vetosi Texasin aborttilain perustuslain vastaisuuteen. He nimittäin uskovat, että abortissa on kyse vain naisen oikeudesta. Siten hän synnytti kolmannen lapsensa. Mielenosoituksessa keltaiseen sadetakkiin pukeutunut Wooten-Holway kertoo, ettei voinut seurata sivusta, kun ihmisten oikeuksia uhataan. Yhdysvallat on ollut poikkeus siinä, että aborttioikeus on tulkittu juuri perustuslailliseksi oikeudeksi. Nämä ihmiset vihaavat muiden vapautta.” Lopulta käy niin, että käymme Wooten-Holwayn kanssa keskustelua pitkälti puhelimen välityksellä. ”Nämä ihmiset eivät ole kiinnostuneita keskustelemaan tai oppimaan mitään. Hän sanoi, ettei meidän äidille tuolla tavalla huudeta.” Uhkauksia saaneelle naapurille, tuomari Kavanaugh’lle Wooten-Holwaylta ei kuitenkaan heru sympatiaa. lisäyksen takaama oikeus yksityisyyteen antaa samalla oikeuden raskaudenkeskeytykseen. Tarkoituksemme oli tavata muutama päivä mielenosoituksen jälkeen Washingtonissa. Hän oli aikaisemmin synnyttänyt kaksi lasta, jotka hän oli antanut adoptoitaviksi. Oikeusjutun kantaja ”Jane Roe” oli pseudonyymi; hänen oikea nimensä oli Norma McCorvey. Hän on 40-vuotias koulunkäyntiavustaja ja tuomari Kavanaugh’n naapuri. ”Se on täyttä vitun paskapuhetta. Piste. Silti Wooten-Holway sanoo, ettei ole keskustellut naapurituomarin kanssa aborttikysymyksestä. On todistettu, että he ovat valehtelevia, tekopyhiä rikollisia. ”Kirjeiden lisäksi yhdet abortinvastustajat tulivat pihallemme ja haukkuivat minua lastentappajaksi. Sen hän sanoo, että Ruth Sent Us -ryhmä on hänen mielestään transfobinen. Hän kuitenkin ilmoittaa joutuneensa lähtemään kaupungista häneen kohdistuneiden uhkauskirjeiden takia ja asuvansa isänsä luona siihen saakka, kunnes hänen taloonsa asennetaan lisää turvalaitteita. Liittovaltion tasolla tämä tulenarka poliittinen asia on jätetty tuomarien tulkittavaksi
päivänä lähellä korkeimman oikeuden rakennusta Washington DC:ssa.. 3 4 Äänekkäästi. Abortin vastustajia osoittamassa mieltään kesäkuun 13
l o k a k u u 2 2 2 3 5 K u v a G e t t y I m a G e s
Tämä taipumus on ollut lievempänä olemassa aikaisemminkin, vuoden 1973 aborttipäätöksestä lähtien. Se on henkilökohtainen asia”, Lily sanoo. Poliisit tulevat paikalle ja poistavat Anthonyn porukan paikalta. Anthonyn kertoessa omia kantojaan väkijoukon keskellä yksi hänen seurassaan tullut mies työntää päänsä aborttia kannattavan naisen kantamaan kovaääniseen. 3 6 tui. Hän korostaa, että asenteiden muuttaminen on vähintään yhtä tärkeää kuin lain muuttuminen. ”Useat meistä kokevat tämän ehdottomasti voiton hetkeksi”, Higashi sanoo. Vuonna 2007 hän kirjoitti muistelmissaan abortin olevan hänen mielestään väärin. ”Mielestäni abortti ei ole liittovaltion tai osavaltion asia. Monelle naiselle tämä kesäkuun 24. Korkeimman oikeuden eteen on tullut myös esimerkiksi 25-vuotias Lily. Republikaanit vastustavat ja demokraatit kannattavat oikeutta aborttiin. Hän osoittaa mieltään aborttioikeuden puolesta yhdessä siskonsa, äitinsä ja tyttärensä kanssa. Taaperoikäiseltä tyttäreltä ei tosin paljon kysytty. Päätösteksti on käytännössä sama kuin toukokuussa julkisuuteen vuodettu alustava päätösluonnos. ”Voimme tehdä abortista laittoman joka osavaltiossa, mutta haluamme silti tehdä töitä sen eteen, että ihmiset ymmärtäisivät ihmiselämän arvon tärkeyden.” Higashin yhteiskunnallinen herätys tapahtui 16-vuotiaana, ”Jos et pidä abortista, leikkaan munasi irti.”. Mielipidetiedusteluiden mukaan selvästi yli puolet yhdysvaltalaisista kannattaa abortin pitämistä laillisena. Monelle republikaanille Roe vastaan Waden kumoaminen ei siis suinkaan ollut järkytys. Nainen läpsäisee miestä ja huutoväittely yltyy entisestään. Päättäväisimmin paikalle tulee Anthonyksi itseään kutsuva nuorimies. Samalla hän korosti, ettei halua tuputtaa näkemyksiään muille. Tuomari Samuel Alito kirjoittaa korkeimman oikeuden enemmistön kannan: Perustuslaissa ei viitata aborttiin, eikä mikään perustuslaillinen säännös implisiittisesti takaa mitään sellaista oikeutta. Silloin istuva republikaanipresidentti Richard Nixon ei tosin kommentoinut lakia mitenkään. Nykyinen presidentti Joe Biden on ollut ristiriitainen aborttikannanotoissaan. ”Nyt on syytä kuunnella meitä satoja tai tuhansia naisia, jotka ovat tulleet tänne.” Pari tuhatta mielenosoittajaa – joiden joukossa on myös merkittävä määrä miehiä – ei ole Yhdysvaltain mittakaavassa vielä paljon, mutta aborttioikeudella on kansan tuki. Pew-tutkimuslaitoksen mukaan 61 prosenttia uskoo, että abortin pitäisi olla laillinen kaikissa tai suurimmassa osassa tapauksista; 37 prosenttia katsoo, että sen pitäisi olla laiton ainakin suurimmassa osassa tapauksista. Lindsey) korkeimman oikeuden päätös oli riemun aihe. Abortista tuli poliittinen kiistakysymys Ronald Reaganin kaudella 1980-luvulla. Monien mielialat ovat uhmakkaita. Presidenttikaudellaan hän on puolustanut voimakkaasti aborttioikeutta. ”Mutta toisaalta se ei ole suoranaisesti meidän sukupolvemme voitto. P äätöstä seuraavana päivänä korkeimman oikeuden eteen Washington dc:ssa saapuu satoja ellei tuhansia mielenosoittajia. Tavallisesti tämä pieni vähemmistö huudetaan hiljaiseksi. Hänen uskallukseensa tulla vihamielisten ihmisten keskelle vaikuttanee yksi silmin havaittava peruste: hän on fyysisesti hyvin isokokoinen. on surun ja epävarmuuden päivä. Paikalle tulee välillä myös muutamia abortinvastustajia. Hän pelkää, että hänen kotiosavaltiossaan aborttioikeutta kavennetaan korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen. Kaikki mielenosoittajat eivät kuitenkaan vaikuta militanteilta. Jakolinja puolueiden välillä on tullut entistä selkeämmäksi. 2 1-vuotiaalle abortinvastustajalle Autumn Higashille (o.s. Ennen Reagania konservatiivit eivät nähneet abortin vastustamista poliittisesti tarpeeksi suosittuna. Kolme sukupolvea tuli pääkaupunkiin Pohjois-Carolinasta, viiden tunnin ajomatkan päästä. Meitä edeltävät sukupolvet ovat tehnneet töitä tämän puolesta jo vuodesta 1973.” Higashi on myös abortinvastaisen Students for Life -opiskelijajärjestön tiedottaja. Tässä kiistassa vasemmisto on puolustanut autonomisen yksilön oikeutta olla joutumatta valtion puuttumisen kohteeksi, kun taas oikeisto on halunnut ison hallituksen sekaantuvan kaikista intiimeimpään kuviteltavissa olevaan asiaan. 1970-luvun lopun demokraattipresidentti Jimmy Carter ei erityisemmin kannattanut aborttia mutta ei halunnut myöskään kumota aborttioikeutta. Yhdessä banderollissa lukee: ”Jos et pidä abortista, leikkaan munasi irti.” Lähes kaikki mielenosoittajat ovat abortin kannattajia. Higashista abortin pitäisi olla paitsi laiton, myös vaikeasti kuviteltavissa oleva ja tarpeeton. Edesmennyt kirjailija Christopher Hitchens aikanaan ihmetteli Vanity Fair -lehden kolumnissaan, kuinka paradoksaalinen aborttikysymyksen poliittinen jakolinja Yhdysvalloissa on – verrattuna muuhun poliittiseen ajatteluun
Higashi sanoo, että Yhdysvalloissa on paljon nuoria naisia, jotka vastustavat aborttia mutta eivät uskalla sanoa sitä julkisesti. ”Haluamme varmistaa, että nämä naiset tietävät oikeutensa. Tavallisesti tämä ajattelutapa yhdistää kovan linjan abortinvastustajia. ”Monia jännittää kertoa näkemyksiään, koska he pelkäävät vastareaktiota. Aborttioikeuden puolustajat osoittivat mieltään korkeimman oikeuden tuomari Brett Kavanaugh’n talon edessä toukokuussa.. l o k a k u u 2 2 2 3 7 kun hän luki Teen Vogue -lehteä. Aborttioikeuden kyseenalaistaminen ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää, vaan se on vastakulttuurinen näkemys, hän sanoo. Hän kertoo kavereistaan, jotka eivät usko Jumalaan mutta ajattelevat ihmiselämän alkavan syntymästä. Higashi on myös mukana toiminnassa, jolla pyritään auttamaan raskaana olevia naisia yliopistokampuksilla. Yhdessä jutussa puhuttiin raskaudenkeskeytyksestä hänen mielestään liian kevyeen ja humoristiseen sävyyn. Liian usein heitä kohdellaan asunnon saamisessa syrjivästi, koska he ovat raskaana. Yhteiskunnissa, joissa naisten on vaikea päättää itse, milloin he synnyttävät lapsensa, naisen asema työmarkkinoilla kärsii. Higashin mielestä kyse ei ollut koomisesta pikkujutusta vaan elämän ja kuoleman kysymyksestä. Minäkin saan uskomattoman määrän kielteistä palautetta. Siitä lähtien Higashi on identifioitunut ”elämänpuolustajaksi” (pro-life) – siis abortinvastustajaksi. K u v a G e t t y I m a G e s Lähelle. Hän päätti tehdä vastinevideon ja laittoi sen YouTubeen. Meidän pitää myös jatkuvasti kohdata ihmisten ennakkokäsityksiä, joiden mukaan abortinvastustajat ovat vanhoja valkoisia miehiä, jotka vihaavat naisia.” Abortinkannattajiin Higashi suhtautuu hieman säälien mutta ymmärtäen: hän uskoo, että heillä ei vain ole tarpeeksi tietoa sikiön kehityksestä. Tai professorit eivät ole valmiita ottamaan huomioon, että naisilla on pieni lapsi hoidettavana.” ”Haluamme varmistaa, että naiset saavat tarvittavat resurssit ja pystyvät menestymään ja kukoistamaan päätettyään pitää lapsensa”, Higashi sanoo nopealla nuotillaan. M utta eikö abortti ole monella tapaa yhteiskunnallisesti välttämätön. Yleensä laittomat ja naisille vaaralliset abortit lisääntyvät merkittävästi, kun abortti on laiton. Higashi kasvoi uskonnollisessa perheessä mutta korostaa, että aborttia vastustavat myös ateistit
”He ajattelevat, että elämä on saattanut olla vaikeaa, mutta he eivät toivo, etteivät he olisi olleet lainkaan olemassa. Hän kertoo toisesta aborttia vastustavasta aktivististista, Ryan Bombergeristä, joka sai alkunsa nimenomaan raiskauksesta. 3 8 On myös selvää, että lapsen elämä ei ala kovin suotuisasti, jos hänen syntymänsä ei ole toivottu. Ekonomisti Steven Levittin ja toimittaja Stephen Dubnerin teorian mukaan abortin laillistaminen 1970-luvun alussa johti jopa väkivaltarikollisuuden vähenemiseen 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Mutta jos ajattelee abortinvastustaja Higashin tavoin, että ihmiselämä alkaa hedelmöittymisestä, näillä perusteluilla ei ole painoarvoa. Olisiko se ok, jos ajattelisimme, että tapetaanpa nämä kaikki rikolliset?” ”Syntymättömät lapset ovat kaikista haavoittuvimmassa asemassa. Mutta pitääkö lapsen maksaa isänsä synneistä, ja pitääkö raiskauksen väkivaltaan vastata abortin väkivallalla?” Higashi jatkaa dramaattisella retoriikallaan. K u v a G e t t y I m a G e s Joukot. ”Hänen raiskauksen uhriksi joutunut äitinsä päätti, ettei tee lapsestaan abortin uhria”, Higashi sanoo. Hän kertoo tuntevansa monia ihmisiä, jotka adoptoitiin lapsena. Lacie Wooten-Holway kuvattuna lapsensa kanssa toukokuun neljäntenä päivänä 2022 kotinsa edustalla Chevy Chasessa.. Mielestäni se ei ole inhimillinen lähestymistapa tähän ongelmaan?” Joissain etelän osavaltioissa, kuten Alabamassa, laki ei anna enää oikeutta aborttiin edes raiskauksen uhreille. ”Olen aina ihmetellyt, kuinka abortin kannattajien mielestä ratkaisu lapsen mahdolliseen kärsimykseen elämässä on tappaa lapsi”, Higashi sanoo. ”Otetaanpa nyt tarkasteluun kokonainen vankilapopulaatio. Meidän pitää tehdä ihmisten elämästä vähemmän vaikeaa, ei lopettaa elämää.” Samaan tyyliin hän vastaa kysymykseen mahdollisesta abortin rikollisuutta vähentävästä vaikutuksesta. Tutkijat ovat erimielisiä teoriasta. Meidän pitää poistaa kärsimys, ei kärsijöitä. ”Perustuuko ihmisen arvo siihen, miten hän on saanut alkunsa?” Higashi kysyy. Siellä on ihmisiä, jotka ovat tehneet hirvittäviä rikoksia. Higashin mielestä heillä ei pitäisi olla oikeutta aborttiin sen enempää kuin muillakaan. Onko paras ratkaisu vain tappaa heidät, koska he saattavat päätyä köyhyyteen ja rikollisiksi. ”Meidän pitää varmistaa, että raiskaajat joutuvat vastaamaan teoistaan kovimman kaavan mukaan
Suurin osa raskaudenkeskeytyksistä tehdään nykyään lääkeaineilla, eikä käyntiä sairaalassa aina tarvita. Abortti on lahja, eikä se kuuluu minulle, minkälaisia päätöksiä ihmiset teke vät omaan elämäänsä liittyen”, hän sanoo. Joissain liberaaleissa Yhdysvaltain osavaltioissa, esimer kiksi Coloradossa ja Oregonissa, abortti on laillinen raskauden loppuun saakka. raskausviikolle saakka. Pienimmät kohdun ulko puolella selviävät keskosvauvat syntyvät 22. Tällaista toimintaa lienee luvassa myös Yhdysvaltain sisällä. Suomessa abortti on mahdollista saada sosiaalisilla syillä 20. Tiedän, että teen oikein.” Siinä taitaa vihdoin olla asia, joka yhdistää abortin kannat tajia ja vastustajia. ”Minun täytyy jatkaa. Roe vastaan Wade ei taannut missään vaiheessa abortti oikeutta raskauden viimeisellä kolmanneksella. Abortteja kannattava LootenHolway ei usko pillerei den lähettämisen ratkaisevan mitään. Lukumääräisesti myöhäiset abortit ovat harvinaisia – samoin abortit, jotka tehdään raiskauksen uhreille. Jo aikaisemmin aborttioikeutta kannattavat järjestöt ovat eri puolilla maailmaa lähettäneet pillereitä maihin, joissa abortti on kielletty. Me teemme tätä puolustaaksemme oikeutta”, WootenHolway vastaa. Yhdysvaltain elintarvike ja lääkevirasto fda:n mukaan mifepristonin käyttö on aiheuttanut 0,65 kuo lemaa 100 000 lääkkeen käyttäjää kohti. K un liittovaltion tasoinen aborttioikeus on histo riaa, oikeustaistelut siirtyvät osavaltioiden tasolle. Mutta se on koko Yhdysvaltain poliittisen kentän olemus nyt. Hänen mielestään aborttipillerit ovat jopa vaarallisia naisen terveydelle. En helvetissä.” Näissä olosuhteissa on aiheellista kysyä: muutetaanko kai kella aktivismilla ja mielenosoittamisella kenenkään mieltä, kun kaikki takertuvat omiin mielipiteisiinsä entistä voimak kaammin. Toisen puolueen edustajien kanssa ei tavalli sesti haluta olla missään tekemisissä saati sitten etsiä komp romisseja. Abortti on yksi voimakkaimmin kansakuntaa jaka vista kysymyksistä. ”Ei ole mielenosoittajien tehtävä saada muutettua ihmis ten mielipiteitä. Ongelmia voisi ennemmin tulla siinä tapauk sessa, jos lääkkeet eivät toimi, eikä tiettyjen osavaltioiden sairaaloissa autettaisi esimerkiksi kohdun tyhjentämisessä. WootenHolway sanoo, että hänestäkin polarisaatio on ongelma. ”Olen aina ihmetellyt, kuinka abortin kannattajien mielestä ratkaisu lapsen mahdolliseen kärsimykseen elämässä on tappaa lapsi.” K u v a G e t t y I m a G e s. U sein monisävyisimmissä keskusteluissa abortin tekemisen ajankohta on myös relevantti kysymys. Alkion sydämenlyönnit alkavat noin kuudennen raskausviikon kohdalla. raskausviikolle asti. l o k a k u u 2 2 2 3 9 Ja sikäli jos osavaltiossa abortti on täysin laitonta, Higashin mukaan abortteja tekevät lääkärit pitää asettaa syytteisiin henkirikoksista. Demokraattien ja republikaanien välinen jako linja vahvistuu. Jos on merkkejä sikiön kehityshäiriöstä, abortti on mahdollista tehdä erityisluvalla 24. Tämä on lääkkeelle melko pieni luku. Samalla naisten mahdollisuutta saada abortti yri tetään turvata muillakin keinoilla. Aionko lopettaa oman aktivismini. viikon jälkeen siihen tar vitaan Valviran lupa, joka käytännössä aina myönnetään. ras kausviikolla. Toisella puolella ollaan nimittäin aivan yhtä vakuuttuneita oman taistelun pyhyydestä. Higashille raskaudenkeskeytyksen ajankohdalla ei ole mitään väliä. ”Huolestuttaako se minua. Tosin 12. Hänelle kaikki abortit hedelmöittymisen jäl keen ovat murhia. Totta kai. Aborttioikeusaktivisti Lacie WootenHolway puolestaan linjaa, että abortti on aina oikein. Abortteja vastustava Higashi taas pitää tärkeänä, että pillereiden saantia vaikeu tetaan. A bortin vastustajat ja kannattajat eivät edes yritä löytää asioita, joista voisi löytyä yhteinen sävel. ”Myöhäisiä abortteja ei ole olemassa. Kyse on kahdesta pilleristä: mifepristonilla lopetetaan raskaus ja misoprostolilla tyhjennetään kohtu
Uusin romaani Liekinkantajat saattaa kuitenkin olla hänen viimeinen romaaninsa. Häntä on ajanut halu selittää, mitä tapahtuu. Teksti Milka Sauvala Kuvat Antti Vettenranta. 4 K I R J A I L I J A N T A L O S S A Isän kuolema teki Ulla-Lena Lundbergista kirjailijan
l o k a k u u 2 2 2 4 1
Neljästi hän on ollut ehdokkaana sekä Finlandia-palkinnon että Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Hänet on palkittu monesti, muun muassa valtion kirjallisuuspalkinnoilla ja Ruotsin Akatemian Suomi-palkinnolla. Se alkaa Vaasan palosta elokuussa 1852 ja päätyy sortokausien kautta itsenäiseen Suomeen. Sata vuotta sitten Espoo oli ruotsinkielinen maalaiskunta, kaukana nykyisestä valtateiden halkomasta kaupungista. Tuo päivä oli varsinainen alku romaanin kirjoitustyölle. Lundbergilla oli serkkuja, jotka tunsivat Espoon kuin omat taskunsa ja jotka olivat rakkaita ja läheisiä niin, että heiltä rohkeni pyytää palvelusta. Ne sanoo Valentin Nyström, Suomen kaartin tarkka-ampuja, Liekinkantajatromaanin ensimmäisessä kappaleessa. Siihen hän tarvitsi apua: auton ja oppaan vanhaan Espooseen. Kun ketään ei näkynyt, he astuivat sisään tyhjään kouluun. Konkreettiset paikat ovat aina olleet hänelle kirjoittamisessa tärkeitä. Ollaan 1850-luvun alun Helsingissä, jonne virtaa väkeä etsimään työtä. Eräänä kevätpäivänä vuonna 2016 Lundberg ja serkut sitten ajelivat autolla ympäri Espoota ja katselivat paikkoja, jotka vielä kertoivat menneestä Espoosta. Liekinkantajat kertoo kolmen pariskunnan elämästä kolmessa polvessa. Mutta se kuvasi hyvin tuon ajan henkeä: kiihkeää uskoa tulevaan ja halua vaikuttaa. (Niitä ei ollut kovin paljon.) Sitten he tulivat Finnsin kansanopistolle. Niin kuin aina, Ulla-Lena Lundberg oli aloittanut kirjoittamisen alusta, ensimmäisistä sanoista ja lauseista. Lundbergin romaani Jää sai Finlandia-palkinnon vuonna 2012. Kun ne löytyvät, käynnistyy jotakin, josta sitten monien muiden sanojen ja pitkien iltojen jälkeen tulee romaani. Niillä ei kai ollut enää merkitystä. Siellä Lundberg halusi nyt käydä, sillä vaikka hän oli siellä vieraillut, hänellä ei oikein ollut muistikuvia paikasta. 1800-luvun lopulla perustetusta Finnsin kansanopistosta Espoossa tulisi romaanin päänäyttämö. Seinällä oli kuvat vanhoista rehtoreista, mutta nimet puuttuivat. Lundbergin äidinäiti kasvoi Finnsin kansanopistossa, jota hänen vanhempansa olivat olleet perustamassa. Papilla on vimmainen usko tulevaan, mutta yhtä ankara kuin on talvi saaristossa, on hänen matkansa kuolemaan. Ainakin suomenkielisessä Suomessa. Lundberg oli jo pikkutyttönä kuullut äidinäidin kertomuksia sieltä – se oli tämän suuri ilonlähde – ja käynytkin paikalla. Ruotsiksi kirjoittava Lundberg on koskettanut monia sanoillaan mutta jäänyt itse taka-alalle. Romaani kertoo saaristoseurakuntaan saapuvasta nuoresta papista ja tämän perheestä. Kansanopisto oli lopettanut toimintansa vuonna 2011, ja rakennus oli tuolloin Omnia-oppilaitoksen käytössä. Mutta kaikkea muuta. Ne ovat kuin sisäänkäynti taloon. Ne kokosivat yhteen nuoria, sytyttivät aktivismin liekin ja sivistivät ja rakensivat kansaa, jota pian odotti ankara venäläistämisaika. Ilmestymissyksynään Jää myi uutisten mukaan ennätykselliset 115 000 kappaletta. Tänne Lundberg kirjoittaisi ihmisiä, keskusteluja, tunteita, työtä, elämää ja kuolemaa. Tuntui hämmästyttävältä, että tällainen suuri talo kaikkine mahdollisuuksineen rakennettiin 1800-luvun lopulla vain noin 30 oppilaan vuosikurssille. 4 2 H än oli jo kirjoittanut puoli sivua ja sanat: Är tu ten flickon som jag har skåda i dröömin. Tällä kertaa hänen piti kuitenkin löytää myös talo – ja nimenomaan tietty talo. Sinne päätyy myös nuori Betty, jota Bittiksi vielä kutsutaan, kaukaa ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, kun Vaasan poroksi polttanut tulipalo on jättänyt hänet vaille elantoa. Viimeistään silloin suomalaiset rakastuivat hänen kirjoihinsa. Sinäkö se olet se tyttö jonka olen unissa nähnyt. U lla-Lena Lundberg julkaisi 15-vuotiaana ensimmäisen teoksensa, runokokoelman. Ehkä he voisivat viedä kirjailijan katsomaan vanhaa Espoota. Ulla-Lena Lundberg vastaanottaa sydämellisesti ja puheliaasti Porvoon Runoilijakodissa, jossa hän. Myöhemmin hän kiinnostui 1800-luvun lopun suurista kansanliikkeistä ja kansanopistojen yhteiskunnallisesta merkityksestä. Oikeastaan UllaLena Lundberg oli kerännyt siihen materiaalia koko elämänsä. Kun hakee tietoa ruotsiksi, sitä löytyy enemmän. Ehkä tästä vinoumasta juontuu myös ajatus, että hän olisi jotenkin vaikeasti lähestyttävä, ainakin vakavaa sorttia. Päärakennuksessa oli suuri juhlasali ja luokkia, kaikki hyvässä kunnossa. Lundberg mietti ajan kulkua. Idea Liekinkantajiin oli kypsynyt pitkään. Sen jälkeen hän on kirjoittanut useita romaaneita ja tietokirjoja
l o k a k u u 2 2 2 4 3
4 4
Siellä on muistona hänen krusifiksinsa. Kun kotiinlähdön aika koitti, ilta oli sysipimeä. Laitan jotain takaraivoon ja jätän sen sinne, ja jokin siellä työskentelee, sillä lopulta tiedän mitä kirjoitan, ja teksti on aika valmista. Ei olisi pitänyt sanoa noin. Hänellä itsellään on tämän asetelma. Kun hänen äitinsä kuoli, hän peri tämän asunnon Maarianhaminasta ja muutti sinne vuosien 2013 ja 2014 aikana. Sitten sain jättimäisen matkalaukullisen materiaalia.” Ja sitten ovat vielä Runoilijakodin tavat, jotka tekevät työskentelystä vaikeaa. Sitä ei voi kiirehtiä. Täällä kuuluu asiaan ottaa vastaan vieraita, mikä on ollut suuri ilo. Lundbergilla on tapana kirjoittaa vuorotellen romaaneja ja tietokirjoja – ”kutsun sitä vuoroviljelyksi” – ja perehtyä aiheeseen tarkasti, usein aikalaismateriaalinkin kautta. Näin on käynyt kaikille asukkaille. Yksitoista vuotta myöhemmin Hemmer ampui itsensä Runoilijakodin kirjastossa. Mutta kirjoittamaan hän pystyy vasta illalla. Jään ilmestymisestä on kymmenen vuotta, joten uutta romaania on totisesti odotettu! Hän taitaa olla perfektionistista tyyppiä. Lundbergin työssä keskeistä on jaksaa odottaa. Hän esittelee ne yhtä iloisesti kuin muunkin talon. Hänellä on vain ollut kovin paljon muuta tekemistä. Sitä ei voi kiirehtiä. Ulla-Lena Lundbergistakin tehdään muotokuva. Talo rakennettiin vuonna 1765, ja vuodesta 1921 siellä on asunut suomenruotsalainen kirjailija. Surullisin on Jarl Hemmerin tarina. ”Tämä on ollut sosiaalisin ajanjakso elämässäni. Nyt ihmiset luulevat, ettei hän tee mitään päivisin. Täällä hän kirjoitti Liekinkantajia, aina iltaisin, kun talossa oli rauha. Tekisin sen siinä sivussa. Kyse ei ole mistään jumalaisesta inspiraatiosta, vaan suuri osa työstä tapahtuu jossain siellä piilossa, salatussa.” Kun elämä on sosiaalista ja hauskaa, takaraivossa ei kuitenkaan tapahdu mitään. Sitten mennään saliin, jossa on kuvataitelija Åke Hellmanin maalaus Venus från Borgå, Porvoon Venus. Samaan aikaan Lundberg kirjoitti tietokirjaa Herttuatar ja kapteenin vaimo (2017), joka kertoo purjelaiva Herzogin Cecilien tarinan. Se on alastonkuva naisesta taustallaan Porvoon tuomiokirkko. ”Olen syntyjäni yölintu, enkä voi sille mitään. Monet eivät ole pystyneet kirjoittamaan lainkaan.” Lundberg kuitenkin lopulta pystyi, omaan tahtiinsa. Tietenkin tekee! Talossa riittää kotitöitä, sitten ovat ystävät ja vierailijat ja kaikki siihen liittyvä, lukeminen ja muistiinpanojen tekeminen. Muuttaminen oli kamalan työlästä ja teki levottomaksi – ”kaikki se kuolinsiivoaminen ja muu” – ja sitten pitikin jo muuttaa uudestaan, nyt Runoilijakotiin. Siksi Lundberg ei koskaan kirjoita kesäisin, jolloin on aina paljon meneillään. Tietenkin yritän tehdä työni niin hyvin kuin mahdollista, mutta perfektionisti ei koskaan saisi käsikirjoitusta valmiiksi, koska siinä olisi aina jotain korjattavaa”, hän sanoo kohteliaasti vastaan niin, että sen voi melkein uskoa. Talvisin on toisin,. Mutta niin helposti muotokuvan tekeminen ei taida onnistua.” Lundberg on aina pitänyt Hellmanin töistä. ”Minulla on tapana vitsailla tästä tavastani sananlaskun mukaan: till kvällen får den late bråttom, illalla laiskalle tulee kiire.” Sitten hän vakavoituu. ”Olen kyllä kaukana perfektionistista. Marraskuussa 1933 hän isännöi talossa illallista hyville ystävilleen. Hän aloitti usein kello 21 tai 22 aikaan ja lopetti puoliltaöin tai vähän myöhemmin. Lundberg julkaisee verraten harvoin, mutta kun uusi teos ilmestyy, siitä tulee melkein aina tapaus. ”Sehän sopisi hyvin”, Lundberg nauraa. Joku keksi, että muutetaan vain hieman maalauksen naisen kasvoja, niin saadaan muotokuva tehtyä. Runoilijakoti, ruotsiksi Diktarhemmet, sijaitsee Porvoon tuomiokirkon kupeessa, hauskasti jyrkässä rinteessä niin, että sen kokoa on vaikea käsittää ja osa julkisivun puolen ikkunoista on epätavallisen matalalla. Mutta samalla siihen menee kauhean paljon aikaa. Naukuvat rappuset vievät yläkertaan, jossa ovat kirjailijan yksityiset tilat. ”En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut vaatteista. l o k a k u u 2 2 2 4 5 Mutta tiettyjä asioita ei voi muuttaa, varsinkaan kirjoittamisessa. on asunut vuodesta 2018. ”En ole kirjailija, joka kirjoittaa niin että silmät vuotavat ja toivoo, että lopulta löytää jotakin, vaan minä odotan. Lundberg vie vihreään huoneeseen, jonka seinillä on muotokuvat talon aiemmista asukkaista: Hjalmar Procopé, Bertel Gripenberg, Jarl Hemmer, Rolf Lagerborg, Rabbe Enckell, Lars Huldén ja Christer Kihlman. ”Minun seitsemän veljestäni.” Jokaisessa on jotain kiinnostavaa, ja sitä Lundberg raottaa tarinankertojan sujuvuudella. Hän on myös julkaissut tästä yhdessä Erik Kruskopfin kanssa kirjan Åke Hellman, ihminen ja taidemaalari (2005). Ennen kuin puhutaan hänestä, pitää tutustua taloon! Sillä tämä talo on tunnettu vieraanvaraisuudestaan, hyvässä ja pahassa. Olen itse pitänyt sitä jonkinlaisena luonnevikana, sillä äitini ei koskaan hyväksynyt tapaani vaan yritti muuttaa sitä vielä, kun olin 60-vuotias.” Mutta tiettyjä asioita ei voi muuttaa, etenkään kirjoittamisessa. ”Ajattelin, että siinä ei olisi niin paljon työtä, koska se olisi vain 90 sivua ja kuvia on paljon. Hän on koulutukseltaan etnologi. Ystävät ajoivat mäkeä alas suoraan Porvoonjokeen ja hukkuivat
Suurin osa lukijoista tarttuu siihen. Ensimmäinen on työläin. Halusin, että siinä on voimakkaita ja aktiivisia verbejä.” Ruotsiksi kirjan nimi on Lyser och lågar. Rahvas, kuten silloin sanottiin, ei vain istunut torpissaan tietämättä mistään mitään, vaan kaikkialla käytiin vilkasta keskustelua. Siinä on myös pulmansa. Tosielämässä Finnsin kansanopistossa asuivat ja työskentelivät Olga ja Robert Rostedt, Lundbergin äidinäidin vanhemmat. Kun kirjoittaa Suomessa ruotsiksi, käännöksellä on suuri merkitys. Siksi tarpeettomat selitykset pitää poistaa. Nimi on yksi asia, itse teksti toinen. Tässä vaiheessa mieli on silti levollinen, sillä se tietää jo, että tästä syntyy jotain. Luohan kirjailija aina hahmonsa omista lähtökohdistaan. Mutta ilman tietoa kirjoittamisen vapautta ei voi käyttää.” Hän ajattelee silti, että fiktiossa ihan kaikkea ei oikeastaan tarvitsisi tarkistaa. Liekinkantajissa seurataan kolmen pariskunnan elämää: ensin Bettyn ja Valentinin, sitten heidän tyttärensä Olgan ja tämän puolison Robertin ja lopuksi heidän tyttärensä Karinin ja tämän valitun Gunnarin. ”On aivan selvää, että kun kirjoittaa matkoista, kirjoittaa oikeastaan itsestään. En itse ymmärrä tarpeeksi hyvin suomen nyansseja.” Lundberg tekee jokaisesta kirjastaan kolme versiota. Kolmannessa versiossa kieli hioutuu, ja jos toisessa versiossa on vielä ollut jotain sotkuista, nyt se siistitään ja puunataan. Lundberg itse ei lue suomennoksia. Toinen on Sade (1997), joka sijoittuu Afrikkaan. Päähenkilöillä on esikuvansa, mutta romaani on kuvitelmaa. Lundbergin isä Pehr oli pappi ja kotoisin Manner-Ahvenanmaalta, äiti Maj oli opet. Hän on selvästi löytänyt sävyn, joka auttaa lukijoita identifioitumaan. ”Käytän todellista paikkaa ja käytän heidän elämänkohtalojaan, mutta kyse on fiktiosta”, Lundberg sanoo. Siinä voi olla kaikkea sitä, jota emme tiedä. Ei missään tapauksessa syytä huoleen, vain pieni muistutus siitä, ettei koskaan saa olla oikein iloinen eikä täysin rauhallinen. Romaanissa parin nimi on Olga ja Robert Borgstedt. Ehkä selvimmin se näkyy Lundbergin kirjassa Linnunsiivin Siperiaan (1994), joka on paitsi matkakertomus myös omakuva. Lundberg syntyi Kökarissa Ahvenanmaalla vuonna 1947, mutta kökarilainen hän ei ole. ”Kirjailija aloittaa yhdenlaisesta todellisuudesta ja tekee sitten siitä jotain muuta”, hän sanoo. ”Eikä se ole mikään hyvä ominaisuus kirjallisuudessa. Kun haluaa saada mukaan kaiken, on helposti kovin perusteellinen. Silloin kääntyy luontaisesti sisäänpäin, ja silloin aukeaa jokin kirjoittamisen kanava.” L iekinkantajissa Ulla-Lena Lundberg halusi kuvata sitä innostusta, joka kansanopistoaatteeseen ja kansanliikkeisiin liittyi. Lundberg on iloinen, että Leena Vallisaari on jo pitkään suomentanut hänen kirjansa. Ja tässä kirjoitin täysin fyysisesti, kuinka rakastun ja kaadun Siperian päälle niin, että pääni on Uralilla ja jalat Japanin merellä ja kaikki siinä välissä on minua, se miten kuvaan kaikki paikat, kaikki linnut, koko tämän maailman.” Kirja on yksi hänen omista suosikeistaan. ”Annan Leena Vallisaarelle vapaat kädet, sillä sekaantuminen asiaan olisi kamalaa kaikille. ”Suomi oli tuolloin tavallaan jo moderni valtio. Lopulta kaikki kirjat kertovat hänestä itsestään, kuinka eivät kertoisi. Se juuri on fiktion ydintä. Työtapa selvästi toimii, sillä Lundbergin teksti on sekä nopealukuista – kieli ei takertele vaan hengittää ja virtaa vaivatta eteenpäin – että hidaslukuista, sillä lauseita ja merkityksiä haluaa jäädä pohtimaan. Toisessa versiossa alkaa karsinta. Suomeksi voisi sanoa vaikkapa loistaa ja liekehtii. Sitä syntyy ehkä vain liuska tai kaksi illassa. Heillä on omat ilonsa, innoituksensa, ennakkoluulonsa, pelkonsa, murheensa ja kipunsa. Juuri siihen pyrin, keveyteen. Hänen henkilönsä eivät ole hyviä tai pahoja vaan kaikkea sitä. Ettei kukaan ajattelisi, että oi, miten paljon hän onkaan tehnyt töitä!” N yt nukutaan!” Olga sanoo, ja silloin Robert saa yskänkohtauksen, ihan pienen, ei tosiaan yhtään verta, kenties sylkeä vain meni väärään kurkkuun. Äidinäiti on taas esikuva heidän lapselleen, pikku Karinille. 4 6 kun on pimeää, kalseaa ja sateista. ”Sen halusin välittää myös kirjan nimessä. Ihmismielen kuvaamisessa Lundberg on taituri. ”Faktat ovat todella tärkeitä, ja asioiden pitää olla selkeitä minulle. ”Parasta aikaa kirjoittamiselle ovat kevyesti depressiiviset ajat, eikä siihen tarvita mitään diagnoosia. Siihen vaaditaan yli sukupolvien noille luodoille ulottuvat juuret. Siihen pitää saada mukaan kaikki mate riaali, kaikki tarinan ainekset. Onko tämä johdonmukaista, kiinnostaako se ketään muuta kuin minua. Uskon, että kansanliikkeillä oli valtavan suuri merkitys siinä, miten Suomen kansa pystyi kohtaamaan venäläistämisajan.” Se oli myös tulisieluisen aktivismin aikaa. Sama pätee henkilöhahmoihin. Tietenkin istuin ja kirjoitin ja luin ja työskentelin, mutta lopputulos on kuitenkin kevyt. (Liekinkantajat 2022) Isän kuolema teki Ulla-Lena Lundbergista kirjailijan, ja kuoleman läheisyys on jotain, joka usein väreilee hänen romaaneissaan, hyvissäkin hetkissä. Kun kirjoitin merenkulkutrilogiaa, luin niin suunnattoman paljon aiheesta, että olisin milloin vain voinut perustaa varustamon 1800-luvulla”, Lundberg sanoo. Suomenkielisen painoksen nimi Liekinkantajat on valittu toisin. Se on näkökulmaltaan kapeampi ja tähdentää enemmän yksilöitä kuin aikakauden henkeä. ”Niitä oli niin helppo ja hauska kirjoittaa
l o k a k u u 2 2 2 4 7 taja Espoosta. Ilman tätä kokemusta minusta olisi tullut paljon vivahteettomampi ihminen.”. Kertomusten mukaan kaikilla luodoilla oli oma ukkonsa. Saaret ja luodot tulivat tutuiksi, samoin niiden asukkaat ja ikivanha kertojaperinne, joka vielä eli, vaikka oli jo katoamassa. Lundbergilla ei ole muistikuvia isästään eikä noilta ensimmäisiltä vuosilta, kuinka hänellä voisikaan olla. Kun Ulla-Lena oli puolitoistavuotias, isä putosi jäihin ja hukkui. Ensimmäinen muistonikin on, etten ymmärrä, mitä tapahtuu.” Ehkä siksi hänellä on aina ollut kaipaus selittää sitä, mitä tapahtuu. Muutama vuosi isän kuoleman jälkeen äiti hankki sieltä kesämökin. ”Elämässä tekee paljon asioita korvatakseen sitä, minkä on menettänyt. Kun he sitten pääsivät rantaan, myrsky nousi ja taivas repesi. Ihminen kokee asioita ja menetyksiä ja – kuten kirjallisuudessa – tekee niistä jotain muuta. ”Tulkitsen, että nämä ihmiset olivat erityisen herkkiä tuntemaan sään vaihtelut ja aistivat muutokset jo ennen kuin ne näkyivät. Samalla Lundberg oppi vanhoilta kökarilaisilta kertomisen taidosta. Jää-romaanin tarinan taustalla on Lundbergin lapsuudenperheen kohtalo. Lundberg antaa esimerkin. ”He olivat minulle valtavan anteliaita. Muutama kuukausi sen jälkeen äiti, Ulla-Lena ja isosisko Gunilla muuttivat pois Kökarista. Oli Mörskärsgobben ja Örgobben ja Kummelskärsgobben, ja kökarilaiset, joilla oli näkemisen lahja, tunsivat heidät. ”Se oli se tunne, etten ymmärrä mitään. Tiedonjanoni, haluni oppia ja kokea asioita, on aina ollut minun suuri hyvitykseni.” Kökar on kuitenkin Lundbergin henkinen kotipaikka, jossa on hän viettänyt pitkän ajan elämästään. Kun sitten oltiin vesillä, saattoi ukko näyttäytyä jollain luodolla, ja se oli merkki, että nyt on aika mennä kotiin. Minusta se on erityinen lahja.” Lundberg haastatteli heitä ja kirjoitti sen pohjalta kirjan Kökar (1976). Mutta silti isän kuolemasta syntyi kirjailija. He olivat siellä kolme kuukautta joka kesä. Isä sai paikan Kökarin seurakunnasta ja aloitti saarilla elämän nuoren perheensä kanssa. Oikeastaan tästä elämässä on kyse. Yhdestä haastateltavasta, Albert Engdahlista, tuli myöhemmin esikuva Jään Posti-Antonille, joka näki enemmän kuin muut
4 8
”En osaa selittää sitä tarkemmin. Ajattelin, että se sopii minulle täydellisesti”, hän sanoo nauraen, eikä kuulosta tippaakaan synkältä. ”Luulen, että melkein kaikilla naiskirjailijoilla on elämässään aikoja, jolloin he eivät voi työskennellä. Tietää, että tämä on nyt tässä, valmis. Mutta suomenruotsalaisessa kulttuurissa oli mahdotonta pysyä piilossa, jos osasi jotakin. ”Hän sanoi, että ihmiset keksivät tarinat. Se tarkoittaa, että myös kirjallisuus huononee. Yhtäkkiä sen vain tietää. l o k a k u u 2 2 2 4 9 K un Ulla-Lena Lundberg oli neljä, isosisko Gunilla kertoi, miten kirjat syntyvät. Olin kuullut, että kapteenilla on oma hytti ja siellä kirjoituspöytä ja että kapteeni on yksinäisin ihminen laivassa ja kaikki pitävät etäisyyttä häneen. Silloin pitäisi tuntea sosiaalinen media, asiat ja kapistukset, joista ei ole kuullut edes puhuttavan. Afrikkaan hän rakastui niin, että olisi jäänyt, jos se olisi ollut taloudellisesti mahdollista – ja jos äiti ei olisi ollut niin sairas. Ja nuorten käyttämä kieli on sitä hänelle.. ”Nuorilla ihmisillä on onni myötä tavalla, jota vanhemmilla ei ole. Ihastuin ja sanoin, että minusta tulee kirjailija, uskotko että pystyn siihen. Eräänä päivänä se vain on olemassa.” Sitten sen vain kirjoittaa. Tuolloin, 2000-luvun alussa, hän ei pystynyt juurikaan kirjoittamaan. Se syntyy, kun se on syntyäkseen. Se sopi hänelle hyvin. Yhdysvalloissa, Siperiassa, Japanissa, Englannissa, Sambiassa. Suurimmalla osalla se liittyy lasten saantiin. Ja nuorten käyttämä kieli on sitä hänelle. Se ei ehkä näy suomenkielisistä käännöksistä, mutta hän tietää sen itse. ”Olen koko elämäni seurannut ruotsinkielistä kirjallisuutta, ja nyt alan huomata, ettei se ole enää niin tärkeää. Ainakin tältä erää. Se keveys, jota hän tekstissä tavoittelee, tuntuu vaikeammalta saavuttaa. Illalla, kun on hiljaista ja talossa rauha. Sen täytyy johtua siitä, että muuten nuorten kuolinluvut olisivat aivan liian korkeat. Äiti sairasti syöpää 30 vuotta, ja Lundberg auttoi häntä viimeiset vuodet. ”Minun on aina ollut helppo myöntää, että olen väärässä, ja hyväksyä, etten ole ensimmäinen. ”Kun tulee vanhemmaksi, tulee jollakin tapaa raskaammaksi. Hän ei ole päättänyt sitä, mutta hänestä tuntuu siltä. ”Sen sijaan sanoin, että minusta tulee merikapteeni. Tarina on kerrottu. Minulla kyse oli äidistä.” L iekinkantajat saattaa olla Lundbergin viimeinen romaani. Hyvin pieni osa siitä on minulle merkityksellistä, ja mitä minä kirjoitan, ei ole merkityksellistä nuorille. Se liittyy rooliini perheessäni. En uskonut kelpaavani mihinkään, mutta sain valtavasti kannustusta, eikä minun ollut mitenkään mahdollista paeta. ”Hänen ansiostaan selvisin ylipäätään hengissä. ”Siksi minun on suunnattoman vaikeaa suhtautua julkisuuteen, jota kirjailijalta nykyään vaaditaan.” Ihminen ei ole vain yksi asia, Ulla-Lena Lundberg kuitenkin sanoo. Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat (Teos & Förlaget 2022). Sen Ulla-Lena Lundberg kirjoittaa aina viimeiseksi, niin myös Liekinkantajissa. Miksi hän muuten olisi käyttänyt ristikoiden ratkomiseen kuulakärkikynää. Tämä on ehkä minun viimeinen romaanini.” Hän toteaa, ettei voisi enää kirjoittaa nykyhetkestä. Se ei käynyt helposti vaan antoi odottaa. Sanat, joilla hän haluaa kertoa, ovat nuorille jo vieraita. Gunilla oli kaksi vuotta Ulla-Lenaa vanhempi ja tärkein ihminen koko maailmassa. Se tarkoitti esimerkiksi sitä, että ollaan täsmällisiä eikä itsestä pidetä meteliä. Sanat, joilla hän haluaa kertoa, ovat nuorille jo vieraita. Tässä ajassa minun olisi käynyt huonosti.” Äiti oli vahva persoona, jolle oli tärkeää, että tyttäret saavat kunnollisen kasvatuksen. Nuorena on myös melkein eläimellinen energia, kyky jaksaa ja palautua nopeasti.” Oli hänessä optimistiakin. Tein kaiken, mitä hän teki, ja sillä tavalla ikään kuin voitin kaksi vuotta.” Ulla-Lena oppi, että äiti ja sisko tiesivät asiat paremmin kuin hän. ”Vähemmistöille on ehkä tyypillistä, että koko ajan metsästetään lahjakkuuksia. Esimerkiksi ryhmässä jonkun täytyy aina olla ensimmäinen, ja olen ollut aivan tyytyväinen, etten ole se ihminen.” Koulussa Ulla-Lena olisi mieluummin sulautunut tapettiin kuin ollut valokeilassa. Muille Lundberg ei asiasta kertonut. Hän vastasi silmänräpäyksessä, että tietenkin pystyt.” Oli tärkeää, että hän uskoi ilman muttia ja kommervenkkeja. Oli onni, että kävin koulua 1950ja -60-luvuilla, jolloin sanallisia kykyjä arvostettiin. Nykyään arvostetaan eniten matematiikkaa, jossa olin heikko. Ehkä isoin asia vanhenemisessa on se, että kadottaa yhteyden nuoren polven kirjallisuuteen.” Sitten on vielä loppu. Mutta loppua ei voi kiirehtiä. Hänkin on monta, oikeastaan kaikki asiat. Lundberg on pohtinut myös kieltään ja miten sekin vanhenee. Lundberg itse, nuorena pelokas ja ujo ja hermostunut, ei todellakaan mikään seikkailijaluonne, matkusti ja asui pitkin poikin maailmaa pari-kolmekymppisenä 1960ja 1970-luvuilla. Liekinkantajat-lainausten suomennos Leena Vallisaari. Ja muisti, joka on kirjailijan pääomaa, huononee
Teksti Helmi Kekkonen Kuvat Antti Raatikainen Lavastus Tuomas Nortema. Helmi Kekkonen muutti pois kotoaan ja ryhtyi puolisonsa kanssa asumuseroon. Mitä sitten tapahtui. 5 K O H TA U K S I A E R Ä Ä S TÄ A S U M U S E R O S TA Mitä jos tämä ei ollutkaan se elämä mitä oli tarkoitus elää
l o k a k u u 2 2 2 5 1
En tiedä miten aloittaa, mitä sanoa. Haluan tietää kuka ja millainen pohjimmiltani olen, ja tuo tuntematon itsessäni pelottaa ja vetää puoleensa. Se on tavallaan totta, eikä kuitenkaan. Pitkän suhteemme dynamiikka on hyvässä ja pahassa hioutunut omalle uralleen, tuntuu kuin kulkisin turvallista ja ennalta määrättyä polkua, jonka suunta on yhtä aikaa oikea ja väärä, eikä varmasti ole sattumaa, että ihastuin tällä tavoin voimalla ja yllättäen juuri nyt. P uolisoni on pettynyt, vihainen ja hirvittävän surullinen. En pysty syömään, en nukkumaan. Olo on odottava ja levoton kuten aina ennen esiintymisiä, mutta melkein kahden vuoden uuvuttavan ja tahmean pandemian jälkeen ajatus ihmisvilinästä tuntuu myös hyvältä. Hän on lempeä ja viisas mutta myös monin tavoin ehdoton ihminen, jolle valhe, iso tai pieni, on mahdoton hyväksyä. Tunnen olevani täydellisen yksin ja lukossa. Lopulta, kuukauden kuluttua, vien lapset äidilleni yöksi, kävelen kotiin ja kerron kaiken. 5 2 S inä päivänä helmikuussa kun Euroopassa alkaa hyökkäyssota, minun perheeni lähtee kolmeksi päiväksi toiseen kaupunkiin ja minä pakkaan tavarani kahdeksaantoista muuttolaatikkoon ja neljään Ikean kassiin. Puolisoni aistii, että kaikki ei ole kohdallaan ja uudenvuodenaattona hän kysyy, onko minulla joku toinen. Minulle ei ole ketään toista, mutta eiväthän nämä asiat sillä tavalla siististi rajaudu. Ihastun, ja vielä sitä tietämättäni jokin minussa jo aiemmin alkanut liikahtaa sellaisella tavalla, että helmikuun lopulla istun tässä matolla ja katselen pakkaamiani laatikoita. Rakastan puolisoani, mutta en ole enää sama ihminen kuin kaksikymmentä, kymmenen tai edes viisi vuotta sitten. Isompi sanoo tienneensä, että jotain tapahtuu, ja pelänneensä juuri tätä, pienempi käy vuorotellen lohduttamassa jokaista. Päivä ja ilta hujahtavat ohi hetkessä, yöllä on jatkot, ja niin se tapahtuu. Vain viestejä, ja silti maailma tuntuu olevan eri asennossa kuin aiemmin. Samalla pelkään sitä, että jos mikään ei muutu, jäävät sekä omani että parisuhteemme solmut kunnolla käsittelemättä. Tiedän toimivani joka hetki väärin, ja pehmeä lepatus muuttuu päivä kerrallaan terävämmäksi. Palaan mielessäni lokakuun loppuun, perjantai-iltapäivään. Ajattelen, että minun on oltava hetki yksin, jotta löydän vastaukset näihin kysymyksiin. Minulla on ylläni mekko ja vihreä maihinnousutakki, kuuntelen musiikkia, en muista mitä. Vaikka kohtaaminen on totta ja monin tavoin ihmeellinen, on se silti kaikesta todellisuudesta irrallaan, enkä näe kaaoksen keskeltä yhtään mitään. Yritän muistaa koska viimeksi on ollut ihan tavallinen hetki, tavallisen päivän tavallinen aamu, sellainen, jossa elämä on tuntunut kauttaaltaan tutulta. Olemme olleet puolisoni kanssa yhdessä kaksikymmentäkaksi vuotta, ja tämä on toinen kerta kun muutamme erillemme. Jokainen tunne ja ajatus on kietoutunut toiseen, mikään ei ole kirkasta tai selkeää. Lapsille asian kertominen on raastavaa. Tuntuu väärältä lähteä, mutten tiedä mitä muutakaan tehdä. Selviämme illasta jotenkin ja seuraavat päivät kuljemme kuin. Tunnen usein olevani hirveän yksinäinen, mutten ymmärrä miksi. Kaaoksenkin keskeltä olen alkanut vähitellen hahmottaa, että kyse ei ole vain ihastumisestani vaan ennen kaikkea minusta. Meille ominaisella tavalla teemme valtavan isoja päätöksiä todella nopeasti. Kaikki on kevyttä ja lepattavaa, en tiennyt tällaisen olevan mahdollista. Hymyilen ajattelematta että hymyilen, jään tuijottamaan seinää, puoli tuntia kuluu, joskus tuntikin. Täytän pian neljäkymmentä, enkä tiedä mihin suuntaan haluan elämääni viedä, en ole edes varma mistä kaikkialta tulen. Vaikka ihastumiseni ei ole johtanut mihinkään enkä suunnittele ihastukseni kanssa tulevaisuutta, ovat tunteet yhä olemassa ja niiden välttämätön käsittely painavat raskaana välissämme. Keskellä yötä istun hiljaisessa kodissa olohuoneen lattialla ja yritän ymmärtää miten elämä on jälleen kerran tuonut tällaiseen kohtaan. Istun raitiovaunussa matkalla kohti Pasilaa ja Helsingin Kirjamessuja. Valehtelu ja aina vain jatkuva hiljaisuus on kauheaa, syön ja nukun vielä vähemmän, en pysty keskittymään mihinkään, ja mitä pidempään olen puhumatta, sitä vaikeammaksi puhuminen muodostuu. Puolisoni ei halua minun lähtevän mutta ei varsinaisesti myöskään jäävän. Ymmärrän sekunneissa miten erilaista tällainen hetki on suunnitella kuin elää läpi. Vastaan että ei ole. Kipu hänen katseessaan ja äänessään tuntuu musertavalta. Jos olet lähdössä, tee se mieluummin nopeasti kuin hitaasti, hän sanoo, ja minä ymmärrän häntä, vaikken täysin samaa mieltä olekaan vaan ajattelen, että voisimme muutaman kuukauden ajan katsoa mihin suuntaan tilanne ja tunteemme liikahtelevat. Näin ei voi jatkua, ajattelen, ja ennen joulua katkaisemme yhteyden, se tuntuu ainoalta mahdollisuudelta. O len kantanut salaisuutta, epävarmuutta ja syyllisyyttä sisälläni yksin kahden kuukauden ajan, kunnes lopulta puhun muutaman ystävän kanssa, mutta en vieläkään puolisolleni, hänelle, jonka kanssa olen tottunut puhumaan kaikesta. Lisäksi se, että tämä ei ole ensimmäinen kerta kun tunnen hämmennystä ja epävarmuutta suhteemme edessä, että olen jälleen kerran suunnitellut lähteväni, loukkaa häntä syvästi. Myös hän on naimisissa ja asuu toisessa kaupungissa, joten yhteytemme perustuu viesteihin. I hastuminen on hetken aikaa kuin huumetta. Tunteen voimakkuus saa minut sijoiltani, tapaamme muutaman kerran kahvilla ja tilanteen myöntäminen alkaa murtautua pumpulin läpi
l o k a k u u 2 2 2 5 3
Saimme tyttären ja toisenkin. Vuoden lopulla kokemani tunnemyrsky tuntuu tämän rinnalla pieneltä, enkä ymmärrä miksi olen täällä kun perheeni on kolmensadan metrin päässä yhteisessä kodissamme. Koen tahtomattani olevani tyttärilleni pettymys, vaikka samalla haluan opettaa heille myös sen, että kipeimmätkin asiat on mahdollista kohdata ja selvittää. Pidän kiinni lukemastani parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow’n ajatuksesta, että paras apu erossa myös lapselle on apua hakeva aikuinen. Olin valmistunut yliopistosta, aloittanut työt kustantamossa ja kirjoitin ensimmäistä kirjaani. Edellisen eron aikaan olin kaksikymmentäseitsemänvuotias ja kaipasin ennen kaikkea vapautta. En ole kiinnostunut sodasta enkä muistakaan uutisista. Onneksi on terapia, yhteinen ja oma. Pyöritämme arkea ja yritämme hahmottaa ja sanoittaa sisällämme kieppuvaa myllerrystä, joka on kummallakin omansa ja silti yhteinen. Astun tyttöjen kanssa ulos kadulle, on aurinkoinen lopputalven päivä, tilanne on täysin epätodellinen, itkettää ja oksettaa. 5 4 unessa. Päivät taittuvat vaisuina ja painavina, olen kiitollinen opetustyöstä joka vie ajatukset hetkittäin aivan toisaalle. Kun tytöt ovat kanssani, on kaikki ihan hyvin. Halusin tietää millaista elämä on, jos olen minä enkä me. Lähteminen eri asuntoihin yhdessä vietettyjen iltapäivien jälkeen on hirveää. Miten erilaiselta asiat näyttävät kun ne osuvat omalle kohdalle. Menneistä kuukausista ja vuosista alkaa nousta esiin palasia, tilanteita ja vaiheita, joiden vaikutukset heijastuvat tähän päivään. Astioista, vakuutuksista ja lasten harrastuksista sopiminen on omituista ja apeaa, mutta tunnelma on kuitenkin rauhallinen, ja hetkittäin huomaan ajattelevani, ettemme ehkä oikein ymmärrä mitä meillä on edessä. Miettiessämme sopivia vaihtopäiviä tunnen piston kun muistan kaikki ne kerrat kun olen päiväkodin eteisessä mielessäni ihmetellyt miksi eroperheen lapsen täytyy hyvästellä toinen vanhempi keskellä arkea. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään, puolisoni jonnekin näiden kahden välimaastoon. S inä sunnuntaina syömme aamiaista, pelaamme Afrikan tähteä ja lähdemme. On hetkiä kun haluaisin perua muuton ja hetkiä kun uskon sen olevan ainoa oikea ratkaisu, ja tasapainoilen väsyneenä ja lohduttomana näiden kahden välillä luottaen lopulta siihen, että vaikka muutos tuntuu pelottavalta, surulliselta ja väkivaltaiselta, on se silti välttämätön. Omassa terapiassani saan tehtäväksi kirjoittaa tekstin otsikolla ”kuka ja millainen olen”. V aikka kyse on pitkälti minusta itsestäni, en voi väistää sitä tosiasiaa, että myös parisuhteessamme on asioita tavalla tai toisella väärässä asennossa. Moni asia välillämme murtuu ja vapautuu, kun ei ole mitään menetettävää. Lopuksi kirjoitan toimittaja Emilia Mäenmaan Instagram-tililtä aiemmin talteen ottamani lauseen: minulla on kärsimätön ja päämäärätietoinen luonne, joka antaa ja vie minulta kaiken. Puhumme läpi iltojen ja öiden, ja hämmentävällä tavalla tunnen olevani henkisesti ja fyysisesti lähempänä puolisoani kuin vuosiin, tai ehkä koskaan. Lopulta, puolentoista vuoden eron ja hyvän terapian jälkeen, palasimme yhteen ja reilua vuotta myöhemmin olin raskaana. Kun viikon jakaa puoliksi, ei vaihtoehtoa juuri ole. Isompi ymmärtää, että kyseessä on pidempiaikainen muutos, pienempi tulee lähinnä mukana. Kirjoitan monta sivua lapsuudestani ja vanhempieni avioerosta, kyltymättömästä tarpeestani puhua ja analysoida, ehdottomasta avoimuudesta joka yhdistyy hämmentävällä tavalla täydellisyyden tavoitteluun ja voimakkaaseen introverttiyteen, ongelmallisesta suhteestani ruokaan ja kehoni kontrollointiin, äitiydestäni ja ystävyyssuhteistani, ammattini yksinäisyydestä ja ainaisesta epävarmuudesta, ja lopulta myös parisuhteestani, siitä miten syvästi ja rakkaudella me kaksi kovin erilaista ihmistä olemme toisiimme kietoutuneet, kulkeneet yhteistä matkaa koko aikuisikämme. Tehtävä on yllättävän vaikea ja paljastava. Asumuserolla ei Suomessa ole sen osapuolille mitään oikeudellisia tai taloudellisia vaikutuksia, mutta puolisoni toiveesta sovimme käytännön asiat mahdollisimman yksityiskohtaisesti ja osittain myös sitä ajatellen, että jos päädymme jossain kohtaa avioeroon, on kaikki siinä vaiheessa kodin, sen irtaimiston ja talouden kannalta jo ratkaistu. Tapaamme puolisoni kanssa myös kahdestaan, ja yhteiset juoksulenkit, illat ja yöt ovat ihania, eroaminen niiden jälkeen surullista. Koitti onnellisia, väsyneitä, tasaisia, hauskoja, arkisia ja rakkaudentäyteisiä vuosia. Tulevina viikkoina aloitamme pariterapian, löydän aivan kotimme läheltä pienen asunnon, sairastamme koko perhe yhtä aikaa koronan ja kuopuksemme myös rajun noron. Sovimme, että hoidan muuton hiihtoloman aikana puolisoni ja lasten ollessa poissa, ja sitten olemme vielä yhden viikon kaikki kotona. Tunteita ei pidä tukahduttaa tai piilottaa, ne ovat osa elämää ja ihmissuhteita, ja lasten on tärkeä nähdä, että aikuiset kykenevät niitä käsittelemään. Tuli kiehtovia töitä ja liikaa töitä,. Vaikka elämä on juuri nyt kummallista ja hankalaa, ovat he rakastettuja ja turvassa. Kun he ovat isänsä kanssa kotona, on yksinäisyys hetkittäin musertavaa. O n heitä, jotka ajattelevat asumuseron olevan mahdollisuus tarkastella monimutkaista elämäntilannetta ajan ja tilan kanssa, löytää itsestä ja myös suhteesta uusia puolia ja alkaa sen myötä rakentaa yhdessä jotain parempaa, mutta myös heitä, jotka uskovat sen olevan vain hitaampi reitti kohti varsinaista eroa. Valoisassa ja korkeassa yksiössä on vaaleansiniset seinät, vetävät ikkunat ja parvi, ja lapset löytävät häkellyttävän pian omat tapansa olla ja liikkua uudessa tilassa. Lapset ovat yhtä aikaa innostuneita ja vaisuja, pöllämystyneitä. Mutta haluan ymmärtää ja teen töitä sen eteen
omien tarpeiden ja rajojen unohtamista, pinnan alla kytevää yksinäisyyttä ja levottomuutta, tuli pandemia. Ehkä joku toinen pystyy siihen, minä en. K evään kuluessa puhunkin tapahtuneesta yhä useamman ystävän ja tuttavan kanssa ja melkein naurattaa, kun havahdun siihen miten yleistä tämä onkaan. O lon aina välillä helpottaessa uskallan pikkuhiljaa palata mielessäni vuoden alkuun, tammija helmikuun ahdistukseen. Kun ajattelen pimeitä iltoja, jolloin kävelin yksin loskaisilla kaduilla ja yritin vain ymmärtää mitä oli tapahtunut ja tapahtumassa, tai viimeisiä iltoja yhteissä. En, vaikka Saarisen tavoin jossain sisälläni tiesin, että puhua pitäisi juuri silloin kun pelottaa. Mutta tilanteen kliseisyys ja jopa arkipäiväisyys ei tietenkään vähennä sitä, miten järisyttävä ja raskas tilanne on sekä minulle että perheellemme. l o k a k u u 2 2 2 5 5 Vaikenimme, vetäydyimmme ja unohdimme, minä varsinkin. Myönsin ensimmäistä kertaa itselleni, että näin pitkä suhde ja koko elämä sen ympärillä tuntui hetkittäin ihan helvetin vaikealta, mutten uskaltanut avata aihetta sen enempää. Illat ovat valoisia ja lämpimiä. Kaipaan puolisoani ja kotiamme jatkuvasti, keskityn lapsiin ja töihin. En tiedä, enkä myöskään ala kyselemään. Mutta sen sijaan, että olisin puhunut tästä kaikesta ääneen, käperryin enemmän sisäänpäin. Sillä, kuinka usein toinen pesee pyykkejä, hakee lapsia päiväkodista tai käy omissa menoissaan, on kovin vähän merkitystä sen rinnalla, että suhteessa toinen (tai molemmat) ei koe tulevansa nähdyksi, olevansa toiselle tärkeä tai saa kaipaamansa tukea. Siinä, että ihastuin, koin tulevani uudella tavalla nähdyksi, hämmennyin, kriisiydyin, muutin puolisostani erilleen, palasin vuosien tauon jälkeen terapiaan ja aloin saada eri tavalla kiinni siitä kuka olen ja mitä haluan, mikä elämässä on arvokasta ja miten uskomattoman tärkeää rehellisyys missä tahansa ihmissuhteessa on, ei ole mitään omaperäistä, päinvastoin, liityin vain pitkän jonon jatkeeksi. Vaikenimme, vetäydyimme ja unohdimme, minä varsinkin. Vietämme tyttöjen kanssa suurimman osan ajasta puistoissa, kävelyillä, rannalla ja kirjastossa, oikeas taan vain syömme ja nukumme sisällä. Tunnistan ajatuksen täysin. Kirjoittaminen on koko kevään ollut haastavaa ja yritän hyväksyä, että luova työ, täysin epävarma elämäntilanne ja alati särkevä sydän ovat lähestulkoon mahdoton yhdistelmä, hädin tuskin jaksan edes lukea. Vuosien aikana identiteettini niin naisena, puolisona, kirjailijana kuin äitinäkin on elänyt jatkuvassa muutoksen tilassa, ja lopulta koin, ettei puolisoni ymmärtänyt tai nähnyt tuota muutosta, tuskin ymmärsin sitä itsekään. Mitä epävarmemmaksi ja aremmaksi oma oloni itseni ja suhteemme edessä muuttui, sitä vähemmän puhuin, koska en tiennyt mitä kaikkea sen avaamisesta seuraisi. Samalla tunnen surua siitä, että lähipiirissäni on myös heitä, jotka eivät kertaakaan kysy miten minä tai perheemme voimme. Millainen se toinen elämä voisi olla. Olin myös viimeisen vuoden aikana alkanut ajatella, mitä yli kahdenkymmenen vuoden parisuhde lopulta tarkoittaa, ja huomannut ensimmäistä kertaa kyseenalaistavani niin sen rikkumattoman olemassaolon kuin myös oman paikkani sen keskellä. Mitä jos tämä ei ollutkaan se elämä mitä minun oli tarkoitus elää. Useat ovat rakastuneet omaan kumppaniin aivan uudella tavalla, kaikki ovat terapiassa. Välttelen sosiaalisia tilanteita koska en jaksa kertoa kuulumisiani, ratikassakin alan itkeä kun tuttava, jota en ole nähnyt vuosiin, kysyy mitä kuuluu, mutta läheiset ystävät tuntuvat ensimmäistä kertaa elämässäni täysin korvaamattomilta. Muutamat eivät ole missään vaiheessa kertoneet asiasta puolisolleen, jotkut ovat eronneet kokonaan. Kun olen yksin, syön valmisnuudeleita, katson elokuvia ja käyn pitkillä juoksulenkeillä, jotka tuntuvat välillä terapiaakin paremmalta terapialta. Varsinkin muutamat heistä jaksavat kuunnella vuodatustani loputtomiin, kannatella ja tukea, kirjoitella viestejä kun en saa unta, viedä kävelyille ja viinille. Huomaan jälleen kerran palaavani kirjailija Juha Itkosen ajatukseen siitä, että asiat, joiden luulemme tekevän meistä erityisiä, ovat juuri niitä asioita, jotka tekevät meistä täysin samanlaisia kuin kaikki muutkin. En tiedä miten selviäisin ilman heitä. Hyvän turvaverkon ansiosta vietimme usein aikaa kaksin ja puhuimme paljon, enkä koskaan kokenut kadottavani itseäni äitiyteen tai parisuhdettamme vanhemmuuteen, mutta pinnan alla jotain kuitenkin tapahtui. Tulee olo, että minua ja lapsia ei ole kiva nähdä koska tilanteemme on erilainen kuin aiemmin tai koska käymme läpi jotain sellaista, jota he eivät itse halua joutua kohtaamaan. K esä tulee ajoissa. Ammattiemme erilaisuus tarkoitti taloudellista epätasapainoa, jonka tiedostimme mutta sivuutimme. Vähintään joka toisella on kerrottavanaan tarina salamaihastumisesta, sitä seuranneesta omasta ja/tai parisuhteen kriisistä, neljänkymmenen ikävuoden tuomasta tunteesta, että asioiden on muututtava kun aikaa vielä on, kuukausia tai jopa vuosia jatkuneista salaisuuksista, tekstiviestisuhteista ja kaipauksesta. Ymmärrän tilanteen olevan epämukava ja monimutkainen, ja kaikilla on myös omat huolensa ja kiireensä, silti hiljaisuus tuntuu pahalta ja hämmentää. Helsingin Sanomissa ilmestyneessä artikkelissa Rakkauden kulmakiviä psykoterapeutti ja psykologi Mikael Saarinen sanookin, että useimmiten erojen taustalla on yhteyden katkeaminen
Suon itselleni enemmän tilaa ja vapauksia kuin muille ja kärsin joka kuukausi viikon ajan kauheista pms-oireista, jotka heijastuvat erilaisina ja erikokoisina räjähdyksinä perheeni ylle. Mutta ajatuksessa on silti jotain mahdotonta, ja se tekee minut pohjattoman surulliseksi. En voi muuttaa mennyttä enkä tiedä tulevasta, mutta tässä hetkessä, tänään, voin ja haluan rakastaa puolisoani ja perhettäni, toimia ja valita sen tunteen suomassa valossa. Yhteydestä. Mutta silti, me olemme me, se ei voi vain kadota, rakkautta on niin paljon. Vaistosta. Oikeastaan ymmärrän täysin jos hän ei jaksa olla kanssani, jopa ihmettelen miten on kestänyt näinkin kauan, helpommallakin olisi varmasti päässyt. Mietin kuinka paljon liittyy siihen, että tämä on jo toinen kerta, kuinka paljon siihen, että valehtelin. H einäkuussa tilanne hieman muuttuu. En kuitenkaan työnnä kuvia pois vaan tarkastelen niitä sellaisina kuin ne ovat. 5 6 kodissa, puolisoni katsetta ja lasten aavistuksen kasaan painuneita olemuksia, on vaikea hengittää. Kaikesta tuosta, ja myös siitä jostain, jota on mahdoton nimetä, jolle tuskin edes on nimeä. Jonain iltana puolisoni kuitenkin sanoo, että on laittanut auton myyntiin. Silti tajuan ajatuksen järjettömyyden, aivan kuin olisin jokin upea palkinto, vaikka olen kaikkea muuta. Puolisolleni ajatus lopullisesta erosta on kuitenkin mahdollinen, ja sen hyväksyminen on ehkä hirveämpää kuin mikään muu tähän mennessä. Hellyydestä, kunnioituksesta, halusta. Yritän kuitenkin hahmottaa millaista elämäni tulee olemaan, jos puolisoni haluaa erota kokonaan. Minulla on kiinnostava työ ja ihanat lapset, olen terve ja saan asua kaupungissa jonka tunnen omakseni, on ystäviä, juhlia ja kirjoja. Syyllisyys nostaa jälleen päätään. Ystävyydestä, kumppanuudesta, perheestä. En ymmärrä miten pystyin lähtemään tai miten puolisoni on sen kaiken kestänyt, silti hyväksyn tekemäni valinnat. T iedän, että mahdollisen tulevaisuuden kannalta on välttämätöntä, että me molemmat haluamme valita toisemme, jatkaa elämistä yhdessä, rakastaa toisiamme pariskuntana, ei vain perheenä. Käymme muutenkin pitkiä ja raskaita keskusteluja, joissa mennyt ja mahdollinen tulevaisuus sekoittuvat nykyhetkeen, ja tuttu ahdistus alkaa nousta pintaan. Iltaisin katsomme tanskalaista televisiosarjaa, jonka yksi juonikuovio käsittelee naimisissa olevan naisen ja vapaan miehen rakastumista ja suhdetta. Yhteinen elämämme on ainutlaatuinen kokonaisuus, jonka haluan kaikkineen. Jään ajatukseeni kiinni, mietin mistä puhun kun puhun rakkaudesta. Elämä on sotkuista, räkäistä ja keskeneräistä, eikä sen hyväksyminen tunnu enää niin pelottavalta, oikeastaan se tuntuu lähes vallankumoukselliselta. Hävettää myöntää, mutta huomaan ajattelevani hänen olevan hullu, jos hän ei enää halua olla minun kanssani, olla me. Aamut kun herään aikaisin ja muu perhe vielä nukkuu, täyttävät minut kevyellä ilolla, ja tunne on aivan selkeä: olen siellä missä minun kuuluu olla. Ehkä, mutta en ole enkä halua, eikä siinä ole mitään minkä kokisin liian rajoittavaksi tai ehdottomaksi, se vain on niin. Olen kontrolloiva, herkkä ja vaativa, yhtä aikaa valtavasti omaa tilaa ja hellyyttä tarvitseva. Teen työtä, joka on henkisesti vaativaa ja taloudellisesti aivan surkeaa. En haluaisi käyttää enää yhtään päivää olemalla heistä erossa vaan elää jokaisen päivän mahdollisimman hyvää ja yhteistä elämää rakentaen. Jonain aamuna muistan keväällä lukemani Toni Morrisonin kirjoittaman lauseen: ihminen selviää mistä vain, jos hänellä on jotain mitä ilman hän ei selviä. Jakamisesta, intohimosta, kosketuksesta. Eniten pelkään ajatusta siitä, että kyse ei lopulta edes ole minusta tai meistä vaan hänestä, että tämä kaikki on saanut hänessä aikaan liian suuren särön. Vuosien ajan olen kontrolloinut elämääni, pyrkinyt kaikin voimin olemaan joka hetkessä eheä ja täydellinen, enkä jaksa enää. Pelkään, että menetän sen mikä minulle on tärkeintä maailmassa. Samalla tunnen, miten syvästi rakkauteeni puolisoani kohtaan on sekoittunut rakkauteni lapsiamme ja perhettämme kohtaan. Tiedän, että selviän. Jostain sanojen ja tekojen ulottumattomissa olevasta. Kohtausten katsominen on vaikeaa meille molemmille, pystymme kuitenkin puhumaan asiasta, ja se tuntuu tärkeältä, kuten myös tilanteen avoimuus kun salaisuuden ja valheiden painolastia ei enää ole. Mietin myös olisiko tämä kaikki jotenkin erilaista tai helpompaa, jos olisin (tai olisimme) kiinnostunut avoimesta suhteesta, jos haluaisin jakaa rakkauteni, haluni ja toiveeni useamman ihmisen kesken. Vuosia sitten kirjoitin: jos en olisi löytänyt sinua silloin, etsisin sinua yhä. Isompi auto oli tarkoitettu mökin rakentamista ja pidempiä reissuja varten, kumpaakaan ei näillä näkyEhkä joku toinen pystyy siihen, minä en.. Vietämme suurimman osan ajasta yhdessä, tunnelma on hetkittäin välitön ja hellä. Mitä jos hän ei ylipäätään halua enää elää minun kanssani, jos elämä yksin tuntuu paremmalta, enemmän omalta. Aavistuksesta, joka muuttuu tuntemukseksi, joka muuttuu tahdoksi. Ravistelen itseäni irti myös tekojeni aiheuttamasta jatkuvasta häpeästä ja syyllisyydestä, se ei ole helppoa mutta yritän silti, joka päivä. Olisiko yhden yön juttu ollut helpompi käsitellä kuin voimakkaat tunteet ilman tekoja
Mutta sen tiedän, että kipeän, aran ja monimutkaisen tilanteen avoin kohtaaminen ja sen perinpohjainen käsittely tuntuu yhä ainoalta mahdolliselta tieltä, sellaiselta elämältä jota haluan elää. Juttelemme yöllä melkein aamuun asti ja jatkamme seuraavina päivinä. Palaamme kotiin, ja illalla näen hänen ilmeestään ja kuulen hänen äänestään, että jokin muuttuu. En ole ehkä koskaan uskonut mihinkään niin vahvasti. Hän kallistaa päätään sivulle, laskee lusikan lautaselle, kävelee pöydän toiselle puolelle, kiipeää isänsä syliin, halaa tätä usean minuutin ajan sanomatta mitään ja palaa sitten syömään aamiaisen loppuun. Sanoja ei noin pienellä vielä ole, eikä niitä tässä kohtaa edes tarvita. Halusin kertoa kaiken mitä olin käynyt ja kävin yhä läpi, koska tiesin, että mitään muuta keinoa selvitä yhdessä ei olisi, tai ei ainakaan sellaisessa parisuhteessa missä halusin elää. Seuraavana aamuna neljävuotias syö puuroaan ja kuuntelee keskittyneesti kun kerromme, että sitä toista kotia ei enää ole vaan olemme kaikki taas yhteisessä kodissa. Jos ja kun hän uskaltaa astua takaisin sisäpuolelle, jotain tapahtuu. Se, että minä olen nyt täysin varma ja puolisoni vielä epävarma, tuntuu pahalta mutta on myös luonnollista, tulimmehan koko tilanteeseen eri paikoista ja eri aikaan, yksilöinä. Olemme kevään ja kesän aikana kulkeneet niin pitkän matkan, tuntuisi väärältä luovuttaa nyt, aivan kuin jättäisimme puolet mahdollisuuksistamme käyttämättä. Muutaman viikon päästä istun jälleen olohuoneen lattialla vihreiden laatikoiden keskellä, tällä kertaa niitä tyhjentäen. En usko, että mitään yhtä oikeaa valintaa on olemassa, tunteet saattavat muuttaa suuntaa hämmentävänkin nopeasti ja joskus on vain uskallettava hypätä. Puhelimessa puolisoni sanoo, että haluaa jatkaa asumuseroa vielä syksyllä. Ystäväni lähettää viestin ja kysyy ajattelenko asumuseron olleen oikea valinta. En lähde, jään. Murrun hetkeksi täysin, mutta aurinkoiset päivät menevät kuitenkin vauhdilla ja keskityn ajattelemaan, että tässä kohtaa en voi tehdä mitään muuta kuin antaa puolisolleni sen ajan ja tilan, minkä hän nyt tarvitsee, ja kävi miten kävi, kaikki järjestyy, tavalla tai toisella. Onnen keskellä on helppo vastata kyllä, en tiedä mitä vastaisin jos olisimme päätyneet toiseen ratkaisuun. En muista koska olisimme olleet näin pitkän ajan näkemättä toisiamme ja varsinkin iltaisin ikävä iskee hurjana, unettomina öinä kaikki pahimmat skenaariot tuntuvat todennäköisimmiltä. Myöhemmin valvon yötä pois ja jossain kohtaa ymmärrän, että tällaisen myrskyn jälkeen olisi outoa, jos tunteemme ja toiveemme olisivat samassa paikassa samaan aikaan. Joka päivä taustalla lainehtiva pelko ja suru on uuvuttavaa, ja vaikka pieni asuntoni on kiva, se ei ole koti. Haluan jakaa sen mikä on kaikista tärkeintä. H einäkuun lopulla lähden tyttöjen kanssa kahdeksi viikoksi saareen. Aamulla käyn siivoamassa pienen asunnon, jätän avaimet tiskipöydälle, avaan oven ja astun ulos.. Ja nyt minusta tuntuu, että puolisoni pitää itsensä meidän ulkopuolellamme, samalla tavalla kuin minä mutta eri syistä. l o k a k u u 2 2 2 5 7 min ole, eikä hän tiedä miten meidän käy. Lopulta hän sanoo, ettei pysty selittämään käännettä, mutta ei tiedä mitä vastaan enää taistelee, en halua sinun lähtevän. Vatsaan sattuu, alkaa itkettää. Olo on yhdessä vietetyn aaltoilevan kesän jälkeen haikea ja hermostunut, en tiedä miten arki loman jälkeen kännistyy. Sanon etten halua menettää häntä, enkä meitä. Ymmärrän myös miksi siinä hetkessä tammikuun lopulla kun vihdoin uskalsin kertoa tapahtuneesta jokin naksahti paikoilleen ja katseeni kääntyi jälleen kohti meitä: pitkästä aikaa aloin taas luottaa meihin. Myöhemmin viikolla puhumme vanhemman lapsemme kanssa rauhassa ja pitkään, helpotuksen ja ilon voi nähdä koko hänen olemuksestaan. Tuohon hetkeen hänen täytyy tulla omassa tahdissaan, ja jos niin käy, uskon että meillä on mahdollisuudet vaikka mihin
Autobiografisen muistin luotettavuus on todella heikko. Jäljellä on vain tuho. Teot toistuvat useita kertoja. Ruumis/ huoneet on kertomus pyrkimyksestä löytää syvästi traumaattiselle tapahtumalle muoto, jonka kanssa on mahdollista elää. Tämän kirjan pyrkimyksenä on olla totuudenmukainen ja faktuaalinen ihan kaikessa. Halusin, ettei kirja missään nimessä ole tietokirjalaarissa. Hahmo ei ole fiktiivinen. Mielestäni sellainen kuva ihmisen elämästä ja yhteiskunnasta on kauhean rehellinen ja avoin. Mikä on kirjasi päähenkilön Susannan suhde Susanna Hastiin. Se laajenee selvitykseksi yhteiskunnan – meidän kaikkien – vastuusta naisiin kohdistetun väkivallan mahdollistajana. On omaelämäkertakirjoittamista, joka väittää pystyvänsä kertomaan totuudenmukaisesti kaiken, mutta itselleni on vaikea sulattaa, että näin olisi. Ajattelin, että se lukija, joka on kokenut väkivaltaa, voi luottaa siihen, että kaikki kirjoittamani on elettyä ja koettua. Ajatukset ovat minun ajatuksiani. Piinalliseen tarkkuuteen asti; esimerkiksi varmistin kaveriltani hänen talonsa värin. 5 8 K E S K U S T E L I J A Teksti Kati Kelola Kuvat Kim Öhman P ieni kylä Pohjois-Suomessa 1990-luvulla. S U S A N N A H A S T : Vakava seksuaaliväkivalta ei kauhean hyvin sovi siihen #metoo-keskusteluun” ”. Miten päädyit tällaiseen kerronnalliseen muotoon. Kyse on muistin ongelmasta. Tässäkin kirjassa on epäluotettava kertoja siinä mielessä, että hän yrittää kertoa asiat niin kuin ne ovat, mutta ei hänellä oikeasti ole hajuakaan, miten ne ovat. 12-vuotias tyttö joutuu seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Nyt tyttö on aikuinen. Mutta se on myös tietystä kohdasta elämää kirjoitettu kauno kirjallinen tiivistelmä. Nainen alkaa selvittää, mitä hänelle todella tapahtui ja miksi. En voi välttämättä enää allekirjoittaa elämässäni kaikkia niitä asioita, mitä siellä lukee. Kirjan päähenkilön, Susannan, elämä risteää paljolti omasi kanssa. Vaikka kyselisin kaikki sukulaiseni läpi, saisin vain eriDosentti Susanna Hast kirjoitti omakohtaisen esikoisromaanin lapsena koetun seksuaalisen väkivallan aiheuttamasta traumasta, muistista sekä yhteiskunnan mekanismeista tyttöihin ja naisiin kohdistetun väkivallan taustalla. Muistikuvia, jotka ovat täynnä aukkoja. Ruumis/huoneet on kustantamon tiedotteessa määritelty autofiktiiviseksi romaaniksi. Kyllä se on Susanna Hast, joka on Susanna Hast. Yhdistelet samaan tapaan omaelämäkerrallisia aineksia teoriaan ja viittaat tutkijoihin, taiteilijoihin ja esimerkiksi esseisteihin, juuri Nelsoniinkin. Todisteet hänelle tehdyistä rikoksista ovat hävinneet jo vuosikymmeniä sitten. Ei tarvinnut keksiä tai lisätä mitään. Eli se on Susanna Hast jossakin tietyssä elämänvaiheessa ja joku tietty palanen Susanna Hastin elämää. Olet kertonut ja kirjoittanut aiemmin laulujakin siitä, miten itse jouduit 12-vuotiaana seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Itselleni teoksen muoto ja käsittelytapa toivat mieleen Maggie Nelsonin teoksen Argonautit
l o k a k u u 2 2 2 5 9 Muisti. Autobiografisen muistin luotettavuus on heikko, muistuttaa tutkija Susanna Hast.
Se on ollut itselleni pelastusrengas. Siksi tämä kirja on väistämättä liikkeessä tietokirjamaisuuden ja romaanimaisuuden välillä. 6 K E S K U S T E L I J A laisia versioita tapahtumista. Muistin kannalta se tarkoittaa, ettei tapahtuma edes tallennu. Kyse on tavallaan yhteiskunnallisesta häpeästä, joka peilautuu takaisin esimerkiksi gynekologin vastaanotolla. Tunne on hyvin sisäistetty. Pelko, että kokemus tekee itsestä niin pilaantuneen ja likaisen ja vaivaannuttavan henkilön, ettei kukaan pystyisi katsomaan. Jotta sain tolkkua tapahtuneeseen, tarvitsin myös kaiken sen kirjassa käytetyn kirjallisuuden. Kirjoitat kirjassasi, että väkivallassa on kyse yksilöä laajemmasta asiasta. Ja tietenkin ystävät ja vertaistuen löytäminen. Kysymys on siitä, mitä hyväksymme, mitä opetamme ja suosimme. Mekanismi suojelee ihmistä. Toisekseen halusin päästä eroon tutkijan painolastista. Sekin, että pystyn nyt tässä puhumaan, on jo merkki siitä, ettei traumani ole enää samalla tavalla trauma kuin viisi vuotta sitten, jolloin en olisi yhtään pystynyt tällaiseen keskusteluun. Ajattelen, että kaikki alistamisen ja sorron muodot kytkeytyvät yhteen niin, että ne ruokkivat toisiaan. Seksuaaliväkivalta on patriarkaalisten miesihanteiden ytimessä. Traumaahan ei synny, ellei tule tarvetta piilottaa ja sulkea asiaa pois mielestä. Seksuaalisen väkivallan uhrilla häpeä liittyy myös todella syvällä, varmasti ihan aivojen rakenteessa ja ruumiissa, olevaan häpeään omasta kehosta. Eläinten alistaminen, rasismi, suhtautuminen vammaisiin ihmisiin yhteiskunnassa ja seksuaaliväkivalta. Koska siihen on kajottu tavalla, joka tekee siitä itsellekin vieraan. Mikä on auttanut itseäsi trauman käsittelyssä eniten. Olet tutkinut capoeiran opetusta Za’atarin pakolaisleirillä Jordaniassa sekä Tšetšenian sodan kokemuksia. Sellaisen tarinan, historian, kanssa ei ole turvallista tulla esiin. Halusin säilyttää vapauden käyttää tutkijana oppimaani mutta samalla myös vapauden olla kirjailija ja kirjoittaa tarinasta käsin kirjallisuuden ehdoilla. Asian paljastaminen voi tuoda uhrille lisää häpeää. Hän ei ikään kuin koe sitä, mitä hän kokee. Kun kerron seksuaalisesta traumastani ja pyydän olemaan varovainen, gynekologi saattaa järkyttyä niin pahasti, että häntä pitää lohduttaa. Omassa muistissani näkyvät nämä molemmat. Ja siihenhän se kirjassanikin palautuu. Akateemisessa työssäsi olet perehtynyt erityisesti sodan kokemukseen, myötätuntoon ja ruumiillisuuteen. Ne ovat kaikki kytköksissä. En siksi näe, että seksuaaliseen väkivaltaan olisi sellaista helppoa ratkaisua, joka ei jotenkin kytkeytyisi kaikenlaisen väkivallan vastustamiseen yhteiskunnassa. Seksuaaliväkivalta on vielä siinä erityistä, että siihen liittyy lähes poikkeuksetta häpeä. Se on niin suurelta osin näkymätöntä ja vaiettua, että vaadittaisiin pikemminkin isompi inhimillinen vallankumous kuin joitain yksittäisiä poliittisia. Yksi tekijä on, että traumaattinen tapahtuma voi aiheuttaa dissosiaation, akuutin stressireaktion, jossa ihminen kytkeytyy irti kognitiivisista aivotoiminnoista. Olen parikymmentä vuotta opiskellut Nichiren-buddhalaista filosofiaa, jossa toivo on keskeisessä osassa. Kirjassa kirjoitan, että seksuaalisen väkivallan uhrista tulee jollain tapaa kuvottava. Mikä seksuaalirikoksessa aiheuttaa uhrille suurinta häpeää. Asia tapahtuu jollekin toiselle, tai hän ei edes ymmärrä, mitä on kokemassa. Kirjasi käsittelee traumaa ja muistia. Mutta täytyy sanoa, että mielestäni keskeisin asia on tämä niin tylsä juttu kuin patriarkaalinen arvomaailma ja sen edelleen järjettömän iso valta yhteiskunnassa. Mikä tekee traumaattisen tapahtuman muistamisesta erityisen vaikeaa. Olet myös Taideyliopiston teatterikorkeakoulun dosentti ja tuntiopettaja sekä väitellyt tohtoriksi kansainvälisestä politiikasta. Toinen muistin ongelma on, että traumasta tekee trauman juuri se, että kokemus on liian paha muistettavaksi ja sijoitettavaksi osaksi omaa autobiografista muistia. Kirjoittaminen, buddhalainen harjoitus ja hevosavusteinen psykoterapia. Mikä yhteiskunnassamme etenkin ruokkii seksuaalista väkivaltaa. Mulla on jokin iso kuva siitä, että on tapahtunut väkivaltaa, mutta yksittäisten tapahtumien kohdalla on valtavia aukkoja. Se voi olla kehosta irtautumisen kokemus, varsinkin lapsen seksuaalisessa hyväksikäytössä se usein on. Se liittyy siihen, miten ylipäätään marginalisoimme ihmisiä. Emme voi yhteiskuntana piiloutua sen taakse, että tekijä on sairas, meistä erillinen häiriö, joka voidaan siirtää sivuun. Se on mun pyhä kolminaisuus. Yksin jääminen on yleistä
Ajattelen, en tiedä optimistisesti vai naii visti, että kirjani on keskustelunavaus, joka pystyy suhteellisen turvallisesti tuo maan todella ison ja vaikean asian näky ville. Että ei voi sanoa asioi den olevan sillä tavalla menossa parempaan päin. Kun pidän suuni kiinni siellä 90luvun pikkukylässä, suojelen sekä omia vanhem piani että tekijöitä mutta myös kaikkia siinä yhteisössä, koska he pääsevät helpom malla. Ainoa tieto, johon oli pääsy, oli peräisin koulusta, van hemmilta tai kavereilta. Mutta sit ten on uusia, internetin tuomia seksuaali väkivallan muotoja. Se on aika pirunmoinen uhraus. Ja siihen lääkkeenä on laittaa syyllisyys teosta sinne, minne se kuuluu. Kirjasi ja kokemuksesi sijoittuvat 1990-luvulle. Ajattelemme sotilaista, että he ansaitsevat erityiskiitoksen uhrauksestaan, antavat henkensä maamme puolesta. En sillä tavalla parane kuin mitä terapiapuheessa olete taan. Nyt voin mennä internetiin ja googlata vaikka dissosiaation. Mitä toivot kirjasi tuovan keskusteluun seksuaalisesta väkivallasta. Vastustan ajatusta, että tapahtunut olisi ollut pelkkä onnettomuus, jossa on vaihtoehtoina vain joko vajota synkkyyteen, itsemurhaan tai parantua. Ja niin kauan kuin olen hiljaa, suojelen itseäni mutta suojelen myös väkivallan tekijöitä. päätöksiä. l o k a k u u 2 2 2 6 1 KESKUSTELIJA-palstalla puhutaan kuukauden mielenkiintoisimmista kulttuuriaiheista ja teoksista niiden tekijöiden kanssa. ”Uhrautumisen käsite tulee sotilasmaailmasta. Jos ajattelen sitä 90luvun pikkukylää, niin ei siellä ollut minkäänlaisia resursseja eikä mitään, mistä saada tietoa. Tuntuu, että seksuaaliväkivalta kyllä löytää keinot, reitit ja uudet kanavat aina vain uudestaan ja uudestaan. Musta ei tule sitä ihmistä, joka herää aamukuudelta joogaamaan ja juo pirtelöitä, vaan elän sen saman traumapaskan kanssa. Ajattelemme sotilaista, että he ansaitsevat erityiskiitoksen uhrauksestaan, antavat henkensä maamme puolesta. Niiden esiintuominen ei ole enää yksilön asia. En usko, että uhrin kohtaaminen ihmisenä on mahdollista ennen kuin se häpeä asian ympäriltä alkaa hälvetä yhteiskunnallisesti laajemmalla tasolla. Saamaan ihmiset ajattelemaan, ettei tämä ole yksittäistapaus. Se kevenee, mutta se on edelleen olemassa. Ymmärrämme, että on paljon ihmisiä, joilla on kokemusta häirinnästä. Kirjassani näytän yhtenä tärkeänä asia na myös sen, miten seksuaalisen väki vallan uhri tekee uhrauksen mutta jää vaille kiitosta. Minkä pitäisi ennen kaikkea vielä muuttua. Ja sitten kun mä aikuisena naisena vaikenen, niin uhraan yhtä lailla itseni, oman hyvinvointini, mie lenterveyteni, oikeusturvani, ehkä mahdol lisuuteni tasapainoiseen elämään, mahdol lisuuden olla omana itsenäni ja oman histo riani esiintuomiseen, jotta ne ihmiset, jotka ovat tavalla tai toisella olleet osallisia, voivat elää ja olla rauhassa ja unohtaa sen kaiken. Se on se dilemma. Emme pysty ajattelemaan ja käsittelemään sitä, jolloin meille tulee se kuvotus. Uskon – tai niin, uskonko vai toivonko –, että kynnys avun saantiin on madaltu nut. Asioista puhuminen mahdollistaa, että häpeä aiheen ympärillä hälvenee. Meillä on käy tössämme sellainen termi kuin trauma peräinen stressi, joka tosin edelleen liite tään pitkälti sotatraumoihin. Ja jos kuulija ei pysty kuuntelemaan, silloinhan mulle ainoa vaihtoehto on olla hiljaa. Miten hän vaikenemisellaan suo jelee ja pitää pystyssä tätä rakennelmaa. Pääsevät pälkähästä. Mutta vakavampi seksuaaliväkivalta ei kauhean hyvin sovin siihen #metookeskus teluun vaan putoaa pois, mitä kommentoin myös kirjassani. Se, että lähtisin tonne ja heittäisin, että koin tällaista jatkuvaa sek suaalista väkivaltaa useamman vuoden aikana, ja vielä jotain yksityiskohtia siihen päälle, niin se on vaan liikaa kaikille. Se, miten nainen jatkuvasti uhraa oman ruu miinsa monissa eri muodoissa, alistuu esi merkiksi seksiin, jota ei halua, tai synnyttä mään, vaikkei ehkä haluaisi, suojelee niitä, joilla on patriarkaalista valtaa. Julkisessa keskustelussa #metoo on esi merkki siitä, miten kynnys puhua madaltuu, kun pystymme nimeämään ja tunnistamaan asioita. Nuoret ovat mieles täni paljon tietoisempia, ja heillä on pal jon enemmän mahdollisuuksia ymmärtää hyväksikäyttöön liittyviä ilmiöitä. Keskei nen kysymys siinä taas on, että millä tavalla puhutaan, mitä se puhuminen tarkoittaa. Lapsena ja aikuisena koettu seksuaali nen väkivalta ovat kaksi eri asiaa. Ei niin, että voi Susannarukkaa, kun sille sattui tuollainen paska lapsuus, vaan että tätä tapahtuu pal jon ja kaikkialla ja koko ajan. Hänellä pitäisi olla sellaiset olosuhteet, että hän voi kertoa siitä väkivallasta. Se, miten nainen jatkuvasti uhraa oman ruumiinsa monissa eri muodoissa, alistuu esimerkiksi seksiin, jota ei halua, tai synnyttämään, vaikkei ehkä haluaisi, suojelee niitä, joilla on patriarkaalista valtaa.”. Lapselle se on paljon tuhoisampaa, koska se vaikut taa jo ihan aivojen kehitykseen ja voi aiheut taa koko elämän mittaisen turvattomuuden tunteen. Mikä on suurin muutos, joka yhteiskunnan suhtautumisessa seksuaalista väkivaltaa kokeneeseen ihmiseen on mielestäsi tapahtunut. Haluaisin, että myös seksuaalisen väkivallan uhrit saisivat omistaa sen diagnoosin. Kirja sisältää myös vahvan vapautumi sen eetoksen, oikeuden olla ja käyttää sanaa ”uhri”. Tutkimusta, keskustelua ja avoimuutta on tietenkin paljon enemmän. Uhrautumisen käsite tulee sotilasmaa ilmasta. Ja ongelman ydin on juuri siinä, että se edel leenkin ylittää meidän ymmärryskykymme. Erityisesti väkivaltaa kokeneelta lapselta pitäisi saada syyllisyys pois heti. Ja feminististä työtä on juuri pyr kiä kitkemään sitä. Elettiin vaikenemi sen kulttuurissa
E S S E E MARIA MÄKELÄ Hersonissa pysäyttänyt Vitali Skakun, joka räjäyttää sillan mukana itsensä. K ansainvälistä Ukraina-henkeä nostattaneet inspiraatiotarinat ovat toimineet elvyttävänä vastapainona ruumiskuville, joista eurooppalainen valkoinen valtaväestö tunnistaa itsensä näköisiä, brutaalisti tienposkeen ammuttuja ihmisyksilöitä, useimmiten vailla tarinaa. Käärmesaaren 13 marttyyriä, jotka käskevät venäläisen Moskva-ohjusristeilijän painua helvettiin. Länsimaisen someyleisön näkökulmasta Ukrainan sodan alkupäivät kiteytyivät näihin hahmoihin ja tekoihin. 6 2 E S S E E S omeajan kriiseissä – oli sitten kyse pandemiasta tai sodasta – ensimmäisenä meidät saavuttavat inspiroivat ja kauhistuttavat yksilötarinat. Mutta mihin ovat sankarit kadonneet nyt, kun Ukrainan ahdinko yhä pahenee eivätkä Venäjän iskut siviilejä kohtaan ole yhtään vähemmän hirveitä kuin sodan alussa. Kiovalainen mummo, joka pudottaa dronen heittämällä sitä kurkkupurkilla parvekkeelta. Ukrainan tukijoiden globaali someyhteisö. Toinen ukrainalaismummo, joka jakaa venäläissotilaille auringonkukan siemeniä taskuun laitettavaksi, jotta Ukrainan kansalliskukka voisi versoa näiden kaatuneista ruumiista. Disneyn Frozen-elokuvan Let It Go -laulua pommisuojassa laulava vaalea, lettipäinen pikkutyttö. Venäjän tankkien etenemisen Ikuisia ja hetkellisiä kertomuksia Länsimainen someyleisö on rakastanut ukrainalaisia sankaritarinoita. Käärmesaaren marttyyreistä tehtiin Ukrainassa pikapikaa postimerkki, ja Kiovan aaveesta tuli Ukrainan turvallisuuspalvelun bränditavaraa. Toisaalta jokin muuttui kevään aikana. Ne ovat osa mediakudelmaa, joka on saanut suuren osan länsimaisesta yleisöstä elämään ja hengittämään viattomien ukrainalaisten kohtaloita Venäjän aggressiivisen hyökkäyssodan uhreina. Ukrainan poliittinen ja operatiivinen johto on onnistunut ottamaan omakseen näitä someilmiöitä vikkelyydellä ja luovuudella. Sekä ruumiskuvia että viraaliin jakoon lähteneitä, tunteisiin vetoavia yksilötarinoita on pidetty osoituksena Ukrainan suvereenista informaatiosodan hallitsemisesta. Yksittäiset ukrainalaiset uhmaamassa tankkeja Tienanmenin aukio -tyyliin, ja mikä parasta: ukrainalaiset maanviljelijät napsimassa hylättyjä venäläisiä tankkeja pelloilta traktoriensa perään. ”Kiovan aaveeksi” nimetty, kymmeniä venäläiskoneita ilmasta yksinään napsiva MiG-29-taistelulentäjä. Venäjä käy Ukrainan kimppuun yhä aggressiivisemmin, mutta mihin auttajien ja autettujen tarinat ovat kadonneet somevirrastamme. Uudenlainen tarinasodankäynti vie kuitenkin myös hyvän joukoissa seisovia kohti totuudenjälkeisyyttä
Kysymys viraalien kokemustarinoiden roolista Ukrainan sodassa palautuu lopulta empatian ja sosiaalisen median liittoon. Lennokkeja ja tankkeja uhmaavien maanviljelijöiden ja isoäitien avulla ukrainalaiset asemoidaan elämän ja luonnon edustajiksi, jotka joutuvat kohtaamaan kasvottoman ja luonnottoman tuhokoneiston. T unteisiin vetoavat kokemustarinat ovat usein luonteeltaan sellaisia, että niiden todenperäisyyttä on hankala tarkistaa, ja kyseenalaistajia ei katsota hyvällä. Paras sisältö on niin yksiselitteistä, että saatteeksi riittää: ”Tämä.” Tai: ”Jätän tämän vain tähän”. Toisaalta näiden opettavaisten ja esimerkillisten kokemuskertomusten kääntöpuoli on, että ne tarjoavat tarinasodan vastapuolelle helpon maalin: mustavalkoisen moraliteetin sankarin elämästä voidaan kaivaa esiin jotakin törkyä tai kertomuksen tarinalliset yksityiskohdat osoitetaan hatusta vedetyiksi. Kun tarina on lähtenyt somelentoon, todenperäisyydellä ei enää ole edes väliä samanmielisten keskuudessa, sillä kokemuksellisesti resonoivasta tarinasta on tullut edustava ja normittava – ”monella tapaa tosi”. Tässä liitossa piilee vaaroja, jotka eivät katso kertojan tai yleisön aikomusten hyvyyttä tai pahuutta. Näin saadaan vauhtiin totuudenjälkeinen tarinasota, jossa vastakohtaiset tulkinnat yksittäisistä kokemustarinoista kiihdyttävät poliittista polarisaatiota entisestään. Pieni ja nokkela huiputtamassa isoa ja kömpelöä on tuttu juoni slaavilaisissa ja eurooppalaisissa satuperinteissä. Miksei sotajoukkojen, kotirintaman ja länsimaisen yleisön tunteita saisi lypsää sankaritarinoilla, jos konkreettisena seurauksena on huikeata maanpuolustustahtoa, aseapua ja järeitä Venäjän-pakotteita. Toisaalta sosiaalisen median tarinalogiikassa hyvän puolella seisominen muodostuu liiankin helpoksi. Journalistit jatkavat ansiokkaasti moninaisten ukrainalaiskohtaloiden esiin kaivamista ja seuraavat sotaa paenneiden vaiheita. Taakse jäänyttä ovat nimenomaan länsimaisen somesolidaarisuusyhteisön meemitarinat sankariyksilöistä. Sodan pitkittyessä mummot ja traktorit ovat kuitenkin hävinneet sosiaalisesta mediasta. Mitä väliä jos Käärmesaaren sotilaat eivät kuolleetkaan marttyyreinä vaan päätyivät vangeiksi ja heitä oli enemmän kuin 13, kurkkupurkki olikin ehkä tomaattisäilykepurkki, Kiovan aavetta ei ole olemassa, Disney-hitillä ja elsamaisella olemuksella tunkeudutaan länsimaiseen sydämeen tai maailma omii idolikseen itsensä räjäyttäneen nuoren miehen. Jakoon lähtevät tarinat, joiden hyvä–paha-asetelmat ovat mustavalkoisia ja joiden juonikuvio resonoi muutenkin yleisölle ennestään tuttujen mallitarinoiden kanssa. Eikö sodassa ja rakkaudessa ole kaikki sallittua. Moderni variantti tästä on miehisen väkivaltakoneiston kohtaava vanha nainen: Tukholmassa vuonna 1985 otettu valokuva keskitysleiriltä selvinneestä mummosta, joka lyö uusnatsia käsilaukulla, elää edelK u v a G e t t y I m a G e s. Vastarintameemeiksi muuttuneet babuškat säilykkeineen ja auringonkukansiemenineen sekä tankkia vetävä traktori keltaisella pellolla sinisen taivaan alla luovat uutta visuaalista arkkityyppiä: ne viestivät miten elämä lopulta voittaa kuoleman. T arinasodassa henkilöhahmojen ja heidän rooliensa tulee olla välittömästi tunnistettavissa. Massamedia kyllä tarjoilee edelleen tasaisena virtana dokumenttikuvaa tuhotuista kaupungeista ja kuolleista siviileistä. l o k a k u u 2 2 2 6 3 on yhdessä Ukrainan johdon ja kansalaisten kanssa onnistunut luomaan nykyajan sankarimytologiaa, joka on tehnyt juuri tästä sodasta eeppistä elokuvaa, somealustoilla kehittyvän jatkokertomuksen. Ukrainan sota kuitenkin tukkii monen mediakriitikon suun. Miten voit kiistää toisen ihmisen kokemuksen ja hyvä asian. Ihmetteleviä, monia näkökulmia sisältäviä toisaalta–toisaalta-juttuja ei haluta jakaa, koska kukaan ei halua postauksensa alalaitaan omaa eetosta kyseenalaistavia kommentteja: häh, miksi tämän jaoit, oletko putinisti. Tai perussuomalaisten entisen puoluesihteerin Riikka Slunga-Poutsalon kuuluisin sanoin: ”Näin nämä asiat koetaan”. Frozen-tytön tarinaa on seurattu Puolaan, jossa tämä on päässyt esittämään laulunsa uudestaan, turvassa ja suurelle yleisölle, kuin elämän ja kuoleman suuressa kykykilpailussa
Suomalainenkin media on kierrättänyt Lizan tarinaa ennen kuin tytön sairaalassa viruvalle äidille on edes kerrottu, että tytär on kuollut. Nykyään ensisijaisesti juuri somealustat muodostavat julkisen sfäärin, ja ne ohjaavat arvioimaan yksilöhyveitä yksilön ylittävien valtasuhteiden sijaan. Zelenskyi-kultti on tästä räikein esimerkki. Tätä kirjoittaessani heinäkuussa 2022 erityisesti Ukrainassa viraaliksi on lähtenyt kertomus Vinnytsjan ohjusiskussa menehtyneestä 4-vuo tiaasta Lizasta, josta on levitetty sekä videota iloisesta hetkestä ennen pommitusta että kuvaa kuolleena lastenrattaissa. 6 4 E S S E E leen meeminä. Ne yksinkertaistavat mittakaavaltaan hallitsemattomat poliittiset konfliktit kätevään taskukokoon. Ukrainan kotirintaman ja sotajoukkojen vahvistamiseksi tarkoitetusta tarinapropagandasta tulee länsimaalaisten inspiraatiosisältöä, jolla influensserit asemoivat itseään tiedostaviksi ja aktiivisiksi kansalaisiksi. – – Meidän, joita eivät ainakaan juuri nyt aseet uhkaa, on syytä pysähtyä miettimään: auttavatko tällaiset sanat ja mielikuvat parhaalla mahdollisella tavalla Ukrainaa ja ukrainalaisia, vai tuomitsevatko ne sen asukkaat vain entistä synkempään tulevaisuuteen, jossa yhdet ovat sodan runtelemia ja toiset häpeän tahraamia. Tarinasodissa on yhtä vähän vaihtoehtoja kuin Nato-kannassa: olet joko puolesta tai vastaan. Vitali Skakun on sankaruudessaan tavoittamaton kuin Kristus kristityn esimerkkinä, mutta samaan aikaan hän asettaa standardin koko kansalle. Someajan sankarit kantavat mukanaan raskasta kulttuurista taakkaa: heidän roolinsa on olla samaan aikaan poikkeuksellisia ja edustavia. Etäisyys tapahtumiin ja samalla eritasoisten kokijoiden ja heidän ruumiinsa rajat liudentuvat; tapahtuu se mitä mediatutkijat kutsuvat kontekstien luhistumiseksi, eli sama sisältö valuu hyvin erilaisille yleisöille eri ympäristöihin, osin hallitsemattomastikin. Postauksen alalaita täyttyi putinismisyytöksistä, tietenkin. Sosiaalinen media ei pohjimmiltaan ole kuitenkaan alusta tiedon vaan reaktion jakamiselle, ja yhteisöt verkottuvat jakamalla reaktioita reaktioihin. Tällaista kertomuksen etiikan sumentumista voi ymmärtää vain katsomalla somen niin kutsuttuja tarjoumia, sen sallimia olemisen ja toiminnan tapoja. Ukrainan valtiota ja kansaa tulee tukea viimeiseen asti, ei sankaruuden ja moraalisen ylivertaisuuden vaan vakauden ja inhimillisyyden nimissä. Ne tarjoavat yleisölle tunnetta hallinnasta, ymmärryksestä ja tulkintataidosta. Kertojajoukko on kuin kurkiaura, jota ei näennäisesti ohjaa kukaan mutta jonka suuntaa määräävät lopulta monimutkaiset algoritmit ja kokemukselliset ketjureaktiot. Somealustojen tarinalogiikka rakentaa sellaisia pyhimyksen ja paholaisen rooleja, ettei niitä pysty lopulta kukaan eläväinen kannattelemaan. Tästä ilmiöstä kirjoitti jo sodan alussa tutkija Hanna Kuusela Kulttuurintutkimuksen pääkirjoituksessa: Niin varauksetonta kuin Ukrainan saaman tuen pitääkin olla, jotain epämiellyttävää on niissä tavoissa ja siinä vauhdissa, jolla kunnian, sankarillisuuden ja urheuden sanastot ja kuvastot alkoivat levitä heti Venäjän hyökkäyksen ensipäivinä myös Suomessa. T arinasodankäynnissä yhä useammin herää myös kysymys tarinan omistajuudesta, ja kysymys on edelleen akuutti, vaikka sankaritarinat eivät enää trendaakaan länsimaisessa somessa. U krainan sota on ensimmäinen länsimainen somesota: toisille se tuo kokemuksen osallisuudesta, toisille se näyttäytyy pelin tai elokuvan kaltaisena. Eräässä somekeskustelussa toimittaja Hanna Nikkanen kommentoi itsensä sillan mukana räjäyttäneen Vitali Skakunin tapausta, josta kirjoittelivat ihannoiden jopa yhdysvaltalaiset vasemmistoliberaalit: Hahmotan, että sotaakäyvän maan omassa viestinnässä tällainen tarina henkensä tietoisesti uhranneesta nuoresta miehestä on tosi tavallista ja käyttistä kamaa. Kumpiakin vaivaa haluttomuus (vai kyvyttömyys?) lähdekritiikkiin ”omaa puolta” kohtaan. Y ksilösankaruudella ratsastavaa sotapropagandaa on ollut aina; totuuden kanssa ei ole ollut niin justiinsa, kun Aleksanteri Suuren ja muiden urotöistä on kerrottu. Silti juuri tarinoiden pitäisi olla monipuolisen ja huolellisen tulkinnan, ei yksinkertaisen moraalisen ja poliittisen asemoinnin, aluetta. Juuri yksilöiden mullistavista kokemuksista kertovat tarinat sisältävät viraalihitin aineksia. Samaa mallitarinaa varioi Sofi Oksasen Puhdistus, jonka päähenkilö Aliide säilöö virolaista luontoa ja vastarintaa taloonsa uhmaten neuvostoväkivaltaa. Ratkaiseva influensseri tämän tarinan ukrainalaislevityksessä on ollut presidentin puoliso Olena Zelenska, joka on väittänyt tunnistaneensa tytön. Ukraina ei pysty valtiona mitenkään kannattelemaan tätä kirkasta kruunua maailmanpolitiikassa seuraavien 20 vuoden ajan, kun sodan seurauksia setvitään. Varauksettoman avun ja tuen ei tule olla hyveellisyydestä kiinni, mutta tarinasota johdattaa meidät toistuvasti arvioimaan asioita hyveen ja paheen akselilla. Musta me ei kuuluta kohderyhmään, ei olla taistelemassa tai edes kotirintamalla kaipaamassa moraalinkohotusta. Ongelman ydin ei kuitenkaan ole Kontulan esiin nostama kritiikitön suhtautuminen Ukrainan viestintään yleensä vaan aikamme yleisempi vitsaus. Mutta mikä on sen tarkoitus, että se tulee vastaan mulle, suomalaiselle, yhdysvaltalaisen kirjailijan jakamana. Somen kertojuus on jaettua ja jakamista, ja se on myös luonteeltaan emergenttiä: enemmän kuin osiensa eli yksittäisten kertojien ja jakajien summa. Tästä vääristymästä ei ole varsinaisesti vastuussa kukaan, ja samaan aikaan siitä olemme vastuussa me kaikki. Kuten kognitiivinen kertomusteoria meitä opettaa, ne ovat prototyyppisiä kertomuksia: niissä on ruumiillisesti samastuttavaa tarinamaailmaa rakentavia yksityiskohtia (kurkkupurkki, auringonkukansiemenet, yksittäinen tilanne kahden ihmisen välillä) ja jonkinlainen yksilötason kokemusmaailman murtuma. Sitten ajattelin, että ehkä tää liittyykin amerikkalaiseen tapaan katsoa kaukana tapahtuvaa sotaa kuin leffaa. Sitten on tietysti pienehkö Venäjän ymmärtäjien porukka, jonka mielestä Venäjän puolen viestintä on totta. Parhaiten tämän ketjureaktion syn. Sosiaalisen median tarinaloudessa satunnaisten ja vahvistamattomien yksittäistapausten edustavuus nousee kuitenkin aivan uusiin sfääreihin: yksilötarinoiden leviäminen on salamannopeaa ja volyymi Ukrainan sodan kohdalla maailmanlaajuisesti ennennäkemätön. Silloin mun epämukavuus johtuisi siitä, että me Suomessa ollaa liian lähellä Ukrainaa suhtautuaksemme tähän fiktiona, mutta liian kaukana voidaksemme ajatella, että olipa se *meidän Vitali* rohkea, olkaamme mekin. K ansanedustaja Anna Kontula yritti tyypilliseen vastarinnankiiskityyliinsä herätellä Facebook-päivityksessään (13.4.2022) mediakritiikin tärkeyttä myös suhteessa Ukrainan tukemiseen: Yleisesti ollaan sitä mieltä, että Ukrainan tukijoiden viestintä on totta. Tykkäykset ja jaot tuottavat vahvoja moraliteetteja, mutta samaan aikaan niistä ovat vastuussa vähän kaikki ja ei oikein kukaan
Tarinapuheessa Venäjän tarinankerronta näyttäytyy juuri strategisten tarinoiden ylhäältä alas tuputtamisena, kun taas Ukrainan tarinankerronnan katsotaan onnistuneen mobilisoimaan kansanliikkeitä alhaalta ylös suuntautuvalla kertomisella. Viraalit sometarinat yksilöistä ovat prototyyppisiä kokemuskertomuksia, juuri niitä yksityiskohdillaan koukuttavia tarinoita (compelling stories), joita viestintätoimistot rakastavat. Ne eivät ole sellaisenaan suusta suuhun ja someseinältä someseinälle kulkeutuvia kertomuksia. l o k a k u u 2 2 2 6 5 nyttävät prototyyppiset kertomukset, jotka mahdollistavat ruumillisen kokemuksen ja elävän tarinamaailman. Itsellä ja omilla porukoilla on sen sijaan aina tarjottavana tarina, jolla pyritään muodostaman autenttinen ja välitön yhteys toisiin. Muiden kuin omaa tai omankaltaisten tarinankerrontaa kutsutaan narratiiviksi, ja tällä tarkoitetaan jotakin laskelmoitua ja ideologisesti valikoivaa. Tähän kertomustyyppiin kiteytyy empatian ja sosiaalisen median ongelmallinen liitto. Myös tarinapuhe on polarisoitunutta. Mitä tapahtuu poliittiselle mielikuvituksellemme, jos valtioiden suhteet hahmottuvat meille ensisijaisesti tarinankerrontana. Tämän lajin empatialla on viraalitarinan kesto ja volyymi – se tulee hyökyaaltona, on riippuvaista yksilöistä ja tyrehtyy nopeasti. Itsellä ja omilla porukoilla on sen sijaan aina tarjottavana tarina, jolla pyritään muodostaman autenttinen ja välitön yhteys toisiin. Keskustelu Ukrainan sodasta on liikkunut ennen kaikkea valtiollisten ”strategisten” tarinoiden tasolla. Ruumiillinen ja empaattinen – sanalla sanoen affektiivinen – samastuminen on tehokas keino informaatioähkyn keskellä, mutta samalla se kuluttaa kokijan paukut nopeasti loppuun. Menetämmekö kykymme ja kärsivällisyytemme nähdä yksilöiden ja oman hyveellisyytemme yli kohti mutkistuvaa todellisuutta. Lopahtaako esimerkiksi ukrainalaispakolaisten auttamisinto kun tähdenlentomaiseen elämään tuomitut viraali tarinat sammuvat. Tähän syvästi ahdistavaan tilanteeseen sopivat niin venäläisen Leo Tostoin Sota ja rauha kuin myös ukrainalaissyntyisen nobelistin Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu. Molemmista voi lukea, miten sota ja rauha eivät palaudu yksilöiden hyviin ja pahoihin tekoihin. Tässä keskustelussa on kiinnitetty huomiota mediahuomion siirtymiin mutta ei ole pohdittu somesolidaarisuuden varjopuolia. Somesolidaarisuuden aallot tuovat mukanaan myös sankaritarinat instituutioiden ulkopuolella toimivista hyväntekijöistä, jotka lähtevät huristelemaan soppatykkeineen sota-alueelle tai poseeraavat Instagramissa rynnäkkökiväärin kanssa. Tästä seuraa myötätuntoväsymys. Mediassa tarinapullaa leipovat yhtä lailla journalistit kuin asiantuntijatkin. Sosiaalisen median mustavalkoisessa ja yhteisöllisessä kerronnassa yksittäiset kokemuskertomukset kuitenkin päätyvät rakentamaan suuria ideologisia narratiiveja, kuten mediassa innokkaasti analysoituja valtiollisia strategisia tarinoita. Termi on monelle tuttu psykologiasta, ja jo 1990-luvun mediatutkimuksessa puhuttiin katastrofikuvien turruttavasta vaikutuksesta mediayleisöön. Aikamme tarinataloudessa, jossa viestijä kuin viestijä hakee koukuttavaa tarinaa yksilön vastoinkäymisistä, myötätuntoväsymyksen syyt ja seuraukset kiteytyvät juuri viraalitarinoiden elämään ja kuolemaan. Epäselväksi jää, mikä lopulta ei olisi tarinaa. Jos myötätunnon ehtona on sankaruus ja koskettavuus, miten näitä tarinaelementtejä kannatellaan pitkäjänteisessä poliittisessa työssä ja kansalaiskeskustelussa. Tarinapuhe on polarisoitunutta. Julkisuudessa on ollut kiitettävästi esillä Irina Grigorin viestinnän alan väitöskirja, jossa Grigori hahmottaa Krimin valtauksen aikaisesta venäläisen valtiontelevision kuvastosta kolme kokoavaa strategista tarinaa: Venäjä natsien kukistajana, Venäjä vastaan länsi ja Venäjä slaavilaisten kansojen isoveljenä. Nämä ovat tarinoita melko metaforisessa mielessä: niistä puhutaan, kun tarkoitetaan jollakin tapaa ideologisesti valikoitunutta, kollektiivista tapaa hahmottaa jokin syiden ja seurausten ketju. Ehkä asiapitoista julkista keskustelua auttaisi, että sanaa ”tarina” hoettaisiin ylipäätään vähän vähemmän. Silti sodan kokeminen tykkäämällä ja jakamalla on niin kaukana sen todellisten uhrien kokemuksesta kuin vain olla voi. Jonkinlaista analyyttistä erontekoa voisi omaksua kertomustutkimuksesta. Hesarin analyysissä kaikki mielikuvilla pelaaminen on ”tarinankerrontaa”, erityisesti jos se tapahtuu sosiaalisessa mediassa niin sanotusti ”on the go”, käsivaralla kuvaten ja preesensissä raportoiden. Saksan ulkoministeri Annalena Baerbock puhui jo alkukesästä länsimaalaisten kokemasta Kriegsmüdestä, sotaväsymyksestä. Lääkkeeksi voimme lukea vaihteeksi hieman mutkikkaampia kertomuksia, jotka eivät palaudu mustavalkoisiin narratiiveihin. Valtioiden suurille narratiiveille ja somekäyttäjien pienille tarinoille on yhteistä, että niiden kertoja tai jakaja asemoi itsensä tyypillisesti hyvän puolelle, pahaa vastaan. Joskus asiasta sentään kysytään myös tarinallisuutta tutkineilta. Ukrainan sodan alussa koettu empatia-aalto loi poliittista tahtoa länsimaiden järeisiin tukitoimiin mutta synnytti myös satunnaista ja kyseenalaistakin avustustoimintaa. T arinapuheessa menevät haitallisella tavalla sekaisin Venäjän totaaliset poliittiset valheet ja trollaus, ukrainalainen rintamapropaganda ja valtioiden välinen diplomatia. Jotta nämä kertomukset olisivat helposti jaettavia, ne tyypillisesti mukailevat ennestään tuttuja tarinamuotteja – voimme puhua yksittäisiä kertomuksia muovaavista mallitarinoista (kansansatujen pienet huiputtamassa suuria). Toisaalta Helsingin Sanomat julkaisi huhtikuussa seitsemänsivuisen analyysin ”suuresta kertomuksesta”, jonka ammattinäyttelijä Zelenskyi ammattimaisine viihdetuotantotiimeineen on Ukrainan sodasta luonut globaalille yleisölle. Muiden kuin omaa tai omankaltaisten tarinankerrontaa kutsutaan narratiiviksi, ja tällä tarkoitetaan jotakin laskelmoitua ja ideologisesti valikoivaa. S omeajan kriiseille näyttäisi olevan tyypillistä ylipäätään tarinapuheen räjähdysmäinen kasvu. Siksi olisi hyvä miettiä paria asiaa
Niistä on lupa puhua ja hakea apua. Vegaanius on vuosikymmeniä ollut syömishäiriötä sairastaville hyväksytty tapa rajoittaa syömistä. 6 6 R U O K A Teksti Matti Koskinen Kuva Hanna-Kaisa Hämäläinen M illainen on terve ruokasuhde. Ei välttämättä tarvita mitään syömishäriödiagnoosia, että voi huomata omassa suhteessaan ruokaan jotain vahingollista. Huolestuttavaa voi olla vaikkapa itsensä rutiininomainen punnitseminen, tietty ruokailukaava, josta ei voi poiketa, tai jos ei pysty ahdistumatta jättämään liikuntasuoritusta väliin. Lapsi tottuu, että kun on paha mieli, syödään jotain hyvää. Olemme tottuneet ruoalla rakastamiseen. Nykypäivänä, kun eettiset ja vastuulliset valinnat ovat pinnalla, se on vielä isompi ilmiö. Lisääntyykö syömiseen liittyvä syylliRavitsemusterapeutti ja Syömishäiriöliiton asiantuntija Katri Mikkilä purkaa ruokaan liittyviä sääntöjä ja arvotuksia. Voisiko ajatella, että on yhtä tärkeää tehdä itselleen kuin ympäristölle hyviä valintoja. Ajatellaan, että ihminen on vain mielihalujensa vallassa eikä pysty yhteiskunnan arvostamaan askeesiin. Ruoalla säännellään tunteita sen sijaan, että oppisimme olemaan kaikenlaisten tunteiden kanssa. On tarvittu sana kuvaamaan tilannetta, jossa jokin on vähän vinksallaan. Miten sosiaalinen media on vaikuttanut ruokasuhteeseemme. Mistä tunnistaa, että itsellä voi olla ongelmia ruokasuhteessa. Monet ruokakulttuurin piirteet tulevat historiasta ajalta, kun ruokaa ei ollut riittävästi. Suomalaisten ruoka suhdetta vaivaa kurinalaisuuden ihannointi, Mikkilä sanoo. Joulu on tyyppiesimerkki, silloin oli lupa syödä, koska muina aikoina ruokaa oli niukasti. Mihin tarvitsen sitä tai sen tuomaa kontrollintunnetta. Onko ruokakulttuurissamme ruokasuhteen kannalta huonoja piirteitä. Harva meistä on täysin säästynyt laihdutuskulttuurin vaikutuksilta. Jos kaikilla olisi terve ruokasuhde, tarvitsisiko siitä puhua. Minkä esimerkiksi karkkilakko minulle tuo. Yksinkertaisimmillaan hyvä ruokasuhde on syömistä ilman sääntöjä, kieltoja ja rajoituksia. Miten yleistyvät eettiset ruokavaliot heijastuvat ruokasuhteeseen. Toinen piirre on nautinnoista kieltäytyminen. Ruokasuhde terminä on aika uusi. Uutta on, että nykyisin puhutaan syömishäiriöistä enemmän riippumatta ihmisen koosta, iästä ja sukupuolesta. Varsinkin lihavien ihmisten kohdalla syömishäiriöiden tunnistaminen on harvinaista, mikä ehkä heijastelee yhteiskunnan läskifobisuutta. Ylipäätään ehdottomuudet syömisessä ovat aina haaste. Oikea määrä ruokaa vaihtelee jokaisen ihmisen kohdalla. Meillä pidetään hyveellisenä, että rajoittaa syömistään ja pystyy kieltäytymään paheellisina pidetyistä asioista. Sitä puhetta ylläpidetään edelleen. Mitkä ovat tyypillisiä syömishäiriöitä suomalaisille. Pullaa saa syödä vaikka joka päivä. Paljon on puhuttu siitä, miten erilaiset ruoka kuvat vaikuttavat käsityksiimme vaikkapa oikeasta määrästä ruokaa. Sosiaalisen median kuvasto luo helposti ruoan ympärille sääntöjä ja arvotuksia. Pullaa joka päivä R U O K AVA I K U T T A J A. Syömishäiriöitä voidaan luokitella esimerkiksi anoreksia-, bulimiaja ahmintatyyliseen oireiluun. Pitkään ne nähtiin vain äärimmäisen laihojen, etupäässä nuorten tyttöjen ongelmana. Mitä pidempään teen syömishäiriötyötä, sitä vähemmän kaipaan lokerointia ja pikemminkin näen eri diagnooseissa yhteisiä piirteitä. Syödään kun on nälkä sellaista ruokaa, joka tuottaa mielihyvää ja josta tulee kylläiseksi
Ei uskoisi, että näin idyllisestä paikasta saa ronskeja amerikkalaistyylisiä liharuokia. Usein hoito on edelleen hirveän painokeskeistä, vaikka se vain pahentaa tilannetta. Asiakkaat ovat pääosin 30–40-vuotiaita parrakkaita miehiä. Kaiuttimista soi Black Sabbath ja muu raskas rock. Myös raikas coleslaw on koostumukseltaan kostea muttei silti vetinen. Totta kai ruoan pitää olla hyvää. Ymmärrän, että asioista pitää puhua niin kuin ne ovat, ei tarvitse kaunistella, mutta toivoisin esimerkiksi ilmastoystävällisempien valintojen motivoimista muuten kuin syyllistämisen kautta. Lihat ovat pinnalta tummia ja rapeita, mutta sisältä murean mehukkaita. Lihoja kypsennetään savustimessa tuntikausia, ja jokaista lajiketta tehdään tietty määrä. On hyvääkin hoitoa, mutta on myös isoja paikkakuntakohtaisia eroja sekä hoidon saatavuudessa että hoitomenetelmissä. Miten juot kahvisi. Miller’s BBQ Vanajanlinnantie 4, Hämeenlinna Annoskombot alkaen 16,50 euroa Lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä R AV I N T O L A Teksti Valtteri Väkevä K u v i t u s P a u l i i n a H o l m a syys ilmastotietoisuuden myötä. Tarjottimellani on pitkä siivu briskettiä ja 200 grammaa ribsejä. Jos vatsaan mahtuisi, menisin heti syömään lisää. Tottahan toki. Kun on saavuttanut painoindeksin normaalialueen, ihmisen katsotaan parantuneen. Samalla tavalla lihavia ihmisiä kannustetaan liikkumaan laihtuakseen sen sijaan, että miettisimme, miten tehdä liikunnasta mahdollista kaiken kokoisille ihmisille. Siitä ei tehty mitään juttua, että nyt on lupa syödä. Lopputuloksena syntyi luultavasti Suomen paras barbeque-ravintola. Huono omatunto on harvoin hyvä motivaattori muutoksen aikaansaamiseen. Todellisuudessa siinä kohden hän ei välttämättä ole vielä edes fyysisesti toipunut, saati henkisesti. Lapsena mummolassa juotiin aina päiväkahvit. Jo yhden maissa iltapäivällä jono ravintolan tiskille on kymmenen metrin pituinen, eikä se lyhene visiittimme aikana. Lanseerasin vuosia sitten sloganin, että jälkiruoka on päivän tärkein ateria. On ihan luvallista syödä herkkuja joka päivä. Se asettaa kehon koon keskiöön ja korostaa, että oma arvo on sidoksissa painon kehitykseen. Teoilla voi osoittaa sekä keholle että mielelle, että on lupa syödä niin usein kuin tekee mieli. Niistä hämeenlinnalainen Miller’s BBQ kuitenkin tunnetaan. V ehreällä tontilla seisoo 1800-luvun lopun punatiilinen myllyrakennus, ja vieressä mutkittelee pieni joki. Naudanposki on jo tältä päivältä loppu. Kyllä kannattaa. Jono etenee sujakasti, ja varttia myöhemmin istumme pöydässä. Kaikki on lähes yhtä hyvää kuin Teksasin bbq-paikoissa. Olen tosin kuullut, että vain psykopaatit juovat kahvinsa mustana.. Salin reunalla seisova jäätelökone ei houkuttele, mutta henkilökunnan suosituksesta testaamme sitäkin. Lisukkeiksi tilattu coleslaw-salaatti ja mac and cheese -juusto-makaronimössö ovat pahvikipoissa. Ravintola tekee jäätelöt itse tuoreista raaka-aineista, ja varsinkin raparperijäätelö hurmaa aidoilla aromeillaan. Kun sitä kerran on tarjolla ja se on hyvää ja saa syödä ilman rajoituksia, miksi sitä pitäisi syödä kerralla enempää kuin on tarpeen. Ravitsemusterapeuttiopintojen alussa olin kauhuissani, että olipas se epäterveellistä, mutta jälkikäteen olen tajunnut, että sehän oli herkkujen syöntiä fiksuimmillaan, päivänselvä osa päivän ruokailuja. x x x k u u 2 2 2 6 7 Hämeenlinnalainen Miller’s BBQ haki oppinsa suoraan Jenkeistä. Listalla on bbq-klassikoita, kuten briskettiä eli häränrintaa ja ribsejä eli porsaankylkeä. En pidä yhtään sellaisesta puheesta, että älä tee liian hyvää ruokaa, ettet syö liian paljon. Ei siis ihme, että ruoka on näin autenttista. Lapset saivat mehua ja pullaa. Millä tolalla on syömishäiriöiden hoito Suomessa. Yksinkertaisimmillaan tarvitaan syömisen opettelua ja tukea siihen, olipa ihminen laiha tai lihava ja oireet syömistä tai syömättömyyttä. Niitä voi tilata painon mukaan tai komboina, joihin voi valita vaikkapa kahta pääraaka-ainetta ja kahta lisuketta. Pintaan hierottu mausteseos tuo hyvää makua mutta ei peitä silti lihan aromia. Mikä on nautinnon merkitys ruoka suhteelle. Ohessa on myös pikkelöityä kurkkua ja punasipulia sekä bbq-kastiketta. Mac and cheesen koostumus on oikeaoppisen kostea ja maku juustoisen maukas. Matkan oppeja voi nyt maistella täällä Hämeenlinnassa. Olemme jo poistumassa, kun henkilökunnan edustaja kysyy, haluammeko nähdä savustimen. Ravitsemusasiantuntija Patrik Borg sanoi kesällä Suomi-Areenan lihavuutta käsittelevässä paneelissa, että jos potee huonoa omaatuntoa jostain, se tulee jatkossakin olemaan pielessä. Brisketti saisi olla makuuni vielä vähän rasvaisempaa, mutta muuten kaikki on täydellistä. Näin hyvää barbeque-ruokaa en ole Suomessa aiemmin maistanut. Luikimme keittiön halki ja tulemme huoneeseen, jossa yksi paikan pyörittäjistä lätkii naudanposkia pienen pakettiauton kokoiseen savustusuuniin. Täällä ei ole á la carte -listaa tai pöytiintarjoilua, vaan lihat ja lisukkeet tilataan tiskiltä ja kootaan saman tien tarjottimelle. Mustana, isosta mukista, monta kertaa päivässä. Hän kertoo olleensa keväällä kuukausia Teksasissa opintomatkalla ja työskennelleensä sinä aikana viidessä eri barbeque-ravintolassa
Metsurin tarina ei käsittele yhteiskuntaa. Pepen roolissa Lahti on kuin Hymyilevän miehen Olli Mäen autereinen puoli. Metsurin tarina on myös tilintekoa kahteen suuntaan: suomalaisen elokuvan positioon maailmankaikkeudessa ja aiempiin sukupolviin, paitsi elokuvan piirissä myös tässä koko maassa. Se ei ole karrikoitua nostalgiaa vaan ehtaa maagista realismia. Sen tiedän, että kaurismäkeläisyys on ollut suomalaisen elokuvan monimuotoisuuden kansainväliselle läpimurrolle tietynlainen taakka: Suomesta odotettiin vain uusia Kaurismäkiä. Vahvuudesta tuli myös este. Sen ihmiset ovat tunnistettavia taipumuksia, jotka ikuisesti hautuvat omissa liemissään, etenkin Jarkko Lahden esittämä päähenkilö Pepe. Se tunnetaan maailmalla. Ei sille naureta. Fennoetnisen haja-asutusalue-elokuvan ydinmehu on lokakuussa esillä Lontoon elokuvajuhlilla, jossa nähdään kaksi suomalaista elokuvaa: Metsurin tarina ja restauroitu Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia. Ei tämä olisi ollut aiemmin mahdollista. Valtava ero on jo ihmiskuvassa. Kun suomalainen elokuva on nyt tekijöiltään, aiheiltaan ja muodoiltaan laajentunut ennennäkemättömällä voimalla, on uusi mahdollisuus ottaa kiinni ja nauttia myös näistä ennen ärsyttäneistä kliseistä. Latinalaisessa Amerikassa palavat suuret tunteet. Elokuvantekijöistä Guillermo del Toro tarttuu groteskiin, pohjoisamerikkalaiset David Lynchistä lähtien tukeutuvat naiivia hipovaan sentimentaalisuuteen ja Alejandro González Iñárritu maalaa omakuvia universumia suuremmalla pensselillä. A lussa voisi ajatella, että tässä taas körötellään menneen Suomen hangilla. Hänen puolestaan ei tarvitse surra. Sen hiipivällä uhkaavuudella ei ole Suomessa edeltäjiä. Juuri tuo kuva on kuitenkin vetoava ja iskevä, ja kun esityssarjan eli Kriitikoiden viikon ohjelmistosta kirjoitettiin kokoavia juttuja eri maiden lehtiin, tuo stilli oli yleensä poimittu kärkeen. Aiemmille sukupolville Maijanen oli kasaritähti, joka teki kevyttä poppia, juppi hahmo ainakin läpimurtonsa aikaan. K A L L E K I N N U N E N M E T S U R I N T A R I N A O H J A U S : M I K K O M Y L LY L A H T I Metsurin tarina on ehtaa maagista realismia, kirjoittaa Kalle Kinnunen. 6 8 E L O K U VA Hengellinen todellisuus K A L L E K I N N U N E N on kolumnisti, joka tuntee Rantasalmen ja Vihdin kirkonkylät. Suomessa maaginen realismi on tietysti eksisteeraamista lumisessa kirkonkylässä, jonka aika unohti. Elokuvantekijät heittäytyvät oman lapsuutensa nostalgiaan, Kaurismäki rautalankaan, Myllylahti kasari-Suomeen. Metsurin tarina ei ole juonielokuva, ei edes siinä määrin kuin Kaurismäen teokset. Se on kuitenkin enemmän, sekä teoksena että kulttuurisena etappina. Mikä pari! Urbaanikin suomalainen voi huomata toteavansa: kummankin katsominen tuntuu kuin olisi tullut kotiin.. Pepe on metsuri, joka elää todeksi Jobin tarinaa. Suomalaiseen maaseutumaisemaan, jonka tunnistan 1980-luvun lapsuudestani (tai television kautta siitä suodattuneista muistikuvistani), Mylly lahti loihtii hengellisen todellisuuden. Aikakaudet lomittuvat. Maagisen realismin puitteet ovat sellaiset kuin kansan sielu. Kun Metsurin tarina sai maailmanensiiltansa Cannesissa, sen mainoskuvana oli synkeä talvimaisemakuva karvalakkimiehestä, josta kymmenen vuotta sitten olisi leffa-alalla parahdettu, että älkää nyt Luojan tähden enää tukeko tätä Suomi-kuvaa. Biisi on synteesi. En tiedä, ajatteleeko kukaan keskieurooppalainen Aki Kaurismäen elokuvia realistisiksi kuvauksiksi meikäläisistä saati elämästä Suomessa. Siitä pidetään. Siinä on voimaa, koska se on niin totta. On kuin se olisi ottanut kokonaan vallan. Psyyke tulee keinovalaista puolen aikaa vuodesta. Tarvitaan liioiteltu, asetelmallinen valaistus, koska Suomi on pimeä maa. Työpaikka lähtee, tapahtuu kirvesmurha ja yliluonnollisia katoamisia. Kaurismäen elokuvat tapahtuvat idealisoidussa yhteiskunnassa. Maijasesta on jalostunut suomalaisuuden tulkki, joka hän on tosiasiassa aina ollut. Pepe säilyttää optimisminsa. Jos jonnekin, Myllylahti kumartaa Roy Anderssonin suuntaan. Saksassa syntyi uusasiallisuus. Mikko Myllylahden esikoispitkä Metsurin tarina vaikuttaa ensin vetäytyvältä kuin lama-Suomen elokuvien antisankarit tai maalaistaajama, joka kollektiivisesti tahtoo jämähtää houreiseen satuun 1960-luvusta. Suomalaisen juron ja lakonisen ihmisen arkkityyppi on aarre. Vaimolla on toinen. Toisaalta 2020-luvulle Myllylahden elokuvan kiinnittää eräs vain kotimaassa aukeava detalji: se, miten tulkinta Pave Maijasen kappaleesta Ikävä rakennetaan tarinaan
Vaikka kipeä komedia ei yllä ihan Berberian Sound Studion (2012) ja The Duke of Burgundyn (2014) tasolle, outouden nälän se sammuttaa. ”Nunnat käyttävät hijabia”, muslimimies yrittää sovitella parin uskonnollista ristiriitaa. Pikimusta irlantilaissarja sekoittaa mysteeriin komediaa ja lisää tarinaan kaksi veljestä: he pyörittävät vakuutusyhtiötä, ja toinen heistä epäilee miehen onnettomuutta verityöksi – jos ei muusta syystä niin välttyäkseen henkivakuutuksen maksamiselta. Kuusi kuukautta myöhemmin mies on kuollut. Nimiosaa näyttelee koomikko Mo Amer, joka on myös toinen sarjan luojista. Viimeistään toisen jakson kohdalla katsoja fantasioi itsekin kontrolloivan miehen murhaamisella. Flux Gourmet on kieron brittitekijän Peter Stricklandin ensimmäinen elokuva, joka saa elokuvateatterilevityksen Suomessa. Lopputulos on kuin Big Little Lies suoremmalla puheella, matalammilla kulisseilla ja useammilla alkoholiannoksilla. Tämän osuvampaa kuvaa ympäristökriisistä ei ole valkokankaalla nähty. Ryhmän taidetta dokumentoiva kirjoittaja sen sijaan pidättelee pierujaan. Miten yhteiskunta järjestetään uudelleen. Henkilökohtainen on poliittista mutta myös pirun hauskaa komediasarjassa, joka kertoo paperittoman palestiinalaisen elämästä Houstonissa. Suvereeni kauppamies myy feikkilaukkuja ja -aurinkolaseja amerikanrautansa takakontista, vetää kodeiinilimua ja seurustelee katolisen naisen kanssa. Yhtä pääosaa näyttelevä Sharon Horgan on kirjoittanut Bad Sistersin belgialaissarjan pohjalta. l o k a k u u 2 2 2 6 9 Ruoka kohtaa taiteen avantgardea tihkuvassa draamassa, jossa seurataan ”ääniravitsijoiden” kolmehenkistä kollektiivia. Eritteitä siivoamassa on joukko alakannella majailevia ruskeita ihmisiä. Kuka maksaa ravintolalaskun. Ruotsalaisohjaaja Ruben Östlund voitti satiirillaan Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon – jo toisen viiden vuoden sisällä. Neljä siskoa fantasioi viidennen siskon aviomiehen murhaamisella. Ryhmä asettuu kuukaudeksi taideinstituutin vieraaksi, tekee improvisaatioharjoituksia, mikittää pannulla tirisevän lihan ja esittää yleisölle peräsuolen live-tähystyksen. E L O K U VA T E A T T E R E I S S A Monikulinaristisella taidekentällä Samassa veneessä Viisi siskoa ja mulkun kuolema Palestiinalainen Texasissa F L U X G O U R M E T T R I A N G L E O F S A D N E S S B A D S I S T E R S M O Arviot Kaisu Tervonen Kuvat Elokuvien ja sarjojen levittäjät E L O K U VA T E A T T E R E I S S A A P P L E T V + : L L A N E T F L I X I S S Ä. Traumoista, perinteistä ja teksasilaisesta marginaalista onnistutaan tuottamaan yllättävän lämpöistä huumoria – niin lämpöistä kuin strippiklubin ja äidin nurkkien risteyskohdasta löytyy. Kun hän edellisellä voittajallaan The Square (2017) tökki taidemaailman oletuksia, uusin elokuva ottaa maalitaulukseen kapitalismin, rahan ja vallan. Kaksi valkoista miestä väittelee ideologioista, kun ympärillä aallot moukaroivat luksusjahtia ja ihmiset liukastelevat oksennukseen ja paskaan
Newyorkilaisissa taidepiireissä pyörivät Wet Brain -podcastin juontajat ”edgyttävät” syyttelemällä toisiaan messun missaamisesta. Suosittu indievaatemerkki Praying taas julkaisee bikineitä Father/ Son/Holy ghost -printeillä. New York Timesin mukaan kyse on kulttuuri-ilmiöstä, sillä varsinaisesti kirkon jäsenluvuissa uskon ”trendaaminen” ei näy. Kauas on tultu 1980-luvusta, jolloin katolisen kasvatuksen saanut Madonna räväytti Like a Prayer -biisin musiikkivideolla tanssimalla palavien ristien keskellä. A L E X G : G O D S AV E T H E A N I M A L S. Se on voima, joka kannattelee, kun kaikki muu tuntuu epävarmalta. Yhdysvaltalaisella makuuhuonepopparilla Alex G:llä on. Arkisesta evankelis-luterilaisuudesta on vaikeampi vääntää muoti-ilmiötä kuin koristeellisesta, dramaattisesta katolilaisuudesta. Popparit etsivät nyt pyhyyttä, kirjoittaa Iida Sofia Hirvonen. Jos uskonnollisiin tunteisiin sukellettaisiin syvemmin, yhtymäkohdat helluntailaisuuden tai lestadiolaisuuden tyyppisiin herätysliikkeisiin alkaisivat olla liian lähellä. Jumalan kämmenellä IIDA SOFIA HIRVONEN on on toimittaja, jonka mielestä kaikki paras musiikki on jollain tapaa henkistä, niin kuin esimerkiksi Prince. TikTokin valkoiset muotivaikuttajat ”omivat” nyt uskonnoista patriarkaalisimman eli katolisuuden symboleita: videoilla esitellään rukousnauhoja, kynttilöitä ja vaatekappaleita, joita kelpaisi käyttää pyhäkoulussa. Alex G ja Bladee & Ecco2k tekevät musiikkia, jossa kaikuu Elliott Smithin ja Bright Eyesin 1990-luvulla tekemä teiniangstista herkkyyttä huokuva lofi-folk. Vajaa kolmekymppisen lauluntekijän God Save the Animals -levyllä mainitaan ”God” 13 kertaa. Puhetapa on osittain ironian läpäisemää, mutta siitä välittyy kuitenkin todellinen merkityksellisyyden etsintä. Se ei sisällä maskuliinista uhoa, vaan kristillisyys kytkeytyy ajoittaisista hurmoksen hetkistä huolimatta oman vajavaisuuden hyväksymiseen. Kun huumeet ovat arkipäiväistyneet, kristillinen symboliikka voi edustaa pari-kolmekymppiselle jotakin transgressiivista. Erotiikka on hiipunut nykyajan pornoistuneesta mutta algoritmien siistimästä popkulttuurista. Voitokasta ”Gloria in excelsis Deo, Deo Excelsior, we excel everything” -julistusta seuraavat buddhalaiset pyrkimykset hyväksyä kaiken I I D A S O F I A H I R V O N E N katoavaisuus ja vapautua kärsimyksestä: ”Could it be?/That heaven is fleeting and always/ And nothing is forever, and wishing will get you nowhere.” Suomalaisista uusista artisteista (emme toki unohda Joose Keskitaloa!) vain pehmoaino on tähän mennessä flirttaillut trad cath -estetiikan kanssa. Se edustaa jotain, mitä esseisti Pontus Purokuru on nimittänyt Komeetta-verkkomediassa ”heikoksi estetiikaksi” eli taiteeksi, joka voimaantuneen taituruuden sijaan on rikkinäistä ja voimattomuuden tunteista ammentavaa. Hän julkaisee Instagramissa usein kuvia krusifikseista, pukeutuu valkoisiin kaapuihin ja on jopa versioinut ep:llään Suojelusenkelin. 7 M U S I I K K I O lisiko teillä hetki aikaa puhua Jeesuksesta. ”We got better pills than ecstasy/ They’re miracles and crosses”, summaa Alex G Miracles-kappaleessa. Muusikot käyttävät uskonnollista ajattelua kuitenkin monitasoisemmmin kuin TikTokja podcast-vaikuttajat. Osittain tilanteeseen vaikuttaa 2010lukua läpäissyt keskustelu kulttuurisesta omimisesta. Madonna puhui sanoituksissaan maallisista iloista, romanttisesta rakkaudesta ja eroottisesta intohimosta uskonnollisen hurmoksen kielellä, mikä järkytti Vatikaania. Tällaisella trad cath (traditional catholic) -puheella voi järkyttää liberaaleja, jotka pitävät pyhänä lähinnä tasa-arvoa ja demokratiaa. Uskovaiseksi pehmoaino ei ole kuitenkaan tunnustautunut, ”edes läpällä”, vaan kertonut olevansa ateisti. Levyn arkisessa maailmassa Jumala on yhtä kuin kaikessa ilmenevä kauneus. Jos politiikka ei tarjoa uskottavia tulevaisuusvisioita, lohtua voi yrittää etsiä kristinuskosta. ”After all/ People come and people go away/ Yeah but God with me he stayed.” Levyn hauras, pyhyyttä etsivä eetos muistuttaa keväällä ilmestyneestä, ruotsalaisten Bladeen ja Ecco2k:n yhdessä tekemästä Crest-albumista. Like a Prayerissä pelkkä rakastetun puheääni muistutti enkelten liidosta ja vastaansanomattomasta kutsumuksesta. Bladee & Ecco2k:n maailmassa uskon tuottama hybris vuorottelee epäilyksen kanssa. Hänen omassa musiikissaan on virsimäinen sävy, vaikka sanoituksissa ihmissuhdevaikeillaan suomipopille tyypilliseen tapaan
Agatha 2 lienee hyvin lähellä keskimääräisiä mielikuvia siitä, mitä jazz on. Kolmen minuutin biiseissä ei ole mitään turhaa, mutta varsinkin solisti Molly Rankinin tunteet ovat koko ajan täysillä. Koskisen Agatha 2 on jatko-osa hänen ja UMO:n vuoden 2007 jazzlevylle. The Verven ja Blurin sukuisesta romanttisemmasta brittipopista innoittunut Susihavaintoja on popmusiikkivastine Harju8-ravintolalle tai Instagram-taiteilijoiden abstrakteille tauluille. On huvittavahkoa, miksi myös hän on päätynyt laulamaan täysin samoista helsinkiläisistä kesäromansseista ja tytön muuttuvista hiustyyleistä, kuten hän tekee En tiennyt ennen -kappaleessa. l o k a k u u 2 2 2 7 1 Kuinkahan monta Kallion lukiolaista, huomion keskipisteeseen haluavaa hurmuripoikaa Suomen popkentälle mahtuu Olavi Uusivirran lisäksi. Tuotanto on ihana säröpilvi, josta esimerkiksi kesällä läpimurron tehnyt kotoinen Teini-pää voisi ilomielin ottaa mallia. Siksi se on miellyttävä ja turvallinen matalan kynnyksen levy – kuunteluopinnoissaan edistyneemmille ehkä liiankin. Valokeila pysyy solisti Fredrikssonissa, ja tunnelma hapuilee Hollywoodin kultavuosien romantiikkaa ja eleganssia. Nukkuvat aamut -hitti on Suomen Shape of You, mutta kun Tähkä laulaa lantionliikkeistä, kappaleesta jää samalla tavalla likainen olo kuin Matti Vanhasen ja Susan Kurosen sekstareiden lukemisesta. Runsaaseen ja paikoin rajuunkin edeltäjäänsä nähden se on porvarillisempi ja sisäsiistimpi. Radioaalloilla dominoivaan nykylinjaan nähden Elonkerjuu-aikojen murrekitsch tuntuu kaukaiselta. Ehkä Lauri Tähkän suosio kertoo suomalaisen iskelmäpopin kansainvälistymisestä. Uusivirtaan verrattuna Elias Gould on lähinnä varavirta. Sävellysten renkutusmaisuutta häiritsevämpää on kotimaisen aikuisiskelmän vallannut seksipositiivisuus. Tähkän tavaramerkki on olla täynnä tunnetta, ja Kaikella on tarkoitus hipoo jatkuvasti ylitulkinnan rajoja. Se on hipsterilaimea albumi, jolla on liikaa luuloja omasta cooliudestaan. Kanadalaisyhtye Alvvaysin ihanan kolmannen levyn Blue Revin , kuten lukuisat indiepopin klassikot, voi palauttaa käytännössä koko mitassaan tuohon yhteen Curen lauluun ja hieman myös My Bloody Valentinen Loveless -levyyn. Tuskin kukaan sitten The Pains of Being Pure at Heartin on hallinnut muotoa näin hienosti. Ihana säröpilvi Uusivirta ja varavirta Jatsin keskimääräisin olemus Lakanoissa Laurin kanssa A LV VAY S : B L U E R E V E L I A S G O U L D : S U S I H AVA I N T O J A L A U R I T Ä H K Ä : K A I K E L L A O N T A R K O I T U S Arviot Oskari Onninen Kuvat Levy-yhtiöt L E V Y-Y H T I Ö : P M E L E V Y-Y H T I Ö : T R A N S G R E S S I V E L E V Y-Y H T I Ö : WA R N E R Kerkko Koskinen on sovittanut Ultra Bran Sokeana hetkenä -kappaleen saksofonisti Linda Fredrikssonille ja UMO Helsinki Jazz Orchestralle, mikä on täydellinen vitsi siitä, millainen on Ultra Bra -fani vuonna 2022. L E V Y-Y H T I Ö : R I C K YT I C K K E R K K O K O S K I N E N : A G A T H A 2. Onkohan viimeisen 35 vuoden aikana julkaistu vaikutusvaltaisempaa kitarapopkappaletta kuin The Curen Just Like Heaven . Tilalla on Coldplayta, Coelhoa ja Kaija Koota sekä täydellisen stereotyyppinen Lauri Tähkä, komea mutta rikkinäinen ”hulivilirakastaja”. Blue Revillä kuuluvat indiepopin perinteiset hyveet
Mitä se haluaa rasismista kertoa. Gregor Samsan tapaan myös Anders asettuu vastahakoisesti uuteen olomuotoonsa. M O H S I N H A M I D : V I I M E I N E N VA L K O I N E N M I E S JUHA ITKONEN on helsinkiläinen kirjailija, joka on huomannut, että kirjoja on helpompi ideoida kuin kirjoittaa. Kun jotain käsittämätöntä tapahtuu kaikille, se lakkaa olemasta käsittämätöntä. Samanlaisia selittämättömiä muodonmuutoksia raportoidaan eri puolilta maapalloa. Olisiko tässä nyt käynyt niin, että kirjailija on innostunut ideastaan ja haukannut vähän liian ison ja vaikean palan. Tai vaihtoehtoisesti miksi se on näinkin pitkä, näillä aineksilla novelli olisi riittänyt. The Last White Man. Kenties jo kirjoittaessaan alkanut epäillä, ettei rautaiselta vaikuttanut idea ehkä sitten ollutkaan niin erinomainen. Aivan kuin ruskeaihoisuus oikeasti olisi suuri tappio, jota kuuluukin murehtia. 7 2 K I R J A T V ielä tässäkin vaiheessa uraa tulee harvakseltaan hetkiä, jolloin keski-ikäinen suomalainen kirjailijaparka tulee miettineeksi maailmanvalloituksen mahdollisuuksia. Noin yleisesti mielestäni pidän monitulkintaisuudesta ja toiveikkaista lopuistakin, mutta nyt ärsyttää suuresti, että kaikki jää samean yleishumanistiseksi mössöksi. Harmi, ettei ajatus ole omani. Lähtöasetelma vertautuu väistämättä kirjallisuushistorian tunnetuimpaan metamorfoosiin, Franz Kafkan Muodonmuutokseen. Liian hyvä idea J U H A I T K O N E N Mohsin Hamidin erinomainen idea ei toteudu kunnolla romaanissa Viimeinen valkoinen mies, kirjoittaa Juha Itkonen.. Kaikki asiat sanotaan moneen kertaan, vaikka mittaa on vain reilut sata sivua. Miksi kirja on niin lyhyt. Miksi päähenkilön nimi on juuri Anders, siis niin kuin Breivik. Esimerkiksi tällainen: eräänä aamuna herätessään valkoinen mies huomaa, että hänen ihonsa on muuttunut ruskeaksi. Niin reipas alku, näin poleeminen maasto, ja tämänkaltaiseen pyörittelyyn kirja päätyy. No tietenkin Viimeinen valkoinen mies. ”Kun Gregor Samsa eräänä aamuna heräsi levottomista unistaan, huomasi hän muuttuneensa suunnattomaksi syöpäläiseksi.” Hamid ei yritäkään häivyttää yhteyttä vaan aloittaa romaaninsa lähes identtisellä lauseella. Hamid kuljettaakin melankolista ja osin dystooppista romaaniaan kohti varovaisen toiveikasta loppua, jossa yhdelläkään ihmisellä ei enää ole valkoisen ihon etu oikeutta eikä tämän etuoikeuden menettämistä myöskään siis tarvitse enää pelätä. Ajat ovat levottomat, sillä pian käy ilmi, ettei Anders ole ainoa ruskeaksi muuttunut valkoinen. Pidin hänen edellisestä käännetystä teoksestaan Exit Westistä, joten lukijana tartun uutuuteen uteliaana. Koska kansainvälisillä kirja markkinoilla ei kaupata niinkään kirjoja kuin tiivistelmiä kirjoista, ratkaisun avain voisi olla riittävän kiinnostava ja parilla lauseella esiteltävä idea. Sitä paitsi vaikka valkoisena arastelen näin sanoa, oudoksun ruskeaihoisuuden rinnastumista Kafkan kautta syöpäläisyyteen ja teosta leimaavaa yleistä surumielisyyttä. Usein vähän vähemmän raflaavasta konseptista syntyy parempi kirja. Sitaatti antaa hyvän kuvan myös teoksen kielestä, joskin se on esimerkkivirkkeenä lyhyemmästä päästä. Jää kerrasta mieleen. Kafkaan verrattuna ammateissa on siis vahva 2000-lukulainen päivitys. Ensimmäinen ihminen, johon Anders ottaa yhteyttä ruskeaksi muututtuaan, on hänen lukioaikainen tyttöystävänsä, joogaohjaaja Oona. ”Joskus tuntui siltä, että kaupungissa vallitsi suruaika, ja joskus tuntui, että sellainen vallitsi koko maassa, ja se sopi Andersille ja se sopi Oonalle, koska heidän omat tunteensa myötäilivät sitä, mutta toisinaan tuntui päinvastoin siltä, että jotakin uutta oli syntymässä, ja kumma kyllä se sopi heille myös.” Kirjan luettuani olen rehellisesti sanottuna ihmeissäni. Entä mikä olisi kirjan nimi. Sillä ovathan pariin lauseeseen tiivistettävät ideat myös ansoja. Toisin kuin Gregor Samsa, Anders ei siis ole yksin. Brittiläis-pakistanilainen Mohsin Hamid, Booker-ehdokkuuksia kahminut kansainvälinen menestyskirjailija, on sen jo toteuttanut. Ymmärrän, että kirja käsittelee identiteetin kysymyksiä, uusiin nahkoihin olisi varmasti vaikea tottua, mutta pohjavire jää silti kummalliseksi. Läheisille muutos on järkytys, mutta verisiteiden velvoittamana jopa Andersin ankara isä päätyy kuitenkin suojelemaan poikaansa vihamielisiltä ihmisjoukoilta. Ajatusleikit ovat jännittäviä, mutta romaanin mitassa vaikeita kannatella. Tuskin sattumaa, mutten myöskään mitenkään osaa tulkita nimen viestiä romaanin kokonaisuudessa. Kauppamatkustaja Gregor Samsan paikan ottaa Hamidin kertomuksessa kuntosalilla työskentelevä kolmikymppinen Anders. Mietin, mikä ylipäätään on kirjan sanoma
Muistot limittyvät arvoituksellisesti kerronnan hetkeen, kun eri aikatasot liukenevat toisiinsa, välillä yhden virkkeen sisällä. Kielikuvissa on ajoittain raskautta, mutta havainnot ovat hienoja: ”Ukkosilmalla Jeaniin tuli reunat niin kuin sarjakuvahahmolla.” Jalosen mukaan kirja on hänen viimeisensä. Pintaan nousevat perhesuhteiden lisäksi omien kirjojen syntyprosessit ja työskentelyä hankaloittaneet terveyshuolet. Ukko kiinnostanee lukijoita, jotka tykkäävät tirkistellä kirjailijain tavanomaisen tylsää elämää. Kirjailijapariskunta muisteloi koiranpentunsa Ukon edesottamuksia sekä elämäänsä ja vastoinkäymisiään parin viime vuoden ajalta. Riitta Jalonen kuvaa suhdettaan puolisoonsa, vanhempiinsa sekä pikkuveljeen, jota odotetaan perheeseen mutta josta joudutaan luopumaan. Merkkejä polarisaation syventymisestä kuitenkin on, etenkin verkossa: toisten leimaamista ja lillukanvarsiin tarttumista. On tosin syytä epäillä, että hän on ryhtynyt kirjahankkeeseen lähinnä päästäkseen kirjoittamaan lauseita, kuten ”Martta oli hedelmällinen narttu”. Lukijaa pitkästytetään kertomalla muun muassa, kuinka monta kertaa päivässä koira saa nappuloita ja minkä värinen kaulapanta sille hankittiin. G A U D E A M U S , 2 8 S . Poliittinen polarisaatio huolestuttaa, mutta tilanne ei ole niin paha kuin kuvitellaan. Vastakkainasettelujen aika on runsaista aineksista tiiviiksi koostettu, yleistajuinen tietokirja. Kirjailijantyön ydin kirkastuu jo lapsena: oma sisäinen todellisuus iloineen ja suruineen on näkymättömissä, kunnes siitä kertoo muille. Varsinkaan Suomessa poliitikkojen ja kansalaisten suhde vastakkaisia näkökantoja edustaviin ei ole jyrkän kielteinen: yhteistyötä on tehty ideologisten rajojen yli ja tehdään yhä. Koirafiilistelyn ohella pääsee seuraamaan Jarin eläinoikeusherätystä O T AVA , 2 3 9 S . P O L I I T T I N E N P O L A R I S A A T I O J A S U O M I . 1 . Tyylillistä säkenöintiä siltä ei kannata odottaa mutta selkeitä näkemyksiä kyllä: ”Rakentavaa dialogia yhteiskunnassa ehkäisevät muun muassa valehtelu, ohipuhuminen, vahingonilo, pieniin yksityiskohtiin puuttuminen ja irtopisteiden kerääminen.” Polarisoitunut Suomi. R I I T T A J A L O N E N : O M A T K U VA T Arviot Silvia Hosseini Kuvat Kustantamot T A M M I , 1 6 4 S . Omat kuvat on pitkän kirjailijanuran kaunis tilinpäätös. Kati Tervon sairaus herättää myötätuntoa, mutta hänen päälausevetoinen proosansa on sietämättömän puisevaa – aivan kuin kuuntelisi jonkun tylsän sukulaisen horinaa. 2 2 2. Viimeinen kirja Unelmien doggomies A R T T U S A A R I N E N : VA S T A K K A I N A S E T T E L U J E N A I K A . Kahtiajakoa ehkäisevät varsinkin toimiva yhteiskuntajärjestelmä, peruskoulusysteemi sekä uskonnon vähäinen merkitys. Jari Tervo onnistuu pusertamaan teksteihinsä pari hauskaa anekdoottia ja retorista osumaa. l o k a k u u 2 2 2 7 3 Herkässä muistelmateoksessa matkataan merellä, lentokoneessa ja menneisyydessä. J A R I & K A T I T E R V O : U K K O S E U R A AVA I M A G E I L M E S T Y Y 2
Jo kulunut kesä osoitti kulttuurin elintärkeyden koko yhteiskunnan hyvinvoinnille. Imagen uudella kulttuurisivulla tunnettu suomalainen pitkän linjan kirjailija käsittelee kulttuurin hyviä, pahoja ja rumia – aina kulttuuria puolustaen. Mutta kesä on ohi. Ja kuinka kansaa yhdistikään keskellä rikkonaista aikaa se, että meillä kaikilla oli Veskusta oma muistomme, jonka saatoimme jakaa toisillemme. Siksi tärkeä selviytymisvinkki. Se on julminta, mitä valtio voi kansalaisilleen tehdä. Loirin menetys oli kansalliseen psyykeeseemme osunut kollektiivinen puukonisku, joka tulee vielä vuosikymmeniä näkymään jonoina mielenterveyspalveluissa. 74 K U L T T U U R I S I V U K ulttuuria on ajettu alas valtiovallan toimesta vuosikausia – jo ennen koronaa. Vastaansanomaton todiste kulttuurin merkityksestä onkin, kuinka monissa pikkukylissä elää edelleenkin harrastajateatterija käsityöläisperinne valtion vastustuksesta huolimatta. Entä sitten ”Vesku” Loiri! Tuskin kukaan muu on kyennyt sekä eläessään että kuollessaan argumentoimaan niin väkevästi kulttuurin voiman puolesta kuin aina elegantti Loiri. Kulttuuri on parasta terveydenhuoltoa Kirjapino yöpöydällä kasvaa syksyllä – siitä on rakentunut sisäinen lämpöpatteri. Siitä on rakentunut oma henkilökohtainen, sisäinen lämpöpatterini – sähköstä riippumaton ja vuosien saatossa hyväksi testattu. Ajatellaanpa vaikka Helsinkiä. Itse olen valmistautunut talveen hyvissä ajoin, ja yöpöytäni alkaa olla melkein yhtä ”mahdoton” kuin Kirsi Pihalla. Minullakin oli, useita, mutta laadultaan niin henkilökohtaisia, että hellin niitä hiljaa sydämessäni ja vartalossani – sallittakoon se. Syksyllä pino kasvaa, niin paljon kiinnostavia kirjoja on taas ilmestymässä. Rentoa fiilistelyä, musiikkia, yhdessäoloa, taidetta, muutama kupliva keskellä päivää – ja tämä meiltä halutaan viedä! Toki muukin Suomi oli täynnä hienoja taidekokemuksia. Esimerkiksi Flow-kävijöiden mietittyjä asukokonaisuuksia on syytetty pinnallisuudesta – vaikka ne ovat pinnallisuuden vastakohta. Eikä sovi unohtaa, että Sami Sykön edustama vaateteollisuus on suomalaista kulttuurillista itsetutkiskelua puhtaimmillaan, ja siksi etenkin vanhemmat miehet sitä pelkäävät. Ja mikä tärkeintä, niissä tekijä katsoo peiliin sen sijaan, että katsoisi ikkunasta ulos – sitä on paras kirjallisuus, tässä, nyt. Kirjoja pinottuina kirjojen päälle, viereen ja jopa sisään. Itse olen valmistautunut talveen hyvissä ajoin, ja yöpöytäni alkaa olla melkein yhtä ”mahdoton” kuin Kirsi Pihalla. Venäjä pommittaa Ukrainaa. Hienoa, että kaiken maailman apusten sijasta työelämää saavat opettaa myös kulttuuri-ihmiset – sellaiset, joilla on utelias, luova suhde elämään sekä siihen, mitä työ voi olla. Sähkön hinnat nousevat, edessä on kylmä talvi. Flow, Huvilateltta, Sideways, ”Espan” konsertit, Juhlaviikot, Taiteiden yö, Outsider Art Festival ja monet muut kulttuuritapahtumat toivat koronavuosien ja Venäjä-pelon jälkeen vapautta ja avoimuutta meidän jokaisen elämään. Parhaimmillaan oikean asun valinta on sen hahmottamista, kuka olet, kuka haluaisit olla, haluatko identiteettisi naulattavan kiveen vai oletko itse vierivä kivi eli oletko sanalla sanoen – flow’ssa. K U V I T U S P A U L I I N A H O L M A. Onneksi pienet toimijat ymmärtävät valtiota paremmin kulttuurin voiman. Vesku Loirin menetystä paikkasi Sami Sykön nimitys Lahden muotoiluinstituutin työelämäprofessoriksi
Säihkyvän kaunis romaani on tyttöyden ja vallankäytön ruumiin avaus. ATENA 28 95 Sunnuntai ANTTI REINI Antti Reini avaa vapaana virtaa vassa romaanissaan tietään Kallion kovilta kaduilta moni puoliseksi taiteilijaksi. ATENA 28 95 Taikurin tyttäret EMMI PESONEN Taianomainen romaani hypnotisoija isän tyttäristä, jotka joutuvat aikuistu maan eri kodeissa. Mitä menneisyydestä haluaa säilyttää. OTAVA 29 95 Cinderella PILVI HÄMÄLÄINEN Supersuositun Pilvi Hämäläisen synkänhauska esikoisromaani pienen kaupungin ihmisten suurista unelmista. co m is ta . Selkounien käsikirja JOHANNA HOLMSTRÖM Ihmismielen pimeyt tä, tulevai suutta ja pahan lävistävää valoa mestarillisesti luotaava tarinoiden kudelma. Ka ts o m yy m äl äk oh ta in en sa at av uu s Su om al ai ne n. OTAVA Kirjasyksyn kotimaisia helmiä Tulit luokseni kutsumatta FIONA ‘EL?NE Ravisteleva, mustaa huumoria tihkuva esikoisromaani kysyy, millaista on elää nuorena ruskeana äitinä 2020luvun Suomessa. OTAVA 25 95 27 95 27 95 Va lik oi m a va ih te le e m yy m äl öi ttä in . OTAVA 27 95 Lumo RIIKKA PULKKINEN Tähtikirjailijan odotettu uutuus kietoo lukijan kiehtovaan arvoi tukseen. OTAVA Koneen pelko NOORA VALLINKOSKI Suuri romaani luokkaeroista, näköalattomuudesta ja murroksesta, jossa tietokone panee työmiehen polvilleen. ”Taitava sukellus muistojen kiehtovaan haurauteen.” – Keskisuomalainen. LIKE 28 95 Varjele varjoani ANNA SOUDAKOVA Koskettava romaani maahanmuuttaja naisesta ja Suomessa varttuneesta tyttärestä