Hedelmöityshoitojen vaiettu puoli ONKO TÄSTÄ MIHINKÄÄN. Huijarisyndroomasta kärsivä Tommi Melender huomasi, ettei hän suinkaan ole ainoa RAKKAUTTA ANARKIAA IMAGEN POIMINNAT. V KO 4 1/ 20 21 29 3 6 121 9 KESTÄVIÄ JUTTUJA 9/2021 LOKAKUU 11,90?€ TÄRKEÄT TUNTEET KEMI PAPERIN JÄLKEEN Häpeä, rakkaus ja syyllisyys vievät ihmislajia eteenpäin, sanoo filosofi Elisa Aaltola Juha Itkosen reportaasi tehdaskaupungista uuden ja vanhan välissä ILON KAUTTA Kati Outinen kävi läpi elämäänsä ja tajusi olevansa onnenpekka KENEN SOLUT KELPAAVAT. K A TI O U TI N EN : ”M U N K A V ER I SA N O JU ST , ET TÄ SÄ O O T S EL LA N EN M U U M IM A M M A .” IM A G E 28 9 LO K A K U U 20 21 PA L
Vuokra sisältää auton käyttöoikeuden, liikkuvuusturvan, 1. Ylikilometrit 0,17 eur. Rahoitusyhtiö: MINI Financial Services / Nordea Rahoitus Suomi Oy, Aleksis Kiven katu 9, Helsinki. Koe uusi täyssähköinen MINI. AIDOSTI MINI. *MINI Yksityisleasing-vuokran esimerkkilaskelma: MINI Cooper SE Essential tasaerin alkaen 369 eur/kk sis.alv (30tkm/36kk). Lopullinen leasingvuokra määräytyy yksilöllisten varustevalintojen ja autoveron yhteisvaikutuksesta. Leasing kauden kokonaiskustannus erät 1–36 yhteensä 13 284 eur sis.alv. Kantama: 225–234 km. Sähkön kulutus kWh / 100 km: 17,6–15,2. AIDOSTI SÄHKÖLLÄ. Yksityisleasing alkaen 369 €/KK. BIG LOVE.. Teho 184 hv. Mahdollisuus tehdä sopimus myös laajemmilla kilometriehdoilla. kuukauden vakuutuksen, täysi huolenpito ja MINI Talvirengaspaketin
kuukauden vakuutuksen, täysi huolenpito ja MINI Talvirengaspaketin. Ylikilometrit 0,17 eur. Kantama: 225–234 km. Yksityisleasing alkaen 369 €/KK. Teho 184 hv. Vuokra sisältää auton käyttöoikeuden, liikkuvuusturvan, 1. Mahdollisuus tehdä sopimus myös laajemmilla kilometriehdoilla. Koe uusi täyssähköinen MINI. Rahoitusyhtiö: MINI Financial Services / Nordea Rahoitus Suomi Oy, Aleksis Kiven katu 9, Helsinki. Sähkön kulutus kWh / 100 km: 17,6–15,2. AIDOSTI MINI. *MINI Yksityisleasing-vuokran esimerkkilaskelma: MINI Cooper SE Essential tasaerin alkaen 369 eur/kk sis.alv (30tkm/36kk). AIDOSTI SÄHKÖLLÄ. Leasing kauden kokonaiskustannus erät 1–36 yhteensä 13 284 eur sis.alv. BIG LOVE.. Lopullinen leasingvuokra määräytyy yksilöllisten varustevalintojen ja autoveron yhteisvaikutuksesta
Taksiakin Huttunen ajaa. Muodon muutos NIKLAS THESSLUND P Ä Ä K I R J O I T U S reportaasissa kulkeekin Kemin tapahtumien rinnalla kertomus median muutoksesta. Kun tieto tehtaan lakkauttamisesta tuli, käyttäjä-kunnossapitäjä tarttui paikallisen kunnossapitoyrityksen työtarjoukseen. Samanlaista, täysin eri-ikäisten kuntoilijoiden ja urheilijoiden riemua ja elinvoimaa ei voi nähdä kovinkaan monessa paikassa. Yksi Itkosen ja Pyykön tapaamista kemiläisistä on Veitsiluodossa 20 vuotta työskennellyt Jarno Huttunen. Tarkoitus olisi lukea yksi tämän numeron juttu, mutta ensin käy kuten niin usein. Suurista hiihtotai suunnistustapahtumista puuttuvat lapset, ulkojäiltä eläkeläiset. Niin pysyy myös tarve senkaltaiselle elämänsisällölle, jota työ tarjoaa. Pitkään ajattelin, että viehätys johtuu vain hyväntuulisista ja hyväkuntoisista urheilijoista, mutta se on vain osaselitys. Taito perustaa ja kunnossapitää hiekkakenttiä on vaihtunut tietoon nurmista ja tekonurmista. Pieniä yleisurheilukoululaisia, junioriurheilijoita, maan huippuja harjoittelemassa, keski-ikäisiä juoksukoululaisia ja näiden valmentajia, jänteviä ulko ilmaukkoja ja lajiniiloja. Rakennemuutoksen karkea terä on rouhinut pohjoista tehdaskaupunkia pitkään ja vanha aika päättyy monin osin nyt syyskuussa, kun Veitsiluodon selluja paperitehdas ajetaan alas. Internet ei vaikuttanut asiaan eikä Pariisin ilmastosopimus. Juoksuratojen pinnoitteitakin on vaihdettu moneen kertaan remonteissa ennen arvokisoja, eikä vanhoille pinnoitteille ole vaatimusten muuttuessa entisenlaista tarvetta. Kaiken sen ajan kentälle on haluttu tulla urheilemaan. Töiden luonteessa vain on merkittävä ero. Lehtipaperin kysyntä on pudonnut, ja siksi Rakennemuutoksen karkea terä on rouhinut pohjoista tehdaskaupunkia pitkään. Ruksaan Kemi-reportaasin kiinni ja työnnän puhelimen taskuun. Pojan harjoitukset päättyvät pian, kilpailevan seuran juniorit venyttelevät juoksuratojen keskelle jäävällä nurmikolla. Voi olla, että herkistyin miettimään aikaa ja jatkuvuutta luettuani Juha Itkosen ja valokuvaaja Timo Pyykön reportaasin Kemistä. l o k a k u u 2 2 1 5 E lokuun lopun aurinko osuu Eläintarhan urheilukentälle niin kuin se illalla Töölön päältä paistaessaan osuu. Kentällä on urheiltu tsaarinaikana, ennen ja jälkeen sotien, silloin kun markka kellui ja silloin kun Nokia myytiin. Uimahalli on ehkä lähellä, mutta siellä liiallisesta riemusta ja vauhdista tulee huudot. Samalla tavalla pysyy se sisältö, jota on ennen painettu Veitsiluodosssa tehdylle paperille. Poika on lähtenyt harjoituksiinsa ja olen jäänyt vanhan katsomon puupenkeille istumaan. Jos syke laskee urheilukatsomossa, paikan täytyy olla erityinen. Kansainvälisen suuryrityksen palkkanauhan tilalla on pienempiä puroja. Twitter @niklasthesslund Sähköposti niklas.thesslund@a-lehdet.fi. Niin kuin onkin, vanha, alun perin yli satavuotias kenttä, jonka katsomosta voi nähdä kaiken. Toinen on tehnyt alustaa tai pintaa, toinen sille painettavaa sisältöä. Kenttää ympäröivää aitaa on täytynyt maalata, rakennuksia huoltaa. Ainakin tarve sille pysyy. Yli satavuotias kenttä on pysyvyyden ja jatkuvuuden näyttämö. Juoksuradan itäpään kaarteisiin, korkeushyppypaikalle ja kentän keltaiseen aitaan, joka erottaa kentän Linnanmäen ja Töölönlahden suuntaan kulkevista pyöräja kävelyteistä. Istun vain katsomossa haluamatta ryhtyä mihinkään sen kummempaan. Siksi vanha tehdasalue tarvitsee uuden sydämen tai mieluusti monia, sillä harva haluaa lähteä muuttamaan töiden perässä väistämättä kalliimmille alueille. Aikoinaan sen tilalla oli hiilimurskaa, sitä ennen hiekkakenttä. Se on ollut sisältöä, se on pysynyt. Näin alkavat kemiläisen ja helsinkiläisen paperimiehen, joka ei valmista paperia vaan täyttää sitä, ansainnat muistuttaa toisiaan. Näistä rakennemuutokset kohtelevat aina ensimmäistä rajummin, rakennemuutos on usein muodon muutos. Voisin lukea kirjaa tai käydä itsekin lenkillä, mutta pelkkä vanhan yleisurheilukentän katsomossa istuminen on ollut yhtä aikaa merkillisen rauhoittavaa ja innostavaa siitä saakka, kun paikka tuli pojan harrastuksen vuoksi aikoinaan tutuksi. Tukkinippujen lautat puuttuvat merenlahdelta ja elämä monelta kulmalta. Artikkelissa Itkonen ja Pyykkö katselevat maisemaa, joka alkaa olla jo hyvin erinäköinen kuin Kemissä kasvaneen Pyykön lapsuudessa ja nuoruudessa
6 S I S Ä L LY S L U E T T E L O 5 PÄÄKIRJOITUS 8 AVAAJA – SAARA TAMMINEN 13 KUUKAUDEN DATA 14 POLIITTINEN KOTI 16 DEBATTI – FINÉR, SUOMELA & PURSIAINEN 17 TOISINKIN VOISI OLLA 18 KOLUMNI – RIIKKA SUOMINEN 20 Välitilinpäätös Näyttelijä Kati Outinen kirjoitti muistelmat 40-vuotisesta urastaan. 66 KESKUSTELIJA – JOHANNA VENHO 70 ESSEE – HUIJARISYNDROOMA 74 RUOKA – ALEKSIS KYRÖ 76 ELOKUVA – MIKA KAURISMÄKI: YÖ ARMAHTAA 78 MUSIIKKI – ERIKA VIKMAN: CICCIOLINA 80 KIRJA – TAYLOR JENKINS REID: DAISY JONES & THE SIX 82 CITY-MAALAISEN PÄIVÄKIRJA 42–55 Veitsiluodon selluja paperitehdas Kemissä suljetaan nyt syyskuussa. Mitä hän oikeastaan tuli lahjoittaneeksi. 42 Savuna ilmaan Juha Itkonen ja Timo Pyykkö kuvaavat reportaasissaan teollisuuskaupunki Kemiä vanhan ja uuden välissä. T Ä S S Ä N U M E R O S S A Valokuvaaja Outi Törmälä Meikki ja hiukset Maria Kiviaho/Toimisto K A N N E N K U VA. 56 Elisan maailma Ilmastokriisin ja lajikadon aikana tarvitsemme rakkautta, sanoo filosofi Elisa Aaltola. Kirjailija Juha Itkonen ja kemiläistaustainen valokuvaaja Timo Pyykkö kävivät pohjoisen tehdaskaupungissa. 32 Haaveiden markkinat Toimittaja Laura Airola luovutti sukusolujaan
vuosikerta, 289. Toimitus ei vastaa tilaa matta lähetetystä aineistosta. Häntä innoittavat piirtämään kulttuurikeskeiset ja humaanit aiheet. Tähän lehteen hän kirjoitti lahjasoluhoidoista. ISSN 0782-3614 K E S TÄV I Ä J U T T U J A Päätoimittaja Niklas Thesslund Toimituspäällikkö sonja saarikoski (virkavapaalla) Tuottaja Laura myllymäki Ulkoasu Ilari Musta Digitoimituspäällikkö (ajankohtaismediat) miikka järvinen Johtava AD (ajankohtaismediat) Timo Tervoja LAURA AIROLA Laura Airola (s. Tähän numeroon hän kuvitti Haaveiden markkinat -jutun sivuilla 32–41. Imagen numerossa 6–7/2021 julkaistussa transaktivistijutussa oli nimivirhe. MAINOSTAJAT Mediamyynti ja markkinointi mediaopas.a-lehdet.fi Trafiikki Katja Bruun ASIAKASPALVELU JA LEHTITILAUKSET Internet www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu Puhelin 09 759 6600 (ma–pe klo 8–17) Puhelun hinta määräytyy liittymäsopimuksenne mukaan. 1987) on vapaa kirjoittaja, joka opiskelee kirjoittamista Taideyliopiston teatterikorkeakoulussa. lokakuuta 2021. O I K A I S U T PAULI SALMI Pauli Salmi (s. Aikakausmedia ry:n jäsen. Virallinen osoitteenmuutos postiin tai VTJ:lle päivittyy automaattisesti rekisteriimme. numero. l o k a k u u 2 2 1 7 Postiosoite Image, 00081 A-lehdet Käyntiosoite Risto Rytin tie 33, Kulosaari, Helsinki Puhelin (09) 759 61 Twitter @imagelehti Sähköposti image@a-lehdet.fi, etunimi.sukunimi@a-lehdet.fi Facebook www.facebook.com/imagelehti Internet www.image.fi TEKIJÖINÄ TÄSSÄ NUMEROSSA Laura Airola, Suvi Elo, Sonja Finér, Iida Sofia Hirvonen, Pauliina Holma, Silvia Hosseini, Janne Itkonen, Juha Itkonen, Tara Junker, Kati Kelola, Kalle Kinnunen, Maria Kiviaho, Juuso Koponen, Matti Koskinen, Sanna Lehto, Tommi Melender, Petri Mulari, Annaliina Niitamo, Oskari Onninen, Heikki Pursiainen, Timo Pyykkö, Antti Rintala, Pauli Salmi, Iiris Suomela, Riikka Suominen, Outi Törmälä, Anton Vanha-Majamaa, Antti Vettenranta, Elina Vitikka, Valtteri Väkevä, Juuso Westerlund. Imagen vuosikerta on 12 numeroa. Tilatut lehdet toimitetaan force majeure -varauksin (ylivoi mainen este, kuten lakko tai tuotannolliset häiriöt). 1976) on helsinkiläinen kuvittaja ja graafikko. Jutussa mainitun ihmisen nimi on Ani Iivanainen (Instagramissa @annartfi).. Kustantaja A-lehdet Oy Myyntipäälliköt Mediaopas.a-lehdet.fi Repro ja sivunvalmistus Aste Helsinki Oy Painatus Deviz, Pietari 2021 Seuraava numero ilmestyy 14. 36
Huoli on ymmärrettävä Ilmastonmuutoksen hillitsemiseen vaadittavat toimet vaikeutuisivat merkittävästi, jos bruttokansantuote ja reaalipalkat laskisivat, sanoo Sitran johtava asiantuntija Saara Tamminen. Jätevuori on jo iso, ja jotta meillä olisi paremmat mahdollisuudet rajata lämpeneminen 1,5 asteeseen vuoteen 2100 mennessä, arviolta vuodesta 2040 tai 2050 alkaen tarvitaan myös uutta negatiivista päästöteknologiaa. Sitra julkaisi keväällä raportin, jossa todettiin sekä talouskasvun jatkumisen että lämpenemisen pysäyttämisen 1,5 asteeseen olevan mahdollisia samanaikaisesti. Meillä on jätevuori, joka on jo nyt liian suuri. Hiilidioksidia voi sitoa metsiin, maaperään tai käyttää ilmakehästä hiilidioksidia kerääviä koneita. Tarve hiilidioksidin sidonnalle suurimmassa osassa 1,5 asteen skenaarioita keskustelutti. Ilmastouutisia tarkasti seuraavalle yllätyksiä ei ollut paljon. Esimerkiksi ilmastotieteilijä Michael E. Mann on kritisoinut uskoa hiilenpoistoteknologioihin. 8 AVA A J A Teksti Oskari Onninen Kuvat Sanna Lehto E lokuussa ilmestyi uusi kansainvälisen ilmastopaneelin ipcc:n raportti. Sen lisäksi, että mietimme, paljon siihen lisätään jätteitä joka vuosi, pitää miettiä myös jätteiden poistamista ja sitä, miten siitä tulee taloudellisesti kannattavaa. Se alleviivasi hyvin selkeästi sitä, että järeillä toimilla on kiire ja tämä vuosikymmen on ratkaisevan tärkeä. Oliko siinä jotakin uutta ja mullistavaa. Mikä tässä tuloksessa on merkittävää. Historiallisesti päästöjen kasvussa ja talouskasvussa on ollut yhteys. Monia on huolettanut aika pitkään, voiko sen linkin poistaa tarpeeksi nopeasti. Tykkään verrata tätä jätevuoriongelmaan. Hänen mukaansa tällaisia ihmelaitteita ei ole aikaa skaalata markkinakelpoisiksi. Meidän tekemässämme raportissa oli samanlainen tulos: negatiivisten teknologioiden rooli korostui. S A A R A T A M M I N E N : Ilmastotoimet vaativat talouskasvua” ”. Ensisijaista on vähentää päästöjä mahdollisimman paljon ja nykyisillä keinoilla
l o k a k u u 2 2 1 9 Jätevuori pienemmäksi Ensisijaista on vähentää päästöjä, mutta sen lisäksi ilmastokriisin hillitsemiseen tarvitaan uutta negatiivista päästöteknologiaa, sanoo Sitran Saara Tamminen.
Irtikytkentää on tapahtunut tuotantoja kulutuspohjaisesti laskettuna esimerkiksi Suomessa, Pohjoismaissa ja Isossa-Britanniassa. On paljon maita, joissa ihmisiä pitäisi saada nostettua pois äärimmäisestä köyhyydestä, mikä tapahtuu talouskasvun avulla. 1 AVA A J A AVAAJA-PALSTALLA asiantuntija aloittaa keskustelun ja taustoittaa ilmiötä. – S A A R A T A M M I N E N. Me saadaan usein sitä, mitä me mitataan. Jos reaalipalkka laskisi, suuri osa kokisi mahdottomaksi ostaa ilmalämpöpumppuja tai vähäpäästöisempiä autoja haja-asutusalueille. Me saadaan usein sitä, mitä me mitataan. Vain jos ilmastotoimet vaikuttaisivat negatiivisesti molempiin, energian hintaan ja tuottavuuden kasvuun, kasvu voi kärsiä. Tämä ei vaikuta toden näköiseltä. Miten se kytkeytyy talouskasvukysymykseen. Kaloja, tropiikin metsiä ja maatalousmaata. Talouskielellä ei siis seurattaisi vain liikevaihtoa mutta myös tasearvoja. . Tarvitaan järkeviä mittareita, joilla seurata, mitä tapahtuu luontopääomalle, kun arvonlisää syntyy. Millaisia toimia luonnonvarojen ja talouskasvun irtikytkentä voisi vaatia. Sen sijaan korostitte tutkimuksessanne, että varsinainen ongelma on luonnonvarojen ylikäyttö. Monille maille se on uudistus, mutta pohjoismaisessa markkinatalousmallissa on tälle erittäin hyvä pohja. Myös vanhat ja uudet mallinnukset päätyvät johtopäätökseen, että talouskasvun ja kasvihuonekaasujen irtikytkentä on mahdollinen. Tällä hetkellä on aika vähän hyvää tutkimusta siitä, miten talouskasvu ja luonnonvarojen käyttö saadaan irtikytkettyä toisistaan. Raporttiemme selkeä viesti on, että tarvitaan merkittävästi aikaisempaa voimakkaampaa poliittista ohjausta. ja globaalilla tasolla merkittävä. Keskitytään siis siihen. Irtikytkentäkeskustelussa on ollut ongelmallista, kuinka jotkut ovat vaatineet kirjaimellisesti bruttokansantuotteen alentamista. Suomelle pitäisi saada selkeästi parempi pitkän aikavälin visio, jonka pohjalta taloudellisia kannustimia ja infraa laitettaisiin kuntoon. Keskitytään siis siihen. Sen sijaan pitää muistaa, että mitä enemmän me sallimme ilmaston kuumeta, sitä enemmän meille tulee kustannuksia. Tarvitaan järkeviä mittareita, joilla seurata, mitä tapahtuu luontopääomalle, kun arvonlisää syntyy. Meillä ei ole tarpeeksi edes hyviä malleja ja tietokantoja. Miten talouden laskusuhdanne tai jopa bkt:n tarkoituksellinen laskeminen vaikuttaisi ilmastotoimiin. Meidän tutkimus todistaa, että tässä on ollut taustalla hyvin vahva poliittinen ohjaus, kuten Suomessa esimerkiksi hiilidioksidivero, jonka olemme ottaneet käyttöön vuonna 1990 ensimmäisenä maana maailmassa. Ikkunan rikkominen ja korjauttaminen kasvattaa kyllä bruttokansantuotetta muttei vaurautta. Eikö päästöt ja talouskasvu ole irtikytkeytyneet Suomessa ja monissa länsimaissa aikaa sitten. Selkeä kuva on se, että pitää muuttaa sekä tuotantoa että kulutusta ja lukuisia eri politiikkoja: esimerkiksi talouspolitiikkaa, innovaatiopolitiikkaa, maatalouspolitiikkaa. Koronan aikana talous syöksyi, mutta päästöt eivät laskeneet lainkaan tarpeeksi. Uusiutumattomien luonnonvarojen ehtyminen on huolestuttanut tosi pitkään, mutta myös uusiutuvia luonnonvaroja on imetty tyhjiin. Talouskielellä ei siis seurattaisi vain liikevaihtoa mutta myös tasearvoja. Tutkimuksemme mukaan reaalipalkkojen ja arvonlisäyksen lasku voisi vaikeuttaa merkittävästi ilmastotoimia, jotka vaativat kuitenkin massiivisia lisäyksiä sekä julkisiin että yksityisiin investointeihin. Tarvitaan nopeasti korvaavia ratkaisuja ja luonnonvarojen käyttö pitää rajata kestävälle tasolle
Aina hillitty Usein rajoja rikkonut /. Tilaa Eeva: lue.eeva.fi/uusi Roolien takana. Suomen luetuin naistenlehti uudistui
Munasolun luovuttaja voi olla korkeintaan 35vuotias, sperman luovuttaja yleensä 40–45. Klinikat rekrytoivat luovuttajia Suo mesta mutta hankkivat siittiöitä myös ulko mailta, yleensä Tanskasta. Lain mukaan 18 vuotta täyttäneellä, alkunsa luovutetusta sukusolusta tai al kios ta saaneella ihmisellä on oikeus saada JUUSO KOPONEN on helsinkiläinen informaatiomuotoilija, jonka laatima datavisualisointi tai infografiikka taustoittaa aina yhtä kunkin numeron artikkelia. Hedelmöityshoidot-tilastokuutio; thl Tilastoraportti 27/2020. Johan on markkinat Ikä on vain yksi tekijä, kun hedelmöityshoitoklinikat arvioivat, kuka saa luovuttaa sukusolujaan. Yhteensä 22 prosenttia kai kista hoidoista oli luovutetuilla sukusoluilla tehtyjä. Ikä yksinään ei kuitenkaan takaa mitään. Kuka sitten voi luovuttaa sukusolujaan. Klinikat arvioivat muitakin seik koja, kun ne päättävät, ketkä kelpaavat luo vuttajiksi. Synnyttäjän ikä TYKS 283 KYS 28 3 O YS 25 Koeputkihedelmöitys Inseminaatio Omilla sukusoluilla 5 979 Luovutetuilla 1 811 1 764 630 Koeputkihedelmöitys Vuonna 2020 Suomessa aloitetut hedelmöityshoidot (kpl) Vuonna 2019 hedelmöityshoidoista syntyneet lapset Synnytykseen asti edenneiden hedelmöityshoitojen osuus kaikista hoidoista 2018 Hedelmöityshoidoista syntyneet erityisvastuualueittain Inseminaatio Omilla sukus. 35–39 v. 30–34 v. 1 668 Koeputkihedelmöitys Inseminaatio 37 3 17 25 9 HYKS 1 084 TA YS 57 Kaikkien synnytysten jakauma 15,2 % 2,4 % 10,5 % 9,3 % 23,2 % 24,0 % 11,0 % 10,0 % 30,5 % 29,5 % Alle 30 v. Hedelmöityshoidot 2018–2019. thl:n tilastoista selviää, että vuonna 2020 aloi tettiinkin vähemmän hedelmöityshoitoja kuin edellisvuonna. l o k a k u u 2 2 1 1 3 D A T A K un koronapandemia maalis kuussa 2020 pysäytti Suomen, myös valtaosa hedelmöityshoi toja tarjoavista klinikoista sulki ovensa väliaikaisesti. Silti luovutetuilla suku soluilla tehtyjen hedelmöityshoitojen määrä nousi hieman. Suomessa Val vira ylläpitää hedelmöityshoitorekisteriä sukusoluja tai alkioita luovuttaneista ihmi sistä. Lähes 18 prosenttia hedelmöityshoidoista eteni lapsen syntymään.. 40 v. Teksti Laura Myllymäki Infografiikka Juuso Koponen tietää luovuttajan henkilöllisyys. Tämän huomasi toimittaja Laura Airola, jonka juttu sukusolumarkkinoiden etiikasta alkaa sivulta 32. tai enemmän Yhteensä Lähteet: thl 2021
Erik Creutzigerin Black Horse -teoksessa on parasta se, että tästä löytää joka päivä uusia asioita.. Tämä asunto oli ostettaessa pommikunnossa. Kun palasin Jyväskylästä opiskelemasta Stadiin, asuin Kalliossa ja Töölössä. Teksti Janne Itkonen Kuva Antti Rintala 3 H + K , 6 2 M 2 , M U N K K I N I E M I POLIITTINEN KOTI -palstalla kurkistetaan kaupunginvaltuutettujen koteihin. En ollut ajatellut Munkkiniemen kreivitär Helsingin kaupunginvaltuuston vihreän puheenjohtajan Fatim Diarran kodin ovet ovat aina auki ystäville. Kaikki kaverini ovat täältä, olen käynyt ranskalaisen koulun Munkkivuoressa. Veri veti kuitenkin kotiin länteen. itseäni omistusasujana vaan ihmisenä, joka päätyy pelkän matkalaukun kanssa jonnekin. Viimeksi asuimme mieheni Jarin kanssa vuokralla Munkkivuoressa. Tämän asunnon ostimme vajaa kaksi vuotta sitten. Olin työmatkalla New Yorkissa, kun keittiöön piti päättää värit. Lopputulos oli upea. Remppasimme sen lattiasta kattoon, muutimme huonejärjestystä ja keittiön paikkaa. Minulla on vain hyviä muistoja jopa alakerran naapureista, joiden myöhemmin opin myyneen huumeita ikkunastaan. 14 P O L I I T T I N E N K O T I E nsimmäinen kotini oli kaupungin vuokra-asunto Jakomäessä. Heti kun aloimme saada mieheni kanssa ”aikuisten palkkaa”, aloimme ostaa nuorten suomalaisten taiteilijoiden teoksia osamaksulla Galleria Halmetojasta. Sanoin että haluan smaragdinvihreät kaakelit, kultaisen hanan ja pinkit seinät. Henkinen matka kaupungin vuokrakämpistä omistusasuntoon Munkkiniemessä on todella pitkä. OSAMAKSUTAIDETTA Arvostan kotimaista taidetta. Lapsuuteni Jakomäki oli superkiva yhteisö, joka piti huolta toisistaan. Isoäitini asuu nyt korttelin päässä, äitini kahden korttelin päässä. Muutimme Munkkiniemeen, kun olin 7-vuotias
Suvun historia on kulkenut raanun muodossa mukanani asunnosta toiseen. 1 5 l o k a k u u 2 2 1 ISOÄIDIN RAANU. Tässä kodissa se pääsi ensi kertaa seinälle.. Isoäitini Reetta on tehnyt tämän raanun nuorena tyttönä Pellossa. Olemme hyvin läheiset, ja minulle tämä on aina ollut valtavan rakas
Irtikytkentä yhdistettynä kahden prosentin vuotuiseen talouskasvuun tarkoittaisi, että jokaisen materiaalitonnin pitäisi tuottaa kuusi kertaa enemmän bruttokansantuotetta kuin nyt. Pyysimme irtikytkennästä kolme debattipuheenvuoroa. Jos saamme samalla ylläpidettyä talouskasvua, hyvä niin, mutta kasvua ei voi asettaa ilmastokriisin torjunnan edelle. Kestävä taso olisi noin 7–8 tonnia.. bios-tutkimusyksikön mukaan onnistunut irtikytkentä vuoteen 2050 mennessä tarkoittaisi valtavaa muutosta maailman talousjärjestelmään. Ensisijaista on sovittaa talousjärjestelmä ilmaston ja luonnon rajoihin. Irtikytkennästä ei ole rohkaisevia merkkejä – päinvastoin. Kestävä taso olisi noin 7–8 tonnia. Ikuisesta talouskasvusta ei siis voida hakea vastauksia yhteiskuntiemme ongelmiin. Näin valtavaa ja nopeaa mullistusta talousjärjestelmässä ei ole onnistuttu tekemään koskaan aiemmin. Ihmisen lisäksi myös muut lajit ovat riippuvaisia niistä, ja me puolestamme taas näistä lajeista. Lopulta kyse on prioriteeteista. Muuten meillä ei ole tulevaisuutta. Tällä vuosituhannella globaali talous on saanut luonnonvaratonnia kohti aikaan vähemmän bruttokansantuotetta kuin aiemmin. Suomen materiaalijalanjälki on noin 25–30 tonnia per henkilö. P laneettamme on resursseiltaan rajallinen suljettu systeemi. Näin suurta kulutuksen vähennystä on vaikea toteuttaa, jos samalla pyritään jatkuvaan talouskasvuun. Ilmastomme on jo 2030-luvulla lämpenemässä yli turvallisena pidetyn 1,5 asteen. Kun aineellista hyvinvointia ei voida lisätä kasvattamalla jatkuvasti taloudellista toimintaa, on Suomen kaltaisissa rikkaissa maissa ymmärrettävä hyvinvointi uudella tavalla. Suomen materiaalijalanjälki on noin 25–30 tonnia per henkilö. Väitteen käsittelyssä ei voi unohtaa globaalia oikeudenmukaisuutta. Se tarkoittaa, että talous kasvaa aiheuttamatta enää ilmastopäästöjä tai luonnonvarojen käytöstä seuraavia ympäristöhaittoja. Tämä on katastrofi tilanteessa, jossa monet ekosysteemit ovat jo henkitoreissaan ja elämme keskellä ihmisen aiheuttamaa sukupuuttoaaltoa. 16 D E B A T T I Voiko talous kasvaa ilman, että siitä on ympäristöhaittaa. Ilmastopäästöjen suhteen on päästy alkuun: globaalit päästöt kasvavat hitaammin kuin talous, eli nämä kaksi ovat irtikytS ONJA FINÉR ”Talous voi kasvaa ilman, että ilmasto ja luonnon monimuotoisuus kärsivät” T eoriassa voi ajatella, että talouskasvun irtikytkentä saastuttamisesta ja luonnonvarojen kulutuksesta olisi mahdollista. Sitä meillä ei ole aikaa odotella. Käytännössä tämä on kuitenkin hyvin vaikeaa – joidenkin asiantuntijoiden mukaan miltei mahdotonta. Ilmastokriisin ja lajikadon torjunta vaatii nopeaa toimintaa, kuten tuore ipcc-raporttikin osoittaa. Samalla maailman vauraimpien alueiden kulutusta on vähennettävä radikaalisti. Moni haaveilee irtikytkennästä. Irtikytkennän on kuitenkin oltava absoluuttista, sillä päästöjen pitää laskea. Luonnonvarojen osalta irtikytkentäpuheet ovat fantasiaa. Koska planeettamme on rajallinen, on myös planeetallamme harjoitettava talous rajallinen. V Ä I T E : IIRIS SUOMELA Kansanedustaja ja Tampereen kaupunginvaltuuston vara puheenjohtaja (vihr.) Finnwatchin toiminnanjohtaja keytyneet suhteellisesti. Äärimmäisestä köyhyydestä kuten nälänhädästä ja muusta akuutista puutteesta kärsivien elintasoa on nostettava nykyisestä. Samalla materiaalin kulutuksen pitäisi vähentyä noin 70 prosenttia. Vaikka aurinko tarjoaa lähes rajattomasti energiaa, meillä on vain tietty määrä maata, vettä ja muita materiaaleja. Lisäksi meidän, ja erityisesti maapallon rikkaimman yhden prosentin, on opittava jakamaan – globaalisti
Laskujeni mukaan päivittäisestä kävelymatkastani Vallilasta Kallioon menee pahimmillaan kolmasosa punaisissa seisoskeluun. Tukholmassa autoteiden sijaan kävelykadut, pyörätiet ja bussikaistat aurataan lumisina aamuina ensimmäisinä, koska halutaan suosia kestäviä liikkumismuotoja. . Yleisesti kasvun mittarina käytetty bruttokansantuotteen (bkt) muutos mittaa toki vain puutteellisesti hyvinvoinnin muutoksia. Kävelijä joutuu odottamaan samoissa valoissa siis kolmintai nelinkertaisesti kauemmin kuin autoilija. Sturenkadulla seison punaisissa minuutin, aikaa ylittää jalan on 23 sekuntia. Miksi valojen ohjaus sitten suosii autoilijaa ajallisesti niin paljon enemmän. Jopa keskellä yötä Kurvissa kävelijän tulisi seistä punaisissa tyhjällä kadulla 51 sekuntia valojen vaihtumista (en tietenkään odota, ylitän punaisilla). Kansantuotteeseen laskettavat asiat eivät ole ainoa hyvinvoinnin lähde mutta hyvin merkittävä. Siksi on vaikea olla sitä mieltä, että kasvu ei olisi hyvä asia. Ainakin siihen on pyrittävä kaikin voimin. Näin sanovat viittaavat siihen, ettei päästöjen ja tuotannon irtikytkennän mahdollisuudesta ole näyttöä. Sama pyöräilijoitä suosiva algoritmi toistuu iltapäivällä paluuliikenteessä keskustasta poispäin. Eniten punaista näen, kun liikennevalojen algoritmit jättävät minut monivaloisissa ylityksissä keskelle kapeaa saareketta odottamaan vielä yksien valojen vaihtumista. Ylipäänsä on vaikea kuvitella hyvinvoinnin kasvua ilman, että myös bkt:lla mitattava tuotanto jatkaisi kasvamistaan. Toisinkin voisi olla. Puutteistaan huolimatta myös bkt:n kasvua kannattaa tavoitella. Suurimmat esteet liittyvät kuitenkin päätöksentekoon, teknologisesti irtikytkentä näyttää täysin mahdolliselta. T aloudellinen kasvu oikein määriteltynä tarkoittaa inhimillisen hyvinvoinnin kasvua. Tämän jälkeen liikennehierarkiassa huomioidaan järjestyksessä pyöräliikenteen, joukkoliikenteen, elinkeinoelämän kuljetusten ja henkilöautoilun tarpeet. Tiedetään, että naiset, lapset, nuoret ja iäkkäämmät kaupunkilaiset käyttävät näitä kulkumuotoja eniten. TOISINKIN VOISI OLLA -palstalla esitellään toteutumattomia kaupunkiutopioita. Töölöön meneminen on varsinainen pahan mielen matka. Mutta entä jos kasvun loppu on ainoa keino estää ympäristötuho. Teollisuuskadulla odotan minuutin ja 11 sekuntia, aikaa ylittää 17 sekuntia. Siksi kasvu on edelleen elintärkeä tavoite. Autokeskeiseen käyttäytymiseen kannustamisen sijaan liikennevalojen algoritmit tekevät tilaa sille, minkälainen kaupunki olisi ideaali kevyelle liikenteelle. Suoraa näyttöä irtikytkennästä ei kuitenkaan ole yksinkertaisesti koska sitä ei ole aikaisemmin yritetty. Entä jos liikennevalojen algoritmit palvelisivat ensisijaisesti kävelijöitä ja pyöräilijöitä. Mittaustavasta riippumatta kasvun loppu tarkoittaisi siis kehityksen pysähtymistä ja köyhien jäämistä köyhiksi. Erikoista siinä on se, että Helsingin liikennesuunnittelun julkilausuttuna periaatteena on huolehtia ensimmäisenä kävelijöiden tarpeista. Irtikytkentä on iso muutos. Oopperan kohdalla odotan Mannerheimintiellä punaisissa minuutin ja 45 sekuntia, aikaa ylittää on 15 sekuntia. Maailmassa on miljardeja ihmisiä, joiden elintaso ei ole alkuunkaan riittävä. Liikennevalojen algoritmit voivat suosia sitä kulkumuotoa, jota halutaan kaupungissa edistää. S eison Helsingissä päivittäin kymmeniä minuutteja punaisissa valoissa. Siinä onnistuminen on epävarmaa. Näen punaista T O I S I N K I N V O I S I O L L A Teksti Annaliina Niitamo HEIKKI PURSIAINEN IIRIS SUOMELA Ekonomisti ja Mustread-median strategi K U V I T U K S E T P A U L I I N A H O L M A. Kasvun jatkuminen on siis mahdollista. Tähän saakka kasvu on aina merkinnyt päästöjenkin lisääntymistä. Tämä tarkoittaa määritelmällisesti globaalin bkt:n valtavaa kasvua. Kööpenhaminassa pyöräilijät ovat päässeet vuodesta 2007 lähtien viilettämään kaupungin halki ”vihreässä aallossa”. Liikennevalot on koordinoitu aamuruuhkan aikana pyöräilijöille niin, että ajaessa 20 kilometriä tunnissa he osuvat keskustaan päin tullessa koko matkan vihreisiin valoihin. Samanaikaisesti ilmastonmuutoksen torjumisen kanssa meidän on nostettava heidän elintasonsa säälliseksi, lähemmäs omaamme. I M A G E l o k a k u u 2 2 1 17 DEBATTIPALSTALLA Imagen vakituiset debatistit ottavat eri kokoonpanoilla kantaa toimituksen esittämään väitteeseen
Sorrettua ei hymyilytä. Muun muassa liikenneministeriö haluaa lisätä kävelyn osuutta kolmanneksella. Päätin etukäteen, että tämä kolumni käsittelisi kävelyä enkä puhuisi lainkaan autoista. Sen jäseninä on autoalaa ja vakuutusyhtiötä, jopa lastensuojelua ja lääkäreitä, mutta yhtään kävelyjärjestöä siellä ei ole. Autot ottavat muutenkin valtavasti tilaa: paitsi kaduilla, myös mediassa. Mutta toisaalta, onhan Hengitysliittokin… Jos olisi Kävelyliitto, se voisi muistuttaa kulkutavan taloudellisesta potentiaalista, terveellisyydestä, ekologisuudesta ja vaikutuksesta lähidemokratiaan. 1 8 K O L U M N I O nko syytä heilauttaa kättä kiitokseksi, kun autoilija jää odottamaan suojatien kohdalla. Ehkä se on auttanut, koska kävelijöitä kuolee liikenteessä aiempaa vähemmän. “Kun kaupungissa on rajallisesti tilaa, liikennemuotojen välillä vallitsee nollasummapeli.”. Ajattelin, että olkoon tämä kolumni paikka, jota autot eivät dominoi. Mutta valitettavasti se ei ole mahdollista. Voi kuulostaa kummalta, että jokin niin arkinen kuin kävely tarvitsisi etujärjestön. Käytännössä laki toimii niin huonosti, että elokuussa helsinkiläinen poliisikin kutsui lehdessä suojatietä vaaran paikaksi. Ja viimeksi keväällä Helsingin seudun ympäristöpalvelut ohjeisti, että huonon ilmanlaadun vuoksi kannattaa välttää isojen katujen varrella kulkemista. Eikä se ole ainoa liikenneturvaan liittyvä tehtävä, joka on yksityistetty vanhemmille. Suomessa liikenteen turvallisuutta edistää Liikenneturva. Tilan rohmuaminen hämärtää sen, että Helsingissä yhä harvempi omistaa auton, keskustassa vain vähemmistö. Mutta kyseessä tuntuu olevan kevytlaki. Tiedän kyllä, ettei nykymeno ole yksittäisen autoilijan vika vaan järjestelmän, joka on rakennettu yksityisautoilulle. Melkein kaikissa päivälehdissä on niille omat sivut. Käytännössä kävelijät tulevat hierarkiassa heti jalkakäytävälle pysäköivien ja rakennustyömaiden jälkeen. Silti edelleen taajamissa joka toinen autoilijan tappama kohtaa kuolemansa suojatiellä. Ei, vaikka pikku huomionosoitus kohottaisi tunnelmaa ja karistaisi suomalaista umpimielisyyttä. Kiittäminen suojatiellä on yhtä absurdia kuin jos lähikaupan myyjä hymyillen kiittäisi, kun et tällä kertaa ryöstänyt häntä. Mieleen ei tullut käskeä ilmanpilaajia parkkiin. Ehkä se lobbaisi suojatie rakennelmia, joiden yli ei voisi kaahata katsomatta ympärilleen, ja vaatisi autoille maksimikokoja desibelirajoja. En voi kirjoittaa kävelystä mainitsematta, mikä sitä vaikeuttaa. Ainakin Helsingin keskustassa alle 10-vuotiaita saatetaan harrastuksiin autojen pelossa. En minäkään mene kävellen, kun minun ja jälkikasvuni oletetaan olevan futispelissä naapurikunnassa kello kahdeksalta lauantaiaamuna. Niinpä koulunaloitusviikolla vanhemmat vahtivat suojateitä talkootöinä. Sitä voi noudattaa, jos on ”vastuullinen autoilija” ja ”kunnioittaa suojatietä”, mutta pakko ei ole. Autoilijan velvollisuus on tarkistaa, onko kävelijöitä näköpiirissä. Toisaalta ilman etujärjestöäkin päästäisiin pitkälle, jos ammattilaiset hoitaisivat velvollisuutensa: poliisi valvoisi En kiitä suojatiellä RIIKKA SUOMINEN K O L U M N I suojateitä ja pysäköinninvalvonta valvoisi jalkakäytäville ja suojateiden eteen parkkeeraamista. Mutta raivo autojen rakenteellista ylivaltaa kohtaan tekee sen, että minun on vaikea kiittää iloisena suojatiellä. Ja miten voisi ollakaan, koska sellaista ei ole. Lapsia neuvotaan, ettei kouluun saa kävellä lyhintä reittiä vaan turvallisinta. Autojen vuoksi kävely tapahtuu rumassa miljöössä ja metelissä. Vastaus on ei. Parhaillaan on käynnissä moniakin kävelyn ja pyöräilyn edistämisohjelmia. Kun kaupungissa on rajallisesti tilaa, liikennemuotojen välillä vallitsee nollasummapeli. Suojatiehen suhtaudutaan kuin moraalikysymykseen. Paperilla kävely onkin kotikaupungissani Helsingissä ensisijainen liikkumismuoto. RIIKKA SUOMINEN on helsinkiläinen toimittaja ja ilmastoaktivisti. Enemmistö ry, joka 1970-luvulla onnistui edistämään joukkoliikenteen, jalankulun ja pyöräilyn asemaa, on näivettynyt minijärjestöksi. Tieliikennelaki määrää antamaan tietä jalankulkijalle, joka on ylittämässä tien
– Lumo-kodit tar joavat pelkkien seinien sijaan elämistä ja asumista helpottavia ratkaisuja, kuten asennus-, siivousja muuttopalveluita. Lumokodit_advertoriaali_TD_KT_IM_TK_KV_230x297.indd 3 Lumokodit_advertoriaali_TD_KT_IM_TK_KV_230x297.indd 3 18/08/2021 15.31 18/08/2021 15.31. Lumo-kodit sijaitsevat suurimpien kaupunkien parhailla paikoilla monipuolisten palveluiden ja hyvien liikenneyhteyksien äärellä. Arjen sujuvuudella on iso merkitys ihmisten elämässä, ja erilaiset arkea helpottavat palvelut koetaan entistä houkuttelevampina. • Asukkaan palvelut kulkevat kätevästi mukana My Lumo -palvelun ansiosta. Vuokrakotien suosio kasvussa – helppous houkuttelee mainos Lue lisää osoitteesta lumo.fi Tiesitkö tämän Lumo-kodeista. Lumo-kodit vastaavat näihin tarpeisiin. Lumo-taloissa on käytössä hiilivapaa kiinteistösähkö sekä hiilineutraali kaukolämpö. N ykyään etenkin osa nuoremman sukupolven edustajista suhtautuu varauksella omistamiseen, sillä materian kerääminen tuntuu kahlitsevalta. Toinen asumiseen liittyvä trendi on palveluiden kysynnän lisääntyminen. Tilastokeskuksen mukaan ensiasuntoja ostetaan vuosi vuodelta vähemmän ja samalla ostajien keskiikä on noussut. Digitaalisen My Lumo -palvelumme kautta kaikki muuttoa helpottavat palvelut ovat asukkaalle helposti ja oikea-aikaisesti saatavilla, kertoo Lumo-kotien Asumisen palveluiden yksikönjohtaja Lauri Peltonen. • Aitoa yhteisöllisyyttä lisäävät asukkaiden muodostamat Lumo-tiimit, jotka pääsevät kehittämään yhteistä asumista ja järjestävät kivaa tekemistä koko talon väelle käytössään olevalla Lumo-rahalla. Perinteisten ratkaisujen sijaan kuluttajat haluavat aiempaa enemmän asumiseen liittyvää mukavuutta ja helppoutta. Vuokraan sisältyvät muun muassa kiinteä laajakaista sekä kodin personoimiseen tarkoitetut ympäristöystävälliset sisustusmaalit ja maalaustarvikkeet. • Vastuullisuusasiat huomioidaan Lumo-kodeissa jo rakentamisvaiheessa. Lumo tarjoaa turvallista, vaivatonta ja ympäristöystävällistä asumista sekä parhaita asumisen palveluita. Taloissa panostetaan myös kierrätykseen. Tämä näkyy muun muassa kaupungistumisena ja hyvien palveluiden äärellä sijaitsevien kaupunginosien suosion kasvuna. Yhä useampi valitsee vuokrakodin omistusasunnon sijaan, sillä asumiselta halutaan help poutta ja vaivattomuutta. Tämä heijastuu myös asumiseen liittyvissä ratkaisuissa – liikkuvaisessa elämäntyylissä vuokra-asunto on monesti helpompi ja luontevampi vaihtoehto. • Vuokraaminen onnistuu nopeasti ja helposti suoraan verkkokaupasta tyytyväisyys takuulla. • Lumo-asukkaalle on tarjolla laaja valikoima maksuttomia asumisen palveluita ja maksullisia lisäpalveluita luotettavilta yhteistyökumppaneilta kilpailutetuin hinnoin. Odotukset asumisen ja elämisen laadun suhteen ovat kasvaneet, vaikka asuinneliöt ovat usein varsin kompaktit. • Lumo-kotien laajasta valikoimasta löytyy koti jokaiseen tarpeeseen, ja kodin vaihtaminen on helppoa elämäntilanteen muuttuessa. Etenkin muuttohetki voi olla stressaava, sillä muistettavaa on paljon
Nyt hän on kirjoittanut siitä muistelmat. 2 V Ä L I T I L I N P Ä Ä T Ö S Kati Outinen on tehnyt yli 40 vuoden uran näyttelijänä, opettajana, ohjaajana ja käsikirjoittajana. Teksti Kati Kelola Kuvat Outi Törmälä Meikki ja hiukset Maria Kiviaho / Toimisto
l o k a k u u 2 2 1 2 1
Sadetta. Luojan kiitos, hän sanoo nyt. Kajaanin runoviikkojen taiteellinen johtaja vuodesta 2018. Yhdessä tyttärensä, dramaturgi Iida Koron, ja tanssijakoreografi Annatuuli Saineen kanssa tehty Helene Schjerfbeckistä kertova Minä maalaan teidät kaikki ehti saada 64 näytöstä, joista 59 myytiin loppuun. Hän on nyt 60-vuotias. ”No ihan ilman muuta. Ensimmäinen oli kulkenut kuin juna: ensimmäinen elokuvarooli 18-vuotiaana Tapio Suomisen ohjaamassa Täältä tullaan, elämä! (1980). Mulla on ollu puolentoista vuoden aikana kolme esitystä ja kaksi kuvauspäivää, ja siinä koko oman alani työt, mitä on ollu.” Sellaista on esiintyvän taitelijan elämä kulkutaudin aikaan. olisi syntynyt, ainakaan juuri nyt, ellei Outisella olisi töiden loppumisen vuoksi ollut niin paljon aikaa käsissään, että hän alkoi tehdä kuolinsiivousta. Itätuulta 11 metriä sekunnissa, puuskissa 18,5 metriä. Toinen onni oli syksyllä 2019 saatu Majaoja-säätiön rahallinen tunnustuspalkinto. ”Kulttuuriantropologia on yks ja toinen on sosiaaliantropologia.” Saattaa olla, että näyttelijänä on sittenkin helpompi työllistyä. Vanhat veroilmoitukset ja maksukuitit olivat jo palaneet Karjaan-kodin takassa, mutta kalentereita Outinen ei vielä ollut ehtinyt polttaa. 1961). Outinen on kävellyt sisään Helsingin Svenska Teaternin yhteydessä toimivaan kahvilaan Marimekon Popcorn-kuosisessa sadetakissa, sadehousuissa ja vaalean punaisissa, pitkävartisissa kumisaappaissa. Helsinki Paljasjalkainen helsinkiläinen, palkittu myös Stadin friidu -tunnustuksella. Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professuuri 2003–2013. Lähiön tarkkisnuorista kertovasta elokuvasta tuli vuoden katsotuin kotimainen, kriitikkojen kehuma ja suomalaisen elokuvan klassikko. ”Mut mä oon jo siinä iässä, että jos mä vetkuttelen viis vuotta koulutuksessa, niin mä pääsen sit jo eläkkeelle.” C afé Artistin ikkunoiden takana lehmukset taipuilevat toukokuun lopun myrskyssä. Päälle teatterityöt. Kirja Julkaissut juuri muistelmateoksen Niin lähelle kuin muistan (Karisto), jossa käy läpi uraansa. Molemmista oli jäänyt säästöön. Onnenkantamoinen oli, että Outisella oli alla menestysnäytelmä. Takana on 42 vuoden ura. Outiselle lähetettiin postissa sellofaaniin käärittyä ulostetta. Lisäksi Outinen on kokeillut couchausta, tehnyt spiikin, saanut jotain tuloa runoviikkojen johtajantyöstä. Karjaalla sijaitsevaan kakkoskotiin oli kerääntynyt laatikoittain tavaraa, jota Outinen ryhtyi käymään läpi keväällä 2020. 2 2 V iime aikoina Kati Outisella on ollut mielessä alan vaihto. Outinen nauraa. Outiselta oli kysytty muistelmia aikaisemminkin, mutta silloin tekijäksi oli aina tarjottu toimittajaa. ”Se on ihan fakta, että kolmeen vuoteen on tosi, tosi mielipuolinen onnenkantamoinen, jos pääsee teatteriin esiintymään.” Niinpä Outinen on miettinyt, mikä häntä kiinnostaa. Kaksi apurahaa, yksi kuukauden ja toinen kahden. Nyt Outiselle tarjoutui tilaisuus kirjoittaa elämästään itse. Kalenterimerkinnöistä tuli muistelmien runko. Hän ei halunnut, että joku toinen kirjoittaisi hänestä elämäkerran ja vääntäisi sen haluamansa näköiseksi. Säilössä oli muun muassa kalentereita vuodesta 1989 lähtien. Vaikka pandemia päättyisi tänään, Outinen on laskenut, että teattereiden esityskalenterit ovat ruuhkautuneet niin, että ne ovat täynnä vuoteen 2024. Niille main osuu ammatillinen käänne kohta, josta alkoi uran toinen vaihe. Outinen alkoi litteroida niitä ajatuksenaan hävittää sen jälkeen originaalit, ”ettei jää tyttärelle semmosta älytöntä sotkua”. Kymmenen Kaurismäki-elokuvaa, yhteensä yli 80 roolityötä elokuvissa ja televisiosarjoissa. Outinen oli menossa jossain vuoden 1992 kohdalla, kun kustantamosta otettiin yhteyttä. Parhaan naisnäyttelijän palkinto Cannesista. Pro Finlandia ja muita tunnustuksia. Outiselle se ei sopinut. Elokuvaa seurasivat Teatterikorkeakoulu ja perään kiinnitys Kom-teatteriin, missä Outinen näytteli kymmenen vuotta.. Outiselta ilmestyi elokuussa muistelmateos Niin lähelle kuin muistan. Kolme naispääosa-Jussia. Toimittajiin hänellä on muutenkin välillä ”suhtautumisvaikeuksia”. Cannes-palkittu Ainoa suomalainen näyttelijä, joka on palkittu parhaasta naispääosasta Cannesin elokuvajuhlilla (2002, Mies vailla menneisyyttä). Sellainen naiskuva oli monille liikaa. Kirjaa tuskin Kati Outinen Näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja (s. Karsinut rahankäytön minimiin. ”Se on semmonen mukava välitilinpäätös tai jotain.” M uistelmiensa kirjoittamisen Outinen aloitti vuodesta 1995. Outinen esitti Lissua, joka kiroili ja joi. Pandemian syytä sekin, tavallaan
l o k a k u u 2 2 1 2 3
2 4
Kuvauksia tehtiin työvoimatoimistossa Helsingin Haapaniemenkadulla. Jo tapaamisen aluksi Outinen on sanonut joutuneensa puhumaan haastatteluissa usein aiheista, jotka eivät häntä itseään kiinnosta. Että paras tapa kunnioittaa hienon elokuvanäyttelijän muistoa on yrittää tehdä niin hyvä elokuva kuin vaan kykenee.” Toisekseen elokuvan aihepiiri osui Outiseen. ”Se nimenomaan ei muuttunut. ”Mun mielestä kaiken, mitä tekee, pitäisi tuottaa – ei jatkuvana – mutta sen pitäisi tuottaa iloa.” Ajatuksena oli saada jaettua omaa aikaa tasapuolisemmin elokuvan ja teatterin välillä. Tai ne oli taanneet vanhempiensa lainoja ja joutuneet aivan hirveeseen velkakurimukseen, kun ne sitten lankes maksettaviks. Vaikeaa alkuvuotta 1995 seurasi kuitenkin ”unelmien syksy”. Aistit herkistyvät. Se oli sellainen hetki. Päälle museot ja galleriat, esimerkiksi vielä tänään ohjelmassa on Kuvataideakatemian maisterinäyttely Kuvan kevät. Outisen äiti oli kuvaamataidon opettaja, isä painaja ja harrastajamaalari. ”Jossain vaiheessa elämää tulee hetkiä, että joko mä jään tänne loppuiäksi tai sitten mä kokeilen jotain muuta. Mutta mulle se [taide] on hyvin fyysinen kokemus”, Outinen sanoo. ”Tää kuulostaa kauheen tämmöseltä akateemiselta kuvaukselta, mutta mä en pysty kuvailemaan sitä toisella tapaa. Tuolilla olevasta repustaan Outinen kaivaa Adeline Dieudonnén romaanin Oikeaa elämää. Se on hänellä lainassa nyt myös. ”Siinä koko ryhmällä oli kauhean iso motivaatio, kun me omistettiin se [elokuva] Peltsille. Joan Didionin Iltojen sinessä on juuri luettu, ja Didionista tuli sen myötä ”välitön suosikki”. ”Ja sit se oli sen laman päälle. Siihen maailman aikaan oli sellanen olo, että me tehdään tosi tärkeetä, juuri siihen hetkeen osuvaa elokuvaa.” H engitys tihenee, pulssi tihenee. ”Kaikissa elämän siirtymissä mulla on ollut joku taide tai taitelija, joka on kulkenut mun vierellä sen murrosvaiheen yli.” Teini-iästä esimerkiksi siedettävämmän tekivät Edith Södergran, Federico Fellini, Sergei Prokofjev, Pjotr Tšai kovski sekä Motown-musiikki, Outinen sanoo. Matti Pellonpää kuoli kaksi viikkoa ennen kuvausten alkua. Hän näytteli työnsä menettänyttä Ilona Rajamäkeä. Muita lempikirjailijoita: Monika Fagerholm, Virginia Woolf, Annie Proulx, Toni Morrison, Håkan Nesser (alkuvaiheen dekkarit), Haruki Murakami… Teatterissa Outinen on tavallisina aikoina käynyt katsomassa kahdesta viiteen esitystä kuukaudessa, elokuvissa kerran parissa viikossa. Mun ammatissa voi olla leipäpappi ja pärjätä tosi hyvin, mutta se ei ollut mun tie”, Outinen sanoo. ”Se liippasi tosi läheltä”, Outinen sanoo. Jos hän saisi valita, puhuttaisiin vain yhdestä: ”Taiteesta, taiteesta ja taiteesta!” Kuvataiteet, musiikki, tanssi, teatteri, kirjallisuus, elokuvat ja valokuva, Outinen luettelee hänelle tärkeitä taiteenaloja. ”No, sehän ei muuttunut”, Outinen sanoo ja alkaa nauraa. Tuntuu kuin olisi pääsy lähelle kaiken tarkoituksen syvintä olemusta – joka kuitenkin luiskahtaa lopulta aina saavuttamattomiin. ”Mutta kyllähän Aki mun lempiohjaaja on, ja oon nauttinut niistä muistakin tekemisistä.” Kauas pilvet karkaavat -elokuva on Outiselle merkittävä kahdesta syystä: Siitä tuli ensinnäkin ”surun päälle rakennettu”. Se vaan paheni, kun ryhtyi freelanceriksi.” Alku oli vaikea. ”Kaikki työt, mitä teki, oli kauhean kokonaisvaltaisia ja innostavia.” Helsingin kaupunginteatterin West Side Story -musikaalissa Outinen pääsi tekemään isolla ryhmällä, sai tanssia ja laulaa. Mulla oli paljon, paljon tuttavia, joiden firmat oli kaatuneet. Hänen henkilökohtaiseen ”toppen fyraansa” kuuluvat lisäksi Varjoja paratiisissa, joka oli Outisen ensimmäinen Kaurismäki-elokuva, Tulitikkutehtaan tyttö, jonka tekeminen oli ”ihanan paineetonta” ja joka Outisesta osoittaa, ettei elokuvan tarinan tarvitse olla ”mikään megagiga” ollakseen suuri, sekä Mies vailla menneisyyttä, jonka roolista Outinen sai Cannes-palkintonsakin. ”Mulla oli joku sellainen ihmeellinen luova draivi”, Outinen sanoo. Outinen ei saanut töitä, ja hän oli pienen lapsen yksinhuoltaja. Keho ja äly valpastuvat. Työsuhteessa niiden yhteensovittaminen meni välillä jongleeraamiseksi. Outinen teki Pellonpään roolin. Vanhemmat katsoivat italialaista neorealismia, ”Mun mielestä kaiken, mitä tekee, pitäisi tuottaa – ei jatkuvana – mutta sen pitäisi tuottaa iloa.” – K A T I O U T I N E N. l o k a k u u 2 2 1 2 5 Vuonna 1995 Outinen oli pisteessä, jossa halusi ottaa ohjat omiin käsiinsä ja alkaa etsiä omannäköistään taiteilijuutta. Outinen oli itsekin ollut työttömänä työnhakijana samassa paikassa vain muutama kuukausi aiemmin. Outinen lukee vähintään runon päivässä ja kirjastosta noin kirjan viikossa. Kauas pilvet karkaavat -elokuvasta tuli puolestaan Outiselle yksi tärkeimmistä Kaurismäki-elokuvista. Jossain vaiheessa työpäiväänsä Outinen laittaa usein musiikkia soimaan, viime aikoina Fiona Applea tai barokkimusiikkia, ja tanssii. Yöpöydällä odottavat Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaat sekä lempikirjailijoihin lukeutuvan Leena Krohnin lastenkirja Mitä puut tekevät elokuussa. Jos hän on Karjaan-kodissaan, usein terassilla tai puutarhassa
Ensinnäkin se on vielä vaiheessa, kesken. ”Mua ei niinkään innostanut se näytelmä vaan yhteishenki, mikä sillä ryhmällä oli.” ”Siis ihan mieletön myrsky, uuuu. Mutta kyllä hän sanoo olevansa lähtökohtaisesti kiinnostunut kaikesta, ellei sitten jokin tietty tekijä tee niistä epäkiinnostavia.. P rosessi on sana, joka Outisesta parhaiten kuvaa hänen uraansa. Perhe teki kaksi matkaa Italiaan, kiersivät Firenzen Uffizin galleriaa ja muita huippumuseoita sekä kävivät katsomassa kirkkotaidetta. Oulunkylän yhteiskoulussa Outinen harrasti paljon: balettia – josta kaavaili itselleen ammattiakin –, lauloi kuorossa – josta hän sai potkut, koska lauloi omiaan – ja soitti alttonokkahuilua barokkiorkesterissa. Isä maalasi tyttärestään taulunkin lukemassa. Toisekseen juuri työhön liittyvistä prosesseista Outinen on kaikkein kiinnostunein: esityksen valmistelusta, harjoituksista, valmiin esityksen kehittymisestä näytösten edetessä. Outinen oli vilkas lapsi, joka yritti tunneilla keksiä keinoja välttää istumasta pitkiä aikoja paikoillaan, muun muassa tekemällä asiaa kynän teroittamisesta. ”Mä rakastin soittaa barokkimusiikkia kirkoissa, koska kun akustiset soittimet rupee värisemään, se koko kirkko resonoi sitä musiikkia. Hän innostui ja liittyi koulun näytelmäkerhoon. Ja sitten niistä on tullut jotain, jonka yleisö on ottanut jollain lailla.” Outista innostavat esimerkiksi projektit, joissa etsitään uutta ilmaisumuotoa tai yhdistellään eri taiteenlajeja. ”Mä en oo ikinä tehnyt uraa vaan mä oon tehnyt mielenkiintoisia töitä, haastavia töitä, inspiroivia töitä, tämmöstä. Toi on pahentunut”, Outinen pysähtyy jossain vaiheessa kesken lauseen ja kurottautuu lähemmäs kahvilan ikkunaa nähdäkseen paremmin. Outinen piirsi ja luki. Soittajana se oli balsamia sielulle.” 12-vuotiaana Outinen näki koulun joulujuhlassa näytelmän Nuppu etsii kesää. 2 6 Federico Fellinin ja Luchino Viscontin elokuvia, joista Outinenkin piti, samoin kuin Chaplinista. Kolmanneksi: polku, jota tässä vaiheessa voi kutsua uraksi, on muodostunut sellaiseksi omalla painollaan
Ja sitten niistä on tullut jotain, jonka yleisö on ottanut jollain lailla.” – K A T I O U T I N E N. l o k a k u u 2 2 1 2 7 ”Mä en oo ikinä tehnyt uraa vaan mä oon tehnyt mielenkiintoisia töitä, haastavia töitä, inspiroivia töitä, tämmöstä
”Ihan täydellinen päivä!” hän tervehtii jo kaukaa. Hän kokee kunnioittaneensa jossain vaiheessa auktoriteetteja liikaakin. ”Että mä haluun, että sä teet tässä mun jutussa Kaurismäki-tyylillä tai jotain. ”Mä oisin ihan hirveä, jos mä joutuisin tekee jotain, mitä alun perinkään ei olisi pitänyt ottaa kenenkään tuotantoon.” V iikkoa myöhemmin Herttoniemen liikuntapuiston tenniskentillä lyödään palloa auringon paahteessa. Stadin Friidunakin palkittu Outinen syntyi Eirassa ja kasvoi. Kun Outinen jäi vapaaksi taitelijaksi Kom-teatterista, hänellä oli tapana käydä ensin kirjastossa etsimässä materiaalia, jotta voisi sitten ehdottaa projektia jollekin itseään fiksummalle välikädelle. Ne voivat olla ihan hyviä juttuja niille, jotka haluavat niitä tehdä, ei siinä mitään, Outinen sanoo. ”Ajattelin aina, että jos joku ehdottaa, niin mä meen mukaan. Tai jos mä ehdotan jollekin ja jos se innostuu, niin mä pääsen mukaan. Niin siitä mä oon ihan niin ku lurps.” Sekin on ollut prosessi, että Outinen on uskaltanut alkaa tehdä itse ja luottaa näkemykseensä. Sellainen tappaa innon. Outinen kävelee kenttien viertä kulkevaa mäkeä alas reppu selässään. Taustalla saattaa olla ”auktoriteettitrauma”, Outinen sanoo. Et se vaihtoehto ei ollu mulle se, että jos mä innostun, niin mä saan jonkun toisen mukaan.” Vaikka Outinen sanoo tehneensä uransa aikana melkein kaikki työt, mitä on tarjottu, vapaus päättää rooleistaan itse on hänelle ”aika hirveen tärkeetä”. Täältä lähtee Viikkiin vievä ulkoilureitti, jota Outinen käy kävelemässä lähes päivittäin. Se voi olla pupujussi lastennäytelmässä, päärooli musikaalissa tai sitten farssissa, ”josta hävettää, että se on ikinä kirjoitettu”. 2 8 ”Ja se tekijä voi olla asia, jota mä kutsun taiteen kuolema -asiaksi.” Kuolema seuraa esimerkiksi, jos työlle asetetaan liian valmiit rajat. Kotoa vanhasta Herttoniemestä on lyhyt matka. ”Mä koen, että mä menetän itsemääräämisoikeuteni.” Outinen ei esimerkiksi ole hakenut kiinnitystä teatteriin, koska silloin ei voi tietää, millaisia rooleja tulee tehtäväksi
Sienestää ja marjastaa. Sittemmin hän on asunut eri puolilla: Töölössä, Hakaniemessä, Punavuoressa, Sörnäisissä. Tänä vuonna kuusenkerkkäsiirapin teko meni muiden kiireiden vuoksi ohi. ”Mummi, mummu ja mamma oli jo käytetty”, Outinen sanoo ja viittaa lasten muihin isovanhempiin. ”Se on kurki! Mä rakastan… se on mun semmonen onnenlintu, kurki.” E i alanvaihto ole ollut Outisella mielessä nyt ensimmäistä kertaa. Etikkaliemen ohje pitäisi vielä löytää jostain. ”Mä oon ollut töissä saman ajan, mutta sitten mä oon pyöritellyt peukaloitani tai siivoillut aulaa, kun ne miehet on saaneet harjoitella kohtauksia.” Tai siitä, miten vaikea keski-ikäisenä naisen on saada järkeviä rooleja, ellei sitten satu olemaan ”hautakivisopimusta” johonkin teatteriin. Outinen on valinnut päivän kohteeksi Mölylän niemen. Se ja ympäröivät Käpylä, Maunula, Vantaanjoen rannat ja Pikkukoski ovat Outisen lapsuuden Helsinkiä. Usein niin merkityksettömiä kokonaisuuden kannalta, ettei niitä ole mainittu edes kritiikeissä. l o k a k u u 2 2 1 2 9 Oulunkylässä. ”Mä havahduin siihen, että mä oon todella 52, että ketään ei kiinnosta mun ikäisen naisen palkkaaminen mihinkään.” Oman ikäiset naiskollegat tekivät omia esityksiä, monologeja, tai heillä oli jokin backup-ammatti: terapeutti, hieroja, opetustyötä… ”Että kestää ne tolkuttoman pitkät välit, että tulee se kaksi päivää töitä tai sit se yks produktio jossain teatterissa tai anoo apurahoja.” Työvoimatoimistossa Outiselle tarjottiin töitä Rovaniemeltä. Oon tehnyt palasista pitsipeittoja.” Melomisesta Outinen on haaveillut jo vuosia, mutta kurssit ovat ehtineet joka kerta täyttyä ennen kuin Outinen on herännyt asiaan. ”Se on hyvä, että on hyttysiä, koska se on pelottavaa, kun niitä ei ole, koska sit linnuille ei oo syötävää.” Pururadan viereisistä puista roikkuu laminoituja lappusia. Hän omistaa kaksi Orakkaan kuivuria. Päälle vadelmia. Toi vihree alue”, Outinen sanoo. Kuten siitä, miten hän on saanut kuulla olevansa liian rujon näköinen. Mutta nokkosta Outinen ehti kuivattaa ja uutena kokeiluna voikukannuppuja. Vaikka lapsenlasten kanssa puuhailu on Outisen ”ykkösasia” vapaa-ajalla, myös ruuanlaitto, puutarhanhoito ja käsityöt ovat Outisen mielipuuhia. Iso lintu lentää veden yli kohti Outisen osoittamaa paikkaa. ”Tossa Viikissä on tarha, jossa lapset on ympäri vuoden ulkona koko ajan, ja täällä kaikki nää läheiset tarhaja kouluryhmät käy millon mitäkin tuntia pitämässä.” Outinenkin tekee itsekin usein metsäretkiä puolitoistaja kuusivuotiaiden lapsenlastensa kanssa. Ylipäätään Outinen tykkää harhailla merenrannassa ja luonnossa. Joulupukinmuorina. ”Kun ei oo somessa.” Mölylän kallioilta avautuu näkymä meren yli Kalasataman tornitaloille. Hän on mumma. Hän on uransa aikana usein puhunut suorasanaisesti freelancerin työn epävarmuudesta, työttömyydestä, yksinhuoltajan taloudellisesta niukkuudesta sekä siitä, miten sukupuoli on vaikuttanut hänen uraansa. ”Tuo ruovikko tuolla on ihan täynnä kurkien pesiä. ”Matkailun edistämiskeskus lähestyi Aki Kaurismäkeä 90-luvulla, että hänen kannattaisi vaihtaa naispääosanesittäjää, ettei Suomesta tulisi kauheata kuvaa maailmalla.” Tai siitä, kun hän Cannes-palkinnon jälkeen pyysi, että hänen palkkansa nostettaisiin samalle tasolle kuin samassa elokuvassa näytelleiden mieskollegojen, mutta sai vastauksena kuulla, että hänen kaltaisiaan näyttelijöitä on kolmetoista tusinassa. Herttoniemeläinen Outinen on ollut vuodesta 1996. Oikealla on Lammassaari, vasemmalla Kivinokka. Outinen on lukenut, että niistä saa valmistettua kapriksen tapaisia. Outinen säilöö, hilloaa ja kuivaa. Tai siitä, että naisille kirjoitetut roolit – niin kutsutut pääroolitkin – ovat olleet pienempiä ja vähäpätöisempiä kuin miesten. Vaihtoehtona oli uudelleenkouluttautuminen lähihoitajaksi. Varjoisissa kohdissa metsää hyttyset parveilevat nilkkojen paljaalla iholla. ”Kuinka vanhaksi rupikonna voi elää luonnossa?” niissä lukee. Virkailija teki toki vain, minkä ”Matkailun edistämiskeskus lähestyi Aki Kaurismäkeä 90-luvulla, että hänen kannattaisi vaihtaa naispääosanesittäjää, ettei Suomesta tulisi kauheata kuvaa maailmalla.” – K A T I O U T I N E N. ”Neulon ja ennen kaikkea virkkaan. Kun Outisen kausi Teatterikorkeakoulun professorina tuli päätökseen 2013, hän ilmoittautui työvoimatoimistoon. Kohta tunnetaan hyvänä lintubongauspaikkana. ”Mun kaveri sano just, että sä oot sellanen muumimamma.” Viime syksynä Outinen keräsi 30 litraa puolukkaa, 15–20 litraa mustikkaa sekä karpaloita viitisentoista litraa
3 ”Tapasin siellä sitä porukkaa. Niin ku et red China.” – K A T I O U T I N E N. Ne oli sillein, että vittu asut sä punasessa Kiinassa vai Suomessa. Mä olin, että mulle ehdotellaan uudelleenkoulutusta. Ne kysyi, että no mitä sulle
Että taas mulla on helvetin ihanat työryhmät, mä en käsitä, että tällanen tuuri on ihmisellä, mutta näin vaan on päässyt käymään.” Toiminimen kääntöpuolena on, että yrittäjän työ on usein yksinäistä ja stressaavaa. ”Mulla on moninainen kirjo näitä töitä. ”No se on ihan totta! Mä kaipaan, että päästäkää mut eläkkeelle, pliis.” Niin lähelle kuin muistan -kirjasta puhuttaessa Outinen on tarkkana, että kyseessä on muistelma, ei elämäkerta. ”Hän ei ole omaishoitaja. Mä olin, että mulle ehdotellaan uudelleenkoulutusta. Muistelmien kantasana kun on muistaa. Se on rajoja rikkovaa! Suomalaisessa tv-sarjassa ainakin. ”Se mitä me katsotaan näyttämöllä ei välttämättä enää ole nelikymppisen miehen tapa katsoa maailmaa. Naiset eivät ole yksin tässä, vaan Suomen kontekstissa siellä on maahanmuuttajat ja ulkomaalaistaustaiset, romanit ja kaiken maailman ryhmitellyt ihmiset, joilla on sama kohtalo, että heitä ei vaan nähdä”, Outinen sanoo. Onnenpekka, niin Outinen päätyi kirjoittamaan monessa kohti kirjaa. Suoratoistopalvelujen myötä televisiosarjoista on tullut laadukkaampia ja monimuotoisempia kuin ne olivat aikaisemmin. ”Mä oon hirmu hedelmällisessä vaiheessa”, Outinen sanoo. ”Roolit ei oo enää sitä, että kiva äiti tai tyhmä äiti tai että miespäähenkilö tulee suuressa elämäntuskassa yhden kohtauksen ajaks himppaan ja saa pullakahvit, ja se äiti on siinä vaan sen takia, että me saadaan kuulla päähenkilön iso monologi.” Esimerkkinä hienosta roolista Outinen nostaa Riitta Havukaisen roolin Marja Pyykön ohjaamassa, Ylellä viime vuonna esitetyssä Paratiisi-sarjassa, josta Havukainen sai tänä vuonna Venla-palkinnonkin. Pala aurinkoa paloi kädessäni -esityksessä Outinen yhdistää runoja ja musiikkia yhdessä sopraano Pia Freundin ja pianisti Kristian Attilan kanssa. ”Tapasin siellä sitä porukkaa. Viime vuodet Outinen on näytellyt, ohjannut, käsikirjoittanut työnsä pitkälti itse. Hän oli ehdolla parhaasta naissivuosasta elokuvassa Clownwise. Niin ku et red China.” A ivan viime vuosina on kuitenkin Outisen mukaan tapahtunut aivan ratkaiseva muutos siinä, millaisia rooleja keski-ikäiselle naisnäyttelijälle on tarjolla. Pitkälti sama ryhmä on tehnyt töitä yhdessä melkein kolmen vuosikymmenen ajan. Eikä vain naisten rooleissa tai niiden kautta luodussa naiskuvassa vaan koko ihmiskuvan laajentamisessa. ”Se oli ihan, että miten sä voit olla työtön. ”Koska semmonenhan mä oon ollu! Että mulla on aivan mielipuolisen hieno työpolku.”. Muutokset näkyvät myös rooleissa, joita naisille on tarjolla. Viisikymppisillekin naisille kirjoitetaan jo ihmiskuvia esitettäviksi. Olisi vain yksi tontti hoidettavana, ”ettei olisi aina se vetojuhta”. Kun katsoo viime Jussi-juhlia, ainakin ehdokkuudet on jaettu aika monimuotoisesti.” Selittäviä tekijöitä ovat Outisen mukaan #metoo mutta myös suoratoistopalvelut. Ne oli sillein, että vittu asut sä punasessa Kiinassa vai Suomessa. Roolien kirjo ja ohjelmistot ovat monipuolistuneet. Mä olin, että no voin vaan olla.” Outisella oli samoihin aikoihin matka Tšekkiin elokuvajuhlille. ”Että tunnustetaan se asia, että näemme yksipuolisen kuvan tietystä ihmisryhmästä. Ensimmäinen teki näkyviksi valtarakenteet ja alan ”hirvittävät työtavat”. ”Maailma on paljon monimuotoisempi kuin mitä nyt nähdään fiktiossa.” T oiminimi OutisKati. Poikkitaiteellisessa työryhmässä ovat Outisen lisäksi mukana Pia Freund, balettitanssija Minna Tervamäki sekä ansioituneita periodimusiikin taitajia, jotka soittavat 1500-luvun musiikkia cembalolla ja muilla aikakauden soittimilla. Joten parhaillaan Outinen kaipaa myös sitä, että voisi kuulua taas johonkin ryhmään, parin kolmen vuoden ajan. l o k a k u u 2 2 1 3 1 pystyi ja mitä piti. Helene Schjerfbeckistä kertovan esityksen lisäksi Outinen on kiertänyt viime vuosina Suomea ja Ruotsiakin esittämässä muistisairautta käsittelevää monologiaan Niin kauas kuin siivet kantaa. Ne kysyi, että no mitä sulle. Amerikkalaisen säveltäjä Libby Larsenin laulusarja perustuu Englannin kuningas Henrik VIII:n vaimojen kirjeisiin ja mestauslavalla lausuttuihin sanoihin. Ja työryhmiä. Et hän ei niin ku luovu kaikesta ja uhraudu miehensä hoidon vuoksi.” Parannettavaakin on edelleen. Vanhoja kalenterimerkintöjä kirjaa varten läpikäydessään Outinen teki erään havainnon: töitä oli itse asiassa ollut läpi vuosikymmenten melko tasaisesti, ylipäätään töitä paljon enemmän kuin työttömyyttä, joskus liikaakin. Havukainen näyttelee sarjassa poliisia, joka lähtee Espanjan Fuengirolaan tutkimaan murhia suomalaisyhteisössä ja jonka puolisolla on muistisairaus. Eikä se eläkeheittokaan ollut vitsi. Kaurismäen elokuvat ovat olleet Outiselle läpi uran ”kotipesä”, johon on voinut palata tasaisin väliajoin. Marraskuussa ensi-iltansa saa Try Me Good King. Parhaillaan Outisen ohjelmistossa on valmiina tai työn alla neljä teosta. Kuninkaan kuuden vaimon kohtalo on tullut monille tunnetuksi myös Hilary Mantelin Susipalatsi-romaanitrilogiasta. OutisKati-nimen hän otti, koska Outisen kummityttö kutsui tätä pienenä nimellä Oudiskadi. Hän on kirjoittanut siitä, minkä muistaa, mikä on ollut tärkeää, niin kuin hän sen muistaa
3 2 H A A V E I D E N M A R K K I N A T Mitä oikeastaan lahjoitin, kun lahjoitin munasoluni. Teksti Laura Airola Kuvat Pauli Salmi
l o k a k u u 2 2 1 3 3
Toivontäyteinen tunnelma muuttuu hetkessä, kun lääkäri huomaa esitietolomakkeeni toiseksi viimeisellä sivulla rastin perinnöllisten sairauksien pitkässä listassa kaksisuuntaisen mielialahäiriön kohdalla. Lääkäri katsoo minua ystävällisillä silmillään, joihin on ilmaantunut pieni huolekkuus, ja kertoo, että se on ehdoton este lahjoittamiselle. Lähes vastustusta herättävän aurinkoinen ja ystävällinen lääkäri kutsuu minut huoneeseen. Kuulun niihin, jotka eivät koskaan suunnitelleet lasten ”hankintaa”. Suomessa se maksaa yksityisellä klinikalla 8 000–9 000 euroa. M yöhemmin naistentauteihin ja synnytyksiin erikoistunut lääkäri, Ovumia-klinikan Maria Tuominen kertoo puhelimessa, ettei hämmästykseni ole ainutlaatuinen. Heidän kauttaan minulle on avautunut merkillinen ja aiemmin tuntematon maailma, jossa koetaan lisääntymisen painetta ja maksetaan tuhansia euroja tanskalaisesta spermasta. Kätilö on vastannut, ettei se ole ongelma, ja lisännyt hymiön perään. Mutta pian omatkin munasoluni olisivat kelvottomia. Hän kärsii ”selittämättömästä lapsettomuudesta”. Lääkäri arvelee, etteivät hoidot ehkä sovi hänelle, ja muistuttaa, että joskus luonnollinen hedelmöittyminen voi olla tuloksekkaampaa. Lahjoittamisen ikäraja on 35. Klinikka ei voi ottaa riskejä, sillä jos lapsi ilmenisi ”normaalista poikkeavaksi”, asiakkaat palaisivat pahimmassa tapauksessa vaatimaan rahojaan takaisin. Tätä on tapahtunut: Keskieurooppalaisen miehen lahjasolusta alkunsa saanut lapsi on syntynyt kuurona. Jos lisääntyminen olisi näin tarkasti kontrolloitua, minun ja sisarusteni elämäni olisi jäänyt elämättä. Tunnen itseni idiootiksi. Se on todettu isälläni 1990-luvun lopulla. Olen seurannut vuosien ajan kahden ystäväni, alan termein ”itsellisen naisen”, äitiyden tavoittelua. Munasolujen keräys on paljon hankalampi operaatio kuin siittiöiden keräys, ja siihen voi liittyä komplikaatioita.” Laki lähtee lapsen oikeuksien turvaamisesta, ja sen mukaan lahjoittajalla ei saa olla myöskään ”vakavaa perinnöllistä sairautta”. Jokin tässä kaikessa on hyvin epäsuomalaista. Naisen lisähormoneilla kasvatetut munasolut otetaan tarkasti ajastettuna ajankohtana talteen ja yritetään saada hedelmöittymään kohdun ulkopuolella, ystäväni tapauksessa lahjasiittiöiden avulla. Sitä ennen hänelle on tehty kolme inseminaatiota eli keinohedelmöitystä, jossa lahjoitettu siemenneste ruiskutetaan suoraan kohtuun. Yleisin syy ei kuitenkaan ole periytyvä sairaus vaan painoindeksi. Olen kirjoittanut klinikalle sähköpostia ja kysynyt, kelpaanko lahjoittajaksi. Ne vain putkahtivat elämään, kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Miltä tuntuisi istua tässä ja joutua selostamaan tämänkaltaista historiaa. Täällä tehdään yli 70 prosenttia Suomessa tehtävistä lahjamunasoluhoidoista. Epäilen sitä, koska kehossani on vierasesine, kierukka. Sinä aikana kun olen seurannut ystävieni yläja alamäkiä heidän tavoitellessaan äitiyttä, olen itse saanut kolme lasta. Sellainen vanhanaikainen, joka ”abortoi” munasolut. Lahjoittajan sukusolut laitettiin boikottiin. Olen hämmentynyt ja surullinen. Sen tarkemmin laki ei kuitenkaan määrittele kri. Toinen ystäväni on – seitsemän vuotta sen jälkeen, kun otti ensimmäistä kertaa yhteyttä Väestöliiton lapsettomuusklinikalle – 43-vuotiaana, kuudennella kuulla raskaana. Horroksessa otan puhelinnumeron talteen. K uukautta myöhemmin matkustan raitiovaunulla halki lumisateisen kaupungin ja istun kliinisen siistin lapsettomuusklinikan vastaanottohuoneeseen. Kysymys keskenmenojen ja kuolleena syntyneiden lasten määristä saa ihokarvat pystyyn. Raskaaksi tulemisen mahdollisuus on yksi kymmenestä. Noin puolet naislahjoittajakandidaateista todetaan kelpaamattomiksi jo ennen ensikäyntiä. Alkaa valjeta, että totuus on toinen. Mietin, miksei kukaan koskaan kysynyt minulta perinnöllisistä sairauksista omia lapsiani odottaessani. ”Suurimmasta lahjasta” tulee mieleen vain amerikkalainen joulu ja kiiltävät paketit. Tekee mieli soittaa jollekin ja reklamoida, mutta ei aavistustakaan kenelle ja mistä. Tulisin vielä huomaamaan, miten naiiviksi ensimmäinen mielikuvani lahjoituksesta osoittautuisi: Kuvittelin käveleväni oikeaan aikaan kuukaudesta klinikalle ja lääkärin imaisevan pillillä pimpistäni munat rasiaan, josta ne sitten jaettaisiin niitä tarvitseville, kuin pääsiäismunat lapsille. Hedelmällisyyteni saa minut lähes tuntemaan syyllisyyttä. Siinä on yksityisen lapsettomuusklinikan mainos, jossa etsintäkuulutetaan ”suurimman mahdollisen lahjan antajia”. Nyt ystävääni hoitanut lääkäri on antanut lopullisen tuomion: hoitoja ei kannata jatkaa, ainakaan hänen omilla munasoluillaan. Saan lomakkeita eteeni. In vitro -fertilisaatio (”hedelmöitys lasissa”), eli koeputkihedelmöitys, on maailman yleisin hoitokeino lapsettomuudesta kärsiville. 3 4 O n marraskuinen aamu, kun istun bussissa ja tuijotan edessä olevan penkin selkänojaa. Painoindeksi ei saisi olla yli 30. Olen tullut tänne, jotta hedelmällisyydestäni olisi jotain iloa jollekin. Yritän kasvaa vanhemmuuteen jälkikäteen, sisäistää tapahtunutta. ”Meillä on tarkka kriteeristö lahjoittajille. Yksinelävän ei ole helppoa kuulla sellaista. Kiitän tiedosta ja palaan takaisin lumisille kaduille. Tunnen itseni vapahtajan kaltaiseksi vieraaksi. Toinen taas on juuri saanut kuulla, ettei viideskään koeputkihedelmöitys onnistunut
l o k a k u u 2 2 1 3 5
Siittiöitä voidaan tilata myös ulkomaisesta spermapankista, esimerkiksi vuonna 1987 Tanskan Aarhusiin perustetulta Cryos-klinikalta. Se on vaatimaton määrä, jos ajattelee hoitojonon yli 330:tä lahjasoluhoitoihin lähetteen saanutta asiakasta. Monet käyvät useamman kerran. ”Esimerkiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö lähisukulaisella on meillä selvä poissulkukriteeri, koska siihen liittyy vahva perinnöllinen komponentti. Näitä joutuu välillä pohtimaan.” Sitä paitsi, Tuominen huomauttaa, kaikkien maailman sairauksien kantajuutta ei ole edes mahdollista tutkia, koska osa johtuu uusista geenimutaatioista. Teoriassa siis myös Suomessa vaikkapa tanskalaisista lahjasiittiöistä syntyneellä lapsella voisi olla kymmeniä biologisia sisarpuolia ympäri maailmaa. Seuraavat neljä vuotta lahjasoluhoitoja oli mahdollista. Kyse oli myös perheen määrittelystä: tarkoittaako ”perhe” vain heteroparin muodostamaa yksikköä. Joukossa on myös hetero pareja mutta ylivoimaisesti eniten itsellisiä naisia ja naispareja. Ajattelen kavereitani, joilta löytyy adhd:ta, ms-tautia, diabetesta. Mutta paljon on harkintaasioita myös. Uudelleen ne aloitettiin julkisella vuoden 2019 lopussa. Ainakin puute lahjasoluista muuttui huutavaksi jonojen paisuttua julkisella. Kaikki me olemme epäkelpoja klinikan silmissä. Väestöliitto yhtiöitti oman lapsettomuusklinikkansa vuonna 2007 ja myi sen lopulta vuonna 2017 Mehiläiselle. Lahjoittajalla ei kuitenkaan ole oikeudellisia velvoitteita tai oikeuksia jälkeläisensä suhteen. Uusi laki toi mukanaan uusia asiakasryhmiä, mutta resursseja ei kasvatettu samassa mitassa. Lahjasoluja on husin Lisääntymislääketieteen klinikan osastonylilääkäri Hanna Savolainen Peltosen mukaan aina liian vähän siihen nähden, kuinka moni niitä toivoo. Tuomisen kokemuksen mukaan monen ensimmäinen raskausyritys alkaa pääkaupunkiseudulla tätä nykyä ”todella myöhään”, 38-vuotiaana, eikä kuten ennen, 28-vuotiaana. 3 6 saada vain yksityiseltä. Ovumia-klinikalla sukusolun lahjoittajien määrä on liike salaisuus, mutta Tuomisen mukaan ”sekä siittiöettä munasolu lahjoittajia riittää”, tosin tarve on ”voimakkaasti kasvava”. Vai voiko se olla myös nainen tai naispari ja lahjasolulla hankittu lapsi. Yksityiset klinikat taas ovat ottaneet jo pitkään asiakkaikseen myös naispareja ja itsellisiä naisia, sillä sitä ei ole erikseen kielletykään. ”Mehän ei tiedetä onko sullakin 10 vuoden kuluttua joku sairaus.” S uomessa sukusolujen lahjoitus oli pitkään melko vapaasti säänneltyä. Lahjasoluhoidot ovat kuitenkin edelleen pitkälti yksityisten toimijoiden hallussa. 1970-luvulla sekin olisi ollut myöhään. Se on maailman suurin spermapankki ja myy siemennestettä yli 100 maahan. Sen tekevät lääketieteen ammattilaiset ja klinikat itse. Vuonna 2015 hoitojen antaminen jäädytettiin kokonaan, yhdenvertaisuussyistä. Ystäväni mukaan lapsettomuudesta kärsivien vertaistukiryhmissä yliopistosairaaloiden hoidosta jaetaan hyvin kriittistä palautetta. Pitkässä lainsäätöprosessissa kiisteltiin siitä, ketkä lahjasoluhoitoja tarvitsevat. Samalla tuli voimaan luovutetuista sukusoluista syntyneen lapsen tiedonsaantioikeus, jonka mukaan lapsella on oikeus selvittää lahjoittajan henkilöllisyys. Vuonna 2020 munasolun lahjoitti husissa vajaat 30 ihmistä. Miesparien oikeus lapsiin evättiin kieltämällä eettisesti niin ikään ongelmallinen sijaissynnytys. Pula siittiöistä on siis vielä kovempi kuin munasoluista, vaikka miehet voivat lahjoittaa paljon naisia pidempään, 45-vuotiaaksi asti. Saman verran oli siittiöiden lahjoittajia. Nyt sosiaalisetkin syyt lapsettomuuteen kelpuutettiin, mutta tuolloin molemmat ystäväni olivat jo ehtineet täyttää 40 vuotta, mikä oli määritelty hoitoon hakeutumisen yläikärajaksi. Julkinen puoli linjasi thl:n tutkimusprofessori Mika Gisslerin mukaan tiukasti, että hoitoja annetaan vain lääketieteellisistä, ei sosiaalisista syistä. Vaikka vuonna 2020 julkisen sektorin osuus lahjasoluhoidoista nousikin korkeammaksi kuin koskaan aiemmin, muodosti se silti vain reilun kymmenesosan Suomessa tehdyistä hoidoista. Koska yksityiset klinikat olivat hoitaneet naispareja jo pitkään, julkinen paine kohdistui myös yliopistosairaaloihin, mutta näillä ei ollut resursseja tarjota hoitoja kaikille. Kuinka paljon ylipäätään on sellaisia ihmisiä, joilla ei olisi mitään perinnöllisiä sairauksia tai edes ylipainoa. 20 vuotta lainsäädäntöprosessissa hautunut hedelmöityshoitolaki astui voimaan syyskuun alussa 2007, ja siinä määriteltiin muun muassa se, miten lahjasoluja voidaan käyttää. L isääntymisteollisuudesta on tullut kansainvälinen miljardiluokan bisnes, sillä lapset tehdään kaikissa länsimaissa yhä vanhempina. Yliopistolliset sairaalat ovat tehneet Suomessa lahjasoluhoitoja 1980-luvulta lähtien vuoteen 2015 saakka mutta vain ”hyvin harkiten”, ainoastaan heteropareille. Jos kerran kaikki halukkaat eivät olleet oikeutettuja hoitoon, ei niitä tullut antaa kenellekään. ”Ei ole kovin harvinaista, että toteamme ensikäynnillä selteerejä, joilla lahjoittajia rajataan. Yliopistosairaalat käyttävät sukusolujen jäljitettävyyden ja ”laadun varmistamisen” vuoksi ainoastaan julkisen terveydenhuollon sukusolupankkiin lahjoitettuja soluja. Onko psyykkisten sairauksien siirtymistä mahdollista hallita geneettisesti. Jos vaikka sisaruksen lapsella on joku sairaus. Suomalaisen lainsäädännön mukaan lahjoittaa voi korkeintaan viiteen perheeseen, mutta Tanskassa tällaista sääntöä ei ole. Luovuttajat on rekisteröity Valviran rekisteriin
Suomessa laki määrittelee, että lahjasoluhoitoja tarvitseva saa tietää lahjoittajasta myös ihonvärin, etnisen alkuperän sekä hiusten värin. Näin siitä huolimatta, että tutkimusten mukaan suomalaisten miesten siittiöiden määrä on selkeästi laskenut pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna, sanoo puolestaan Savolainen-Peltonen. Kaikki tietämykseni aiheesta perustui kuitenkin yksityisiin klinikoihin, koska molemmat ystäväni olivat kipuilleet lapsettomuuden kanssa juuri niinä vuosina, kun hoitojen västi alentuneen munasolureservin jo alle 35-vuotiaalla. Lahjoituksia käytettiin vain terveiden, älykkäiden naisten hedelmöittämiseen. Geenitutkimuksen kehittymisestä inspiroitunut ”uuseugeniikka” erosi vanhasta siinä, että valintakriteerinä toimivat nimenomaan geenit, eivät esimerkiksi fyysiset tai henkiset ominaisuudet. Ajatus pakastespermasta, joka ei kelpaa edes epätoivoisesti vanhemmuudesta haaveileville, puistattaa. Oikeastaan on erikoista, etten heti ajatellut yliopistosairaaloita, sillä en käytä yksityistä terveydenhuoltoa muutenkaan. Hyvillä geeneillä varustettujen siittiösolujen valitsemista pidettiin tuolloin silti hyvinkin varmana tulevaisuudennäkymänä. ”Se helpottaa meitä valitsemaan jonkun suurin piirtein vastaanottajan omiin piirteisiin sopivan niin, että tuleva lapsi muistuttaisi ulkoisesti edes hieman vanhempiaan”, kertoo Maria Tuominen. Kansainvälisissä spermapankeissa on se hyvä puoli, että niistä on helpompi löytää eri etnistä alkuperää olevia lahjoittajia. Kirjoitan sukusolupankkiin sähköpostin, jossa kerron isäni diagnoosista. Mutta 160-senttisen harmaasilmäisen suomalaisen sukusolut jäivät odottamaan pakkaseen noutajaansa. ”Tahaton lapsettomuus johtuu yhtä usein miehestä kuin naisesta. Ollaanko me jotain ’kaukasialaisia’, vai tarkoitetaanko sillä kuitenkin kansalaisuutta. Hedelmättömyydestä suuri osa on edelleen selittämätöntä. l o k a k u u 2 2 1 3 7 ”Tahaton lapsettomuus johtuu yhtä usein miehestä kuin naisesta. Noin 25–30 prosentissa tapauksista syytä ei yksinkertaisesti tiedetä.” Jo ennen kuin ryhdyin selvittämään lahjoittamisen mahdollisuutta, olin kuullut ystäviltäni, että yksityisellä klinikalla hoitoihin hakeutuva saa tietää lahjoittajasta silmien värin ja pituuden. Lahjoittajan kanssa voi järjestää jopa tapaamisen. Noin 25–30 prosentissa tapauksista syytä ei yksinkertaisesti tiedetä.” tavasti markkinavetoisemmin, ja yhteiskuntatieteilijä Ronja Tammen mukaan niillä kohtaavat ”rodun ja luokan ideaalit ja normit”. Virossa ja Tanskassa voi halutessaan saada paljon enemmän tietoja: koulutuksen ja siviilisäädyn esimerkiksi. ”Jotain ajatuksia kansallisuuden periytyvyydestä siihen liittyy.” Maria Tuominen huomauttaa, että Suomen lainsäädäntö on itse asiassa melko konservatiivinen, mitä tulee lahjoittajan ominaisuuksista kertomiseen. Parimetristen, ruskeasilmäisten tanskalaisten sperma on kuulemma kuumaa kamaa. Tähän yhdistyi myös joidenkin lääketieteen ammattilaisten halu kannustaa geneettisesti suotuisien ominaisuuksien valintaan. Kaliforniassa perustettiin vuonna 1980 jopa spermapankki, johon otettiin lahjoituksia vain ”korkeinta älyllistä kaliiperia” edustavilta miehiltä. Jo 1970-luvulla alkanut sikiöseulonta ja valikoiva abortti mahdollistivat keinon valita syntymättömiltä lapsilta pois tiettyjä geenisairauksia. Suomessa kaikennäköisille lahjoittajille on Tuomisen mukaan tarvetta. Repository for Germinal Choice -niminen pankki tilasi spermaa Nobel-voittajilta, mutta kovin moni ei innostunut lahjoittamaan. ’Rotua’ ei biologisessakaan mielessä ole olemassa.” Homanen sanoo törmänneensä huoleen siitä, voivatko Suomessa käytetyt lahjasolut olla venäläisiä. Hedelmättömyydestä suuri osa on edelleen selittämätöntä. Yhdessä hedelmöityshoitomatkailun suurista keskuksista Kaliforniassa lahjoittajien ”profiileja” voi selata kansioista, ja niissä kerrotaan kaikenlaista harrastuksista painoindeksiin, koulutustaustasta kauneuskilpailuhistoriaan. ”Neropankin” toiminta lakkautettiin myöhemmin. (Vaikka laki sallii hoidot itsellisille naisille, se kuitenkin siis olettaa, että kyseessä on pariskunta.) ”Se on hämmentävää, koska laissa ei määritellä, mitä etnisyys oikeastaan on. Normatiivisesti kauniin ja valkoisen luovuttajan sukusoluja markkinoidaan ”bestsellereinä”. Mutta miksi. ”Helsinki on aika monikulttuurinen kaupunki. Eugeniikka-väristykseni ei ole aivan tuulesta temmattu. Yhdysvalloissa lahjasoluhoidot toimivat edelleen huomat. P äätän selvittää, onko yliopistosairaalassa erilaiset kriteerit lahjoittamiselle kuin yksityisklinikalla. Tupataan ajattelemaan, että ihonväri on se, joka määrittelee ihmiset eri etnisiin ryhmiin. Kaikille ei toki ole tärkeää, että se on niin matchaavaa.” Lisääntymismatkailuun perehtynyt akatemiatutkija Riikka Homanen ajattelee, että lainsäädäntö jossain määrin ”rodullistaa” sukusolujen luovutusta vaatiessaan, että hoitavan lääkärin pitää valita luovuttaja, joka muistuttaa etniseltä alkuperältään ja ulkoisilta ominaisuuksiltaan sitä vanhempaa, jonka omia soluja ei käytetä. Se on yllättävän yleistä myös lahjoittajakandidaateilla.” Lapsettomuuden syistä puhuttaessa puhutaan lähes aina naisista, heidän lykkäämisistään
3 8
Pitääkö yksilöillä olla vapaus valita jälkeläistensä geneettiset tekijät. Ja lapseni osaisivat reagoida, jos joku koputtaisi 20 vuoden kuluttua oveen ja kertoisi olevansa biologinen jälkeläiseni. L ahjasoluhoidot ovat olleet vuosikymmeniä katolisessa Euroopassa moraalikeskustelun myrskynsilmässä. Hetken ajatus tuntui hyvältä ja lohdulliselta. ”Vaikka lainsäädäntö pyrkii ottamaan eettiset näkökohdat mahdollisimman hyvin huomioon, silti hoitoja toteuttavat Vuonna 2020 munasolun lahjoitti HUSissa vajaat 30 ihmistä. ”Riski on pikemminkin tilastollinen. Se tapahtuu puhelimessa koronan vuoksi. Seurausetiikassa on esitetty, että olevaksi tuleminen on ihmiselle niin suuri hyöty, että sen nojalla voidaan perustella lisääntyminen jopa olosuhteissa, joissa syntyvälle aiheutuu samalla jokin merkittävä haitta. Psykologi painottaa, että olisi hyvä, jos puolisoni tietäisi, missä munasoluni liikkuvat. Kuopion yliopistollisen sairaalan kliinisen genetiikan yksikön ylilääkäri Tanja Saarela kertoo puhelimessa, että bipolaarihäiriö on yksi niistä sairauksista, joita yksityiset klinikat saattavat seuloa pois lahjoittajilta ikään kuin ”varmuuden vuoksi”. Kerron psykologille, että leikittelimme ystäväni kanssa myös ajatuksella, että lahjoittaisin solujani hänelle. Psykologi haluaa tietää motiivini ja millä tavalla olen keskustellut lahjoituksesta lasteni ja puolisoni kanssa. Hysteria oli muodikas diagnoosi. Ihmettelen ristiriitaista näkemystä kaksisuuntaisen mielialahäiriön periytyvyyteen. Lahjasoluhoitoihin ei lääketieteen piirissä juuri muuta keskustelua liitykään kuin eettistä keskustelua. En halua kuulla enkä ajatella enempää. Se kun ei ole yksittäisen geenivirheen aiheuttama sairaus, eikä periytymistä voida lääketieteellisesti tietää. l o k a k u u 2 2 1 3 9 saaminen julkisella ei ollut heille mahdollista. Rajanveto näissä tapauksissa on todella haastavaa, ja klinikoilla ajatellaan, että koska lapsettomuushoitoihin hakeutuvat ovat jo valmiiksi vaikeassa tilanteessa, halutaan syntyvän lapsen suhteen sulkea pois mahdollisimman paljon riskejä.” Helmikuussa, monenlaisten laboratorio-kokeiden jälkeen, minulla on ”tapaaminen” psykologin kanssa. Joukossa on myös heteropareja, mutta ylivoimaisesti eniten itsellisiä naisia ja naispareja.. Teknisesti hoitojen toteuttaminen kun on varsin vakiintunutta, eikä siihen enää liity merkittäviä haasteita. Se on vaatimaton määrä, jos ajattelee hoitojonon yli 330 lahjasoluhoitoihin lähetteen saanutta asiakasta. Alan ymmärtää, että selkäydinreaktiona syntynyt kauhisteluni sukusolujen valinnan ”eugenistisia” piirteitä kohtaan on itse asiassa kristillisten konservatiivien kortti, joka kuluu paitsi taistelussa lahjasoluhoitoja, myös esimerkiksi abortteja kohtaan. Psykologi suhtautuu ajatukseen kriittisesti. Onkohan häiritsevin ajatus kuitenkin tämä kaiken yllä oleva kontrolli: Kun kerran voidaan seuloa, kuka saa syntyä, niin kuka sitten määrittelee, mikä on normaalia. Ehkä rodunjalostusajatuksiin liittyvä kauhu johtuu meissä elävästä historiasta. Jos itsellisen naisen omat munasolut eivät toimi, hänen mahdollisuutensa tulla vanhemmaksi ovat siis toistaiseksi olemattomat täällä. Mutta sitten lahjoittajan omat lapset kuolivat auto-onnettomuudessa. Esimerkiksi vammasta kärsivän lapsen synnyttäminen on moraalisesti hyväksyttävää, jos syntynyt itse myöhemmin kokee elämänsä elämisen arvoiseksi vammasta huolimatta. Kätilö sanoo konsultoivansa lääkäriä ja palaa asiaan pian. Tämä tapahtui pian sen jälkeen, kun hänen omansa oli todettu huonolaatuisiksi. Kuka tietää, jos minua ei enää ole. Saman verran oli siittiöiden lahjoittajia. Kerron, että myös isoisoäidilläni on todettu hysteria 1930-luvulla mutta etten tiedä, mitä se nykytermein tarkoittaisi. Miten tätä asiaa voisi arvioida ennalta. Pakkosterilisointilain päättymisestä Suomessa ei ole kuin 50 vuotta. Vaikuttaa siltä, että todennäköisesti voin lahjoittaa. Outoa kyllä, en ollut ajatellut asian koskettavan heitä. Tuohon aikaan psykiatria teki aktiivisesti kytkentöjä naisruumiin ja psyyken välillä, ja naiseuden itsessään katsottiin symboloivan epävakautta. Sukupuoltaan korjaavalta henkilöltä Suomen lainsäädäntö edellyttää edelleen lisääntymiskyvyttömyyttä, mikä on Pohjoismaissa poikkeuksellista. Parin viikon kuluttua kätilö soittaa ja kyselee sukumme tautihistoriasta. Tosin vain heteropariskunnille, sillä julkisella puolella ei tehdä kokonaan lahjasoluista muodostettuja alkioita, alan termein ”tupladonaatioita”. Onko ”geenien jalostaminen” huono asia vai väistämätön askel eteenpäin kaiken optimoinnin tiellä. Hän kertoo äärimmäisen esimerkin: olipa kerran sisarukset, joista toinen ei onnistunut saamaan lasta, joten hänen siskonsa, joka oli jo omat lapset tehnyt, lahjoitti munasolun. Puhkeamiseen vaikuttavat monet eri perimän tekijät yhdessä ympäristötekijöiden ja sattuman kanssa. thl:n emeritusprofessori Jouko Lönnqvistin mukaan sterilointeja tehtiin vielä muutamia vuosikymmeniä sitten muun muassa ”älyllisesti kehitysvammaisina” pidetyille, skitsofreenikoille ja maanis-depressiivisille eli nykytermein kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaville. Ainoa ehto on, että syntynyt myöhemmin pitää olemassaoloaan itselleen hyvänä asiana
Norjassa laki, joka sallii myös naisten sukusolujen lahjoituksen ja itsellisten naisten hedelmöityshoidot, meni sen sijaan läpi viime vuoden toukokuussa. Mitä jos juuri tuo pariskunta, joka ei saa katseitaan puhelimistaan – jos heistä tulisi ”lapseni” vanhemmat. Sitä ei voinut tuikata silmät kiinni kuten edellisiä, vaan se täytyi ujuttaa ihon alle tietyssä kulmassa. Tai pitäisikö sanoa ”asiakkaita”. Ruotsissa maan tavoite on ollut, että yhteiskunnan perhenormit säädellään lailla. Minulta kysytään vain, enhän aio juoda tänään alkoholia, enkä urheilla. Yritän päätellä, ovatko kaikki lahjoittamassa. Klinikan odotusaulassa istuu jo muutamia nuoria naisia ja yksi pitkätukkainen mies kävelee ympyrää. Toivoa. Ystäväni on käynyt tämän kaiken läpi jo viidesti. Haudon sisälläni munia, joista kuoriutuisi kenties poikanen jonkun toisen sisällä. En voi olla kuulematta vieressä käytyjä keskusteluja, vaikka en näekään muita ”potilaita”. Pieni syyllisyys vilahtaa rintakehässä. Seuraavana päivänä pyöräilen keskuspuiston läpi Tilkkaan kirkkaassa kevätaamussa. Kaikesta päätellen eivät, sillä heiltä kysytään eri kysymyksiä ja heille annetaan erilaisia neuvoja kuin minulle, kuten: Jännittääkö. Kätilö asentaa kämmenselkääni kanyylin. Alavatsani on kauttaaltaan hennoilla mustelmilla. Että olen ottanut oikeat lääkkeet, oikeaan aikaan. Kukaan ei nosta katsettaan puhelimestaan, kun saavun aulaan. Toimenpidehuoneessa saan henkilöllisyyden todistettuani opioideja. Siten Norjasta tuli yksi viimeisistä Euroopan maista, joka hyväksyi munasolun lahjoituksen. 4 ihmiset joutuvat jatkuvasti ratkomaan eettisiä kysymyksiä lennosta. Jos vastasyntynyt ei saisikaan vastauksena kommunikaatioonsa hymyä vaan eleettömät, ruutua tuijottavat kasvot. Ihan vain soluja, mikroskooppisen pieniä osia itsestäni, jotka tavallisesti valuivat kuolleina ulos kuukautisveren mukana. Lisäksi tiedetään, että yleensä lahjasoluista syntyneet ovat kiinnostuneempia biosisaruksistaan kuin geneettisistä ”vanhemmistaan”. Viikon ajan olen opetellut piikittämään itseeni hormoneja. Yritän keskittyä moitteettomaan näkymään, joka leveästä ikkunasta aukeaa vastapäiselle parkkipaikalle. Geenejä vai hoivaa?” lapseton ystäväni pohtii. Tämä tiedetään myös adoptiotutkimuksista. Kaikkiin tilanteisiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia”, Tanja Saarela sanoo. Ä itienpäivä on eläimellisen eriskummallinen. Kansainvälisistä tutkimuksista tiedetään, että on todennäköisempää, että lahjasolusta alkunsa saanut lapsi haluaa tietää alkuperänsä kuin että ei halua. Tässä päästään kysymykseen siitä, mitä se äitiys ylipäätään on. Tippaletkun kautta saan parasetamolia suoraan suoneen. Oletko saanut nukuttua. Geenejä vai hoivaa?”. Pitkän käytävän varrella samanlaisia paikkoja on monia, kaikki eroteltu toisistaan verholla: kliininen keinonahkainen nojatuoli, tippaletkuteline, lukollinen laatikosto, naulakko takkia varten. Ystävällinen kätilö taluttaa minut omalle paikalleni. Olen tullut lahjoittamaan – niin mitä. Miltä tällainen masokismi voisi mahdollisesti tuntua, jos mukana olisi vielä kauhunsekainen pelko siitä, onnistuuko operaatio tällä kertaa. Vastustajien yleisin argumentti on, että äidin ja lapsen välisen geneettisen linkin katkaiseminen on väärin ja voi aiheuttaa lapselle eksistentiaalisen kriisin myöhemmissä vaiheissa. Kun yritän kysyä lääkäriltä, laitettaisiinko kerättävät munasolut ensin pakastimeen vai heti alkiokapseliin hedelmöittymään, huomaan, että puheeni sammaltaa. Kätilö tarkistaa, etten ole syönyt. Mahdollisuuden vanhemmuuteen. Viimeisen lääkeannoksen oli tarkoitus saada kypsyneet munasolut irtoamaan, ja piikki oli edellisiä järeämpi. Lainsäädäntö on hidasta, joten liberalisoituminen on tapahtunut asteittain. Käytännöt sen suhteen, mikä on sallittua lain mukaan ja kenelle, vaihtelevat Euroopassakin, jopa Pohjoismaissa. Tutkimusten mukaan huonoimmin voivat kuitenkin ne lapset, jotka saavat lapsuudessaan kokemuksen hylkäämisestä vaikkapa huonosti hoidetun avioeron myötä. Tässä päästään kysymykseen siitä, mitä se äitiys ylipäätään on. Siellä itsellisille naisille hoitoja on tarjottu vasta vuodesta 2016 alkaen. Mutta en ole tullut tänne moralisoimaan, saati lahjoittamaan lasta kenellekään. ”Tuskin haittaa tulee niinkään geneettisen linkin katkeamisesta kuin yleisemmästä äititai isäsuhteen katkeamisesta. Sama mykkä tunnelma jatkuu, kun perässäni saapunut iäkkäämmän oloinen huivipäinen nainen istuu alas. Tätä mieltä on muun muassa Norjan maatalousministeri, kristillisen kansanpuolueen kansanedustaja Olaug Bollestad, joka uskoo, että lapsen epätietoisuus omista ”juuristaan” voi olla joillekin hyvin vaikeaa, eikä ilmiön seurauksia täysin tiedetä. Toimenpide on ohi yhtä nopeasti kuin se alkoikin, ja raju ”Tuskin haittaa tulee niinkään geneettisen linkin katkeamisesta kuin yleisemmästä äititai isäsuhteen katkeamisesta. Muistathan, että nyt ei kannata syödä buranaa
Minulle on kerrottu, että voin koska tahansa soittaa klinikalle ja pyytää, että munasoluillani hedelmöitetyt alkiot tuhotaan. Nyt ajattelen, että voisin lahjoittaa lapselle jotain muuta: sukuni tarinoiden ja tapojen kautta lapsi saisi juuret siihen henkiseen perintöön, joka minussa myös jatkuu.” T asan kolme kuukautta operaation jälkeen soitan klinikalle ja kysyn, onko lahjoittamistani soluista alkanut raskauksia. ”Ihmisiä ei ole järkeä kategorisesti luokitella terveisiin ja sairaisiin. Hän selaa vastapuikeana tietokantaa, kuulen hiiren klikkaukset. Jään miettimään Lönnqvistin sanoja. ”Pakkokonfrontaatiota” ei Lönnqvistin mielestä pitäisi olla: jos ihminen ei halua tutustua menneisyyteensä, ei pitäisi olla pakko. Lönnqvist sanoo, että julkisen terveydenhuollon näkemys heijastelee useimmiten yleistä lääketieteellistä näkemystä, ja arvelee, että kohdallani tehty riskiarvio on perusteltu. Pidin geneettistä yhteyttä lapseen niin tärkeänä. Kysyn, mitä hän ajattelee siitä, että geneettinen perimäni ei ”päässyt jatkoon” yksityisellä klinikalla mutta julkisella soluni otettiin lämpimästi vastaan. Väestötasolla katsotaan, että periytyvyys on noin 80-prosenttista. l o k a k u u 2 2 1 4 1 lasku opioidihumalasta saa minut oksentelemaan. S uomalaisen psykiatrian ”grand old maniksikin” tituleerattu Jouko Lönnqvist on tutkinut vaikeita mielenterveyden ongelmia, kuten masennusta, itsemurhia ja skitsofreniaa. Hän on juuri päättänyt, että lähtee vielä hoitoihin tuomiosta huolimatta. Ystäväni on kertonut, että hän ei ole koskaan kokenut yhtä kirkasta toivoa kuin haaveillessaan lapsesta, ja siksi toivosta irtipäästäminen tuntuu mahdottomalta, vaikka mahdollisuudet alkavat näyttää olemattomilta. Tähän mennessä toivo on maksanut hänelle kymmeniä tuhansia euroja. Vertaistukileirillä hän on tavannut vastikään ihmisen, joka on yli 60-vuotias ja käy läpi nyt lapsettomuuden suruaan jo toista kertaa, tällä kertaa isoäiti-ikäisenä ilman lapsenlapsia. Hän kertoo, että mielenterveyden häiriöistä kaksisuuntainen mielialahäiriö on skitsofrenian ohella yksi voimakkaimmin periytyvistä. En ole pitänyt lahjoittamista täysin ongelmattomana, mutta enemmän kuin sitä, olen ajatellut lähipiirini ihmisiä, joille lapsettomuus on ollut suuri tragedia. Muistuttaa, että antamani lahja on suurin, mitä voi antaa. Tätä on edistys, kai. ”Aiemmin raja meni siinä, että en haluaisi yrittää tupladonaatiolla. 20 prosentissa yhteyttä ei löydy. Se ei tarkoita, että 80 prosenttia sairastuneen jälkeläisistä saa diagnoosin, vaan sitä, että 80 prosentissa tautitapauksista sairastuneen suvusta löytyy muitakin sairastuneita. Toinen puoli ongelmaa Lönnqvistin mukaan ovat lahjoittajat: ymmärtääkö lahjoittaja todella, mitä tekee, kun ajattelee auttavansa muita. Lönnqvist sanoo, että kysymys ei niinkään ole psykiatrinen vaan eettinen. Moni tekee päätöksen lahjoittamisesta yhdessä tilanteessa, mutta parinkymmenen vuoden jälkeen elämäntilanne on aivan toinen: voi olla uusi puoliso tai uudet lapset. Hän ei ole valmis hyväksymään lopullista lapsettomuutta. Kiitän ja suljen puhelimen. En kuitenkaan ole keksinyt yhtään syytä, miksi soittaisin. ”Ei ainakaan meidän tietoon ole tullut, että olisi alkanut.”’ Muuta en voi kysyä, muuhun ei ole oikeutta. Se tuntuu kiusalliselta, enkä tiedä, mitä sanoa. Monella ensimmäinen vakava mielialahäiriö tulee vasta myöhäisellä iällä, usein vasta keski-iän jälkeen.” Kysyn, mitä Lönnqvist ajattelee psykiatrina siitä, että lahjasoluhoitojen myötä geneettinen side vanhemman ja lapsen välillä katkeaa. ”Kun seuraava sukupolvi ottaa yhteyttä, onko itse valmis kohtaamaan seurauksia. Puhelimen toisessa päässä oleva kätilö vaikuttaa kiireiseltä, tai sitten onnistuin keskeyttämään kahvitauon. Pitäisi tehdä aika tarkka ja laaja-alainen analyysi, jotta periytyvyyttä voitaisiin selvittää. Kätilö kiittelee minua vuolaasti. ”Ole hyvä” tuntuu lattealta, enkä edes tiedä, kenelle se pitäisi lausua. Kiitos: Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö, erikoissuunnittelija Anna Heino ja tutkimuspäällikkö Reija Klemetti THL:stä sekä Kristiina Kuldkepp Viron ja Maira Dobele Latvian lahjasolu käytäntöjen avaamisesta. Vielä tänään noista kymmenestä talteen otetusta munasolusta tehtäisiin alkioita jonkun tuntemattoman miehen sukusolujen kanssa. Miten tieto on integroitavissa niin, että se todella auttaa, eikä haittaa ihmisen elämää. Mihin tietoon ihminen on oikeutettu. Länsimaisessa demokratiassa asia kuuluu ihmisoikeuksien piiriin: oman alkuperänsä selvittämiseen pitäisi olla oikeus. Juttua varten on haastateltu myös lisääntymisterveyden tutkija Lise Erikssonia Uppsalan yli opistosta.. Uuden ihmisen ilmestyminen elämään voi komplisoida silloin elämää.” Vaikka paperilla ymmärtäisikin, mitä lahjoituksesta seuraa, kykeneekö ihminen sisäistämään lukemaansa, Lönnqvist kysyy
Tunteet taistelevat keskenään myös kemiläisten sydämissä.. Kaikki pienet ja keskisuuret kaupungit muistuttavat toisiaan yhdessä asiassa: niissä asuvat ihmiset usein sekä rakastavat että vihaavat niitä. 4 2 Vihaa ja rakkautta
Uutinen sai Juha Itkosen ja Timo Pyykön lähtemään Kemiin, sillä heidänkin työssään on ollut kyse juuri sanomaja aikakauslehtipaperista, jolle ei ole enää entisenlaista kysyntää. l o k a k u u 2 2 1 4 3 S A V U N A I L M A A N Stora Enso ilmoitti keväällä sulkevansa Veitsiluodon selluja paperitehtaan Kemissä. Teksti Juha Itkonen Kuvat Timo Pyykkö
”Siinä sitä on tukkia huilannut”, Timo sanoo. Jos katsoo ilmakuvia Kemistä viime vuosisadan puolivälistä, tukkikasaumat mantereen edustalla ovat valtavia, kuin kartasta puuttuvia saaria. Ruskeasävyisestä vedestä työntyy edelleen esiin kaksi rautaista arkkua jälkinä infrasta, jota uittoon tarvittiin. Jotta tukit saatiin siihen asti, ne piti tietysti ensin kaataa Lapin metsistä, saattaa joelle ja joesta mereen. Nyt joen vastapäisellä rannalla kohoaa vuosituhannen alun pakettitaloja. ”Niin on.” Tukkia on todella huilannut. Tukki huilasi, miehet eivät. Joen takia juuri tähän kohtaan pohjoista Suomea on syntynyt teollisuutta, työtä ja työn ympärille kaupunki. Niinhän joet tekevät, ikuisesti ja ihmisestä piittaamatta, ja syksyisenä loppukesän iltana Kemijoki virtaa hiljaa, niin että sen mahtiin ja voimaan on melkein vaikea uskoa. Kuitenkin juuri joen takia me seisomme tässä. Helmikuussa Metsä Groupiin kuuluva Metsä Fibre ilmoitti rakentavansa Kemiin uuden, huippumodernin biotuotetehtaan. Olen etelän poika, Kemi on minulle tyly ja tuulinen paikka Perämeren pohjukassa. Timo, valokuvaaja ja ystäväni, on kasvanut Kemissä – maisema on hänelle sillä tavoin ikuisesti läheinen kuin lapsena mieleemme tallentuvat maisemat ovat. Koneiden pysähtyessä se uhkaa hiljetä entisestään.. Se perustettiin Keisarillisen Majesteetin asetuksella maaliskuussa 1869 ja alkoi puunjalostusteollisuuden myötä nopeasti kasvaa. Koillisen suunnalla hurisee nelostie, sen laidalla kohoaa ostoskeskuksen torni. Paljon on kadonnut, tavallaan koko maailma on muuttunut, mutta toisaalta paljon on myös ennallaan: tässä maisemassa elämisen edellytykset ovat edelleen suoraan sidoksissa metsäteollisuusyritysten tekemiin ratkaisuihin. 4 4 J oki virtaa. ”Juu”, minä vastaan. Yksityisten perustama Kemi Oy aloitti toimintansa 1893, valtion omistamassa Veitsiluodossa työt alkoivat kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Minulle se on vieras. Tehtiin sahatavaraa ja sellua, tehtiin paperia ja kartonkia, elämä eteni ja helpottui, ja kaiken aikaa joki virtasi ja toimitti puutavaran tehtaille ja antoi vielä virrankin – lohi ei enää noussut Kemijokeen, mutta se oli pieni hinta leivästä, jonka joki pöytään toi. Rytikarin asuinalue on kivenheiton päässä Veitsiluodosta mutta melko kaukana Kemin keskustasta. Olen käynyt siellä pari kertaa, eikä käsitykseni ole olennaisesti muuttunut. Ne tuntuvat keskenään ristiriitaisilta. Sadan metrin päässä rannassa on ränsistynyt sauna, jossa uittajat kylpivät ja varmasti ryyppäsivätkin. Huhtikuussa Stora Enso kertoi lakkauttavansa sahaa lukuun ottamatta koko toiTehtaan varjossa
Vaimo Tanja työskentelee valtiolla ja korona-aikaan tietysti etänä. Ylitöitä sai tehdä, ja Huttunen otti niitä vastaan. Se oli tietenkin ikävä uutinen Suomelle. ”Kun se ilmapiiri oli mikä oli. Pian suunnitelma osoittautui kuitenkin mahdottomaksi. Se oli erittäin ikävä uutinen Kemille. Ensimmäinen jyssäys oli se, että miten mä selviän ens kuun lainanlyhennyksestä. päivä oli tänä vuonna tiistai. Huttunen osasi odottaa, että rouva saattaisi yllättää hänet tuomalla kahvikupillisen sänkyyn. Kaikkein ikävin uutinen se oli miehille ja naisille, jotka ovat paperia Veitsiluodossa tehneet. Mulla pitää olla X-määrä rahaa tilillä, pankinjohtaja vaatii multa sen rahan. Aivan sama mistä puhuttiin. Puhuttiin vaikka ruoanlaitosta, niin aina se jotenkin käänty: kohtahan sitä ei enää tarvi, ei oo enää varaa ostaa ruokaa. ”Se kysy multa, että ootko kattonut puhelintas vielä. Vaimo tosiaan ilmestyi ovelle mutta poikkeuksellisen vakavana. Mutta jotenkin se oli niin että vittu, tässä pitää heti alkaa toimiin. Alkaa yyteet ja koskee koko saaren toiminnan lopettamista.” ”Kyllä se tuntu niin kun olisi ajanut tiiliseinään”, Huttunen muistelee kotitalonsa lasitetulla terassilla neljä kuukautta myöhemmin. l o k a k u u 2 2 1 4 5 mintansa Veitsiluodossa. Vaikka niinkö sen itekin tiedosti, ettei se hätä nyt heti tule, yyteet tullaan käymään, puoli vuotta aikaa. ”Että tästä ei lähetä enää mihinkään, tää toppas nyt tähän. Yritys perusteli päätöstään toiminnan kannattamattomuudella ja paperin kysynnän laskulla. Tavoistaan poiketen hän oli ottanut ylitöitä, tehnyt yövuoron Veitsiluodossa ja mennyt tehtaalta tultuaan nukkumaan. H uhtikuun 20. Otin ruutupaperin ja kynän ja aloin siinä hahmotella vaihtoehtoja.” Alkushokin tasaannuttua Huttusen ensimmäinen ajatus oli kerätä puskuria pankkitilille ottamalla firmasta ulos kaikki minkä suinkin saa. Hän on jo vetänyt päälleen eriväriset haalarit ja luottaa tulevaan.. Veitsiluodossa 20 vuotta työskennellyt Jarno Huttunen ei jäänyt odottelemaan päivää, jolloin viimeinenkin kone sammutetaan. Käyttäjä-kunnossapitäjä Jarno Huttunen heräsi kotonaan Sotisaaressa puolenpäivän maissa. Se alko menee siihen et pitkä vapaa kun alko loppua ja tulla työpäivä etteen, se alko niinko ahistamaan.” Yyteet käytiin ripeästi, työntekijäpuolen mukaan ilman mitään aitoa neuvottelutahtoa työnantajalta. Se sano, että älä vielä katokaan, hän kertoo sulle tämän: uutisissa sanottiin, että Stora Enson tehas loppuu. Laput lyötiin kouraan, irtisanomisaika alkoi mutta työt jatkuivat – viimeiKohti uutta
Pääosin suhtautuminen on kuitenkin ollut positiivista: Huttuselta on kyselty ohjeita työnhakuun, joka suurimmalla osalla veitsiluotolaisista on nyt edessä ja monilla lähes ensimmäistä kertaa. Sä kulet siellä. Muutenkin hän arvioi itsekin kuuluvansa irtisanotuista helpoiten työllistyvään joukkoon. Hänellä on käypä koulutus ja hyvät sosiaaliset verkostot. Maailmanlopun meininkiin kyllästynyt Huttunen istui uudestaan ruutupaperin ääreen ja teki ratkaisunsa. Mieluiten Huttunen kuitenkin työskentelisi jatkossakin nimenomaan suuryrityksen leivissä. 4 6 nen paperikone Veitsiluodossa pysähtyy näillä näkymin syyskuussa. Tai sitten mä jään tonne makkaamaan ja katon sen homman loppuun asti. Seija sano, että saattas olla, hän antaa sulle Makkosen Maurin numeron. Niin jämptiä kaikki.” Joka tapauksessa Huttunen on ollut tyytyväinen uuteenkin hommaansa. Se meni silloin sillä tavalla. Asuntolainarahat on siis mahdollista huuhtoa tarvittaessa monesta pienemmästä purosta, vaikka vakiduunia ei olisikaan. Jarno Huttunen puuhaa koneiden ja moottoreiden kanssa sekä työssä että vapaa-ajalla. Nyt kun on yksityisellä töissä, sen tajuaa. ”Olihan se Veitsiluoto järjettömän hyvä työpaikka. Sillä on ollut henkisesti iso merkitys: huhOman näköinen elämä. Kun mä kakskymmentä vuotta sitten menin tuonne töihin, mä soitin Sankalan Seijalle. Se on niin ko selkee et se on se varmuus. Kemin Sotisaari tarjoaa vapaa-ajan laitteluun otollisen ympäristön. Sä saat vuodeksi eteenpäin sen vuorokalenterin. Nyt ei enää mene.” Nykyiseen työhönsä Huttunen ei tosin mennyt cv:llä, hänelle soitettiin kotiin ja kysyttiin hommiin. Myös vaimo Tanja ja englanninbulldoggi Eino viihtyvät.. Osa entisistä työkavereista on kuulemma katsonut pitkään, jotkut vähän naureskelleetkin. ”Mun vaihtoehdot oli, että mä saan sen irtisanomisajan palkan kotia ja haen muita töitä sinä aikana. ”Ehän määkään ollut tehnyt koskaan mitään ceeveetä. Amerikan-autoja ja moottoripyöriä harrastavalla miehellä työkalut pysyvät käsissä vapaa-ajallakin, ja lähes koko ajan Huttunen on ajellut tehdastyönsä rinnalla myös taksia. Elokuun alusta hän on käynyt Veitsiluodossa töissä periaatteessa hyvin samantapaisissa huoltohommissa kuin ennenkin, vain erivärisissä haalareissa. 42-vuotiaana hän on vielä sopivan ikäinen. Ei siinä hirveän suurta matematiikkaa tarvinnut tehdä asuntovelallisena ja pienten lasten isänä, kun mä mietin, että otanko mä kaks palkkaa vai yhen palkan.” Huttunen tarttui paikallisesta teollisuuden kunnossapitofirmasta tulleeseen työtarjoukseen ja houkutteli yhden kaverinsa mukaan. Sä tiiät millon sä meet töihin ja millon sun ei tarvii mennä. Mä kävin Makkosen Maurin kanssa keskustelemassa ja menin maanantaina töihin
Takiaispallot vaan pyörii.” Pelastaudumme baariin. Muistelemme siellä aiempaa voi makasta työtämme ja yritteliäisyyttämme – yhdessä teke miämme juttuja ja reissuillamme kohtaamiamme ihmisiä. Mä en halua etelään. Kemissä lahoamisen pro sessi on silti pidemmällä: liikkeitä ja ravintoloita on vain hylätty niille sijoilleen, niin kuin lähtö olisi tapahtunut suurellakin kii reellä. Mä en halua mihinkään tällasiin kasvukeskuksiin. Mä en halua etelään. Pyrimme käyttämään sitä mahdollisimman paljon, ruinasimme aina aukeamakaupalla tilaa: minä halusin kirjoittaa pitkästi ja Timo saada valokuvansa oikeuksiinsa. Se selittää paljon muttei kaikkea. En ole varma, onko mikään sen paremmin pyrkimyksissämme kuin mieltymyksissämme sittemmin muuttunut. Saksalaiset ovat vasta aivan äsken pommittaneet siltoja, tehdasrakennuksia ja asuintaloja, hautausmaalla on pitkät rivit sankarivainajien ristejä, ja siitä huolimatta tai juuri siksi tunnelma on valoisa ja eteenpäin katsova. Mä oon tuosta kilometrin päästä kotosin, 11 vuotta asuttu tässä talossa. Oi miten nostalgia vetääkään puoleensa ja melankolia suloisesti valtaa mieltä, kun istuu tyhjänpuolei sen kemiläisen pubin hämärässä illan toinen Sandelstuoppi ”En mä täältä pysty lähtemään. Totuus on, että mekin olemme Timon kanssa paperimiehiä. l o k a k u u 2 2 1 4 7 tikuussa päälle uhannut paniikki on väistynyt ja usko omaan tulevaisuuteen rakkailla kotiseuduilla jälleen vahva. Minä ja Timo ainakin käytimme paperia surutta. Vanhimmassa, vuonna 1946 kuva tussa, esitellään sodan raunioista ylöspäin pon nistavaa kaupunkia. Kertoja hehkuttaa: ”Poh joisSuomen teollisuuden ja kaupan onnistunut neljäs suur katselmus ennakoi niitä lisääntyviä elinmahdollisuuksia, joita näiden seutujen voimakas asukasluvun kasvukin edellyttää.” Kun elokuisena tiistaiiltana kävelemme Timon kanssa Kemin keskustassa, ilmassa ei aisti voimakkaan työn ja yrit teliäisyyden tunnelmaa. – J A R N O H U T T U N E N. Kuviin on tallentunut jo aivan toisen näköinen, 60luvun kasvua ja kehi tysoptimismia huokuva maisema. ”Muistat sä Wacon”, kysyn Timolta. Ei synnyinkaupungissani Hämeenlinnassakaan hyvältä näytä. Kemistä tulevaisuuden onkin löydyttävä, sillä Huttunen ei osaa kuvi tella elämäänsä missään muualla. Mä oon mukavuudenhalunen sillä lailla. Näiden seutujen voimakas asukasluvun kasvu kääntyi laskuun jo vuosikymmeniä sitten: suurimmillaan melkein 30 000 ihmisen kaupungissa asuu nyt reilut 20 000. Mä oon tuosta kilometrin päästä kotosin, 11 vuotta asuttu tässä talossa. Mä en halua edes mihinkään asutusalueelle minnekään. ”Siis sen kaupungin Teksasissa, jonne me ihan ensimmäiseksi mentiin.” ”Totta kai mä nyt Wacon muistan. Mä en halua edes mihinkään asutusalueelle minnekään. Mä en halua mihinkään tällasiin kasvukeskuksiin. Tässä ajassa tuntuu uskomattomalta, että olemme saaneet lehtitalon rahoilla sellaisenkin retken tehdä. ”Kemi on voimakkaan työn ja yritteliäi syyden kaupunki ja läpäisee vaikeudet varmasti”, Filmisepon tuottaman lyhytelokuvan kertoja tunnelmoi. ”En mä täältä pysty lähtemään. Kadut ovat keisarillisen leveät, asema kaavassa tulevaisuudenuskon mittakaava, mutta auringonlas kun tunnelmaa on vaikea välttää. Ihan niin kuin monien mui denkin amerikkalaisten kaupunkien keskustoissa, ne on vaan jätetty sinne mätänemään. Olen samalla tavalla iPhoneni kanssa naimisissa kuin kaikki muutkin mutta luen yhä mieluiten pape rilta ja tilaan lehtiä kotiin. Kyllä mulla on vahva usko siihen, että jollain aikavälillä työllistyn noihin isoihin teol lisuuslaitoksiin tuossa lähellä, Metsälle tai Outokumpuun.” Y len Elävästä arkistosta löytyy klippejä entisaiko jen Kemistä. Se oli hyvää aikaa. Halusimme aina tehdä isoja reportaaseja aikakauslehteen, jossa molemmat silloin olimme töissä – siis nimenomaan tälle paperilaadulle, jonka kysyntä on jo pitkään laskenut niin voi makkaasti, että paperikoneet ovat kaatuilleet Suomesta kuin dominopalikat. Aikakauslehdillä oli tilaajia, ja postikin kulki. Siltä vaikuttaa. Ei sitä voi unohtaa.” ”Siellä keskustassa näytti tältä. Vuonna 1963 Filmisepon kuvausryhmä on ollut kaupungissa uudestaan. Paperimiehillä meni mukavasti sekä Kemissä että Helsingissä. Teksasin keikkaa elokuussa 2005 olemme muistelleet usein aiemminkin. Kamera viihtyy pääasiassa vanhalla työväentalolla järjestetyillä teollisuusmessuilla, joilla vierailee myös presi dentti Urho Kekkonen, pohjoisen määrätietoinen teollistaja ja Kemissä nykyäänkin lämmöllä muisteltu mies. Kun vuosituhannen vaihteessa teimme ensimmäiset yhteiset juttumme, internetissä ruksuteltiin vielä rauhalliseen tahtiin ja älypuhelin tarkoitti matopeliä nokialaisen pikselinäytöllä. Rahaa riitti. Koska tässä maassa moot toritien laidat katsottiin viisaaksi rakentaa täyteen Prismoja ja siirtää Alkot ja apteekitkin niihin, asukaslukunsa suurin piirtein entiselläänkin säilyttäneiden pienten ja keskisuurten kaupunkien keskustat käyvät samaa kamppailua epämääräis tymistä ja autioitumista vastaan. Suomessa tapahtuu nyt sama, mitä Amerikassa joskus 1900luvun puolivälissä.” ”Joo. Vanhassa puutalossa toimineessa lahjatavarapuodissa välikattokin on pudonnut sisään. Mä oon mukavuuden halunen sillä lailla
Kemin kaupunginjohtaja Matti Ruotsalainen ottaa vieraat vastaan toisen kerroksen huoneessaan, omien sanojensa mukaan ”melko tilavassa kamarissa”. L okakuussa 1944 saksalaiset yrittivät räjäyttää myös Kemin kaupungintalon. Kaupunginjohtaja itsekin oli nuorena miehenä kesätöissä tehtaalla 13 vuotta peräkkäin. On tietenkin myös kaupunginjohtajan tehtävä pysyä toiveikkaana – hän sanoo useaan otteeseen, että kyse on palveluammatista, ja vaikeina aikoina toivon horisontin luominen kuuluu olennaisena osana asiakaspalveluun. Sen kuitenkin pelasti vastavalmistuneen rakennuksen neljään ylimpään kerrokseen sijoitettu vesitorni – ennen saksalaisten tuloa vesitorni oli tyhjennetty, mikä vähensi ratkaisevasti ylimpien kerrosten painoa. Joka tapauksessa Ruotsalainen tuntuu uskovan vahvasti ja aidosti Veitsiluodon uuteen nousuun. Ja sitten piti valita viestintästrategia. Ruotsalaisen loppututkinnossa Joensuun yliopistosta oli 13 sivuainetta, ja hänellä on viiden aineen aineenopettajapätevyys. 60-luvun lopulla rakennusta laajennettiin, ja niinpä sen käytävillä leijuu muisto nimenomaan tuon vuosikymmenen hengestä, samasta kehitysoptimismista, jota teollisuusmessuilla kuvattu arkistofilmikin huokuu. Eikä minua ollut informoitu millään lailla. Puulla ja siitä saatavilla sidosaineilla on valtavasti erilaisia, vielä hyödyntämättömiä mahdollisuuksia. Lopputyönsä yliopistossa hän teki metsäteollisuuden historiasta, joten ymmärrystä alueen keskeisimmästä elinkeinosta on sekä käytännön että teorian tasolla. Sillä tavalla käytännössä sain vahvistuksen.” – M A T T I R U O T S A L A I N E N. Hänen oma käsityksensä Veitsiluodon tulevaisuudesta oli samantapainen kuin Jarno Huttunen kertoi tehtaan työntekijöillä olleen: yksittäiset koneet olivat sulkemisvaarassa, mutta tuskinpa Stora Enso koko saarta pistäisi kiinni. Mutta aika on muuttunut. Mutta eihän sekään ole totta. Viisikymppinen Ruotsalainen on paluumuuttaja – opiskeluajoista alkanut itäisemmän ja eteläisemmän Suomen kiertely päättyi vuodenvaihteessa, kun Ruotsalainen omaksi yllätyksekseen valittiin hakemaansa kaupunginjohtajan paikkaan. ”Tässä pestissä on nyt sitten heti ensimmäisen vuoden aikana saanut olla aitiopaikalla seuraamassa metsäteollisuuden historian jatkokehitystä. ”Yllätys se oli. Päätettiin, ettei meidän kannata lähteä banderollilinjalle. Raudoituskin oli luja, ja niin kaupungintalo jäi pystyyn. Mulla ei ole minkäänlaisia sidonnaisuuksia tuonne politiikan kenttään, ja vanhassa työläiskaupungissa kaupunginjohtajan valinnassa on perinteisesti ollut vahva poliittinen ulottuvuus. Eikä minua ollut informoitu millään lailla. Uutinen Metsä Fibren investoinnista, yhdestä maailman suurimmasta ei enää selluvaan biotuotetehtaasta – tämähän siis kertoo jo siitä rakennemuutoksesta, että metsäteollisuudessa pyritään irti perinteisistä tuotteista ja jatkojalostusastetta nostetaan voimakkaasti. Tässä istuin ja luin Hesarin uutista, ja juuri siihen samaan hetkeen soitti sitten toimittaja. Suunnitelmana oli tehdä itsestään houkutteleva ja kustannustehokas vaihtoehto opettajamarkkinoille, mutta työura on kulunut enemmän erilaisissa organisaatioja kehitystehtävissä. Tehtaathan eivät ole vain koneita, laakereita ja rullia – ihmiset tekevät tehtaan. Hänellä oli käytössään Storan sisäinen tiedote. ”En suoraan sanoen uskonut, että ottaisivat. Suvun miehet jo monessa polvessa ovat olleet töissä Kemi-yhtiöllä, nykyisellä Metsällä. Jotkut asiat oikeasti olivat. Niin ikävää kuin se onkin, ei me tällaisiin suuryritysten päätöksiin voida vaikuttaa, me voidaan ainoastaan sopeutua niihin. Tässä istuin ja luin Hesarin uutista, ja juuri siihen samaan hetkeen soitti sitten toimittaja. Turha ruveta rypemään, kun se on vaan pakko suunnata eteenpäin.” Ruotsalainen vaikuttaa luonteeltaan optimistiselta ihmiseltä. Hän kehuu Stora Enson olevan jälkihoitoprosessissa oikeasti tosissaan ja kartoittavan ison konsulttitoimiston avulla aktiivisesti tehdasalueen tulevia mahdollisuuksia. Nyt tarkasteltiin muita asioita. Sillä tavalla käytännössä sain vahvistuksen.” ”Samana päivänä klo 15 oli palaveri, johon kokosin kriisiryhmän kasaan. Alettiin heti ratkomaan sitä akuuttia tilannetta. Prosessi meni mun osalta hyvin.” Kemiläiset ovatkin selvästi valinneet koulutetun ja kokeneen kaupunginjohtajan. Hänellä oli käytössään Storan sisäinen tiedote. Valintapäätöstä varmasti helpottivat Ruotsalaisen juuret. Ensin helmikuussahan tuli se iloinen asia. Kaupunginjohtajan omassa visiossa Veitsiluodon laajalle ”Yllätys se oli. Tullaan koko ajan ekologisempaan suuntaan.” Tutkijanhattu päässään Ruotsalainen pystyy katsomaan suurta kuvaa ja näkemään metsäteollisuuden muutoksen mahdollisuudet. Kun isot voimat ovat liikkeellä, on myös lupa odottaa tuloksia. ”Ennen mikään ei ollut paremmin.” Eräs keski-ikäinen tuttavani kertoi kehystäneensä työhuoneensa seinälle tämän lauseen muistutukseksi ikääntyvän ihmismielen tyypillisimmästä harhasta. Huhtikuun kahdeskymmenes oli silti tietysti musta päivä myös Kemin kaupunginjohtajalle. Saman tien alettiin miettiä, miten heitä täällä pystytään tukemaan. Lisäksi kamppailu muovia ja öljyä vastaan on käynnissä. 4 8 kädessään ja ajattelee kaikkea sitä, mitä maailmassa on ollut eikä enää ole, voi voi, pääsisipä ajassa takaisin, miten helvetin vanha setä sitä jo onkaan ja vielä vain pitäisi jaksaa. Ei missään tapauksessa
Sellaista mahdollisuutta, että hallit jäisivät tyhjinä Perämeren tuulten piiskattaviksi, kaupunginjohtaja ei oikeastaan edes näe. Usko tulevaisuuteen on vahva, mutta helposta pestistä ei ole kyse.. Ei kovin järkevää.” Jatkamme Ajoksen satamaan. Nykyisessä teollisuuden kehityksen vaiheessa en kuitenkaan ymmärrä, mitä järkeä siinä olisi. Ne joutuu turvautumaan pohjaveteen, ja pohjavesivarannot on rajalliset. ”Otetaan konkreettisena esimerkkinä mahdollisista uusista toimijoista akkuteollisuus. ”Niitä oli paljon. Keski-Eurooppaan taas on tällä hetkellä vaikea akkuteollisuutta perustaa, koska se tarvitsee paljon puhdasta makeaa vetää. Rautatie tulee. Meillä taas on tuolla tuollainen pikkupuro kuin Kemijoki, joka tuottaa tuhansia kuutioita koko ajan. Kemissä syntynyt ja kasvanut Matti Ruotsalainen tuntee sekä metsäteollisuuden historian että käytännön ja on kaupunginjohtajana unelmahommassaan. En mä näe vaihtoehtona sitä, että me jäätäisiin täällä laiturille pillittämään.” L ähdemme ajelulle. Timo suuntaa auton ensin Kalkkinokkaan Laitakarin saaren edustalle. Sehän kasvaa nyt voimakkaasti. ”Totta kai mä voin ymmärtää, että periaatteessa niinkin voi käydä. 80-luvulla, silloin kun Timo oli pieni ja asui vastavalmistuneessa tiilitalossa viereisessä Haukkarissa, mantereen ja saaren välissä seisoi kesäisin tukkeja. Melkein koko toi väli täynnä. Siellä on tilaa. l o k a k u u 2 2 1 4 9 teollisuusalueelle asettuu tulevina vuosina monenlaista, enimmäkseen raskaan teollisuuden toimintaa. Virta tulee. Hengenvaarallista hommaa.” ”Joo. Nämä perusasiat eivät ole muuttuneet mihinkään. Se on välittömästi sataman vieressä. Mentiin veneellä siihen suman luo ja lähdettiin siitä. Käytiin pomppimassa niitten päällä. Siellä on loistavaa osaamista, tarkoitan nyt nimenomaan henkilöstön osalta, ja sitähän teollisuus nyt ennen kaikkea tarvitsee. Saarella toimi aikanaan Kemin ensimmäinen saha. Ehkä akkuteollisuutta, ehkä nykymuotoisen selluteollisuuden jatkajaa – ehkä myös metsäteollisuuden tulevaisuuden tuotteiden kehityspuisto, josta Stora Enso saisi itselleen tutkimuslaboratorion tuleviin miljardiluokan bisneksiin. Sielläkin on hölmöilty: vielä Portaita kavuttavaksi. Tämä meidän Veitsiluoto on teollisuuden toimintaympäristönä kiistatta Suomen parhaita. Osaamista.” Lisäksi Kemillä on edelleen hihassaan sama ässä, jota pitkin tukitkin aikanaan uitettiin tehtaille: Suomen pisin joki. Akkuja tarvitaan. Meillä on erinomainen infra. Siellä on sata vuotta ollut teollista toimintaa. Kaupunginjohtaja perustelee valoisaa skenaariotaan myös sillä. Luonto on meidän puolella
Laivat jäävät kauas, juuri muuta katseltavaa ei ole kuin tuulivoimaloiden siivet. Mutta töitä meillä oli siellä kovasti. Nyrpistin sitä työpaikoille. ”Silloin täällä haisi enemmän tai vähemmän koko ajan. Tuijotan porttien takana pysyvää, oikeas taan täysin hahmottomaksi jäävää maisemaa ja ajattelen aamulla selailemaani kirjaa Veitsiluodon historiasta. Jotenkin näin jälkikäteen hävettää. Vuonna 1987 hän siirtyi Puutyöväenliiton Oulun aluetoimitsijaksi. Tämä kohta nyt ainakin hetkeksi hiljenevä saari oli koko heidän maailmansa. Valkeakoski oli oikein kuuluisa hajuistaan, painettiin sieraimet kiinni aina kun ajettiin siitä ohi. 5 Timon ehdittyä ajokortti-ikään valvonta alueella oli kuulemma niin vähäistä, että satamalaiturille asti pääsi öisin ajelemaan. Erään kolmikerroksisen talon pihalla Karikadulla seisoo eläkeikäinen herra autotallinsa edustalla ja ryhtyy kanssamme juttusille omasta aloitteestaan. Työntekijät ja esimiehet asuivat saarella. Ja mitä minä tein. Pyyntö päästä sisään tehdasalueelle on torjuttu jo etukäteen, korona-aikana kaikki vierailut ovat kiellettyjä, eikä Stora Enson intresseissä muutenkaan varmaan olisi esitellä pian pysäytettäviä koneita. Toisen vanhan pankkikonttorin tiloissa on suljettu kirppis, toisessa Setlementtiyhdistys. Alueelta löytyivät kaupat ja koulut, postit ja pankit, parturit ja pakarit – elokuvateatteri, urheilukenttä, seurojentalo ja ties mitä muuta. Minä olin keskiluokkaisen perheen lapsi Valkeakoskea vanhemmasta ja hienommasta virkamieskaupungista. ”Miulle se ei ollut yllätys. Käy nopeasti ilmi, että tämä mies, Kauko Mäkivuoti, muistaa paljon ja tarkasti. Hinnat paljastavat alueen tämänhetkisen vetovoiman ja muuttoliikkeen suunnan: 82 neliön kerrostaloasunnon hintapyyntö Oikotiellä on 22 000 euroa. Kyllä, se oli pelkkä vitsi, mutta silti. Päiväkodille ei nähtävästi ole ollut käyttöä aikoihin, se on jäänyt rapistumaan. Puolet pääluottamusmiehen työajasta meni paperihommissa, puolet hän teki tehtaalla pienehköjä puusepän töitä: sorvasi koriste-esineitä ja muuta sellaista. Vanha puinen työväentalo on hyvässä maalissa. K aupunkia koko päivän kurittanut sade on lakannut, kun jalkaudumme Rytikarin kaduille. Hämeenlinnassa ei haissut, mutta Valkeakoskella haisi. Ja 2001 Suomi vietiin rahaliittoon ja Ruotsia ei. Veitsiluodossa käy odotetusti samoin. Tai riippui varmaan tuulensuunnasta. Kuitenkaan Rytikaria ei ole vielä nujerrettu. 90-luvulla metsäteollisuuden omistusrakenteessa tapahtui suuria muutoksia, joita parikymmentä vuotta sitten eläköitynyt aluetoimitsija suree edelleen. elokuuta 1960, jolloin Alatorniosta tullut nuorukainen aloitti hommat tehtaalla penkkipuuseppänä. Ei ole haissut Kemissä tähän mennessä koko matkani aikana, tajuan sen vasta, kun tuttu tuoksu tulee ensimmäisen kerran nenään kierrellessämme Hepolan asuinaluetta Veitsiluodon läheisyydessä. Päivämäärät ovat kirkkaina mielessä: hänen ensimmäinen työpäivänsä Veitsiluodossa oli 1. Yäkkäilimme teatraalisesti, Valkeakosken ohittaminen oli aina oikein ohjelmanumero. Urakalla tehtiin niitä, ja hienosta puusta. ”Kyllä mulla tää haju yhdistyy voimakkaasti lapsuuteen”, Timo sanoo. Niin se on. Veitsiluodon asukkaat tunsivat toisensa ja pitivät yhteisöstään huolta. Haistamme sen samalla hetkellä, minä ja Timo, ja ryhdymme ihmettelemään, miten vähän nykyiset paperija sellutehtaat haisevat verrattuna entisaikoihin. Nyrpistin nenääni rahalle. Vaikka piipuista tulee vielä savua, portilla ei haise. Alueena oli koko Pohjois-Suomi Reisjärveltä Ivaloon, ajokilometrejä tuli 50 000 vuodessa. Ennen oli erilaista. ”Kato kun firma tekkee päätöksiä niin siinä ei mikkään auta. Hiljaista on, hyvin hiljaista. Lähikaupasta on jouduttu luopumaan, mutta apteekin sivupiste täältä vielä löytyy. Mie tiesin jo silloin 98, minkä takia Tuura tuli Suomeen. Rytikari on 1960ja 70-luvuilla rakennettu kerros taloalue Hepolan vieressä, Veitsiluodon tehdastyöläisten perinteisiä asuinseutuja sekin. Ja kun nyt vuosikymmeniä myöhemmin Kemissä ajattelen noita pieniä performansseja Saabin takapenkillä, niissä tuntuu olevan yhteiskunnallinen ulottuvuus. Se oli iso virhe. Nämä nykyisen kotitalon ovetkin ovat meikäläisen tekemiä.” Samana vuonna Mäkivuoti, mies parhaassa iässään, tempautui tosissaan mukaan ammattiyhdistystoimintaan. Sen jälkeen kun Kemijärvi loppu, 14 vuotta sitten, mie olin ajatellut että näin tässä voi käydä. Nyrpistin sitä hyvinvoinnille. Kehitystä on tapahtunut, tai siltä meistä ainakin vaikuttaa – voihan myös olla, että ikä on vain vienyt hajuaistin. Puomi tulee vastaan hyvissä ajoin niin kuin nykyään on tapana. Niissä hommissa hän työskenteli vuoteen 1976, jolloin koko osasto lakkautettiin, vaikka kysyntää olisi Mäkivuotin mukaan ollut. Mutta aika hyvät mahdollisuudet oli, kun molemmilla puolilla kaupunkia oli iso tehdas.” ”Mulla tulee kanssa lapsuus mieleen. ” Se on totta, niin me useimmiten teimme. Vissiin ihmisillä oli sillon paljon rahaa, kun jalopuusta tehtiin. Vuonna 2021 taival tyssää kuitenkin lyhyeen. – K A U K O M Ä K I V U O T I. Asuinrakennuksetkin näyttävät kohtuullisen hyvin ylläpidetyiltä. Vanhempani eivät olleet erityisen hienoja ja koulutettuja ihmisiä, mutta eivät he olleet tehdastyöläisiäkään
l o k a k u u 2 2 1 5 1 Rakas paikka. Rytikarin työväentalo on 82-vuotiaalle Kauko Mäkivuotille tuttu ympäristö. Hän viihtyy paikassa ja on vuosikymmenten varrella osallistunut ahkerasti sen kunnostamiseen ja ylläpitoon.
Koska kaikki, joiden kanssa mä olen täällä jutellut, on olleet pikemminkin puheliaita ja kivoja. Ruokasalin puolella seinällä on kookas palkintokaappi, jossa on pokaaleja ja mitaleita menneistä koitoksista ja paikallisten työväen urheiluseurojen viirejä. Työ ei ole mennyt hukkaan: talo on upea. Mäkivuoti tietenkin on, tyhjässä salissa hän muistelee 70-luvun lauantaitansseja, jotka järjestettiin aina paperiosaston kanssa vuoroviikoin – paikalla saattoi olla hyvinkin 400 henkeä. M ennäänkö me nyt sinne slummiin, jossa luodit viuhuu ja jengi makaa oopiumipäissään kaduilla?” ”Joo. Hyvä pointti. Mäkivuoti kääntää avainta lukossa, laskee meidät sisään, ja seisomme äkkiä kauniissa ja selvästi rakkaudella ylläpidetyssä paikassa, jossa kaikki menneiden vuosikymmenten kokoontumiset pystyy jotenkin aistimaan, siitäkin huolimatta ettei ole itse niihin mitenkään osallistunut. Ja sittenhän se tuli pian tämä Tuura tähän kuvioihin. Mie tiesin jo silloin -98, minkä takia Tuura tuli Suomeen. Hänen käsityksensä mukaan peli menetettiin juuri fuusioiden myötä, kun metsäyhtiöt jatkuvasti kasvoivat ja valtionomistusta pienennettiin. ”Se oli minun viimenen työ Veitsiluodossa, silloin kevättalvella 1987 ennen kuin lähdin sinne aluetoimitsijaksi.” ”Hieno”, minä sanon, ja tarkoitan sitä. Kun taloon kesällä 2011 laitettiin uudet vuorilaudat, hän kertoo olleensa talkoissa kolme ja puoli kuukautta, kahdeksasta kolmeen. Mun täytyy selvästi muuttaa näitä mun kemiläisajatuksia.” ”Sun täytyy vissiin muuttaa sun ajatuksia ylipäätään.” Takajärvellä luodit eivät viuhu. Käy ilmi, että Kaukolla on avaimet: kymmenhenkinen harmonikkakerho kokoontuu työväen talolla parin viikon välein, ja muutenkin Mäkivuotilla on sinne taajaan asiaa. Siis kun mä olen ajatellut, että ne on juroja ja umpimielisiä. Parhaimmillaan 30 000 ihmisen kaupunki on kutistunut melkein 10 000 asukasta pienemmäksi. Välillä paskapuheesta siivilöityy ihan järkeviäkin ajatuksia. Mie pistin vastaan. Mutta teollisuuden ympärillehän tää kaupunki on syntynyt. Mutta se oli vissiin selvitetty juttu jo silloin.” Veitsiluodon tehtaan lakkauttamista Mäkivuoti oli pelännyt jo pitkään. Ja 2001 Suomi vietiin rahaliittoon ja Ruotsia ei. -98 kun siitä kuulin niin heti syöksyin eduskuntaan poliitikkojen juttusille. Että älkää nyt kiireellä fuusioituko. Selvittäkää ensin. Joissain Oklaholmankadun kolmikerroksisista elementtitaloista on vielä verhoja ikkunoissa, jotkut on hylätty Halvalla lähtee. 5 2 ”-96 tuli ensin tämä kotimainen kuvio, Veitsiluoto ja EnsoGutzeit pistettiin yhteen ja niistä tuli Enso. Se oli iso virhe. Karjalastakin tultiin paljon. Tai siis urheillaan yhä, jako ei ole Kemissä menettänyt merkitystään. Että se on ollut ihmisille niin tärkeä, ei selvästi mikä tahansa rakennus vaan työstään ylpeiden työläisten talo. Koko talo sormipaneeleineen ja vanhoine vaatenaulakoineen on tavattoman kaunis. ”Mie tuon olen tehnyt”, Mäkivuoti sanoo. Kyllä mie syytän tästä nykytilanteesta poliitikkoja laidasta laitaan.” Kysymme Mäkivuotilta, miten pääsisimme pistäytymään viereisellä työväentalolla. Ihmisiä ei makaa kaduilla, mutta ei heitä kyllä myöskään kävele, pyöräile, juokse tai juuri edes autoile. Tuntuu lohdulliselta, että siitä on pidetty niin hyvää huolta. Nyt me mennään just sinne.” Ajamme painavan pohjoisen taivaan alla kohti Takajärven kaupunginosaa, Timon mukaan maineeltaan kehnoa ja osittain autioitunutta. Sen jälkeen kun Kemijärvi loppu, 14 vuotta sitten, mie olin ajatellut että näin tässä voi käydä. Niitä on paljon, sillä työläiskaupungissa urheiltiin tietysti lajissa kuin lajissa tul:n joukkueissa. Pitäis neuvotella. ”Onkohan mulla ollut koko ajan ihan väärä käsitys kemiläisistä. Tilojen tarjonta ylittää kysynnän.. Tänne nimenomaan on tultu eri suunnista työn perässä. Urheiltukin on. ”Miulle se ei ollut yllätys. Totta kai on perheitä, jotka asuu täällä jo useammassa polvessa. Että kyllä jos ruvettaisiin kattoon, niin veikkaisin että Kemistä löytyy lopulta aika hyvä sekotus Suomen eri heimoja.” ”Joo. Tällaisia me työreissuillamme juttelemme toisiamme viihdyttääksemme, todennäköisesti melko samaan tapaan kuin oikeat paperimiehet tehtaalla. Supliikki on hallussa.” ”Onko sellaista porukkaa olemassakaan kuin kemiläiset
Muuttotappio. Häivytään.” E ivät kaikki omatkaan tunteeni suinkaan kauniita ole. Ja vaikka tehtaiden lakkauttamisesta on uutisoitu niin kauan kuin muistan, aikamuoto ei suinkaan ole imperfekti. Poliitikkojen ja hallintoportaan sanoja, abstraktioita, ja sellaisina helppoja pyöritellä. Ne ikkunat, joihin lautoja ei ole lyöty, on kauan sitten kivitetty säpäleiksi. l o k a k u u 2 2 1 5 3 kokonaan. Ihmiselämä on kadonnut Jussapäkinkadulta. Lautoina ikkunoissa. Poliitikkojen ja hallintoportaan sanoja, abstraktioita, ja sellaisina helppoja pyöritellä. Niissä on asunut 80-luvun lapsia, samanlaisia kuin minä ja Timo. Mutta näin ne konkretisoituvat. Miksi näin on täytynyt tapahtua. Kaikissa noissa asunnoissa, kaksiossa ja kolmioissa ja neliöissä noiden lautojen takana, on ollut elämää. Elämän edellytykset vain katoavat jostain, esimerkiksi nyt Jussapäkinkadulta Kemin Takajärveltä, ja sitten sitä elämää ei siellä enää ole. On myös hankalia ajatuksia, sellaisia, joita ei välttämättä tekisi mieli ajatella kaupungissa, joka on rakentunut paperija sellutehtaiden ympärille. Vaikka Suomi on elänyt metsästä ja elää siitä yhä, pitääkö sen aina ja ikuisesti elää niin vahvasti nimenomaan siitä. Kadonnuthan se olisi joka tapauksessa, elämää ympäröineen betonikuoren hylkääminen on oikeastaan täysin merkityksetöntä mutta surettaa silti. Raiteilla ja maanteillä näkee jatkuvasti valtavia tukkikuljetuksia. Miksi juuri paperitai sellukoneen pysähtyminen on aina niin suuri tragedia, vaikka rakennemuutos riepottelee ja raastaa tässä itse kutakin. Rakennemuutos. Elintärkeää, totta kai, mutta onko silti niin, että suremalla aina niin erityisen hartaasti ja automaattisesti raskaan teollisuuden ja siitäkin aivan erityisesti metsäteollisuuden irtisanomisia roikumme kiinni jossain myyttisessä kansallisessa kertomuksessa, jota sietäisikin jo päivittää. Mutta näin ne konkretisoituvat. Metsäteollisuuden merkitystä koko Suomen hyvinvoinnille on mahdotonta kiistää. Tärkeää toimintaa siis. Savua tupruaa piipusta yhä paikassa jos toisessakin. Soldiers of Odin aloitti toimintansa juuri Kemistä. Digitalisaatio. Niissä on ratkottu Rubikin kuutiota, katsottu Spede Show’ta, keräilty Aku Ankan taskukirjoja, pelattu Stigan jääkiekkopeliä; syöty makaronilaatikkoa ja makkarakeittoa, podettu nuhakuumeita ja oksennustauteja, vietetty syntymäpäiviä ja rippijuhlia ja tietysti jouluja, ties kuinka monia jouluja, joulu jokaisessa kolmessakymmenessä asunnossa yhtä aikaa. Googlaan Jussapäkin päiväkodin ja saan selville, että se on lakkautettu 2004. Rakennemuutos. Mihin se on mennyt. Viime kesän lomareissulla kotimaata kiertäessä, tämä juttu jo mielessäni, asiaa tuli oikein erikseen ajateltua: tajusin selvemmin kuin koskaan aiemmin, miten koko maa on rakentunut nimenomaan metsäteollisuuden, sen tarpeiden ja reittien ympärille. Sitä on kuitenkin ollut. Ovien ja ikkunoiden eteen on lyöty laudat. Teollisuuden automatisointi. Tässäkö tää oli. Jussapäkinkatu 1 on sen osoite, pohjakerroksen päädyssä on toiminut päiväkoti. Mihin se kaikki elämä on kadonnut. Teollisuuden automatisointi. Totta kai se tuottaa kipua. Digitalisaatio. Jussapäkinkadulla vietetyt päivät ovat enää vain muistoja muualle siirtyneiden ihmisten mielissä.. Ei tänne voi jäädä, tulee surullinen mieli.” ”Niin tulee. Surua, katkeruutta ja vihaakin – hankalia tunteita, jotka etsivät purkautumiskanavaa. En tiedä, miten suoraan se tähän liittyy, mutta ajattelen sitä silti, seistessäni tässä. Tää on jotenkin liikaa. ”Lähdetäänkö?” ”Joo. Muuttotappio. Isoja yhteiskunnallisia ratkaisuja tehdään yhä metsäteollisuutta tarkasti kuunnellen. Luultavasti päiväkoti on häipynyt ensin, viimeiset asukkaat vasta myöhemmin. Astumme autosta ulos yhden kokonaan tyhjentyneen kerrostalon edessä. Nyt timoteit ja ratamot puskevat halkeilleen asfaltin läpi. Lautoina ikkunoissa. Mennään
No, vaikka sitten tekisittekin, ei kai siitä mitään haittaa ole, vaikkette saisi niitä nyt muutamaan vuoteen tehdäkään. Sellurullat syntyvät edelleen Suomen metsistä, joita hakataan liki ennätystahtia. Varmaankin se tuottaa myös tulosta: puhtaampia prosesseja, kokonaan uusia tuotteita ja markkinoita. Ne näkyvät suoraan freelancereiden työtilanteessa, joten tämän alan työpaikoilla ei selvästikään ole väliä. Soldiers of Odin perustettiin Kemissä lokakuussa 2015. Menee jo katkeruuden puolelle, mutta menköön: koronarajoitusten polvilleen pistämää kulttuurialaa valtio muisti tämän vuoden budjetissa raskailla leikkauksilla. Kemin Metsä Fibren hurrattua biotuotetehdasinvestointia valtio avitti 170 miljoonan euron infrahankkeilla. Metsäteollisuus tekee omaa kehitystyötään omilla mittavilla resursseillaan. Korona-aika on osoittanut, että kulttuuri-alan freelancerin keskustelu valtiokoneiston kanssa todella lähtee tästä pisteestä. Puhtaasti puumäärää katsoen niiden voidaan ehkä väittää tämän kestävän, mutta koska emme enää elä siinä Hankalia tunteita. Järjestöllä on edelleen oma kerhorakennus Koivuharjun kaupunginosassa.. ”Miten me täällä, Kemissä ja Suomessa, kehitämme meidän työtä, että meillä on sitä myös tulevaisuudessa?” Tämä oli kaupunginjohtaja Ruotsalaisen kysymys, ja kieltämättä aivan olennainen. Kirja-alalla on sielläkin menty tasaista alamäkeä, ja äänikirjojen viime vuosina markkinaan tuoma piristysruiske lähinnä supistaa kirjailijan tilipussia, koska kuukausimaksulliset palvelut kaikilla sisällöntuotannon aloilla ovat suloisia kuluttajille mutta karuja tekijöille. 5 4 Esimerkiksi tällaiselle minun kaltaiselleni freelancer-paperimiehelle digitalisaatio on merkinnyt sitä, etteivät juttupalkkiot ole kohonneet kymmeneen vuoteen. Paperikoneemme pysähtyvät, sellullemme on kysyntää. Kyllä, minulla on koulutusta, minulla on suhteita, olen tottunut tähän, olen varmasti monella tavalla eliittiä ja pärjään kyllä, mutta en myöskään ole näiden haasteideni kanssa yksin – itsensä työllistäjien joukko yhteiskunnassa on kasvanut koko ajan, mutta sen tarpeita ja vaikeuksia ei tunnisteta, koska lähinnä häiritsemme järjestelmää olemalla jotain muuta kuin tavallisia palkansaajia. Teemmeköhän edes töitä. Koko tämän ajan oikeat paperimiehet ovat muiden palkansaajien tapaan nauttineet työehtosopimusten mukaisista palkankorotuksista ja muista tavallisen palkansaajan eduista. Työn tunnistaa Suomessa vuonna 2021 edelleen ilmeisesti siitä, että tehtaan piipusta nousee savua. Tosiasia kuitenkin on, että suomalaisen metsäteollisuuden jalostusarvo on viime aikoina pikemminkin laskenut. Miten me sen teemme. Teettekö te muka oikeasti töitä. Näillä työpaikoilla siis on
Näissä meikäläisten paperihommissa on kuitenkin oltava jossain määrin uskollinen todellisuudelle, ja todellisuus on sellainen kuin se on. E tsimme Timon kanssa jutulle nostattavaa loppua. Soitan useampaan tul:n urheiluseuraan ja kysyn pääsisimmekö seuraamaan treenejä. Kukaan ei laula Elämän valttikortteja tai Ihmisen ikävää toisen luo. Vaikkapa kasvava luovan talouden sektori ei siis saisi olla jotain ylimääräistä, jota tässä nyt vähän puuhastellaan oikeiden töiden, metsäja kaivoshommien ohella. Jotkut lähtevät. Vilkaisen sisään, siellä on kyllä ihmisiä, mutta masennus iskee heti. Ylösnousemus ei löydy täältä, ainoastaan hauta. Tai sitten ei, tämä nuori nainen haluaa pysyä Kemissä, hänen sydämensä on täällä. Voisin tietysti kysyäkin, mutta se ei tunnu enää olennaiselta, tämä ihminen laulaa, se riittää minulle. Parin korttelin päässä on kuitenkin toinen avoin karaokebaari. Toinen jotain uutta, jota en edes tunnista. Jotkut jäävät. l o k a k u u 2 2 1 5 5 materiaalisen puutteen, rajattoman kasvun ja kehitysoptimismin todellisuudessa kuin viime vuosisadalla, se ei välttämättä suomalaisille enää riitä. Sitä paitsi uskon kaupunginjohtajan sanoihin, alueella on paljon vahvuuksia, jotka kantavat kyllä. Mutta mikään tästä ei tietysti ole Veitsiluodosta irtisanottujen vika. Ja tänne jäävät tekevät näille seuduille tulevaisuuden niistä aineksista, jotka aika heille antaa. Yhdeksän maissa lähdemme siis summamutikassa etsimään elämää kaupungilta. Lavalla on koko ajan joku. Kunhan tässä nyt ajattelen ja täytän aikakauslehtipaperia. Heille toivon pelkkää hyvää, samoin Kemin kaupungille – toivottavasti kaupunginjohtajan valoisa tulevaisuusskenaario toteutuu. Veikkaisin etelää, mutta se on pelkkä arvaus. Tulevaisuuteen täytyy vain uskoa. Yllättäen kaikki ovat kuitenkin edelleen kesätauolla – Kemissä koulujen alku ei ilmeisesti merkitsekään samalla tavalla siirtymistä arkirytmiin kuin Helsingissä. En tiedä. Ja tänne jäävät tekevät näille seuduille tulevaisuuden niistä aineksista, jotka aika heille antaa.. Niin se menee. Tänäkin arkisena iltana, pahaenteisen helteisen kesän jälkeen masentavan varhain saapuneessa syyssäässä, Kemissä on hiljaista. Kenties hänen mielessään siintää Helsinki ja siellä järjestettävät laulukilpailut, kaikki eteläisen Suomen mahdollisuudet. Tapahtumakalenterista löytyy illalle ainoastaan yksi riento: seniorikino. Sitä on vähänlaisesti. Niin se on aina mennyt. Yksi vetää My Heart Will Go Onin. Teen tätä työtäni. Karaokebaarin avoimesta ovesta viileään iltaan kantautuu perisuomalaista kaiken toivon tappavaa molli-iskelmää. Kemiläiset ansaitsivat sen. Hänen laulunsa lämmittää sydäntäni ja valaa minuun toivoa. Asenteet ovat jotenkin pielessä. Kaiken tämän melankolian jälkeen sellainen tarvittaisiin. Jotkut jäävät. Kolmannen valinta on Vestan Varovasti nyt – parikymppinen, selvästi mikrofoni kädessään viihtyvä nainen tulkitsee sen varsin hyvin ja ajanmukaisen fraseerauksen halliten. Ei nyt erityisen paljon, etenkään tilan jotenkin suhteettomaan kokoon nähden, mutta silti enemmän nuoria ihmisiä kuin olen täällä näinä päivinä nähnyt. Sen edessä tupakalla notkuu nuoria ihmisiä, ja sisällä pitkien pöytien ääressä heitä on lisää. Työmaaporukalta vaikuttava miesseurue vyöryy pitkin Valtakatua pienessä pikkulauantain laitamyötäisessä. Jotkut lähtevät. Tutkimustenkin mukaan yhä useampi meistä on sitä mieltä, että on oltava muutakin myytävää kuin metsä ja maaperä
Hän uskoo, että ratkaisun avaimet voivat olla rakkauden tunteessa. Teksti Laura Myllymäki Kuvat Suvi Elo. 5 6 E L I S A N M A A I L M A Ihmiskunta on tuhon partaalla, mutta meillä on myös toivoa, sanoo filosofi Elisa Aaltola
l o k a k u u 2 2 1 5 7
”Kun kirjoittaa someen, on vastuussa siitä, millaisia kom mentteja sinne tulee, ja se moderointi vie aikaa. Oli kerta kaikkiaan niin paljon kärsimystä. Tämä opetti neli vuotiaan Elisan pelaamaan shakkia ja antoi tyttärelle loogisia päättelytehtäviä ratkaistavaksi. M etsä oli paikoin ryteikköä, paikoin märkää kuu simetsää. Sellainen kielenkäyttö on omiaan häivyt tämään lihan alkuperää, toiseuttamaan eläintä. Vaikka lapsuudenkoti oli akateeminen, muu Petäjävesi ei. Lampiakin oli, ja kodin vieressä järvi, oltiinhan KeskiSuomessa Kintauden kylässä Petäjävedellä. Runoja kirjoittava äiti taas opetti myötätunnon merkitystä. Siitä Aaltola tietää paljon. Poliisi oli antanut karhuille tappomääräyksen. Hän on tuottelias filosofi, joka on julkaissut noin 45 vertais arvioitua tieteellistä artikkelia ja 11 kirjaa. Ja jo lapsena hän oppi, että kaikki ihmiset eivät ajattele eläimistä niin kuin hän. Oikein mikään ei näinä päivinä näytä hyvältä. Akateemisessa maailmassa Aaltola on kansainvälinen tähti. ”Tosi, tosi paljon kuljin metsissä. Pienenä se oli aika raskas asia.” Koti oli akateeminen, ja kolmilapsisessa perheessä debatoi tiin paljon. Aaltolan isäkin on filosofi, joka työskenteli pitkään filosofian laitoksella Jyväskylän yliopistossa. Eettisin ratkaisu on ampua karhuihin nukutusnuoli, poistaa raudat ja tarkistaa tassun kunto, Aaltola kirjoitti Insta grampäivityksessään. Lieksassa ja Joensuussa oli tehty havain toja emokarhuista, joiden tassuista roikkui vat pyyntiraudat. Karhut eivät suinkaan olleet ainoita, jotka kesällä tarvit sivat puolustajaa. Oli valkoposki hanhia, jotka oli ajettu ahtaalle. 5 8 K esällä filosofi Elisa Aaltola yritti lomailla, mutta eihän siitä mitään tullut. Jälkimmäinen on filosofian haara, joka tutkii psykologiaa filosofian näkökulmasta. Se aiheuttaa valppautta ja tosiaan ahdistuneisuutta. Yli 20 vuoden ajan Aaltola on herätellyt ihmisiä huomaa maan, että suurella osalla eläinlajeista on mieli. Filosofi on juuri saapunut tur kulaiseen Fabbes Caféhen elokuisena keskiviikko aamuna. Hänellä oli kiire puo lustaa itäsuomalaisia karhuja. Nämä eläimet ansaitsevat tappamisen sijaan auttamista. Veli esittelee siskolle muurahaiskekoja. Tällaisista asioista Aaltola puhuu sosiaalisessa mediassa. O letko sinä se toimittaja?” Aaltola kysyy tuntemat tomalta naiselta. Hän haluaisi tutkia kielen ja tunteiden suhdetta eläimiä koskeviin asenteisiin. Jollain tavalla puut olivat mulle sellanen… Metsä oli mulle semmonen tärkeä turvapaikka ihmisen keksimältä saatanalta.” Niin, saatana. Aaltola on hieman myöhässä, koska eläinaktivismi on vie nyt hänen aikaansa aamulla. Mut sit toisaalta mä oon törmännyt siihen, että vaikka tähtitieteilijät ovat ottaneet filo sofien roolia.” Se on nurinkurista, sillä filosofia on kaikkien tieteiden äiti. Kyse on jälleen ollut itäsuoma laisista karhuista. Nykyään suuri yleisö tuntee Mika Aaltolan Ulkopoliittisen instituutin johtajana. ”Eli miten kieli vaikuttaa niihin tunteisiin, joita meillä on eläimiä kohtaan, ja miten ne vaikuttavat meidän asenteisiin. Voisiko filosofi kertoa, joutuuko ihminen perikatoon. Eli tapa puhua. Suomessa ei ole toista hänen kaltaistaan eläinfilosofiaan erikoistunutta tut kijaa. Hän näyttää hehkeältä: vaaleat hiukset, kukkapaita, luomiväriä, hymy. Haastattelua edeltä vänä iltana hän on työstänyt tutkimussuunnitelmaa rahoitus hakua varten. Aaltola itse on kiinnostunut moraalifilosofiasta ja moraali psykologiasta. Juuri nyt Aaltolalle kuuluu kiireistä. Hän on eläinoikeus ja ympäristöfilosofi, jolle me toimittajat soitamme, kun me haluamme ymmärtää ihmisen eläin ja luontosuhdetta. Mulle tulee aika paljon yhteydenottoja, joihin mä nyt aamulla vastailin.” Aaltola on siinä mielessä virkistävä poikkeus, että filosofei hin ei hirveästi julkisessa keskustelussa törmää. ”On hyvin pelottavaa, kun aikuiset heittäytyvät lattialle ja puhuvat kielillä ja huutavat ja puhutaan siitä saatanasta, joka tulee ja vie helvettiin, ja että jo väärä tunne voi olla syy joutua helvettiin. Aaltolan opettajaäiti on uskonnollinen, ja Elisa kulki lapsena helluntaiseurakunnan kokouksissa. Oli maapallo, jonka kuumen tamista ihminen jatkaisi, vaikka tuorein ipccraportti varoitti hälyttävistä tutkimustuloksista. Siksi lihan syönti ei moraalisesti arvosteltuna ole kestävällä pohjalla. Miten se vaikuttaa vaikka niihin tunne reak tioihin, joita meillä on suhteessa eläimiin, ja mitä tämä tarkoit taa moraalin kannalta.” Tiedättehän: broileri ja nauta eivät viittaa eläimeen vaan siitä saatuun lihaan. Metsä ja seitsemän vuotta vanhempi isoveli olivat Elisa Aal tolan tuki ja turva lapsuudessa. Nainen ei ole toimittaja, mutta pian Aaltola löy tää Imagen varaaman pöydän. Mika pitää Elisan kädestä kiinni ja johdat taa metsään. Välillä he tuijottelevat kuusia, joista Mika sepittää hurjia tarinoita. Oli myös pesiviä supikoiria, jotka uhattiin tappaa vieraslajisuuden takia, ja rapuja, jotka joutuisivat kie huvaan veteen ihmisten rapujuhlien tähden. ”Kyllä mä siihen välillä törmään. Vapaaajallaan hän kirjoittaa blogia ja tekee omaa podcas tia. On korkea aika tavata Aaltola, onhan meneillään kuudes joukkosukupuutto sekä ilmastokriisi. Voi ajatella, että monet muut asiantuntijat psykologeista aivotutkijoihin ovat viime aikoina omineet filosofien roolin yhteiskunnalli sessa keskustelussa
Oli kuin tutut ihmiset olisivat puhuneet vierasta kieltä. Hänen ei tarvinnut ponnistella läksyjensä eteen, ja hän kirjoitti jo nuorena pitkiä fiktiivisiä tekstejä vapaa-ajallaan. l o k a k u u 2 2 1 5 9 niinkään ollut. Kun hän vielä kaksi vuotta sitten asui Nokialla Siuron kylässä yli 120-vuotiaassa hirsitalossa, hän teki joka päivä hyönteispartion. Niiden kanssa Elisa nukkui, jos ne joskus olivat sairaita. Hän pyydystää sen paperitupon sisään ja astelee ulos. Kiusaaminen jatkui aina yläasteen loppuun saakka. Hän päätti keskittyä olennaiseen. K ahvilassa pörrää ampiainen, joka maallikon silmään näyttää lentävän holtittomasti ympäriinsä. Kotonakin oli vuohia. Hänen elämällään olisi päämäärä. Kun mikään ei auttanut, Elisa Aaltola alkoi ajatella, että Petäjävedeltä pääsisi kyllä joskus poiskin. Pitkään hän luuli, että kyse oli väärinkäsityksistä. Aaltola nousee pöydästä, ottaa tupon servettiä käteensä ja käy kohti hyönteistä. Elisa ruokki ja juotti myös pinteessä olevia jyrsijöitä. Veljen kanssa Elisa debatoi muutoinkin eniten. Rakennuksen vanhat ikkunat olivat eläimille petollisia, ja Aaltola halusi auttaa hyönteiset vapauteen. Kun Aaltola näkee hyönteisen sisätilassa, hän auttaa sen ulos. Jos on todennäköistä mutta ei varmaa, että olennolla on mieli, kan. Yläasteella häntä kuitenkin alettiin kiusata. ”Sori, mä oon tämmönen”, Aaltola sanoo. Se alkoi siitä, kun Elisa puolusti toista kiusattua. Elisan lähistöllä asui eläintuottajia, joiden eläimiin hän kavereidensa kanssa tutustui. Joulupöytään Mika salakuljetti kinkkua niin, ettei Elisa nähnyt. Elisa pani varhain merkille, että kaverit saattoivat puhua eläimistä etunimillä mutta seuraavassa hetkessä seurata tyynesti niiden tappamista tai teuraaksi viemistä. ”Joskus jotkut ulkopuoliset, jotka ovat olleet sitä todistamassa, ovat kysyneet, että miksi te riitelette, et lopettakaa nyt toi riitely. Hieman myöhemmin Aaltola ajattelisi, että hänellä olisi telos täytettävänään. Eivätkä he ole tajunneet sitä, että me nautitaan siitä.” Koulussa Elisa oli kympin tyttö. Kiusaaja ilmoitti tekevänsä Elisan elämästä helvettiä, ja niin hän totta vie tekikin. Pian ampiainen lentää vapauteen. ”Mä noudatan semmosta varovaisuusperiaatetta. Ajatteleeko Aaltola, että ampiainen on mielellinen olento, niin kuin filosofit sanoisivat
6 ”Mä pidän demokratiaa nykymuodossaan aika vaarallisena. Silloin tehdään päätöksiä, jotka eivät vaadi muutosta, jolloin kehä vain pyörii.” – E L I S A A A L T O L A. Se ruokkii sitä, että poliitikot eivät tee järkeviä ratkaisuja, kun ne miettivät vain omaa kauttaan ja suosiota ja haluavat tehdä päätöksiä, jotka miellyttävät mahdollisimman monia ihmisiä
Siinä missä koirasta on verrattain helppo sanoa hän, saattaa joillekin olla liikaa, jos sikaan, kalaan tai rapuun viittaa hän-sanalla. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Nyt on kuitenkin tarkoitus matkata autolla Ruissalon Kuuvan nokkaan. Mutta pian sen jälkeen kävi ilmi, että kaikki muut paitsi Aaltola olivat vegaaneja ja Aaltola ”vain” kasvissyöjä. Se on hänen surullinen perintönsä.” Ihan aina Aaltola ei viitsi käyttää eläimistä hän-pronominia. Se, että arvostettu professori sanoi niin, oli Aaltolasta ihmeellinen asia. Vahva ihmiskeskeinen maailmakuva haluaa kuitenkin inttää, että vain ihmisillä olisi kognitiivisia kykyjä. Se oli viimeinen kerta. Aaltola sukii niitä pois lumiharjalla ja pahoittelee asiaa. Hänen on vaikea päästä yli koirankarvoja täynnä olevasta autostaan, jonka vieras ihminen on nähnyt. Silloin vaarana on, että ihmiset eivät lainkaan kuuntelisi Aaltolaa. Ja koska Descartes näki eläimen automaattina, eläimen hyväksikäytöstä poistui moraalinen ongelma. Koska opintotukea oli kuitenkin ollut jäljellä, hän oli päätynyt kokeilemaan filosofian kurssia. On muitakin dualismeja, kuten kulttuuri–luonto ja eläin–ihminen. Lukion filosofian tunneilla istuneet ehkä muistavat kartesiolaisen dualismin, joka erotti sielun ja ruumiin toisistaan. Elokuvatutkimuksen oppiaineeseen tehdyn gradun jälkeen Aaltola oli muutoinkin etsinyt itseään. Hän oli tullut elämänsä ensimmäiselle filosofian luennolle ja siellä, pyytämättä ja yllättäen, arvostettu filosofi antoi esimerkin intuitiosta. Keskustelu kesti ehkä kaksi minuuttia, ja mä olin väärässä.” Sinä iltana Aaltola meni kotiinsa ja söi ahmien suosikkijuustoaan, Italiasta tuotua parmesaania. Aaltola selittää miellyttävällä äänellä: Mitä enemmän tutkimusta tehdään, sitä selvempää on, että mielellisyys on eläinkuntaan laajasti levinnyt kyky. ”Siihen ihmiskuvaan liittyy ihmisen erityisyys, joka taas kumpuaa juutalais-kristillisestä traditiosta, jossa toistetaan ajatusta, että ihminen on jumalan kuva ja muu eläinkunta ja luonto on tehty ihmisen hallittavaksi.” Jotkut filosofitkin ovat tehneet tässä asiassa myyräntyötä. Hän löysi eläinetiikan ja Peter Singerin. Aina jostain kulmasta ihminen muistutti olemassaolostaan, joko veneen kyydissä tai kalan pyydysten muodossa. Kampuksen eläinoikeusryhmä tiedotti avoimesta tapaamisesta. Aaltola huokaisee. Aterian jälkeen hän voi pahoin. Mainitsemisen arvoinen on erityisesti René Descartes. Mutta viime aikoina jokin on hieman muuttunut. Että jos joku osoittaa, että mä oon väärässä, niin mä ryhdyn vegaaniksi. ”Englanniksi koira ei juuri ikinä ole it. l o k a k u u 2 2 1 6 1 nattaa toimia niin kuin olento olisi mielellinen.” Se toden totta kuulostaa filosofin argumentilta. Siellä hän työsti väitöskirjaansa. ”Descartes on tuottanut dualistista filosofiaa, joka tuottaa vastakkainasetteluita. Siellä, mistä hän tuli, häkkikanaloista ajateltiin ihan toisella tavalla. Täällä koira on yleensä aina hän, Aaltola huomauttaa, ja se on hyvin mutkatonta niin.) Syy suomen kielessä vallitsevaan valikoivaan hän-pronominin käyttöön tulee tarkemmin ottaen ihmiskeskeisestä maailman kuvasta. ”Sitten mä lähdin vessaan, kun se oli niin vaivaannuttavaa, ja mietin, et pitäiskö mun vaan lähteä, ihmiset eivät pidä musta. ”Taas alkaa hävettää”, Aaltola sanoo Kuuvannokan luontopolun parkkipaikalla. Mutta suomeksi on.” (Paitsi Turussa, missä olemme. E lisa Aaltola ei ollut uskoa korviaan. Hän luki teoksia ahmien. Yhtenä päivänä hän huomasi yliopiston ilmoitustaululla kiinnostavan ilmoituksen. Lapsuudessa kotipaikan järvi tuntui pieneltä. Aaltola syttyi: sinne hän menisi! Kokouksessa esitettiin raaka metsästysvideo, jota Aaltolan oli vaikea katsoa. Siitä, kuinka pitäisi tunnistaa, että meissä ihmisissä itsessämme, identiteeteissämme, voi olla ongelmia. H enkilöauton istuimilla on koirankarvoja. ”Niin, ehkä se motivoi mut siivoamaan mun auton.” Viime aikoina Aaltola on puhunut ympäristöhäpeästä ja ilmastohäpeästä. Sit mä tulin takas ja sanoin, et mä haluun keskustella tästä. Ylipäänsä Aaltola on enemmän merikuin järvi-ihminen. Se kuului: kaikkihan me tiedämme, että häkkikanalat ovat väärin. Jos Aaltola saisi päättää, hän käyttäisi hyönteisistäkin hän-pronomia. Hän aloittaa pienimuotoisen luennon: Syyllisyys on aina sellaista, joka kohdistuu tekoihin. Mutta hetkinen! Aaltolahan itse opettaa, että häpeä on oikeastaan hyödyllinen tunne. Hänen autonsa on kuulemma lähinnä taksi, jolla hän vie koiriaan eläinlääkäriin ja metsään. Peli oli sillä selvä. Descartesille eläin oli koneen kaltainen olio eikä eläimen huuto ollut osoitus sen mielellisyydestä vaan siitä, että koneen mekanismissa oli ongelma. Hän on ajatellut luopua siitä sitten, kun kolmijalkaisesta Ida-koirasta aika jättää. Vuonna 2002 Aaltola sai tutkijakoulupaikan Lancasterin yliopistosta Englannista. Toimenpiteissä naulattiin apinoita kiinni koelautaan tassuistaan, ja ne huusivat ja rimpuilivat äärimmäisestä kivusta. Descartes oli hyvin kiinnostunut vivisektiosta, eläinten leikkelystä kokeellisessa tarkoituksessa. Se on filosofin lempipaikka Turussa. Se on häpeää helpompi tunne,. Pietarisen luennon jälkeen Aaltola meni seminaarikirjastoon katsomaan, onko eläimistä kirjoitettu jotain filosofian näkökulmasta. Luennoitsija oli Juhani Pietarinen, Turun yliopiston käytännöllisen filosofian nyt jo edesmennyt professori. Aaltola on alkanut ajatella, että ravuista, sioista ja kaloista puhuessaan hän voisi rohkeammin puhua enemmän heistä
”Pelkään myös sitä, että jos korostetaan vain systeemitason muutosta, yksilönvastuu jää kokonaan pois. Ja kun hän lopulta pääsi kotiin sairaalasta, sairaanhoitaja kävi annostelemassa lääkettä suoraan suoneen kahden ja puolen kuukauden ajan. Hän itse oli varma, että hän kuolisi. Hän pelkää, että ihmiset alkavat ajatella, että syyllisyys tai häpeä olisivat jotenkin hirveän vaarallisia tunteita. Jos ihmiset olisivat yksilö tasolla vastuullisempia, he myös vaatisivat systeemitason muu tosta. Aaltolaa on aina vaivannut paljon se, kuinka ihminen on vienyt maapintaalaa muilta lajeilta. Yksi painava tekijä lapsettomuuspäätöksessä oli ympäristö. Siitä, että on osa jotain, mutta vierellä on jotain muuta, jota kohti voisi mennä, joka on vähän vierasta ja tuntematonta mutta myös kiinnostavaa ja kutkuttavaa.” Jos Aaltola pohtii meren äärellä suuria kysymyksiä, met sässä hän rauhoittuu. Aal tola ei ole yhtään uskonnollinen, mutta hänelle on tärkeää, että hän voi tulla muistelemaan koiriaan tärkeään paikkaan. ”Mä pidän demokratiaa nykymuodossaan aika vaarallisena. Ei kuiten kaan tarvitse, jos ei halua. Yksilöt eivät mieti ollenkaan sitä, miten he itse elävät. Hän ei saanut ajatukselta rauhaa. Se on hänelle tuttu paikka: täällä hän on mietti nyt uravalintojaan ja vaikeaa eroa, joka sai hänet muuttamaan pari vuotta sitten Nokian Siurosta takaisin Turkuun. Aaltola ajattelee, että molempia tarvitaan. Yksi suurista pohdittavista asioista hänen elämässään oli vapaaehtoinen lapsettomuus. Mutta jos se jää kasvottomaksi, jos ei osata puhua vastuusta ollenkaan, silloin se jää abstraktiksi. ”Sen takia ois tosi tärkeetä, että meitä kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti kannustettais tähän. Ja identiteetti luonnollisesti liittyy ideologiaan, elämänkatsomukseen ja perusarvoihin. Se on kaunis kohta, hänen lempipaikkansa Ruissalon metsässä. Viime syksynä Aaltola sairastui vakavasti. Sairaalassa hän näki kaikenlaisia näkyjä, aivoista kun oli kyse. ”Oon koittanut puhua siitä, että täytyy oppia ottamaan häpeä rakentavasti vastaan, ja siinä kohtaa moraalinen kyp syys on tärkeää. Aaltola virui Tyksissä ylipainehappihoidossa ja sai voimak kaita antibiootteja. Tulehdusbak teeri levisi aivoihin, ja hän joutui hätäleikkaukseen, jossa hänen aivonsa operoitiin. Se ruokkii sitä, että poliitikot eivät tee järkeviä ratkaisuja, kun ne miettivät vain omaa kauttaan ja suosiota ja haluavat tehdä päätöksiä, jotka miellyttävät mahdollisimman monia ihmisiä. ”Siinä on joku sellainen rajalla olemisen fiilis, että on maalla ja sit meri on tossa, ja sit aukeaa joku toinen todellisuus. R etki jatkuu meren ääreltä luontopolulle. Sellaisessa maailmassa ei voi keskustella ilmastokrii sistä, lajikadosta tai eläinten oikeuksista. He syyttävät kaukaista Kii naa ja sen kaukaista hallintoa tai kapitalistista järjestelmää. Pelon rinnalle astui huoli muista. Siellä hän ei katso horisonttiin vaan lähelle, liki sammaleen tai puunrungon pintaa. Häpeä sen sijaan liittyy identiteettiin ja siihen, minkälai nen minä on. Ja koska ilmastokriisi, lajikato ja eläin teollisuus ovat asioita, jotka vaativat meitä tunnistamaan, että perusarvoissamme on jotain vialla, häpeä voi johtaa siili puolustukseen. Lainsäädäntö ja kasvatus ovat yksilötason herättelyssä oleellisessa osassa.” Sitten hän myöntää olevansa hieman Platonin kannalla, ihmiset kun eivät aina tee harkittuja päätöksiä. Ja kun hän ajatteli omaa mahdollista lastaan, hän näki pääs sään kerta toisensa jälkeen mielikuvia, joissa tämä rakensi itselleen omakotitaloa luonnon keskelle. ”Voisin tehdä aamunavausmaisen metaforan: molempia tarvitaan.” Meri on tarjonnut hänelle myös vastauksia. Kaiken keskellä piti. Silloin tehdään päätöksiä, jotka eivät vaadi muutosta, jolloin kehä vain pyörii.” ”Sen takia pitäis tuoda joku toinen poliittinen järjestelmä. Yhtäkkiä Aaltola kertoo, että hänen viiden koiransa tuhkat on tuotu pienen kumpareen taa. Meren läheisyydessä on sekin hyvä puoli, että meri ikään kuin antaa lupauksen siitä, että aina voisi lähteä maailmalle. 6 2 koska voimme helposti muuttaa yksittäisiä tekoja. Mä en tiedä, mikä se olisi. Mä pidän siitä rajalla olemisen ideasta. Silloin, kun ihminen kokee häpeää, minässä on jotain vikaa, ei ainoastaan teoissa. Ja tässä kohtaa mä sanon, että mä oon vain filosofi.” K uuvannokassa alkaa sataa voimakkaasti, mutta Aaltola astelee varmoin askelin rantakallioille. Aaltola ei niinkään pohtinut, oliko päätös oikea – hän tiesi sen olevan –, vaan sitä, mikä hänen identiteettinsä on maailmassa, jossa suurella osalla hänen ikäisistään nai sista on lapsi. Itse asiassa hän tulee tänne usein juuri sadepäivinä. Ei ollut varmaa, selviytyisikö hän. Eikö meidän pitäisi kuitenkin keskittyä niihin kuuluisiin rakenteisiin. Häpeä ja syyllisyys voivat olla katalysaattori, joka motivoi, että ihminen tekee jotain asialle.” Aaltolan ajatukset kuulostavat järkeviltä mutta ehkä hie man yksilökeskeisiltä. Voi ottaa häpeän vastaan ilman, että siitä tulee hajottava tunne tai että täysin murtuu.” Siitäkin Aaltola on huolissaan, että nykyään länsimaissa on valloillaan kulttuuri, joka korostaa, ettei ketään saisi ikinä syyllistää mistään. Ei kai ilmastokriisin ja lajikadon ratkaisu voi olla yksilön häpeäntunteen varassa
l o k a k u u 2 2 1 6 3
Mutta näiden ajatusten vastapainona on toivo. Hän kertoo saaneensa kirjoituksistaan sähköpostiinsa myönteistä palautetta eläintuottajilta, tarkemmin ottaen nuoremmilta eläintuottajilta. O n vielä yksi asia, joka Elisa Aaltolan kanssa pitää tehdä. Aaltola toivoi saavansa edes puoli vuotta lisäaikaa. Aaltola ajattelee, että kaiken kaikkiaan meidän pitäisi rakastaa enemmän. Sitähän ei normaalisti tiedä, miten käyttäytyisi oikeasti sillä hetkellä, kun ajattelee kuolevansa. ”Eläintuotanto tulee pienenemään hyvin nopeasti, lähivuosikymmeninä. Hän huikkaa tulevansa pian takaisin. Sitten hän ehtisi tehdä pää höyryten lisää eläinja luontohommia. Aaltola myöntää, että hänelläkin on kyyninen ihmiskuva. Kova sade on kastellut retkivaatteet ja repun, mutta Aaltola vakuuttaa, ettei haittaa, vaikka auton penkit kastuvat. Ilmastokriisi näyttelee tässä suurta roolia. Darla ja Siiri. Rakkauskin voi saada meidät toimimaan, ja rakkautta voisi useammin soveltaa myös muihin ihmisiin – ja muihin lajeihin. Viime keväänä nimittäin kävi niin, että Aaltola sai kutsun Maaseudun Tulevaisuuden kolumnistiksi. Kirjoittaa. Darla haukkuu ja hyppii, Siiri heiluttaa häntää. Hän ei ollut ehtinyt kirjoittaa tarpeeksi. On tavattava hänen rakastettunsa. Ja joissa ihmiskeskeinen itsekkyys on vierasta. Tästä aiheesta Aaltola on kirjoittanut kirjankin. Sellaista se välillä on monilajisessa perheessä muutenkin. Ajatus on kaunis, mutta miten ihmeessä me ihmiset oikeasti ryhdymme ajattelemaan noin muista lajeista. Track recordimme on synkkä, kun katsoo, mitä tuhoa olemme saaneet aikaan. Se on siinä mielessä haitallista, että rakkaus on yhtä tärkeä moraalitunne kuin häpeäkin. ”Tämä tarkoittaisi kulttuurista kasvatusta, koska lajina me kykenemme siihen.” Se motivoisi myös omaa elämäämme. Keinolihaprojektit ovat käynnissä ja niihin panostetaan suuria summia rahaa. Seuraavana talvena hän liittyi Twitteriin ja alkoi kirjoittaa esseitä. Siinä tulee myös tosi käytännönläheinen puoli esille.” Sitten iski kauhu: Aaltola ajatteli, että hän ei ole tehnyt puoliakaan siitä, mitä hän oli ajatellut tehdä. Se liikuttaisi meitä. Matka Ruissalosta takaisin Turun vanhalle kasarmialueelle on hyvä käyttää puhumalla lihantuotannon tulevaisuudesta. ?. On monia kulttuureita, jotka ovat rakentuneet sen varaan, että ne elävät tasapainossa ympäröivän luonnon kanssa ja muodostavat pitkän aikavälin suunnitelmia. Osa hänestä ajattelee, että peli on täysin menetetty. On kannustettu, että puhuthan tästä ja tästä. Jostain syystä suomen kielessä rakkaus usein ymmärretään vain romanttisena rakkautena. Muutoinkin ruokateollisuudessa investoidaan voimakkaasti kasvisperäisiin tuotteisiin. Koirien itseisarvo ja niiden oma todellisuus on niin ikään hänelle hyvin oleellista. Lihaveronkin hän toivoo näkevänsä. Nyt olisi pieni kävelylenkki paikallaan. Että jos ihmiskunta katoaa, toivottavasti se ei veisi kauheasti muita lajeja mukanaan. ”Se oli suurin ajatus. Ida-vanhus ei enää oikein kestä vieraita. Sille tulee stressiä, ja Aaltola ei halua rasittaa häntä. Ja sieltä rakastetut viimein saapuvat, tarkemmin kaksi heistä. Hän ei todellakaan ollut ehtinyt tehdä tarpeeksi eläinten hyväksi. Ontologia on ihan erilaista kuin yksilökeskeisissä kulttuureissa.” Nyt täytyy vain toivoa, että ihminen pystyisi ottamaan askeleen taaksepäin, huomaamaan kaiken tämän. Halutaan tuottaa vähemmän päästöjä aiheuttavia tuotteita markkinoille.” Ja kun eläintuotanto vähenee, ihmisen eläinsuhde saattaa tulla nykyistä positiivisemmaksi, uskoo Aaltola. ”Nuorilta on tullut kommentointia, että onneksi näistä asioista puhutaan, koska tuottajayhteisössä on vaikea nostaa ongelmia esille, koska ilmapiiri on sellainen, että kritiikkiä ei välttämättä sallita. ”Mulle henkilökohtaisesti on hirveän selvää, että se on rakkautta, jota mä koen mun koiria kohtaan.” Sen tuntee esimerkiksi siitä, että Aaltolalle tulee koirien seurassa hirveän hyvä olo. Valtava katumus siitä, miksi mä en oo tehnyt enempää.” Hän toipui. Tulee halvempia ruoantuotantokeinoja. 6 4 järjestellä testamenttia ja koirien kohtaloa. Pakkohan tässä on yrittää. On annettu jopa ehdotuksia aiheista.” Aaltolasta se on toivoa herättävä asia. ”Se oli jännä hetki. Täyttää telosta, tehtäväänsä maailmassa. Toisin sanoen meistä saattaa tulla vähän vähemmän ihmiskeskeisiä. Aaltola ajaa tutulle parkkipaikalle ja lähtee kävelemään kotiaan kohti. ”Meillä on taito moraaliseen harkintaan, myötätuntoon, pitkä jänteisiin suunnitelmiin. Ne julkaistaan ensi keväänä. Hän ajattelee, että muutos tapahtuu pikku hiljaa
Saat lahjan itsellesi tai juuri hänelle, jolle haluat. Lahjalehti Digilehdet Rahavoitot Talvilahja Kesälahja Etätapahtumat Talvilahja Talvilahja Talvi Kesälahja Kesälahja Kesä tapahtumat Lahjalehti Lahjalehti Lahja Digilehdet Digilehdet Digi Raha. Tilaajana saat aina enemmän. Kaikki etusi löydät osoitteesta: a-lehdet. Lue lempilehteäsi digiversiona ja löydä aiempia lehtiä digiarkistosta. Saat lukemista, tekemistä ja etuja, jotka saat vain tilaajana. Hyväntuulen lukemispaketti, jonka saat valita useasta vaihtoehdosta. /tilaajille Hyödyllinen tekemispaketti, jonka vaihtoehdoista löydät kiinnostavaa puuhaa. Valitse mieluisin vaihtoehto laatulehtien joukosta. Lisäksi voit voittaa kesäja joulurahaa . Lukemista riittää! Tapaa kirjailijoita, askartele yhdessä, kuule päätoimittajien ajatuksia – ja kaikkea muuta kivaa! Osallistut joka kuukausi , ja arvontaan. Me A-lehdissä haluamme muistaa ja palkita sinua, uskollinen tilaajamme
Parikymppisen biologian opiskelijan Marian äiti on vakavasti sairas. Johanna Venhon edellinen teos Ensimmäinen nainen kertoi Sylvi Kekkosesta ja sai Finlandia-ehdokkuuden. Mutta toisaalta ajattelin myös Zaida Bergrothin Tove-elokuvaa, joka myös avasi aika uudenlaisen ja yllättävänkin Toven yleisölle. Romaani peilaa kahden eri-ikäisen naisen elämää ja oman äänen etsintää. Maria on kirjoittanut ihailemalleen Tove Janssonille kirjeen: millaista on elää maailmassa ilman äitiä ja miten siitä voi selvitä. Että mitä Muumi-fanit sanovat. Asteikolla 1–10 kuinka paljon jännitti kirjoittaa fiktioteos Tove Janssonista. Hän ei saa vastausta – vaikka Janssonin kerrotaan vastaavan jokaiseen kirjeeseen. On teemoja, jotka eivät ole jättäneet mua rauhaan. En olisi heittäytynyt siihen, jos olisin jännittänyt. 77-vuotias Tove Jansson on jättämässä lopullisia jäähyväisiä Klovharun saarelle yhdessä Tuulikki Pietilän kanssa. Maria matkustaa Pellinkiin tavatakseen Tove Janssonin. Mutta kun kirja alkoi valmistua ja aloin huomata kihinää sen odottamisen ympärillä ja tajusin, mitä olen tekemässä, sitten alkoi jännittää sillein kasin verran. Miksi halusit kirjoittaa romaanin, jonka päähenkilö on Tove Jansson. J O H A N N A V E N H O : Maailma on kiinnostavia ihmisiä täynnä, mutta harvasta pystyn kirjoittamaan” ”. Ehkä ihmiset ovat nyt senkin myötä vähän valmiimpia vastaanottamaan Tovesta monenlaisia tulkintoja. Lähes jokaisella suomalaisella on jonkinlainen suhde Tove Janssoniin – ja usein vieläpä varsin idealisoitu kuva, kuten kirjastasikin käy ilmi. Eli aika paljon! Tuliko painajaisia, joihin herää yöllä. Kirjassa on tavallaan kolmen naisen identiteetin etsimisen kertomus: Toven, hänen äitinsä Hamin ja kaksikymppisen Marian. Sitä voi sanoa oman identiteetin löytämiseksi, mutta toteutuminen on ehkä parempi. Tove Jansson edustaa ihmistä, joka näyttää ulkoapäin katsottuna toteuttaneen täysimääräisesti taiteellista kutsumustaan ja toteutuneen niin monella saralla niin upeasti, että ajattelin tutkiskella vähän, että onko todella niin ja minkälainen ihminen sieltä taustalta löytyy. Kyllä, nimenomaan. 6 6 K E S K U S T E L I J A Teksti Kati Kelola Kuvat Juuso Westerlund S yyskirja sijoittuu kolmeen elokuun päivään vuonna 1991. Myös Ensimmäinen nainen käsitteli sitä paljolti. Kirjoittaessa ei juurikaan. Yksi niistä on elämässä toteutumisen kysymys. Uudessa Syyskirjassa Venho on valinnut päähenkilökseen suomalaisen suurnaisen: Tove Janssonin
l o k a k u u 2 2 1 6 7 Uudenlaista ja yllättävää Kirjailija Johanna Venho ajattelee, että ihmiset ovat nykyään aiempaa valmiimpia ottamaan vastaan monenlaisia tulkintoja Tove Janssonista.
On mahdotonta saada aikaan elävää romaania aiheesta, joka ei jollakin tavalla kipinöi itsessä tai ole kipeä asia itselle. Kun tekee tämän tyyppistä kirjaa, päähenkilö tulee hirveän läheiseksi. Hän on ikään kuin koko ajan läsnä kirjoittamisprosessin liepeillä. Halusin löytää sen omani. Tove Janssonhan ei antaudu sellaiseen ollenkaan. Tuntuiko, etteivät ne vielä vastanneet tähän kysymykseen. Siihen liittyi kysymyksiä, jotka kiinnostavat mua: Äitiys ja sen vaativuus. Näyttämölle tarvitaan tietynlaiset henkilöt. Minkälaiset roolit ovat äidille sallittuja. En suunnitellut äititeemasta niin keskeistä. Loppuvaiheessa mä esimerkiksi poistin kirjasta kohtauksia, joista tajusin, että nämä mene. Koetko itse, että tämä on romaani Tove Janssonista. (Nauraa.) Millaisia kamppailuja käyt kirjoittaessasi sen kanssa, että menitkö tulkinnassasi henkilöstä jo liian pitkälle. Hän on kirjoittanut niin paljon ja niin mestarillisesti omasta elämästään, että olisi ihan mahdoton lähteä kertomaan uudestaan niitä samoja asioita, vain huonommin. Tässä romaanissa on hirveän paljon faktaa, paljon enemmän kuin Sylvi-kirjassa. Toven matkassa kulkeminen. Näin kuuluisassa ja näin paljon asioita tehneessä ihmisessä on niin monia mahdollisia peilejä, joita vasten voi peilata itseään, että jokainen löytää sieltä oman kulmansa. Lukemisen hetkellä pitää uskoa siihen maailmaan. Tove Janssonin elämässä hänen muuttonsa saareen 50-vuotiaana oli lähtökohta, josta tiesin, että tästä varmaankin aukeaa jotain, ja niin kävikin. Kerroit Instagramissa, että teoksen kirjoittaminen tuotti sinulle myös kirjoittamisen iloa, jollaista et muista koskaan ennen. Että mä en olisi tehnyt näin tai ainakaan en halua, että kirjoitat tästä. Sekin on tietysti romaani Tove Janssonista. Kerro prosessista. Kirjaa on markkinoitu teoksena Tove Janssonista, mutta lukiessa sieltä nousee monia henkilön ylittäviä teemoja. 6 8 K E S K U S T E L I J A Tove Janssonista on jo tehty teoksia jonkin verran. Tove oli 50-vuotias, kun he Tuulikki Pietilän kanssa rakennuttivat Klovharun mökin. Luen ensin kaikenlaista ja seulon. Miksi. Sekin on mulle tärkeä teema, joka oli jo Ensimmäisessä naisessa. Jouduin aika paljon kirjastoesiintymisissä ja muissa vastaamaan kysymyksiin, joita kysyttiin ikään kuin olisin Sylvin elämäkerturi. Nytkin mulla on kolme henkilöä mielessä, joista voisin seuraavaksi kirjoittaa. Saari ja meri, etäisellä ulkosaariston luodolla asustaminen, pitkät kesät. Mutta Ham tulee vastaan Toven elämän jokaisessa käänteessä. Se on aika poikkeuksellinen äiti–tytär-suhde. Miten voi olla taiteilija ja äiti yhtä aikaa. Monesti käy niin, että hän juuri ikään kuin sanoo, että ei, tässä menee raja. Vaikka siinä ollaankin toden ja kuvitteellisen rajapinnassa koko ajan. On, hänestäkin, vaikkei elämäkertaromaani siinä mielessä kuin joku ehkä odottaa. Mietitkö kirjoittaessasi, että historiallisesta henkilöstä kertovaa romaania luetaan tyypillisesti elämäkertana. Tässä saarivaiheessa Tove alkoi myös kirjoittaa aikuisille. Mikä siinä oli niin ihanaa. Koen, että romaani on näyttämö. Eivät tästä näkökulmasta. Sen rajan tietää. Yritän selvittää heidän elämänsä kautta, löydänkö sieltä sen kohdan, joista haluan kirjoittaa. Miten lähdet rakentamaan historiallisia romaanihenkilöitä. Tove avasi uusia lehtiä useissa elämänvaiheissa. Ham on ollut myös taitelija, mentori ja ymmärtäjä, tukija… hirveän monella tavalla Tove Janssonille tärkeä ihminen. Kuka on se henkilö, jonka kautta niitä juuri sillä hetkellä itseäni vaivaavia kysymyksiä voisi käsitellä. Olennainen kysymys. Ja tässä tuli esille Tove Jansson ja hänen omalakinen neroutensa. Mutta kyllä tämän tyyppisen romaanin myös pitää luoda todellisuusilluusio. Olen kirjoittanut jo kritiikit etukäteen mielessäni, että ”kärsii historian luennoista”. Voi miettiä, miten paljon Toven menestyksestä ja siitä laaja-alaisesta jaksavuudesta ja osaamisesta oli myös sen ansiota, että hänellä oli valtavan hyvä tuki kotoa. Maailma on täynnä kiinnostavia ihmisiä, mutta harvasta heistä pystyn kirjoittamaan, koska he eivät kipinöi mussa. Olen lukenut valtavasti kyseisen henkilön elämästä ja tutkinut häntä mutta vain omasta kulmastani, jolloin näen hänet siinä tietyssä valossa. Aihe lähti kytemään. Otin Tove Janssonin välineeksi, jonka kautta voi käsitellä tiettyjä kysymyksiä. Koen, että hänen äänensä puhuu siinä. Sitä en halunnut tehdä vaan halusin katsoa Tove Janssonia. Ensimmäisessä naisessa menin Sylvi Kekkosen nahkoihin ja puhuin tämän kuvitteellisen Sylvi Kekkosen äänellä. Saada olla niin pitkän aikaa ihmisen kanssa, jonka elämä oli niin valtava mielikuvituksen juhla. Ja nykyään se mökki määrittää Toven koko kuvaa ihmisten silmissä. Tove on sanonut haastattelussa, että hänen ja Hamin välillä oli kolossaalinen yhteys. Hän oli siis jo ihan pitkän uran tehnyt, ei mikään nuori ihminen enää. Se oli kokonaan uusi kaunokirjallinen avaus. Joo, ja Ensimmäisen naisen kanssa se tuli esille vahvasti. Ne kiinnostavat kysymykset, jotka osuvat muhun itseeni. Miksi Muumimamma oli just niin ihanteellinen äiti, ja mikä hinta sillä on. Ja se on hankalaa. On rakennettava tietynlainen näyttämö, jossa voi käsitellä tiettyjä kysymyksiä. Yksi iso teema on äiti ja äitisuhde
Ex-aviomies ja Helsingistä. On käsittämätöntä, että se oli silloin isomminkin esillä julkisuudessa mutta hautautui sitten pitkäksi aikaa. Avautuminen vaatii kasvanut. Musta se on ihan itsestään selvää, että meillä pitää olla tämän tyyppistä vastavoimaa yhteiskunnassa. Miten katsot tätä nykyhetkestä. Avautuminen vaatii rohkeutta, mutta hiljaisuuskaan rohkeutta, mutta hiljaisuuskaan ei aina merkitse heikkoutta. Ja hehän ovat aivan oikealla asialla siinä. Huoli ilmastonmuutoksesta on jo läsnä kirjassasi, vaikka se sijoittuu vuoteen 1991. En tiedä, mikä sitä selittää. Miksi. ei aina merkitse heikkoutta. mikä merkitsee, myös itsensä.. kenen joukoissa seisoo. Tutkin yhden vuoden ajalta sanomalehtikirjoituksia, ja kyllä se oli esillä. Luulisin, joo. Siitä on nyt 30 vuotta. Kommentoit Instagram-tililläsi, että ihmisten reaktio Elokapinaan järkytti. Ellei nyt tästä tule ihan hirveää myrskyä niskaan, enkä uskalla enää tarttua kenenkään elämään. (Nauraa.) . Jos tällaista toimintaa ei sallita, silloin olemme menossa yhtä karmeisiin ulottuvuuksiin kuin jos taiteen sananvapautta aletaan rajoittaa. x x x k u u 2 2 1 6 9 vät yli sen rajan. Tove Janssonin elämässä hänen muuttonsa saareen 50-vuotiaana oli lähtökohta, josta tiesin, että tästä varmaankin aukeaa jotain, ja niin kävikin. Esitelmäni käsitteli Keskisuomalaisen uutisointia ilmaston lämpenemisestä vuonna 1989. Va lik oi m a va ih te le e m yy m äl öi tt äi n , ta rk is ta m yy m äl äk oh ta in en sa at av uu s Su om al ai n en .c om is ta . Aiotko jatkaa. – J O H A N N A V E N H O Va lik oi m a va ih te le e m yy m äl öi tt äi n , ta rk is ta m yy m äl äk oh ta in en sa at av uu s Su om al ai n en .c om is ta . Marian tavoin olit itsekin parikymppisenä ympäristöaktivisti. Teit itse tuona vuonna biologian opiskelijana ilmastonmuutosta käsittelevän seminaariesitelmän Jyväskylän yliopistoon. Ja Sylvi oli aika tarkka! Sylvi oli koko ajan siinä, että ei näin. Olet nyt kirjoittanut kaksi biofiktioteosta. Ex-aviomies ja yhteisten lasten isä on kohun yhteisten lasten isä on kohun pyörityksessä, ja ystävätkin pyörityksessä, ja ystävätkin vaativat naista valitsemaan, vaativat naista valitsemaan, kenen joukoissa seisoo. Kesä vanhenevan äidin kanssa Kesä vanhenevan äidin kanssa johtaa tutkimaan sitä vaikenemisen johtaa tutkimaan sitä vaikenemisen kulttuuria, johon kumpikin on kulttuuria, johon kumpikin on kasvanut. Vaiti Vaiti on ravisuttava kertomus on ravisuttava kertomus naisesta, joka yhden kesän naisesta, joka yhden kesän aikana joutuu kohtaamaan kaiken, aikana joutuu kohtaamaan kaiken, mikä merkitsee, myös itsensä. rakkaaseen kesäpaikkaan. R O H K E A N O M A K O H TA I N E N E S I K O I S R O M A A N I VVaaiittii LAURA MALMIVAARA LAURA MALMIVAARA Nainen saapuu saareen, suvun Nainen saapuu saareen, suvun rakkaaseen kesäpaikkaan. Ne olivat joko epäuskottavia, Tove ei olisi ajatellut tai tehnyt näin, tai ne tuntuivat jollain tavalla epämukavilta. Ilmastonmuutos eteni ja ongelmat pahenivat, mutta siitä ei enää puhuttu niin paljon, ennen kuin ne ongelmat alkoivat olla näkyviä ja jo jokaisen ihmisen elämässä vaikuttavia. Tarkoituksena on viettää rauhallinen Tarkoituksena on viettää rauhallinen kesä vanhempien kanssa, poissa kesä vanhempien kanssa, poissa Helsingistä
Istahdin aamuisin tieto koneeni ääreen kirjoitta maan, mutta minusta ei tullut ulos sanoja, vain hikeä. ”Tuli jotenkin raskas ja syyllinen olo”, kuvailin urakkapäivää kollegalleni. Laitoin jalkatuulettimen pois päältä ja kuuntelin huoneisiin laskeutuvaa hiljai suutta. Tavallisesti pystyn naputtelemaan neljä tai viisi tuntia ennen kuin pääni ret kahtaa. Sanat eivät palanneet heti mutta kun palasivat, ne tulivat ryöppynä. Jos en voi olla kylvämättä tekstiä ympä rilleni, vähintä, mitä voin itseltäni vaatia, on olla myrkyttämättä sitä valheilla ja lie hittelyllä.. En muista heinäkuusta paljon muuta kuin jalkatuulettimen hurinan. En varmaan pystyisi, mutta niin paatu nut sielu olen, että jatkan kirjoittamista seu raavana päivänä. Pystyisinkö tiukan paikan tullen perus telemaan itselleni, miksi juuri minun täytyy tehdä romaaneja ja esseitä, vallata maail masta tilaa sanoilleni. Taloni kiviseinät hohkasi vat uuvuttavaa lämpöä päivät läpeensä. E S S E E TOMMI MELENDER ilmanala. Hän ihmetteli aivoituksiani. Järjelliset ajatukset katosivat porottavan auringon synnyttämään aivosumuun. Jossain vaiheessa haaveilin pakomat kasta PohjoisNorjaan, koska sääkartto jen mukaan siellä vallitsi menneestä maa ilmasta muistuttava kolea kesä, paratiisin Huijarina olemisen taito Ihmisaivoille, tai ainakaan minun aivoilleni, ei tee hyvää alituinen tietoisuus hyväksynnän ja ihailun tarpeesta, kirjoittaa Tommi Melender. 7 E S S E E H elteet turmelivat kesäni. Oli pakko luovuttaa. Eikö kirjai lijan pitäisi tuntea tyytyväisyyttä, kun on saanut ahkeroitua kunnolla. Elokuussa tulivat matalapaineet ja olo alkoi helpottaa. Tummat pilvet kantoivat sateita ja ukko sia, lämpötilat laskivat ensin kahdenkym menen tuntumaan ja sitten sen alapuo lelle. Albert Camus kirjoitti muistikirjaansa: ”Ne, joilla on todella jotakin sanottavaa, eivät koskaan tuo sitä esille.” Tuo virke nousee usein mieleeni, kun silmäilen päi vän aikana syntynyttä tekstiäni. Eräänä päi vänä kirjoitin yhdeksän ja puoli tuntia put keen. Varmaan pitäisi, mutta minussa elää sit kaasti kirjoittamiseen liittyvä synnintunto. Jatkaisin romaa nin kirjoittamista inhimillisempien säiden koittaessa
Radio oli juuri kertonut uutisen Ruotsin akatemian päätöksestä. Pelko synnyttää pelkolauseita, ja jos niitä on paljon, ne jäytävät kirjat rikki kuin kuoriaislauma. Onnistumiset ja menestykset eivät poista huijarituntemuksia vaan saattavat pahentaa niitä. Ruotsin akatemia kertoi palkintoperusteluissaan, että Camus’n tuotanto valaisee inhimilliseen omatuntoon liittyviä aikakauden ongelmia. Niissä kuvastuu limainen miellyttämishalu. Pahimmillaan hän tunsi olevansa hulluuden partaalla. l o k a k u u 2 2 1 7 1 ”Yksikin vale, kaunistus tai yleistys tuhoaa kirjailijan”, kirjoitti Paavo Haavikko. Vähän myöhemmin tulivat paniikkikohtaukset, jotka piinasivat Camus’ta kuukausikaupalla. Muut eivät ole vieläkään havahtuneet siihen, että saavutukseni ovat sattumaa tai vedätystä. En siksi, että kuvittelisin pystyväni täyttämään noin ankaran vaatimuksen. Sitä kai Haavikko tarkoitti. Jokaisessa kirjailijassa, jolla on jotakin menetettävää, lymyää pelkuri. Siinä saattoi lukea piiloviestin: emme palkitse sinua kirjallisesta pätevyydestäsi vaan poliittisesta sopivuudestasi. Nobel-palkinnon herättämiä huijarituntemuksia tuskin lievensi se, että ranskalaisen kirjallisuuden suunnannäyttäjät pitivät Camus’ta reliikkinä ja näkivät palkinnon symbolina hänen uransa sammumiselle. Silloin harvoin, kun selailen omia kirjojani, vastaan tulee yksittäisiä kohtia, jotka kirvelevät silmiäni. Palkintovuonna hän julkaisi novellikokoelman Maanpako ja valtakunta (suom. P elkureiden lisäksi kirjailijoissa on huijareita. Jos kirjailija on laittanut yhdenkin sellaisen teokseensa, hän ansaitsee elää synnintunnossa uransa loppuun asti. Pahimpia ovat virkkeet, jotka asettuvat kannattamaan vallitsevia sovinnaisajatuksia vailla muuta tarkoitusta kuin kannattaa vallitsevia sovinnaisajatuksia. Esseekirjani motto muistuttaa mahdottomien vaatimusten tärkeydestä. Olisiko millään enää väliä, jos luopuisin sellaisista. Ei sitä pystynyt täyttämään Haavikkokaan, eikä pysty kukaan muukaan. Kun taidemaalarin ystävä menee katsomaan maalausta, hän näkee vain tyhjän kankaan, K u v a G e t t y I m a G e s. Enkö olekin laajasti lukenut ja älyllisesti notkea. Katsokaa minua! Enkö kirjoitakin tyylikkäästi ja valveutuneesti. Vaikka muut eivät heitä sellaiseksi tunnistaisi, he itse tunnistavat. Sen loppunäkymä on surullinen: uutterasti, katseilta salaa työskennellyt Jonas tuupertuu keskeneräisen maalauksensa ääreen ja kuljetetaan sairaalaan. Camus epäili itsekin luomisvoimaansa, olihan hänen parhaista kirjoistaan vierähtänyt jo vuosia. Huomaattehan että siteeraan Walter Benjaminia, kuten kunnon esseistin kuuluu. Mitä korkeammalle minut nostetaan, sitä rajummin putoan, kun totuus paljastuu. Nehän tarkoittavat huijarielämän jatkumista. Laitoin sen toissa keväänä ilmestyneen esseekokoelmani motoksi. Eikä arvioon vaikuta mitenkään se, kuinka hyviä, huonoja tai keskinkertaisia teoksia he kirjoittavat tai ovatko he kansainvälisen, kansallisen vai maakunnallisen tason nimiä. Maija Lehtonen, Otava 1960), joka sisältää omaelämäkerrallisista aineksista rakentuvan kertomuksen taidemaalari Gilbert Jonasista. Algerian sota oli tuolloin uutisotsikoissa, ja Ruotsin akatemia näki Camus’n sovinnollisena hahmona ranskalaisen siirtomaavallan ja algerialaisen itsenäisyysliikkeen välissä. Yhdet pelkäävät suosionsa, toiset apurahojensa puolesta. Niiden viesti on lohduton: olen peloissani, haluan totella, älkää hylätkö. ”Aina kun joku kertoo ihailevansa minua, tunnen että olen valehdellut koko ikäni”, Camus kirjoitti muistikirjaansa neljännesvuosisata ennen kuin yhdysvaltalaiset psykologit Pauline Clance ja Suzanne Imes lanseerasivat huijarisyndrooman käsitteen. Seuraavana päivänä hän kirjoitti muistikirjaansa musertavasta ahdistuksesta ja melankoliasta. Camus ei ponkaissut ylös tuulettamaan eikä huutanut: ”Samppanjaa kaikille, voitin Nobelin!” Hän meni kalpeaksi ja levottomaksi ja mutisi itsekseen, että palkinto olisi pitänyt antaa Andre Malraux’lle. Näin siitä huolimatta, että hän oli vasta 44-vuotias. Lokakuussa 1957 Camus istui pariisilaisessa ravintolassa, kun tarjoilija tuli onnittelemaan häntä kirjallisuuden Nobel-palkinnosta
Heidän edessään teeskentelin tyyntä ja huoletonta, sanoin, että vähät välitän siitä, mitä Ranskalaisesta ystävästä sanotaan, suhtaudun kriittisiin ääniin hyttysten ininänä. Jokainen kirjailija ja taiteilija pelkää ilmaisukeinojensa ehtymistä, mutta huijari syndroomasta kärsivä pelkää myös sitä, että koko tuotanto tyhjenee pelkäksi val koiseksi kankaaksi, jolta hädin tuskin voi lukea viimeisen viestin: mut on paljastettu, mä oon saatanan yksin! Camus on siitä poikkeuksellinen hahmo, että hän saattoi tuntea elävänsä sekä huija rina että huijariksi paljastettuna. K u v a G e t t y I m a G e s. Näiden suurten humanistien mielestä etenkin Ranskalainen ystävä oli sellainen. Onneksi kirjamessut olivat siltä syk syltä ohi. Kulttuuritoimittajat, kriitikot ja satun naiset lausuntoautomaatit arvostelivat raa din valintoja, kuten useimpina vuosina teke vät. Seuraavina viikkoina piipahdin useita kertoja tarkistamassa, onko päätös pysynyt ennallaan. Noihin aikoihin en ollut kertonut ystä villeni huijaritunteista. ”Hän on kuin kansakoulunopettaja, joka opettaa Kantia ja kuvittelee itse olevansa Kant”, ilkkui Tyyliharjoituksiateoksestaan tunnettu Raymond Queneau. Joku tarkistaa asian ja huomaa, että olen tavalla tai toisella huijannut. Lopulta kaikki teke miseni paljastuvat suureksi valheeksi. Vapautua kaikesta, kiel täytyä kaikesta! Niin ovat tehneet minua suuremmatkin.” H einäkuun helteiden keskellä Camus’n muistikirjat pitivät minulle seuraa niin kuin ovat pitäneet monesti ennenkin. Har kitsen lopettamista vakavissani – – Mitä tekemistä minulla on arvokkaan ja rehel lisen taiteen kanssa. Hän oli Välimeren polttavan auringon ja hoh tavan meren kasvatti, kirjailijana minua paljon parempi ja ihmisenä paljon kiehto vampi. Miksi raati sivuutti Monika Fagerhol min Säihkenäyttämön ja Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurin. Varauduin siihen, että Taikesta tulisi puhelinsoitto, jossa virkailija ilmoit taisi apurahani perumisesta: ”On tapahtu nut erehdys, tietenkään emme voi sinulle viisivuotista antaa.” Vasta kun apurahat julkistettiin viralli sesti ja nimeni oli tiedotteessa muiden apu rahan saajien joukossa, pystyin uskomaan päätökseen kaikilla tietoisuuteni tasoilla. Näin paina jaista, jossa vihainen kirjaväki kivitti minut kuoliaaksi Fagerholmin ja Carlsonin romaa neilla. Ei tilanteessa ollut mitään uutta, sillä onnistumiset ja menestykset laukaisevat minussa aina kiinnijäämisen pelon. Uutinen aiheutti ensin iloa, sitten hämmennystä ja lopulta levottomuutta. Suuri yleisö osti ja luki hänen teoksiaan ja ihaili hänen persoonaansa, kun taas Les Temps modernes lehteen kirjoittavat ja sitä lukevat älyköt halveksivat Camus’ta avoi mesti, pitivät häntä lukiolaisten filosofina. Jos en, mitä hyötyä on haaveilemisesta. Kenties painajainen olisi toteutu nut Helsingin messukeskuksen käytävillä kirjallisuusaktivistien toimeksi panemana. Kun romaanini Ranskalainen ystävä sai Finlandiapalkintoehdokkuuden, olin lähes tulkoon vainoharhainen. 7 2 E S S E E johon on kirjoitettu pienin kirjaimin yksi ainoa sana: joko solitaire (yksinäinen) tai solidaire (solidaarinen). Laadin hakemukseen niin tarkan ja totuu dellisen tulevien vuosien työsuunni telman kuin mahdollista, mutta päässäni takoi, että olen jotenkin vedättänyt apura haraatia. Niissä puhuva Camus tun tuu samaan aikaan vieraalta ja tutulta. Köyhissä oloissa Algeriassa varttunut Camus viihtyi mieluummin näyttelijöiden ja urheilijoiden kuin intellektuellien seurassa, mutta kirjallisen eliitin nuivuus jätti jäljet hänen psyykeensä. Niissä puhuu hui jari, joka haluaa rankaista itseään jokai sesta valheestaan, myös kuvitelluista: ”Luettuani Rikoksen ja rangaistuksen tun nen ensimmäistä kertaa täydellisen kalva vaa epäilystä kutsumustani kohtaan. Aloin sommitella varasuunnitelmia lop puelämäkseni. Odotin, että jokin arvovaltainen per soona katsoo asiakseen tulla esiin ja julis taa Ranskalaisen ystävän Finlandiaehdok kuuden palkinnon historian suurimmaksi munaukseksi. Haavat on dokumentoitu irtolausein hänen muistikirjoihinsa. Luopuisin kirjailijan urasta ja keskittyisin toimittajan hommiin, takoisin yksinkertaisia päälauseita, kunnes minut tuupattaisiin eläkkeelle tai kortistoon. Mutta se meitä ainakin yhdistää, että haudomme molemmat huijariajatuksia itsestämme. Ennen pahimpia helteitä ehdin saada tiedon valtion viisivuotisesta taiteilijaapu rahasta. Kykenenkö tekemään sitä, mistä haaveilen. Heidän mielestään palkintoehdokkaiksi nostettiin liian synkkiä romaaneja
Osittain tähän vaikuttaa kirjailijan ammatin luonne. Hän sai kuulla kyllästymiseen asti, että hänen romaaninsa Päättymätön riemu (suom. Oli huijari tai ei. Eliot kuin runous ylipäänsä olivat yhdentekeviä. Ei voi olla kirjai lija, ellei ole valmis siihen, että joutuu elä mänsä aikana kirjoittamaan monen hauta paikan verran paskaa tekstiä. ”En ole vapautunut huijarin roolista, johon kauan sitten pujahdin. Wallace pelkäsi pal jastuvansa surkimukseksi, jota erehdyttiin pitämään nerona. Huijarien vallankumous nostaa esiin hui jarisyndrooman yhteiskunnallisia kustan nuksia. Mutta toisinaan ajattelen, että olisi mukava tuntea työstään edes joskus aitoa tyydytystä. Sorruin noloon performanssiin yrittäessäni olla enemmän kuin lukiolaispoika, joka vastoin kaikkea jär keä ja kohtuullisuutta haaveilee tulevansa runoilijaksi. David Foster Wallacen novellin ”Vanha kunnon neon” (kokoelmassa Kummatukkainen tyttö, suomentanut Juhani Lindholm, Siltala 2016) alkusanat voi lukea kirjailijalle ominaisten huijaritunteiden kuvauksena. Tero Valkonen, Siltala ja Sanava linta, 2020) on mestariteos. Tämä ei ole liioittelua. Kirjailijan ammatissa nimittäin joutuu antamaan itsestään paljon mutta saa vähän takaisin. Saat taa asia olla vähän monimutkaisempikin, mutta pohjimmiltaan kysymys joka tapauk sessa on halusta tulla pidetyksi ja saada osakseen rakkautta.” Wallace oli yksi monista kirjailijoista, joiden mielenmaisemaa hallitsivat huijari tunteet. Melkein kaikki, mitä kirjailija itsestään ulos päästää, on sellaisenaan jätettä. Liioittelen vain hiukan, jos kuvailen kir jailijaa ammattimaiseksi paskantonkijaksi. Silloin yksi jos toinen peilaa itseään ja kykyjään ympäris tön vaatimuksiin. Psykologisten tutkimusten mukaan huijariajatukset nousevat monilla pintaan nuoruuden taitekohdissa. Ihmisaivoille, tai ainakaan minun aivoil leni, ei tee hyvää alituinen tietoisuus hyväk synnän ja ihailun tarpeesta. Pystyn kyllä elä mään sen kanssa ilman hätää ja ahdistusta. Sen juuret ovat sosiaalisessa vuorovai kutuksessa mutta syntymekanismit vaihte levat. Teoksessaan Huijarien vallankumous (Vastapaino, 2021) Sanna Lehtinen, Amanda Pasanen ja Silja Uusikangas kir joittavat, että huijariajatukset ovat luovan työn tekijöille tyypillisiä, koska nämä joutu vat selviytymään arkisessa aherruksessaan yksin ilman työyhteisön sosiaalista tukea. Onko minulle kirjailijana koitunut hait taa huijarisyndroomasta. Mistä huijarisyndrooman kaltainen aja tusvinouma syntyy. Olen riippuvainen siitä, miten työtäni arvostetaan. Yleensä olen hakenut hyväksyntää tai ihailua. En ole ikänäni juuri muuta tehnyt kuin yrittänyt luoda itsestäni tietyn laista vaikutelmaa toisten silmissä. Onneksi tuosta jätteestä voi jalostaa kir joja, joista parhaassa tapauksessa ei ley hähdä lukijoiden kasvoille alkuperäinen löyhkä. En ole vapautunut huijarin roolista, johon kauan sitten pujahdin. Epäilemättä halusin tulla nähdyksi luke massa T. Olisi tylyä mennä sellaisessa tilanteessa yksin juhlakaluksi. Eliotia, vaikka melkein kaikille lukioni oppilaille niin T. Kun kirjoitan, se pysyy taustalla, mutta kun kirjan valmistuttua nostan katseeni tekstistä maailmaa kohti, sisälläni heräävät vanhat muistot siitä, että sumutan ihmisiä, jotta he näkisivät minut ja tekemiseni toisenlaisina kuin ne oikeasti ovat. Kirjanjulkkareita olen uskaltanut järjestää vain yhdessä kollego jen kanssa, koska olen pelännyt, että ennen pippaloita kirjastani ehtii ilmestyä arvos telu, jossa minut paljastetaan suuren luo kan ketkuksi. Olen oppinut tunnistamaan viiden minuutin säännön. Eliotia. Kun kirjoitan, se pysyy taustalla, mutta kun kirjan valmis tuttua nostan katseeni tekstistä maailmaa kohti, sisälläni heräävät vanhat muistot siitä, että sumutan ihmisiä, jotta he näkisi vät minut ja tekemiseni toisenlaisina kuin ne oikeasti ovat. S. Mutta eiväthän mitkään ylistykset hui jarin panssaria läpäise. Ulospääsyä minulla tuskin on huijari syndroomastani, niin lujasti se on niveltynyt kirjailijanidentiteettiini. S. ”. Varsinkin, kun kokee vajavaisuutensa päivittäin työnsä ääressä. Nojailin välitunneilla seinään pitkässä mustassa huopakangastakissa ja luin T. Minä aloin rakentaa lukiossa itselleni tai teilijan roolia. Pystyn näkemään silloi sen itseni kuin valokuvassa mutta en pysty palauttamaan mieleeni, mitä päässäni tark kaan ottaen liikkui. Sunnilleen sen verran kuluu, kun positiivisen lehtikritiikin herät tämä tyytyväisyys vaihtuu itsesyytöksiksi: ”Et kai ole niin turhamainen, että menet sekaisin, kun kriitikot vähän kiittelevät.” Huijaritunteiden vuoksi en myöskään pysty mainostamaan kirjojani sosiaali sessa mediassa tai perustamaan Faceboo kiin kirjailijasivuja, vaikka kustantamo moiseen kannustaa. Jos tekstini eivät vakuuta kriitikoita, he haukkuvat kirjani tai jättä vät ne arvostelematta. Minä esitin taiteilijaa, he näkivät type ryksen. Aikakauslehdet pääs tävät auliisti sankarijulkkiksia kertomaan siitä, kuinka ovat vapautuneet huijaritun teistaan ja elävät nyt voimaantuneina. S. ”Suorituskeskeinen yhteiskunta ja yksin pärjäämisen kulttuuri vahvistavat myyttiä yksin puurtavasta taitelijanerosta, joka elää erityksissä ja tuottaa upeaa taidetta ilman ulkopuolisen apua”, kirja tiivistää. Pätevät osaajat puolestaan saattavat polt taa itsensä loppuun varmistellessaan, ettei vät pelot huijariksi paljastumisesta toteudu. Arvokasta osaamista menee huk kaan, jos lahjakkaat ihmiset eivät uskalla tarttua heille avautuviin mahdollisuuksiin. Jos tekstini eivät vakuuta lukijoita, he lakkaavat ostamasta tai lainaamasta kirjojani. En usko, että se on mitenkään vaikut tanut teoksiini, mutta se on kyllä estänyt minua nauttimasta erilaisista kiitoksista ja tunnustuksista. Niissä kiteytyy pakonomaisen tunnustuk sen tarpeen ja tavoittelun noidankehä: ”Olen koko elämäni ollut epäaito. Jos tekstini eivät vakuuta kustantamoa, se lakkaa julkaise masta kirjojani. Mikä pahinta, heidän havaintonsa oli totuudenmukainen. l o k a k u u 2 2 1 7 3 H uijarisyndrooma ei ole diag nosoitavissa oleva yksilön sai raus tai psykologinen häiriö, vaikka terapiapuheen läpitun kemassa mediaympäristössä niin saattaisi luulla
En pelkää rikkakasveja, peltojen pientareilla saa kasvaa vapaasti niittyä. Vaikein on kesäkeitto, koulun ruokala pilasi sen. Miten ruokakaupassa voi tukea parempaa ruoantuotantoa. Älä mene kauppaan vaan etsi maatilapuoteja tai tilaa Reko-ruokapiirin kautta. Ei se tällä hetkellä ole. Eri kasveille tarvitaan esimerkiksi erilaisia laitteita. Toivoisin, että muodostuisi vaikka keräkaaliosuuskuntia, joilla olisi yhteisiä keruulaitteita. Miten juot kahvisi. Onko ruokajärjestelmämme kestävä. Maatalous voisi sitoa hiiltä ja tukea luonnon monimuotoisuutta, mutta muutos ottaa koville. Meillä on kapselikone, sitä tulee helposti ja just sen verran kuin tarvii. On mukava kun pellolla on pörinää ja elämää. Yksi tapa on ostaa suoraan tuottajalta. Riippuen tilanteesta joko mantelitai kauramaidolla. Pessimistisen arvion mukaan meillä on enää 40 satokautta jäljellä. Niillä on paljon sananvaltaa siihen, mitä me syömme. Oletko ajatuksinesi mtk:ssa vähemmistössä. Kymmenessä vuodessa asenne on muuttunut päinvastaiseksi. Mielestäni näin on. Teknis-kemiallinen maanviljely on tiensä päässä. Kaivannaisfosforin ennustetaan loppuvan samoihin aikoihin öljyn kanssa. Omissa nimissä viljelen luomupeltoa, avomaalla kasvaa valkosipulia, härkäpapua, ruista, leipävehnää ja sinimailas-apilanurmea. Meillä on maatalousyhtymä siskoni kanssa, tuotamme tavanomaisin menetelmin heinää meidän hevostilan eläimille. Toinen jalka luomussa R U O K AVA I K U T T A J A. Saataisiin peltoa kasvisten käyttöön. Euroopan laajuisesti viljelijän ja kuluttajan välissä on noin 150 suurta tukkuria ja jalostajaa, kuten Danone, Kellog’s ja Procter & Gamble, joiden kautta kulkee puolen miljardin eurooppalaisen ruoka. Se ei välttämättä ole kaikkein helpointa, mutta niin rahat menevät varmimmin tuottajalle ja pääset juttelemaan suoraan viljelijän itsensä kanssa. Pitäisi olla helppoja ratkaisuja, mutta tarjolla on vain kompromisseja. Koko järjestelmä on niin valtava, että mistä sitä lähtisi purkamaan. Viljasta on ylituotantoa, mutta toisaalta avomaan vihannestuotanto on aika pääomaintensiivistä. Ymmärrän kyllä nihkeyden, sillä viljelijälle maatalous on todella henkilökohtaista. Se nakertaa työn arvostusta. Mitä löytyy omalta lautaseltasi. Siellä on hirveä muutostarve ja -halu, mutta muutos on aina vaikeaa. Jotain valkoista pitää olla. Vähän riippuen. Maatalousyrittäjä, muusikko, burleskiesiintyjä ja Uudenmaan MTK:n puheenjohtaja Aleksis Kyrö herättelee viljelijöitä ja koko yhteiskuntaa ruoantuotannon murrokseen. Onko suomalainen kasvistuotanto liian yksipuolista. En suinkaan. Maatalous on harvoja toimialoja, joka pystyy sitomaan hiiltä ilmakehästä. Nykyään syömme kasvispainotteisesti, mutta en sylje lihan päälle. Maailma muuttuu nopeasti. Lehmistä luovuin vuosia sitten, osittain eettisistä, osin taloudellisista syistä. 20 vuotta sitten kaikki olivat sitä mieltä, että maito on hyvä juttu ja sitä kannattaa tuottaa. Ihan kaikkea. 74 R U O K A Teksti Matti Koskinen Kuva Petri Mulari M itä omalla pellollasi kasvaa. Pakkasessa taitaa vieläkin olla viimeistä lehmää maitotilan ajoilta, ja hevosen lihaa tulee aina välillä. Hiiltä sitoviin viljelymenetelmiin pyritään kannustamaan, mutta viljelijät ovat konservatiivisia
Pilko kevätsipulit hienoksi ja raasta valkosipuli. 3. Illasta jää päällimmäisenä mieleen rohkea ote ja innostus. Suosittelen, että hyödynnät kotimaisista kesäkurpitsaa ennen kun sato loppuu. Pehmeät gnocchit ja tummaksi paahdetut kukkakaalin nuput toimivat mainiosti yhteen. 2. Samaa viestii myös sisustus, jonka ovat suunnitelleet valokuvaaja Emma Sarpaniemi ja taiteilija Iiris Riihimäki. Ateria päättyy kookosjäätelöön ja inkiväärillä höystettyihin mustikoihin, joka tuntuu muihin annoksiin verrattuna turhan perinteiseltä. Kasvispihvejä voi tehdä mistä vain ja vielä on paljon kotimaista satoa saatavilla. Pääruuan tähti on ronski pala täydellisen mehukkaaksi kypsennettyä siikaa. Tuntuu, että ollaan uuden äärellä. Vierailemme Bona Fidessä sen ensimmäisenä virallisena aukioloiltana. 2 kesäkurpitsaa (á 400 g) 200 g halloumijuustoa 2 kevätsipulia 2 valkosipulinkynttä 2 dl ruiskorppujauhoja 1 muna suolaa & mustapippuria 1. OMENATSATSIKI 2 dl turkkilaista jogurttia 1 kotimainen hapan omena 2 valkosipulinkynttä ½ ruukku lehtipersiljaa 1 rkl oliiviöljyä suolaa & mustapippuria 1. Esimerkiksi ”tomaattia ja punaherukkaa” -alkuruoka sisältää vain nämä pääraaka-aineet sekä hieman suolaista lientä höysteeksi. Jossakin toisessa ravintolassa lautaselle olisi lisätty hapokkuutta tasapainottava elementti, mutta täällä mennään rohkeasti makupaletin äärilaitaan. Mantelimaitoon tehty kastike hyväilee suuta, ja salviaöljy tuo kokonaisuuteen syvän yrttisen aromin. Salissa häärää sommelier Johan Borgar ja keittiötä vetävät kokit Ilpo Vainonen ja Eeli Kaasinen. Tarjoile omenatsatsikilla. Raasta kesäkurpitsat karkeasti, laita siivilään ja sekoita suolan kanssa. Mausta suolalla ja pippurilla ja anna seistä 5 minuuttia. Annokset ovat rohkeita ja sisustus mieleenpainuva. Omenasadosta kannattaa nauttia mahdollisimman paljon, ja omena toimii myös suolaisessa ruoassa. Oma suosikkini on menyyn toinen annos: gnocchia, kukkakaalia ja salviaa. 3. H elsingin Kruununhakaan avautui elokuussa ravintola Bona Fide. Sisälle ovat tervetulleita myös koira-asiakkaat, ja neljän ruokalajin menyyn hinta (39 euroa) on kuin missä tahansa rennossa kortteliravintolassa. Borgar oli viimeksi tähtiravintola Inarissa, ja molemmat keittiömestarit ovat käyneet kokkaamassa Kööpenhaminan laatupaikoissa. Kolmikkoa yhdistää työskentely jo kuopatussa Chef & Sommelier -ravintolassa. Anna seistä 10 minuuttia ja purista sitten neste pois huolellisesti. En ihmettelisi, jos myös Bona Fide huomioitaisiin jonakin päivänä ravintolaraamatuissa. Aseta raaste kaksinkertaisesti taitetulle talouspaperille ja purista neste pois. l o k a k u u 2 2 1 7 5 Bona Fide on ravintolatulokas, jolta voidaan vielä odottaa paljon. Tässä liiketilassa ovat toimineet muun muassa Michelin-tähden saaneet Luomo ja Ask sekä Bib Gourmand -maininnan ansainnut Jord. Keittiössä uskalletaan ottaa pieniä riskejä varman päälle pelaamisen ja miellyttämisen sijaan. Bona Fide Vironkatu 8, Helsinki Pääruuat 22–24 euroa Rohkea avaus R AV I N T O L A Teksti Valtteri Väkevä KESÄKURPITSAPIHVIT OMENATSATSIKILLA K U U K A U D E N R E S E P T I R e s e p t i j a k u va T a r a J u n k e r S yyskuussa kaivataan nopeita arkireseptejä, mutta ehkä myös uusia reseptejä arkea piristämään. 2. Raasta valkosipulinkynnet ja pilko persilja. Sekoita ja mausta suolalla ja pippurilla. Rapsakat tarhapavun palaset ovat kalalle virkistävän erilainen lisuke, ja vaahtomainen rapukastike tuo oman lisänsä muttei varasta show’ta. Raasta halloumi karkeasti. Se järjesti parin vuoden ajan suosittuja pop-up-illallisia eri puolilla kaupunkia, kunnes pysyvä koti löytyi. Annokset ovat uskaliaan pelkistettyjä. Muotoile pihvit ja paista ne kullanruskeiksi molemmin puolin öljyssä. Vaikka Bona Fiden omistajilla on kunnianhimoa, se ei ole mikään eksklusiivinen fine dining -pyhättö. Istuimet on päällystetty erivärisillä kankailla: on keltaista, vaaleanpunaista, vihreää, sinistä ja kukkakuviotakin. Lisää omenaa sosekeittoihin, linssipataan tai kuten tässä reseptissä tsatsikiin kurkun sijaan. Sekoita kesäkurpitsa, halloumi, kevätsipuli, valkosipuli, korppujauho ja muna. Näyttää siltä, kuin 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun postmodernismi kohtaisi taideopiskelijan kirppislöydöt. Seinällä roikkuva taulu esittää konttorituolia, ja ikkunalaudoilla on lasisia koristekukkiaja -hedelmiä. Sekoita omena, valkosipuli, persilja ja öljy jogurttiin. Huuhtele omena ja raasta karkeasti raastimella. K u v i t u s P a u l i i n a H o l m a
Mikä on itsetietoinen silmänisku, mikä postmodernismia, mikä pelkkää omassa erinomaisuudessa kellimistä. Koska näiden elokuvien idealismia on näyttää, miten ”juro suomalainen mies” avautuu, illasta tulee suuri humanistinen tapahtuma. Taustatiedoksi: Mika Kaurismäki on yksi Corona-nimisen ravintolan omistajista. Yö armahtaa kertoo eräästä illasta kriisin aikana – mitään havaintoa pandemiasta elokuva ei silti esitä, se on vain otettu kehys – juuri tässä ravintolassa. On pandemia, koronakriisi. Kunpa toisivat enemmän. Jos Kaurismäen varhaistuotantoon, Arvottomiin ja Rossoihin verrattuna mukana oli iän, kokemuksen ja uusien pettymysten perspektiiviä, yhtä lailla elokuva oli enemmän omahyväinen kuin itsevarma. En kuulunut sen faneihin. Heitä vain ei ole ohjattu. Kuten Kolmessa viisaassa miehessä ja sitä seuranneessa, muodoltaan yhtä kotikutoisessa Dostojevski-tulkinnassa Veljekset, juttu myydään täysin näyttelijöillä ja aika paljon vielä sillä, mitä he tuovat juttuun mukanaan paitsi kokemuksestaan, myös persoonastaan. K A L L E K I N N U N E N Y Ö A R M A H T A A O H J A U S : M I K A K A U R I S M Ä K I Mika Kaurismäen Yö armahtaa ei todellakaan pyri ajankohtaisuuteen. Maailma on muuttunut. Kolme viisasta miestä -elokuvan karaokeloppu löi kaiken läskiksi: ei me olla tosissaan, se sanoi, ikään kuin näin voisi irtisanoutua ulkopuolisten tarkemmasta tutkiskelusta. Se on jo niin löysä, että se on sympaattinen. Tietysti olen vain helvetin allerginen tällaisille ”juron suomalaisen miehen” kuvauksille, etenkin kun improvisaation ja itsetyytyväisyyden raja oli piirretty väljähtyneeseen hanaolueen. 7 6 E L O K U VA KALLE KINNUNEN on elokuvakolumnisti, joka arvostaa elokuvia, joissa on raikkautta. Huolet pois: Y ö armahtaa ei todellakaan ole ajankohtaisuuteen pyrkivä elokuva. Ennen kaikkea elokuva oli näyttelijäkolmikkonsa näköinen. Muu ympärillä, käsikirjoituskin, oli toissijaista. Pienellä tuotantokoneistolla aikaan saatu Kolme viisasta miestä oli tavallaan paluu Kaurismäkien varhaisuralle, vaiheeseen, jossa Aki ei ollut breikannut valovuoden päähän isoveljestään Mikasta ja jossa freesimpien suomalaisten elokuvien tekoon liittyi vahvasti istuminen Messeniuksessa tai Kosmoksessa. Yö armahtaa on cringeä, eivätkä koronavitsit ole ainoa syy. Etenkin halaava loppu oli aivan hirveä. Milloin tämä alkaa, milloin tämä pitäisi ottaa vakavasti. On vaikea olla kiemurtelematta, kun repliikit ovat väkinäisiä kuin karkeassa parodiassa, kun henkilöohjauksen puute panee jokaisen näyttelijän vetämään omaan suuntaansa, kun miesten pakkaa sekoittava nainen edustaa kaikkia maailman naisia näin sovinistisesti, kun ”juro suomalainen mies” uhriutuu maailman painon alla. Tämänkään vitsin ei anneta mennä ohi. Joskus se olisi tarpeen. Elokuvan täyttävät puheet elämänkriiseistä, avioeroista ja vaikeista suhteista omiin lapsiin ovat syvyydeltään kuin jotain tiskillä ohimennen kuultua baarifilosofiaa vailla todellista itsereflektion kaikupohjaa. Elokuvan valttina oli tietty välittömyyden tuntu. Ymmärrän, miksi Kolme viisasta miestä sai hyvän vastaanoton. ”Suomalaisen miehen” ilta. On se ravintola, ja siellä pöytä. Siinä Kari Heiskanen, Pertti Sveholm ja Timo Torikka näyttelivät miehiä, jotka istuvat iltaa, puhuvat elämästään ja kohtaavat asioita ehkä ensimmäistä kertaa. Mitä siitä, jos kohtaukset ovat pitkitettyjä ja dialogi teennäisen kankeaa, jos itse asiasta, keski-iän kriisistä, saadaan irti resonoivaa tunnetta. Olen pahoillani, mutta elokuvassa myös juodaan Corona-olutta. Tulee toinenkin kundi, muukalainen (Torikka), jolla on joku peitelty hätä. Käsikirjoituskin auttaisi. Yö armahtaa voisi olla kiva televisiohomma kohderyhmälleen. Maneerit eivät armahda. Näyttelijöissä sinänsä ei ole vikaa. Yhteiskunnan sulku on lähinnä hyvä tekosyy olla värväämättä ravintolatilaan statisteja kolmen enemmän tai vähemmän viisaan miehen seuraksi. Heidän vetovoimansa teki siitä kiinnostavan. Miehet avautuvat. Ravintoloitsijan (Heiskanen) seuraksi tulee vanha kaveri (Sveholm), ja totta kai avataan oikein erityisen hyväksi kuvailtu punaviini. K olmetoista vuotta sitten Mika Kaurismäki ohjasi elokuvan Kolme viisasta miestä. Yle ei tällaisia tosin enää yksin ostaisi, etenkin kun juttu on henkisesti tunkkainen, joten Kaurismäki on rahoittanut homman itse – eikä kyse ole suurista summista, sillä kuvaukset on tehty alle viikossa. Se oli tässä ja nyt, kuin teatteria pienellä näyttämöllä. On näet puhuttavaa. Nyt sama porukka on tehnyt uuden juomisja istuskeluleffan
Charlène Favierin esikoiselokuvan tarina on fiktiivinen, mutta vastaavanlaisia on kerrottu mediassa useita. Relic kulkee pitkään kuin aika tavanomainen kauhuelokuva. l o k a k u u 2 2 1 7 7 Eräs amerikkalaiskriitikko sanoi, että jos silmät laittaa elokuvateatterissa kiinni, voi Zolasta kuulla internetin. Vanha nainen (Robyn Nevin) on kadonnut, tytär (Emily Mortimer) ja tämän tytär (Bella Heathcote) saapuvat hiljaiseen taloon selvittämään mysteeriä. Hit the Road sai ensiiltansa Canne sin ulkopuolisessa sivusarjassa. Nytkin ollaan, mutta koska vain mielikuvitus on elokuvissa rajana, nostaa Panahi hahmonsa juuri oikeilla hetkillä irti maasta. Zola (Taylour Paige) luulee lähteneensä tanssimaan, mutta Stefanilla (Riley Keough) onkin mukanaan hänen pahasuinen parittajansa (Colman Domingo), joka yrittää värvätä Zolan remmiinsä. Iso osa replii keistä on otettu suoraan Aziah ”Zola” Kingin viesteistä, jotka kertaavat kahden stripparin krei sin viikonloppumatkan Floridaan. Hahmot koke vat viikonlopun aikana kauheita asioita, mutta Zolan – ja ohjaaja Bravon – kerrontatyyli on niin vastaanpanematon, ettei kamaluuksille ja äkki väärille käännöksille voi kuin nauraa. Se on tieelokuva, pakoelokuva, yhteiskunnallinen draama, hillitön perhekomedia ja musikaalikin. Favier pitää kameransa tiiviisti päähenkilön kasvoissa pitkissä kohtauk sissa, joita täyttävät vuoroin puhdas nautinto, vuoroin kipu ja kärsimys. Inten siivitreenissä yksityisyyden rajat ylittyvät, motivoinnin ja sadis min ero hämärtyy. Slalomin kat sominen tuntuu pahalta mutta tarpeelliselta. Seuraava voi hyvin kisata Kultaisesta palmusta. It’s kind of long but full of suspense.” Jo ensimmäinen otos kertoo, että käsillä on jotain erityistä. Odotan Jamesin seuraavaa elokuvaa malttamattomana. Aikuisen miehen val taaseman väärinkäyttö tuottaa psykologista tuhoa, jonka laa juutta ei puolitoistatuntinen elokuva voi tavoittaa. Fantasia ja kivuliaan realistinen tragedia kulkevat kauniisti rinnan. Lähtöasetelmaltaan se muistuttaa ohjaajan isästä Jafar Panahista, joka on ohjannut viime vuodet kotiarestissa elokuvia, joissa ollaan lähinnä auton kyydissä. Natalie Erika James rakentaa jännitettä mukavan maltillisesti ja taitaa tekni sesti kauhuelokuvan kielen, mutta ensimmäiset kaksi kolmannesta mennään aika tutunoloisia latuja. Pöytiin, seiniin ja kodin koneisiin on kiinnitetty muistilappuja, jotka ker tovat matriarkan temppuilleesta muistista. 15vuotias Lyz (huima Noée Abita) harjoittelee laskettelukoulussa vanhemman miespuolisen valmentajan (Jérémie Renier) alaisuudessa. Harrisin käsikirjoit tama elokuva perustuu twiittiketjuun ja sen poh jalta kirjoitettuun lehtiartikkeliin. Panah Panahin esikoispitkä liikkuu suvereenisti genrestä toiseen. Pieni lapsi istuu autossa ja näp päilee isänsä kipsattuun jalkaan piirrettyjä kos kettimia ääniraidalla soivan kappaleen tahtiin. Käy järkeen, koska ohjaaja Janicza Bravon ja Jeremy O. Viimeinen näytös on kuitenkin jotain ihan muuta: yllättävään suuntaan lähtevä painajai nen, joka päättyy niin pohjattoman surulliseen ja koskettavaan jaksoon, etten muista vastaavaa hetkeen kauhuelokuvassa nähneeni. Talo muuttuu yö yöltä painostavammaksi ja pelotta vammaksi paikaksi, seinät paukkuvat ja sängyn alla vilahtelee. Perustuu twiitteihin Tuhoavaa optimointia Genrestä toiseen Yllättävä käänne Z O L A S L A L O M H I T T H E R O A D R E L I C Arviot Anton Vanha-Majamaa Kuvat R&A. Tytön kehosta tulee valmentajan työmaata lihasmassan kerryttämisestä kuukautiskierron ja treeniohjelman optimointiin. Kamera kääntyy ja esittelee perheen, joka on ajamassa aikuista poikaansa Iranin pohjois rajalle. Ja sitten valmentaja käy todella käsiksi. Syyn kertominen tässä olisi kuin spoilaisi kunnon jännärin. Rinteessä Lyz kontrolloi laskuaan täydellisesti, sen ulkopuolella alamäki on toisenlainen. Mitä muuta voi odottaa elokuvalta (ja twiittiketjulta), joka alkaa näin: ”Y’all wanna hear a story about why me & this bitch here fell out???????
Vikmanin hahmo on lopulta normeihin sopeutumaton sivustakatsoja parisuhdekeskeisessä Suomessa. Entisen tangokuningattaren käyttövoimaa ovat bimbous ja camp. Vaativia lajeja ajassa, jossa poptähdet joutuvat olemaan influenssereita, jotka samaan aikaan performoivat autenttisuutta ja kontrolloivat julkisuuskuvaansa. Vikmanin esteettisessä universumissa kohtaavat tuulikoneen puhaltamat hiukset, Bonnie Tylerin Holding out for Hero, huoltoasemat, pitsialusvaatteet ja pehmokäsiraudat. Fraasit iskostuivat mieleen. Pirstoutuneen nykyjulkisuuden ja personoitujen musiikkimakujen ajassa on vaikea sanoa, mikä on nykyään ”suosittua” ja mikä ei. Molemmat artistit tekevät kappaleensa yhdessä tuottaja Janne Rintalan kanssa, ja Wiskarin kappaleiden tavoin nostalgia kosiskelee kuulijaa myös Vikmanin levyllä: esimerkiksi Aikuisten rannekkeet -kappaleessa huvipuiston laitteiden nimet ovat ihan kuin Linnanmäellä 20 vuotta sitten. Harva debyytin biisi yltää Cicciolinan tai Aikuisten rannekkeiden tasolle, mutta 30 minuutin kokonaisuus tuntuu silti eheältä ja vuoden suomipop-valopilkulta. Siihen kuuluu show-meininki, hömppä, perinteikäs ”biisimusiikki”, kitarasoolot ja maksimaalinen itseilmaisu hissuttelun sijaan. Ja toisaalta miksi ei! 2000-luvun alun The Arkista muistuttava Måneskin valloitti paitsi viisuyleisön, myös Z-sukupolven nuoret, jotka fanittavat Led Zeppelinin kaltaisia 70-luvun rockdinosauruksia. Paikoittain kappaleiden herättämät mielikuvat paljastavat ankean todellisuuden haavemaailman takana: tyttöjen illassa saavutettu voimaannuttava valkoviinihiprakka vaihtuu lopulta itkeskelyyn grillikioskilla. Vikman hyödyntää Tääl on niin kuuma -kappaleella vierailevan Mökkitie-kollegan Arttu Wiskarin tavoin junttikuvastoa nykyajan soundeilla. Mutta kun konsepti raksii tarpeeksi I I D A S O F I A H I R V O N E N monta ruutua, voi tavoittaa monta kohderyhmää kerralla. Lopputuote toimii taitavasti kahdella tasolla samaan aikaan: sekä hupsuna pitsanhaikailuna että kliseisenä ”porno leffajuonena”. Ja miksi viisuja ei yhtä hyvin olisi voinut voittaa violettiin lateksipukuun pukeutunut diskobimbo, joka laulaa suomeksi 1970ja 1980-lukujen Italiassa kohahduttaneesta pornotähti-julkkis-poliitikosta. Bimbosensibiliteetin onnistunut toteuttaminen vaatii niin häpeilemätöntä keinotekoisuuden syleilyä kuin höpsöttelyä ja valmiutta luopua kontrollista. Erika Vikmanin debyytti viehättää lämpimällä huumorilla ja toimivalla kokonaisestetiikalla. Mökkitie Recordsista kertovan dokumentin yhdessä kohtauksessa Vikman lauloi ”Mäkin haluun pitsaa/Mut kello on jo nolla kaksi/leffassakin hyvältä näyttää/ Kun sen pepperonilla täyttää”. Erika Vikmanin Cicciolina-single putosi ehdolta jo umk-karsinnoissa, mutta artistin schtick muistuttaa suuresti viisut voittanutta Måneskiniä. Omaksi suosikkibiisikseni muodostuu Pizza. Äänikuva muistuttaa ruotsinlaivan diskoa ja hetkittäin kasaridraaman kohtausta, jossa ihmissuhdedraaman selättänyt naispäähenkilö vetää nahkatakin ylleen Illuusio glamourista IIDA SOFIA HIRVONEN on helsinkiläinen kirjoittaja, jonka himo kohdistuu öisin useimmiten Ristorante-margheritaan, jonka päälle on lisätty kirsikkatomaatteja, valkosipulia, chiliä ja lisää juustoa. E R I K A V I K M A N : C I C C I O L I N A L E V Y-Y H T I Ö : MÖKKITIE RECORDS. Olen odottanut ”pitsabiisin” kuulemista siitä asti, kun katsoin kaksi vuotta sitten ilmestyneen Unelmia ja studiohommia -dokumentin. Vikmanin musiikissa pilkehtii kotimaiselle valtavirtapopille harvinainen fantasiauniversumi sekä innon ja elämänvoiman tuntu. Talvella Vikman esiintyy niin maakuntien hotellidiskoissa kuin helsinkiläisille homodiskoilijoille ja musadiggareille Ääniwallissa. 1980-luvun lopun Madonnalta on lainattu katolinen synnin ja sovituksen tematiikka, vuoden 2007 Madonnalta diskopallo ja pintakiillotettu syntetisaattorijytä. Vikmanin pikkutuhmuus ja seksipositiivisuus on samaan aikaan lapsiystävällisen kilttiä ja pornografista. Melodioista huokuu abbalta tuttu pohjoismainen melankolia. Joka tapauksessa mieluummin kuuntelen pikkutuhmaa pitsabiisiä kuin jotain jannua laulamasta siitä, miten rankkaa on ollut, mutta hyvää tekee treenata ja meditoida. ja lähtee kävelemään hämyisille kujille, joilla neonvalot kohtaavat savukoneen. 7 8 M U S I I K K I K ukapa olisi arvannut, että tämän vuoden Euroviisut voittaisi italialainen rockbändi, jonka laulaja on sonnustautunut nahkavaljaisiin ja jonka nimi tarkoittaa tanskan kielellä pontikkaa
Hetkittäin Star-Crossedia haluaisi sanoa paremmaksi kuin edeltävää klassikkoa Golden Houria . Ja kaikki tietenkin toimii, sillä Musgraves on ällistyttävä pehmopoplaulujen kirjoittaja. H A L S E Y : I F I C A N ’ T H AV E L O V E , I W A N T P O W E R L I T T L E S I M Z : S O M E T I M E S I M I G H T B E I N T R O V E R T K A C E Y M U S G R AV E S : S T A R C R O S S E D Arviot Oskari Onninen Kuvat Levy-yhtiöt L E V Y-Y H T I Ö : A G E 1 1 L E V Y-Y H T I Ö : U N I V E R S A L L E V Y-Y H T I Ö : I N T E R S C O P E Kanye Westin levyt ovat kuin pörssiromahduksia: niihin voi yrittää varautua, mutta pohjimmiltaan se on mahdotonta. Star-Crossed on Musgravesin avioerolevy, mutta aiheen arkaluonteisuuden vuoksi teksteistä on häivytetty kaikki yksityiskohdat. l o k a k u u 2 2 1 7 9 Little Simzin neljännestä studioalbumista aavisti heti Introvert -singlen ilmestyttyä, että tulossa on vuoden suuri brittiläinen raplevy. Ei mitään banjoyksityiskohtia, vaan tabula rasa täynnä itsestäänselvyyksiä, joihin kukin voi reflektoida juuri ne painot jotka tahtoo. Donda on Kanyen ambient-levy, jonka lukuisissa rummuttomissa biiteissä on kyse yksinkertaisesta, täydelliseksi veistetystä muodosta, jota hiotaan ja toistetaan niin, että järjetön mitta tuntuukin järkevältä. Spoken wordin ei tarvitse tarkoittaa yliartikulaatiota. Juuri nyt oli oikea hetki pelastaa NIN:n vallankumouksellinen angstisoundi valtavirtaan. Se asettaa viuluineen ja torvineen levylle puitteet, valtavan portin, josta päähahmo Simbiatu Abisola Abiola Ajikawo voi astella sisään: tässä kuulkaa teemalevy mun omista fiiliksistä! 19 biisin albumin genrejen ja koukkujen runsaus on puoliksi Kanye Westin varhaislevy Late Registrationia ja puoliksi Janelle Monáen The Archandroidia. Raukeaa ja meditatiivistakin, paitsi että itse Kanye mölisee päälle jotakin avioerosta ja jeesuksesta. Paino on nimenomaan sanalla kuulostaa. Taustalla väijyvät Life of Pablo -levyn parhaat biisit Wolves ja Ultralight Beam . Statusnousu on perusteltu: Can’t Have Love, I Want Power on upean kuuloinen levy ja parasta mitä Halsey on tehnyt – olkoonkin kyse äitiyslevystä. Halseyn neljännen levyn ensimmäinen, murrettu sointu paljastaa kaiken: tämä tosiaan on Nine Inch Nailsin Trent Reznorin ja Atticus Rossin tuottama albumi. Vaan ei. Rakastaakseen entistä kantritähteä ja nykyistä indietähteä Kacey Musgravesia kannattaa rakastaa myös Carly Rae Jepseniä. Kerrankin kannattaa kierrättää Minämusikaali ja syksyn räppitapaus Se ilmestyi sittenkin! Vieläkö soitat banjoa. Tunti ja 48 minuuttia pitkä Donda ilmestyi päivää ennen lehden painoonmenoa, joten lopullista tuomiota saa odottaa. Lauseet laskettelevat lakonisesti, vauhdilla ja vaivatta. Se olisi liioittelua, vaikka Justified -singlen kertosäe on kuin radiopop-ikivihreä 20 vuoden takaa ja There Is a Lightissa on bongorummut, räppikohta, huilusoolo ja pikkuisen Get Luckya . L E V Y-Y H T I Ö : D E F J A M K A N Y E W E S T : D O N D A. Vähintään yhtä paljon kertoo, että miljardeja striimaava Ashley Frangipane tarvitsi Reznorin taustalleen kasvaakseen Kiinnostavaksi Artistiksi. Levyn selvin hitti Girl Is a Gun todistaa, kuinka The Downward Spiralin jäisestä industrialista on yllättävän lyhyt matka hyperpopin tietokoneviruspärinöihin. Molemmille pop on taitavinta mahdollista banaalin taidetta. Väliaikainen raportti yhtä kaikki on, että Donda kuulostaa upealta. Kuusiminuuttinen biisi aloittaa Sometimes I Might Be Introvertin. Vaan tähti on tietenkin Ajikawo, jonka flow on vaivaton ja, niin, introvertti
Näinhän se menee. Daisyn ja Billyn välillä on J U H A I T K O N E N sähköä, joka purkautuu musiikiksi, totta kai, miten muuten voisi käydä, ja hetken aikaa bändin tähti loistaa kirkkaana, kunnes kokaiinin turvottamat egot alkavat tosissaan törmäillä toisiinsa ja kaikki luhistuu lopulta hetkessä jättäen jälkeensä vain muiston jostain kauniista ja puhtaasta, jonka menestys tuhosi. Kirjan rakenne on kekseliäs. Romaani siis on eräänlainen kirjan muotoon puettu musiikkidokumentti – sellainen klassinen puhuvien päiden kavalkadi, josta ei koskaan selvitä ilman, että Bono kähisee kehunsa kollegoille. Mutta ehkä tämä kaikki on turhaa filosofointia, poroporvarillisen huumeenkäyttäjän syyllisyydentuntoa. Romaani on vain yksi tapa kertoa Daisy Jones & The Six -yhtyeen tarina, kirjoittaa Juha Itkonen. Ehkä siis todella olen jo aiemmin nauttinut mittani täytenä. Laitan Fleetwood Macin Rumoursin soimaan ja ajattelen, että taika on tässä. Lukiessa pystyn kuulemaan mielessäni, miten hyvin tällainen polyfoninen kerronta toimii äänikirjana. T AY L O R J E N K I N S R E I D : D A I S Y J O N E S & T H E S I X JUHA ITKONEN helsinkiläinen kirjailija, jonka Spotifyn kuunnelluin levy viime vuonna oli Muumi perheen lauluretki.. Olen rakastanut myös lukea musiikista ja kirjoittaa siitä, joten kuulun kieltämättä kohderyhmään. Musiikki koskettaa minua kyllä edelleen yhtä väkevästi kuin aiemminkin, mutta kokaiininhuuruisille tarinoille jostain Laurel Canyonista ei ole enää samanlaista tarvetta kuin aiemmin. En myöskään varsinaisesti janoa lisää. Rakastan musiikkia. Tv-sarjakin romaanista on jo tekeillä, joten tekstiversio romaanista on ajan hengen mukaisesti oikea staan enää vain monikanavaisen ilmaisun yksi muoto, ei sillä tavalla ainutlaatuinen teos kuin romaanit joskus aiemmin. Puutarhanhoito on toiminut mukavasti. Näinä aikoina sitä kieltämättä ihan mielellään kytkee välillä aivonsa pois päältä. Ratkaisu tuntuu epäkirjalliselta: lukitessaan kerronnan tällä tavalla ääniksi kirjailija jättää valtavasti mahdollisuuksia käyttämättä. Kamaa vetää kaksin käsin myös Daisy Jones, kuvankaunis mutta sielultaan surullinen kalifornialaistyttö, josta tulee Billy Dunnen luotsaaman The Six -yhtyeen seitsemäs jäsen ja todellinen keulakuva. Melko tarkalleen nelikymppisenä sain vain tarpeekseni. Olen ollut kuivilla niin kauan, että on jo aikakin retkahtaa. Jos vetää kamaa, niin sitten vetää. Ei välttämättä enää missään siinä ympärillä, vaikka joskus vahvasti olikin. On ehkä täysin loogista, etteivät romaanitkaan pyri enää samalla tavalla kuvaamaan ihmisten sisäistä todellisuutta vaan enemmänkin sitä, miten me esitämme itseämme muille. Virginia Vanhaa huumetta Woolf ei olisi koskaan kirjoittanut näin, eikä hän tällaista kirjaa varmaankaan myöskään lukisi. Jos siinä ajassa relevantilta tuntui inhimillisen kokemuksen kuvaaminen tajunnanvirran keinoin, sata vuotta myöhemmin kaikki ovat koko ajan äänessä, kuvaavat itseään jatkuvasti ja kertovat elämästään kaikkialla. Olen katsonut viisaammaksi etsiä uusia todellisuuspaon muotoja. Lähettäjä ei voi tietää, että olen myös vieroituksessa. Luen romaanin parissa päivässä, enkä lukiessani ajattele juuri muuta. 8 K I R J A T P osti tuo kirjan saatteella: ”Tämä voisi kiinnostaa sinua.” Ymmärrän kyllä. Voiko tällainen sitten toimia, ilman sitä musiikkia tai kuvaa. Taylor Jenkins Reidin hittiromaani Daisy Jones & The Six kertoo tarinan fiktiivisen rockbändin noususta ja tuhosta 70-luvun Kaliforniassa. Woolfin aikaan ei myöskään ollut äänikirjoja. Romaanin esipuheessa tuntemattomaksi jäävä elämäkerturi ilmoittaa koonneensa suullisen historian, jossa äänessä ovat tämän lyhytikäiseksi jääneen suosikkiyhtyeen jäsenet ja heidän aikalaisensa silloisessa musiikkibisneksessä. Lauluissa. Musiikissa. Daisy Jones & The Six on nimittäin juuri sitä mitä saattoi olettaakin, puhdasta eskapismia, ja se toimii parhaiten, kun lakkaa jännittämästä. Kun nyytti on tyhjä, olo on silti jotenkin ontto. Suomenkielisessä versiossakin on kahdeksan eri lukijaa, Daisy Jonesin tähtiroolissa Anna Puu. Toisaalta emme enää eläkään 1900luvun alkupuolella. Kama on vienyt Billyäkin, mutta Billy on päättänyt valita perhe-elämän ja pinnistelee pysyäkseen kuivilla. Toisaalta: kun nyytti vanhaa suosikkihuumetta toimitetaan kotiovelle, kai sitä nyt pari viivaa voi vetää. Tällainen on kalifornialaisen soft rockin tarina, ja itsekin Los Angelesissa asuva best seller -kirjailija osaa sen kyllä kertoa. En tunne saaneeni juuri mitään
Hyviä aikomuksia verrattaneen Harry Salmenniemen novellei hin, mutta Saatsilla on omanlaisensa kirjallinen mielikuvitus ja kielellisten rekisterien taju. Calabrian mafia pyö rittää peräti 53 miljardin euron liikevaihtoa maa kunnassa, joka on Italian köyhin. Kiinnostavat anekdootit keventävät Anton Montin tyylillisesti kankeaa, hieman raskas lukuista tietokirjaa. Fiktion sisäistä logiikkaa on hieman vaikea hahmot taa: miten voi muistaa esimerkiksi linnun käsitteen ilman mitään lintuihin liittyviä merkityksiä. l o k a k u u 2 2 1 8 1 Mitä tiukemmin elämää yrittää hallita, sitä var memmin ote lipsuu. Tämän todistaa teatterioh jaaja Riko Saatsin esikoisteos, jonka henkilöhah mot pyrkivät kontrolloimaan arkeaan ja ympäris töään. Muistipoliisi on kauniista hetkistä koostuva vertauskuvallinen kertomus identiteetistä, mukautumisesta ja luopumisesta. Salamyhkäisen järjestön valta selittyy muun muassa historialli silla, maantieteellisillä ja kulttuurisilla seikoilla. T A M M I , 3 6 8 S . Japani laiskirjailija Yoko Ogawan romaania on verrattu Orwellin dystopioihin, mutta poliittisena teoksena sitä ei kannata lähestyä. S & S , 2 5 6 S . Y O K O O G AWA : M U I S T I P O L I I S I S E U R A AVA I M A G E I L M E S T Y Y 1 4 . Saaren asukkaat alistuvat katoamisille vailla vastarintaa ja unohtavat menettämänsä. Calabrian mafian murtumaton valta Mustaa huumoria ja modaalilogiikkaa Luopumisen tuskattomuus A N T O N M O N T I : M A A I L M A N VA A R A L L I S I N R I K O L L I S J Ä R J E S T Ö ’ N D R A N G H E T A R I K O S A A T S I : H Y V I Ä A I K O M U K S I A Arviot Silvia Hosseini Kuvat Kustantamot G U M M E R U S , 2 8 S . S U O M . Vain muutamat muistavat, ja heitä muistipoliisi vainoaa. Novellikokoelman kauhu on absurdia, huumori mustaa ja tyyli usein satiirinen: ”Päämäärätietoi suuden omaksumiseksi lapselle tyypillinen seik kailuorientoitunut ajattelu ja toiminta on tärkeää muovata tavoitteelliseksi, tulevaisuusorientoitu neeksi ajatteluksi ja toiminnaksi.” Poikkeuksen tekee väkivallan kerrannaisvaikutuksia ja kerron nan etiikkaa pohtiva niminovelli. Rikollisjärjestö ’Ndrangheta toimii Italian saap paankärjessä mutta on ujuttanut toimintansa myös muille mantereille. Monitulkintaista teosta voi lukea vaikkapa ilmas tokriisin tai feminismin viitekehyksessä, haikeana rakkaustarinana – tai muumikirjamaisena aikuisten satuna. M A R K U S J U S L I N . 2 2 1. 1 . Erikoisen organisaatiorakenteen, laajalle levin neen korruption ja luottamuspulan vuoksi sitä on vaikea murtaa. ’Ndranghetan jäsenten identi teetti nivoutuu verisiteeseen ja ulkopuolisen näkökulmasta absurdeihin myyttisiin rituaalei hin. Se on menesty nyt kansainvälisessä kokaiinikaupassa, julkisen rahoituksen kanavoimisessa omiin taskuihinsa – sekä ruumiiden hävittämisessä. Yksi yrittää hillitä työhaastattelujännitys tään modaalilogiikan keinoin, toinen kasvattaa lapsestaan menestyjää fasistisin menetelmin. Romaanikirjailija asuu saarella, jossa asiat vähitel len katoavat: ”Koristenauha, kulkunen, smaragdi, postimerkki…” Eräänä päivänä kirjallisuuskin häviää
Ostin älykellon saadakseni tänne seuraa. Minä myös haen lapset koulusta, koska luovan kirjoittamisen opettajana Jani on kuulemma luovimmillaan, kun lasten koulut loppuvat. 19.8. Metsästyskauden ensimmäiset laukaukset pelästyttivät Janin niin, että hän pysytteli viikonlopun kellarissa kirjoittamassa esseetä riistansyönnin etiikasta. En viitsi kertoa Janille jättiläisrotasta, joka oli hukuttautunut boilerin alla olevaan vesisankoon useista täysin ymmärrettävistä syistä. 3.8. 17.8. 5.8. Lasten koulu alkoi parinkymmenen kilometrin päässä. 8 2 C I T YM A A L A I S E N P Ä I V Ä K I R J A 2.8. Palokunta saapuu nopeasti paikalle eikä tuli ehdi levitä taloon. Metsästyskauden ensimmäiset laukaukset pelästyttivät Janin niin, että hän pysytteli viikonlopun kellarissa kirjoittamassa esseetä riistansyönnin etiikasta. Illat pimenevät, niin minäkin. WhatsApp-ryhmässäni avautumista avioerotai murha-ajatuksista puolisoidemme vetäydyttyä viskipullojen kanssa miestiloihinsa kuuntelemaan Rolling Stonesia ”Charlien” muistoksi. K U V I T U S P A U L I I N A H O L M A. 2.9. Ystävät aloittaneet Helsingissä etätyöt, kukaan ei ole tulossa kylään, sisällä on kylmä, ulkona pimeää ja tuulee, edessä rivi samanlaisia päiviä, mikset sinäkin muuttaisi maalle, täällä saat olla rauhassa ajatustesi kanssa, muuta täällä ei ole. 22.8. Vedestä nousee kasvi Arki saapuu perheeseen, kukaan ei ole valmis. 25.8. Kukaan meistä ei uskalla pukea sanoiksi sitä, että tämä tunne sisällämme on pettymys. Sen seurauksena hän seisoi alasti olohuoneessa, kun koko perhe oli valjastettu tutkimaan taskulamppujen avulla, löytyykö esseistin pulleasta vartalosta punkkeja. Rankkasadetta kaikkialla, etätyöläispariskunnat kiinni toisissaan, lapset vaatimassa huomiota sille, että ovat lapsia. Vedestä nousee kasvi, kaupunkilaisen remontoimasta maalaistalosta harhaisuus. 7.8. Jani käväisi sienimetsässä. CITY-MAALAISEN PÄIVÄKIRJASSA ”Elina Turunen” kirjoittaa maallemuutosta haaveilevasta miehestään, joka luulee, että tämä haave on koko perheen yhteinen. Ajatuksissani avaan haulikkokaapin ja piilotan aseen viereen pullon Koskenkorvaa. Jos olisin influensseri, väittäisin nyt tietäväni, miltä afgaaninaisista tuntuu. Janin sähköauto räjähtää tuleen autotallissa. 1.9. Kun saavun kaupan kautta lasten kanssa, Jani lähtee autollani ajelemaan ”selvittääkseen ajatuksiaan”. Yläkerrassa käydessään hoki ylpeänä lausetta ”Rakenne on kaikki!” niin kuin se olisi ajatus. Kellon kanssa kävelen pitkiä matkoja yksinäni, laukaukset kaikuvat ympärilläni. Kodin hiljaisuuden rikkoo Teams-puhelu, jossa Jani ja muut ”Enemmän kaupunkia maaseudulle”-ryhmän jäsenet kritisoivat huutaen kuntiensa johtoa siitä, että tapahtumateollisuutta ei saatu kesän aikana siirrettyä Helsingistä heidän naapuriinsa. Feminismi muuttaa maaseudulle kuolemaan, koska se ei jaksa enää taistella. Saan valtavasti uutta elinvoimaa kaupunkilaisista, jotka valittavat elämänsä tyhjyyttä siksi, että suuri osa Helsingin kulttuuritapahtumista on peruttu. Todellisuus ajaa citymaalaisperheen päältä, vilkaisee peruutuspeiliin ja ajaa varmuuden vuoksi päälle uudestaan. 11.8. Vien heidät kouluun, koska luovan kirjoittamisen opettajana Jani tarvitsee unensa. Syksyn luontoääniä on luovan kirjoittamisen opettajan kirkaisu, kun hän näkee hiiren vilistävän olohuoneen poikki
Vihdoinkin Pekka Sauri kertoo, mistä kaikessa on kysymys. Podcast, joka levittää lämmön sydämeen. Pe kk a Sa ur i · L e ge nd aa rinen ä ä n i n y t p od c a st i ssa !. Lohdullinen teoria elämästä PEKKA SAURI Kuuntele Oliko ikävä. 19 vuoden odotus on ohi