ULKOPUOLISUUDEN VOIMA ARVOT TEKOÄLYN TAKANA TAVALLISIA ASIOITA Miten käy Juha Miedolta maltillisuus. RAKASTAN HÄNTÄ OMANANI – LAHJASOLUILLA VANHEMMAKSI TUPLANUMERO Oskari Nivala meni miehensä kanssa kirkossa naimisiin. V KO 3 9/ 20 23 29 3 6 123 7 KESTÄVIÄ JUTTUJA 7–8/2023 ELO-SYYSKUU 12,90?€ SUURIN NIISTÄ ON RAKKAUS Lama-ajan lapsuuden perintö Olemmeko liian myönteisiä teknologian suhteen. Osalle se oli liikaa.. O S K A R I N IV A LA :: ”M A A IL M A O N A IN A M EN N Y T ET EE N PÄ IN TO IM IM A LL A , N IIN N Y TK IN .” IM A G E 3 8 EL O -S Y YS K U U 20 23 PA L
Kokeile rohkeasti! Seuraa meitä somessa meillakotona_kaupat Meillä kotona -kaupat M A I N O S K U VA : K RI S TI IN A K U RR O N EN / A -L EH TI EN K U VA TO IM IT U S Avotakan ensimmäinen oma maalisävymallisto Inspiroiduimme 1970-luvun alun Avotakka-lehtien värimaailmasta ja suunnittelimme niiden pohjalta kuuden ajattoman kauniin sävyn kokonaisuuden Cover Storyn kanssa. Voit käyttää sävyjä yksin tai yllättävinä yhdistelminä, joko laajoina pintoina tai kiehtovina tehosteina. AV3 HELGA AV2 ESTER 02 4 A N A ÏS 02 5 O SC A R 019 MAYA. Myynnissä vain Meillä kotona -kaupoissa meko.fi/avotakka-maalit Sekoitimme uudet ihanat maalisävyt
Koulu ja koulutus saa tällaista aikaan, pysyy hyvien puolella, kuitenkin vain, jos se pystyy huomioimaan oppilaiden moninaisuuden ja onnistuu vähentämään kotitaustan vaikutusta pärjäämiseen. Leevi Ikonen on Heikki Ikosen poika, joka oli isänsä artikkelin aikana seitsemänvuotias kouluaan aloitteleva lama-ajan lapsi. Ennen muuta siitä on pitänyt huolen halu arvostaa koulutusta sekä koulutuksenkin kautta hankittu ei-taloudellinen pääoma. Vuonna 1997 vuosikymmenen alun laman syvin aallonpohja oli jo takana ja uusi nousu Nokian vetämänä aluillaan, mutta maassa oli silti yhä lähes 400 000 työtöntä työnhakijaa. Mutta oli numerossa muutakin kuin pukeutumista. Jälkimmäisestä seuraa osattomuus, jolla ei ole kuin kielteisiä seurauksia. Kysyttyään ensin, miksi suomalainen työtön ei kapinoi, Apunen jatkoi, että tyytymättömyys ei välttämättä ruokikaan kapinaa vaan populismia: Vaan eipä suomalaisilla näytä riittävän puhti populismiinkaan. paljastamatta liikaa Leevi Ikosen artikkelista tai Heikki Ikosen vanhasta tekstistä, joka on nyt uudelleenjulkaistu verkkosivuillamme, voi sanoa, että lopulta molemmille on käynyt aivan hyvin. Viha ja katkeruus ovat helposti niukkuuden seuralaisia silloin, kun niukkuus ei ole itse valittua. Kaikessa massiivisuudessaan lama ei synnyttänyt yhtään täys veristä populistista liikettä. Tamperelaisen Heikki Ikosen omakohtainen artikkeli Vihan hedelmät kertoi viisi vuotta työttömänä olleen Ikosen elämästä peruspäivärahalla, arjesta, jossa rikkoutuneen paistinpannun tilalle voi ostaa uuden vasta seuraavassa kuussa ja jossa lapselle ei aina ole bussirahaa päiväkotimatkaa varten. Twitter @niklasthesslund Sähköposti niklas.thesslund@a-lehdet.fi. Vaikka se ei ehkä noussut suoraan laman vaikutuksista, monin osin se nousi toisesta 1990-lukua määrittäneestä kokemuksesta. Tämän tehtävän tärkeys heijastuu jo molempien Ikosten artikkeleiden nimistä. Kannessa oli Kata Kärkkäinen ja sisällä laajoja muotikuvasarjoja, pitkä artikkeli Gianni Versacesta sekä muun muassa Jyrki Lehtolan essee senhetkisestä muodista. –– 90-luvun vennamolaisuus jäi näkemättä. Perussuomalaisten Timo Soinin kesäinen mopokiertue oli lähinnä säälittävä yritys lämmitellä tähteitä, elvyttää henkiin unohdetun kansan poliittista ruumista, kauan sitten kylmennyttä. 3 s y y s k u u 2 2 3 K esällä kaivoin hyllystä Imagen numeron lokakuulta 1997. Onko minulle mahdollista kaikki vai ei juuri mikään. nyt neljännesvuosisata myöhemmin tiedämme, kuinka populismille on Suomessa käynyt. 1990-luvulla me emme enää olleet samalla tavalla ”me” kuin ennen , Lindroos kirjoittaa ja tarkoittaa myös odotushorisonttien etääntymistä toisistaan. 1990-luvulla suomalaisten todellisuudet alkoivat erkaantua toisistaan. Ylisukupolvisessa syrjäytymisessä tuo osattomuus siirtyy Koulutuksen arvostus on ollut yhteiskunnassa kiinni pitävä ankkuri. Se on ollut sekä yhteiskunnassa kiinni pitävä ankkuri että eteenpäin vievä lautta. Toisille maailma näytti olevan auki ja toisille taas viimeisetkin ovet tuntuivat sulkeutuvan, kirjoitti Katja Lindroos heinäkuussa aikakauslehti Avun juhlavuosisarjassa, joka katsoo lehden historian kymmentä vuosikymmentä niitä määrittäneiden ilmiöiden kautta. Esseessään nuorempi Ikonen reflektoi, miten aineellisesti niukka lama-ajan lapsuus yhä tuntuu hänen elämässään ja kuinka se on vaikuttanut siihen, miten hän yhteiskunnan näkee. Ilman toivoa ne löytävät nopeasti vihollisia. Viha vai osallisuus NIKLAS THESSLUND P Ä Ä K I R J O I T U S sukupolviketjussa polvi polvelta eteenpäin, kun ei ole mahdollisuuksia tai halua päästä koulunkäynnin ja opiskelun kaltaisiin kyyteihin, joilla pääsee osallisuutta tuottavaan työelämään. Tämän ilmiön tarkastelusta on kyse Leevi Ikosen tähän numeroon kirjoittamassa artikkelissa Katkeruuden hedelmät. Lehden silloinen päätoimittaja Matti Apunen viittasi Ikosen artikkeliin pääkirjoituksessaan. Kaikista eniten kyse on koulutuksen ja sivistyksen arvostamisesta, uskosta ja ymmärryksestä sen aikaansaamaan hyvään. Arjesta, joka jatkuessaan sysää sivummalle ja painaa kasaan
62 ESSEE – ILMOITUSASIA 66 RUOKA – VIINIBAARI VAI RAVINTOLA. Nyt hän kirjoittaa, miksi se oli tärkeää ja mitä siitä seurasi. 24 Katkeruuden hedelmät Leevi Ikonen eli niukan lama-ajan lapsuuden. 82 Mieletön missio Mielen sairastumista on yritetty selvittää biologisesti 150 vuoden ajan vieläkään siinä onnistumatta. 48 Salakielen taitaja Yhä harvempi tuntee kaksi taitoa tai elämän osa-aluetta, jotka Niklas Varisto hallitsee: pikakirjoituksen ja kitararockin. valokuvaaja sanna lehto tyyli suvi poutiainen K A N N E N K UVA T Ä S S Ä N U M E R O S S A. 38 Silmistään hän näyttää minulta Miksi lahjasoluhoidoista yhä kieltäydytään, kysyy Karoliina Knuuti omakohtaisessa esseessään lahjasoluvanhemmuudesta. 58 Tästä ja toisesta ajasta Juho Hakkarainen päivitti kolme 1960-luvun novellia tähän päivään. S I S Ä L LY S L U E T T E L O 4 3 PÄÄKIRJOITUS 6 AVAAJA – PII TELAKIVI 9 KUUKAUDEN DATA 10 POLIITTINEN KOTI 14 KOLUMNI – RIIKKA SUOMINEN 14 Kaiken se kestää, kaiken se kärsii Oskari Nivala meni miehensä kanssa kirkossa naimisiin. Yksi sen seurauksista oli tunne ulkopuolisuudesta, joka oli samalla Ikosen voimavara. 68 ELOKUVA – RIKOS ON MINUN 70 MUSIIKKI – ANOHNI JA PJ HARVEY 72 KIRJA – HUONO TYTTÖ 74 KULTTUURISIVU 38–46 Lahjasoluvanhemmuudesta puhutaan vähän, vaikka suomalaisten lastenhankintaikä nousee. 72 Kaikilla mausteilla Juha Mieto syö enemmän mämmiä ja hakkaa enemmän halkoja kuin kukaan, mutta kuinka käy Miedolta maltillisuus, arkiset asiat
Postiosoite Image, 00081 A-lehdet Käyntiosoite Risto Rytin tie 33, Kulosaari, Helsinki Puhelin (09) 759 61 Twitter @imagelehti Sähköposti image@a-lehdet.fi, etunimi.sukunimi@a-lehdet.fi Facebook www.facebook.com/imagelehti Internet www.image.fi TEKIJÖINÄ TÄSSÄ NUMEROSSA Hans Eiskonen, Juho Hakkarainen, Sammeli Heikkinen, Pauliina Holma, Silvia Hosseini, Antti Hurskainen, Leevi Ikonen, Janne Itkonen, Katja Kallio, Karoliina Knuuti, Samuli Knuuti, Juuso Koponen, Sanna Lehto, Oskari Nivala, Oskari Onninen, Riina Peuhu, Suvi Poutiainen, Timo Pyykkö, Anja Reponen, Venla Rossi, Riikka Suominen, Nick Tulinen, Pekka Vahvanen, Elina Vitikka, Valtteri Väkevä, Juuso Westerlund. 38. Toimitus ei vastaa tilaa matta lähetetystä aineistosta. Aikakausmedia ry:n jäsen. Hän on lähettänyt miehelleen snapchatin lähes 2 900 päivänä peräkkäin. Kyseessä on kuitenkin Suomen Kansallisteatterin näytelmä. Imagen vuosikerta on 12 numeroa. s y y s k u u 2 2 3 5 K E S TÄV I Ä J U T T U J A OSKARI NIVALA Oskari Nivala (s. Essee oli Nuori Voima -lehdessä. Kustantaja A-lehdet Oy Myyntipäälliköt Mediaopas.a-lehdet.fi Repro ja sivunvalmistus Aste Helsinki Oy Painatus Kroonpress AS, Tartto 2023 Seuraava numero ilmestyy 27. Virallinen osoitteenmuutos postiin tai VTJ:lle päivittyy automaattisesti rekisteriimme. ISSN 0782-3614 päätoimittaja niklas thesslund vastaava tuottaja hanna parhaniemi ulkoasu hanna kahranaho & pauliina vuorinen digitoimituspäällikkö (ajankohtaismediat) miikka järvinen johtava ad (ajankohtaismediat) timo tervoja Oikaisut Numeron 5/2023 esseessä taiteen oikeamielisyydestä mainittiin, että Anna Tuorin ja Aleksis Salusjärven essee kapitalistisesta realismista olisi ollut Voima -lehdessä. syyskuuta 2023. MAINOSTAJAT Mediamyynti ja markkinointi mediaopas.a-lehdet.fi Trafiikki PunaMusta ASIAKASPALVELU JA LEHTITILAUKSET Internet www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu Puhelin 09 759 6600 (ma–pe klo 8–17) Puhelun hinta määräytyy liittymäsopimuksenne mukaan. 1990) on tamperelainen freelance-toimittaja ja käsikirjoittaja. Tilatut lehdet toimitetaan force majeure -varauksin (ylivoi mainen este, kuten lakko tai tuotannolliset häiriöt). numero. Tähän numeroon hän kirjoitti Katkeruuden hedelmät -esseen. 1996) on viestinnän ja yhteiskunnan moniosaaja, joka syttyy toisinajattelusta ja optimismista. vuosikerta, 308. Lisäksi esseessä kerrottiin Helsingin Kaupunginteatterin Kaikki äidistäni -näytelmästä. T E K I J Ä T. LEEVI IKONEN Leevi Ikonen (s. Hän työskentelee kansaivälisen PR:n ja brändin parissa sekä julkaisee someensa ajatuksiaan ja kukkia. Hän tuottaa Piennarfilmi-tuotantoyhtiössä viestintää, dokumenttielokuvia ja visuaalista journalismia
Fyysinen olemus. Maailmanlaajuisesti lukutaito on romahtanut, ja Suomessa lukemisen vähentyminen on trendi. Se pahoitteli, jos ei tiennyt vastausta. Oli mullistava hetki, kun pystyi omalla kännykällä todentamaan Turingin testiä vastaavan tilanteen, että saa tekoälyltä järkevän vastauksen. Tähän mennessä niiden tuottama kieli on ollut varsin kapulaista. Niistä puuttuu harkintakyky ja moraali. Sille saa erilaisia kasvonpiirteitä, miehen, naisen tai vaikka Einsteinin, jolloin se esiintyy Einsteinin ”roolissa”. Ja tosiaan täytyy muistaa, että kielimalleilla on pelkästään kieli. Se on oikein keskusteleva, mutta tietysti siitä puuttuu paljon ominaisuuksia, koska se on tekoäly. Suomenkielistä materiaalia on saatavissa verkossa huomattavasti englanninkielistä vähemmän. Pidätkö vakavana ja realistisena riskinä sitä, että tekoälyjen kehitys voi johtaa kirjoittamisen kaltaisten olennaisten perustaitojen katoamiseen. Jossain vaiheessa kaikki joka tapauksessa käyttävät niitä. Ihmisten ja varsinkin koululaisten täytyy vielä nähdä vaivaa. Kuka tahansa saattoi käyttää sitä, ja sadat miljoonat ihmiset rupesivat saman tien tekemään niin. Kun tulee lisäksi uusi täysi oikotie lukemiseen, on huolestuttavaa ajatella, mitä siitä voi seurata. ChatGPT:n piirteet oli helppo inhimillistää. Mutta täytyy muistaa, että nämä teknologiat ovat olleet laajassa käytössä vielä alle vuoden. Ehkä se on vielä tässä vaiheessa meidän etumme. Se oli selkeä iso harppaus. 6 AVA A J A Teksti Oskari Onninen Kuvat Timo Pyykkö M ikä kielimalleissa, kuten ChatGPT:ssä ja sen seuraajassa GPT-4:ssa oli sellaista, että tekoälybuumi suorastaan räjähti. Koska emme vielä tiedä, miten tekoälyt muuttavat yhteiskuntaa, on ehkä hyvä, että suomea osaavat kielimallit kehittyvät englanninkielisiä hitaammin, sanoo Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian tutkijatohtori Pii Telakivi. Miten se vaikuttaa siihen, miten suomenkieliset kielimallit kehittyvät. Suomen kieli on pienehkö ja sen puhujat ovat keskittyneet lähinnä yhteen valtioon. Meillä on työhuoneella keskusteleva robotti, joka on puhuva pää. Mitä esimerkiksi puuttui. Silloin joku voi ajatella, miksi edes oppia kirjoittamaan, kun tekoäly tekee sen hänen puolestaan. Kerrankin tekoäly, joka oikeasti toimi. P I I T E L A K I V I : Olisi tärkeä puhua siitä, mistä kaikesta haluamme teknologian avulla luopua” ”. Koulumaailmassa ja yliopistomaailmassa haetaan vielä linjaa, kuinka paljon tekoälyjä voi käyttää nyt. Ne eivät ymmärrä mitään tai pärjää faktoissa vaan ennustavat sen, mikä on todennäköisyys seuraavalle sanalle
s y y s k u u 2 2 3 7. Muistuttaja Teknologia ei ole koskaan arvovapaata, sanoo käytännöllisen filosofian tutkijatohtori Pii Telakivi
8 AVA A J A AVAAJA-palstalla asiantuntija aloittaa keskustelun ja taustoittaa ilmiötä. Jotkut filosofit ovat sanoneet, että teoria ei ollut uskottava, kun se kehitettiin 1990luvulla, mutta 25 vuo dessa on tapahtunut niin suuri teknologinen kehitys, että he ovat muuttaneet mieltään. On huolestuttava kehitys, että jää yksilön vastuulle säilyttää autonomiansa ihmisenä ja toimijana ja olla laiskistumatta täysin kaikessa kognitiivisesti vaativassa. Mikä on mielestäsi ärsyttävin tekoälyyn liittyvä väärinymmärrys. Hallitusohjelmassa halutaan ”mahdollistaa tekoälyn avulla tehtävät automaattiset viranomaispäätökset”. Olivat ne kuinka hyviä tahansa, aina tarvitaan kuitenkin ihmisen arviointikykyä. Suurten tek nologiayritysten arvot ovat markkinatalou den arvot, eikä ihmisarvo ole siinä ihan ykkösprioriteettina. Se ei ole ihan noin yksinkertaista. Uhkakuva on, että vain pieni eliitti osaa enää kirjoittaa ja tulkita näiden mallien toimintaa. Ne arvot pitää osata nähdä. Olen tutkinut laajennetun mie len teoriaa eli sitä, miten teknologiat tule vat osaksi kognitiota. Sitä pidetään ihmelääkkeenä sotekriisiin tai terveydenhuoltoon tai van hustenhuoltoon, vaikka se ei todellakaan ole sitä. Siten, ettei tekstejä osata enää tulkita kriit tisesti. Sen pointti on, että kun me tutkimme ihmis mieltä, ei riitä, että selvitetään aivotoimin taa. Jos olisi olemassa helppo robotti ratkaisu, joka siivoaisi kodin puolestani, rupeaisin todellakin käyttämään sitä. Mikä on laajennetun mielen teoria. Teko älyohjelma tekee saman niin paljon tehok kaammin, ja silloin esimerkiksi rasistisesti vääristyneet ajattelutavat koskettavat nopeasti paljon suurempaa määrää poti laita. Koronan aikana näkyi, mitä käy, kun kaikki sosiaalinen kans sakäyminen laitetaan Zoomiin. Toki ihmislääkäreilläkin on vääristyneitä ajattelutapoja, mutta ero on siinä, että ihmislääkäri pystyy kohtamaan vain hyvin rajallisen määrän potilaita. Yhtä huono asenne on se, ettei tekoäly kiinnosta tai koske minua ollenkaan. Näin näissä aina jotenkin käy. Se voisi rappeuttaa lukutaitoa ihan älyttömästi. Ennen piti muistaa tiettyjä asioita ulkoa ja tarvittiin tiettyjä taitoja, jotka on nykyään ulkoistettu älylaitteille. Sen, että teknologia ei ole koskaan arvo vapaata. Miten se käyt tää apuvälineitään ja teknologioita. Kaikessa tässä painaa teknokraattinen ideologia, jota ei nähdä. Mitä ajattelet asetelmasta, että globaalissa etelässä halpatyövoima kouluttaa tekoälyjä, jotta länsimaissa ihmisten ei tarvitse enää edes kirjoittaa tai ajatella itse. Pidetäänkö tekoälyä liian helposti vieraana toiseutena. Teorian kehittäneiden Andy Clarkin ja David Chal mersin esimerkki oli muistikirja, johon ulkoistamme kognitiivisia toimintoja, kuten muistin ja uskomukset. Mitä ajattelet. Uuden teknologian uskotaan aina tuovan mukanaan parannuksia, mutta samaan aikaan voidaan riistää surutta kenialaisia halpatyöläisiä. En näe sitä kovin onnistu neena vaihtoehtona, koska roboteilta puut tuu olennaisin eli kyky vuorovaikutteiseen ihmisen kohtaamiseen. Skaalau tumisvaikutukset unohtuvat. Olen sitä mieltä, että ihminen on teknologian muovaama olento, enkä tarkoita vain tekoälyä. Lisäksi on mustan laatikon ongelma. Sille on asetettu aivan liian suuret odo tukset. Olen Ruckensteinin kanssa samaa mieltä, että ehkä Suomessa ja suomalaisessa yhteiskunnassa on jokin erityispiirre, jonka vuoksi ei ymmärretä sitä, kuinka teknologia on aina arvolatautunutta ja muokkaa meitä ihmisinä. Pitää ottaa huomioon myös, miten ihmi nen toimii ympäristössään. Se muutti koko yhteiskunnan laajuista kognitiivista koneistoa. ”Teknologia ei ole koskaan arvovapaata. Mutta tärkeimmissä, hengen ja terveyden asioissa, vaikkapa oleskeluluvissa tai sai rausvakuutuspäätöksissä, näen, että riskit ovat niin suuret, että niitä ei pidä automa tisoida. Edes ohjelman kehittäjät, saati lääkärit tai potilaat eivät ymmärrä, miksi se on tehnyt jonkin päätöksen. Tästä tulee varmasti ongel mia, mutta ne eivät liity tekoälyyn vaan Piilaakson teknologiayrityksiin laajemmin. Miten voi ylipäänsä olla demokraattinen yhteiskunta, jos ihmi set eivät ole lukutaitoisia. Silloin jättää käsittelemättä tosi ison vaikuttavan osan yhteiskunnasta ja ihmisyydestä.. Erityisen kriittinen on lukutaito. Tenttikirjoista voi kysyä kielimallilta jo nyt, mitä tässä sanotaan, laita 10 ranska laista viivaa. Siinä on hyviäkin puolia, mutta puhutaan myös kognitiivisesta surkastu misesta. Mutta olisiko hyvä, jos tuollaisia tylsiä asioita ei tarvitsisi enää koskaan tehdä. Ihmisen kuitenkin on opetettava sille kaikki asiat. Ne arvot pitää osata nähdä.” – P I I T E L A K I V I Miten lukutaitoa rappeuttava vaikutus näkyy. Terveyden huollossa tekoälyohjelma voi diagnosoida hirveän tehokkaasti sairauksia isolta mää rältä ihmisiä. Englanninkielisessä mediassa näitä kysymyksiä käsitellään varsin paljon, mutta Suomessakin varmaan tarvittaisiin laajaa arvokeskustelua. Se on tosi ongelmallista. Miten teknologia luo normeja suomalaiseen yhteiskuntaan. Jotkut asiat on hyvä jättää ulkoistamatta. Mitä haluaisit sanoa tekoälystä liikaa toivoville. Olisi tärkeätä puhua siitä, mistä asioista haluamme teknologian avulla luopua. Ehdottomasti. Tehostaa voi auto maattisissa ja selkeissä kohdissa, joissa kri teerit ovat selkeät ja ihminen voi myöhem min tarkistaa, miksi päätös on tällainen. Toivotaan, että sillä voisi korvata ihmisen. Japaniin ei haluta maahanmuut tajia, joten siellä hoitajapulaa on koetettu ratkaista korvaamalla vanhusten interaktio seuralaisboteilla. Professori Minna Ruckenstein sanoi tällä samalla palstalla keväällä, että suomalaisten teknologiasuhde on liian neutraali. Voiko tällainen insinööriajattelu johtaa siihen, että tekoälyt pääsevät määrittämään yhteiskunnan normeja puolivahingossa. Tekoälyjä koulutetaan alustatalouden mekanismein: sovellukset tarjoavat halpatyöläisille ”keikkoja”. Silloin viranomainen ei itse välttä mättä ymmärrä, miksi päätös on tehty ja miten sitä perustellaan. Siinä on paljon riskejä. Luulen, että on varmasti hyvä, ettei me olla pelkästään supermukavuuden tilassa koko ajan. Kuuluu oikeusval tion periaatteisiin, että saat tietää ne
Masennuksen ja ahdistuksen hoitoon käytettyjen lääkkeiden kulutus Kirjoitettujen reseptien määrä Varsinaiset masennuslääkkeet Muut lääkkeet ESSITALOPRAAMI Cipralex, Escitalopram MIRTATSAPIINI Mirtagav, Mirtamerck, Mirtazapin VENLAFAKSIINI Efexor VO RTI OK SET IIN I Brin tell ix DULOKSETIINI Cymbalta, Loxentia, YentreveI SITALOPRAAMI Cipramil, Sepram, Citalopram MUUT SSRI-LÄÄKKEET MUUT MASENNUSLÄÄKKEET MAO I-LÄ ÄKK EET 5 milj. A H D IS T U N E IS U U S H Ä IR IÖ IS S Ä K Ä Y T E T T Ä V Ä T L Ä Ä K K E E T . Graafikassa nähtäviin muihin SSRI-lääkkeisiin kuuluu esimerkiksi vanha kunnon fluoksetiini, joka sekin pitää edelleen pintansa. 2,5 milj. L Ä Ä K E H A K U ; S U O M A L A IN E N L Ä Ä K Ä R IS E U R A D U O D E C IM 2 2 3 . Viime vuonna esketamiinia (ketamiinin isomeeri) määrättiin vain 62 reseptiä. Se le kt iiv is et se ro to ni in in ta ka is in ot on es tä jä t (S SR I) Ps yk oo si lä äk ke et G ab ap en tin oi di t U ni lä äk ke et M uu t Be nt so di at se pi in ijo hd ok se t OKSATSEPAAMI Opamox, Oxamin KETIAPIINI Seroquel, Ketipinor, Quetiapin RI SP ER ID ON I Ri sp er da l, Ri sp er id on OL AN TS AP IIN I Ola zax , So laz in, Za las ta, Zy pa dh era , Zy pre xa PREGABALIINI Lyrica GABAPENTIINI Gabrion, Neurontin TSOPIKLONI Imovane, Zopiclone, Zopiklon, Zopinox, Zopitabs, Zopitin TSOLPIDEEMI Stella, Zolpidem, Stilnoct, Elduar, Slorex, Somnor TEMATSEPAAMI Tenox PROPRANOLOLI Propral, Propranolol, Ranoprin LITIUM Lito MUUT LÄÄKKEET ALPRATSOLAAMI Xanor, Alprox DIATSEPAAMI Diapam, Stesolid MU UT BE NT SO DIA TS EPI INI JO HD OK SE T L Ä H T E E T : K E L A ; F IM E A N D . Kaikista masennuslääkkeistä eniten määrätään mirtatsapiinia, jonka reseptien määrä on lähes kolminkertaistunut vuodesta 2008. D E P R E S S IO . 1,5 milj. Vauhti kiihtyy Masennuslääkkeitä määrätään Suomessa vuosittain yhä enemmän ja enemmän. A T C -L U O K IT U S ; F IM E A N D . s y y s k u u 2 2 3 9 D A T A M asennuksen ja ahdistuksen hoitoon käytettävien lääkkeiden määräykset ovat kasvaneet Kelan tilastojen mukaan huimasti vuodesta 2008 vuoteen 2022. Lupaava uutuus ketamiini tuskin näkyy tilastoissa. L Ä Ä K Ä R IK IR J A D U O D E C IM. Ketamiinin suosion vähäisyyteen vaikuttanee se, ettei sitä luovuteta suoraan potilaalle. Essitalopraami on syrjäyttänyt hitaasti sitalopraamin suosituimpana SSRI-ryhmän masennuslääkkeenä. Huomattavaa kuitenkin on, että nykyisin sitä määrätään ilmeisesti enemmän aivan muuhun kuin masennuksen hoitoon, kuten muitakin masennuslääkkeitä. 3,5 milj. 1,0 milj. Myös venlafaksiinin ja duloksetiinin reseptien määrä on tuplaantunut, ja uuden tulokkaan vortioksetiinin kulutus on kasvanut varsin vauhdikkaasti sen tultua markkinoille vuonna 2015. K Ä Y P Ä H O IT O -S U O S IT U S ; S O C A D A , L U M IK U K K A 2 2 3 . 3,0 milj. Teksti Hanna Parhaniemi Infografiikka Juuso Koponen 100 000 reseptiä vuodessa. Sitä määrätään tasaisesti noin JUUSO KOPONEN on helsinkiläinen informaatiomuotoilija, jonka laatima datavisualisointi tai infografiikka taustoittaa aina yhtä kunkin numeron artikkelia. 2,0 milj. Samoja lääkkeitä käytetään esimerkiksi epilepsian, kivun tai ennenaikaisen laukeamisen hoitoon. Nenäsumutteena myytävän esketamiinin annostelun pitää tapahtua terveydenhuollon ammattilaisen valvonnassa
1 POL I I T T I N E N KO T I Laituri. Teksti Janne Itkonen Kuva Juuso Westerlund 3 H + K + K H H + S , 7 7 M ² , R A N T A S A U N A 2 5 M ² , K Y T Ä J Ä , H Y V I N K Ä Ä POLIITTINEN KOTI -palstalla kurkistetaan kaupunginvaltuutettujen koteihin. Mökki 15 kilometrin päässä kotoa oli kätevä myös kun lapset tulivat teini-ikään. Täällä pystyi piipahtamaan eikä tarvinnut jättää murrosikäisiä lapsia pitkäksi aikaa yksin kotiin. Tästä on 20 minuutin ajomatka Riihimäen rautatieasemalle, joten työmatka eduskuntaan sujuu näppärästi. Nekin vaiheet menivät nopeasti ohi. Nyt kaikki viihtyvät täällä erittäin hyvin. Korona-aikana olimme täällä talvellakin. ”Mökin yläkerrassa on etätyöpiste, mutta kesäaikaan on mukava tehdä töitä laiturilla. Harrastamme kylmävesiuintia. Oli se jäässä tai sula. Sille paikalle Niilo suunnitteli ja rakensi ensimmäisen 25-neliöisen saunamökin. 25 vuotta sitten tulimme tälle tontille ensimmäistä kertaa, silloinkin uimalla. Välillä lasten kavereitakin oli täällä yötä. Olisimme kyllä rakentaneet isommankin mökin, jos kaava olisi sen sallinut. Sopu sijaa antaa Kristillisdemokraattien valtuutettu ja kansanedustaja Päivi Räsänen mökkeili vuosikaudet 25 neliön kokoisessa saunamökissä. Pitkien työpäivien jälkeen on ihanaa päästä metsän keskelle, riisua työvaatteet ja käydä järvessä rentoutumassa. Viisi lasta nukkui parvella, aikuiset tuvassa. Tilaa on nyt vähän enemmän, mutta lapsenlapsiakin on siunaantunut jo kymmenen. Mahdumme tänne kaikki yhtä aikaa, mutta varsinaisista makuuhuoneista on pula. Riihimäen kaupunginvaltuustossa olen istunut 30 vuotta, mutta tänne Hyvinkään puolen kaavoihin minulla ei ole ollut vaikutusta.” ”. Mahduimme siihen hyvin. Olemme mieheni Niilon kanssa kovia avovesiuimareita. Kesäisin laitamme välillä suppilaudat kiinni toiseen nilkkaan ja kierrämme pitkiä matkoja järvellä. Myös kuutisen vuotta sitten valmistunut päämökki on Niilon rakentama. Laitureita on kaksi. Ensimmäinen ajatus oli, että näin jyrkkään rinteeseen ei ainakaan kukaan rakenna. Saunamökin laiturin päässä on niin syvää, että se on ollut aina kovassa hyppykäytössä, ja liukumäkikin siitä löytyy lapsille.” M eillä on edelleen omakotitalo Riihimäellä, mutta asumme mökillä aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn
s y y s k u u 2 2 3 1 1 Luonto. Paratiisissahan on aina myös käärme, täälläkin laiturin alla pesii usein rantakäärmeitä. Se on vaaraton otus mutta ei ehkä mieluisin uimakaveri.”. ”Parasta täällä on luonto ja vuodenajoittain vaihtuva maisema. Eläimiä on paljon, lintujen ja peurojen lisäksi myös ilveksiä näkyy usein
Kuten kulttuurihistorioitsija Marika Haataja on sanonut, elämme aikakaudella, jossa ihmisen moraalinen velvollisuus on maksimoida hänen oma nautintonsa. RIIKKA SUOMINEN on helsinkiläinen toimittaja ja ilmastoaktivisti.. Seksityöntekijän luona voi ”harjoitella seksitaitoja” tai ”selvittää mieltymyksiä”. Että kun ilmiö on olemassa, kannattaa lopettaa moralisointi ja keskittyä siihen, että toiminta olisi seksin myyjille mahdollisimman turvallista. minusta seksikauppa on osa (sukupuolittunutta) vallankäyttöä. Seksinostaminen on sallittua, kunhan varmistaa, ettei ”myyjä” (vaikka tietenkään kyseessä ei silloin ole seksin myyjä vaan raiskauksen uhri) ole ihmiskaupan uhri. Mediassa sana prostituutio on vaihtunut seksityöhön. Se on, eikä ole normaalia kaupankäyntiä hankkia palveluita sorretuilta ihmisiltä. Nauttimisvaatimus on niin tiukka, että seksuaalisella haluttomuudella on tautiluokitus. Suomalainen prostituutiota sääntelevä laki on esimerkiksi Ruotsia löyhempi. Muutenhan hän laiminlyö hyvinvointinsa. nykyinen keskustelu yksityisyrittäjä-seksinmyyjistä sopii mainiosti aikamme tapaan nähdä seksi. Naisilta, joilla ei ole muita vaihtoehtoja elannon hankkimiseen tai jotka on ihmiskaupassa pakotettu siihen. Kun seksi nähdään näin välttämättömänä osana elämää, niin tokihan sen pitää olla saavutettavissa myös heille, jotka eivät sitä ihmissuhteissaan saa. EU:n arvioiden mukaan suurin osa ihmiskaupasta liittyisi naisten seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Toimittajan on mahdollista haastatella voimaantunutta suomalaista seksityöntekijää mutta ei autoon seksityöhön pakotettua romanialaista alaikäistä. Helsingin Sanomien seksikauppaa käsittelevissä jutuissa on tänä kesänä toistunut tieto, että vain 6–12 prosenttia seksiä myyvistä olisi ihmiskaupan uhreja. Haluaisin yhteiskunnan, jossa naisten hyväksikäyttöä yritettäisiin vähentää. Esimerkiksi bioetiikan ja yhteiskuntafilosofian tutkija Joona Räsänen puhuu seksin epäoikeudenmukaisesta jakautumisesta kansanterveysongelmana, koska ”aktiivinen seksielämä parantaa ihmisen hyvinvointia”. Seksin myyjät kertovat palveluistaan julkisuudessa, ja osa tutkijoista, esimerkiksi sosiologi ja apulaisprofessori Niina Vuolajärvi haluaa helpottaa elinkeinon harjoittamista. Siinä seksi on paitsi luonnollista myös välttämätön osa hyvinvointia. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos ihminen haluaa myydä seksipalvelua, mutta nyt käytävässä keskustelussa on silti asioita, jotka vaivaavat. Minusta median tapa haastatella valikoivasti seksikaupassa työskenteleviä johtaa ostajia ajattelemaan, ettei ihmiskauppa olisi merkittävä osa ilmiötä. Ihmiskauppaan keskittyvä poliisi saatiin Suomeen vasta kaksi vuotta sitten, enkä ole huomannut suomalaisia miehiä valistettavan siitä, miten erottaa ihmiskaupan uhri seksiä vapaaehtoisesti myyvästä. Joku voisi mennä vielä pidemmälle ja väittää niitä suorastaan terveyspalveluiksi. Vastuullisen nykyihmisen tulee tutustua omaan seksuaalisuuteensa itsetyydytyksen avulla. 1 2 K O L U M N I V iime vuosina on puhuttu paljon kaupallisesta seksistä. Ja niinpä Helsingin Sanomien haastattelema seksuaalikasvattaja kutsuukin seksipalveluita hyvinvointi-, virkistysja elämyspalveluiksi. London School of Economicsin tutkimus vuodelta 2013 osoittaa, että laillinen prostituutio lisää ihmiskauppaa. Seksikaupasta voikin ajatella samalla tavalla kuin huumeista ja käyttöhuoneista. median tapa käsitellä ilmiötä valkopesee sitä. Minua ihmetyttää niinkin tarkka luku, kun asiantuntijoiden mukaan ihmiskauppa on hyvin piilossa ja tietoon tulleet tapaukset jäävuoren huippu. Reiluimmillaankin se on jälleen yksi hoivan ja hyvinSeksityön valkopesu RIIKKA SUOMINEN K O L U M N I vointipalvelun muoto, jota naiset tarjoavat miehille ja köyhät rikkaille. Voi argumentoida, että miksi seksi olisi niin eri asia kuin että köyhä nainen siivoaa varakkaan miehen kotia, mutta minusta on sietämätöntä, että rahalla voi hankkia pääsyn toisen ihmisen ruumiin aivan jokaiseen soppeen. Tästä kelasta ei ole kovin pitkä matka siihen, että ihmisen on oikeus, jollei suorastaan velvollisuus, hankkia seksiä vaikka sitten rahalla
70 % pienempi kuin riisin * Kauran hiilijalanjälki on n. 70 % pienempi kuin riisin *. Kauran hiilijalanjälki on n
1 4 1 4
Miksi seksuaalinen suuntautuminen aiheuttaa yhä niin paljon vihaa, että se menee lähimmäisenrakkauden ja Suomen lain edelle. s y y s k u u 2 2 3 1 5 Teksti Oskari Nivala Kuvat Sanna Lehto Tyyli Suvi Poutiainen Oskari Nivalan ja hänen miehensä kirkkohäistä tuli valtakunnan uutinen. KAIKEN SE KESTÄÄ, KAIKEN SE KÄRSII. Laki oli vihkimisen puolella, kirkko ja osa ihmisistä eivät
Joku naispuolisista ystävistäni ojentaa tokaisijaa, ja huoleton nuoruus jatkuu raiteillaan. Moniavioisuus ja pedofilia ovat kommenttipalstojen ikivihreitä klassikoita, mutta homoseksi se vasta iljettävää onkin. Vuoden 2023 alussa 65,1 prosenttia suomalaisista kuului evankelisluterilaiseen kirkkoon, mutta vuoden 2022 seurakuntavaalien äänestysprosentti oli ainoastaan 12,7 – siis kirkkoon kuuluvista. Tämä joukko on merkittävä, heitä on laskenta tavasta riippuen kirkolliskokouksessa jopa niukka enemmistö. Kirkon ohjeistuksen mukaan papit eivät saa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Suurten ikäluokkien edustajat käyttävät sujuvasti sukupuolisensitiivisiä ilmauksia, työpaikoilla palkataan ihmisiä edistämään yhdenvertaisuutta ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvan vitsin heittäjä saa naurunremakan sijaan osakseen myötähäpeää ja moraalisen näpäytyksen. Miten kukaan voi vihata rakkautta, jos edes auttavasti ymmärtää, mitä rakkaus on. 13.) On silti tärkeää nähdä kaikki se hyvä. Oppia kohtaamaan erilaisuutta paremmin, antamaan moninaisuudelle tilaa ja muuttaa omia sisäistettyjä ennakkoluulojaan. Virallisen kirkon kannan mukaan avioliitto on yhä edelleen miehen ja naisen välinen. Koska liberaalit ja maallistuneet kirkon jäsenet eivät koe paloa kirkkopolitiikkaan,. Mitä kertookaan ihmisen maailmankatsomuksesta ja ihmiskuvasta, jos rakkaus nostattaa vihaa. Hintti. Kirkolliskokouksen maallisen järjen vastainen toimintamalli järkyttää asiaan perehtymättömiä. Varmaan kipein suomenkielinen sana kuvaamaan miehiin mieltynyttä miestä. Kuinka monta ihmismieltä tämän maailman on vielä rikottava, jotta vuosisatoja jatkunut jaottelu oikeanja vääränlaisen rakkauden välille jäisi lopullisesti historiaan. Suomalaisen yhteiskunnan rakenteista – sieltä tomuisesta kivijalasta – löytyy vielä yksi kivikasa, johon säröistään huolimatta valo ei täysin yllä. Olettama heterosuhteista on niin syvä, ettei kirkkojärjestys edes mainitse avioparin sukupuolia – eihän mitään muuta voi ollakaan. Seurakuntavaalien alhaisen äänestysprosentin takia kirkolliskokouksen maailmankuva on kaukana tavallisten kirkkoon kuuluvien suomalaisten arvoista. Ainakaan sellaisen rakkauden, joka on kahden miehen välistä. 75 prosenttia kirkolliskokousedustajista tulisi täten saada äänestämään homovihkimisten puolesta. Olisi väärin olla korostamatta sitä joukkoa, joka näkee kaiken rakkauden kauniina ja tahtoisi viedä kirkkoa moderniin ihmislähtöiseen suuntaan. Vaikka matkaa on kuljettavana ja työtä tehtävänä, seksuaalija sukupuolivähemmistöillä on enemmän tilaa olla ja hengittää kuin koskaan. Liian moni ei osaa tai suostu näkemään rakkauden kauneutta. Näen jatkuvasti ympärilläni ihmisiä, jotka haluavat oppia. Lähetän ajatukseni ja rukoukseni kaikille niille, jotka eivät öisin saa unta, kun eivät voi lakata ajattelemasta miesten välistä anaaliseksiä. Sen on pakko olla. Rietasta ja likaista, eläimellistä haureutta vailla herkkyyttä tai rakkautta. ”Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.” (1. Kor. Evankelisluterilainen kirkko on tavoilleen ja historialleen uskollinen pyhättö, jonka ruori kääntyy tahmeasti. Kirkon virallista kantaa valvoo ja muuttaa kirkolliskokous, kirkon omaa eduskuntaa muistuttava elin, joka päättää oikean ja väärän. Voiko joku todella uskoa, että itsensä pelon vuoksi tukahduttava ihminen voisi nousta täyteen kukoistukseensa ja kylvää ympärilleen hyvää. Ajoittaisista pimeistä päivistä huolimatta meillä on kaikki syyt olettaa, että tulevaisuus on vieläkin valoisampi. Muuttaakseen kirkon avioliittokäsitystä kirkolliskokoukselle ei riitä demokratiassa tyypillinen yksinkertainen enemmistö, vaan muutos vaatii toteutuakseen kolmen neljäsosan määräenemmistön – siis jopa suuremman osuuden kuin perustuslain muutos. Näille ihmisille tahdon antaa kaiken tukeni, sillä oikeaoppista terminologiaa arvokkaampaa on aina vilpitön pyrkimys hyvään. Raamattu on sen ikiaikaisesti sinetöinyt, eikä ihmisen tulkinnan tule sitä muuttaa. Harva ominaisuus on niin pitkään nähty likaisena, ällöttävänä, epäilyttävänä, sairaanakin. Se ei kuitenkaan pelasta kirkkoa ihmisvihalta. Mikä siinä onkaan, että niin usein homojen oikeuksista puhuttaessa ahdasmielisimpien mieleen tulee ensimmäisenä juuri petipuuhat. Ajatteleeko joku pimeä mieli todella niin, että kieltämällä, alistamalla ja herjaamalla rakkautta tämä maailma saavuttaisi ihanteita, joita yleisesti pidämme tavoiteltavina. Yksin tällä viikolla olen lukenut useamman sosiaalisen median kommentin, jossa homous rinnastetaan eläimiin sekaantumiseen. Inkvisiittorien, fundamentalistien ja muiden menneisyyteen hapuilevien vääristyneen suuri edustajamäärä on halvaannuttanut koko instituution päätöksentekokyvyn avioliittokysymyksessä. Putkimankan jyskeen lävistää kuitenkin halveksuva tokaisu: ”Toi on kyl yks vitun hintti.” Ei mitään, jatketaan bileitä, juuri kukaan ei välitä. Kirkolliskokousta ei valita suoralla vaalilla, vaan valinnan tekee seurakuntavaaleissa valitut valtuutetut. 2017 voimaan astunut tasa-arvoinen avioliittolaki ja sitä edeltäneiden vuosien yhteiskunnallinen keskustelu on muovannut suomalaista ilmapiiriä täysin toisenlaiseksi alle vuosikymmenessä. Enhän mä tällaisesta välitä, olen tuollaisten ihmisten yläpuolella. 1 6 T einivuosien kotibileet tuoksuvat Pirkka-oluelta, Victoria’s Secretin body mistiltä sekä avonaiselta nuuskapurkilta
s y y s k u u 2 2 3 1 7
1 8 Jeren asu: Paita, By Hinders. Housut, Acne Studios / Beam. Oskarin asu: Paita ja housut, By Hinders. Kuvauspaikka: Johanneksenkirkko
Siksi teo logisen saivartelun sijaan olisi tehtävä kaikki voitava, jotta kirkon pääviestiä saataisiin terävöitettyä modernia maailmaa puhuttelevaksi. Miksi tavallisen maallistuneen kansalaisen tulisi olla mil lään tasolla kiinnostunut jäykän ja hitaan uskonnollisen yhtei sön sisäisistä ristiriidoista, pohtii varmasti moni. Näin moni tekeekin, vastoin työnantajansa käskyä. Kirkolla on lääke moneen. En voi syyttää ketään kirkon jättävää, vaikka ilmiö surettaakin minua. Tukea tulee aivan kaikkialta, sekä väistyneen että uuden hallituksen ministeritasolta saakka. Seuraavalla viikolla tuomiokapituli oli vastaanottanut kaksi kantelua, syynä virkavelvollisuuden rikkominen. Eikä suotta. Sekä elohopea että paine kirkon sisällä kohoaa. Rakkaus ja yhteisöllisyys voisivat pitää huo len, että jokainen saa tulla sellaisena kuin on. Helvettiin ollaan kuulemma matkalla kaikki. Uusi aika on käsillä. K esäkuussa juhannusta edeltävä viikko enteilee tukalia hetkiä. Jokaisella pappisvihkimyksen saaneella on vihki oikeus siinä missä maistraatin henkikirjoittajalla tai julkisella notaarilla. Jo häitä seuraavana päivänä ensimmäinen toimittaja soitti äidilleni. Sähköposteja, Facebookviestejä, Instagramin DM:ää, junaasemalla pysäyttävä tuntematon henkilö, joka tahtoo kiit tää äitiäni. Kirkon ’Ovet auki’ strategia voisi parhaimmillaan olla osaratkaisu uupu Jo häitä seuraavana päivänä ensimmäinen toimittaja soitti äidilleni.. Yksi näistä oli oma äitini. Mikkelin piispanvaalissa käydään ratkai seva toinen kierros, jonka voittaa liberaali Mari Parkkinen. Kirkon jäsenmäärä on laskenut tasaisesti jo vuosia samalla kun päiviräsäset ovat kommenteillaan tehneet kaikkensa vauhdit taakseen jäsenkatoa ja uskontoihin kohdistuvaa epäluuloa. Äidiltäni kysytään, mikä meni kasvatuksessa pieleen, kun pojasta kasvoi hintti. Tänä keväänä toukokuisena lauan taina elimme päivän kuin sadussa, minun ja tuoreen mieheni häissä. Ei ole näköpiirissä sellaista kirkolliskokousta, joka kykenisi tekemään mitään päätöstä kirkon avioliitto käsityksen saralla. Harva tietää, että kirkko on ollut esimerkiksi maailman köyhimpiin kolkkiin toimitettavan kehitysavun pio neereja jo vuosisatojen ajan. Kuulemma vierailu ilotalossa olisi tervehdyttänyt. Mies, jonka mukaan ”kirkon ei tule olla avoin sellaisille vieraille ideologioille, jotka pyrkivät murtamaan sen opetusta ihmisestä, avioliitosta ja seksuaalietiikasta”. Asiaa puidaan MTV:n kymppiuutisissa, Faceboo kin kommenttipalstoilla, paikallislehdissä sekä puskaradioissa ympäri maan. Hänen tieltään astuu syrjään kirkon kenties konservatiivisin johtaja. Joku tuntematon ”Mari” kaivautuu Twitterprofiilissani yli vuoden taa ja ihmet telee, kuinka pappi voi siunata poikansa ja tämän rakastajan ”siitinten mahdollisesti päivittäisen kiihoituksen ja tuhannet hekumalliset anaali yhdynnät”. Annamme haastatteluja lähes jokaiselle suurelle valtakunnalliselle medialle. Vihkioikeus ei myöskään ole sidottu työpaikkaan, vaan se on pappisvihkimyksen sementoima. Jälleen kerran ihmisvihaajia tuntuu kiinnostavan lähinnä se peppuseksi. Kirkon tarjoamaa yhteisöllisyyttä, turvaa ja lohtua ei pidä vähätellä aikana, jolloin mielenter veyden ongelmat ovat muodostuneet kansanterveydelliseksi vitsaukseksi. Papin ei tarvitse olla evankelisluterilaisen kirkon palveluksessa voidakseen käyttää suotua oikeuttaan vihkiä kenet tahansa esteettömän parin. Volyymi, jolla koko maa tuntuu käsittelevän omia häitäni, on kiistämättä häkellyttävää. Mikään maallinen laki ei estä pappia vihkimästä samaa sukupuolta olevaa pariskuntaa juridisesti pätevään avioliittoon kirkossa. Moni ei ehkä tule ajatelleeksi, kuinka ratkaisevia kirkon diakoniatyön tarjoamat avustukset voivat olla heille, jotka ovat tippuneet hyvinvointivaltion vii meisenkin turvaverkon läpi. Jäsen katoa vauhdittaa eroavien lisäksi vanheneva väestö. Perjantaina 16.6. Tämä konservatiivien performanssi asettaa papit juridiseen limboon. Parturini ker too nähneensä minut iltapäivälehdissä, kollegat kymppiuuti sissa. Kyynelten sumentamien silmien läpi katsoin alttarin takana seisovaa äitiäni, joka uhmasi kirkon tahtoa, koska tiesi sen olevan oikein. Osasimme odottaa jälkipyykkiä, mutta viikkokausia kestävää paineaaltoa emme nähneet tule van. Liian moni näkee kirkosta vain sen pölyisen ja huonosti hoidetun imagon. Näistä elämäni kauneimmista hetkistä kirkkopolitiikka oli kaukana, kun läheisimpien ihmis ten kannatteleva rakkaus loi yllemme kuin suojelevan kuvun. Piispoista liberaalit onnittelevat julkisesti, toiset eivät pihahdakaan. Naisia ei kirkon johdossa ole edelleenkään liikaa. Samaan aikaan en voi kiistää tyytyväisyyttäni. Nimelläni ja kasvoillani käytävä julkinen keskustelu – ja konservatiivisim pien huuto – on pieni hinta siitä yhteiskunnallisesta hyvästä, jota kaikki tämä voi saada aikaan. Jos olisin kirkon johdossa, suhtautuisin pysäyttävällä vaka vuudella tulevaisuudessa siintävään rahoituskriisiin. s y y s k u u 2 2 3 1 9 vallassa on vinoutuneen paljon heitä, jotka fantasioivat 2000 vuotta vanhojen tekstien kirjaimellisen tulkinnan sanelemasta elämästä. Hääpäivänämme emme miettineet kirkolliskokousta tai funda mentalisteja. Kaikki oli niin oikein ja puhdasta kuin Jumalan kasvojen edessä suinkin voi
Muistat varmaan, kuinka Martti Luther naulasi katolista kirkkoa arvostelevat teesinsä kirkon oveen 1500-luvulla. Lopputulos on parhaimmillaankin sottaista. Maailmanhistorian suuret murrokset ja edistys kumpuavat usein kapinasta – tai vähintään tottelemattomuudesta. Empatia ja kunnioitus ovat aseina terävämpiä kuin viha ja syytös. Ihmisyyden ja kohtaamisten parantava voima on mykistävä. M iksi niiden homojen on pakko päästä naimisiin, eikö rekisteröity parisuhde riitä”, kysyi muuan rouvaskonservatiivi sosiaalisessa medias sa. Ennen tasa-arvoisen avioliittolain voimaantuloa hintit pystyivät rekisteröimään parisuhteen. Ihmiset riippumatta taustasta, uskonnosta, asuinpaikasta tai muustakaan muuttujasta jakavat tietyn käsityksen hyvästä ihmisyydestä ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Jostain syystä ihmiset, valtiot, organisaatiot ja jopa hengelliset instituutiot epäonnistuvat edistämään tätä hyveellistä ohjetta täysin tyylipistein. Ymmärrän, että uskonnot eivät ole rinnasteisia politiikkaan vaan ne ovat uskontokuntaan kuuluville jotain syvempää ja muuttumattomampaa. Eihän kukaan tahdo näkkileipää jos tarjolla on uunituoretta hapanjuurileipää. Ymmärrän, ettei vuosituhansia vanhaan pyhään kirjoitukseen tehdä ohjelmistopäivityksiä viikoittain. Siksi taistelu voitetaan ” Empatia ja kunnioitus ovat aseina terävämpiä kuin viha ja syytös.. Tänä päivänä harva evankelisluterilaisen kirkon jäsen arvostelee Lutheria kapinastaan. Ymmärrän kirkkoa. Kun kyse on vähemmistöjen oikeuksista, lähes aina osa täysien oikeuksien haltijoista – tässä tapauksessa heteroista – kokee tasa-arvon kutistavan omia oikeuksiaan. Että me ihmiset jollain tasolla synnynnäisesti tahdomme tehdä hyvää toisillemme. Edes umpimielisin fundamentalisti ei ansaitse nöyryytystä. Kukaan ei muuta mielipidettään tullessaan nöyryytetyksi. Saati Parksia, Martin Luther King Jr:ia tai Nelson Mandelaa rotusorron vaistaisesta aktivismista. Tai kuinka vuonna 1955 Rosa Parks kieltäytyi luovuttamasta linja-autossa istumapaikkaansa valkoihoiselle matkustajalle. Olen vakuuttunut, että vuosikymmenten kuluessa ei ole heitäkään, jotka arvostelisivat 2010ja 2020luvun ilmastoaktivisteja. Kyse ei ole kuitenkaan vain lakiteknisyydestä vaan perustavanlaatuisesta arvoasetelmasta yhteiskunnassa. On julkinen salaisuus, että kaikkein kovaäänisimmät kiusaajat ja muut pahantahtoiset sortajat kärsivät muita heikommasta itsetunnosta. Ymmärrän, että hengelliseen elämään sitoutuneen on vaikeaa muuttaa käsitystään totuudesta – ei kai kukaan meistä haluaisi myöntää olevansa historian väärällä puolella. Maailma on aina mennyt eteenpäin toimimalla, niin nytkin. Tässä on mielestäni jotain perustavanlaatuisella tavalla kaunista. Ei vähemmistöillä ja marginalisoiduilla ole mitään moraalista velvollisuutta tyytyä enemmistön ja valta-asemassa olevien almuihin, joita he suuressa laupeudessaan koettavat tarjota tasavertaisena omiinsa. 2 van kansamme murheisiin, kunhan jokainen kokisi olevansa tervetullut. Vuonna 2018 Greta Thunberg kieltäytyi menemästä perjantaisin kouluun riittämättömän ilmastopolitiikan vuoksi. Tuomitseva moraalisaarna on kuin yrittäisi leikata tomaattia liian tylsällä veitsellä. Väitän, että yksi ihmiskuntamme kohtalon kysymyksistä on, kuinka hyvin onnistumme vaalimaan yhteisöllisyyttä ja tarjoamaan yksilöille merkitystä niiden sisällä. Että koko ihmiskunta jakaa ihanteen, kuinka kohdella toisiamme. ”Joskus maailma menee eteenpäin toimimalla”, sanoi äitini eräässä haastattelussa kommentoidessaan kirkon ohjeistuksen vastaista toimintaansa. Tahdon kirkon sisälle kaikkea muuta kuin sotaa ja solvauksia. Tähänkin tarvitsisimme yhteisöä ja empatiaa; ihmisvihan voi taltuttaa vain lempeydellä. Myös jatkuvuudella on itseisarvo, myönnän. Jokainen on motivoituneempi kuuntelemaan kunnioittavasti erimielistä kuin raivopäistä herjaajaa. Ihminen on yhteisöistä elävä, eikä se evolutiivinen piirre laimene kulttuurin muutosten myötä. Yksikään konservatiivi ei libaralisoidu homon huutaessa solvauksia. Tätä reseptiä kirkolla ei olisi varaa jättää hyödyntämättä. Yksi tunnetuimpia Raamatun lainauksia on Jeesuksen Vuorisaarnasta: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” Kultainen sääntö kätkee sisäänsä valtavan määrän moraalisesta koodista, johon nykymaailmamme perustuu. Taistelen taantumusta ja pimeyttä vastaan empatialla ja kunnioituksella, mutta peruuttamaan tai vaikenemaan en suostu. Vastaavia viisauksia ja muotoiluja löytyy useimmista maailman suurista uskonnoista. Vähemmistöjen ei tarvitse tuntea, saati osoittaa kiitollisuuttaan siitä, että saavat taistelun jälkeen saman kuin muut. Kenties kaikkein vähemmistövihamielisimpien omanarvontunto on niin hauras, että he tarvitsevat toimiakseen jonkun, jota polkea ja nöyryyttää. Kill them with kindness. K uinka siis tämä taistelu voitetaan. Se oli sellainen b-luokan järjestely, jonka juridiset oikeudet eivät vastanneet heteronormatiivista avioliittoa
s y y s k u u 2 2 3 2 1
2 2 2 2
Pohjimmiltaan kyse on kirkon ihmiskäsityksestä; olemmeko kaikki samanarvoisia vai vallitseeko välillämme sattumanvarainen arvojärjestys, jossa enemmistö dominoi vähemmistöä ja näiden oikeuksia. Minä uskon, että ihmisten keskinäinen hyvyys kykenee ratkomaan ristiriitoja aina, kun siihen löytyy tahtoa. Kuten eräs ihailemani poliitikko totesi: liberaalin vastakohta ei ole konservatiivi vaan autoritääri. Ulkopuolelta ne kyllä ovat kauniita, mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa.” (Matt. Kukaan itselleen rehellinen ei voi väittää, että kaikki kristittyjen pyhän kirjan jakeet olisivat relevantteja, saati tavoiteltavia toimintaohjeita vuosituhansienkin jälkeen. Uskon muutokseen. Oikeastaan tiedän sen jo tapahtuneen. Mikään ei ole tietenkään kirkossa kuulutettua – kirjaimellisesti –, mutta niin heikot kuin voimakkaammatkin signaalit kirkon uumenista kertovat, että avioliittokäsitys on muuttumassa. Koska kuulehan, sinä hintin kivittäjä: rakkaus ei koskaan katoa (1. Kuten myös Rosa Parks, en minäkään vaadi itselleni mitään ylimääräistä. 23.) Kristitty arvomaailma näkyy kaikkialla suomalaisessa yhteiskunnassamme. Onhan Raamatun lukeminen aina myös tulkintaa. Emme varmuudella voi edes tietää, kuinka monta kertaa eri kielten välillä nyt lukemaamme tekstiä on käännetty. Oikeastaan tiedän sen jo tapahtuneen.. Vapauden puolustajan tulee kavahtaa muiden kahlitsijoita. Miksi siis yksittäiset jakeet olisivat homoliittojen kontekstissa painavampia kuin Raamatun ydinsanoma lähimmäisenrakkaudesta. Kykenemmekö yhä elämään toistemme kanssa. Jos vastustaa samaa sukupuolta olevien avioliittoa, sellaiseen järjestelyyn ei kannata itse ryhtyä. Pinnan alla on porissut pitkään, mutta nyt kattila kiehuu jo yli. Kykenevätkö maailmankuvan järkkymisestä kärsivät löytämään tasapainon ilman vihaa. Ei ole myöskään totta, etteikö kirkko muuttuisi ajassa. Naispappeus on ollut Suomessa mahdollista vain reipas 30 vuotta, eivätkä kaikki miehet ole päässeet tästä vieläkään yli. Kykeneekö kirkko ja koko yhteiskunta yhdistämään aatteita, maailmankatsomuksia ja erilaisuutta, vai kaivaudummeko poteroihimme huutamaan yhä kovempaa. He, keiden usko hapertuu homojen polvistuessa sinetöimään rakkautensa, voivat joko erota kirkosta tai olla osallistumatta edellä mainittuihin tilaisuuksiin. Nykyään seurakunnat järjestävät hevimessuja ja laulavat euroviisukappaleita kirkossa. Minä uskon muutokseen. Olemalla rohkaisija ja sillanrakentaja. Olisi hämmästyttävää, jos vuosituhansien varrella maailman luetuimpaan ja käännetyimpään kirjaan ei olisi eksynyt jokunen ajatusvirhe tai ajassa muuttunut tulkinta. s y y s k u u 2 2 3 2 3 dialogin ja toiminnan cocktaililla. Ei liene vaikeaa arvata, mitä köyhien ja sairaiden puolustajana tunnettu Jeesus ajattelisi nyt käytävästä avioliittokeskustelusta: ”Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te olette kuin kalkilla valkaistut haudat. Uskomme heikoimpien puolustamiseen ja olemme maailman tasa-arvoisimpia maita. Vaadin ainoastaan sen saman istumapaikan, joka muillekin kuuluu. Ajatukset naisten tarttuvasta saastaisuudesta kuukautisten aikaan tai kehotukset vanhemmille kivittää niskuroivat lapset ovat vanhentuneita jo kauan aikaa sitten. 10 vuotta sitten oli vielä täysi mahdottomuus, että kirkko olisi osallistunut Pride-kulkueeseen. Minä uskon, että maailma muuttuu toiminnalla. Luterilaisen kristinuskon mukaan armo kuuluu kaikille, eli helvetin sijaan myös hinteillä pitäisi olla luvassa ihan mukavat oltavat. Olemalla valmis puolustamaan itseäni ja kaltaisiani. Piet. Kuten edesmennyt presidentti Mauno Koivisto totesi: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.” Ennemmin olen huolissani siitä, mitä käy, kun avioliittokäsitystä laajennetaan. Raamattu on täynnä 2 000 vuotta vanhaa tarinaa, jota fundamentalistisinkaan kristitty ei – ainakaan rikosoikeuden puitteissa – toteuta. Arvojaan tulee puolustaa ylpeydellä ja pelottomuudella muttei koskaan demonisoinnilla ja inholla. En ole niinkään huolissani itsestäni tai edes homojen asemasta kirkossa. Kenenkään ei tarvitse muuttaa vakaumustaan homojen vuoksi, on ainoastaan sallittava sama vakaumus ja sen mahdollistamat rituaalit myös muille, seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Väitteet ikiaikaisesta ja muuttumattomasta instituutiosta ja moraaliltaan erehtymättömistä pyhistä kirjoituksista ovat joko itsepetosta tai tietämättömyyttä. Hurskainkaan kristitty ei elä täysin Raamatun oppien mukaan. Olemalla historian oikealla puolella. Uskoakseni on vain ajan kysymys, kun kirkko kampeaa itsensä nykypäivään ja alkaa elää suurimman opetuksensa – rakkauden – mukaisesti. Viha ei kuole vihalla. 4.). Minä uskon, että maailma muuttuu vuoropuhelulla. Olemalla nähtävillä ja äänessä. Mitä todennäköisimmin piispoista koostuva kirkon ylin johto antaa lähivuosina ohjeistuksen, joka sallii samaa sukupuolta olevien parien kirkkovihkimiset mutta jättää toimitukset jokaisen papin henkilökohtaisen vakaumuksen päätettäväksi. Olemalla saastaisimpienkin kommenttien yläpuolella. Koen tekeväni eniten olemalla
2 4 2 4 Työttömän lahja. Köysien rääppeet ovat vielä paikallaan.. Heikki Ikonen teki pojalleen keinun
Tämä on hänen kokemuksensa noista samoista vuosista ja niiden vaikutuksista. Tarinassa esiintyi myös Ikosen päiväkoti-ikäinen poika. s y y s k u u 2 2 3 2 5 Lokakuussa 1997 Imagessa julkaistiin viisi vuotta työttömänä olleen Heikki Ikosen tarina elämästä peruspäivärahalla. Teksti Leevi Ikonen Kuvat Timo Pyykkö KATKERUUDEN HEDELMÄT
Asumme sittemmin keskiluokkaistuneessa Tampereen Iidesrannassa, juuri puretun tiilitehtaan kupeessa. Sellainen on luokkayhteiskunta.” Näin kirjoittaa isäni Heikki Ikonen esseessään Vihan hedelmät lokakuun 1997 Imagessa. Minusta se oli upeaa. Hän hätääntyy, alkaa kantaa vastuuta: kieltäytyy karkkirahasta, etsii kadulta pennejä ja löydettyään hihkuu helpottuneena: nyt meillä on rahaa! Erään rahakeskustelun aikana pelottava oivallus pysäytti hänet. Minä olen seitsemän, isä kolmekymmentäviisi: kaksi vuotta vanhempi kuin minä nyt. Tämä vahvisti utuisia tunnemuistoja siitä, millaista on elää osana aikuisten saatanansaatanan yhteiskuntaa. Vaikutti kuitenkin siltä, että ne menivät aina oppilaille, jotka värittivät viivojen sisällä, pärjäsivät muissa aineissa ja osasivat käyttäytyä. Kun opettaja teippasi seinälle kuvan pojastaan, kuin jonkin kilttien lasten suojeluspyhimyksen, puhkoin sen nuppineulalla silmien kohdalta. Sellainen uppoaa alakouluikäiseen kuin miekka muovailuvahaan. 2 6 P oikamme kuulee rahavaikeuksistamme ja törmää niihin tarpeissaan. Se on yhtäältä nakertanut henkisiä voimavaroja, saanut rakentamaan muureja ja etäännyttänyt asioista, jotka vievät elämässä eteenpäin. Tahdoin auttaa ja osallistua: kuulua isän maailmaan. Samoin teki moni kavereistani. Hän kirjoittaa tullakseen nähdyksi. Mieleen ovat painuneet varsinkin pettymykset taideaineissa. Tällaisessa minäkertomuksessa auktoriteetit saavat vääjäämättä antagonistin roolin. Näkyvin perintö, jonka lama-ajan lapsuudesta sain, oli ulkopuolisuuden ympärille rakentunut minäkertomus. Se ei kuitenkaan johtunut vain niukoista kontakteista ja laihasta lompakosta. Vastasin kysymyksiin tarkoituksella väärin. Olin kuin Mafiaveljien Henry Hill, joka nuorena killinä opettelee amerikansisilialaista elämäntyyliä. ”. Äiti suuttui. Vastasin kapinoimalla. Toisaalta ulkopuolisuuden kokemus on jotain, mistä en osaa tai halua luopua. Toisin kuin muiden isät, Heikki myös eli miten lystäsi: nukkui myöhään, oli aina kotona, kiroili estoitta, lupasi uhkapelivoitoista ”kihoja”, pukeutui nahkaan ja antoi lintsata koulusta, kun lastenelokuvista järjestettiin lehdistönäytöksiä. Outsider-romantiikka loi tunteen, että meidän Ikosten rooli on rimpuilla yhteiskunnan reunoilla, sen normeista välittämättä. Varhaislapsuudessa kylvetty auktoriteettiongelma puhkesikin nopeasti ja näyttävästi kukkaan kymmenen ikävuoden paikkeilla. Pian tämän jälkeen nakkelin kennollisen kananmunia ukon tuulilaseihin. Tuolloin valoa ja vettä tarjosi lama-ajan pikkukoulu, jossa oli lama-ajan pikkukoulun puitteet. Toisinaan löimme kavereiden kanssa vetoa, kuka pärjää kokeessa huonoiten. Tähän johtopäätöksen tulin, kun hänen nimensä pomppasi esiin jossain isän monologeista. Hän sotki omaehtoisesti eteenpäin, vaikka maailma nakkeli keppejä pinnojen väliin. Arvosana on vain mustetta paperilla. Kultaisilla lapsuusmuistoilla on varjonsa. Sen kuitenkin tajusin, että jonkinlainen vääryyden varjo ympäröi perhettämme. Perit köyhyyden. Se tuntui hyvältä. Muutama vuosi myöhemmin isän esseestä kirjoitetaan akateeminen tutkimusartikkeli Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksella, mutta isä ei tiedä tästä vielä mitään. Ainakin tietyiltä osin. Ala-asteikäisenä salakuljetin isän kanssa viinaa ruotsinlaivan tullista. Vastoinkäymiset, vaikkakin näennäisen pienet, saivat tuntemaan että olen jollain tapaa epäsopiva kouluun: ettei pärjääminen ole edes mahdollista. Isäukon ennustus kävi siis toteen. Mitä väliä. Muistikuvissani ala-asteen meininki oli kuin Kärpästen herrasta. Merirosvouskin oli lähes kirjaimellista. Säikähtyneet silmät tuijottivat tulevaisuuden hämärään ja hän kuiskasi: musta tulee köyhä! – – Ja köyhäksi taidat jäädäkin, poikaparka. Kolme vuosikymmentä myöhemmin olen persaukinen käsikirjoittaja ja vapaa toimittaja, joka hakkaa päätään samoihin seiniin, joissa edellisen Ikosen otsanjäljet vielä näkyvät. Poikaporukalla sekoilu loi yhteenkuuluvuutta ja luokkaidentiteetin. ”Ei ne kehtaa lasta tutkia”, isäukko retosteli. Vaikka näiden setien ja tätien ulkomuoto oli lapselle arvoitus, ymmärsin vihata heitä. Muistan raajojen liimailua, kirjojen polttamista ja toisen kerroksen ikkunasta hyppimistä – toisinaan kesken opetuksen. Ope pillastui, muut nauroivat. Joskus tuo muodoton möhkäle sai nimen, kuten Kela, Yleisradio tai Viinanen, mutta useimmiten ei. Itseilmaisu oli minulle tärkeää, ja kuvis osapuilleen ainoa oppiaine, josta ysit ja kympit tuntuivat edes etäisesti mahdollisilta. Hän on peruspäivärahalla kituuttava pitkäaikaistyötön, spitaalinen ja ammatiton mulkku, kuten itse asian ilmaisee. Ammatiton mulkku, jonka Heikki näki peilissä, oli minulle kapinallinen ja merirosvo, kaurismäkeläinen sankari (arielit ja tulitikkutehtaantytöt olin isän kanssa jo tähän ikään nähnyt), maailman kovin jätkä ja juuri minun isäni. Iidesrantaan ja vuoden 1997 hujakoille palautuvat myös minäkertomukseni ensimmäiset luvut, varhaisimmat lapsuusmuistoni. Naurattihan se, kun maikka suttasi punakynällä paperin täyteen kysymysja huutomerkkejä. Se on toiseutta kokevan ihmisen omanarvontunnolle tärkeää. Yksi perheemme ”vihollisista” oli alakerrassa toimineen tuulilasiliikkeen omistaja. Tämän tiedän kokemuksesta. Rivien väleistä tulkitsin, että jossain oli viheliäisiä setiä ja tätejä, joiden vuoksi isä joutui syömään unilääkkeitä ja käymään yksinpuheluita, joissa joka neljäs sana oli saatana. E kaluokkalainen ei lamasta liikoja ymmärrä. Et peri asemia, suhteita, rahaa
s y y s k u u 2 2 3 2 7 Lapsuuskoti. Palotikkaita pitkin Leevi Ikonen livisti öisin huoneestaan.
2 8 2 8 Vanha paikallinen. Teininä Leevi hyödynsi salaa isän suosiman lähipubin tupakka-automaattia.
Akateemiset opinnot – ja lukeminen ylipäätään – auttavat hahmottamaan, miten maailma makaa. Työnäkymät saksalaisen 1800-luvun filosofian tutkijoille olivat – varsinkin tuolloin – ohuet, eikä opiskelijana saanut elannon takaavaa työttömyyskorvausta. Ei tarvi auttaa. Työharjoittelussa Pohjois-Irlannin Belfastissa käsikirjoitin tuottaja Larry Cowanin tilauksesta löyhästi Vihan hedelmiin pohjaavan Orchard Road (2015) -lyhytelokuvan. Aitoja päätöksiä tai valintoja ei voi tehdä: on vain vuokra, alennusruoka, käytetyt vaatteet. Tuntui, että ymmärrämme toisiamme. Elokuvakoulussa tapasin myös puolisoni. Y läasteen jälkeen rauhoituin äkkijyrkästi. Tunnelma on ankea mutta mutkaton. Päätöstä puolsi myös sään”Sosiaalinen elämä alkaa rajoittua omaan yhteiskuntaluokkaan, köyhiin. Käsitykseni työelämästä oli kuitenkin hellyttävän sinisilmäinen. Luetutin hänelle Vihan hedelmät tunnettuamme vasta muutaman päivän. Vaikken ole koskaan palvonut taloudellista menestystä, on taloudellisen riippumattomuuden puute helvettiä. Tällaiset itsestäänselvyydet hämärtyvät, kun isän läpi kahlaamat kirjahyllymetrit tuovat leipää käteen vain nesteenä lähipubin tietovisassa, ja kantit ja hegelit ovat saaneet saman saatanan-etuliitteen kuin Kela ja naapurin lasiliike. Valokuvasin ja tein outoja kokeellisia elokuvia, käytännössä asuin elokuvateatteri Niagarassa, innostuin historiasta ja puhuin filosofianopettajan kanssa taiteesta. Filosofien tekstien opiskelun isän lopetti laman alussa. Myöhemmin tämä auttoi minut ensimmäiseen media-alan työpaikkaan ja puolisoni Aalto-yliopiston elokuvaohjaamisen maisteriohjelmaan. Siis vastaamaan kysymyksiin, kuten mitä, miten, missä, milloin, kenelle ja mihin hintaan. Menneisyyden itselleni kertoisin, että kirjastokorttia kannattaa käyttää muuhunkin kuin kynnenalusten putsaamiseen. Se kilpaili muun muassa kahden kotikaupunkinsa Tampereen ja Belfastin elokuvajuhlilla. Se oli tervetullut muutos. Intohimoja löytyi, niiden toteuttamiseen vaadittavaa kypsyyttä vähemmän. Muissa liikkeissä kuin ruokakaupassa en edes käy kuin pari kertaa vuodessa.” HEIKKI IKONEN, VIHAN HEDELMÄT, IMAGE 6/1997:. Kun kerroin meneväni amikseen, sain hyökyaallollisen äidillistä manipulaatiota, jolla pääni käännettiin. Sain elämäni ensimmäiset kympit. Sekoileminen ei enää ollutkaan sankaruutta vaan noloa ja ärsyttävää. Teksti muistutti häntä hänen lapsuudestaan ja edesmenneestä isästään. Lukion jälkeen kävin sivarin, ajoin yötyönä katujenlakaisuautoa ja pääsin sisään ammattikorkeakoulun elokuvalinjalle. Tähän vaikutti eittämättä hormonitoiminnan laantuminen mutta myös lukion sosiaalinen ilmapiiri. On helppo ymmärtää toisen asema ja ongelmat, ei tule kiusallisia tilanteita. Tarvittaessa sain tukiopetusta ja potkuja perseelle. On luontevaa mennä porukalla alennusräkälään, toisten pummien seuraan; laskea markkoja, pummia tupakkaa, toivoa ilmaista tuoppia, sanoa ääneen perse auki, kerta toisensa jälkeen, häpeämättä. Työläiskulttuuri on kuollut, mutta työttömyyskulttuuri nousee. Sain uusia kavereita ja kiinnostuksen kohteita. Luokkakavereiden keskuudessa kiersi huhu burnoutista. Kukaan ei kysy, miten menee tai nosta häntäänsä ylennyksillä, matkoilla, menestyksellä; vinoile kuluneista vaatteista; kysy miksi kädet tärisevät. Tarvon sitten yksin täällä umpihangessa. Suosituksestani hän valitsi puolisoni elokuvan ohjaajaksi. Tympeä keskiluokkainen kilpailuhenki puuttuu. Kaitsettuaan meitä vain yhden lukuvuoden luokanopettaja muutti aurinkorannalle Espanjaan. Yhdentoista ikävuoden korvilla olin jo täysin ehdollistunut siihen, että kapinointi ja vastavirtaan räpiköinti ovat elimellisiä osia niin minuuttani kuin sosiaalista rooliani. Monella köyhän perheen lapsella ei tällaista ylellisyyttä ole. En väheksy ammattikoulua, mutta minun kohdallani päätös oli oikea. s y y s k u u 2 2 3 2 9 Minä en mihinkään Helsinkiin töiden toivossa muuta. Näytti ja tuntui siltä, että elämä rullaa. Tämän jälkeen en enää halunnut, osannut tai uskaltanut vaihtaa taktiikkaa. Huomasin, että koulunkäynnin makuprofiilissa on muutakin kuin puu ja terva. Vaikka perheemme oli köyhä, ovat vanhempani korkeakoulutettuja. Pääaineeksi valitsin käsikirjoittamisen, isän jalanjäljissä. Lukioon vaaditun keskiarvon raavin kasaan niukin naukin, äitini ruoskimana. Erikoisista lähtökohdista, sokeasta luotosta ja onnenpotkuista syntynyt elokuva menestyi verrattain hyvin. Pitkän tähtäimen tavoitteet, kansalaispätevyys ja sen sellainen ovat höyrypäiselle miehenalulle pelkkää abstraktia liibalaabaa, kun toisessa vaakakupissa on ikätovereiden hyväksyntä – ja toisaalta sen puutteen aiheuttaman eristyksen tai akuutin nöyryytyksen pelko
Tunnen olevani vapaa auktoriteeteista, oman itseni herra. Se ei ole helppoa ihmiselle, jonka identiteetti pohjaa jatkuvalle taistelulle. Ylpeys, uppiniskaisuus ja ulkopuolisuuden romantisointi nousivat pintaan: Syy on jossain muualla, epäreiluissa rakenteissa. Tällä hetkellä oman itsensä herra on kroonisen tyhjätaskuinen ja nukkuu katkonaisesti. Mitä tiukemmin tarraat pelastusrenkaastasi, sen kauemmas muusta maailmasta livut. S uolla kuokan kanssa riehuva, harmaasta kivestä läpi puskeva jääräpää on köyhän ja naamaan potkitun kansakunnan voimafantasia, joka on houkuttava sulauttaa osaksi minäkertomustaan. Boheemi tai jotain sellaista. Se tarkoittaa ihmistä, joka on intohimoinen ja siksi tekee liikaa töitä olemattomilla tuloilla, juo liikaa alkoholia ja tekee liian vähän asioita muuttaakseen elämäntilannettaan. Monesti syy vastoinkäymisiin voi ollakin yhteiskunnassa, ainakin jollain tasolla, mutta mitä sitten. Pennittömälle markka taskussa on parempi kuin kymmenen jossain epävarmassa tulevaisuudessa. Et puhu kovaan ääneen, herätä huomiota. Kivestä on mentävä läpi, vaikka kallo halkeaisi. Ei tarvi auttaa. Tämä hankaloittaa elämää Kateuden peikko irvistää, kun tutut tekevät työssäkäyvien juttuja, kuten ostavat huonekaluja. Tyypillisesti harmaa kivi olisi fiksuinta vain kiertää, eikä uppiniskaisuus auta, kun tilanne vaatii myönnytyksiä. Jonkin ajan päästä löysin itseni samasta toimettomuuden tilasta kuin isä aikanaan. Isä puolestaan oli sellaisissa viimeksi 1990-luvun taitteessa, hotellin repsikkana. Silti tuntuu, että olen ainakin jollain tapaa voitolla – jopa muita parempi. Voit pelätä rikkovasi jotakin, aivan pientä ja halpaa; et pysty maksamaan, olet paljastunut.” HEIKKI IKONEN, VIHAN HEDELMÄT, IMAGE 6/1997:. Freelancerin arki houkuttaa epävarmuustekijöistä huolimatta. Yhden välivuosi on toisen henkinen konkurssi. Kännissä ja läpällä hait, pitäkööt tunkkinsa. Se on huojentava, jopa voimaannuttava tunne. Ysistä viiteen -palkkatöissä olin viimeksi puoli vuosikymmentä sitten, väkivallasta kärsiville maahanmuuttajille suunnatun viestintähankkeen suunnittelijana. Opetusja kulttuuriministeriön neuvotteleva virkamies Aleksi Kalenius sanoi tammikuun lopulla Ylen Politiikkaradiossa, että perheen koulutustaso on kytköksissä siihen, kuinka todennäköisesti nuori hakee korkeakoulupaikkaa uudelleen, jos ensimmäinen yritys kariutuu. Et liiku rennosti, katso maailmaa suoraan, seisoen, ryhdikkäästi. Alat arvostaa fysiikkaasi – voima ja uhka ovat itsekunnioituksen viimeinen saareke: Vittuako tuijotat! Sana vaan, niin turpaan tulee! Itsetuntoa ja kunnioitusta slumminuoretkin aseista hakevat. Ja Aleksis Kivi. Maailmaan pettyneenä haet merkitystä, tavoitteita ja kuulumisen tunnetta sieltä, missä niitä on tarjolla. Mikäs sen seksikkäämpää. Yhdelle henkisen kodin ja pelastusrenkaan tarjoaa punk-musiikki ja talonvaltaaminen, toiselle eläinoikeusaktivismi, jalkapallohuliganismi, Ylilauta, äärioikeisto, Isis, suonensisäiset huumeet tai mielensä pahoittaminen sosiaalisessa mediassa. Kun kilpakumppanisi palaa Balilta kullanruskeana, hyvin levänneenä ja itsensä löytäneenä, olet jo hyvä tovi sitten uskotellut muille ja eritoten itsellesi, ettet sisään koskaan halunnutkaan. Teeskentelet kiireistä, kunnollista, tarpeellista. Kun omat epäonnistumiset vierittää deterministisesti jonkun muodottoman muun harteille, on helpompi elää nahoissaan ja olla itselleen armollinen. Herraviha ja vastarannankiiskeys ovat kansallisidentiteettimme sydän ja selkäranka. ”Työtön kadottaa sosiaalisen varmuuden ja itsetunnon. Olet varuillasi, pälyilet. Siinähän ruikutat vaikka hautaan saakka. Kun otsalla hakkaaminen ei tuotakaan tulosta, alat ajatella samoin kuin ala-asteen kuvistunnilla: omaan asemaan yhteiskunnassa ei voi vaikuttaa. Pennittömänä liikkuessasi tunnet olevasi alaston, suojaton. Rustailin toimeentulotuella käsikirjoituksia pöytälaatikkoon ja keräilin apurahahylsyjä. Kateuden peikko irvistää, kun tutut tekevät työssäkäyvien juttuja, kuten ostavat huonekaluja. Oikeassa oleminen ei tuo tutkintoa kouraan tai leipää pöytään. Asenne tuo omanarvontuntoa, mutta työelämässä sillä ei juhlita. Itse välttelen keskiluokkaisuutta ja sen symboleita kuin kulkutautia. Niinhän Juicekin teki. Katsoin Australian rajalla ja Dogs with Jobs -realityja ja ihmettelin, miten korkeakoulutettu kulttuurialan ammattilainen voi työllistyä huonommin kuin labradorinnoutaja. Tarvon sitten yksin täällä umpihangessa. 3 nöllisen epäsäännöllinen tienesti Aamulehden kuvataidekriitikkona. Minä en mihinkään Helsinkiin töiden toivossa muuta. Kun päätät uskoa, ettei kurssi voi kääntyä, se tuskin myöskään kääntyy. Larppaan merirosvoa
s y y s k u u 2 2 3 3 1 Lappu luukulla. Ravintola vaihtoi nimeä moneen kertaan ennen sulkemistaan.
Siellä lapset leikkivät sotaa.. Isä ja poika lähiryteikön, "Vietnamin" kupeessa. 3 2 3 2 Viidakko
Artikuloin selkeästi ja viljelen sivistyssanoja. Ne ovat kuin haavoja suussa. Koulujen lisäksi köyhyyden kasautuminen näkyy kaduilla. s y y s k u u 2 2 3 3 3 mutta tarjoaa yhteenkuuluvuutta, jaettuja tavoitteita, muistoja, minäkertomuksen – elämän jota hankaloittaa. Sekin tiedetään, että heikko koulumenestys on helposti kytköksissä oppilaiden asuinpaikkaan ja sen sosioekonomiseen profiiliin. Kun isä sulloi ruotsinristeilyllä vodkapullon koulureppuuni, hän tiesi, että kokemus painuu mieleeni. Isä loihti elämyksiä niistä laihoista aineksista, joihin työttömällä oli varaa. Mahdollisuuksien tasa-arvo Suomessa on ryvettynyt lamasta asti. En ole aggressiivinen, mutta välillä kaivan verta nenästäni. ”Työttömien poliittinen passiivisuus on paitsi alistuneen apatiaa myös täysin mielekästä. Tietynlaista jengiytymistä ala-asteen sekoilummekin oli. Käytännössä elän uudelleen kaihertamaan jääneitä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia. Häpeäherkkyys voi revetä moneen suuntaan, kuten itseinhoon, masennukseen tai väkivaltaan. Yksi auktoriteettiongelma on niistä huokea hinta, jonka maksaisin kernaasti uudelleen. Vaikka ne ovat verrattain hyvin kontrollissa, tunnesavottaa riittää. Tunnen olevani tilanteen päällä – kerrankin. Nekalan siirtolapuutarhan kymmenistä omenapuista tunnistaisin isän kanssa ryöväämämme vaikka silmät kiinni. Ne muutamat kerrat, kun minua on syytetty perusteetta myymälävarkaudesta (epäilen syyksi pitkää tukkaa ja skeittaamisen repimiä vaatteita), olen jopa nauttinut tilanteesta. Ne syntyivät isänrakkaudesta ja ovat tärkeimpiä muistojani. Luokkaerot, polarisaatio, vähäosaisuuden kasautuminen ja kärjistynyt keskustelukulttuuri ovat hedelmällistä maaperää katkeroitumiselle. L ama-ajan lapsista puhutaan menetettynä sukupolvena. Kun isä sulloi ruotsinristeilyllä vodkapullon koulureppuuni, hän tiesi, että kokemus painuu mieleeni. Integraatio vaatii vastavuoroisuutta ja kaksisuuntaisuutta. Näin sanoo Setlementti Tampere ry:n väkivaltatyön johtaja Satu Hintikka. Se oli valtavan jännittävää. Kun kävimme omenavarkaissa, Heikki esitti, että olemme tekemässä isoakin rikosta. Ilmaisu luo mielikuvan voipuolelleen kuraan pudonneesta eväsleivästä, joka päätyi suoraan biojätteeseen. Varsinkin humalassa. Poliittiset päätökset vaikuttavat myös työttömään, mutta kun oma yhteiskunnallinen avaruus rajoittuu korvaukseen ja neljään päälle kaatuvaan seinään, loputon riitely talouden makrotoimista tuntuu yhtä omakohtaiselta kuin tähtitiede.” HEIKKI IKONEN, VIHAN HEDELMÄT, IMAGE 6/1997:. Ne olivat yhteisiä hetkiä: Ikosten ja muiden persaukisten perhekulttuuria. Vitsaukseni ovat kuitenkin pieniä ja hajanaisia verrattuna siihen, mitä moni nykynuorista saa niskaansa, myös valtion ylimmältä johdolta. Molokissa alkaakin olla sen verran tunkua, että pian on mielekkäämpää keksiä nimiä sukupolville, joilla vielä pyyhkii hyvin. Vaadin paikalle poliisia ja esimiestä: vähättelen vartijan auktoriteettia. Ei olekaan ihme, ettei Malmön getoissa soi Abba ja tuoksu kanelipulla; hyvinvoiva Solsidan-Ruotsi on jossain muualla, ja jossain muualla voisi yhtä hyvin olla vaikka kuussa. Siihen johtaneita tunneimpulsseja saan ajoittain edelleen. Lapsuudessa koetut häpeän ja eriarvoisuuden tunteet vaikeuttavat tunteiden säätelyä aikuisuudessa. Tiedät, ettei pitäisi ronkkia, mutta ronkit kuitenkin. Verot, korot, vientituet, tuontimaksut, läänirajat, eläkkeet – mitä ne heille kuuluvat. Opetusja kulttuuriministeriön tammikuussa julkaisemasta Sivistyskatsauksesta käy ilmi, että perusopetuksen oppimistulokset ja väestön koulutustaso ovat laskeneet 90-luvulta lähtien: kansainvälisesti vertailtuna poikkeuksellisen ripeään tahtiin. Talousja sosiaalihistorian dosentti Mikko Salasuo analysoi Ylelle, että jengiytymistä ruokkii osattomuuden kokemus, jolle erityisen haavoittuvaisia ovat nuoret maahanmuuttajat: kun nuori kokee, ettei yhteiskunta hyväksy tai kohtelee väärin, hakee hän yhteenkuuluvuutta muualta. Kerron tuntevani oikeuteni. Olen passiivis-aggressiivinen. Olemme edelleen täällä ja olemme vielä pitkään, kuten seuraavatkin ”menetetyt”. Ja varmaan joskus maksankin, luotolla oman – toistaiseksi hypoteettisen – jälkikasvuni puolesta
Kun jalka on kerran oven välissä ja naama tuttu, on eri porukoihin verrattain vaivatonta päästä mukaan. Miksette hoida kotona. Sen isä perusti, kun freelance-tulot kuivuivat useasta lähteestä samaan aikaan. Se oli ihan hauskaa vielä parikymppisenä, kolmekolmosena päämäärättömyys ahdistaa. Pallottelemme ideoita, luemme ja editoimme toistemme tekstejä. Rakastan lastani, mutta toista en hanki. Kaltaiseni ryysyrannanjooseppi onkin yhtäkkiä sivistyssanoja viljelevä elitisti, parempaa väkeä, kun ulkopuolisuuden mittareita kalibroi eri asentoon. Pidän uhkapeleistä, mutta en elämä panoksena.” HEIKKI IKONEN, VIHAN HEDELMÄT, IMAGE 6/1997: Välillä laskutan isän yritystä. Mitään ei ole, mihnkään ei pääse. Välillä laskutan isän yritystä. Työttömältä vaaditaan äiti Teresan elämäntapaa ja sielua, jotta voisi antaa lapsilleen edes aineellisen minimin. Ei ihme, että syntyvyys on laskenut. Sukupolvien välinen tasapaino on siis kohdillaan. Onneksi on ollut tuuria, monet ovat auttaneet Ikosta mäessä ja asioita voi oppia koulun jälkeenkin. Kuka tietää, ehkä joskus olen perheyrityksen toinen polvi. Ensimmäisen linkin takaa löytyy Nokialla toimivan erityisluokanopettajan puhelinnumero. Kiristi hermoja kuinka paljon tahansa, on hyvä muistuttaa itselleen, että olen korkeakoulutettu yliopistokaupungissa asuva kantasuomalainen, joka ei poikkea ulkoisesti massasta kuin omasta tahdostaan. Soittelemme isän kanssa kerran pari viikossa. Toistaiseksi hoitopaikan turvaa laki, mutta miten pitkään. Isä kutsuu minua hipiksi ja kommunistiksi, minä häntä boomeriksi ja uusrikkaaksi monopolimieheksi. Vetäydyn puhumaan taloyhtiön saunatilaan, jotta puolisoni ei kuule. Outo ajatus. Tähän voi riittää vaikkapa ystävystyminen tai rakastuminen kulttuurillisten ja sosiaalisten rajojen yli. Arvovaltakiistat onnistuimme välttämämään jopa tuolloin. Sävy, jolla kummassakin porukassa puhuttiin vaikkapa Yleisradiosta, oli toinen kuin mihin olin tottunut. Rakkaus, huomio ja kunnioitus ovat ilmaisia, sikäli kun hengissä pysyvät. Sama tapahtui puolisoni Aalto-tovereiden kanssa. Tyypillisesti yhteydenpito liittyy töihin tai futikseen. TAMK on hyvä opinahjo, jota muistelen lämmöllä. Niihin muihin eli pulleaan keskiluokkaan kuuluu nykyään myös isäni. Häpeää, kieltäymystä, katkeruutta, valheita. Kämmenet hikoavat. Näin uusia sosiokulttuureita. Kotonahan lapsen paikka on. Seitsemän vuotta sitten kirjoitimme yhdessä pitkän elokuvan käsikirjoituksen, joka jäi kuitenkin vaille rahoitusta. ”Tapani”, luurin toisesta päästä kuuluu. Ei sen enempää kuin työssäkäyvällä, koska hänenkin lapsensa on – toivottavasti – päiväkodissa ikäistensä seurassa. Työttömällä on aikaa olla lapsen kanssa. Tästä saan kiittää muun muassa lukiokaveriani Nikkeä, ravintola Doriksen kahden ja puolen euron tiistaikaljoja sekä Tampereen yliopiston viehättäviä toimittajaopiskelijoita, joiden bileissä kuokin AMK-aikoinani tiuhaan. Sen sosiaa linen ympäristö koostui kuitenkin itseni kaltaisista taivaanrannanmaalareista; valtaosan opinnoista suunnittelimme silmät kiiluen sydänveriprojekteja, joilla ei ollut minkäänlaista kaupallista potentiaalia. Se vaatii kuitenkin sitä, että eri taustoista tulevat ihmiset ovat tekemisissä keskenään. Ote vahvistuu, kun eteen tulee uusia vastoinkäymisiä. 3 4 O miin neurooseihini on auttanut sosiaalisen verkoston kasvu: sen tajuaminen, että paremmin toimeentuleva ja asioista päättävä väestönosa, ne muut, eivät olekaan mitään Carpenterin elokuvien liskoihmisiä. Peritty asema kai sekin on. Vuosien omaehtoinen sätkyttely antoi hyvät eväät yrittäjyyteen, ja nyt ukolla on taas väriä kasvoilla. Lapsi tarvitsee vanhempiaan. Kasvottoman koneiston alta löytyi etunimiä ja myönteistä suhtautumista heihin. Ulkopuolisuuden tunne eristää muusta maailmasta ja saa ihmisen tarraamaan itsetunnon matalimpiin oksiin. Mitä jyrkempi sosiaaliluokkien välinen kuilu, sen hankalampaa on löytää yhteistä kosketuspintaa. Peritty asema kai sekin on.. Onneksi nuoret mukautuvat nopeasti, kunhan ymmärtävät, miten ja eritoten miksi. Mutta tunteilla ei makseta luistimia, takkia, judotunteja, pianotunteja, elokuvia, polvisuojia, sähkökitaraa, polkupyörää, kalavehkeitä, luokkaretkeä. Sosiaalisten verkostojen puute onkin suhteellinen käsite. G ooglaan nimen Tapani Marjakoski. Takeltelen asiani ääni väristen: Ikosen Leevi tässä terve, anteeksi että häiritsen ”Lapset. Hän pyörittää osakesijoittamiseen keskittyvää Pörssihaukka-verkkolehteä. Epäröin. Tilanteen pitkittyessä selviytymismekanismit siirtyvät isiltä pojille ja synnyttävät vähäosaisuuden kulttuureita
Muuraamaton grilli, jonka Heikki Ikonen kasasi 90-luvun lopulla lapsuuskodin pihaan.. s y y s k u u 2 2 3 3 5 3 5 Edelleen kasassa
ImageIlmot2023.indd 5 ImageIlmot2023.indd 5 20.6.2023 11.01.32 20.6.2023 11.01.32. Talossa toimineesta lasiliikkeestä muistuttaa enää sen kyltin jättämä tumma kohta maalissa. 3 6 Takapiha
Olen huojentunut ja häpeissäni. Häntä huvittaa, kun viittaan meihin hirviöinä: ”Niinkö sinä sen muistat. Jos totta puhutaan, niin nykyään opettaminen on tietyin osin haastavampaa”, hän toteaa ja täsmentää: ”Silloin ei ollut älypuhelimia ja lapset liikkuivat enemmän. ”Tapsa” kuulostaa empaattiselta. Hän muistelee, että laman jälkeen kouluissa oli pulaa vähän kaikesta. s y y s k u u 2 2 3 3 7 kesälomalla. Rutiköyhän pikkukoulun vastavalmistunut luokanopettaja tuskin ansaitsee vuosikymmenten hiljaista katkeruutta, vaikka sainkin väkevästä Merirosvolaiva (2000) -akvarelliteoksesta vain seiskapuokin. Ne helpottavat”, Marjakoski jatkaa. Burnoutin saamiseen ja Espanjaan pakenemiseen Tapsa vastaa lämpimällä naurulla. Koulujen resurssit ovat kasvaneet, mutta ihan kaikkea ei rahalla paikata.” Lopuksi Marjakoski kyselee vielä luokkakavereiden kuulumiset, kiittää soitosta ja toivottaa onnea jatkoon. Vovoitko kertoa, millaista meitä oli opettaa?” Marjakoskella menee hetki muistella, keistä olikaan kyse. ”Siitä onkin hetki aikaa! Olin tuoreeltaan valmistunut”, Marjakoski kertoo. Ettehän te niin pahoja olleet.” Kerron auktoriteettiongelmistani ja vaikeuksista sopeutua. ”Nykyään on enemmän jakotunteja. Ikosen, jonka mielestä tapaus oli oikeusmurha. Heistä kaksikymmentä on poikia. Kun luokka on iso ja vilkas, ei yksittäisten lasten tarpeita ehdi aina huomioimaan. Ajatella! Minä oletin, että varmaan kiusallaan antoi. Jakotunti tarkoittaa sitä, että luokka jakautuu kahden eri opettajan tunneille. Olen siitä riiviöluokasta reilun parinkymmenen vuoden takaa. Heikki Ikosen essee Vihan hedelmät vuodelta 1997 on luettavissa osoitteessa apu.fi ImageIlmot2023.indd 5 ImageIlmot2023.indd 5 20.6.2023 11.01.32 20.6.2023 11.01.32. ”Kyllä siihen oli ihan muut syyt. Kirjoitan juttua lama-ajan lapsista ja ylisukupolvisesta köyhyydestä. Käyn läpi luokkakavereiden nimiä. Muistot palautuvat. Onhan se mahdollista, että opettajan silmät eivät olleet yhtä harjaantuneet alakouluekspressionismin nyansseille kuin Aamulehden entisen kuvataidekriitikko H. Että despootit taas ilkeyttään polkevat Ikosia maahan. Meillä näin tehtiin vain tyttöjen ja poikien liikunnassa, tekstiilija puukäsityössä sekä uskonnossa ja elämänkatsomustiedossa. Mainitsen myös, että olen syyttänyt asiasta häntä ja eräitä muita silloisia opettajia
3 8 3 8
s y y s k u u 2 2 3 3 9 Silmistään hän näyttää minulta Suomalaisten lastenhankintaikä nousee, sperman laatu heikkenee ja perheiden moninaisuus lisääntyy. Jos kehityskulut jatkuvat, tulevaisuudessa yhä useampi voisi saada lapsen, joka ei jaa hänen geeniperimäänsä. Miksi lahjasoluhoidosta yhä kieltäydytään. Teksti Karoliina Knuuti Kuvat Anja Reponen
”Mutta eikös nyt olekin niin, että hän ei ole sinun…” Kollega katsoo minua, haluaa ehkä olla tahdikas mutta tulee työntäneeksi minua tilaan, jossa olisi vaikeaa olla jatkamatta lausetta itse loppuun. Kasvattaa nyt toisen lapsia, siinäpä vasta sankari! Olen itsekin käyttänyt näitä sanoja. Osa käy lapsettomuushoidoissa, osa tyytyy yrittämään kotona.. Tiedostan, että vauva saattaa tehdä vierailusta joko keveän tai nöyryyttävän ja etten voisi juurikaan vaikuttaa asiaan. En ole kuitenkaan äiti ihan samalla tavalla kuin suurin osa Suomen äideistä. Lapsettomien yhdistys Simpukan lahjasoluperheitä tukevassa Helminauha-hankkeessa työskentelevä Jenni Huhtala kuvaa hänkin lapsettomuutta vakavaksi kriisiksi, johon liittyy syviä pohdintoja elämän merkityksestä ja omasta ihmisarvosta. Mutta oikeasti lapsettomat ovat kaikkea muuta kuin yksin. Mutta viime vuosina olen seurannut tällaisia keskusteluja sivusta yhä turhautuneempana. Hän antaa minun vaihtaa kuulumisia rauhassa lähes tunnin ajan. On vuosi 2021, olen perhevapaalla ja saapunut työpaikalleni vierailulle vauvani kanssa. ”Joidenkin tutkimusten mukaan lapsettomuus on yhtä iso kriisi kuin syöpään sairastuminen, jos miettii stressitasoa ja mitä se tarkoittaa ihmisen elämän kannalta. Hän näyttää kertoneen asiaa eteenpäin, enkä tiedä, kuinka moni jo tietää. Minulle ja puolisolleni tehtiin RIVF-hoito eli vastavuoroinen koeputkihedelmöitys. Olen kasvattanut lastani blastokystiksi kutsutusta solurykelmästä saakka kohdussani. Olen siinä hikinen ja hermostunut. Kokemus voi olla häpeän sävyttämä ja altistaa yksinäisyydelle, sillä surun ja häpeän kierteet aktivoituvat sosiaalisissa tilanteissa, esimerkiksi silloin, kun kahvihuoneissa kerrotaan vauvauutisia. Tämä näkyy arkipuheena äitija isäpuolista, puolisisaruksista ja bonuslapsista. 4 H ississä otan meistä valokuvan. Pomoni näyttää hyvin hämmentyneeltä, siitä olen lähes varma. Millaiseksi typistämme vanhemmuuden, isyyden ja äitiyden, jos takerrumme geeneihin kaiken muun kustannuksella. O len ollut äiti lähes tarkalleen kaksi vuotta. Vauva kuitenkin käyttäytyy hienosti. Ehkä sanon, että hän on ihan erilainen kuin olin itse vauvana, sillä vierastin kaikkea ja kaikkia. Lapseni ei nimittäin jaa kanssani ollenkaan yhteisiä geenejä. Vuonna 2021 lapsettomuustai hedelmöityshoitoja aloitettiin tuoreimpien saatavilla olevien THL:n tilastojen mukaan 15 300 ja niistä sai alkunsa kuutisen prosenttia ikäluokasta, noin 2 880 lasta. Simpukan tilaston mukaan jopa joka viides suomalainen kohtaa elämänsä aikana tahatonta lapsettomuutta. L apsettomuus on todennäköisesti paljon kamalampaa ja yleisempää kuin yleisesti kuvitellaan. Olen synnyttänyt, imettänyt, pitänyt perhevapaan, käynyt Hoplopissa, pyyhkinyt peppua ja oksennusta, kutsunut lasta mitä vaivaannuttavimmilla hellittelynimillä. Siinä puolisoni munasolu hedelmöitettiin lahjasiittiöillä ja alkio siirrettiin minun kohtuuni kasvamaan. Minun vauvani, noin rohkea, reipas ja iloinen! Sitten joku sanoo jotakin, ehkä minä itse. Minulle on tietenkin täysin selvää, että minulla on oma lapsi. Ja kun joku löytää kumppaniksi yksinhuoltajan tai jopa raskaana olevan, puhutaan monesti toisen ihmisen lapsen kasvattamisesta. Ei ole lainkaan tavatonta, että kriisi kuormittaa perheen taloutta kymmenillä tuhansilla euroilla. Hän hymyilee, on virkeä, suostuu vieraisiin syleihin. Ehkä taapero rakastaa kaikkea suolaista, koska jossain vaiheessa raskauspahoinvointejani en voinut syödä kuin McDonald’sin pikkuhampurilaisia. Tilanne on kiusallinen, vaikka kaikki haluavatkin esittää, ettei niin olisi. Vanhemmuuteni on epägeneettistä, niin minä sen itse määrittelen. Hedelmöityshoidot voivat myös johtaa eristäytymiseen: on tavallista, että hoidoissa käyvä ihminen ei halua raportoida toistuvista pettymyksistään muille. Usein isoin, mitä nuoret ihmiset ovat siihen asti kokeneet”, sanoo Dextra Lapsettomuusklinikan vastaava lääkäri Marika Mikola. Ylpeys nostaa päätään. Sellaisia ovat olleet myös siskoni lapset ja paljon minua nuorempi veljeni, jonka vauva-ajan muistan hyvin. Muutaman hidastuneen sekunnin ajan auon kuivahtanutta suutani. Olen siirtänyt siihen raskausja imetysaikana ravinteita – nykytiedon mukaan myös mieltymyksiä – suoraan kehostani. Itsekin olen, sillä olen kertonut asian vain yhdelle kollegalleni eikä hän ole paikalla. Luvuista hahmottuu kuitenkin vain pieni osa ilmiötä. Osa lapsettomuudesta kärsivistä ei löydä sopivaa kumppania. Ei täällä, ei nyt. Se on perustavaa laatua oleva elämänkriisi. Ei kaikkien näiden ihmisten kuullen. Kuitenkin olen havainnut, että juuri geeneistä on monesti kyse, kun puhutaan siitä, kenellä on oikeasti omia lapsia ja kenellä ei. Kauhukuvissani hän rääkyy pää punaisena ja minä tihrustan itkua koko työyhteisön edessä tissi paidankauluksesta vilkkuen. Jos henkilö kasvattaa lapsen omanaan, mikä saa meidät katsomaan hänen olevan jotain muuta kuin lapsen oikea vanhempi. Kuluista perheille jää tänä vuonna maksettavaksi aiempaa enemmän, sillä yksityisellä klinikalla tehtävien hedelmöityshoitojen Kela-korvaus poistui lakimuutoksen vuoksi vuoden 2023 alussa. Olen soittanut hänelle, sillä nykyään lähes puolet hoidoista tehdään yksityisillä klinikoilla. Tällöin kommentteihin saattaa sekoittua häivä sääliä tai nöyrää ihailua
4 1 4 1 s y y s k u u 2 2 3
4 2 4 2
Sillä ei tarkoiteta mitään pahaa, mutta monesti se tuntuu silti kurjalta. Jään tuon tuostakin itselleni kiinni siitä, että nautin tilanteissa, joissa voin salata asian ja antaa ihmisten olettaa omiaan. Osalle käy niin, etteivät he ehdi aloittaakaan, ennen kuin edessä on epämieluisa yllätys. Toisinaan on kyse niin kutsutusta sekundaarisesta lapsettomuudesta. Nykyään kaikki lahjasoluperheet käyvät läpi pakollisen neuvonnan, jossa opastetaan kertomaan lapsen taustasta niin varhain, ettei lapsi muista, koska kuuli asiasta ensi kerran. ”Mutta, kyllä te tiedätte, arvaan nyt.” Hautaudun kauluksiini ja kaivelen maata jaloillani. Se kuuluu näin: aion arvata nyt, kumpi teistä on lapsen äiti! Kiemurtelemme, tunne on käynyt tutuksi. ”Osalle se on heti selvää, ettei missään nimessä.” Sitten Mikola punnitsee sanojaan. Toiselta äidiltään hän näyttää paljonkin. Puoliso vastaa autopilotilla: olemme molemmat. Ehkä hän ”kiittää” minua vielä maneereistaan. Jokin outo, järjen ulottumattomiin kaivautunut osa minusta ei haluaisi kertoa kenellekään, ettei lapseni jaa geenejäni. K uvitellaan huone, jonka toisella laidalla istuu lääkäri ja toisella vakavaa lapsettomuuskriisiä elävä potilas tai pariskunta. Asiantuntijoilla on siksi yhteinen viesti, jonka he toivovat kirjoitettavan tähän: kun naisen hedelmällisyys suunnilleen ikävuosien 38–42 aikana romahtaa, lasta ei enää saada aikaan kuin poikkeustapauksissa. Oikeasti kukaan ei esittäisi kysymystä näin. ”Se olet sinä!” joogaopettaja sanoo ja osoittaa innoissaan minua. Piristyn, ilahdunkin. Vuonna 2007 astui voimaan uusi hedelmöityshoitolaki, joka turvaa lapselle oikeuden saada tietoa geneettisestä taustastaan. Tämä ilmiö näkyy joskus lapsettomuustilastoissa ja joskus vain syntyvyyden laskua kuvaavissa taulukoissa. Silti lapsettomuusasiantuntijoiden mukaan klinikoille saapuvat potilaat yllättyvät useimmin siitä, mitä heille kerrotaan naisen hedelmällisyydestä. Osittain se selittyy itsellisten naisten ja naisparien määrällä tässä joukossa”, hän kertoo. Tosin siinä, missä omat silmäni ovat vihreät ja pienet, hänen ovat siniset ja suuret, kuin puoliympyrän muotoiset vinoon maahan taotut portit. Hänenkin silmäkulmansa kääntyvät alaspäin. P uolison joogaopettaja on iloinen, sillä hän on keksinyt mielestään hauskan leikin. Ja kyllä, kerta kiellon päälle: minä tosiaan ilahdun aina, kun joku jossain sanoo, että hän näyttää ihan minulta. Kun kuljen lapsen kanssa kaksin, päättäväinen ulkopuolinen silmä löytää kyllä samaa näköä. Mikä ihme minua oikein vaivaa. Useimmilla lahjasoluista kieltäy. Mutta ei, jos tavoitteena on saada lapsi omilla soluilla, omilla geeneillä. Useammin kuin jaksan muistaa, muut ovat intoutuneet viihdyttämään itseään asian arvailulla. Lääkäri kysyy yksinkertaisen kysymyksen: lapsettomuus vai lahjasolut. Tiettävästi kasvaessaan lapsi omaksuu myös epägeneettiseltä vanhemmaltaan ilmeitä ja eleitä. Tämä kaikki on minulle selvää, ja tiedän kyllä, miten toimia. Heillä molemmilla on hassun pyöreä, lähes jalkapallon muotoinen pää, hipaisustakin takaraivolle takkuuntuvat vaaleat hiukset ja pieni nykerönenä. Ettei hänen toisaalta tarvitse huolestua minun sukuani riivaavista uniongelmistakaan. THL:n tilastoissa lapsettomuushoitojen lisääntyminen ei vielä näy, mutta toteutuneiden hoitojen määrään vaikuttavat myös parantuneet hoitotulokset sekä hoitojen saatavuus. Minullakin on hetkeni, jolloin toivoisin voivani olla muiden silmissä ihan tavallinen äiti enkä mikään sivistyssanaetuliitteillä varusteltu puoliäiti. ”Joo, kyllä mä sen tiedän”, joogaopettaja sanoo. Iän tuomaan lapsettomuuteen ei ole olemassa hoitoa. Aina ei tosin ole helppo sanoa, onko kyse itse soluista. Ja osittain tästä syystä joidenkin skenaarioiden mukaan lapsettomuuden kriisin kokevat tulevaisuudessa yhä useammat. Tai siis on kyllä. s y y s k u u 2 2 3 4 3 Kun kuljen lapsen kanssa kaksin, päättäväinen ulkopuolinen silmä löytää kyllä samaa näköä. Kuka tahansa, joka näkee perheeni, voi kuitenkin välittömästi päätellä, että jommankumman vanhemman geenejä lapsessa ei ole. Kun perheitä perustetaan vasta kolmi–nelikymppisinä, lapsiluku jää väistämättä pieneksi. En halua isi, että hän katsoo minua liian tarkkaan. Välittömästi tunne saastuu. Hän ei halua arvioida, kuinka monet ihmiset lahjasoluista kieltäytyvät, mutta kertoo, ettei se ole ”ainakaan ihan harvinaista”. ”Keskustelu yleensä lähtee siitä, että mitä te ajattelette, olisiko tämä teille kenties ajateltavissa oleva vaihtoehto”, Marika Mikola sanoo. ”Lahjasoluhoitojen määrä on toki lisääntynyt myös tilastoissa. Mutta jonkin tavan kysyä tätä asiaa lääkärit joutuvat usein etsimään. Tampereen yliopistollisen keskussairaalan Taysin hormonija lapsettomuuspoliklinikan osastonylilääkäri Katja Ahinko on jo kuitenkin huomannut arjessaan, että tarve lapsettomuushoidoille on lisääntynyt. Lapseni ei näytä minulta yhtään. Jossain kohtaa minun täytyy kuitenkin kertoa lapselleni, ettei hänen oikeastaan kannata etsiä meidän kasvoistamme samankaltaisuutta. Jotkut jäävät lapsettomiksi pysyvästi hoidoista huolimatta. Paitsi silmistään, silmistään hän näyttää minulta hiukan. Sekin tiedetään, että sperman laatu heikkenee kaikkialla teollistuneissa maissa. Mitkään tilastot eivät myöskään pidä sisällään kaikkia seksuaalija sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, jotka eivät ole eläneet varsinaista lapsettomuuskriisiä mutta joiden lapsitoiveet ovat jääneet kuitenkin toteutumatta
Olen yksi sadoista, ehkä tuhansista. Aikanaan hän tapasi niissä merkeissä myös minut. Se on tietysti aika poikkeuksellista, mutta kyllä toiset näin sen ihan sanoittaakin. ”Suurin osa, joilla on lahjasolulapsi, ei puhu asiasta välttämättä edes ihan lähipiirille. Naisen ikä vaikuttaa kuitenkin radikaalisti munasolujen laatuun ja IVF-hoitojen muihin tuloksiin, kuten yhdessä hoidossa kerättävien munasolujen määrään ja keskenmenoriskiin. Nykyään Niittynen kuulee huolta siitä, näkevätkö perheen ulkopuoliset ihmiset epägeneettisen vanhemman yhtä paljon lapsen vanhempana kuin geneettisen vanhemman. Iso osa hoitoon hakeutuneista päättää kuitenkin käyttää kymppitonninsa omasoluhoitoihin. Tutkimusten mukaan geneettisen siteen puuttuminen ei heikennä vanhempi–lapsi-suhdetta – kunhan asiaan ei liity haitallista salailua. ”Valitettavan usein ei-geneettinen lapsi on haaste ainakin jollekin sukulaiselle. Työssään hän kuulee paljon sateenkaari-ihmisten geenipohdintoja. Nyt eteen nostetaan tilastot: onnistumisen todennäköisyys omilla munasoluilla on viitisen prosenttia hoitoa kohden, kun taas nuoremmalta naiselta kerätyillä lahjamunasoluilla se voi parhaimmillaan olla lähes 50 prosenttia. Huolenaiheet ovat muuttuneet paljon verrattain lyhyessä ajassa, kun vähemmistöjen oikeudet ovat lisääntyneet. Pikemminkin päinvastoin: kiintymyssuhteet kehittyvät jopa hieman paremmiksi kuin perheissä keskimäärin. ”Sehän on vähän sellainen kauhukuva, että apua, nyt tulee se epägeneettinen toinen lapsi, minkälainen ihminen olen, jos joudunkin huomaamaan, että omista geeneistä tullut esikoinen onkin mulle tärkeämpi.” Tutkimusten mukaan kiintymyssuhteet kehittyvät sateenkaariperheissä normaaleiksi tai jopa keskivertoa paremmiksi, aivan kuten muissakin lahjasoluperheissä. Silloin esimerkiksi erotilanteessa toisen vanhemman tapaamisoikeus oli juridisen vanhemman hyväntahtoisuuden varassa. Hän on melko tyypillinen yksityisen klinikan asiakas, sillä julkisella puolella yläikäraja hoitoihin on 40 vuotta ja hoitojen määrä on rajattu. Mikola ajattelee, että kyse on myös informaatiosta. Kyllä sitä joutuu aika varovasti sanansa valitsemaan, kun ei itse ajattele näin. Vielä parikymmentä vuotta sitten sateenkaariperheiden lapset olivat epägeneettiselle vanhemmalleen paperilla ventovieraita. Kun laki ei tunnustanut samaa sukupuolta olevien liittoja eikä ollut oikeutta perheen sisäiseen adoptioon, vain toinen vanhempi sai olla parin yhteisen lapsen juridinen vanhempi. Kun suvulle on tullut toinen lapsi, jolla on omat geenit, onkin alkanut aikamoinen epätasa-arvoinen käytös.” Toisinaan, jos perheen lapsilla on keskenään eri geeniperimä, vanhempi saattaa murehtia ennen sisaruksen syntymää, osaako rakastaa kaikkia lapsiaan yhtä paljon. Myöskään julkkikset, jotka saavat kaksosia 48-vuotiaana, eivät haastatteluissa kerro, että kyse on lahjamunasoluilla alkuunsaadusta raskaudesta, vaikka me lapsettomuushoitojen ammattilaiset sen osaammekin arvata.” V ielä muutama vuosi sitten en tiennyt juuri mitään lapsettomuudesta enkä lahjasoluja koskevasta lainsäädännöstä. Lääkäri ehdottaa tehokkainta hoitomuotoa: IVF-hoitoa eli koeputkihedelmöitystä. Hän on huomannut, että kaikki nekään, jotka ovat hoidoissa, eivät ole koskaan edes ajatelleet, että lahjasoluvaihtoehto on olemassa. Se on hämmentävää.” Joka päivä olen silti kiitollinen, että halusin ja osasin ottaa tämän askeleen, jota kaikki eivät osaa tai halua ottaa. Mikola laskee ääneen malliksi tilanteita, joissa lahjasolut kannattaisivat: Kuvitellaan 41-vuotias nainen puolisoineen. Tietenkin lahjasolupäätöksessä kyse on myös rahasta, varsinkin yksityisellä klinikalla. Tätä selittää ennen muuta vanhempien sitoutuminen lapsiinsa. Kuka tahansa voi kuvitella, kuinka ahdistavaa sellainen on ollut. 4 4 tyjillä hoitoja on takana paljon ja valintoja värittää uupumus. Omilla soluilla tehtävä IVF-hoito maksaa esimerkiksi Dextralla noin 5 000 euroa. Voi siteerata vaikkapa tutkimuksia.” Lahjasoluperheitä on tutkittu pitkään. Vanhemmat myös sitoutuvat lapsiinsa: ei-synnyttäneet vanhemmat pitävät esimerkiksi enemmän perhevapaita kuin suomalaiset isät keskimäärin. Niittynen kertoo silti itsekin miettineensä, miksi osalle geenit ovat niin tärkeitä kuin ne ovat. Onneksi Sateenkaariperheet-järjestön perhevalmentaja Kaisa Niittynen tapaa työkseen perheen perustamisen alkuvaiheessa olevia tai asiaa harkitsevia ihmisiä. Rahaa jää lisäksi pariin pakkasalkionsiirtoon, ja joka yrittämällä todennäköisyydet ovat hyvät. Yksityisaseman lääkäri näkee siksi usein ikähaarukan loppupäässä olevia tai sen jo ylittäneitä ihmisiä, joista osa on käynyt aiemmin hoidoissa julkisella puolella. Mutta en minä oikeasti tiedä, miksi niin kävi.. Nainen tai pariskunta on saanut raavittua kasaan kymppitonnin. ”Kaiken yrittämisen ja vuosikausien haaveilun ja kymmenien tuhansien eurojen jälkeen päädytään siihen, että lapsettomuus on parempi kuin se, että lapsessa ei ole jommankumman geenejä. Sen sijaan lahjamunasoluhoito maksaa 7 500 euroa. ”Mutta kyllä tätäkin kuulee, että eihän se ole sitten oma lapsi. Näitä yrityksiä mahtuu kuvitteelliseen budjettiin kaksi
4 5 4 5 s y y s k u u 2 2 3
Yhtäältä lapsi tuntuu niin omalta ja ihanalta, että haluaisin huutaa tämän oivallukseni maailmalle. Mietin, tekeekö joku tälläkin hetkellä lapsettomuuden surutyötä vain siksi, että hän on ollut vanhemmuutta koskevan geenipuheen kohderyhmää.. Haluaisin sanoa muutakin. Niitä ei mainittu kertaakaan, vaikka epäonnistumiset seurasivat toisiaan. Joskus harvoin hän kömpii kainalooni, möyrii siinä ja laulelee pehmoleluilleen. Silti rakastan häntä omanani. Eikä tässä tietysti yhdestä tarinasta ole muutenkaan kyse. Tekstiviesti kertoo, että lapsi nukkuu, joten menemme naapuribaariin juomaan kaakaot. Tällaista elämäni nyt on, enkä sitä oikein enää osaisi toiseksi kuvitella. Sitten minä käännän selkäni ja hän pistää kynnellisen voita suuhunsa. Oikeastaan ainoa ero, jonka näen, on se, etten ole kokenut lapsettomuuden surua samalla tavalla kuin nämä tuloksettomissa hoidoissa uupuvat ihmiset. Onko minun äitiyteni pahempaa kuin äsken lavalla näkemäni tuska. Nykyään joskus kuuden seitsemän kieppeillä lapseni herää ja kiipeää pois pinnasängystään. 4 6 S attumalta tätä juttua kirjoittaessani Kansallisteatterissa pyörii Heini Junkkaalan ohjaama dokumentaarinen teatteriteos Pudota. Mutta en minä oikeasti tiedä, miksi niin kävi. Ajan kuluessa olen saanut karvaasti huomata, että tässäkin asiassa on paljon helpompi neuvoa muita kuin kokea itse. Tiedän entuudestaan, miten tarina päättyy, mutta elän silti päähenkilön mukana raastavassa toivon ja epätoivon vuorottelussa. Kello ei ole edes kahdeksaa, kun kaikki nämä vaiheet on käyty läpi. Mietin lavalla näkemääni naista ja hänen epätoivoista haavettaan siitä, että voisi joskus kutsua itseään äidiksi. Eikö hän siksi osaa kuvitella, mitä oikeasti tarkoittaa olla äiti tai isä. Aivan kuten kuka tahansa lahjamunasoluun turvautuva nainen, minä kannoin lapsen, joka on geneettisesti puoliksi puolisoni, puoliksi ventovieraan. Kun vertaan itseäni lapsettomiin ihmisiin lahjasoluvalinnan edessä, saan kuulla toisinaan, että se nyt on ihan eri asia. Pysyn hiljaa, sillä tavallaan ymmärrän heitä. Näytöksen päätyttyä salista virtaa ulos turpean punasilmäinen joukko. Niin koskettava kuin tarina onkin, en pysty ohittamaan mieleeni tunkevaa kysymystä: entä ne lahjasolut. Onko vanhemmuudessani jotain sellaista, jota he eivät saata kuvitellakaan. Oli keskenmenoja, ikäkin alkoi tulla päähenkilöllä vastaan. Ehkä olin kasvanut ajatukseen, ettei lapsia noin vain ilmesty ihmisten syleihin. Hän juoksee noutamaan kirjoja, kiipeää ne kainalossaan sänkyyni ja lätkäyttää yön yli turvonneen vaippapeppunsa suoraan puoliunisille kasvoilleni. Teos tuo lavalle lapsettomuuden kriisistä kaiken sen, mistä asiantuntijat ovat puhuneet teoreettisesti. Tänä keväänä kävin läpi vanhoja valokuviani. Siihen vastaan, että minä en näe eroa. Joka päivä olen silti kiitollinen, että osasin ja halusin ottaa tämän askeleen, jota kaikki eivät osaa tai halua ottaa. Siinä hän istuu, naamallani, pissapaali lotisten ja kiljuu riemuissaan: ”Äipä, kiija lukee!” Lukutuokion jälkeen keittelemme kahvia ja puuroa. Pahempaa kuin kestää syöpä. Kun eteeni tuli kuva työpaikan hissistä, yllätyin miten kamala olo minulle kuvan näkemisestä yhä tuli. Minusta tuntuu, etteivät he näe minua ihan samanlaisena ihmisenä kuin he itse ovat. Tai ehkä se, että kuulun seksuaalivähemmistöön, on tuonut minulle tiettyä ulkopuolisuutta, joka säästi minut ratkaisevalla hetkellä päätöksentekoa lamauttavalta järkytykseltä. Silti valehtelisin, jos väittäisin, ettei geneettiseen katkokseen liity lainkaan surua ja jotain omituista herkkänahkaisuutta. Olen kasvanut samojen normien keskellä kuin kaikki muutkin, mutta olen toteuttanut haaveeni normeista huolimatta. Puurokattilan äärellä toistuu seuraava koreografia: Ensin lapsi mittaa pienen nokareen voita puurokattilaan. Silti en voi olla miettimättä, miten kaikki nämä lapsettomat ihmiset, joita kohtaan olen tottunut tuntemaan myötätuntoa, miten he näkevät minut. Mietin, tekeekö joku juuri tälläkin hetkellä lapsettomuuden surutyötä vain siksi, että hän on ollut vanhemmuutta koskevan geenipuheen kohderyhmää. Ehkä se on huolta siitä, että joku jossakin onnistuu vielä uskottelemaan lapselleni, etten ole hänen ihka oikea äitinsä. Eikö hän siksi osaa unohtaa, mitä hänelle on opetettu lasten tekemisestä. Joka aamu minä esitän, etten huomaa, kun hän tekee niin. Ystävä tulee hoitamaan lasta, sillä teema kiinnostaa perheeni molempia aikuisia. Useimpina aamuina hän herää kuitenkin kuten lapset tapaavat herätä: siirtyy suoraan syvästä unesta tarmontäyteiseen valvetilaan. Ehkä lahjasolupohdinnat oli rajattu pois käsikirjoituksesta dramaturgisista syistä. E nnen kuin minusta tuli äiti, olin aamu-uninen ihminen. Hän tuntee jo läpikotaisin omat työvaiheensa: hän raahaa jakkaransa asemiin, kaataa veden keittimeen, survoo pienellä pullealla nyrkillään suodatinpussin paikoilleen, mittaa kahvipurun, painaa virtanappia. Ehkä minun oli siksi helpompi unohtaa, mitä satukirjat kertovat perheistä ja lasten tekemisestä
Osaston suunnittelija: Avotakka-paviljonki Habitaressa 13.-17.9.2023, halli 6, osasto 6b50 YHTEISTYÖSSÄ Avotakka-paviljonki on kokonaan rakennettu puretuista rakenteista ja rakennusosista, joilla on myös tulevaisuus osana uusia rakennusprojekteja. Tule, tutustu, opi ja inspiroidu!. Paviljonki on kaunis tilakokemus sekä tiedon ja tarinoiden lähde. Ensimmäistä kertaa Habitaren historiassa, mukana on täysin kierrätettävä osasto
Teksti Sammeli Heikkinen Kuvat Juuso Westerlund SALAKIELEN TAITAJA. Pikakirjoittajana hän osaa tallentaa myös sen, mihin algoritmi ei pysty. 4 8 Niklas Varisto tietää, ettei teksti unohda
s y y s k u u 2 2 3 4 9
Mutta ei se silloinkaan ollut valtavirtaa tai mitenkään pinnalla. Sitten Niklas Varisto ottaa korvistaan nappikuulokkeet, joista on kuunnellut eduskunnan täysistunnon puheenvuoroa ja merkinnyt puhetta pikakirjoituksella paperille. Vasemman käden nimettömässä on kapea sormus. Keski-ikäinen hoikka mies tummassa puvussa, mustassa paidassa ja tummassa kravatissa istuu pöydän ääressä ja kirjoittaa lehtiöön, jonka sivut ovat kapeat mutta pitkät, ehkä kymmenen kertaa kolmekymmentä senttiä. Se kipinä taas ohjasi nykyiselle uralle ja töihin eduskuntaan. Luulen, että 14-vuotiaana olin siihen sopivassa iässä, kun kielitaitokin alkoi olla riittävän hyvä pikakirjoittamiseen.” Pari vuotta ennen pikakirjoittamisen löytymistä, 12-vuotiaana, Varisto alkoi soittaa kitaraa. Pää on hieman kallellaan vasemmalle. Pitäisi osata pikakirjoitusta, äiti sanoi. Kirjoittaja keskittyy niin, että vaikuttaa olevan vähän toisessa tilassa kuin me muut. Ihan tavallinen keltainen lyijykynä heiluu rauhalliseen, tasaiseen tahtiin. Eduskunnan melkein tyhjässä kahviossa pari nuorenpuoleista ihmistä on ollut hetken hiljaa kuvaajan pyynnöstä. ”Kai mulla oli joku tarra paidassa, josta näki, että olen luvallisesti paikalla.” Hyvin pikakirjoittamisen hallitsevia ihmisiä lienee Suomessa nykyään enemmänkin kymmeniä kuin satoja. I hmisen elämä on jatkuvasti muotoaan ja suuntaansa muuttava pötkylä, vähän rujosti sanottuna. Monesti sellaisia ei oikein löydy. Elämä muuttuu nykäyksittäin, vähitellen ja epämääräisesti. Tavallisen ihmisen silmille paperille piirtyvät merkit ovat käsittämättömiä. Välillä vasen käsi työntää pitkää ja kapeaa paperiliuskaa ylemmäs, sentin tai pari kerrallaan. Ohutsankaiset lasit ovat valahtaneet puoliväliin nenän harjannetta. 1980-luvulla taito oli selvästi yleisempi, sitä opetettiin tiettyjen alojen opiskelijoille. Se näytti jännältä.” Siihen se ehkä olisi jäänyt, mutta äidin työkaverin veli sattui olemaan eduskunnan pikakirjoittajana. Juuri halu ymmärtää ja oppia jotain salaperäistä, salakielenomaista, sai hädin tuskin teini-ikäisen Niklaksen kiinnostumaan pikakirjoittamisesta. Ne pidettiin eduskunnassa, ja niitä veti se äidin työkaverin veli. Periaatteessa kuka tahansa kansalainen voi milloin vain selvittää tietyn edustajan puheet koko tämän uralta tai tietyn lakihankkeen vaiheet alusta loppuun.. Mentori siis löytyi lähipiiristä. Ohjelmaa Niklas ei muista, mutta reseptejä siinä kerrottiin. Me toimittajat yritämme aina pumpata haastateltavasta hetkiä, joina tuon pötkylän muoto tai suunta on muuttunut ratkaisevasti. Mutta tässä tarinassa ratkaiseva hetki löytyy 14-vuotiaan Niklas Variston perheen olohuoneesta Helsingin Meilahdesta. Niklaksen äiti halusi reseptit muistiin, mutta ne vaihtuivat turhan nopeasti. Mutta miten olennaista on hyöty ja miten olennaista osata todella hyvin jotain sellaista, jota juuri kukaan muu ei osaa. Niklas Varisto tallentaa työkseen poliitikkojen puhetta. 5 K ynän kärki painuu paperiin ja alkaa tanssahdella siihen outoja merkkejä. ”Mä kysyin, että mitä se pikakirjoitus on. Tai koska kodin kieli oli ruotsi, äiti käytti sanaa stenografi. Sellainen oma juttu. Siinä työssä Varisto ei tosin tarvitse pikakirjoitusta. Kasetilta aina pätkä biisiä, kitaralla sama perässä, tai mahdollisimman lähelle, rewind, sama pätkä kasetilta uudelleen ja sitten kitaralla perässä. Kirjekurssilla ja sitten myös nopeuskurssilla. Pienen piirin mystiikkaa, joka tuntuu nykymaailmassa melkein menettäneen arvonsa. Kun katsoo tarkemmin, kirjoittajan mustassa solmiossa on tummanharmaita pääkalloja. Hetki, jolloin olimme salatiedon äärellä, on ohi. Miksi helsinkiläinen teinipoika innostui siitä, eihän Varisto mielestään ollut erityisen nörttikään. Silmät ovat puoliummessa, suupielet pudonneet aavistuksen alas. Ja siihen aikaan se, mitä televisiossa kerran näytettiin katosi katsojalta sen jälkeen. Niklas ryhtyi harjoittelemaan pikakirjoittamista tosissaan. Äiti selitti, ja katsoin tietosanakirjasta. Siihen aikaan eduskuntaan myös pääsi nykyistä lentokentän turvatarkastusta muistuttavaa prosessia helpommin. Pikakirjoittamisessa on jotain mystistä ja määrittelyä pakenevaa. Varsinaisesti Varisto ei tarvitse pikakirjoitusta yhtään missään. Ilmankin pärjäisi, niin kuin melkein kaikki ihmiset nykyään pärjäävät. ”Se oli kiehtovaa ja salaperäistä. Se työ on ollut suomalaisen demokratian ytimessä alusta lähtien. 1980-luvulla eduskunnassa työskenteli vielä useampia pikakirjoitusta osaavia ihmisiä ja puheiden tallentamisessa kynä ja paperi olivat oleellisia. Nyt, luvan saatuaan, he jatkavat keskustelua. Tuliko tarpeeksi toimintaa videolle. Harrastaa ja tehdä harrastamisen ja tekemisen ilosta
s y y s k u u 2 2 3 5 1
5 2
Ihmistä tarvitaan silti sitomaan puhe kontekstiin, liittämään puhuja ja puhe osaksi tilannetta ja elämää. Tekoäly toimii sitä paremmin, mitä lähempänä yleiskieltä puhuja pysyy ja mitä selkeämmin itseään ilmaisee. En olisi nykyisessä työssä ilman pikakirjoitusta. Pikakirjoitus on sellainen backup.” Nykyään kaikki suuren salin puheet tallennetaan digitaalisesti. Perinne alkoi jo sitä ennen, säätyvaltiopäivillä. Mutta se vaikutti omiin uravalintoihini. Liioittelematta voi sanoa, että juuri puheen tallentaminen läpivalaisee edustuksellista demokratiaa. Varisto alkoi työskennellä eduskunnassa osa-aikaisesti vuonna 2010. ”Molemmat olivat vain hauskoja juttuja, ei mulla ollut siinä päämäärä mielessä. ”Pikakirjoittamisen osaaminen ei ollut mitenkään pakollista työssä silloinkaan. s y y s k u u 2 2 3 5 3 Jos joku heiluttaa puhuessaan kädessään budjettijulkaisua, heristelee sormeaan tai vitsailee, se menee algoritmilta ohi. Näistä puheentunnistus toimii bokmålilla mutta huonommin nynorskilla.” Tähän saakka yksi työntekijäryhmä on kirjoittanut täysistunnosta versionsa. Murre ja omaperäinen puhetyyli tuottavat vaikeuksia. Juuri tallennus muuttaa katoavan puheen pysyväksi tekstiksi. Ennen tallennuslaitteita tarvittiin joku, joka osasi muuttaa puheen merkeiksi paperille riittävän kiivasta tahtia. Gabelsbergerin järjestelmässä vokaalia ei merkitty yleensä. Saksalaiset muokkasivat 1800-luvun alkupuolella pikakirjoituksesta enemmän perinteistä kaunoa muistuttavaa. ”Eduskunnassa käytetty kieli on niin homogeenista, että suurin osa puhujista tunnistuu aika hyvin. Nyt Niklas Varisto on eduskunnan ainoa pikakirjoitustaitoinen työntekijä. Esimerkiksi Julius Caesarin aikalaisen, poliitikon ja oraattorin Ciceron orja Tiro tallensi isäntänsä kuuluisia puheita pikakirjoitussysteemillä. Kun puheentunnistuksesta on entistä enemmän apua, työvaiheet alkavat sulautua yhteen. ”Pohjoismaiden neuvoston kokouksissa teen muistiin panoja käsin, kun äänitysjärjestelyt eivät ole niin vakiintuneet. Periaatteessa kuka tahansa kansalainen voi milloin vain selvittää tietyn edustajan puheet koko tämän uralta tai tietyn lakihankkeen vaiheet alusta loppuun. Sen jälkeen toinen porukka on tarkistanut tekstin tallenteen avulla, editoinut ja stilisoinut. Esimerkiksi Norjassa on kaksi virallista kielimuotoa. ”Puheessa on niin paljon sellaisia nyansseja, jotka vaativat ihmisen stilisoimaan. Algoritmipohjainen puheentunnistus on jo käyttökelpoinen työkalu puheen siirtämisessä tekstiksi, vaikka sen tuottama teksti vaatiikin vielä ihmisen silmää ja kättä ennen julkaisua. Lisäksi merkit kirjoitettiin toisiinsa nostamatta kynää paperista, mikä nopeutti muistiinpanemista. Kilpailuihin harjoittelu teki Varistosta nopeamman pikakirjoittajan, ja sitten hän alkoi saamaan keikkoja, jossain kokouksessa oli tarve pikakirjoittajalle. Valiokunnissa ja lopulta täysistunnoissa pidetään puheenvuoroja ja keskustellaan. Mutta ne harrastukset määrittelivät sitten mun elämää.” P ikakirjoitusharrastus kypsyi ammatiksi hiljalleen. Siinä juuri pikakirjoittaminen oli oleellista. Toisena päivänä pikakirjoitin, toisena soitin Slayeria. Joskus 1600–1700 luvulla Englannissa keksittiin, että fiksumpaa on antaa merkit äänteille, ei tavuille. Puheen tallennus on arkista ja tarkkaa työtä, jota hoitaa eduskunnan pöytäkirjatoimisto. Eikä hänkään normaalisti pikakirjoita työssään. 1950-luvun alkuun saakka työntekijät pikakirjoittivat puheet ja sanelivat ne sitten konekirjoittajalle, joka paukutti pöytäkirjan valmiiksi. Näitä Tiron merkkejä oli kaikkiaan tuhansia, sillä jokainen merkki tarkoitti latinan kielen sanaa tai tavua. En usko, että tekoäly voisi korvata tässä työssä ihmistä kokonaan. Sitten avuksi tulivat äänitteet, mutta vielä 1980-luvulla pikakirjoitusta käytettiin säännöllisesti. T arve tallentaa puheita sanasta sanaan on ikivanha. Sama mahdollisuus on tutkijoilla, toimittajilla tai tarvittaessa vaikka poliisilla. Ei toki täydellisesti, mutta määrättömästi paremmin verrattuna tilanteeseen, jossa puhe katoaisi sillä hetkellä, kun sen viimeinen kaiku sammuisi istuntosalin kullanvärisessä kupolissa… Paatos sikseen. Eduskunta, ja siten koko edustuksellinen demokratia, nojaa puheeseen. Kaikki täysistunnon puheet on kirjattu muistiin aivan nykyeduskunnan alkuhetkestä, vuodesta 1907 lähtien. Jos joku heiluttaa puhuessaan kädessään budjettijulkaisua, heristelee sormeaan tai vitsailee, se menee algoritmilta ohi. Ei ainakaan ennen kuin tekoäly on ihmistä fiksumpi.” Sitä paitsi, Varisto kysyy, vaikka ihmistä täydellisesti ymmärtävä tekoäly olisi kätevä vaikkapa puheen tallentamisessa, eikö sellainen tekoäly olisi myös aika pelottava
Sillä järjestelmällä Varistokin kirjoittaa. Mutta muuten 1990-luvun lopulta nykypäivään olen tehnyt aina myös jotain muuta hommaa.” Miksi. Suomen pienellä kielialueella ei ole riittäävää kysyntää eikä siksi konettakaan. Tämän vuoksi yhdysvaltalaisista oikeussalidraamoista tuttuja pikakirjoituskoneita ei voi käyttää suomea tallennettaessa. Vaikka soittaisi useammassa bändissä, niin kaikilla on keikat viikonloppuisin. Sideviivan pituudella, korkeudella tai muodolla ilmaistiin, mikä vokaali konsonanttien välissä oli. Ja ehkä molemmat ovat jollain tavoin teknologisen kehityksen uhkaamia. Pohjoismaiden neuvoston kokouksessa pikakirjoittajia tapaa, sillä muissa Pohjoismaissa parlamenteissakin on vielä töissä taidon osaajia. Uskon kyllä, että kun jotain kirjoittaa, se auttaa oppimaan. Kitaran soittaminen ja pikakirjoittaminen ovat molemmat tarkkuutta ja valtavan tunnollista harjoittelua vaativia taitoja. Sen jälkeen hän opetteli aika monta sovellusta näistä järjestelmistä. ”Mitä järkeä harrastuksissa yleensä on. ”Knipin kanssa käytiin samaa luokkaa Steiner-koulussa. Ja mulla on aina ollut se ajatus, että on joku muukin työ kuin musiikki. Ei mua ole haitannut olla parilla alalla yhtä aikaa.” Musiikki oli aina yhteisöllinen puoli elämää. Hän siis opetteli useita uusia kieliä vain sen takia, että menestyisi kirjoituskilpailussa mahdollisimman hyvin. Kisat pidettiin vielä horjuen seisseessä Itä-Saksassa, Dresdenissä. Molempia on pidettävä yllä. Siltä se ainakin tuntui. Ensimmäisen kerran hän lähti kilpailumatkalle 17-vuotiaana. Ja kuten sanottu, menestystä tuli. Vuosina 1998 ja 2003 Varisto voitti pikakirjoituksen monikielikilpailun maailmanmestaruuden. Suomalaisen pikakirjoitussysteemin laatija Lars Neovius-Nevanlinna pohjasi järjestelmänsä Gabelsbergerin systeemiin. Mitä järkeä siinä on. Variston mielestä taidoissa ei silti< ole juuri mitään yhteistä. Eduskunnassa ei nykyään ole enää muita pikakirjoittajia töissä, eikä juuri muuallakaan. 5 4 omalla merkillään, vaan konsonantteja yhdistävässä sideviivassa. Esimerkiksi ruotsalaisessa systeemissä monella merkillä on toinen merkitys kuin suomalaisessa ja vokaaleilla on kiinteät merkkinsä, eikä symboliikkaa käytetä. Toisaalta pikakirjoittaminen on Varistolle se osa elämää, jota voi hyvin tehdä itsekin, vähän omissa oloissaan. Nyt, parikymmentä vuotta myöhemmin, Varisto arvelee, että monien kielten osaaminen on rapistunut, kun käyttöä ei ole ollut. Sitten hän opetteli suomalaisen järjestelmän. Aivot prosessoivat asian eri tavalla. Jos tekee jotain, mikä kiinnostaa, on toissijaista, meneekö siihen aikaa.” Varisto upposi pikakirjoitukseen nopeasti ja nuorena. Sen jälkeen Varisto kävi kisoissa melkein aina kun niitä järjestettiin. Jossain vaiheessa, ehkä 1985 tai 86, soittaminen tuli kuvioihin.” Egotripin suosio kasvoi vähän hiipimällä 1990-luvun lopulla ja saavutti huippunsa 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. Pikakirjoittaminen elämän ikioma, yksityinen osa. Vähintään tietty järjestelmä vaatii sopeuttamista tietyn kielen vaatimuksiin. ”Bänditoiminta on aika jaksottaista. Niklas alkoi soitella kitaraa yhdessä Zachris Stierncreutzin kanssa ala-asteella. ”Ainakin pari vuotta, 2004 ja 2006, oikeastaan vain soitin kitaraa. Mutta Varistosta ei tullut täyspäiväistä rokkistaraa. Kokoelmalevy ilmestyi vuonna 2005 ja toi platinaa. Ne ovat melkeinpä ainoita paikkoja, joissa hän tapaa muita ammattimaisia pikakirjoittajia. Pikakirjoittaminen elämän ikioma, yksityinen osa.. Jokaiselle kielelle sopiva pikakirjoitussysteemi oli opeteltava, mutta niin oli opeteltava myös itse kieliä. Varisto oppi ensimmäisenä pikakirjoittamaan ruotsia. Matkustaja-albumi tuli vuonna 2003 ja myi kultaa. Nykyään Varisto käy saman järjestön konferensseissa, joita pidetään kilpailujen yhteydessä. Seuraavan vuoden Vielä koittaa uusi aika -levy nousi listakärkeen. Pitää olla muitakin tulonlähteitä. N iklas Varisto tunnetaan Egotripin kitaristi Skelenä. Eri kielten pikakirjoitusjärjestelmät voivat olla erilaisia. Silloin ei ollut niin kova paine maksaa asuntolainaa. Sosiaalinen elämä on toisaalla, toisessa puolessa Variston elämää. Knipi ja Skele olivat perustamassa Egotrippiä. Myöhemmin Zachrisista tuli Knipi. Vaikka jalkapallossa. ”Pikakirjoittaminen ei ole mekaanista. Mutta se vaati myös paljon harjoittelua. ”Ehkä se, että molemmissa on kuunneltava tarkkaan.” Musiikin tekeminen ja soittaminen oli aina yhteisöllinen puoli elämää. Hän kirjoitti sanelusta ruotsia, suomea, norjaa, tanskaa, viroa, englantia, saksaa, hollantia, italiaa, latinaa ja interlingvaa. Egotrippi kiersi maata kattavasti monina kesinä. Kieltä pitää myös ymmärtää. Koneen näppäimistö pitää järjestää jokaiselle kielelle ja järjestelmälle sopivaksi, eivätkä kaikki koneet sovi kaikille kielille
s y y s k u u 2 2 3 5 5
5 6
Onko hän yrittänyt luovuttaa viestikapulaa näille. Jos vaikka uuden ministerin vanhat, rasistiset kirjoittelut pulpahtavat julkisuuteen, kuka tahansa voi käydä katsomassa, mitä sama ihminen on poliitikon urallaan suuressa salissa puhunut ja miten äänestänyt. Kaikki tuo informaatio saadaan myös jokaisen nettiyhteyden päässä roikkuvan ihmisen ulottuville kattavammin kuin koskaan aiemmin. Kuvaaja kysyy, voisiko Varisto mennä kansanedustajan paikalle. Takarivistä tähän saattavat kuulua kuiskauksetkin. Teksti ei unohda. Kuvaaja ja minä olemme ylhäällä medialle ja yleisölle tarkoitetulla parvella. Se on taito, jota multa ei voi viedä pois.” Jos vaikka uuden ministerin vanhat, rasistiset kirjoittelut pulpahtavat julkisuuteen, kuka tahansa voi käydä katsomassa, mitä sama ihminen on poliitikon urallaan suuressa salissa puhunut.. Äänentoiston ja -tallentamisen, televisiokameroiden, digitaalisen tiedonkäsittelyn, internetin ja puheentunnistusohjelmien ansiosta kaikki tässä suuressa salissa puhuttu saadaan nyt talteen tarkemmin kuin koskaan aiemmin. Mutta tieto on siellä. Ehkä jokunen toimittaja tarkistaa faktan tai toisen, tutkija etsii vanhoja puheenvuoroja, kai satunnainen kansalainenkin niitä selailee. Vaikka suomalainen parlamentarismi on aika arkista, siinäkin on tabunsa ja tapansa. Ja kuulisivat ne siis ihan normaalin puheäänen välittäminä, sähköinen äänentoisto oli korkeintaan lapsenkengissä, kun eduskuntatalo valmistui 1930-luvun alussa. Kesäistuntotauolla sali on tyhjä. ”Akustiikka on vähän outo. Ja aiempina vuosisatoina monet kävivät kirjeenvaihtoa pikakirjoituksella. Varistolla on kaksi lasta. Yksi niistä on se, etteivät suuren salin lattiatasolle saa mennä kansanedustajien lisäksi kuin harvat ja valitut. Silloin pikakirjoitus olisi taas ainoa tapa tallentaa puhetta sanasta sanaan. Niklas Varisto voi tallentaa puheen tekstiksi aina, kunhan löytyy käteen kynä ja eteen paperia. Arkistoissa on edelleen vanhoja pikakirjoitettuja asiakirjoja. Huomisen normaali vain voi olla mitä tahansa. Normaaliarjessa siitä on apua ehkä ostoslistan tekemisessä. Sillä on itseisarvo. Niklas Varisto astuu sisään puhemiehen korokkeen alaosan ovesta ja istuutuu pöydän ääreen kuvattavaksi. Kuten Varisto muistuttaa, sen suunnittelijat ja rakentajat pyrkivät aikanaan juuri siihen, että parlamentin jäsenet, ministerit – ja pikakirjoittajat – kuulisivat toistensa puheet. Varisto, rauhallinen ja hiljainenkin ihminen, suostuu myöhemmin makaamaan eduskunnan käytävällä kuvauksen vuoksi. Siksi Varistollakin on solmio hillityllä pääkallokuvioinnilla. s y y s k u u 2 2 3 5 7 P ikakirjoittajien paikka on eduskunnan suuressa salissa puhemiehen pöntön alle sijoitetussa pyöreässä pöydässä. Keskiriveiltä taas välillä vaikea saada selvää puheesta.” Eduskuntatalon suuri sali siis toimii kohtuullisesti. Sillä, että ihminen osaa jotain, on merkitystä. E duskunnan sivuilla tuskin käy kummoinenkaan kuhina. ”He ovat vielä niin pieniä, etteivät vielä ehkä ymmärrä asiaa. Näitä ei voi tulkita, jos pikakirjoitustaito ei pysy yllä. ”No, kai se aika epätodennäköinen tilanne olisi. Puhujien paikat ovat siitä katsoen takavasemmalla ja -oikealla, sali avautuu edessä. Täysistuntotieto ei ruoppaa samalla tavalla ihmisen sisintä kuin rankka ihmiskohtalo tai influensserin jakama disinformaatio. Ja silloin olisi varmasti muut asiat tärkeämpiä kuin pikakirjoittaminen”, Varisto hymähtää. Ilmastointi humisee. Mutta mukavaahan se olisi, jos heitä asia kiinnostaisi.” Koska taito on taito. Vaikka kone voisikin tallentaa ihmisen puheen täydellisesti tai tuottaa täydellistä popmusiikkia, se ei voisi kokea samaa onnea ja tyydytystä taidon käyttämisestä ja osaamisesta kuin ihminen. Kuten Varisto sanoo: ”Mulla on muistiinpanoväline aina, riippumatta siitä, onko paristo mukana. Kameran suljin rasahtelee. Puhe kuuluu selkeänä istuntosalin kupolikaton alla. Kuvaaja antaa ohjeita Varistolle. Mutta tähän hän ei lähde mukaan, vaikka hän salivirkamiehenä saakin demokratian ytimessä liikkua. Entä jos syystä tai toisesta menetämme sähköt pitkäksi aikaa. ”Tuntuisi oudolta.” Suuressa salissa myös pitää pukeutua kyllin asiallisesti
Teksti Juho Hakkarainen. 5 8 TÄSTÄ JA TOISESTA AJASTA MILLAISIA OLISIVAT 60 VUODEN TAKAISET KOTIMAISET NOVELLIT, JOS NE TUOTAISIIN TÄHÄN PÄIVÄÄN. JUHO HAKKARAINEN PÄIVITTI NIISTÄ KOLME
Ja yrittihän Saarikoski Keuruun-lomallaan hiihtääkin. – Ei minnekään, tuonne tuonne, salin puolelle! Minua harmitti myös Reijosen puhuma korrekti suomen kieli. Sama kalpeanaamainen tihrusilmä se oli, vaikka olikin saanut kapeasankaiset silmälasit silmilleen. Kävelin takaisin keskikaupungille mennäkseni kapakkaan. Musiikki soi lujaa jo vastaanottotiskillä ja salin puolelta lemahti pistävä hienhaju. Hän oli niin kalpea ja laiha mies, että hänestä oli pakko omituisella tavalla pitää; hän oli niitä miehiä, joille tuntuu kaikki käyvän päinsä. Sitten illalla Kean palatessa töistä olisin rento, ja sitä rentoutta riittäisi koko loman ajaksi. Se oli Reijonen, sama kalpeanaamainen Reijonen, joka siviilipalveluskeskuksessa oli leveillyt huumekokeiluillaan mutta saanut kuntsarin juostuaan Lapinjärven ympäri kouluttajan tahdissa. Lapinjärven koulutusjakson loppupuolella meille oli tullut jostakin syystä riitaa, en enää muista mistä. Niin hän oli puhunut jo sivariaikoina, oli ikään kuin olevinaan itseään parempi, ja rikkaan perheen kakara hän taisi ollakin. Kyllähän juomaritkin joskus käyvät uimahallissa. Koko loman ajan ottaisin kaksin käsin. Otin pinkan tilinpäätösdokumentteja esille ja aloin tehdä laskelmia. Kea oli ollut matkakeskuksella vastassa ja me olimme menneet hänen minulle varaamaansa Airbnb-huoneeseen. – Oikeastaan minä olen jo lähdössä. Niin tekisin vielä minäkin: alkaisin ryypätä kunnolla. Hän meni nopeasti sisään, etten olisi ehtinyt suukotella häntä myymäläpäällikön nähden. Ehdin maksaa itseni sisään, kävellä raput alas pukuhuoneeseen ja istuutua riisumaan maihinnousukenkiäni, kun suihkun puolelta tuli tutun näköinen mies. Hän oli lääkärinä ollessaan järjestänyt minulle ylimääräisen loman, vaikka en ollut vielä ehtinyt olla Lapinjärvellä kuin muutaman päivän. Minun piti mennä ravintolaan, mutta kävelinkin takaisin Airbnb-huoneeseeni. Hetken sitä tehtyäni olin taas rauhallinen ja onnellinen. Kehittäisin itselleni sellaisen tarpeen, että minun tekisi mieli viinaa lomani jokaisena päivänä. Tavallaan hän oli liian rehellinen ja tasapainoinen mies, ja muistin sen harmittaneen minua jo siviilipalvelusaikana, saati nyt, kun kohtasimme vuosien perästä kuntosalin pukuhuoneessa. Näyttäisin Kealle, että kyllä minäkin osaan. Olin päättänyt, että käyn tekemässä muutaman sarjan, vatsat ja selät ja vähän jalkoja korkeintaan. s y y s k u u 2 2 3 KUNTOILIJAT (HANNU SALAMA: JUOPOT) O lin tullut kaupunkiin vähän jälkeen kahdentoista. Menin sisään kuntosalille. – Tule reuhumaan, minä yllytin. Tai jos menisinkin uimaan, se rauhoittaisi kummasti. Ehkä voisin mennä tunniksi jumppaamaan. Hän oli saanut jollakin konstilla lääkärintodistukseen liitteeksi vielä siviilipalveluskeskuksen johtajan puoltavan lausunnon. Siellä kävi aika vilinä. Voisin aivan hyvin 5 9. Ostaisin hänelle karkkia ja tupakkaa illaksi. Kahdelta alkoi Kean työvuoro ja minä saatoin hänet luontaistuotekauppaan. Minun piti mennä ravintolaan. Joku hyppi ketterästi hyppynarua, toinen otti huikkaa urheilujuomapullostaan. Sitä kesti vain hetken. Ne kokoontuivat kapakkoihin seurustelemaan, kirjoittamaan runoja ja lepuuttamaan aivojaan aina kun niillä oli rahaa. Reijonen oli lääkäri, oli ainakin silloin ollut, oli suorittanut sivarikeskuksessa palvelustaan lääkärinä. Muistin nähneeni kuvan laihasta Pentti Saarikoskesta ja lihavasta Jorma Ojaharjusta, jonka olkapäillä Saarikoski keikkui ja virnisteli uima-altaassa. Olin rehvastellut Kealle, että heti ensimmäisenä lomapäivänä menisin ryyppäämään. Kelmeässä valossa sopusuhtaiset ihmiset hikoilivat kuntopyörien selässä tai juoksumatoilla, nostelivat painoja tai heiluttivat kahvakuulia. Jätin paperipinon pöydälle, otin reppuni ja lähdin ulos. Olin lukenut sellaisista kavereista, jotka olivat niin persoja viinalle, että ryyppäsivät joka ikinen päivä. Olin lukenut niitä kohtia Kealle ääneen Suomentajan päiväkirjasta. Hän oli niin kohtelias, ettei nytkään kehdannut kieltäytyä kutsustani. Kävelin kuntosalin suuren ikkunan ohi. Niistä kavereista paistoi päältäpäin rentous, ne eivät pienistä hermostuneet niin kuin minä, jolla oli hermot aina pinnassa. Kukaan ei huomannut minua, vaikka taisin tuijottaa aika pitkään. Se huvitti minua, ja kun kävelin hiljalleen kaupungin toiselle laidalle, näpyttelin hänelle muutaman pusuemojin kännykälläni. Nyt se saattaisi onnistua, kun Kea oli lähelläni ja innostaisi minua. Kea pääsisi jo viiden jälkeen, hänellä oli lyhyt vuoro
Yhtä matkaa lähdimme salin puolelle ja vaihdoimme kuulumisia. Niillä seikoilla ei ole mitään väliä, kun on tällainen liian hyvin hermotettu lihaskimppu. – Niin. – Lihonut se oli, pitää avokonttoria Punavuoressa. Jaa eipäs ollutkaan, tämä on joku toinen. – Sinulla sitä riittää juttuja, hän sanoi. Nostelisin painoja hetken, minun ei tarvitsisi ajatella veroja eikä taseita, ja menisin sitten kapakkaan. Minua harmitti, että Reijosessa oli kalpeasta naamasta huolimatta niin paljon virtaa, vaikka hän veteli jo toista punttivarviaan. Mutta voin lähteä Tukholmaan ryyppäämään. Etkös sinä ollut peliammattilainen. Olisko Eero Aven. Porraskäytävästä maleksi kadulle murrosikäinen tyttö, joka potkiskeli hajamielisenä lunta ja sytytti savukkeen. – Oletko koskaan ollut. Missä olet asunut, missä nykyään vaikutat. Reijonen sanoi nähneensä tämän Lahdessa. Satoi ohutta ja kimmeltävää pakkaslunta. – Liian imelää tekee, paras reuhua vaan. Kuva oli kuitenkin muodostunut mielessäni. En pääse matkustelemaan enää helmikuun jälkeen pitkään aikaan, kun alkaa helvetillinen työputki. Maa oli kauttaaltaan valkoinen. Leikkipuiston laidalla oli taksitolppa. – Niin näkyy. Reijonen tuli viereeni puuskuttamaan hengitystään tasaiseksi. Hän älysi piikkini ja ymmärsi olla hiljaa. Kerran kävin Multialla kääntymässä, sen reissun jälkeen asuin Oulussa melkein kolmetoista vuotta. – Ihmiset ihan toista kuin muissa kaupungeissa. – Että mitä. – Oli kyllä viisas ja komea mies. –Kolme tuntia, vastasin jokseenkin rehellisesti. Minä, vanha tietokonenörtti! Elämän pitäisi kuulemma olla ihme, mutta ei se ole, jos on liian hyvässä kunnossa. Ikkunan edessä vasemmalla oli leikkipuisto ja kauempana vanha työväentalo. – Ja kova juoksemaan. Sanoin että Suomen velvollisuus, diplomaattinen velvollisuus, olisi keskustella suoraan suurimpien länsivaltojen kanssa välittämättä Ruotsista. – Kyllä sinä sanoit tienaavasi sillä elantosi ja ylikin. Reijonen seisoi siinä edelleen pyyhe lanteillaan, ja minä nauroin ja vetelin salihousuja ja sisätossuja jalkaan. Vesivärimaalausta ja uimista sopivassa määrin. Miten on elämä kohdellut. tehdä sen yksinkin, mutta Reijosen nähtyäni minulle tuli mieleen, että minun velvollisuuteni on pyytää Reijonen mukaani ja olla hänelle ystävällinen, koska hän oli järjestänyt minulle loman. Kirjanpitoa, papereita. – Puoliammattilainen. Takeltelin sanoissani, puhuin lyhyesti ja vaikenin, koska tiesin, etten sittenkään tiedä aloittamastani aiheesta riittävästi, enkä ole muodostanut liittoutumisesta tai liittoutumattomuudesta johdonmukaista mielipidettä. Talojen räystäiltä roikkui hengenvaarallisen suuria jääpuikkoja. –Koska tulet minun kanssani Korpilahdelle. Olen päässyt liian hyvään kuntoon. Ensin Savonlinnassa, sitten täällä. –Kuinka kauan sinä olet ollut täällä. – En mitään. Ajattelin puhua hänelle politiikkaa, koska siinä hän ei ainakaan keulisi ohi. Pitäisi laajentaa tajuntaa eikä lihasta. Sen jälkeen imeskelin urheilujuomaa ja katselin suuresta ikkunasta kadulle, josta olin aiemmin katsonut sisälle saliin. Puita ei näkynyt missään, eikä puutaloja. – Se oli silloin, täytyihän minunkin jotain olla, kun en ollut lääkäri. Minun rupesi tekemään mieli Putkilahdelle, vaikka en tiennyt koko paikasta mitään. –Niin voi sanoa. Paino noussut, paino pudonnut. Ja kun näkee näissä paikoissa vain kaltaisiaan… yhdessä me muodostamme voiman, lisäännymme ja täytämme maan. –Ja sekö riittää. Siinä vasta oli viisas mies. – Ulkopaikkakuntalainen ei usko ennen kuin näkee. – Paska kaupunki, minä sanoin. Sinä vain et viitsinyt juosta. –Jaa. Se on hienosti järjestetty tapahtuma. – Mikäpäs siinä, onhan sentään mukava nähdä hyvä ystävä pitkästä aikaa. Reijonen ei sanonut siihen mitään. –Minulla on siellä mökki. – Mitä sinä puhut. Oulussa, Tampereella, siellä sun täällä. – Ei kukaan oikeasti juokse niin huonosti kuin sinä siellä. Heitimme häthätää pienet lenkit vierekkäisillä kuntopyörillä ja siirryimme muiden vehkeiden pariin. Siellä joisin pääni täyteen, köyhtyisin ja kirjoittaisin runoja Kean mieliksi ja illalla lukisin ne Kealle ääneen. – Kuule, mennään kesäkuussa Tukholman maratoniin, Reijonen sanoi. – Joo, ei sopisi jutella näin. Tällä tavalla rehvastella, kai 6. Samaa vanhaa. Äkkiä hän reipastui. Kuunteles, tämä on Jamppa Tuominen, Ilta toi ja ilta vei. Tai paremmin sanoen: tuntee olevansa kimppu kipuilevia lihaksia eikä mitään muuta. – Ei kun en osaa juosta. – Mitä sanoit. Vähän vaille, ettei tehnyt meistäkin viisaita. – En lähelläkään. Minä treenasin lähentäjiä, Reijonen loitontajia. Ennen sitä pitäisi tulla, jos meinaa. Sinä et voi uskoa millaisia ne maisemat ovat kesällä, sitä ei usko ennen kuin näkee. Runoja, ryyppäämistä, Eero Avenia. –Mitä siellä on. – Sokeria sataa alas, minä sanoin. Etkö muista Lapinjärveltä. Oletko koskaan käynyt. – Minä olen huono juoksija. Hän meni vakavaksi, kun sanoin: lisäännymme. – Niin tietysti. Täällä kyräillään ja kusetetaan. Uusia tuulia, uusia tuulia. Reuhuimme omat sarjamme valmiiksi. Tolppa jäi tyhjäksi. – Minä olin viime kesänä Putkilahdella akvarellikurssilla. Laiha kuljettaja nousi tolpan ainoaan autoon, tilataksiin, ja kaasutti liikkeelle. Ryhdyin kyselemään, oliko hän kuullut mitään Kososesta, entisestä kouluttajastamme Lapinjärvellä. Katsoin asiakseni selittää: – Katsos, enää sillä ei ole väliä sanooko olevansa ammattilainen vai puoliammattilainen. –Tule. Käydään Putkilahdella, se sinun pitää nähdä
– Jaa. – Sinä olit siis Björnholmin kanssa kimpassa. Reijonen ryhtyi taas reuhumaan painojen kanssa. – Pois se meistä… Vatsalihaksia pusertaessani mietin, mitä oikeastaan halusin. Aloin olla vauhdissa minäkin. – Erosit. – Sitä se on vieläkin. – Ei teitä montaa ollut. Koetin keksiä jotakin runollista sanottavaa Reijosen kiusaksi. Totta kai minä muistin Björnholmin. Katselin heitä niin halveksivasti kuin osasin. Olihan Björnholm hemmetin komea mies. Muistatko Björnholmin. s y y s k u u 2 2 3 käsität. Mitäpä siinä ihmettä, kun tarkemmin ajattelee. – Onko se viisautta. – Joo, ja sitten ryypätään. Onneksi olin syönyt junassa hyvän valmistavan aterian: kanaa, riisiä ja banaania, ja vielä proteiinipatukoita välipalaksi. Hän oli ollut Lapinjärven näkyvimpiä legioonalaisia, siis sitä porukkaa, joka suoritti palvelustaan siviilipalveluskeskuksessa. En keksinyt. – Onko sinulla sellaisia. Reijonen veti ylätaljalla napakan sarjan. – Vähiin on käynyt MINUN OLISI SAATAVA KIRJOITETTUA MUUTAKIN KUIN KIRJANPITOA, NIMITTÄIN OIKEITA RUNOJA, MINUN OLISI SAATAVA RUNOSUONENI SYKKIMÄÄN. Sinä olet ollut viisas, kun et ole sotkeutunut näihin juttuihin. Reijoselle tyydyin sanomaan: – Minä olen kuule pohjimmiltani iloluontoinen mies, enkä tahdo pitää murhetta. – Mutta mitä sinä siellä Lapinjärvellä leveilit. Melkein olin tilannut ravintolavaunusta oluen, mutta aie oli jäänyt puolitiehen. Sitten hän pyysi minua penkille varmistamaan punnerruksia. En ole enää. Eräs heistä huomasi tuijotukseni ja kääntyili tämän tästä katsomaan. Minä kävin salilla, Björnholm tapaili muita. Mutta tulossa on. – Miten se päättyi. – Älä nyt. – Jos otan runot mukaan. Eikä saisi näin reuhuakaan. On uudessa parisuhteessa, tai mistä sen tietää millaisessa monisuhteessa. Saamattomuutta kai se on. Kuule, nyt ne soittavat jo Irwiniä, yrittävät häätää meitä pihalle… Reijonen kuunteli hetken musiikkia, näytti miettivän jotakin, ja sanoi sitten: – Kyllä sinun kuule pitää tulla Korpilahdelle. Minusta on näiden vuosien aikana tullut oikea ilopilleri, ja tätä menoa minusta tulee pian myös kevytkenkäinen ilopilleri. – Mitä minä muka leveilin. – Minä olin. Reijonen päästi taljan selästään ja ähisi vaikeasti. – Ei vielä. 6 1. – Mikähän siinä on, että nykyään kaikki nostaa rautaa tai kohottaa kuntoa, sanoin hetken päästä. Hädin tuskin olin pilveä kokeillut, sekin kävi henkeen niin että meinasin kuolla… Minun kävi häntä vähän sääliksi; hän kertoi, ettei ollut juonut pisaraakaan alkoholia moneen vuoteen, ravasi vain saleilla ja kuntopoluilla. – Minä tein sitä monesti, mutta vain parhaille ystävilleni, Reijonen sanoi, kun oli saanut nosteltua muutaman vedon. Naapurilaitteille tuli muutama isokokoinen mies, kehonkielestä päätellen vartijoita tai portsareita. Mitäs jos ottaisimme mukaan happoa tai MDMA:ta. Oliko minusta sittenkään ryyppäämään ja runoilemaan, niin kuin Kea halusi. Minun oli pakko jatkaa: – Miten sinä Björnholmin matkaan keksit lähteä. Reijonen katsoi minua ihmeissään mutta ei sanonut mitään. Hän oli keittäjä, huomattavan komea mies. – Muistatko kun hommasit minulle loman, minä kysyin samalla kun Reijonen ähisi rautatangon alla. Ei siitä mitään tullut. Se kävi ärsyttävän kevyesti. SIIHEN AUTTAISI ALKOHOLI. – En tietenkään. Liukasliikkeinen personal trainer tuli lirkuttelemaan heille. – Minä ehdin olemaan jo rekisteröidyssä parisuhteessakin, hän jatkoi. – Tietää kai tuon. Reijonen ei sanonut muistavansa, joten kerroin hänelle koko jutun. Yritin keksiä muuta puheenaihetta. Rauta kolahteli rytmikkäästi. Mutta kun olen liian perso reuhumiselle. Haluan näyttää sinulle ne seudut, olkoon sitten vaikka talvella, ennen maaliskuuta. – Sinulla taisi olla paljon parhaita ystäviä. Sanoin: – Kuule, siellä Korpilahdella voisi tajunta laajentua. – Oletko kokeillut. – Ei siitä tullut mitään. – Hölmöyttäni kai. – Mitä sinä puhut
Jat koin ääneti harjoituksia ja toivoin Reijosenkin pysyvän vaiti. Siinä hommassa näkee monen moista. Muistin sillä hetkellä, mistä meille oli tullut riitaa Lapinjär vellä. Ja mihin sinä minut veisit. Muut liukastelivat, mutta minä astelin vakaasti, joskin sali treeni tuntui lihaksissa niin, että askel oli jäykkä. Mennä kapakkaan, juoda yhtä kyytiä monta terävää ja palanpainikkeeksi litratolkulla kuohuvaa olutta. Kai sitä näkee kunnolla vain oman ikäpolvensa jutut, ja nekin liian läheltä. Jätin sen kuitenkin sanomatta. Siitä tapauksesta Reijonen suuttui. Minun olisi mentävä ravintolaan, minun olisi saatava kirjoitettua muutakin kuin kirjanpitoa, nimittäin oikeita runoja, minun olisi saatava runosuoni sykkimään. Hän haki sanoja ja ryhtiä sanojensa tueksi. Reijonen pälyili minua kulmiensa alta niin, että minun teki yhtäkkiä mieli halata miestä ja pyytää anteeksi pahaa tuultani. Ehkä hän oli siellä perunateatterissa tutustunut lähemmin Björnholmiin. Häh, piru vie! Puhu nyt suusi puhtaaksi! Reijonen väänteli naamaansa kummallisesti. – Moneltako. He lähtivät seuraamaan minua ja pyysivät lisää. Tulee aina lähdettyä salille. Ei tehnyt mieli lähteä pois vielä pitkään aikaan. Tämä sama paikka. Mulkaisin Reijoseen, että mistä nyt tuulee. Mutta muista tulla huomenna yhdeltätoista. Kosonen tunnettiin erityisen tarkkana miehenä, ja Reijonen jätti siivouksen puolitiehen: pinkat lojuivat miten sattuu, pölyä oli sängyn alla. Huomasin nostelevani niin kiukulla, että lihaksiin vihloi. Otin pit kän hörpyn urheilujuomapullosta, nieleskelin pahanmakuista nestettä sisuksiini. – Kuule, lähdetään minun tyköni, jatketaan harjoituksia, Reijonen yritti. – Minun on nyt mentävä. Mutta pian Kea pääsisi töistä, minun pitäisi ostaa hänelle karkkia ja tupakkaa, ja salikin menisi kiinni. En meinannut millään jaksaa, puuskutin, teki häijyä. Minä ehdotan, että nyt pidetään turpamme kiinni ja reuhutaan minkä reuhutaan ennen kuin koko sali menee kiinni ja meidät heitetään tuonne pakkaseen. En ollut kertonut siitä Reijoselle. – Minun tyttöystäväni on valtuutettu luontaishoitaja. – Et pystynyt. 6 2. Säästä siis suosituksesi jollekulle muulle, nimittäin sille, joka uskoo sinun puoskarintaitoihisi, sille pirulle, joka uskoo tuota roskaa. Mutta äkkiä minua alkoi nolottaa kiivastumiseni. Reijonen antoi puhelinnumeronsa ja lupasi tulla, vaikka minä arvelin, että tuskin tulee, kun en nyt lähtenyt sen mat kaan. Kesken kaiken tunsin oloni kuitenkin vahvaksi ja levän neeksi. – Sanopas vielä, että senkö takia minä en voi jättää salipäivää väliin, senkö takia minä en voi ratketa ryyp päämään, kun sinä et ole juonut tipan tippaa vuosikausiin. Astelimme Reijosen kanssa yhtä matkaa pukuhuoneeseen. Airbnbasuntooni tultuani otin repun naulakosta ja tungin pöydällä lojuvat tilinpäätöspaperit sinne. Sama isokokoinen mies, joka äsken oli pälyillyt meitä, tui jotti nyt minua pistävästi soutulaitteelta. Kävelin siltaa pitkin raiteiden yli. kunnon ryyppyveikot. Lähdin menemään. Tiesin että itse tulisin ja menisin tässä kaupungissa vielä moneen paikkaan. – Minullekaan ei tahdo viina maistua. Niitä tapaa kai enää kirjojen sivuilla. – Se sopii minulle. Tiesin ennalta, että erään viikkosiivouksen jälkeen oli itse kouluttaja Kosonen tulossa tekemään tupatarkastusta. Tyydyin kuitenkin vain imeskelemään juo maani. Minua harmitti hänen pikkumaisuutensa. Ei olisi ollenkaan pitänyt lähteä nostamaan punttia Reijosen kanssa. Minä tarjoan. – Ja sinäkö sen tiedät. Siinä oppii tuntemaan ihmistä. Tai voihan se olla, etteivät kaikki runoilijat ennenkään ottaneet kuppia. – Kuule, minä olen lääkäri. – Heti huomenna. Minä voisin suositella sinulle… – Älä kuule suosittele minulle yhtään mitään, minä kes keytin. – Heti kun sinulle sopii, vaikka puoliltapäivin, ja ihan minne haluat. Sillankaiteeseen nojaili joukko humalaisia nuo ria, jotka pyysivät minulta rahaa. Senkö takia minun elämäni menisi päin helvettiä, kun sinun suhteesi Björnholmin kanssa epäonnistui. Legioo nalaiset olivat varoittaneet. Sii hen auttaisi alkoholi. – Niin kai. Ostin Kealle askin tupakkaa ja pussillisen karkkia. Siinä sitä oltiin. – Oikeastaan minä haluaisin tarjota sinulle lounaan. – Jaa koska. – Näenhän minä sen. – Kuule, Reijonen… – No mitä. Menin mat kakeskuksen läpi ja pysähdyin siellä Rkioskille. – Katsotaan nyt sitten, Reijonen sanoi vaisusti ja painui suihkuhuoneeseen valmiiksi märkä pyyhe lanteillaan. Piti tänäänkin pitää välipäivä. Kävelin ensin heidän ohit seen, mutta sitten kaivoin taskujani, palasin takaisin ja heitin heille muutaman lantin. Hetken mietin, että minun olisi hyvä lähteä heidän mukaansa, tarjota heille ravintolassa ja juoda itsekin niin monta olutta, että tulisin kunnolla humalaan, mutta tiesin, ettei minusta olisi siihen. Reuhutaan lämmöt päälle ja käydään lounaalla. Olimme taas sovussa. Olisi oikeastaan saanut olla minulle kiitollinen... – Vai sen sinä siellä näit, etten osaa pysyä erossa raudasta, minä puhisin. Minulla oli jalassani maihinnousuken gät, jotka eivät luistaneet lainkaan jäisellä ja lumisella kadulla. Ja anteeksi vain, mutta näin sen jo silloin Lapinjärvellä. Minun ei olisi tarvinnut nostaa enää grammaakaan, mutta päätin näyttää hänelle jotakin, reuhua niin perkeleesti, ja sitten lähteä. Minun teki mieleni sanoa sille kurttuniskalle, että imisi hymyn perseeseensä, mutta en tietenkään uskaltanut. Kosonen oli määrännyt Reijosen siitä paikasta keittiöön perunoita kuorimaan, ja minä olin sille naureskellut. Kai tästä kaupungista löytyy hyviä lounaspaikkoja. – Ja kesäkuussa sitten lähdetään Tukholmaan ryyppää mään, minä vielä huikkasin Reijoselle. Senkö takia minä en muka voisi lopettaa reuhumista, mennä naimisiin ja saada lapsia
Minä uskon rautaan ja minä uskon, että rauta tottelee lihaksia. Edes kokeeksi. Jos en vielä eilen ryypännytkään, niin ehkä jo tänään, tai viimeistään huomenna. Tiesin niiden vievän pahimmalta kivulta terän. – Pois täältä. Käännyin kyljelleni. Ja mihinkä pois sinä raukka nyt lähtisit. – Menet siis huomennakin salille. Puhetta tuli paljon ja pitkään, ja kun se loppui, minä sanoin: – Jatka vielä, jatka vielä hetki. Miksi lähtisit, ja minne. Kaivoin hänelle ostamani askin repustani. – Olisinkin ollut, minä tuhahdin, ja melkein purskahdin itkuun. Ihan vain osoittaakseni sinun maailmankuvasi vääräksi. – Pitääkö sinun ihan totta päästä joka päivä salille. Kea huokasi syvään, tarttui minua kädestä ja talutti ylös huoneeseen. Minäkään en hetkeen saanut sanottua mitään muuta. Kean kasvoille syttyi kysyvä ilme. Käännyin kuin kömpelö varas kannoillani ja lähdin pimeässä kiipeämään rappuja takaisin ylös. Ei täällä voi olla. Vaikenin. – Ei pitänyt mennä. Kea ei näyttänyt kovin yllättyneeltä. – Mennään nyt ainakin puhumaan. – Sinun on nyt kuitenkin luvattava. Siinä oli lakanoissa ihmisen kokoiset jäljet. – Hyvä, kunhan tulet. Katsoin viereeni. Sitten soitin Kealle ja kuuntelin hänen käheää ääntään. Sinä katsot voivasi parantaa minut hyvyydelläsi, eikö niin. Teki mieli tarttua tilipapereihin, mutta maltoin mieleni. No sitähän minäkin, että ei kai siinä sen pahempaa ollut. Kaivoin kirjanpitodokumentit repustani ja tein niihin muutamia merkintöjä. – Terve. – Niinpä niin. s y y s k u u 2 2 3 – Hyvästi tämäkin asunto, sanoin ääneen, suljin oven ja lähdin rappuja alas reppu selässäni. – Mihin sinä nyt. Sinulla on luontaishoitajan maailmankatsomus. Rappusten kävely tuntui etureisissä niin makeasti, että minun oli irvisteltävä ja huokailtava ääneen. Kea huokasi, pyysi tupakan. Se on minulla verissä. – Pitää. Ja joskus monta kertaa päivässä. Hei. Nousin ja tunsin heti kivun lihaksissani. Lupaatko että et mene huomenna salille. – Kuule vielä, anteeksi se eilinen, minulla oli huono päivä. Heittäydyin selälleni. – Etkö sinä joskus voisi vaikka juopotella. Kea oli hiljaa. Mutta se oli vaikeaa, kun teki mieli liikkeelle. Tiesin miten vaikea siitä olisi nousta, mutta en enää välittänyt. – Mitäs tuosta, olit vain vähän kiihdyksissä. Taidan vähän myöhästyä, mutta tulossa ollaan. – Pois täältä, pois sinun luotasi, omaan rauhaan nostamaan painoja, pois pilaamasta sinun elämääsi. Piti vain maata aivan liikkumatta, olla nostamatta päätään tyynystä. Kea oli lähtenyt. Kehoni oli raukea niin kuin aina reuhumisen jälkeisenä päivänä. En nosta rautaa moneen päivään. Mutta hänen täytyi mennä. Tiesin että kipu ja kireys iskisivät heti kun nousisin ylös. Kea kumartui ylitseni, sammutti tupakan tuhkakuppiin ja sanoi: – Hassu poika. – Ei kun minä lähden nyt, minä tuhersin. – Kiitos. – Huomenna aloitan. Hei nyt. Lähdet vasta sitten. Menin takaisin sänkyyn odottamaan tablettien vaikutusta. – Hei. Poltteli tupakkaa. Minä lupaan. 6 3. – Voi toista, Kea sanoi. Vaikenin kaikesta, mitä minun olisi tehnyt mieli sanoa, emmekä kumpikaan sanoneet sinä iltana enää sanaakaan. Ymmärrätkö. Mutta minä olen nostanut niin pitkään puntteja, ettei sitä niin vain voi pois heittää. Kea katsoi minua säälien. – Tule heti kun ehdit. – Sano muuta. Piti mennä baariin, minä sopersin. Menin repulleni ja löysin sieltä pienen käsilaukkuni, joka oli ladattu täyteen lääkkeitä ja lisäravinteita. Minä olen jo täällä. Heräsin aamuvarhain. – Saattaisin valehdella sinulle, jos sanoisin, että en mene. Olin hikoillut pahan pois, turhat ajatukset eivät vaivanneet päätäni. Kaivoin puhelimen luettelosta toisen numeron. – Minä olen reuhunut, niin, perkele että minä olen taas reuhunut! Kea istui ääneti vieressäni. Täytyyhän meidän nähdä. – Sinä olit salilla. Sinun takiasihan minä tulinkin. Tuosta Kea oli joitakin tunteja sitten lähtenyt. Ei kannattanut sanoa mitään. Se oli tavallaan aika jännittävää. – Ei, älä vielä. Minuutit matelivat. Katsoin kännykän kelloa. Tai moneen viikkoon. Istuin hitaasti ja vaikeasti sängynlaidalle. Nukahdin hetkeksi, ja kun heräsin, oli kello jo yksitoista. Kun ei olla vuosiin nähty. – Olitko sinä baarissa. – Minä voin olla niin kova kuntoilija, etten nostakaan. Veren sokeri oli päässyt liian alas. – Sano nyt jotain, sanoin lopulta. Otin niitä sopivan sekoituksen kouraani ja hulautin veden kanssa kurkkuuni. Koetin pitää naamani peruslukemilla, vaikka jalkoihin sattui ja pyörrytti. Alaovi kävi. – Hyvä on. – Sinä jo lupasit, ettet huomenna nosta. Ajattelin kaiken olevan hyvin: olin pitkään odottanut Kean näkemistä, tätä lomaa, joka nyt oli vasta alussa. Kohta syttyi valo rappukäytävään ja minun perässäni ylös kiipesi hahmo, joka olikin Kea. Valheellista hyvänolontunnetta oli kuitenkin mahdollista pitkittää. – Kuuntele nyt. – Jaa. – En mene. – Helppohan se olisi, jos kaikki vain pysyisivät poissa saleilta ja kirjoittaisivat runoja. – Pois, sinun takiasi. – Pois rappukäytävästä, etteivät kaikki kuule meitä. Se kävi reisiin. Sitten hän naurahti halveksivasti. Mutta kun ei maailma ole sellainen. – Ihan sama, kunhan et mene salille
Pojalla oli jalassaan löysät farkut ja yllään viininpunainen huppari ja lippalakki samaa sävyä. – Onneks tää ei pysähdy joka helvetin asemalla, tyttö sanoi, kun taas mentiin täyttä vauhtia jonkun asutuskeskittymän ohi. Juna meni raiteilla niin tasaisesti, ettei liikettä tuntenut. Junan nettiyhteys oli niin huono, että videot pätkivät. Tyttö jauhoi purukumia ja tuijotti puhelintaan. – Kato miten paljon autonromuja, tyttö sanoi ja osoitti ulos. – Pitää kai ostaa Oulusta uusi. – Mun paikkani on kai tässä, se sanoi. Suomessa ei ole mitään nähtävää Tampereen pohjoispuolella, tyttö sanoi. Ehkä sillä oli puhelu käynnissä, tai sitten se puhui itsekseen. – Kuusisataa kilometriä ja alle kuusi tuntia. Poika ei sanonut siihen mitään. Sitten se huomasi pojan kuin tutun ihmisen ja tuli tämän luokse. Kai sekin oli huonon nettiyhteyden varassa. 6 4. Vähän väliä näytön kuva pikselöityi tunnistamattomaksi. Vaunuun tuli vanha ja ryppyinen nainen, jolla oli käsissään paljon kantamuksia. Pienellä pellolla oli joukko pikkupoikia, jotka kaikki nostivat kätensä ylös, kun juna meni ohi, näyttivät ehkä keskisormia. Kun ovi oli mennyt kiinni, käytävään syttyi punainen merkkivalo, joka kertoi vessan olevan varattu. – Alle kuusi tuntia, ja näin tasainen kyyti. Seuraava vaunu heidän katseensa suunnassa oli ravintolavaunu. Tyttö meni vessaan, jonka automaattinen ovi aukesi ja meni kiinni niin hitaasti, että tyttö seisoi ensin käytävällä pitkään kädet puuskassa ja siten kopissa ja odotti. Sillä oli pitkä, värikäs huivi kaulassa ja muutenkin jonkinlaisia harsoja yllään. Se seisoi hetken ovella ja katseli ympärilleen, ihmetteli kai, oliko oikeassa vaunussa. MATKALLA POHJOISEEN (VEIJO MERI: RINNAT) I C-juna Ouluun kulki täsmälleen aikataulussa. He istuivat pojan kanssa vierekkäin selät menosuuntaan. On tämä sentään joutuisaa, poika sanoi. Poika näki ikkunasta, miten vihreätakkinen konnari käveli raiteiden välissä ja selasi puhelintaan. Sillä näytti olevan sormus joka sormessa ja joissakin kaksi. Ikkunasta näkyi tasaisen harmaita maisemia: lumisten peltojen ja kitukasvuisten metsien välissä virui kuihtuvia taajamia, joissa hylättyjen liiketilojen ikkunat oli särjetty, ränsistyneiden pienkerrostalojen julkisivut oli sotkettu maalilla, ja parkkipaikoilla lojui rumia autoja ruostumassa niille sijoilleen. – Tuolla sais hyviä kuvia, poika sanoi. – Kyllä osaa olla kylmä ilma, se sanoi. – Ihan vitun kuollut mesta tämäkin, tyttö jatkoi. Keskellä kylää rumien rakennusten saartamana tönötti kaunis puukirkko kuin piparkakkutalo. – Mun jäi toppatakki miehen tykö, tuli niin kiire lähteä, nainen ehätti sanomaan. Tyttö katsoi apaattisesti eteensä. – On kai, jos on liian vähän vaatetta päällä, vessasta palaava tyttö sanoi kompuroidessaan pojan ohi omalle paikalleen. Siinä kulkiessaan se vielä kallistui jyrkästi vasemmalle, ja tuntui kuin olisi siirryttävä oikealle puolelle istumaan, että ei putoaisi veteen. Nainen hymyili ja tuijotti poikaan lasittunein silmin. Jotenkin se näytti ennustajalta. Käytävän kattoon asennettu näyttö kertoi, että vauhtia oli melkein kaksisataa kilometriä tunnissa. Yhtä aikaa molemmista sivuikkunoista näki ohikiitävää harmautta, jota tuli koko ajan lisää menneen tilalle: laihoja puita, tyhjiä tehdashalleja, jykeviä kallionkylkiä ja autioita talonrötisköjä. Pian juna pysähtyi jollekin vähän isommalle asemalle. – Masentavan näköistä. Se nosteli kamojaan viereensä ikkunapenkille ja istuutui itse käytäväpaikalle. – Vittu sentään. Pojan kasvoissa oli pisamia, mikä nuorensi naamaa entisestään, vaikka ei hän vanha ollutkaan: hädin tuskin kahdenkymmenen. Saa olla paskemmatkin maisemat, en mä valita. Näytössä pyöri mainoksia ja tietoa siitä, moneltako oltaisiin milläkin asemalla. Juna meni niin lähelle järven rantaa, että hetken tuntui kuin se olisi kulkenut vetten päällä. Vaunussa ei ollut heidän lisäkseen muita matkustajia. Sen suusta tuli pakkashöyryä, kun se puhui. Ei tästä tule mitään, tyttö huokasi ja tunki puhelimen laukkuunsa. – Mä käyn veskissä. Se haisi voimakkaasti alkoholilta ja hajuvedeltä. Konduktööri kuulutti jatkoyhteyksistä, puhui ehkä muutakin, mutta ääni särisi eikä siitä saanut selvää. Tyttö oli samoja ikiä
Nainen pysyi vaiti. – Onko teillä autoa, nainen kysyi. – Tajuskohan se edes kuka sä olet. – Onko teillä lapsia, nainen kysyi. – Hyvä on. – Mitäs luulet. – Vittu mitä sekopäitä tänne päästetään! Mä menen ja sanon sille suoraan. Asemilla näkyi ihmisiä, jotka odottivat toisia junia, niitä harvoja, jotka pysähtyivät pikkuasemilla. –Älä nyt. – Ei ole. Nainen hymähti ja poika veti raajojaan takaisin koukkuun pöydän alle. – Eri asia jossain yökerhon tanssilattialla, mutta junassa… Houkuttelitko sä sen jotenkin siihen, tyttö kysyi. – Miksi sä annoit ton käydä suhun käsiksi, tyttö kysyi pojalta. – Älä viitsi. Paljonko… – Kaksikymmentä euroa, poika sanoi kylmästi. – Ei minullakaan, mutta miehellä on kaksi. – Kyllä joku aina maksaa. Nainen tuijotti poikaa herkeämättä. Mä menen nyt ravintolavaunuun. – Siis mitä vittua tuo oli. Sehän menis lööppeihin. Minä maksan kyllä korvausta. Jos sä tulet mun perässä tuonne ravintolavaunuun, niin mä kerron konnarille mitä tapahtui. Poika kirjoitti, jätti naisen istumaan ja käveli ravintolavaunuun. – Ei kun autoa. Tyttö otti pojan mustan takin ikkunan vieressä olevasta koukusta ja antoi pojalle. Käteistä on, odotas, nainen sanoi, kaivoi käsilaukkuaan ja antoi setelin pojan käteen. Poika esitti nukkuvaa. Antoi yhteystiedot ja pahoitteli ja sanoi ettei tämä toistu koskaan. – Anteeksi. s y y s k u u 2 2 3 – Joo, ja kuka sen maksais, tyttö kysyi. Tyttö kompuroi jäykästi pojan ohi, näytti siltä kuin pidättelisi itkua, ja meni. Mun tyttöystävä voi todistaa, ellei se ole jo mennyt valittamaan susta. Tyttö lopetti purukumin jauhamisen ja nousi ylös. Tarjoan teille oluet ravintolavaunussa, tai mitä vain haluatte. Tyttö vilkaisi poikaa. Ne vaan haluaa puristella. Onneksi mä en vähästä hätkähdä. Ja monta onkin, tyttö sanoi. Otin sen yhteystiedot ja kerroin nostavani syytteen. Poika huomasi sen, mutta yritti olla välittämättä, ja sulki silmänsä. Nainen tuijotti poikaa edelleen. Nainen istuutui takaisin penkkiin. – Annatko mun rotsin, mä yritän vähän nukkua, poika sanoi. 6 5. Juna viiletti kylmien asemien ohi. Tyttö naurahti, mutta meni sitten äkkiä vakavaksi. Poika levitti sen syliinsä peitoksi. Nainen nousi ja nojasi eteenpäin, ojensi kätensä pöydän yli, heitti takin pojan sylistä sivuun, tarttui poikaa haaroista, puristi kiveksiä ja piteli käsiään hetken siinä ja veti sitten pois. Kaikki haluaa koskea sua, ottaa susta palan. Tyttö oli tilannut oluen ja istuutunut pöytään. Nuori tyttö palasi naisten taakse ja kuiskasi penkkien välistä: – Siellä se vieläkin istui. – Mitä se sanoi. – Minulla on kaksi, aikuisia tyttöjä, ja lastenlapsia kolme. Enhän mä ollut mitenkään provosoiva. Tää asia ei ansaitse yhtään lisähuomiota, poika sanoi tytölle. Joku nuori tyttö kuunteli juttua ja kävi sitten ravintolavaunussa katsomassa. Minäkin menin siihen lankaan, nainen sanoi. Käyvät heti muniin kiinni. Miksi sä tuon teit. – Tuollaiset naiset. – Just joo. – En minäkään, poika sanoi. – Nyt sä erehdyt henkilöstä. – Älä nyt kimpaannu. Tajuatko sä että mä voin nostaa syytteen. Poika yritti nukkua, mutta tämän tästä hän aukoi silmiään ja näki aina, että nainen yhä tuijotti. Poika laski kahvasta tuolinnojaa taaksepäin ja oikaisi koipensa suoraksi. – Vaikka kuinka. Mitä sä teit, tyttö kysyi naiselta kädet puuskassa. – Anteeksi. – Paljonko tässä on aikaa, poika kysyi. – Onko sulla MobilePay. Nainen tuijotti edelleen poikaan. Syntyi pitkä hiljaisuus. – Just. – Ei taida olla. – En mä niin hullu ole. Ja sanoin, että jos se yrittää tänne vaunuun, se lentää kuin leppäkeihäs seuraavalla asemalla pihalle. Hän kosketti vahingossa jalallaan naisen jalkaa. Saanko mä kaikesta huolimatta pyytää nimikirjoituksen. Mä tiedän kyllä. Minä menin lankaan, mutta ei varmasti ollut ensimmäinen kerta, eikä viimeinen. – Ei ole edes korttia, tyttö sanoi. Mä näin, ja pyysin nimmarin kans. – Siis mitä vittua just äsken tapahtui, poika kysyi. Nuku vaan. Nyt sä jäät tänne. Annukalle, mun tyttärentyttärelle. – Ihan totta, minä maksan. Poika naurahti epäuskoisena. Et kai sä mennyt sanomaan sille. Ravintolavaunun myyjä, kiharatukkainen lyhyt ja leveä nainen, kääntyi tiskin takaa kuuntelemaan keskustelua. – Jaa korttia, tyttö kysyi. Pojalla oli sierainten alla vähän viiksiä, joista nyt hyvässä valossa näki, että niissä oli häivähdys punapigmenttiä. – Mikä vitun ämmä se oli, aivan älytöntä! Mä en ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa, tyttö sanoi. – Ketkä ne. – On meillä. – Ei mitään. Anteeksi. – Jos tästä vielä kylmenee, sitä saa riisua itsensä alasti, nainen sanoi yhtäkkiä. Nainen istui viereisessä vaunussa ja kertoi toiselle, edelliseltä asemalta junaan nousseelle rouvalle, että oli juuri saanut nimikirjoituksen kuuluisalta artistilta, joka oli humalassa, ja joka oli karannut ravintolavaunuun jatkamaan päivähumalaansa. Vielä te ehditte, nainen sanoi. – Täh, poika kysyi. Poika silmäsi vaistomaisesti syliinsä, että oliko takki hyvin peittona. Mä yritin nukkua. Tyttö ei ollut kuulevinaan. Mä lähden sitten seuraavalla asemalla kävelemään ja jätän sut tänne, katsotaan mihin sä päädyt. – Mitä sä sille teit
Hulmiksesta kaupunki on vetovoimainen ja sen kahvilat ovat viihtyisiä ja valikoimiltaan loistavia. Hän istuu pitkine säärineen baarijakkaralla, jalat ristittynä, siro pää vienosti vasemmalle kallellaan. Sen on vaikuttajahaastattelua kuvaava tubettajakin huomannut. Pitkä ja tumma lippispäinen tarjoilija täyttää viipymättä lasin. Hörpättyään lasistaan hän sormeilee vaaleaa, kiharaa tukkaansa. Tubettaja möhlii, ei tiedä mitä kysyä seuraavaksi, räplää väliin kännykkäänsä hermostuneesti. Niin no, yhtenä syynä on tietysti se, että kaupunkiin on virrannut huomattava määrä uusia ennakkoluulottomia luomuyrittäjiä, innovatiivisia startup-firmoja ja kunnianhimoisia pelinkehittäjäryhmiä. Pelikahviloita on perustettu viime aikoina runsaasti, sellaisiakin, joissa on kunnolliset 3D-tulostimet ja muut olennaiset vehkeet. Hulmis napostelee kristallisoituja inkivääripaloja lasikupista ja tuijottaa energiajuomaansa. Hulmis tuntee miehen tämän typeristä videoista, ja häntä risoo tämän kaikkinainen vetelyys. Japanilaiset vaikuttajavieraat MUISTITIKKUVARKAAT (MARJA-LEENA MIKKOLA: TULITIKKUTYTÖT) 6 6. Hän on nostanut valtavat aurinkolasinsa otsalleen ja vastailee kysymyksiin nopeasti ja terävällä äänellä, joka tulee aivan pinnasta, miltei vain suusta. Hän istuu vieressä vaiti ja väsynein silmin. Hulmis kertoo vierailleensa fantastisessa teekaupassa – Juha, mikä sen nimi olikaan, hän kysyy poikaystävältään, mutta tämäkään ei muista –, jossa myytiin ihania, oikeasti eksoottisia teelaatuja ja aivan aitoa ravitsevaa ja hyvänmakuista raakasuklaata. Millaisen vaikutuksen häneen ovat tehneet tämän kaupungin kahvilat, online-presenssi, vetovoima…. Hulmis ottaa pitkän kulauksen energiajuomastaan, ei sano mitään, pyörittelee valkeita kiharoitaan pitkien laihojen sormiensa ympärille ja sekoittaa juomatikulla juomaansa, jossa ahneen huikan jälkeen on jäljellä enää jäitä. Hulmista on ihailtu, rakastettu, seurattu ja kunnioitettu koko hänen some-uransa ajan. Hän on pitkä ja kevytrakenteinen, hänen ihonsa on pysynyt ihmeellisen vaaleana, vaikka kesä on jo pitkällä. Kun pääsisi jo kotiin, mutta video tästä pitäisi tulla. Vaikka ummehtuneen tehdaskaupungin leima onkin sitkeässä, on sen tunkkainen sävy sentään päässyt viime vuosina huomattavasti kirkastumaan. Hän on erakoitunut kämpilleen jo vuosikausia sitten ja unboksaa henkensä pitimiksi YouTube-kanavalleen erilaisia pakkauksia, joita hänelle lähetetään tusinoittain. Hän on edelleen nuori, laiha ja terveen näköinen, ainakin suotuisassa valossa. Hän ei tietenkään hauku mitään hänelle lähetettyä, koska on niin lauhkea luonne eikä halua vapaakappalevirran tyrehtyvän. H ulmis istuu mehuja smoothiebaarissa ja vastaa influenssereiden kysymyksiin. Hän on reippaasti ylipainoinen ja kauttaaltaan vetelän oloinen silmälasipäinen mies, joka änkyttää toistuvasti Hulmiksen edessä. Hänen syvänsiniset silmänsä tuijottavat herkeämättä mehutiskiä, sen lukuisia erilaisia terveysjuomia, eri muotoisia pulloja ja kannuja. Hän kysyy taas jotain, änkyttää, ja sanat putoilevat epäluontevasti, kun hän näkee Hulmiksen epäluuloisen, jääkylmän katseen – jonka perään Hulmis laskee aurinkolasit silmilleen. Hänen poikaystävänsä Juha hänet vasta tunteekin. Hulmiksen tuntevat kaikki blogistit ja tubettajat, hänen seuraajansa ja seuraajien seuraajat ja nekin, jotka eivät internet-foorumeita erityisemmin seuraa. Hulmis ei puhu mitään. Ja totta kai yliopiston ja teknisen korkeakoulun saumaton yhteistyö tuottaa yllin kyllin hyvää pöhinää, sehän me kaikki tiedetään, Hulmis luettelee. Sääret ovat tikkusuorat, toisin kuin kirkkaanvalkea tukka, joka taipuu luonnostaan voimakkaasti. Katseeseen, jonka Hulmis usein peittää tummien aurinkolasiensa alle, on aivan viime aikoina tullut entistä enemmän tarkkaavaisuutta, jota joku voisi kai sanoa levottomuudeksi
Ensin he olivat tehneet kouluvierailun siihen kouluun, jossa Hulmis oli oppivuotensa lusinut. Japanilaiset katselevat seinille, jotka on ladattu täyteen taidetta. Niistä keskitysleirioloista Hulmis tiesi jotakin. Japanilaiset päästelivät huokauksia punatukkaisen käännösten perään, kumartelivat ja haroivat selfiekeppejään ympäri avaraa salia. 6 7 s y y s k u u 2 2 3. Hulmiksen pitäisi olla tottunut tällaisiin tilaisuuksiin, niin usein hän on tapaamisiin osallistunut, mutta kaikki tuntuu silti aina vaikealta, vieraalta ja epäonnistuneelta. Rehtori johdattaa heidät opettajainhuoneeseen, josta kaksi joutilasta opettajaa poistuu heti vieraiden saavuttua, yrittää matkalla jututtaa erästä oppilasta, mutta poika katselee vain rehtoria mykkänä ja irvistää leveästi. Rehtori nyökkäilee japanilaisille ja myhäilee: – Tällaista meillä vain täällä on, tällaista täällä on… Punatukkainen ei koe tarpeelliseksi kääntää sitä. Yksi heistä, nuori kurttuinen poika, puhui ilmeisesti koko ryhmän puolesta. Ei siitä niin kauaa ollut, ettei Hulmis muistaisi. – Kuule jätkä, saanko mä antaa sulle pienen vinkin. Hän ei halua nähdä, kun silmälasipäinen vetelehtii taemmas. Juha nousee Hulmiksen vierestä, kättelee silmälasipäisen, halaa melkein, taputtaa olalle kannustavasti – no niin, kiitos kiitos, hän kuuluu sanovan – ja nyökkäilee. Hulmis ei sano mitään. Hän ei katso, huokaisee vain syvään ja ottaa taas kulauksen lasistaan. Muut oppilaat alkoivat nauraa, ja japanilaiset heidän mukanaan, tietämättä mille nauroivat. Japanilaiset olivat ihmetelleet kaikkea, ihailleet sanavalmiita diginatiaisia, joiden luonnollisiksi kädenjatkeiksi mobiililaitteet olivat kasvaneet. Se on kammottava mehubaari, kammottavassa ostoskeskuksessa. Hän näkee vain mehubaarin tiskin, typerän näköisen tumman lippalakkipään, houkuttelevasti kiiltelevät hedelmät, joista ei tiedä ovatko ne oikeita vai muovia. Sillä on lyhyt tumma tukka ja kasvoissa niihin sopimattomia pisamia. Häntä harmittaa ostoskeskuksen hälinä, värikkäät muovikassit, räikeä keinovalo. Silmälasipäinen hätkähtää, ryhti menee kumaraan (Hulmis istuu baarijakkaralla huomattavan suorassa) ja katse hakeutuu taas kännykän näyttöön, hän änkyttää jotakin mainoksesta, että voisiko Hulmis jossakin sopivassa yhteydessä mainostaa hänen YouTube-kanavaansa. Hulmis törmäilee ovenpieliin ja kulkee toisten perässä. Rehtori, keski-ikäinen viiksimies, odottelee siellä vieraita sen näköisenä, että on hymyillyt paikallaan jo pitkään. Tee ensin muutama vuosi somesisältöä ilman sponsoreita, siis mä tarkoitan oikeita videoita, kontenttia niinkun, oletko sä kuullut sellaisesta, ja tule vasta sen jälkeen kyselemään typeriä. Hulmis nostaa oikean kätensä etusormen pystyyn kasvojensa korkeudelle ja liikuttelee sitä rauhallisesti vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle. He olivat kerääntyneet liikuntasaliin, jota nykyään käytettiin lähinnä juhlasalina. Koko helvetin miitti on järjestetty umpisurkeasti, vaikka paikalle on kutsuttu kansainvälisiä somevaikuttajia Japanista asti. He menevät portaita ylös ja saapuvat rehtorinkansliaan. Silmälasipäinen hermostuu entisestään, sohii silmälasiensa keskisankaa: mitä hän tuli kysyneeksi. – Ne sanoo, että teillä on melko lokoisat oltavat täällä, punatukkainen käänsi lapsille. – Sano sä japsille, että tää on ihan keskitysleiri ja että reksi on vanha natsi, eräs poika sanoi. Ymmärsitkö, Hulmis latelee ääntään korottamatta ja tuijottaa juomalasiaan. Ryhmän tulkkina toimi nuori punatukkainen poika, ilmiselvästi joku Japani-intoilija, jolla oli runsaasti kielipäätä. Sali oli hänelle kouluajoilta tuttu ja siihen liittyi monia kipeitä muistoja. HULMIKSEN PITÄISI OLLA TOTTUNUT TÄLLAISIIN TILAISUUKSIIN, NIIN USEIN HÄN ON TAPAAMISIIN OSALLISTUNUT, MUTTA KAIKKI TUNTUU SILTI AINA VAIKEALTA, VIERAALTA JA EPÄONNISTUNEELTA . Mietteissään hän lähtee joukon mukana ulos salista, ensin pihan yli, jossa on koripallokentät ja keinuja ja pari isoa puuta ja istutuksia, sitten yhdestä sivuovesta sisään. seuraavat haastattelutilannetta kuin jännittävää näytelmää
Hän ei usko itkuun eikä poikiin eikä miehiin eikä etenkään hekottaviin rehtoreihin. Keinussa istuu lapsi ja näyttää hoitajalle kuvia mobiililaitteeltaan. Koulusta he olivat poikenneet päiväkotiin. Johtaja kuitenkin nyökkäilee hyväksyvästi, antaa eleillään luvan. – Nämä ovat japanilaisia somevaikuttajia, kuulee Hulmis punatukkaisen pojan kertovan jollekin uteliaalle välituntivalvojalle, joka tönöttää pihassa keltainen huomioliivi yllään, kädet selkänsä takana. Hän ryhtyy nopeasti jututtamaan toista oppilasta, hiljaista tyttöä, jolta putoileekin aivan mieluisia vastauksia, sellaisia kuin ”kiitos hyvin”, ”ei erityisemmin” ja ”no joo”. Joka puolelta kuuluu lasten huutoa. Juha tarkoittaa tietysti hyvää, ja pellavapäinen nyökkää vakavana, alistuneena. Hulmis tietää, ettei voi sille mitään, eikä tekisi mitään, vaikka voisi6 8. Hulmista ei naurata. – Meri on ihan meidän mallioppilaitamme, aivan kerta kaikkiaan, rehtori sanoo. – Kertokaa heille, että päiväkoti tarjoaa tervetuliaislahjana jokaiselle lapselle oman satupuhelimen, johtaja sanoo ylpeyttä äänessään. Punatukkainen ei yritäkään kääntää sitä, katsoo vain japanilaisiin muka avuttoman näköisenä, ja kaikki alkavat nauraa. Kun nainen laskee lapsen sylistään, seisoo lapsi tukevasti omilla jaloillaan, ne kantavat, eikä lapsi tössähdä maahan niin kuin muut tuonikäiset. Hulmis ajattelee, että sille pitäisi hankkia oma mikroskooppi kotiin näpelöitäväksi, ja hänen tulee äkkiä hellä olo Juhaa kohtaan, mutta vähän vaikeasti, kuin hän ajattelisi pientä avutonta lasta. – Sun pitäis pitää tauko, Juha sanoo, ja osoittaa energiajuomaa, jota Hulmis roikottaa kädessään. Kun he menevät rappuja alas takaisin pihaan, heitä vastaan tulee yläkouluikäisiä murrosiän pahoin runtelemia poikia, jotka tunnistavat heti Hulmiksen ja katselevat siksi pitkin seiniä. Kun muut tulevat, punatukkainen poika pirteästi japanilaisten kanssa keskustellen ja käsiään huitoen, kulauttelee Hulmis juoma-automaatin liepeillä nestemäistä energia-annostaan ja katselee heitä valtavien tummien lasiensa takaa. – No no Ville, äläs nyt kehtaa, rehtori sanoo ja hekottaa. Punatukkainen kääntää, japanilaiset huokailevat. Hulmis ei katso aurinkolasiensa takaa erityisesti mihinkään. Hulmis ehtii huomata, että Meriksi mainitun tytön posket lehahtavat punaisiksi. Punatukkainenkin nauraa ja levittää käsiään. Samalla Hulmis muistaa, miten kemian tunnilla valmistettiin salmiakkia, ja miten palaneen tulitikun raapaisupää maistui siltä samalta. Punatukkainen poika touhuaa paikalle ja yrittää kertoa kuvaamiseen tarvittavan johtajan luvan, hosuu ja hätiköi. – Nyt on päiväuniaika, lihava nainen sanoo ja hymyilee anteeksipyytävän näköisenä. He kulkevat pitkin käytävää, jonka molemmin puolin on pieniä leikkitiloja. Kemianluokka on niin valoisa, että hän tarvitsisi toiset aurinkolasit päähänsä. Punatukkainen poika kääntää sen japaniksi. – Pidä ittes miehenä, Juha sanoo pellavapäiselle natiaiselle ja taputtaa tätä olalle niin että pojan keho hytkyy. – Me mennään pian sinne gaalaan, siellä sä saat lisää, ja sun pitäis olla kondiksessa, sä pidät puheenkin. Hulmis ei voi lopettaa katsomasta, vaikka viisas pieni ihminen varmasti ihmettelee, miksi tuo koko ajan katsoo. He tulevat joukolla ulos parakkimaisen rakennuksen toisesta päästä ja näkevät pihan, jossa on leikki telineitä, suuri hiekkalaatikko ja sen keskellä muovinen, kirkkaan vihreä liukumäki. Mitäköhän sille ukolle, pyylevälle opettajalle, nykyisin kuuluu. Hulmis kuulee sen ja kävelee nopeasti pihan poikki ennen muita, Juha huutaa hänen nimeään, mutta hän menee sivuovesta sisään huudosta välittämättä, poikkeaa limsa-automaatille ja ostaa energiajuoman. Lapsella on kummallisen viisaat kasvot, valkoinen tukka, ja terävä nenä, se on henkevä pieni ihminen. Onkohan vielä elossa. – Joo joo, Hulmis sanoo, ja sulkee silmänsä lasien takana. – Tämä on spektrofotometri, jolla mitataan sähkömagneettisen säteilyn absorptiota, nuori kemianopettaja, tärkeän näköinen nainen, selittää. Juha katsoo häneen, hymyilee hölmösti ja tulee kohti. Hänen poikaystävänsä Juha jututtaa koulun poikia, eikä tietenkään huomaa mitään erikoista. Hulmis katsoo rehtorin läpi ilmeettömästi. Hulmis katsoo poikaa ja tuntee, että voisi nyt itkeä, todellakin, jos vain antaisi itkulle luvan, muttei tietenkään tee sitä. He menevät hälyisiä käytäviä pitkin. Hulmis tuntee sillä samalla hetkellä yhtäkkiä hyvin paljon, ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin, ja hän huomaa, että hän todella tuntee, että hän on harkitun järkkymättömästä ulkokuoresta huolimatta aivan vereslihalla, että hänen sisällään huutaa samanaikaisesti tuhat pientä pikkutyttöä, jotka punastuvat, ja vaikka hänen tekisi mieli huutaa ja lähteä paikalta, hän pysyy aloillaan ja tuijottaa typerää, virnistelevää rehtoria. Portille oli tullut vastaan tumma lihava nainen, ilmeisesti päiväkodin johtaja. Mutta he menevätkin hänestä välittämättä suoraan kemian luokkaan, jossa heille esitellään koulun hienoja laitteita: kiihdyttimiä, sentrifugeja, laserlinssejä, värikkäitä pipettejä, koeputkia ja petrimaljoja sekä erityistarkkoja mikroskooppeja. Useimmat niistä ovat tyhjiä, mutta yhdessä niistä nainen, kiharatukkainen päiväkodinhoitaja, pitää sylissään lasta, jonka silmät ovat kirkkaat kuin kesän pilvetön taivas. – Mee sä vaihtamaan puku päälle, mä tulen kuitenkin tässä samassa asussa. – Mirja pois eestä, hölmö, mee tonne taakse kun kerran tulit myöhemmin, eräälle tytölle huudetaan, ja tämä etsii paikkaansa taaempaa. Juha sormeilee mikroskooppeja kömpelöine kourineen ja selittää englanniksi jotakin japanilaisille, jotka nyökyttelevät ja hymyilevät. Hulmis huomaa pysähtyneensä huoneen ovelle ja katsovansa lasta merkillisen tarkasti ja tunnekuohun saapuvan hänen kehoonsa: hänestä se on merkillisen henkevä pieni ihminen, aivan ainutlaatuinen, ja hän voisi tuntikausia katsoa näitä yksiä lapsenkasvoja, oudolla tavalla tuttuja. Häntä tönitään, ja vihdoin hän asettuu kaikkien taakse varjoon niin, ettei varmasti näy videolla. Vieraat nähdessään hän keskeyttää touhun ja jää katsomaan outoa joukkoa suu auki. Japanilaiset hihittävät ja nyökyttelevät. Muut lapset kieppuvat keinun ympärillä, ja eräs japanilaisista haluaa kuvata videotervehdyksen vaikuttajakollegoilleen kotimaahansa. Rehtori näyttää tyytyväiseltä, japanilaiset nyökyttelevät. Mikroskoopit näyttävät siltä kuin silloin kun hän itse kävi koulua, tätä samaa, ja äkkiä hän muistaa pyylevän fysiikan ja kemian opettajan, jonka kerrottiin olevan Mensan jäsen, eikä sitä ollut vaikea uskoa. Kun hoitaja huomaa Hulmiksen, lähtee hän nopeasti kulkemaan eteenpäin ja ottaa muun porukan kiinni
Kirjoja, miksi yhä näin paljon kirjoja, kun kaikki tämä mahtuu helposti yhteen älypuhelimeen, moninkertaisesti. Juha on käynyt hotellihuoneessa vaihtamassa puvun päälleen. He ovat hiipineet vaivihkaa hänen taakseen. Hulmis menee yhden luentosalin ovelle ja kurkistaa sisään. Miten häntä nyt ärsyttikään koko niin sanottu akateeminen maailma, sen muka-viisaat, turhantärkeät ja sosiaalisesti holtittomat tyhjäntoimittajat, jotka kuvittelivat surrealistisilla metodeillaan saavansa jotakin todellista irti maailmasta, joka kuitenkin kaiken aikaa tapahtuu jossain muualla, joutavuuksien ulottumattomissa. Memory stick, memory stick, joku tubesankari toistelee, ja japanilaiset nyökyttelevät kuin ymmärtäisivät mistä on kyse. Miksi pidetään myynnissä tällaista määrää paperijätettä. Nyt on kaikki tieto pilvissä, joita ei oikeasti ole edes olemassa, ja silti niiden ylläpitämiseksi tarvitaan valtavia halleja metsien keskellä, valtavia määriä sähköä pyörittämään tätä kaikkea saastaa, jota nämä ihmiset, me, tuotamme toistemme seurattavaksi: kontenttia, kontenttia... – Yhden, tai kaksi, Hulmis sanoo välinpitämättömästi. Loppukeskustelu on ohi, väki purkautunut käytäville. – Hän tässä sanoo, että täällä me sen näemme, miten yhteiskunta yhä rakentuu tekstien varaan, punatukkainen poika sanoo hiljaa Hulmiksen takana. Amerikkalaisen piilaakson veteraanin antama keynote-puheenvuoro käsitteli tekoälyä, sosiaalisen median algoritmeja ja vaikuttajamarkkinoinnin näennäistä hallitsemattomuutta. Hulmis lähtee suuresta auditorion muotoisesta luentosalista kesken sekavan loppukeskustelun ja poikkeaa käytävällä sijaitsevaan kirjakauppaan. Paperija muoviroskan määrä ainakin on moninkertaistuntunut, Hulmis panee merkille, kun silmäilee kaupan valikoimaa. Siitä oli jo jonkin aikaa, kun hän itse oli käynyt yliopistossa kääntymässä, niin kuin sanotaan: oli opiskellut tilastotieteitä, sinnitellyt riviopiskelijana jonkin vuoden ja jättänyt sitten leikin kokonaan. Juha on ollut pahassa pyörityksessä: häntä on jatkuvasti juoksutettu, passuutettu, käsketty ja komennettu. Hulmis katsoo Juhaa aurinkolasiensa takaa: hänen poikaystävänsä, jääkiekkoilijan ruumiinrakenteella siunattu ihmisolento, joka pian joutuu polvileikkaukseen. Hulmis kääntyy ja näkee hymyilevän kurttuisen japanilaisen, sen, joka toimii koko ryhmän puhemiehenä. Yliopiston käytävällä oli ollut korvia huumaava hälinä. Hulmis on kohdellut häntä kaltoin nämä pari hullua vuotta, jotka he ovat olleet kimpassa. Useimmat tuijottavat puhelimiaan ja näyttävät siltä kuin heiltä olisi juuri otettu 45 minuuttia tai puolitoista tuntia pois vapautta ja uskoa tulevaisuuteen, ja niinhän olikin. Pienemmistä luentosaleista purkautuu ulos nuoria opiskelijoita, Hulmista vähintään kymmenen vuotta nuorempia, enimmäkseen naisia. Punatukkainen yrittää kääntää, mutta ei löydä muistitikulle japaninkielistä vastinetta. Silmälasipäinen, liian pieneen pikkutakkiin sonnustautunut luennoitsija keräilee tavaroitaan mustaan salkkuun. Hulmis muistaa hyvin ajan, kun luokkahuoKUINKA MONTA MILLOIN MITÄKIN TARVITAAN VAIHTAMAAN LAMPPU PIIRTOHEITTIMEEN, KYSYTTIIN, JA SE OLI MUKA HAUSKAA. Kun lyhyt videotervehdys on tehty, lapset hajaantuvat kuka minnekin mutta palaavat sitten juoksujalkaa takaisin, kun johtaja komentaa: japanilaiset ojentavat lapsille karkkipussin jaettavaksi, johtajan luvalla, totta kai. Punatukkaisella pojalla oli vaikeuksia saada ääntänsä kuuluviin, ja sitä paitsi olivat akateemiset termit vaikeita. – Hei täällä on vielä myynnissä muistitikkuja! Muistaako joku, eräs mukana roikkuva fitness-vaikuttaja kysyy, ja muut nauravat, japanilaisetkin, vaikka eivät taaskaan tiedä mille. Aurinkolasien takana hänen silmänsä ovat ammollaan auki ja tuijottavat Juhan otsaa. Hulmis istui paikoillaan puheen ajan eikä kuunnellut siitä sanaakaan. kin, ja siksi hän tuntee silmiensä vettyvän aurinkolasiensa suojassa. Semmoinenkin vielä on olemassa, sama kuin silloin vuosikymmen sitten, kun hän näitä lattioita satunnaisesti kulutti. 6 9 s y y s k u u 2 2 3. Silloin Hulmis muistaa, miten hän joskus lapsena varasti ystävänsä kanssa kirjakaupasta muistitikun, miten se oli tuntunut hurjan jännittävältä, ja miten sitten tikulla ei lopulta ollut mitään käyttöä: se oli jo kaupan hyllyllä valmiiksi vanhentunut, tilavuudeltaan onnettoman pieni... – Monta sä olet tällä välillä juonut, Juha kysyy ääntään madaltaen. – Miten sä kääntäisit ihmiskasvoisen ekokapitalismin yhtään millekään kielelle, Hulmis kuulee punatukkaisen tuskailevan. Valkokankaalle on jäänyt luennon Powerpoint-esityksen sekava loppuslide
Hän tarttuu lasiinsa, jossa on puolet energiajuomaa, puolet voimistavaa smoothieta, ja kääntää päänsä muualle, kun Juha on sanomassa hänelle jotakin. Luennoitsijan ikää on vaikea arvioida: mies on toisaalta nuorekas sulavine liikkeineen, toisaalta vanhanaikainen vaaleansinisessä kauluspaidassaan ja harmaassa pikkutakissaan. Hänestä alkaa tuntua siltä kuin hän olisi vieraassa, vihamielisessä maassa, jossa hänet saatetaan lynkata milloin tahansa. Juha vilkaisee häntä ja yrittää hymyillä, hymyileekin jo. Eräs tähtiblogisti roikkuu hänen käsipuolessaan ja kysyy onhan päivä sujunut hyvin. – Se on totta mitä Juha sanoi, mä en osaa yhtään tanssia. Hulmis on tankannut rajusti lisää energiaa, hän tuntee tärisevänsä, ja hän tietää, että Juha huomaa sen. Hän huomaa, että punatukkaisen pojan on vaikea olla, ja hänestä tuntuu, että hänen pitää HULMIS KÄVELEE TISKILLE JA TILAA HETI UUDEN TAURIINIJUOMAN, JONKA SEKAAN HÄN RIPOTTELEE ELEKTROLYYTTIJAUHETTA JA INKIVÄÄRINPALOJA. Hulmis huomaa punatukkaisen pojan, heidän tulkkinsa, joka on siirtynyt istumaan häntä vastapäätä. Hulmis lähtee kävelemään. – Ei vielä riittävän kauan, Hulmis sanoo, eikä itsekään ole varma, mitä sillä tarkoittaa. Puku on vähän ahdas, koska Juha on viime aikoina viihtynyt salilla, housunlahkeet peittävät Juhan vialliset polvet, joita Hulmis tietää nytkin särkevän. Poika on tehnyt päivän aikana tolkuttoman määrän käännöstyötä, kääntänyt jopa hänen sekavan puheensa lennosta japaniksi. Hän väistelee käytävillä tungeksivia opiskelijoita, jotka näyttävät toinen toistaan vastenmielisemmiltä, ja hänestä tuntuu kerrassaan uskomattomalta, että hän on joskus tullut sen kaltaisten ihmisten kanssa toimeen, tai jopa hetken aikaa ollut itse sellainen. – Koko sen nuoruus meni online, sillä ei ollut aikaa… – Ei se mitään, punatukkainen sanoo hämillään. Ollaan me facebook-kavereita. – Niin, mun tuli mieleen, kun tuolla kaupassa… tai antaa olla. Häntä tartutaan olkapäistä, hän säpsähtää, hänet talutetaan ulos jotakin TikTok-videota varten, hän hengittää kesäillan tunkkaista, hienhajuista ilmaa ja tuntee tarvitsevansa lisää juotavaa. Juha on pukeutunut tummaan pukuun, valkoiseen paitaan ja siniseen kravattiin. – En, en. Hulmis kävelee tiskille ja tilaa heti uuden tauriinijuoman, jonka sekaan hän ripottelee elektrolyyttijauhetta ja inkiväärinpaloja. Poika on sitonut punaisen pitkän tukkansa nutturalle. – Ei se mitään. – Jaa olikos sulla jotain kysyttävää luentoon liittyen, mies kysyy. Kuinka monta milloin mitäkin tarvitaan vaihtamaan lamppu piirtoheittimeen, kysyttiin, ja se oli muka hauskaa. Kun hehkulamppu paloi loppuun, piti kutsua vahtimestari sitä vaihtamaan. Hulmis tuntee äkkiä samaa kummallista kiintymystä poikaystäväänsä kohtaan kuin sitä pientä lasta kohtaan päiväkodissa. Kaiuttimista kuuluu vanha kappale uutena versiona: – Hit the road Jack and don’t you come back, no more, no more, no more, no more… – Mä vaan haluaisin kiittää sua, kun sä olet kääntänyt mun sanoja niin paljon, Hulmis kuiskaa punatukkaisen korvaan. Hulmis on pitänyt puheen, saanut raikuvat aplodit ja istuu Juhan vieressä. Ei siitä niin kauaa ole. On miitin jäähyväisillanvietto japanilaistubettajien kunniaksi. Pää vapisee edelleen, hän ei pysty hallitsemaan sitä, ja hän huomaa, kuinka Juha tuijottaa pöytää ja puistaa rauhallisesti päätään. Vartalo on vähän pullea, nallekarhumainen. neissa ja luentosaleissa käytettiin vielä piirtoheittimiä. Luennoitsija sulkee läppärinsä kannen, esitys häviää valkokankaalta, ja jäljelle jää sininen asetuskuva. Juhan suuret kourat pitelevät pientä vihersmoothielasia. Hänen päässään helisee. Sitten hän antaa kokonaan periksi, nytkyttää vain jäykkää vartaloaan polvista. He ovat gaalaillassa juhlimassa. – Ei, mä… tota, mä en ollut täällä, Hulmis sanoo aurinkolasiensa takaa. – Kaikki on. – Ei se osaa kuule tanssia, Juha naurahtaa punatukkaiselle pojalle. Liian rauhallisesti. Juha tarkkailee häntä moitetta katseessaan. Hulmis törmäilee tanssilattialla, yrittää sovittaa jalkojaan musiikin tahtiin, mutta siitä ei tule mitään. He menevät tanssilattialle. – Mitäs minä, mukava mies. Häntä yököttää guaranan makea tuoksu, hän tietää että hän itse haisee kuvottavalle, pää vapisee, hän on nauttinut liikaa voimajuomia. Tarjolla on vihersmoot hieita ja pähkinöitä, ja kristallisoitua inkivääriä, totta kai. Kun luennoitsija huomaa Hulmiksen ovella, hymyilee hän hämillään. – Tota, käytätkö sä muistitikkuja, Hulmis kysyy. – Kuule, älä nyt ota enää, Juha sanoo matalalla äänellä. – Oletteks ollu kauan yhdessä. On sujunut, hän sanoo, ja haroo aurinkolasejaan. – Siis mitä. Hulmis nousee ja menee hakemaan häntä tanssimaan. He palaavat pöytään, hän tuntee rauhoittuneensa vähän. Enimmäkseen hän vain roikkuu kiinni punatukkaisessa. – Mitä sä pidät Juhasta, Hulmis kysyy äkkiä. 7 ImageIlmot2023.indd 4 ImageIlmot2023.indd 4 20.6.2023 12.21.55 20.6.2023 12.21.55. – Jaaha, jaaha, mies sanoo ja pakkailee tavaroitaan
– Mä katsoin ihan eilen tilanteen, ja sieltä tulee nyt sellaista sisältöä tuubiin, että se ei ole kontenttia nähnytkään, en mä halua olla lähelläkään sitä. – Se näki mun yhden TikTok-videon ja siitä se kuulemma päätti, että sen on saatava mut. Oletko sä sekaisin, se yksikin burgerivaikuttaja kysyi. – Totta kai, tietysti, Hulmis kuulee Juhan vielä puhuvan, ennen kuin nukahtaa levottomaan, heittelehtivään uneen. Yöllä hotellihuoneessa Hulmis istuu tuolilla täysissä pukeissa kuin olisi päivä keskellä yötä. Muuta poika ei sano, katsoo muualle, ja yksi kappale tanssilattialla on tuntunut ikuisuudelta. – Ethän sä tosissasi voi ollakaan, Juha sanoi. He lähtevät pois, palaavat pöytään, Hulmis puikkelehtii tanssijoiden välistä, ja kun he saapuvat pöytään, Hulmis kiittää poikaa ja istuu jäykästi paikalleen. Hulmis katsoo valtavien lasiensa läpi pojan punaisiin kasvoihin, tukka niiden ympärillä näyttää luonnottoman punaiselta ja silmissä on jotakin määrittelemätöntä hätää. 7 1 jotenkin selittää, jotakin. – Mä sitten lupasin… Kai mä sitten taas… Kontenttia... – Mä olen ajatellut jättää nää hommat, kyllä mä olen jo osani tehnyt, Hulmis puhuu ja jatkaa: – Mä sanoin noillekin japseille, etten tee enää yhtä ainutta videota… – Totta kai sä teet, älä nyt sekoile, Juha sanoo. Hulmis ei saa käännettyä katsettaan pojasta, hän tietää pupilliensa laajentuneen lautasiksi, mutta ei voi sillekään mitään. Mutta ei se mua saa, ei mua kukaan saa. – Ne ei uskonu mua, sanoivat vain, että älä puhu roskaa, älä nyt hemmetissä lopeta. Ja nämä sanoivat vain, että ethän sä voi kesken kaiken vetäytyä pois, tämmöisenä aikana… Juha auttaa häntä riisuutumaan ja taluttaa vuoteeseen. Hän riisuu vain toisen kenkänsä ja jää tuijottamaan harmaata muovilattiaa. Hänen kurkustaan vapautuu vieraita sanoja, äkkiä hän alkaa puhua pojalle muistitikkuvarkaudesta, tallennustilan riittämättömyydestä, kontentista ja sen puutteesta, kaikesta siitä, mitä hänellä on mielessä… Kun hän on lopettanut, poika puristaa hiljaa hänen kättään ja sanoo ohuella äänellä: – Sori, mä en tajua nyt yhtään mihin toi liittyy. Juha tulee kylpyhuoneesta pelkät bokserit yllään, kuivailee olematonta tukkaansa hotellin valkoiseen suureen pyyhkeeseen. s y y s k u u 2 2 3 ImageIlmot2023.indd 4 ImageIlmot2023.indd 4 20.6.2023 12.21.55 20.6.2023 12.21.55
Teksti Valtteri Väkevä Kuvat Nick Tulinen. Siksi toimittaja Valtteri Väkevä ja valokuvaaja Nick Tulinen matkustivat Kurikkaan selvittämään, miten Miedolta taittuvat maltilliset, arkisen kokoiset asiat. 7 2 KAIKILLA MAUSTEILLA Juha Mieto syö enemmän pihvejä tai mämmiä kuin kukaan ja hakkaa halkojakin muita enemmän
s y y s k u u 2 2 3 7 3
H otel Kurikan ravintolaan saapuu tasaista tahtia lisää asiakkaita. Niin isoja jalkineita on kuulemma vaikea löytää, pitää ottaa mitä sattuu saamaan. ”Mää en peräpeilihin kattele. ”Se on se perhanan selittäminen kanssa... Syy voi toki piillä myös fysiologisissa ominaisuuksissa. Omega mittaa, se on lahjomaton.” ” Yritämme vielä kerran viritellä keskustelua tavallisuudesta.. Hän ei ole varma, mistä halu kumpuaa, mutta veikkaa, että jäljet johtavat maaseudulla vietettyyn lapsuuteen. Neljän vuoden pesti kansanedustajana ja yletön mämminsyönti ovat varmasti auttaneet asiaa, mutta myös Miedon urheiluvuosissa riitti mieleenpainuvaa draamaa. Se olisi hauska poikkeus niihin juttuihin, joita Miedosta yleensä tehdään. Mieto ei lannistunut, vaikka maailma potki päähän kerta toisensa jälkeen. Haastattelu on menossa pahemman kerran mönkään, vaikka se ei ole ehtinyt kunnolla edes alkaa. Kahdessa ensin mainitussa tuli kakkossija, perunapellolta suomenmestaruus kahtena vuonna putkeen. Jos on turpihin tullut, niin ei siitä nyt suurempaa numeroa tehrä”, hän toteaa ja alkaa kritisoida hiihtäjien selitteleviä puheita mönkään menneiden suoritusten jälkeen. Mieto on kilpaillut muun muassa lehmänlypsyssä, sokerijuurikkaan harvennuksessa ja perunannostossa. Iso parta, Etelä-Pohjanmaan murteella kovaan ääneen kailotetut jutut, lähes kaksi metriä pituutta. Syöminen ja hiihto eivät kuitenkaan ole ainoita asioita, joissa Mieto on tehnyt ennätyksiä. Mennään Etelä-Pohjanmaalle tapaamaan Juha Mietoa ja pyydetään häntä tekemään tavallisia asioita. Siinä missä moni muu atleetti muistetaan voitoistaan, Kurikan jättiläinen jäi historiaan yhtä lailla katkerien tappioiden vuoksi. Mikä tragedia! Suomalaisten arkkivihollinen ja mittayksikkönä äärimmäisen pieni ajan murunen. K un tapaa Juha Miedon luonnossa (tai ravintolan lounaspöydässä), hänen suuri ruokahalunsa ei oikeastaan ihmetytä. Hiihtolegenda on 196 senttimetriä pitkä ja painaa yli 130 kiloa. Juha Mietoa on kieltämättä vaikea olla huomaamatta, mutta on hän myös tehnyt jotain jäädäkseen ihmisten mieleen, vaikka aktiiviura hiihtäjänä loppui yli 30 vuotta sitten. Otetaan kuvia, joissa Juha Mieto juo vain pienen kupin kahvia tai ostaa kaupasta litran maitoa. Lautanen on kohta tyhjennetty, ja lienee hyvä hetki ottaa puheeksi loputon kilpailuvietti. Niistä, joissa hän kertoo syöneensä 40 rovea mämmiä yhden pääsiäisen aikana tai ahmineena kolme 300 gramman pihviä illallisella. Mieto kertoo, että hänen kengänkokonsakin on 51,8. Paperilla idea kuulosti hyvältä. Ei tuollaista temppeliä pelkällä pyhällä hengellä ylläpidetä. Ihmisten olemuksen muutoksesta huomaa, että he tunnistavat lounasseuralaisemme. Nyt hän palaa santsikierrokselta, lautasellaan lähes yhtä iso annos kuin äsken. 74 H aittooko, jos haen lisää?” Luvan saatuaan Juha Mieto nappaa lautasen käteen ja suuntaa kohti Hotel Kurikan noutopöytää. Kohtuus on kuitenkin unohtunut jo ensi metreillä. Ensimmäisellä kierroksella 73-vuotias Mieto lappasi lautaselleen valtavan kasan ruokaa: ensin roppakaupalla salaattia, sen päälle ison keon perunamuusia, kylkeen tolkuttomasti lohta ja kyytipojaksi vielä yhden pannupihvin. Kylän asukkailla oli tapana järjestää ”kaikenkarvaisia kilpailuja”, joihin myös nuori Juha Mieto osallistui innokkaasti. Rajojen hakeminen tuntuu olevan hänen intohimonsa. Mikä ajaa Miedon kilpailemaan mitä älyttömimmissä lajeissa. ”Aina kun sanotaan hep, niin silloin on tappamisen meininki”, vanha karpaasi toteaa ja katsoo viekkaasti silmiin. Jos olisin Wassbergille hävittyäni kertonut kaikenkarvaisia selityksiä, ei sen jälkeen ois päivää ikänä toisillemme sanottu. Jo varmana pidetty kultamitali vaihtui vuosien aikana monesti hopeaksi, ja mikä pahinta, syynä olivat usein ulkoiset olosuhteet: epäonnistunut voitelu, vääränlaiset sukset… Legendaarisin häviö on tietysti yhden sadasosan tappio ruotsalaiselle Thomas Wassbergille Lake Placidin talviolympialaisissa vuonna 1980. Samalla voidaan jutella henkeviä siitä, mitä tavallisuus oikein tarkoittaa. Kun Mieto kävi urheilu-uransa alussa lääkärintesteissä, niissä selvisi, että hänen elimistönsä tuottaa poikkeuksellisen paljon adrenaliinia
s y y s k u u 2 2 3 7 5
7 6
Päälle päin voi ajatella, että siinä on niin tavallinen iloinen ihminen, jotta kun ois kaikki tuollaasia. Olemme Miedon suosikkipöydässä, ja hän istuu vakiopaikallaan. ”No viime pääsiäisen seudulla söin kolmekymmentä rovea mämmiä, että menihän niitä vielä. ”Mistäs te ootte. Mutta sitä mä en tiedä, mitä ne kaksi hoitajaa ajatteli!” Hotel Kurikan ruokasalissa kumisee Miedon kovaääninen hekotus, kun hän nauraa tempaukselleen. Miedon uusimman elämäkerran mukaan hän on alkanut vanhemmiten kiinnostua kohtuullisuudesta ja vähentänyt muun muassa mämminsyöntiä. Ja kohta toinen. ”Öppnas här, öppnas här!” hiihtolegenda imitoi kylänmiestä, joka ojan pohjalle kaaduttuaan korkkasi ensi töikseen viinapullon ja esitteli samalla ruotsin kielen taitojaan. Onko suunta sittenkin kohti tavallisempaa elämää. Siitä näkee noutopöytään saapuvat ihmiset ja voi helposti huudella tervehdyksiä tutuille. Pian Miedon kyselyistä saa osansa lomamatkalla oleva lapsiperhe. Kuinka iso osa siitä on tylsää ja tavallista perusarkea, josta ei saa revittyä lehtijuttuja. Harmitti hirviästi.” 10 vuotta myöhemmin Lake Placidissa elämä oli jo kasvattanut, ja tuo kuuluisa sekunnin sadasosa oli helpompi sulattaa. Hän alkaa muistella Sapporon vuoden 1972 talviolympialaisia, joissa jäi neljänneksi vain kuudella sekunnin sadasosalla. Hän kertoo, kuinka oli ollut aamulla pyörälenkillä talvitakissa ja pipossa, vaikka ulkona oli jo lähes 30 asteen helle. ”En mää tiedä”, Mieto vastaa ja nauraa hekottaa. ”No terve!” Mieto huutaa saliin astelevalle nuorelle miehelle ja alkaa tivata tämän appiukon kuulumisia. Jos muutaman tunnin tapaamisen perusteella pitäisi nimetä Kurikan hiihtomestaria parhaiten kuvaava luonteenpiirre, se ei olisi äärimmäinen kilpailuvietti tai lievä kylähulluus. ”Saatto olla, että se oli niistä kakaroista hauskaa, kun mulla oli talvivehkeet päällä ja ne oli hepeneissä. Y ritämme vielä kerran viritellä keskustelua tavallisuudesta. Aina Miedon suhtautuminen häviöihin ei ole ollut yhtä mutkaton. Tampereelta. s y y s k u u 2 2 3 7 7 Pohjalainen bassonuotti kaikuu, kun Mieto muistelee kovaan ääneen vuosikymmeniä vanhoja tapahtumia: lapsena tehtyjä kepposia ja omenavarkauksia. Mieto alkaa saman tien muistella Tampereella pidettyä olympiavoittajien kokousta, jossa hän söi myös kahden poissaolijan pihvit, yhteensä 900 grammaa lihaa. ”Olis mennyt vielä toisetkin kolme!” Mieto julistaa ja nauraa taas päälle. Ennen kaikkea hän tuntuu olevan sosiaalisesti ulospäin suuntautunut ihminen, aito ekstrovertti. ”En minä osaa tuohon sanoa”, kuuluu vastaus. Oman ittensä kanssa on mukava pelleillä. Ai Närpiöstä?” hän utelee naapuripöytään istahtaneelta pariskunnalta ja alkaa kertoa tarinaa paikallisesta tuurijuoposta, joka väitti olleensa Ruotsissa metsähommissa mutta olikin oikeasti vain naapurikunnassa Närpiössä. Sivupoluilta palataan lopulta takaisin alkuperäiseen kysymykseen, mutta yllättävällä kierteellä. ”Kuule, silloin tuntui, että ei housuihin mahdu. Mutta se ei välttämättä ole asian laita”, Mieto pohtii. Alkaa olla selvää, että tästä ei ole tulossa sitä juttua, jota varten Etelä-Pohjanmaalle on matkustettu. Mistäs kaukaa ootta. ”M orjes, sanoi komiat toisilleen!” Linjaston päähän ilmestyy Miedon tuttu, jota tämä tervehtii kovaan ääneen. Vastaan tuli ryhmä lastentarhan oppilaita. ”Se tavallisuus on kanssa sellainen käsite… Puhutahan näin, että joku on kuin pyhimys olemukseltaan, mutta sisältä hän voi ollakin täysi konna. ”Mitäs jepperit. Mutta ne nyt menee kirkkahasti”, Mieto uhoaa. V oitoista, tappioista ja tempauksista Miedolla tuntuu riittävän juttua loputtomiin, mutta hän hiljenee hetkeksi, kun aletaan puhua haastattelun varsinaisesta aiheesta – tavallisuudesta. ”Joskus menen kotona peilin eteen, puristan sille äijälle nyrkkiä ja irvistelen ja nauran paskaisen naurun. Sitä seuraa poukkoileva pohdinta, jonka aikana aihe vaihtuu ensin Miedon asemaan jonkinlaisena Kurikan kylähulluna ja siitä edelleen suomalaiseen kateuteen. Hiihtolegendasta ei irtoa sen paremmin tavallista käytöstä kuin pohdintaa tavallisuuden olemuksestakaan. Hiihtolegenda on hanakka avaamaan keskusteluja myös ventovieraiden kanssa. Se siitä kohtuullisuudesta siis. Entäpä sitten hänen oma elämänsä. Mitä se Miedon mielestä on. Hienoa!” Kohta on jo selvitetty, mihin perhe on seuraavaksi menossa (Vaasaan), kenen pelipaita yhdellä lapsista on päällä (Litmasen) ja mitä muuta reissuohjelmassa on (Kalajoki, Tuurin kyläkauppa).. Perkeles. Jos joku näköö, se saattaa sanoa, että hullujenhuoneelle tuo pitää viedä.” Tällainen käytös ei tunnu olevan Miedolle harvinaista
7 8
s y y s k u u 2 2 3 7 9
”Tässä piti olla kamerat, mutta ei kaupunki tohdi laittaa. Haastattelusta sovittaessa Mieto kertoi, että hänen omaan kotiinsa toimittajilla ei ole asiaa. Ja kun Mieto kumartuu harventamaan porkkanantaimia, hän näyttää viimein aivan tavalliselta ihmiseltä: 73-vuotiaalta mieheltä, jolla on omakotitalo ja pieni ryytimaa takapihalla. Vuolluille kepeille tai puunkuorille ei kuulemma ole mielessä sen kummempaa käyttötarkoitusta. Ja tässä on porkkanaa. ”No joo, voidaan mennä”, tämä myöntyy. ”Mää viihdyn ihmisten kanssa, mutta on mussa myös toinen Jussi, Erakko-Jussi. Siellä se lepää: Miedon syntymäpäivälahjaksi saama erikoisvalmisteinen lumikola. Talo on kuulemma nykyään pojan omistuksessa, eikä jälkikasvu tykkää, jos paikkaa aletaan esitellä lehdissä. Tuossa on sipulia ja tuossa perunaa. K un kyselimme aiemmin päivällä Miedon päivän puuhista, tämä kertoi harventaneensa porkkanoita omalla ryytimaallaan. ”O menia tuloo huonosti, ei ole kuin muutama”, Mieto toteaa kävellessään nurmikon halki. 8 Vaikka muut ihmiset saavat huomiota, pääosassa ravintolasalissa on silti Mieto itse. Pihakiveyksellä lojuu auringossa kuivuvia lenkkivaatteita. Josko siellä voisi vielä piipahtaa. Pelkkää oksankuorta on mattotelineen alla niin paljon, että se ei varmaankaan mahtuisi enää yhteen 250 litran mustaan jätesäkkiin. Ympärillä avautuvat laakeat pellot, ja pihaan johtaa pölisevä hiekkatie. ”Mää tykkään puuhastella, ei aina tartte olla sellaista työtä, joka on hyöryllistä.” Kävelemme ulkorakennuksen taakse. Tän mä olen aamulla harventanut. Ja ihmiset tuntuvat kuuntelevan. ”Tässä on mulla kurkkua tulossa. Mää viihdyn yksinkin, kerta kaikkiaan. ”N e on klopit perkele roikkuneet tässä näin.” Juha Miedolla on taas ongelmia suksien kanssa. Tällaisia taloja on Suomi pullollaan. Vihainen karpaasi saapuu oven taakse nuhtelemaan. Näkymästä päätellen puuhassa on mennyt tunti, jos toinenkin. Kokoa plantaasilla on korkeintaan kahden tai kolmen parkkiruudun verran. Meillä on kuitenkin toivo päästä näkemään edes vilaus hiihtomestarin kotioloista. Vihreän metallijalustan päällä seisoo hiihtävää Mietoa esittävä näköispatsas, jonka vasemman suksen kärki on taipunut kaarelle, ilmeisesti jonkun kiipeiltyä veistoksessa. Hän on näet luvannut näyttää 60-vuotislahjaksi saamansa valtavan lumikolan, joka odottelee kotipihalla lumien tuloa. Olemme saapuneet Kurikan keskustaan katsomaan hänen kunniakseen vuonna 2020 pystytettyä Legenda-patsasta. Pohjalainen bassonuotti kaikuu, kun hän muistelee kovaan ääneen vuosikymmeniä vanhoja tapahtumia: lapsena tehtyjä kepposia ja omenavarkauksia. Miedon äärimmäisyyksiä tavoittelevista tempauksistakaan ei näy pihapiirissä jälkeäkään, ellei lasketa sinne tänne kasattuja suuria klapikasoja ja vajan nurkalle kertynyttä vuoltujen oksien läjää. Leveyttä on puolet enemmän kuin normaaleissa versioissa. Miedon äärimmäisyyksiä tavaoittelevista tempauksistakaan ei näy pihapiirissä jälkeäkään.. Ei Mietoa kuitenkaan esiintymishaluisen ekstrovertin muottiinkaan saa tungettua. Kato, tuosta otetaan kiinni ja nypitään pois”, Mieto selittää palstaviljelyn saloja. Jos näkis keitä ne on, menis sanomaan kiltisti heidän vanhemmille.” Huh, mikä kauhuskenaario. ”Tässä on mukava istua ja vuoleskella”, Mieto selittää. Voisin hyvin olla yksin viikon tai kaksi, mene ja tiedä”, karpaasi paljastaa. Välillä tuntuu, että käynnissä on oikea Juha Mieto -show. Paikallinen nuoriso ei tiedä, miltä on säästynyt. ”Tää on mukava silloin kun on hötölunta”, Mieto kehuu vekotinta ja asettuu kuvattavaksi. Närpiöläisten pöydässä tirskahdellaan, ja selän takana joku taitaa vetää nauraessaan ruokaa väärään kurkkuun. Vieressä seisoo punatiilinen, harjakattoinen omakotitalo ja pihan toisella laidalla kaksi puista piharakennusta. Vaikka hän on muuten ennätysmiehiä, ryytimaa on kooltaan maltillinen: muutama pieni savinen pläntti, joista pukkaa tässä vaiheessa kesää orastavia kasvinalkuja. Kävelemme puiden lomasta pellonlaitaan, josta löytyy vanhan karpaasin viljelypalsta. Jos luulee takavuosien urheilusuuruuden asuvan komeiden luonnonmaisemien keskelle rakennetussa kartanossa, yllättyy varmasti. Josko mentäisiin katsomaan vielä sitä, niin saadaan homma pakettiin
s y y s k u u 2 2 3 8 1
Teksti Pekka Vahvanen Kuvat Timo Pyykkö MIELETÖN MISSIO. 8 2 150 vuoden ajan psykiatrit ovat yrittäneet selittää mielen sairastumista biologisesti. Vieläkään siinä ei ole onnistuttu. Syödäänkö siksi myös masennuslääkkeitä turhaan
s y y s k u u 2 2 3 8 3 8 3
Sen ei ajateltu parantavan, vain helpottavan oireiden aiheuttamaa tuskaa. Suomen viimeinen lobotomialeikkaus tehtiin vuonna 1969 Töölön sairaalassa.. Mutta sähköshokkien avulla miehen tila parani. Freeman operoi myös skitsofreenikkoja. Hänet oli löydetty käyttäytymässä sekavasti Rooman rautatieasemalla huhtikuussa 1938. Usein potilaat valittavat sen aiheuttavan muistiongelmia ja muita kognitiivisen toiminnan häiriöitä – ainakin väliaikaisesti. Biologinen selittäminen oli niskan päällä 1800ja 1900-lukujen vaihteessa. 1950luvun alussa hän teki jopa Amerikan-laajuisen lobotomiakiertueen. Cerletti kehotti avustajiaan jatkamaan. Lobotomiassa tuhottiin tarkoituksella aivokudosta: poistettiin otsalohkon yhteydet sen takana oleviin aivojen osiin. Myöhemmin hän suostui hoitojen jatkamiseen ja muutamaa viikkoa myöhemmin hänet vapautettiin sairaalasta. P sykiatriassa nousi 1800-luvun lopussa kaksi kilpailevaa suuntausta, jotka ovat tarjonneet toisiaan täydentäviä tapoja ymmärtää mielen sairastumista. Siinä potilaan kokemukset ja tuntemukset olivat tärkeitä tulkittaessa mielen sairastumisen alkusyitä – ja paranemista. Usein kyse oli hakuammunnasta. Lääkäri kehotti antamaan kolmannenkin. Kun esimerkiksi sähköhoito kehitettiin, kukaan ei oikein tiennyt, miksi se tarkalleen ottaen auttoi – tai millaisia haittavaikutuksia sillä saattoi olla. Sähköhoitoa käytetään edelleen vakavan masennuksen hoitokeinona, ja sen tehoa on kehunut esimerkiksi Ylen entinen urheiluselostaja Tapio Suominen. Kaikkiaan hän suoritti noin 3 600 leikkausta yli 20 osavaltiossa. Sigmund Freud kehitti metodinsa hoitomuodolle, joka perustui puheeseen ja kuuntelemiseen. Hänen mielisairautensa katsottiin pitkälti parantuneen ja kokeen siis onnistuneen. Niin kävikin. Lobotomian kuvattiin olevan viimeinen pakotie ihmisille, joita vaivasivat toimintakykyä vähentävä ahdistus ja pakonomaiset ajatukset. Ensimmäinen oli kiusaa, toinen oli kuolettava.” Mutta italialainen neurologi Ugo Cerletti uskoi olevansa suuren keksinnön äärellä. Freeman työnsi sukkapuikon tapaisen piikin silmäkuopasta sisään ja väänsi edestakaisin. Aluksi raportoitiin huimia parantumisia skitsofreniasta. Hän oli saanut kaksi sähköshokkia, joista jälkimmäinen oli aiheuttanut tahdosta riippumatonta lihasten nykimistä. Myöhemmin selvisi totuus: kirurgian seurauksena arvioitiin kuolleen jopa 30 prosenttia potilaista. Virukset ja bakteerit synnyttivät myrkkyjä, jotka kulkeutuivat aivoihin ja sairastuttivat mielen, teoria oletti. Freeman kirjoitti: ”Vaikka potilas ei enää pystyisikään maalaamaan tauluja, kirjoittamaan runoja tai säveltämään musiikkia, hän ei toisaalta ole enää häpeissään juostessaan jonkun toisen asioilla, tarjoilemassa tai sijaamassa sänkyjä.” Freeman oli oman aikansa lääketieteen supertähti. Potilas oli 39-vuotias insinööri. Potilas äityi protestoimaan: ”Ole varovainen. Cerletti puolestaan varmisti, ettei kukaan erityisesti kaipaisi miestä, jos tämä sattuisi kuolemaan koeasetelman seurauksena. 1960-luvulle tultaessa lobotomia katosi muodista. Sitten hän lopetti hengittämisen, mutta hengitys palautui 48 sekunnin päästä. Sen vaihtoehtona oli Emil Kraepelinin edustama biologinen psykiatria. Se on ollut vallalla myös viime vuosikymmenten psykiatriassa. Esimerkiksi 1910-luvulla teoretisoitiin, että kehossa olevat infektiot saattoivat johtaa mielisairauksiin. Hän oli aiemmin myös testannut sähköshokkeja antavan laitteen turvallisuutta – kulkukoirilla. Myöhemmin yhdysvaltalainen psykiatri Walter Freeman mullisti keksinnön: hän muutti sen vaivalloisesta kirurgisesta leikkauksesta nopeaksi operaatioksi. Jos kaikki infektiota ylläpitävät taudinaiheuttajat pystyttäisiin poistamaan, ehkä skitsofreniakin voitaisiin parantaa. Poliisi oli tuonut potilaan psykiatriselle osastolle. Näin saatiin tuhottua samat aivojen yhteydet nopeammin. Jotkut karsastavat kuitenkin sähköä hoitomuotona. Ratkaisu oli poistaa mielenterveyspotilailta esimerkiksi hampaat, munasarjat tai kivekset – siellä mieltä sairastuttavien infektioiden ajateltiin lymyilevän. Mutta samalla ihmisistä tuli usein tahdottomia, omasta aloitekyvystä ja luovuudesta riisuttuja onttoja miehiä ja naisia. 8 4 P otilas heräsi, pudisti päätään ja alkoi laulaa rivoa laulua nuotin vierestä. He halusivat tarkastella ensisijaisesti aivoja mielen sijaan. Toisinaan kokeelliset teoriat johtivat potilaat hengenvaaraan. Se väitti olevansa objektiivisempi ja tieteellisempi vaihtoehto epämääräiselle ”puheterapialle”. Heidän hallusinaationsa eivät välttämättä poistuneet, mutta he eivät olleet enää yhtä häiriintyneitä kokemistaan aistiharhoista. Potilaan koko keho alkoi kouristella, mikä oli tarkoituskin. P aremmin tunnettu esimerkki biologisen psykiatrian harharetkistä on 1930-luvulla kehitetty lobotomia. Esimerkiksi newjerseyläisessä mielisairaalassa Trentonissa yli 2 000 potilasta leikattiin tämän ajattelun innoittamana. Sähköhoito oli ensimmäisiä läpimurtoja biologisesti orientoituneessa psykiatriassa. Vaikka biologinen psykiatria on väittänyt olevansa psykoterapiaa tieteellisempi vaihtoehto, harvoin sen ymmärrys mielisairauksien synnystä tai niiden parantamisesta on ollut korkealuokkaista. Laitteesta annettiin aikaisempaa suurempi virtamäärä. Kraepelinin seuraajia yhdistää vahva usko siihen, että mielisairaus on pitkälti biologinen ilmiö. Tästä kyseenalaisesta keksinnöstä portugalilainen neurologi Egas Moniz sai myöhemmin Nobel-palkinnon
s y y s k u u 2 2 3 8 5
8 6 8 6
Tutkijat vain tiesivät, että lääkkeet kohensivat monien potilaiden mielialaa. Pikkuhiljaa teoriaa alettiin pitää totena tutkijoiden, lääkäreiden ja kansalaisten keskuudessa. Se säästettiin pitkälti psykoottisesti masentuneille, joita oli vain vähän. Toisin kuin amfetamiinit, jotka energisoivat, tutkijat uskoivat, että 1950-luvulla kehitetyt trisykliset masennuslääkkeet ”normalisoisivat” aivokemiaa. Tulos oli selvä: masennus ei johdu liian vähästä serotoniinista. Ne myös nostivat aivojen kahden välittäjäaineen pitoisuuksia: serotoniinin ja noradrenaliinin. Lääke poistui pikkuhiljaa käytöstä Euroopassa viime vuosikymmenellä. Samoihin aikoihin meprobamaatista tuli ensimmäinen laajaan käyttöön levinnyt psyykenlääke. Uusi innovaatio oli klooripromatsiini, jota käytettiin alun perin nopeuttamaan toisessa maailmansodassa loukkaantuneiden sotilaiden toipumista leikkauksesta. Viime vuonna paljon kansainvälistä huomiota saaneessa laajassa tutkimuskatsauksessa todettiin yksiselitteisesti, että ”kemiallinen epätasapaino” ei aiheuta masennusta. Sattumalta havaittiin, että se vähensi myös haavoittuneiden psyykkisiä oireita. Omana aikanaan sitä pidettiin ihmelääkkeenä, jolla pääsi ahdistuksesta eroon. Tutkijat uskoivat, että aivojen välittäjäaineiden vähyys voisi olla ratkaisevaa. Mutta mikä sitten masennuslääkkeissä toimii. 1950-luvun lopussa kolmasosassa resepteistä Yhdysvalloissa lääkäri oli määrännyt meprobamaattia. Kellään ei tosin ollut taaskaan tietoa, miten ne sen tekivät. Sen kohderyhmä oli toisenlainen; sanottiin, että sitä käyttivät yhtä lailla kunnianhimoiset toimitusjohtajat ja muodikkaat naiset. Tutkijat kävivät läpi käytännössä kaiken tutkimuksen aiheesta. Uutta lääkettä alettiin käyttää lievittämään skitsofreenikoiden pahinta ahdistusta samaan tapaan kuin lobotomialla, mutta vähemmillä haittavaikutuksilla. Mainonnassa lääke kohdennettiin ennen muuta ”masentuneelle ja ahdistuneelle kotirouvalle, jota ympäröivät monotoniset rutiinit sekä päivittäiset pettymykset ja velvollisuudet”. Lääkeyhtiö Smith, Kline & French yhdisti Dexamyl-tuotteessaan mieltä nostattavan amfetamiinin ja rauhoittavat barbituraatit. Harvardin yliopiston tieteen historian professori Anne Harrington korostaa, että osittain tämä johtui siitä, että ahdistukseen käytetyt lääkkeet alkoivat näyttäytyä huonossa valossa. s y y s k u u 2 2 3 8 7 Toisinaan klooripromatsiinia kutsuttiin myös kemialliseksi lobotomiaksi. Toisinaan klooripromatsiinia kutsuttiin myös kemialliseksi lobotomiaksi. M asennuslääkkeiden nousua siivitti se, että yhtäkkiä 1970-luvulla potilaat, joita aikaisemmin lääkittiin ahdistuneisuuslääkkeillä, alettiinkin tulkita ensisijaisesti masentuneiksi. T oisen maailmansodan jälkeen masennus oli vielä harvinainen diagnoosi. Lääkeyhtiöt ovat pitäneet tiukasti kiinni ajatuksesta, että masennus selittyisi aivojen kemiallisella epätasapainolla, joka voitaisiin korjata lääkkeillä. Siksi myöhemmin esitettiin vaikutusvaltainen teoria: masennus saattaisi johtua aivojen ”kemiallisesta epätasapainosta”. 1980-luvulla tuli markkinoille nykyäänkin hyvin suositut SSRI-masennuslääkkeet. Ei kuitenkaan ajateltu, että näillä lääkkeillä parannettaisiin masennusta. Pirkola on ollut myös laatimassa masennuksen hoitoa käsitteleviä Käypä hoito -suosituksia. Ne pyrkivät nostamaan juuri serotoniinitasoja hermosolujen välillä. Yhdysvaltain psykiatriseuran julkaisemassa Diagnostisessa ohjekirjassa (DSM) vuodelta 1952 kuvattiin, että ”masennus ja itsensä vähättely vaientaa ja siten helpottaa ahdistuneisuutta”. Mutta johtuuko masennus serotoniinin tai muun välittäjäaineen alhaisuudesta. Valium ja muut bentsot tiedettiin nyt addiktoiviksi, ja niiden haittavaikutukset oli muutenkin todettu merkittäviksi.. Tämä on eläinkokeita myöten onnistuttu osoittamaan”, sanoo Sami Pirkola. ”Depressiolääkkeiden yhden merkittävän vaikutusmekanismin ajatellaan olevan aivojen plastisiteetin eli muovautuvuuden lisääminen, jolloin esimerkiksi psykoterapian ja kuntouttavan ympäristön vaikutukset tehostuvat. Hän on Tampereen yliopiston sosiaalipsykiatrian professori. 1940-luvulta lähtien joillekin mielialan alhoissa notkuville määrättiin kuitenkin amfetamiinia. Euroopan lääkevirasto EMA katsoi, että sen haitat ovat hyötyjä suuremmat. L obotomian suosio väheni, kun biologisen psykiatrian uudet tykit, psyykenlääkkeet, alkoivat vallata markkinoita 1950-luvulla. 1990-luvulla jotkut tieteilijät alkoivat vahvasti kyseenalaistaa hypoteesia. Toisaalta varsinkin freudilaiset psykiatrit ajattelivat 1950-luvulla, että ei-psykoottiset masennusoireet olisivat alisteisia ahdistuneisuudelle – ja voisivat olla jopa hyödyllisiä, koska ne saattoivat vähentää ahdistusta. Esimerkiksi lääkeyhtiö Glaxo Smith Kline on luritellut omassa mainonnassaan seuraavasti: ”Aivan kuin kakun reseptiin tarvitaan jauhoja, sokeria ja leivinjauhetta oikeassa suhteessa, aivosi tarvitsevat tarkan kemiallisen tasapainon toimiakseen parhaalla mahdollisella tavalla.” Epätasapainoteoriassa on vain yksi ongelma: siitä ei ole todisteita
Ja ilman sivuvaikutuksia voi harrastaa myös liikuntaa. Depressio vaivaa naisia noin kaksi kertaa useammin kuin miehiä. Koko kansan geenien ajateltiin olevan vaarassa saastua, mikä johti vaatimuksiin mielisairaiden sterilisoimisesta. Lisäksi nuorilla masennuslääkkeiden käyttäjillä on havaittu tavallista enemmän itsemurha-ajatuksia käytön alkuvaiheessa. Siinä mielessä ne eivät ole kaukana uskomushoidoista. Mutta masennuksen biokemiallisista mekanismeista tiedetään edelleen hyvin vähän. Masennuslääkkeiden hyödyt tulee siis pitkälti potilaan kokemuksesta, että häntä lääkitään ja autetaan. 8 8 Lisäksi diagnosointi muuttui. Toisaalta tehottomista hoidoista pitäisi päästä eroon ja yrittää löytää kullekin tarvitsevalle yksilöllisesti auttava hoito.” Siitä on kuitenkin hyvin vähän tutkimusta, millaisissa tapauksisa lääkkeistä on hyötyä ja milloin ei. ”Tiedetään hyvin, että depressioläkkeet eivät monilla tehoa lainkaan tai tehoavat huonosti ja moni syö niitä turhaan”, Pirkola sanoo. Nykymaailmassa mielen sairastumisen biologinen selittäminen katsotaan usein lohdulliseksi. Masennuslääkkeissä on paljon sivuvaikutuksia: ruuansulatusongelmia, nukkumisvaikeuksia ja seksuaalista haluttomuutta, joka voi jatkua lääkkeiden lopettamisen jälkeenkin. Toisin sanoen lääkäri tai potilas ei välttämättä huomaisi sitä käytöksessä tai voinnissa. N oin puoli miljoonaa suomalaista syö masennuslääkkeitä. Masennuslääkkeiden tapauksessa lumelääkkeen teho on merkittävä. Aivoissa masennuksen kannalta merkityksellisinä alueina pidetään esimerkiksi hippokampusta, joka masentuneilla saattaa olla kutistunut, ja mantelitumaketta, joka voi puolestaan olla suurentunut. Professori Pirkolan mukaan masennus on ”tietyissä olosuhteissa syntynyt mielialan, ajatusten ja käytöksen poikkeama”. Sen sijaan kyse on itsen ulkopuolisesta sairaudesta, jolle ei voi mitään. Mutta juuri diagnoosien tehtaileminen on ollut viime vuosikymmeninä kiinteä osa biologisen psykiatrian projektia. Professori Sami Pirkola korostaa, että varsinkin vakavassa masennuksessa lääkkeistä on kuitenkin joissain tapauksissa dramaattistakin hyötyä. Kun ei pidä mielen oikkuja inhimillisenä ominaisuutena, jolla on syntyhistoria ja josta voi päästä eroon, saattaa tehdä sairaudesta keskeisen osan omaa identiteettiään. Noin 40 prosenttia masennuksesta kärsivistä saa jonkinlaisen hoitovasteen koeasetelmassa, jossa heille on annettu pelkkä plasebo eli käytännössä sokeripilleri lääkkeen sijaan. Mielisairaat leimattiin geeneiltään alempiarvoisiksi ja synnynnäisesti hulluiksi. Se voi tosin aiheuttaa paljon sivuvaikutuksia, toisin kuin psilosybiini. Lievemmät masennusoireet ovat tätä yleisempiä. Perinteisille masennuslääkkeille on myös uusia lupaavia haastajia. Ajatus sairaudesta voi toisaalta myös jähmettää. Hänen mukaansa mediassa esitetty kritiikki masennuslääkkeistä voi johtaa jotkut potilaat kokemaan syyllisyyttä lääkkeistä, joista on heille suuri apu. Niistä, jotka saavat koeasetelmassa SSRI-masennuslääkettä, noin 50 prosenttia saa kyselyssä aikaisempaa vähemmän masennuspisteitä. Esimerkiksi arvostetussa British Medical Journalissa julkaistussa tutkimuskatsauksessa todettiin kolme vuotta sitten, että ero plasebon ja lääkkeen välillä ei ole kuitenkaan kliinisesti merkitsevä. Lääkärin diagnosoimasta masennustilasta kärsii Suomessa vuositasolla 5–7 prosenttia väestöstä eli noin 300 000 ihmistä. Kyse ei ole heikosta mielestä, huonoista valinnoista tai ongelmallisesta äiti-suhteesta. Masennuksen periytyvyyden on arvioitu olevan 40–50 prosentin luokkaa. Sitä kutsutaan myös ”psykiatrian raamatuksi”.. Lisäksi jos jätetään huomiotta ne tutkimukset, joissa lääkeyhtiöiden intressi saattaa hämärtää tutkimustuloksia, lääkkeen vaikutus on käytännössä sama kuin plasebolla, tutkimuskatsauksessa kerrotaan. Siksi myös pysyvästä toimintakyvyttömyydestä voi tulla keskeinen osa minuutta. Sille voi olla myös geneettistä alttiutta. Mutta jos tutkimusten mukaan lääkkeistä on keskimäärin vain hyvin maltillista hyötyä ja jotkut hyötyvät niistä hyvin paljon, monille niistä on sivuvaikutusten takia enemmän haittaa kuin hyötyä. Psykiatrien diagnostisen käsikirjan mukaan masennuksen alkuperä on tuntematon. ”Lääkkeistä merkittävästi hyötyvien olisi kuitenkin saatava syyllistymättä hyötyä hoidostaan samalla, kun vaikuttavien hoitojen etsiminen ja tutkiminen jatkuu. Se on hyvin suuri luku, kun ottaa huomioon, kuinka vähän näyttöä niiden tehosta on. Kun käyttöön tulivat strukturoidut kyselylomakkeet, joissa masennuspisteitä sai alakulon lisäksi esimerkiksi syyllisyyden kokemuksista ja unettomuudesta, yhä useampi alettiinkin määritellä masentuneeksi. Myös huumausaineena käytetyn ketamiinin tehosta masennuksen hoidossa on lupaavaa näyttöä. Psykedeelit, kuten psilosybiini, vaikuttavat joissain tutkimuksissa tehoavan masennukseen paremmin kuin SSRI-lääkkeet. B iologian korostamista mielen sairastumisessa voi pitää ikävänä ja syrjivänä tai lohtua tuovana asiana. Monelle aikaisemmin ahdistuksesta kärsiväksi tulkitulle alettiin nyt määrätä masennuslääkkeitä. Avainasemassa mielen sairastumisen diagnosoinnissa on ollut ensimmäinen psykiatrien diagnostinen käsikirja DSM. British Journal of Sports Medicine -julkaisussa raportoitiin hiljattain, että liikunnan mielialaa nostavat vaikutukset ovat plasebo-kontrolloiduissa tutkimuksissa suuremmat kuin masennuslääkkeillä. Aikaisemmin harvoin diagnosoidusta masennuksesta tulikin hyvin yleinen. 1800-luvun lopulla oli yleistä, että biologiset selittäjät uskoivat degeneraatioon. Monet myös lihovat, ja sydäntautien riski kasvaa
s y y s k u u 2 2 3 8 9
9 9
Vuoden 2013 DSM:n määritelmässä suru määritellään masennukseksi jo kahden viikon jälkeen. Viime vuosikymmeninä erilaisten psykiatristen diagnoosien määrä on noin kolminkertaistunut. Ennen mainoskampanjaa amerikkalaisessa mediassa oli ollut vuosittain joitain kymmeniä mainintoja sosiaalisesta ahdistuneisuushäiriöstä. SmithKline Beecham toteutti laajan mainoskampanjan, jonka nimi oli ”Ajattele että olisit allerginen ihmisille”. J oskus diagnoosit luovat sairauksia, joita ei aikaisemmin ajateltu olevankaan. Kun ensimmäisessä DSM:ssä vuonna 1952 oli 106 diagnoosia, nyt on jo lähes 300 erilaista tapaa olla mieleltään sairastunut. S eksikäs neurotiede aivojen MRI-kuvineen ja psykofarmakologia vapauttavine pillereineen lupaavat paljon. Se sai Yhdysvaltain lääkevirastolta FDA:lta myyntiluvan sosiaalisen ahdistuneisuushäiriön hoitoon vuonna 1999. Paxil on tuottanut yhtiölleen miljardeja. Kaikki psyyken kärpäset samalla lätkäisyllä. Kyse ei ollut yksilön ainutlaatuisesta elämänhistoriasta juontuvasta mielen ongelmasta. Mielen sairastumisen tunnistamisessa niistä ei edelleenkään ole hyötyä. Vuodesta 2001 lähtien Paxilin väitettiin olevan lääke paitsi masennukseen ja sosiaaliseen ahdistuneisuushäiriöön, myös traumaperäiseen stressihäiriöön ja yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön. Viime vuonna DSM lisäsi jälleen yhden mahdollisen diagnoosin psykiatrien työkalupakkiin: pitkittyneen surun oireyhtymä. Lähes kaikissa jutuissa oli tieto, että Paxil oli ainut lääke, joka oli hyväksytty sosiaalisen ahdistuneisuushäiriön hoitoon. Nyt kyse oli sairaudesta, jolle annettiin diagnoosinumero. Mielen sairastumisen ehkäisemisessä ja parantamisessa fysiologisesta lähestymistavasta ei vieläkään ole valtavasti hyötyä. 1990-luvun puolivälissä juuri kukaan ei ollut kuullut sosiaalisesta ahdistuneisuushäiriöstä (social anxiety disorder). Aivojen hoitaminen ei toimi sen paremmin kuin mielen hoitaminen. Ja siinä missä biologisista hoidoista tulee lähes aina sivuvaikutuksia, terapiasta voi tulla mahdollisen mielialan kohentumisen lisäksi oheishyötyjä: esimerkiksi itsetuntemus kasvaa ja tunteiden käsittely paranee. Näin ei kuitenkaan läheskään aina ole. Vuonna 1980 DSM esimerkiksi määritteli, että avioerosta tai läheisen ihmisen kuolemasta aiheutuva suru määritellään masennukseksi, kun sitä on kestänyt vuosi. Viime vuosikymmeninä erilaisten psykiatristen diagnoosivaihtoehtojen määrä on noin kolminkertaistunut.. Yhdysvaltain Kansallisen mielenterveysinstituutin entinen johtaja Thomas Insel onkin verrannut tilannetta siihen, että muussa lääketieteessä diagnostiikka perustuisi ainoastaan esimerkiksi kivun tai kuumeen luonteeseen. Kyse oli periaatteessa ujouden patologisoimisesta. Toimittajat usein nielevät lääketeollisuuden viestinnän hohdokkaat pillerit sellaisenaan. Muulla lääketieteellä on tautien määrittämisessä apuna esimerkiksi verikokeet ja kuvantamismenetelmät. Aikaisemmin normaalin ihmisyyden piiriin katsottiin kuuluvan huomattavasti enemmän vaihtelua. En silti usko, että pystyimme saamaan edistystä itsemurhien tai sairaalahoitojaksojen vähentämisessä tai kehittämään kymmenien miljoonien mielisairaiden parantamista.” Niin paljon tutkimusta, niin vähän edistystä ihmismielen hoitamisessa. Sitten lääkeyhtiö SmithKline Beecham (nyk. Kampanjan jälkeen mainintoja oli yli miljardi, markkinointitutkimukset kertovat. Olipa se psykodynaamista, kognitiivista tai ratkaisukeskeistä – terapia toimii. Maailmasta on tullut hullumpi paikka. Kun katson taaksepäin, uskon onnistuneeni saamaan todella hienojen tieteilijöiden todella hienoja tutkimuspapereita julkaistua melko suurella hintalapulla – 20 miljardia dollaria, luulisin. Lääkeyhtiöt antavat ymmärtää, että psyykenlääkkeet on tarkasti suunniteltu ja räätälöity tietyn psyykkisen häiriön hoitoon. Ja aivan samalla tavalla kuin esimerkiksi streptokokki-bakteeriin tehoaa tietyt antibiootit, psyykkisiin sairauksiin tuli olla spesifi lääkitys. Glaxo Smith Kline) halusi myydä omaa SSRI-lääkettään Paxilia myös muuhun käyttöön kuin masennuksen hoitoon ennen kuin lääkkeen patentti vanhenisi. Mielen häiriöiden diagnoosit perustuvat edelleen ainoastaan kliiniseen havainnointiin; edelleenkään ei ole biologisia tunnusmerkkejä, joilla voitaisiin mielen sairastumista mitata. Epätieteelliseksi ja vanhakantaiseksi kritisoitu 1800-luvun lopun ”puheterapia” toimii edelleen vähintään yhtä hyvin kuin pussillinen uudempia biologisia konsteja. Thomas Insel jatkoi kritiikkiään: ”Käytin 13 vuotta Kansallisessa mielenterveysinstituutissa edistäen vahvasti mielenterveyden häiriöiden neurotieteellistä ja geneettistä tutkimusta. Tarkoitus oli viedä psykiatriaa tieteellisempään ja objektiivisempaan suuntaan – ja samalla hoidattaa psykiatrian alemmuuskompleksia suhteessa muuhun lääketieteeseen. s y y s k u u 2 2 3 9 1 Vuonna 1980 julkaistuun DSM:ään tuli suuri uudistus. Siinä ei enää katsottu psykoanalyyttiseen tapaan niinkään oireiden syntyhistoriaa, vaan nyt diagnoosit tehtiin oirelistan perusteella
Silti sillä on yksi vankka kivijalka, kuolinilmoitukset. Paperilehti on assosiaatiokaaokseen verrattuna suljettu järjestelmä. Onko olemassa asioita, joiden elinkaari kestää loputtoman pitkään. Otsikoiden silmäily ei edellytä klikkauspäätöstä. Kello on kuusi aamulla ja kaikki menetetty. Jos hänenkin Iltalehtensä jättää yöksi sateeseen, aamulla jäljellä on hajonnutta muhjua. Uutisvirrassa uiva ei pääse koskaan kuiville. Eteisen lamppuja löytyy sittenkin Citycenteristä. Karkaan kesken pääkirjoituksen ATP-tuloksiin tai ennen nukkumaan menoa aloittamaani artikkeliin Warningin kahdesta levystä. Lehtikysymyksessä ikuisuus on unohdettava. Paperilehti on Teksti Antti Hurskainen Ilmoitusasia Paperisen sanomalehden puolustaminen käy vuosi vuodelta vaikeammaksi. Paperisen sanomalehden puolustaminen on vaikeampaa kuin esimerkiksi kansien väliin painetun kirjan, jota vastustavat vain moukat. En tilaa lehteä säilyttääkseni siitä mitään osaa. Miksi niitä ei tullut enemmän. Perusteleeko Kauppinen Iltalehden digitaalisen Plus-palvelun välttämättömyyttä kaiken katoavaisuudella, Herakleitos-henkisellä sitoutumisella muutoksen pysyvyyteen. Arkistoistani löytyy rajallinen määrä lehtileikkeitä, julkaisemiani esseitä ja kirjojeni arvosteluja. Helsingin Sanomien toimitus, paino ja jakelukoneisto näkevät suuren vaivan, jotta voin taitella heidän luomuksestaan bio jätepussin. Tupakoinnin jätin, lehden rapistelun addiktiota voimistin. Notifikaatio väijyy häntä kuin merilokki sorsanpoikasta. Painettu sanomalehti tavoitti vuoden 2022 Kansallisen mediatutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista. Muistutus: ”Tee ostoslista, kolmen päivän ruuat.” Huokaisen ja googlaan itseni. Seuraavaan aamuyöhön ja jakelijan juoksuaskeliin havahtumiseen saakka on valmista. Olen kuulunut heihin koko ikäni. Nyt vapisen pelkästä luopumisen ajatuksesta. 9 2 E S S E E P rinttilehden elinkaari ei kestä loputtoman pitkään.” Totuuden lausuu Iltalehden vastaava päätoimittaja Perttu Kauppinen Suomen Lehdistön haastattelussa vuonna 2021. Näytöltä nielty journalismi vastaa itse kunkin preferenssejä, paperilla yllätykset ovat periaatteessa mahdollisia. Lehden luvun voi myös saattaa päätökseensä täyttämällä paperinkeräyskoria. Puhelin, jolla ei puhuta, pirstoo aivot. Kirjan ylivertaisuus sähköja ääniversioihin verrattuna liittyy kätevyyden ohella säilyvyyteen. Perttu Kauppinen on tietenkin oikeassa: printtilehden elinkaari ei kestä loputtoman kauan. Lihavoituja nimiä ja kappaleiden aloituksia tutkiessaan toteaa pian, että juttu on sama lukea kokonaan. Peruskoulun lopussa laajensin lakanan kokoisen Savon Sanomien loppupuolen selailun koko lehden päivittäiseen haltuunottoon. Luen yksittäisiä artikkeleja ja matkaolosuhteissa myös päivän lehden pikkunäytöltä, mutta en tee niin mielelläni. Vähä varainen yliopistoaika jopa vahvisti rutiinia, sillä jaoin talouden journalistiikan opiskelijan kanssa. Lähestyn kovia väitteitä usein vastakohdan kautta. Rotta kipittää nurmen poikki maisteltuaan kantta. Ne muistuttavat siitä, että joskus me kaikki olemme vielä samalla viivalla.
Elämän on paras mahtua taskuun. Lecagy.comin visuaalinen ilme tuo mieleen korkean profiilin vanhainkodin tai Hangon kaupungin matkailuesitteen. Erkki-vainaan Ahvenkoski-reissuista ei ole kuullut edes pöytään ilmaantunut tytär. Kaiken yli lankeaa tottumuksen voima. Pääskyt, kyyhkyt, erilaiset kukat ja veneet ovat kasvattaneet suosiotaan. s y y s k u u 2 2 3 9 3 hauras entiteetti, osin multana syntynyt, tuolille unohtuva ja päälle istuttava. Täkäläisten paperilehtien on auliisti myönnettävä, että ilman kuolinilmoituksia niiden mandaatti jäisi nykyistä heikommaksi. Vainajista alettiin tiedottaa keskieurooppalaisissa sanomalehdissä jo printtimedian alkuhämärässä 1600-luvulla. Tarvitaan espoolainen nousukas kuvauttamaan vauva taljalla ja kertomaan, että Oscarille syntyi pikkuveli. Ihmisen osan hautajaiskohtauksen suomalaisuus ei saavuta huippuaan, kun vainajan pahkatyöt mainitaan. Alta löytyy valikoima hiljattain menehtyneiden julkisuuden henkilöiden muistokirjoituksia. Edes tabloid-kokoinen lehti ei pärjää kätevyydessä puhelimelle, jolta lukeminen on ruuhkametrossa kiistatta helpompaa. Lähipiiri kertoo kuolemasta vainajan etäisemmille tuttaville, kyläyhteisölle, kollegoille ja serkuille. Loppuessee on kylmää faktaa. Timo Rautiainen linjaa Trio Niskalaukau ksen kappaleessa Hämmennys ja viha (2002): Olen kyllin vanha lukemaan kuolinilmoitukset sarjakuvien sijaan Olen nyt samaa ikäluokkaa kuin Rautiainen Rajaporttia levyttäessään, eikä hänen viisauttaan tule ohittaa. Suomalaiset ymmärtävät kuoleman materiaalisuudesta jotain, mitä kohti ylipainoisinakin painottomat amerikkalaiset eivät enää uskalla katsoa. Koska mahdollisuus jää auki, ajattelen, että Pekka on maakuntalehden kestotilaaja. Vaikka suomalainen kuolinilmoitus ylittää monet luokkarajat, akuuteimmin vähävaraiset uhkaavat jäädä ulkopuolelle. Puutteineenkin paperilehden kuolinilmoitus on Putousta tai jääkiekon MM-kisojen finaalia vahvempi signaali yhtenäiskulttuurin sitkeydestä. Tavallisia ihmisiä voi hakea esimerkiksi paikkakunnittain tai oppilaitoksittain. Tyypilliseen kotimaiseen kuolinilmoitukseen kuuluvat vainajan kokonimi, synnyinja kuolinajat ja -paikat, määre ”rakkaamme”, runositaatti, tiedot siunaustilaisuudesta sekä kuva-aihe, joka voi olla muukin kuin risti. Uskonnollinen kuvasto on häivytettyä. Kuolinilmoitus on oma vankkumattoman demokraattinen genrensä, joka lävistää kansan rahvaasta eliittiin. Hän seuraa riittävän etäisyyden päästä, kun arkku lasketaan kuoppaan. On maatuvaa ainetta ja kovempaa. Tilanteen huumaama Pekka tulee kuitenkin puhuneeksi ohi suunsa. Tavanomainen kaksipalstainen päivälehdessä maksaa helposti viisisataa euroa, sunnuntaisin jopa yli tuhat. Niinpä meillä syvän hyvinvoinnin päässä on järkeilty, että kaikkien synnytystä ja pahoinpitelyä vähäpaineisempien tilanteiden tulee järjestyä kätevyyden sanelemin ehdoin. Omaisuus on korkea aste ihmisyydessä, kuolinilmoituksen laatiminen sen käytäntöä. Kuolinilmoitusten äärelle olen alkanut hiljentyä vasta viime vuosina. Suomessa kasvot liitetään vain nekrologiin, joka on – toisin kuin kuolinilmoitus – toimituksellista sisältöä. Joillekin jää pahimman tapahduttua käteen velkaa ja haaroista revenneitä farkkuja. Pian saattoväki ohjataan muistotilaisuuteen seurakuntatalolle. En vain toistaiseksi ole kuullut riittävän kestäviä perusteita paperilehdestä luopumiselle. Luovuin sarjakuvista broadsheetin valtakaudella aavistuksen ennen Niskalaukauksen valtavirtasuosiota. Sarjakuville on päivän mobiililehdessä varattu oma osastonsa, kulttuurisivujen kokoluokkaa. Etusivun kuvassa harmaantunut pariskunta kävelee poispäin kamerasta. Hän on kohdannut taloudellisen äkkiromahduksen, mutta maksettu kausi. Vauvaja syntymäpäiväilmoitukset jäävät kuolinilmoituksiin verrattuna jämäkategoriaan. Pekka liittyy jonon jatkoksi, viimeistelee surujuhlaan sopivan habituksen wc-tiloissa ja esittäytyy vainajan pojalle tämän isän kalakaveriksi. En tuntenut hämmennystä saati vihaa huomattuani, että kuolinilmoitukset puuttuvat puhelimelta luettavasta Helsingin Sanomista. Kustannukset katetaan kuolinpesän varoista – mikäli sellaisia on. Lautanen jää liki koskemattomana pöytään, kun Pekka poistuu juhlasalista katseet selässään. Suomessa lanseerattiin kuolinimoitus.fija ikuisuus.fi-nimisiä sivustoja 2010-luvulla. T oistaiseksi olette kuulleet kestäviä ja preferenssipohjaisia perusteita paperilehden ylivertaisuudelle. Fraasissa ”auringonlaskun ala” on turhaan negatiivinen klangi. Sadat varhaisjakelijat ovat viime vuosina menettäneet työnsä, koska lehdet ja asiakkaat lumoutuvat digitaalisesta auringonnoususta. Islamin ja juutalaisuuden symboleja näkee vähän, sillä maahanmuuttajataustaiset ilmoittavat kuolemasta sanomalehdissä kantasuomalaisia innottomammin. Ne eivät tavoittaneet merkittävää suosiota, mikä on kansallisen ylpeyden aihe. Sotkut siivottuaan Pekka kerää voimansa ja alkaa ”selata kuolinilmoituksia, joita hän oli leikellyt lehdistä”. Laihojen ristien ja Leino-sitaattien täyttämä aukeama sunnuntain lehdessä kuiskaa: istumme jaetulla nuotiolla, jonka lämmöstä nimeltä mainitut puuttuvat. Uskontokuntiin kuulumattomia signaloidaan lehvällä, vapaa-ajattelijoita liekkimaljalla. Tarvitaan omainen ilmoittamaan, että elämä päättyi. Yhdysvalloissa suurimmat lehdet ovat ulkoistaneet kuolemista ilmoittamisen legacy.com-nimiselle palvelulle. Pekka joutuu siivoamaan lattialle karanneen oksennuksen käsin. Hahmotan paperisen sanomalehden omintakeisena yhdistelmänä käytettävyyttä, vaivalloisuutta ja haaskausta. Seisovan pöydän lohifileet puhuvat riutuneelle, joka lastaa reilun annoksen. Paperilehti muistuttaa repeävine, kellastuvine ja hajoavine sivuineen liiaksi elämää, ihmiskunnan ongelmista ratkaisemattominta. Syyt liittyvät kielimuuriin ja ilmoituksen sosiaaliseen funktioon. Muotoratkaisut ovat vaihdelleet maittain. Pekka eli vainajan kanssa Ahvenkoskella uistellut ”Juha-Matti” on syönyt viimeksi 35 tuntia sitten. Kotoa löytyy makaroneja ja ketsuppia, joita puutostilainen vatsa ei kestä. Myös vessapaperista on pula. Esimerkiksi Saksassa kuolinilmoitukset on yhä tapana julkaista valokuvan kera. K ari Hotakaisen romaanissa Ihmisen osa (2009) nälkää näkevällä Pekka Malmikunnaksella on suunnitelma. Elämän raaimpia, tärkeimpiä ja kaikkien kohtaamia hetkiä ei määritä kätevyys. Jos he asuvat Namibiassa eikä leskikään osaa suomea, investointi ei kannata. Sisältö ei ratkaise. Pohjoisessa nähdään katsomisen vaiva
Ylimielisyys tuntemattomien surun keskellä kostautuu suusta vedettynä tikkarina. Lasten, julkisuuden henkilöiden tai samassa onnettomuudessa kuolleiden ilmoitukset kampeavat huomiota sivuseikkoihin. Täyttymyksen eteen on otettava osaa. Hän päätyy 59-vuotiaaseen mieheen, jota kaipaa omaisten ohella työnantaja VR. Kriisipsykologi Salli Saari on luonnehtinut kuolinilmoitusta avoimeksi romaaniksi, ”jossa on annetut henkilöt ja tiettyjä vihjeitä”. Vainaja pyörii haudassaan jos on sinne edes ehtinyt. Sitaateissa edes modernismi ei tunnu murtaneen virsien, Otto Mannisen, Eino Leinon ja Aila Meriluodon hegemoniaa. Hän on kahlannut väitösMihinkään ei ole yhtä helppoa kadota kuin verkkoon, missä vainajakin on kaikkien eli ei kenenkään nähtävissä.. Toimittaja Tuomas Karemo käsittelee kuolemanhallinta-aihetta Yleisradion Kulttuuricocktail-sivuston esseessään. Kahvittomat ja leivättömät aamupalat voi nauttia tuoretta sanomalehteä selaten. Hänen mahdollinen oma tarpeensa hallita kuolemanjälkeistä näkyvyyttään on yhtä ongelmallinen mutta eri lailla. Koska toimin kirjallisuuden enkä psykologian alalla, en ole tottunut käyttämään mielikuvitustani. Pienen tai suuren ihmisen sijaan Ihmisen osa kuvaa tavallista. Hänen mukaansa omiin hautajaisiin liittyvät viinitoiveet kertovat infantilisoituneesta kuolemasuhteesta. Luen kuolinilmoituksia mahdollisimman suppeaa ja persoonatonta yleisviestiä etsien. Sen verran itsekunnioitusta on jäljellä. Suomalaiset osaavat kiitettävän hyvin väistää persoonallisen kuolinilmoituksen houkutuksen. Työpöydälle jätetyt käsikirjoitukset ymmärrän – niissä on kauan haudotun koston mahdollisuus. Hautajaiset pidettäisiin kahden viikon kuluttua, missä ajassa Pekka ehtisi tehdä taustatyöt ”tunnollisesti, tarkasti ja nöyrästi”. Adressien ja virsien keskellä on mahdollista muistaa elävänsä. Henkilötietoihin mukaan otettu lempinimi vastaa käsitystä kuolinilmoitusirrottelusta. Hänen osansa on tyytyminen: jos ei muuten, niin pakon edessä. Hotakaisen henkilöhahmot jakavat esseekirjailija Vladimir Jermakovin elämänfilosofian: Pahimmassa tapauksessa voisi kyllä hyväksyä päämääräksi sen tavallisen, kohtuullisen hyvinvoinnin; ei se tietenkään ole Jumalan valtakunta, mutta ei myöskään mikään apokalypsis. Tällä hetkellä tyypillinen perikunta koostuu 1950-luvun lopun ja 1970luvun välillä syntyneistä lapsista sekä kaksi vuosikymmentä heitä vanhemmasta leskestä. Kun tutkin sunnuntaisin Hesarin kuolinilmoitusaukeamaa, minun ei tarvitse naamioitua Juha-Matiksi. Adressipinon ja kynttilöiden viereinen valokuva saa puolestani olla epäedustava ja korneihin kehyksiin ahdettu. Vanhin ikäpolvi ei sellaista tunnekaan. Mitä ne minulle kuuluvat. Mitä tavallisempi tapaus, sen tarkemmin luen: Juhani tai Raija, syntynyt vuonna 1936 Haminassa. Jotkut kuitenkin lainaavat Tom Waitsia tai viittaavat edesmenneen moottoripyöräilyharrastukseen. Hotakainen ei sattumalta laita nälkiintynyttään etsimään leipäänsä kuoleman liepeiltä. Pekka saisi armopalansa muualta helpommalla, mutta hänpä haluaa säilyttää kasvonsa. Pekka Malmikunnas etsii leikekokoelmastaan normista poikkeamatonta, yksitai kaksipalstaista kuolinilmoitusta. Myöhemmin romaanissa Pekka kiertää maistelemassa myös ruokakauppojen ilmaisnäytteitä, mutta muistotilaisuusjuoksuruokailu on konseptina merkityksellisempi. Tutkija Annina Korpela muistuttaa Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelussa, että Suomessa merkkihenkilön status ei yleensä johda merkittävään kuolinilmoitukseen. Juhlasalin loisteputkivalo heijastukoon hikisestä otsastani. Jos ”oman näköinen” kuolinilmoitus ei perustu vainajan täsmällisiin toiveisiin, pääosaan nousevat omaisten tulkinnat, mahdollisesti väärät. 9 4 E S S E E jatkuu vielä jouluun. Tapauksen ei tarvitse olla pahin. En usko, että hän olisi halunnut tulla ”viihtymään” hautajaisiinsa tai mittaamaan, kuinka hänen näköisensä tilaisuus kaikkinensa oli. Kuolema on niistä jokaisen päähenkilö, eikä minun kuolevaisena tule tuntea vaan tiedostaa hänet. Hautajaisteni soittolistaa tai kuolinilmoituslyriikkaa en silti lähtisi valitsemaan. Karemo muistelee sairaan äitinsä haluttomuutta käsitellä vääjäämättömään poismenoonsa liittyviä järjestelyjä: Äitini viihtyi elämässä, ei hautajaisissa. Vatsani on täynnä puuroa ja kahvia, mutta ammennan samasta pohjavirrasta kuin Hotakaisen fiktiivinen osanottaja. Kuolinilmoituksia selatessa huomaa onnekseen, että enemmistö suomalaisista ajattelee kuten Karemon äiti. Jos ei syntiä niin ainakin vieraannuttavaa. Keskimääräisen ilmoituksen viesti erottuu vahvana: keskimäärin sinäkin kuolet. Yksillä on Jumala ja toisilla ei, mutta minä-nimisen haamun venyttäminen minän jälkeiseen aikaan on yksiselitteisesti väärin. Helsingin Sanomissa voi sunnuntaisin olla yli viisikymmentä ilmoitusta
Mihinkään ei ole yhtä helppoa kadota kuin verkkoon, missä vainajakin on kaikkien eli ei kenenkään nähtävissä. Mitä tutumpi ja huomiota herättämättömämpi estetiikka, sitä puhtaamman lopullisuuden reflektoinnin tilan ilmoitus luo. Keskimmäinen vaihtoehto tulee kuvatuksi ja tuomituksi Karemon esseessä. J okin ajaa Timo Rautiaisen laulun miehen ”sängystä ylös vaikka täyden kuun aika mennyt on menojaan”. Risti ja Koskenniemi-sitaatti löytävät paikkansa kuten muillakin. Edelläkävijänä oli toiminut Kokkolan kirkkoherra ja toisen armeijakunnan pastori Johannes Sillanpää. Kuolinilmoitus toimii hautajaisten julkisena ja formaalina lisäosana. Eläisi heidän kanssaan. Profiilissaan jokainen on yksilö vain tekemällä samanlaisia asioita kuin muidenkin profiilien yksilölliset aaveet. Mummokin tottui varhain sukulaisten ja kylänmiesten ruumiisiin. Talvisodan alussa ruumiskysymys ehti silti herättää rintamalla hämmennystä, sillä arkkuja ja kuljetuskalustoa ei oltu varattu valmiiksi. Vainajan ja surevien nimet on annettu, ei muuta. Kuolinpäivitykseen on mahdollista liittää ”muistolauseita tai vaikka vainajalle tärkeä laulu”. Hotakaisen Ihmisen osa tarkentaa, että lohi tarjoillaan toisinaan fileemuodossa. On täällä ennekin kuoltu, perkele, ja eletty. Puutuin isäni kuolin ilmoitukseenkin vain kannattamalla muotoilua ”Antti perheineen” nimien luettelemisen sijaan. Iloluontoisemmille ikätovereilleni, joiden isovanhemmat sattuivat olemaan nuorempia, lopullisuuden teeman väistely saattoi onnistua aina neljännelle vuosikymmenelle saakka. Muitakin kiireitä oli. Kunnioitammeko, karnevalisoimmeko vai unohdammeko. Tuomas Karemon kritisoima infantiili kuolemankulttuuri haluaa tehdä myös hautajaisista, ainoasta jäljelle jääneestä lopun hetkestä, henkilöbrändiin sopivat bileet. Esseistin tilannearvio on realistinen. Ei kysytty, näyttikö omalta. Elävät pärjäävät omillaan, vainajat ovat kokonaan vastuullamme. Suhde vainajaan ei avaa uramahdollisuuksia eikä edes kehitä elävän vuorovaikutustaitoja. Jälki ei ole kaunista, mutta kuolinilmoitusten lueskelu on laulun päähenkilöltä kiistatta jalo ele. Evakkoon ajanut talvisota alkoi, kun mummo oli täyttänyt kuusitoista. Kuoleman tyyli ei ole keskusteleva. Saimme reilulla tuhannella eurolla kaksipalstaiset kolmeen lehteen. s y y s k u u 2 2 3 9 5 kirjaansa varten noin 40 000 Helsingin Sanomissa vuosina 1904–2004 julkaistua ilmoitusta. Perversio koskee silti vain etujoukkona itseään pitävää marginaalia. Korpela kertoo vaikuttuneensa etenkin taiteilija Albert Edelfeltin postimerkin kokoisesta kuolinilmoituksesta elokuulta 1905. Hän havaitsee paperisen kuolinilmoituksen versovan enemmänkin sosiaalisen median alustoille. Niin pitkään kun paperista ei luovuta, Facebook-muistaminen jää alisteiseksi varsinaiselle kuolinilmoitukselle. Pääasia, että kaikki multainen unohdetaan. Viimeksi mainittu kummittelee amerikkalaisen internetilmoituskulttuurin taustalla. Koodassa mainitaan kellarista nouseva tuntematon tuoksu. Suomalaismedian uppiniskainen ja trendivastainen tapa ilmoittaa kuolleet paperilla on loogista jatkoa sille, miten kansakunta on ennenkin kohdannut vainajansa. Some-alustat vieläpä kannustavat mukailemaan perinteisten ilmoitusten mielikuvituksettomuutta. Lehdet kyllä asemoivat pitkäaikaisen kansanedustajan kuolleiden osaston kärkeen, mutta itse ilmoituksesta titteli puuttuu. En osoittanut välinpitämättömyyttä vaan tilannetajua, kerrankin. Ohjeistukset liittyen silpoutuneiden sotilaiden logistiikkaan eivät sitä paitsi olisi kasvattaneet taistelutahtoa. Äiti ja lapset iloitsevat, ”mutta aamulla hän on poissa”. Enemmistö valitsee – Karemon termein – ”peruslohikeittohautajaiset”. Äitini isä kuoli pian ensimmäisten syntymäpäivieni jälkeen, joten en muista hänen poismenoaan. Rintaperillisen sormenpäät eivät tummu painomusteesta. Triplasti preferenssien poissaoloa ja keskittymistä olennaiseen. Suomalaisten 1900-luvun alun eliniänodote jäi kauas nykyisistä luksuslukemista. Kuolinilmoitus kysyy häneltä, sinulta ja minulta, miten ylipäätään suhtaudumme vainajiin. Noilla riveillä ”Hämmennys ja viha” nousee itseinhonsa suosta. He hautautuisivat vihaiseen lukijapalautteeseen. Se, jättääkö vainaja elävät rauhaan, on elävien päätettävissä: Kuolleet piileskelee jossain piilossa Me elämme heidän kanssaan Haudalla käynti ja kynttilöiden polttaminen ovat ylläpitäviä eleitä. Vasemmistopuo lueet ovat alttiita asettumaan heikompien puolelle, mutta kuolleita hekin pelkäävät. Vaalimainos, jossa Antti Lindtman tai Minja Koskela kyyristyisi juttelemaan hautakiven kanssa, on mahdoton ajateltava, vaikka nimenomaan kalmistossa vasemmisto lähestyisi kaikkein vähäosaisimpia. Seuraava vainaja lähisuvussa oli isäni äiti, jonka arkkua kannoin 24-vuotiaana. Spotify-listojen ja muiden oikkujen poissaolo on itsessään kumarrus. Kylmenneitä pestiin saunassa. Viikatemiehen tapoja mukaillen suomalaiset sanomalehdet pidättäytyvät edes spekuloimasta kuolinilmoituksista luopumisella. Populaarin surupuheen ohjeet yli pääsemisestä ja huhkittavasta surutyöstä sopivat näennäisen aineettomuuden valtakaudelle. Korpela pitää digitaalisten kuolinilmoitussivustojen yleistymistä edelleen epätodennäköisenä. Jotta homo faber pärjäisi kuolemankulttuurissaan, hän on tehnyt itse kuolemasta tabun, ”kutistanut sen hautajaismenoiksi”. V ladimir Jermakovin essee Tolstoin varjo (2001) muistuttaa kulutusyhteiskunnan ydinristiriidasta: kuolema on siivottu näkyvistä mutta hallitsee kaikkea. ”Hämmennys ja viha” kuvaa brutaaliksi yltyvää keski-iän kriisiä, johon liittyy rajallisuuden tiedostamista ja pään hakkaamista eri paksuisiin seiniin. Hänen hautajaiskohtauksensa viesti on sama kuin Karemon: suomalainen osaa kunnioittaa vaatimattomasti, kunhan ei yritä. Ikäpolveni länsimaisen ihmisen oli vähintään ennen koronapandemiaa ja Ukrainan sotaa mahdollista elää pitkiä ajanjaksoja ajattelematta kuolemaa. Tavaraa on mahdollista tuottaa röykkiöittäin vain hyväksymällä, että kaupan takapihalle kasvaa tunkio, jota maapallo ei ennen pitkää jaksa kantaa. Ennen hänen hautajaisiaan en ollut kohdannut kuolemaa vaan harrastanut kirjallisuuden kuolemarepresentaatioita. Suhteellisuudentajun siemen leijailee kovaan maahan. Tammikuussa 1940 päämaja antoi ohjeet Kaatuneiden evakuoimiskeskuksista. Joose Keskitalon laulussa Isä on kuollut (2020) päähenkilö palaa kotiin. Toiseen maailmansotaan osallistuneista maista vain Suomella oli julkilausuttu ja pitkälle toteutettu tavoite kuljettaa kaatuneet kotiseuduilleen haudattavaksi. Esimerkiksi vuosina 1939–1945 ei menty kätevyys edellä. Jo itsenäisyyspäivänä. Hän ihmettelee, miten sydän jaksaa hakata
He vajoavat, kuten Jermakov muotoilee, ”levottoman ikävän ja kaipauksen valtaan”, siivoavat oksennuksen lattialta ja päättävät nousta taas seuraavana aamuna. Palasivatkohan eloonjääneet tunnistamaan tovereitaan taskulamppujen avulla. Seurakuntatalolla tarjoillaan norjalaista merilohta ja kotikaljaa. Timo Hännikäinen kertoo esseeteoksessaan Stalinin muotokuva (2023), että marsalkka Georgi Žukovin mukaan paras tapa raivata miinakenttä oli marssittaa jalkaväki sen yli. Rintamalta keräiltävää ainakin olisi riittänyt. Haudattavaa ruumista ei kuulu eikä kuolinilmoitukseen laitettavaa päivämäärää kerrota. 9 6 E S S E E 1939, kun taistelut olivat kestäneet viikon, Sillanpää kiersi pitämässä joukko-osastoissa hartaushetkiä ja kiistämässä huhuja joukkohaudoista. Žukovin mukaan Venäjällä ja Ukrainalla oli sodan ensimmäisinä kuukausina sopimus ruumiiden vaihtamisesta. Siviilit mukaan lukien Neuvostoliiton kansalaisia kuoli 27 miljoonaa. Lääkäri vastaa: ”Onko se elämä nyt niin tärkeää…” Oblomovin ja Kirsikkapuiston kaltaisissa mestariteoksissa venäläinen toska on filosofinen kysymys. Idea kuitenkin torpattiin ja ruumiiden kuljetukset kotiin jatkuivat kuluttavista olosuhteista huolimatta. Kuolinilmoituksiin paneutuvien Kari Hotakaisen ja Timo Rautiaisen henkilöhahmojen mielenmaisema asettuu idän ja lännen väliin. Talvi-, jatkoja Lapin sodissa menehtyi noin 94 000 suomalaissotilasta. Mustat tulppaanit yrittää silti työskennellä vihollisen parhaaksi: ”En halua toisen maailmansodan hulluutta. Sen jälkeen kuolleet jätettiin lojumaan siten, että voimme löytää heitä vielä tänään.” Tietokirjailija Nina Järvenkylä kertoi sodan ensimmäisen vuosipäivän aikaan Politiikkaradiossa tapaamiensa ukrainalaissotilaiden ihmetyksestä. ”Haluamme pysyä ihmisinä”, kertoo ukrainalaisen Mustat tulppaanit -vapaaehtoisjärjestön johtaja Oleksii Žukov Verkkouutisissa maaliskuussa 2023. Nämä miehet ymmärtävät, mitä Jermakovin anekdootin lääkärin hakee vastauksellaan. ”Eurooppalaisilla ahdistus on tuskallista epäilyä elämän lopputuloksen suhteen; meille ikävä tai kaipaus on yhtä kuin elämän merkityksen sietämätön poissaolo”, Jermakov tulkitsee. Suomalainen sotilas ei koskaan saavuta yhtä syvää tuntemattomuuden astetta kuin venäläinen kollegansa. Tsaarit ja sodat vaihtuvat, lihamylly jauhaa. Stalinin armeija ei aivan pystynyt samaan. Taisteluissa vuoti litroittain verta, koska neuvostoliittolainen sodanjohto luotti massan voimaan. Miten suhtautua viholliseen, joka lähestyy loputtoman oloisena massana, osin aseitta. Henkilötietoja ja vihkisormuksia kerättiin talteen omaisille lähettämistä ajatellen. Pastori ryömi itse taskulamppu kädessään ruumiskasoissa. Paperilla on kaksipalstainen yhteenveto, toista kuin amerikkalainen muistolause internetin avaruudessa. Joukko-osastot eivät saaneet perääntyä toivottomissakaan tilanteissa. Vainajien kunnioittamisen sijaan johtoperiaatteena toimi elävien ja kuolleiden maksimaalinen halveksunta. Silti he pyörittävät päätään sen kuullessaan. Toisessa maailmansodassa menehtyi arvion mukaan 11,4 miljoonaa neuvostosotilasta. Puuttuvat tuntolevyt, kaatuneiden huono kunto ja liki neljänkymmenen asteen pakkanen vaikeuttivat tunnistustehtävää. Sillanpään usko kotiinkuljetustavoitteeseen joutui koetukselle tuhoisien Summan taistelujen jälkeen. Kesästä 2022 lähtien Venäjä ei enää ole halunnut ottaa vainajiaan vastaan. Mahdollisuudet jäädä henkiin ovat yhtä olemattomat kuin venäläisen omaisen mahdollisuudet toteuttaa täysmittaista omaisuuttaan. Aikanaan heidän henkilötietojensa viereen asetetaan sitaatti runoilijalta, jonka nimen he ovat kohdanneet sanaristikossa.. Kaksi kolmasosaa pääsi Kaatuneiden evakuoimiskeskusten läpi kotipaikkakuntansa hautausmaille. Lisäksi suomalaiset hautasivat rintamaolosuhteissa kymmeniätuhansia neuvostosotilaita. Omia kuljetettiin sotavankeuteen ja teloitettiin olemattomin perustein. Geneven sopimus linjasi vihollisten hautaamiseen liittyvät periaatteet – joita Suomi siis noudatti omaehtoisesti – sodan jälkeen vuonna 1949. Hän viittaa venäläiseen anekdoottiin, jossa hätääntynyt potilas kysyy lääkäriltä, jääkö hän eloon. Jermakov hahmottaa läntisen ja venäläisen mentaliteetin eron siten, että lännessä korostetaan lopputulosta ja yhteenvetoa, Venäjällä merkitystä. Stalin-Putin-jatkumo tuottaa yksinkertaistetun version ja miljoonat ruumiit. Sukunimikaimoissa on eroa. Ammuttaessa he eivät välttämättä suojaudu. Sillanpää tuli heikkona hetkenään ehdottaneeksi kenttäkrematorion perustamista. Viimeksi mainitun järjestö etsii venäläissotilaiden ruumiita alueilta, jotka Ukraina onnistui valloittamaan takaisin loppuvuodesta 2022. Aikanaan heidän henkilötietojensa viereen asetetaan sitaatti runoilijalta, jonka nimen he ovat kohdanneet sanaristikossa
Sahamiehen mukaan sukupuolija seksuaalivähemmistöteemat eivät nouse samassa laajuudessa esille viranomaistilastoissa osittain siksi, että hyvin henkilökohtaisista aiheista ei tehdä helposti ilmoituksia. Kiinnitä huomiota kielenkäyttöön AKAVA on korkeakoulutettujen työmarkkinakeskusjärjestö, johon kuuluu 36 jäsenliittoa. Paljon on kuitenkin edelleen tekemättä. Tunnista asenteet . ”Yhdenvertaisuus ja tasa-arvo ovat perusja ihmisoikeuksia. Tämänkaltainen tutkimustieto syrjinnän yleisyydestä kertoo tarpeesta vahvistaa keinoja syrjintään puuttumiseksi ja tiedon lisäämiseksi ihmisten moninaisuudesta. Tunne lait . ”Jokainen meistä voi kehittyä ja lisätä ymmärrystään erilaisista vähemmistöistä sekä monimuotoisuuden hyödyistä. Kohentunut tilanne ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys. MAINOS M onien vähemmistöjen asema on parantunut viime vuosina Suomessa. OLE AVOIN TIEDOLLE – opi tunnistamaan asenteesi ja ennakkoluulosi Viime vuosina on havahduttu aiempaa voimakkaammin yhdenvertaisuusja tasa-arvokysymyksiin. ”Seksuaalija sukupuolivähemmistöjä koskevan lainsäädännön kehittyminen on esimerkki muutoksesta parempaan. Akavan kesällä julkaisemasta tutkimuksesta kävi ilmi, että esimerkiksi kolmannes 18–35-vuotiaista korkeakoulutetuista on kokenut sateenkaari-ihmisiin kohdistuvaa syrjintää tai epäasiallista käytöstä koulussa tai työpaikalla. Samaan aikaan sateenkaari-ihmisten asema on kuitenkin heikentynyt toisissa Euroopan maissa. Myös asenteissa on paljon työstettävää.” Monenlaista syrjintää, kuten iän, alkuperän, kielen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden vuoksi, tapahtuu edelleen yhteiskunnan eri osa-alueilla. Lisätietoa löydät Akavan sivustolta: AKAVA.FI Akava_Image_16.8.2023.indd 1 Akava_Image_16.8.2023.indd 1 27.6.2023 14.11 27.6.2023 14.11. Uuden oppiminen on pohja tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden parantamiselle yhteiskunnassa”, Sahamies painottaa. Akavan liittojen jäsenenä on sekä palkansaajia että ammatinharjoittajia ja yrittäjiä, mutta myös opiskelijoita. Edellytetäänkö esimerkiksi sateenkaarevalta työkaverilta, että hän ei pidä meteliä itsestään?” YHDENVERTAISUUDEN MUISTILISTA TYÖPAIKALLE . Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden eteen tehdyn työn tuloksiin ei saa tuudittautua, sillä pelkästään nykyisen tilanteen ylläpitäminen vaatii työtä”, kommentoi Akavan johtava asiantuntija Miika Sahamies. Kunnioita itsemäärittelyä . Hän herättelee ihmisisiä tunnistamaan omat ennakkoluulonsa ja asenteensa: ”Tiedon puute ruokkii ennakkoluuloja ja vahvistaa stereotypioita. Puutu asiattomuuksiin ja ole tukena . On hyvä käyttää avointa ja sukupuolineutraalia kieltä ja miettiä ihmisten kohtaamista arjessa. Akavan liittoihin liitytään suoritetun tutkinnon, asematason tai ammatin perusteella
Kuinka nopeasti sienet reagoivat sään muutoksiin. Suppilovah verohan on vähän tyhjänpäiväinen ruoka sieni. Ennen sitä oli lähinnä Ahvenanmaalla ja Turun seudulla Ruissalossa. Joskus jostain tuntemattomasta syystä sitä ei silti välttämättä tule. 9 8 R U O K A Teksti Matti Koskinen Kuva Riina Peuhu M itkä tekijät vaikuttavat siihen, millainen sienisato kesällä tulee. Talousmetsässä istutettu taimikko saattaa suosia jotain sienilajia. Varttuneessa metsässä on monipuolisem paa puustoa, ja siellä sienten lajimäärä saat taa olla monipuolisempi. Ilmaston lämpeneminen saattaa lisätä eteläisten sienilajien leviämistä pohjoiseen. Kyllä siinä viikko tai kaksi menee ainakin. Sien ten syömisessä on tosin ollut eräänlaisia pioneereja. Sienet on erittäin vaikea ryhmä tuollaisten asioiden ymmärtämiselle. Kaikki sienet eivät kasva samalla tavalla joka vuosi, joskus joillain lajeilla on selvästi hyvä syksy ja toiset puut tuvat lähes kokonaan, vaikka olosuhteet näyttävätkin osuvan hyvin yhteen. On kuitenkin makuasia, pitääkö ihmisille opettaa sataa eri lajia vai riittääkö, että tyytyy vaikkapa keräämään pelkkiä rouskuja. Pohjoisin havainto on Ruovedeltä asti. Sienikuiskaajan salat R U O K AVA I K U T T A J A. Ruotsissa viime vuosisadalla Bengt Cortin kokeili yli 500 sienilajia, joka on aika mahtava määrä. Sitä paitsi nopeat rankkasateet huuhtoutu vat helposti pois maaperästä, pidempikes toinen hautova sade on parempi kostuttaja. Jos tänään sataa, kannattaako huomenna jo mennä sienimetsään. Vaikutukset eivät välttämättä näy mitenkään jyrkästi tai sel västi. Tieto on kulkenut pitkälti perimä tietona. Löytyykö sieniä yhtä hyvin hoidetussa talousmetsässä vai onko sienestäjän parempi suunnata luonnonmetsiin. Muuten se oli sienisadon suhteen huonohko. Eihän tällaiseen Loppukesän ja syksyn sienet houkuttelevat keräilijöitä metsiin. Miten ilmaston lämpeneminen ja luontokato vaikuttavat ruokasieniin. Löysin sitä 2019 Laitilasta, ja se oli ilman muuta Suomen pohjoisin löytö. Myös edellisen vuoden sienisato saattaa vai kuttaa tämän vuoden satoon. Olen nähnyt valtavia leppärouskukuusikoita, joissa on suhteellisen nuorta taimikkoa. Niitä on vaikka kuinka paljon. Kavalakärpässieni on myrkkysienistä pahimpia, maailman tappa vin helttasieni. Mutta olen joskus hymähdellyt, että ihmiset keräävät suppilovahveroita, kun ihan vieressä kasvaa kuusilahokkaa, joka on erinomainen ruokasieni. Kevätkaunolakki on Euroopassa hyvinkin haluttu ruokasieni, mutta ei sitä Suomessa juuri kerätä, vaikka sitä aina keväisin esiin tyy. Sitä on aina vaikea ennustaa etukäteen, mutta kun tietyt asiat natsaavat yhteen – tär keimpänä tarpeeksi lämpöä ja vettä – voi ainakin odottaa hyvää sienisatoa. Tämä on toki vain oma mielipiteeni. Tietyt sienet ovat aina sitoutuneita tiettyyn puulajiin. Ne ovat help poja tunnistaa ja kerätä. Mitä on aina syöty, sitä syödään edelleen, ja loput mätänevät metsiin. Kevätkaunolakki oli ennen eteläisen ranni kon lajeja, mutta vuodesta 2001 lähtien sitä on tavattu jo Tampereella saakka. Sieltä voi kerätä koivunkanto sientä ja kuusilahokkaa. Luonnonmetsissä on enemmän lahopuustoa, joten lahopuusienet viihtyvät paremmin. Kevätkauno lakki on mainio ruokasieni, mutta ihmiset eivät osaa sitä kerätä. Kaikki tunnistavat herkkutatin ja kantarellin, mutta mikä ruokasieni jää mielestäsi liian vähälle huomiolle. Viime vuosi oli tavattoman hyvä kantarellivuosi, vaikka en näe mitään järkevää syytä sille. Ne häviävät, kun puusto kasvaa isommaksi. Parhaat apajat saattavat löytyä yllättäen yksitoikkoisesta talousmetsästä, sanoo tietokirjailija ja sieniasiantuntija Lasse Kosonen. Voi löytää yhtä sun toista. Se kasvaa lähinnä kulttuuripaikoilla, mutta ihmiset eivät ole tottuneet lähtemään keräämään sieniä puistoista. Varsinaisia tutkimuksia siitä, mikä kel paa syötäväksi ja mikä ei, ei ole kauheasti tehty
Viljeltävät sienet ovat lahottajasieniä. Syömään kannattaa siis tulla pitkän kaavan kautta. Mutta sienet ovat niin arvaamattomia, symbioosisuhteen muodostaminen on hyvin hankalaa keino tekoisesti. Lähiraakaaineiden nimiin vannonut ravintola jäi keväällä 2022 tauolle, mutta yrittäjäpariskunnan vuosi sitten avaama viinibaari pyrkii jatkamaan Ostroferian lin jaa, kevyemmin ja rennommin vain. Pihviä ei jää kaipaamaan. Useimmille miedoille sienille riittää pelkkä paistaminen pannulla, mutta esimerkiksi punikkitatin tiedetään aiheuttavan vatsan väänteitä, ellei sitä kypsennä riittävästi. konseptuaalinen hähmäisyys ei silti haittaa illanviettoa Oulussa. Kysymys herää, kun astuu oululaisen Winebar Kurkelan ovesta, mie lessä pari lasia viiniä ja pieni iltapala. Salin pöydät ovat täynnä ate rioivia seurueita mutta baaritiski tyhjänä. Olen sienitutkija, en ennustaja. Miksei sieniä viljellä enemmän. 10 ruo kalajin menyy on vaihtunut puolta lyhyem pään kattaukseen. Niissä on myös runsaasti kuituja eikä lainkaan ras vaa. En ole henkilökohtaisesti suuri sienten syöjä. Tryffeleiden kanssa on saatu jon kin verran onnistumisia. On niissä proteiinia, paljonkin. Ruuansulatukselle sienet saattavat olla joskus vähän ongelmallisia, koska ne hajoavat huonosti. Winebar Kur kelan perustivat Jenny ja Jussi Kurkela, jotka pyörittivät aiemmin kaupungin ravin tolakentän kärkipaikkana pidettyä Ostrofe riaa. Mutta nyt on ollut pitkään lämmintä ja kosteaa, se antaa ainakin toivoa hyvästä sienisyksystä. Nykyään käytän makeut tajia, ennen sokeria. Tänään se alkaa tarta rilla, joka on fermentoituine luumuineen hifistelijöiden versio aiheesta. Jokainen ruoka on yksilöllinen kokonaisuu tensa: välillä tarjoillaan lempeän makuista parsaa ja kananmunaa, seuraavaksi hapok kaita tomaatteja kotijuuston kera. Listalta voi kyllä tilata mieluisan viinin ja sen kylkeen jonkin annoksen, mutta tässä ilmapiirissä suusta lipsahtaa melkein itses tään ”viiden ruokalajin menu ja suositusvii nit, kiitos”. Winebar Kurkela ei ole ainoa viinibaariksi itseään kutsuva paikka, jolla on määritte lyongelma. Var masti sitä yritetään koko ajan. Oulun Pikisaaressa toimiva Winebar Kurkela saa pohtimaan viinikuppilan olemusta. Kun kuljen metsässä, en kanna termosta mukana, mutta juon kyllä kahvit, jos joku tarjoaa. x x x k u u 2 2 3 9 9 pidä ketään toki kehottaa, pitää hyvin tie tää mitä syö. Ja kaikki sienet pitää tietysti käsitellä oikein. entäpä viinit. Winebar Kurkela Pikisaarentie 17, Oulu 5 ruokalajia, 68 euroa Ookkonää baari vai ravintola. Kantarelli on saatu lisääntymään kokeellisesti, mutta siitä on vielä pitkä matka viljelyyn. Kas vien kanssa symbioosissa elävät sienijuu ret ovat vaikeampia tapauksia. Pääruokana on tänään vegevaihtoehto – grillattu varhaiskaali, josta savukermaviili tekee maukkaan herkkupalan. Vanhan villatehtaan tiloihin remon toitu paikka tuntuu enemmän ruokaravin tolalta kuin kuppilalta, johon tullaan sie mailemaan viiniä ja napostelemaan jotakin siinä sivussa. Periaatteessa niihin voi mennä nauttimaan spontaanisti punkku lasin ja palan juustoa, mutta käytännössä kyse on ravintoloista, joissa ruokaillaan pit kän kaavan kautta, pöytävarauksen kanssa. Juon kupillisen aamui sin ja päivällä toisen, en ole mikään kahvin himokuluttuja. Myös hiilihydraatteja on kohtalaisen vähän. Maidon kanssa. Mikä on tyypillinen virhe sieniä kokatessa. Ihmisille, joilla on into leranssi sienisokerille eli trehaloosille, se aiheuttaa samanlaisia ongelmia kuin mai tosokeri laktoosiintoleranteille. Baarimaisempaa linjaa kotimaassa edus tavat ainakin turkulaiset Vinho ja Veistämö Wine Bar sekä tamperelaisen ravintola Kajon sisarpaikka Villit ja Viinit. Sieniä käytetään usein lihan korvikkeena tekstuurin vuoksi, mutta onko sienissä proteiinia. Jos haluaa vain lasillisen ja jotain konstailematonta syötävää, naapu rikiinteistöön avattu Hailuodon Panimon Mallassauna on oluineen ja 10 euron hoda reineen parempi vaihtoehto. Miten juot kahvisi. Syön sieniä, jos joku niitä kokkaa, ja toki aina muutaman kerran syksyisin laitan niitä itsekin. Samaa koulukuntaa edusta vat esimerkiksi helsinkiläiset Wino ja Vii nibaari Apotek. R AV I N T O L A Teksti Valtteri Väkevä k u v it u s p a u l i i n a h o l m a. Juomaparitukset ovat onnistuneita, mutta ruuat vievät voiton ja jäävät tänään paremmin muistiin. Millainen sienisyksy on tänä vuonna luvassa. Japanissa yritetään viljellä matsutakea, joka on puh taasti männyn seuralainen. M ikä on viinibaari. Kehottaisin ainakin jättämään jo vähän pilaantuneet sienet metsään. Usean ruokalajin kattauksissa jotkut annokset tuppaavat aina olemaan vähem män mieleenpainuvia kuin toiset, mutta Winebar Kurkelassa taso on tasainen. Oma innostukseni sieniin on enem män tunnistamisen ja valokuvaamisen puo lella
Tekeepä Ozon näennäisesti kuinka sovinnaisen elokuvan tahansa, kuten luottokäsikirjoittajansa Emanuéle Bernheimin muistelmiin perustuvan, parin vuoden takaisen Kaikki meni hyvin -eutanasiatarinan, hänen kanssaan saa koko ajan pelätä märkivän ihmissydämen purskahtavan päin näköä. Myönnän olevani aina vaikeuksissa ylistetyn mutta minusta kiusaannuttavan Lucinin kanssa, ja että tämä saattaa olla subjektiivinen kokemus. On erityinen taito kyetä tekemään olemassolevista teoksista versioita, joilla on autenttinen olemassaolon syy. Yhdistävä teema on aina rakkaus, sen sotkuisuus ja monimutkaisuus, joskus alaston raivokkuus, kuten fantastisessa Fass binder-versiossa Peter von Kant. Voi vain sanoa, että kun Tereszkiewicz katoaa kuvasta, en tiedä onko kulunut minuutti vai puoli tuntia. Mutta kun Tereszkiewicz ilmestyy kuvaan, aika säpsähtää hereille. Usein aika kuluu jopa nopeammin kuin tahtoisin, vaikka tajuan, että kerronnan tempo on täsmälleen oikea, onhan oltava aikaa myös kaikille katsomisen arvoisille yksityiskohdille, kuten nyt 30-luvun ihanille asuille, väriskaaloille ja näyttelijöiden ilmeille. Yhdistävä kerronnallinen tekijä on arvaamattomuus. Rikos on minun -elokuvan alkupuolella hoksaan kuitenkin, että katsomisen aika kuluu nykivästi. Ozon on kuten sanottu melkoinen epeli ajan käsittelyssä, mutta tietyille universumin laeille hänkään ei näköjään mahda mitään. ajan kulumisen käsittely on yksi Ozonin fortissimoista. Mutta vain Tereszkiewiczin läsnä ollessa se katoaa kokonaan olemattomiin. Esimerkiksi vuorokausi tai vuosi ei ole planeetoilla saman pituinen. Sitten se lakkaa olemasta olemassa kuin silkasta häkellyksestä. Paras ystävätär ja kämppis Pauline (Rebec ca Marder) ryhtyy asianajajaksi, ja Madeleinesta tulee oikeudenkäynnin ansiosta kertaheitolla supertähti ja maankuulu. Ozon tekee niistä kaikista ikiomiaan, oli aihe tai tyyli mikä hyvänsä. Kaikkiin muihin tämän elokuvan näyttelijöihin aika suhtautuu neutraalisti, myös Isabelle Huppertiin, ja etenee Maalle ominaista tahtia. Ozonin versio on leikkisä tuhmeliini, jossa pennitön varieteenäyttelijätär Madeleine (vastikään Forever Young -elokuvassa säväyttänyt Nadia Tereszkiewicz) sotkeutuu tahtomattaan rasvaisen tuottajan ampumistapaukseen. Ei ole adjektiivia, jolla hänen läsnäoloaan pystyisi osuvasti kuvailemaan. Teeskentely, manipulointi ja opportunismi sekä hyvän ja pahan kietoutuminen toisiinsa kiehtovat Ozonia loputtomasti, eikä Rikos on minun ole poikkeus. Rikos on minun perustuu löyhästi vuoden 1934 ranskalaiseen näytelmään, jonka pohjalta on tehty kaksikin Hollywoodin kulta-ajan komediaa, True Confession (1937) ja Cross My Heart (1946). Vaan kuinka käy, kun useampikin pohjalla oleva näyttelijätär tahtoisi omia näin antoisan rikoksen itselleen. Maa pyörii oman akselinsa ympäri kaksikymmentäneljä tuntia ja Auringon ympäri 8 760 tuntia. 1 e l o k u va t KATJA KALLIO on helsinkiläinen kirjailija, joka pelkää ja rakastaa märkiviä ihmissydämiä. Ei Tereszkiewicz ypöyksin tätä elokuvaa joudu hoitelemaan, myös Mardner on ihana. R I K O S O N M I N U N O H J A U S : F R A N Ç O I S O Z O N T ovi sitten katsoin dokumentin ajasta, universumin neljännestä ulottuvuudesta, ja siitä, miten kaikki planeetat etenevät yhteisellä kosmisella aikajanalla mutta jokaisen kello ikään kuin lyö omaan tahtiinsa. En tarkoita tällä sitä, että hän rikkoo mielellään kerronnan aikajanaa, vaan yksinkertaisesti sitä, että harvoin ikävystyn katsoessani hänen elokuviaan. Nähdessäni sitten François Ozo nin uutuuskomedian Rikos on minun totesin, että jokaisella näyttelijälläkin on elokuvan universumissa täysin oma suhteensa aikaan ja sen kulumiseen ja että sille ei taitavakaan ohjaaja mitään mahda. Korruptoitunut tuomari Rabusset (Fabrice Lucini) alkaa hoitaa ampumistapausta, ja yhtäkkiä aika hidastuu ja seisahtuu, tuntuu että tämä hetki kestää ikuisuuden. ranskalainen ozon elää tuotteliasta, luovaa kautta ja inspiroituu alituiseen muiden taiteilijoiden teksteistä; hänen viimeiset seitsemän elokuvaansa melkein yhtä monelta perättäiseltä vuodelta perustuvat romaaneihin, näytelmiin tai elokuviin. Miten tällaisen olennon kanssa toimitaan. Ei hajuakaan. Aika pysähtyikin K A T J A K A L L I O Edes ohjaaja François Ozon ei voi tietyille universumin laeille mitään.. Häneen aika suhtautuu samalla tavoin ilahtuneesti kuin Indiana Jonesin Phoebe Waller-Bridgeen ja laukkaa eteenpäin
Parhaimmillaan kuudennen kauden jaksot ovat kuitenkin aivokuorta kutkuttelevia ja elokuvallisia kokonaisuuksia. Scrapperin 12-vuotias päähenkilö asuu yksin ja järjestää kodin samoin kuin äitinsä, joka on hiljattain kuollut. Kiero Top of the Lake -fiilis saa lisäpotkua siitä, että useat tasmanialaisen rannikkokaupungin naisista hellivät vihaa miehiä kohtaan. Metatasolla on metataso. Nicolas Philibertin hieno dokumentti voitti Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnon. R A K K A U T T A & A N A R K I A A F E S T I VA A L I L L A H E L S I N G I S S Ä 1 4 . 9 . Viranomaiset uskovat Georgien ( Lola Campbell) elävän setänsä kanssa. Ihmisten kirjoittamat ideat sen sijaan ovat välillä toteutusta kiinnostavampia. Mielenterveyskuntoutujat kelluvat päiväkeskuksessa Seinejoella. – 2 4 . Kate McCartneyn ja Kate McLennanin luoma komediallinen jännityssarja alkaa huterasti, mutta kolmannen jakson jälkeen rääväsuisen kaupunkietsivän ( Madeleine Sami) ja hillityn pikkukaupunkipoliisin ( Kate Box) välinen skisma antaa tilaa rikostutkimukselle. Australia lainen poliisisarja sekoittaa kliseitä ja kierrepalloja niin ovelasti, että pian niitä ei enää erota toisistaan. Sen pastellinen maailma sisältää yhtä lailla perässä juoksevat poliisit kuin puhuvat hämähäkit. He tekevät taidetta, pitävät kahvilaa, laskevat kassaa ja keskustelevat henkilökunnan sekä myös elokuvan kuvaajien kanssa. On sopivaa, että mielikuvituksellisen näköinen keskus sijaitsee virtaavassa joessa, jäykkien rakenteiden ulkopuolella. s y y s k u u 2 2 3 1 1 Charlotte Reganin esikoiselokuva muistuttaa etäisesti Andrea Arnoldin hienoa Fish Tank -draamaa: molemmat kertovat vihaisesta tytöstä Lontoon kulmilla. Ensimmäinen juoniyllätys on, että rannalla alastomana makaava ruumis ei ole naisen. Katselupalvelun sopimusehdot sisältävät pykälän, jossa käyttäjä luovuttaa elämänsä materiaaliksi. Siinä missä Fish Tank lähenee tragediaa, pehmeämpi Scrapper kääntyy kohti satua. On the Adamant ei kuitenkaan ole poliittinen manifesti vaan sympaattinen kuvaus siitä ihmiskirjosta, jonka politiikka usein supistaa toimenpiteiden ja tarkkailun kohteeksi. Brooker yritti kirjoittaa yhden sarjan jaksoista tekoälypohjaisen ChatGPT:n avulla, mutta siitä tuli tekijän sanojen mukaan ”paskaa”. Kuvitteellinen setä saa antaa tilaa puolihulttioisälle ( Harris Dickinson), kun tämä saapuu kaupunkiin tutustuakseen tyttäreensä. Charlie Brookerin satiirinen scifisarja punoo tarinoita kulttuuristen pelkojen ympärille: Filmitähdet korvataan deep fake -versioilla, ja true crime on murheen eksploitaatiota. Sukupuolipolitiikan tappava kärki ei onneksi nitistä sarjan virnettä. Sen arkisen kuoren alla on idea siitä, miltä mielenterveyskuntoutus voisi näyttää. Äiti meni, isä tuli Pariisissa kelluva utopia Naiset jotka vihaavat miehiä Pelkoa ja inhoa metatasolla S C R A P P E R O N T H E A D A M A N T D E A D L O C H B L A C K M I R R O R Arviot Kaisu Tervonen Kuvat Elokuvien ja sarjojen levittäjät R A K K A U T T A & A N A R K I A A F E S T I VA A L I L L A P R I M E V I D E O L L A N E T F L I X I S S Ä
Ennakkoluuloista kertova avauskappale ja sitä seuraavat yhdeksän ovat kaikki omanlaisiansa höyläämättömiä hymnejä menetykselle, kuolemalle, katumukselle ja ekokatastrofille. Koko albumi on selvästi suunniteltu Anohnin äänen ja tekstien esilletuomiseksi, minkä kääntöpuolena on se, että ajoitellen musiikki sen taustalla kuulostaa kovin rutiininomaiselta ja löysältäkin. Kokonaisuudesta rakentuu tarina maalaistytöstä, joka rakastuu englantilaisen sisällissodan aikaiseen kummitukseen, mieheen jossa on aineksia yhtä lailla Jeesuksesta kuin Elviksestä. Niiden vastapainoksi Anohni vieraili elektronisten artistien levyillä laulamassa teknoajan diskoa. Varhaislevyjen grungehenkinen feministinen raivo muuttui nopeasti futuristiseksi suobluesiksi ja goottilaisiksi balladeiksi intohimosta, murhasta ja halusta. SAMULI KNUUTI on olarilainen kirjoittaja ja kustannustoimittaja, joka tapasi vaniljalta tuoksuvan Anohnin vuosina 2005 ja 2008. brittiläinen pj harvey on aina näyttänyt samalta – pitkät tummat hiukset ja pureva katse ovat tuttuja jo 30 vuoden takaa – , mutta hänen musiikkinsa on aina ollut muutoksen tilassa. Jo ensimmäisellä kappaleella kuulee, että nyt olemme kaukana Antony and the Johnsonsin kamaripopista, jossa eri ainesosien suhde oli yhtä tarkkaan harkittu kuin valaistus ja symmetria entisaikojen hedelmäasetelmamaalauksissa. PJ H A R V E Y I I N S I D E T H E O L D Y E A R DY I N G ( P T K F ) A N T O N Y A N D T H E J O H N S O N S M Y B A C K W A S A B R I D G E F O R Y O U T O C R O S S ( S E C R E T LY C A N A D I A N ). Sen sanoitukset ovat täynnä vanhan englannin sanoja, kuten ”drush”, ”mambus” ja ”vog”, joten niiden tulkitseminen on vaikeata tekstivihkonkin avulla (onneksi sen mukana on selittävä sanasto). Julkaistuaan välillä soolodebyyttinsä Anohni on palannut yhteen vanhan The Johnsons -yhtyeensä kanssa ja muuttanut jälleen suuntaa, sillä uusi albumi My Back Was a Bridge for You to Cross on rosoista blue-eyed soulia. It Must Changen yksinkertaiset ja hiomattomat kitaraja rumpusoundit ovat kuin suoraan sahanpuruisesta detroitlaisesta baarista, mutta Anohnin samettinen ääni levittäytyy niiden päälle kuin ylelliselle divaanille. Antony and the Johnsonsin varhaiset levyt olivat enemmän herkkää kamarimusiikkia kuin poppia. Välillä Harvey pulahti myös valtavirtaan radioystävällisellä Stories from the City, Stories from the Sea -albumillaan (2000). Kaikesta huolimatta levy ei suhtaudu kuulijaan vihamielisesti, se pikemminkin antaa vaikutelman kuin haluaisi olla omissa oloissaan. Musiikki taas kurottaa menneisyyteen pastoraalisine folksävyineen mutta samalla rikkoo illuusiota kaikenlaisilla löydetyillä äänillä ja elektronisten äänien purskahduksilla. 1 2 M U S I I K K I T ranssukupuolinen anohni (joka aikaisemmin tunnettiin nimellä Antony Hegarty) on jo yli kaksi vuosikymmentä tehnyt musiikkia, jossa ainoana vakiona on hänen androgyyni ja vibratoa hyödyntävä äänensä. Harveyn kymmenes album I Inside the Old Year Dying (2023) onkin yhtä kimurantti kuin nimensä. Anohnin edellinen albumi, kulmikasta elektronista musiikkia sisältävä Hopelessness (2016) esitti kovaa yhteiskunnallista kritiikkiä etenkin Obamaa kohtaan, mikä kuitenkin pian alkoi tuntua tarpeettomalta Trumpin noustua valtaan ja sotkettua kaiken paljon pahemmin. Niinpä Anohni on ottanut uuden albuminsa ohjenuoraksi lohduttamisen ja yhteyden luomisen. Aina muuttua saat S A M U L I K N U U T I Jos muusikko ei osaa muuttua, hän usein paljastuu tyhjätaskuksi jo alkutaipaleellaan. Albumin kohokohtiin kuuluva Sliver of Ice sai alkunsa Lou Reedin kuolinvuoteen ääressä, kun Reed kuvaili miten vuoteenomana ja viimeisillään jääpalan sulaminen kielen päällä oli yhtäkkiä alkanut hänestä tuntua fantastiselta. Pitkän kirjoitusvaiheen jälkeen albumi on nauhoitettu muutamassa päivässä ja Anohnin laulu useimmiten ensimmäisellä otolla, mikä on musiikin suhteen helppo uskoa mutta laulun suhteen vaikeata. Me emme osaa arvostaa asioita ennen kuin olemme menettämässä niitä, välittömältä Nina Simonen soulklassikolta kuulostava kappale valistaa meitä, ja sen voi yhtä lailla tulkita kertovan jäätiköiden sulamisesta ja planeetan kuolemisesta. Se perustuu Harveyn viime vuonna julkaisemalle Orlam-runoelmalle ja ammentaa hänen synnyinpaikkansa Dorsetin kansantaruista. Mutta älä usko sitä, koputa sitä ystävällisesti ja lähde sen mukaan. ”Sinisilmäsoul” on 60-luvulla syntynyt termi, jolla kuvattiin valkoisten tekemää musiikkia, joka kuulosti kovasti Staxja Motown-levymerkkien soulilta ja rhythm & bluesilta. Kun Scapegoat jälkipuolellaan jyrähtää jousipitoiseen kliimaksiinsa, se kuulostaa lupaukselta jostakin toisesta ja rikkaammasta albumista, joka tämä levy ei päättänyt olla
Vanhoja tuttuja! Leikkaukset edellä J E S S Y L A N Z A : L O V E H A L L U C I N A T I O N Brittiyhtye Slowdive loi 1990-luvulla itselleen statuksen, joka kantaa sitä ilmeisen hyvin yhä. Hitaimmissa pianokappaleissa kuuluu Lana Del Rey – saisi kuulua enemmänkin! – höpöhitti Omakuvassa taas varhainen Regina. Perillisten perässä Vain keskiluokkajuttuja VA S A S F L O R A O C H FAU N A : M A N B L Å S E R B O R T Arviot Oskari Onninen Kuvat Levy-yhtiöt L E V Y-Y H T I Ö : D E A D O C E A N S L E V Y-Y H T I Ö : S T A R T R A C K S L E V Y-Y H T I Ö : H Y P E R D U B Kolmannella albumillaan Lyyti laulaa, säveltää ja kirjoittaa paremmin kuin koskaan. Kummallisinta on, etteivät tavallisuuteensa rakastuneet suomalaispopparit kirjoita samoista aiheista yhtä herkästi ja tarkasti. Ruotsalaisille, koska bändi laulaa Suomesta. Everything Is Alive jää sen sijaan soitteluksi: sen psykedeelisyys tarkoittaa löysyyttä ja muodottomuutta, eteenpäin puksuttelevia kappaleita, jotka eivät enää jaksa puhaltaa kuin syysviima. Neljännellä albumillakin mainitaan Bauhaus ja Plantagen sekä Kia ja Audi. Biisimateriaali meinaa välillä horjahdella iskelmänostalgiaan, mutta yksittäiset tekstirivit ovat usein priimaa. Chained to a Cloud tekee saman Beach Housen suhteen. Uudesta musiikista vieraantuneelle sukupolvelle tiedoksi, että levyä ovat olleet tuottamassa Tensnake ja Junior Boysin Jeremy Greenspan. Midnight Ontario on dubstep-priimaa, ja kolmannen biisin Limbon lauluja bassomelodiat vinkkailevat 1980-luvun Japaniin. Se kuulostaa hieman The Curelta eli Kentiltä ja Olavi Uusivirralta ja onnistuu olemaan kuin aikapoimu, jossa Slowdive paljastaa itse muille antamansa vaikutteet. Nousussa taas on teksteiltään vuolas tunnelevy, tarkkuudeltaan usein kuin älypuhelimeen takertunutta Anni Sinnemäkeä. Vuoden 2017 comeback-levy oli mainio yllätys, jossa bändin shoegaze-kaikujen seassa kimmelsivät yötähdet. Joskus Jessy Lanza oli lakoninen ja viileä konepoppari, jota innoittivat Chromaticsin neonvalot, mutta nykyään hän tekee hittejä ainakin taiteellisesti leikatun elektron mittapuulla. Vesireittejä LY Y T I : N O U S U S S A T A A S L E V Y-Y H T I Ö : J O H A N N A S L O W D I V E : E V E R Y T H I N G I S A L I V E s y y s k u u 2 2 3 1 3. Ja suomalaisille, koska se tekee sen ruotsiksi. Tai sitten bändiä voisi pitää kaikessa nimienpudottelussaan vain keskiluokka -juttuina. Albumintuntu syntyy hallitusta ja vaivattomasta vesiteemasta ja välisoitoista. Neloslevyn alkukolmikko ottaa luulot pois. Vasas flora och fauna on vähän kaikille eksoottinen yhtye. Ennen kaikkea Mattias Björkasin kirjoittamissa kappaleissa kuuluvat nostalgian vaikeat tunteet. Ne kuulostavat enemmän kuin koskaan Belle and Sebastianilta mutta varsinkin Leevi and the Leavingsiltä. Don’t Leave Me Now’ n tiheän kompin alta paljastuu minimalistiseksi säännöstelty sydän. Love Hallucinationin vahvuus on siinä, kuinka albumi varioi rytmejään ja tekee sinänsä yhdenmukaisesta elektronisesta ääniaineksesta elegantin mutta kiihkeän sekamelskan. Single Kisses on sekin raukea mutta levyn sympaattisin. Tuottaja Väinö Karjalainen on kiillottanut joensuulaista kirpputori-indietä helsinkiläiseksi syntikkapopiksi, jonka jousija torvisovitukset ovat suorastaan viimeisen päälle – erityisesti viileän toteavassa teinityttökuvaelmassa Karsikon uimarannalla. Fernet-Brancakin namedropataan. Ne ovat lauluja sukupolvien kuiluista, kehyskuntalahjakkuuksista ja kaikesta siitä henkisestä ja maantieteellisestä irtautumisesta, joka individualismista seuraa
Keskustelu muuttuu helposti itsestäänselvyyksien toistamiseksi tai kilpahuutamiseksi (jos se on keskustelua missään vaiheessa ollutkaan). Sanat eivät ole vain sanoja, kuten valtiovarainministeri itse yritti selittää. Samaan aikaa dokumentoidaan kaikki ne rakenteelliset tavat, joilla naisia tuossa yhteisössä alistetaan. Erityisesti hyvien kirjojen. Tavalla, jopa sopinee vastaukseksi myös Riikka Purralle. Irakista Kuopioon päätyneen perheen välit kärjistyvät, kun päähenkilö Saara haluaa parikymppisenä luopua uskosta ja huivista. Lopulta hän saa avioeron. Kirjan tapahtumat ovat, tietenkin, järkyttäviä. Teoksen lopussa kuvataan sovintoa. Tämä on aitoa tolkun ihmisyyttä – ei se, että rasistien kanssa tehdään kompromisseja. Olen välillä ärtyisä. Koska valtaosa tekstistä on sujuvaa ja kiinnostavaa, ei haittaa, että kengännauhat välillä ”raukeavat” eivätkä aukea. Sanojen kautta opitaan maailma, katsotaan maailmaa ja muutetaan maailmaa. Sisko on itse kuulemma niin lempeä, että vastaa kohteliaasti, jos vastaa. Sen takia lukeminen hieman jännitti. Päähenkilön nimi kirjassa on Saara eikä Sara. Traumaattisista kokemuksista syntyy usein keskinkertaista taidetta. Saara sen sijaan puolustaa siskoaan suoremmin. Sanat ovat tekoja. Muutos kenties kuvastaa sitä etäisyyttä, jonka Al Husaini on kokemukParempaa tolkkua siinsa kirjoittamalla saanut. Sara Al Husaini valittiin vuoden 2021 pakolaisnaiseksi. Hankkikaa ullataalasmaat saatana elämä!” Vuoden pakolaisnaisen esikoisteos kertoo naisten alistamisesta sortumatta yksinkertaistuksiin. Vuonna 1992 syntynyt helsinkiläinen opiskelija, aktivisti ja ex-muslimi julkaisi äskettäin omakohtaisen esikoisromaaninsa nimeltä Huono tyttö. Se kertoo elämästä perheessä, jossa tytöillä ei ole samoja oikeuksia kuin pojilla. Al Husaini myös sotkee henkilöhahmojensa puhekielessä luontevasti sekaisin arabiaa ja suomea, niin kuin kahden kielen puhujat tekevät. ”Miksi sinulla on tuo säkki yllä”, vieraat ihmiset kysyvät usein. Kirjan lauserakenteet ovat välillä omaperäisiä eivätkä sanavalinnat ole suomen kielessä kaikkein luontevimpia, mutta tämäkin tuntuu kääntyvän enemmän eduksi. Vihkimisen jälkeen serkku raiskaa Saaran joka yö. 1 4 K I R J A T S uomi on sillä tavalla pieni maa, että tänne mahtuu yksi puheenaihe kerrallaan. Ja alusta asti Huonossa tytössä kerrotaan ihmisten välisestä lämmöstä, suukottelusta, välipaloista ja hassuttelusta muslimiperheessä ja suvussa. Huomaan, että se vaikuttaa mielentilaani. Hän kirjoittaa teoksen loppupuolella, että ei itse enää käytä huivia eikä kaapuja. Muutaman viikon päästä Saara pääsee takaisin Suomeen ja kieltäytyy enää tapaamasta miestään. Niissä mikään ei ole itsestään selvää. O T AVA , 2 2 3 . riikka purran kirjoitukset maahanmuuttajista ovat nyt osa suomalaista poliitV E N L A R O S S I tista todellisuutta. Nimi vastaa tapaa, jolla ”Sara” arabiaksi lausutaan. al husaini on kertonut julkisuudessa, että Huonon tytön tarina on joitakin nimiä ja paikkoja lukuun ottamatta totta. Al Husaini kuitenkin välttää ilmeisimmät kärsimysviihteen kliseet kirjoittaen konkreettisesti ja tarkkanäköisesti. ”Mitä se teille kuuluu. Suomessa jo ulkonäkö erottaa valtaväestöstä, mutta Irakissa Saara kaipaa kotiin. Ja hauskaa kyllä, juuri se kohta Al Husainin kirjassa, jossa ”säkit” tulevat puheeksi, todistaa, miten hyvin kirjailija itse on kotoutunut Suomeen. Pakkoavioliitosta kertova romaani voisi helposti pelkistyä uhrin kärsimyksiin ja epäreiluuden tunteisiin. Niitä on vaikea unohtaa. Rasismi on aihe, josta kaikilla on mielipide mutta josta on vaikea sanoa mitään kauhean kiinnostavaa tai älykästä. S A R A A L H U S A I N I : H U O N O T Y T T Ö . On eroa siinä, kauhisteleeko mustia säkkejä ulkopuolelta vai kertooko elämästä sellaisen sisällä. Tänä kesänä se on ollut rasismi – ja tulee olemaan niin kauan kuin perussuomalaiset ovat hallituksessa. Mutta kuten aina, kirjojen lukeminen auttaa. Oikeastaan hauskempaa niin. Pakkoavioliiton käsittelystä tekee kiinnostavaa se, että vaikka Al Husaini ei hyväksy vanhempiensa toimintaa, hän kykenee lopulta kuitenkin ymmärtämään heitä. Pari kuukautta myöhemmin hänen vanhempansa ja veljensä huijaavat Saaran mukaansa ”lomamatkalle” Irakiin ja pakottavat hänet siellä naimaan serkkunsa. Mutta hänen siskonsa käyttää ja saa jatkuvasti kuulla niistä huomautteluja. VENLA ROSSI on helsinkiläinen toimittaja, joka luki viime viikolla viisi kirjaa.. Romaani on kiinnostava sukellus sellaisen henkilön mieleen, joka ei tunne olevansa kotonaan oikein missään
E L ÄI NJ UMAL I A, H I RV I Ö I TÄ JA I HMI SE N PAR HAI TA YSTÄV I Ä. S U O M . Väkivallalla ei kuitenkaan mässäillä, kerronnassa on tavanomaista viihderomaania enemmän yritystä, eivätkä tyylikeinot ole aivan sietämättömiä. Tietoteoksessa Kesyttömät pohditaan ihmisen suhdetta muihin lajeihin menneisyydessä ja vähän myös nykyajassa. Jamaica Kincaid kirjoittaa väkevää, otteessaan pitävää proosaa; etenkin virkkeiden rytmi on omanlaisensa. Epäuskottavia juonenkäänteitä toki piisaa. 9 . Kyseessä on ennemmin seksuaalisen hyväksikäytön ja naisiin kohdistuvan väkivallan syitä sekä seurauksia tutkaileva psykologinen draama – paikoin hieman pitkäveteinen. Omakohtaiset eläinmuistelot taas ovat hauskoja mutta jäävät paikoin irrallisiksi. S & S , 1 7 1 S . A T E N A , 2 2 1 S . Myös kuolleet puhuvat. s y y s k u u 2 2 3 1 5 S E U R A AVA I M A G E I L M E S T Y Y 2 7 . [ T H E Q U I E T T E N A N T. J A M A I C A K I N C A I D : L U C Y.. Kirjoittaja ammentaa useiden maiden kulttuureista ja uskonnoista: myyteissä ja kansanperinteissä seikkailee monenmoisia eläimiä hevosista mehiläisiin ja rotista joutseniin. ”Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun petyin todellisuuteen, eikä se olisi viimeinen”, Lucy ajattelee. O T AVA , 3 9 4 S . Sen sijaan päähenkilön sisäinen elämä jättää lukijalle mukavasti tulkittavaa. C L É M E N C E M I C H A L L O N : H I L J A I N E N V U O K R A L A I N E N . Alun perin vuonna 1990 julkaistun romaanin tuore suomennos on vivahteikas. Tarina kerrotaan vangitun naisen, tyttären sekä komeaan tappajaan autuaan tietämättömästi rakastuneen ravintoloitsijan näkökulmasta. ] Arviot Silvia Hosseini Kuvat Kustantamot S U O M . Postkolonialistiset ja feministiset teemat nousevat tekstin pintaan. Tietokirjassa on silti paljon uutta tietoa aiheeseen perehtymättömälle, ja Kaisa Pulakalla on miellyttävä, humoristinen kertojanääni. Sanailu on nokkelaa: huutaminen on lampaiden ”erikoisosaamisaluetta”, ja lehmäaiheisessa luvussa kirjoittaja sanoo keskittyvänsä härkien sijasta nimenomaan lehmään, ”sillä urokset ovat historiankirjoituksessa saaneet riittävän osansa”. Elämä ulkomailla ja työ au pairina avartavat maailmaa, mutta omapäinen Lucy ui vastavirtaan ihan vain periaatteesta. Jännityssensaationa markkinoitu trilleri ei ole erityisen jännittävä eikä muutenkaan kovin trillerimäinen. Ylimielinen, jopa tympeä asenne on toimiva suojamuuri, mutta myös sydämen sulkeminen sattuu. 2 2 3 Pikkukaupungin asukkaiden rakastama perheenisä murhailee naisia ja pitää yhtä uhriaan talossaan vankina. K A I JA M A R I S I V I L L JA H E L K A S I V I L L . Teinityttö pakenee tukalaksi kokemaansa äitisuhdetta Länsi-Intian saaristosta Pohjois-Amerikkaan. Sympaattinen tietokirja eläinmyyteistä Susi lampaiden vaatteissa Suljettu sydän K AISA P U L AKKA: KE SY TTÖ MÄT. Kriittinen katse kohdistuu niin kotipuolen uskonnolliseen kasvatukseen kuin yhdysvaltalaiseen kulttuuriin. Tarkoitus on, ettei väkivaltaiselle miehelle anneta suunvuoroa, mutta hänen ympärillään kertomus joka tapauksessa pyörii. J U S S I T U O M A S K I V I . Väljä rajaus tekee kokonaisuudesta kirjavan eikä sisältö pääse syvenemään
Mäntässä järjestetään Kuvataideviikot Pekilossa – neljä kerrosta täynnä taidetta! – ja lyhyen kävelymatkan päässä sijaitsevat museot Gösta ja Gustaf. Voin kokemuksesta vannoa, että Pyynikin kesäteatterin Täällä pohjantähden alla ja Savonlinnan oopperajuhlien Romeo ja Julia saisivat yksinäisimmänkin poikamiesrasistin miettimään asenteitaan uudemman kerran! kuukauden hämmennys Miki Liukkosen traaginen menehtyminen oli menetys koko suomalaiselle kulttuurikentälle. Kunpa Mänttä-Vilppula olisi hieman lähempänä Helsinkiä! kuukauden pettymys Vaikka keskustelu Gösta-ravintolassa lainehtikin iloisesti, kaiken alla saattoi aistia kulttuuri-ihmisen ahdistuksen. Miten vessapaperikaupungista on kasvanut eräs Suomen elinvoimaisimmista taidekeskuksista, etenkin kesäisin. Ja siellä ravintolassa tulee taas mieleen Porin SuomiAreena. Läkähdyttävä elämyskokonaisuus keskellä kuolevaa Suomea! Onneksi Gösta-museon alakerrassa sijaitsee helsinkiläistasoinen ravintola Gösta, jossa voi ravita taidekokemusten jälkeen itseään latva-artisokkasalaatilla, päivän kalalla ja lasilla (jos toisellakin!) kuplivaa. Pekilon osallistuvan taiteen äärellä mieleeni tulikin: onko itse asiassa niin, että kulttuurikokemusten puuttumisen takia jotkut äänestivät meille näin vastenmielisen hallituksen. Talvisin Mänttäkin lienee samanlainen harmaa, kuoleman porteilla tutiseva kylä kuin suurin osa Suomesta. Pitäisikö kulttuuriseteli jakaa kaikille kansalaisille – ja niin, että sen käyttäminen ei ainoastaan ole oikeus vaan velvoite. Itse olen ollut harvoin niin rikki ja masentunut kuin tänä kesänä. K U V I T U S P A U L I I N A H O L M A kuukauden kohtaaminen Tapaakohan missään niin paljon tuttuja lyhyen ajan sisällä kuin Mänttä-Vilppulassa – taiteesta puhumattakaan. 1 6 K U L T T U U R I S I V U Taide pelastaa rasismilta Olisikohan meillä parempi hallitus, jos useammalla äänestäjällä olisi hyviä kokemuksia kulttuurista. Mutta kesäisin Mänttä on kuin uusi Porin SuomiAreena ilman jankkaavia keskusteluja. Imagen uudella kulttuurisivulla tunnettu suomalainen pitkän linjan kirjailija käsittelee kulttuurin hyviä, pahoja ja rumia – aina kulttuuria puolustaen. Keltainen lehdistö teki toki karmaisevia juttujaan Liukkosesta, jota ei tämän eläessä lainkaan huomioinut. Jokin minua jäi Liukkosen traagisen poismenon aiheuttamissa reaktioissa silti hämmentämään. Juuri tällaista tulee keskustelun olla – iloista, pomppoilevaa, pulppuilevaa ja aiheesta toiseen siirtyvää. Miten meille, suomalaisille, koottiin rasistinen hallitus, joka vihaa – kulttuuria, sivistystä ja ihmisyyttä! Tuo ahdistus tuntuu jo fyysisenä kipuna! Ei kuitenkaan saa jäädä rasistien tuleen makaamaan vaan miettiä, miten päästä tilanteesta eroon. Mutta mistä syöksyivät esiin nämä sadat ”somettajat”, jotka Liukkosen varjolla kehuivat itseään?! Anna Eriksson -niminen ”taiteilijakin” kirjoitti lähinnä itsestään kertovan vuodatuksen Liukkosesta Facebookiin. Tökeröä! Voisiko traagisesti poismenneelle antaa edes hetkeksi rauhan niin, ettei tunge itseään siihen mukaan. Niistä Gösta keskittyy esittelemään nykytaidetta ja Gustaf taiteen historiaa. Miki oli itselleni paitsi läheinen taiteilija myös rakas ystävä, eikä todellakaan olisi tullut mieleeni ”ladata” nettiin niitä lukuisia kuvia yhteisistä tapaamisistamme! Kunpa MänttäVilppula olisi hieman lähempänä Helsinkiä!
HEIROL Pysy viileänä Ruostumattomasta tuplateräksestä valmistettu cooleri on tyylikäs ja käytännöllinen mökkituliainen. Viinicooleri 49,90 €. Lyyti-jakkarat alk. Ruukkutarha-puseron ohje 6,90 €. 745 €. Ailigas-kylpypyyhe 79,90 €. 2 6 4 3 1. Saunahunaja 11,90 €. Seuraa meitä somessa meillakotona_kaupat Meillä kotona -kaupat M A I N O S K U VA T: VA LM IS TA JA T KAURILAN SAUNA Helli hipiää Löylyhetkistä tulee entistäkin ihanampia, kun hyödynnät hunajaa kasvojen ja kehon ihonhoidossa. MUM’S Karhun elämää Eriväriset ja -kokoiset nallematot valmistetaan tilauksesta, eli näitä kavereita odottaa aina oma koti. Osta tuotteet Meillä kotona -kaupoista meko.fi/kaupat Löydä jotain odottamattoman ihanaa. 99 €. 5 KARPPINEN Hienopuuseppä Heinolasta Nostalgiaa henkivät jakkarat tuovat väripilkun niin rustiikkiseen kuin moderniinkin sisustukseen. MEILLÄ KOTONA -KAUPAT Pusero pihahommiin Anna Johannan suunnitteleman neuleen ohje tarjoaa tekemistä kokeneille käsityötaitureille. HEMPEA Kotimaista käsityötä Hampusta valmistettu, kevyt ja nopeasti kuivuva pyyhe on mukava pakata uimarannalle mukaan. Karhu-matot alk
P H IL E D EP R EZ Liput: tanssintaLo.fi Jan Martens: any atteMpt wiLL end in crushed bodies and shattered bones 14.–15.9.2023 Tanssin talo yhteiskunnaLLisesti puhutteLeva kansainväLinen huippuvieraiLu IMAGE-mainos Tanssin talo 6-230x297-b.indd 1 IMAGE-mainos Tanssin talo 6-230x297-b.indd 1 27.6.2023 11.50 27.6.2023 11.50