HAAVEIDEN MARKKINAT Asuntomessut ovat unelmien keskiarvo, kirjoittaa Jyrki Lehtola AVUN ANTAMISEN VAIKEUDESTA ZEN PITUINEN SE Samuli Putro kirjoittaa, miksi Zen Café lopetti SOTA JA RAUHA Toimittaja Sammeli Heikkinen on pasifisti, joka kuitenkin lähtisi sotimaan. S A M U LI P U TR O : ”K A R I O LI KO V IS , M IN Ä EN .” IM A G E 29 7 EL O K U U 20 22 PA L. V KO 33 /2 22 29 3 6 122 7 KESTÄVIÄ JUTTUJA 7/2022 ELOKUU 12,90?€ Miksi hoivaamme vain perheenjäseniämme. Miksi?
Mikä hyvänsä taisteluharjoitus, olin aina ensimmäisten joukossa poissa pelistä. Sekään ajatus, että mitä sitten, vaikka homma menisi pieleen, onhan sitä muutakin, ei sovi tähän. Kyse ei ole niinkään ollut jatkuvasta ahdistuksesta vaan sen miettimisestä, kuinka sinänsä lyhyt armeija-aika on voinut synnyttää niin ehdottoman käsityksen taitojen riittämättömyydestä. Käsityksen siitä, että en varmasti pärjäisi sodassa. Tikku jalassa NIKLAS THESSLUND P Ä Ä K I R J O I T U S pettynyt siksi. Ajatus on häiritsevä myös epätyypillisyytensä tähden. Kyse ei ollut siitä, että olisin halunnut olla hyvä sotilas ja Jos homma menisi pieleen, muuta ei totisesti olisi. Huonoa koenumeroa pystyi ainakin aikoinaan kompensoimaan tuntiaktiivisuudella ja yleisellä reippaudella, mutta sitä, että tulee ammutuksi, ei voi kompensoida. Sille, että oppisimme tappamaan tarvittaessa ja puolustamaan maata ja itseämme. Toinen muisto ei ole samalla tavalla tarkkarajainen vaan ennemmin tunne tai kokemus, joka on ollut olemmassa yli 20 vuotta, mutta jonka Ukrainan sota nosti pintaan. Armeijan tehtävä on opettaa varusmiehiä sotimaan, mutta ehkä kompensoimattomuus, sotaan kuuluva lopullisuus, saattaa tuottaa senkin ajatuksen, että sotia on loppuun asti pyrittävä välttämään. Viihdyin tupakavereiden kanssa ja jaksoin juosta ja osasin hiihtää sekä suunnistaa. Hyvin lyhytkestoisia harjoituksia osaltani. Ensimmäinen liittyy sissikompanian maastoharjoituksissa käyttämiin kasvoväreihin, joilla kasvot oli maalattava, jotta ne eivät paljastaisi muuten maastotai lumipukuun puettua varusmiestä. Twitter @niklasthesslund Sähköposti niklas.thesslund@a-lehdet.fi. Kahdeksan kuukautta alkamisensa jälkeen palvelus loppui, ja kokemus koteloitui kuin jalkapohjaan uponnut ja sinne jäänyt tikku. Osa porukasta oli maalannut kasvoihinsa Kiss-yhtyeeltä tutut maskit. Kiusallisimpia olivat kaupunkisotaharjoitukset, joissa puuhaa varten rakennetulla harjoitusalueella piti ottaa viholliselta haltuun rakennus tai kortteli. Mustatut silmänympärykset ja poskiin piirretyt kissan viikset, silmän ympärille maalattu musta tähti. Opiskeluporukan käynnillä kaupunkisotapelissä tai kaverin polttareiden värikuulasodassa. Palvelusajan viimeinen harjoitus osui maaliskuulle, mustan ja valkoisen värin aikaan. Kyse ei ollut vaikeuksista sopeutua tai jaksaa. Tuntematonta sotilasta lukiessa tai jopa silloin, kun työn tai jonkin muun syyn tähden tapasi harvinaisen skarpin tyypin. Se oli armeijassa helppoa: teimme jotain aivan muuta kuin koskaan ennen ja vielä porukassa, johon väistämättä kuuluu aina myös ikäluokan fiksuimpia tyyppejä. Sulan maan aikana käytettiin vihreää ja ruskeaa, talvella valkoista ja vuodenaikojen taitteissa mustaa ja valkoista. Luultavasti kyse oli enemmänkin omien puutteiden havaitsemisesta. Armeijasta kirjoittaa tässä numerossa myös toimittaja Sammeli Heikkinen, joka monen muun reserviläisen tavoin halusi selvittää oman sodan ajan sijoituksensa. Kun kotiutuminen oli lähellä eikä pingottaa enää tarvinnut, harjoituksessa alkoi lumisten mättäiden takaa nousta tutun näköisiä hahmoja. Maailma oli auennut, Nokia porskutti ja innokkaimmat juhlivat ehkä yhä ensimmäistä kiekkokultaa. Aina välillä se muistutti itsestään. Jos homma menisi pieleen, muuta ei totisesti olisi. Määrätietoisuuden tai kovan kilpailuhenkisyyden näkeminen saattaa yhä herättää saman ajatuksen. Mitä sitten, jos en pärjäisikään sodassa, oli helppo ajatella noina vuosina, mutta tikku oli silti jalassa. Yleensähän hommasta kuin hommasta arvelee selviytyvänsä, sen kun yrittää ja käy tekemään. Nämä ovat kuitenkin vain tukitoimia puuhan varsinaiselle ytimelle. Tätä en osannut ollenkaan. e l o k u u 2 2 2 3 M uistan armeija-ajaltani neljännesvuosisadan takaa karrikoidusti kaksi asiaa. Lopulta kyse on varmasti vastaavanlaisesta kokemuksesta, jonka olisi voinut saada peruskoulustakin, mutta sotaan liittyessään se pääsi kasvamaan kokoaan suuremmaksi. Kokemus syntyi luultavasti hiljalleen palveluskuukausien kestäessä. Tuo kyllä varmasti pärjäisi sodassa, ajattelin usein tällaisessa tilanteessa. Kokemus on niin lujassa ja niin vahva, että se on askarruttanut lähes päivittäin viimeisen puolen vuoden aikana. Muutoin olisi tuskin voinut edes käydä, sota Suomessa tai sen lähialueilla oli mahdollisimman kaukaa haettu ajatus vuonna 1997
Nyt Samuli Putro kertoo, miksi bändi lopetti. 50 Tuhon ja toivon säkeitä Annti Rönkä ja Lyyti hyppäsivät Seinäjoen-junaan. 4 S I S Ä L LY S L U E T T E L O 3 PÄÄKIRJOITUS 6 AVAAJA – MIA TAMMELIN 9 KUUKAUDEN DATA 10 POLIITTINEN KOTI – ILKKA TAIPALE 12 DEBATTI – ANNALA, ARO & RASK 13 TOISINKIN VOISI OLLA 14 KOLUMNI – RIIKKA SUOMINEN 16 Poikien välisestä ystävyydestä Zen Café oli vuosien ajan yksi Suomen suosituimmista yhtyeistä. 28 Taisteluni Toimittaja Sammeli Heikkinen lähti selvittämään sodan ajan sijoitustaan. Jyrki Lehtola selvitti. Mitä pasifisti ajattelee Suomen armeijasta. T Ä S S Ä N U M E R O S S A Valokuvaaja Juuso Westerlund K A N N E N K U VA. 58 KESKUSTELIJA – OLLI JAKONEN 61 ESSEE – AVATA SYLI, KUN SITÄ TARVITAAN 66 RUOKA – MAIJA ITKONEN 68 ELOKUVA – KARAOKEPARATIISI 70 MUSIIKKI – PUOLIKAS TIILI 72 KIRJA – VALHEET JOIHIN USKOMME 74 CITY-MAALAISEN PÄIVÄKIRJA 38–47. Unelmat ovat kaupan Asuntomessuilla. 38 Tätä surun ja onnen määrää Asuntomessut, mikä homma
elokuuta 2022. MAINOSTAJAT Mediamyynti ja markkinointi mediaopas.a-lehdet.fi Trafiikki PunaMusta ASIAKASPALVELU JA LEHTITILAUKSET Internet www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu Puhelin 09 759 6600 (ma–pe klo 8–17) Puhelun hinta määräytyy liittymäsopimuksenne mukaan. Postiosoite Image, 00081 A-lehdet Käyntiosoite Risto Rytin tie 33, Kulosaari, Helsinki Puhelin (09) 759 61 Twitter @imagelehti Sähköposti image@a-lehdet.fi, etunimi.sukunimi@a-lehdet.fi Facebook www.facebook.com/imagelehti Internet www.image.fi TEKIJÖINÄ TÄSSÄ NUMEROSSA Maria Annala, Timo Aro, Nelly Björkholm, Sammeli Heikkinen, Iida Sofia Hirvonen, Pauliina Holma, Silvia Hosseini, Janne Itkonen, Juha Itkonen, Kalle Kinnunen, Katri Kiukas, Juuso Koponen, Matti Koskinen, Suvi Laine, Jyrki Lehtola, Annaliina Niitamo, Oskari Onninen, Maria Paldanius, Samuli Putro, Timo Pyykkö, Antti Raatikainen, Shadia Rask, Venla Rossi, Antti Rönkä, Pauli Salmi, Riikka Suominen, Anton Vanha-Majamaa, Antti Vettenranta, Elina Vitikka, Valtteri Väkevä, Juuso Westerlund, Kim Öhman. e l o k u u 2 2 2 5 K E S TÄV I Ä J U T T U J A KATRI KIUKAS Katri Kiukas (s. Virallinen osoitteenmuutos postiin tai VTJ:lle päivittyy automaattisesti rekisteriimme. 1985) on Itä-Helsingissä asuva esseisti ja opetusalan pätkätyöläinen. Tähän lehteen hän kuvasi Olli Jakosen Keskustelija -palstalle. Kustantaja A-lehdet Oy Myyntipäälliköt Mediaopas.a-lehdet.fi Repro ja sivunvalmistus Aste Helsinki Oy Painatus APC Print, Vaasa 2022 Seuraava numero ilmestyy 17. ISSN 0782-3614 Päätoimittaja Niklas Thesslund Toimituspäällikkö Sonja Saarikoski (virkavapaalla) Tuottaja Laura myllymäki Ulkoasu Ilari Musta Digitoimituspäällikkö (ajankohtaismediat) Miikka Järvinen Johtava AD (ajankohtaismediat) Timo Tervoja. Tähän lehteen hän kirjoitti esseen hoivavastuun jakamisesta. Vapaa-ajallaan hän viihtyy lähi(ö) metsässä sekä mökki-, sissija parvekeviljelmillään. Aikakausmedia ry:n jäsen. 1972) on helsinkiläinen valokuvaaja. vuosikerta, 297. Toimitus ei vastaa tilaa matta lähetetystä aineistosta. 37. Tilatut lehdet toimitetaan force majeure -varauksin (ylivoi mainen este, kuten lakko tai tuotannolliset häiriöt). T E K I J Ä T KIM ÖHMAN Kim Öhman (s. Töiden lisäksi Kim liikkuu reissupakulla ympäri Pohjoismaita kuvaten maisemia ja dokumentoiden elämää tien päällä. numero. Imagen vuosikerta on 12 numeroa
Monissa köy hissä tai pienituloisissa lapsiperheissä on kuitenkin vähintään toinen vanhemmista töissä. Minkälaisia syitä lapsiperheköyhyyden taustalla on. Lapsiperheköyhyystutkimuksen apulaisprofessori Mia Tammelin muistuttaa, että lapsiperheköyhyys ei tarkoita huonoa vanhemmutta. Ongelman laajuudesta kertoo myös, että kolme prosenttia sai pitkäkestoisesti eli yli kuusi kuukautta toimeentulotukea. Siitä, että työtulo ei riitä turvaamaan perheen toimeentuloa. Se kertoo työmarkkinoiden ongel mista. Lapsiperheköyhyydestä keskusteltaessa pitää kuitenkin korostaa, että se ei esimer kiksi tarkoita huonoa vanhemmuutta. Se on mielestäni iso ongelma, koska meillä on iso määrä lapsiperheitä, jotka ovat pieni tuloisuuden rajalla tai köyhyysriskissä. Kuinka iso ongelma lapsiperheiden köyhyys Suo messa on. Usein taustalla on vanhem pien matala koulutusaste, joka saattaa lin kittyä huonoon työmarkkinaasemaan ja työttömyyteen tai sairauksiin. Tästä huolimatta vuonna 2021 toimeentulotukea sai 11 pro senttia lapsiperheistä eli 60 000 lapsiper hettä. Vuonna 2020 noin 114 300 lasta eli 11 pro senttia kaikista lapsista oli pienituloisissa perheissä. 6 AVA A J A Teksti Janne Itkonen Kuvat Konsta Leppänen A loitit Itsenäisyyden juhla vuoden lasten säätiön Itlan lahjoitus professuurissa lapsi perheköyhyystutkimuksen apulaisprofessorina Tampereen yli opistossa huhtikuussa. Van hemmat voivat olla pienituloisia ja samaan aikaan hyvinkin vahvoja omassa vanhem muudessaan. M I A T A M M E L I N : Lapsiperheköyhyydellä on iso merkitys siksi, että lapsuuden kokemukset heijastuvat pitkälle aikuisuuteen” ”. Meillä on myös tuoretta tutkimustie toa siitä, mikä on nuorten oma kokemuk sellinen tunne perheen taloudellisesta toimeen tulosta. Sen mukaan 22 prosenttia 8.–9.luokkalaisista nuorista arvioi, että hei dän perheellään on taloudellisia vaikeuksia. Myös monilapsiset perheet ovat usein pienituloi sia tai köyhiä. Pitkistä aikasarjoista näkee, että yksinhuol tajuus liittyy köyhyyteen ja yksinhuoltajien köyhyys on yleistynyt todella paljon. Toimeentulotuki on viimesijai nen toimeentulon turva
e l o k u u 2 2 2 7 Köyhyys. Vanhemmat voivat olla pienituloisia ja samalla hyvin vahvoja omassa vanhemmuudessaan, sanoo apulaisprofessori Mia Tammelin.
Monet perheet ovat jo aiemmin olleet pienituloisuuden rajoilla, ja nyt elinkustannukset nousevat voimakkaasti. Ei ole mikään valintakysymys, lämmittääkö asuntoaan tai ostaako peruselintarvikkeita. Tilastoissa iso vedenjakaja on kuitenkin 1990-luvun lama, jolloin lapsiperheköyhyys kasvoi huomattavasti. Tietenkin toivon, että poliittisesti ymmärretään, että lapsiperheköyhyyden ongelmaa ei voida enää syventää, vaan siihen pitää puuttua ja luoda siihen ratkaisuja. Lapsiperheköyhyydellä on iso merkitys juuri sen takia, että lapsuuden kokemukset heijastuvat pitkälle aikuisuuteen. Tuottavatko ne syvenevää eriarvoisuutta, vai pystytäänkö niillä tukemaan ja tasaamaan ihmisten, erityisesti lapsiperheiden ja lasten, mahdollisuuksia. Sen ylläpitämistä alettiin pitämään painolastina. Sitä kautta saatettaisiin estää köyhyyteen liittyvää osattomuutta. Toimeentulotuen saajien kohdalla on myös havaittu periytyvyyttä. Tieysti perustoimeentuloon ja lapsiperheille kohdennettuihin etuuksiin liittyvät päätökset vaikuttavat. Tarvitaan ensinnäkin tietoa laajoista rakenteista: etuuksista, politiikoista ja niiden tuloksista. Lapsiperheköyhyyteen pureutuvan tutkimusja kehittämisohjelman ”tavoitteena on löytää ratkaisuja lapsiperheköyhyyden poistamiseksi Suomesta”. Köyhyyteen liittyy se, että se usein tuottaa tunteen, että ei ole osallinen yhteiskuntaan. Köyhyys voi tuottaa lapsille osattomuuden kokemuksia sellaisista asioista, jotka ovat muille automaattisia, kuten harrastuksista. – M I A T A M M E L I N. Kuinka huolissasi olet, että tavoite lapsi perheköyhyyden poistamisesta karkaa kauemmas ja köyhyys sen sijaan jopa lisääntyy. Minkälaisia nämä ratkaisut voisivat olla. Eli vaaditaan laajasti yhteiskuntapoliittisia ratkaisuja. Kyllä olen huolissani, että vaadittu perusturvan korottaminen voi jää muiden tarpeiden alle. Tämä heijastuu siihen, että yhä useampi lapsiperhe ja lapsi kokee köyhyyttä. Monia etuuksia leikattiin, eivätkä ne ole myöhemmin enää palanneet aiemmalle tasolle. Hintojen nousu ei myöskään kohdistu ylellisyystuotteisiin vaan välttämättömyyksiin. Tutkimuksessa täytyy käyttää erilaisia tutkimusmenetelmiä ja -aineistoja. Silloin Suomessa tuli kokonaan uudenlainen eetos tai ajattelutapa siihen, miten hyvinvointivaltiosta ajateltiin. Köyhyys voi aiheuttaa kiusaamista, jolla on varsin vahvoja ja pitkäkantaisia vaikutuksia. Kyse ei ole myöskään pelkästään perustoimeentulon etuuksista. Ei ole väistämätöntä, että näin varmasti tapahtuu. On tärkeää myös pitää kiinni maksuttomasta koulutuksesta, jossa tuli tärkeä uudistus myös toisen asteen koulutukseen. Nyt eletään kiihtyvän inflaation aikaa. 8 AVA A J A AVAAJA-palstalla asiantuntija aloittaa keskustelun ja taustoittaa ilmiötä. Erityisesti yksinhuoltajille ja monilapsisille perheille voisi olla kohdennettuja etuuksia. Perusturva on se, minkä tasoa pitäisi korottaa. Tutkimustiedon mukaan perheisiin ja lapsiin kohdennettujen etuuksien osuus sosiaaliturvan menoista on myös laskenut. On todettu, että se on periytyvää. Kouluissa tärkeää on myös muu resursointi. On myös tärkeä selvittää ammattilaisten työkäytäntöjä, jotka voivat jopa syventää eriarvoisuuden kokemuksia. Tietenkin tarvitaan myös tietoa lasten, nuorten ja perheiden omista kokemuksista heiltä itseltään. Jos vaikkapa sosiaalija terveyspalveluiden palvelumaksuja korotetaan, se iskee paljon kovemmin pienituloisiin ihmisiin, jotka ovat jo muutenkin siellä köyhyysriskissä. Esimerkiksi matala koulutustaso vaikuttaa siihen. On todettu, että se heijastuu sosiaalisiin suhteisiin. Minkälaista tutkimusta tekemällä näiden ratkaisujen löytämisessä voidaan auttaa. Kuinka periytyvää lapsiperheköyhyys on. ”Köyhyys voi tuottaa lapsille osattomuuden kokemuksia sellaisista asioista, jotka ovat muille automaattisia.” Onko kehityksen suuntaan vaikuttanut se, mitkä puolueet ovat kulloinkin hallitusvallassa. Täytyy kuitenkin muistaa, että se ei ole mitenkään determinististä. Minkälaisia pitkäaikaisia vaikutuksia lapsiperheköyhyydellä on. Ohjataanko esimerkiksi matalasta sosioekonomisesta ryhmästä tulevia lapsia automaattisesti erilaisille koulutuspoluille vai tarjotaanko heille sellaisia vaihtoehtoja, jotka voisivat vaikuttaa siihen, että köyhyys ei periydy. Opettajilla ja koulun sosiaalityöllä pitää olla riittävästi aikaa keskittyä lasten tilanteeseen
On kuitenkin yksi konsepti, jossa pientalo asumisen uusimpia trendejä haistellaan vuosittain: Asuntomessut. Yle uutisoi kesäkuussa energiayhtiö Heleniin viitaten, että jos nyt pyytää suunnitelmaa uudesta maalämpö järjestelmästä, sellaisen saisi käyttöönsä noin vuoden päästä. Omaan kotiin. Tarkemmin katsottuna muutos on kuitenkin hidasta, vaikka juuri lämmityksen hinta ja päästöt ovat olleet yksi pientaloasumisen haasteista. 2010-luvulta lähtien alle puolet Suomen väestöstä on asunut pientaloissa. Pientaloasumisen trendi on laskeva, mutta Asuntomessut brändää elintapaa joka vuosi uudestaan. Vaikka maalämmön osuus asuntojen lämmitysmuodoista on viisinkertaistunut vuodesta 2005, se on edelleen pieJUUSO KOPONEN on helsinkiläinen informaatio muotoilija, jonka laatima data visualisointi tai infografiikka taustoittaa aina yhtä kunkin numeron artikkelia. Juttu alkaa sivulta 38. Teksti Laura Myllymäki Infografiikka Juuso Koponen nin pääasiallisista lämmitysmuodoista. Niin pitkiä ovat porausjonot tällä hetkellä. Tätä numeroa varten Jyrki Lehtola matkusti Naantaliin selvittämään, mistä niissä oikein on kyse. Kiinnostus ei sinänsä ole ihme. Pelkästään Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on nostanut energian hintaa kevään aikana. e l o k u u 2 2 2 9 D A T A E nergiaremonttihan se on aina mielessä – tai ainakin viime aikoina. Pientaloasumisen trendi on kaikkinensa ollut laskusuuntainen. Ilmastokin kiittäisi, jos öljykattilat vaihtaisi lämpöpumppuihin. Tietoa pientaloista ja pientaloasumisesta Uudet asunnot Pientalojen osuus uusista asunnoista Asuntojen lämmitysmuodot Pientalossa asuvien osuus väestöstä Uusien asuntojen keskipinta-ala (m ) N KATKAISTU ASTEIKKO Osuus kappalemäärästä Muut talotyypit Osuus pinta-alasta Pientalot PIENTALOT MUUT PIENTALOT MUUT Sähkö Puu tai turve Öljy tai kaasu Kaukolämpö Maalämpö Muu Yli 80 % 70–80 % 60–70 % 50–60 % alle 50 % N KATKAISTU ASTEIKKO Koko Suomi Kaikki asunnot
Hän toi pikkuautolla tämän pylvään pitämään taloa kasassa.. Melkein kaikkiin esineisiin tässä kodissa liittyy jokin tarina. Yhteistiloihin rakennettiin myös sauna ja uima-allas, vaikka rakentamisaikaan uima-altaiden lämmittäminen oli öljykriisin takia kielletty. Arkkitehdeillä Risto Turtolalla ja Risto Kaurialla oli vaihtoehtona kaksitai yksikerroksinen ratkaisu. Kahden vuoden päästä olemme asuneet tässä 50 vuotta. Vuonna 1974 rakennutimme tähän kolmen perheen porrasrivitalon, jossa kaikilla on oma kerroksensa. Sittemmin tämä on toiminut ”Hotelli Taipaleena”, juhlatilana ja kokoustilana. Tässä oli neliskanttinen pylväs. Silloin ei ollut kunnallista päivähoitoa, joten tämä toimi meillä viiden perheen lastentarhana, johon palkkasimme itse hoitajat. 5 H + K , 1 3 5 M ² , V E R Ä J Ä M Ä K I POLIITTINEN KOTI -palstalla kurkistetaan kaupunginvaltuutettujen koteihin. Pylväs. Kellokosken sairaalaan lähistölle tehtiin aikoinaan arboretum eli puuja pensaspuisto. Meillä on ollut kotipihassa parikymmentä vuotta arboretumharrastus. Lisäksi tässä on 140 neliömetrin yhteistilat, joissa on kylmiöiden, pesutuvan ja varastojen lisäksi myös keittiö. Me vaadimme ehdottomasti yhden kerroksen, joka säästää 20 neliötä ja jossa pääsee vanhanakin liikkumaan. Laskimme, että kahdeksassa vuodessa niiden hinta tulee lämmityskuluissa takaisin. Minä suunnittelen, ja Vappu hoitaa. moni Vapun kanssa normaalisti talvisin uimassa. Viereisellä Pikkukosken uimarannalla on kaupungin avanto, jossa me käymme vaiPuolen vuosisadan koti sdp :n Ilkka Taipaleen ja vaimonsa Vapun poliittisen kodin isoissa yhteistiloissa on pidetty niin lastentarhaa kuin suuria juhlia. Nykyään uima-allasta käyttävät lähinnä lapset ja ulkomaalaiset vieraat. 10 P O L I I T T I N E N K O T I T ällä tontilla oli aikaisemmin talo, jossa tuleva presidentti Urho Kekkonen ja tuleva Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilä ryyppäsivät nuorina miehinä 1920-luvulla Etsivän keskuspoliisin leivissä ja kyttäsivät, mitä venäläiset emigrantit tekevät. Ystävämme, latvialainen kuvanveistäjä Aigars Zemitis, näki sen ja sanoi, että ei teillä saa tuollaisia pylväitä olla. Tällä tontilla on 130 eri puuvartista lajiketta. Teksti Janne Itkonen Kuva Kristiina Kurronen 4 . Remonttia on tehty alusta alkaen, viimeksi laitettiin aurinkopaneelit katolle
Se oli Aurinkomatkojen ensimmäinen matka Egyptiin, joten hinta oli halpa. Aikanaan se toimi vahalla, nyt se on sähköistetty.. Olimme tammikuussa 1966 kuukauden Egyptissä häämatkalla. Toimme mukanamme lentokoneessa ”kärrykaupalla” tavaraa, kuten tämän vanhan temppelilampun. 1 1 e l o k u u 2 2 2 Temppelilamppu
Tuleeko maailmasta parempi. Maan tilanne on perhevapaiden osalta dramaattisesti huonompi kuin Suomen, mutta tässä yhdessä asiassa saisimme ottaa oppia rapakon takaa. Tämä on odotettu muutos.”. Pyysimme aiheesta kolme kommentti puheenvuoroa. V Ä I T E : SHADIA RASK Tutkimuspäällikkö, thl Tutkimusviestintäpäällikkö, Ulkopoliittinen instituutti Asennemuutosta tarvitaan myös työpaikoilla, jotta miehet kokisivat pitkillekin perhevapaille jäämisen sosiaalisesti hyväksytyksi ammatistaan ja asemastaan riippumatta. Uudistus lähes tuplaa isälle kiintiöidyn vapaan pituuden, joka on nykyisin reilu kaksi kuukautta. Tällöin useimmissa perheissä isän osuus vanhempainvapaista jää yhä alle kolmannekseen. Yhdysvalloissa asennemuutoksen arvojohtajaksi on ryhtynyt teknologia-ala, jolle perhevapaat ovat keino menestyä verisessä kilpailussa parhaista osaajista. Vanhempien kesken vapaasti jaettavan vanhempainvapaan käyttää lähes aina kokonaan äiti. Sillä ei korjata naisen euroa, työelämän segregaatiota tai sukupuolittuneita normeja ja rooliodotuksia yhteiskunnassa. Elokuussa voimaan astuvan uudistuksen tavoitteena on paitsi edistää miesten ja naisten tasa-arvoa, myös huomioida perheiden moninaisuus. Kun uusi perhevapaamalli astuu syksyllä voimaan, suomalaisyrityksillä olisi erinomainen tilaisuus lisätä houkuttelevuuttaan työnantajina kehittämällä keinoja kannustaa miespuolisia työntekijöitään aktiivisesti perhevapaiden käyttöön. MARIA ANNALA ”Perhevapaauudistus on hyvä askel tasa-arvon suuntaan, mutta se ei vielä riitä” E nnen kuin voi arvioida suuntaa, on hahmotettava, missä seisomme nyt. 12 D E B A T T I Perhevapaauudistus astuu voimaan elokuun alussa. Perhevapaauudistus on silti tärkeä askel, myös yhdenvertaisuuden suuntaan. Todennäköisesti jatkossakin isät käyttävät lähinnä heille suunnattua kiintiötä, jota ei voi luovuttaa äidille. Tämä on odotettu muutos ja viesti, että perhevapaat kuuluvat kaikille vanhemmille. Joka neljännessä perheessä isä ei käytä isyystai vanhempainvapaata lainkaan. Isien pidemmät perhevapaat lyhentänevät äitien vapaita – mutta vain parin kuukauden verran. Työnantajilla on tämän muutoksen edistämisessä tärkeä rooli. Lähinnä äitien käyttämän kotihoidon tuen osalta uudistusaskel jää kokonaan ottamatta. Nykyinen perhevapaa koostuu äitiys-, isyysja vanhempainvapaasta. Tutkitusti tehokkain keino lisätä isien perhevapaiden käyttöä on kasvattaa isälle kiintiöityä osuutta. Uudistuksen jälkeen neljä kuukautta vanhempainvapaasta on kahden vanhemman heteroperheissä ainoastaan isän käytettävissä, mikä oletettavasti ohjaa pidemmän päälle isiä käyttämään vapaita enemmän. Niin kauan kuin isät tuntevat olevansa vanhempina vähempiarvoisia ja isien tapoja toimia lasten kanssa katsotaan nenänvartta pitkin, heillä voi ymmärrettävästi olla korkea kynnys jäädä yksin kotiin pientä lasta hoitamaan. Suunta on siis oikea, mutta edistysaskel ei ole harppaus. U skon perhevapaauudistuksen parantavan sekä naisten asemaa työmarkkinoilla että miesten asemaa kotona. ”Lainsäädännössä otetaan käyttöön sukupuolineutraalia terminologiaa, ja vanhempainvapaan käsite tulee korvaamaan äitiysja isyysvapaat. Lainsäädännössä otetaan käyttöön sukupuolineutraalia terminologiaa, ja vanhempainvapaan käsite tulee korvaamaan äitiysja isyysvapaat. Uudistuksen tueksi tarvitaan kuitenkin laajamittaista asennemuutosta, jossa tunnustetaan isyyden ja isien arvo
Isille latu on auki Ruotsin tielle. Pesijät antoivat kävijöille puhdistavan kuurauksen ja kuivauksen. Työelämän kannalta uudistus on kaksijakoinen. Kaisaniemenpuiston vuonna 1864 perustetussa Wilhelmsbadin kylpylässä, tuttavallisemmin Villensaunassa, sai myös trendikkäitä vesihoitoja. Kiinalaisen sananlaskun mukaan mikään matka ei ole niin pitkä, että sitä ei olisi aloitettava yhdellä askeleella. Perhevapaauudistus on tärkeä askel tai jopa loikka oikeaan suuntaan, jos halutaan pitää kiinni Marinin hallitusohjelman tavoitteista. Kalevankadun Rundmanin terveyskylpylästä löytyi Helsingin ensimmäinen, vuonna 1887 rakennettu uima-allas. Villensauna joutui väistymään uuden Kansallisteatterin rakentamisen tieltä, ja Villensaunasta muistuttaa enää Kansallisteatterin pienen näyttämön nimi. Hallituksen yksi tavoite on, ei enempää ja vähempää kuin, ”nostaa Suomi tasa-arvon kärkimaaksi”. 13 e l o k u u 2 2 2 DEBATTIPALSTALLA Imagen vakituiset debatistit ottavat eri kokoonpanoilla kantaa toimituksen esittämään väitteeseen. K yllä. Kolikon yhdellä puolella ovat sen kielteiset työllisyysvaikutukset ja toisella työelämän joustavammat lapsija perheystävällisemmät käytännöt, kuten työaikajärjestelyt. Sauna purettiin vuoden 1900 tienoilla nykyisen Laivasillankadun kerrostalojen rakentamisen tieltä. On silti hyvä pitää mielessä, että uudistus on vain infrastruktuuri, jolle tulevat isät ja äidit antavat lopullisen sisällön. Suomessa isät ovat vanhempainvapaiden käytössä noin valovuoden päässä Ruotsista ja osittain muista Pohjoismaista. Uudistus mahdollistaa käytännössä perhe vapaiden ja hoitovastuun tasaisen jakautumisen perheissä molempien vanhempien kesken. Kyse on samalla tien avaamisesta kauaskantoisille rakenteellisille muutoksille. Saunassa oli tyypillistä peseytyä ammekylvyissä, ja niissä saattoi olla höyrykaappeja, jotka imitoivat turkkilaista saunaa. Äidit käyttävät kaikista vanhempainrahapäivistä noin 90 prosenttia ja miehet vain 10 prosenttia. 1800-luvun Helsinki oli kylpylöiden luvattu maa. Esimerkiksi ei ole pieni asia, että yhdenvertaisuutta kunnioittaen huomioidaan myös monimuotoiset perheet ja yrittäjyyden eri muodot. Se oli Elias Lönnrotin vakisauna. Samoin kävi muille kaupunkikylpylöille: ne hävisivät nopeasti teollistuvan ja kasvavan kaupungin tieltä. Myös Mariankadun Mariebad toimi kaikille kaupunkilaisille julkisena saunana lähes sata vuotta vuodesta 1829 vuoteen 1913. Punavuorten kylpylässä ainoastaan säätyläisperheet saivat mineraalihoitoja erilaisiin vaivoihin ja kolotuksiin. Toisinkin voisi olla. Useita hienoja kaupunkisaunoja kutsuttiin keskieurooppalaisittain kylpylöiksi. Jatkossa äidit eivät menetä mitään, mutta isät saavat lisää. Kaupunkikylpylät kuitenkin katosivat teollistuvan ja kasvavan kaupungin tieltä. Helsinkiläiset eivät kylve ensimmäisissä tunnetuissa kansankylpylöissään. Jos ja kun syntyvyyden aleneminen ja lasten määrän väheneminen koetaan yhteiskunnallisena ongelmana, perhevapaauudistus on yksi kannustava impulssi ratkaisujen löytämisessä. Yksi varhaisimmista kansankylpylöistä oli vuonna 1830 perustettu Dahlströmin sauna Tähtitorninmäellä. Villensaunan erikoisuus olivat roomalaiset kylvyt eli lämminilmakylvyt. Lönnrotin koukut T O I S I N K I N V O I S I O L L A Teksti Annaliina Niitamo TIMO ARO SHADIA RASK Johtava asiantuntija, alue kehittämisen konsultti toimisto mdi K U V I T U K S E T P A U L I I N A H O L M A. V ielä tänä päivänä istanbulilaiset rentoutuvat 1400-luvulla rakennettujen hammamiensa höyryissä, budapestilaiset pelaavat shakkia 1500-luvun kylpylöidensä mineraalivesissä ja islantilaiset istuvat töiden jälkeen iänikuisissa kuumissa lähteissään. Lönnrot oli laittanut lauteiden yläpuolelle jalkojen ylhäällä pitämistä varten koukut, joita kutsuttiin nimellä ”Lönnrotska kroken” – Lönnrotin koukut. TOISINKIN VOISI OLLA -palstalla esitellään toteutumattomia kaupunkiutopioita. Syy on ilmeinen tilastojen perusteella. Eteläisessä Helsingissä oli 1800-luvulla niin paljon kaupunkilaisille tarkoitettuja kylpylöitä, että Kaartinkaupungin etelänpuoleista Helsinkiä kutsuttiin ”kylpyläesikaupungiksi”. Lähteinä on käytetty Liisa Suvikummun teosta Suomalaiset kylpylät (SKS, 2014) ja Asmo Alhon & Uljas Rauanheimon teosta Helsinki ennen meitä (Otava, 1962). Siellä pystyi myös ruokailemaan, majoittumaan ja hupina purjehtimaan höyrylaivalla Kaisaniemestä silloista vesiyhteyttä pitkin Alppipuiston rantaan
Poliitikot ovat selittäneet luontokadon hoituvan viherkatoilla, mutta toistaiseksi niitä on rakennettu vähän. Helsingissä on 30 laajaa metsäaluetta. Luonto lisää onnellisuutta. Omiin lähipuistoihini kaavaillaan startup-keskusta, kylpylää ja hotellia, vaikka Helsingissä on puoli miljoonaa neliötä tyhjää toimistotilaa. Uutisotsikot kasvavasta hiilidioksidipitoisuudesta tai Amazonin tuhosta pystyy vielä etäännyttämään. Mutta mitä takeita sen muualla sijaitsevan luonnon säästöstä on. Niitäkin vastaan auttavat varjostavat puut ja sadetta imevät viheralueet. Tämänkaltaista ymmärrystä luonnon hyvinvointivaikutuksista kertyy jatkuvasti. Kun kaupunki kasvaa, yhä suurempi joukko käyttää viheralueita, ja niiden luonto kärsii. Antaa viheralueiden olla ja puiden jatkaa kasvuaan. Tämä selvisi tutkimuksessa, jossa päiväkotien pihaan Lahdessa ja Tampereella tuotiin metsämaata ja istutuslaatikoita. Mutta koska ihminen ei ilmeisesti voi tuhoisalle puuhakkuudelleen mitään, niin laastarina sitten edes metsämaata päiväkodin pihalla. Niistä vain kolme on täysin suojassa rakentamiselta, vaikka pääkaupungin metsien luontoarvot ovat merkittäviä. Tiedetään, että viheralueet alentavat stressiä ja verenpainetta ja jopa vähentävät kuolleisuutta. Tiedetään, että puut parantavat ilmanlaatua ja vähentävät melua. Kun jo muutenkin kärsii ympäristöahdistuksesta, on kestämätöntä nähdä lähivihreän vähenevän. Viheralueet ovat kaupungin harvoja tiloja, joissa kuka vain voi viettää aikaa ilmaiseksi. Rakentamista perustellaan kaupungin kasvulla. Sen sijaan kokemus tutun ulkoilupaikan katoamisesta tai leikkikallioiden räjäyttämisestä on väkivaltainen. Mutta edes täällä ei luonto saa hidastaa kaupungin kasvua. Puut kasvavat sentään joskus takaisin, ellei paikkaa peitetä betoniin, mutta lanatut kalliot on tuhottu lopullisesti. Mutta vaikka luonnon arvosta tiedetään enemmän kuin koskaan, sitä jatkuvasti tuhotaan rakentamisen tieltä. 1 4 K O L U M N I M ullassa leikkiminen suojaa lapsia sairastumiselta. Kerro kantasi -palveluun on kirjoitettu satoja luontoa puolustavia kommentteja, mutta siitä huolimatta Keskuspuisto antaa tilaa parkkipaikalle, kalliokeidas jäähallille. Kaupunkilaiset vetoavat viheralueiden puolesta, mutta turhaan. Tilanne koettelee demokratiaa. Helsingissä on asenteiltaan maan todennäköisesti vihrein kaupungivaltuusto. Urbanisti sanoo, että puunhalaajat voivat muuttaa landelle, mutta siellä vasta onkin hakkuita. Miten suhdetta voi vahvistaa, kun sen toista osapuolta jatkuvasti nakerretaan. Sitten ovat ne pienet Lähiluonto joutuu väistymään RIIKKA SUOMINEN K O L U M N I häviävät viherläntit, jotka eivät näytä kaavoittajan kartassa juuri miltään mutta jotka ovat koiranulkoiluttajille tai päiväkodista palaaville rakkaita. Helsinkiläisten mielestä pahin paikallinen ympäristöongelma onkin läheisten viheralueiden häviäminen tai yksipuolistuminen. Parasta luonnonsuojelua olisi jälleen kerran jättää tekemättä. RIIKKA SUOMINEN on helsinkiläinen toimittaja ja ilmastoaktivisti.. Ympäri Helsinkiä on käynnissä tiivistäminen ja täydentäminen. Espoossa on aivan sama meno, kalliot ja metsät jyrätään talojen alta. Sukupuuttoaallon torjuminen vaatisi laajojen maa-alojen suojelua. Samaan aikaan helleaallot ja rankkasateet ovat yleistymässä. Paperilla kaupunki haluaa vahvistaa asukkaiden ja päättäjien luontosuhdetta. Se tarkoittaa, että vanhoja puita hakataan ja kallioita räjäytetään. Kiinnostaa myös, että vinssilläkö ihmiset ja koirat hinataan niille nauttimaan luonnosta. Hotellihankkeita on ennestään käynnissä kolmisenkymmentä. Halutaan luoda ekotehokasta asumista julkisen liikenteen piiriin ja siten kuulemma säästää luontoa muualla. Lasten odotetaan kasvavan luonnonystäviksi samaan aikaan, kun he todistavat päättäjien tuhoavan rakkaat leikkipaikat. Käy kokopäivätyöstä yrittää sulkea silmät lähiluonnon hävitykseltä. Jo kuukaudessa kaupunkilaislasten vastustuskyky sai rauksia, kuten diabetesta, keliakiaa ja allergioita, vastaan koheni. Jäin kyllä miettimään, mitä jää jäljelle siitä metsästä, jonka pinta kuoritaan tarhan pihalle
Liput nyt myynnissä HELSINKIFESTIVAL.FI A K U N T E H D A S H E K U R E N A U LT P U N A M U S TA H A S A N & PA R T N E R S M A R S K I B Y S C A N D I C H A RT W A L L TERVETULOA JUHLAVIIKOILLE! BORIS CHARMATZ: 10000 GESTURES TANSSIN TALO 25.–27.8. TANSSIN TALO 26.8., 28.8. VESTA HUVILA 22.8. HOLLY HERNDON HUVILA 12.–13.8. HUVILA 23.8. LOW HUVILA 2.9. KURT VILE & THE VIOLATORS 22-PISTEPIRKKO CHINEKE! ORCHESTRA MUSIIKKITALO 29.8. HUVILA 16.8. TAYLOR MAC. WAYNE MCGREGOR, OLAFUR ELIASSON & JAMIE XX: TREE OF CODES TANSSIN TALO 12.–14.8
Nyt Samuli Putro kertoo, miksi ja miten se päättyi. Teksti Samuli Putro Kuvat Juuso Westerlund. 1 6 P O IK IEN VÄ L I S E S TÄ YS TÄV Y Y D E S TÄ Zen Café -yhtyeen tarina alkoi raahelaisen lukion tupakkapaikalta vuonna 1987
e l o k u u 2 2 2 1 7 P O IK IEN VÄ L I S E S TÄ YS TÄV Y Y D E S TÄ Jännite. Zen Café -yhtyettä ei olisi ollut ilman Samuli Putron ja Kari Nylanderin ystävyyttä.
Nyt oli aika kertoa se muille. Vaikka tutustuin koulussa joihinkin tyyppeihin, silti minusta tuntui, että olimme. T utustuin Kariin Raahen lukion tupakkapaikalla syksyllä vuonna 1987. Vasta myöhemmin tajusin, että tämä Karihan oli se sama kaveri, joka oli pelastanut minut hakkaamiselta. Kari lopetti lukion kesken, mutta ystävyytemme ei loppunut. Hänellä oli muodikas kampaus ja niittivyö. Sellaisia katsottiin kieroon muualla kuin seurakunnassa. Pete sanoi olevansa samaa mieltä minun kanssani. Olin bändin lauluntekijä ja solisti. Oli siis pakko odottaa seuraavan tunnin alkua. Pääsin kouluun ja muutiin Turkuun. Ei, vaikka kyse olisi yhdestä minuutista. Olin tehnyt lopullisen päätöksen bändin lopettamisesta saman päivän aamuna. Kari sanoi, ettei ehdi, koska hänen täytyy mennä kotiin laittamaan hella päälle. Hän oli määrännyt, että myöhästyneitä oppilaita ei otettaisi enää tunneille sisään. Sitkeä kärpänen surisi voimattomana ikkunalasia vasten. Näin poikien keskellä Karin, joka sanoi minulle, että nyt juokset. Juuri tälle ihastuksen, ihailun ja kiitollisuuden muodostamalle pohjalle perustettiin muutamaa vuotta myöhemmin yhtye nimeltä Zen Café. Kun olimme syöneet, Pete Parkkonen avasi keskustelun. Zen Café oli toiminut viisitoista vuotta. Olin Karin solukämpässä kaksi yötä, sen ajan kun pääsy kokeet kestivät. Äänillä 2–1 Kari hävisi. Juuri sitä olin tupakkapaikalla tekemässä, kun Kari löntysteli seurakseni katoksen alle. Hän kysyi minulta, aletaanko tehdä seuraavaa levyä. Tähän se päättyi. Minuun teki vaikutuksen Karin yöpöytä. Juuri ennen kuin potkiminen alkoi, kuului ääni. Hänen vieressään istui kolmas jäsen, basistimme Kari Nylander. Kun ihmettelin vastausta, Kari jatkoi, että velipoika ei osaa. Tästä rohkaistuneena ilmoittauduin samalla paikkakunnalla sijaitsevan Paasikivi-opiston tiedotusopin linjan pääsykokeisiin. Olimme katsoneet joitain päiviä aiemmin television Hittimittari-ohjelmaa ja olimme samaa mieltä: Yö ei ollut enää hyvä yhtye. V uoden 1989 syksyllä Kari pääsi opiskelemaan Turun sairaanhoito-oppilaitokseen. Tai ainakin melkein. Oikeastaan äitini ilmoitti minut pääsykokeisiin ja sanoi, että tätä tilaisuutta et jätä käyttämättä. Ympärillämme kaupunki aloitteli ujosti pikkujoulukautta. Tarkkailuluokan pojat olivat lyöneet minut maahan perjantai-iltana kaupungilla. Jälkikäteen on ilmiselvää, että bändille kävisi niin kuin teiniaikojen ihastuksille käy. Nyt niin oli käynyt minulle. Tottelin äitiä ja nousin junaan. Ensikohtaamiseni Karin kanssa oli ollut dramaattinen. Meinasin liukastua koko ajan. Hurtin kämpillä kuunneltiin Alice Cooperia ja Guns N’ Rosesia. Minä olin seurakuntanuori. Oli suomirockin kulta-aika. Kämpillä pyöri ikäisiämme tyyppejä, jotka polttivat tupakkaa ja kuuntelivat vinyylilevyjä. Kari taas totesi, että hän olisi halukas jatkamaan. Mutta nyt me sitten juttelimme koulun tupakkapaikalla musiikista. Kari oli passini pahuuksiin. Tutustuin Karin kautta vuotta vanhempaan Korpelan Harriin, joka asui jo omassa kämpässään. Minä sanoin, että ei aleta. Kari oli kovis, minä en. Olin siitä kiitollinen, ja ihailin Karia entistä enemmän. Pete oli rumpali. Juoksin, enkä palannut kaupungille kahteen vuoteen. Hetki oli yhtä epämääräinen kuin huonosti keitetty riisi lautasillamme. Mietin, onko velipoika kehitysvammainen tai jotain. 1 8 O limme ainot asiakkaat kiinalaisen ravintolan upottavilla sohvilla. Tiesin, että seuraavan viidentoista minuutin sisällä melkein kaikki elämässäni muuttuisi. Kari oli erinäköinen kuin lukion muut pojat. Kysyin, käydäänkö koulun jälkeen kahvilla. ”Myöhäsä,” hän totesi Raahen murteella. Se ei ehkä kuulosta dramaattiselta, mutta Kari oli ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta elämäni tärkein ihminen. Kari maksoi laskun, ja lähdimme etsimään seuraavaa ravintolaa. Kun bändit hajoavat tai lopettavat, puhutaan usein ”taiteellisista erimielisyyksistä”. Se oli vanha puutaloröttelö Raahen keskustassa. Minä fanitin Kauko Röyhkää ja Ismo Alankoa. Se oli pahvilaatikko, joka oli päällystetty tupakka-askien kansilla. Mutta Karin ansiosta pääsin porukoihin. Runeberginkadun jalkakäytävä oli muhkuraisen jään peitossa, ja minulla oli kävelykengät. Rehtori oli kyllästynyt oppilaiden jatkuvaan myöhästelyyn. Tuntui, kuin olisin katsellut rocktähteä. Äänensävy oli muistaakseni määrätietoinen, mutta veikkaisin, että katseeni oli lattiassa. Nostin katseeni. Joku sanoi tiukasti, että ei sitä. Meidän tapauksessamme kyse oli kuitenkin ennen kaikkea siitä, että minä ja Kari emme enää pitäneet toisistamme. Oli marraskuinen alkuilta vuonna 2007. Mutta poltin sentään tupakkaa ja olin myöhästynyt, joten Kari hyväksyi minut. Ihastuin Kariin välittömästi
e l o k u u 2 2 2 1 9
2
Kun ehdotin, että meidän täytyy tehdä bändille juliste, Kari sanoi, että niin täytyy. e l o k u u 2 2 2 2 1 ”Jos kuulin jälkeenpäin, että Kari oli ollut jonkun muun kanssa kaupungilla, olin mustasukkainen.” Karin kanssa kahdestaan vieraassa maassa ja suuressa kaupungissa. Siellä näkyi mtv ja sai polttaa tupakkaa sisällä, vähän kuin aikanaan Raahessa. Bändiin myöhemmin liittynyt rumpali Pete Parkkonen taas oli minua ja Karia kuusi vuotta vanhempi ja muutenkin konkari. Pian muutin Helsinkiin silloisen naisystäväni kanssa. Ja tietysti myös Kauko Röyhkää, Sielun Veljiä ja Tuomari Nurmiota. Nirvanan perässä pinnalle nousi paljon kiinnostavaa, uutta musiikkia. Hän oli aina ollut hyvännäköinen ja alkoi nyt tiedostaa sen. Saimme molemmat ruokapaketteja vanhemmiltamme Raahesta. Hän oli. Karilla ja Kirsillä oli lankapuhelin. Velkoja ei laskettu. Hänestä oli alkanut löytyä muita vahvuuksia. Istuimme Karin kämpällä risti-istunnassa lattialla ja kirjoitimme ruutuvihkoon Rumbasta ja Soundista löydettyjä keikkapaikkojen puhelinnumeroita. Odottelin jonkin aikaa rappukäytävässä ja lähdin takaisin omaan asuntooni. Kahden tuopin jälkeen Kari sanoi, että me perustetaan bändi, rupiakko laulajaksi. Jos kuulin jälkeenpäin, että Kari oli ollut jonkun muun kanssa kaupungilla, olin mustasukkainen. Kyllä me osattiin. Pirsigin kirjoittaman kirjan Zen ja moottoripyörän kunnossa pito ja keksinyt nimen siitä. Kari oli lukenut Robert M. Olimme rahattomia ja vietimme suuren osan vapaa-ajastamme kävelemällä kaupungilla. Mikolla ja Karilla oli ollut Raahessa trashmetalbändi Papa Rousin. Karin ja Kirsin mukavasta asunnosta Töölön Mechelininkadulla tuli kaveriporukkamme kohtaamispaikka. Onneksi oli musiikki kanava mtv. Biisit olivat kamalia. Noin kahdeksan kuukautta sen jälkeen, kun bändin perustamisesta oli sovittu, löysimme vihdoin oikean rumpalin nimeltä Tuomo Mäkipaavola. I stuimme turkulaisen kellariravintola Haarikan nurkkapöydässä. Arastelin Mikkoa joskus, koska hän oli pituutensa lisäksi jyrkkä ja arvaamaton. Vuokrani oli olematon. Koska olin edelleen työtön, käytin kaiken aikani bändihommiin. Meil on semmonen bändi ku Zen Café. Pian aloimme haaveilla keikoista. Kävimme usein soittamassa kahdestaan, ilman Tuomoa ja Mikkoa. ”Täs on Samuli Putro terve. Ensimmäisen demon kappaleet olivat nimeltään Joulupata ja Tomujoki virtaa. Se ei haitannut. Jos kumpikaan meistä sai rahaa, menimme heti baariin. Joskus lähdin Karin kämpille niin, etten tiennyt, oliko hän kotona. En minäkään ollut kummoinen, mutta Kari oli vielä huonompi. Kari rynkytti bassoaan sellaisten sointujen pohjalta, joita näytin hänelle. Mikkoon olin tutustunut Hurtin kämpillä, Raahessa. Kari oli sen huonoin soittaja. Kun näytin kaupungilta löytämiäni paperisia keikkamainoksia, Kari kysyi, että osattaskohan mekin tehä tollasia. Kuuntelimme REM:iä, Sonic Youthia, Red Hot Chili Peppersiä, Mudhoneytä ja The Smashing Pumpkinsia. Minä keskityin laulamiseen ja biisien tekemiseen. Parempi ehdotus voitti. Meidän mielestä tietysti varmoja hittejä. Hän flirttaili yleisössä olevien naisten kanssa keikkojen aikana ja niiden jälkeen. Kämpässä ei ollut suihkua, lämmintä vettä eikä puhelinta. ”Kyllä mää voin ruveta,” vastasin. Sitten ruvettiin tekemään. Tapaamiset täytyi sopia tapaamisten yhteydessä. Yhtyeen nimeksi tuli Zen Café. Kari oli mennyt hieman yllättäen naimisiin elokuussa 1991 ja muuttanut sitten vaimonsa Kirsin kanssa Helsinkiin. Minusta tuntui, että Karin kanssa kaikki oli mahdollista. Hän tuntui tietävän, mitä halusi. Soitin sillä kaikki numerot läpi kahden viikon välein ja kerjäsin keikkoja. Omaa tyyliä meillä ei ollut. Zen Cafésta tuli ensisijaisesti meidän bändimme. Kun sellainen paketti saapui, söimme yhdessä makaronia ja tonnikalaa Karin solukämpässä tai minun luonani Stålarminkadulla, Turun telakan kupeessa. Toinen vaihtoehto oli Ratas 68. Lauloimme suomeksi. Sieltä löytyi uudelle bändillemme yhteinen nimittäjä ja sen nimi oli Nirvana. Silloin minä soitin rumpuja ja mölisin sanoja. Hän oli pitkä ja komea mies, joka myös soitti kitaraa ihan hyvin. Aloimme harjoitella Helsingissä. Karista oli kuoriutumassa rocktähti. He pitivät raskaammasta musiikista kuin minä, joka kuuntelin tohkeissani U2-yhtyettä. En ollut näistä käänteistä vihainen tai mustasukkainen, enemmänkin olin Karista ylpeä. V uoteen 1995 mennessä bändimme oli kutistunut trioksi. Olin kuin partiolainen, täynnä intoa ja ideoita. Kari sai niitä useammin. Nyt Kari ja kaverimme Mikko Oesch olivat tulleet moikkaamaan minua Turkuun. Voitasko me lähettää sulle demo kun me haluttas tulla teille keikalle.” Puhelinlaskut olivat poskettomia. Minä taas olin niin naisten kuin miesten kanssa epävarma ja siksi melko toivoton keulahahmo rock-yhtyeelle. Jos koputuksiini ei vastattu, olin pettynyt. Yövyin Karilla tai joskus Mikon luona. Karin kanssa olimme sentilleen samanmittaisia, pieniä ja vikkeliä
Väite oli kohtuuton. Kari oli paitsi rocktähti myös pistämätön seuramies. Se tuntui turvalliselta. Tiesin, että hän tarkoitti Karia. Se ärsytti minua. Pete pysyi erossa nahistelustamme. Jalka saattoi pysyä paikallaan vaikkapa seuraavien kolmien harjoitusten ajan, eikä nuottiakaan soitettu. Kari oli erityisen hyvä keksimään mielikuvitushahmoja, joiden päättömiä elämäntarinoita kuuntelimme keikka-autossa naurusta täristen. Istuin alas ja pahoittelin. Asiaan ei palattu enää koskaan. Pete suhtautui asiaan viileästi, mutta minun ja Karin kaveruus alkoi rakoilla yhä enemmän ja pahemmin. Eniten minua pelotti, etten täyttäisi ihailijoiden odotuksia. Olin vuorotellen sitä mieltä, että en ollut tarpeeksi älykäs tai että olin liian älykäs. Vuosituhannen vaihteessa keikoilla alkoi vihdoin tapahtua. ”Joo, tää on meijän bändi”, vastasin. Haastattelujen lisäksi minun täytyi myös istua loputtomissa markkinointipalavereissa ja olla yhteydessä ohjelmatoimiston kanssa. Minä sain eniten huomiota. Kännissä uskalsin jutella vieraille ihmisille. ”Fanikohtaamiset ovat aina olleet minulle hankalia, mutta humalassa niistäkin tuli siedettäviä. 2 2 levyttänyt jo 1980-luvulla Kebassa ja Toni Rossin yhtyeessä. Tilanne harmitti myös Karia, mutta eri syystä. Toimittaja aloitti kysymällä, että millä tavalla tämä suosion kasvu on vaikuttanut teidän työhönne. Joimme kaljaa, joskus myös viinaa, ja satunnaisesti poltettiin pilveä. Juopottelu oli vielä iloista. Ei se minusta sitä ollut. Emme viettäneet enää aikaa kahdestaan, enkä tunnistanut Karin yrityksiä lähestyä tai auttaa minua. Minusta se ei pitänyt paikkaansa. Kun Zen Cafésta tehtiin 2000-luvun alussa Ylelle dokumentti, Pete sanoi siinä, että jätkät yrittää esittää, että minä teen päätökset, vaikka ne kuitenkin tekee ihan mitä niitä huvittaa. Karille ja Petelle se taas oli ensimmäinen pitkään aikaan. Sitten piti tietysti myös treenata. Kari ehti vastaamaan ensimmäisenä. Pelkäsin koko ajan paljastuvani huijariksi. En ymmärtänyt kysymystä. Karin pikkuveli Urpo Nylander oli keikoilla usein roudarina. Kaikesta on tullut ihan helvetin paljon helpompaa, hän sanoi. Hän oli se, joka ei muka osannut laittaa hellaa päälle. Ensimmäisen, härskisti flopanneen Romuna-levyn jälkeen julkaisija Pekka Ruuska kysyi minulta vaivihkaa, olenko varma, että haluan jatkaa juuri näiden jätkien kanssa. Minua ei enää naurattanut. Kaikesta tästä monipuolisesta ärsyyntymisestä huolimatta kului vuosia, ennen kuin päätettiin, että Urpo ei tullut enää mukaan keikkareissuille. Keikkareissuilla se oli kullanarvoista. Ei ollut enää tarvetta hötkyillä. Olin tutustunut Urpoon jo Raahessa. Vanha vitsi kuuluu, että kitaraan tartutaan sen takia, että voisi vältellä päivätöitä. Olin parikymmentä minuuttia myöhässä. Sellainen rasittava miesselittäjä. Vittu mä lyön tuota jätkää, ajattelin. Olin myöhässä, koska haastattelu oli minulle päivän neljäs. Sillä hetkellä vähät välitin mistään muusta kuin siitä, että saisin ensin viinaa ja sitten nukkua. Silti uskoin siihen, kun Kari kerran niin sanoi. Monet luulevat, että rockyhtyeen dynamiikka perustuu jäsenten väliseen kilpailuun. Hänellä oli raivostuttava tapa nostaa oikea jalkansa bassorummun päälle, jos minä ja Kari tohotimme treenikämpällä jonkun kappaleen sovitusta liian nopeasti eteenpäin. Mitä tahansa Zen Cafélle tapahtui, ajattelin että Pete on sen jo kokenut. Eniten minua pelotti, etten täyttäisi ihailijoiden odotuksia. Pelkäsin koko ajan paljastuvani huijariksi.”. Jos Urpolla ja minulla oli liian hauskaa keskenämme, Kari alkoi murjottaa. Fanikohtaamiset ovat aina olleet minulle hankalia, mutta humalassa niistäkin tuli siedettäviä. Kun katsoin oikealla puolellani heiluvaa, olutta yleisön päälle sylkevää sankaribasistia, ajattelin että jaahas, kai minäkin sitten voin vähän irrotella. Karin horjumaton itsevarmuus kannusti minua ulos ujoudestani. Kari yllytti minua esiintymään rohkeammin, puhumaan lavalla ja tekemään kaikenlaisia temppuja. Minusta taas usein tuntui, että veljeksillä oli salakieli, jota en pystynyt ymmärtämään. Koska minä olin sekä bändin solisti että biisintekijä, pyyntöjä oli alettu kohdistaa minulle. Tuntui, että Petellä oli aina viimeinen sana. Kerran hän kysyi ennen keikkaa takahuoneessa, että miltä susta tuntuu, kun tuolla on salillinen ihmisiä, joista jokainen haluaa susta jotain. Kari oli se, joka sanoi, että meistä tulee Suomen paras bändi. S oundi-lehden toimittaja, Pete ja Kari istuivat jo ravintola Kappelin pöydässä. En miettinyt, miltä Karista tuntui, että yleisö halusi nimenomaan minusta jotain. Aluksi se oli jännittävää ja imartelevaa mutta muuttui pian rasittavaksi. Yhden ihmisen haastatteleminen on helpompaa kuin kolmen
Tiesin, että herkkyyttäni pidettiin myös arvossa. Pete oli perheellisenä yhä harvemmin mukana, kun keikoilta palatessa ryypättiin. Pääni ei kestänyt sitä enää. Sitä paitsi: olimme kuin olimmekin nyt Suomen suosituin yhtye, kuten Kari oli ennustanut. Mutta nyt olimme koko ajan joko humalassa tai krapulassa. Halusin, että Pete olisi. Saavutimme tavoitteen jo vuonna 2000. Minusta tuntui, että työryhmässämme kaikilla muilla oli kivaa paitsi minulla. Hän oli arvaamaton. Myös muita ihmisiä alkoi tulla väliimme. Olimme taas keikoilla. Hän oli minua ja Karia muutaman vuoden nuorempi ja saatanan hyvä työssään. Eri päihteet veivät käyttäjiään yhä kauemmaksi toisistaan. Se ei johtanut siihen, että olisin osannut jakaa niitä muille. Lörpöttely kuului tytöille, jalkapallo pojille. J ulkaisimme vuonna 2005 levyn nimeltä Laiska, tyhmä ja saamaton. Sellaisena tyyppinä, jonka pitää mennä ensimmäisenä treenikämpille, tyyppinä, jolla on avaimet. Sen valmistumisen ja julkaisun välissä oli kerrankin aikaa. Olin oppinut jo ala-asteella, että liiallinen avoimuus poikien kanssa oli virhe. Kari kyllä soitti omat bassoraitansa mutta ei muuten viihtynyt studiolla. Raadoin perse verellä yhteisen asian vuoksi, eikä kukaan tuntunut huomaavan sitä. Ajattelin, että se olisi nähty heikkoutena. Minusta tuli vainoharhainen, enkä pystynyt nukkumaan paukuissa. Minulla ja Maralla oli samankaltainen huumorintaju. Kompensoin asiaa muilla päihteillä. Karista ei mielestäni ollut johtajaksi. Oikeasti olin taas mustasukkainen siitä, että Kari ja miksaaja-Janne tulivat niin hyvin toimeen keskenään. Olin joutunut vastentahtoisesti lopettamaan pilven polttelun jo 2000-luvun taitteessa. Ajatus huvitti Karia ja Peteä. Kari hoiti Teosto-ilmoituksia ja muita konttorihommia sen lisäksi, että oli oikein hyvä päätyössään eli rocktähtenä olemisessa. Janne oli myös lähes kaksimetrisenä upea ilmestys salin keskellä, miksauspöytänsä takana. Luojan kiitos pärjäsin jotenkuten myös jalkapallossa. En tehnyt niin, koska meillä oli tavoite. Ehdotin, että menisimme Harjun nuorisotalolle askartelemaan kolmistaan, siis minä, Kari ja Pete. Porukka vietti paljon aikaa yhdessä myös keikkojen ulkopuolella. Hän oli vanhempi, rauhallisempi ja kokeneempi, kaikin puolin sopivampi. Me siis työnsimme tällä lailla Karia kauemmaksi levyjen tekemisestä. ”Sää osaat olla tosi mukava jos sää vaan haluat olla”, sanoi Kari jonkun huoltoaseman pihalla. Silti tunsin olevani yhä se rillipää, jolle ihan kohta sanotaan, että ota noi lasit pois päästä, niin mä voin vetää sua turpaan. Bändin jätkäporukassa esitin aina vähän enemmän jätkää kuin mitä olin. Hänellä oli päävastuu musiikin sovittamisesta, vaikka hän usein on väittänyt toisin. Kun Karin ja Jannen välit tiivistyivät, se harmitti minua. Jatkoimme tuppisuina. Raha ei siis ollut ongelma, mutta johtaminen oli. Pete taas oli yhä yhtyeen paras ja näkemyksellisin soittaja. e l o k u u 2 2 2 2 3 R ahaa tuli paljon. Taka-ajatukseni oli, että voisimme puhua siitä, mikä bändiä hiersi. Satsasimme siihen, että keikat kuulostaisivat ja näyttäisivät hyviltä. Halusin, että tekisimme tulevan levyn ensimmäisestä singlestä pienen painoksen käsin tehdyillä kansilla. Sen ansiosta meillä oli niitä biisejä, jotka soivat radiossa. Ajattelin itseäni juoksupoikana. Aiemmin en ollut samankaltaisissa tilanteissa tehnyt. Meillä oli kyllä selkeät vastuualueet. Meillä oli oikein mukavaa, mutta en saanut suutani auki. Yhtäkkiä tuntui lapselliselta alkaa kaivelemaan menneitä juttuja. Ajattelimme, että Suomi on niin pieni maa, ettei sellaiselle olisi tarvetta. Kappaleiden säveltäjänä ja sanoittajana olisin voinut lohkaista huomattavan paljon isomman osuuden nimenomaan Teosto-korvauksista. Silloin Pete lopetti työnsä Harjun nuorisotalolla. Lause jäi mieleeni, koska tavallaan Karihan sanoi, että olisitpa taas mukava. Siitä oli sovittu jo ennen ensimmäisen levyn ilmestymistä. K onttasin ulos hotellihuoneesta. Järkevää oli, että palkkasimme lisää teknikoita. Se, ettei bändistä kenenkään täytyisi tehdä mitään muuta työtä kuin soittaminen. Kiertueryhmämme oli paisunut seitsenhenkiseksi. En jaksanut enää olla seurassa, en vain kehdannut sanoa sitä. Hauskana miehenä hän tuli toimeen kaikkien kanssa. Ei minulla ole aikaa olla mukava, kun täytyy koko ajan tehdä tätä meidän bändiä, ajattelin. Välillä hän myös soitti keikoilla kitaraa, jotta minulla olisi enemmän aikaa kekkuloida lavalla. Olisi ehkä ollut. Käytimme sitä enimmäkseen typerästi ja joskus myös järkevästi. Mara Salminen oli tuottanut kaikki levymme. Meillä oli superhitti Piha ilman sadettajaa alla, uusi levy kohta tulossa ja koko vuosi täyteen buukattuna. Uusi miksaajamme Janne Röning oli myös Raahesta kotoisin. Meille muille se oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Aiemmin vitsailimme, että emme olleet päihderiippuvaisia vaan päihdeläheisiä. En osannut puhua asiasta. En yksinkertaisesti halunnut olla johtaja. Olin hamstrannut itselleni liikaa hommia. Minä tein biisit, ideoin levynkansia ja kiertueita, annoin haastatteluja sekä säädin asioita levy-yhtiön ja ohjelmatoimiston kanssa. Silti minusta tuntui, etten kuulunut joukkoon, koska en enää polttanut. Työryhmän sisälle alkoi muodostua leirejä. Teosto-korvaukset, rojaltit ja keikkaliksat jaoimme reilusti. Vietimme kolme päivää nuorisotalon kellarissa leikkaamassa ja liimaamassa. Turha siellä on ylimääräisten lorvia, minä ja Mara ajattelimme. Siellä oli käynnissä keikan jälkeiset jatkot. Olin humalassa, mutta en niin humalassa, etteivätkö jalkani olisi kantaneet. Emme silti koskaan harkinneet managerin palkkaamista. Se oli kehittynyt lukemattomien yhdessä vietettyjen studiotuntien aikana
Pete puisteli päätään ja sanoi, ettei ollut tajunnut kuviosta mitään. Tuollainen, jota sanotaan ajattelijaksi. Kari asui edelleen Töölössä, ja treenasimme keskustassa, Espan lavan alla. Kari sanoi, että ei kyllä onnistu, on menoja. Y ksi ongelmistani oli, että vaikka tein valtavasti töitä, en halunnut ajatella yhtyettä työpaikkana. Kari istui siellä tuttujemme kanssa. Sellaista ei ollut tapahtunut pitkään aikaan. Nämä ajatukset olivat pakofantasioita, vaikka en suostunut myöntämään sitä itselleni. Kuten kaikki älykön roolia haikailevat, haaveilin vetäytymisestä maalle. Sain kerrottua tämän Petelle viisitoista vuotta liian myöhään. Viimeiseksi jäänyt levy Stop ei ollut surkea, mutta emme löytäneet tekemiseen mitään uutta kulmaa. Viimeisen kesäkiertueemme aikana kirjoitin uusia lauluja. Minä kävelin omaan pöytääni kiukkua niellen. Treeneistä ei meinannut tulla mitään, kun puhisin kiukkuani. Emme puhuneet mistään tärkeästä, mutta se, että edes puhuimme, tuntui hyvältä. Ilman Peten auktoriteettiasemaa käyttäydyin kuin hemmoteltu kakara, sellainen, joka oli pettynyt joululahjoihinsa. Kerran olin jättänyt keikkakenkäni Tavastian takahuoneeseen. Meistä sellainen oli oksettavan kokoomuslaista. Ikäkriisini keskellä bändimme ei enää kehittynyt. Mutta työ oli tuskastuttavan hidasta, koska emme osanneet oikein käyttää laitteita. Ajauduin kohti neljänkympin kriisiä. Hän oli koko ajan luullut, että kaikilla muilla paitsi hänellä itsellään oli bändissä ihan mahtavaa. Rupesimme juttelemaan, ihan niitä näitä. Tavastia oli Karin kävelymatkalla. Kehtasin vielä kysyä, että voisitko sä hakea ne kengät nyt. Olin maan ykkösyhtyeen solisti, mutta en osannut enää edes ryypätä parhaan kaverini kanssa. ”Olimme yhtä aikaa ammattimaisesti toimiva, yhteen hioutunut työryhmä – ja toisaalta sakki toisiinsa kyllästyneitä, keskenään kinastelevia puoli humalaisia amatöörejä.”. Hakisin apurahoja ja saisin niitä. Siinä missä toiset siirtyivät bändeineen kohti yrittäjyyttä, me heiluttelimme verokorttejamme ylpeän vasemmistolaisina. Niin kauan kun Pete oli ollut Karin ja minun välissä, asiat olivat pysyneet hallinnassa. Harjoitusten jälkeen hain kengät Tavastian takahuoneesta ja ajattelin, että nyt kyllä menen kaljalle. Varmaan Karikin huomasi sen. Kiintymykseni Kariin valui minuun kuin poistuvan krapulan helpotus. Tämän moraalisen ylemmyydentunnon kääntöpuolena emme saaneet organisoitua edes keikoilla tapahtuvaa paitamyyntiä. Ajattelin, että niin kai se sitten on. Raivostuin siitä aivan kohtuuttomasti. En osannut vieläkään iloita suosiosta. Huomasin sivusilmällä, että muut vaihtoivat katseita. V uoden 2007 kesä oli Zen Cafén viimeinen. 2 4 juuri mitään, mutta nyt aloin käyttäytyä suoraan sanottuna pikkumaisesti. Kiukuttelin kengistä. Mutta kun Pete alkoi etääntyä minusta ja samalla koko ryhmästä, tunsin jääväni yksin. Koirastakin puhuttiin. Olimme yhtä aikaa ammattimaisesti toimiva, yhteen hioutunut työryhmä – ja toisaalta sakki toisiinsa kyllästyneitä, keskenään kinastelevia puolihumalaisia amatöörejä. Kari nautti roolistaan suurten yleisöjen edessä ja minä tunsin itseni yhä edelleen ulkopuoliseksi. Silti tiesin, että asiat ja asetelmat bändin sisällä olivat muuttuneet. Muistan yhden hetken kiertueelta, joku paluumatka jostain, yleensä kai pohjoisesta. Treeneissä kävi ilmi, että Kari oli unohtanut asian. Halusin jatkaa bändissä ja samaan aikaan en halunnut. Kari oli sanonut yhtyeen alkuaikoina monta kertaa, että tämä on viimeinen bändi, mihin hän aikoo satsata. Tarkemmin sanottuna: niin kauan kun Pete oli yläpuolellani, minusta tuntui, että olin turvassa. Olin täyttämässä 37 vuotta, mutta halusin olla jo vanhempi. Lähdimme kesäkiertueelle triona. Pyysin, että hän nappaisi kengät mukaansa matkallaan harjoituksiin. Siis esitys muille bussissa istuville, että kyllä tämä tästä, katsokaa vaikka. Lurputtelimme kaljaa bussissa, ja jossain kohtaa menin Karin viereen istumaan. Tuollainen minäkin haluan olla, ajattelin. En soittaisi enää festivaalikeikkoja vaan kasaisin ryhmän, jonka töitä kutsuttaisiin esityksiksi. Tarvitsin hyväksyntää itseäni vanhemmalta mieheltä. Rokkaaminen oli alkanut tuntua lapselliselta. Olin myös toisenlaisen elämänmuutoksen keskellä. Osa aikalaisyhtyeistämme oli yhtiöittänyt toimintansa jo aikoja sitten. Sellaista musiikkia, jota ei arvioitaisi kaupallisen menestyksen perusteella. Olin kiinnostunut uudesta kuvataiteesta ja kävin katsomassa nykytanssiesityksiä. Silti mietin samaan aikaan, onko tämä esitys. Toistimme jääräpäisesti samaa kaavaa, vaikka olimme yrittäneet muuttaa toimintatapojamme. Pete oli etäinen, juro itsensä. Menin Rytmi-baariin. Seisoimme kotini eteisessä, kun aloin avautua humalassa. Pete oli hankkinut äänityskalustoa, jotta voisimme tehdä parempia demoja. Siellä kirjoittaisin musiikkia rauhassa. Olimme ostaneet naisystäväni Teriken kanssa ensimmäisen yhteisen asuntomme Helsingin Käpylästä
e l o k u u 2 2 2 2 5
2 6
Minua pelotti, miten Kari suhtautuisi. Minun kaljani oli jo puolivälissä. Lensimme seuraavana päivänä Helsinkiin. Jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla minusta tuntui, että vaikka kaikki oli toisin, mikään ei ollut muuttunut. Kirjoitan sen ensin vain valmiiksi. Olin etuajassa. Ehkä tilanteen epätoivoisuus vaikutti siihen, että siitä tuli ihan hyvä, tai ainakin hitti. Rossi myös editoi artikkelin.. Lopuksi kysyin Karilta, että miksi ihmeessä hän aikanaan tuli pelastamaan minut Raahessa hakkaamiselta. Soitimme viimeisen keikkamme Vuokatissa elokuussa 2007. ”Olihan se surullista luettavaa”, hän aloitti ja katseli kenkiään. Sitten kysyin, mikä siinä oli surullista. Määrittelemätön tauko on mielessäni lopullinen. En voinut olla ajattelematta Raahen lukion tupakkapaikkaa vuonna 1987. En uskonut, että bändimme kiinnostaisi ketään näin pitkään. Olin niin huojentunut kiertueen loppumisesta, että moikkasin iloisesti lentokentän baarissa istunutta Juha Veijosta, näyttelijää, jota en ollut koskaan tavannut. Tapasimme toisena pääsiäispäivänä ravintolassa Helsingin Hakaniemessä. Siis silloin, kun tapasimme ensimmäistä kertaa. Minun teki mieli heti puolustella, että onhan siinä hauskojakin kohtia, mutta olin hiljaa. Vaikka musiikintekijä tarvitsee yleisöään, comeback ilman halua soittaa yhdessä tuntuisi minusta lähinnä rahastukselta. Hän roikotti sitä ensin hetken muovisen roskakorin päällä ja päästi sitten hitaasti irti. Tunnistin ajatuksen ja ihmettelin hetken, miten oikein hukkasimme sen kaiken. Tämä ei nyt kyllä mene yhtään helpompaan suuntaan, ajattelin. Siihen aikaan tuollaisesta päätöksestä oli tapana käyttää ilmaisua määrittelemätön tauko. Istuimme hetken hiljaa ja joimme kaljamme loppuun. Se on ollut minulle yllätys. Emme välittäneet siitä, miten kuuluisi elää. Sitten Karin sävy muuttui. Ei tarvinnut hävetä, hän vastasi. Hän sanoi, että bändissä oleminen oli mahdollistanut arjen, jossa ei ollut muita sääntöjä kuin meidän omat. Pari kuukautta myöhemmin sitten istuimme kiinalaisessa ravintolassa ja päätimme, että emme jatkaisi. Kari jatkoi, että hänet oli haluttu tehtävään, koska hän tunsi kaikki pikkukaupunkimme kovikset. Kysyin, että haetaanko toiset. Kun levy parin vuoden kuluttua julkaistiin, kysyin Karin mielipidettä siitä. K un tämä kirjoitus oli saatu melkein valmiiksi, soitin Karille ja pyysin häntä lukemaan tekstin. Moikkailimme ja nostelimme tuoppejamme. Seisoimme pääsiäisen hiljentämän Hämeentien varressa. Keikan jälkeen näin, kun Kari pudotti hiestä märän, loppuunkäytetyn keikkaliivinsä roskiin. Kari tuli tapaamiseen minuutilleen. Siitä, että hän tunsi aina olevansa minun ja Peten luovuuden jarruna, perästävedettävänä ja pöljänä basistina. Takahuoneen kelmeässä, olutkaapeista heijastuvassa valossa se näytti dramaattiselta ja lopulliselta. Vaikka en tiennyt sitä, kirjoitin ensimmäistä soololevyäni. En halunnut säikäyttää Karia. ”Mää olin tukioppilas yläasteella, mun homma oli katella ettei heikompia rääkätä.” Olin hämmästynyt. En siis usko, että siihen ryhdytään. Sitten tajusin, että juuri siitähän minä olin kirjoittanut viimeiset kuusi viikkoa. Zen Cafén paluuta on vuosien mittaan toivottu toistuvasti. Kari tuskin ajatteli mitään sellaista, hän vain hankkiutui eroon haisevasta liivistään. Vaikka musiikintekijä tarvitsee yleisöään, comeback ilman halua soittaa yhdessä tuntuisi minusta lähinnä rahastukselta. e l o k u u 2 2 2 2 7 Zen Cafén paluuta on vuosien mittaan toivottu toistuvasti. Venla Rossi auttoi Samuli Putroa tämän artikkelin kirjoittamisessa. Kari alkoi puhua siitä, miten hän oli kokenut jäävänsä ulkopuolelle. Elämä on juhla -nimiraidan viimeistelin murenevan bändimme keikkabussissa juhannusaattona matkalla Kokkolaan. ”No se, etten osannut tukea kaveria silloin, kun se olis tarvinnut,” Kari jatkoi. Mikä helvetin tukioppilas. Se on ollut minulle yllätys. Jotenkin Kari näytti pienemmältä ja hauraammalta kuin se Kari, jota olin ajatellut, kun kirjoitin tätä juttua. ”Käydäänkö samalla röökillä”, Kari vastasi. Vastasin, että totta kai. Se oli mukava, karimainen vastaus. Katupöly teki laihoja aaltoja kuivan asfaltin pintaan. ”Lähetäthän ton jutun Petelle kans”, Kari sanoi. Sellaisessa porukassa oleminen oli tuntunut vahvalta. Alkoi itkettää kamalasti, mutta yritin olla pyyhkimättä silmäkulmiani. Kari vastasi heti. Hänellä oli sanavaltaa sekä hakkaajiin että hakattaviin. En uskonut, että bändimme kiinnostaisi ketään näin pitkään. Tämä rocktähtikö
Silti hän lähtisi, jos riviin käsketään. Tuskin käsketään, sillä armeija haluaa nuoria ihmisiä. 2 8 TA I S T E L U N I Puolustusvoimat teki Sammeli Heikkisestä pasifistin. Teksti Sammeli Heikkinen Kuvitus Pauli Salmi
e l o k u u 2 2 2 2 9
Puolustusvoimien sodan ajan vahvuus on 280 000 ihmistä. Mutta sivari kestää kaksi kertaa niin pitkään kuin lyhin asepalvelus. Lukitsin pyöräni varuskunnan aitaan. Kaikki. Olin lyhyt ja aika vähävoimainen. Odotimme, että kello tulee niin paljon, että armeijaan voi lähteä. Niitä jaettiin kasarmialueen alle kaivetussa luolastossa. Näihin tavallisiin tyyppeihin vaikuttavat tietenkin myös muut elämänkokemukset ja edeltävien polvien kokemukset. Jokainen sai valtavan kangassäkin, johon kaikki kama mätettiin. Puolustusvoimien tietojärjestelmässä kyllä on listattu yksiköt ja niihin kuuluvat sotilaat, sekin, millaiseen käyttöön nämä yksiköt on tarkoitettu. Suomen itsenäisyyden aikana armeija on ollut olemassa itänaapuria vastaan taistelemista varten. Maanpuolustus ei ole vapaaehtoista, vaan laki velvoittaa siihen. Samoin käy, jos reserviläinen ei tule riveihin, kun reservejä pannaan liikekannalle. Sen tähystysaukosta näkyi puolet nuoresta miehestä. Tämä on yksi tarina. Ensimmäisen armeijaviikon aikana kaduin monesti valintaani (ja myöhemminkin, monesti). Sotapoliisi päästi ajoneuvon Santahaminan varuskunta-alueelle. Ukrainalaisten etu taas on ollut halu puolustaa maata, tarvittaessa asettua hengenvaaraan ja tappaa. Mutta sotilaat ovat kuka missäkin: ajamassa taksia, kirjoittamassa sähköpostia, katkaisemassa vastasyntyneen napanuoraa – tai synnyttämässä – juopottelemassa, siivoamassa, pitkästymässä taloyhtiön kokouksessa. Se tarkoittaa, että Puolustusvoimien sisäistä turvallisuustasoa on nostettu. Vakaumus elämän pyhyydestä ei kestänyt vertailussa. Muodoton säkki oli melkein mahdoton kannettava ja painoi kai kymmeniä kiloja. Samanikäisiä sällejä, 19-vuotiaita, piti herroitella, koska näillä oli kauluksessa alikersantin kaksi kulmarautaa. Ilman aitoa halua ei reserviläisistä kuitenkaan synny tehokasta armeijaa. Muistan, miten pidin joku ilta kädessäni puhelinta – Nokia 5110, ensimmäinen puhelimeni – ja selailin puhelinluettelosta niiden ihmisten nimiä, jotka eivät olleet armeijassa. Saati että olisin mennyt aseistakieltäytyjänä vankilaan. Olisin voinut valita. Venäjä vaikutti säyseältä ja heikolta. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa, armeija alkoi kiinnostaa eri tavalla. Kenties sillä kosketuksella on merkityksensä. Suomessa se laitos, joka tekee ihan tavallisista tyypeistä sodan ajan joukkueita, pataljoonia ja prikaateja, on Puolustusvoimat. Ahdistuksen kaveriksi tuli fyysinen tuska. Toimiston ovi ei ollut lukossa. Jos asevelvollinen ei astu hänelle määrättyyn palvelukseen, seuraa rangaistus. S einäkellon viisari mateli. Ahdistus oli möykky sisuksissa, muiston siitä saa vatsanpohjaan vieläkin. Sisällä vuoroa piti odottaa huoneessa, josta vei kolme ovea eri asiakaspalvelijoiden luo. Lapsuudessa ja vielä lukiossakin vakaumukseni oli muotoutunut epämääräiseksi liberaaliksi möykyksi. Sillä sodan ajan puolustus nojaa yksittäisiin ihmisiin, joista jokaisella on omat syynsä toimintaansa ja oma tarinansa. Sota oli yli tuhannen kilometrin päässä, täällä siitä muistutti Puolustusvoimien Uudenmaan aluetoimiston seinään oven viereen kiinnitetty keltainen kyltti, jossa oli suuri B-kirjain ja selitys: turvallisuustaso Bravo. Heikon moraalin ongelmat näkyivät Ukrainassa, kun venäläisjoukkojen eteneminen ei onnistunut. Mediatietojen mukaan hyvinkin moni reserviläinen on tehnyt saman kuin minä: käynyt kysymässä, millaisiin joukkoihin hänet on sijoitettu Suomen sodan ajan armeijassa. Tuollaisia nuoria miehiä, melkein poikia vielä, on palanut viime kuukausina tuollaisiin kuljetusajoneuvoihin Ukrainassa. Viinaa sentään olin oppinut juomaan, tupakoimaan oppisin armeijassa. Jos olisin voinut valita, en olisi mennyt. Ja säkkiä lähdettiin repimään ylös mäkeä kohti kasarmia. Neitsytkin. Olin lyhyt, en erityisen urheilullinen ja melkein nörtti. Sodan takia olin kuitenkin saapunut tänne. Olimme kai kaverini Ollin luona, kotonani en ainakaan ollut. En muista, millainen kello oli, enkä oikein seinääkään. Niin tosi kuin tarina voi olla. Osa sitä möykkyä oli ajatus siitä, että tappaa ei saa. Sen muistan, että jossain vaiheessa, odottelun jälkeen, lähdimme hakemaan varusteita. 3 P uomin takana odotti panssaroitu miehistönkuljetusajoneuvo. Vuoden 1999 alussa Suomella ei ollut vihollisia. Hirveän paljon on muistista hävinnyt: millainen oli sää, moneltako kasarmille lopulta mentiin, selvisikö vasta siellä, mihin joukkoon varusmiesajaksi joutuisi, mitä ensimmäisenä päivänä lopulta tehtiin. Sitä paitsi vaikka jokainen tietää, että armeija käydään vain siksi, että sodan tullessa on toivottavasti valmis taistelemaan, siis tappamaan toisia ihmisiä, tappaminen oli kaukana, sota vielä kauempana. Kun armeija nojaa kansalaisten haluun taistella, siihen liittyy aina pieni epävarmuus: entä jos ne eivät taistelekaan. En halunnut armeijaan, varusmieheksi, palvelemaan maatani aseellisesti. Päivät alkoivat järjettömän aikaisin tylyllä karjaisulla. Asevelvollinen voi mennä myös siviilipalvelukseen. Juuri nyt tätä armeijaa ei ole olemassa. Itse olen viimeistä sukupolvea, jolla on ollut suora kosketus sodan käyneisiin ja siitä kärsineisiin suomalaisiin. Jos tällainen 43-vuotias hiukan ylipainoinen reserviläinen haluaa tietää, mitä suunnitelmia Puolustusvoimilla on hänen varalleen sotatilanteessa, aluetoimisto on ainoa paikka, josta tietoa voi saada. Halusin tietää, missä minun pitäisi seisoa tai maata, jos sota sattuisi tulemaan tänne saakka. Komposiittikypärä päässä, rynnäkkökivääri kädessä
e l o k u u 2 2 2 3 1
Sattumalta hän ylitti rajan hyvin läheltä isänäitini kotitaloa Kuhmon itäreunalla. Siinä jär jestyksessä ulkopolitiikassa tärkeintä oli, että Neuvostoliitto pysyy niin tyytyväisenä, ettei sillä ole halua hyökätä Suomen kimppuun. Alle 20vuotiaitakin kaatui 3 500. Hän oli soti laskotisisarena ja opettajana Kannaksella ja vielä hoitajana Torniossa sotilassairaalassa. Pappa kasvatti mummon kanssa viisi lasta, rakensi talon Muhokselle, oli rakentamassa vesivoimaloita ja pystyttämässä voimalinjoja. Kuten Tommi Uschanov muistuttaa kirjassaan Miksi Suomi on Suomi, veteraanit eivät olleet ensisijaisesti sotaveteraaneja sodan jälkeen. Paljon sai antaa periksi, ja puhua kauniita ikuisesta ystävyydestä, kunhan sotaan ei tarvinnut enää joutua.. Päävastuun taistelemisesta ja sen seurauksista kantoivat nuoret miehet. Sotasampopalveluun kerättyjen tietojen mukaan heistä yli 58 000 oli 20–29vuotiaita. Tai ei taloa silloin ollut, sen olivat puolisentoista vuotta aiemmin polttaneet suomalaiset sotilaat, kun alue oli talvi sodan alkuaikoina jätetty puolustamatta. Jatkosodassa kuolleista nuorten osuus oli vielä suu rempi kuin talvisodassa. Rajan ylittämisen jäl keen papan porukka oli tullut Vuokkiniemen kylään, linnun tietä kolmisenkymmentä kilometriä Suomen rajalta. Lopussa muisti alkoi mennä ja menneisyys sekoittui nykyisyyteen. Lapsena istuin mielelläni papan kanssa siellä. Voliseminen tarkoittaa Muhoksen seudulla valitta mista, voihkimista, itkemistä. Pappa opetti minut käärimään hänelle sätkiä sätkäkoneella. Tupakkaa hän poltti kovasti, yleensä mummolan lisärakennuksessa, huoneessa autotallin vieressä. Kun toinen isoisäni kuoli jo hyvän aikaa ennen syntymääni, opin pitämään ihan normaalina sitä, että papat tekevät lihakeittoa ja rieskaa, siivoavatkin. Talvi ja jatkosodassa kuoli noin 95 000 suo malaista sotilasta. Noihin aikoihin hän kyllä oli käynyt rajan takana katsomassa entisiä taistelu paikkoja. Sen jälkeen käydyn Lapin sodan aikana armei jaa jo kotiutettiin kovaa tahtia, Neuvostoliiton vaatimuksesta. Pappa muisteli sodan alkuviikkoja. Mummo asui elämänsä viimei set vuodet vanhempieni luona. Ä idinisäni täytti vuoden 1941 huhtikuussa 18 vuotta. Käy tännössä kuvio ei ole näin yksioikoinen, eli joukoissa on van hempiakin reserviläisiä ja osa nuoremmista ei enää ole sodan ajan joukoissa. Vaikka sota oli vain hetki papan koko elämästä, se oli sel lainen hetki, jota vielä elämän illassa tuli tarvetta muistella. Toi sesta päästä työnnetään sisään iso osa miesikäluokasta ja vajaa tuhat naista, toisesta päästä tulee viimeistään vuoden kuluttua valmiita varusmiehiä, jotka pääsevät reserviin. Rauhan aikana Puolustusvoimat on tuotantolaitos. Pappa ei paljon sodasta puhunut. Pappa metsästelikin kai jossain vaiheessa, mutta kalas tamisesta hän tykkäsi oikeasti. Periaatteessa sodan ajan armeija voitaisiin perustaa niistä reserviläisistä, jotka ovat käyneet armeijan korkeintaan 15 vuotta sitten. En tiedä, miksi pappa muisteli juuri sitä. Pappa muistaakseni puhui siitä, että saksalainen ”alkoi volista”. Toivottavasti armeijan arki on nykyään toista. Kun mummo menetti toimintakykyään tapaturman ja sairau den vuoksi, pappa opetteli tekemään ruokaa ja leipomaan. Kovin paljon myöhemmin se ei ole voinut olla, sillä pappa kuoli muutama vuosi armeijasta pääsemisestäni. Varmaan myös jatkuvaa tus kasta huutamista. 3 2 oli aikataulutettu, joka paikkaan piti mennä marssien osas tona. Ne kiinnostivat minua valtavasti, sota ylipäänsä kiinnosti. Isovanhempien ja muiden sen ikäluokan puheista ja tou huista jäi käsitys, että sotaa on vältettävä, melkein millä kei noilla tahansa. Vuo sittain Puolustusvoimat tuottaa vajaat 20 000 uutta sotilasta. 30–39vuoti aita kaatui noin 27 500. Mummo alkoi pelätä pommikoneita, yli 70 vuotta sodan jälkeen. Isänäitini, se mummo, jonka kotitalon läheltä pappa sotaan lähti, eli vielä pidemmän elämän kuin pappa. Sodan ajan armeija on ollut liikekannalla, koottuna, viimeksi jatkosodassa. Omanikäisiäni, 40–49vuotiaita, kuoli 4 500. Joskus jouluna, kun sukua oli koolla mummolassa ja aikui set joivat myös alkoholia, pappa saattoi kertoa sotajuttuja. Aivan viimeisinä vuosinaan pappa alkoi puhua enemmän sodasta. Sanavalinta nauratti minua, mutta pappa ei tainnut nauraa. Hänen elämästään sota oli lopulta lyhyt pätkä. Kylässä oli taisteltu hiljattain, kuolleet neuvostosotilaat olivat kerää mättä, ruumiit pitkin raittia. Punaarmeijalle ei jätetty lämmittelypaikkoja. Nämä nuoret lisätään sodan ajan joukkoihin. Pukeutumisestakin päätti joku toinen, monesti typerästi. Mummo näki sodassa kaikenlaista hänkin. Mutta kyllä armeija on aina tykännyt nuoresta lihasta. Minulle pappa puhui sodasta vasta, kun istuin samassa huoneessa polttamassa itsekin. Nykyään joukkojentuotantolaitos tuottaa yhden nykyisen kokoisen sodan ajan armeijan noin 15 vuodessa. Systeemin tarkoitus toki on sama. Parinkymmenen asteen pakkaseen mentiin ohuessa sarka univormussa, eikä karvalakin läppiä saanut kääntää korville. Kun Suomen joukot lähtivät saman vuoden heinä kuussa tunkeutumaan Neuvostoliittoon, pappa meni sotaan kolmannen divisioonan pioneerijou koissa mukana. Enää en juurikaan papan juttuja muista, lukuun ottamatta irrallista pätkää, jossa pappa – oletettavasti osana jotain suurempaa yksikköä – oli menossa saksalaisten mukana jonnekin ja joku saksalaisista – saku, niin kuin pappa sanoi – haavoittui. Tappiotilastoissa piikkinä erottuvat 21–23vuotiaat. Ehkä siksi. He olivat miehiä ja naisia parhaassa iässään. Se oli oman armeijaaikani jälkeen, sillä olin oppinut tupakoimaan intissä. He rakensivat Suomen sodanjälkeisen järjestyksen
Kirjoitan tämän edelleen ylpeydellä, vaikka ampumataidosta ei ole ollut minulle elämässä mitään muuta hyötyä, kuin varusmiesaikana ansaittu yksi ylimääräinen lomapäivä. rk-62, kuten moni muukin ase, on melko suora kopio maailman kuuluisimmasta aseesta ak-47:stä eli Kalašnikovista. Rynnäkkökivääriä olimme kokeilleet, meitä oli maannut useampi jossain kasarmin käytävällä. Laukauksen ääni ei suoraan piipun takana kuulunut kuulosuojainten läpi, mutta kaasumännän takaisin potkaisema luistin ja aseen uudelleenl atautumisen ääni kuului. Ampuminen on harvoja asioita, joita olen armeijasta ikävöinyt. Tähän ajatusrakennelmaan varmaankin nojaa ylpeyteni siitä, että olen hyvä ampuja. Kun sen teki hyvin, pieni kolikko pysyi tähtäimen päällä, kun liipasin lasautti iskurin tyhjään patruunapesään. Puristin liipasinta, kunnes ase laukesi. Se ei voi pitää paikkaansa, sillä kuulosuojaimet olivat korvillani ja kymmenet aseet paukahtelivat ympärillä. e l o k u u 2 2 2 3 3 ”Ase alkoi edustaa minulle valtaa. En enää. Suomen armeijan perusase on edelleen sama rk-62, rynnäkkökivääri vuosimallia 1962. Kolmen laukauksen muodostamasta reikänipusta voi sitten taulusta katsoa, mihin suuntaan tähtäintä pitää säätää, jotta voi osua taulun keskelle. Voisin olla hyvä sotilas. Makuupatja piti levittää omalle paikalle. Tappaja. Ammuttiin makuulta, joten matkaa tauluihin oli 150 metriä. En ollut koskaan ampunut kiväärillä, lukuun ottamatta viittä laukausta, jotka ammuin joskus yläasteella kaverin luona pienoiskiväärillä, joka on aseena paljon rynnäkkökivääriä hintelämpi. Niitä kolmea laukausta ja pientä reikäkasaa mietin monta kertaa jälkikäteen. Ampumaan pieniä metallikappaleita 700 metrin sekuntivauhtia kymmenien ja satojen metrien päähän, tappavina. Ampuminen tuntui heti hyvältä. Olin kai keskinkertainen varusmies. Alikersantti asetti etutähtäimen päälle kymmenpennisen. Äärimmäisen vallankäytön mahdollisuutta ja vieläpä niin, että voi itse pysyä hyvin suojassa vastavoimalta. Ne piti lipastaa, työntää banaanin muotoiseen lippaaseen peräkkäin. Rynnäkkökivääristä tajusi heti, että näin se oli tarkoitettu käytettäväksi. Kun ensi kerran lähdimme ampumaradalle kasarmilta, oli helvetin kylmä. M uistossani kuulen äänen, jonka luoti päästää osuessaan männyn kylkeen. Sen jälkeen voi olla 150 metristä tappavan tarkka. Kerta kiellon päälle: olin oikeasti jonkinlainen luonnonlahjakkuus ampujana. P appa oli vuotta nuorempi joutuessaan sotaan kuin minä olin mennessäni armeijaan. Ylpeys ei ole niinkään ylpeyttä siitä, että voin tehdä reikiä pahviin, vaan ylpeyttä siitä, että voin tarvittaessa tehdä reikiä ihmiseen. Ampumaradalla aamu hämärsi. Pelkäsin kai melko paljon. Joku kapiaisista kävi läpi ampumisen vaiheet. Kun kaikki olivat sisällä, peite laitettiin kiinni ja vähäkin valo hävisi. Lavan päällä oli kehikko, jonka yllä pressu. Aseen oikeassa kyljessä on kaarevaksi muotoiltu ehkä kolmisenttinen tappi, joka liikkuu urassa. Ase alkoi edustaa minulle valtaa. Tein sen mitä käskettiin, harvoin enemmän. Jokaiselle jaettiin kolme patruunaa. Senkin lomapäivän lopulta saivat melkein kaikki kehnommatkin ampujat, niin monesti siihen oikeuttava ampumakoe tehtiin uusiksi. Silti: tsip–tsap–poks. Vielä paremmalta, kun kävelimme kohdistuslaukausten jälkeen taululle ja näin juuri 150 metrin päästä ampumieni kolmen luodin reiät taulussa pienessä sievässä nipussa. Pakkasta ainakin 25 astetta, eikä aamu vielä valjennut. Luoti osui kolmi-nelikymmensenttiseen männynrunkoon ja tuli ulos takaa, vaaleita säpäleitä mukanaan, osui muutaman metrin päässä toiseen samanlaiseen runkoon ja tuli ulos samalla tavalla ja pysähtyi. Oman rynnäkkökiväärin sarjanumero piti opetella ulkoa, ja muistin sen vuosia armeijan jälkeen. Lempinimi tulee pääsuunnittelija Mihail Kalašnikovilta. Hämärässä taulu näytti mitättömän pieneltä. Näillä piti ampua kohdistuslaukaukset. Monissa muissakin aseissa lataaminen tapahtuu samalla liikkeellä, mistä sanonta ”liikkuvat taa”. Äärimmäisen vallankäytön mahdollisuutta ja vieläpä niin, että voi itse pysyä hyvin suojassa vastavoimalta. Lava tuli aivan täyteen alokkaita, piti kyyhöttää jotenkin kyykyssä. Tähän ajatusrakennelmaan varmaankin nojaa ylpeyteni siitä, että olen hyvä ampuja.” Miten paljon Mauno Koiviston varovaisuudesta Neuvostoliiton hajotessa oli lopulta perua jatkosodan loppuvuosilta, muistumaa pikakiväärin potkaisusta olkaan, kun ampuu kohti ihmistä. Sitten piti puristaa liipasinta tasaisesti. Ampumisessa olin luonnonlahjakkuus. Käytännössä ampumataidottomalle ihmiselle voidaan antaa ase, tunti pari koulutusta ja muutama patruuna. Pimeässä meidät komennettiin suuriin maastokuorma-autoihin. Jotenkin tähtäyspaikka löytyi taulun puolivälistä. Aseen tukki ja perä välittivät patruunan ruutilatauksen räjähtämisen töytäisyn olkapäähän, yllättävän vaimeana. Kun sen vetäisee reippaasti taakse, aseen saa ladattua
Noin 40 000 sotilasta kuuluisi niin sanottuihin operatiivisiin joukkoihin. Kävelimme tielle, vihollisten luo. Kipinässä ei tarvinnut valvoa, kun ilman kaminaakin tarkeni. Loppusota loppui puoliväliin, jäljellä olevat päivät vetelehdittiin ympäri kasarmia, tehtiin tyhmiä jekkuja kuin muutamaa vuotta nuoremmat pojat. Sodan ajan armeija on olemassa Puolustusvoimien tietojärjestelmissä, mutta ulkopuolisille sitä ei kerrota. ”Yleensä se sijoitus putoaa kolmenkympin jälkeen”, nuori mies toteaa. S antahaminassa pääsen viimein aluetoimiston tiskille, ja ystävällinen asiakaspalvelija löytää tietoni nopeasti. Minulla ei ole sijoitusta sodan ajan joukoissa, kuulun yleiseen reserviin. Silti se jäi harmittamaan lopulta. Siis ”taistelussa”. Olisinko ollut hyvä sotilas muutenkin kuin ampujana. Niillä suovedestä sai juotavaa. Tai keltaisten, saattaa olla, että sinisiä olimme me. Suurimmalla osalla reserviläisistä ei ole sodan ajan sijoitusta. Niissä oloissa se maistui hyvältä. Yhden päivän pitkällä, kuumalla marssilla vesi loppui. 3 4 kolmanteen runkoon. Se lienee jälkiviisautta, tarinaa, muttei aivan valhetta kumminkaan. Tsip-tsap-poks. Meille oli jaettu vedenpuhdistustabletteja. Ehdimme kulkea muutaman päivän rapisevan kuivia kainuulaisia kankaita, pölyäviä hiekkateitä ja läpi suonkin. Noin 95 prosenttia sodan ajan joukoista olisi reserviläisiä. Puun takanakaan ei ole turvassa. Niin sanottua loppusotaa, viimeistä sotaharjoitusta. Siis asevelvollisuuden suorittaneita kansalaisia, valtaosin miehiä, jotka ovat täysi-ikäisiä mutta korkeintaan 50-vuotiaita (miehistö) tai 60-vuotiaita (päällystö). Teki valtavan vaikutuksen ymmärtää, millainen on rynnäkkökiväärin luodin läpäisykyky. Ammattisotilaita on reilut kahdeksantuhatta. Nousimme suolta metsän puolelle, puiden välistä näkyi hiekkatie. Maastopukuiset hahmot alkoivat nousta kankaalta. Näistä siviilejä on noin 4 300. Loput 140 000 ovat alueellisia ja paikallisia joukkoja. Loppusodassa piti nimen mukaan sotia, siis harjoitella taistelemista. Maavoimat on aselajeista selvästi suurin ja siksi kaikkein eniten reserviläisten varassa. Onneksi reserviläisiä Suomessa riittää: heitä on noin 870 000. Piti olla hiljaa, mennä suojaan. Välillä nukuttiin – yleensä liian vähän – sissiteltassa. Lisäksi sopimussotilaita on hieman alle neljäsataa. Oman aselajini, maavoimien, sotilaat jaetaan kahden kerroksen väkeen. Reserviläisiä riittäisi kolmeen sodan ajan armeijaan. Vihdoinkin taistelu! Iskisimme tietä myöten tulevien sinisten sivustaan. Olin asettanut rynnäkkökiväärin poteron penkalle vasemmalle kyljelleen, piippu eteenpäin. Ammuimme mäntykankaalle kaivetuista poteroista etumaastosta ylös ponnahtavia, etäisesti ihmishahmoisia tauluja, janttereita. Tapauksesta kertoessani väitän, että matkani pasifistiksi alkoi siinä paikassa. Omat ammukseni olivat loppuneet. Se ei yllätä. Oikealla puolellani olevalla varusmiehellä patruunoita oli, mutta ilmeisesti ei maaleja. Tykistö oli sytyttänyt rutikuivalla ampuma-alueella niin pahan maastopalon, että loppusota oli keskeytetty. Vuonna 2025 jako yksinkertaistuu niin, että maavoimat ”Teki valtavan vaikutuksen ymmärtää, millainen on rynnäkkökiväärin luodin läpäisykyky. Miten olisin pärjännyt taistelussa. Alueellisissa joukoissa on reilut 90 000, paikallisjoukoissa vajaa 50 000. Kävelimme majoitusalueelle, saimme vettä ja ruokaa. Sen kokemuksen jälkeen en ole ihmetellyt, miksi loputtomissa kuvauksissa taisteluista eri vaiheessa ihmisen historiaa veden riittävyys on esillä niin monesti. Puun takanakaan ei ole turvassa.”. Virallista ikärajaa sodan ajan joukkoihin otettaville reserviläisille ei ole, mutta asiakaspalvelijan näkemys on varmaan aika lailla kohdallaan. Vasemmalta ryömi esiin panssaroitu kuljetusajoneuvo, Pasi. Rauhan aikana Suomen puolustusvoimissa työskentelee noin 12 500 ihmistä. Puhetta, ei laukauksia. Puolustusvoimille on tarjolla niin paljon reserviläisiä, ettei sodan ajan joukkoihin tarvita 43-vuotiasta tykkimiestä. Hän ampui puita. Ilmavoimien vahvuus on 27 000 ja merivoimien 23 000. Loppusodan katkeaminen lempeäksi lorvailuksi kasarmilla oli ihanaa. Siellä ammattisotilaita on noin 3 600, mutta sodan ajan maavoimien koko on 180 000 sotilasta. Heistä upseereja on vajaat viisituhatta ja aliupseereja kolmisentuhatta. Illalla bussi vei meidät varuskuntaan. Se oli inttiajan viimeisiä viikkoja. Loput 50 000 sotilasta ovat pääesikunnassa ja sen alaisissa laitoksissa sekä Rajavartiolaitoksen joukoissa
e l o k u u 2 2 2 3 5 ” N O S T O ”
Kuten mainitsin, lapsena olin valtavan kiinnostunut sodasta. Olettaisin, että niin monella muullakin. Lähteet: Puolustusvoimien Kevytasekäsikirja, Jukka Sonnisen esitys Suomalainen asevelvollisuus mts:n seminaarissa 2018, Kalle Liesisen artikkeli Puolustusvoimien joukkotuotanto historiasta tulevaisuuteen, Olli Envallin gradu Joukkotuotanto sodan ajan joukkojen koulutusmenetelmänä, sähköpostitse saadut vastaukset Puolustusvoimilta, sotasampo.fi. Se taas vastaisi kriisissä oman alueensa puolustuksesta ja yhteistyöstä muiden viranomaisten kanssa. Asiakaspalvelija suositteli tutustumaan maakuntakomppanioihin. Futuristitkin menettivät ilmeisesti sotaintonsa melko nopeasti, kun sodan todelliset kasvot paljastuivat. 3 6 jaetaan vain operatiivisiin ja paikallisiin joukkoihin. Varsinkin alueellisiin joukkoihin voisi kelvata tällainen varttuneempikin mies. En silti varmasti hakeudu mukaan maakuntakomppaniaan. Joka tapauksessa operatiiviset joukot ovat sodan ajan armeijan nopeimmat ja voimakkaimmat. Minun ja kaltaisteni velvollisuus ehkä onkin viedä eteenpäin sodan kokeneiden sukupolvien ajatusta niille, jotka eivät heitä kohtaa, ja samalla suojeltava nuorempiamme. Nämä komppaniat harjoittelevat muutamia kertoja vuodessa. Sen jälkeen hänet sijoitetaan toiseen tehtävään, aluejoukkoihin tai paikallisiin joukkoihin. S odassa on jotain kiihdyttävää: se lupaa äärimmäistä kokemusta, puhdasta ymmärrystä siitä, mikä on tärkeää. Siinä reserviläinen on operatiivisissa joukoissa, vaikkapa jääkäriprikaatissa, vajaa kymmenen vuotta. Näin vaikkapa operatiivisiin joukkoihin kuuluvasta jääkäristä voisi tulla esimerkiksi paikallispataljoonaan sijoitettu sotilas. Puolustusvoimien nykyisessä mallissa maakuntakomppania olisi liikekannallepanossa osa paikallispataljoonaa. Siinä vaiheessa muotoilin pasifismini itselleni – ja varmaankin joskus vähän myöhemmin jollekin kaverille baarin pöydässä – jotenkin näin: Armeijat ja aseet ovat lähtökohtaisesti kehnoja juttuja, niillä tehdään pahaa. Alueellisten ja paikallisten joukkojen käytössä taas on enemmän kuorma-autoja joukkojen liikuttamiseen ja perinteistä, hinattavaa tykistöä tulituen antamiseen. Putoaa, kuten aluetoimiston asiakaspalvelija kuvasi. Samalla kavahdan kaikkea sitä kammottavaa, mitä sota tuo mukanaan: karrelle palaneita nuorukaisia, raiskattuja teinityttöjä ja raunioihin hautautuneita lapsia. Käytännössä tässä vaiheessa kuitenkin ehkä suurikin osa reserviläisistä jää vaille uutta sijoitusta ja siirtyy yleiseen reserviin. Puolustusvoimissa on hahmoteltu reserviläisen ”urapolun”. Puuhailen ikäisteni miesten kanssa aivan riittävästi höntsäfutiksessa ja kaljanjuonnissa. Julistus on tietenkin ontto, sillä olen sen ikäinen, että tuskin käsketään. Kaikki se kalusto, joilla uutiset armeijasta kuvitetaan. Minut voisi siis poimia yleisestä reservistä maakuntakomppanian rosteriin, eikä systeemiä tarvitsisi sen kummemmin hämmentää. Alueelliset joukot puolustavat niille jyvitettyä palaa valtakunnasta. Silloin olisi riittänyt viisi päivää Lapinjärvellä, ja reserviläisestä olisi tullut siviilipalvelusmies. En lähtenyt reservistä edes silloin, kun tulivat ne kertausharjoitukset vuonna 2010, joita en saanut enää työsyyllä väistettyä. Olen edelleen: sotahistoriasta, sotauutisista, sodan välineistä, kuten konetuliaseista, raskaista raketinheittimistä, risteilyohjuksista, ydinohjussiiloista. Lähden, jos käsketään, mutten tyrkytä itseäni. Siltikin olen edelleen sotilas, reserviläinen. Nämä vahvimmat joukot ovat myös nuorimmat. ”Jos siis johtopäätös on, että jonkun on ehkä otettava ase käteensä, pantava henkensä alttiiksi ja ehkä otettava toisen ihmisen henki, miksen minä olisi se joku?”. Minäkin voisin olla vielä haluttu, juuri siksi, ettei minua ole valmiiksi sijoitettu sodanajan joukkoihin. Maakuntakomppanioihin yritetään saada reserviläisiä mukaan rauhan aikana, vapaaehtoispohjalta. Näistähän intoilivat jo futuristit ennen ensimmäistä maailmansotaa. Mutta nykyinen maailma näyttää siltä, että ilman voisi käydä kylmästi. Jos siis johtopäätös on, että jonkun on ehkä otettava ase käteensä, pantava henkensä alttiiksi ja ehkä otettava toisen ihmisen henki, miksen minä olisi se joku. Operatiivisia joukkoja taas käytetään koko maan alueella antamaan isku, jolla ratkaisutaistelu saadaan kääntymään voitoksi. Moni siis poistuu sodan ajan joukkojen kokoonpanosta kolmikymppisenä. Niihin kuuluvien yksiköiden käytössä ovat panssarivaunut, panssaroidut kuljetusajoneuvot ja telatykit. Ne hidastavat maahan tunkeutuvaa vihollista ja aiheuttavat vihollisjoukoille tappioita. Sotaa on vältettävä viimeiseen saakka. Suhteeni sotaan, armeijaan ja maanpuolustukseen on jakomielinen. Nykyiset alueel liset joukot jaetaan näihin, mutta miten, sitä ei vielä kerrota
2 kuukautta. Saako olla miljoona matkustamisesta kiinnostunutta silmäparia. a-lehdet.. Tutustu Miljoonamoukariin. Miljoonayleisö. 1 hinta. /miljoonamoukari
Niin myös tämän kesän messuilla Naantalissa. teksti Jyrki Lehtola kuvat Juuso Westerlund. 3 8 T Ä T Ä S U R U N J A O N N E N M Ä Ä R Ä Ä Asuntomessut on unelmien keskiarvo ja haave paremmasta elämästä
e l o k u u 2 2 2 3 9
Toiselle onni on jalkojen alle lahoavan sukumökin terassilta aukeava järvinäkymä, ”täällä lepää sielu”, joka ei ole tehnyt päivääkään töitä. Lopen kunta on oikeassa. Asuntomessualueet nousevat usein kaupunkien ytimien. Kolmannelle onni on oma tuttu nojatuoli, jolla on istunut 40 vuotta ja vielä se kestää, hyvin kestää, vaikka näyttääkin kuin olisi joutunut margariinilla itsensä voidelleen kissalauman sarjaraiskaamaksi. 4 RAISIO K ell’ onni on, se onnea kaupatkoon. Onni on mitä on, turha toivo, ontto sana, metafyysinen versio kausiflunssasta, tulee ja menee, mesoaa turhaan, antaa vääriä hälytyksiä, päätyy jossitteluun, olisi pitänyt tehdä avioehto, vastata kun äiti soitti, lahjoittaa köyhille se t-paita, jonka rinnassa luki, mitä onni on. Asuntomessut on yli 50-vuotias brändiklassikko, joka ei tarvitse brändikirjaa, vain tyhjän alueen täytettäväksi unelmien keskiarvolla. ONNI L open kunta on mahdollisesti myös pohtinut omaa tienvarsimainostaan varten, miten onnen voisi kaupallistaa, tullut siihen tulokseen, että turhaa, mutta kun kirjaimet oli jo ostettu, päätynyt mainoslauseeseen ”Tontti tonnilla”. Loppusijoituspaikakseen Naantalin ovat valinneet sekä Muumit että presidentit. Raisiolla on tähän huomautettavaa. Onnellisten Suomessa onni on yhdelle kävely kevätillassa Helsingin Kallion monitasoharhojen läpi kalliiseen keittokomeroon ostamaan netistä melunvaimennuskuulokkeita, jotta naapurin itku ei enää kuuluisi Karunan hentojen sointujen läpi. Neljännelle onni on uusi tuoli, maksoi 15 000 euroa, niin hyvältä näyttää, että lapselle joutui huutamaan, kun se sille istahti. Kaikki on valmiina: sähköt, vesi, aurinkopaneelit ja maalämpö, ”tulevaisuuden jätehuoltoa” edustava jätteenlajittelukeskus ja veneranta, josta hurauttaa pelkissä uimahousuissa joulukuussa töihin. Tunnetuimpia raisiolaisia ovat ne, jotka eivät halunneet elää Raisiossa. Luonnonmaan saaren Lounatuulen messualueella odottaa 37 juuri uunista tullutta rakennusta heitettynä metsään, joka ei enää ole metsä saaressa, jota ei ymmärrä saareksi, ja täällä messualueella juoksee orava, eikä edes se uskalla hyppiä tuoreille, koskemattomille, kiiltäville, puhtaille katoille ja terasseille, vaikka siltä puut vietiinkin. yk:n onnellisuusraporteissa Suomi on ollut maailman onnellisin maa viisi kertaa peräkkäin. Naantalin asuntomessujen Luonnonmaa on saari, jonka Lounatuuleksi nimetylle alueelle on rakennettu 36 taloa ja yksi saunarivitalo varakkaille, yritteliäille, toiveikkaille, ylemmälle ja alemmalle keskiluokalle. Raisiolla on vielä tehtävää. KAUPUNKI O nko mahdollista toteuttaa kokonainen alue, joka parantaisi sinne muuttavien elämää. Arkkitehtuurin historia on täynnä siihen tähtääviä suunnitelmia, mutta uuden rakennuksen, uuden alueen ja vanhan ihmisluonnon kohtaamista ei voi mallintaa cad-ohjelmalla. raisio.” Varoitus on kirjoitettu kahdella fontilla, kahdella värillä ja Raisio pienellä alkukirjaimella, koska 55-sivuisen Raision brändikirjan mukaan ”pieni alkukirjain edustaa yksilöllisyyttä ja rajoja rikkovaa brändi-identiteettiä”, kuulkaapa lapset, kun kerron, millaiseksi työ muuttui lopun lähestyessä. Lounatuulen asuinalue on maastoon heitetty luksuslähiö: post-pandeeminen kylä, jonka pimeinä iltoina valaisevat siniseksi tietokonenäytöt ja jättiläisille suunnitellut tv-ruudut. Se haluaa tienvarsimainoksellaan varoittaa Naantalin Asuntomessuille saapuvia: ”Älä kulje onnesi ohi. espi Rating Finlandin Kuntarating 2019-tutkimuksen mukaan Naantalissa asuvat Suomen toiseksi onnellisimmat asukkaat, mikä tekee naantalilaisista maailman onnellisimpia ihmisiä heti kauniaislaisten jälkeen
Ne kuuluvat pandemian jälkeiseen ja seuraavaa pandemiaa ennakoivaan globaaliin kehitykseen, jossa kaupunkia ei enää tarvita asumiseen. Asuntomessualueen läpi kulkee päätie, jonka – karkeasti ottaen! – vasemmalla puolella asuvat hyvätuloisemmat taloissaan ja oikealla puolella hieman huonotuloisemmat rivitaloja vuokra-asunnoissaan. e l o k u u 2 2 2 4 1 ulkopuolelle, koska tyhjyys täytyy täyttää. Kuukauden aikana 100 000 messukävijää kiertelee täällä katselemassa, että onni, nyt sen ymmärrän, näyttää samalta kuin maailma neutronipommin jäljiltä. Lounatuulesta ajaa kymmenisen minuuttia Naantalin vanhaan kaupunkiin, 25 minuuttia Turkuun. Äänet, pöly, lika, katu-, julkisivu-, kattoja putkiremontit, rotat, hiiret, lahoavat perustat, vuotavat rännit, myyrät, punkit, sairaudet, kuolema, koko petollinen luonto ja sen kyky tuhota ja tappaa. Jos eläisimme vanhoja kunnon aikoja, oikeanpuoleiset asunnot olisivat vasemmanpuoleisten talojen palvelija-asuntoja, ja niin voi vielä. Lounatuulen kaltaiset keinotekoiset asuinalueet valokuitukaapeliin liitettyinä antavat toivon siitä, että jos pääsee pakoon, toivoa on. Sekä kaupunkiin että maaseutuun kuuluu epätäydellisyys. VÄYLÄT L ounatuulen asuntomessualue on rakennettu viuhkamaisesti niin kuin asuinalueita nykyään rakennetaan. Ennen toivon synnytti ihmismassojen täyttämä kaupunki, joka tarjosi rajattomat mahdollisuudet haastavampaan tai helpompaan työelämään, verkostoitumiseen, yrittämiseen, harrastuksiin, kulttuurin kokemiseen, internetiä edeltävään kelluskeluun tuoteavaruudessa. Suurten kaupunkien asuntojen hinnat ovat nousseet jo sellaisiksi, että sinne jäävät vanhusten, tarttuvien tautien ja maanalaisten pommisuojien lisäksi vain ne, joille siirtyminen pikkukaupungista suurempaan on todistus der Wille zur Machtista, sekä ne, joille perintöasunto tai veltto työelämä suo kylliksi aikaa kuvien ottamiseen Ekbergin kahvilan pullasta. Turusta pääsee nopeasti Helsinkiin tai Tampereelle, kivaa oli, keväällä uudestaan, ei Tukholmassakaan jaksa loputtomiin hypätä, ja Helsinki on pienempi, nähty parissa päivässä. Messukylässä kaikki on hetken täydellistä, koska ihminen ei vielä asu täällä. Kaupunki tulee muuttumaan lomakohteeksi yhä useammalle
4 2
e l o k u u 2 2 2 4 3 ollakin tuloerojen räjähtäessä tai kun Land Rover Defender ei lähde liikkeelle, mutta onneksi tien oikealla puolella asuu automekaanikko, joka korvaukseksi työstään saa korjaamolleen uuden logon ja palaverilupauksen brändikirjasta. Farnsworth hyväksyi suunnitelmat, mutta todellisuus tuli vastaan, kun joutui asumaan kodin sijasta Mies van der Rohen pään sisällä. Onnellisten Suomessa ei enää suuria haluja tulisi olla, koska kaikki on saatu, ja siksi ”desire lines” kääntyy meillä oikopoluksi. Tai ehkä metsikköön kasvaa hiljalleen lukuisia oikopolkuja, kun lasisissa taloissa on kasvanut ylitsepääsemättömäksi halu olla jossain, minne kukaan ei näe ja jossa ei näe ketään. Pitääkö tuon miehen istua kaikki päivät ikkunansa ääressä. Se on ainoastaan vähemmän!” Ihminen ei ole Lounatuulessa mysteeri vaan päivitys.. Siellä käytiin keskustelu, joka kulkee haamun lailla pitkin Lounatuulen taloja: Mies van der Rohe: ”Less is more.” Edith Farnsworth: ”Me tiedämme, että vähemmän ei ole enemmän. Asunnoissakaan ei ole turhia ovia ja esteitä, vaan useimmat niistä ovat yhtä suurta tilaa, koska ovet ja seinät keskeyttäisivät nykyarkkitehtuurin taikasanan ”flow”. Lounatuulen talot ovat lähekkäin, monet lähes vieri vieressä, ja niiden terassit sekä ikkunat päätyvät osoittamaan golf-kentän, meren ja metsikön lisäksi toisiin ikkunoihin, terasseihin, pihoille ja teille. Talossa oli kylmä, kaikki näkyi kaikkialle, minne täällä voi laittaa edes roska-astian. Yhdessä talossa läpinäkyvyys on viety niin pitkälle, ettei vanhempien makuuhuoneessa ole ovea, koska jossain vaiheessa jokainen meistä kuitenkin traumatisoituu. Tunnetuimpia lasitaloja on vuonna 1951 valmistunut Farnsworth House, jonka Mies van der Rohe suunnitteli ystävälleen Edith Farnsworthille viikonloppukodiksi. Farnsworth oli raivoissaan: ”Halusin jotain ’merkityksellistä’, mutta sain vain lipevää, valheellista hienostelua. Lounatuulen eri puolilla elävät keskiluokan ääripäät, joista toisten autot seisovat aamuruuhkassa matkalla kohti Turun työpaikkaa, ja toisten autot talleissaan, koska joidenkin työ on sillä lailla vaativampaa, että sen voi suorittaa puolialastomana atriumissa. Lounatuuli on valitettavasti rakennettu niin tiheään, että sen potentiaaliset oikopolut voivat johtaa vain yhden asunnon takaovesta toisen asunnon takaovelle niin, että oikopolku olisi ”desire line” vain käsitteen banaalin genitaalisessa merkityksessä. Kun kaikki virtaa, mikään ei ole viemässä huomiota siitä, ettei ole mitään. Tuo nainen yrittää juoda perheeltään salaa minttuviinaa, kun luulee, ettei henki silloin haise, mutta me muut näemme kaiken, niin kuin näemme myös naisen puolison raivaamassa aamupäivisin omaa oikotietään parin talon päähän. Englannin kielessä on hupaisan deleuze-guattarilainen käsite ”desire lines”, ”halulinjat”, jolla tarkoitetaan ajan myötä muovautuvia polkuja, kun kahden pisteen väliä aletaan kulkea toisin kuin suunnitelmissa on määritelty. LASI T ätä valtavien ikkunoiden, terassien, liukuovien, lasipaviljonkien, loputtoman lasin, lasin, lasin, läpinäkyvyyden ja julkisuuden määrää! Ne ovat rakentaneet tänne Instagram-lähiön, noin 100 hengen paikallistelevision näyttämään aamusta aamuun Takaikkuna-versiota, jossa melkein jokainen talo on kodin lisäksi tv-ruutu. Lounatuuli haarautuu hyvätuloisten puolella kahdeksi tienpätkäksi vasemmalle ja päättyy vuokra-asuntoihin sekä umpikujaan – ehkä hieman laiskaa osoittelua! – oikealle. Mies van der Rohe puhuu ’vapaasta virtaavasta tilasta’, mutta todellisuudessa kaikki voi olla vain tietyllä tavalla.” Farnsworth haastoi Mies van der Rohen oikeuteen. Ihminen ei ole Lounatuulessa mysteeri vaan päivitys. Noilla on ruoka-aika aina, joka päivä, 18.30, snadisti anaali meininki syömisessä. Toisen yksinäisyys häiritsee luonnosta nauttimista
4 4
e l o k u u 2 2 2 4 5 Lounatuulen eri puolilla elävät keskiluokan ääripäät, joista toisten autot seisovat aamuruuhkassa matkalla kohti Turun työpaikkaa, ja toisten autot talleissaan, koska joidenkin työ on sillä lailla vaativampaa, että sen voi suorittaa puolialastomana atriumissa.
Muutamien vuosien takainen mielisairaalavalkoisuus on sentään vaihtunut tumman puun synkkyyteen, mutta muuten kaikki on edelleen, kuten Tom Wolfe kirjoitti vuonna 1981 arkki tehtuurista, jonka ”valkoisuus & valoisuus & ohuus & puhtaus & niukkuus” ajaa asukkaan sensorisen deprivaation partaalle. Ikkunoiden alle lat tialle mahtuu istumaan katseilta piiloon; terassi on terassi, ei tila kesäteatterille; keittiön tunnistaa keittiöksi jääkaapista, koska keskiluokalle ihminen ei ole absoluuttinen henki vaan pala lihaa. TEINIT P andemiatutkimuksissa on havaittu kotikaranteenin ärsykevajeen vaurioittaneen vauvojen aivojen kehi tystä. Kouluun on matkaa, harrastuksiin on matkaa, kavereille on matkaa, kaikkialle on matkaa, elämä alkaa luonnon tuolla puolen. Kun kaikki on samaa pintaa, kun ornamenteista on luovuttu, kun ikkunat ovat katosta lattiaan, kun rikkovat yksityiskohdat puuttuvat, katse ei pysähdy mihinkään, se liikkuu edestakaisin ja etsii turhaan kliinisestä, minimalistisesta pinnasta tarttuma kohtaa – edes yksi uloke, yksi virhe! — johon pysähtyä. Niille luonto on este elämän edessä. Kun kaikki on järjestyksessä ja paikallaan, mitään ei voi tehdä, koska muuten kaikki ei ole järjestyksessä ja paikallaan. Kesällä voi sentään katsoa ulos, mutta syksyllä ja talvella luonto tois taa valkoisena tai sysimustana asuntojen linjojen tyhjyyttä. 4 6 NYKYARKKITEHTUURI N ykyarkkitehtuurille tyypillisen läpinäkyvyyden vastaparina on nykyarkkitehtuurille tyypillinen halu pitää sisätiloissa lähes kaikki näkymättö missä. Heinrich Böllin mukaan emme opi elämästä niinkään kou lussa kuin matkatessamme kouluun. Talojen sisätilat ovat ärsykevapaita; understatement, joka huutaa, kirkuu ja mesoaa olevansa understatement. Ja koska modernin talon moderni asukas ei syö, hänellä ei ole ruoansulatustoimintoja: Muutama vessa on sen näköinen kuin olisi astunut sisään minimalistiseen galleriaan, jossa on meneillään liiankin itsetyytyväisen laiska tutkielma Ducham pin Suihkulähteestä. Keittiöt ovat täynnä samanlaista tummaa puuta, jonka taakse on piilotettu jääkaappi, pakastin, mikro, tiskikone, ruoat, ruokailuvälineet, kaikki mikä voisi keskeyt tää aneemisuuden flow’n. Böll tosin viittasi lapsuu teensa Kölnissä natsivallan aikana, mutta ajatus sopii myös koulumatkaan Naantalin marraskuisena tiistaiaamuna.. Lapset ja teinit eivät osaa valehdella tuolla tasolla itsel leen. Lounatuulen asukkaiden kannattaakin viedä itsensä ja lapsensa kehityksellisistä syistä pitkiksi ajoiksi asunnoistaan läheiseen metsikköön kohtaa maan niitä monimutkaisempia, epäsäännöllisempiä ja hajon neita muotoja, joita asunnoissa on pyritty välttämään. Ei täällä voi edes laiskotella, laiskottelu on lähtökohtaisesti pyöreää, hyllyvää, muodotonta, ei sovi asunnon linjojen kanssa. Vuokrataloissa kaikki on paremmin. Onneksi on arkkitehtuuriin sulautuva MacBook, ja kas, taas ollaan siinä Le Corbusierin talossa, joka on ”kone, jossa asu taan” mutta ei eletä. Tämä ei ole Naantalin messutalojen erityisominaisuus vaan vuosikymmeniä vallalla ollutta nykyarkkitehtuuria, jossa käsi työ on korvattu tehdasvalmisteisilla komponenteilla, lämpö kylmyydellä, historia nykyhetkellä ja jossa kauneus, koristeel lisuus tai ilo ovat turhuuksia suhteessa siihen, miten asioiden tulee olla, ja vuosikymmenten saatossa tätä tyhjyyttä on alettu pitää ideaalina asumisen tapana. Ikkunoista ja terasseilta näkyvä luonto antaa paljon aikui sille, jotka tietävät, että Jumala loi luonnon aikuisen hyvinvoin tipuhetta varten: luonnosta löytää rauhan, siellä sielu lepää, mieli rauhoittuu, stressi katoaa, vauhti hidastuu mitä näitä nyt on
No nimenomaan hyvinkin! Kun on kesä, kun on vieraita, kun on tullut saunasta, kun aurinko laskee, kun aurinko nousee, kun sataa, kun ukkostaa, kun on uusi vene, kun vene hajosi, kun on illalliset, ja kun on syksy, kun on vieraita, kun on vihdoin yksin, kun kaikki on hetken hyvin, kun kaikki on taas huonosti, kun on tullut saunasta, kun sataa, kun on pimeää, kun vituttaa, ja kun on talvi ja on vain lunta ja pimeyttä ja kylmyyttä ja velvollisuuksia ja kun on tullut saunasta ja kun vituttaa, ja kun on kevät, kun aurinko alkaa helliä, kun luonto alkaa kukkia, kun linnut laulavat, kun on tullut saunasta, kun vitutus hetkeksi hellittää… voi siemailla viiniä, koska naapurikin siemailee, koska senkin naapuri siemailee. Vuokra-asuntojen sisustuksessa myös vihjataan, mihin Lounatuulen tapaisilla asuntoalueilla kaikki voi päätyä. Omistusasunnot on suurimmaksi osaksi sisustettu sensorisen deprivaation periaatteita kunnioittaen, vuokra-asunnoissa on keskinäisiä eroja. Mikään niistä ei ole vielä koti vaan joko idea kodista tai siitä, miltä kodin tulisi näyttää, ettei se häiritsisi arkkitehtuuria, joka ei näytä miltään. Naantali on ”Suomen aurinkoisin paikkakunta”. SIEMAILU S uurin osa messualueen asunnoista on rakennusliikkeiden tai palkattujen ammattilaisten sisustamia. Kun kaikki on järjestyksessä ja paikallaan, mitään ei voi tehdä, koska muuten kaikki ei ole järjestyksessä ja paikallaan.. Keittiöpöydälle on sisustettu kuohuviinipullo, tiskipöydälle punaviinipullo, kylpyhuoneen ammeen viereen samppanjakulhoon samppanjapullo. Mikäs on terassilla istuskellessa, kun on aurinkoinen kesääääää Onnelassa! Terassit ovat käteviä ja monitoimisia, niillä voi ottaa aurinkoa, siemailla Volter Kilpeä, opettaa lasta konttaamaan, kontata itse, hyväillä uusia perunoita, grillata, syödä, tanssia, järjestää illallisia ja juhlia ja tupaantuliaisia ja ristiäisiä ja lakkiaisia ja pikkulinnun hautajaisia ja juhlia, juhlia, juhlia ja, no, nyt maistuisi viski, kun kaikista näistä juhlista jäi putki päälle. Tätä terassien määrää! On katettuja terasseja, kattoterasseja, isoja terasseja, tosi isoja terasseja, salaterasseja, pikkuterasseja, moniosaisia terasseja, puolikatettuja terasseja, kattamattomia terasseja, lasiterasseja, atriumpihoja, Suomen kielessä pitäisi olla satoja sanoja terassille. Naapurissa on aina vartija, joka kuulee melun ja ottaa todisteeksi kuvan japanilaisen puutarhan geometrisille kiville päätyneen oksennuksen sopimattomuudesta alueen arkkitehtoniseen kokonaisajatteluun. Ehkä nuoret lopulta muovaavat Lounatuulen vahvimmat halulinjat eli oikotiet. Siksi aurinkoa kunnioitetaan asuntomessutaloissa niin kuin Lounatuuleen olisi talojen lisäksi heitetty tuntematon shintolaisuuden lahko. e l o k u u 2 2 2 4 7 Kun nuoren kasvuun liitetään vielä Lounatuulen läpinäkyvyys, mitään ei voi tehdä salaa edes silloin, kun vanhemmat ovat poissa. Niihin on sijoiteltu enemmän arkkitehtuurin aneemisuutta rikkovia tavaroita (varmaan siksi, että köyhemmät tunnetusti pitävät rihkamasta), poikkeavuuksia, turhuuksia; mahdollisuuksia siitä, että vielä elää niitäkin anakronismeja, joille koti on muutakin kuin paikka tuijottaa ja huoltaa sen tyhjyyttä. Toinen vaihtoehto on kiipeillä Kuparivuoren alueen Fingridin 20 000–110 000 voltin suurjännitetolpissa, minkä monet Naantalin yläkouluikäiset ovat valinneet harrastuksekseen. Ne tulevat viemään jonnekin, jonne kukaan ei näe, ja ehkä siellä on kuusi, jonka alle voi kyhätä majan niin, että suurinta onnea ja vapautta on elää hetki kuin koditon
Kuinka paljon sielu voi tyyntyä ennen kuin se on kuollut. Ja kauanko voi merta tai metsikköä tuijottaa ennen kuin se on nähty. Sitten on ihmisen luonto, jonka koelaboratorioita asun tomessualueet ovat. Mitä tapahtuu, kun nelisenkymmentä toisilleen tuntema tonta pariskuntaa, perhettä, yksinasuvaa, vihreää, vasem mistolaista, kokoomuslaista, rasistia, heteroa, homoa, suku puoli ei tosiaankaan oo binääri homma, uskovaista, sado masokistia, hysteerikkoa, flegmaatikkoa, militanttia, ateistia ja yksi vaari heitetään samaan aikaan asuntoalueelle, joka on Hitchcockin Takaikkunan luuppi. Meri antaa aina uutta, koska olennaista ei ole meri vaan se, joka meren kokee: meri tyynnyttää, meri tuo rauhan sieluun, meri voimaannut taa, meri lohduttaa, meri maistuu Chablis’n kanssa, meri suhteuttaa, merta katsellessa ajatukset lentävät, huolet katoavat, maailma asettuu paikoilleen, nyyyyyyyyt on hyvä. Niin kuin useimmat asuntomessualueet Lounatuuli on kokeilu sosiaalisesta utopiasta, ja arkkitehtoninen yritys utopiaan on aina vedonlyömistä siitä, milloin ihminen muut taa sen dystopiaksi. Satakunta toisilleen tuntematonta ihmistä vierekkäin, loputtomat terassit, ihmisen luonto. Yleisen käsityksen mukaan loputtomiin. Ensimmäinen on amishien ja mennoniitto jen kaltaiset tiiviit uskonnolliset yhteisöt, joissa pyritään noudattamaan yksinkertaisempaa, valtakulttuu rista poikkeavaa elämäntapaa. Jänniä kohtaamisia luvassa! Kerrostalossa kuulemme vain naapurin äänet, lähekkäin rakennetuissa terassitaloissa ei voi välttyä naa Messujen huolella rakennetusta täydellisyyden hetkestä saa varmasti ideoita, mutta vielä enemmän voimaa.. IHMINEN K okonaiskuvallisesti Lounatuulen alue palautuu kahteen populaarikulttuuristakin tuttuun tapaa elää. 4 8 LUONTO L ounatuuli on luontoa kunnioittaen rakennettu asuin alue, ja kivaltahan se luonto täältä terassilta näyt tää, sisälläkin kaikki on toistaiseksi – lupaan rakas, että aina on! – niin täydellistä, uutta, samaan aikaan näyttävää ja huomaamatonta, kun sieltä puuttuvat luontoon kuuluvat hankaluudet, virheet, poikkeamat ja yllä tykset niin, että talo Lounatuulessa on kodin sijasta pikem minkin lomakohde, todellakin ansaittu, ja lomakohteissa, no, niissä siemaillaan, etenkään jos muuta ole kuin luonto, meri, tuul… SWIIIISHSPLÄTS! Ei ollut ensimmäinen kerta! Luonnolla on ikävä tapa tun kea itsensä sinne, missä sitä ei kaivata. Niin kuin loputtomiin ikkuna, terassi ja paviljonkilaseihin, joihin luonto heijastuu, ja lintu lentää kohti sekä itseään että päättymätöntä luontoa ja aamuisin terassin lattia on epäsiisti joukkohauta. Lounatuulessa yksinkertai nen elämä tosin näkyy vain yhdenmukaisessa, korkeamman tahon määräämässä arkkitehtuurissa ja sisustuksessa, omaa kirkkoakaan yhteisöllä ei ole, eikä sitä tarvitakaan, kun jokai nen talo on oma kirkkonsa. Toinen on usa:n 50 ja 60luvun parinvaihtolähiöt, jotka ovat tulleet tällä vuosituhannella takaisin, ja Lounatuulessa parinvaihto on kuin kotiin astuisi, kun teidän vaimo herää meidän kotona ja minä herään teidän kotona, ja meillä kai killa on näissä taloissa olo kuin omasta kodistaan heräisi
ASUNTOMESSUT E rään Lounatuulen talon parivuoteen yöpöydälle on aseteltu paksu kirja ja sen päälle lukulasit. Uudet rakennukset ovat yksinkertaisia ja helppoja: yhdis telmä insinööritaitoa ja imitaatiota. Messujen huolella rakennetusta täydellisyyden hetkestä saa varmasti ideoita, mutta vielä enemmän voimaa. Asuntomessuilla ei valehdella itselleen, siellä katsotaan vakavissaan mahdollisiin maailmoihin. Asuntomessut ja venemessut ovat messuista syvällisimpiä. 30 euron pääsylippu on hintansa arvoinen kaikesta tästä. Jos yksi väärinkäsitetty lauseenpätkä synnyttää vihan sosiaa lisessa mediassa, jos toisen leivänsyönnin äänet junassa ajavat huutamaan yleisönosastoon, mitä kaikkea voi aiheuttaa naapurin ryhmäjooga, liha ja peruna, vääri najoitettu sarjaorgasmi tai luonnevikainen koira, joka saa kävellä vapaana kuin kauhuelokuvassa, kun aitojakaan tänne ei ole pystytetty. Ja – ihan totta! – tuota terassien määrää, ei sitä voi tuh lata pelkkään istuskeluun. Elämä on parhaimmillaan nopea tapa päästä pakoon sekä ihmisiä että valintojaan. Siksi niiden yhteydessä on usein viini ja ruokamessut: nousuhumalassa tai vatsa täynnä ei niin jaksa välittää valheistaan, historia on täynnä läskejä juoppokirjailijoita sitä todistamassa. Ei ole moottoreita, erityisspeksejä, hevosvoimia, hämäriä numeroita hahmotettavaksi. Naantalin asuntomessuille odotetaan sataatuhatta kävi jää, mikä tuntuu vaatimattomalta suhteessa kaikkeen siihen, mitä Asuntomessuilta saa. Asuntomessut kannustavat toi voon, olisipa isot ikkunat, tai tyytyväisyyteen, onneksi ei ole. Kirja on Volter Kilven 900sivuinen romaani Alastalon salissa, joka kertoo kuudesta tunnista, kun saa ristolaiskylän miehet kerääntyvät vähän juttele maan parkkilaivan rakentamisesta. Koska nykyhipit ovat paitsi laiskoja myös autottomia, Asuntomessut on tapahtuma ironian tuolla puolen, täällä ei liian tarkkaan valittujen silmä lasien takaa naureskella toisten valinnoille. Totta kai asuntomessutkin ovat muuttuneet 50 vuodessa uudistajasta rakennusliikkeiden esittelytilaisuudeksi, mutta niin olemme me kaikki muutkin, ihmisluonto nyt vain on sel lainen, että muiden tulisi pysyä neitseinä, kun itse makaa alasti yhä uusissa asennoissa käytettynä kauppatavarana. e l o k u u 2 2 2 4 9 purin kasvoilta, ja kas, nyt ne irvistävät, ja niitä vastapäätä ovat toiset kasvot, ja niiden kasvojen suu, se on väsymätön. Ja ne grillaajien naapurit, ihme miesprinsessat, ne olivat rakennuttaneet jättiterassin vain siksi, että siellä voisi jär jestää joogameditaatioleirejä, voisitteko laittaa musiikkia hiljemmalle, rasvan käry haittaa meditointia, ”En kaipaa vierelleni prinsessaa!/ Mä tiedän, ongelmia niistä saa!/ Usko pois että onnellinen olen vaan!/ Kun saan lihaa ja perunaa!”. Asuntomessuilla kaikki on nähtävissä ja ymmärrettävissä. Musiikkilaitteetkin on hankittu ulos, ja kuka nyt ei halu aisi kuulla, kun tässä tuttavaperheen kanssa grillataan – vegaaninaapuri, soooori, oma oli valintas! – ja luukutetaan Popedan Lihaa ja perunaa, myöhemmin saatte kuulla sen yhteislaulunakin. Artikkelia varten tutustuttiin yheksään messujen yhteensä 37 kohteesta.. Uudet asuinalueet ovat huomattavasti monimutkaisempia ja vaikeampia hallita. Jos asuisi tällaisessa täydellisessä talossa, täytyisi tehdä jotain itsel leenkin, mutta sitten olisi tämän talon näköinen ihminen, näin on parempi. Ne tarjoavat unelmia, pohdintaa siitä, voiko noin elää, pitäi sikö meidän, miksi ei, miksi, Volter Kilpi whaaat. Tässä voi olla eräs syy siihen, miksi yhä useampi kokee mielekkääksi viettää talvetkin asuntovaunussa tai paketti autossa. Kun uhriutuminen ja sietokyvyn vähyys ovat nousseet tavoiteltaviksi eettisiksi asenteiksi, eläminen Lounatuulen tapaisissa pseudoyhteisöissä johtaa helposti pihaparlament teihin, hätäkokouksiin, avoimiin ja suljettuihin someryhmiin, jokaisen asukkaan vartijaroolitukseen ja kaikkialta kuulu vaan supatteluun ihmisluonnon omana äänenä. Kotona odottaa piha, jonka nurmi pitäisi leikata, teipillä korjattu aita, takapiha on täynnä turhaa paskaa, joka ei mahdu minnekään, saunan uuden suihkuhuoneen kaato on tehty päin helvettiä, ikkunanpuitteet rapisevat maalista, ovenkahvat tip puvat lattialle. Ei niin, että urkkisin naapureita, en tietenkään, mutta vastapäisen talon asukkailla näyttäisi rakas olevan huomat tavasti virkeämpi ja sanoisiko spontaanimpi seksielämä kuin meillä, eilenkin tekivät sen terassilla, tule kulta tähän, niin jutellaan… mitä… etkö sä voi olla edes yhtä keskustelua juo matta. Parhaimmillaan ne saavat aikaan jo pois ajaessa keskustelun siitä, miten elää, miksi, mitä on onni, millaisten seinien sisällä haluaisit kulta kuolla. Kirjassa on sivun mittai sia virkkeitä, tajunnanvirtaa ja näkökulmien vaihtoja, joku haluaa selkeästi kiteyttää yhteen sisustusesineeseen jotain olennaista Lounatuulesta. Suomessa on järjestetty asuntomessuja vuodesta 1970. Lippu on reilun kympin kalliimpi kuin Kirjamessuilla, mutta niistä ei saa kuin muistutuksen, että mikään ei muutu; että edelleenkin jatkaa valehtelua itselleen ja muille. Jokaisen asuntomessualueen kuuluisi olla Unescon suojel tava maailmanperintökohde dokumentoimassa haaveiden, pettymysten, minäkuvien, yksilöllisyyden ja aikakäsityksen historiaa pohjoisen arjessa. Kaikki on silmien edessä, ja kun katsoo kyllin kauan, kaikki muuttuu jatkuvasti kiinnostavam maksi. Lohduttavaahan se on, koti, joka on asukkai densa näköinen, kun meitä vaivaa selkäkipu, kihti, vatsassa odottava pommi, polvet eivät kestä, pää ei jaksa
5 T U H O N JA T O I VO N S Ä K E I TÄ Lyyti kuuluu siihen artistien ketjuun, joka on vuorollaan saanut kantaa sanaparia ”sukupolvensa tulkki”. Antti Rönkä lähti Lyytin mukaan Seinäjoelle. Teksti Antti Rönkä Kuvat Nelly Björkholm
e l o k u u 2 2 2 5 1
Sana ”indie” on muuttunut epämääräiseksi – tai on varmaan aina ollut sitä – mutta Lyytin musiikkia voi hyvin kutsua indiepopiksi. Siitäkin haluaisin jutella, mutta en tiedä ehdimmekö, juna etenee hermostuttavan nopeasti, puhelimen muistiin panot ovat täynnä kysymyksiä ja kahvikin alkaa tässä loppua… ”Toi Femmagaala jännittää niin kuin koulun kevätjuhla”, Lyyti sanoo. Lyyti katselee ohi vilistävää talousmetsää ja on huolissaan, löytääkö kukaan tänä iltana Seinäjoen kaupunginkirjastoon. Mun isä on esimerkiksi suomenruotsalainen, ja sehän oli Joensuussa ihan epätodellista. Tänään Seinäjoella, kirjastokeikan jälkeen, alkaa puolestaan vaihtoehtomusiikkiin keskittyvä Femmagaala, jossa Lyyti on ehdolla kahteen palkintoon. Huhtikuu – kuukausista julmin – on lopuillaan, mutta taivas on vielä teräsharmaa ja ojassa raiteiden vieressä vilahtelee hiekkaisia lumikinoksia. On ollut Helsingin Korjaamoa ja Espoon Sellosalia. 5 2 J os sinne ei tule ketään niin… no sitten ei voi mitään.” InterCity-juna kiitää jossain Tikkurilan ja Hämeenlinnan välissä kohti pohjoista. Niissä ne tytöt oli aina niin tomeria ja niillä oli suuret suunnitelmat.” Lyyti vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Joensuussa. Automatkoilla kuunneltiin c-kasetilta Kaj Chydeniuksen sävellyksiä. Eniten ilahduttaa, jos ihmiset kokee mun biisit merkityksellisinä tai tulee kiittämään keikan jälkeen.” Lyyti kertoo olleensa kouluaikoinaan ”kympin tyttö”. Tekstivetoinen musiikki on aina tehnyt vaikutuksen, vaikka en silloin lapsena välttämättä edes ymmärtänyt, mitä sanoitukset tarkoitti tai mistä niissä oli kyse.” Lyytin kappaleissa voi yhä kuulla kaikuja chydeniaanisesta soinnutuksesta, samoin kuin Aulikki Oksasen aatteellisuudesta ja teksteistä huokuvasta sanomisen tarpeesta. Musta tuntui, että me oltiin aika erilainen perhe siellä. Maaliskuun Indie Awards 2022 -tapahtumassa Lyyti palkittiin vuoden artistiksi ja Emma-gaalassa hän oli ehdolla Kriitikoiden valinta -kategoriassa. Kesällä Provinssin jälkeen muun muassa Bättre folk. Nuo hetket Lyyti muistaa ensimmäisenä musiikillisena heräämisenä, ja varsinkin Aulikki Oksasen sanoitukset tekivät vaikutuksen. Lyytillä on ollut kiireinen kevät. Montgomeryn Runotyttö-kirjoista. Siellä hän aloitti klassisen pianon tunnit konservatoriossa, kävi musiikkiluokkaa ja kiinnostui lukemisesta ja kirjoittamisesta. Kappaleissa huojutaan onnen ja pimeyden rajalla, niissä rakastutaan mutta aloitetaan samalla luopumisharjoitus, murehditaan sulavaa ikiroutaa mutta juostaan omin säännöin umpihankeen. Sana ”indie” on muuttunut epämääräiseksi – tai on varmaan aina ollut sitä – mutta Lyytin musiikkia voi hyvin kutsua indiepopiksi. Murre ei tartu, jos menen käymään Joensuussa.” Suku asui ympäri Suomea, joten lomilla ajettiin pitkiä matkoja. ”Että saako stipendin vai ei… Mulla on aina ollut sellainen voittamisen halu. Joka päivä piti soittaa tietty aika pianoa ja kirjoittaa tietty aika päiväkirjaa, muuten päivä meni hukkaan. Hän on artistina kotoisin samoilta kujilta kuin vaikkapa Litku Klemetti, Antti Autio, Yona, Arppa tai Vesta. Lyyti erottuu kuitenkin omaleimaisella laulutyylillään ja muita poppareita kirjallisemmilla sanoituksillaan. Istumme laulaja-lauluntekijä Lyytin (Lydia Lehtola, 27) kanssa ravintolavaunussa. Viime vuoden lopulla julkaistua Toiveet ja helyt -albumia on ylistetty suurin piirtein kaikkialla missä sitä on kuunneltu, ja nouseva artisti on saanut soittaa tähänastisen uransa isoimpia keikkoja. Ja vielä Seinäjoella. Mulla ei vieläkään ole kovin vahvaa itäsuomalaista identiteettiä. Nimenomaan toivon ja epätoivon rajankäynti on Lyytin kappaleissa kiehtovinta. Lehtien keikka-arvosteluista välittyy tyrmistynyt haltioituminen: Helsingin Sanomissa ”skaala tuntui loppuvan kehupäästä kesken” ja Keskisuomalaisessa Lyytin sanottiin olleen ”ekstaattisen hyvä”. Erityistä siinä on kuitenkin herkkyys ja vilpittömyys, jolla tekstit ja äänimaisema tavoittavat tämän ajan tunnetilat. Ehkä se asenne tuli tyttökirjoista, joita luin pienenä, varsinkin l.m. Hän on artistina kotoisin samoilta kujilta kuin vaikkapa Litku Klemetti, Antti Autio, Yona, Arppa tai Vesta.. Nykyään joka toinen alle 30-vuotias on ”sukupolvensa ääni”, mutta Lyytin kohdalla tätä kiusallista sanaparia voi käyttää ilman, että se kuulostaa kiusalliselta. Tai no, kaikkein kiehtovinta on tietysti se, että Lyytin musiikki on yksinkertaisesti hyvää musiikkia. Debyyttilevyn pieni hitti Olen matkalla kaatamaan patsaita on kuin tämän vuosikymmenen tulkinta kappaleesta Kenen joukoissa seisot. Hän aikataulutti harjoittelun kurinalaisesti ja yritti olla ”mahdollisimman fiksu”. Oksasesta tuli heti lapsuuden sanoittajaesikuva: ”Niissä sanoituksissa oli jotain sellaista voimaa, joka puhutteli mua. K uulun niihin moniin, jotka Lyyti hurmasi toisella albumillaan. ”Vaatimukset ei tulleet mistään ulkopuolelta, mä loin ne itse. ”Mun vanhemmilla ei ollut mitään juuria Joensuuhun, ne vain päätti muuttaa sinne. Toisaalta se ei enää nykyään ole niin pakkomielteistä. Nykyään Lyyti esiintyy nelihenkisen bändin kanssa, mutta tämä keikka on soolona ja kaiken lisäksi kirjastossa. Tunnelma ei välttämättä ole ylimmillään. Lauluissa soi epävarmuus, tunne siitä, ettei ole ihan selvää, onko kaikki hyvin vai hajoamassa kokonaan
”On sanottu että se on ’konstikasta’ tai epävireistä. Ensin piti opiskella pop & jazz -teoriaa ja tutustua kevyen musiikin harmonioihin. Lyyti oli aina kirjoittanut tekstiä, mutta melodiaan ja sointuihin tarttuminen ei klassisen musiikin taustalla tuntunut luontevalta. Ja se voi liittyyä myös mun tyyliin kirjoittaa lauluja, siihen että sanoja on paljon ja melodia hypähtelee… Mutta se on mua, ja se kuuluu tähän musiikkiin.” P unatiilinen linna kohoaa tiskialtaan värisen järven rannalla. e l o k u u 2 2 2 5 3 A luksi säveltäminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Ja samoin kuin Lyyti, koin lapsena ulkopuolisuutta, kunnes muutin kaupunkiin opiskelemaan. Ehkä se vain erottuu semmoisesta perus radiosoundista vähän… sitä ei ole tuotettu niin paljon. Muistan hetken keväällä 2020, jolloin kuulin häntä ensimmäistä kertaa. ”Yläasteella laulamista alettiin kuitenkin pitää jotenkin nolona. Lyyti ei myöskään kokenut olevansa hyvä laulaja: ”Olin musiikkiluokalla, ja siellä oli tietysti tosi taitavia laulajia”, Lyyti sanoo. Se antoi mulle tilaa, ja silloin laulamisesta tuli mun juttu. ”Nästa: Tavastehus”, kuuluu ravintolavaunun kaiuttimista. Siellä yksinäisyys oli hahmottomampaa mutta yhtä ilmiselvää. Kurinalaisuus ja kenties jopa jonkinlainen huijarisyndrooma heijastuivat siis harjoittelun lisäksi myös säveltämiseen. Tuntui, että aina putosi jonnekin kahden todellisuuden väliseen tyhjyyteen. Samoin kuin Lyytin vanhemmat keksivät muuttaa Joensuuhun, omani keksivät muuttaa Päijät-Hämeeseen. Mutta en mä tiedä, onko mun laulutapa oikeasti niin outo. Olin siellä vähän ulkopuolinen, ja kun muutin Helsinkiin, otin paineita, että pitää osallistua. Laulutyylissä, biisin tekstivetoisuudessa ja kepeän huolimattomassa soitossa oli jotain musikaalimaista, mutta samalla hyvin vilpitöntä ja omalaatuista. ”Joo… Joensuu oli kaukana kaikesta, ison maailman uhista mutta myös mahdollisuuksista. Koin koulussa ulkopuolisuutta ja kiusaamistakin, mutta olen aina ollut päättäväinen ja tehnyt juttuja, joilla voi haastaa itseään.” Oikeaan suuntaan johdatti myös tutustuminen singer & songwriter -tyyliin, jossa tärkeää ei ole tekninen revittely vaan laulujen sisältö ja tekstien tulkinta omilla ehdoilla. Lyytillä on kieltämättä persoonallinen ääni. Intoudun puhumaan pikkukaupungeista ja tunteesta, ettei ole kotoisin oikein mistään. ”Sitä on paljon kommentoitu sitä mun laulua”, Lyyti sanoo. Joku oli jakanut Instagramiin videon keikalta, jolla Lyyti esitti yksin kappaletta Tehdään tänään jotain hauskaa. Tunnistaako Lyyti, mitä tarkoitan
5 4
Joensuussa oli tavallaan ollut myös helpottavaa, ettei kukaan tehnyt samanlaista musiikkia kuin mä.” Lyyti muutti Helsinkiin vuonna 2016. Suuremman yleisön tietoon hän on tietysti noussut vasta hiljattain, mutta artistin näkökulmasta matka on ollut piinallisen pitkä: ”Mä olen ikuisuuden istunut näissä junissa ja jännittänyt, tuleeko keikoille ketään.” N ästa: Tammerfors. ”Kaikkeen osallistuminen” ilmeisesti kannatti, sillä Helsinkiin muutettuaan Lyyti sai bändin lisäksi myös kontaktin levy-yhtiöön. Hän opiskeli yliopistossa kirjallisuutta ja teki kandin Joose Keskitalon sanoituksista. Silloin levy-yhtiössäkin ehkä tajuttiin, että tuon täytyy olla hyvä, jos Risto on mukana.” Albumit Meitä ei ole kutsuttu (2020) ja Toiveet ja helyt (2021) on julkaissut jyväskyläläinen, vuonna 2015 perustettu Luova Records, joka on kustantanut myös esimerkiksi Litku Klemetin musiikkia. Sillä on kymmenien vuosien ura, mutta se on julkaissut vain vähän levyjä, ja sen jutut on aina tosi harkittuja. Meillä on tosi kivaa tällä hetkellä.” Yhtyeen basisti Samuli Arrela ja kosketinsoittaja Tiia Schwartz olivat Lyytille tuttuja jo Joensuun ajoilta. Toiveet ja helyt -albumin menestys tuli kuulemma yllätyksenä: ”Mä ajattelin, että ei se varmaan herätä enempää huomiota kuin toi ensimmäinenkään. jykevissä ensisäkeissä: ”Ikiroutaan maan uumeniin/ on kätketty holvi tuomiopäivän varalle/ sinne on kätketty miljoonan kasvin siemenet/ joista tuhon jälkeen istutetaan uusi paratiisi.” ”Mä olin nähnyt dokkarin siitä Huippuvuorten siemenholvista, ja siinä oli jotain tosi kaunista”, Lyyti kertoo. Sanottiin, että biisit eivät olleet valmiita. Sanoitus ilmentää hyvin Lyytin laulujen maailmankuvaa. Rumpali Lassi Ylönen ja toinen kosketinsoittaja Antti Vuorenmaa löytyivät Helsingin musiikkipiireistä. Sillä välin Lyyti on etsinyt puhelimestaan uuden kappaleensa sanat. Että pitäisi myydä vaikka Tavastia loppuun tai jotain. Sellaiseen moodiin mä haluaisin päästä.” Lyytistä kuulostaa huvittavalta, että häntä kutsutaan edelleen ”uudeksi” tai ”lupaavaksi” artistiksi. Huolten ja epävarmuuden alla hehkuu halu menestyä ja tulla huomatuksi. Esimerkiksi Olen matkalla kaatamaan patsaita oli alunperin runo, jota esitin lausumalla. Kun kaikki oli yhtäkkiä lähellä, alkoi tuntua, että pitäisi tietää enemmän kulttuurista ja kaikesta. Olin suunnitellut, että pitäisin vähän taukoa musiikista, mutta kun tää juttu on kasvanut, se on lisännyt omaakin intoa. Ja bändikin on fiiliksissä tästä. Vastausta ensimmäisiin demoihin piti kuitenkin odottaa pitkään, ja kun vastaus viimein tuli, se oli kielteinen. Samoihin aikoihin hän mieltyi Sirkka Turkan, Mirkka Rekolan, Tua Forströmin ja Eeva Kilven kaltaisiin runoilijoihin ja kiinnostui lavarunoudesta. Että saavuttaisin tason, jolla ei tarvitse enää todistella kellekään mitään tai olla pelkkä ’lupaava artisti’.”. Tuho on kuitenkin vain taustakangas tekstin puhujan onnelle; laulun minä on ”tehnyt kaikki oikeat virheet”, ”kesyttänyt leijonasta lemmikin”, ja ”kun alkaa ennätyshelteet, sulaa mun sisältäkin ikijää”. Haen liian monennen kupin kahvia. Sävellys tuli vasta myöhemmin.” Lyyti on edelleen opiskelija, mutta artistinuran ja keikkatahdin kasvaessa opintopisteiden keräily on jäänyt vähemmälle. Laulun nimi on Ennätyshelteet, ja kun tämä juttu julkaistaan, kappale on jo julkaistu. Jokin on tuhoutumassa, mutta ei ihan vielä tai ihan kokonaan. Ja että sen nimi on oikeasti Tuomiopäivän holvi.” Samoihin aikoihin Lyytin muistikirjaan ilmestyi myös kysymys, joka kuului: ”Mihin voi soittaa, kun äiti ei vastaa?” ”Tällä hetkellä suurin unelma on ehkä se, että löytäisin artistina tiettyä rauhaa. Asetelma välittyy jo Toiveet ja helyt -albumin kannesta. ”Tällä hetkellä suurin unelma on ehkä se, että löytäisin artistina tiettyä rauhaa. ”Mulla ei ole mitään tollasia konkreettisia unelmia”, Lyyti sanoo ja naurahtaa. Tuho ja toivo ovat samaan aikaan totta myös levyn hittibiisin Mihin voi soittaa. Lyyti kävi usein spoken word -illoissa esittämässä omia tekstejään: ”Runoilloissa tajusin, että täällä tehdään nyt jotain mikä kiinnostaa mua tosi paljon. Siinä Lyyti seisoo purkutyömaan edessä mutta katsoo itsevarmasti suoraan kameraan, ja kuvan reunoilta kasvaa villiintyviä puita. Jotain uhkaavaa häämöttää taustalla, mutta tekstin puhujan ympärillä versoo vielä kauneutta, toivoa ja rakkautta. Onko Lyytillä jotain tiettyä unelmaa artistina. Risto Ylihärsilä oli lopulta tuottamassa kolmea debyyttilevyn kappaletta. Usein itsensä epäileminen onkin vain kääntöpuoli sille, että asioihin suhtautuu määrätietoisesti ja kunnianhimoisesti. Käänne tapahtui vasta, kun kotimaisen indie-skenen kärkihahmo Risto Ylihärsilä kiinnostui Lyytin kappaleista ja halusi mukaan kehittämään niitä. e l o k u u 2 2 2 5 5 kaikkeen nyt, kun siihen on mahdollisuus. Tekstissä vilahtelee dystooppisia kuvia, asvaltin pinta on tulessa eikä mikään enää kasva. Mun biisien rönsyilevyys johtuu varmaan tästä lavarunoustaustasta. Kun hänelle esimerkiksi kerrottiin ennen kakkoslevyn julkaisukeikkaa, että paikalle on tulossa Helsingin Sanomien kriitikko, Lyyti meni omien sanojensa mukaan ”ihan paniikkiin” ja ajatteli, että ”eihän mulla ole mitään, millä voin vakuuttaa jonkun kriitikon”. ”Ja samalla on tosi kuumottavaa, että sellainen holvi on olemassa. ”Olin tosi otettu kun Risto kiinnostui, Risto on mun esikuvia laulunkirjoittajana. Mutta en tiedä, missä se taso sitten on… Ihailen sellaisia artisteja kuin Fiona Apple. Että saavuttaisin tason, jolla ei tarvitse enää todistella kellekään mitään tai olla pelkkä ’lupaava artisti’. Lyytin puheessa kuuluu epävarmuus, huoli omasta riittämättömyydestä. Arviosta tuli kuitenkin ylistävä
Ihminen, jolla on toivoa, toimii hyvin eri tavalla kuin ihminen, jolla toivoa ei ole.” Lähestymme jo Pohjanmaan lakeuksia. Lyyti miettii hetken. Sohjoiset pellot avautuvat kauas avoimeen horisonttiin. Rakennus on avara ja temppelinvalkoinen, ja sen keskellä avautuu amfiteatterimainen katsomo. 5 6 Se yhdistyi kuin vahingossa Tuomiopäivän holvista kertoviin riveihin, ja sanoitus alkoi keriytyä itsestään. En ole halunnut antautua ahdistukselle, koska murehdittavaa olisi niin paljon. Mutta tietysti tulee hetkiä, jolloin mä olen epätoivoinen. Mutta on hienoa, jos mun musiikki vaikuttaa epäsuorasti ja herättää vaikka toivoa. Mun lauluissa on lupa tuntea kaikki tunteet, myös sellaiset, jotka ei olisi oikeutettuja tai kohtuullisia.” S einäjoella Lyyti kantaa pianolaukun taksiin. Kuinka paljon Lyyti kokee esimerkiksi ilmastoahdistusta tai huolta muista kriiseistä. Mitä Lyyti ajattelee niistä. Uhkakuvista ei kirjoitettu, koska niistä ei tiedetty. Hän haluaa kuitenkin luoda toivoa ja kokee, että hänen musiikissaan on paljon myös huumoria ja leikkisyyttä: ”Kyllähän kauneutta voi nähdä ihan kaikessa. Tämän sukupolven synnyinvuosina radiossa soivat sellaiset bändit kuin Ultra Bra, Zen Café, Egotrippi, Nylon Beat ja Don Huonot. Kosketinsoitin on peitelty. En pyri vaikuttamaan musiikilla suoraan tai ajattele, että kirjoitanpa biisin tärkeästä aiheesta ja sitten se muuttaa asioita. Lopullisesta tekstistä äiti jäi kuitenkin pois. Maisemaa katsellessa rohkaistun esittämään mahtipontisen kysymyksen: millainen on Lyytin sielunmaisema. ”Mun biisit on aika sellaisia kohtuuttomia. Että pitää saada asioita aikaan ja jättää oma jälki ennen kuin se on myöhäistä.” Taustalla häämöttävät uhkakuvat kuuluvat paitsi Lyytin, myös monien muiden 1990-luvulla ja sen jälkeen syntyneiden musiikissa. Lyyti edustaa tätä vakavaa, tiedostavaa sukupolvea. ”Mihin voi soittaa. Kaupunginkirjasto Apila on ainakin kaunis. Se ei lähtenyt pelkästään mun omista tunnelmista, vaan sanoihin suodattui kaikkea mitä näin ympärilläni. ”Kyllähän kauneutta voi nähdä ihan kaikessa”, ajattelen, kun katson autioita, lätäkköisiä katuja ja niiden varsilla jurottavia rakennuksia. ”Mutta onhan se aika poissulkevaa ja väkivaltaistakin nostaa joku yksi ääni. Veikkaan, että kuitenkin aika pieni prosentti meidän ikäisistä on koskaan kuullutkaan musta.” Entä maailmantuska. Vuosituhannen vaihteen hiteissä avaran itsevarmat, tulevaisuuteen kurottavat sointukierrot säestivät toiveikkaita ja humoristisiakin sanoituksia. Me eletään kuitenkin niin monenlaisissa todellisuuksissa, ja yleensä se ’ääni’ tai ’sukupolvikokemus’ osoitetaan aina siitä omasta todellisuudesta. Tai jos vitsaillaankin, se tehdään vakavalla ilmeellä ja itseironisesti, niin, ettei huumorin taustalla väijyvä todellisuus unohdu. Haen tunteille isoja vertauskuvia, purkutyömaita ja muita… Paperilla ne voi näyttää tyhmiltäkin, mutta kun sanat yhdistyy musiikkiin, ne kuulostaa oikeilta. Lyyti testailee äänentoistoa alhaalla katsomon edessä. ”Mä olen aina elänyt aika paljon oman pään sisällä, ja se on ehkä suojellut mua. Epävarmuutta, ahdistusta, uupumusta… Mä olen kirjoittajana parhaimmillani, kun voin kanavoida henkilökohtaisen kautta jotain yleistä kokemusta.” No nyt päästään luontevasti kysymykseen sukupolvikokemuksista ja ”sukupolvensa ääni” -tittelistä. Tuho häämöttää kaiken taustalla ja luo tiettyä kiireen tuntua. Leikki on sanoituksista kaukana; 2020-luvulla ollaan tosissaan. Tai niille saattoi hyväntahtoisesti naureskella, kuten Ultra Bra kappaleessaan Kun vaihtuu vuosituhat. oli ihan viimeisiä biisejä, joita tein levylle. ”Tietysti mä olen otettu, jos sellaiset asiat yhdistetään muhun”, Lyyti sanoo. Siinä lauletaan ironisesti millennium bugista, 90-luvun lopulla heränneestä huolesta, että tietokoneet sekoavat kun vuosi luvuksi vaihtuu -00: ”Kun vaihtuu vuosituhat/ toteutuu kaikki uhat/ lentokoneet törmäilevät toisiinsa Euroopan ilmatilassa – – aurinko lakkaa toimimasta/ mutta kahdeksan minuutin päästä vasta/ huomaamme auringon sammuneen.” Nykypopin äänimaisema pikemminkin huojuu ja käpertyy sisäänpäin kuin avartuu tai kurottaa mitään kohti
Niistä kasvoi aikanaan lumme, josta tuli nähtävyys ja toivon symboli. -kappaleella, katsomon rivit ovat kuitenkin kuin huomaamatta täyttyneet. ”Niistä voi silti jäädä merkityksellinen fiilis”, yritän epätoivoisesti. Ympärillä vallitsee kirjastoille tyypillinen kelluva uneliaisuus, opiskelijat tekevät merkintöjä oransseilla korostustusseilla ja muutama eläkeläinen naputtelee tietokoneita. Aplodien aikana vilkaisen yleisöä ja näen innostuneita, iloisen vaikuttuneita katseita. Lyyti vilkuilee puolityhjää katsomoa huvittuneen epätoivoisena. ”Tää viimeinen laulu kertoo tyypistä, joka selviytyi pommituksista”, Lyyti spiikkaa. Ihmiset näyttävät siltä, että ovat osuneet vahingossa johonkin mukavaan paikkaan, ja kirjasto tuntuu oikeastaan aika luontevalta paikalta Lyytin musiikille. e l o k u u 2 2 2 5 7 liinalla, joka voisi olla Punahilkan tai Hannu ja Kerttu -sadun rekvisiittaa. Kaikki kasvit kuolivat, paitsi jättiläislumpeen siemenet, jotka selviytyivät altaan pohja mudassa. Keväällä 2022 laulun ensimmäiset säkeet kuulostavat melkein aavemaisilta: ”Kun pommi osui puutarhaan/ kasvihuoneen lasi särkyi/ ja helmikuinen pakkanen teki Kaisaniemestä joukkohaudan – – kun lumpeenkukka aukeaa/ saa puhaltaa ja toivoa.” ImageIlmot2022.indd 6 ImageIlmot2022.indd 6 20.6.2022 9.50.29 20.6.2022 9.50.29. ”Että ne jotka siellä oli, halusi oikeasti olla siellä…” Kun Lyyti aloittaa Mihin voi soittaa. Se on kuin tehty keikan lopetuskappaleeksi. Talvella 1944 Helsingin rautatieasemaa yritettiin pommittaa, mutta isku osui vahingossa Kaisaniemeen ja tuhosi kasvitieteellisen puutarhan. Ei varsinaisesti tunnu, että täällä on alkamassa keikka. Vähän kuin jokin runohyllyyn unohtunut teos olisi pudonnut lattialle ja herännyt eloon. Muistelen omia kirjailijaesiintymisiäni kirjastojen auditorioissa, haastatteluja viiden tai seitsemän hengen yleisöille. Lyhyt setti päättyy kappaleeseen Puhalla ja toivo
Auttoiko valtio eri toimijoita tarpeeksi pandemia-ahdingossa. Tässä täytyy ensin erottaa kaksi asiaa: eri auttamisen tavat ja se, kenen auttamisesta puhutaan. Siksi taiteen rahoi tuksen tulo perinteisen politiikan piiriin voi parantaa sekä taiteen että taiteilijoiden asemaa. Monet politiikan alueet, kuten hoitotyö ja monilta osin myös kulttuurisektori, ovat aliresursoituja. Tässä mielessä väliinputoamista on tapahtunut. Jos puhutaan kriisituista, niin valtio – opetusja kulttuuriministeriö, Taiteen edistämiskeskus Taike sekä työja elinkeinoministeriö – on auttanut taidekenttää paljonkin. Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen tutkimuksen mukaan kahden vuoden aikana valtio on jakanut luoville aloille 400 miljoonaa euroa, josta Taike on jakanut taidekentälle liki 80 miljoonaa euroa. Itse koen, että Suomessa taidetta arvostetaan ja se näkyy myös rahoituksessa. Mitä mieltä olet valtionosuusjärjestelmästä, jota hiljattain myös uudistettiin. Taiteen valtionrahoitus on pysynyt melko vakaana läpi 2000luvun, ja säätiöiden rahoitus on kasvanut. 5 8 K E S K U S T E L I J A Teksti Maria Paldanius Kuvat Kim Öhman T aidekenttä kärsi ankarasti koronasuluista. Matkan varrella tilanne on kuitenkin parantunut, ja ensimmäisten kriisitukikierrosten jälkeen Taikekin on tavoittanut luovien alojen sekä freelance-kentän toimijoita paremmin ja laajemmin. Kyllä on. Näkyykö se. Taiteen arvostus tai sen puute riippuu siitä, keneltä kysytään: ilman apurahaa jääneeltä kuvataiteilijalta vai taidelaitoksessa työskentelevältä muusikolta. On myös toivottu, että apu rahojen ja avustusten sijaan Taike korvaisi ansionmenetyksiä. Jos taidetta todella arvostetaan Suomessa, sen luulisi näkyvän myös taiteen rahoituksessa. Mutta ongelmiakin on ollut. Vaikka ensimmäinen avustuspaketti tuli nopeasti keväällä 2020, reagointi vapaan taidekentän ahdinkoon oli hidasta. Myös kunnat ovat merkittävä rahoittajataho. Kertooko se, että taide ja kulttuuri nähdään kakkosluokan aloina. Kunnat myös eroavat toisistaan merkittävästi, ja kulttuurin arvostus näkyy kunnissa eri tavoin. Valtionosuuslaitokset, kuten teatterit ja orkesterit, haukkaavat ison siivun taiteen julkisesta rahoituksesta. Pelkän rahan lisäksi pitäisi myös miettiä, mitä nykyisellä rahalla voidaan tehdä toisin ja mitä kulttuuripolitiikassa ylipäätään tulisi tehdä. Toki voidaan kysyä, mitä taiteen arvostuksesta kertoo se, että iso osa rahoituksesta tulee veikkausvoittovaroista. Pitkin matkaa on tullut palautetta siitä, että iso osa 400 miljoonasta eurosta ei ole kohdistunut vapaaseen taidekenttään ja freelancereille. Valtionosuusjärjestelmä (vos) on vakautKulttuuripolitiikan tutkija Olli Jakonen näkee, että veikkausvoittovarat ovat epäpolitisoineet taiteen rahoitusjärjestelmää. O L L I J A K O N E N : On tärkeää, ettei tueta vain vanhoja rakenteita” ”. Ne saavat päättää aika vapaasti siitä, miten ne kohdistavat rahaa kulttuurille ja taiteelle
Cuporen tutkija Olli Jakonen ajattelee, että taiteen apurahajärjestelmän kehittämisen tulisi olla tärkeä painopiste tulevaisuudessa.. e l o k u u 2 2 2 5 9 Tutkija
tanut Suomen kulttuurija taidekenttää ja taannut alueellisen tasa-arvon tukemalla kunnallisen taidelaitosverkoston toimintaa 1990-luvulta asti. Veikkausvoittovarojen vähenemisen myötä taideja kulttuurialan rahoitus siirtyy uudella tavalla osaksi poliittista päätöksentekoa. Nyt muutkin esittävien taiteiden alat kuin vain teatteri ja musiikki voivat päästä valtionosuuden piiriin. Mikä on keskeisin muutos, jonka toivot näkeväsi taiteen rahoituksessa tulevaisuudessa. Sen kehittämisen tulisi mielestäni olla etusijalla esimerkiksi taiteilijapalkan kehittämisen sijaan. Kirjallisuus ja kuvataide ovat saaneet eniten apu rahoja. – O L L I J A K O N E N. Vastaavasti kuvataide ja kirjallisuus ovat jääneet ”kuoppaan”. Monet kulttuuripolitiikan käytänteet ovat vakaita, ja rahavirrat on ohjattu aina samalla tavalla. Muita ratkaistavia asioita ovat freelancereiden asema työmarkkinoilla, erilaisten alustojen, kuten Spotifyn ja äänikirjojen, allokoima tulo taiteilijoille sekä se, kuka lopulta vastaa luovista aloista ja rahojen jakamisesta eri taiteenaloille. Mitä toivoisit taiteen rahoitusjärjestelmältä, kun Veikkauksen rahapelitoiminnan tuotot vähenevät. Uusimaa on jo pitkään ollut ylivoimainen. Nykyinen apurahajärjestelmä ei ole lainkaan huono. Olli Jakonen tekee väitöskirjaa valtion taideja kulttuuripolitiikan rahoituksesta ja ohjauksesta Jyväskylän yliopistossa ja toimii tutkijana Cuporessa. Siksi vuoden 2022 uudistus oli tervetullut. Näen, että suunta on terveellinen: veikkausvoittovarat ovat epäpolitisoineet järjestelmää, ja taiteen rahoituksen tuleminen perinteisen politiikan piiriin voi parantaa sekä taiteen että taiteilijoiden asemaa. Sen sijaan Taiken rahoituksissa on kautta historian ollut neljä suurta: musiikki, teatteri, kirjallisuus ja kuvataide. Jaetaanko rahaa tasapuolisesti eri taiteenlajien ja maakuntien välille. Jos niitä olisi vähemmän, vapaalle taidekentälle jäisi enemmän rahaa – ja taidelaitosten tiloja voisi tarjota vapaan taidekentän käyttöön. Kysymys on monimutkainen ja koskee myös sitä, millä kriteereillä rahaa jaetaan ja tehdäänkö aluepolitiikkaa vai taiteen laatuun pohjaavaa taidepolitiikkaa. Lisäksi tulisi selkiyttää sitä, mikä osa kulttuuribudjetista allokoituu taiteelle, mikä laajemmin kulttuurille ja millä perusteilla: esimerkiksi Taike tukee nykyään taiteen lisäksi kulttuuria, mikä on monien näkökulmasta sekoittanut asioita. Oleellista on kysyä, miten rahat tullaan allokoimaan taidelaitoksille ja vapaalle taidekentälle. Korostan priorisoinnin merkitystä: eikö voi vain päättää, että jotkut asiat ovat tärkeitä, eikä niistä tulisi leikata yhtään enempää. Taiken myötä alueellisten taidetoimikuntien valtaa on vähennetty ja rahanjako keskitetty Helsinkiin. Näillä aloilla ei ole laitosrakennetta, ja moni tekijä on apurahojen varassa. Taiteenalat poikkeavat toisistaan toimintamuodoiltaan ja rahantarpeeltaan, eikä ihan helposti voi sanoa, mikä on oikea rahantarve millekin alalle. Toisaalta moni kokee, että järjestelmä on seisahtunut: rahaa ei ole tullut lisää eikä kehitystä ole tapahtunut. Vuonna 2020 Taiken taidetuen saajista yli 60 prosenttia oli Uudeltamaalta ja toiseksi eniten, kahdeksan prosenttia, Pirkanmaalta. Heitän ajatuksen: tarvitaanko vos-taidelaitoksia niin monessa kunnassa. Vaikka Uudellamaalla on toki suurin taidekenttä ja eniten taiteilijoita, voidaan oikeutetusti kysyä, miksi rahat pakkautuvat yhteen maakuntaan. On tärkeää, ettei tueta vain vanhoja rakenteita. 6 K E S K U S T E L I J A KESKUSTELIJA-palstalla puhutaan kuukauden mielenkiintoisimmista kulttuuriaiheista ja teoksista niiden tekijöiden kanssa. Alueiden näkökulmasta ymmärrän kritiikin. Vuonna 2022 muutoksia ei vielä tapahdu, sillä veikkausvoittovarat on päätetty siirtää valtion budjettivaroihin vuodesta 2024 alkaen. Eniten toivon, että taideja kulttuuripolitiikan suuntaviivoista käytäisiin poliittista keskustelua. Mielestäni jossain vaiheessa järjestelmää täytyy kuitenkin miettiä uudelleen ja isommilla hartioilla. Jos katsotaan isoa kuvaa ja vos:in painopisteitä, esittävä taide on priorisoitu ylivoimaisesti. Nykyinen apurahajärjestelmä ei ole lainkaan huono. Kysymys on järjestelmän legitimiteetistä
Tyypillisimmin hoitoapua saadaan lasten isovanhemmilta, mutta kaupungeissa on paljon toisilta paikka kunnilta ja toisista maista muuttaneita, joiden sukulaiset asuvat liian kaukana auttaakseen säännöllisesti. E S S E E KATRI KIUKAS Olo on kuin jyrän alle jäänyt, maitoa ja verta valuva ruumis täynnä kipua ja kolotusta, roikkuva vatsanahka kuin kengurulla ilman poikasta. Näin sen pitäisi olla. Ihailen kaveriani, joka kertoo vievänsä aina vähintään jonkun piirakan tuoreelle perheelle. Siinä sosiologian professori Antti Tanskanen kertoo, että lapsia jää etenkin Helsingissä syntymättä sen vuoksi, ettei perheillä ole tukiverkkoja, jotka tarjoavat apua lastenhoitoon. Heillä kenelläkään ei ole lapsia. Synnytyssairaalan vihkosessakin kirjoitetaan loputtomiin imetyksestä, baby blues mainitaan. T örmään netissä surffaillessani ja työnteon aloittamista viivyttäessäni Helsingin Sanomien huhtikuun lopussa julkaistuun juttuun. Siitä en puhu. Katseet tuntuivat vähän samoilta kuin sen kotikäynnille saapuneen neuvolaterveydenhoitajan katse. Mistä tämä yksin pärjäämisen eetos tulee, saanko räjäyttää sen. Välilihani on leikattu joitakin päiviä aikaisemmin. Synnyttäneen ja tämän perheen hauraaseen tilaan ei ole helppoa astua. Yleensä ei kuitenkaan ole. Jos olet yhdeksän kuukautta hautonut ihmisen alkua sisälläsi, pusertanut hänet ulos luisen lantion läpi, avohaava hiljalleen kutistuvassa kohdussasi vuotaa, rinnanpäät ovat arat jatkuvasta imettämisestä, sinusta on tullut äiti toiselle, juuri silloin on lupa olla vaivaksi. Kun ystävät lähtevät, palaan makuulleni. Mutta minun kehoni ei kiinnosta enää ketään, paitsi ruuantuotantovälineenä. Ystävien apu ei Tanskasen mukaan korvaa sukulaisten apua, koska ystävien kesken auttamishalukkuus on sukulaisia vähäisempää ja. Mitä sanoa, mitä tehdä. Kimpussa on iso sininen kukka, ei mikään pirkkaruusu, johon minulla minimiäitiyspäivä rahallani korkeintaan olisi varaa. Istun sohvalla vauva sylissä, vaikka istuminen tekee kipeää. Tarvitsen hoivaa siinä missä vastasyntynyt lapsenikin, mutta kukaan ei kerro sitä minulle enkä itse sitä tajua. Hän punnitsi vauvan, tarkasti napanuoran tyngän, kyseli imetyksestä ja samalla – tietenkin – katsoi, näyttikö kotimme siltä, että vauva saisi siellä tarvitsemaansa hoivaa. Lähes aina tuoreille vanhemmille on liikaa se, että heidän pitäisi itse pyytää ja kysyä. Kaksikymmentäseitsemänvuotiaana olen helsinkiläisittäin nuori äiti, vaikka olen vain hitusen alle ensisynnyttäjien keski-iän koko maassa. Viisaasti hän sanoo, että hän kantaa niissä tilanteissa sen kiusaantuneisuuden ja häpeän siitä, että on jotenkin liikaa. Pysähtyneeseen aikaan, tuulettamattomiin huoneisiin, joissa raiteiltaan nytkähtänyt elämä on kuoriutunut kiillotteen alta: pyykit, tiskit, rasvaiset tukat ja kulahtaneet asut. Kysyä vai ei synnytyksestä, perheen voinnista tai unesta. Avata syli, kun sitä tarvitaan Tarvitsemme kulttuurisia malleja hoivan jakamiseen, koska ystäviltä sen pyytäminen on vaikeaa, kirjoittaa Katri Kiukas. e l o k u u 2 2 2 6 1 Y stäväni ovat tuoneet minulle kukkakaupan kimpun, ojentaneet sen käteeni ja pohtineet ääneen, etteivät oikein tiedä, mitä tuoreelle vauvaperheelle pitäisi tuoda. Aikaisemmin olen kestinnyt kahvipöydässä sukulaisia, joiden arvioivat katseet olen tuntenut itsessäni ja kodissamme. Hyvinhän me pärjätään, vauvahan enimmäkseen nukkuu, ei me haluta olla vaivaksi. Lupa olla vaivainen, hoivattava, hellittävä, ruokittava. Olla olematta kliseeautomaatti, olla olettamatta, olla kuitenkin avuksi
Miten perhe määrittyisi viisi vuotta myöhemmin, kun on selvinnyt, keillä on aikaa ja jaksamista osallistua lastenhoitoon, sietää sitä, että ennen niin menevä ystävä ei koskaan jaksa tai pääse lähtemään spontaaneihin illanviettoihin ja höpöttää sielläkin vain lapsistaan. On feminististä hoivailla itseään ja vastavuoroisesti ystäviään. Julkinen päivähoito ja lapsilisät on rakennettu maailmassa, jossa lasten saaminen oli vahva normi ja yhden vanhemman talouksia oli vähemmän. Useimmista en edes tiedä, haluaisivatko tai olisivatko he valmiita hoitamaan lapsia, koska en ole koskaan kysynyt. Agraariyhteiskunnassa, jossa lastenhoito ei ollut suuressa arvossa, tämä naisten työ lankesi usein niiden vastuulle, jotka olivat liian raihnaita tekemään raskaampia töitä, eli isoäideille. Nykyään yhä useampi jää vapaaehtoisesti tai tahtomattaan lapsettomaksi, ja vastaavasti joidenkin vuosikymmenten kuluttua yhä useampi vanhus elää ilman aikuisia lapsia. Luoda kulttuurisia malleja niin, että kaikilla olisi oikeus ja vastuu hoivata riippumatta siitä, onko heillä omia lapsia tai sairaita vanhempia. Yksi heistä hoitaa lapsiamme säännöllisesti. Ja ehkä on myös niin, että suhde lapseen näyttäytyy kulttuurissamme antoisana vain sellaisille, joilla ei ajatella muuten olevan niin kiinnostavaa ja tärkeää sisältöä elämässään – siis mummoille. Todennäköisesti tämä johtuu siitä, että vastavuoroisuus tulee kuin itsestään: tällä viikolla ystävä hoitaa lapsia, seuraavalla minä. Ja minua on hävettänyt kertoa näistä asioista ystävilleni. Ennen kaikkea siinä on kyse suhteista. Minua ärsyttää. Isovanhempien tarjoamaan hoivaan meillä on malli. Eivätkä he ole apuaan tarjonneet. Sydänemojit kertovat, kuinka ihastuttavaa tällainen toimintakykyisten ihmisten toisilleen vapaaehtoisesti antama hoiva on. Ei helvetti, koska tämä muuttui tällaiseksi. Lasten isovanhempien kanssa on helpompaa. Välillä, etenkin äitiyden alkumetreillä, tuntui myös, että lapsettomien ystävien oli vaikea ymmärtää lapsen uuteen järjestykseen nyrjäyttämää todellisuutta. Nyt olen katkera, anteeksi. Jos loputtomiin jatkuvat katkonaiset yöt, symbioottisen elämän ihanuus ja raskaus tai se, kauanko viiden aterian tarjoileminen päivässä vie aikaa, tulivat minulle yllätyksenä, miten he olisivat voineet tietää. Varsinkaan en ole osannut pyytää apua, enkä aina osaa vieläkään. Nyt me puhumme vain perhevapaista ja ajattelemme, että niiden jälkeen päiväkoti on ihan tarpeeksi hoivavastuun jakamista. Tai ehkä meillä ei vain ole kulttuurisia malleja avun pyytämiseen ja antamiseen. Toisaalta äidit vastasivat kyselyyn pian lapsen syntymän jälkeen, ehkä todellisuus ei ollut vielä iskenyt kasvoille, ehkä mukana oli toiveajattelua: nämä ihmiset haluan sitoa itseeni ja lapseeni. 6 2 E S S E E kynnys avun pyytämiseen korkea. Lapsellisten kesken apua on helpompi ottaa vastaan ja tarjota, vaikka ei oltaisi edes läheisiä ystäviä. Äitien tukiverkoista kysyttäessä seitsemänkymmentä prosenttia koki saavansa riittävästi emotionaalista tukea, mutta vain puolet saa riittävästi konkreettista apua. Minne unohtuivat aikaisempien feministipolvien ajatukset lapsettomien ja lapsellisten jaetusta hoitovastuusta sekä yhteisöllisestä lasten kasvatuksesta, joista Adrienne Rich kertoo keskustellun aktiivisesti feministisen Of Woman Born -klassikkoteoksen ilmestymisen aikaan 1970-luvulla. En tiedä, kertovatko nämä ajatukset enemmän minusta vai kulttuuristamme. Isovanhemmuus on ylipäätään positiivisena ja antoisana nähty suhde. Kun kaikilla ei ole omia lapsia ja lapsiluku on pieni, mahdollisuudet hoivan tasaisempaan jakamiseen ja siihen, että hoivaaminen voisi olla hauskaa ja antoisaa raskaan ja kuluttavan sijaan, ovat paremmat kuin koskaan. En muista mitään tilanteita, muistan vain tunteen. Olen pelännytkin: jos muutun näille ihmisille noloksi vain lapsistaan puhuvaksi mammaksi, katoavatko he lopullisesti. Nyt hipsuttelemme harvakseltaan toistemme kodeissa ja arvioimme uuden tuttavuuden makua ja luokkaasemaa sisustuksen ja kirjahyllyn perusteella. Päivitys ei kerro tarkemmin, mitä on tehty, mutta voin kuvitella: On laitettu ruokaa yhdessä, käyty hyviä keskusteluja, joissa molemmat ovat kokeneet tulleensa kuulluiksi, ehkä joku on antanut toiselle selkähieronnan. Suurella osalla tämän päivän vanhemmista on muistoja mummolassa vietetyistä viikonlopuista tai lomista. Opiskelijoina muutimme vuoroin toistemme koteja, nyt jokainen tilaa yksinään muuttofirman ja ne häpeävät, joilla ei ole varaa. En ole jaksanut pitää yhteyttä tai osannut kommunikoida tarpeitani ja rajojani. Nyt se ei sitä ole. Avun pyytäminen heiltä hävettää pääsääntöisestä vain vähän. Olisiko aika jakaa hoiva vastuita uudelleen sekä verovaroin tuotetuissa palveluissa että henkilökohtaisissa elämissämme. Ehkä kyse on vain siitä, että minun on ollut vaikea olla hyvä ystävä ja hyvä vanhempi samaan aikaan. Nuorina astuimme epäröimättä vieraampiinkin koteihin ja kaivelimme surutta toistemme ruokakaappeja. Yhdeksässä vuodessa on myös tapahtunut paljon: mitä vanhemmiksi, keskiluokkaisemmiksi ja muka itsenäisemmiksi olemme kasvaneet, sitä vaikeampi ystäviltä on ylipäätään pyytää apua. Helsinkiläiset avioliiton ulkopuolella lapsen synnyttäneet äidit kertoivat vuonna 2017 toteutetussa tutkimuksessa lapsen perheeseen kuuluvan keskimäärin seitsemän henkilöä kotitaloudesta ja sen ulkopuolelta, ennen kaikkea sukulaisia, mutta myös ystäviä. Olen ajatellut, että se on epäkiinnostavaa. Kyse on myös lapsista, ei vain heidän vanhemmistaan.”. Toisaalta miten he olisivatkaan voineet ymmärtää: muille ikäisilleni alkoi syntyä lapsia, kun esikoiseni lähestyi kouluikää. Suomessa asuvat seitsemäksi uupuneimmat äidit neljästäkymmenestä vertailumaasta. Toisaalta perheet ovat laajempia kuin luulemmekaan ja niihin kuuluu myös ystäviä. Yhdeksän vuotta esikoiseni syntymän jälkeen minulla on edelleen joitakin ystäviä. T uttavani on viettänyt ihanan päivän ystävänsä kanssa ja hehkuttaa, kuinka hoivan täyteistä heillä on ollut. ”Mutta ei hoivavastuun jakamisessa ole kyse vain arjen helpottamisesta, suoritetuista hoitotoimenpiteistä, leivotuista piirakoista. Miten he olisivat voineet tietää, millaisessa vuosia kestävässä mullistuksessa minuuteni oli. Meillä on kahdet pääkaupunkiseudulla asuvat osallistuvat isovanhemmat, jotka ottavat yökylään, mökille ja teatteriin. Lapsettomien ystävien kanssa tulee helposti tunne, että jää jotakin velkaa
Tuttavuus on minulle arvokas, kirjailija Milja Sarkola kiteyttää päähenkilönsä suulla uusliberaalin suhteen ihmisiin kirjassaan Pääomani. Jään pohtimaan, onko ystävien välisessä hoivassa kyse laisinkaan samasta asiasta kuin hoivassa, jota vanhemmat antavat lapsilleen, lapset ikääntyneille vanhemmilleen, lastentarhanopettajat ja lähihoitajat lapsille, vanhoille ja sairaille. Myös helsinkiläisten aviottomien äitien tukiverkoissa ystävä oli yleisimmin mainittu tukiverkon jäsen. Aikamme ei kannusta kohdistamaan resursseja toisten hoivaamiseen vaan arvioi maan tekemisiämme ennen kaikkea hyödyn näkökulmasta. Kun Roseneil kirjoittaa ystävyyden merkityksen sosiaalisena suhteena kasvavan, pitäisi kysyä, minkälaisen ystävyyden. M itä tapahtuisi, me kysymme, jos me… alkaisimme asettaa hoivan elämän keskipisteeksi. e l o k u u 2 2 2 6 3 M inua ärsyttää taas, kun saan Nuori Voima -lehteen kirjoittamaan esseeseeni kommentin, jossa kehotetaan laajentamaan näkökulmaa ystävien väliseen hoivaan. Marxilaisten feministien jalanjäljissä väitän, että tällainen hoiva on työtä, tapahtuipa se maksutta tai palkkaa vastaan. Viime sijassa olemme riippuvaisia maasta. Riippuvuus läpäisee paitsi henkilökohtaiset ja yhteiskunnalliset suhteet, myös globaalit suhteet ja lopulta myös suhteen maapalloon ja elonkehään. Ystävyydestä feminismin historiassa ja nykyisyydessä kirjoittava Sasha Roseneil tähdentää, että yksin asuvat britit käyttävät juuri ystävyyssuhteisiin aikaa ja niitä varten nähdään vaivaa, ystävät auttavat sukulaisia useammin arkipäiväisissä asioissa ja ystäviltä saadaan myös lastenhoitoapua. Kuten se Ranskassa vaihto-oppilasvuottaan viettänyt ystäväni, joka kuunteli virtana suustani pulppuavan synnytyskokemukseni saattaessaan minua ja kantorepussa nukkuvaa nelikuista esikoistani Charles de Gaullen lentokentälle Pariisin hälyisillä kaduilla ja metrovaunuissa. Näin kysyy eri alojen tutkijoista ja aktivisteista koostuva The Care Collective The Care Manifesto -pamf etissaan. Uusliberaalin ideologian läpäisemä kulttuurimme paitsi työntää hoivan ja sen tarpeen näkymättömiin, myös ohjaa meitä hoivaamaan vain lähimpiämme, kollektiivi esittää. Se on jonkinlainen kevytversio, joka sisältää samoja elementtejä kuin niin sanottu kova hoiva: emotionaalista tukea ja toisen perustarpeista huolehtimista. Todennäköisesti ystävät ovat tärkeitä erityisesti emotionaalisen tuen antajina. Se on työtä myös siksi, että sen pakollisuuden aste on korkea. Maailmaamme hallitsevasta näkökulmasta suhde lapseen ei ole arvokas. Seuraukset lapsen hoitamatta jättämisestä ovat paljon pahemmat kuin sen, että yhtenä aamuna toimistotyöläinen ei ilmestykään työpaikalleen. Hän on älykäs, kielellisesti erittäin lahjakas, sivistynyt, ajattelussaan radikaali ja koen että hän tuo ajatusmaailmaani näkökulmia, joita minulla ei ilman häntä ole. Ystävyys on kuohuviiniä. Se on ihanaa ja tärkeää mutta ei työtä. Kerran viikossa Niskala hakee ystäväpariskunnan lapset luokseen, K u v a G e t t y I m a G e s. Lontoossa perustettu kollektiivi haluaa haastaa tuottavuuden ja voitontavoittelun ihmisiä, yhteisöjä ja valtioita ohjaavana periaatteena ja tuoda sen tilalle ajatuksen keskinäisestä riippuvuudesta. Elämä tuskin on elämisen arvoista ilman kuohuvaa, ja toisaalta myös ystävyyssuhteet kannattelevat elämää. Se on työtä, koska se on välttämätöntä elämän ja työvoiman uusintamisen kannalta. Tällä en tarkoita sanoa, etteivätkö ystävien väliset hoivaavat suhteet olisi tärkeitä. K eväällä heti äitienpäivän jälkeen luen Helsingin Sanomien jutun taiteilija Meiju Niskalan kummipäivästä. Miten tällaisessa maailmassa voisikaan olla tilaa vapaaehtoisille hoivavastuille. Mutta monen vuoden ajan suurimman osan vapaa-ajan resursseistani pyykinpesuun, ruuanlaittoon, ruokkimiseen, ulkoiluttamiseen, lohduttamiseen ja nukuttamiseen käyttäneenä minua nyppii sellainen löysä puhe, jossa ihana päivä ystävän kanssa samaistetaan arkiseen kovaan hoivaan, joka on pakko viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen ja jota ilman koko yhteiskunta romahtaisi. Siinä vertailussa arkinen hoiva on, no, arkea. Ilman sitä joku ja lopulta me kaikki kuolemme. Ehkä olen taas vähän katkera. Minua itkettää vähän. Se ei auta eteenpäin uralla eikä hoivaamiseen käytettyjä tunteja voi listata ansioluetteloon. Ystävien hoiva, se ihana, vapaa, molemmin puolinen, se ei ole työtä
Pala nousee kurkkuun. Ehkä nämä ovat niitä kohtia, joissa voimme opetella olemaan ystäviä toisillemme, kun ystävyys on antamista, ei saamista. 9.5.2020 Yle: 40 maan vertailututkimuksen yllättävä tulos: äidit ovat uupuneempia maissa, joissa on vahva sukupuolten välinen tasa-arvo. Miten tällaisia aikuisia saadaan lisää. Tuntea pieni lämmin käsi omassaan, avata syli, kun sitä tarvitaan. Helsingin Sanomat: Kirjoitus hoito avun merkityksestä lapsi perheille synnytti kiivaan keskustelun – Tutkijan mukaan lapsia jää syntymättä erityisesti Helsingissä. Muistan, kuinka köllöttelin syyskuun auringossa vauvan kanssa sateenkaariviltillä lähileikkipuistossa esikoisen ja kumppanin leikkiessä etäämmällä. Haluan heti palkita Niskalan jollakin palkinnolla enkä eniten siksi, että hän on avuksi ystävilleen, vaan siksi, että hän arvostaa lapsia niin paljon, että on valmis uhraamaan aikaa ja resursseja rakentaakseen suhteen pieniin olentoihin, jotka ovat pikkuisen eri lajia kuin me aikuiset. Olin paljon vähemmän hoivan tarpeessa kuin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, mutta uskalsin silti pyytää sitä. Ystävät kaikkoavat, mutta onneksi jostain ilmaantuu iilimatoja, ihmisiä, jotka soittavat sairaalle, käyvät kaupassa hänen puolestaan, juovat kahvia pöydän ääressä ja sen alla, pitävät kiinni kädestä, liimautuvat kylkeen eivätkä päästä irti. Koska myöhemmin, ihan koska tahansa, voi olla se hetki, kun sairas ystävä tarvitsee iilimatoja, jotka eivät päästä irti ihosta, eivät anna päästää irti elämästä, vaikka kuinka rimpuilisi. Adrienne Rich: Of Woman born. Mutta ehkä liikutus on vielä enemmän iloa siitä, että hänellä on tämä ihminen. Vastaus on ilmiselvä: olla tässä tätä ihmistä varten, kun hän tarvitsee minua. Tutkimuksia 2017. Välilihani oli ehjä, vatsanahka sai roikkua. Venyminen vuosia äärimmilleen toisen vuoksi oli kantanut veronsa, sen Niskalan autofiktiivisen Sata kirjettä kuolleelle äidille -romaanin lukija ymmärtää. Synnytys ei ole sairaus, mutta siihen ja lapsivuodeaikaan liittyy sairauteen verrattavaa haurautta ja hoivan tarvetta. 2 / 2011. Maailma on aikuisten, ja liian usein puhumme hoivastakin aikuisten näkökulmasta. 11.4.2022.. Castrén, Tuomaala, Neuvonen: Avioliittoperheen tuolla puolen. Kyse on myös lapsista, ei vain heidän vanhemmistaan. 30.4.2022. Hän on jo niin iso! Lapsen kasvaminen on niin arkista, että sen huomaa lähinnä hetkissä, joihin kiteytyy jotain suurta. Niskala kuvaa omaa romahdustaan sen jälkeen, kun hänen äitinsä oli tuhkattu ja tuhkat siroteltu. Vaikka ystävästäni, lapsen kummitädistä, on ollut käytännöllistä apua minulle ja puolisolleni, tärkeintä on se, mitä hän antaa lapsillemme. Ehkä juuri hoiva tarjoaa ulospääsyn koko elämän katsomisesta hyödyn kautta. Promiskuiteettisen hoivan käsite, jota The Care Collective ehdottaa, laajentaa hoivan piiriä ydinperheistä ystäviin, sukulaisiin, yhteisöön ja elonkehään asti niin, että hoivaajien ei tarvitse uupua eikä kenenkään jäädä ilman tarvitsemaansa hoivaa. Helsinki. Häpeä painaa meitä: itse olet lapsesi synnyttänyt, itse saat sen kasvattaakin, kuiskii se korviimme. Kahteen viikkoon meillä ei laitettu ruokaa. Nimittäin emme me kaikki ole niin taitavia keksimään itse, kommunikoimaan ja pyytämään. Hän kirjoittaa kolmesta ystävästä, jotka palaavat äidin vierelle: Nämä kolme olivat oivaltaneet, että tragedian kohdanneen ihmisen näkemisessä ei ollut kysymys siitä, miellytätkö sinä [äiti] ja sinun tuulesi ystävääsi, vaan siitä, voisiko ystävä tehdä jotain sinun hyväksesi tässä ja nyt. Hoiva ottaa aikansa, sitä ei voi hoputtaa, se luo syvää merkityksen tunnetta, joka asettaa oman elämän tavoitteet ja päämäärät mittakaavaansa. Teos 2020. Rotinaperinnettä mukaillen pyysimme vieraita tuomaan ruokaa, sanoimme, ettei muita lahjoja tarvita. Norton 1995. Volume 30 no. Mainittu kirjallisuus: Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille. Mutta silti jää kysymys, mitä romaanin päähenkilö olisi voinut tehdä toisin. K un kuopuksemme syntyi, me vanhemmat olimme viisaampia kuin esikoisemme kohdalla. Ei vilkuta, ei katso taakseen. Verso 2020. Jokaiselle lapselle! Ennen kummipäivän keksimistä Niskala hoivasi sairasta äitiään vuosien ajan katsoen voimattomana, kun järjestelmä kutisti kokonaisen ihmisen muistisairaaksi, kun terveet hylkäsivät sairaan, ja keksi kaikki kuviteltavissa olevat konstit masentuneen äidin lohduttamiseksi. Kun pieni parkuva ihminen kiipeää syliin, rauhoittuu, rentoutuu, enää pieni itku värisyttää kehoa, ei tarvitse kysyä, mikä on tärkeintä. Perheen aikuisille kummipäivä tarjoaa hengähdystauon tai mahdollisuuden keskittyä omiin puuhiinsa ilman vaivaa lastenhoitoavun järjestämisestä. Motherhood as Experience and Institution. Siksikin minä itkin vähän kummipäivälle. Helsingin Sanomat: Kummin oma päivä. Silti se on mullistus, joka muuttaa paitsi vanhempia myös heidän suhteitaan muihin. Reppu näyttää isolta hänen selässään, kun hän kävelee tomerana parkkipaikan reunaa kohti metsänrajaa. The Care Collective: The Care Manifesto. WSOY 2019. Instagram-tilillään Niskala kertoo, että periaatteena kummipäivässä on jatkuvan leikin tapa olla: kiinnostunut, kokeileva ja leikillinen suhtautuminen ympäristöön ja sen ilmiöihin. Niskalan kirja kysyy: mikä on meidän vastuumme toisesta sairauden hetkellä ja mitä on rakastaminen, tunne vai tekoja. Milja Sarkola: Pääomani. Aikuiselle on etuoikeus päästä ystäväksi lapsen kanssa, saada jakaa hänen kokemuksensa maailmasta, nimetä, ihmetellä, riehaantua, leikkiä ja seikkailla hänen kanssaan. Feminist pasts, feminist futures. Ei kyse ole vain äidiltä peritystä tavasta auttaa ja hoivata vaan siitä, että niin moni muu jätti äidin yksin. Mutta ei hoivavastuun jakamisessa ole kyse vain arjen helpottamisesta, suoritetuista hoitotoimenpiteistä, leivotuista piirakoista. Niskala tarjoaa konkreettisen mallin siitä, mitä hoivan jakaminen voi olla. Kolme ja puoli vuotta myöhemmin katselen, kuinka kuopus tarttuu kummitätiään kädestä. Ennen kaikkea siinä on kyse suhteista. Lapsella ei voi olla liian montaa rakastavaa aikuista ympärillään, eikä ole vain vanhempien vastuu rakentaa lapsen turvaverkkoa, vaan siitä voi ottaa vastuun kuka vain perheen läheinen, aikuinen, joka päättää haluta luoda suhteen lapseen. Vastasyntyneiden perheet Helsingissä. Niskala kokee tärkeäksi arjen jakamisen, sen, että lapset näkevät monenlaista elämää, ja iloitsee siitä, että suhde lapsiin on niin läheinen, että he uskaltavat näyttää hänelle tunteensa. Iilimadot, pyydän tosiaan, että ajattelet tästä edespäin heitä positiivisesti, kirjoittaa Niskala. Psykiatrisessa sairaalassa myös Niskalan päähenkilö jää yksin. Tukiverkot, hoivavastuuta ottavat ystävät ja sukulaiset ovat tärkeitä vanhemmille. Nouvelles Questions Feministes. 6 4 E S S E E ja illan he puuhailevat yhdessä kaikenlaista: hoitavat kasveja, laittavat ruokaa, rakentavat majoja ja toisinaan käyvät museossa. T ietenkin lapsen saaminen on aivan eri asia kuin sairastuminen. Muistikuvissani aurinko paistoi joka päivä. Hoivan kautta maailman katsominen auttaa näkemään, mikä yhteiskunnassa tai elämässä on lopulta välttämätöntä ja tärkeää. Sasha Roseneil: Foregrounding friendship. The Politics of Interdependence. Ensimmäinen painos ilmestynyt 1978
Se säätää lämmitystä automaattisesti asuntojen todellisen lämpötilan sekä sääennusteen perusteella ja ehkäisee liiallista lämmitystä. – Olen huomannut, että vihreä sähkö ei nykypäivänä välttämättä ole hirve ästi kalliimpaa kuin muilla tavoin tuotettu – joskus se voi olla jopa halvempaa. – Tavoitteenamme on tehdä vastuulliset valinnat asukkaillemme mahdollisimman helpoiksi ja houkutteleviksi, Turri kertoo. Niina Turri aloitti Lumo-kotien vastuullisuuspäällikkönä maaliskuussa 2022. Testin tuloksena saat selville oman hiilijalanjälkesi suhteutettuna keskimääräisen suomalaisen hiilijalanjälkeen. Päästötöntä kiinteistösähköä ja yhteiskäyttöautoja Lumo-kotien tavoitteena on olla etulinjassa mukana pienentämässä asumisen tuottamaa hiilijalanjälkeä Suomessa. Asukkaiden käytössä on lisäksi kattava yhteiskäyttöautopalvelu sekä monipuoliset mahdollisuudet jätteiden kierrättämiseen. Samalla saat käyttöösi käteviä vinkkejä oman hiilijalanjälkesi pienentämiseen. Joukkoliikenteen suosiminen ja jätteiden mahdollisimman tarkka kierrättäminen ovat kuuluneet Turrin elämäntapoihin vuosien ajan. Jos mittari nousee yli 20 asteeseen, hän kääntää lattialämmitystä automaattisesti pienemmälle. Turri seuraa säännöllisesti myös kotinsa lämpötilaa. Vastuullisuus on Turrille tärkeä aihe sekä työssä että henkilökohtaisessa elämässä. – Moni on herännyt lämmityskustannusten merkitykseen viimeistään nyt, kun sähkön hinta on mitä on. Turri kertoo olevansa tarkka siitä, että kotiin tuleva energia on tuotettu uusiutuvilla energianlähteillä. N eljä minuuttia. Hänelle on tärkeää näyttää myös omalla esimerkillä, miten arjessa voi elää vastuullisemmin. – Lyhyet suihkut ovat sekä taloudellisesti järkevä tapa että ympäristöteko, hän sanoo. Lumoasukkaille on myös tarjolla uusi palvelu, jolla asukkaat voivat hyvittää lämmityksen hiilijalanjäljen. mukaan ympäristövaikutuksia pyritään minimoimaan ennen kaikkea rakentamalla pitkäikäisiä, vähähiilisempiä sekä materiaalija energiatehokkaita rakennuksia, mutta kannustamalla myös asukkaita vastuullisempaan arkeen. Lumo-kotien vastuullisuuspäällikkö Niina Turri tietää, että vastuullinen asuminen ei vaadi ihmetekoja vaan arjen pieniä valintoja. Korkeintaan sen verran kestää Lumokotien vastuullisuuspäällikkö Niina Turrin suihkukäynti. Lue Turrin vinkit kestävään asumiseen. Tutustu Lumo-koteihin osoitteessa lumo.fi.. Ruoan suhteen Turri suosii kotimaisuutta ja luomua. Niina Turrin Vastuullisuus on arjen pieniä valintoja MAINOS Testaa oma hiilijalanjälkesi! Lumo-kotien verkkosivuilla voit tehdä hiilijalanjälkitestin, jonka avulla voit arvioida oman asumisesi ja elämäntapasi kestävyyttä. Turha kuluttaminenkin on jäänyt pois melkein huomaamatta ja iso osa kodin huonekaluista on sukulaisilta saatuja tai kirpputorilta hankittuja. Asuminen tuottaa keskimäärin 25–30 prosenttia suomalaisen hiilijalanjäljestä. Entä millaisia valintoja hän tekee omassa arjessaan. Sisälämpötilaa säätelemällä voi säästää paitsi ympäristöä myös pitkän pennin. Hän tietää ajan tarkasti, sillä Turrin kotona suihkuajat kellotetaan. Sähköntoimittajien vertailu todella kannattaa. Myös satokausiajattelu on lähellä hänen sydäntään. Käytössä on myös tekoälypohjainen ratkaisu, joka ohjaa kotien sisälämpötilaa. Lumo-kotien kiinteistösähkö on 100prosenttisesti hiilineutraalia. Tee testi: lumo.fi/hiilijalanjalki
Arvolähtöinen yritys, jonka toiminta alun perin lähtee vastuullisuudesta, on se, mikä tällä hetkellä liikuttaa ruokakenttää. Mutta jos ei oikein muuta ole tarjolla, joutuu välillä syömään maitotuotteita ja kananmunia. Olen ollut erikoisruokavaliolla ensimmäiset 35 vuotta elämästäni, sitten en enää ollutkaan. En ole syönyt lihaa koskaan, en edes lapsena. Sellaiset ovat kadonneet, mutta aidosti asiantuntevat sijoittajat, joilla on pitkäjänteisyyttä ja periaatteita, ovat säilyneet. En ehkä ymmärrä, miten sellainen edes sopii perheiden arkeen. Tykkään siitä enemmän. Totta kai ylikuumentuneessa tilanteessa, kun buumi on päällä, markkinoille tulee opportunistisia sijoittajia, jotka etsivät vain pikavoittoja. Oliko kyseessä kupla. Täällä olen jo virkeä tähän aikaan, mutta Suomessa en todellakaan olisi. Ihmiset valkoisissa takeissa keksivät ruokaa laboratorioissa ja tehtaissa. Kieltämättä ongelma on se, että samaa Ruoka-alan sarjayrittäjä ja Onego Bio -yhtiön toimitusjohtaja Maija Itkonen on kulkenut nyhtökaurasta viljeltyyn munanvalkuaiseen. Viimeisin hype vei asioita siihen suuntaan, että yli puolet länsimaisilla markkinoilla pitää itseään ”fleksaajina” eli joustavina kasvissyöjinä. On kuitenkin iso ero perinteisellä yrityksellä, joka joutuu miettimään, miten tehdään lähtökohtaisesti ei-vastuullisesta toiminnasta vastuullista, ja sellaisella yhtiöllä, jonka koko olemassaolo kumpuaa vastuullisuudesta. Eihän nykyisin edes kehdata järjestää tilaisuuksia, joissa kaikki ruoka olisi jotenkin eläinperäistä. Ei tällä hetkellä oikein ole muuta innovoinnin mallia kuin se, miten tekisimme asioista kestävämpiä – erityisesti ruokaja maatalousteknologian puolella. Nykyisin ala kiinnostaa rahoittajia ja se nähdään muutoksen lähteenä. Kuplasta tulee mieleen 2000-luvun alun digikupla, ja kasviproteiinien kohdalla on samanlaisia piirteitä: kehitys tapahtuu hyppäyksissä, ja sen on mentäväkin aina vähän yli. Kasviproteiinien ja lihan korvikkei den pörssihuuma on laantunut. Toinen vetää voittajan tuntia samalla kun toinen herättelee lapsia kouluun. Heräätkö bisnes gurujen tapaan aamu viideltä hyödyntämään ”voittajatunnin”. Ajavatko eettiset trendit ruokaalan innovaatioita. Mihin kiinnität huomiota omassa syö misessäsi. Jos saisi aivan vapaasti valita, ilman rajoituksia valikoimista tai muiden ruokailijoiden mieltymyksistä, söisin vielä paljon enemmän puhtaasti kasvipohjaista ruokaa. Matkalle toki otan aina lenkkarit mukaan, koska uuteen paikkaan tutustuu parhaiten juoksentelemalla, ja se on parasta vielä kun muut nukkuvat. Vielä vähän aikaa sitten sijoittajapiireissäkin ajateltiin, että ruoka vain tulee lautaselle ja siitä tykätään tai ei. Näin lyhyellä matkalla ei kannata yrittääkään kääntää päivärytmiä aikaeron mukaiseksi, joten elän Suomen ajassa. 6 6 R U O K A Teksti Matti Koskinen Kuva Onego Bio V astaat haastattelupuhe luun New Yorkissa aamu kuudelta. Kuinka paljon pitää maistaa ällöjä kokeiluja, että uusi ruokatuote löytyy. Uusin ajatus on soveltaa kasvuyritysten menetelmiä ja lainalaisuuksia mobiili-internetin maailmasta ruokatuotteiden kehittämiseen. Muutama vuosi sitten tapahtui iso muutos, alettiin puhua food techistä. Alan innovaatioita ajaa ennen kaikkea tarve tehdä ruokajärjestelmästä kestävämpi, hän sanoo. On pakko hypätä vähän korkeammalle, jotta yltää seuraavalle portaalle. Onhan se mieletön saavutus! Kiinnostaako ruoka enkelisijoittajia. Tänä päivänä se ei aidosti enää ole erikoisuus. Muna ilman kanaa R U O K AVA I K U T T A J A
Tarjolla on neljän ruokalajin maistelumenyitä (64 euroa), jotka tehdään mahdollisimman pitkälti paikallisista raaka-aineista. Vaikka kyseessä on ihan sama proteiini kuin kananmunassa, sen on käytävä läpi hidas uuselintarvikkeen hyväksyntäprosessi, koska se on eri tavoin tuotettua. Miljööstä tämä ei ainakaan jää kiinni. Mutta nämä yhdet ruotsalaiset Oatlylla ovat onnistuneet hyvin kauran kanssa, ja kauramaito on oma suosikkini kasvimaidoista. www.onego.bio. Lautaselta löytyy vielä soijassa pyöriteltyä kirjolohen mätiä sekä raksuvaa puffattua tattaria. Leipä on ihanan pehmeää sekä maultaan makean suolaista. e l o k u u 2 2 2 6 7 Huippusuositun The Barö -hotellin ravintolassa on paljon yritystä, mutta välillä vähempikin riittäisi. Toisaalta laboratoriossa jokin saattaa olla ihan mahtavan makuista, mutta täytyisi tulla pois omasta pikku ympyrästään. Myös jälkiruoka ilahduttaa. I nkoon saaristoo n viime vuonna avattu The Barö -hotelli on noussut nopeasti suosituksi kohteeksi, jonne on etenkin viikonloppuisin vaikea saada varausta. Nyt mustajuuren ja meiramin vienot maut jäävät kalaisan mädin ja popkornimaisen tattarin jalkoihin. Onko vielä tulossa lisää kasvimaitoja. Sen avulla voimme tuottaa eläinproteiineja ilman tuotantoeläimiä, ja siinä hyötysuhteet ovat paljon kovemmat. Ravintola tekee jopa omaa Limoncelloa. Mene kotikeittiöön ja laita sama tuote osaksi normaalia ateriaa. Nahasta on tehty katajalla maustettua crumblea ja lopuista osista kalaliemi, joka toimii beurre blanc -kastikkeen pohjana. Nyt tarvittaisiin vain nopeampaa reagointia lainsäädännön puolelta. Tarjolla on kiinnostavia vaihtoehtoja muun muassa Espanjan ja Portugalin pohjois osien vähän tunnetuilta alueilta. Kakkumaisen kiekon pinnassa on herkullinen sormet tahmaava glaseeraus. The Berg Barösundintie 679, Inkoo Neljän ruokalajin menyy 64 euroa Sekalaista saaristosapuskaa R AV I N T O L A Teksti Valtteri Väkevä K u v i t u s P a u l i i n a H o l m a tuotetta täytyy maistaa sairaan monta kertaa. Maut toimivat yhteen, eikä lautasella ole liikaa elementtejä. Tryffelikreemi, pikkelöity sinapinsiemen, fermentoitu chili ja omena tuovat kivan lisän mutta eivät varasta show’ta. Inkooseen kannattaakin saapua ensisijaisesti hienon majapaikan vuoksi, mutta täällä yöpyville The Berg on mainio bonus. Ei ihme. Vähempikin olisi riittänyt. Siinä mikä tahansa muuttuu vähän pakkopullaksi, toistojen määrä voittaa sitkeimmänkin maistelijan. Jos vastaava sato syötetään raaka-aineena bioreaktoriin, jossa mikro-organismi tuottaa siitä biovalkuaista, saadaan 2 000–6 000 kiloa samaa proteiinia. Ympärillä on kauneinta mahdollista saaristoluontoa, mutta puitteet ovat kuin neljän tähden designhotellista. Manteli, soija, kaura ja ruis ovat jo käytössä maidon raaka-aineena. Itse leivottu saaristolaishenkinen leipä on mallikas aloitus. Usein huomaa, että tarvitaan vielä pientä hiomista. Vieläkö se maistuu yhtä hyvälle. Jos hehtaarilla viljellään rehua ja syötetään sitä kanoille, niin lopputuloksena saadaan noin 200 kiloa puhdasta kananmunaproteiinia. Voiko innovaatioista löytyä ratkaisuja globaaleihin ruokakriiseihin. Sen jälkeen kun olen uudelleen lämmittänyt kahvin, usein unohdan sen ja juon lopulta hyvin haaleana. Kalan makua on kuitenkin jo vähän liikaa, ja nahkacrumble tuo myös epämieluisaa karvautta. Jos The Bergistä halutaan tehdä gastronominen kohde, ruuassa on vielä pientä hiomisen varaa. Olen sikäli anarkisti, että juon oikein mielelläni mikrossa lämmitettyä kahvia. Miten juot kahvisi. Luulen, että aika monesta muustakin kasvista voidaan vielä saada maitoa, tuskin ollaan nähty loppua vielä sille. Illan ensimmäisessä varsinaisessa annoksessa on paahdettua mustajuurta, jonka päällä on saman juureksen kuoresta tehtyjä rapeita siivuja ja alla meiramilla maustettua emulsiota. Jäähtyneen kahvin heittäminen pois ja uuden keittäminen tuntuu aivan mahdottomalta ajatukselta – tosin ehkä eilistä kahvia en enää joisi. Olennainen osa majoituselämystä on tietysti ruoka, josta vastaa hotellin oma ravintola The Berg. Raikkaan raparperisorbetin kera on raparperigeeliä ja marengin sisään taiottua vuohenjuustomoussea. Parhaimmillaan ravintola on yksinkertaisissa annoksissa, kuten tartarissa (16 euron lisämaksu), jonka pääraaka-aine on Suomen rikkaimman miehen Antti Herlinin tilalla kasvanutta herefordin karjaa. Ikkunoista näkyy hieno, lähes vuonomainen maisema. Kehua täytyy myös viiniosaamista. Kasvimaidot tehdään puristamalla jyvistä tärkkelystä ja lisäämällä sen verran rasvoja, että saadaan sopiva kermaisuus. Ja aina runsaalla kauramaidolla. Todellakin, ratkaisun avaimet ovat jo käsillä. Solumaatalous on iso juttu. Pääruuan eli savustetun taimenen idea on tavallaan mainio: kalasta on yritetty käyttää kaikki osat. Barönsalmen vesi hehkuu maagisen vihreänä mäntymetsän takana
Eikä kai kukaan ajattele, että karaokessa kyse olisi taitavasta laulamisesta, vaikka dokumentissakin on eräänä tarinansäikeenä pyrkimys Las Vegasissa (kaupunki Yhdysvalloissa, ei sen niminen baari Kalliossa) järjestettävään karaokekilpailuun. Mikki kädessä avaudutaan, päästetään ulos. Karaokeparatiisi aiheuttaa myös krapulan. Todellisuudessa kaikki on poliittista, mutta karaoke saa hetkensä ajan olla vain karaokea.. En kannusta juomaan. Karaokeparatiisi on tunteiden elokuvaa, ja tämä on dokumenttielokuvan piirissä aika uusi suuntaus. Tyypeistä kerrotaan hyvin vähän ja silti riittävästi. Karaokeparatiisi ei ole sellainen perinteinen yhteiskunnallis-depressiivinen Vakava Dokumentti, jossa paljastetaan, miten karusti asiat todella ovat, vaan sen sielu on hetkissä, joissa todellisuus nimenomaan laajenee biisien voimasta. Lakoninen kurjuushuumori. Tässä on poikkeuksellisesti elokuva (ja erittäin poikkeuksellisesti dokumenttielokuva), jonka optimaalinen katsomistila on lievä päihtymystila. Teos kunnioittaa biisien tunteikkaita, pöhköjä, koskettavia, yllättäviä ja myös tosi ”huonoja” tulkintoja. Vuonna 2022 tällaisen luulisi olevan vain erkeille ja sirpoille, mutta antakaas olla: Karaokeparatiisi kuuluu sittenkin toiseen mielenmaisemaan. Kiitän siitä. Jälkikäteen tuntui, että elokuva eksotisoi nämä pääasiassa alemman keskiluokan ihmiset mahdollisimman sympaattisiksi. Tunteitani manipuloitiin taitavasti. Sukupolvijuttuja ja mennyttä maailmaa, syrjäseutujen pienten piirien tuskaa. Käsityöläisyyden tuntu ei ole ainoa asia, joka aiheuttaa voimakkaita mielleyhtymiä taannoiseen yllätyshittidokumenttiin Piemonten tryffelinmetsästäjät. K A L L E K I N N U N E N K A R A O K E P A R A T I I S I O H J A U S : E I N A R I P A A K K A N E N Karaoke on epäpoliittisuuden vihoviimeinen linnake, kirjoittaa Kalle Kinnunen. K araokeparatiisissa on ne kaikki. Tämä on elokuvaa, tämä on Satumaa. Tunteet pulpsahtelevat. Kuinkas muuten. ”Ei kai sitä kukkaa ossaa laulaa”, toteaa eräs vanhempi herrasmies nuorelle naiselle, joka ei halua lurautella yleisön edessä. 6 8 E L O K U VA Pieni hetki riittänee KALLE KINNUNEN on kolumnisti, joka on laulanut Rekkamiehen Pataässässä. Lumimaisemat, Volvot pakkasella, kasvutarina, jonka kertomista saa odottaa ja joka lopulta on surullisempi kuin kukaan osasi odottaa. Mietin hetken, että miksi näihin yhteiskunnallisesti mitä kiinnostavimpiin miljöihin – sillä vähän muuta lupailevan alkujakson jälkeen katse on kehittyvien maakuntien ja lähiöiden perus-Suomessa – sijoittuvassa elokuvassa ei enemmän näy luokan vaikutus sosiaalisiin ongelmiin ja hyvinvointiin. Älä jää ajattelemaan. Elokuvan onnistumisen avain on luotto musiikin voimaan. Näemme suomalaisia laulamassa karaokea erilaisissa saunoissa, myös pilvisessä juhannuksen kaltaisessa kesäillassa maailman suomalaisimman suomalaisjärven rannalla niin, että hyttyspopulaation käytännössä tuntee. Niiden kautta rakentuvat tarinoiden henkilökuvat. Eikö kotimaisista dokumenttielokuvista Miesten vuoro tyhjentänyt tämän pajatson ihan vihoviimeisenä, ja siitäkin on 12 vuotta. Suomalaisessa karaoke-elokuvassa on olennaista muistaa, että ei ole hyvä –huono-akselia (check) ja säästää Paratiisi loppuun (check). Antaa mennä. Einari Paakkasta nimittäin kiinnostaa eskapismi, ei vellominen. Karaoke-dj on kuin terapeutti – tai shamaani, jonka rituaa lin turvin autonkorjaajat, menetyksistä toipuvat ja sairaat vapautuvat hetkeksi ikeestä. Melkein tyhjät keskiolutbaarit, molli-iskelmät, karsean rumat Sotkan huonekalut, yksinäisiä miehiä, jotka eivät osaa puhua tunteistaan. Tyyppejä, musiikkia, avautumisia, parhaimmillaan merkillisen hyvä fiilis. Visuaalisuuteen on todella panostettu, asetelmat ja tuokiot ovat melkein liian laitettuja, mutta ei kuitenkaan. Kaikki tekniset osa-alueet ovat kohdillaan: Marita Hällforsin kuvaus, Antti Reikon leikkaus, Pietu Korhosen äänimaisema. Vaikka miljööt ovat Euroopan kaksi etäistä laitaa, avaimet ovat samat. Karaokeparatiisi vain toimii nimenomaan kuin baari-ilta, tai muistikuvat baari-illoista. Karaokeharrastajista kertovassa Karaokeparatiisissa on sitä paitsi saunajakso. Teki melkein mieli sanoa, että missä Suomen lippu -hihamerkit ja maahanmuuttonarina, sitähän karaoke-Suomi on, tämä taianomaisuus ei ole totta! Mutta se olisi mieletöntä
Miehet kohtaavat aivan uskomattomassa toimintajaksossa ja ystävystyvät, mutta kuten kohtauksessa soiva laulu ennakoi, ennen pitkää he kääntyvät toisiaan vastaan. Marvel käynnistyy vähän hitaasti, mikä tuntuu olevan viimeisimpien Marvelja Disney-sarjojen riippakivi, mutta se on otteeltaan niin ilahduttavan kevyt ja kaikenlaista patsastelua välttelevä, ettei kerronnallinen laihuus juuri haittaa. On sääli, että pieniin arjen havaintoihin keskittyvän alun jälkeen fokus tulee todennäköisesti siirtymään kohti isompaa Marvel-tarinaa. Ms. Bheem (N. RRR:n juoni on suora ja konventionaalinen: vastakkain ovat hyvä ja paha, kapinalliset ja imperiumi. Onneksi koko kolmetuntisen komeuden voi nähdä nyt Suomen Netflixistä – kunhan ensin vaihtaa palvelun kieleksi englannin. Tykittelyn kääntöpuoli on se, että emotionaalisesti elokuva jättää kylmäksi, kun minkään äärelle ei malteta seisahtaa. Ja eiköhän lopussa nähdä mittava välienselvittely hyvän ja pahan välillä. Kamala Khan on Marvel-sarjakuvien raikkaimpia hahmoja: New Jerseyssä asuva, Captain Marvelia fanittava pakistaninamerikkalainen teinityttö, joka saa supervoimat. S. Paikoin show’n varastaa puolestaan Bowen Yang, Saturday Night Livessa viime vuodet loistanut näyttelijä, jolla on kyky kääntää huonokin sketsi katsottavaksi. Tämän hetken parhaat toimintaspektaakkelit tulevat Intiasta. E L O K U VA T E A T T E R E I S S A . Odotettu tv-sarja on alun perusteella melkein täysosuma: värikäs draamakomedia, joka on perinteisempien supersankarihommien rinnalla vähintään yhtä kiinnostunut Khanin kasvukivuista, ensirakkauksista ja siitä, millaista on kasvaa muslimityttönä valkoisessa kulttuurissa. On kamala sääli, että näin mahtavaa elokuvaa esitettiin Suomessa elokuvateattereissa vain muutamissa erikoisnäytöksissä, joita ei juuri mediassa noteerattu. Rama Rao Jr.) yrittää pelastaa siskontyttärensä, jonka julmat britit ovat kidnapanneet lukaaliinsa. Siinä joukko nuoria miehiä lähtee bailaamaan Fire Islandille, Long Islandin kyljessä New Yorkissa olevalle saarelle, joka on erityisesti homojen suosiossa. Luhrmannin ratkaisu tehdä eversti Tom Parkerista (Tom Hanks) kertoja on myös erikoinen. Presley (loistava Austin Butler) heiluttaa väljään pukuun verhottua lantiotaan, sähkökitara huutaa ja nuoret naiset lakoavat. Parhaimmillaan Elvis vangitsee täydellisesti sen, miltä rock’n’rollin synty on todennäköisesti tuntunut. Hahmo on lattea karikatyyri, Hanksin roolisuoritus hänen uransa oudoimpia ja huonoimpia. N E T F L I X I S S Ä .. Aasian amerikkalaisten representaatioita rikastava elokuva voisi asenteiltaan vähän valmiimmassa maailmassa olla isokin teatterihitti. Luhrmannin tapa kerrostaa paitsi kuvia myös esimerkiksi useampia musiikkikappaleita on ainutlaatuinen ja tuottaa toimiessaan sellaista intensiivisyyttä, mitä ”kuninkaasta” kertova elokuva kaipaakin. Väliin tanssitaan ja lauletaan niin, että kotisohvallakin pukkaa hikeä. Dialogiltaan aitoa ja hersyvän hauskaa Fire Islandia on levitetty etupäässä suoratoistoon, mikä on tavallaan sääli, vaikka se lisääkin elokuvan tavoittavuutta. D I S N E Y + : S S A . Rajamoulin ohjaama RRR kertoo fiktiivisen tarinan kahdesta tosielämän kapinallisesta, jotka taistelivat britti-imperiumia vastaan 1920-luvun Intiassa. M A R V E L R R R Arviot Anton Vanha-Majamaa Kuvat Elokuvien levittäjät D I S N E Y + : S S A . S. Raju (Ram Charan) on urallaan etenevä upseeri, jolla on omat salatut motiivinsa. Rahanahne huijarimanageri kertoo tarinan kuin se olisi hänen houreuntaan. Ylpeys ja ennakkoluulo homosaarella Turboahdettu kaksija puolituntinen traileri Marvelin ensimmäinen muslimisankari Aivan uskomaton spektaakkeli F I R E I S L A N D E LV I S M S . Elvis Presleystä kertova elämäkertaelokuva on kuin turbo ahdettu kaksija puolituntinen traileri, joka ei malta seisahtaa edes silloin, kun sen ehdottomasti pitäisi. T. e l o k u u 2 2 2 6 9 Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaaniin löyhästi pohjaava Fire Island on kevään parhaita romanttisia komedioita. Kalun metsästykseen tulee tietenkin sävyjä, kun loputtomien kemujen ketjusta pilkottaakin mahdollisuus aitoon rakkauteen. Etelä-Koreassa syntyneelle Boosterille se on merkittävä käyntikortti. Unohda Doctor Strange ja Top Gun . Ja miten mahtava onkaan 19-vuotias Karachissa ja Ontariossa varttunut Iman Vellani, jolle Kamala Khan on ensimmäinen rooli kameran edessä! Seuraava rooli onkin ensi vuonna ilmestyvässä suurelokuvassa The Marvels . Premissi: sisäänpäinkääntynyttä Howieta (Bowen Yang) ei yleensä lykästä, joten paras ystävä Noah (elokuvan käsikirjoittanut Joel Kim Booster) tekee kaikkensa, jotta tämän onni kääntyisi. Juonta tärkeämpiä ovat toimintakohtaukset, jotka on toteutettu sellaisella ilolla ja luovalla hälläväliä-asenteella, että Hollywood saa katsella kateellisena sivusta. Baz Luhrmann (Moulin Rouge, The Great Gatsby) on aikamme kiinnostavimpia elokuvantekijöitä: kaiken kauneudesta huumaantuva maksimalisti, jonka jokainen namiska menee yhteentoista asti
Niin ikään Puolikkaasta tiilestä jää valoisa vaikutelma, tunne maailmaa kohti kääntymisestä ja itsekunnioituksesta: ”Tää on mun lempiväri, en mustaa pue päälle haikeen/ Tunnelma kuin hautajaisissa, jossa hautasin mun huolet.” Kuulija jää odottamaan, millaisia olomuotoja Stöö keksii seuraavaksi. 7 M U S I I K K I R ap-musiikin kehuminen sen kaltaisilla kommenteilla, kuten ”itseasiassa räppi on nykyajan runoutta”, on aina tuntunut vähän turhalta ja ”pihalla olevalta” heitolta. Se ei korosta tiedostavuuttaan ja lukeneisuuttaan. Ulkopuolisuuden I I D A S O F I A H I R V O N E N tunne on kääntynyt voimaantuneeeksi omaehtoisen elämän ylistämiseksi. Levyn nimi Puolikas tiili viittaa Avaimen Punainen tiili -levyyn, jota kuuntelemalla moni kolmekymppinen on saanut ensiannoksensa kapitalismikriittistä palopuhetta. Parin vuoden takaisella 6lack Albumilla Stöö räppäsi olevansa ”tunteellinen synkkämieli pilviräppi Geronimo”, yksinäinen tavalla, jossa lohtua tuo vain ajatus ”siiamilaisesta kaksosesta”. Eniten Eevil Stöössä puhuttelee silti maailmankuva. 6lackilla kuuntelijan päälle vyöryi tummasävyinen biitti, raskaana kuin suoraan kasvoille puhallettu dänkki vampyyreiden majapaikkana toimivassa pölyisessä kellarissa. Yhdysvaltalainen runoilija Kenneth Goldsmith luonnehti yhdeksän vuotta sitten The Awl -verkkolehdessä, että älyllisten ja tyhmien kulttuurituotteiden lisäksi on myös olemassa ”smart dumb” -taidetta, joka hylkii molempia kategorioita. Stöö antaa yksinkertaisia elämänohjeita, hyödyllisiä kenelle tahansa: tee vähemmän töitä, roiku vähemmän netissä, mene metsään, nuku ”vaikka iigeelivessä” jos väsyttää. Älyllis-tyhmä taide leikkii typerää mutta on askeleen edellä. Stöön yksinäisyydessä on kuitenkin kohtalonomaisempi, kosmisempi ulottuvuus, joka on tietoinen olemassaolon perimmäisestä traagisuudesta ja inhimillisen kommunikaation mahdottomuuksista. Stöön läpät ja kielikuvat ovat viihdyttävämpiä, syvällisempiä sekä vähemmän teennäisiä kuin monessa nykyajan kaunokirjallisessa teoksessa. Viimevuotisella Marsipan Wavella Stöö teki täyskäännöksen, kuin vältelläkseen maneeriseksi muodostunutta synkistelyä. Kolumnin lopuksi sopii siteerata YouTubesta löytämääni kommenttia: ”Stöö on kuin käänteinen Posti Group, toimittaa aina.” Eevil Stöön maailmankuvassa puhuttelee kosminen yksinäisyys, joka kääntyy nauruksi. E E V I L S T Ö Ö : P U O L I K A S T I I L I ( K A T A K O M B I ). Sanat virtaavat, viittaavat toisiinsa ja tuottavat oivalluksia, jotka eivät tunnu vain päässä vaan myös kehossa. Stöö kykenee sekä naurattamaan että itkettämään, mikä on taiteessa ylipäätään harvinaista. Miksi räppi tarvitsisi oikeutusta vertauksista korkeakulttuuriin. Älyllis-tyhmää taidetta ovat tehneet ja tekevät Goldsmithin mukaan muun muassa Samuel Beckett, Andy Warhol ja punk -yhtyeet. Levy päättyy Nicon These Days -sampleen. Pinnalta hänen musiikkinsa pysyy kuitenkin samanlaisena itsemytologian luomisena. Aivan kuin Stöön tavallisesti möreäksi pitchattu ääni soisi levyllä korkeampana ja luonnollisempana. Nauru ja suru ovat saman kolikon kääntöpuolia. Musiikki kuulostaa tuoreelta, mikä liittyy varmaan siihen, että hiihtopipon takana piileksivä Tommi Liikka on musiikkinörtti, joka tunnetusti seuraa yhdysvaltalaisen rap-musiikin uusimpia virtauksia ja suodattaa niistä jatkuvasti vaikutteita musiikkiinsa. Jutut olivat kevyempiä, raskaiden biittien tilalla soi soulja jazz-sämplejä. ”Kestäispä pääki tän kaiken stressin mitä mul ei oo. Eevil Stöön musiikki ei ole ilmiselvästi kapitalismikriittistä, mutta se peräänkuuluttaa vallitsevien kulttuuristen arvojen kyseenalaistamista. Sen pohjalla on yksinäisyys, joka kytkeytyy suorituskeskeisen ajan halveksuntaan. Synkistelijäräppäri hautasi huolensa IIDA SOFIA HIRVONEN on vapaa toimittaja, joka meinaa ottaa Stöön neuvot vastaan ja levätä kesällä kunnolla. Mul on sulle vinkki bro, kato ota iisisti, eiku iisimmin.” Kahdenkymmenen vuoden omistautuminen musiikille ja oman jutun jalostamiselle kuuluu siinä, että Puolikas tiili vaikuttaa helpolta, mutta jutuista avautuu jatkuvasti uusia tasoja. Eevil Stöön voi luokitella samaan kategoriaan. Muuttuminen, ”liukkaus”, jatkuva itsensä määritteleminen sekä määrittelyiden pakeneminen pitää Stöön kiinnostavana. Tuorein Puolikas tiili on Marsipan Waven sisarlevy, edeltäjäänsä karumpi ja pelkistetympi. These Days on hämmentävällä tavalla samaan aikaan eristäytyneen melankolinen ja lohdullisen valoisa kappale. Silti on sanottava, että yksi syy itselleni kuunnella Eevil Stöötä on se, että hänen musiikkia kuunnellessani koen samanlaisia tuntemuksia kuin lukiessani hyvää kaunokirjallisuutta
Blind Channel tekee siis oikeita asioita ja on tietenkin muokannut levylleen nimen poppunkbändi Good Charlottelta, jonka arvoa niin ikään on alettu vasta tunnustaa. Ensiksi se näyttää, miten kahden huippulevyn jälkeen lauluntekijä Sophie Allison pystyy aina vain parempaan. Harva taitaa olla ottanut Blind Channelin tarpeeksi vakavasti, koska bändin angstisuus on vedetty niin yli, eikä numetal ole päässyt maineestaan millen niumkitschinä, vaikka särökitaratörkeilyä kuulee nykyään niin visionäärisimmillä räppikeikoilla kuin Kpopissa. Vähemmän Drake kuin koskaan Valot pimeyksien reunoilla Syvemmälle, syvemmälle Turvallista sotaa D R A K E : S O M E T I M E S , N E V E R M I N D S O C C E R M O M M Y : S O M E T I M E S , F O R E V E R B L I N D C H A N N E L : L I F E S T Y L E S O F S I C K A N D D A N G E R O U S Arviot Oskari Onninen Kuvat Levy-yhtiöt L E V Y-Y H T I Ö : L O M A V I S T A L E V Y-Y H T I Ö : O V O L E V Y-Y H T I Ö : L I G H T -Y E A R S Italialainen syntetisaattorisäveltäjä Caterina Barbieri kertoo tutkivansa ”koneälyn ja olio perustaisen havainnoinnin teemoja musiikissa” sekä ”musikaalisen toiston ja kaavojen psyko fyysisiä vaikutuksia”. Toinen niistä on Sticky , jossa sii näkin huomion vie iloton ja kolkko biitti, joka paukkuu paksusti kuin klubin seinien läpi. Lisäksi se vapaut taa The Weeknd tuotannoistaan tutun Daniel ”Oneohtric Point Never” Lopatinin korjaamaan genren konservatiivisuutta. Single Don’t Fix Me toivottavasti avaa ovia Euroopassa, vaikka sen loppusoinnut naurat tavatkin ääneen. Blind Channel ei ole pateettinen kuten Linkin Park vaan julkeasti partaterät ojossa – ja tekee hirvittävän rumaa musiikkia. Levy on kuin laservaloin välkehtivä aukko, jota haluaa katsoa koko ajan lähempää ja lähempää, kunnes ei enää pääse pois. Parasta on se, miten Drake on yllättäen työntä nyt drakeilyään sivummalle ja räppää vain parissa biisissä. Yhdeksän vuotta ja kolme traagisen ylipitkää albumia mestariteoksensa Nothing Was the Samen jälkeen Drake on pultannut tempon 110 iskuun minuutissa ja tekee ilmastoituihin huo neisiin sopivan houselevyn, jota yllättäen haluaa kuunnella melkein samoissa määrin kuin vuoden parasta kesälevyä Bad Bunnylta. Usein Barbieri sävel tää liian nopeaa ambientia, jonka päälle modu laarisyntetisaattori kutoo arpeggioista seittiä. Sometimes, Forever on sävellyksiltään samaa indielöysäilyä kuin edel täjänsä, mutta Lopatin on tuottanut Don’t Ask Me kappaleen ulvomaan kuin My Bloody Valentine. e l o k u u 2 2 2 7 1 Nashvilleläisen Soccer Mommyn kolmas studio levy on kahdesta syystä tärkeintä indierockia tänä kesänä. C A T E R I N A B A R B I E R I : S P I R I T E X I T L E V Y-Y H T I Ö : C E N T U R Y M E D I A. Musiikki on ehkä vakavaa ja teoreettista, mutta edellislevy Ecstatic Computationin tavoin se koukuttaa ensisekunneissa. Unholy Affliction keksii Nine Inch Nailsiä uudel leen, Darkness Foreverissa laahaa Portisheadin lohduttomuus. Lopussa on ”ollaan tosi kiitollisia” tyyppinen ääninauha, koska tämäkin uho on oikeasti läpeensä sisäsiistiä. Päällä Allison laulaa lakonisella äänellään, kuinka katoavaista kaikki on, no can do, ja jokainen duurisointu muuttuu omaksi katarsikseksensa. Vas taargumenttikin on hyvä: Sometimes, Nevermind ei ole kummempi kuin jättihitit One Dance ja Passionfruit levymitassa ja ilman jättihittiyttä. Levyn huipennus Terminal Clock on epämääräi nen sirpale teknoa, ja Spirit Exitiä joutuneekin kuuntelemaan klubeissa, vaikka hienojen salien hienoissa tuoleissa pitäisi
Aki himoitsee urallaan eteenpäin mutta huomaa miettivänsä yhä useammin koko toiminnan merkitystä ja moraalia. Siitäkin voidaan keskustella, mitä vuonna 2022 tarkoittaa kirjailija. Kepeän pinnan alla sykkii silti surumielinen pohjavire. ”Entä jos muutkin vain näyttelivät. Mikä täällä on tärkeintä, kysyy Jukka Hakalan romaani Valheet joihin uskomme. Mikä elämässä on tärkeintä. Toimitusjohtajapelin tiivistyessä miehen ennestään sotkuisia ajatuksia pääsee sotkemaan vielä rakkaus: alle kolmikymppisellä Lauralla on uudenlaisia näkemyksiä sekä liike-elämästä että elämästä ylipäätään. Siis vielä kohtuullisen kirjoittamatonta mutta myös kaupallisesti arvoituksellista. Mietiskelin tällaisia, koska sattumalta samaan aikaan luin Jukka Hakalan esikoisromaania Valheet joihin uskomme. Näinhän asia toki on. Entä jos kyse ei olekaan tietynlaisesta elämästä vaan elämästä ylipäätään. Toisaalta kirjallisuus ei onneksi kuitenkaan perustu siihen, että lukijan elämä vastaisi kirjailijan elämää. Aforismi ärsyttää, sillä se tuntuu vihjaavan, että nimenomaan Paasilinnan ja hänen hengenheimolaistensa edustamansa elämäntapa aivan erityisesti synnyttäisi kirjailijoita. Eniten kirjasta varmaankin saisivat irti kirjailijan kanssa jossain määrin samankaltaista elämää elävät, mutta lukevatko he enää romaaneja tai kuuntelevat niitä edes äänikirjoina. (Emme ole Hakalan kanssa läheisiä ystäviä, mutta vuosikymmenten varrella polkumme ovat silloin tällöin ristenneet.) Kirjaa lukiessa on alusta alkaen selvää, että esikoiskirjailija Jukka Hakala on syntynyt nimenomaan Jukka Hakalan kirjaa edeltäneestä elämästä. Esittivät tekevänsä jotain merkityksellistä. Näiden kysymysten ympärillä kirja pyörii, sujuvasti ja viihdyttävästi. Johtuu varmaankin kirjan kuvaamasta maailmasta, että huomaan miettiväni sen kohderyhmää. Ihmistä, joka omistaa kirjoittamiselle koko elämänsä. Päähenkilö Aki Metsäharju on nelikymppinen mainosmies, joka työskentelee pääomasijoitusfirma CapIcen markkinointijohtajana. Mitä täällä pitäisi tavoitella. Mitä jätämme jälkeemme. Havainnot ovat tarkkoja ja miljöö uskottavasti kuvattu, sillä kirjailijalla on takana kylliksi kilometrejä mainonnan ja markkinoinnin unelmatehtaassa. Erilaisista elämistä syntyy erilaisia kirjailijoita. Tämäntapainen bisneselämän kuvaus on suomalaisessa nykykirJ U H A I T K O N E N jallisuudessa yllättävänkin vähän tallattua maastoa. Maksimaalisen avarasti tulkiten ajatuksessa on enemmän järkeä. Huumoriakin sieltä irtoaa, ja hetkittäin tyylilaji flirttailee satiirin suuntaan. Hakala on työskennellyt koko ikänsä markkinointija viestintäalalla mutta jätti viisikymppisenä päivätyönsä ja viestintätoimisto -osakkuuteensa, jotta saisi aikaa romaanin kirjoittamiseen. Hakala kirjoittaa siitä, minkä on ainakin osin jättänyt taakUnelmia ja toimistohommia seen: työelämästä, bisnesmaailmasta ja niihin liittyvistä valtapeleistä ja juonitteluista. Sorry Erno Paasilinna”, kollega kuittasi. Mielikuvissani näen helsinkiläisen luovan luokan kuuntelemassa enää lähinnä podcasteja ja tietokirjoja, ja niitäkin mieluummin englanniksi. Onhan Valheet joihin uskomme lopulta myös klassinen hyvän mielen kirja – tarina, jossa ihmiset oppivat virheistään ja asiat päättyvät niin kuin niiden toivoisi päättyvän. Täysin erilaisessa todellisuudessa elävälle lukijalle kirja taas saattaa jäädä etäiseksi, tai sitten se vain ärsyttää. Olivat osa suurta kapitalistista show’ta, liike-elämän Disneylandia, mutta eivät uskaltaneet sanoa sitä ääneen.” Ihmisiä modernin työelämän telineillä, epäilemässä toimiensa tarkoitusta ja unelmoimassa jostain muusta, varmaankin vapaudesta ja onnesta – mitä ikinä ne sitten ovatkaan. ”Tietynlainen elämä ei tee kenestäkään kirjailijaa, vaan kirjoitetut kirjat. Siinähän kipuilevat olemattomien ongelmiensa kanssa hyvätuloiset tietotyöläiset. Sellaisille tarinoille on aina kysyntää. Firman pääomistaja, kuusikymppinen ja läpeensä kyyninen HP, käynnistää yrityksen sisällä kilpailun toimitusjohtajan paikasta. Vai ihmistä, joka kirjoittaa kirjan tai kirjoja ikään kuin muun elämänsä sivutuotteena, toteuttaakseen unelmansa tai vain toimintakenttäänsä laajentaakseen. J U K K A H A K A L A : VA L H E E T J O I H I N U S K O M M E W S O Y JUHA ITKONEN on helsinkiläinen kirjailija, joka aikanaan aloitteli elämäänsä samassa pikkukaupungissa, jossa Erno Paasilinna aforismejaan kirjoitti.. 7 2 K I R J A T O n elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.” Puhki siteerattu aforismi tuli äskettäin vastaan kirjailijakollegani Twitterissä
Tiivis, nokkela muoto ja jutusteleva kerrontatyyli tukevat sanomaa hienosti. 2 2 2 S u o m . Vahvat naiset ovat epäilyttäviä, siksi ”jossain / terä odottaa kaulaa // yhdellä siistillä liikkeellä / nainen saa paikkansa historiassa”. Henkilöhahmot ovat nuorina ja vähemmistöön kuuluvina jo valmiiksi haavoittuvaisessa asemassa, eikä työpaikka tarjoa riittävää psyykkistä tukea. Israelista pukkaa maailmanselityksiä. Lapsen kivitystä kuvaava video saa jäädä, kunhan siinä ei ole ihannoivaa kuvatekstiä. 8 . H A N N A B E R V O E T S : S O P I M A T O N T A S I S Ä L T Ö Ä S E U R A AVA I M A G E I L M E S T Y Y 1 7 . Talouskasvun ympäristövaikutuksia käsitellään jostain syystä vasta puolivälissä kirjaa ja silloinkin pintapuolisesti. Sanni Purhonen pohtii voimaa ja valtaa erityisesti suhteessa naisruumiiseen. VA U R A U D E N J A E R I A R V O I S U U D E N J U U R E T S A N N I P U R H O N E N : J O S VA I N M U U T T U I S I N T O I S E K S I Arviot Silvia Hosseini Kuvat Kustantamot Pienoisromaanissa sosiaalisen median sisältömoderaattorit seulovat törkyä – välillä melko ristiriitaisin kriteerein. S U O M . Hanna Bervoets kuvaa liikoja alleviivaamatta, miten raaistava sisältö muovaa verkon käyttäjien psyykeä ja suhdetta todellisuuteen. Vapaa-ajallaan työntekijät huvittelevat kertomalla loukkaavia vitsejä, jollaisia he sensuroivat työkseen. Kirjoittajan optimistinen ja hyväntahtoinen eetos saattaisi innostaa, jos teos ei olisi niin tylsä yhdistelmä kuivaa talousjargonia, kömpelöitä analogioita ja lukijaa aliarvioivaa junttimutteria. Mielenterveyspotilaiden väkivaltaista kohtelua ja vammaisten infantilisointia kuvataan hurjin runokuvin ja metaforin. Kasvua selittäviä teorioita havainnollistetaan runsailla esimerkeillä historiasta. e l o k u u 2 2 2 7 3 Esikoisrunokokoelmassa tehdään ruumiinavauksia erityisryhmien historiaan ja nykytilanteeseen. Toisaalta menneisyyden sankarit kelpaavat nykyihmisille vain virheettöminä ja toimintakykyisinä: Frida Kahlo -barbienuken ”punaiset tukisaapikkaat on peitetty hameella”, eikä ”lantion lävistänyttä putkea löydy lisävarusteista”. Ne harovat moneen suuntaan, välillä aika sattumanvaraisesti. Lisäksi suomennosta vaivaa pahimmanlaatuinen substantiivitauti: ”muuttoa tapahtuu”, kaupunki ”kokee väestönkasvua” ja ”palkkaerojen pieneneminen voimistaa syntyvyyden vähenemistä”. B a z a r , 3 5 2 s .. G U M M E R U S , 1 4 S . T e r o Va l k o n e n . Kasvun juuret Ruumiinavauksia Pelkoa ja inhoa internetissä O D E D G A L O R : I H M I S K U N N A N N O U S U . Jos vain muuttuisin toiseksi on keinovalikoimaltaan tavanomainen runoteos, jonka moninaiset ainekset eivät ole aivan tekeytyneet. Taloustieteilijä Oded Galor pyrkii noudattamaan Yuval Noah Hararin menestysreseptiä pohtiessaan syitä ihmisten elintason nousuun ja eriarvoisuuteen. S A N N A VA N L E E U W E N . Kovapintaisesta asenteesta huolimatta mieli oireilee. W S O Y, 9 1 S . Hieman löyhänä ja rosoisenakin se pitää silti otteessaan. Lause ”kaikki muslimit ovat terroristeja” on poistettava, mutta ”kaikki terroristit ovat muslimeja” ei ole sääntöjen vastainen
Mies heiluttelemassa käsiään pelotellakseen hyttysiä on sellainen näky, että laitan Thermacellin päälle ja yritän imeä siitä itseeni mahdollisimman paljon hermomyrkkyä. 24.6. Linda soittaa: ”Parisuhde vetelee viimeisiään, jos puoliso ehdottaa yhteistä Yatzy-iltaa.” Vastaan, että Janin kanssa eläminen on kuin olisi löytänyt vanhasta käsilaukusta 500 markan setelin ja säästänyt sen osittain nostalgisista syistä ja osittain, jos markka vaikka tulisi takaisin. 20.5. Ovat onneksi raahanneet tänne karaokelaitteen mukanaan. Hermomyrkky, kesäinen ratkaisu Kun kirjoittajapiiri tuli juhannusvieraaksi, jokaisella oli tuliaisena sana narratiivi. CITY-MAALAISEN PÄIVÄKIRJASSA ”Elina Turunen” kirjoittaa maallemuutosta haaveilevasta miehestään, joka luulee, että tämä haave on koko perheen yhteinen. Kun kaupungissa teinit odottavat kesälomaa liikkumisen ja mahdollisuuksien loputtomana vapautena – maalle, kaupunkiin, Linnanmäelle, rannalle, katukahviloihin aikuista leikkimään – mitä odotettavaa teinillä on maalla. 29.5. 22.6. Kului hieman yli sata päivää, että unohdimme Ukrainan, koska tulossa oli kahden vuoden tauon jälkeen oikein kunnon kulttuurija festivaalikesä. Juhannuksena olin lopulta niin humalassa, että en enää löytänyt omaa suutani, mutta löysin Lindan suun. Havahdun siihen, että olen tuijottanut kohtuuttoman pitkän aikaa paparazzikuvaa Sanna Marinin pakaroista. 18.6. ”Onpa kivaa nähdä pian uusi peruna!” 5.6. K U V I T U S P A U L I I N A H O L M A. Juhannus-Suomi on täynnä vanhenevia humanisteja ajattelemassa, että elämä oli helpompaa, kun kaikki söivät samaa makkaraa. 26.6. ”Tuo on vain osa totuutta!” 15.6. Jopa kymmenen kertaa yhteislaulettu Rusketusraidat on parempi vaihtoehto kuin sata kertaa toistettu ”narratiivi”. Eroottisen vetovoimansa itsestäänselvyyteen luottavat miehemme luulivat, että yritimme saada heitä kiihottumaan. Vanhemmilla on tapana ihastella lastensa tyhmiä kysymyksiä ”filosofisina”, mutta eivät lapset ole filosofeja vaan antropologeja, jotka tarkkailevat vanhempiaan ja tekevät huo mioita, miten kuoleva elintapa yrittää pyristellä viimeiseen saakka hengissä. Jani tehnyt nyt Ilta-Sanomien ”Kuinka hyvin tunnet jatkosodan tapahtumat, taistelut ja aseet?” -testiä uudestaan ja uudestaan saadakseen kaikki oikein. Janin kirjoittajapiiri juhannusvieraana. 6.6. Kehitystä ja ihmisen voittokulkua ei voi estää. Jopa kymmenen kertaa yhteislaulettu Rusketusraidat on parempi vaihtoehto kuin sata kertaa toistettu ”narratiivi”. 10.6. Melkein voisin rakastua uudelleen, mutta saatuaan viimein kaikki oikein, Jani alkaa kirkuen väittää vastauksia vastaan. Katselen, kun Jani kokoaa terassilla uutta grilliä ja mietin, mille – parisuhteille, teknologialle, elämälle elinikäisenä oppimisena. Ovat onneksi raahanneet tänne karaokelaitteen mukanaan. – on vertauskuva se, että hankkii joka vuosi uuden grillin, koska vanhassa oli aina jotain vikaa, ei siinä, ettei vaivautunut opettelemaan edes grillaamista. Antarktiksen tuoreesta lumesta löydettiin ensimmäistä kertaa mikromuovia. 18.5. Katselen Excel-taulukkonsa ääressä äheltävää Jania, joka yrittää saada juhannusvieraidensa kaikki erilaiset oletetut allergiat ja ruokaideologiset keksinnöt sopimaan yhdelle ja samalle grillialustalle. 74 C I T YM A A L A I S E N P Ä I V Ä K I R J A 15.5
POHJOINEN HESPERIANKATU 7 00260 HELSINKI • 050 351 4337 www.taidekotikirpila.fi Taidekoti Kirpilä on avoinna yleisölle maksutta Taidekodin aukioloaikoina keskiviikkoisin klo 14–18 ja sunnuntaisin klo 12–16. Juhlanäyttely 3.6.–2.10.2022 Vuodet, jotka toistavat päivänsä TAIDEKOTI KIRPILÄN 30-VUOTISJUHLANÄYTTELY