Autot . V KO 20 18 -3 5 29 3 6 118 6. Sonja Saarikoski Jyrki Lehtolan auto kou lussa / Millenniaalit yritys johta jina / Luteiden hyökkäys / Kirjat joita kir jai l i jat rakastavat / Soldiers of Odin koti oloissa / Taideyliopiston lehti Issue X PA L. 6–7 /2018 HEINÄKUU–ELOKUU 10?€ H EN R I P U LK K IN EN : ”M IT Ä LU U LE T, O N KO EN EM M Ä N IH M IS IÄ , JO IT A A H D IS TA A VA I S EL LA IS IA , JO IT A EI A H D IS TA ?.” IM A G E 25 6 H EIN Ä K U U –E LO K U U 20 18 kesän tuplanumero 116 sivua Paperi T valitsi keski-iän /
Siksi Hellmann’sin kasviöljypohjaisten majoneesien valmistukseen käytetään ainoastaan vapaan kanan munia. Surauta tasaiseksi ja tarkista maku. Lisää tarvittaessa potkua. Siirrä majoneesikastike tarjoiluastiaan ja tuikkaa koristeeksi punainen chilipalko. Hyvä ruoka syntyy parhaista raaka-aineista. Hellmann’s kruunaa kesän maistuvimmat hetket – yllätä grillivieraat houkuttelevilla majoneeseilla tai käytä salaisena ainesosana makeissa leivonnaisissa.. MAINOS CHIPOTLE-MAJONEESI 6rkl Hellmann’s Real -majoneesia 1kpl mietoa punaista chiliä 2tl Chipotle Tabascoa 1tl savupaprikajauhetta Pilko chili ja hienonna se tehosekoittimessa. Lisää joukkoon majoneesi, Chipotle Tabasco ja savupaprikajauhe
sisältö Te rä vä aik ak au sl eh Ti | N u m er o 25 6 | h eiN äk u u –e lo ku u 20 18. 76). Kutsumattomia vieraita 52 Kun luteet valtaavat kodin, ne valtaavat myös mielen. Soldiers of Odin & vieras 76 Valokuvaaja Silla Simone kuvasi katupartiojärjestön jäseniä heidän kerhotiloissaan ja kodeissaan. Nuoret ja lupaavat 42 Kolmekymppiset johtajat ovat luoneet jo nyt uran, johon moni ei yllä koko elämänsä aikana. Syvään päähän 34 Paperi T:n toisen levyn ytimessä on tunne, joka Henri Pulkkisella on ollut lapsesta saakka. KU VA : S IL LA S IM O N E. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 5 Valokuvaaja Silla Simone kuvasi Soldiers of Odin -katupartiojärjestön jäseniä (s. Liberaalihko 70 Annika Saarikko on 3-vuotiaan pojan äiti, joka kaatoi perhevapaauudistuksen. K A N N EN KU VA : SA N N A LE H TO . Nasta lautaan 58 Jyrki Lehtola opetti Sonja Saarikoskea ajamaan autoa
27 Ruusu Haarla ja Julia Lappalainen Turkka kuolee on esitys, joka kaivelee suomalaisen teatterin traumoja. nyt loppu. 109 Kirja Juha Itkonen teki aikamatkan tulevaisuuden fasistiseen Ruotsiin. 32 Mäntyniemen herra Toukokuun päiväkirja. 7 Pää kirjoitus 9 Lukijoilta 10 Avaaja Todellisuus ja ihmisten mielikuvat turvallisuudesta eivät kulje käsi kädessä, sanoo Matti Näsi. 6 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 24 sisältö 19 23 KU VA T: ST G EO R G , R C A , N ET FL IX . 106 Elokuva Katja Kallio katsoi oudon treffileffan. 30 Sevil Peach Toimiston ei tarvitse olla leikkipuisto. 110 Reetta Räty Yrittäjän viiden vuoden tilinpäätös. 92 4 × 4 Neljä kirjoittajaa kirjoitti esseen heille tärkeistä teoksista. 15 Data Nuoret työntekijät rahoittavat suuren osan työeläkkeistä. 88 Melko viljeltynyt elitisti Pekka Tarkan mielestä Suomessa ei ole oikeaa kulttuuridebattia nähtykään. 114 Viimeinen sivu Nämä meidän piti vielä kysyä. 108 Musiikki Samuli Knuuti ilahtui Arctic Monkeysin uhkapelimatkasta kuuhun. 16 Tärpit Luksuslaukku halpeni, arviot kuukauden kirjoista, elokuvista ja levyistä sekä teatterin ja kuvataiteen kesän tapaukset. 112 Veera Luoma-aho Jutta Urpilaisen mahtipontinen leuka herätti sisäisen naisvihaajan
Juttu ei käsittelisi niinkään autokoulua kuin yksityisautoilua, kaupunkeja ja liikennettä, mutta se huipentuisi inssiajoon. Laina ja kimppaautoja kannattaa välttää. Se alkaa sivulta 58. Tuskin on tehty parempaa artikkelia autoilusta kuin Lehtolan ja Saarikosken Nasta lautaan. Mitä useam min autolla on mentävä paikasta toiseen, sitä useammin on oltava ajokunnossa. Kolme vuotta sitten poikamme aloitti sählykoulun toisella puo lella kaupunkia. Asetelma tuntui herkulliselta: maailmat ja sukupolvet törmäävät, tai kohtaavat, kun suljetaan kolmekymppinen joukkoliikenteen ystävä ja yli viisikymppinen katumaasturikuski pariksikymmeneksi tunniksi autoon. Auton hankkiminen ei automaattisesti pilaa ilmastoa, mutta jokainen autoton vuosi auttaa sitä. . Kirjoittelimme joukkoliikenteestä ja yksityisautoilusta Helsingissä, ja Saarikoski mainitsi, että hänellä ei ole ajokorttia. abcasemilla tuntee kuuluvansa tielläliikkujien yhteisöön. Sama vaivattomuus takaa myös sen, että autot eivät aivan hetkeen katukuvasta häviä. Tästä olisi tietenkin helppo syyllistyä, mutta ehdin jo ennen sitä keksiä selityksen ja oikeu tuksen hankinnalleni. Se on niin kohtuuttoman mukavaa ja vaivatonta, että autokauppojen jälkeen ei ole paluuta entiseen. Niklas Thesslund, päätoimittaja | Twitter @niklasthesslund HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 7 Autoilun opetuksia Auton omistaminen saattaa pelastaa maapallon ja palvelut, kun lentolippurahat menevät autokorjaamoille. Menimme kyllä ensin väärälle hallille ja jouduimme tarpeettomalle kävelylle, mutta vaikka viikkoa myöhemmin valitsimme oikean hallin ja bussi vuoron, aikaa meni silti kolme tuntia. Kategorista autotto muutta ratkaisevampaa on, kuinka pitkäksi autottomien vuosien ketjun saa. Autolla asiat hoituvat niin kätevästi ja nopeasti, että kannattaa välttää mahdollisuuksia kokeilla sitä. Heinäkuussa voimaan tulevan uuden ajokorttilain myötä kymmenen tuntia ajoopetusta riittää. Siksi katumusharjoi tusten sijaan lista siitä, mitä kolmen vuoden autoilu on opettanut. K U VA : JU H A TÖ R M Ä LÄ . Kangaspenkkeihin lika imey tyy, mutta nahkapenkeiltä on helppo pyyhkäistä pois matkapahoin voivan lapsen oksennus. Vielä muutama viesti, ja olimme keksineet juttu idean: automieheksi tiedetty Jyrki Lehtola opettaisi opetusluvalla Saarikoskea ajamaan. Yksin liikkuva myös pärjää Helsingissä hyvin ilman autoa. Luultavasti ajattelin, että on ihan hyvä osata ajaa autoa. Siksi teen sitä usein. 23 vuotta sitten kun itse ajoin ajokortin, se ei ollut minkään lainen valinta tai pohdinnan tulos. Ehdottomasti parasta automusiikkia on Tehosekoitin, myös The Killers on hyvää. Siitä ja Helsingin ja muun Suomen erilaisuudesta kertoo myös nuorten suhde autoiluun ja ajokortin hankkimiseen. 20 vuoden ajan ajokortti tarkoittikin oikeastaan vain sitä, mah dollisuutta ajaa tarpeen vaatiessa vanhempien tai jonkun toisen lainaautolla. Vastikään avattu Länsimetro takkuili ja Saarikosken metro oli myö hässä. Kolmansiin harjoituksiin menimme jo omalla autolla. Trafin tuoreimman tutkimuksen mukaan muualla maassa 18vuotiaista ajokortin hankkii 60 prosenttia ikäluokasta mutta Helsingissä vain kolmannes ikäluokasta. Tärkein lisävaruste on nahkaverhoilu. Nyt sählyharrastus on jäänyt, mutta niin on jäänyt myös auto perheeseen. uttelimme viime vuoden lopulla toimitus päällikkö Sonja Saarikosken kanssa Mes sengerissä. Jalankulkijat yllättyvät joka kerta, kun Bemarikuski pysähtyy suo ja tien eteen. Pikemminkin se oli yksi niistä asioista, jotka täysiikäisyyden tietämillä tulivat vastaan, samalla tavalla kuin ylioppilaskirjoitukset tai pääsykokeet. Auton omistaminen saattaa pelastaa maapallon ja palvelut. pääkirjoitus J. Vuoro kesti kolme varttia mutta koko edestakainen reissu julkisilla melkein neljä tuntia. Sen ver ran ajotunteja kuuluu nykymuotoiseen ajoopetukseen opetus luvalla. Auton omistaminen saattaa pelastaa myös terveyden. Ja se juuri on autoilun ongelma. Vähän kään vanhempaa autoa saa käyttää huollossa niin usein, että ne rahat, jotka olisi helppo panna lomalentoihin, tuleekin antaneeksi korjaamoille
32. vuosikerta, 256. Aikakauslehtien liiton jäsen. Pelastushelikopterilentäjä Nick Salo päättää selvittää Pentagonissa työskennelleen isänsä kuoleman. Piilossa pidetty voima voi vapauttaa ihmiskunnan – tai tuhota sen.. numero. Imagen vuosikerta on 12 numeroa. JARMO JONKKA: VERHOTTU VOIMA Action, scifi ja mindfulness kohtaavat ensimmäistä kertaa kotimaisessa trillerissä. Maailmanpoliittinen tilanne kärjistyy suurvaltojen energiateknologiseksi sodankäynniksi. T e r ävä a i k a k a u s l e h T i MainosTajaT MEDIAMYYNTI JA MARKKINOINTI mediaopas.a-lehdet.fi TRAFIIKKI Katja Bruun asiakaspalvelu ja lehTiTilaukseT INTERNET www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu PUHELIN 09 759 6600 (ma–pe klo 8–17) Puhelun hinta määräytyy liittymäsopimuksenne mukaan. elokuuta 2018. ISSN 0782-3614 pääToiMiTTaja niklas thesslund ToiMiTuspäällikkö sonja saarikoski ToiMiTussihTeeri valtteri väkevä ulkoasu anna-Mari tenhunen POSTIOSOITE Image, 00081 A-lehdet KÄYNTIOSOITE Risto Rytin tie 33, Kulosaari, Helsinki PUHELIN (09)?759?61 TWITTER @imagelehti SÄHKÖPOSTI image@a-lehdet.fi, etunimi.sukunimi@a-lehdet.fi FACEBOOK facebook.com/imagelehti INTERNET image.fi Tekijöinä Tässä nuMerossa Hanna Anonen, Mari Areva, Janne Arola, Suvi Auvinen, Ulla Donner, Laura Friman, Antti Grundstén, Silvia Hosseini, Koko Hubara, Katriina Huttunen, Sanna Ihalainen, Juha Itkonen, Katja Kallio, Juho Kankaanpää, Juhani Karila, Samuli Knuuti, Juuso Koponen, Mika Kukkonen, Essi Kylmänen, Sanna Lehto, Jyrki Lehtola, Sara Lehtomaa, Susanna Luikku, Veera Luoma-Aho, Jaani Länsiö, Oskari Onninen, Miikka Pirinen, Reetta Räty, Silla Simone, Jussi Särkilahti, Julia Thurén, Saara Turunen, Akseli Valmunen, Anton Vanha-Majamaa, Antti Vettenranta Timo Villanen ja Elina Vitikka. KUSTANTAJA A-lehdet Oy / Anne Lyytikäinen-Palmroth MYYNTIPÄÄLLIKÖT Mediaopas.a-lehdet.fi REPRO JA SIVUNVALMISTUS Satu Salmitie, Aste Helsinki Oy PAINATUS Printall, Tallinna 2018 SEURAAVA NUMERO ilmestyy 30. Tilatut lehdet toimitetaan force majeure -varauksin (ylivoi mainen este, kuten lakko tai tuotannolliset häiriöt). Virallinen osoitteenmuutos postiin tai vTj:lle päivittyy automaattisesti rekisteriimme. Toimitus ei vastaa tilaa matta lähetetystä aineistosta
Vikasta lauseesta kostui silmä kulmat. 1990) on helsinkiläi nen muoti ja henkilö kuvaaja. Mutta onko kohtuullista että vastuu lentämisen aiheuttamista päästöistä on kuluttajalla. Taiteellisessa työssään hän on työs ken nel lyt viime vuodet kasvien, lavastamisen ja värien parissa. @sarasalomaa Miksi sosiaaliturvaan tarvitaan harkittu, punnittu ja tarkkaan selvitetty täys remontti. Tyhjentävä taustoitus sosiologian professorilta Mikko Niemelältä @imagelehti’ssä. #sosiaaliturva @Hartsa64 Kesäinen lauantai, taustalla lintujen laulua ja suomalaista vanhaa iskelmämusiikkia. K U VA T: S IR PA LE H TO , PE TR I B LO M Q V IS T. @reetalaamo Lentävä vegaani oli nerokas itseinhon siiviittämä tutkielma punavihreästä kuplasta. Tekijöitä JANNE AROLA (s. Tämän numeron Annika Saarikko jutun vuoksi hän matkusti ensimmäistä kertaa minis teriauton takapenkillä. lukijoilta Lähetä paLautetta! Image.fi image.fi/palaute Sähköposti image@a-lehdet.fi Facebook facebook.com/imagelehti Twitter imagelehti @matleenahei Lentävä vegaani herättää ajatuksia. Hänen jut tujaan on julkaistu muun muassa Helsingin Sanomissa, Suomen Kuvalehdessä ja Ylioppilaslehdessä. Lempi asioita ovat lintujen katselu, tähdet ja kissat. SANNA LEHTO (s. ImageIlmot.indd 6 28.5.2018 13:55:38. 1983) on vapaa kirjoittaja, joka suhtautuu journalismiin vakavahkosti. Edessä tuore @imagelehti, toimii. Kiitos hyvästä lehdestä muutenkin. Tähän lehteen Lehto kuvasi Paperi T:n. Syyllisyyden vallassa puolustaudun itselleni kompensoimalla lentämistä kasvis syönnillä & autottomuudella
Avaaja
Yksi keskeisim mistä syistä on nuorten oma asenne.. Väkivallan ja päihteidenkäytön lasku on ollut miltei yhtä voimakasta. Miksi nykynuoret tekevät edeltäjiään vähemmän rikoksia. TeksTi juho kankaanpää kuva antti vettenranta ”Todellisuus ja ihmisten mielikuvat turvallisuudesta eivät kulje käsi kädessä.” Matti Näsi Nuorten rikollisuus väheni vuosi tuhannen taitteessa ja pysyi sitten pitkään melko vakaana. Kriminologian yliopistonlehtori Matti Näsi sanoo, että turvallisuuden parantuessa rikoksen rajat määritellään uudelleen. Miten muutos näkyy. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 11 Vaikka rikokset vähenevät, pelot eivät. Viime vuosina se on kääntynyt jälleen las kuun. Valta kunnalliset nuorisorikollisuuskyselyt kertovat, että vahingontekoihin ja omai suusrikoksiin syyllistyneiden nuorten osuus on jopa puolittunut vuodesta 2012
Rikoksen käsite laajenee, ja ihmiset määrittelevät tekojaan yhä enemmän oikeudellisin käsittein. Aikaisemmin oli myös hyväksyttävämpää antaa lapselle luunappi, eikä sitä pidetty pahoinpitelynä. Rikoskäyttäytyminen perustuu yhteisön sääntöihin siitä, mikä on hyväk syttävää ja mikä ei. Jos nuoret eivät syyllisty nyt rikoksiin, on epätoden näköistä, että he alkaisivat rikkoa sääntöjä aikuisiällä. Pitääkö lyödä tai pitää rinnuksista kiinni. Silloin aletaan herkemmin välttää esimer kiksi turvattomaksi koettuja paikkoja. Miten ilmiöt vaikuttavat rikostilastoihin. Väkivalta on siitä hyvä esimerkki. Kun esimerkiksi Facebook tuli Suomeen kymmenen vuotta sitten, sinne ladattiin kaikki bilekuvat. Niin sanottu crime drop tarkoittaa, että rikollisuus on vähentynyt pitkään lähes kaikissa länsimaissa. Nuoret viettävät myös enemmän aikaa kotona ja sähköisten medialaitteiden ääressä. Kun suomalaisilta kysyttiin, onko väkivalta lisääntynyt Suomessa viimeisen 12 kuu kauden aikana, noin 70 prosenttia vastasi myöntävästi. Matti Näsi on yksi Kriminologia – rikollisuus ja kontrolli muuttuvassa yhteiskunnassa -kirjan (Gaudeamus) kirjoittajista. Ihmiset myös kontrolloi vat aikaisempaa voimakkaammin omaa käyttäytymistään, sillä rikollisuuden leima vaikuttaa pärjäämiseen tulevaisuudessa. Millaiset yhteiskunnalliset muutokset vaikuttavat rikollisuuteen 2020-luvulla. Näkyykö tämä Suomessa. Ilmiö näkyy Suomessa varsinkin henki ja omaisuusrikoksissa. Myös nuorten asenteet ovat aikai sempaa konservatiivisempia. Se ei pidä paikkaansa. Joskus ajatellaan, että jos crime drop ilmiö jatkuisi tarpeeksi pitkään, syntyisi rikolli suudesta vapaita yhteiskuntia. 12 IMAGE. Mikä on väkivaltaa. Oikeastaan länsimaissa trendi keskeytyi omaisuus ja henkirikoksissa vain 1960 ja 1970luvulla. Vai riittääkö, että laitan käden ovensuuhun ja estän sinua liikkumasta. Asenteet eivät kuitenkaan kiristy tasaisesti niin kuin ruuvipenkissä, vaan niissä tapahtuu aaltoliikettä. Nyt lasten fyysinen kurittaminen on ehdottomasti kielletty. Rikosaktiivisin osuus väestöstä ei mieti välttämättä mainettaan, mutta yleisemmin kansalaiset ymmärtävät, että rikoksella voi olla vaikutusta koulutus tai työpaik kaan. Yhteiskunnallinen sivilisaatio prosessi on ollut käynnissä pidempään, henkirikollisuuden osalta jopa keski ajalta asti. Kun yhteiskunnassa elintaso on noussut, varastamisen tarve esimerkiksi nuorilla ei ole enää yhtä voima kas. Esimerkiksi Yhdysvalloissa oli käynnissä sotienjälkeinen rauhanliike. Väheneekö rikollisuus tasaisesti myös Suomessa. Silloin ihmiset eivät halunneet tiukkaa valtion tai viranomaisten kont rollia vaan toteuttaa vapaammin itseään. Kriminologiassa puhutaan herkistymisestä ja oikeudellistumisesta. avaaja Kun elintaso ja hyvinvointi nousevat, ihmiset myös tuntevat, että heillä on enemmän menetettävää.” –?matti näsi ” Muiden nuorten rikoksiin hyväksyvästi suhtautuvien osuus on puolittunut vuosien 1995 ja 2016 välillä. Oleellista on, miten ihmiset itse kokevat väkivallan. Mikä sitten on väkivaltaa. Nuorilla on käytössään aikaisempaa enemmän rahaa. Sveitsiläisen krimonologin Manuel Eisnerin mukaan sääntöjen rikkominen liittyi aatteelli suuteen. Someprofiilia on alettu hallinnoida entistä voimakkaammin. Työelämän tehtävänä ei ole vain tuottaa verovaroja, vaan työ paikka toimii kontrolloivana instituutiona ja syynä pysyä kaidalla tiellä. . Kun perinteiset rikoslajit vähenevät, kansalaiset herkistyvät muille teoille. Sähköinen valvonta ja yhteiskunnallinen kontrolli ovat lisäänty neet. Samalla alkoholin käyttö on vähentynyt tai siirtynyt myö hempään elämänvaiheeseen. Nykyisellään jo uhkaava käytös tai tilanne voidaan kokea väkivaltana, kun aikaisem min väkivallalla tarkoitettiin vain fyysistä väkivaltaa. Kriminologi Hanns von Hofer on väittänyt, että turvallisuuden paraneminen on lisännyt turvattomuuden tunnetta. Enää sellaista ei tehdä. Turvat tomuuden tunne ei ole hyvä asia, koska se vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Ajan kuluessa nämä säännöt muuttuvat. Kun elintaso ja hyvinvointi nousevat, ihmiset myös tuntevat, että heillä on enemmän menetettävää. Jos tekoäly tai automatisaatio vähentäisi työpaikkoja, ongelmien toden näköisyys kasvaisi. Todellisuus ja ihmisten mielikuvat rikol lisuudesta eivät kulje käsi kädessä. Uudet sukupolvet ovat kasvaneet sähköiseen maailmaan ja siihen, millaista identiteettiä siellä halutaan rakentaa
Varmat kesän merkit. Parhaisiin hetkiin ja ruuan seuralaiseksi löytyy tänä kesänä Erikoisen maukas kattaus. Erikoisen Hyvää.. Kun jokaiseen tölkkiin pakataan tavattomasti täysmaltaisen raikasta makua, voi oluenystävä huoletta valita juoman niin arkeen kuin juhlaankin
ETU IMAGEN LUKIJOILLE! Kaksi yhden hinnalla EMMAan. Katso koko ohjelmisto: www.emmamuseum.fi.. 2 1 8 — 6 . 4 . METRO: TAPIOLA MALIN AHLSVED JASMIN ANOSCHKIN LAURI ASTALA ERNST BILLGREN SAARA EKSTRÖM ANNA ESTARRIOLA OSCAR FURBACKEN BERYL FURMAN DENISE GRÜNSTEIN ALVAR GULLICHSEN TEURI HAARLA KAISALEENA HALINEN JEPPE HEIN TIMO HEINO ANDREAS JOHANSSON AARNE JÄMSÄ KLARA KRISTALOVA ESA LAUREMA JUHANA MOISANDER & SIMO RIPATTI NABB+TEERI OKKU NUUTILAINEN ROXY PAINE ANTTI-VILLE REINIKAINEN MARIA RUBINKE ANTTI RUUHELA TÜLAY SCHAKIR MIIKKA VASKOLA Surrealistisia nostoja EMMAn kokoelmasta. asti. 1 . Mainitse lipunmyynnissä ”IMAGEn tilaajaetu” ja saat kaksi yhden hinnalla -edun käyttöösi. 2 1 9 #emmacollection ESPOON MODERNIN TAITEEN MUSEO NÄYTTELYKESKUS WEEGEE, AHERTAJANTIE 5, ESPOO. Voimassa 31.8. N O O R D I N A R Y M O M E N T S 1 1 . Etu täydestä pääsymaksusta (12 €)
TY Ö N A N TA JA N JA TY Ö N TE K IJ Ä N EL Ä K EJA VA KU U TU S M A KS U PR O S EN TI T 20 16 , TY Ö TT Ö M YY SV A KU U TU S R A H A ST O 20 16 . Mutta harmittaako tämä maksumiesten ja -naisten rooliin joutunutta sukupolvea. TU LO N SA A JI EN LU KU , V ER O N A LA IS ET TU LO T JA V ER O T IÄ N JA S U KU PU O LE N M U K A A N 20 16 , V ER O H A LL IN TO 20 15 . VÄ ES TÖ PÄ Ä A S IA LL IS EN TO IM IN N A N , S U KU PU O LE N , IÄ N (1 -V ) JA V U O D EN M U K A A N 19 87 –2 16 ; V ER O N A LA IS ET TU LO T. Vaikka 25–34-vuotiaat eivät maksa erityisen suurta määrää valtion tuloveroista (koska heillä on keskimäärin matalat palkat), nuoret kustantavat huomattavan ison osan muista veroluonteisista maksuista, joista suurin osa on työeläkemaksuja. Niiden määriä tilastoidaan käyttäen eri menetelmiä ja luokituksia kuin veron alaisten tulojen ja vero kertymän tilastoinnissa, joten tässä esitetyt luvut eivät ole täysin tarkkoja vaan likimääräinen arvio †) Valtionveroja ovat valtiolle maksettavat ansiotuloja pääomatuloverot. TA LO U SA RV IO JA M A KS U ES IT YS V U O D EL LE 20 17 DATAVISUALISOINTI JUUSO KOPONEN TEKSTI VALTTERI VÄKEVÄ *) Näissä luvussa on pyritty huomioimaan veronalaisten palkka-, pääomaym. TY Ö SS Ä K ÄY N TI TI LA ST O . Kyseinen ikäryhmä on siis kokoonsa ja tulotasoonsa nähden paljon isommassa vastuussa eläkkeiden rahoituksesta kuin muut. työnantajan mak samat eläkemaksut. Tämän lehden sivulta 42 alkaa Nuoret ja lupaavat -artikkeli, jossa haastattelemme kolmekymppisiä johtajia, osakkaita ja hallitusammattilaisia. Eläkemaksuja enemmän heitä tuntuu huolestuttavan oma jaksaminen. Kuten yllä olevasta taulukosta selviää, he ovat saaneet ainakin ison osan muiden eläkkeistä harteilleen. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 15 Data Me ollaan nuoriso, me ollaan maksajia Kuluneen hokeman mukaan nykyajan nuoret ovat saaneet kaiken. tulojen ja niistä maksettujen verojen lisäksi mm. alle 25-vuotiaat 25–34 35–64-vuotiaat yli 64-vuotiaat 37,8 % 21,2 % 28,1 % 13,0 % Osuus väestöstä 9,8 % 66,3 % 1,1 % 22,8 % Osuus työllisistä 52,8 % 21,6 % 21,6 % 4,0 % Osuus veronalaisista tuloista 65,4 % 20,5 % 12,1 % 1,9 % Osuus maksetuista veroista 65 % 12 % 19 % 3 % Osuus maksetuista veroista ja veroluonteisista maksuista (arvio*) — osuus työeläkeja muista sosiaaliturvamaksuista (arvio*) — osuus valtionveroista† — osuus kunnallisveroista 71,9 % 20,1 % 7,4% 0,6 % 63,0 % 20,9 % 13,8 % 2,3 % 65 % 1 % 29 % 5 % LÄ H D E: TI LA ST O K ES KU S 20 18 . Nuoret työntekijät rahoittavat suuren osan työeläkkeistä Eri ikäryhmien osuudet väestöstä, tuloista ja veroista vuonna 2016
Pienuuden kääntöpuoli on se, ettei vientiyrityksiä juuri ole.” Risikon mukaan asenne kon kursseihin on muuttunut. EteläPohjanmaan Yrittäjien toimitusjohtaja Heikki Risikko korostaa, että tilastot tulevat aina jälkijunassa. Pitäisikö puhua enemmän pienen ryhmän symbolien stereotyyppisestä hyväksikäytöstä viihteellisessä ja taloudellisessa tarkoituksessa. Ongelma ratkeaa kun puretaan historiallinen vallan epäta sapaino ihmisryhmien välillä. Se, että opimme kohtelemaan toisiamme kunnioittavasti, on pitkä prosessi ja herättää epä mukavuutta. Kansallisiin symboleihin liit tyy valtavasti vuosisatojen aikana latautuneita merkityksiä ja arvoja. Se poikkeaa merkittä västi kulttuurisesta vaihdosta, jossa yhdenvertaiset ryhmät lainaavat toisiltaan. Henkilökunnan mää rässä se tarkoitti 40 työpaikan katoamista. On kumma, kuinka moni haluaa väen vängällä pitää kiinni oikeudestaan loukata vähemmistöjä, tuottaa ankeita stereotypioita ja eksotisointia. En ole suuri amerikkalaisuuden ihailija, mutta siellä on aina ymmärretty, että epäonnistumisesta voi oppia ja vahvistua. ”Pikemmin voi sanoa, että vuoden alusta taloudellinen nousu on alkanut näkyä. Tätä historiaa ja nykyistä arkea vasten kulttuurinen omimi nen on lisärangaistus aiemman päälle. Ei tie tysti kaikissa yrityksissä, mutta EteläPohjanmaan yrittäjäkanta on perinteisesti pkvaltaista; fir mat ovat ketteriä reagoimaan niin huonoihin kuin parempiin aikoi hin. ”Niin arkielämässä kuin valtio vallan tasolla on herätty siihen, ettei konkurssi ole häpeällinen maailmanloppu eikä 1990luvun laman surkeita tarinoita ole varaa eikä tarvetta toistaa. Toinen piirre omimisessa on kulttuurisen elementin käyttö tavalla, joka on irti alkuperäisestä merkityk sestä. Eniten konkursseja tehtiin Uudellamaalla, koska siellä sijait see valtaosa yritys toiminnasta, mutta yrittäjähenkisenä tunne tulla EteläPohjanmaallakin kon kurssit lisääntyivät noin kolman neksella. Tietyt kulttuuriset symbolit ovat kuitenkin latautuneet sisällöillä, joita ulkopuolinen ei välttämättä ymmärrä, koska heidän keskuudessaan ilmiöllä ei ole samoja merkityksiä.” saara särmä, tutkijatohtori: ”Eihän tämä keskustelu ole päässyt edes kunnolla alkuun, ja nytkö se on mennyt liian pitkälle. Esimerkiksi romanit ja saame laiset kärsivät syrjinnästä, jolla on pitkät historialliset juuret. Mikäli termi tuntuu ryöstö viljellyltä voi pohtia, kenen mielestä ja kuka sen määrittelee.” asia Tilastokeskuksen mukaan tammi– huhtikuussa 2018 Suomessa pantiin vireille 942 konkurssia, mikä on noin 45 prosenttia enem män kuin vastaavana ajankohtana 2017. Esimerkiksi saamelaisilla on oma kieli ja kulttuuripe rintö, mutta myös saamelaiset ovat saaneet kulttuuri lainoja. 16 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 veli-pekka lehtola, saamelaisen kulttuurin professori: ”Somessa ja julkisuudessa nousevat kohut ovat ehkä pieni hinta siitä, että sanoma menee perille niille, jotka halua vat kuunnella. Ei pidä pelätä mokaamista, siitä voi oppia.” maryan abdulkarim, toimittaja ja aktivisti: ”Kulttuu rinen omiminen on vallan epätasapainon tuottama ilmiö, ja juuri valta on keskeistä tässä. Ja vaikka omakehu haisoo, väitän silti, notta etelä pohojalaanen yrittäjä on valmiiksi sitkiämpää sorttia kuin muut.” Yritä ja epäonnistu – ja toista paremmin HUOMIO Kulttuurisen omimisen käsite on ryöstöviljelty Kuukauden väite. Lopputulema on kulttuurin esittäminen karikatyyrina. Hämmentävän usein myös tulkitaan, että ollaan kieltämässä kaikki, vaikka kyse on siitä, että pitäisi toimia paremmin
Valtavaa matkapuhelin aineistoa analysoimalla on ymmärretty muun muassa sitä, miten ja milloin eri väestöryhmät liikkuvat ja käyttävät kaupunkitilaa.” SAAVUTETTAVUUS ”Helsingin yliopiston Digi tal Geography Labissa hyödynnämme erilaisia massa aineistoja (big data) saavutettavuuden, ihmisten liikkumisen ja alueiden käytön tutkimuksessa. En oikein osaa ajatella tätä sijoittamisena, vaan keräilynä tai tapana harrastaa omaa kivaa, jota muut eivät välttämättä tajua… Ja stressiä en ainakaan keräämisestä ota.” Pippurimyllykeräilijä Markus Aremo on hamstrannut tuhansilla euroilla Aarikan tuotteita. Uudenlaiset aineistot, kuten sosiaalisen median data, antavat uusia näkökulmia paik kojen merkityksestä ja liikkumiskokemuksesta.” LIIKKUMISEN LAATU ”University College Londonissa on tutkittu pitkään kaupunkeja monimutkaisina systee meinä. ”Ensimmäiset muistot Aarikasta ovat lapsuudesta 1970-luvulta. Yksi erityinen kiinnostuksen kohde ovat pippurimyllyt. Olen kerännyt Aarikkaa parikymmentä vuotta, minkä vuoksi esinemäärä on jo melkoinen. Eri tietolähteet auttavat ymmärtämään saavu tettavuutta ja arkiliikku mista kokonaisuutena. Niitä on niin vähän saatavilla, että ostan aina, kun sellainen löytyy. Mielestäni se on arvokkaampaa kuin jatkuva jojoilu ja trendien perässä juokseminen. Aarikan muotoilu on puhdaslinjaista, luonnonmukaista, tunnistettavan persoonallista ja hyvällä tavalla suomalaista. Pidän myös siitä, että vaikka tuotanto on kehittynyt ja muuttunut vuosien mittaan, pohjalla on usko omaan tekemiseen. Hankin tuotteita pääasiassa kirpputoreilta ja netistä sekä joskus tuttujen vintage-kauppiaiden vinkkien perusteella. Joku kerää autoja tai vaihtaa niitä joka toisen vuosi; itse ajan vanhalla autolla, mutta muotoilusta on minulle enemmän iloa. SIJOITTAMINEN TIEDE Kaupungeissa liikkuminen KAUPUNKITILAN KÄYTTÖ ”Maailman väestöstä yhä suurempi osa asuu kaupungeissa. Matkaaika ei ole ihmisille tärkein tekijä, vaan myös liikkumisen laatu ja miellyttävyys merkitsevät esimerkiksi kulkutapaa valittaessa. Tutkimus tiedolla voidaan arvioida yhteiskunnan sosiaa lista kestävyyttä ja ympäristö kuormitusta. Onhan se paljon rahaa, mutta ajattelen asian niin, että sijoitan mieluummin silmäniloa ja mielihyvää tuottavaan asiaan kuin käyttöesineisiin. Uudet aineistolähteet sallivat alueiden tarkas telun rinnalla ihmisten arjen elinpiirien ja valin tojen entistä paremman ymmärtämisen.” Tuuli Toivonen, Helsingin yliopiston Kaupunkitutkimusinstituutin yhteydessä toimivan Digital Geography Labin apulaisprofessori JANNE AROLA. Häntä kiinnostavat etenkin pippurimyllyt. Kallein yksittäinen ostos on ollut 15 000 euroa. Tuore teema on liikkumisen laadun tut kimus. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 17 asia TEKSTI SUSANNA LUIKKU KUVA SARA LEHTOMAA K eittiömestari Markus Aremolle Aarikan design edustaa puhdaslinjaista ja persoonallista suomalaista muotoilua, joka on kestävää mutta ei silti ole jäänyt polkemaan paikalleen. Tarton yliopistossa on tehty uraauurtavaa työtä ihmisten liikku misen tutkimuksessa. Parhaat ovat esillä, mutta aika paljon on myös varastossa
Yhteensä tuotteen valmistaminen maksaa siis 144,84 euroa. Uudistuksen myötä luksustuotteiden hinnat ovat laskeneet, ja kate on enää 2–3-kertainen tuotantokuluihin nähden. Tämä on mahdollista, koska Lovia myy nettikaupassa laukkunsa itse. Nyt tuotannon läpinäkyvyyteen erikoistunut Lovia on tehnyt vallankumouksellisen uudistuksen: se avaa läpinäkyväksi myös tuotteen hinnoittelun. Madeleine-leivokset (Noin 12 kappaletta) 2 munaa 1,2 dl sokeria 2 dl vehnäjauhoja 90 g suolattua voita 1 tl leivinjauhetta raastettua sitruunankuorta vaniljaa, appelsiininkukkavettä tai vaikka rommia Sulata voi ja raasta sitruunankuori. Makea ruokamuisto RUOKA TYYLI hip. Laita reilu ruokalusikallinen taikinaa jokaiseen sen syvennykseen. 18 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 A ina hoetaan, että luksusvaatteiden ja -laukkujen hinnassa on valtavasti ilmaa. Vatkaa munat ja sokeri ilmavaksi vaaleaksi vaahdoksi, sekoita sihdatut jauhot ja leivinjauhe varovasti taikinaan. Sen avulla kuluttaja näkee laukun kierrätysmateriaalien alkuperän sekä sen hinnan muodostumisen. Voitele ja jauhota madeleine-vuoka. Otetaan vaikka Kaiho-lohennahkalaukku: Materiaalit 32,31 e + metalliosat 11,75 e + milanolaisen käsityöläisen työ 98 e + materiaalien toimitus Italiaan ja sieltä Suomeen 1,28 e + puuvillainen pakkausmateriaali 6,49 e. ”Tällöin emme ole voineet vaikuttaa siihen, paljonko tuote maksaa”, Lehtola sanoo. Aiemmin Loviaa ovat myyneet tavaratalot. ”Madeleine de Proust on muodostunut Ranskassa käsitteeksi, jolla kuvataan asiaa, joka aistillisten tuntemusten kautta silmän räpäyksessä herättää onnellisia muistoja menneisyydestä”, kirjoittavat Kaisa Leino ja Terhi Toivonen La Pâtisserie -kirjassaan (Atena 2018). Paista vielä noin 10 minuuttia. Paista viisi minuuttia 220-asteisessa uunissa ja laske lämpötila 175 asteeseen. Mutta kuinka paljon. Jätä noin neljäsosa tyhjäksi, sillä leivonnaiset paisuvat uunissa. ”Perinteinen hinnoittelutapa on, että jälleenmyyjä ottaa 5–6-kertaisen hinnan tuotteen valmistushinnasta”, sanoo suomalaisen laukkuja koruvalmistaja Lovian toimitusjohtaja Anna Lehtola. Lovian jokaisessa tuotteessa on koodi, jonka voi syöttää yrityksen nettisivulle. Tähän päälle lisätään Lovian työntekijöiden palkat, verot ja muut kulut, ja laukku myydään lopulta 420 euron hintaan. Sen ohjeilla voi hankkia lisää onnellisia muistoja leipomalla ranskalaisia klassikko leivoksia – esimerkiksi madeleineja. Sekoita taikinaan lastalla sula voi ja haluamasi mauste. Lovia.com, Kaiho-laukku, 420 e Luksuksen oikea hinta Ekologinen luksusmerkki Lovia paljastaa, kuinka paljon laukun tuottaminen maksaa ja mikä sen kate on kaupassa
Yhtenä päivänä voi olla tarjolla kampasimpukkaa, seuraavana hirveä. Baltic Jaama Turg, Kopli 1 RAVINTOLA SALT Salt yhdistää paikallisia raaka-aineita ja Aasia-vibaa. St George, huoneet alkaen 187 e, Yrjönkatu 13 Tonton suklaa Goodion uudessa ChocOatsuklaassa ei ole maitoa eikä gluteenia. Kaja Pizza Köök Õle 33, Renard Speed Shop Telliskivi 62 Virossa syntynyt markkinointiviestintä yrittäjä, bloggaaja ja ruokakirjailija Natalia Salmela 3 MATKA RUOKA DESIGN RUOKA KU VA T: K A IS A LE IN O JA TE R H I TO IV O N EN , LO V IA , S ID N EY ´S , ST G EO R G E, G O O D IO . Kaakao on tuotettu eet tisesti Perussa, joten voit vetää makeaöverit hyvällä omalla tunnolla. Ruokalista vaihtuu usein. Kesäisin Telliskivessä on ruokarekkoja. Sidney’s, Suvannontie 18 Maista Tallinnassa BALTIC JAAMA TURGIN KAUPPAHALLI Kerää pikkuliikkeistä piknikkori ja mene nauttimaan vierei selle Telliskiven alueelle. Kerrostalon alakerrassa sijaitseva paikka on pieni, joten pöytävaraus kannattaa tehdä. Maista ainakin salaminmalliseen pötkylään pakattua savujuustoa ja virolaisia marjoja, etenkin vadelmia. Maku on silti erinomainen. Salt, Vase 14 UUSI TELLISKIVI Tänne avataan koko ajan uutta, viimeisimpänä hyvää pizzaa tarjoava Kaja Pizza Köök. TEKSTI JULIA THURÉN hip. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 19 Staycation ja taidetta Helsingin Vanhan kirkko puiston kupeeseen on avattu taiteella koristeltu hotelli. Aulassa on nykytai teilija Ai Weiwein paperi lohikäärme ja sisä pihan lasitetussa talvipuutarhassa kuvanveistäjä Pekka Jylhän lintu. Siihen on käytetty kotimais ta luomu kauraa, ja tuntuu vähän siltä kuin leipää söisi. Bistroannokset ja alku ja luomuviinit ovat Wino ravintolan perustajien käsi alaa. Esiin kaivetut seinä laatat ovat ajalta, jolloin paikka oli lihakauppa. ChocOat noin 2 e Sidneyn luona Helsingin itäisessä kanta kaupungissa asuvilla on yksi syy vähemmän pois tua alueelta, kun Vallilaan avattiin ravintola Sidney’s. Suosittelen myös Renard Speed Shopia, joka yhdistää prätkäpajan ja kahvilan. Kauniissa huoneissa on suomalaista graafiikkaa
Mausta kypsä riisi valkoviinietikalla, sokerilla, suolalla ja sitruunamehulla. Viimeistele sirottelemalla päälle seesaminsie meniä, merileväsilppua, sushi-inkivää riä, tuo retta korianteria, wasabia – tai näitä kaikkia! VINKKI Kokeile kulhoon myös tuoretta ananasta tai mangoa.. 4. RUOKA Lohi-avokadobowl Lohta Riisiä Avokadoa Wakamesalaattia Edamame-papuja Kurkkua Kirsikkatomaatteja Mausteet Valkoviinietikkaa Sokeria Suolaa Sitruunamehua Seesamiöljyä Soijakastiketta Mirin-kastiketta Teriyakikastiketta Pinnalle Paahdettuja seesaminsiemeniä Puoli arkkia merilevää Tuoretta korianteria Sushi-inkivääriä Wasabia kees ta ja soijakastikkeesta. Pirskota sen päälle teriyakikastiketta. Eat Poke HKI:n suosikkikulho kruunataan lohikuutioilla ja avokadolla. 3. 2. Kuutioi lohi ja sekoita sille marinadi seesami öljystä, viinietikasta, mirin-kastik Kaunis kulho Havaijilta Ruokaisa pokekulho on täydellinen piknik-eväs. Kokoa annos lusikoimalla kulhon pohjalle riisiä. Keitä riisi. Marinoi vähin tään kaksi tuntia, mutta mieluiten yön yli. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 21 Raikkaan ruokaisat havaijilaiset pokekulhot ovat täydellisen kätevää piknik-evästä. Lisää viimeiseksi lohikuutiot. Som TEKSTI LAURA FRIMAN KUVITUS ULLA DONNER ruoka mittele kasvikset kauniisti riisin päälle. Muista esteettinen esillepano! 1. Pilko sillä aikaa kasvikset
Siltala, 415 s. Sellaista edustaa hänen upea esikoisromaaninsakin, joka muistuttaa kekseliäästi, että historia on aina kirjoittajansa näköinen. Kirjoittajan surun monumentaalisuutta ei epäile hetkeäkään, ja siinä haluaisi myötäelää. Tanskalaisen Naja Marie Aidtin teos on yritys sanoittaa kaikkein vaikeinta: oman lapsen kuoleman jälkeistä tuskaa. Otava, 461 s. Poikakirjan (2010) lukeneet tietävät, että Jalonen on mestarillinen lapsuuden kuvaaja, ja Anguksen mukana seikkaileekin sydän pakahtuen. Toisaalta teos myöntää heikkoutensa itsekin: ”Raa’asta surusta ei ole mahdollista kirjoittaa taiteen keinoin.” George Saunders: Lincoln bardossa. Presidenttiperheen lisäksi lukija tutustuu moniin orjuuden ja sisällissodan ajan ihmiskohtaloihin – surullisiin ja surkuhupaisiin. Kirjat TEKSTI SILVIA HOSSEINI Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja. Teos koostuu pelkästään tietokirjasitaateista ja henkilö hahmojen dialogista. Virkkeet ovat tarkkoja ja lapsen havainnot ensivaikutelmaa syvällisempiä: ”Kun osaa kirjoittaa, pystyy puhumaan niin että ei sano mitään ääneen.” Taivaanpallo on paitsi liikuttava oppimisen ylistys, myös hieno kuvitelma valistuksen alkuvaiheista: ihmiset elävät uskossa ja taikauskossa, mutta ikkuna tieteelliseen maailmankuvaan on jo avattu. Suom. Kokeellinen muoto voi ensi alkuun etäännyttää, mutta juoni kehittyy vetäväksi ja koskettavaksi. Katriina Huttunen. Miljöönä on kuolemanjälkeinen välitila bardo, jonne sielut ovat eri syistä jääneet jumiin. Suom. Lauseet ovat melkein kuin teini-ikäisen päiväkirjasta ja välillä yksin kertaisesti huolimattomia. Apuna käytetään trauma fiktion peruskeinoja, toistoa ja fragmentaarisuutta, sekä kuolemaa käsitteleviä kirjallisuusviittauksia Gilgamešeepoksesta Mallarmén runoihin. Väkinäinen tunteen kuvaus jättää kuitenkin kylmäksi, vaikka kirjaa lukisi jo valmiiksi itkuherkässä mielentilassa. Yhdysvaltalaiskirjailija George Saundersin novelleja lukiessa kokee aina olevansa aivan uudenlaisen kirjallisuuden äärellä. Vai kertooko esimerkiksi kuvaus ”heittäydyn kiljuen lattialle” tapahtuneesta todenmukaisesti. Sinne joutuu myös 11-vuotiaana kuollut Willie, josta surun murtama isä ei suostu päästämään irti: Abraham Lincoln vierailee päivittäin hautakammiossa syleilemässä poikansa palsamoitua ruumista. Ongelmana on ilmaisun kliseisyys ja sentimentaalisuus. 1600-luvun lopulle sijoittuvan kehitysja meriromaanin kertojana on Saint Helenan saarella asuva teräväpäinen Angus, jonka potentiaalin on pannut merkille jopa tieteilijä Edmond Halley tutkimusretkillään. S&S, 160 s. Kun uskonpuhdistuksen ja siirtomaapolitiikan aiheuttama kitka saarella kärjistyy, joutuu poika viestinviejäksi vaaralliselle laivamatkalle kohti Englantia. kulttuuri. 22 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 Olli Jalonen: Taivaanpallo. Kaijamari Sivill
Seitsemän vuoden hiljaisuuden jälkeen ilmestyvä Kazuashita ei ole samanlaista esanssista laserpsykedeliaa kuin edeltäjänsä Eye Contact, vaan pehmyen synteettisiä new age -hallusinaatioita, joita kuunnellessa ajattelee Zaha Hadidia virtaviivaisimmillaan, ilmastoituja avaruusaluksia laskeutuneena hiekka-aavikoille ja Joy Divisionin Atmosphereä soimassa Mad Maxin Dubaihin sijoittuvassa jatko-osassa. Toisin sanoen: kannatti odottaa. Parhaimmillaan Nousiainen te kee Eppu Normaalin jälkeistä rockia, jossa varhaisten Eppu-levyjen kapina yhdistyy myöhempien tuotantoarvoihin. Nuoriso, ällistyttävää. Juuri täysi-ikäistyneet Rosa Walton ja Jenny Hollingsworth ovat Let’s Eat Grandma -niminen duo Norwichin periferia keskuksesta Itä-Englannista – eivätkä he tunne mitään genrekäsitystä, vaan ovat muotopuhtaita vain tylsimmillään. Eikä I’m All Ears ole tietenkään taidelukionokkela sekamelska vaan tuntuu vuoden ensimmäisen puoliskon parhaalta albumilta. Vaikka levyn nimi vihjaa muuta, So Sad Todayn hilariöösi morbiditeetti ja jopa Lana Del Reyn muovitragediat pysyvät Lykke Lin ulottu mattomissa. Se lietsoo epäilystä, onko Nousiainen uudistaja vai onko hä nen utopian sa menneessä, kuten juureva rouhinta joskus antaa ymmärtää. Let’s Eat Grandma: I’m All Ears (Transgressive) Nuoriso, ällistyttävää. Let’s Eat Grandma on hittipoppia, 10-minuuttista progea, saksofonisooloja ja kuulostaa vuoroin Lordelta, Jamie xx:ltä, PC Musicilta, Chvrchesilta, Radioheadilta, Sonic Youthilta, Pink Floydilta, Liekiltä ja kaikelta muulta suosikki musiikiltasi, vaikka onkin pohjimmiltaan ennenkuulematonta. Gang Gang Dance: Kazuashita (4AD) Manhattanilaisbändi Gang Gang Danceen on voinut aina suhtautua uuden aallon musiikkina, johon sulatetaan kiinni koko ajan lisää vaikutteita kaikkialta maailmasta ja sille kuvitelluista tulevaisuuksista, kunnes ydin on kadonnut näkyvistä. Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää (Jukan levyt) Nousiaisen uusin on sekä erinomainen levy että pieni pettymys. Mutta vaikeaa on: vuonna 2018 intensiivisinkin surunpalvonta voi näyttäytyä keskitien laimeiluna. TEKSTI OSKARI ONNINEN KU VA T: S & S, S IL TA LA , O TA VA , C H A R LO TT E PA TM O R E, R C A , S IN I M Ä EN PÄ Ä , 4 A D . kulttuuri. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 23 Levyt Lykke Li: so sad so sexy (RCA) Flow-vieras Lykke Lin läpimurtolevyn Woun ded Rhymesin jälkeen surul li suusrintamalla on tapahtunut paljon. Hänen neljän vuoden takainen I Never Learn -levynsä on vähäisimmästä pääs tä, oleellisimmasta taas #sadgirl-estetiikka, joka on kehit ty nyt so sad today -Twitter-tili majakkanaan. Tuottajien Grammy-määristä ja kanyewestienja frankoceanientäyteisistä CV:istä päätellen toiveet ovat suuret. Teema sy dämettömälle sivuraiteelle livenneestä maailmasta kuulos taa ideana riskialttiilta aktii vimalli-indieltä, mut ta Nousiaisen fuu sio Nuus kamuik ku ses ta ja Hannu Karposta on liki täydellinen
Ali Wong: Hard Knock Wife Netflixissä. Puolituntisissa jaksoissa on rohkeita, vähän tabuisiakin seksikohtauksia ja hyvää musiikkia. Dear White People Netflixissä. Sarja sijoittuu vuoteen 2006, mikä voi saada olon vanhaksi. Onneksi joku oli hereillä ja palkkasi Simienin kääntämään satiirinsa tv-sarjaksi, joka seuraa blackface-teemaisten opiskelijabileiden jälkipyykkiä. vida (C More) Raikas Vida sijoittuu latinokaupunginosaan Los Angelesin itäpuolella. Käy ilmi, että äiti elikin avioliitossa nuoremman naisen, Eddyn (muunsukupuolinen Karen Ser Anzoategui) kanssa. Tanya Sarachon luoma sarja käsittelee perhettä, rakkautta ja gentrifikaatiota. 2. Pimppija pippeli vitsien lomassa Wong huutaa: antakaa meille palkallinen äitiysloma! Yhdysvallat on ainut länsimaa, joka ei ole hoitanut velvollisuuttaan äitejä kohtaan. dear white people 2. kulttuuri ANNA PUU THE INTERGALACTIC LOVE ODYSSEY “The Nordic countries’ coolest music festival” -VOGUE (US). TEKSTI ANTON VANHA-MAJAMAA KU VA T: C M O R E, N ET FL IX . 24 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 Le ffa t & sarjat sweetbitter (C More) Ravintolaan sijoittuvat tvdraamat ovat harvassa, kun kyökkimaailma tuntuu jostain syystä vetoavan vain tositelevision tekijöihin. Stephanie Danlerin romaanistaan leipoma Sweetbitter on tervetullut poikkeus, ja vaikka sen asetelma ei sinänsä ole tuore – nuori tyttö aloittaa tarjoilijana kurinalaisessa fine dining -ravintolassa, jonka työntekijät vetävät illat viinaa ja kokkelia – lyhyen ensimmäisen kauden katsoo mielellään. Hard Knock Wife on kevään paras uusi stand up, tunnin mittainen kiivas monologi naisen paikasta maailmassa ja parisuhteessa. Nyt Wong on palannut ja taas raskaana. kausi jatkaa poliisiväkivallan ja rakenteellisen syrjinnän kaltaisista teemoista ja vain parantaa menoaan. Sweetbitter C Moressa. kausi (Netflix) Jos Justin Simienin elokuva Dear White People (2014) olisi ilmestynyt vuodenkin myöhemmin, se olisi ollut valtava ilmiö. ali wong: hard knock wife (Netflix) Ali Wongin ensimmäinen stand up Baby Cobra ilmestyi Netflixiin äitienpäivänä 2016 ja teki hänestä tähden. Ensim mäinen tuotantokausi seuraa kahta sisarusta, jotka palaavat kotiin hoitamaan äitinsä kuolinpesää. Vida C Moressa. Ääniraidalla soivat Interpol ja Yeah Yeah Yeahs. Raskaana ollut Wong puhui pornosta, suuseksistä ja feminismistä. Harvoin on mikään ollut näin woke
ANNA PUU THE INTERGALACTIC LOVE ODYSSEY “The Nordic countries’ coolest music festival” -VOGUE (US)
asti. Niitä käsittelee myös Mäntän kuvataide viikkojen kesänäyttely Kartasto (kuva), jonka on kuratoinut Veikko Halmet oja. Enti sessä rehujalostamossa pohditaan julkisen tilan valta suhteita ja rakennetaan paratii sia maleksijalle. Tilausvalikoimassa. Sen parasta antia on näyttelyjen löytyminen yllättävistä tiloista, kuten yleisöltä suljetuista palat seista ja sisäpihoilta. Camille Auerin näyttely Galleria Rajatilassa Tampereella 30.6.–17.7. Alkon tuotenumero: 921657 Saksa. Mäntän kuvataideviikot 31.8. 11,89 € 75 cl, 15,72 €/l ylistys ystävyydelle Undivided Pinot noir Undivided Riesling Alkon tuotenumero: 932177 Ranska. Raikkaan hedelmäinen Riesling Kokeile grillattuje n kasvisten kanssa. Venetsian arkkitehtuuribiennaali 25.11. KUVATAIDE Taidekesä VIINI ON luotu jaettavaksi ja tuomaan ystäviä yhteen. mäntän kuvataideviikot Rajat, politiikka ja yksilön suhde julkiseen vallankäyttöön ovat nykytaiteessa suosit tuja teemoja. mari areva KU VA : TI IN A K IV IN EN : O N N EN N O TK O (M IK A A IL A S M Ä K I) . arkkitehtuuria venetsiassa Eurooppaan suuntaavan taideturistin kohteeksi sopii kuvataidebiennaa lin kanssa vuorotteleva Venetsian arkkitehtuuri biennaali. Suomen paviljongissa esitellään kirjastoja, mitä voi pitää kan nanottona suhteellisen vapaassa käytössä olevien kaupunkitilojen puolesta. Tilausvalikoimassa. galleria rajatila, tampere Kuka taiteessa katsoo ja kuka on katsotta vana. Tähän kysymykseen etsitään vas tauksia Camille Auerin näyttelyssä, jonka teemana on kohtaamista ja kommunikaa tiota pohtiva intersubjektiivisuus. Taiteilijoita on mukana yli 50. asti. Auer rakentaa Rajatilagalleriaan videoteoksen, jonka hän projisoi peileille. Metatasolla kysymys on laajempi, monimutkaisempi ja nivoutuu taiteen esille laittamisen tapoihin: katsoja matkustaa maksulliseen taidenäyttelyyn pohtimaan rajoihin ja tiloihin liittyvää valtaa sekä sisäänpääsyn ja ulossulke misen problematiikkaa. Näin teosta katsova näkee samalla myös itsensä, objektina ja subjektina
RH: Moni sanoo, ettei enää mitenkään. Tuli olo, että tässä on taustalla jotain kipeää ja vaiettua. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 27 TEATTERI Miten Turkka näkyy Teatterikorkeakoulussa. JL: Yritämme ymmärtää, mitä teatterissa on tapahtunut tuohon aikaan. ja perjantaina 10.8. Miten turkkalaisuus näyttäytyy teille. TEKSTI JULIA THURÉN KUVA SARA LEHTOMAA kulttuuri. Mitä teoksenne kertoo Turkasta. Turkka elää edelleen Ohjaaja Ruusu Haarlan ja näyttelijä Julia Lappalaisen yhteisteos Turkka kuolee kaivelee teatterin traumoja. Se tietenkin tekee siitä vain kiinnostavamman. Ohjaaja sai myrkyllisen tyrannin roolin, joka voi vääriä sanoja tai sävyjä käyttämällä tehdä väkivaltaa näyttelijöitä kohtaan. Opiskellessani ohjaajaksi kuitenkin koin, että koulussa vallitsi voimakas pelottelun ilmapiiri. Olemme haastatelleet Turkan oppilaita ja aikalaisia, lukeneet lehtiä sekä tutkimuksia ja katsoneet dokumentteja. Esitystä käsikirjoittaessamme huomasimme, että Turkan ympärillä on edelleen vahva energia ja on tuntunut kielletyltä koskea aiheeseen. RH: Turkka toi äärimmäisen ruumiillisen ilmaisun teatteriin, ja turkkalaisuuteen kuuluu mielestäni se, että on valmis luovuttamaan itsensä produktiolle ja luopumaan omista rajoistaan. Turkka kuolee Tampereen Teatterikesässä torstaina 9.8
MUSIIKKI TEKSTI XX XX kulttuuri Chef’s pataruoat on valmistettu vain parhaista raaka-aineista, ilman säilöntätai muita lisäaineita. viitasaaren musiikin aika Festivaalin teemana on Bodies & Rooms. herättänee henkiin jopa seurakunnan palautepuhelimen. Avajaispäivän 22.7. meidän festivaali Pääteemana on tänä vuonna sielu. cembalisti Matias Häkkinen esittää Porvoon Tehdassalissa mm. helsingin juhlaviikot Helsingin juhlaviikkojen klassinen ohjel ma on riisuttu mutta tasokas. Meidän festivaali Tuusulanjärvellä 22.–28.7. jaani länsiö Riskiklasaria Kesäfestareilla näkee esityksiä, joita ei tyhjien katsomoiden pelossa uskalleta muulloin tehdä. Maistuvat Chefs pataruoat tuovat kaivattua helpotusta kesän mökillä olemiseen. Helsingin juhlaviikot 16.8.–2.9. Musiikin aika Viitasaarella 3.–9.7. konsertti Psykedeelit, tajunta ja mielenterveys on nimestään huolimatta melko perinteinen Ligetin pianoetydeineen ja Andrea Tarrodin duoineen, mutta Pekka Kuusiston (kuva) soittama Nico Muhlyn Honest Music tarjonnee menopaluun, jos ei psykedeelisiin sfääreihin, ainakin rajatiloihin. Ruokamestarimme ovat keränneet parhaat ruokaideat maailman keittiöistä ja muokanneet niistä herkullisia pataruokia, jotka voi valmistaa kädenkäänteessä omassa kotikeittiössä. Suvisoitto XXXIII Porvoossa 27.6.–1.7. Torstaina 28.6. avanti! Rahoitussotkuista pelastetun Avantin Suvisoiton ohjelmasta vastaavat tänä vuonna kolme orkesterilaista. KU VA T: K A A PO K A M U , SA M U LI LA IN E. Juhani Nuorvalan Enharmonisen sarjan sekä konemusiikin pioneerin Erkki Kurenniemen Game Boy -henkisen Inventio/Outvention (1970). Kimmo Pohjosen tykittävä Ultra Organ Agricolan kirkossa 22.8. Lisää vain vesi, kiehauta ja nauti kahden kesken.. Ruumishuonemielleyhtymästä huolimatta vireä kulttifestari keskittyy eläviin säveltäjiin ja huipentuu epäkonsertoivasta musiikistaan tunnetun Wojtek Blecharzin Body Operaan, jossa jooga matoilla makaavalta yleisöltä odotetaan heittäytymiskykyä
kom-teatteri: Veriruusut Vaikkei sisällissotaa jaksaisi enää tässä vaiheessa vuotta muistella, kannattaa Veriruusujen kohdalla joustaa. Samuel aktiivisesti kysyi projektin edetessä ikäisiltään palautetta ja oli itse ideoimassa lopullista ilmettä. Se esittelee ihmis kohtaloita rintamalinjojen molemmin puolin, ja keskiöön nousevat etenkin vaietut naiskohtalot. Esitystekniikoita yhdistelevä myyrä saaga on ohjaajansa teoksille tyypillisesti outo kokemus, jonka eri tasoista riittää jauhettavaa Tampereen yössä. Tampereen Teatterikesä 6.–12.8. amanda & olga palo: Kilari Vahvojen naistekijöiden esiinmarssi on teatterialalla kipeämmin kaivattua kuin koskaan. Vuoden 1918 tapahtumia syynäävä, Anneli Kannon samannimisen menestysromaa nin pohjalta dramatisoitu esitys on yksi teatterivuoden tärkeimmistä teoksista. kulttuuri kulttuuri nanterre-amandiers – centre dramatique national: Night of the Moles Ohjaaja Philippe Quesne marssittaa lavalle jättiläismäisten myyrien erikoisen ja samalla niin tunnistettavan yhteiskunnan. Tästä alkoi reilun vuoden projekti Ensimmäisenä Samuel mietti mikä olisi brändinimi ja ilme. Keskeltä #metoo-keskustelua esiin astuvat Olga ja Amanda Palo teoksellaan Kilari (kuva). Hän päätyi nimeen Kulaus ja etiketeissä tulisi olla piirrettyjä emoiji -hahmoja. Leader on ylpeänä tässä projektissa mukana. leader.fi P.S. Rohkeasti Samuel alkoi tehdä yhteistyötä Leader Foods:in tuotekehityksen kanssa. Esitystä ei juuri tehdä kohti katsojia, vaan yleisö pääsee näkemään kuin vahingossa välähdyksen jostain, mikä ei kuulu meidän silmillemme. Yhteistyön tuloksena saatiin aikaiseksi kaksi makua raikas mandariini ja kirpeä omena/päärynä, sekä juoman jossa on 45% vähemmän sokeria kuin vastaavassa virvoitusjuomassa. Näihin hahmoihin hän toivoi hauskoja ilmeitä. Nyt toukokuun alussa tuote on täyttä totta ja alkaa näkyä kaupoissa toukokuun edetessä. TEATTERI Samuelin visio on Kulauksen missio 9-vuotiaan Samuelin visiona oli kehittää virvoitusjuoma, joka tehtäisiin lähdeveteen ja siinä olisi reilusti vähemmän sokeria kuin vastaavassa virvoitusjuomassa. Sitten oli edessä pullon valinta ja brändin/etiketin ilmeen viimeistely. Vaikka teksti rakentuu Amanda Palon oma ko htaisille kokemuksille, esitys ei ole itse säälivää terapiateatteria vaan vahva poliittinen puheenvuoro. suvi auvinen Tampereelle! Tampereen Teatterikesän keskustelua herättävät esitykset. Seksuaalisen väkivallan ja masennuksen teemat muuttuvat Olga Palon ohjauksessa ja Amanda Palon tekstissä raa’aksi voimaksi, joka valjastetaan työkaluksi muutokselle. Tämän lisäksi juoman piti olla erittäin hyvän makuinen. Tämä tarina on tosi.
Vielä 90-luvulla ideaalimme oli Yhdysvalloista omaksuttu, ankea bulkkitoimisto, joka koostui ankarista työpisteriveistä. Nyt kaikki on toisin: olemme heränneet siihen, että vietämme enemmän aikaa työpaikalla kuin kotona, joten työpaikalta on lupa vaatia viihtyisyyttä. että työpaikan pitäisi näyttää kodilta. Ovatko avokonttorit kirous vai siunaus. Kodikasta konttoria ei luoda tyyny kasalla vaan inhimillisellä mittakaavalla. Niissä on madallettuine kattoineen ja siirreltävine sermeineen väliaikaisuuden TEKSTI LAURA FRIMAN KUVA MIIKKA PIRINEN. Kodikas on lempi adjektiivini, mutta se ei tarkoita, Toimiston evoluutio Artekin uuden toimiston ja näyttelytilan suunnitellut Sevil Peach ei usko konttorin kuolemaan. Avokonttorit ovat tärkeitä, mutta ymmärrän, miksi ihmiset inhoavat niitä. 30 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 DESIGN Miten toimivan toimiston käsite on muuttunut viime vuosikymmeninä
Siksi yritän työssäni pilkkoa laajaa, avointa tilaa luontevasti pienemmiksi osioiksi. Työpaikan viihtyvyys korreloi yksi selit teisesti luovuuden ja tehokkuuden kanssa. Charles Eames on muotoillut hienosti, että leikkiä voi myös tosissaan. Lisäksi avokonttorin mittakaava on luotaan työntävä. Miksi työtilan estetiikkaan kannattaa sijoittaa. Mitä mieltä olet leikkisyydestä työpaikan design-trendinä. Ei ikinä. Lontoon koti keittiöstäni katselen pieneen puutarhaani, Istanbulinkonttoriltamme taas merelle. En ole erityisen innoissani siitä, että työpaikasta pitäisi tehdä väkisin leikkipuisto. Vaikka merimaisema on mahdollinen vain harvalla toimistolla, visuaalinen yhteys ulkomaailmaan on tärkeä elementti.. Jopa sairauspoissaolojen määrä laskee, kun työntekijä kokee työ ympä ristönsä kauniiksi ja miellyttäväksi. Se lisää henkistä ja fyysistä liikkumavaraa. Uskon, että työpaikkojen neliö määrät laskevat, mutta fyysistä konttoria tarvitaan jatkossakin. Olin sitten kotona tai toimistossa, näkymä työpisteeltä on tärkeä. Tekeekö työelämän murros toimistosta tulevaisuudessa tarpeettoman. Toimisto on psyko logisesti merkittävä ympäristö, joka on tullut jäädäkseen. Se mahdollistaa kollegoiden kohtaamisen. Vaikka tauot näyttöpäätteellä istumisesta ovat tärkeitä, ja pidän itsekin keinumisesta, tyy likäs keinutuolikin riittää. Kiva neuvottelu huone ei myöskään yksin pelasta toimis toa, jonka muut työskentelyalueet muis tuttavat hautausmaata. Toimiston evoluutio tunne, joka ruokkii levottomuutta. Millaisessa ympäristössä työskentelet itse mieluiten. Korkea laa tuisinkaan videopuhelu ei korvaa kas vokkain tapaamista. Hyvinvoiva henkilöstö on mille tahansa yhtiölle ylittämätön valttikortti
27.5. Silloin tällöin mietin, mitä kaikkea pahaa perustuslaki estää Kimmo Sasia tekemästä, mutta sitten tulee fyysisesti niin huono olo, että päädyn laulamaan Huge L:ää pajareissa Paperi D:lle. Vastaan ”sama täällä” kuskin juostessa pakoon nyrkkitervehdysyritystäni. Mainio kirjani Vuoteni, elämäni (Siltala 2018) ollut jo pari viikkoa kirjamarkkinoilla. Hjallis on nyt valittanut kolme viikkoa siitä, että häneen suhtaudutaan sellaisena kuin hän on. 12.5. 10.5. Kuskini irtisanoutui. 15.5. mäntyniemen herra: toukokuu KU VA : TA SA VA LL A N PR ES ID EN TI N K A N S LI A .. 32 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 26.5. Helpottunut siitä, etten löydä itseäni muotokuvastani. Äitienpäivänä tapaan äitejä ja naureskelemme yhdessä sille he he he, kuinka minusta on tullut jälleen isä ja he ovat äitejä. 9.5. Katselen edellistä päivitystäni ja toivon sen päätyvän vielä joskus nekrologiini ”talkoot”-sanan sijasta. Aika soljuu hetken melkein rattoisasti levitellessäni perätöntä juorua kaikesta siitä, mitä Jussi Niinistö tekee päästäkseen impotenssi vaivoistaan. 19.5. Twerkkaamisen opettelussa yksin on jotain uudella, virkistä vällä tavalla surullista. Mänty nie men herra Twitterissä: @niinistop 5.5. Kolmas päivä, jona ”ajellaan pitkin Helsinkiä, kuunnellaan Pikku pirihuoraa ja etsitään Helsingin lihavinta poliisia” oli kuulemma kaikkea sitä, mitä hän ei elämältä toivonut. Voitte itse kukin pohdiskella, mitä edellisellä tarkoitan. Sote-uudistuksen ja Juha Sipilän seuraaminen on kuin katselisi 70-luvun opetuselokuvaa autoonnettomuuksista, kun filmi on juuttunut paikoilleen, esiintyjät ovat rumia ja jossain taustalla ohjaaja käyttää seksuaalisesti hyväkseen viatonta avustajaa ennen kuin filmi syttyy palamaan. Kuhaa mussuttaessani pohdin taas vakavasti, miksi on niin hyvä asia pidentää kuhan mussuttamisella tätä elämää, joka on pelkkää kuhan mussutusta. Totaalinen vaikeneminen kirjan ympärillä kertonee lauseeni voimasta. Myös tänä kesänä aion kiusaannuttaa Naantalin päättäjiä hokemalla naureskellen, kuinka Naantalissa aurinko paistaa kuin Naantalin aurinko. 28.5. 13.5. Näin aika kuluu, kunnes loppuu. 20.5. Valmistaudun kesän Kultaranta-keskusteluihin. Tekisi mieli potkaista tuota parisuhdeterapeuttia kasvoille. Julkistamis tilaisuudessa mutisen jotain Dorian Graysta, koska olen se suomalainen, joka luki kirjan eikä malttanut olla siitä hiljaa, Oscar Wilde, tiedättehän. (Katju Aro! Se terapeutti oli mies!) 30.5. Maalaan kellarin seinän ja katson maalin kuivumista samalla kun toistelen ”mielenkiintoinen näkökulma”. 17.5. En saa perheessä minkäänlaista keskustelua aikaan todettuani, että Chisu kuulostaa Paperi T:n Paniikki-kappaleella ”vitun tyhmältä Lolitalta”. 29.5. 31.5. 24.5. Kevät loppuu siihen, kun otan sata kuvaa omista kasvoistani näyttääkseni enemmän Maria Veitolalta. Tänään keksin seitsemän painokelvotonta vitsiä siitä, miksi Timo Soini vastustaa kiihkeästi aborttia. 18.5
” Ainoa valtani on pienempien kiusaaminen. Nyt päiväkirjat on viimein koottu kirjaksi! Siltala 17 95 Mäntyniemen herran viiltävät muistiinpanot elämästä kuilun pohjalla Ovi lukem attom iin maa ilmo ihin Suomalainen.com skk_Image_6_Mäntyniemen_herra_230x300_2106.indd 1 30.5.2018 14:56:49. Seisoin tänään Juha Sipilän edessä ja kysyin, onko kukaan nähnyt Juha Sipilää.” Mäntyniemen herra VUOTENI, ELÄMÄNI Päiväkirjat 2013–2018 Mäntyniemen herra kertoo elämästään huipulla siitä kiehtovasta elämästä, jonka salaisuuksia hän on pelkäämättömästi paljastanut Image-lehden suosituissa päiväkirjoissaan
TeksTi reetta räty kuvaT sanna lehto meikki ja hiukseT essi kylmänen. Se ei tarkoita, että niin voisi unohtaa tunteen, johon on tutustunut 30 vuotta sitten. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 35 Syvään päähän Henri Pulkkinen teki Paperi T:n toisen levyn ahdistuksesta. Tai että edes haluaisi
Teosta kehuttiin: sen sanottiin luoneen ”onnistuneesti uutta musiikillista maaperää yhdistelemällä räppiä ja klassista musiikkia”. Häntä alettiin kutsua älykköräppäriksi. Lupaus oli tehty enemmän itselle kuin yleisölle, ja se piti. Luuletsä, että me eletään simulaatiossa?” H enri Pulkkinen syntyi Helsingin Kontulassa. ”Mä oon että vittu lapsenakin oli rankkaa! Kaikki oli niin isoja. Levyn tekeminen alkoi viime kesänä. Pulkkisen kavereissa on esimerkiksi nuoria helsinkiläisiä kuvataiteilijoita ja näyttelijöitä. Hän käveli pensaan ohi hengittämättä, ettei kuolisi myrkkyyn. Miksi mä oon ajanut itteni tähän tilaan. ”Luin jutun miehestä, joka asui vuosikymmeniä erakkona yksin metsässä ja sit yhtenä päivänä se päätti lähteä kaupunkiin. Yleisin käytössä oleva näppäin on back space. Ja kun päiväkodissa kerrottiin, että joulutähdet ovat myrkyllisiä, hän oli mennä pois tolaltaan. ”Olin jotain puoltoista vuotta sitten elämäni ensimmäisessä oikeassa kokouksessa. Pulkkiset asuivat omakotitalossa, jonka pihassa oli pensaita. Eikä hän tietenkään oikeasti halunnut kuolla. Mutta aamun harjoitukset Lahdessa menivät huonosti. Kun kaverit sanovat, että ollapa vielä lapsi, ei olisi huolia, Henri ei käsitä, mistä he puhuvat. Henri oli kuullut, että yksi pensaslaji on myrkyllinen. Erolevy toi timanttia, tuplasti Emmoja, Teosto-palkinnon, virallisen albumilistan kärkipaikkoja, loppuunmyytyjä keikkoja ja runsaasti julkisuutta. T änne Hakaniemen Juttutupaan olisi ollut helppo sijoittaa myös uuden, kesäkuun puolivälissä ilmestyneen albumin tapahtumia. Voispa vaan kuolla tähän hotellihuoneeseen. Ajatusta pitää tiivistää, kunnes jäljellä on vain olennaisin (tai pikkunäppärin, kuten kriitikot sanovat). Pulkkinen ei ole koskaan alkanut kirjoittaa, kun on aurinkoisten ajatusten aika. Se on Lauri Porran kappale sinfonia-orkesterille ja räp-solistille. Tunne ei ole valoisa, vaikka Pulkkinen itse on valoisan oloinen ja puhelias. …kliseiden tietoinen pyörittely tuottaa tällä kertaa liian usein vain uusia kliseitä tai kryptisiä nokkeluuksia... päivänä Henri Pulkkinen makasi hotellihuoneen sängyllä Lahdessa. Oli maailman kauheinta, jos vaikka kaaduin ja itkin. Paprua pyydettiin mainoksiin, keskustelutilaisuuksiin ja naistenlehtien haastatteluihin. Tästä voisi kirjoittaa, Pulkkinen ajatteli. Ja sellaista, että tragedia onkin se, että elämä tulee menemään ihan ok, ei sen enempää eikä vähempää, ihan ok, sä elät ihan kivan elämän… Se oli kirkas hetki. Häntä tuntevat sanovat, että hän on älyttömän kiva tyyppi, jonka kanssa tosin voi ajautua eeppisiin väittelyihin. Kun ensimmäinen levy Malarian pelko ilmestyi huhtikuussa 2015, se kelpasi muillekin kuin räppipiireille. Ensimmäistä kertaa teos esitettiin elokuussa 2016 Helsingin juhlaviikkojen avajaiskonsertissa Radion sinfoniaorkesterin kanssa. Pulkkisella on muusikkouran lisäksi myös päivätyö: hän on Radio Helsingin musiikkipäällikkö. 36 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 T ammikuun 25. Olin tosi säikky, en yhtään semmonen, että maailma on tuolla ja haluan mennä sitä kohti.” Pienenä Henri luki lääkärikirjoja ja hätääntyi, koska maailmassa on niin paljon tauteja, jotka voivat tulla hänelle tai läheisille. Pulkkinen lupasi kesän ainoalla keikallaan Blockfestin yleisölle, että seuraavalla keikalla kuullaan uusia biisejä. Toinen levy olisi voinut olla ensimmäisen levyn toisinto tyyliin tässä istun Juttarin terassilla darrassa toinen bisse kädessä, elämä on turhaa. En halua mennä tonne lavalle. Vedin ihan päin vittua, Pulkkinen ajatteli. Merkittävämpää on, mitä on oman pään sisällä. Kuten hän itse sanoo, se on hänen katuuskottavuuskorttinsa. ...singlen Uusi Vilpitön Papru tuntuu etäiseltä, metaforat laimeilta ja tunnepuhe ärsyttävän abstraktilta... He esittäisivät teoksen Kohta. Harva meistä kuolee rokkistarana hotellihuoneessa, tai edes haluaisi kuolla niin. Ensimmäisellä levyllä hän kirjoitti siitä, kun yhteisestä kodista muuttavan exän pikkuhousut lojuvat rappukäytävässä, ja runokirjassaan siitä, kun mansplainaan sulle david foster wallacea / ja ihmettelen miksi nait mieluummin jonkun lenkkeilijän. Raati kuulosti siltä kuin se olisi päättänyt, että Paperi T:n hehkutuksen aika on nyt ohi. Suuri osa uuden levyn sanoituksista on syntynyt Pulkkisen kodissa, tietokoneen ääressä. Paperi T toimisi parhaiten instrumentaalina?! Paperi T:tä on ylistetty viimeiset vuodet juuri siksi, että hän sanoo niin tarkasti. Lapsi ei tajua, että mä vaan kaaduin. Hän ei tee muistiinpanoja siitä tunteesta, kun ihastus on ensimmäistä yötä vieressä tai ultimaattisen vitun iso rakkaus avaa oven tai farkkujen napin. Paperi T:n toinen albumi Kaikki on hyvin kuultiin ensimmäistä kertaa tämän vuoden Sidewaysissa. ”Mun mielikuvissa meitä on aina ollut kaksi, minä ja sisko.” Porvoosta ja Kontulasta Porvoo on se, jota kuvaillaan sanoilla idyllinen tai pittoreski. Levyn ytimessä on Pulkkisen mukana lapsuudesta asti kulkenut tunne. Mutta Juttutuvan terassilla istuva Pulkkinen sanoo, että erolevyn tehtyään hän halusi vaihtaa aihetta. Kun hän kirjoitti runokirjan, se poikkesi muista runokirjoista siinä, että sitä ostettiin ja luettiin. Kun uuden levyn nimibiisi julkaistiin singlenä huhtikuussa, musiikkimedia Rumba kutsui koolle kuuden hengen kriitikkoraadin. ”Myrkkykukkia päiväkodissa, mitä nyt vittua”, hän sanoo aikuisenakin.. Perhe muutti Porvooseen, kun 2-vuotiaalle Henrille syntyi sisko. Mutta eipä kasvava koululainen juuri tarkastele rakennusten valmistumisvuosia tai empirekaupunginosan kasvillisuutta. …teksti on epämääräistä ja epäkiinnostavaa ihmissuhdemössöä... Hän oli säveltäjä Lauri Porran ja viulisti-kapellimestari Jaakko Kuusiston kanssa keikalla Lahden Sibeliustalossa. Kun oli joku hätä, sitä ei saanut mihinkään kontekstiin. Jotain sen tyyppistä Pulkkinen ajatteli. Pulkkisen sisällä oli pelkoa. Ei koko ajan, ei välttämättä edes häiriöksi asti, mutta kun hän puhuu lapsuudestaan, toistuvia sanoja ovat ahdistus ja paniikki. Olin ihan silleen, että mitä täällä tehdään, pitääkö teeskennellä tärkeää.” Pulkkinen tekee välillä myös omaa radio-ohjelmaa. Pulkkinen yritti nukkua mutta ei saanut unta. Pulkkinen on tehnyt siihen sanat. …liityn kuoroon ja totean, että tämä toimisi parhaiten instrumentaalina... Se varmasti jatkuu toisenkin levyn jälkeen, niin paljon levyllä on esikoislevyltä tuttua, vaikka nyt kyseessä on enemmän aikuisen ihmisen kriiseily kuin nuoren miehen angsti. Mistäköhän se sai päähänsä, että nyt saa riittää, just tänään lähden täältä...” ”Kiinnostaa, kuka oli se tyyppi, jonka takia ihmiset saivat tietää, että pallokala on myrkyllistä.” ”Jos sanotaan, että me eletään simulaatiossa, tuleeko sulle siitä paniikki, vai ootko ihan että jessss. Paperi T oli jotain uutta: sielukas sanoittaja, jolla on hevarin tukka ja kaikesta päätellen myös kirjastokortti. Juttutuvan terassilla hän puhuu vähän kuin aamuohjelman juontaja, joka löytää ihmeteltävää kaikesta
Se on normitila. Tai runo, jossa kuvaillaan jotain lampea kolme sivua, ei kiinnosta.” Siksi Harry Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja oli ”parasta kotimaista kirjallisuutta pitkään aikaan”, ja Miranda Julyn Uimakoulusta hän sai ”hirveet kiksit”. ”Kavereiden isobroidit tuli kertomaan, että kuuntele tätä, tää on Tupac.” Kaikkien aikojen ensimmäinen Henri Pulkkisen tekemä biisi kertoo lottoamisesta. Kerran kun palasin jälleen kerran kotiin katsomaan, onko hella päällä, se oli. Räpin hän löysi 5. Tuntuu vieraalta, jos joku sanoo, että oispa joskus kivaa tehdä jotain tällaista tai tällaista. Pulkkisen tekemisessä tuntuu aina olleen jonkinlaista alemmuudentuntoa, häpeää tai vaatimattomuutta. ”Ajattelin, että isona haluan tehdä tuota: kuuntelen musaa ja juttelen.” Lukion jälkeen Pulkkinen suoritti sivarin erityislasten ohjaajana koulussa ja jäi samoihin töihin vielä vuodeksi. Ei surkeilu ja täysi apatia, vaan just tämä yhdistelmä: kipu ja kauneus. Todella ahdistavaa. Tähdet tähdet, enkö jo tulla mä saa Tähdet tähdet, ikuisuuksiin ajan taa Vasta jälkeenpäin Pulkkinen on tajunnut, että kappale kertoi kuolemankaipuusta, eikä toinenkaan suosikki Leevi and the Leavings ollut niin harmiton miltä kuulosti. Hän saattaa vieläkin nähdä unia, joissa hän pyöräilee Porvoossa videovuokraamoon ja saa – tai joutuu – päättämään, mitkä elokuvat hän valitsee katsottavaksi, jos tarjouksessa on 7 elokuvaa 7 päiväksi. ”Olen alkanut arvostamaan sitä, että saan vaan ne lainit, jossa käsitellään tunnetta, huomiota tai teemaa – ilman että pitää lukea romaani ja käydä jonkun luomassa maailmassa kuvittelemassa henkilöitä ja miljöö ja päästä vasta sitten itse asiaan.” Jos pitäisi äkkiseltään käydä määrittelemään, millainen on hyvä elokuva, lähtökohta voisi olla se, että leffassa ei tapahdu mitään. Pulkkinen häpesi asian kertomista, ja ystävä sai kuulla aiheesta levyä ostamaan tulleelta asiakkaalta. Joko niin, että tulee tunne: tältä musta tuntuu, tää on hyvin sanottu, tunnistan. ”Mua ei kiinnosta yhtään, millainen takki tai hattu jollain on. ”Katkeransuloisuus on aina ollut paras kokemus ja tärkein emootio mun taidekokemuksissa.” Pulkkisen eläkkeellä oleva isä on graafikko, joka on työskennellyt muun muassa Helsingin Sanomissa. Hän oli tehnyt ensimmäisen lottorivinsä ja teki siitä kappaleen My First Sonylla. Pulkkinen pääsi Stadiaan opiskelemaan elokuva-, tvja radioviestintää ja muutti Haagaan. ja 6. ”Mitä luulet, onko enemmän ihmisiä, joita ahdistaa, vai sellaisia, joita ei ahdista?” A sioita, jotka eivät ole koskaan olleet pelottavia: musiikki, kirjat, elokuvat. Ihan kuin valitsisi irtokarkkeja, sama onnen tunne ja päättämisen vaikeus. ”Meidän lukiosta yks cooli tyyppi tuli sanomaan, että en olis ikinä uskonu, että sä osaisit tehä räppiä. Kasvaminen ei helpottanut tilannetta. Se tuntu dissaukselta, vaikka se oli kehu”, Pulkkinen kertoo. ”Mä en halunnu kertoa sille, että me ollaan jossain oikeassa bändissä ja tehdään joku oikea levy, kun ei se tuntunut siltä.” Koulussa hän sanoo olleensa nobodyn ja vastarannan kiisken välimuoto. Alakouluiässä – Pulkkinen ei muista tarkkaa vuotta – tehty kappale menee näin: joillakin on viisi ja joillakin on kuusi minulla on kaksi vain ja aski tupakkaa A sioita, jotka eivät koskaan ole olleet kiinnostavia: juonet, tarinat, yksityiskohtaiset kuvaukset. Pulkkinen kasvoi ajatukseen siitä, että kodeissa lapset katsovat Karvista sillä aikaa, kun vanhemmat juovat ystäväperheen kanssa punaviiniä, polttavat tupakkaa ja kuuntelevat jazzia. ”Suurin osa mun suosikkimusasta ja -elokuvista on surumielisiä. Sanoituksessa on mukana myöhemmin tutuksi tulleita elementtejä: kulttuuriviittaukset ja katkeransuloisuus. Kaikki missä on yhdistynyt surullisuus ja kauneus on tuntunut merkitykselliseltä. Alan heti neuvomaan, että mitä jos tekisit näin ja näin, niin tuo toive saattaisi onnistua… ja kaveri on että ole hiljaa, anna mä nyt vaan unelmoin!” Lapsena Pulkkinen viihtyi omissa oloissaan, mutta jo ennen yläastetta ulkopuolisuus alkoi kääntyä voimavaraksi. Sotkuinen ja yksinäinen Rölli yrittää olla hirmuinen, Siili Suhonen tekee itsemurhan, Mauno Mato ei voi olla mitä se haluaisi. ”Kaks tyyppiä vaan puhuu ja puhuu, nyt alkaa olla hyvä!” Muusikolla on taiteelle kaksi vaatimusta. Pulkkinen on kirjoittanut lapsesta asti tarinoita ja elokuvakäsikirjoituksia. Ehkä se selittää… mua, tai Paperi T:tä.” Pulkkiselle katkeransuloisuus saa aikaan samastumisen kokemuksen: juuri tuollaista elämä on, surullista ja vaikeaa. Myös lastenohjelmista parhaissa seikkailivat jollain tavalla melankoliset hahmot. ”Matkalla jonnekin mummolaan” vanhemmat soittivat autossa Baddingia, Hectoria ja Leevi and the Leevingsiä. Tai: en ole ikinä ajatellut tätä, vau, tää on uusi ja kiinnostava ajatus.”. Mikä riemu! Hähää!” Vaikka isona tietää, että kaatuminen on vain kaatuminen eikä pensas säteile myrkkyä, ahdistus ei väisty kokonaan juuri koskaan. Äiti on tehnyt töitä elokuva-alalla ja elokuvia Pulkkinenkin on katsonut nuoresta asti. Pulkkinen sanoo, ettei lapsuudessa ollut mitään oikeasti pelottavaa, hän vain oli sellainen, säikky ja vähän vainoharhainen. Mutta sama kokemus myös voimaannuttaa (kyllä, hän käyttää tätä sanaa): sitä huomaa, ettei ole ainoa, jota ahdistaa, pelottaa, jännittää, tai ainoa, joka kokee ulkopuolisuutta, voimattomuutta ja merkityksettömyyttä. Vielä aikuisenakin hän löytää itsestään samoja piirteitä kuin lapsena: ”Olen aika neuroottinen. Opiskelupaikkaa miettiessä lähtökohta oli, että jotain Helsingissä. Jos Jumala olisikin olemassa ja huomaisi, että pienellä pojalla on kädet ristissä ja poika ajattelisi vahingossa vaikka vanhempien kuolemaa, ja se toteutuisi hänen takiaan…. ”Antakaa mulle joku ajatus, joka saa mut tuntemaan jotain. luokan taitteessa. Hän ei haaveillut muusikon urasta, vaan ajatteli, että ehkä hän voisi olla vaikka toimittaja. Aikuisena taiteen kuluttajana Pulkkinen ei ole suuren draaman tai ratkaisujen tyyppi, ei lukijana eikä katsojana. Henri halusi, että varsinkin Tähdet, tähdet soitetaan aina uudestaan ja uudestaan. ”Ajattelin, että voisin ehkä puhua työkseni siitä, että joku muu on tehnyt hyvän levyn.” Joku muu on tehnyt hyvän levyn. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 39 Kun koulun kanssa kirkossa käydessä piti laittaa kädet ristiin, Henri ei totellut. Edes siitä, että oli tehnyt Ruger Hauer -yhtyeensä kanssa levyn, Pulkkinen ei aikoinaan kertonut hyvälle ystävälleen, joka oli sentään levykaupassa töissä. ”Mulla ei ole ollut taitoa unelmoida, että olisinpa joskus joku. Henri ei ristinyt käsiä ja sai huudot niskaansa
Kun ollaan edetty ultimaattisen vitun isosta rakastumisesta muutama askel eteenpäin, ollaan tilanteessa, jossa tajuaa, että rakkaus on tässä vieressä, sylissä, kodissa, saatavilla. Niin sanoitukset syntyvät, ajattelemalla. Kaikki on hyvin – kaikki on hyvin! Mutta… tässäkö se tosiaan oli. Tämä on kohtalaisen epämuodikas metodi vuonna 2018. Heitätkö sä voltin vaiko tankotanssin, soitanko mä Woltin, vaiko ambulanssin. Triggervaroitus. Niistä kiinni pitäminen on se taistelu ja struggle, mikä meillä on.” Mutta äh, kuulostaako tämäkin nyt jotenkin dorkalta, Pulkkinen huolehtii. Riimit ovat tuttuja. Onko sellaista asiaa kuin ikkunapeili?” Olennaista on, että katsoja saa miettiä, mitä teemaa – vaikkapa yksinäisyyttä tai hyväksymisen tarvetta – elokuva koskee ja millä tavalla tekijät ovat päättäneet sitä käsitellä. Hajotus. Siinä mielessä Pulkkinen on sukupolvensa edustaja, että hän haluaa korostaa, että kaikessa tekemisessä on silti aina mukana myös huumoria. Kun muut täyttävät kiitollisuuspäiväkirjoja tai unelmakarttoja, Paperi T kuvailee, miltä ahdistus tuntuu ja mistä se syntyy. Se on intensiivinen, aggressiivinen, pelokas, känninen, naiivi, itseironinen. Tällä samalla tavalla Pulkkinen itsekin haluaa tehdä musiikkia. Vaikka Pulkkisen tekstit eivät ole mitään kiitollisuuspäiväkirjoja, Pulkkinen sanoo näin: ”Pitää opetella tajuamaan, että ne ihan ookoo -hetket on arvokkaita. Ei! Ei mulla ole aikaa tehdä läppää, Pulkkinen sanoo ja yrittää kirkastaa ajatteluaan:. T ammikuun keikka Lahden Sinfoniasalissa meni hyvin, mutta tapahtumien kaari oli tuttu: hyvätkin asiat syntyvät ahdistuksen kautta. Ohan täs kelailtu. L ahtelaisen hotellihuoneen sängyllä, kahden tunnin aikana, syntyivät sanat biisiin Suurin tragedia. En tiedä, miten tän epäselvemmin sanoisin. Silloinkin, kun ei ole varsinaisesti tehnyt mitään. Tämän ajan mantroja on ajatus siitä, että psyykkinen kuorma, ahdistus, traumat – ne pitää purkaa lenkille, terapiasohvalle, joogasalille, luontoharrastukseen. Edellisellä levyllä sitä ahdisti ero. ”Kaikki on ihan hyvin, kun asiat on huonosti”, Pulkkinen sanoo. Mulla on vaarallinen ajatus: luota muhun. Mutta ennen kaikkea se on ahdistunut. Tähänkö kaikki huipentuu. Ota riski, mieluummin Zanori. Silloinkin, kun se avaa ikkunan maailmaan jossain kaukana, siitä voi nähdä itseään. ”Eikö se ole ihmisyyden käsittelemistä, että ollaan yhtä aikaa lähellä ja kaukana, peili ja ikkuna. Ajoitus. Ohan täs venailtu. Siitähän taiteessa on Pulkkisenkin mukaan kyse: saada aikaan tunne siitä, että just noin se on, en vaan ole osannut itse sitä noin kuvata tai sanoittaa tai käsitellä. No, nimikkobiisissä lauletaan, että minä, minä, minä ja mun tunteet. Kun artisti käsittelee valitsemaansa teemaa omalla, itselleen luontevalla tavalla, käsillä on sitä, mitä kutsumme taiteeksi. Kun muut antavat kuusi vinkkiä, joilla selättää ahdistus tai keittiöpsykologisoivat exän luonnetta niin kauan, että erolle löytyy selitys, Pulkkinen hokee mikrofoniin, että ahdistaa, anyway, Hemingway, aurinko myös laskee. Kappale on selkeä osa kokonaisuutta, jossa elämä ei näyttäydy yhtenä juhlana. Minä-kertojakin on tuttu. ”Sitten vasta on paniikki, kun asiat on niin hyvin, että on jotain menetettävää.” Tätä hän on kelaillut viime vuodet. Suosio on osoittanut, että Pulkkisen, tai Paperi T:n, tunteet eivät tosin ole vain hänen tunteitaan. Aloitus. Sen pään sisällä vellovat äänet – Sanni ja Eevil Stöö – ovat uhmakkaita. 40 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 ”Kaikki aina puhuu siitä, että tämä ja tämä auttaa ahdistuksessa. Mulla se ei mene niin, että kirjoitanpa levyn ja paranen ahdistuksesta.” Tällaisesta kulmasta taide on sekä ikkuna että peili. Albumi on kokonaisuus, jolla on teema. Sun tunteet on mun tunteet. Se tunne, kun kaikki on niin hyvin, että iskee kauhu: tämän kaiken saattaa menettää. Tämmöstäkö tämä on, elämä. Unelmakartta tai laskeva aurinko, tyypillistä on, että myös Paperi T:n maailmassa ahdistusta käsitellään, ja terapiasukupolvelle tyypillisesti pyritään olemaan kiitollisia hyvistä hetkistä. Siinä sanotaan esimerkiksi näin: ei pysty kusettaa ees enää ittelleni talvi -69, kesä, meni miten meni kuolla hotellissa, liian romanttista sä elät ihan kivan elämän se on todellista Uusi levy on soundeiltaan kevyempi kuin ensimmäinen, mutta kyllä sen tunnistaa nopeasti Paperi T:ksi. Mahdollinen lohtu tulee samastumisesta, ei elämänohjeista, joilla ahdistus on tarkoitus selättää. ”Papru on se, joka aina valittaa omista jutuistaan…” Kun Paula Vesala sanoi saaneensa innoituksen yhteen sooloalbuminsa kappaleista Pulkkiselta, tämä tietenkin mietti, mistä on kyse. Kertojaa ahdistaa se tieto, että elämässä saattaa päätyä tilanteeseen, jossa on oikeasti jotain menetettävää. Suurin tragedia: maata hotellihuoneessa ja tajuta, että tulee elämään ihan tavallisen elämän. Ei kai hän nyt ilmoita kuuluvansa niihin muusikoihin, joiden tekeminen onkin lopulta ihan vain läppää. Kuolema, se sanoo. Uudella levyllä ahdistuksen aiheita on ainakin kaksi. Ahdistus numero kaksi kietoutuu ensimmäiseen ahdistukseen. Yksi: Mitä jos tulee niin ultimaattisen vitun iso rakkaus, et mä en tiedä mitä tehä. Ajankuva on tuttua. Delaaminen, se toistaa. Siihen että… kaikki on hyvin. Vain vapautunut ihminen on luova ja tasapainossa. Ääni on tuttu
Mulla se ei toimi niin, että kirjoitanpa levyn ja paranen ahdistuksesta.” Helmililja. ”Sanat voi syntyä ahdistuksesta, mutta ei se tunne mene pois kirjoittamalla siitä.” Ruiskaunokki. Tällaista tää on: olen ahdistunut ja niin on moni muukin, mutta ei se ole maailmanloppu…” Valkovuokko. Kun kukka suussa -kuvat on otettu, voi taas puhua. Sä lähdet, kun jäädä et voi. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 41 ”En ole tehnyt musiikkia vitsillä. Oletteko te frendejä. Ei me silloinkaan ku oltiin yhtyeessä, ei me silloinkaan oltu… ei me käyty bissellä, eikä me enää nähdä silleen”, Pulkkinen sanoo. Puhumme siitä, voiko elämän läpi jatkuvan ahdistuksen purkaa pois kirjoittamalla ajatuksensa ylös, sanoiksi ja kappaleiksi. Iso ero on siinä, että vilkkumaiden tuotannossa otetaan hatkat, erotaan ja irtisanoudutaan, kun keskinkertaisuus, keskiluokkaisuus tai keski-ikäisyys ahdistavat. Mä vaan mietin, miksi olen koko ajan huolissaan, ahdistunut, stressaantunut”, Pulkkinen sanoo. ?. Voi sen maton heittää poiskin. ”Se tarkoittaa, että tuodaan ensimmäisen maton lisäksi toinenkin matto, toinen taso. ”Ehkä asioiden käsittely johtaa pikemminkin siihen, että hyväksyy olevansa epävarma. Meikkaaja sivelee Pulkkisen kasvoihin ripsiliimaa ja kiinnittää kasvoihin yhden terälehden kerrallaan. On aurinkoinen päivä, ja Henri Pulkkinen liikkuu hyväntuulisena studiossa kuvaajan toiveiden mukaisesti. Kaikki aina puhuu siitä, että tämä tai tämä auttaa ahdistuksessa. Mutta Putronkin maailmassa elämä on lopulta juhla ja ahdistuskin ehkä vain väärintulkinta, mitäpä jos sä pelkäät turhaan. Putron sanoituksissa katsellaan ulkopuolisena, kun muilla on tuolit, kavereita koulunpihalla ja seksiä, anna nyt. ”En mä… meillä on kai oudot välit. Tänäänkin mietin sitä, että aina kun lukee jonkun paskan arvostelun, menee päälle defenssi. ”Levy käsittelee ahdistusta, mutta en mä silti ajattele, että sen tekeminen olis ollut terapeuttista. Harvalla on se kaikki.” Paperi T:n musiikkia on sanottu esimerkiksi musiikkina ilmestyväksi naistenlehdeksi. Se jolla on iso suosio, kaipaa uskottavuutta, se jolla on uskottavuutta, kaipaa suosiota. Naistenlehdet toki pyrkivät voimaannuttamaan ja käsittelevät ihmissuhteita, mutta eivät niiden maailmassa toistu oksennus, itsetuho tai huoli siitä, onko näissä essoissa liivatetta. Siihen voi vaikka kääriytyä, sillä voi lentää, leikitellä, etsiä ja tutkia taiteen tasoja. Henri Pulkkinen on 32-vuotias. Voisiko Paperi T sitten olla… uusi Eppu Normaali! Suomen kieltä omaperäisesti riimittelevä, passiivis-aggressiivinen, synkkämielinen ja itseironinen alkoholin suurkuluttaja, joka suree mennyttä, eikä usko tulevaaan. Aina on silti joku defenssi sen suhteen, että tästä tulee paskaa niskaan joltain isoilta pojilta. Se on helpotus, kun sen hyväksyy.” Räps, räps, räps. Mikä mä oon sanomaan, miten mun musaa tulkitaan.” Y hden ilkeimmistä tulkinnoista Pulkkisen musiikista on tehnyt hänen entinen bändikaverinsa Ruger Hauerista, Mikko Kuoppala eli räppäri Pyhimys. ”Itseironia ei tarkoita sitä, että tehdään taidetta läpällä, vaan sitä, että tiedostaa oman tekemisen ja olemisen, pystyy käsittelemään sitä itselleen vinoillen, niin että tekemisessä on muitakin tasoja kuin se vakavuus.” Pulkkisen mielestä kaikessa kiinnostavassa taiteessa on enemmän kuin vain yksi taso. Pulkkisen mielestä vilpittömästi tehdyssäkin taiteessa on lähes aina toinen taso: huumori tai itseironia. Puheenaihe on kiusallinen. Kuoppala sanoi Imagessa syksyllä 2016 ilmestyneessä jutussa muun muassa, että ”… Paperi T uskoo oikeesti niihin pikkumaisen elitistisiin keloihin, jotka näyttäytyy mulle semisti naurettavina (…) näen edelleen siinä semmosen näsäviisaan pikkupojan, joka pätee vaikuttaakseen coolilta vanhempien jäbien silmissä…” Näitä voi pitää erikoisina kommentteina – ottaen huomioon, että juuri Kuoppala houkutteli Paperi T:n tekemään omaa albumia Johanna Kustannukselle. Kun hän puhuu ahdistuksesta, hän ei tarkoita ahdistusta diag nosoituna sairautena, vaan ahdistunutta asioiden kelailua, jota voi hyvin tehdä myös tällaisena ihan ok -työpäivänä, kun kaikki on hyvin, kuvaajan isä kantaa studioon marjapuuroa ja elämässä on samalla hyviä ja ahdistavia asioita. ”Niin se muuten menee! Oppii aattelemaan, että ahdistus on ihan perus. En ehkä halua sanoa tästä enempää.” Tämän verran hän kuitenkin sanoo: ”Kaikkien hyväksyntää ei tule saamaan. ”Huumorin näkeminen mun musassa ei tarkoita, että vedetään mattoa alta niiltä, jotka on ottaneet sen tosissaan”, hän sanoo. ”Googlen mukaan nää kukat on vaan osaksi myrkyllisiä”, hän tiedottaa, kun kuvaaja pyytää häntä laittamaan yhden kukista suuhun. Ei siihen, että se epävarmuus katoaisi. Aika usein tasaisuuden tunne hiipii ihmisiin neljän-viidenkympin kieppeillä, pitkän parisuhteen arkisuuden ja keskiluokkaisen elämän tylsyydessä… ”En ole ajatellut, että tässä olisi käsillä joku ikään liittyvä valaistuminen. Naistenlehdissä – ja blogeissa, kolumneissa tai seminaarien inspiraatiopuheenvuoroissa – voimaantumista ja samastumista haetaan enemmän Maija Vilkkumaan kuin Paperi T:n tyylillä. ”Se tuntuu musta aika epätoivoiselta ja utopistiselta ajatukselta, että pitäis ’löytää paras versio itsestään’, olla kiitollinen ja kääntää katse positiivisiin asioihin, vaikka on epävarma ja peloissaan.” Hyasintti. Seuraavaksi Pulkkisen pitäisi istua melkein tunti paikallaan, sillä meikattuihin kasvoihin liimataan kukan terälehtiä. Omakotitalon pihassa on ulkostudio, jonka keskellä kasvaa puu. ”Tää on mun ongelma. Kuitenkin hän räppää keski-ikäisten ahdistuksenaiheista. Ingalsin Laura lähti ruotsintunnilta Lontooseen, ja häntä seuranneet Vilkkumaan minäkertojat ovat rakastuneet, pettäneet, eronneet, vihanneet ja myöhemmin ajautuneet rouvakellariin, paskojen pomojen alaisuuteen, surkeisiin liittoihin ja kiristyneeseen yhteishuoltajuuteen yhtä matkaa yleisön elämäntilanteiden kanssa. Paperi T:n minäkertoja on enemmänkin kuin… Samuli Putro. On helpompi sanoa, että ai on paskaa vai, no sitä mä just yritinkin tehdä, ettekö tajua.” Huumori ei kuitenkaan ole vain tapa selättää kritiikkiä. … miksi minulle sinäkin olit vain heijastus peloistani, joku kanssani sinut jakaa enkä selviä veloistani… T ämän jutun kuvat otetaan Espoon perukoilla, parinkymmenen minuutin automatkan päässä Espoon keskuksesta. Studion kattona on kasvihuoneen läpinäkyvä seinä. Mutta onko se kovin osuva vertaus. Pulkkisen kasvoihin kiinnitetään keltainen esikon terälehti. Jutun tekoa edeltävänä iltanakin Kuoppala soitti Pulkkisen kanssa samalla Ruger Hauerin keikalla Tavastialla
TeksTiT oskari onninen ja sonja saarikoski kuvaT akseli valmunen. He tietävät, miltä suomalaisen työelämän tule vaisuus näyttää. Kolmekymppisinä he ovat luoneet sellaista uraa, johon suurin osa ei yllä koko elä mänsä aikana. 42 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 N uo re t ja lu pa av at He ovat johtajia, osakkaita ja hallitus ammattilaisia
HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 43 Johanna Rantanen, 31, Dottirin osakas K olme vuotta sitten kollegani Antti Innanen soitti ja ehdotti, että perustaisimme uudenlaisen asianajotoimiston. Olin silloin töissä isossa ja arvovaltaisessa asianajotoimistossa. Osakkaita oli aluksi kuusi, mutta yksi on lähtenyt. Se oli hyvä paikka nuorelle juristille. Nyt Dottir on ollut olemassa kaksi ja puoli vuotta. Modernimman kuin perinteiset Esplanadin toimistot. Antin piti vakuutella monta kuukautta ennen kuin uskoin, että oma yritys on hyvä idea. Palkatuista työntekijöistä Johanna Rantanen
Juridisen tekstin ei tarvitse olla niin vaikeasti ymmärrettävää. Meitä on nyt noin 20. Luulen sen johtuvan siitä, että. Menin tet-harjoitteluun vuosaarelaiseen valokuvausliikkeeseen ja jäin sinne. Se oli nuorelle miehelle hyvää ajanvietettä, ja oli mukavaa, ettei tarvinnut aina pyytää vanhemmilta rahaa, jos halusi ostaa itselleen jotain. 44 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 stressaantuneita ja onnettomia. Änkytin, kun puhuin vanhemmille juristeille, ja asiakastapaamiset jännittivät. Sehän ei siihen ammattitaitoon mitenkään vaikuta. Raha edustaa minulle vapautta. Jos nuoret juristimme joutuvat tekemään myöhään hommia, niin kuin tällä alalla joskus täytyy, sanon heille, että tulevat toimistolle vasta, kun ovat nukkuneet kahdeksan tuntia. Meille ihmislähtöisyys on tärkeää. Työn tekeminen ja teettäminen millä tahansa ehdoilla ei enää käy, vaan yrityksiltä vaaditaan eettisyyttä suhteessa työntekijöihin ja maailmaan. Nyt tuntuu, että mikään ei enää pelota minua. On hullu ajatus, että juristin täytyy vaikuttaa tietynlaiselta ja kätkeä persoonallisuutensa. Juristina olen erikoistunut immateriaali-, tietosuojaja sopimus oikeuteen. Teen töitä ehkä noin kymmenen tuntia päivässä, joskus enemmän. Kun olin tehnyt sitä pari vuotta, ostoja markkinointijohtaja Ville Honkanen tarjosi minulle markkinointiassistentin paikkaa Expertillä. Jos työlle uhraa paljon, siitä kuuluu saada korvaus. En halua kertoa tarkkaa palkkaani, mutta minulle on tärkeää pärjätä omillani. Ehkä se kertoo, että olemme tehneet jotain oikein. Ajattelen, että ajatuksemme työelämästä ovat osa isompaa megatrendiä. Kyllä siinä oli kyse jostain sellaisesta, että halusin todistaa pärjääväni näissä konservatiivisissa oikispiireissä, vaikka seurustelen naisen kanssa ja olin vähän erilainen nuori. Hän oli aivan varma, että kaikki ovat edelleen täällä töissä. Kun on ylittänyt tietyn threshold of miseryn, huomaa, että vaikka ikäviä juttuja tapahtuu, siitä ei välttämättä seuraa mitään pahaa. Uskoin hänen olevan tosissaan vasta, kun Marimekolta seuraavana päivänä soitettiin ja pyydettiin tapaamista. Ostin oikismaisemmat vaatteet ja kasvatin hiukset tytön mittoihin. Kolme vuotta sitten sain Marimekon silloiselta toimitusjohtajalta Mika Ihamuotilalta sähköpostin, jossa hän kysyi, voisiko minua kiinnostaa paikka Marimekon hallituksessa. Hän halusi, että menestyn, ja toisaalta pystyin tarjoamaan hänelle asioita, jotka auttoivat häntä menestymään. Myös työni on muiden ongelmien ratkomista. juristin rooli mielletään niin rajoittuneeksi. Olin vähän nörtti, vietin paljon aikaa netissä. Silloin stressaa paljon vähemmän. Mikki Inkeroinen, 30, Kamuxin CDO O len tehnyt töitä 15-vuotiaasta saakka. Olin nuorena ujo ja kova stressaamaan. Kun kuulin, että fiksu koulukaverini Lärkanista hakee oikeustieteelliseen, ajattelin, että jos tuo pääsee, pääsen minäkin. Myöhemmin siirryin töihin sinne. Isossa toimistossa työskennellessäni ajattelin, että teenpäs minä paljon töitä. Nyt ajattelen, että ehkä en tehnytkään. Minulla on huono omatunto siitä, että tyttöystäväni joutuu tekemään enemmän kotitöitä kuin minä, enkä ehdi nähdä perhettäni ja ystäviäni tarpeeksi. Jos ajattelin pettäneeni pomon odotukset, itkin peiton alla koko illan. Ensimmäisenä päivänä oikiksessa minulla oli päässäni nahkalätsä ja katselin skeptisesti ympärilleni, että mitä pissiksiä täällä on. Kun on juridinen ongelma ratkottavana, en osaa ajatella muuta. Se on mielestäni hyvä asia. Juridista substanssityötä on suunnilleen saman verran, mutta nyt olen osakkaana asiakas rajapinnassa ja vastuuni ovat uudenlaisia. Nykyään moni heistä kuuluu parhaimpiin ystäviini. Olemme jo palkanneet ensimmäiset designerimme. Yrittäjyys on ollut minulle todella hyvä asia. Alamme on konservatiivinen esimerkiksi teknologia yrityksiin verrattuna. Tällä alalla on tosi paljon sisäänpäinkääntyneisyyttä ja juristien habitus asiakkaan suuntaan on mielestäni virallisempi ja kankeampi kuin asiakas oikeastaan haluaisi. Vaikuttaa siltä, että jopa Yhdysvalloissa on herätty esimerkiksi riittävän unen tärkeyteen. Kun olin ollut oikiksessa hetken, aloin ajatella, että minun täytyy sulautua joukkoon. Vitsailen usein, että keittiöpsykologia on yksi harvoista vapaaajan harrastuksistani. Jatkuva työnteko ei ole minulle itseisarvo, vaan pyrin vähentämään työn määrää koko ajan. En haaveile tällä hetkellä omasta perheestä vaan haluan keskittyä Dottirin kehittämiseen. Yhteensä olin firmassa 13 vuotta eri titteleillä ja pääsin johtoryhmään saakka. En usko, että tällaista toimistoa olisi perustettu 10 vuotta sitten. Sitten norjalainen yhtiö osti Expert-myymälät. Minulla on ollut näyttämisen tarve. Aluksi ajattelin, että viestin täytyy olla pila. Varsinkin millenniaalit haluavat olla työpaikoillaan kokonaisia ihmisiä eivätkä ainoastaan työntekijöitä. Ville Honkanen on ollut urani primus motor. Haluan vaikuttaa siihen, että tällä alalla voi pärjätä, vaikka ei olisikaan juristin stereotyyppi. Jos haluaa olla yrittäjä, tehdä paljon ja olla vastuullisessa asemassa, joutuu sietämään epäonnistumisia, virheitä ja epävarmuutta. Kun sain hallituspaikan, Talouselämän toimittaja ihmetteli, miten voin olla niin nuori, koska en ole sukua kellekään hallitusammattilaiselle tai marimekkolaiselle. Ajattelen, että tämä voi olla loppuelämäni työpaikka. 17-vuotiaana sain työpaikan Expert-myymälöiden yhteydessä olevasta liittymämyyntipisteestä. En lue juridista kirjallisuutta vapaa-aikanani, eli siinä mielessä teen työtä rahasta. Dottir on meidän tyttäremme. Monet nuoret juristit ovat aika. Taidan olla koukussa adrenaliinipiikkiin, joka tulee, kun saan hoidettua nopeasti jonkin asiakkaan ongelman. Haluamme muuttaa Dottirissa tätä kulttuuria. Viikonloput pystyn pitämään suunnilleen 50-prosenttisesti vapaana. Ehkä tämä on defenssi mekanismi, mutta tykkään siitä, että saan miettiä ja ratkoa asioita. Alun perin en halunnut juristiksi vaan toimittajaksi. Juristit kirjoittavat kammioissaan toisille juristeille, eikä käyttäjän näkökulmaa ajatella. Silti koen, että työn ajatteleminen on minulle luontaista
HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 45 Mikki Inkeroinen
46 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 Visa Sippola
En halua mitenkään korostaa tehdyn työn määrää, sillä se ei ole olennaista. Pitää omistautua ja sinulla on kysyntää. Tämä on minulle hyvin luontanen tapa elää, ajatella ja olla. Että missä vaiheessa powerpointin hinkkaaminen kannattaa yksinkertaisesti lopettaa, koska se ei kasvata merkittävästi lisäarvoa. Teini-iästä ja muista johtuen ihan kaikki kurssit eivät menneet minulla putkeen lukiossa, mutta tein todella paljon hommia viimeisenä keväänä. Meidän sukupolvellamme on paljon kokemuksia, jotka voivat auttaa firmoja eteenpäin. Kävin täysipäiväisesti töissä ja painoin sen jälkeen yliopiston kirjastoon. Vastaan digitaalisista työkaluista, myyntikanavasta ja markkinoinnista. Voinko antaa periksi ja olla tyytyväinen. Kun minut valittiin Marimekon hallitukseen, suorahakuyritys Stanton Chase palkitsi Marimekon vuoden parhaasta hallitusrekrytoinnista. Erittäin vahva kiinnostus yhdistyi jonkin asteiseen naiiviuteen – siinä on ehkä selitys sille, miksi uskalsin ottaa yhteyttä. Perinteisistä organisaatioista löytyy todella paljon työtä, joka voitaisiin automatisoida. Uusi teknologia on aina kiehtonut minua. On superhyviä ja vakaalla bisnespohjalla toimivia startuppeja, mutta myös sellaisia, joissa arvio tulevien tuottojen määrästä on aika korkealentonen ja nykyinen liiketoiminta, myynti ja markkinointi jäävät sen todella pitkälle menevän vision jalkoihin. Olen googlaillut paljon näitä juttuja. Nuorempana mietin ikääni paljonkin. Vai haluanko pitää kannastani kiinni ja saada shittiä. Tämä vaatii kykyä asettua vastapuolen asemaan ja pohtia, miten se mahdollisesti sen asian kokisi. Neurokirurgia oli unelmieni ala. Senhetkisellä kokemuksellani akateemisesta maailmasta minulle ei tullut hirveästi muita vaihtoehtoja mieleen. Minut valittiin juuri Marimekon hallitukseen neljänneksi kaudeksi sekä uutena jäsenenä digitaalista markkinointia tekevän OIKIOn hallitukseen. En koe tekeväni erityisen paljon töitä. Minun työnihän on aika kevyestä päästä. Olen myös johtoryhmän jäsen. Menin sinne kaverini kanssa. Hyvä ajankäyttö vaatii sitä, että ymmärtää, mitä tarkottaa missäkin tehtävässä hyvä suoriutuminen. Kynnys soittaa professorille oli yllättävän pieni. Perusteena oli diversiteetin lisääminen. Minulle tärkeä sanonta on ”onnellinen vai oikeassa”. Minulla on pieni purjevene yhdessä ystävieni kanssa. Halusin kokea sen, että saan matkustaa uudella junalla. Oli itsestään selvää, että haluan lapset nuorena. Haluan kehittyä vielä empaattisemmaksi. Halusin samaistua siihen ja olla osa sitä. Sairaala oli oma maailmansa. Lukioaikana kävin tutustumassa neurokirurgian klinikkaan ja kiinnostuin siitä mielettömästi. Aiemmin diversiteetillä on viitattu lähinnä eri sukupuoliin, mutta Marimekon valinnassa korostui uusi sukupolvi. Kasvatin parran osittain siksi – halusin peittää sen, että olen vasta vähän yli 20. Saimme lääkärintakit, jotka päällä kävimme syömässä ruokalassa. En malttanut hirveästi odottaa. Tuloni vuonna 2016 olivat noin 120 000 euroa. Kun olen viisikymppinen, kaikki lapseni ovat täysi-ikäisiä. Sitä odotan. Välissä otin päikkärit tenttikirjan päällä. Minulla on erittäin rikas vapaa-aika, vaimo, kaksi lasta ja kolmas tulossa. Vaikka johdan digitaalisia ratkaisuja, koen, että teen ihmistyötä. Se ei ole totta, valmistuin valtiotieteiden maisteriksi tavoiteajassa. Olen toivonut, että jokin asia nytkähtää eteenpäin, ja ollut mielissäni kun se tapahtuu. Visa Sippola, 24, Surgifyn toimitusjohtaja M inusta piti tulla pianisti tai lääkäri. Joskus lopputulos ei ehkä ole niin kehittynyt kuin myöhemmin, mutta se on silti jotain ainutlaatuista. Siellä monet asiat tehdään joustavammin. Ja vastaavasti: jos annan mennä, mikä sen vaikutus substanssiin on. Teen töitä perinteisellä kaupan alalla, mutta minulla on koko ajan tuntosarvet viritettynä start-up-maailmaan. Yläasteella pääsin tutun lääkärin kautta tet-harjoitteluun yhteen Lasten klinikan tutkimusryhmään. Minun pitää saada ihmiset ymmärtämään, miksi tiettyjä asioita tehdään. Silloin saan aivan uuden elämänvaiheen. Saatan asentaa uusia digitaalisia työkaluja tai esimerkiksi katsoa, mikä Saksassa oli koeajojen ja kauppojen suhde. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 47 en ole opiskellut mitään. Työssä minua motivoi paineen tunne. Jos deadline ei ole tiukka, käytän välillä aikaa huonosti. Samalla olen vähän huolissani siitä, että start-up-hype vie huomiota perinteisiltä aloilta. Kyllä sairaanhoitajat ja lastentarhan opettajatkin tekevät paljon töitä. Oli minulla jotain tutkimusideoitakin, joita olin miettinyt. Kun olin päässyt sisään lääketieteelliseen, pirauttelin heti seuraavana päivänä neurokirurgian tutkimusryhmään. Hallitus pestin saatuani en ole miettinyt ikääni ollenkaan. Esimerkiksi se, että olemme kasvaneet yhdessä tietokoneiden kanssa. Valtaosa niistä oli varmaan käyttökelvottomia, mutta. Olin aika lupaava pianisti. Marraskuussa sain uuden työn, minusta tuli käytettyjä autoja Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa myyvän Kamuxin CDO. Kuka suuttuu ja miten paljon. Harrastan purjehduksesta haaveilua, matkustelua ja ruuan laittoa. Kun matkasin pienenä koulusta Sykistä kotiin Tammisaloon, saatoin odottaa pitkäänkin, että tuli uusi metrojuna. Työpäiväni ovat 7–14 tunnin mittaisia. Tutustuin kirurgiaan erilaisten mahdollisuuksien kautta, osin omaaloitteisesti. Raha motivoi sopivasti. Se on todella vaikeaa. Sitä oppii olemalla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Jotenkin se nappasi. Musiikissa nuoret taiteilijanalutkin ovat uniikkeja taiteilijoita, jotka pystyvät luomaan jotain. Miinulla oli vahva käsitys siitä, että se on lääketieteen kuningaslaji. Pääsin tapaamiseen. Se on triggeri saada asioita aikaan. Se vaatii, että ymmärrän heidän maailmaansa. Verotus takaa kuitenkin sen, että en ole päässyt ulosmittaamaan rahallisesti mitään järkyttävää onnistumista. Ihminen pystyy omalla suhtautumisellaan säätelemään tunteitaan ja esimerkiksi sitä, kuinka paljon asiat aiheuttavat stressiä. Olen aikuinen ammattilainen. Voin hyvin kuvitella, että olen Kamuxilla yhtä pitkään kuin Expertillä
Olen aina halunnut tehdä jotain merkittävää, mutta minun oli vaikeaa keksiä, mitä se olisi. Kaikki haluavat tehdä jotain ainutlaatuista. Silloin muotoutui Surgifyn ajatus. En tiedä, saanko töistä enää samanlaista tyydytystä kuin nuorempana. Muille se olisi ehkä ollut enemmän pomppulauta muualle. Tässä kuussa olen käynyt Pariisissa ja Tukholmassa ja nyt taas Pariisissa. Jos tekisin rutiininomaista lääkärintyötä, voi olla, että vaikuttaisin positiivisesti kymmenien tuhansien potilaiden elämään. Jotta jaksan hoitaa päivittäiset perusja taktiset asiat, minulla pitää olla isoja, inspiroivia ja elämyksellisiä projekteja, jotka pitävät vireänä. Joku paljon lentävä saattaa kertoa netissä olevansa loungessa, zippadappadaa. Se olikin tämän kaverin kaveri, joka vastasi siitä rekrystä. Lääkärintyöstä se eroaa siinä, että yrittäjä rakentaa kollegoidensa ja tukijoidensa kanssa asioita alusta loppuun. Se on hirveän vahva tunne. Tulin eilen Pariisista ja heräsin taas ajatukseen siitä, että olen itse tehnyt sen päätöksen, että toimitusjohtajamme kannattaa olla juuri nyt täällä. Vaikutti siltä, että lääketieteen parissa työskentelevät ihmiset jakautuivat niihin, jotka halusivat kehittää teknologiaa ja tiedettä eteenpäin ja niihin, jotka eivät. Ajatus siitä, että voisin saada aikaan jotain sellaista, on ihan mieletön. Työ vei voiton kaikesta. Olin tehnyt PR-koordinaattorin töiden lisäksi Supercellin brändiin liittyviä tehtäviä, kun esimieheni lähti kolme vuotta sitten. 48 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 taustani huomioon ottaen tutkimusryhmässä oltiin yllättävän avoimia. Se on sitä, että haetaan 7-Elevenistä jugurtti, banaani ja leivänkänttyrä. Muutamme hieman kirurgisen poranterän kärkeä ja saamme sen leikkaamaan pelkästään kovia kudoksia, ei pehmeitä. Sain paikan varmaankin siksi, että olin kaikkein keltanokkaisin. Vaikka olen kova tekemään töitä, olen opinnoissani late bloomer. Olen aina pitänyt uran luomista kohtalaisen kiehtovana asiana. Oli ui tai kuole -meininki. Silloin iski hikarointi, piti olla luokan paras. Sain hänen paikkansa ja minusta tuli viestintäjohtaja. Laitoin kaverilleni viestin, että katso, Supercellillä on tällainen paikka auki. Pidän tosi vähän ääntä omista duuni jutuistani. Siihen turtuu. Kaikki ne liittyvät olennaisesti start-up-yrittäjän arkeen. Ekana vuonna, kun mopo lähti käsistä, olin lomamatkat mukaan lukien kolme kuukautta pois Suomesta. Hän soitti, pyysi lähettämään cv:n ja kutsui työhaastatteluun. Jos pystyisin muuttamaan lääketiedettä tai kirurgiaa teknisesti tai viemään alaa jollain muulla tavalla eteenpäin, voisin vaikuttaa miljoonien ihmisten elämään. Luulen, että se johtui kovasta näyttämisen halusta. Olen jollakin tasolla elämyshakuinen ja kaipaan toimintaa ja jännitystä. Lamaa oli ilmassa, eikä meilläkään näyttänyt hirveän valoisalta, joten aloin katsella muita töitä. Kun tajusin, kuinka hyvin pärjään, minulle tuli euforinen olo ja sain jäätävät kiksit. Se oli niin yksinäistä, että aloin voida pahoin. Samaistuin ensin konservatiivisempaan ryhmään. On tuntunut merkittävältä ajatukselta, että voisin uran puitteissa antaa panokseni yhteiskunnalliseen kehitykseen. Roviolla ei ollut avoimia paikkoja, mutta Supercell etsi PR-koordinaattoria. Harrastin muodostelmaluistelua MM-tasolla parikymppiseksi asti. Vähän ”tylsempiä” juttuja. Olen vetänyt itseni myös burnouttiin. AMK:n kävin kolmessa vuodessa. Minulla oli kaveri, jolle ainoa oikea tie hyvään uraan oli kauppakorkeakoulu. Voi olla, että innostukseni ja aito kiinnostukseni oli huomattu. Kun menin Supercellille, ura imaisi minut täysin. Se on todella yksinkertainen ratkaisu. Minulla ei myöskään ollut silloin poikaystävää tai mitään, joka rajoittaisi työn tekemistä ja vetäisi ulos oravanpyörästä. Olen aina ajatellut, että koulutus on hyvä asia, mutta uskon enemmän ihmisiin. Mitä ennustettavampia asiat ovat, sitä turvallisempi olo sinulla on tulevaisuuden urakehityksesi suhteen. Menin ammattikorkeakouluun siksi, ettei minulle sopinut 23-vuotiaana enää ajatus siitä, että porskisin viisi tai kuusi vuotta kauppakorkeassa. PR-kalenteri on puolivuosittainen, ja tämä matka oli tämän osuuden viimeinen. Kyllä on itkuja itketty hotellihuoneissa. Hiljalleen aloin kuitenkin miettiä, mitä asioita voisin kehittää. Peliala oli kovassa nosteessa, ja minulla oli tuttuja töissä sekä Supercellillä että Roviolla. Halusin, että olen jotain muutakin kuin työni.. Eikä tähän sisälly ollenkaan jälki viisautta. Start-up-yrittäjänä pääsen usein näkemään, kuinka minun ja tiimini kehittämät asiat muuttuvat konkretiaksi. Esimies lähti ja minut heitettiin altaan syvään päätyyn. Jos olen hyvä tyyppi, pärjään. Ei yhtään sensoria, ei yhtään moottoria, ei pätkääkään koodia. Luulen, että kouluaikoina se tyydytti kilpailuvietin. Linda Åström, 30, Supercellin viestintäjohtaja K eväällä 2013 olin mainostoimistossa töissä ja luulin, että se on se, mitä haluan ehdottomasti tehdä työkseni. Siitä tulee normaalia, mitä väliä sillä on, se kuuluu työhösi. Jossain vaiheessa lääkistä tapahtui henkinen 180 asteen käännös. Koska Helsingin piirit ovat niin pienet, tämä kaverin kaveri tiesi minut jo muuta kautta. Näkee, miten asioita kasvatetaan, kehitetään ja rakennetaan. Määrittelin itseäni pitkään uran kautta, mutta jossain vaiheessa havahduin siihen, ettei identiteettini ole kuitenkaan Supercell-Linda. Seuraavilla viikoilla olisi GDPR:ää, pelien etiikkaa ja kriisiviestinnän suunnittelua. Siinä on jotain samaa, mitä tiedemies tai insinööri tekee kehittäessään jotain uutta asiaa tai taiteilija tulkitessaan jonkin kappaleen. Glamouria siinä ei ole yhtään. Urapolkuni on ollut sattumusten sarja. Olen aina uskonut todella vahvasti itseeni. Joo, minäkin olen loungessa
HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 49 Linda Åström
50 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 Antti Koulumies
Pääsin McKinseylle asti tekemällä asioita, jotka olivat aika nobrainereita. Palattuani McKinseyn vaihdosta EteläAfrikasta, mietin, onko se enää se juttu. Valitsin pääomasijoittamisen, erittäin menestyvän suomalaisen teollisuusyrityksen, pankin ja tämän tarjouksen väliltä. Onko se ura vai ei. Lontoossa kämppiksinäni oli pari hyvää ystävää, jotka olivat töissä Goldman Sachsilla. Pitää olla valmis lähtemään kun tilaisuus tulee. Kävin muutaman vaihtoehdon läpi. Mielestäni on kiva ratkoa vaikeita ongelmia. Ja jos kolmekymppisenä urakriiseilee, olemme naureskelleet kavereideni kanssa, että kyllähän tässä on vielä 30 vuotta uraa edessä. Jälkikäteen on pakko sanoa, että en oikein ymmärrä, miksi valmistumisen kanssa oli niin kiire. Pysähdyin silti, kun kuvaajanne soitti ja kysyi, onko minulla muita intohimoja kuin työ. Nyt ajattelen, etten enää tee ilmiselvimpiä valintoja. He kannustivat hakemaan heille töihin, ja niin päädyin konsulttiharjoittelijaksi Lontooseen. Ylioppilaskirjoituksiin luin aika paljon, mutta en tehnyt mitään niiden jälkeen, koska luotin siihen, että näillä mennään. Minua on motivoinut aika paljon se, että voin olla ihmisten kanssa tekemisissä, vaikka se tosi kliseiseltä kuulostaakin. Silloin porukkaa rekrytoivat konsulttiyhtiöt ja jotkut Lontoon pankit. Strategiajohtaja on monelle exkonsultille tyypillinen rooli, mutta perinteisillä teollisuusaloilla nuoret liiketoimintajohtajat on harvinaisempia. Kun opiskelin, startupit eivät olleet sellainen vaihtoehto kuin ne ovat nyt. Kävin lukion, kävin armeijan ja pääsin opiskelu paikkaan, johon olin monta vuotta halunnut, koska uskoin tai tiesin, että se on looginen vaihtoehto. Ystäviäni ei ikinä näkynyt, ja itse pääsin projektiin EteläAfrikkaan. En kiellä, etteikö se tuntuisi hyvältä, mutten myöskään koe, että sukupolvelleni tittelit merkitsisivät niin paljon kuin ennen. En tunne ketään ikäistäni, jolla olisi tällainen liiketoimintavastuu kuin minulla tulee olemaan. Hän voisi luoda roolin ja puitteet, joissa olisi hyvä kasvualusta. Täällä ensimmäinen työni oli vastata yhden divisioonan strate giasta. Se valmensi suunnitelmalliseen työntekoon. Se näkyy perinteisillä valkokaulusaloilla ja on vähän sääli myös kansantaloudellisessa mielessä, koska isot yritykset työllis tävät valtavasti porukkaa ja kasvaessaan vielä enemmän. Pääomasijoittaminen olisi ollut raha mielessä varmin ja pankin tarjoama työ suoraan esimiestehtävä. Olin ajatellut, että minusta tulee pankkiiri, mutta sitten juttelin vuosijuhlassa ulkomaisen konsulttifirman ihmisten kanssa. Kävin lyhyen moraalisen keskustelun itseni kanssa. McKinseyllä huomattiin yhtäkkiä, että pahin kilpailija rekrytoinnissa on se, että ihmiset eivät haluakaan valmistua mah dollisimman nopeasti, vaan he perustavat yrityksiä ja kokeilevat juttuja. Alan vastata alumiinibisneksestämme Kölnissä. Päädyin siihen, että voin kävellä suoraselkäisesti jatkossakin, jos teen tämän mah dollisimman hyvin. Outotec oli musta hevonen, koska yritys oli aika turbulentissa tilanteessa, mutta ajattelin, että se voisi olla tilaisuus oppia. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 51 Viimeisen vuoden aikana olen etsiskellyt itseäni ja pohtinut, mikä elämässä on tärkeää. Väitän silti, että tein lukioaikana paljon mui takin asioita kuin kävin koulua. Kun tiesin jo silloin, että haluan sinne, tein IBtutkinnon. Kävin Outotecille siirtyneen entisen uravalmentajani kanssa lounaalla ja pyysin puolueetonta neuvoa. Seuraavaksi siirryn ihan uuteen rooliin. En minä tiedä. Olen kyllä sitä mieltä, että se on. Toinen motivaatiotekijä on älyllinen haaste. Sen jälkeen olen vastannut muutaman vuoden Outotecin strate giasta ja johdon analyysistä. Tiesin, että nyt joudutaan tekemään merkittäviä irtisanomisia. ?. Antti Koulumies, 31, Outotecin strategiajohtaja T aisi olla kasiluokan opotunnilla, kun kuulin tuotanto talouden diplomiinsinöörin koulutuksesta. Syksyllä pomo otti minut käytävältä huoneeseen ja sanoi, että joudumme valitettavasti aloittamaan suuren saneerausohjelman, mutta olemme valinneet sinut sen vetäjäksi. Mitä ne olisivat. Ajattelin, että ehkä työ on välillä ollut muiden asioiden edellä. Keskustelu eteni hyvin äkkiä siihen, tulisinko heille töihin. Katsoin heidän meininkiään ja totesin, että tuota en halua tehdä. Olin ymmärtänyt, että TKK:lle voi päästä suoraan papereilla IBlinjalta. Kesällä 2015 kaivosmarkkina sukelsi merkittävästi, ja isot asiakkaamme pistivät investointinsa jäihin. Seuraavaksi kesäksi hain McKinseylle konsultti harjoittelijaksi ja olin siellä valmistumisen jälkeen monta vuotta. Se oli matemaattisesti lahjakkaille ihmisille hyvä koulutus linja, jossa tutustutaan liiketoimintaan ja valmennetaan esimiestaitoja. Jos sieltä menee konsultiksi, sekin on hyvä vaihtoehto. Haluaisin kyllä, että minulla olisi intohi moja työn ulkopuolella. Haluai sin, että ihmiset pitäisivät minua oikeudenmukaisena ja ehkä vaati vana mutta hyvänä ja reiluna esimiehenä. Ei se ylimääräinen vuosi olisi minullakaan missään tuntunut. Olin ilmoittanut, että olen valmis tekemään kansainvälisiä teh täviä, mutta ei se ole koskaan mikään matkaesite, josta voi valita. Jos mietin nyt 18vuotiasta itseäni, olin jo aikamoisessa put kessa. Jos kysyisit lukioaikaisilta kavereiltani, en selviäisi ihan ilman hikarointitodistusta. Pari vuotta sen jälkeen, kun aloitin opiskelut vuonna 2006, teollisuusfirmat vetivät hanat kiinni
52 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018
TeksTi sanna ihalainen kuvaT timo villanen. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 53 Luteet eivät ole enää vain New Yorkin tai sota-aikojen ongelma, vaan ne ovat palanneet keskuuteemme. Ja kun luteet valtaavat kodin, ne valtaavat myös mielen
Saan allergisia reaktioita milloin mistäkin: lääkkeistä, stressistä tai hyttysenpuremista. Aluksi ne olivat pieniä ja haaleita. L uteet ovat tehneet paluun, eikä siihen ole yhtä seli tystä. He yrittivät torjua luteita omin voimin useamman vuo den ajan, ja ludekanta pääsi paisumaan valtavan suureksi. Sänky ja sohvat on viety kelmutettuina suoraan kaatopaikalle. Urospuolinen lude ruokailee kerran viikossa, naaras kaksi kertaa. 54 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 Näky on tyrmistyttävä: lattialla lojuu roskaa, pölyä ja epämääräistä tavaraa. ”Ihmisten pitäisi hyväksyä, että tämä elukka ei ole enää mikään spurgujen juttu.” Se on helpommin sanottu kuin tehty. Silloin Rentokilin ludetehtävien määrä lähes kolminkertaistui edellisvuoteen verrattuna. Tuholaistorjuntafirma Rentokil on käynyt tekemässä tampere lais asuntoon ensimmäisen myrkytyksen viikko sitten. Luteita on löytynyt myös New Yorkin metrosta ja British Airwaysin lentokoneesta. Selvisi, että ddt kerääntyy elimistöön ja nostaa syöpäriskiä. Istuin pöydän ääressä ja esitin tiputtavani jotain, jotta pääsin raapimaan syyhyäviä nilkkojani. Lattialistat on revitty irti, jotta niiden alle voi ruiskuttaa torjunta ainetta paineruiskulla. Ne eivät vaeltele turhaan, vaan pysyttelevät yleensä puolentoista metrin sisällä sängystä. Lude on ruokaillut hiljattain ja luonut pian tämän jälkeen nahkansa. Yhdysvalloissa luteet ovat vallanneet kotien lisäksi toimistoja, kirjastoja, oikeus taloja ja elokuvateattereita. Tuholaistorjuja Tuija Vainikka raivaa tiensä rojun läpi nurkkaan, jossa asukkaan sänky oli. Se on hyvä nyrkki sääntö. Hyönteismyrkkyjen, hygienian ja lisääntyneen tietoisuuden ansiosta luteet hävisivät kehittyneistä valtioista miltei kokonaan. Tuholaistorjunta firmoille tuli muutamia toimeksiantoja vuodessa. Rentokilin Vainikka muistaa tapauksen, jossa vanha pariskunta häpesi lude ongelmaa. Kaupan myrkyt eivät tapa lutikoita, vaan karkottavat ne syvemmälle piilopaikkoihinsa, kunnes myrkky haihtuu. Tiedon puute vaikeuttaa luteiden torjumista, sillä tietämättömät yrittävät usein karkottaa syöpäläisiä käsikauppamyrkyillä. Niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä. En ajatellut asiaa sen kummemmin, sillä ihoni on aina ollut herkkä. Muualle ainetta ei voi levittää, asunto on liian sotkuinen siihen tai lämpökäsittelyyn. Aina niin ei käy. Maailmalla tilanne on jo riistäytynyt käsistä. Sinne mihin mahtuu hius, sinne mahtuu lude. E nsin ilmestyivät paukamat. Polveni olivat turvonneet muodottomiksi, ja alussa näppylöitä. Lopulta huonekalut joutivat hävitettäviksi, asunto purkuun. Aika kului ja kutina paheni. Samalla matkustivat luteet. Luteiden katoa minen oli suureksi osaksi diklooridifenyylitrikloorietaanin eli ddt:n ansiota. Vainikan mielestä etenkin lähipiirille pitäisi uskaltaa kertoa ongelmasta, jotta hekin osaisivat olla tarkkana. Paukamat muuttuivat ärhäkämmiksi. Luteen uloste on kuin kuulakärkikynän pisto: pikkuruinen musta piste, joka leviää kastuessaan. Piste leviää ja muuttuu suttuiseksi. Tamperelaisasunnossa niitä on melko vähän. Pääkaupunkiseudulla ludekanta räjähti vuonna 2008. Vuonna 2010 muotilehti Ellen toimisto suljettiin ludeongelman takia. Pikku hiljaa ddt:stä luovuttiin: aluksi käyttö kiellettiin Ruotsissa ja Norjassa, sitten Yhdysvalloissa ja Suomessa. Sängyn ympäristö on otollisin paikka havainnolle, sillä luteet ovat laiskoja. ”Nämä ovat niiden mielipaikkoja”, hän sanoo ja rapsuttaa kyn nellään tapetin halkeamia. Häpeän leimasta pitäisi päästä eroon. Luteella on kuusi kehitysvaihetta, joista jokaisen välissä se luo nahan ja jättää jälkeensä tyhjän kuoren. Rentokilin ludetehtävien määrä on kasvanut kahtena peräkkäisenä vuonna 10 prosenttia edellisvuoteen nähden. Toisin kävi. Meilläkin ne olivat enää vain kaukainen muisto sotaajoilta, saas taisuuden symboli suurille ikäluokille. Siellä missä on ihmisiä, on myös luteita. Sitten tilanne riistäytyi käsistä. Kuori on kuin taideteos: hailakan läpikuultavan hyönteisen peräpäässä näkyy tummana massana sen ruuansulatusjärjestelmä. Se on ensim mäinen toimenpide, kun asunnosta löytyy luteita. Vielä 2000luvun alussa ludeongelmat olivat suhteellisen harvinaisia, usein satunnaisia tuliaisia ulkomaanmatkoilta. Luteet alkoivat kuitenkin tulla vastustuskykyisiksi ddt:lle. Vainikka osoittaa taskulampulla listan alle ja etsii merkkejä: luteiden jättämiä tyhjiä kuoria tai mustia pisteitä eli niiden ulostetta. Se on ensimmäisiä nykyaikaisia hyönteismyrkkyjä, joka otettiin käyttöön toisen maailmansodan aikana. Nyt reissaamme enemmän kuin koskaan aiemmin – ja samalla olemme sukupolvi, joka ei tiedä luteista mitään. Tilalle otettiin ympäristöystävällisempiä myrkkyjä, pyretriinejä ja pyretroideja. Lattialla lojuu mitä sattuu: pelikortteja, tupakantumppeja, tyhjiä lääkelevyjä ja huumeruiskujen pakkauksia. Pahimmassa tapauksessa luteet pakenevat naapuriin. Kaksion eteisessä seisoo kahdeksan jätesäkillistä tavaraa, tyhjäksi vuotanut jalkapallo ja pari kulahtaneita nappulakenkiä. Pirkanmaalla luteista tuli ongelma neljä vuotta sitten. Pisteitä on mahdoton erottaa roskan joukosta, sillä parketti on peittynyt tumppien, tuhkan ja minigrippussien alle. Samaan aikaan ihmiset alkoivat matkustaa aiempaa enemmän. Asunto on kuitenkin ollut tyhjillään jo jonkin aikaa, joten luteiden pitäisi olla nälkäisiä. Paukamia ilmestyi sinne tänne, kuiten kin viikko viikolta enemmän. Havaintojen tekeminen on hankalaa, sillä asukas ei ole sii vonnut. Olemme jäljillä. Samalla torjuntaaineen terveysvaikutuksia alettiin tutkia tarkem min. Sänkyä tai sohvia ei ole, ja ainut huonekalu on puinen televisiopöytä. Lutikka eli seinälude on tuholaishyönteinen, joka katosi Suo mesta käytännössä kokonaan sotavuosien jälkeen. Lopulta nyyh kytin kylmässä suihkussa ja hankasin vereslihalle raavittuja sääriäni. Asunnon ludeongelma ei ole päässyt kovin pahaksi, sillä torjun tafirmaan on otettu ajoissa yhteyttä. Lattialta löytyy sentään nymfin eli keskenkasvuisen luteen kuori, arviolta kuusiviik koinen. Vainikka nuolaisee sormenpäätään ja hipaisee mustaa pistettä listassa. Asunnon seinät on vuorattu piirustuksilla ja bändi julisteilla. Lude tarvitsee veriaterian jokaisen vaiheen välissä, jotta siitä voi kehittyä täysikasvuinen ja lisääntymiskykyinen aikuinen. Tällä het kellä toimeksiantojen määrä lisääntyy huimaa vauhtia. Luotin siihen, että kutina hellittää
Varmin tapa luteiden nitistämiseksi on lämpö. Hänen mielestään ei ollut syytä epäillä luteita, sillä poikaystävälläni ei ollut paukamia. Ne eivät muistuta lainkaan niitä tummia monstereita, joita Googlen kuvahaku ensimmäiseksi tarjoaa. Hänellä oli myös huonoja uutisia: myrkytykset tehdään vain taloyhtiön kautta, joten joutuisin ottamaan yhteyttä isännöitsijään. Helpointa olisi saunottaa luteet kuoliaaksi, mutta saunattomina taistelimme niillä aseilla, joita kotoa löytyi: imurilla, kaksipuoleiseksi taitellulla maalarinteipillä ja 60 asteen pesuohjelmilla. Taistelu oli hidasta, mutta ainakin taktiikka oikea. Opin paljon. Haluaisin esittää kyseisen lorun keksijälle pari valittua kysymystä. Siellä on läjäpäin tietoa ja vinkkejä, sillä luteet ovat olleet jo pitkään arkipäivää Yhdysvalloissa ja Australiassa. Niitä oli paljon. Ei toiminut. Löytyikö mustia pisteitä eli luteiden ulostetta. Tiesin jo, mitä ne olivat. ”Myrkyt eivät tehoa luteiden muniin.” ”Luteiden hävittäminen ei onnistu kotikonstein.” ”Vakuutus ei korvaa… Leviävät naapuriin… Katastrofi… Toimi nopeasti!” Seuraavana päivänä soitin tuholaistorjuntafirmaan. Eräänä tavallisena arki-iltana päätin ostaa kaupasta hyönteismyrkkyä ja tehdä sen. Muuten kaikki työ on turhaa. Otin yhden sormieni väliin ja puristin. Teipin takana olimme paitsi turvassa myös lämpöä ja hiilidioksidia tihkuvia syöttejä veriateriaa etsiville luteille. Sitä paitsi paukamani ilmestyivät iltapäivällä, eivät heti yön jälkeen, jolloin puremien pitäisi lääkärin mukaan ilmaantua. Pahimmassa tapauksessa luteet leviävät kerrostalon rakenteiden kautta naapuriin. Tunsin inhoa ja voitonriemua. Sitten syynättiin läpi tyynyliinat, patjan saumat ja laskokset. Hyönteisen proteiinit alkavat tuhoutua 40 celsiusasteessa. Heillä on luteita, oksettavaa. Jokainen loma matka, jokainen hyttysenpurema ja jokainen roska lattialla. Nilkkojeni arvet alkoivat haalistua. Ei kutinaa, ei paukamia. Pieni sellainen, mutta lude kuitenkin. Tätä rumbaa kului ensin viikko, sitten toinen. Internet on täynnä toinen toistaan hyödyttömämpiä vinkkejä, joilla ei ole minkäänlaista totuuspohjaa. Sinnittelin pari viikkoa allergialääkkeillä, mutta en saanut mielenrauhaa. Törmäsin joka paikassa samaan väitteeseen: luteiden torjuminen kotikonstein on mahdotonta. Nymfi oli todennäköisesti vasta muutaman viikon ikäinen. Jos sänky on hävitetty, ongelma on saattanut ratketa itsestään. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Miten helvetissä luteiden pureminen estetään. Näin ja kuulin mielessäni isännöitsijän tyrmistyksen ja naapureiden reaktiot. Kannoimme sängyn yön pimeydessä naapuritalon ulkoroskiksille, levitimme lattialle vieraspatjan ja aloimme googlata. Imurin pölypussi on tyhjennettävä jokaisen siivouksen jälkeen ulkoroskikseen. Opin esimerkiksi, että luteet voi tappaa kylmässä, mutta pakkasta pitäisi olla ainakin 25 astetta. En tiennyt mitä odottaa, kun suihkutin pistävän tuoksuista hyönteismyrkkyä makuuhuoneeseen. Löytyikö verisiä tahroja, entä tyhjiä kuoria. Suolalla, ruokasoodalla tai kurkumalla, julistavat Googlen hakutulokset. Sen välissä surffailin kansainvälisellä bed bug -foorumilla. Aloin jo pikku hiljaa ihailla tätä sitkeää otusta, josta evoluutio on jalostanut todellisen selviytyjän. Ainakin pitää tietää täsmälleen, mitä on tekemässä. Viimeiseksi illalla taittelin maalarinteipistä kaksipuoleista teippiä aitaukseksi patjan ympärille. Pyykkikone ja kuivausrumpu pyörivät aamusta iltaan. Myrkkypilven pöllytessä tapahtui pahin mahdollinen: sängyn patjan saumojen alta alkoi kömpiä esiin pieniä hyönteisiä. A jattelin luteita ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Sängyssämme ryömi kymmenittäin luteita. Nymfi oli yrittänyt mönkiä yöllä kimppuumme ja jäänyt pikkuruisista jaloistaan kiinni teippiin. Olisimmeko voineet olla näin onnekkaita. Minun vertani. Sitten tuli ensimmäinen havainto, pikkuinen piste patjaa ympäröivässä maalarinteipissä. Lääkäri diagnosoi paukamat infektion jälkeiseksi ihoreaktioksi. Myrkytyskertoja vaaditaan useita, yleensä vähintään neljä, eikä sekään takaa myrkytyksen onnistumista. Ei kai taas.”. Noin 50 astetta riittää tappamaan luteen, mutta pari tuntia 60 asteessa tekee selvää kaikista kehitysasteista, myös munista. Suurin osa vaaleita ja litteitä, jotkut tummempia ja aavistuksen pulleita. Luteen sisältä purskahti verta. Ja kyllä: se oli lude. 56 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 muistuttaneet paukamat olivat paisuneet valtaviksi kyhmyiksi. Seisoin Raid-pullo kädessä sängyn vieressä ja jännitin. Torjuja kielsi minua googlaamasta enempää ja lupasi, että yleensä 90 prosenttia luteista on sängyssä. Pestyt tekstiilit on säilytettävä mahdollisimman kaukana nukkumapaikasta. Mekin kokeilimme netistä tilattua liima-ansaa, jonka piti sisältää luteita houkuttelevia feromoneja. Matkalaukun nostaminen pariksi tunniksi parvekkeelle Suomen pakkaseen ei riitä tappamaan mahdollisia salamatkustajia. Nymfit ovat vaaleita, läpikuultavia ja miltei näkymättömiä paljaalle silmälle. Pakastelokero pursui sukkia ja hanskoja. G ood night, sleep tight, don’t let the bed bugs bite. Päätin olla luottamatta suomenkielisiin sivuihin tai sensaatio”Luteiden pelko on kuin musta pilvi, joka varjostaa elämää. Iltarutiinimme oli seuraava: aluksi vaihdoimme sänkyyn puhtaat lakanat, koska ne piti pestä ja vaihtaa parin päivän välein. Viikkojen ajan olin painanut pään tyynyyn autuaan tietämättömänä siitä, että pimeän tullen lutikka-armeija lähtee liikkeelle etsimään veriateriaa. Ei merkkiäkään luteista. Olin pyörtyä ajatuksesta: koko tämän ajan luteet ovat eläneet samassa sängyssä kanssani
Mitä minä häpesin. Luteet ovat sinnikkäitä, ja ne selviytyvät ansoista ja myrkkypilvistä. Jokainen lomamatka, jokainen hyttysenpurema ja jokainen roska lattialla. Olen saanut antibioottikuurista ärhäkän ihottuman ja trooppisesta vatsataudista mystisen nokkosrokon. Samalla tavalla toimivat esimerkiksi hirvikärpäset. Nykytiedon mukaan lude on alun perin lepakon loinen. Tästä lähtien jokainen punainen läikkä ihollani aiheuttaa täyden hälytystilan. Luteiden torjunnassa ole oikoteitä. Lutikoilla on pitkä historia Suomessa, mutta ennen muuta sotavuodet loivat otolliset olosuhteet luteiden invaasiolle. Vainoharhaisuus ei kuitenkaan hellittänyt, vaan säikähdimme pitkään jokaista roskaa, tahraa ja epäilyttävää kutinaa. ”Yksi teoria on, että lude olisi siirtynyt ihmiseen joskus kivikaudella, kun ihmiset ovat asuneet samoissa luolissa lepakoiden kanssa. L utikat tekevät olosta saastaisen. Häpesin avuttomuuden tunnetta, jonka lutikat saivat aikaan. Lauta ripustettiin luteiden saastuttamalle seinälle, ja muutaman viikon kuluttua se poltettiin tai kuumennettiin avotulella. Lisäksi ne pystyvät kehittämään resistenssin nopeasti mille tahansa torjunta-aineelle. Se ei ole erityisen kranttu, vaan sille kelpaa miltei mikä tahansa tasalämpöinen nisäkäs. Pitkin bussin ikkunaa käveli lutikka. Uskalsimme julistautua vapaaksi luteista. Kun siivoan kotona, imuroin vanhasta tottumuksesta lattialistat ja pienimmätkin raot. En ole päässyt häpeästä vieläkään eroon, myönnän sen. Pidin yllä puhtauden kulissia. Kun iholleni alkoi ilmestyä kutisevia paukamia, pelkäsin eniten sitä, että aiheuttajaksi paljastuisi jokin ällöttävä ötökkä – erityisesti lude. Ymmärrän tismalleen, mitä Bed bug -foorumilla keskusteltu traumaperäinen kutina tarkoittaa. Pahinta on psykologinen taakka ja syyllisyyden tunteet, jotka eivät jätä rauhaan. Välillä korsut viilennettiin tarkoituksella pakkasen puolelle, jotta luteet kuolisivat kylmyyteen.” Luteita on yritetty torjua aikojen saatossa kaikenlaisilla keinoilla. Leikittelen usein ajatuksella: Mitä jos joku keksisi torjunta-aineen, jolla olisi mahdollista tappaa kaikki maailman luteet. Ne imevät ravinnokseen kasveista erilaisia nesteitä. Häpeä on vuosien varrella muuttanut muotoaan. ”Luonto on kokonaisuus, ja jokaisella lajilla on periaatteessa jokin merkitys… Mutta en usko ekosysteemimme romahtavan, vaikka luteista päästäisiinkin eroon.” T eippiansaamme jäi parin kuukauden aikana muutama nymfi, mutta sen jälkeen tuli hiljaista. Bed bug -foorumilla monet pelkäsivät samaa. Muistan hyvin erään viattoman, kevään ensimmäisen aurinkoisen päivän, kun seisoimme täydessä paikallisliikenteen bussissa matkalla kotoamme keskustaan. Yksi näistä oli ludelauta. Ensinnäkin: mistä luteet oikein tulivat. Kammoan ulkomaanmatkoja ja julkisia liikennevälineitä. Se vaatii pitkäjänteistä mekaanista työtä: pesua, imurointia ja lakanoiden vaihtoa. Ja ei, yövalo tai vihreän väriset lakanat eivät karkota luteita. Olin siihen liian turhamainen. Mistä pitäisi tietää, milloin on kyse luteista. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 57 hakuisiin käännösuutisiin, sillä ne vilisevät lapsellisia myyttejä. Ei, luteet eivät osaa tiputtautua katosta nukkuvan ihmisen päälle – ainakaan tarkoituksella. Ei kai taas. Se on laudanpalanen, joka on tehty täyteen pieniä reikiä. Rintala on tutkinut luteita, ja hän on kirjoittanut Veikko Rinteen kanssa Suomen luteet -kirjan. Minuakin ne purivat käsistä, jaloista, päästä ja pakaroista. Toimintaperiaate on yksinkertainen, ja samaan perustuvat torjuntafirmojen kauppaamat modernit ludemonitorit. Luteiden pelko on kuin musta pilvi, joka varjostaa elämää. Kun koitti luteiden jälkeinen aikakausi, aloin pelätä uutta tartuntaa. Mitä jos olin levittänyt luteita ympäristööni. ”Se on sellaista evoluution kilpajuoksua”, Rintala huokaisee. Ne saastuttavat kaikkein pyhimmän, sängyn, jossa nukut – ja tunkeutuvat vaatteiden alle, vaikka verhoaisit kehosi päästä varpaisiin. Nykyään ajattelen, että se on luonnollista. Aloin pelätä salaisuutemme paljastumista. Ne ovat rei’itettyjä pahvilaatikoita, joiden rakenne houkuttelee sisäänsä piilopaikkoja rakastavia lutikoita. Joukossa on muutama kasvituholainen, ja sitten on tämä lutikka.” Luteet kuuluvat nivelkärsäisten lahkoon, eli niillä ei ole minkäänlaista purevaa leukaosaa, vain kärsä ja imuputki. Kaikkein eniten häpeän sitä häpeää, jota tunsin – ja tunnen edelleen. Kärsän kautta lude ruiskuttaa puudutusainetta, jotta sen purema ei kirpaise ja herätä nukkuvaa ihmistä. Olin saanut saastaisuuden leiman, joka ei näkynyt ulospäin mutta joka kalvoi sisuskalujani. . En ollut koskaan nähnyt sellaista, mutta olin lukenut tarpeeksi kauhutarinoita tietääkseni, millaisesta ongelmasta on kyse. Luteita kannattaa epäillä, kunnes toisin todistetaan. Olisin halunnut hypätä kyydistä. Ennen tämän jutun kirjoittamista en ole kertonut ongelmasta kenellekään, en edes parhaille ystävilleni. Mutta luteita ei enää ole. Olinko kylvänyt tietämättä luteen munia kauppareissulla lattialle, aiheuttanut myymälälle tuhansien eurojen torjuntakustannukset. Nyt taistelustamme on jo vuosia. Toiseksi: jos ihoni ei olisi reagoinut voimakkaasti puremiin, olisimmeko huomanneet ongelmaa koskaan. Kutina hellittää, ja arvet kyllä paranevat. Suomessa on kaiken kaikkiaan 500 ludelajia, joista lutikka eli seinälude on inhottavuutensa vuoksi tunnetuin. Pahinta luteissa ei ole se fakta, että ne imevät minun vertani. Herkkä ihoni olisi kyllä kertonut, jos luteet olisivat vielä päässeet kimppuuni. Tämä kaikki on kuitenkin vain spekulaatiota”, kertoo suojelubiologi Teemu Rintala. Hotellissa tarkastan ensimmäiseksi patjojen saumat, taulujen taustat ja pistorasioiden ympärykset. Kun sängystä löytyikin luteita, alkusokin jälkeen en pelännyt niitä. ”Sota on ollut tällaiselle ulkoloiselle ihanteellinen tilanne, sillä siellä oli paljon isäntiä samassa tilassa. Ne himoitsevat verta, ja niiden edessä ihminen on avuton ja alaston. Niitä kohti lude suunnistaa. ”Suurin osa luteista on melko harmittomia. Tunnen omatunnon pistoksen aina, kun joku sanoo, ettei luteissa ole mitään hävettävää. Artikkelin kuvituksessa käytetyt luteet on saatu tuholaistorjuntafirma Rentokilin ludekohteesta Helsingissä.. Miksi en ottanut yhteyttä ammattilaisiin vaan ryhdyin torjuntarumbaan itse. Pikkuruisella imukärsällään ne merkkasivat minut, ikään kuin ilkkuen, että tätä helvetillistä elämänvaihetta on sitten mahdoton unohtaa. Luteet mahtuvat mitä pienimpiinkin piiloihin, ja juuri siksi ne ovat erityisen hankalia hävitettäviä. It’s not a virus, muut rauhoittelivat. Pääasia on, että isäntä huokuu lämpöä, feromoneja ja hiilidioksidia. Häpesin sitä, että en jakanut salaisuuttani kenellekään, en varoittanut tuttuja mahdollisesta tartunnasta. Paukamat olivat jo kadonneet ja raapimisesta tulleet arvet muuttuneet haaleiksi
58 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018
Koska ihmisen on asuttava hetken Espoossa voidakseen käyttää Espoota vertauskuvana, oli viimein mentävä autokouluun. Poljin lähikauppaan ostoksille pyörällä, jonka olin hankkinut lähikaupungista taksilla. TeksTi Jyrki lehtola ja sonJa saarikoski kuviTus hanna anonen ja antti grundstén IHMINEN KASVAA AUTON SISÄÄN E n halua tietää, mikä minua vaivasi. Kun perinnöksi päätyi kaksi kissaa, taksi toi meidät mökille ja haki muutaman kuukauden päästä takaisin. Oli vuosi 2005, en sietänyt hippejä silloinkaan. Lehtola opetti Saarikoskea ajamaan. Väri sokeana toivoin järjestelmäkameraa. Sonja Saarikoski ei ole koskaan halunnut ajaa autoa. Useimmat kaverini toivoivat vanhemmiltaan yli oppilaslahjaksi autokoulun kustantamista. Elin yli 40 vuotta ilman autoa. Myöhemmin taksi toi minut ja tyttäreni kesiksi mökille. Autokoulun liukkaan kelin harjoituksissa autokoulun opettaja. Tyttären ollessa kolmevuotias kävimme kyläkaupassa soutuveneellä. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 59 NASTA LAUTAAN Jyrki Lehtola vaihtoi juuri Bemarin katumaasturinsa Mersun katumaasturiin ja haluaisi muuttaa siihen asumaan. Matkustin kuu kausiksi kesämökille taksilla
Erona on ainoastaan, että ensimmäistä emme halua tunnu/istaa, jälkimmäiseen olemme jo oppineet kyllästymään. Lainasin kirjan kirjastosta tutustuakseni paremmin opettajani henkilöön. Ajokortin saatuani vietin monta vuotta autossa ja vietän edelleen. Opettajani kertookin minulle, että hän käyttää sivistyssanoja, koska lukee niin paljon englanniksi eikä muista kaikkia sanoja suomeksi. Opettajani oli teosta tehdessään 23-vuotias, kuusi vuotta nuorempi kuin minä nyt. En koskaan ollut ajatellut meneväni autokouluun. Nyt opetan seuraavaa sukupolvea ajamaan. Opettajani on tunnettu suomalainen toimittaja, kolumnisti ja käsikirjoittaja, 54-vuotias mies. En halua kuulua menneisyyteen vaan tulevaisuuteen. Tämä autokoulu on suoraan menneisyydestä. 60 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 teeskennelty mielipide kaikesta mutta ei mistään. En voi kiistää, ettenkö suhtautuisi häneen epäluuloisesti. Pitääkö mun tietää mikä toi poljin tossa jarrun vieressä on, kysyn opettajaltani. Haluaisin heti alkaa valittaa hänelle hänen menneisyydestään, nykyisyydestään ja hahmostaan mutta en voi, koska olen aina ollut parempi oppimaan kannustavassa ilmapiirissä. Tämä, opettajani sanoo vitsikkyyttä ääneensä tavoitellen, on syy sille, miksi hänen lauseensa on niin ”kaunis”. Saatan joutua kuskiksi, saada sakkoja, kolhia autoja, kolhia ihmisiä tai joutua raivon valtaan typerien kuskien parissa. Hän myöntää tämän itsekin, omassa autossaan ennen ensimmäistä ajotuntia. T äysi-ikäistyttyäni olen asunut Punavuoressa, EtuTöölössä, Hakaniemessä, Vallilassa, Punavuoressa, Kampissa, Alppilassa, Taka-Töölössä ja Lauttasaaressa. Jos haluan päästä inssistä läpi, minun on opittava ajamaan autoa eikä minulla ole kuin yksi opettaja, minun opettajani. Elämä on henki, elämä on ajatus, elämä on lause, elämä on se kuinka kekseliäästi pystyn sanallistamaan asian riippumatta siitä, sanotaanko sanallistuksessani mitään. Lehdistä olen lukenut, että yksityisautoilu on kuolemassa johtuen sellaisista arvoista ja kehityskuluista, joita minäkin kannatan. Toisin kuin hyrymäinen tökstöks. Ei voi puhua pelkistämisestä, pitää puhua redusoimisesta. Luonto, tiiviimmät kaupungit, pyöräilymahdollisuuksien lisääntyminen, robotisaatio. Kirjassa käytetään hienoja sanoja kuten aporia ja skitsoanalyysi. Tietenkin opettajani ja kirjan toinen kirjoittaja aloittavat kirjansa haukkumalla suomalaisen kirjallisuuden. Se on kaasu, opettajani sanoo. Lapsuuttani lukuun ottamatta en muista yhtään tilannetta, jossa olisin kaivannut autoa tai varsinkaan ajokorttia. Seuraavat viikot minä olen nainen ratissa, henkeni opettajani jarrujalan armoilla, horisontissa inssi pelottavine sensoreineen vielä kuulaana valousvana mutta kuitenkin vääjäämättömänä merkkinä siitä, että yö on ohi. Suurin ongelma on silti tämä: autolla ajaminen ei ole teksti eikä se ole lause. Olen aina päässyt kotikaupunkieni paikkoihin paremmin ilman autoa, ja niinä harvoina kertoina kun autoa on tarvinnut, kuski on löytynyt. Teon stereotyyppisyys on analogia opetusasetelmamme stereotyyppisyydelle. Kirja vahvistaa sitä epäpedagogimaista kuvaa, joka minulla opettajastani on. Tunteeni vahvistui: jos olisin ollut olemassa kirjan ilmestymisvuonna 1987, olisin vihannut häntä. asetteli meidät rinkiin autonrenkaan ympärille ja kysyi: ”Mikä tämä on?” Katseltuamme tovin hiljaisina rengasta, opettaja karjaisi tyytyväisenä: ”AUTONRENGAS! Se on auton tärkeimpiä tekijöitä!” Elämä tuntui saavan uuden merkityksen. Vasta opetuksen loppuvaiheessa Saarikoski alkaa pelätä kuolemaa ratissakin. Jos illalla huomaan, että kodistamme Töölöstä on kahvi loppu, yritän hakea sitä autolla Espoosta, vaikka vaimoni mielestä voisin joskus myös kävellä, jotta pysyisin pidempään hengissä. Kaiken lisäksi olen liian vanha suorittamaan ajokortin, jotta siinä olisi mitään jännittävää, mutta liian nuori siihen, että ajokortin hankinta kävisi kapinasta. Siitä huolimatta projekti on alkamassa: punaiseen opetusautoon on ostettu opettajan jarrupoljin, ja minun on istuttava kuljettajan paikalle. On eletty kirjojen maailmassa – julistetaan, että täällä se elämä on, näissä teksteissä, näissä viittauksissa, näissä minun erinomaisissa lauseissani, mitä muuta te idiootit edes kuvittelette. Nuorena opettajani tuli kuuluisaksi kirjoitettuaan teoksen nimeltä Jälkisanat/Sianhoito-opas yhdessä Markku Eskelisen kanssa. Näkökulmassa on varmasti ansionsa, joita mieluiten pohdiskelisin autossa. Pelkkä idea autokoulusta on huono monestakin syystä. Looginen jatkumo elämäni tähänastiselle kululle. Olemme löytäneet yllättävän yhteyden puhumalla tämän projektin järjettömyydestä, mutta muuten tunnelma on varautunut. Hän on juuri niitä ihmisiä, joilla on 60 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018
Tampere on kahden järven väliin ahdettu Euroopan keskikokoisin jättömaa; Turun ydinkeskustan läpi kävelit etsiessäsi Turun ydinkeskustaa. Ja sitten on Helsinki. Vanhempani menehtyivät yli kaksikymmentä vuotta sitten auto-onnettomuudessa. V älillä metron lähestyessä ajattelen hyppäämistä. Se, että eläinkuolemia ei tilastoida, kertoo ihmisen harhaisesta luontosuhteesta ja oman merkityksensä yliarvioinnista: esimerkiksi punkki on ekosysteemille hyödyllisempi kuin ihminen. En tapa eläimiä ravinnoksenikaan. Ruma kuolema voi olla armollinenkin. VÄÄRIN ASUTTU S uomessa kaupunkisuunnittelu tarkoittaa Helsinkiä. Eläimen asennosta voi päätellä, miten auto on osunut. Tämä on paljon todennäköisempää kuin sekoaminen kaulin kädessä. Loukkaantumiset ja omaisuusvahingot on myös merkitty. Jos nyt hyppäisi, kuolisi heti. Mitä jos minä tönäisen. Silloin se tuskin on ehtinyt kovasti kärsiä. Tai mitä jos se on ihminen. Vastaantulevan rekan ajaessa päälle on viimeinen mahdollisuus kaikki voipaisuuden tunteeseen, elämä on tähänkin asti jatkunut normaalina, kyllä tää tästä, kuolema ei Wittgensteininkaan mukaan ole elämäntapahtuma, tätäkin se varmaan tarkoitti. Tilastojen mukaan Suomen tieliikenteessä sattui viime vuonna 212 kuolemaa, sitä edellisenä vuonna 258. Tilastot valehtelevat. Miksei hirvien kohtaloille ole omia sarakkeitaan. Kuolemaa ei ole olemassa. – jolloin se on varmaan iskeytynyt puskuriin, lentänyt siitä tielle, ehkä kitunut hetken. Muut Suomen kaupungit ovat itseään glorifioivia kirkonkyliä. Mutta pitikö sitä tapahtua. Sydän sydän sydän Helsinki; kaupunki, jota sen asukkaat pitävät suurkaupunkina ollakseen suuria itsekin. Vai onko se oikeasti jäänyt alle; jättänyt jälkeensä verisen läntin ja joitain karvoja. Auto-onnettomuuksien traagisuuteen liittyy yhä useammin Zeitgeistin koomisuus: Ajoit sitten teinin päältä, koska sinulla oli kiire… minne?... Monitahoinen kysymys. Se taas, että minä olen hankkimassa ajokorttia, kertoo kaksinaismoralismista. Imagen autokoulu. Tai mitä jos joku tönäisee minua selästä. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 61 BANG! CRASH! WHAAAAT?! O nnettomuuksia ei tapahdu. Hirvieläinonnettomuuksissa tapahtuneet ihmiskuolemat, kolme kappaletta, on merkitty tilastoihin henkilövahingot-sarakkeeseen. Espoo on se mitä syntyi, kun yhdistettiin toiveet ja pelto; Vantaa, kun yhdistettiin realismi ja pelto. Sekoamista ei voi ennakoida. luennoimaan kohtaamisen tärkeydestä. Eläinonnettomuuksista Suomessa tilastoidaan ainoastaan hirvieläinonnettomuudet, joita vuonna 2016 sattui 1?881 kappaletta. Journalismi. Siksi jotkut pysyvät hyteissään, vaikka laiva alkaa upota; toiset tyhjentävät astianpesukonetta palavassa talossa, ja kun Saarikoski valitsee ajo-opetuksensa alussa vastaantulevien kaistan, painan jarrun sijasta silmäni kiinni. Minäkin tunnen monta ihmistä, joiden läheinen on kuollut auto-onnettomuudessa. Mitä jos minä hakkaan jonkun pään murskaksi kaulimella. Kaksi sokeaa. Yhteiskunnallista sekoamista on se, että ihmisen annetaan ajaa autoa. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 61. Mutta on myös tilanteita, joissa vaara ei jää potentiaaliksi neuroottisen ihmisen mielessä. Mitä jos tungen oiotun klemmarin jonkun valtimoon, tai omaani. Nyt vapaaehtoisesti asetan itseni tilanteeseen, jossa tulen vielä joskus tappamaan eläimen ajaessani autoa. Kun onnettomuus lähestyy, ensimmäinen reaktio siihen on epäusko, enhän mä nyt onnettomuuteen joudu, ei välitön pyrkimys itsensä pelastamiseen. Kuolema. Näen kuoleman lähes jokaisella ajotunnillani. Kun isäni löi bussin alle ajautuvan auton jarrun pohjaan, missä vaiheessa kesken jarrutusta oli hetki, jossa ei ole hätää, ei tässä käy mitenkään… ei ole ennenkään käynyt… ja kun bussi sitten oli metrin päässä ja auto liukui sen sisään, ehtikö jossain päin tajuntaa olla se positiivisesti resignoitunut mikro sekunti, jossa hmmmm… toisaalta… kelpo elämähän tämä on ollut… lapsetkin jo isoja… ja vanhetessa kaikki ne degeneroitumisen vaihtoehd… BANG! CRASH! ”Vittu! Mitä mä nyt teen?!” tiedustelee Saarikoski, kun opetusautomme on tooooooodeeeeellaaaaaakiiiiiin hiiiiiiiitaaaaaaasti kääntymässä Lauttasaaren pikkukatujen risteyksessä samaan aikaan, kun suojatietä lähestyy vieläkin hitaammalla vauhdilla kaksi sokeaa opaskoiran kanssa. Mitä jos minä puukotan jotakuta. Onko se vielä tunnistettavissa – koira, kissa, kettu, rotta
Parin viikon päästä minun on päästävä hakemaan paitaani. Opettajani ei tiedä, miten tässä liikenneympyrässä kuuluu toimia. Losissa. Jyväskylässä olisin jo halvemmassa ja isommassa kodissa itkemässä. Alan tajuta, miksi opettajani haluaa joka aamu ajaa työhuoneelleen Kaapelitehtaalle kahvikuppi kädessään katsellen Espoosta töihin saapuvia yksityisautoilijoita, joille 80:n nopeusrajoitus opettaa ainoastaan, että mahdollisuuksien tasa-arvo ei ole muuta kuin käsitesekaannus kokoomuksen kiiltäväpaperisessa vaaliesitteessä. Hyvin vähän kuin.. Kun Hernesaareen alettiin suunnitella uutta asuinaluetta 6?000 asukkaalle, se ei riittänyt, arkkitehdeista ja kaupunkisuunnittelijoista koostunut Urban Helsinki – mainio nimi! – vaati Hernesaareen enemmän asukkaita sekä ”kaupunkia, jossa olisi oikeasti vipinää ja kuhinaa”. Autoilijat puolestaan vahvistavat itseään koskevia ennakkoluuloja raivoamalla, että Helsinki on jo muutenkin liian ruuhkainen, vaikka suurkaupunkia sen ruuhkat muistuttavat vain muutaman tunnin ajan vappuisin, kun koko pääkaupunkiseutu köröttelee puhallutusta peläten kohti Kaivopuistoa. Westendissä kääntyminen vastaantulevan kaistalle on vähemmän vaarallista kuin muissa kaupunginosissa keskimäärin, koska Westendissä näkee harvoin ketään. Keskustassa kadut ovat kapeita, joten näin käy usein. ihmisiä tuottamaan lisää vipinää ja kuhinaa. Joka paikassa on tietyö, pysäköintimahdollisuutta keskellä tietä kyttäävä auto ja äkäinen taksikuski, joka kaasuttaa vaarallista ylinopeutta ohi. Jostain syystä opettajani silti haluaa, että suoritan inssini Hannuksenpellossa, jonka olemassaolosta en tiennyt mitään ennen autokouluani. Ne voivat olla se ainoa hetki ajatella syvemmin omia valintojaan: Mitä järkee tässä on. (Eikä ollut syytäkään.) Hannuksenpellossa on niin tylsää, että opettaja tuskin viitsii mainita monenkymmenen km/h:n ylinopeudestani. Mitä nähtävää täällä muka on?” Ehkä juuri ne ihmiset, jotka lähtivät Jätkäsaari-kierrokselle etsimään vipinää ja kuhinaa. Emme löydä parkkipaikkaa. Lähiöissä asuvat ne, joiden on pakko, ja niille muille pyritään rakentamaan keskustan liepeille uusia asuinalueita, jottei lähiöasumisella loukattaisi heidän ihmisarvoaan. Kun viimeinenkin vihreä kaupungistui, muuttui luonto perverssiksi. Vähän kuin... Keskustassa käy ilmi, että enemmän kuin oman henkensä tai etenkään minun henkeni puolesta opettajani pelkää toisia autoja. Paras keskusta on sellainen keskusta, johon ei pääse autolla. Sen liikenneympyröissä vipistessään ja kuhistessaan Saarikoski näkee ison mainoslakanan… katso kadulle, älä talon seiniin!... Jos epäluuloni opettajaani kohtaan oli suuri, on se Espoota kohtaan vielä suurempi. Ainoa vaikea kohta Hannuksenpellon tietämillä on kaksikaistainen liikenneympyrä, jota opettajani pelkää. Muuten käy kuin Jätkäsaarelle. Eikä niihin ruuhkiin kuole. Sen jälkeen siirrymme Westendiin. Teoriakirjasta olen lukenut, että liikenneympyrä on turvallinen risteysmuoto. 62 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 Helsingissä asutaan, koska on joko pakko, tarpeeksi harhoja tai tarpeeksi rahaa. Hän lähettää minulle artikkeleita aiheesta mutta ei osaa kertoa, miten niitä pitäisi tulkita. Tästä suunnasta Espookaan ei ärsytä niin paljon. Pidän Espoosta enemmän auton sisällä kuin sen ulkopuolella. Kun ajotunteja on ollut pari viikkoa, minun on päästävä korjauttamaan paitaani Samujin myymälään Erottajalle. Pysäköin vinoon jalkakäytävälle. Mutta olisinko silloin vienyt paitani korjaukseen. Opettajani ei henno kieltäytyä eikä hänellä olisi siihen varaakaan, koska hän on tullut paljastaneeksi, että ajaa autolla kaikki kauppareissunsa. Jos menen metriä lähemmäs tien reunaan pysäköityjä autoja, opettaja parkaisee. Se on Suomen Los Angeles ilman vegaanikulttuuria, surffaajia, independent-kirjakauppoja, pilventuoksuisia iltoja, korkeilta kukkuloilta avautuvia laajoja horisontteja ja independent-pizzaravintoloita. Sitten ajamme pois. Jätkäsaari-kierroksista ja tiedustelee: ”Mitä vittua. Oikeasti! Jos Urban Helsinki olisi ollut – oikeasti! – rehellinen, se olisi vaatinut helsinkiläisiksi parempia… vipise, kuhise!... Espoo on epäkaupunki – kasauma persoonattomia ”kaupunginosia” yhdistettynä erilaisilla autoteillä. A loitamme ajotunnit aina Haukilahdesta, koska venesataman parkkipaikalla autoa saa pitää parkissa ilmaiseksi niin kauan kuin haluaa. Sillä ne eivät tarkoita syvenevää eriarvoisuutta, kodittomuutta tai kasvavia mielenterveysongelmia vaan autoja, jotka pilaavat herkän keskusta-asujan kaupunkipyöräilevän mielen. Opettaja jää tupakalle riittävän etäisyyden päähän autosta. En haluaisi asua siellä, mutta ajaessamme Soukkaan ja nähdessäni laskevan kevätauringon valaisemat rantamaisemat minun on vähän helpompi ymmärtää, miksi joku haluaa. Keskusta on jatkuvaa poikkeustilannetta. Koska helsinkiläiset haluavat asua suurkaupungissa, ne ovat keksineet, että Helsingissä on suurkaupungin ongelmat. Opettajani ei pidä myöskään Helsingin keskustasta. Minustakin on kiva kiihdyttää sillan yli kotisaarelleni. Pelon huomaa kummallisista huudahduksista: aahhhHHaaaHHH, nikotiinipurkan jyystämisestä, auton kattokahvaa puristavasta otteesta ja siitä, että kysyttäessä opettaja vastaa, ettei pelottanut yhtään. Luontoa on Iso Roobertinkadun kävelyosuus ja luonnon tuhoamista on sille parkkeerattu auto, josta otetuista some-kuvista voisi koota kipukynnyksen nopeasta madaltumisesta kertovan valokuvanäyttelyn
Vittu. Kun perustarpeet on tyydytetty, ihmisten on voitava luottaa toisiinsa, ja Kantin kategorinen imperatiivi on syytä muistaa, vaikka pää olisi sekaisin siitä, että alla on nelilitrainen, turboahdettu V8. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 63 BUSSISSA ET OLE KOSKAAN YKSIN H elsingissä on erinomainen joukkoliikenne! Kyllä helsinkiläisen kelpaa! Lauttasaaresta Kulosaareen metrolla 13 minuutissa! 13 minuutissa! Autolla keskimäärin puoli tuntia, enemmänkin. Viiskyt, sata, gepardin nopeus, nopeampi kuin maailman nopein! Siksi ihmiset kai haluaJ. onathan Franzenin teoksessa Vapaus päähenkilö Walter Berglund alkaa Volvonsa ratissa vihata ihmiskuntaa, toisten autoilijoiden vitkutteluja, vääränlaista liikennesääntöjen noudattamista ja typeryyttä. Koskaan ei voi olla varma. Aikaa kuluu ja Sörnäisten rantatiellä olemme ajaa Helsingin ainoan liikennesääntöjä noudattavan pyöräilijän päälle. Suuntavaisto tarkoittaa minulle kahta sanaa peräkkäin, mutta metrokarttoja olen aina osannut lukea, niiden avulla löytänyt perille maailman suurimmissakin kaupungeissa. Ajaessaan kiinni ääliömäisten hidastelijoiden puskurissa hän ajautuu hallitsemattoman tunteen valtaan, rattiraivon, joka pian lisätään psykiatrian tautiluokitukseen yhdessä nikotiinija kofeiiniriippuvuuden kanssa. Lyhyenkin ajomatkan aikana olet tekemisissä satojen ja tuhansien muiden kanssa. Eiks noilla toisilla oo kolmio?” ”On.” ”Niin voi mennä?” ”Joo, mee vaan.” ”Mikä tossa nyt oli niin vaikeaa?” ”Siin toises autos voi aina olla joku, jolla on liian kiire seminaariin elämän hidastuttamisesta.” ”Ai. Reilu puoli vuotta sitten muutimme Lauttasaareen. Silloin Länsimetro ei ollut vielä toiminnassa ja jouduin kulkemaan bussilla. Rattiraivon juuret ovat omnipotenssin tunteen järkkymisessä, niin kuin lähes kaikkien muidenkin psyykkisten ongelmien, pois lukien kofeiinija nikotiiniriippuvuudet, joiden juuret ovat omnipotenssin tunteen harhaisessa lisääntymisessä. Silti liikenteessä on hyvä pitää mielessä ne kaksi verisinä huutelevaa herrasmiestä, joita metroon astuessasi vilkaisit ja etsit paikkasi vaunun toisesta päästä, koska koskaan ei voi olla varma. ”Periaatteessa.” ”Miten niin periaatteessa. Saarikoski on ajamassa Olarissa suoraan eteenpäin. Kyllä helsinkiläisen kelpaa! Lauttasaaressa asuvan Saarikosken työpaikka on Kulosaaressa. Alue, johon pääsee vain bussilla, on epäilyttävä. Ja kun on mutkalla vääntyneen metallin sisässä, ei ole enää suurta väliä, mitkä olivat väistämissäännöt, kuka oli oikeassa ja kuka väärässä, koska joku vain halusi enemmän. Yhden kerran niin tehdään. Saarikoski reagoi opettajaansa nopeammin ja jarruttaa: ”Mitä?! Miks toi noin teki?” ”Vittu mikä kyrpä Suzuki-mummokyrpä!” Suljetussa tilassa luulemme, että kukaan ei tiedä, kuinka tyhmiä meistä tulee. TAPPAJA MUMMON ASUSSA S aaks tästä mennä?”, tiedustelee Saarikoski risteyksessä. Sitten oikealta rampilta kylkeesi syöksyy joku, joka tunki juuri Kantin peräaukkoosi. Jo ensimmäisen ajotunnin jälkeen Saarikoski ilmaisee pettymyksensä, kun jätän hänet Kampin metroasemalle sen sijaan, että ajaisimme Kulosaareen. Ajotuntien edetessä Saarikoski alkaa ehdotella yhä julkeammin, että päättäisimme tunnin Kulosaareen. Heistä suurin osa on tietoisia siitä, että myös he ovat tekemisissä satojen ja tuhansien muiden kanssa ja ottavat sen huomioon. Iltaisin otin taksin useammin kuin oli suotavaa. Ihmiset ovat pääsääntöisesti hyviä, toiset huomioonottavia, kohteliaita ja ajattelevat yhteistä parasta; jopa se Teuvo Hakkaraista äänestänyt naapurin mies…sä vihaat sitä natsia… joka luo lumet vanhan kotitalosi pihalta, kun äitisi on siihen liian huonokuntoinen ja itselläsi on kovasti kiireitä rakastellessasi Instagram-tiliäsi. Kun kysyn Saarikoskelta, onko hänen suhteensa joukkoliikenteen autuuteen kenties muuttunut nyt, kun hän itse pitää kiinni ratista, Saarikoski vastaa: ”Eiii… mutta tää ajaminen on niin mukavaa.” P aras kulkuväline on metro. Yhtäkkiä vastaan ajava mummo kääntyy Suzukillaan opetusauton eteen päästäkseen ajoissa markettiin ostamaan jotain, joka ei lopu sieltä koskaan. Sellainen, että siellä asuakseen auto alkaa tuntua liian mukavalta vaihtoehdolta. Autossa olemisemme rajallisuus ja liikkumisemme kömpelyys peittyvät moottorin lohdulliseen hurinaan. Taas tota.” Autossa et ole koskaan yksin. En jaksanut busseja, niiden epämääräisiä pysäkkejä – Postitalo vai Kamppi, herra tietää – täysiä käytäviä, pitkiä vuorovälejä
Heillä on sileä iho ja suuret unelmat. Tankatessa on syytä hillitysti painella kahvaa, ettei laukea reisille. Periaatteessa Škodan vasemmalta puolelta mahtuisi ajamaan sen ja kadun toiseen reunaan pysäköidyn auton välistä, mutta on ensimmäinen ajotunti keskustassa emmekä ole Saarikosken kanssa haasteesta innoissamme. Iso auto, pieni penis. Uuden katumaasturin penkinlämmitin ei lämmitä sielua, kun väärännäköinen ja vääränkokoinen Teini-Rellu ”ajaa” unelman edessä, unelman vastapäällystetystä, juuri minua varten tyhjänä aukeavasta moottoritiestä. Naisopettajia on kaksi. Autoiluun liittyy paljon stereotypioita, koska auto on ihmisen lailla yksilö vasta, kun se on kulunut ja rikki. Kun laukeaa, se stoppaa ja tulee ulos reiästä itsestään! Kaarlo kysyi, mistä sä oot perinyt noi sun kauniit silmät ja keksi: mitäs jos panisin, keskuslukituksen päälle. Sitten hän käskee parkkeeraamaan, koska taas on pakko saada tupakkaa. Kun ehdotan äänimerkin käyttöä, opettajani ehdottaa etten käyttäisi. Jaakko kertoo, että liukkaalla radalla kannattaa antaa mennä, jotta tosipaikan tullen osaa toimia oikein. Jonossa kuulen Antin manailevan ulkomaalaisten pitkiä nimiä, jotka eivät mahdu yhdelle riville. Toisaalta mikäli voi tehdä yleistyksiä bensa-asemien miesten vessojen seinäkirjoituksista, Suomen bensa-asemat ovat täynnä innokkaita mutta kovin, kovin taidottomia suomalaissyntyisiä prostituoituja ja rekkakuskit ovat valinneet ammattinsa voidakseen harrastaa bensa-asemilla anaaliseksiä toisten rekkakuskien kanssa. En pääse näppäilemään #metoo Twitteriin, en voittamaan Bonnier-palkintoa ajo-opetuksen rakenteellisen seksuaalisen häirinnän paljastamisesta, koska opettajani häiritsee ainoastaan mieltäni, joka haluaisi olla hänen mieltään sivistyneempi. Ystäväni päätyi osallistumaan ajo-opetukseen yhdessä kaverinsa kanssa. Liikennesääntöjä rikkonut ”Suzuki-mummo” horjautti opettajani herkkää mieltä. Ennen teoriakoetta on osallistuttava liukkaan radan opetukseen. V asta ystävieni kertomusten perusteella tajuan, mitä en koskaan saa tietää, koska ajo-opettajani on vain omaa lausettaan rakastava älykkö eikä Arto. Stereotypioiden tehtävä on viihdyttää ja silloin tällöin loukata niitä, jotka tarvitsevat loukkaantumista. Autoiluun liittyvät stereotypiat toistavat usein vain tylsiä ennakkoluuloja ja loukkaavat korkeintaan niitä, joita ei olisi pitänyt päästää alun perinkään ulos. Nelikymppinen Ismo seurusteli juuri ja juuri ajokortti-iässä olevan oppilaansa kanssa. Tulen tietoiseksi kaulassani olevasta Marja Kurjen huivista. Mutta Škoda, johon liittyvä yleistys on se, että kuski on ampunut päänsä palasiksi kojelaudalle, mutta emme näe sitä autostamme. Pentti vihelteli naisten perään auton ikkunasta. Pääsen kuitenkin tapaamaan Antin. Arto, tuo opettajani veroinen verbaalilahjakkuus, lausui näin: hillittömiä kurveja täytyy varoa, sojottavaa vaihdekeppiä kosketella hellästi. Simo sanoi, että ei sille mitään voi, ulkomaalaiset eivät osaa ajaa autoa. Bemari-kuski! Sulla on muuten kusta päässä! Autoileva humanisti on ihminen, joka maksaa tuhat euroa voidakseen ikuistaa osan nimeään ja numeron ”1” autonsa rekisterinumeroon (Terve hec-1! Moikku jpr-1!). Kun itsepetos omasta nopeudesta ja kyvystä on kasvanut liian suureksi, samalla kaistalla viiden kilometrin alinopeutta ajava pieni punainen opetusauto muuttuu ongelmaksi. Sille osallistuu noin 15 opettaja-oppilasparia. Vastaanotossa radanhoitaja Antti katsoo ajokortit ja opetusluvat ennen luennolle osallistumista. Prius-kuskeilla on ruma koti, Porsche-kuski saa vain valheellista rakkautta ja Toyotan omistaja on elossa, koska itsemurha epäonnistui taas. 64 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 vat autoja, unohtaakseen oman surkeutensa verrattuna lähes koko muuhun eläinkuntaan. Se järjestetään Vihdissä tiellä, jonka nimi on Pillistöntie. STEREOTYYPIT AUTOISSAAN P ersepää on pysäyttänyt Škoda Octaviansa keskelle Ratakatua, jotta elämä muuttuisi siedettävämmäksi edes vapautuvan parkkipaikan muodossa. Jäämme odottelemaan Škodan taakse. Kaikki oppilaat näyttävät minua yli kymmenen vuotta nuoremmilta. Taksikuskit ovat rasisteja. Olisi edes Audi, niin voisi vahvistaa yleistystä Audi-sosiopaateista, joille pikkulapsi on vain aikuista helpompi maalitaulu. Naiset eivät osaa ajaa. Onneksi omaa vapauttani rajoittaa opettaja. Anttikin tulee antamaan ohjeita: Siinä vaiheessa, kun tyttöoppilailla on kädet nostettuna 64 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018. Luennon pitää ajo-opettaja Jaakko
Ei erityisen paheksuvana tai moralisoivana vaan uteliaana, tiedonhaluisena niin kuin lapsi ihmettelemässä vaarilleen, miksi tällä on tapana virtsata housuihinsa aina puolenpäivän tienoilla. Ehkä se johtuu autoni automaattisesta vakautusjärjestelmästä. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 65 ratista silmien eteen, menee hyvin. Opettajani huutaa vain vähän. Liiraaminen ei pelota. Sitran elintapatestissä kysytään mm. Liukkaalla radalla se sujui automaattisesti – kun perä menee oikealle, käännä rattia vasemmalle. Kun tein testin rehellisyyttä tavoitellen, Sitra ilmoitti minun olevan ”vihreä nautiskelija”. Oikeasti sosiaalinen kuljettaja on oksymoroni. Hän on juuri niitä itsekkäitä ihmisiä, joiden takia ponnisteluni maailman pelastamiseksi valuvat hukkaan. ”On, mutta toisaalta maksoin juuri tyttären netistä tilaaman bikinikasan, niin se tasaa tämän.” ”VÄISTÄ! ORAVA YLITTÄMÄSSÄ SUOJATIETÄ!” ”Ei, en ole lopettamassa autoilua tyttäreni tähden, koska hän kysyi viime viikolla, voinko seuraavaksi opettaa häntä ajamaan autoa.” ”Ole hiljaa!” Saarikosken kysymykseen ei ole oikeaa vastausta vaan monia vääriä vastauksia ja yrityksiä väistää vastuuta huumorilla, ja siksi virtsaan housuihini koska se on helpompaa ja on edes hetken lämmin tunne. Opettajani ajeli toukokuun puoliväliin katumaasturi-Bemarilla, siitä eteenpäin katumaasturi-Mersulla. S osiaalinen kuljettaja on ajokoulukirjani mukaan kuljettaja, joka asettaa muiden tarpeet omiensa edelle. Jos kuolen rattiin vaikeissa ajo-olosuhteissa, syyttäkää ylimielisyyttäni tai opettajaani, joka haluaa lähteä radalta etuajassa. Jos asettaisimme muiden tarpeet omiemme edelle, emme ajaisi autoa. ”Jos haaskataan / ni haaskataan sit kunnolla”, lauloi Ruger Hauer. Opettajani hermostuu. Huonoa omatuntoani koitan parannella kasvisruualla ja kertomalla asuvani keskimääräistä ahtaammin, vaikka kyse olisikin Helsingin neliöhinnoista. Liukas rata on naurettavan helppo. Uutiset kertovat, että viime aikoina ilmastonmuutosahdistus on lisääntynyt. Kun 50 minuutin rataharjoittelu on ohi, päätän parkkeerata vinoruutuun, jotta pääsen hakemaan leiman todistukseksi harjoituksen suorittamisesta. Hän huutaa: FUCK tää on viimenen paikka jossa sun pitää alkaa mokailla! Sä oot just nyt se tyttö joka ei osaa! Älä tee asioita sillon ku mä oon liukastellu tunnin ilman röökii!!! Se on pahinta mitä opettajani on minulle sanonut. Auto ei osu ruutuun vaan jää kummallisesti poikittain. kuinka monta kuppia kahvia juo päivässä, asuuko kerrostalossa ja montako ihmistä istuu keskimäärin autossasi (kuusi, kyllä, yksi). Kuuntelemme ohjaamossa musiikkia ja puhumme pahaa Antista ja monesta muusta. Kun liioittelin vastaukset, olin ”uhka menneisyydestä”. (Töölön parkkimaksut eivät ole ilmaiset.) Hän syö lihaa, enkä usko, että hän kierrättää biojätteitään. Yhtäkkiä en tajua, mihin suuntaan rattia pitää kääntää. Koen opettajaani kohtaan henkistä alemmuutta kaikessa muussa HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 65. En ole ”vihreä nautiskelija”, olen uhka menneisyydestä, upm Kymmene tutustumassa uteliaana helikopterista käsin neitseelliseen sademetsään, ei ole kauaa tuollainen. ”Eiksulla oo huono omatunto sun ajamisesta jo sun tyttäresikin tähden?” Mitä tuohon nyt vastata. Myi Bemarinsa eteenpäin, sentään. Minua alkaa punastuttaa. En usko, että hän myöskään tietää, miksi hänen pitäisi. UHKA MENNEISYYDESTÄ V egaani ja diesel-eläkeläinen istuvat autossa, ja sieltä, sieltä se on tulossa, Saarikosken kysymys. Niin kuulemma käy usein. Myöhemmin hän kertoo tämän kaiken olleen metaa. Ajan yli neljääkymppiä ”mustalle jäälle”. Sitra on uhka tulevaisuudelle. Minäkin kai koen jotain sellaista, tosin olen ahdistunut niin monesta asiasta, etten aina osaa sanoa, mistä. Jos aletaan moralisoida ja syyllistää, ja syystäkin aletaan, voisi samalla vaatia edes radikaaleja, kaikkien elämää hankaloittavia muutoksia sen sijaan, että yritetään pelastaa maailma vihreällä nautiskelulla, jossa leikimme toisillemme, että kahvin juonnillamme on merkitystä. Se maailma kestää kaksi sekuntia kauemmin kuin maailma täynnä dieseliä juovia menneisyyden uhkia. Se ei tietenkään ole oikea vastaus, mutta nykyisissä parametreissa tulevia sukupolvia kohtaan rehellisempi kuin ”älä mua syytä, join vain ne Sitran tarjoamat kolme kuppia kahvia”. Opettajani kertoo, että häntä ilmastonmuutos ei ahdista eikä hän koe oloaan moraalittomaksi
Hyvii kyssäreit hyvii kyssäreit, opettajani sanoisi.) Tämä predestinaatioopiksi kutsuttu käsitys on niin kätevä siksi, että se oikeuttaa jokaiselle hänen henkilökohtaisen hyvänsä. Ahdistus taas saattaa olla jäänne esiisiemme meihin istutta masta jumalanpelosta. Toton African jälkeen Saarikoski vaatii kuulla Scandinavian Music Groupin Terhi Kokkosen laulavan heinikoista, aitoista sekä nokkosista, ja alan ymmärtää, miksi autossa jutellaan eikä kuun nella musiikkia. Kotikasvatukseni on sen puoleinen, että Beatlesia lukuun ottamatta poppi on paskaa. Se on kapitalismin moottori ja sekulaarin maailman aineeton pyhäkkö, jonka rukoushuoneena toimii Bemari soukkalaisen valkotiili rakennuksen etupihalla. Se alkaa neuvoa Paperi T:tä, käänny seuraavasta liittymästä oikealle, vaikka Paperi T juuri avautui, kuinka se vihaa rivitaloja. Opettajani on oikeassa. Meillähän on käynyt niin, et vuoden aikana oon todellakin innostunut pel lavalakanoista!” S ulla on todella huono musiikkimaku ollaksesi kasvanut musiikin parissa, opettajani sanoo, kun ehdotan auto musiikiksi Toton Africaa. Kaksi ihmistä autossa voivat katsoa eteenpäin… oo varovainen, toi rekka tulee aika lujaa tuolta rampilta… ja puhua tärkeistä asioista. Herran kämmenellä on helppo painaa kaasua, vetää Raybanit silmille ja varata vasurilla lennot lämpimään. Päivänä, jona toivo on vahva, kiihdytän punaisella opetusautollani sataankahteenkymppiin ja pohdin, milloin voisin lentää Kaliforniaan, jossa Joan Didion lääkitsi ahdistustaan ajamalla Losin teitä Corvetella.. Pelko lamauttaa, tasaarvon ihanne tekee henkilökohtaisesta onnesta oikeuttamatonta. Voin lähes valehtelematta kertoa, että ajotuntimme soimaavat omatuntoani ja olen huolissani opettajani tyttären tule vaisuudesta tuhoutuvalla maapallolla. Soita nyt se Toton Africa.” Toton Africa! Olen soittanut Saarikoskelle autoilu aiheisia kappaleita… David Bowien Always Crashing in the Same Car, John Foxxin No-one’s Driving, Chamillionairen Drivin’… koska Saarikosken mukaan autoilulla ja musiikilla on suhde. Näkisitte pääni sisään niin kertoisin teille aforismeja nautinnon mahdottomuudesta… Uskonto kiinnostaa minua, koska tekopyhyys on sen väistämätön synonyymi. Kun Saarikoski haluaa kuulla Paperi T:tä, saa opetusauton navi gaattorikin kyllikseen. Mistä nähdäkseni seuraa, että loogisesti ajateltuna uskominen on turhaa, koska kaikki kääntyy ennemmin tai myö hemmin tekopyhyydeksi. Tästä luonnollisesti seuraa, että mikäli poppia paitsi tässä. (Miksi koitan imitoida opettajani kirjoitustyyliä kun en selkeästi osaa. Elämän epävarmuutta on helpompi sietää, kun ajattelee kaiken olevan korkeimman käsissä. Minua jäytää, että Sitran elintapatestissä meidän molempien status on ”Vihreä nautiskelija”. Sen sijaan, että iloitsisi tuosta suhteesta, Saarikoski haluaa olla ylipainoinen hifihippi Ladassaan 80luvun Seinäjoella. ”Oottekste tyytyväisiä siihen Tempursänkyynne. Tarvittiin uskonpuhdistus, jonka myötä nousseessa kalvinismissa pelko muuttui individualistiseksi var muudeksi siitä, et jos mulla menee hyvin, jumalan täytyy olla just mun puolella. Bemarikirkossaan jumalan nöyrä palvelija muistaa, että ilmastonmuutos ratkeaa, ainakin just mulle. 66 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 SOITA TOTON AFRICA T here’s no-one driving / There’s no-one driving / There’s no-one driving / There’s no-one… ”Vittu mitä paskaa! Mun pää tulee kipeeks. Yksin autossa kaipaa musiikkia, jotta voisi ajatella saman aikaisesti eimitään ja kaikkea. Tällaiselle yksilölle jumala on dippainsinööri, joka keksii miten teknologialla perutaan napajäätiköiden sulaminen. Itse olen samastunut amerikkalaisia karismaatikkoja enemmän körttiläisehköön asenteeseen, jossa hartaasti toivotaan, että jumala ehkä olisi, muttei olla ihan varmoja
Andrei Tarkovskin sanoin: taidetta tarvitaan, jotta tulisimme sinuiksi oman kuolevaisuutemme kanssa. Käsitys, jonka perheestäni sain, ei ole totta edes perheeni mielestä – on myös laadukasta ”kevyttä musiikkia”, joka on terminä niin typerä, että sen käytön voisi lopettaa, ellei musiikiksi kutsuttaisi myös sitä kaikkea luokattomuutta, jota koko ajan tehdään. Tätä kirjoittaessani kuuntelen Schubertin kvartettoa Tyttö ja kuolema. Sen sijaan arvo on jokin yksittäinen, tästä keveydestä nouseva tunne. Varmaankin sen takia haluan kuunnella Africaa autokoulussa. Voiko olla niin, että molempia tarvitaan. Auto sentään liikkuu, toisin kuin omat ajatukset. Kvartettisoitto ei ole lähtökohdiltaan egoistista niin kuin virtuoottiset konsertot suuren orkesterin edessä usein ovat tai suuruudenhullua kuin jylisevä sinfoninen paatos, orkesteri-instituutioidemme lähes viikoittainen viesti suoraan 1800-luvulta, teollistumisen, hierarkisoitumisen ja ylikorostuneen henk.koht. Niin kuin Beethoveninkin, joka vuotta Tyttöä ja kuolemaa myöhemmin sävelsi a-mollikvartettonsa op. VAPAA KUIN SEISOVA VESI A utoiluun liitetään usein vapaus, vaikka aina ei ole helppo hahmottaa, mitä sillä tarkoitetaan. Toisena ohjelmanumerona hän soitti Bachin Preludin ja fuugan cis-molli. Tunnetta, että tuon kurvin vetäisen vauhdilla, nyt tuolta saapuvatkin jo poliisi ja ambulanssi. Ehkä autoiluun liitetty vapaus on sitä, että autossa muut asiat, autoasiat, vievät edes hetken huomion ja olet vapaa siitä ahdistuksesta, joka valtasi mielen, kun istuit auton ulkopuolella etkä nähnyt muuta kuin itsesi.. Tunnetta, kun 30 kilometrin köröttelyn jälkeen moottoritie vihdoin aukeaa ja saa ajaa 120 km/h, eikä sekään hetken päästä tunnu enää miltään. Joskus sitä miettii, että ai klasari menettänyt relevanssinsa – te teitte sen ihan itse. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 67 tai jotain muuta ”kevyttä” musiikkia ylipäätään haluaa kuunnella, ”hyvyys” ei ole mikään arvo. Mitä voimme tietää on että emme tiedä. Olen kvartettoihminen. Minä olen kuitenkin viettänyt aikaa muunlaisen musiikin parissa. Vallitseva tunne oli aikuisuuden odotus. Kun kuulin sen ensimmäistä kertaa Turun tuomiokirkossa, aloin itkeä hallitsemattomasti. Toki Tšaikovski on hienoa edelleen, mutta yleisesti ottaen romantiikka on epäkiinnostavin musiikin historian aikakausista – minä, ego, tunteet, puhun siis nyt 1800-luvun taidemusiikista enkä ystäväni Oskari Onnisen 2010-luvun parhaaksi popkappaleeksi nimeämästä Call me maybestä. Yleensä ne tunteet ovat hyvin banaaleja ja voi perustellusti epäillä, tarvitaanko niitä mihinkään. Jos joku kysyisi minulta, miltä todelliset asiat kuulostavat, kehottaisin kuuntelemaan tämän teoksen. 132. Tuolloin Beethoven oli jo yli 50-vuotias kuuro mies, joka oli ollut kuolla mutta selvisi ja sävelsi tämän teoksen. Se oli yleistä pihalla olon aikaa; potentiaali oli aktualisoitumatta ja käsitys sen suuruudesta ylimitoitettu. Vaivaisena kiitoksena ystävälleni kirjoitan, että Bachin Preludi ja fuuga hänen tulkitsemanaan liikkui pois arkipäivän sotkuista, kaikesta ennakoitavasta. tunneilmaisun aikakaudelta. Schubert oli varhaisromantikko – edellisvuosisadan klassismi piteli vielä hänen suitsiaan. Sen jälkeen voi kuunnella Crumbin Tytöstä ja kuolemasta inspiroituneen kvarteton Black Angels jousille, laseille ja ties mille, josta tuli David Bowien lempiteos. Sellaista musiikkia kuunnellessa on sallittua ajatella, että ainoa oikea ajatus on sanottu antiikissa. Vihaan jälleen verbaliikkaani ja pyydän kuuntelemaan teoksen. (Sen nimi on Heiliger Dankgesang.) Toukokuussa olin kuuntelemassa ystäväni pianodiplomia. Nykyään Africa tuo mieleeni ensimmäistä kertaa tapahtuvat asiat. Itken kolmannen osan kohdalla vielä nykyäänkin. Toton Africaa kuuntelin teininä yhdessä yläastekaverieni kanssa. Ja kun auto liikkuu, se joutuu tilanteisiin, joihin pitää reagoida. Onko se kuolevaisuuden hyväksymistä vai pakenemista. Vai onko vapaus vain se hetki, kun suljet auton oven, käynnistät moottorin ja olet hetken tilassa, jossa kukaan ei vaadi sinulta mitään ja voit olla pettymys vain itsellesi. Niitä on koko ajan vähemmän. Ei ole sattumaa, että teininä Tšaikovski oli lempisäveltäjäni
Minulle kävi ehkä ajamisen kanssa samoin. Sanon, että siitä tuli mieleen laimennettu versio Sianhoito-oppaasta. Vastaan, että minäkin olen polttanut. Sä oot oppinut ajamaan autoa, opettajani tokaisee erään kerran kääntyessämme kohti parkkipaikkaa Haukilahdessa, enkä kehtaa myöntää, kuinka paljon olen kaivannut tätä koulusta tuttua tunnetta, opettajan kehuja, ymmärrystä siitä, että on oikeasti oppinut jotain uutta. Artikkeli julkaistiin kaksi vuotta ennen kuin aloin seurustella poi kaystäväni kanssa. Opettaja sanoo, että tämä ei nyt ole hyvä puheenaihe. Entä tatuoinnit, ei varmaan ole. Voi olla, että kohta minulla on myös koira. En osaa jarruttaa järkevästi, en tarkkailla nopeus rajoituksia, en liittyä liikenteeseen. Minulla on omistusasunto, poikaystävä, työpaikka ja liikuntaharrastus. Totta kai suvereniteetin tunne vaikuttaa olemiseemme autossa. Artikkelissa kerrotaan, että jutun kohde ajaa Bemarinsa jalkakäy tävälle. Olen siitä uskomattoman onnel linen. Kunnes osaan. Ajotunnit ovat ensim mäinen kerta vuosiin, jolloin en ole ajatellut moneen hetkeen mitään muuta kuin ajamista. Tässä elämä on, auton ja kallion väliin jäävässä ilma kaistaleessa, refleksiksi muuttuneessa ratinkäännöksessä. Olinko jo kertonut sulle mun syömishäiriöistä. Olen kertonut kaikista muistakin eksistä, sellonsoi ton minulle aiheuttamista traumoista ja klassisen musiikin sairaista piirteistä; siitä, etten ole varma haluanko lapsia vaikka samalla pelkään, etten voi saada niitä, yleisestä näköalattomuudesta, sitou tumiskammosta, kateuden tunteistani, kuolemista ja suruista. En osaa kääntyä, en liikennesääntöjä, ennakointia, vilkkujen käyttöä, välillä edes vasenta ja oikeaa. Opettajani vastaa, että Sianhoito-opasta kirjoittaessa kaikki oli teeskentelyä muutenkin. Kerron, että tämä johtuu varmaan kolmenkympin kriisistä. Hän kertoo, ettei välttämättä osaisi enää kaikkia tuol loin käyttämiään käsitteitä. Ja oppi. Toisin kuin autoilu. Kokeiltuani tajusin, että kuuluu. Puhumme kirjoista ja niiden tekijöistä; Merete Mazzarellasta, Matti Pulkkisesta ja Miki Liukkosesta, joka kirjoitti Parnassoon pamfletin suomalaisen kirjallisuuden surkeudesta. Minä taas kysyn opettajalta, eikö hän koskaan mieti tupakoinnin haittoja terveydelleen. Pulkkisesta tuli uuden harras tuksensa myötä notkeampi kuin koskaan, minä saan korkeintaan peräpukamia. Hyvinkäällä Riihimäki taivutetaan ”Riihimäessä” ja jotkut hetket ovat sellaisia, joissa alkaa vihata vääristä syistä. Usein opettaja nauraa jutuilleni. Saarikoski toivoo itselleen uskollisena ajotut kintonsa vastaanottajaksi naista ja siinähän Sirpa jo seisookin. Tuntuu kuin hän kehuisi minua. Jooga on liian hidasta ja turvallista. Saarikoski, yksin maailmaan heitettynä. EPÄMUKAVUUS ALUEELLA LIIAN EPÄMUKAVAA H yvin se menee, hyvin se menee. Sinulta puuttuu auto, opettajani sanoo. Olen kertonut opettajalleni eksästä, joka toivoi, että minulla olisi isommat tissit. Autoilu on tuntunut asialta, joka ei kuulu minulle. Todella hienosti kerrottiin rivien välistä, ettei kohde osaa taskuparkkeerata, opettaja sanoo. Opettaja kysyy ahdistuksestani. Puhuminen on helppoa, koska ei tarvitse katsoa silmiin, ei ala punastuttaa, voi tokaista jotain ja sitten meinaakin jo ajaa motarilla päin kalliota. Kerran opettajani kehuu erästä poikaystäväni vanhaa artikkelia. Ajatus on käsittämätön. Riittääkö, jos autoilu notkistaa mieleni. Ei ole pakko kertoa. Eikä edes Hannuksenpeltoon, vaan Hyvinkäälle, koska koko Espoo sai ylioppilaslahjaksi auton. Opettajani nauraa todella räkäisesti, vittu kolmenkympin kriisi, ja kertoo, että hänen mielestään ahdistukselleni on selkeä syy. Tässä lehdessä aiemmin julkaistussa twerkkausartikkelissaan Riikka Pulkkinen kertoi, kuinka ei tiennyt, että hänen kehonsa tai puisi moiseen, kunnes kokeili. Paatunut vakavikko, Suomen tylsin exnuori saa Suomen ykköshumoristin nauramaan! Elämä on vitsi! Tai sitten opettaja saattaa kysyä, tykkäänkö kokata. En tiedä, missä vaiheessa me aloimme puhua, mutta me aloimme. 68 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 O len käsittänyt, että ihmiset käyvät joogatun nilla päästäkseen irti omista ajatuksistaan. Opettaja yllät tyy: ei olisi uskonut! Hän kertoo tiedon ilahduttavan, enkä oikein ymmärrä, miksi
On peruutettava ruutuun, Sirpa ilmoittaa. Jutussa esiintyvien työntekijöiden nimet on muutettu. Hänen käyttämillään sitaateilla on juurensa todellisuudessa. Nyt peruutetaan ruutuun, Sirpa toistaa. Odotan koko ajan, että menisimme McDonald’sin tasaarvoiseen risteykseen, jossa selviämistä olemme opettajani kanssa harjoitel leet monia kertoja, mutta ajammekin takaisin Ajovarman pihaan. Autossa Sirpa kuulustelee, miten auto toimii. Avaan auton oven. Ostaessaan hän luuli niitä harmaiksi. Parkkeeraan vinoon. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 69. Hyvin se menee, hyvin se menee. Jyrki Lehtola on ammatiltaan käsikirjoittaja. Tämän ei pitäisi olla sellainen hetki. Kymmenen metrin päässä opettaja nousee keinusta. Onko se ruudussa, Sirpa kysyy. Tässä autossa ei koskaan ole ollut näin hiljaista. Miksei kuulakärkikynää voi kumittaa. Ne eivät vielä tiedä maailman olevan paikka, jossa kannattaa aina kantaa mukanaan surunappia. Ihmiselämä koostuu tilanteista, joissa määräävänä tekijänä on tuntemattoman yksilön mielivalta ja se, kuinka pettyneenä tämä aamulla heräsi. Sitten ajokoe alkaa. Nuo tilanteet ovat tarpeellisia muistutuksia siitä, ettei kannata liikaa juopua oikeudenmukaisuuden harhasta, ja mielivaltaan on syytä valmistautua jo etukäteen surunapeilla ja muilla narratiiveilla. ihmistä, josta ei tiedä mitään, vittu me kuollaan kaikki Hyvinkäässä. Sonja Saarikoski on ammatiltaan toimittaja. Ajamme hyvinkääläisillä pientaloalueilla. En sano mitään. Hyvin se menee, hyvin se menee. On kuljettajan tehtävä tietää, Sirpa sanoo. Olet siis täydellinen. On mutta vinossa, vastaan. Vaikka halveksiikin näkökul miensa rajoittamista siihen, että oikea on oikealla ja vasen vasem malla, Saarikoski osaa ajaa erittäin hyvin. Minua varten täällä ei tarvitse tehdä yhtään mitään, sanoo Sirpa. Sirpa käskee parkkeeraamaan ruutuun. On tullut kesä: hänellä on sortsit ja uudet vaaleanpunaiset kesä kengät. E nnen ajokoetta mietin erilaisia skenaarioita. Ratio naalinen minäni sanoo, että osaan ajaa, mutta ainoa kuva, joka päähäni tulee, on minä itkemässä. Autokoulujen työntekijöille ei kerrottu, että harjoituksiin ja kokeisiin osallistuja on toimittaja. Kolmen autosta nousun jälkeen auto on ruudussa. ajokokeesta”. Tämä on journalistin ohjeiden mukaan sallittua, jos tietoja ei muuten ole mahdollista saada ja aiheella on yhteiskunnallista merkitystä. Tulee taas hiljaista. En ymmärrä, mitä itsearvioinnilla tarkoitetaan. Tuulilasin läpi näen opettajani, joka istuu puisessa pihakeinussa. Jostain syystä ajattelen, että opettajani halaa minua ja haukkuu ajotutkintoni hylkääjän tyhmäksi kans sani. . Aluksi inssin vastaanottaja Sirpa pakottaa minut tekemään itse arvioinnin ”1. Saarikosken suorittaessa ajokoettaan Hyvinkään molemmilla kaduilla mietin, jäikö jotain opettamatta, jotain tekemättä. Hyvä, Sirpa sanoo. Olisiko pitänyt ostaa surunappi, kiinnittää se muutenkin mustiin pukeutuneen Saarikosken paitaan ja toivoa ajotutkinnon vastaan ottajan kysyvän siitä jotain. Haluat ko, että parkkeeraan uudelleen. Sirpa kättelee minua. Kerran kysyn, olihan nopeusrajoitus tässä 40. Mutta enää hän ei ole minun opettajani. Tosin niin ovat osanneet nekin, joiden teiniviikset värisevät vieläkin oikeusmurhista Moto netin pihoilla pitkin Suomea. Opetusauto vuokrattiin Autoverkkokaupasta. Hänen käyttämiensä sitaattien sisältö on totta ja referoidut keskustelut on käyty. ”Suurta surua ollut, mutta kyllä mä selviän, haluatko että tasku parkkeeraan tuon rekan alle?” Hyvin se menee, hyvin se menee. Enhän minä vielä tiedä, miten koe tulee menemään, koitan sanoa ja merkitsen kaikkeen parhaan mahdollisen arvosanan. Viiden minuutin jälkeen minut käsketään Smarketin pihaan. Se kolahtaa viereen parkkeeratun Mersun sivupeiliin. Voinko mieluummin peruut taa pois ruudusta, kysyn. Pitäisikö rupatella: onko Sirpa ollut näissä hommissa jo pitkään, onko tosiaan niin, että ruutuun peruuttaminen on turval lisempaa kuin sieltä pois peruuttaminen, onko elämä Hyvinkäällä kivaa. kysyy Sirpa
TeksTi JANNE AROLA kuvaT ANtti vEttENRANtA 70 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018. Hän on myös keskustalainen ministeri, joka kaatoi hallituksen perhevapaauudistuksen. 70 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 Liberaa lih ko Annika Saarikko on koulutettu kaupunkilainen, feministi ja 3-vuotiaan pojan äiti
Mutta Saarikolle asiassa oli toinenkin ulottuvuus. Saarikko hoiti Aarnia kotona ensimmäiset viisi kuukautta. Keskusta oli esitellyt oman perhepakettinsa joulukuussa 2016. S aarikkoa pidetään ainakin keskustan riveissä liberaalina politiikkona. Sitten kotiin jäi hänen nykyisin valtiovarainministeriön virkamiehenä työskentelevä puolisonsa Papunen. ”No, se soittaa mulle takaisin tai yritän hetken päästä uudestaan.” Sitten Saarikolle tulee mieleen vielä yksi tärkeä asia. Hän viittaa myös tilastoihin, joiden mukaan nykyisessäkään perhevapaamallissa jopa 20 prosenttia miehistä ei käytä päivääkään isille kiintiöidyistä 54 isyyslomapäivästä. Hän istuu ministeri-Bemarin nahkaverhoillulla takapenkillä ja miettii kuumeisesti, mitä pitää vielä tehdä ennen haastattelun aloittamista. Keskusta ei ollut suunnitellut uudistuksen toteuttamista vielä tällä vaalikaudella mutta taipui viime elokuun budjettiriihessä julkisen paineen ja kokoomuksen innon vuoksi. Niinpä perheja palveluministerinä toimi viime vuoden heinäkuuhun asti Juha Rehula. Tässä mielessä Saarikon perustelut vaikuttavat ristiriitaisilta: työttömien patistaminen töihin onkin hyväksi, mutta lasta kotona hoitavien äitien ei. Saarikko jättää kuitenkin mainitsematta, että laskelma on staattinen. Se ei keskustalle sopinut. Yhteistä mallia ei valitettavasti löytynyt.” Uudistusta valmistellutta ministeriryhmää johtanut Saarikko oli edellisenä perjantaina ilmoittanut julkisuuteen kaatavansa hankkeen. Edellisten parin vuoden aikana puolueet ja etujärjestöt olivat kilvan esitelleet omia mallejaan, joiden avulla isien osuutta perhevepaista saataisiin lisättyä ja äitien työllisyysastetta parannettua. Saarikko tiesi, että reunaehdot olivat tiukat: valtion kustannuksia ei saisi lisätä muualla kuin varhaiskasvatuksessa, mutta kotihoidon tuki ja mahdollisuus hoitaa lasta kotona kolmeen ikävuoteen saakka pitäisi säilyttää. Se ei ota huomioon käyttäytymisvaikutuksia eli pätee vain, jos perheet eivät reagoi millään tavalla kannustimien muuttumiseen. Tiedossa on sakkoja. Perhevapaauudistusta valmisteltaessa hän ajatteli omaa tilannettaan akateemisesti koulutettuna, kaupungissa asuvana perheenäitinä, jolle sukupuolten tasa-arvo on tärkeää. Lopputulemana oli liian suuri riski pienituloisten perheiden taloudellisen aseman heikkenemisestä.” Kyse oli ennen kaikkea siitä, että isien ansiosidonnaisia vapaita olisi lisätty äitien kustannuksella. Nyt mummo ei kuitenkaan vastaa. Päätös sai aikaan kritiikkiryöpyn joka puolelta poliittista kenttää. Siitä lähtien Saarikko on soittanut joka päivä mummolleen. Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa hän perusteli, että perhevapaiden uudistaminen olisi vaatinut toteutuakseen lisärahaa, jota ei kuitenkaan ollut näköpiirissä. Siis paikallispoliitikkojen kapina hallituksen junttaamaa jättimäistä rakenneuudistusta vastaan. Talossa asui myös Saarikon isä, joka kuoli yllättäen viime vuonna. Saarikon jaloissa on kassillinen kirjoja, joiden eräpäivä oli viikko sitten. Sitä ennen pitäisi ehtiä hakea Turun-kodista papereita ja käydä kirjastossa. Juhlassa hänen seuranaan olivat oma äiti, anoppi ja 84-vuotias mummo, joka matkusti illalla bussilla Helsingistä Varsinais-Suomeen Oripäähän ja ajoi sen jälkeen autollaan parinkymmenen kilometrin päähän kotiinsa. ”Nyt mä muistan, että mun pitää soittaa mummolle”, Saarikko havahtuu. Vielä suurempi joukko miehiä jättää käyttämättä kumman tahansa vanhemman. Se haluaa pidentää isille kohdennettujen sekä vanhempien vapaasti valittavien ansiosidonnaisten perhevapaiden määrää mutta pitää äitien ansiosidonnaiset vapaat ennallaan. Ministeriauton määränpää on Saarikon kotikaupunki Turku, jossa kaupunginvaltuusto kokoontuu illalla keskustelemaan mistäpä muusta kuin sote-uudistuksesta. helmikuuta kello 21.08, kun hallituksen trioministerit Sipilä, Orpo ja sinisten Sampo Terho tviittasivat synkronoidusti: ”Perhevapaauudistusta ei toteuteta tällä vaalikaudella. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson kutsui ratkaisua hallituksen uusimmaksi flopiksi ja RKP:n puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson täydelliseksi mahalaskuksi. Aktiivimallinkin tarkoituksena on etuuden leikkauksella uhkaamalla saada ihmiset aktivoitumaan työnhaussa. Sellaiselle ihmiselle isien osallisuuden lisäämisen pitäisi sopia yhtä mutkattomasti kuin viikonloppuloma Berliinissä. Saarikon mielestä vanhempainvapaissa aktivointi ei kuitenkaan toimi yhtä hyvin kuin aktiivimallissa, koska kyse ei ole vain taloudellisiin kannustimiin reagoimisesta vaan arvovalinnoista. Perhevapaauudistusta tuntuivat haluavan kaikki. ”Ryhmä Hau, Tassut tömisemään luettiin noin 60 kertaa.” Kun keskusta vuonna 2015 voitti eduskuntavaalit ja Juha Sipilästä leivottiin pääministeri, myös puolueen varapuheenjohtajana pitkään toiminut Saarikko haluttiin valtioneuvostoon. ”Loppuvaiheessa pöydällä oli varmaan 20 palikkavaihtoehtoa, joita yritettiin järjestellä niin, että mikä kenellekin poliittisesti käy ja mikä ei. Se sinetöityi maanantai-iltana 12. Nämä tavoitteet mielessään Saarikko lähti vetämään perhevapaauudistusta. Mummo asuu maalaistalossa, joka on nykyään Saarikon ja hänen miehensä Erkki Papusen nimissä. ”Mietin, että soitanko mummolle vai Martti Hetemäelle, niin valitsen nyt mummon kiireisempänä.” Edellisenä päivänä Saarikko jakoi virkansa puolesta äitienpäivän ansiomitaleita Säätytalolla. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 73 A nnika Saarikko käy kierroksilla. Hän huikkaa kuljettajalleen, että ennen kaupunginvaltuuston kokousta hänellä on tapaaminen Turun kaupunginjohdon kanssa. Kirjat ovat Saarikon 3-vuotiaalle Aarni-pojalle: Tatuja ja Patuja, Miinoja ja Manuja, Postimies Pateja. Aarni oli kuitenkin syntynyt loppuvuonna 2014, eikä Saarikko halunnut hypätä ministerin työhön lapsen ollessa niin pieni. Suunnilleen samasta asiasta on kyse hallituksen tammikuussa voimaan junttaamassa aktiivimallissa, jota Saarikko sanoo kannattavansa – tosin hänen mielestään myös vapaaehtoistyö pitäisi laskea aktiivisuudeksi. ”Hyvää tahtoa oli hirvittävästi”, Saarikko muistelee valmistelun aloittamista työhuoneessaan sosiaalija terveysministeriössä Turun-keikkaa seuraavana päivänä. Vanhempainvapaat jaettiin tasan. Näillä ehdoilla puolue olisi valmis alentamaan kotihoidon tuen tasoa yli 2-vuotiaan lapsen kanssa kotona olevilta vanhemmilta. Vireillä on ”vähän samanlainen keissi kuin mitä Vapaavuori vääntää Helsingissä”. V anhempainvapaisiin liittyy myös 34-vuotiaan Saarikon poliittisen uran näkyvin vastoinkäyminen. Saarikko viittaa sosiaalija terveysministeriön julkaisemaan laskelmaan, jonka mukaan eräässä loppuvaiheessa esillä olleessa mallissa jopa kaksi kolmasosaa perheistä olisi menettänyt perhe-etuuksia nykytilanteeseen verrattuna. On toukokuun puolivälin maanantai, lämpötila lähes hellelukemissa. ”Erityistä työllistämiseen liittyvää tukea” taas pitäisi keskustan mielestä maksaa 2–3-vuotiasta lasta kotona hoitaville isille tai äideille, joilla ei ole työtä johon palata. Ministerityöryhmässä istunut kokoomuksen opetusja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen tviittasi pettyneenä: ”Tasa-arvo vaatii tekoja, rohkeutta.” Sen voi laskea piikiksi Saarikolle, jonka vastuulla hallituksessa ovat myös tasa-arvoasiat
Mulla ei ollut edellytyksiä saada puoluetta sellaisen mallin taakse, joka on maalattu perhe-etuuksien leikkauksiksi”, Saarikko muotoilee. Se luotiin 1980-luvulla tulonlähteeksi maaseudun äideille, joilla ei ollut mahdollisuutta tai halua viedä lapsiaan päiväkotiin. Puoluet ta seitsemän vuotta johtanut pääministeri Matti Vanhanenkin oli saanut tarpeekseen negatiivisesta julkisuudesta ja päättänyt jättää paikkansa kesäkuun alussa pidetyssä puoluekokouksessa Lahdessa. Neuvottelujen kulusta perillä oleva kokoomuslainen hallituslähde sanoo, että raha ei noussut kynnyskysymykseksi missään vaiheessa perhevapaauudistuksen valmistelua. ”Se oli käsin kosketeltava hetki ja liikuttavimpia, mitä olen lapseni kanssa elänyt”, sanoo Saarikon äiti Marita Lahtonen, joka istui yleisön joukossa. Myöhemmin äänestyksessä Saarikko valittiin varapuheenjohtajaksi yhdessä Tuomo Puumalan ja Timo Kauniston kanssa. Samaan aikaan erityisesti keskustanuorten riveistä yllytettiin sosiaalija terveysministeri Liisa Hyssälän erityisavustajana toiminutta Saarikkoa pyrkimään puolueen varapuheenjohtajaksi. ”Viimeisen viikon aikana, kun iltamyöhään asti soiteltiin puheluita ja kyseltiin eri osapuolilta kantoja, heillä oli tiukat ehdot, joista he eivät suostuneet liikkumaan piiruakaan. Hänellä on neuvotteluista eri näkemys kuin kokoomuslaisten julkisuuteen tuoma. Yleisö räjähti suosionosoituksiin. ”Käytännössä uudistus kaatui siihen, että kotihoidon tuen porrastus ei sopinut keskustalle.” Juuri kotihoidon tuesta on keskusteltu julkisuudessa paljon. Hän sanoi puun olevan myös sukupuu, jonka oksilla istuvat kaikki sukupolvet. Yleensä kannuksia hankitaan ensin kansanedustajana, ja menee pidempi aika, että keskustan piirissä nousee tunnetuksi kasvoksi”, sanoo Saarikon pitkäaikainen ystävä Tuomas Vanhanen, joka toimii kuntaja uudistusministeri Anu Vehviläisen erityisavustajana. Saarikon puhe iski vaikeuksista kärsineen puolueen pitkäaikaisiin kannattajiin. ”Tämä on arvojeni koti. ”Arkitodellisuuteen nähden esillä olleet mallit olivat liian kunnianhimoisia”, Saarikko sanoo. Ei ole salaisuus, että kotihoidon tuki on keskustalaisille erityistärkeä tukimuoto. ”En tiedä, miten tulin edes suostuneeksi ehdolle”, hän muistelee nyt. Hän oli tullut politiikkaan mukaan kuutisen vuotta aikaisemmin Turun keskustaopiskelijoissa. Erityistä tuskaa aiheutti juuri kotihoidon tuen syvälle paalutettu asema keskustassa. Saarikko kertoi haluavansa olla rohkean keskustan uusi ääni, joka palauttaa ilon puolueeseen. En halua olla vaihtoehto, haluan olla mahdollisuus.” Jälleen aplodit, nyt aiempaa riehakkaammat. päivänä Saarikko kipusi Lahden Suurhallin lavalle 4 000 puoluetoverinsa eteen pitämään esittelypuheensa varapuheenjohtajavaalia varten. 74 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 käytettävissä olevia päiviä. Hän pyysi neuvottelujen kuluessa palautetta niin puoluevaltuustolta, eduskuntaryhmältä, keskustaväelle suunnatusta kenttäkyselystä kuin nuorisoja opiskelijajärjestöiltä. ”Voisiko tänään, hyvät ystävät, olla tulevaisuuden ensimmäinen päivä”, hän kysyi lopuksi. Hän nousi puhujapönttöön, asetti mikrofonin oikealle korkeudelle ja aloitti: ”Rakkaat aatesisaret ja veljet, Urhot ja Kertut, tämä on hieno hetki.” Hän vertasi keskustaa puuhun, jonka ovat istuttaneet alkion aikalaiset ja joka juurtui syvälle viljavaan maahan. Hän oli ehtinyt toimia myös ulkomaankauppaja kehitysministeri Paavo Väyrysen lehdistöavustajana sekä Hyssälän seuraajan Juha Rehulan erityisavustajana. Silti Saarikko piti itseään noviisina. ”Tuli sellainen olo, että en loppumetreillä löytänyt riittävästi tukea uudistukselle. ”Hän kävi läpi varmaan kaikki mahdollisuudet ja henkilöt, joista olisi voinut löytyä korvaava ratkaisu. Siksi keskustan kentän ääni soi Saarikon korvissa poikkeuksellisen voimakkaasti. Moni pyyhki kyyneleitä poskiltaan. ”Se oli ilman muuta poikkeuksellista. Saarikko oli 26-vuotias nuorisopoliitikko, jota ei tunnettu erityisen hyvin edes omassa vaalipiirissä Varsinais-Suomessa. Annika Saarikko on suuri Juha Tapio -fani, mitä hänen puolisonsa Erkki Papunen pitää hieman nolona.. ”Enemmän kyse oli siitä, uskalletaanko malliin tehdä muutoksia”, lähde sanoo. Saarikko oli saanut puolueessa huomiota perustamalla nopeasti kasvaneen alkiolaisen Kerttu-verkoston, jonka tarkoituksena on tukea naisia luottamustoimissa ja työelämässä. Tukka heiluu tuulessa, mutta päätä ei huimaa.” Ensimmäiset väliaplodit. Myös Saarikon lähipiiri oli vaikuttunut. Palkansaajien tutkimuslaitos julkaisi toukokuun lopussa laajaa huomiota saaneen tutkimuksen, jonka pääteesi oli, että 1–2-vuotiaille lapsille varhaiskasvatukseen osallistuminen on parempi vaihtoehto kuin pelkkä kotihoito. Saarikon erityisavustaja Riikka Pirkkalainen oli Saarikon läheisin työtoveri uudistuksen valmistelussa. Silminnähden hämmentyneen Saarikon hymy leveni entisestään, ja hänen oli pidettävä pieni tauko ennen puheen jatkamista. Oliko se mun valinta. Julkisuuteen kuitenkin annettiin saman tien mielikuva, että olisi ollut tahtoa ja neuvottelukykyä.” Eräs Saarikkoa hyvin tunteva lähde kuvailee perhevapaauudistuksen keskeyttämisratkaisun olleen Saarikolle ”helvetin kivulias”. Kyllä mä kannan siitä vastuun. Vaalirahakohu ja useat tappiolliset vaalitulokset painoivat. Sitten sanat alkoivat putoilla entistä painokkaampina. Mutta kun raja tulee vastaan, se tulee vastaan.” A nnika Saarikko nousi parrasvaloihin vuonna 2010 keskustan ollessa alamaissa. Kotihoidon tuki taas vähentää tutkimuksen mukaan äitien työllisyyttä, pidentää lasten kotihoitojaksoja ja lisää neuvolassa ilmeneviä kehitysongelmia lapsilla. ”Itse istun puussa tyttärien oksalla ja yritän katsoa kauas. ”Jos olen rehellinen, harva uskoi valintaani, en edes minä itse.” Kesäkuun 10
Olen ajatellut, että jos tää nyt pitää hoitaa, niin kyllä mä varmaan voin. Mutta ei Saarikolla ollut aikaa seurata uutisia. Saarikko ei omien sanojensa mukaan ole hakemalla hakeutunut mihinkään tehtäviin. Hänen tulevaisuudenhaaveensa liittyvät ensisijaisesti muihin asioihin. Kaikesta voi kuitenkin myös päätellä, että politiikka ei ehkä ole Saarikolle elinikäinen työ. Lapsena Saarikko toimi seurakuntanuorissa ja on myöhemminkin puhunut hengellisyydestään – hän on suuri Juha Tapio -fani, mitä hänen puolisonsa Erkki Papunen pitää hieman nolona. Puolueen sisällä hänellä on ollut nostetta ja tukijoita erityisesti vahvojen keskustanaisten piirissä. Vanhemmat erosivat, kun Saarikko oli 4-vuotias. Puolessavälissä matkaa Saarikko tavoitti mummonsa puhelimitse ja sai tietää, että edellispäivän kotimatka oli sujunut hyvin. Annika jäi asumaan äidilleen, mutta välit isään ja isän puolen sukuun säilyivät läheisinä. Kun puhe kääntyy kesäkuussa järjestettävään (ja tämän lehden ilmestyessä jo pidettyyn) keskustan puoluekokoukseen, jossa Juha Sipilä mitä todennäköisimmin hurrataan jatkokaudelle keskustan puheenjohtajana, Saarikko menee ainoan kerran haastattelujen aikana poliitikkomoodiin. A inakaan kovin arvoliberaaliksi puoluetta ei ehkä kuitenkaan voi kutsua. Takametsien keskustalaiset ja väyrysläiset sen sijaan potkitaan ulos puolueesta. Sisällä kolmen huoneen ja keittiön asunnossa ministeri viipottaa makuuhuoneeseen tonkimaan kaappeja. Keskustan sisäisissä valtataisteluissa vaaka kallistui hetkessä monta piirua vapaamielisempään suuntaan. ”Se oli kielikuvallisesti vahva puhe, vaikken siinä sanonut oikein mitään. ”Ja onhan se imartelevaa, jos joku pyytää. Lisäksi hänellä on monien kadehtima kyky ”käydä unessa”. Saarikko hyppää ulos ja astelee puutalorakennuksen pihapiiriin. Loppumatkasta hän listasi elämäänsä eniten vaikuttaneita tapahtumia: maaseudulla kasvaminen, vanhempien avioero, pitkäjänteiset ystävyssuhteet, politiikkaan lähteminen, Papuseen rakastuminen sekä lapsen syntymä ja kasvattaminen. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 75 Saarikko myöntää puoluekokouspuheen vaikuttaneen merkittävästi hänen poliittisen uransa kehkeytymiseen. Saarikko nukahtaa halutessaan muutamassa sekunnissa ja herää kymmenen minuutin kuluttua täynnä virtaa. Saarikon äiti työskenteli palvelupäällikkönä Osuuspankissa ja isä muun muassa kettutarhayrittäjänä ja kuorma-autonkuljettajana. Täällä mä olen jotenkin enemmän rauhassa, ja tuntuu, että tämä on henkisesti enemmän oikea koti.” M atkalla kohti Turun kaupungintaloa on sopiva hetki puhua vielä tulevaisuudesta. Perhe asuu Turussa tällä hetkellä lähinnä viikonloppuisin. Analyysin ja pohdinnan paikka tulee myöhemmin. Saarikon valinnan kanssa samassa kokouksessa keskustan uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Mari Kiviniemi ja puoluesihteeriksi vaalirahakohuissa ryvettyneen Jarmo Korhosen tilalle Timo Laaninen. Makuuhuoneessa pyykit kuivuvat telineellä. Mummo puolestaan ihmetteli, että Saarikko ei ollut kuullut päivän poliittista uutista: Paavo Väyrynen saa sittenkin palata eduskuntaan. Hän haluaisi esimerkiksi isomman perheen sekä aikaa harrastuksille. Ministeriyttäkin hän on ajatellut ennemmin yhtenä projektina muiden joukossa. Lisäksi Saarikko muistuttaa, kuinka hänen miehensä on mahdollistanut keskittymisen ministerin työhön. Imagomielessä Saarikko on oikeastaan kaikkea sitä, mitä mielikuvat kepulaisuudesta eivät ole: nuori, liberaali ja korkeakoulutettu nainen. Lisäksi on muita mietityttäviä asioita, joita kärsimättömänä luonteena tunnettu Saarikko ei ole ehtinyt vielä kunnolla käsitellä. Huomaan löytäväni itseni usein sellaisista jutuista”, Saarikko sanoo. ”Tuen Juhaa, koska puolueella ei ole mitään muuta hengissäpysymisen vaihtoehtoa kuin tukea sitä, joka kulloinkin on vallassa”, Saarikko sanoo. Asiat vyöryvät ministerien eteen, ne ratkaistaan nopeasti, ja sitten hypätään seuraaviin. Esimerkiksi vuonna 2014, kun eduskunnassa äänestettiin sukupuolineutraalista avioliittolaista, Saarikko oli yksi kuudesta keskustalaisesta, jotka äänestivät lain puolesta. 30 keskustalaista äänesti vastaan. ”Olisi kohtuullista, että hän saisi ihmisiltä uuden mahdollisuuden ottaen huomioon miten onnistunutta tulosta hallitus on tehnyt Suomen kannalta.” ?. ”En osaa vielä sanoa, miten isän kuolema vaikuttaa, koska on niin pakahduttava ikävä.” Bemari pysähtyy hiekkatien laitaan. Pihassa on puinen keinu, jollaisia näkee lähinnä maalaistalojen pihoissa. ”Velvollisuudentunnosta. ”On ihan etuoikeutettua päästä välillä pois Helsingistä ja työrumbasta. Saarikko aikoo kuitenkin asettua ehdolle eduskuntavaaleissa ja tavoitella puolueelleen paikkaa hallituksessa. Suurta sanomaa ei ollut, mutta sanomisen tapa vaikutti.” Saarikon poliittinen menestys jatkui myös eduskuntavaaleissa 2011, vaikkakin täpärästi: hän sai 11 ääntä Kaunistoa enemmän ja pääsi ensiyrittämällä kansanedustajaksi. Pitäisi löytää isän vanhoja papereita. Viime aikoina Saarikko on joutunut olemaan huolissaan esimerkiksi äidistään, jonka vuosikymmenien takainen rintasyöpä uusiutui viime vuonna. Esimerkiksi Korhonen on myöhemmin mediassa ja kirjoissaan syyttänyt keskustan liberaalisiipeä ajojahdista ja väittänyt, että vaalirahakohua käytettiin tekosyynä puheenjohtajan ja puoluesihteerin vaihtoon. Viime vuoden marraskuussa hän sanoi Ylelle, että keskustassa valtaa käyttävät nyt vapaan kasvatuksen liberaalit. Saarikon ja Papusen työt ovat pääosin Helsingissä, samoin Aarnin päiväkoti. Ollut vain käytettävissä, jos on pyydetty. Ja tietysti maalaisromantiikkaa henkivästä asunnosta löytyy myös keinutuoli. M aanantain ministerikyyti saapuu Turkuun hieman ennen neljää iltapäivällä. Saarikon juuret ovat syvällä keskustan kannatuksen ytimessä. Ilme vakavoituu, olemus tiukkenee ja rento puheenparsi vaihtuu yleiskieleen ja omien puolustamiseen. Hän on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa varsinaissuomalais-satakuntalaisilla pikkupaikkakunnilla Alastarolla, Oripäässä ja Vampulassa. Turha väittää, ettei sellainen imartelisi.” Tällä hetkellä näyttää gallupien valossa siltä, että keskusta ei jatka ainakaan pääministeripuolueena seuraavien eduskuntavaalien jälkeen. Saarikkoa ovat neuvoneet ja kannustaneet esimerkiksi Eeva Kuuskoski, Sirkka-Liisa Anttila, Liisa Hyssälä, Anu Vehviläinen ja Paula Lehtomäki. Narisevalla puulattialla on legoja ja television edessä pienoisjunarata. Saarikossa on myös aimo annos juurevaa kepuemäntää: vieraille on aina oltava tarjottavaa, mieluiten itse alusta asti tehtyä. Ja sitten on isän kuolema. Jossain vaiheessa on Saarikon vuoro löysätä tahtia
Simone halusi ymmärtää, miksi katu partio on syntynyt, ja keitä sen jäsenet oikein ovat. 76 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 Valokuvaaja Silla Simone saavutti Soldiers of Odin -katupartio järjestön luottamuksen ja pääsi kuvaamaan heidän elämäänsä. Silla Simone Soldiers of Odin & vieras. Kuvat ovat Simonen kirjasta Soldiers of Odin & vieras
Eihän #MeToo:ta voi välttää. Täältä kuitenkin puuttuivat perinteet eikä ”kirjoittavia voimiakaan” löytynyt. Siitä ei ole enää jälkeäkään. Aiheet näyttävät jakavan sukupolvia. Oletko seurannut keskustelua. Vaikkapa Brigitte Bardot pitää #MeToo:ta joutavana ajojahtina. #MeToo-liikkeestä hänelle tulee mieleen junan vaunujen ohjetaulu 1950-luvulta. 88 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 TeksTi juhani karila kuva jussi särkilahti Tällä hetkellä kulttuurielämässä tuntuu olevan kaksi puheenaihetta yli muiden: #MeToo ja kulttuurinen omiminen. Melko viljeltynyt elitisti. Luin vasta sanomalehdestä haastattelututkimuksesta, jonka mukaan nuorison esikuva numero yksi on oma äiti. #MeToo, josta puhut, on naisten ja miesten välinen ristiriita. Johdattelevasta kysymyksestäsi huolimatta sanoisin, että ristiriitaa ei ole. Sivistysliike, joka PEKKA TARKKA , kirjallisuuskriitikko ja entinen Helsingin Sanomien kulttuuriosaston esimies, on sitä mieltä, että kulttuuridebatti ei ole kuollut, koska sitä ei ole Suomessa koskaan ollutkaan. Minusta naiset ovat olleet iästä riippumatta sitä mieltä, että olisipa meidänkin aikanamme jo puhuttu näistä asioista. Hän on kirjoittanut syyskuussa ilmestyvän muistelmateoksen Onnen Pekka (Otava), jossa käy läpi vuosiaan taidekritiikin etuvartiossa. Nykyään Tarkka paheksuu Euroviisujen uutisointia ja pelkää ”viljeltyneen” maun loppumista tästä maailmasta. Aikoinaan Tarkka vaikuttui Dagens Nyheterin palstoilla käytävästä sivistyneestä kiistelystä ja yritti käynnistää kirjallisesti korkeatasoista yhteiskunnallista keskustelua myös Suomessa. Sukupolvien ristiriitaa elettiin 1960luvulla, jolloin sodan kokeneet vanhemmat ja nuoret radikaalit olivat vastakkain. Se olisi ollut täysin mahdoton ajatus 1960-luvulla
Keskustelija
. Yritin viritellä Uudessa Suomessa ja Helsingin Sanomissa jotain vastaavaa maanpuolustusasenteista ja kehitysavusta. Voit katsoa minun kirjastani Olof Lagercrantzin [Dagens Nyheterin kulttuuriosaston pitkäaikainen pomo] kulttuuridebatin määritelmän. Kirjoittavia voimia on aika vähän. Hän antoi historiallisen taustan sille, miten eliitti on luonut suomalaisen yhteiskunnan, ja teki teräviä ja ilkeitä havaintoja siitä, miten tasapäisyyden vaatimus on sittemmin vienyt mahdollisuuden ymmärtää, että jotkut asiat ovat merkityksellisempiä kuin toiset. Lisäksi minua sykähdytti keskustelu, jota käytiin Kanavassa Markku Kuisman kirjasta Valtion yhtiöt, nousu ja tuho. Pentti Saarikoski lähti koulupoikana siitä, että hänen täytyy osata Homeros. Oletko huolissasi kulttuurijournalismista. Kolea, täysin yhdentekevä kappale. Ei se ole mikään mittari, kuka tekee eniten rahaa. Onko valtakulttuurilla jonkinlainen vastuu siinä, miten se hyödyntää heikommassa asemassa olevaa kulttuuria. On selvää, että koettelun täytyy tapahtua vapaasti ja että mitään arvoja ei pidä tarkastella a priori pyhinä, kritiikin ja erittelyn ulottumattomissa.”] Se keskustelu, mitä käytiin Dagens Nyheterissä ja muissa ruotsalaisissa sanomalehdissä, oli ihanteeni. Missä sitä nykyään käydään. Tawaststjerna myönsi, että sivistystä on vielä New Yorkin juutalaisyhteisöissä. Sitä minä seuraan kyllä aika vähän. Elvis kopioi kaiken mustilta. Viljeltynyt maku on sukupolvi sukupolvelta vähentynyt.” –?pekka tarkka ”. Katsoin Suomen edustajan [Saara Aalto]. Lehtien täytyy ottaa taloudellisia tekijöitä huomioon enemmän kuin aikaisemmin, mikä tarkoittaa sitä, että joudutaan kosiskelemaan suuria yleisöjä. Meillä oli laaja, valistunut mielipide, että elokuvat olisi ehdottomasti saatava kulttuuriosastoon. Toimit Helsingin Sanomissa pitkään paitsi kirjallisen osaston myös koko kulttuuritoimituksen esimiehenä. Semmoinen puuttuu Suomesta. Jos joku aihe erityisesti kiinnostaa, niin kat son sen. Toisaalta olen varma, että he ajattelivat samoin Yrjö Hirnistä ja Anna-Maria Tallgrenista. Paljonko seuraat kulttuuridebattia. Ja täytyy sanoa, että Imagessa oli minusta aivan erinomainen debatinalustus, Jyrki Lehtolan juttu eliitin kuolemasta. Vaikka tätä #MeToo-hommaa. Mikä on tulos. No, vaikka internetissä. [”Kulttuuridebatin tärkein tehtävä on koetella niitä arvoja ja normeja, jotka hallitsevat nykyhetkeä ja määräävät sen ajatukset ja toiminnot. Kirjassasi kerrot, miten musiikkikriitikko Erik Tawaststjerna tuli luoksesi ja valitteli sivistyksen loppuneen tästä maailmasta. Oikein hyvä esimerkki tästä ovat euroviisukilpailut, joista kirjoitetaan järjettömän suuria juttuja. Mitä sinä olet sieltä seurannut. Katsoitko silti viisuja tänä vuonna. Mutta tässä oli kärjekästä satiiria, joka oli minusta paikallaan. Nyt tämä idea on toteutunut. Kieltämättä, kun olin nuori kriitikko, minusta tuntui, että olen paljon surkeampi kirjallisuudentuntija kuin minua edeltäneet Lauri Viljanen tai Rafael Koskimies. Sofi Oksanen ja Merete Mazzarella ovat positiivisia poikkeuksia. Suomessa ei ole perinteitä siihen. Ennen vanhaan kulttuuridebatilla tarkoitettiin korkeatasoista keskustelua. Kun olin Hesarissa, elokuvia käsiteltiin ajankohtaisosastolla. Yritin aktivoida eri kirjoittajia, mutta ei se oikein sujunut. Kuka koululainen ajattelee samalla tavalla. Totta kai kamaa kertyy päähän koko ajan, mutta tarkoitan sitä, että tietoisuus kulttuuriperimästä vähenee koko ajan. Siinä ottivat yhteen historiantutkija ja yksityispääoman puhemiehet. On totta, että valtakulttuurissa on aina omittu alistetun kulttuurin tuotteita. Debatti on aika harvinaista. Tämä on vähän sama juttu. Mutta kuka siitä hyötyi. Mutta jos ajatellaan mustien ja valkoisten suhdetta Amerikassa, niin kyllähän heikommassa asemassa olevien mustien musiikki valloitti Amerikan totaalisesti. Minä en ole Lehtolaa hirveästi arvostanut, mikä ei johdu vain siitä, että hän on haukkunut minua, vaan olen pitänyt häntä semmoisena suupalttina, joka irvailee kaikesta ihan turhastakin. Siinä on jotain perää. Debussy ja Ravel ottivat vaikutteita indonesialaisesta gamelan-musiikista. 1940ja 1950-luvuilla junanvaunuissa oli pieni virallinen ohjetaulu, jossa luki ”hyvät tavat edellyttävät”. Kirjasi perusteella pohdit paljon rajanvetoa korkean ja matalan kulttuurin välillä. ...huonon maun edustajaksi. Parnassossakin on pelkkää kirjallisen alan pikkuasioista riitelyä. Yksi ohjeista oli ”älä sylje lattialle”. Se on sellainen sivistyksen tasku. Kirjoita nyt vain siihen, että viljeltynyt maku on sukupolvi sukupolvelta vähentynyt. 90 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 keskustelija opettaa miehille hyviä käytöstapoja. Onko todella niin. Mutta etkö sinä nyt ole saavuttanut saman tietotason vaikka Viljasen kanssa. Sofi Oksanenhan on kunnostautunut tällä rintamalla. Omana aikanani Euroviisujen tuloksista oli ehkä yhden palstan juttu ulkomaanosastossa. Ruotsissa debattiin osallistui johtavien kirjailijoiden ohella luonnontieteilijöitä, humanistisia tiedemiehiä, ekonomeja. Hän nousi massojen ikoniksi... Tiettyinä päivinä sivut ovat täynnä amerikkalaisten tusinatuotteiden esittelyä
Essee Elokuva Musiikki Kirja Räty Luoma-aho Jupiterin kuu Arctic Monkeys Johannes Anyuru Saara Turunen & Mercé Rodoreda Mika Kukkonen & Marcel Proust Katriina Huttunen & Karl Ove Knausgård Koko Hubara & Zadie Smith
92 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 4 4 Neljä kirjoittajaa ja neljä esseetä. TeksTi koko hubara, katriina huttunen, mika kukkonen ja saara turunen 92 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 ×. Saara Turunen, Katriina Huttunen, Koko Hubara ja Mika Kukkonen kirjoittavat heille tärkeistä kirjaili joista tai teoksista
Sitä mukaa, kun keskushallinnon asenteet maan koillisnurkan suhteen kovenivat, kasvattivat katalaanit kaunaa isäntävaltiotaan kohtaan. En tiedä olinko koskaan nähnyt vanhan naisen kasvoja graffitiksi maalattuina, siinä oli jotakin pysäyttävää, ja ajattelin, että naisen oli oltava joku tärkeä. Yhdellä matkoistani törmäsin Rodoredaan. Yksi tärkeimmistä oli suhteeni Barcelonaan, kaupunkiin, jossa Timanttiaukio-niminen paikka todella sijaitsee. Rodoreda pakeni Pariisiin ja myöhemmin Geneveen. Asustelin eräässä ikkunattomassa vaatekomerossa, en omistanut lämpöpatteria, nukuin toppatakki päällä ja ravitsin itseäni lähibaarin edullisella punaviinillä, jota ostin koulun jälkeen puolentoista litran vesipulloon. M ercé Rodoreda syntyi Barcelonassa vuonna 1908. Herran siunausta, hän huikkkasi ja ajoi pyöräily kypärä päässään tiehensä. Tunnelma oli toiveikas ja kevyt. Ajat eivät kuitenkaan muuttuneet, ja Rodoreda tuli pysyvästi takaisin Barcelonaan vasta yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Minusta oli tullut vanha ja vakava. Espanjassa elettiin nousukautta. Saara Turunen: Timanttiaukio Sittemmin vuodet olivat kuluneet. Miksi et opettele katalaania. T utustuin Barcelonaan vuonna 2005, kun olin opiskelijavaihdossa paikallisessa teatterikoulussa, Institut del Teatressa. Korruptiosta tuohtuneita kansalaisia oli sumutettava jollakin, ja tehtävään sopi mainiosti Katalonian-kysymys. Espanjassa elettiin tuolloin kuningas Alfonso XIII:n valtakautta. Ystävyydet synnyttivät tilaisuuksia teatterin parissa, ohjasin töitäni paikallisille näyttämöille ja vuosien myötä suhteeni kaupunkiin syveni. Aloin pohtia syvällisemmin kaupunkia, jossa olin ollut. Painoin nimen mieleeni ja myöhemmin kirjoitin sen Googlen hakukenttään. Olin kävelyllä Les Cortsin alueella, jonka monet tuntevat fc Barcelonan Camp Nou -stadionista. Toinen seikka lienee se, että minua alkoi kiinnostaa kirjan merkittävä asema, joka on vain jykevöitynyt vuosikymmenten saatossa jopa niin paljon, että katson oikeudekseni tarkastella teosta eräänlaisena kansallisena monumenttina. Katalaanin kieltä ei saanut enää puhua eikä kirjoittaa, taiteilijoita ja toisinajattelijoita vainottiin. Sen on kirjoittanut katalonialainen Mercé Rodoreda vuonna 1962. Asuin korttelin päässä Timanttiaukiosta, Planeettakadulla, ja odotin innolla kaupunginosan kesäjuhlaa, joka järjestetään aina elokuussa. Kaipasin kaupunkia, halusin käyskennellä sen katuja ja juoda vermutit vihaisten ukkojen pitämässä lähibaarissa. He halusivat, että olisin kiinnostunut heidän kulttuuristaan enkä playasta ja fiestoista, jotka vetivät minua puoleensa paljon enemmän. Ensin juhlin viisi päivää muiden mukana, ja lopulta olin niin väsynyt, että olisin halunnut vain nukkua, mutta se ei ollut mahdollista, sillä musiikki jatkoi soimistaan, ihmiset möykkäämistään ikkunani alla, ja minä makasin kuumassa huoneessani ja ajattelin erästä äitini kaveria, uskovaista naista, joka pakeni Joensuusta aina Ilosaarirockin aikaan, koska melu ja syntiset nuoret kävivät hänen hermoilleen. Puhuin espanjaa jotakuinkin hyvin, mutta olin huomannut, ettei se riittänyt. Seurasin myös Katalonian poliittista tilannetta, pidin yhteyttä teatterikoulusta saamiini ystäviin ja palasin Barcelonaan useammin kuin tarpeellista. Apteekin vierestä oli purettu talo ja apteekki näytti vinksahtaneelta aukion nurkassa. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 93 4 HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 93 O len luvannut kirjoittaa kirjasta nimeltään Timanttiaukio. Kun neuvotteluille ei löytynyt sijaa, alkoi itsenäisyysliike saada yhä suurempaa kannatusta katalaanien keskuudessa yli puoluerajojen. Pohdin, onko vahvasti naisnäkökulmainen, arkinen ja yksityiseen paneutuva Timanttiaukio yhteiskunnallinen tai jopa vallankumouksellinen teos. Yhteen apteekin seinistä oli maalattu valokuvan tarkka graffiti valkotukkaisesta naisesta. Zapateron tilalle oli noussut patakonservatiivinen ja korviaan myöten korruptioon vajonnut Mariano Rajoy. Erityisesti muistan ensimmäisen kesän. Syitä oli useita. Muutin taiteilijoiden ja hipstereiden suosimaan Gràcian kaupunginosaan. Tiesin kyllä, että taideopiskelijoiden mielestä juuri playa ja fiestat olivat pilanneet kaupungin, tehneet siitä eräänlaisen aikuisten huvipuiston, jonka kaduilla lihavat amerikkalaiset huhuilivat Gaudín nimeä, mutta olin nuori, hölmö ja muutenkin pihalla eikä huvipuistoissa ollut mielestäni mitään vikaa. Hän jätti poikansa vanhemmilleen, sillä luuli palaavansa pian. Vai ovatko tulkintani liioiteltuja, perustuuko kirjan asema ennen kaikkea sen kaunokirjallisiin ansioihin. Elämää haittasivat vain ylikuumentuneet asuntomarkkinat ja niiden aiheuttamat kiskurihinnat. Olin palannut kotiini. Itse löysin Timanttiaukion noin viisikymmentä vuotta myöhemmin ja lumouduin heti. Hän otti kirjoitustunteja ja raapusti artikkeleita vasemmistolaisiin lehtiin. Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä Rodoreda avioitui, sai lapsen, kyllästyi perhe-elämään ja erosi. Syttyi sisällissota ja lopulta fasistien joukot kaappasivat vallan. En voinut olla kummastelematta, miten paikalliset selvisivät niistä palkoillaan, jos suomalaisellekin ne tuottivat vaikeuksia. Kuten tiedämme, ei katalonialaisilla ole edelleenkään omaa. kyselivät opiskelukaverini. Pääministerin virkaa toimitti sosiaalidemokraattien José Luis Rodríguez Zapatero, joka lupaili katalaanien kauan penäämiä parannuksia alueen perustuslakiin ja verotukseen. Mietin, että olisin itsekin halunnut laittaa kypärän päähäni ja paeta, en vain tiennyt, minne olisin mennyt. Ohitin vanhanaikaisen apteekin, joka oli jäänyt kahden suuren kauppakeskuksen väliin. Graffitin vieressä oli teksti: Mercé Rodoreda. Samaan aikaan Espanja oli vajonnut lamaan, asuntojen hinnat olivat romahtaneet ja uutiset täyttyivät tarinoista, joissa kokonaisia perheitä heitettiin kaduille kodeistaan. Lueskelin katalonialaista kirjallisuutta: Ramon Llullin vanhoja tekstejä, Maria Aurèlia Capmanyn esseitä, Joanot Martorellin Tirant Valkoisen (yksi niistä harvoista ritariromaaneista, jotka Don Quijote katsoo säästämisen arvoiseksi viskoessaan kirjahyllynsä sisältöä takkaan) sekä tietenkin Georg Orwellin Katalonia, Katalonian, jonka havainnot espanjalaisten yhtäaikaisesta hyväntahtoisuudesta ja laiskuudesta ovat edelleen hykerryttäviä
Teoksen sävy rakentuu koristeellisten yksityiskohtien kautta, makeispaperien nauhoista, kahvikannujen kylkeen maalatuista appelsiinien lohkoista, humisevasta merikotilosta, jakarandan juurakosta ja silkkiruseteista. Natalian taakka ei liity sovinnaisuuden kahleisiin. K uten jo aluksi mainitsin, Timanttiaukiossa ja Rodoredan hahmossa minua kiehtovat erityisesti se huomio, jonka ne ovat saaneet. Luulisin, että Suomessa vastaavaasta paikasta kilvoittelevat Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, ja Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, sekä Tuntematon sotilas. Eletään Espanjan toisen tasavallan aikaa, ja kirjan keskivaiheilla syttyy sota. Hänen kunniakseen on pystytetty patsaita ja tuon tuostakin järjestetään seminaareja, jonne kansainväliset asiantuntijat vaeltavat vertailemaan tulkintojaan kirjailijan tuotannosta. Ilahduin suuresti, kun huomasin, että käännösten joukosta löytyi myös suomi. Quimet ja hänen ystävänsä katoavat taisteluun ja Natalia jää yksin lasten kanssa. Timantti aukio tuntuu olevan sellainen teos, josta katalonialaiset puhuvat silloin, kun he pohtivat identiteettiään. Linna on painettu seteliin ja Kivellä riittää kuolinmökkejä ja synnyintorppia kansalaisten ihasteltaviksi. On suppilo, on nuket kumikaupan ikkunassa ja on hummeritaulu Natalian ystävän, Enriqueta-rouvan seinällä. Pian julkaisunsa jälkeen Timanttiaukio alkoi kuitenkin levitä maan rajojen ulkopuolelle, ja tällä hetkellä sitä on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle. Syitä tähän voivat olla niin kirjoittajan omat mieltymykset kuin espanjankielisen alueen myyntilukujen metsästyskin. Vertailukohdaksi mainittakoon, että Kataloniassa on aina ollut useita kirjailijoita, joiden teokset on julkaistu isäntävaltion kielellä. Luulisin, että katalaaniksi kirjoittaminen merkitsi Rodoredalle ennen kaikkea rakkautta omaan kieleen, mutta se oli ehdottomasti myös poliittinen akti. Sellaista naista, joka olisi kirjoittanut kodista, lastenhoidosta ja makeispaperien nauhoista, ei Suomessa tällaiselta paikalta löydy. Röyhkeän itsepintaisesti kertoja pysyttelee kodin ilma piirissä ja Natalian havaintomaailmassa.. Hän vaikuttaa olevan vain muuan nainen ja siksi häneen on helppo samastua. Tarkoitan esimerkiksi sotaa, joka vaikuttaa Natalian elämään syvästi, mutta sen sijaan, että lähdettäisiin kuvaamaan taistelun vaiheita tai sen osapuolia, kerrotaan vain, että päivälliseksi syötiin yksi sardiini ja tummunut tomaatti kolmeen osaan jaettuna. Timanttiaukio kertoo Nataliasta, joka ajautuu Gràcian kaupunginosan kesäjuhlaan, jota kirjassa kutsutaan suojeluspyhimyksen juhlaksi. Poliittisuus liittyy juuri alueen kielikysymykseen ja asemaan, johon Rodoreda asetti itsensä valitessaan äidinkielensä. Rodoredasta tuli Katalonian yksi tunnetuimmista ja kenties myös rakastetuimmista sodanjälkeisen ajan kirjailijoista. Tästä alkaa selviytymiskamppailu, joka on viedä Natalian toivon mennessään. Timanttiaukiosta on tehty teatteridramatisointeja ja elokuvia. Kerronta on käytännönläheistä ja tunteilematonta. Romaani on siis historialliseen kontekstiin sijoittuva, mutta kiinnostavan kirjasta tekee sen tapa katsoa aikaa yksityisen kautta ja naisen näkökulmasta. Quimet on vanhanajan mies, joka elää vaimonsa mitätöimisestä. Natalian ääntä voi pitää jossain mielessä naiivina mutta ei kuitenkaan lapsenomaisena tai jälkeenjääneenä. Natalia työskentelee ensin leipomoapulaisena ja myöhemmin siivoojana, hänet voi kai siis ymmärtää työväenluokkaiseksi. Nuo pikkuseikat piirtävät esiin maiseman, joka tuntuu olevan täynnä värejä. Samaan aikaan Natalian äänessä on kuitenkin jotain melankolista, jotain sellaista, jonka kautta hänen voi aavistaa eläneen erillään muista ennen kuin hän kohtaa Quimetin. Rodoredan mukaan on nimetty useita katuja, kirjastoja ja kouluja. 94 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 94 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 valtiota, ja niinpä Rodoredaa sanotaankin toisinaan espanjalaiseksi kirjailijaksi, ja onhan hän laillisesti sitäkin, mutta samalla on hyvä muistaa, että Rodoreda kirjoitti ja julkaisi teoksensa katalaaniksi, ja usein niiden espanjankieliset käännökset ilmestyivät vasta vuosia myöhemmin. Hän tutustuu siellä Quimet-nimiseen nuorukaiseen, joka nimeää hänet Colometaksi, pikku kyyhkyseksi. Natalia on luonteeltaan kiltti, ajan kuluessa hänen persoonansa murenee ja hän on vähällä kadottaa itsensä kokonaan. He menevät naimisiin ja saavat kaksi lasta. Ja vieläpä sellaisella tavalla, että vähän väliä kertoja ikään kuin tarkentaa katseensa arjen yksityiskohtiin, ennen kaikkea esineisiin, jotka toistuvat tekstissä niin itsepintaisesti, että ne tuntuvat muuttuvan symboleiksi jostakin. En oikeastaan tiedä miksi. Ehkä se johtuu jostakin sellaisesta, että Natalia kertoo hummereiden ryömivän esiin kaivosta kuin jonkin pahan enteenä. En halua väittää tietäväni, mitä ne merkitsevät, mutta ne nostavat esille tietynlaisia mielikuvia. Suo, kuokka ja Jussi ovat ne asiat, jotka nousevat monasti esille, kun mietitään, keitä tässä oikein ollaan. Katseleeko Natalia omaa kuvaansa nukkejen vahamaisissa vartaloissa. Hummeritaulu puolestaan johdattaa ajatukseni lähestyvään sotaan, aurinkoisten päivien alla muhivaan fasismiin, ihmismielen synkempään puoleen. Kun ajattelen suppiloa, mieleeni tulee joku, jonka kurkkuun tungetaan liikaa asioita, niin paljon, että lopulta hän ei pysty nielemään enää enempää. Kodin ulkopuolista todellisuutta ei selitetä, vaikka samaan aikaan se määrittelee paljon sitä, mitä kodin sisällä tapahtuu. Nukkejen kohdalla pohdin, kuvastavatko ne Nataliaa itseään. Itseäni tässä asetelmassa viehättää ennen kaikkea se, ettei siihen liity perinteisestä työläiskirjallisuudesta tuttua kuvastoa, ei raadantaa hiilenmustassa tehtaassa, eikä miestä, joka ryyppää kaikki rahat, pikemminkin se vain erottelee tämän päähenkilön sellaisista porvarillisista naispäähenkilöistä, joiden käytöstä ovat aikojen saatossa sitoneet erilaiset kohteliaisuussäännöt ja siveystavat. Kirjan voima on arkisissa tapahtumissa. Röyhkeän itsepintaisesti kertoja pysyttelee kodin ilmapiirissä ja Natalian havaintomaailmassa. On Minna Canth, Maria Jotuni, Kirjan voima on arkisissa tapahtumissa. Kirja luetutetaan peruskouluissa, ja kuka tahansa vastaantulija tietää, kuka on Colometa, tuo pieni kyyhkynen. Aleksis Kivellä on oma liputuspäivänsä ja useita katuja, Väinö Linnallakin puistonsa ja aukionsa. Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas kuuluivat lukemistoon jo kouluaikoina, ja Pohjantähden kahlasin lävitse vapaaehtoisesti, aikuisiällä, mutta se tulee mieleeni tässä yhteydessä ennen kaikkea sen takia, miten usein siihen viitataan. Ei niin etteikö naisia olisi
Mutta toisaalta, onhan Suomikin pieni kielialue ja suomen kielen puhujia noin puolet vähemmän kuin katalaaneja. Eikö heiltä pitäisi pyytää anteeksi. Muistan sen kauhun, joka valahti vartalooni, kun kuvat poliisiväkivallasta lävähtivät silmilleni. Tunnetko hänen romaaninsa Hannan. Ja kaikki tämä saa minut pohtimaan, onko Kataloniassa jotakin sellaista, mihin he tarvitsevat erityisesti juuri Timanttiaukion kaltaista kirjaa, sellaista, jossa ei sodita eikä valloiteta vaan ollaan kotona ja hoidetaan lapsia tai työskennellään aamupäiväapulaisena rikkaiden talossa. Vaalien alla keltaiset asusteet ja rintarusetit, jotka ovat Kataloniassa perinteisesti symboloineet poliittisia vankeja, kiellettiin. Onerva, Tove Jansson, Marja-Liisa Vartio, Märta Tikkanen ja Kaari Utrio, vain joitain harvoja mainitakseni. M ieltäni on jo kauan vaivannut merkillinen ristiriita, joka tuntuu vallitsevan kotimaani todellisuuden ja kansallisiksi kertomuksiksi nostettujen teosten välillä. Alueella on vahva fasismin vastainen perinne, johon juuri Georg Orwellin Katalonia, Katalonia -kirjakin linkittyy. oli erään ystäväni tytär kysellyt. Kuvitelkaa tilanne, jossa olisitte nähneet viisivuotiaina vanhempianne hakattavan. Molemmat teokset tapahtuvat Espanjan sisällissodan aikana, mutta siinä missä Natalia yrittää selviytyä lapsineen kotosalla, kyyristelee Georg mutaisessa rintamakuopassa jossakin Aragonian maaseudulla. Voisiko sellaista unohtaa. Tämän ovat huomanneet muutkin. Espanjan keskushallinto otti Katalonian alaisekseen ja itsenäisyyttä ajaneet poliitikot vangittiin tai he pakenivat maasta. Suomalaiset hinasivat vetolaukkujaan Kanariankoneisiin aivan kuten ennenkin ja pintaa katsomalla olisikin voinut luulla, että kaikki oli niin kuin aina. Monet heistä olivat lähteneet äänestämään lasten kanssa ja lapset joutuivat todistamaan vanhusten ja opettajien pahoinpitelyjä. Facebook-feedini täyttyi ystävieni videoista, joissa he pakenivat äänestyspaikoiksi muuttettujen ala-asteiden pihoilta. Mielestäni Canth ansaitsisi paikkansa näytelmäkirjallisuuden kansainvälisenä supertähtenä aikalaistensa Ibsenin ja Strindbergin rinnalla, mutta miten se olisi mahdollista, kun hän ei kotimaassaankaan saa sitä arvostusta mikä hänelle kuuluisi. Kyseinen teos on kiinnostava tässä yhteydessä myös siksi, että se tuntuu jonkinlaiselta vastakuvalta Timanttiaukiolle. Itsenäisyysmieliset uusivat enemmistönsä vaaleissa, mutta aluehallituksen oli vaikea valita presidenttiä, sillä puolueiden avainhenkilöitä, vangittuja tai paenneita poliitikkoja estettiin ottamasta osaa. Kuinka monta Canthin näytelmää olet lukenut. Onervan Mirdja. En haluaisi lähteä myöskään väittämään, että Katalonia olisi meitä edellä muissa tasa-arvoasioissa, sillä havaintojeni mukaan näin ei ole. Nuori räppäri Valtònyc, eli Josep Miquel Arenas Beltrán sai kolmen ja puolen vuoden pituisen vankeustuomion kutsuttuaan Bourbonien kuningasperhettä laulunsanoissaan rosvoiksi. Ja haluan pitää painon nimenomaan sanalla rakennettu, sillä juuri sillä tavoin kansallisia kertomuksia luodaan, rakentamalla. El País -lehden mukaan Kataloniassa nähtiin useita oikeusjuttuja, joissa poliisiväkivallan esiin nostaneita opettajia vaadittiin tuomiolle. V iime lokakuun ensimmäinen päivä näytti kouriintuntuvalla tavalla maailmalle, mitä Kataloniassa tapahtuu nykyään. Myöskään suihkulähteitä ei saanut valaista keltaisella värillä. Samaan aikaan, kun espanjalainen media yritti vielä kiistää tapahtuneen, levisivät kuvat jo kansainvälisillä uutissivustoilla. Itselleni hämmästyttävintä tässä on se, että Ganivet kuvailee 1800-lukulaista Helsinkiä, ja ilahduttavaa se, että kuvauksessa on yhä jotakin tunnistettavaa. Samaan aikaan Eurooppa vältteli ottamasta kantaa. Niin, sitä mekin toivomme, oli hänen äitinsä vastannut. Ja ehkäpä olikin. Tällä logiikalla Suomen kansallinen merkkiteos voisi olla L. On hyvä muistaa, että maailmassa on edelleen paljon paikkoja, jossa naiset eivät käytä julkista tilaa vapaasti. Kun ulkomailla vaellellessani pysähdyn ajattelemaan kotimaatani, mieleeni tulevat usein juuri naiset, sillä Suomi on sellainen paikka, jossa naisia on joka puolella. Ne syntyvät kunnianosoitusten, viittausten, dramatisointien, elokuvien, laulun sanojen, konferenssien ja pakollisen luettamisen kautta. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 95 HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 95 L. Antakaas kun selitän. Täällä eivät naiset pelkää ottaa määrätietoisesti haltuunsa heille yhteiskunnassa kuuluvaa paikkaa vaan esiintyvät kaikkialla omalla oikeudellaan aivan kuin miehet. Aivan kuin nainen, hänen nimensä ja tekonsa eivät riittäisi liputtamisen syyksi. Ne eivät synny itsestään, kuten voisi luulla. Mielestäni eräs. Mutta kun mietin kotimaisen taiteen monumentteja ja ennen kaikkea kansallisessa asemassa olevaa kirjallisuutta, mieleeni tulevat ensimmäisinä lukutaidoton mies, juoksuhaudassa ryömivä mies, ryyppäävä mies, ojaa kaivava ja kaskeava mies sekä mies, joka osaa rakentaa torpan omilla pikku kätösillään. Mutta myöhemmin tapahtumista oli vaiettava. Tuolloin järjestettiin kansanäänestys alueen itsenäisyydestä. Franco ja katolilainen kirkko olivat voimakkaasti toisiinsa kietoutuneita, kirkko sotkeentui sortopolitiikkaan ja moni katalaani hylkäsi kirkon siinä kohtaa, kun oman kielen puhuminen kiellettiin. Norjalaiset sentään painoivat Canthin kuvan lentokoneen pyrstöön, ja se oli hieno kunnianosoitus mutta ei silti tuo Canthia lähellekään sitä asemaa, joka Linnalle ja Kivelle on rakennettu. Olisiko suosion selitys siis se, ettei valinnanvaraa yksinkertaisesti vain ole niin paljon kuin suurten väestöjen maissa. Keskushallinto määräsi alueelle ennenaikaiset vaalit. Mutta samaan aikaan Katalonia on hiukan eriskummallinen alue muutoin niin vanhoillisen Espanjan kyljessä. Esimerkkejä on runsaasti vanhustenja lastenhoidon epätasa-arvoisesta jakamisesta aina taidemaailmaan, jota näkemäni mukaan hallitsevat Kataloniassakin etupäässä miehet. Minna Canth on päässyt lähimmäksi omaa liputuspäivää, mutta ei kuitenkaan aivan, sillä hänen mukaansa nimettyä päivää kutsutaan myös tasa-arvon päiväksi. Espanjan suurinta puoluetta, oikeistokonservatiivista Partido Popularia, äänestää alueella vain harva, ja menneisyys on opettanut alueen asukkaat suhtautumaan epäluuloisesti uskonnon ja isänmaan nimeen vannomiseen. Se johtuu siitä, että täällä on naisia. Vuonna 1879 julkaistussa Suomalaiskirjeitä-teoksessa espanjalaisdiplomaatti Ángel Ganivet havainnoi sen ajan Helsinkiä: Miten on ymmärrettävissä, että täällä karuimmassa pohjolassa, lumikinosten ja sumuhuurujen keskellä, missä kasvillisuus on kuolemaisillaan, kaupunki näyttää eloisammalta kuin siellä Andaluciassa, missä valoa on tulvimalla, puut kukkivat ja linnut laulavat. Sananvapauteen liittyviä ongelmia alkoi pulpahdella pintaan Espanjassa. Espanjan suurimmat Arco-nykytaidemessut määräsivät poistettavaksi Santiago Sierran teoksen Poliittisia vankeja nyky-Espanjassa, sillä teoksen katsottiin voivan harmittaa messuilla vierailevaa kuningasta. Miksi mieleeni ei tule yhtäkään urbaanissa ympäristössä elävää ja työssä käyvää naista. Mietin, voisivatko pieni kielialue ja vähäinen väkimäärä olla syinä naisen kirjoittaman, naisnäkökulmaisen teoksen merkittävään asemaan. Kirkoissa on naisia, yliopistoissa on naisia, politiikassa on naisia, teatterimaailmassa on naisia, lenkkipoluilla ja uimahalleissa on naisia, ja he ovat aina työn ja toimen parissa. On päivänselvää, että juuri tuolla tavalla tuli kylvetyksi vihan siemen seuraaviin sukupolviin. Tarkoitan: naisia kaikkialla, ei vain kahvilassa tai ravintolassa tai merkityksettömästi myymälään pistäytymässä
Aloin elää ja hengittää kortteleita ja kadunkulmia tuon kertomuksen kautta ja teen niin edelleen. Heille oli hymyiltävä ja oltava ystävällisiä. 96 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 96 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 kiinnostavimmista yksityiskohdista Francon aikoihin liittyen on se työ, jota Franco teki turismin kehittämiseksi. Kyyhkyset valtaavat ensin Natalian pyykkikomeron ja pikku hiljaa koko asunnon. Joskus kun istun baarissa tai kahvilassa ja katselen ohikulkijoita, mietin ovatko heidän kasvonsa samanlaiset kuin Quimetin ystävillä, Cintetillä tai Mateulla. Ja kun Natalian silmänaluset ovat siniset lasten kanssa valvomisesta, naureskelee Quimet hänen ulkonäölleen. Spain is different, kuuluu tunnettu matkailulause, ja jo Francokin tiesi sen. Kun Natalia kärsii raskaudesta, on Quimet huolestunut jalastaan. Jos näen kastanjakojun, mieleeni tulee Enriqueta-rouva ja hummeritaulu hänen seinällään. Leipomoiden kohdalla ajattelen Nataliaa solmimassa makeispussien nauhoja ja hienostokaupunginosassa taloa, jossa hän työskentelee siivoojana. Heille oli varattava rannat ja ravintolat. Tässä kohtaa lienee hyvä muistuttaa, ettei Natalian aviomies Quimet ole kirveen kanssa heiluva juoppohullu. Kirjan luettuani oli kuin huvipuiston edestä olisi vedetty verho, jonka takana avautuva maisema oli hyvin toisenlainen kuin se, joksi olin kaupunkia luullut. Aluksi huomio kiinnittyy kauniiseen kieleen ja kiehtovaan maailmaan, ja teosta saattaisi luonnehtia jopa epäpoliittiseksi. Francon tavoite oli, ettei Espanja saisi rajojensa ulkopuolella huonoa mainetta, vaikka se oli diktatuuri. Kaikki nämä asiat todetaan keveästi, eivätkä ne tunnu niin vakavilta, onhan kaiken alla kuitekin oletus, että nuoret rakastavat toisiaan, mutta tarkemmin ajateltuna Quimet piirtyy esiin miehenä, joka purkaa tyytymättömyyttään puolisoonsa, sillä pitää tätä itseään alempiarvoisena. Katselin uutta maisemaa ja astuin sen sisälle. Muistan erään kerran, kun kutsuin kolmivuotiasta kummipoikaani hellittelymielessä kissanpojaksi ja hän vastasi minulle tomerasti, että minä en ole kissanpoika, minä olen Matti. Muutoin aukio täyttyy arkisesta elämästä, sen reunoilla on hedelmäkauppa, pari baaria ja leikkikenttä. Joskus menen istuskelemaan Timanttiaukiolle ja mietin Natalian valkoista mekkoa, korvakoruja ja kenkiä, joiden hän sanoo olevan kuin maitotilkat, mietin Quimetin silmiä ja paitaa, jonka hihat on kääritty kyynärpäiden yläpuolelle. Nautin siitä raikkaudesta ja samastuttavuudesta, jonka urbaanissa ympäristössä elävän naisen tarina tarjoaa. Kaikista mitätöimisen tavoista kiinnostavin on mielestäni kuitenkin juuri nimi, sillä nimi on aina kytköksissä identiteettiin, se kietoo sisälleen ihmisen. Miehen halveksivat toimet ovat hienovaraisempia, ne nousevat ikään kuin pinnan alla kytevästä asenteesta. Minulle Colometa-nimi kuvastaa sitä, mitä Natalia on puolisolleen Quimetille, jotakin pienempää kuin kokonainen ihminen, jotakin sellaista mitä Quimet ei osaa arvostaa, vain pieni kyyhkynen, ei koskaan Natalia. T imanttiaukio on kaukana poliittisesta pamfletista. Mutta Katalonian tilannetta jo kauemmin seuranneena en malta olla pohtimatta, voisiko feminiinin ja pinnaltaan vaatimattoman teoksen suosio pohjautua johonkin yhteiskunnassa kuplivaan. Ajattelen vanhan nimen symboloivan elämää, jonka hän jättää lopullisesti taakseen voidakseen jatkaa eteenpäin. Ajattelen kumikauppaa ja nukkeja sen ikkunassa, kun ohitan Jardinetsin puistoaukion. Voisiko kyse olla jostakin sellaisesta, että kaivataan eroa isäntämaahan, jonka sorto ja mitätöiminen ovat vahvasti punoksissa patriarkaalisten ja konservatiivisten arvojen vaalintaan. Samoin kuin asunnon valtaavat linnut, myös niistä muistuttava lempinimi syövät Natalian itsemääräämisoikeutta. Niiden vieressä maan pinnalla on La Colometa -niminen patsas. Timanttiaukio-kirjassa Natalia ei määrittele itseään nimen kautta, vaan hänet määritellään, ja siksi nimi edustaakin mielestäni kirjassa alistamista. Ajattelen Natalian ja Quimetin asuntoa Carrer Montsenyllä, kun kävelen tuota katua pitkin, ja ajattelen huoneiden järjestystä sellaiseksi kuin sen kuvittelen ja sitä, miten kyyhkyset kahistelevat siipiään. Ajattelen usein Nataliaa, kun kävelen Gran de Gràcia -katua, jota suomenkielisessä käännöksessä kutsutaan Isokaduksi. Näen, että nimen takaisin saaminen on eräänlainen metamorfoosi, jossa Natalialle palautetaan se arvo, joka hänelle kuuluukin. Ei latoa, ei torppaa, ei kirvestä eikä kuokkaa, mikä hengittämisen vapaus! Toisaalta pidän Barcelonaan sijoittuvasta romaanista myös siksi, että kaupunki ja sen elämäntyyli yhdistävät kirjan tähän päivään ja omaan elämääni. Olisiko mahdollista, että teos ammentaisi elinvoimansa vastarinnan tarpeesta. Ja juuri tämän vuoksi mielestäni kirjan tarinaa voisikin pitää vertauskuvana sorron alla elämiselle ja siitä selviytymiselle, symbolina väheksytyn vapaudenkaipuulle. Hän nimitti jopa ministerin vastaamaan asiasta. Että sitten kun he palaisivat takaisin kotimaihinsa, jäisi heille kuitenkin kuva kauniista kansasta, joka tanssi ja hymyili. Ilmeisesti Rosell i Imbertillä ei ollut pikkurahan puutetta, sillä lähellä sijaitsevat myös Topaasikatu, Helmikatu ja Kultakatu. Olen lukenut, että varsinainen Timanttiaukio sai nimensä, kun jalokivikauppias Joséph Rosell i Imbert osti sen 1850-luvulla. Silloin hämmästyin hänen kykyään puolustaa nimeään sellaisella päättäväisyydellä. Timanttiaukion lukeminen on muuttanut suhdettani Barcelonaan. Voisiko kilttiä ja vaiennettua naista kuvaavan romaanin suosio pitää sisällään halun etääntyä noista arvoista, näpäytyksen ja pienen kapinan. Kun Natalia hankkii kaakaokupit, syyttää Quimet tätä tuhlailusta mutta ostaa itse moottoripyörän. Puluparvi lehahtaa lentoon ja Katalonian itsenäisyysliput liehuvat talojen parvekkeilla. Aukion oikeassa alakulmassa on vuonna 1992 uudelleen löydetyt bunkkerit, joissa kaupunkilaiset piileksivät sisällissodan ilmapommitusten aikaan. Kolmion muoto vertautuu. Nykyään bunkkerit ovat museokäytössä. Kesäisin aukiolla vietetään edelleen Gràcian kaupunginosan kesäjuhlaa, on kuuma ja siellä tanssitaan. Quimet on helppo kuvitella komeaksi, sellaiseksi omanarvontuntoiseksi hurmuriksi, joista kaupungissa ei ole koskaan ollut pulaa. Patsaan on tehnyt taiteilija Xavier Medina-Campeny ja se esittää naista, joka näyttää pakenevan kolmionmuotoisen seinän läpi. Mietin, kasvatetaanko pojat tuohon jämeryyteen useammin kuin tytöt. Lapset rullaluistelevat ja skeittaavat Timanttiaukiolla mielellään, sillä se viettää hieman alaspäin. Voiko se hämärtää persoonan rajoja ja saada herkän, palvelualttiin tai miellyttämisenhaluisen ihmisen muuntumaan sellaiseksi, jona muut hänet kulloinkin näkevät. Ne syövät Natalian elintilaa ja ajavat hänet uuvuksiin. Hän väittää tekevänsä kyyhkysillä rahaa mutta lahjoittaa niitä ilmaiseksi tuttavilleen. Jos Timanttiaukiota olisi kuvailtava lyhyesti, sanoisin, että se on ennen kaikkea tarina naisesta, joka menettää nimensä ja identiteettinsä aviomiehensä tyrannimaisen käytöksen takia mutta saa molemmat lopulta takaisin. Kirjan loppupuolella Nataliaa aletaan jälleen kutsua hänen oikealla nimellään. I tselleni Timanttiaukio-kirjassa kaikkein tärkeintä on kuitenkin kaupunki, se josta aloitin ja johon nyt palaan. Voiko hellittely olla joskus haitallista. Auringon alle oli kärrättävä ihmiset kaikista maailman kolkista. Quimet kantaa talon täyteen kyyhkysiä ja jättää ne Natalian hoidettaviksi. Aivan kirjan viimeisillä sivuilla Natalia kaivertaa Colometa-nimen entisen kotitalonsa oveen
Olen aina pelkkä alkuteoksen tulkitsija. Katalonian historiasta ja nykyisestä poliittisesta tilanteesta huolimatta patsaan sävy on mielestäni kuitenkin yllättävän epätoivoinen. Minulle tarjotaan heidän käsikirjoituksiaan ja jo julkaistuja teoksiaan luettaviksi, ja kirjoitan suomalaisiin kustantamoihin lukijalausuntoja, jotta niissä osattaisiin arvioida ja päättää, kannattaako nämä kirjat suomennuttaa. Marraskuussa tuona vuonna viimeinen kolmannes oli loppusuoralla, ja lähdin kahdeksi viikoksi Berliiniin Särön taiteilijaresidenssiin. Silti panen likoon itseni, persoonani, osaamiseni, ymmärrykseni, murretaustani (savon), koulutukseni, lukeneisuuteni, sivistykseni – ja kaikkien näiden puutteen. Molemmat olivat kahmineet kotimaassaan palkintoehdokkuuksia ja palkintoja, mutta välivuodet olivat olleet kirjailijalle yhtä luomisen tuskaa, kuten hän Taistelussani kirjoittaa. Luovuin toimeksiannon takia Kjell Westöstä. K un Karl Ove Knausgårdin kolmas romaani, Min kamp. Kuusiosaisen, kolmetuhatsivuisen omaelämäkerrallisen romaanisarjan julkaisemiseen suhtauduttiin meilläkin terveen epäluuloisesti, sillä käännösoikeuksien ostaminen olisi suuri taloudellinen ja kustannuspoliittinen riski. Siirrän kalan vesistöstä toiseen, kuten Pentti mielessäni Kataloniaan, sillä alueen kartta on samanmuotoinen. Kyse on siis lukemisesta ja luetun ymmärtämisestä, ja koska kirjailija on ihminen ja hänen kääntäjänsä, suomentajansa, tulkitsijansa on ihminen ja lukijakin on ihminen, virheitä sattuu ja Homeros torkahtaa. Som gent de pau, olemme rauhan ihmisiä, kuuluu katalaanien perinteinen tunnuslause. Kädet tuovat jälleen mieleeni viime lokakuun ja asfaltilla istuvat opiskelijanuoret, jotka olivat nostaneet kätensä ylös poliisin lähestyessä heitä. Yleisinhimillisesti ajateltuna ne vuodet voidaan myös nähdä välttämättömänä, elettävänä elämänä. Siihen mennessä Knausgård oli julkaissut vain kaksi teosta ja nekin tuskastuttavan harvakseltaan: lupaavan esikoisromaanin Ute av verden vuonna 1998 ja toisen romaaninsa En tid for alt vuonna 2004. Tiedän, että rauhanomainen vastarinta oli suunniteltua. Knausgård julkaisi kuusiosaisen teoksensa kaikki osat kahden vuoden sisällä, ja sain ensimmäisen osan suomennettavakseni vuonna 2010. Lausuntoni tosin eivät läheskään aina – tai pessimistisesti ilmaistuna juuri koskaan – vaikuta julkaisupäätökseen, tai useimmiten minusta tuntuu, ettei lausunnoillani ole mitään muuta merkitystä kuin se, että saan itse lukea tuoretta pohjoismaista kirjallisuutta. Koko 1120-sivuinen alkuteos ei olisi mitenkään mahtunut käsimatkatavaroihini, joten leikkasin siitä tapettiveitsellä viimeiset 161 sivua irti ja otin mukaani vain ne. Naisen suu on avautunut huutoon ja kädet ovat ylhäällä kuin avunpyynnön tai antautumisen merkiksi. Suomensin yhden osan vuodessa, yleensä talvisaikaan. En tunnista lukemaani kirjaa tai sen päähenkilöä tuossa muistomerkissä. Olimme sen ajan tiiviisti sylikkäin ja kaulakkain. Omalle vartalolle sopimattomista töistä voi myös kieltäytyä, vaikka se ei läheskään aina ole taloudellisesti mahdollista. Rodoredan kuvaamista kovista ajoista huolimatta minulle Timanttiaukio on ennen kaikkea kaunis romaani, sellainen, joka saa ajatukseni luikertelemaan kuin virnat kohti elämän toiveikasta puolta, teos, joka tuo mieleeni värit ja kaupungin huminan. En ollut kustantamon ensimmäinen valinta, eikä kustantamokaan ollut se, jonne olin lausuntoni kirjoittanut, mutta se on toinen tarina. Unelmaduuni siis, ja lisäksi perinteisen laadukasta miehistä pohjoismaista pitkää proosaa, kestävää kirjallisuutta, josta riittää riemua lukijoille pitkäksi aikaa myös kirjan lyhyen kaupallisen elinkaaren jälkeen. Massiivisen kuudennen osan parissa vietin melkein koko vuoden 2015. K irjallisuuden suomentajana minun ei tarvitse pitää suomentamastani kirjasta, mutta sen verran sitä on pakko sietää, että sen jaksaa suomentaa. Uskalsin kuitenkin elätellä toivetta, että Knausgård pääsisi rakastaviin käsiin. En saa ottaa kantaa suomennettavaksi saamani alkuteoksen juoneen, rakenteeseen, tyyliin, sisältöön, ideologiaan tai moraaliin sen jälkeen, kun olen ottanut työn vastaan. Suomentajana tontillani on vain käännösteknisten ongelmien ratkaiseminen. Hän olisi voinut tulla aiemminkin mutta ei tullut, mikä on hieman noloa, mutta Norjassa on loputtoman paljon hyviä ja huonoja kirjailijoita, ja vain pieni ydinjoukko suodattuu eteeni, heistäkin useimmat toimeksiantojen valikoitumisen kautta. Første bok. Taisteluni-sarjan suomentaminen tarjosi työllisyyttä ja ammatillista haastetta moneksi vuodeksi. syksyllä 2009 ilmestyi, kirjoitin siitä varovaisen riemastuneen ja toiveikkaan lukijalausunnon, mutta se ei mennyt läpi. Kaikki ei välity. Lopussa värit palaavat ja kaupunki näyttäytyy sellaisena, jona sen tunnistan, täynnä valoa ja elämää, tuulessa kahisevia istutuspalmuja ja sukujuhlia, joita vietetään lähibaarissa, mutta joiden taakse kätkeytyy toinen puoli, väkivaltainen historia, josta niin usein vaietaan, kieli ja kulttuuri, joiden puolesta on yhä taisteltava.. Joka kerta teksti ei antaudu tulkittavaksi kielestä toiseen, aina se ei ehdi käydä tulkitsijansa korvien välissä asti. Ja sehän on suuri etuoikeus. Vasta kolmas kustantamo tärppäsi. Loppupään raakakäännös valmistui Berliinissä. Merkittävän Timanttiaukiosta itselleni tekee ennen kaikkea sen onnellinen loppu. Ja nainen on tietenkin Natalia tai oikeastaan Colometa, kuten patsaan nimikin kertoo. Taisteluni kulki mukanani kuusi vuotta. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 97 HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 97 Katriina Huttunen: Knausgårdin kanssa K nausgård astui elämääni pian yhdeksän vuotta sitten. Minulle se oli verraton onnenpotku, josta olen ikuisesti kiitollinen
En ole kriitikko enkä kirjallisuustieteilijä. Minulla ei ole ohituskaistaa Knausgårdin tuotantoon tai henkilöön. Hän valitsi vähemmän tunnettuja metsäaiheisia maalauksia ja muotokuvia. Esikoisteoksesta löytyvät kaikki Knausgårdille tyypilliset elementit, joita hän on myöhemmin hionut tunnistettaviksi ominaispiirteikseen: tajunnanvirta, esseistiikka, itseinho, toisto, liioittelut, muunneltu totuus, epäloogisuus. Ruotsalaisella valokuvaajalla Thomas Wågströmillä on ollut Tukholman valokuvataiteen museossa Fotografiskassa kaksi näyttelyä, joihin Knausgård on kirjoittanut näyttelytekstin. Vuonna 2014 Knausgård julkaisi ruotsalaisen kirjailijan Frederik Ekelundin kanssa kirjan jalkapallon MM-kisoista, senkin omakohtaisesta intohimosta. Se ilmestyi jo kaksikymmentä vuotta sitten, mutta kiinnostus sitä kohtaan virisi uudestaan Taisteluni-sarjan menestyksen myötä, ja se on edelleen ajankohtainen. Hävettää. Tätä kirjoittaessani olen saanut aherrettua valmiiksi hänen esikoisromaaninsa. Se on mennyt ihon alle. Ehkä joskus, sitten isona, vielä sisuunnun ja luen tämän 560-sivuisen eepoksen alusta loppuun, mutta tähän mennessä Vanhan testamentin tapahtumien siirtäminen Norjaan ei ole jaksanut vetää tarpeeksi, toisin kuin Knausgårdin leipälaji, megalomaanisena vyöryvä vastustamaton autofiktiivinen kerronta, jossa minua on puhutellut erityisesti hänen kainostelematon kasvutarinansa, se miten tullaan mieheksi ja isäksi. Kirja julkaistiin yhtä aikaa Norjassa ja Ruotsissa, Norjassa norjaksi ja Ruotsissa ruotsiksi, vaikka Knausgård oli kirjoittanut viestinsä norjaksi ja Ekelund ruotsiksi. Tuloksena oli hieman mitäänsanomaton näyttely Mot skogen mutta sitäkin kiinnostavampi teos Så mye lengsel på så liten flate keväällä 2017. Pidän juoruista ja tirkistelystä, ja siksi luen hänen haastattelujaan, matkakertomuksiaan ja esseitään. En ole koskaan pitänyt itseäni Knausgårdin asiantuntijana. Olen lähilukenut hänen kirjansa, sekä alkuteokset että omat suomennokseni, mutta kaikkea minäkään en ole lukenut: En tid for alt on jäänyt kesken. Niistä sainkin hyvän tekosyyn lähteä juuri silloin käymään mielikaupungissani Oslossa. käynneistä Munch-museon Kaikkein Pyhimmässä, ja sen lopussa on jännittävä episodi verkkohuutokaupasta, josta Knausgård päättää huutaa itselleen Munchin pienen työn. Näyttelyiden kuvista julkaistuja valokuvateoksia on markkinoitu Knausgårdin esipuheen ja esseen voimalla. Taisteluni -sarjan parissa olen viihtynyt melkein enemmän kuin laki sallii, ja erityisen koskettava on ollut kuudennen osan sisään ympätty nelisataa sivuinen Hitler-essee. Hän ei siis ryhtynyt tehtävään vain rahasta tai houkutellakseen hyvää hyvyyttään lisää yleisöä vesivahingoista kärsineeseen ja pian hylättävään Munch-museoon, ennen kuin uusi, mahtava kahdeksankerroksinen museorakennus valmistuu Bjørvikaan Oslonvuonon rannalle vuonna 2020. Teokset olivat valmistuneet yllättäen, kuin salaa, eikä agenttikaan osannut, saanut tai uskaltanut kertoa niistä etukäteen, puhumattakaan siitä, että olisin saanut lukea käsikirjoitukset, kun tapasin hänet Oslossa. Joskus se kuolee jo matkan varrella tai perille päästyään, ja siellä se joko nääntyy, kituu tai kotoutuu, lisääntyy ja alkaa kukoistaa. Seuraavaa suurromaania odoteltaessa minulle tarjottiin suomennettavaksi Knausgårdin 700-sivuista esikoisromaania Ute av verden. Ja kirjailijaksi. Kirja kertoo tästä kiihottavasta toimeksiannosta, mm. Knausgårdin suomentaminen on ollut kovaa työtä ja silkkaa iloa, ja vaikka se toisaalta ollut vain työ muiden joukossa, se on ollut enemmän kuin pelkkä työ. Vuonna 2016 Oslon Munch-museo pyysi häntä kuratoimaan näyttelyä, johon hän sai valita museon kokoelmista haluamansa Munchin työt. Esikoisromaanissa on aistittavissa myös isänJa kuten muistamme, Knausgård on suorit tanut taidehistoriasta arvosanan Bergenin yliopistossa.. Kirja-arvosteluja en viitsi enää lukea, niissä ei ole minulle mitään uutta. Ilahdun myös Knausgårdin syrjähypyistä. Siinä näkyy tuleva gigantomaani nupullaan, ja siinä näkyvät myös kirjailijan esikuvalliset vaikuttajat, Proust ja Joyce. Olen perusluonteeltani utelias. Pohjoismaisen kirjallisuuden laitoksella on järjestetty ainakin yksi lukukauden mittainen Knausgård-kurssi, ja vuoden 2015 lopussa yliopistolla pidettiin Knausgård-aiheinen tieteellinen symposiumi. En tunne häntä. Ja kuten muistamme, Knausgård on suorittanut taidehistoriasta arvosanan Bergenin yliopistossa. Knausgårdin kertoja on nolojen tilanteinen mies. Kun Taisteluni-sarjan ensimmäinen osa ilmestyi Suomessa, puhuttiin Norjan Päätalosta, mutta Knausgård ei ole Päätalo. Vuodesta 2010 saakka kirjanmerkki, Aschehougin kustantamon takapihamyyjäisten mainos, on ollut sivujen 210 ja 211 välissä. Hänellä on oma arvonsa. Knausgård tekee pienestä suurta, ja toiston ja variaation kautta hän tainnuttaa vastustamattomasti myös ammattilukijan ja käännyttää tämän puolelleen. Knausgård on siis opiskelijoiden ja tutkijoidenkin yhteistä omaisuutta ja kestää lähemmänkin tarkastelun. Ekelund matkusti Brasiliaan seuraamaan otteluja paikan päälle, Knausgård hoiti pientä vauvaansa kotonaan Ruotsissa ja katsoi toisella silmällä otteluja, nukahteli tuoliin ja kirjoitti Ekelundille otteluanalyyseja ja lisää paljastuksia perhe-elämästään. Se ilmestyy suomeksi syksyllä 2018. Lähestyn Knausgårdin tekstejä ensisijaisesti kirjallisuustyöläisen ja viestinviejän roolissa. 98 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 98 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 Saarikoski on kirjallisuuden kääntämisen vaikeutta luonnehtinut. P öytälaatikkoesseistä koottua mutta yllättäen Taisteluni-sarjan veroiseksi paljastavaksi yksityiselämän vuodatukseksi paisunutta vuodenaikakirjasarjaa en voinut muiden töiden takia ottaa vastaan, joten se annettiin nuoremmalle kollegalle. Wågström esiintyy Taisteluissani useaan otteeseen, ja näyttelyt ovat saaneet Knausgårdin ansiosta lisää näkyvyyttä. Suomessa häntä on käsitelty myös akateemisesti, ja Helsingin yliopistossa on kirjoitettu Taistelustani väitöskirja jo vuonna 2015. Aina kala ei viihdy. Se on opettanut paljon, niin kuin työ aina opettaa tekijäänsä, etenkin tässä työssä, jossa on tiedettävä paljosta edes vähän, tai jos ei tiedä, on osattava ottaa selvää. Taisteluni on muuttunut osaksi myöhäiskeski-iän ammatti-identiteettiäni
Haluaisin pystyä samaan kun nyt tässä kirjoitan Zadiesta, yhdistää hänet Adam Smithiin tai Simpsoneiden Smithersiin. Niin käy usein kun lukee Zadieta. Lukija ei koskaan saa tietää, onko oikea Knausgård, kirjailija, kertoja Karl Ove tai hänen alter egonsa Henrik Vankel mennyt tai yrittänyt mennä sänkyyn 13-vuotiaan oppilaansa kanssa – vai onko yritys jälleen kerran kaatunut ennenaikaiseen siemensyöksyyn, kuten hän Taisteluni-sarjan neljännessä osassa tunnustaa. Kun he lähettävät viestejä ja kysyvät neuvoja ja sanovat, että minä inspiroin heitä, tuntuu kuin sydämeni pysähtyisi. Ja tämä kaikki tapahtuu kaikkialla samaan aikaan, mutta aina jossakin tietyssä paikassa, ehkäpä Luoteis-Lontoossa tai sitten Länsi-Vantaalla. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 99 HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 99 murhan siemen. Tää on niin masentavaa. Omaelämäkerrallisista, joskin modifioiduista aineksista huolimatta myös Poissa päiväjärjestyksestä on romaani, tai niin meidän on se luettava. Tuntee itsensä samanaikaisesti pikkuisen tyhmäksi mutta mahdottoman onnelliseksi. Eikä sen ole niin väliä. Poissa päiväjärjestyksestä on ennen muuta piinaava pakotarina ja luotaus kypsymättömän ja epävarman päähenkilön sielunmaisemaan, ja se herättää paljon kysymyksiä, joista vähäisin ei ole se, mitä eroa on juuri lukiosta päässeen nuorukaisen, Taisteluni-sarjan neljännessä osassa esiintyneen Karl Oven ja toisaalta yliopistosta valmistuneen aikuisen miehen himolla, kun himon kohteena on 13-vuotias tyttö, oppilas. Feministeillä on Knausgårdista oma näkemyksensä, ja sellainen saa jokaisella tietenkin olla. Jostakin. Tekstissä Zadie onnistuu yhdistämään poptähti Justin Bieberin ja dialogisuuteen erikoistuneen filosofi Martin Buberin pelkästään heidän samasta juutalaisesta sukunimestä juontuvien eri kirjoitusasujen pohjalta ja kipuamaan lopulta kohti jonkinlaista suurta pohdintaa. Muun muassa Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden professori Ebba Witt-Brattström on syyttänyt Knausgårdia ja Stig Larssonia kirjallisesta pedofiliasta, jossa mies pönkittää omaa nerouskulttiaan lapsen seksualisoimiseen nojaten. Ehkä ihmiselämästä. En haluaisi vastata mitään, koska haluaisin suojella heitä siltä, miten sekava maailma on, mutta niin ei tietenkään voi tehdä. Koko Hubara: Zadiesta V iimeisin teksti, jonka luin Zadie Smithiltä, oli essee otsikolla Meet Justin Bieber! hänen uusimmalta kirjoituskokoelmaltaan Feel Free, joka ilmestyi muutamia kuukausia sitten. Pitää kirjoittaa takaisin. Esimerkiksi kokkolalaisen Elinan, jota kutsuin isosiskoksi, koska en vielä osannut edes lausua koko sanaa; ja. Ihmiseltä jota en ole koskaan tavannut, tuskin tulen koskaan tapaamaan, mutta jota pidän isosiskona, jota minulle ei koskaan suotu. Pakotin jo pienestä pitäen elämääni sattuneita isompia tyttöjä isosiskoikseni. Esikoisteoksesta puuttuvat vielä Taisteluni-sarjan vahvuudet, kuten parisuhteen roolijaon, omakohtaisesti koetun vanhemmuuden, kotitöiden ja muiden perinteisesti naisten reviiriksi miellettyjen teemojen hyperperusteellinen ja miehinen käsittely. Pitää kirjoittaa takaisin, että elämässä on kyse vain ja ainoastaan siitä, että koko hereilläoloaika sitä selitetään itselle ja muille, siinä epäonnistutaan ja sitten mennään nukkumaan, kunnes taas seuraavana aamuna herätään selittämään ja mokaamaan. Ainoo asia mikä mua lohduttaa on se et se kasvaa sun kans ja saa nähä miten loistava ja upee nainen sä oot Te molemmat siskot ootte maailman rohkeimpii ja siisteimpii tyyppei ja oon nii kiitollinen et mul on teidät isosiskoina koska te inspiroitte mua joka päivä Mut Huoh. Mutta pystyn yhdistämään hänet vain pikkusiskoihini ja heidän lähettämiinsä Messenger-viesteihin: Tää on pelottavaa aikaa olla woc ja mua ahistaa ajatella et mihin tää maailma on menossa ja millases maailmas sun tyttäres joutuu kasvamaan. Se kertoo 26-vuotiaasta Henrik Vankel -nimisestä nuoresta miehestä, joka lähtee yliopisto-opintojen päätteeksi opettajansijaiseksi pieneen kylään Pohjois-Norjaan ja rakastuu 13-vuotiaaseen tyttöoppilaaseensa. Vai onko sillä mitään eroa. Sen jälkeen kun pikkusiskoni syntyivät, toivoin isosiskoa kenties vielä enemmän kuin ennen heitä. Taistelustani saamme myöhemmin lukea Karl Ove Knausgård -nimisen henkilön isän kuolemasta, kirjailijanuran myöhemmistä vaiheista, tuskallisista kokeiluista ja lukuisista epäonnistumisista, esikoisteoksen kirjoittamisesta, sen ilmestymisestä ja seurauksista, yksityiselämän vastoinkäymisistä ja siitä, miten julkisuus karkaa käsistä. Jopa Ute av verdenin kansi (Jock Sturgesin ikoninen valokuva, jossa alaston esimurrosikäinen tyttö seisoo uimarannalla selin kameraan) on kyseenalaistettu. Kerronnan käynnistäjänä on onneton ja surullinen, lähtökohtaisesti mahdoton rakkaustarina, mutta oikeastaan se on aikuisen näkökulmasta kerrottu katastrofaalinen, likainen ja vastenmielinen Lolita-muunnelma. Olen perheeni esikoislapsi, isosisko kahdelle pikkusiskolle, jotka ovat aina tukeutuneet minuun ja luulleet että tiedän kaikesta kaiken. Tämä valehtelun, liioittelun, vähättelyn, fantasian, tyylittelyn, mutkien oikaisun ja näennäisen vilpittömien ja silti täysin tietoisesti valikoitujen taiteellisten tehokeinojen käyttö epäilemättä tekee Knausgårdista painajaismaisen uuvuttavan mutta samalla niin koukuttavan nykykirjailijan. Se on kamalan raskasta ja hämmentävää, ja viimeiset kaksikymmentä yhdeksän ja risat vuotta olen pelännyt paljastuvani minä hetkenä hyvänsä. Muistan toivoneeni aina, jo aikana ennen kuin minusta tuli ensimmäisen kerran isosisko hieman alle viisivuotiaana, että minullakin olisi sellainen. Tämän kaiken olen oppinut Zadielta. Ilmestyttyään se herätti Norjassa raivokkaan keskustelun siitä, voidaanko Knausgård haastaa oikeuteen lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä – fiktion perusteella. En ole ihan varma. Ute av verden, suomeksi Poissa päiväjärjestyksestä, kertoo jostakin aivan muusta
Heti seuraavana aamuna kävelin sisään kännykkäkauppaan ja ostin neonvihreän Nokia 215 -puhelimen, joka maksoi kaksikymmentäkahdeksan euroa. Zadie on aivan omaa luokkaansa, monumentaalisen tärkeä, siinä miten hän kirjoittaa niin sanotut monikulttuurisuuden ja rodun luokkakysymykset täysin keskelle ja normaaliksi, itsestäänselvyydeksi, ikään kuin mitään historiallisia valta-asetelmia ei olisi koskaan ollutkaan. Onko Zadiella alavatsarölläkkää. Puhun hänelle joskus ollessani yksin kotona, feikillä brittienglannilla. Olen itkenyt helpotuksesta lenkkipolulla, jonne olen lähtenyt odottamaan, että Freedom kytkeytyisi pois päältä – kyllä, ympyrä sulkeutuu nyt – kun olen kuunnellut iPadilta podcastia, jossa Zadie pohtii omien lastensa valkoisesta käymistä ja sitä, miten saisi heidät innostumaan jamaikalaisesta kulttuurista (ja mitä sekään nyt sitten on, hän pohtii, ja minä tiedän tismalleen mitä hän tarkoittaa ja miten iso asia se on sanoa ääneen). En välttämättä lue niitä koskaan, tai luen mutten tajua, mutta tärkeintä on toimia niin kuin Zadie sanoo. Z adie tietää, kuinka uraauurtava hänen tapansa kirjoittaa ei-valkoisia työläishahmoja ja heidän elämiään on länsimaisessa kaunokirjallisuudessa. Pikkuserkkuni Kerenin ja Hagarin. Ajattelin, että ostamalla semihuumoripuhelimen alan kirjoittaa yhtä hauskoja virkkeitä kuin Zadie. (Joskus istun vessanpöntöllä ja mietin, mitä Zadie tekee juuri nyt. Minä ja paras ystäväni Maija puhumme Zadiesta enemmän kuin töistä, miehistä, tunteista ja ruoasta – eli paljon – ja olemmepa joskus saattaneet kerätä tyyli-inspiraatiokansiota, jossa on lähinnä Zadien kuvia. Olen lukenut hänen runoilijamiehensä Nick Lairdin kirjoja sillä välin kun olen odottanut, että Zadie julkaisisi jotakin uutta, ja minulla on nettikirjakaupan toivelistalla kaikki hänen loputkin teoksensa. Hän viittaa useissa teoksissaan suoraan klassikoihin, jotka ovat syntyneet Ison-Britannian siirtomaakaudella ja ennen Yhdysvaltojen kansalaisoikeustaistelujen aikaa. Kun iPhoneni sitten eräänä iltana varastettiin metrossa Kalasataman ja Sörnäisten välillä (olin jo pidemmän aikaa jättänyt sen aika heppoisesti esille), huokasin helpotuksesta. Luin sairaalassa ja sen jälkeen sairaslomalla Zadien Kauneudesta-kirjaa yhä uudelleen ja uudelleen. Zadie on vaimo. Heitä ei kauheasti liikuttanut, että kuljeskelin heidän perässään silmät teelautasen kokoisina ihailusta. Olen varma että hän myös polttaa tupakkaa, haluaisin tietää tietävätkö hänen vanhempansa sen vai eivät. Esimerkiksi edellä mainittu Kauneudesta pohjautuu E.M. Enemmän on kyse sellaisesta aivan tavallisesta sisarellisesta touhottamisesta, joskin yksisuuntaisesta. O len oppinut Zadielta paljon muutakin kuin elämää kohti menemisen. (Hän antaa kuvata itseään hyvin harvoin, mikä tekee tästä ihanan ja arvokkaan leikin.) Vuosia sitten Zadie kertoi jossakin haastattelussa käyvänsä juoksemassa, koska se auttaa kirjoittamaan. Persjalkainen, suomalainen Zadie, lähes kykenemätön ironiaan ja logiikkaan, mutta kirjailija yhtä kaikki. Forsterin kirjaan Talo jalavan varjossa ja hänen toiseksi viimeinen teoksensa Risteymiä Virginia Woolfin Mrs. Jossakin toisessa haastattelussa Zadie kertoi luopuneensa älypuhelimesta, ja niin minäkin aloin haaveilla samasta. Niinpä googletin Zadien haastatteluja yösyöttöjen välillä ja yritin etsiä niistä mainintoja siitä, miltä tuntuu olla äiti. Olen itkenyt helpotuksesta kun Zadie kirjoitti esseessään Joy, että lapset tuovat kyllä iloa, mutteivät nautintoa. Sitten oli vielä se haastattelu, jossa Zadie kertoi käyttävänsä internetyhteyden tietokoneelta katkaisevaa Freedom-applikaatiota pystyääkseen keskittymään kirjojen kirjoittamiseen. Silloin kun sain lapseni, läheiset ystäväni ja pikkusiskoni eivät olleet samassa elämäntilanteessa, harva on vieläkään. Koska kaikkeen muuhun mitä en ole ymmärtänyt itsessäni, hän on jo vastannut. Yritin kirjoittaa omaa kaunokirjallista teosta matkimalla hänen elämänjanoisia ja sarkastisia virkkeitään, mutta lääketokkurassa siitä ei tullut mitään. Hänen kaksi lastaan ovat syntyneet hieman ennen ja hieman jälkeen oman tyttäreni. Mutta minulle ne hetket olivat oppitunteja siitä, kuka olen ja miten pitää elää. Kutsun sitä taustatoimittamiseksi, mutta ei sillä ole rehellisesti sanottuna mitään sellaista funktiota. Käytin sitä kirjoittaessani esikoisteostani ja ajattelin vähän väliä, että tässä minäkin nyt istun, nuori visionääri, ja kirjoitan kirjaa. 12.2.2018, muutama päivä ennen kuin minulta tilattiin tämä essee, kirjoitin päiväkirjaani: Olen pahoillani, mutta joskus huomaan toivovani, että Zadie eroaisi Nickistä, ja kirjoittaisi siitä, jotta saisin vihdoinkin vastauksen tähän. Ajatella, mitä jos hänkin pissaa tai vaihtaa tamponia). Sitä ennen ajatus ei ollut edes juolahtanut mieleeni. Tunnistaisin hänen matalan äänensä missä tahansa. Ensinnäkin hän on kirjallisuuden tohtori ja opettaa Yhdysvaltojen arvovaltaisimmissa luovan kirjoittamisen korkeakouluohjelmissa. Hän kirjoittaa suoraan meistä ja meille niin anteeksipyytelemättä, että onnistuu kertomaan ruskeiden ja mustien kehojen kautta tarinoita, jotka on yleensä varattu valkoisille miehille ja joita pidetään kirjallisuudessa yleisinä ihmisyyden kuvauksina – luopumatta kuitenkaan meille todellisista epäoikeuden mukaisuuden ulottuvuuksista. Miettiikö Zadie, miten äidit kirjoittavat. Kai kaikella on lopulta rajansa. Olen ostanut lukuisia kirjoja vain siksi, että Zadie on kirjoittanut niistä, esimerkiksi Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhan ja Natalia Ginzburgin The Little Virtuesin. Tätä kirjoittaessani katselin tuntikausia Zadien YouTube-haastatteluja, videoita jotka olen nähnyt niin monta kertaa että osaan kohtia niistä ulkoa. Zadie on myös äiti. Muistikirjaan jäi vain outoja harakanvarpaita. Sisarrakkaudesta kumpuavalla ihailullakin. Hymyilin salamyhkäisesti, koska oikeasti näytin tietysti maailmanluokan nuorelta kirjailijanerolta. Olen melkein ostanut Kafkaa ja Schopenhaueria Zadien suosituksesta, mutta ihan niin pitkälle en sittenkään ollut valmis menemään. (Kun sain esikoiskirjastani kahden tuhannen euron ennakon muutaman kirjoittamani blogipostauksen perusteella, ensimmäinen ajatus, joka tuli mieleeni, oli, että nyt olen vähän niin kuin Zadie, joka sai neljännesmiljoona puntaa kustantajan nähtyä pari lukua hänen tulevasta esikoisteoksestaan Valkoiset hampaat.) En ladannut Freedomia iPadilleni, joten kirjoittamiseni keskeytyi Zadien ajattelemisen lisäksi jatkuvaan internetissä pyörähtelyyn ja ihmisten kanssa chattailuun tabletin välityksellä sillä välin kun odottelin, että nettiyhteys palaisi koneelleni ja voisin jatkaa somettamista isommalta ruudulta. Uusin romaani Swing Time puolestaan nojaa. Dallowayhin. Juoksin niin paljon, että lopulta selkärankani meni rikki ja jouduin leikkaukseen. Ja niin minäkin aloin juosta. Joten minäkin latasin sen välittömästi läppärilleni. Juoksin tietenkin paljon enemmän kuin kirjoitin, koska en ole mikään kummoinen kirjoittaja, ja ajattelin juostessani Zadieta hölkkäämässä ympäri kotinurkkiaan, Kilburnia, Willesdenia ja Harlesdenia. 100 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 100 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 tshernobyliläiset Svetlanan ja Julian, jotka tulivat varhaisteineinä yhdeksi kesäksi mummilaani evakkoon ydinvoimalaonnettomuutta. Väsyykö Zadie koskaan. Kaverini sanoivat, että näytän ihan huumekauppiaalta puhuessani siihen
HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 101 HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 101 vahvasti samannimiseen, Fred Astairen tähdittämään elokuvaan ja erityisesti sen Bojangles of Harlem -kohtaukseen missä Astaire esiintyy blackfacessa. Mutta sitäkään Zadie ei tee yksioikoisesti: välillä valkoinen hahmo on alisuoriutuja ja musta uraohjus, ja sitten taas toisinpäin. Lopulta kyse ei kuitenkaan ollut niinkään päähenkilöstä, Iriesta ja samastumisesta häneen, tai edes varsinaisesti monikulttuurisuuden kysymyksestä ja luovimisesta siinä, vaan ennemmin hänen isänsä ja isän parhaan ystävän tarinasta. Olin oikeassa, ja luin kirjan ainakin viisi kertaa joululoman aikana. Muutama vuosi Valkoisten hampaiden jälkeen tuli Nimikirjoitusmies, jossa kohtasin ensimmäistä kertaa elämässäni kaunokirjallisessa teoksessa juutalaisen poc-hahmon, sellaisen kuin minä itse olen. Epäjohdonmukaista, mutta sellaisena aina ja kaikkialla ja kaikille meille samojen lainalaisuuksien mukaan jatkuvaa. Sitten oli Irien isän bangladeshilaistaustainen bestis ja tämän vaimo sekä heidän kaksospoikansa. Oltiin jossain unen ja valveen rajamailla, sängyssä, tai sängyissä, kuten pian kävi ilmi, Combrayssa, Balbecissa, Doncièresissä, Tansonvillessä jonkun rouva de Saint-Loupin luona – neitseelliselle lukijalle pelkkiä outoja nimiä! – Pariisissa, Venetsiassakin.. Hän on sanonutkin eräässä haastattelussaan, ettei hänen maailmassaan monikulttuurisuus ole koskaan ollut mikään poliittinen agenda, vaan ihmisten samalla alueella asumisen ja rakastumisen sattumanvarainen tulos. Silti tiesin, että se kertoo tismalleen minusta. Mika Kukkonen: Pikku-isä-Marcel L uulen, että pitäisit tästä”, ranskalainen kollegani sanoi aamuyölle venähtäneessä eU-suurlähettiläskokouksessa ja ojensi minulle valtavan pehmeäkantisen kirjan, joka osoittautui yhteen kansiin sullotuksi painokseksi Marcel Proustin romaanisarjasta Kadonnutta aikaa etsimässä. Longtemps, je me suis couché de bonne heure, luin, kuin mitkä tahansa sanat. Kirjan esittelytekstissä kerrottiin muistaakseni jotakin monikulttuurisesta Lontoosta, jossa eleli nörtähtävä Irie-tyttö. Saan lyhyen vastauksen: Oot mun Zadie Smith. Sain tarinan, joka auttoi minua hahmottamaan vanhempieni todellisuuden, oman paikkani sen jatkeena ja myöntämään haaveeni elämästä kirjoittajana vaikka se tarkoittaisi irtautumista jatkumosta. Koska sellaista juuri elämä on, oli se sitten monotai monikulttuurista, mistä tahansa yhteiskuntaluokasta käsin räpistelevää. Haluan, että hän lukee tämän esseen ennen kuin lähetän sen toimitukseen, hyväksyy sen, että lainaan hänen viestiään sen alussa. Fuksianpunaisen, limenvihreän ja turkoosin pohjavärin päällä leijailivat sarikankaan kultainen reunakaistale, pinkki ruusu ja Juudaan leijona sekä iso valkoinen tikkukirjainteksti: valkoiset hampaat. Asuin Vantaalla, joka ei ollut mitenkään monikulttuurinen niihin aikoihin, valkoisen äidin ja ruskean isän kanssa maailman geneerisimmässä omakotitalossa maailman hiljaisimmalla alueella hevostallin ja kehäkolmosen välissä, eikä minulla tietääkseni ollut mitään yhteistä kirjan hahmojen kanssa. Suurlähettiläät koristelivat päästökauppadirektiivin artikloja sivuhuomautuksilla, poikkeuslausekkeilla ja tulkintaohjeilla, asiantuntijat kuiskuttelivat esimiestensä korviin ja säntäilivät paperilappuineen ympäri suurta tulkkikoppien reunustamaa konferenssihuonetta, mutta minä, siinä vaiheessa yötä turhaksi käynyt koordinaatiovirkamies, vetäydyin uuden aarteeni kanssa takariviin, riisuin kengät ja hieroin sukkiani marjapuuronväriseen kokolattiamattoon, hymyillen hieman syyllisyydentuntoisesti raamattumaisen ohuille sivuille, joita oli 2 401, ja niistä viimeisellä, ylhäisessä yksinäisyydessään, kuin kirjallisen ultrajuoksun maalina: FiN. L aitan pikkusiskolleni viestin. Valkoisten hampaiden myötä sain ensimmäistä kertaa nimen sille, että tulen työväenluokkaisesta perheestä. Sellaisen yläasteikäisen tytön, joka olin vuonna 1999 – joka siinä vaiheessa elämää yhtäältä tiesi juuri tasan tarkkaan mistä on tullut ja miksi näytti siltä miltä sattui näyttämään, mutta joka toisaalta näytti Indiskan vaatteissa intialaiselta, virkattu myssy päässään jamaikalaiselta ja jolle puhuttiin sekä Vantaalla että Lontoossa aina englantia ensin – ei ollut vaikea huomata kantta kustantamon sen vuoden syyskatalogissa. Irien isä oli valkoinen duunari ja äiti jamaikalaistaustainen entinen Jehovan todistaja. Tuona joulukuisena yönä vuonna 2008 sain kokea sen tuskastuttavan ja herkullisen eksyksissäolon tunteen, josta kaikki ilman suurempia ennakkotietoja Proustiin tutustuvat pääsevät osallisiksi. Tartuin kuvaukseen valkoisin rystysin. Siinä missä moni näistä teemoista käsin kirjoittava nojaa kipuun, toiseuteen ja sortoon, Zadien keskeinen kerronnallinen keino on kääntää asetelmat hurmaavan humoristisesti päin vastoin kuin useimmat länsimaiset kirjailijat, etnisestä taustastaan riippumatta, tekevät (ainoa toinen kirjailija, joka mielestäni onnistuu tässä yhtä täydellisesti on Chimamanda Ngozi Adichie, erityisesti kirjassaan Kotiinpalaajat, missä hän kuvailee, kuinka päähenkilö Ifemelu ymmärtää vasta muuttaessaan Nigeriasta Yhdysvaltoihin olevansa musta): hän itse asiassa käsitteleekin valkoisuutta, valkoisuuden vaikutuksia, kuvailee valkoisten ihmisten punakoita poskia ja chav-henkisiä verkkaripukuja kuin antropologi savannilla ja jättää ei-valkoiset hahmot itsestäänselvyyksiksi, sellaisiksi kuin me olemme ihmisinä itsellemme. Tosin Zadien kohdalla oli kyse kiinalaisbrittimies Alex-Li Tandemin tarinasta. Oli miten oli, kaikessa, mitä Zadie kirjoittaa, samastumispinta tuntuu menevän juuri oikeassa suhteessa sekä lävitseni että ohitseni, niin että se paljastaa lopulta jotakin paljon isompaa ja yleisinhimillisempää kuin pelkästään ruskeuden tai toiseuden kokemukset
Proust kirjoitti röyhkeän monimutkaisesti ja viljeli surutta puolipisteitä ja ajatusviivoja, kaikkea sellaista mistä salaa nautin mutta mitä olin oppinut pitämään elitismin ja vanhanaikaisuuden merkkeinä. Maalasin uudesta sankaristani kömpelön guassimuotokuvan, jonka kehystin seinällemme. Proustin kieli – tai tarkkaan ottaen hänen minäkertojansa – liikkui verkkaisesti, mutkitellen, melkeinpä virkakieltämme muistuttavalla tavalla, kunnes sinkoutui tahtia kiihdyttäen yllättäville sivupoluille, yltyi useamman adjektiivin tai verbin toisiaan hieman neuroottisesti tarkentaviksi ryppäiksi, jotka yhtäkkiä keskeytyivät strategisesti sijoitetun ja-sanan saattelemina yllättävillä kuvilla koristettuihin loppuiskuihin, jotka kerta toisensa jälkeen palkitsivat sitkeän lukijansa. En ollenkaan ymmärtänyt, enkä halunnutkaan ymmärtää, millaiseen kyytiin olin hypännyt. P äästökauppadirektiivin uudistuksesta päästiin lopulta sopuun lupaamalla Itä-Euroopan maille riittävästi ilmaisia päästöoikeuksia. Viiden vuoden päästä huoneessa olisi uusi porukka neuvottelemassa seuraavaa muutosta päästökauppadirektiiviin, muotoilemassa samalla pikkutarkkuudella samankaltaisia kompromisseja, mutta ehkä sittenkin hiukan parempia kuin edelliset (ja rakennuksen kymmenissä muissa neuvotteluhuoneissa olisi käynnissä sama puuha joidenkin muiden aiheiden parissa). Höystin itsekiihotustani ranskalaisilla punaviineillä ja aloin tupakoida uudelleen kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Olin koko lapsuuteni lukenut ja uneksinut niin paljon, ettei se ehkä ollut aivan normaalia, ja eksistentialismin hajuisessa nuoruudessani olin sitten jo haaveillut kirjailijuudesta, hakannut kuvainnollinen baskeri päässäni tekstiä vanhalla kirjoituskoneella, kirjoittanut äidinkielen ylioppilaskokeessa Kunderaa pastissoivan taidenovellin ja ostanut filosofian pääsykoekirjatkin. Sama toistuisi uudestaan ja uudestaan, kymmenen, kahdenkymmenen, neljänkymmenenkin vuoden kuluttua, sitten kun joskus jäisin eläkkeelle. 102 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 102 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 Sellaista diplomatia on, muistutin Proustista villiintyneelle pikkupojalle, joka ei millään suostunut kuolemaan sisältäni. Sellaista olisi elämäni, ja perheeni elämä, sarja reilun tuhannen päivän diplomaatinvuosia, jotka alkoivat ja loppuivat kivuliailla irtirepimisillä ja uudelleensopeutumisilla ja joista mukaamme tarttuisi vieraiden kielten alkeita, ymmärrystä erilaisista kulttuureista, ja tietenkin menneistä asemapaikoista muistuttavia esineitä, jotka – kuten sisäinen pikkupoikani näsäviisaasti huomautti – eivät olisi ihan matkamuistoja mutteivät välttämättä paljoa enempääkään. Aloin pitää iltaisin vierashuoneessamme pitkiä lukusessioita – noihin aikoihin vaimoni meni varhain nukkumaan, ja minunkin olisi pitänyt – jotka usein keskeytyivät, kun säntäsin viereiseen huoneeseen lohduttamaan melkeinpä proustilaisesta huonounisuudesta kärsivää pikkuista poikaani. Tunsin voimakasta tarvetta evankelioida; julistaa, miten minusta oli äkkiä alkanut tuntua, ”ettei vaatimaton elämäni ollutkaan niin erillään toden valtakunnista kuin olin luullut, että ne jopa kohtasivat toisensa joissakin kohdin, ja minä itkin ilosta kirjailijan sivujen ääressä kuin vasta löydetyn isän käsivarsilla”. En edelleenkään pääse yli tästä virkkeestä, joka kuvaa erään Kadonneen ajan sivuhenkilön suhdetta Chopinin musiikkiin – ja samalla Proustin tyyliä: Hän oli nuoruusvuosinaan oppinut hyväilemään Chopinin mielettömän pitkäkaulaisia, mutkittelevia teemoja, vapaita, taipuvaisia ja tutunomaisia, jotka aluksi hapuilevat ja tunnustavat sijaansa kaukana, lähtösuuntansa ulkopuolella, kaukana tahdista, johon olisi voinut olettaa niitten koskettelun yltävän, ja jotka soivat tämän mielivaltaisen välimatkan päässä vain voidakseen palata sitäkin varmemmin – palata harkitusti ja täsmällisesti kuin löisivät kristalliaan, jonka kaiku saa huutamaan – satuttamaan kuulijaa suoraan sydämeen. Kun kiitin ranskalaista kollegaani lahjasta ja toivotin hänelle hyvää joululomaa, olisin halunnut kysyä häneltä: ”Mitä Barthes olisikaan sanonut päästökauppadirektiivistä?” Olin lukemattomia kertoja hipelöinyt Proustin romaanisarjan osia kirjakaupoissa, ja jättänyt aina ahdistuneena hyllyyn. Mutta rohkeuteni oli pettänyt ja sukuperinnöstäni huokuva porvarillinen järki voittanut. Olin löytänyt itseni kauppakorkeakoulusta tankkaamassa sisääni maailmaa, joka tuntui vieraalta kuin kylmä terä sisuskaluissa; maailmaa, jonka korkeinta päämäärää tuntui edustavan satatuntinen työviikko lontoolaisessa investointipankissa. Mutta sillä kertaa oli aika tullut pikku-isä-Marcelin poimia kyytiinsä uusin uhrinsa, loputtomien direktiivineuvotteluiden rattaissa vuosia möyhiintynyt, nuorena perheen ja eläkeviran saanut 31-vuotias kirjallisuushullu suomalaisdiplomaatti. Kansainvälisissä neuvotteluissa tie kohti yhteistä hyvää on reunustettu kiertoilmaisuilla ja kompromisseilla, se kulkee usein pienimmän yhteisen nimittäjän kautta, mutta eteenpäin mennään kuitenkin, kärsivällisesti, aikuismaisesti, kiivastumatta. Kuuluuko kielen ylellisyys kohtuuttoman rikkauden, tuottamattoman kulutuksen, totaalisen tuhon piiriin. Onko mielihyvän suurteos (esimerkiksi Proustilla) olemuksellisesti samaa taloutta kuin Egyptin pyramidit?” Mieleeni jäi epäilys, mutta kun kertoja muisteli lapsuutensa iltaa, jona hän oli kylään tulleen vieraan takia jäämässä vaille äitinsä hyvänyönsuukkoa, päätin, ettei Proustin teos todellakaan ollut ylellisyystavaraa vaan syntynyt välttämättömyydestä, siitä, kun joku vihdoin uskaltaa ja osaa kirjoittaa siitä, mistä hänen on kirjoitettava, ja mistä vain hän voi kirjoittaa. Kertojan lempeänneuroottista temperamenttia heijastelevat, vuolaina mutta tarkkoina ympäriinsä kiemurtelevat virkkeet herättivät minussa selittämättömän kotoisuuden tunteen. Proust avasi vanhat haavani ja pikkulapsielämän sekopäinen väsymys sai ne tulehtumaan. Seuraavilla kierroksilla minä olisin jossain muualla, joissain toisissa neuvotteluissa, Helsingissä, tai ehkä Genevessä, jopa New Yorkissa, jos hyvin kävisi, tummiin pukuihin verhoutuneiden, miellyttävien, älykkäiden, kunnianhimoisten diplomaattien ympäröimänä; ihmisten joiden kanssa jakaisin jotakin hetkisen, kunnes katoaisimme kuka minnekin emmekä toden näköisesti kuulisi toisistamme enää koskaan. Hyötyjät tiedettiin nimeltäkin, mutta lakitekstissä puhuttiin maista, joiden 1) ”kansallista sähköverkkoa ei ollut vuonna 2007 kytketty suoraan tai välillisesti sähkönsiirron koordinointiliiton ylläpitämään verkkoon” tai 2) joiden ”kansallinen sähköverkko oli vuonna 2007 kytketty suoraan tai välillisesti sähkönsiirron koordinointiliiton ylläpitämään verkkoon ainoastaan yhdellä enintään 400 MW:n tehoisella linjalla” tai 3) joissa ”vuonna 2006 yli 30 prosenttia sähköstä tuotettiin yhdestä ainoasta fossiilisesta polttoaineesta ja bruttokansantuote asukasta kohden oli enintään 50 prosenttia yhteisön markkinahinnoin lasketusta keskimääräisestä BKT:sta asukasta kohden.”. Direktiiviyliannostuksen ja Proustin tuottama yhteisvaikutus sai jotain minussa murtumaan. Ja miten hän kirjoittikaan: romanttisesti ja selvänäköisesti, ylevästi ja hauskasti, herkästi ja älykkäästi, monikerroksellisesti ja kevyesti; ennen kaikkea loputtoman omaperäisesti ja yllätyksellisesti. Ilmoille pöllähti banaali mutta yhtä kaikki vaarallinen sekoitus unia ja syrjään sysättyjä haaveita. Löysin muistivihkostani Roland Barthesin Tekstin hurman sanat, joiden keskeltä Proustin jättiläinen törröttikin: ”Miksi, tekstissä, kaikki tämä verbaalinen komeilu
Maailman kudos on tuskallinen ja riittämätön, eikä siihen näköjään voi vaikuttaa. Tuollaiset lukunautinnot johdattivat minut kirjallisille tutkimusmatkoille ja paransivat balsamin lailla sitä arkisen ja ylevän välillä ammottavaa kuilua, jota olin Proustiin alun perin paennut. Päätin mahtipontisesti, kotoisan vierashuoneemme hämärässä, että loppuelämäni missio olisi uppoutua Proustiin ja kaikkeen siihen, mihin hänen teoksensa kytkeytyy. Minä halusin tuntea, Barthesia jälleen lainaten, että teksti on fetissiobjekti, ja tämä fetissi haluaa minut. Kertoja on helpottunut, koska hänen ei tarvitse muuttaa rakastamansa Gilberten luota, eikä varsinkaan omistautua diplomatian maailmalle, jossa vallalla on kielteinen, totunnainen, vanhoillinen ajatustapa, niinsanottu ’hallituksen näkö kanta’, joka poikkeuksetta luonnehtii kaikkia hallituksia ja ennen muuta, oli hallitus sitten mikä tahansa, sen kaikkia virastoja; siis maailmalle, Suomalaisten proosamodernistien lukeminen tuntui Proustista ja muista modernisteista päihtynein aistein lähes surkuhupaisalta.. Siellä tuli iso kivi ja Kaarlo päätti hankkia kivi pommeja seuraavaksi kerraksi. Proust osasi käyttää lähes mitä tahansa hetkeä havainnollistamaan, mahdollisimman tyhjentävän aistihavaintoja assosiaatiokavalkadin avulla, että maailma on pyörryttävän raskaana merkityksistä, yhteyksistä ja asioiden välisistä vastaavuuksista, jos vain osasi katsoa. Ja niin eksyin Proust-tutkimuksen klassikoihin ja niihin satoihin todellisiin taideteoksiin, joista hän teoksessaan puhuu. Heidän pakoautonsa piiputti. Arkeni oli niin täynnä toistoa ja velvollisuuksia, että meinasin seota, ja kaipasin – antakaa se minulle anteeksi – älyllisesti ja esteettisesti tyydyttävää maailmaa, johon vetäytyä vailla omissa nahoissa olemiseen liittyviä rajoitteita. Heidän seurassaan janosin kuin kotimaatani Proustin ja hänen aatetoveriensa säkenöivää, kerroksellista proosaa, jossa jokainen virke heijasteli tekijänsä omaperäistä ja lehtitaikinamaisen monikerroksista tapaa kirjoittaa, ajatella, tehdä havaintoja, löytää vastaavuuksia, asioiden kytkeytymistä konteksteihinsa, historiaan, taiteeseen, filosofiaan... HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 103 HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 103 M inä ihastuin Proustin tyyliin ja tapaan nähdä, osin vilpittömän esteettisistä, osin pikkuporvarillisista syistä. (He löivät rautakangella reiän kovaan moreeniin ja ampuivat puolella dynamiittipötköllä. Suomalaisten proosamodernistien lukeminen tuntui Proustista ja muista modernisteista päihtynein aistein lähes surkuhupaisalta. Uskon todellakin, että pelkän lukemisen täyttämä elämä olisi sopinut minulle paremmin. L opullisesti kohtalonyhteyteni Proustiin sinetöityi Kadonneen ajan kohdassa, jossa suurlähettiläs Norpois ja kertojan suuresti ihailema kirjailija Bergotte saavat kertojan virkamiesisän käsittämään, että pojan kohtalona ei voi olla diplomatia vaan kirjallisuus. Maa oli vähän aikaa mureaa kaivaa. Ja kuin minua varten Proust oli luonut taidefilosofisten pohdintojensa havainnollistamiseksi kirjailija Bergotten, kuvataiteilija Elstirin ja säveltäjä Vinteuil’n, joiden kautta hän opetti, kädestä pitäen, mistä taiteen tekemisessä oli kyse. Hyrystä ja kumppaneista ei siihen ollut. Proust näytti minulle kuvaamalla pöydällä olevia parsoja, että suhteellisen yksinkertaisista vihanneksistakin sai mielikuvituksen voimalla viehkeitä satuolentoja, jotka olivat huvikseen muuttuneet vihanneksiksi ja jotka syötäväksi tarkoitetun ja kiinteän valeruu miinsa läpi antoivat aamuruskosta syntyvien väriensä, sateenkaaren väikkeittensä ja haipuvan illan sinensä takaa aavistaa kallisarvoisen elinnesteensä, kun ne runollisia ja karkeita leikkejään leikkiessään, kuin jossakin Shakespearen satunäytelmässä muuttivat minun yöastiani tuoksuvaksi maljaksi. Mutta vasta Proustilla oli tarjota – Barthesin värisyttävin sanoin – yleispätevä hakuteos, kaikenkattava mathésis, kokonaisen kirjallisen kosmogonian mandala, johon upota. He nousivat ylös kuopasta ja menivät mökille juomaan loppua kahvia lämmittäjän päällä paahdetun näkki leivän ja ranskanleivän kanssa, Antti Hyry kirjoittaa novellissaan Kaivon teko.) Mihin katsoinkin, löysin lyhyellä lauseella juntattua ulkoisen maailman dokumentaatiota, jonka raoista hapuilin epäuskoisena jotain, mihin tarttua. He ampuivat ja kaivoivat ja pääsivät sinä iltana puoleentoista metriin. Ja tietysti filosofeihin, jotka Kadonneen ajan taustalla häälyvät, erityisesti Bergsoniin ja Schopenhaueriin. Ja koska kyse oli Proustista, ei hän jättänyt parsakuvaustaan irralliseksi suupalaksi vaan heittäytyi seuraavaksi kuvaamaan perheen sukurakasta mutta alaisilleen julmaa kokki Françoisea, joka oli sinä kesänä suunnitellut perheen ruokavalion poikkeuksellisen parsapitoiseksi vain siksi, että saisi hallita keittiötyttöparkaa, joka, kuten myöhemmin kertojalle selvisi, sai parsan hajusta niin rajuja astmakohtauksia, että hänen lopulta täytyi lähteä talosta. Sellaista minulle ei suotu. Tarve ei sinänsä ollut uusi: olin vuodesta 2003, tutustuttuani Michel Houellebecqin teoksiin Pariisissa, jossa sain ensikosketukseni virkamieselämään, pitänyt hieman itsesäälisesti mottonani näitä hänen esikoiskirjansa virkkeitä: Kokonainen lukemisen täyttämä ihmisikä olisi ollut toiveideni täyt tymys, tiesin sen jo seitsenvuotiaana. Ja Manniin, tuohon ihanan jäyhään ja asetelmalliseen taiteen ja elämän, porvarillisen ja esteettisen vastakkainasettelijaan, josta tuli Proustin ohella toinen henkinen isäni. Houellebecq osasi tiivistää täydellisen olemisen tavan, joka mielessäni kiteytyi yhteen avainmuistoistani: siihen, miten olin useamman kerran paennut päiväkodin pakkovaltaa ja juossut äitini työpaikan takahuoneeseen ”kirjoittamaan” valkoisella kirjoituskoneella, nauttien mielettömästi värinauhan tuoksusta ja satunnaisista kirjainrykelmistä, jotka omassa mielessäni olivat Tuhannen ja yhden yön tarinoiden veroisia luomuksia. Väistämättä törmäsin lopulta heihin, jo ennestään naamatuttuihin, ihmistajunnan syväluotaajiin ja arjen ihmeiden ikuistajiin, joita voinee Proustin lailla kutsua suuriksi modernisteiksi – Woolfiin, Joyceen, Baudelaireen. Kokkareita lensi kauas lumelle. Ja tietenkin Proust osasi kuvata fiktiivisten taiteilijoidensa teoksia – varsinkin Vinteuil’n musiikkia, joka kiertyy koko romaanisarjan johtomotiiviksi – tavalla, joka sai muut kirjailijat vaikuttamaan lapsellisilta töhertelijöiltä
Tutustuin ihminenProustiin hänen elämänkertojensa ja kirjeidensä kautta, suureen neurootikkoon, seurapiirisnobiin, järjettömän kalliiden lahjojen ostajaan, astmaatikkoon, luulosairaa seen, vainoharhaisen mustasukkaiseen, äitiinsä ripustautuneeseen, jo teinivuosinaan häkellyttävän nerokkaaseen ja lopulta korkilla vuorattuun kirjoituskammioonsa paperiröykkiöidensä keskelle käpertyneeseen neroon, jonka kaltaisen elämästä minulla ei kos kaan voisi olla mitään käsitystä. Päivät neuvottelin jätedirektiivejä ja metsänielujen laskenta sääntöjä. Näiden hetkien tavoittaminen tekee ihmisestä kuolemattoman, ja todellisia kuninkaita ovat ne, jotka Proustin kertojan lailla pystyvät ikuistamaan nuo hetket taiteeseensa. Se oli muistuttava katedraalia ja samalla niiden ruusuikkunoita, joiden keskuksista versoo eri suuntiin moni mutkaisia, toisiinsa kietoutuvia arabeskeja. Ruusuikkunan keskellä on kertoja, ja samalla neiti SaintLoup, jonka hahmossa teoksen suuret teemat viimein yhtyvät. Ja kuin tilauksesta Proust halusi näyttää, miten aika nostaa ja las kee ihmiset, lopulta tuhoaa heidät, heidän intohimonsa, lapsuuden maailman taianomaisuuden, ja tekee heistä kaikkeen kyllästyneitä, täriseviä vanhuksia, joiden ryppyjen maskin alta nuoruus irvok kaasti pilkottaa. Mitä Proustin jälkeen kannatti enää kirjoittaa. Silti en osannut olla ajattelematta, että elämän pitäisi olla juuri sellaista kuin Proustin sivuilla: ironista, filosofista, kirjallista, moni vivahteista ja syvää, universaalia, mahdollisimman kaukana päi vänpoliittisista pintakuohuista. V iime talvena seisoin Munkkiniemen puistotiellä odottamassa raitiovaunua, kirkkaassa pakkas aamussa, liian flunssaisena pyöräilemään töihin, kun avaussanat, niin tutut että melkein hävetti, virtasivat kuulokkeista: ”Pitkät ajat menin varhain nukkumaan...” Erja Manto oli alkanut lukea Yle Areenaan Proustin järkälettä, kahdeksan minuutin päiväannoksina. Tämän tiesinkin, diagnoosin, mutta entä lääke. Ratkaisuni oli, mutta niin että kukaan ympärilläni ei huomaisi mitään – no, ehkä sentään pientä hajamielisyyttä, katseen suuntau tumista kaukaisuuteen, selittämättömiä hymähdyksiä –, elää san karini kautta elämää, jonka oma pelkuruuteni oli minulta riistänyt. Tunsin itseni pelkuriksi. Kuolemattomuus on mahdollisuuksien rajoissa, mutta yksinomaan elinaikanamme. Toisaalta siksi, etten ollut uskaltanut omistautua filosofialle ja taiteelle, joita olin aina rakastanut, toi saalta siksi, että sisäinen pikkupoikani hautoi vielä kolmekymppi senä moisia mielettömyyksiä kaikkien etuoikeuksiensa keskellä. Vasta toisen kerran loppuun päästyäni luulin kunnolla ymmär täneeni Proustin sinfonisen metodin, sen miten hän pystyi teoksen lopussa pudottamaan muutaman sivun mitassa kaikki teoksen keskeiset teemat ja henkilöt, niin että ne alkoivat yhtäaikaisesti soida päässäni, koska ne oli tuhansien sivujen varrella kerrostettu ajan aikaansaamilla muutoksilla, päällekkäisillä merkityksillä, assosiaatioilla, ja tietysti omilla vaikutelmillani. 104 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 104 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 jossa kertojan tyrmistykseksi arvostetaankin kuluneiden kliseiden toistelua eikä, niin kuin taiteen maailmassa, omaperäisyyttä ja rajoja rikkovaa rohkeutta. Kotiin päästyäni haistelin lasteni hiuksia ja tuoretta ihoa, tuntien pakahduttavaa rakkautta, johon sekoittui lähes hysteerinen oksennustautien ja muiden lasten myötä elämään palanneiden sairauksien pelko. Ja ennen kaikkea merkityksellistä. Siinäpä credo! Mutta Proust oli vaativa opettaja. Ja kuten Freudinsa lukeneet tietävät, päivä unista on vain pieni askel luomiseen: aloin taas kirjoittaa, vaikka minulla ei olisi todellakaan ollut aikaa sellaiseen; katkelmia, joissa kokoushuoneiden kuhinan päälle laskeutui ironinen, ylevöittävä taikapöly, novelleja, sitten jo romaaninalkuja, joiden pariin syylli syydentuntoisena palasin. Alun madeleine kohtauksesta lähtien Proust oli luotsannut minua – ja loppuhui pennusta pohjustaakseen hänen oli annettava kertojansa vajota täydelliseen illuusiottomuuteen, joka oli karmeassa kontrastissa alun sulosointujen kanssa – kohti taiteen välittämää katharsista, ilmestystä, jonka filosofisen sisällön André Maurois osuvasti kiteyt tää: Ulkoinen maailma on olemassa, mutta se ei ole tunnettavissa; sisäinen maailma taas on tunnettavissa, mutta se karkaa kaiken aikaa ulottuviltamme, koska se muuttuu; vain taiteen maailma on absoluuttinen. Halusin lukea, ymmärtää lisää, kirjoittaa, ponnistella. Jossain vaiheessa ymmärsin, että Proust peri vanhemmiltaan nykyrahassa suunnilleen kuusi miljoonaa euroa, ja että hänen kannaltaan oli taloudellisesti täysin yhdentekevää, tekikö hän töitä vai ei. Aika siis tuhoaa lapsuuden paratiisit ja haalistaa kokemuksemme, mutta menneisyyden syvät vaikutelmat ovat sittenkin tallessa meissä, ”ajan säiliöissä”, ja joskus madeleineleivoksen maku, horisontissa siintävät kirkontornit, kellon kilahdus, katukiven epätasaisuus, pyyhkeen tuntu kasvoilla tai sonaatin teema, herättävät mennei syyden henkiin ja tuottavat ekstaattisen hetken, joka voittaa ajan ja palauttaa ihmisen menneisyyden paikkoihin, jotka eivät sijaitse tilassa vaan ajassa. Hänelle ei riittänyt, että ymmärsin lukeneeni teoksen, jonka kirjoittamiselle kertoja päättää omistaa loppuelämänsä (ja lausuu maailman loh dullisimmat sanat, Houellebecqistä muistuttavat: todellinen elämä, vihdoinkin löytynyt ja selvitetty elämä, eli siksi se ainoa jonka me todella elämme, on kirjallisuus). Samalla hän osoitti halujemme ja pyrkimystemme ikuisen toistuvuuden ja turhuuden, sen että todellinen mielihyvä on saatavissa vain mielikuvista, tulevan odotuksesta tai menneen muistelusta, ei halun toteutumisen hetkestä: kun ihminen vihdoin saa sen mitä haluaa, hän on jo ajan vaikutuksesta muuttunut niin, että haluaakin jotakin muuta. Hymyilin typerästi, kun ymmärsin, että Manton aavemaisen tutusta äänestä tulisi osa minun Proustiani, ja Helsinkiäni, jonne minä ja perheeni olimme viidessä vuodessa, Brysselistä muuton jälkeen, ehtineet taas juurtua pelottavankin syvästi. Ja toisaalta en enää ihmetellyt, miksi Virginia Woolf oli menettää luomis halunsa luettuaan Kadonnutta aikaa etsimässä. Pysähdyin enää harvoin ajattelemaan, kuinka kohtalokkaasti Proust oli minussa levinnyt.. Kutkuttavinta oli, miten kertoja, joka oli yhtä aikaa aloittamassa luomispuuhaansa ja samalla – Proustin hahmossa – jo saanut urakkansa päätökseen, paljasti seikkaperäi sesti teoksensa rakenteen
Yhdensuuntaiseen pyörämatkaan mahtuisi kolme jaksoa, siis kuusi päivässä, joten Manton tahti olisi minulle, kyltymättömälle, aivan liian hidas. . Pysähdyin enää harvoin ajattelemaan, kuinka kohtalokkaasti Proust oli minussa levinnyt, ja mitä kaikkea hänen takkinsa liepeissä oli päässyt livahtamaan elämääni; kirjoittajakoulu, lukupiirejä, yhtä mielettömästi kirjallisuutta rakastavia ihmisiä kuin minä itse, noiden ihmisten käsikirjoituksia, yhä moninaisempia omia yritelmiäni. Sillä Marcel oli saamassa ensimmäisen näkynsä: jokin liikahtaa, haluaisi nousta esiin, jokin kuin ankkurista irroitettu, jossakin hyvin syvällä; en tiedä mikä se on, mutta se nousee hitaasti; tunnen vastuksen ja kuulen ohitettujen etäisyyksien kohinan. Aurinko paistoi, Finlandia-talon katto nousi lumihiutaleiden siivilöimässä vastavalossa maisemasta kuin perä edellä meren syvyyksiin uppoavan laivan keula – tai ehkä sitä oltiin sittenkin nostamassa pintaan. Tiesin, että päätyisin kuuntelemaan samoja jaksoja yhä uudestaan, mikä johtaisi siihen, että Léonie-tädin talo sijaitsisikin paitsi Combrayssa myös ehkä Pikku-Huopalahdessa tai Katajanokan perukoilla, että Swannin mustasukkaisuuteen Odettesta sekoittuisi pimeän Keskuspuiston väkivaltaista kylmyyttä, että Kaisaniemen radanvarren kreosoottiöljy luikertelisi osaksi Marcelin ja Albertinen junamatkoja Normandian rannikolla. Ehkä se oli brittien ansiosta, tai sen, että olin Proustin kannustamana uskaltanut alkaa elää rohkeammin, mutta olin pääsemässä halusta asetella vastakkain elämää ja taidetta, arkista ja ylevää, byrokraattista ja esteettistä, Méségliseä ja Guermantesia. Taide oli edelleenkin johtotähteni, ja perhe tietenkin, mutta olin alkanut saada yllättävää mielihyvää asioiden moninaisuudesta, arjen kerroksista, jotka liukuivat, karheasti mutta sittenkin, päällekkäin kuin kaleidoskoopin levyt ja tuottivat jotain täyteläistä ja yllättävää; jotain mitä voisi ehkä kutsua itseni näköiseksi elämäksi. PAREMPI VÄLIPALA! Nutmix (Gluteeeniton ja vähälaktoosinen) Tuplasuklaa (Gluteeeniton ja laktoositon) Leader.fi. Raitiovaunu kolisteli pitkin Mannerheimintietä. Minulle oli käynyt Proustin suhteen niin kuin yhdelle Kadonneen ajan keskushahmoista, Charles Swannille, jonka rakkaus Odettea kohtaan oli saanut niin paljon uusia muotoja ja liittyi niin erottamattomasti kaikkiin Swannin tottumuksiin ja tekoihin, hänen ajatuksiinsa, terveydentilaansa, yöuneensa, koko elämäänsä, vieläpä siihenkin, minkä hän uskoi tapahtuvan kuolemansa jälkeen – – ettei sitä olisi voinut repäistä irti tuhoamatta suurin piirtein häntä itseäänkin; niin kuin kirurgien on tapana sanoa, Swannin rakkaus ei enää ollut leikattavissa. Ja noiden sanojen mukana se taas tuli, ajatuksista kiihottavin, lohturiepuni ja lottokuponkini: ehkä minäkin, joskus, riittävästi elettyäni, voisin päätyä pikku-isä-Marcelin tapaan kääntämään selkäni maailmalle ja vetäytyä vuosikausiksi sänkyyni kirjoittamaan. Olkoon siis velvollisuuksia, ihmisiä, maailman tuskallista rakennetta, kunhan saisin vielä hetken keskittyä Manton rauhoittavaan ääneen. Olin menossa kokoukseen, kirjoittamaan muistioita, koordinoimaan, luultavasti tekemään jotain, mikä liittyi Ison-Britannian EU-eroon, joka oli opettanut minulle – pateettista mutta totta – että täysin itsenäinen on myös täysin yksin, omien harhojensa keskellä. Tai sinä
Ja nyt sinne porhaltaa raamit kaulassa Mundruczó, joka lyö nyrkin pöytään ja vaatii myöntämään ihmisen käsityskyvyn rajallisuuden. Jupiterin kuussa Mundruczó kyseen alaistaa myös sen ihmiskeskeisen käsi tyksen, että vain meidän aivoillamme ymmärrettävät asiat olisivat olemassa. 106 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 T uttavani tapasi kerran juhlissa ihanan naisen. Treffielokuvana Jupiterin kuu saattaa olla aika peto. Elokuva pyhimykseksi Jupiterin kuuta ei tulla julistamaan, siihen se on liian sekarotuinen ja ylpeä siitä. Tapaus palasi mieleeni vuosien jäl keen hiukan yllättävästi nähtyäni unka rilaisen Kornél Mundruczón uutuus elokuvan Jupiterin kuu. Juuri kun Aryanin hyvyys alkaa kuin varkain vaikuttaa lääkärinretkuun, poliisi pää see karkulaisen jäljille. Jos tUnteissa piehtaroivan, hiukan osoittelevan White Godin tankissa oli välillä kengurubensaa, Jupiterin kuun tankissa on jotakin uutta, takuulla laitonta sekoitetta, jolla mennään hurjaa kyytiä maaliin saakka. Outoja asioita tapahtuu Jupiterin kuu vaatii myöntämään ihmisen käsityskyvyn rajallisuuden, kirjoittaa Katja Kallio. Jos lasi sattuu halkeamaan myöhemmin illalla jomman kumman keittiössä, on täysin luonnollista ajatella, että saattaa se johtua valmistus virheestäkin mutta todennäköisesti kuitenkaan ei. Cannesissa keväällä maailmanensiiltansa saaneessa elokuvassa pakolaisjoukko pyrkii Serbian kautta Unkariin ja ajautuu suoraan poliisin väijytykseen. K U VA : FI N N K IN O , K U V IT U S : A N JA R EP O N EN . Samalla selittämättömän alueella asteli kauniisti myös Kosketuksissa, jossa teurastamon työntekijät alkoivat tavata toisiaan unissaan peuroina. Mutta ainakin ne olivat viestejä, lähestyvän käänteen airuita, ja ennakoivat koputusta ovelle. Kymmenen käskyn itsepäisesti vinoon valahtava taulu tai itsestään avautuva hansikaslokero saattoivat olla seurausta mekaa nisesta viasta. Jupiterin kuu ei ole tarkalleen ottaen yliluonnollinen elokuva. Silti elokuva on täynnä yllättävää kauneutta ja kuvalli sia lausumia elämästä ja ihmisestä ja Jumalasta. Unkarilainen elokUva tuntuu elävän oikeaa kukoistuskautta. Ilta hämärtyi, he jäivät keittiöön kahden, ja yhtäkkiä paksu juomalasi halkesi itsek seen pöydällä kahtia. Sen sijaan että kuolisi, nuori syyrialainen kirkasotsa Aryan (Zsombor Jéger) saakin luotien osumien myötä selittämättömästi lentämisen taidon. Rautatie asemien telttakylät, läpikulkuleirien kaaos, rasismi ja korruptio, terrorismi, homofobia ja näköalattomuus marssitetaan armotta esiin. Ulos tullaan sydän virikkeistä takoen, ja kerrankin on ihan luontevaa ottaa Jumalan ja rakkauden syvin olemus puheenaiheiksi saman tien. Alun perin luulin että se on vielä scifielokuvakin, mutta sitä se ei oikeastaan olekaan. Pelkästään yhteiskunnalli nen elokuva Jupiterin kuu ei kuitenkaan ole. JUPITERIN KUU ohjaus Kornél Mundruczó ensi-ilta 1.6. . Kenties siinä oli valmistus vika, tuttavani ja nainen myön sivät – mutta vielä usean vuoden aviolii ton jälkeenkin he olivat sitä mieltä että lasin halkeaminen oli merkki. Korruptoitunut lääkäri ja ateisti Gábor Stern (Merab Ninidze) pääsee perille salaisuudesta ja hoksaa siinä piilevät bisnesmahdollisuudet. Tähän joukkoon Mundruczón uutukainen väkisinkin rinnastuu. Ildikó Enyedin Kosketuksissa, László Nemesin Son of Saul sekä Ferenc Törökin suurenmoinen 1945 ovat keskenään täysin erilaisia elokuvia, mutta kukin on kertakaikkinen muotovalio, omalla tavallaan täydel lisyyttä hipova elokuva. Jo neljän vuoden takaisessa läpimurtoelokuvassaan, raivokkaan allegorisessa White Godissa Mundruczó kyseenalaisti ihmisen ja etenkin länsimaisen ihmisen oikeuden maailman herruuteen. Edeltäjistään poiketen Jupiterin kuu on tiukasti kiinni brutaalissa, sydämettömässä nykyUnkarissa. Mundruczó on pikemminkin vienyt askeleen pidemmälle sen mitä Krzysztof Kieslowski kutsui elokuviensa metafyysiseksi säikeeksi. Aryanin lentotaitoa ei voi kukaan kiistää, vaikkei sen syytä ymmärretäkään tai tie detä onko kyseessä lentävä poika, enkeli vai uusi Messias. Peilinä toimi tuolloin sekarotuinen koira, josta uudet rotulait pakottivat nuoren tytön luopumaan ja josta rikolliset ainekset kasvattivat tappelu koiran ja kostajan. elokuva Katja Kallio on helsinkiläi nen kirjailija, joka valitsisi supervoimista joko teleporttauksen tai näkymättömyyden.. Elokuva asettaa itsensä uljaasti alttiiksi arvostelulle, kuin ihminen, jolla on paljon ajatuksia ja intohimoja ja kyky kertoa niistä valloittavasti ja joka ei aio istua tuppisuuna vain koska ei ole hionut ajatuksistaan aukotonta järjestelmää. Se on myös toimintaelokuva ja silti taidokasta eurooppalaista art housea
Isoja ja pieniä. Käy tutustumassa heihin tai ilmoita uusia Apu-tonnin ansaitsevia hankkeita osoitteessa apu.fi/suomionhyvienihmistenmaa Suomi on hyvien ihmisten maa.. Tämä maa on täynnä hyviä ihmisiä, jotka tekevät pyyteettömiä tekoja toisen hyväksi. Apu jatkaa Apu-tonnien jakamista tällaisille ihmisille ja ryhmille
Bändin laulaja, kitaristi ja pääasiallinen laulunkirjoit taja Alex Taylor on albumiin liittyvissä haastatteluissa siteerannut taajaan Neil Postmania ja David Foster Wal lacea, joiden mielestä ihmiskunta viihdyttää itsensä elä vältä. Suosittelen buukkausta sinne, kunhan muistaa että talo voittaa aina. Ensimmäisillä kuunteluilla Tranquility Base Hotel & Casino sujahtaa helposti ohi ja kurkusta alas, mutta ei jätä jälkeensä muuta kuin dry martinin makuisen hammastahnan jälkimaun. Yhdistämällä doowoppia, pianoballadeja, viihteellisiä jousia, vanhaa soulia ja modernin hipho pin mieleen tuovaa rytmistä minimalismia Turner on bändeineen luonut pätevän yhden tunnelman levyn, joka kuulostaa tuoreelta ja rohkealta. Kuudennella albumil laan, joka ilmestyy melkein viiden vuoden julkaisutauon jälkeen, he hylkäävät varhaistuotantonsa peribrittiläisen kitararockin ja myöhempien albumiensa amerikkalaisit tain raskaammat soundit. Siis albumia, jolla bändi tai artisti haluaa ponnistaa täysin uuteen suun taan. Turner on myös omaksunut atlantintakaisen viihdyt täjän tavan laulaa ja fraseerata, ironisesti viettelevän viihdelaulajan elkeet, kuin Frank Sinatran jos tämä olisi matkannut David Bowien mukana toisille planeetoille. 40 minuutin keston aikana Turner ei juu rikaan vaikene vaan työntää onelineria ja nonsequituria toisensa perään: I lost the money and I lost the keys, but I’m still cuffed to the suitcase ja I launch my fragrance called Integrity. I sell the fact that I can’t be bought ovat vain kaksi esimerkkiä Turnerin puhelaulamasta tajunnanvirrasta, joka tuo sekä sisällöltään että ilmaisultaan mieleen yhtä aikaa Prefab Sproutin barokkisimmillaan ja kulttinimen Destroyer. ”Maybe I was a little too wild in the 70s”, laulaa Alex Turner, joka on syntynyt vuonna 1986. Kuvastaakseen sitä Taylor on nyt bändinsä kanssa työstänyt albumillisen surrealistista loungemusiikkia, joka leikkii ja parodioi menneiden vuosikymmenten viihdemusiikilla. Aina suunnanmuutos ei mene putkeen, jolloin on tuloksena on sen kaltaisia albumeita kuten Metallican ja Lou Reedin ulostuslääkkeeseen verrattavissa oleva yhteistyöprojekti Lulu (2011) tai Dexy’s Midnight Run nersin laulaja Kevin Rowlandin My Beauty (1998), jolla hän esitti coverversioita naiseksi pukeutuneena. Jokaiselle kappaleelle on kuitenkin siroteltu omintakaisia elementtejä, kuten Money, Money, Moneyn mieleen tuovia aBBapianoja tai kokkavasti tuuttavia torvia, luomaan kokonaisuuteen eloa. Tranquility Base Hotel & Casino on siis avattu ja ottaa vastaan varauksia. Avaruusoutous 2018 Samuli Knuuti ilahtui, kun Arctic Monkeys lähti uhkapelimatkalle Kuuhun. . Se on vaikea tie kulkea, mutta tois takaan reittiä oikeaan suuruuteen kartta ei kerro. ARCTIC MONKEYS Tranquility Base Hotel & Casino Domino K U VA : ZA C K ER Y M IC H A EL , K U V IT U S : A N JA R EP O N EN . Onnistuessaankin suuri irtiotto jakaa yleisön, laittaa fanit ja välinpitämättömät sivustaseuraajat arvioimaan uudestaan yhtyeen. Elokuussa flow´hun saapuva englantilainen Arctic Monkeys on nykyrockin harvoja yhtyeitä, joilla on kokoa ja uskallusta moiselle tielle lähteä. 108 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 musiikki K oska rock on henkitoreissaan, oli helppo luulla kuolleeksi yhtä sen traditioista: suurta irti ottoa. On helppo kuvitella levy yhtiöväen kauhistus, kun heille on valjen nut, ettei kuusiminuuttinen avausraita, jatsahtavasti harhaileva Star Treatment, ole vain velmu harhautusliike vaan edus tava näyte kokonaisuudesta. Samuli Knuuti on espoolainen kustannustoimit taja ja kirjoittaja, jonka mielestä yökerhot peili palloineen ovat maailman loh duttomimpia paikkoja.. Sanoittajana Turner on luonut nimensä arkielämää ja ikätovereitaan tarkkanäköisesti kuvailevista teksteistä, ja Arctic Monkeysin albumi onkin yksi keino sivuuttaa vanha ongelma: kuinka kirjoittaa tavallisista ihmisistä silloin kun itse ei enää ole sellainen. TuloksEna on myös albumi, jolla sanoitukset on työn netty eturiviin. Onnistuneita esimerkkejä moisesta muodonmuutoksesta ovat esimerkiksi Radioheadin Kid A (2000), jolla kita rarockin pelastajana pidetty yhtye teki koneellista ja kylmää musiikkia, tai Pri mal Screamin Screamadelica (1991), jolla aneemiset indienörtit löysivät tanssi musiikin ja päihteisen hedonismin. Tranquility Base Hotel & Casino ei ole enempää tai vähempää kuin Kuussa sijaitsevaan kasinohotelliin sijoittuva teemalevy, jonka teemoja ovat sosiaalinen media, rocktähteyden mukana tuleva eksisten tialistinen tyhjyys ja kulutusyhteiskunnan absurdi mania. Toistojen myötä albumi alkaa kuiten kin paljastaa karismansa. Tranquility Base Hotel & Casino kuvaa rocktähden ylellistä ikävystyneisyyttä parodian ja satiirin kautta, mikä ei ole temppuna toistettavissa, mutta tällä kertaa Turner selviää siitä kunnialla
Sitoutuminen maan tapoihin vah vistetaan allekirjoittamalla kansalaissopimus. Nizza. Anyurun romaani kertoo myös tästä. Se vain tulee. Se on kirja, joka juuri jonkun Anyurun kaltaisen on ollut pakko kirjoittaa. . Terroristinaisen kirjoittamat dystooppiset tulevaisuusjaksot, mahdollisesti guantana momaisella vankileirillä hänen aivoihinsa istutetut unet, vuorottelevat vielä tunnis tamaamme Ruotsiin sijoittuvien arkisten välähdysten kanssa. Mitä tulee dystopian sisältöön, se ei tunnu niin mieli kuvitukselliselta kuin toivoisi. Toisaalta on helppo uskoa Anyurua, joka on kertonut teemojen käsittelyn olleen mahdollista vain sijoittamalla kuvatut kauheudet selkeästi mielikuvituk selliseen kehykseen. Rakennelma on melko monimutkainen, sekä taitava että hivenen turhauttava, ja kir jan sinänsä kaunis loppu vie sitä vielä yhteen uuteen mahdolliseen suuntaan. Tuk holma. K U VA : S & S, K U V IT U S : A N JA R EP O N EN . Silti en voi kieltää sitä. Manchester. Jos tämä on mahdollista nyt, mikä kaikki sitten vähän myöhemmin. Ajattelen toisin sanoen juuri niin kuin iskujen takana olevat tahot halua vatkin minun ajattelevan. Se on fasistinen kahden kastin yhteiskunta, jossa maahan muuttajalähiöt on muutettu osittain avoimiksi keskitysleireiksi. Pitkän avauskohtauksen jälkeen romaani lähtee uusille urille. Uskon osaavani käsitellä sen, suhteuttaa sen muihin ajatuksiini, tietoihini ja kokemuksiini maailmasta ja ihmisyydestä. Ruotsalai sen tumma ihoisen muslimi miehen Johannes Anyurun Augustpalkittu romaani He hukkuvat äitiensä kyyneliin esittää juuri tämän kysymyksen ja tuntuu siksi epä tavallisen välttämättömältä. Edes passi ei tee ihmisestä tasaarvoista tanskalaista – ihonväri, uskonto tai asuinalue paljastaa todellisen karvan. Kolme nuorta ruotsalaista radikalisoitunutta muslimia hyökkää göteborgilaiseen kirjakauppaan, jossa esiintyy islamia pilkannut sarjakuva piirtäjä. On siis olemassa kahdenlaisia kansalaisia, oikeita ja vääriä. Suo messa sellaista ei ole taatusti ikinä ollutkaan, mutta olemme silti kiristäneet turvapaikkapo litiikkaamme ihmisoikeuksista ja kansainvä lisistä sopimuksista välittämättä. Kaksi vuotta tapauksen jälkeen kovasti Anyurua itseään muistuttava kirjailija alkaa käydä mielisairaalassa tapaamassa iskuun osallistunutta nuorta naista. Olemme tottuneet nauttimaan väkivaltamme visuaa lisessa muodossa, ja sen kuvaaminen sanoilla on vaikeaa. Hän väläyttelee välillä runollista kieltään tavoittaen silti tapahtumien kauhistuttavan, peruuttamattoman konkreettisuuden. Ruotsissa avointen ovien ajan on julistettu tulleen tiensä päähän. Viimeisten sivujen ihmisusko on melkein ristiriidassa aiemman kanssa, mutta se on selvästi viesti, jota Anyuru haluaa välittää. AlussA on terroriisku. Sitä paitsi onhan meillä jo Soldiers of Odin. Rakkaus on oletusasetus, vihaan täytyy aivopestä. Kuvamateriaalia 17 vuoden takaisesta kirjakauppaiskusta ja muista islamin nimissä tehdyistä veritöistä näytetään jatkuvasti propagandamateriaalina, jotta ero oikea ja vääräuskoisten välillä ei unohtuisi. On vaikea uskoa, että vauraissa pohjois maisissa hyvinvointivaltioissa ollaan näin pitkällä. Jopa koulu aineiden klassinen ”Sitten heräsin ja se kaikki olikin vain unta” vaara käväisee mielessä. Turku. Pys tymme elämään yhdessä kunhan vain yritämme. Anyuru onnistuu siinä. Anyurun romaanissa Kaningårdenin kaduilla partioivat omaaloitteiset etniset tarkastuspartiot, mutta jaloiteltiinhan Kempeleelläkin miesporukoissa turvapaikan hakijoiden tultua kotikulmille. Niissä kirjailija kasvattaa pientä tytärtään ja miettii vaimonsa kanssa maastamuuton mahdollisuutta. Tylyyskilpailussa voiton vie silti Tanska. Pariisi. Liian uskottava painajainen Juha Itkonen luki surumielisen kuvauksen tulevaisuuden fasistisesta Ruotsista. Skitso freenikoksi diagnosoitu nainen kertoo tulleensa tulevai suudesta nykyisyyteen pelastaakseen tulevaisuuden ja tuo pelottavia terveisiä huomisen Ruotsista. Sen sävy ei ole vihainen tai tuomitseva, enemmänkin surumielinen. HEINÄKUU-ELOKUU 2018 IMAGE 109 U utisia Pohjolasta keväältä 2018: Tanska aikoo säätää maahan muut tajalähiöissä tapahtuville rikoksille tuplarangaistukset. HE HUKKUVAT ÄITIENSÄ KYYNELIIN Johannes Anyuru S&S kirja Juha Itkonen on helsinkiläinen kirjailija, joka suosittelee katsomaan Yle Areenasta Johannes Anyurun ja Kjell Westön yhteisen keskustelun.. Toivoa on kaikissa meissä, mutta erityisesti lapsissa. Lontoo. Samaan aikaan on mahdollista ymmärtää, mistä tämä kaikki kumpuaa. Joka kerta kun jossain tapahtuu jotain, yksi minunkin ajatuksistani on tämä: vitun islam
Meitähän on kaikkialla. Tarkoitan tätä: kokoomuslainen valtiovarainministeri haluaa toimittajan ja kuvaajan läsnä ollessa silittää itse paitansa (HS 3.3.2018). Yksin yrittäminen ja pienyritykset – yritysten ylivoimainen enemmistö – ovat kuriositeetteja tai ”yrittäjyystarinoita”. Apua, miten huonoja! Olen siis oppinut vaikka mitä. Siihen pystyy ilman yrittäjyyslukion käymistä. Minulla ei ole pomoa, en erottele työtä ja vapaaaikaa, sovin kaikesta itseni kanssa, pitäisikö ylentää itsensä huomenna. Loistava idea, ihan sama saadaanko rahaa, tehdään! Raha on vapaaaikaa ja mahdollisuus työl listää joku muu. Tämä ajatus on arvokas kuin rahasäkki, ehkä arvokkaampi. Suomalaisen sinnikkyyden ajatellaan olevan hyväksi yrit tämisessä, mutta se voi olla myös kauhea ansa. Vakituinen palkkatyö on melko uusi keksintö, ja yrittämistä voi kutsua myös itsensä elättämiseksi omalla työllään. Minusta yrittämiseen uskovat voisivat puheiden sijaan osallistua projektiin käyttämällä innolla kahviloita, woltteja, kauneushoitoloita, ravin toloita, autovuokraamoja, hierojia, ompelijoita, lasten hoitajia, vaatelainaamoja, kotisiivousta, mitä ikinä kek sivät – sen sijaan, että kaavailevat yrittäjien pelastukseksi ”lisää joustavuutta” tai ”uusia rahoitusratkaisuja”. En tehnyt liiketoimintasuunnitelmaa aloittaessani. Oletus lienee, että me alamaiset ihailemme miestä, joka ”tekee pitkää päivää aamusta yöhön” ja hoitaa silti kaiken itse. Nykyään ajattelen, että voisin tehdä työkseni mitä mieleen juolahtaa missä tahansa. Raha ei kierrä. Miten sen selittäisi. Reetta Räty on media-alan yrittäjä ja company girl. Y rittäjänä eläminen on muuttanut suhdettani rahaan, vapaaaikaan ja vapauteen. Yritän säädellä stressiä, en niinkään työmäärää. Yrittäminen ei riitä, pitää saada aikaan (ruotsiksi yrittäjä on företagare, aikaansaaja). . Saatan ajatella tapaami sessa, ketkä täällä ovat palkkatöissä ja mitä sessio heidän työantajalleen maksaa, jos istumme tunnin – tai kolme. Koen ulkopuolisuutta työelämäkeskusteluissa, joissa 1) pomo on mikromanageri, 2) työtä on liikaa, 3) sääntö tai menettelytapa estää järkevät ratkaisut ja 4) menestystä on hierarkiassa yleneminen. Räty. Ensimmäi nen ajatus: elämäni nopeimmat viisi vuotta. Kuvittelin ennen, että omat vaihtoehtoni ovat tehdä työtä median parissa joko työsuhteessa tai yrittäjänä. Kolmas ajatus: tämä kantaa, näinkin voi elää, jee! Kun perustimme firman, en tiennyt yrittämisestä juuri mitään. Vapaus on potentiaalinen mahdollisuus tehdä mitä vain, milloin vain, kysymättä keneltäkään. Suunnitelma olisi ollut toive. Moni yrittäjä tekee aika perinteistä työviikkoa ylitöineen. Välillä se tuntuu myös oman ammattitaidon mitalta. Välillä törmään yrittämisen alkumetreillä kirjoittamiini tarjouk siin tai ideoihin. Teen paljon töitä, mutta ongelma ei ole työn määrä vaan siitä mahdollisesti aiheutuva stressi ja paine. Kikyt, lomat, eläkkeet, työsopimuk set, verot, kaikki käsitellään palkkatyön näkökulmasta. Toinen ajatus: en yhtään tajunnut, mitä tulimme tehneeksi. Hyvä idea, mutta kuka tästä maksaa. Arvostan lörpöttelyä enemmän kuin työksi naa mioitua pseudotyötä. S uomessa julistetaan kiusallisen paljon yrittämisen autuutta. Suomessa julistetaan kiusallisen paljon yrittämisen autuutta. Palvelusektori nousuun ja yrit täjyys kunniaan, mutta ei minun rahoillani! V asta yrittäjyys on saanut minut kunnolla huomaa maan yrittäjät ympärilläni. Ministeri, älä silitä Viisi vuotta yrittäjänä ollut Reetta Räty kertoo, mitä on oppinut tänä aikana. Samaan tapaan huomaa, miten palkkatyökes keistä työtä koskeva journalismi ja muu yhteiskunnalli nen keskustelu on. Sen sijaan monet yrit täjät etsivät balanssia työn ja levon, kasvun ja riskin, vapauden ja turvallisuuden, kaupallisuuden ja merkityksellisyyden rajoilla. Itse silitetyssä paidassaan valtiovarainministeri kiirehtii palauttamaan dvdelokuvia ja puhumaan VarsinaisSuomen yrittäjille. Hän toimii kuten monet kaltaisensa. H einäkuussa tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun irtisanouduin palkkatyöstä ja perustin yrityksen kahden ystäväni ja kollegani kanssa. Yrittäminen ei ole tuoton maksimointia. Yrittäminen ei sinänsä ole vaikeaa. 110 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 K U V IT U S : A N JA R EP O N EN . En myy yksittäistä tuotetta tai palvelua, joten numerot olisi pitänyt keksiä. S itten on vapaus. Emme osta muilta vaan teemme itse
Nyt selvitetään matkailijoiden suosikkikohteet!. sekä osoitteessa mondo.fi. Mitä pidit paikasta, hotellista ja lentoyhtiöstä. Osallistu suureen Mondo Top 50 -kyselyyn! Missä olet matkustanut viimeisen vuoden aikana. Anna arviosi ja voit voittaa 1?000 euron arvoisen Tjäreborgin matkalahjakortin! Osallistu 31.7.2018 mennessä osoitteessa top50.mondo.fi Julkaisemme matkailijoiden valinnat Mondon numerossa 9/2018, joka ilmestyy 4.10
Miksi helvetissä se nostaa leukaansa noin ylös tuollaisella ylväällä ja mahtipontisella tavalla?” Puolisoni luki lehteä ja tokaisi, että on varmaan aika vaikeaa olla Jutta Urpilainen. S isäistetty naisvihani on sitä, jos pidän muita naisia ärsyttävinä ja kyseenalaistan jatkuvasti paitsi itseäni, myös heitä. En silti syytä itseäni, en ainakaan paljoa. Ja mitä naisvihaan tulee, me kaikki olemme joskus olleet siellä. Minkä takia minä huomaamattani yritän saada vapautusta suku puolestani omassa arjessani. Esiinnyin itse joitain vuosia sitten televisiossa. Silloinhan taas kerran huutelisimme toisillemme, millai nen on oikeanlainen nainen ja hyvä feministi. Sisäistetty naisvihani on sitä, jos tiedän ja teen tiettäväksi, millainen oikeanlaisen naisen, äidin, puolison ja feministin pitää olla. Avoi mesta naisvihasta olisi kysymys, jos pitäisin naisia miehiä huonompina. Luoma-aho. T oistelimme joskus Madeleine Albrightin lausetta siitä, että ”helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan”. J Veera Luomaaho on podcastyrittäjä, jotta voi pitää päätään studiossa miten tahansa. Silti velvollisuuteni on yrittää. Eräs feministikaverini valitti selkäni takana, että hymyilin liikaa. Jos muut naiset nyt vaan saisivat olla juuri sellaisia kuin haluavat ja minä kiinnittäisin huomioni omiin asioihini. Hän vai kutti fiksulta, hauskalta ja ihan tavalliselta naiselta. Hän siis teki haukkumisestani rakenteellisen feministisen kysymyksen, vaikka todennäköisesti häntä vain harmitti, että olin päässyt asemaan, jossa sain patsastella miesten kanssa televisiossa hymyilemässä – toisin kuin hän. oitain vuosia sitten istuin aamiaispöydässä ja inhosin Jutta Urpilaista. Aikoinaan naiset pääsivät yliopistoon erityisluvalla, jossa he saivat ”vapautuksen sukupuolestaan”. . Ainakaan en olisi kyseenalaistanut päätään tietyssä asennossa pitelevän miehen oikeutta olla maneerinsa takia valtiovarainministeri ja puolueen puheenjohtaja. Päätin ajatella jotain muuta. Sisäistetty naisvihani on sitä, jos kyttään toisten naisten käytöstä ja yritän epä suorasti kontrolloida heitä. ”Katso nyt sen päätä! Miksi se pitää päätään noin. Jutta Urpilaisen leuka Veera Luoma-aho hätkähtää, kuinka hyvin hän on sisäistänyt naisten vihaamisen. Olen aina ollut aika oppivainen tyttö. Ja mitä naisvihaan tulee, me kaikki olemme joskus olleet siellä. Näytti siltä, että hän piti päätään jotenkin kivemmin kuin ennen. Jos haluan, että naisia kohdellaan samalla tavalla kuin miehiä, myös minun pitää yrittää olla naisia kohtaan reilumpi ja huomata, jos kohtelen heitä miehiä armottomammin. Jutta Urpilainen ei voi voittaa. 112 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 K U V IT U S : A N JA R EP O N EN . Hyvä kysymys. Entä, jos Jutta Urpilainen olisi ollut mies, ystäväni kysyi. Teki hän mitä vain, aina on olemassa kaltaisiani ihmisiä, joiden mielestä hänen päänsä asento on väärässä kulmassa hänen vartaloonsa nähden ja siksi on syytä epäillä, voiko hän toimia merkit tävässä asemassa yhteiskunnassa, ja olisiko ehkä ainakin jossain määrin oikein, jos hänet pudotettaisiin asemastaan. K yllähän se aina hätkähdyttää, kun huomaa, kuinka hyvin sitä on sisäistänyt naisten vihaamisen. Hän ihmetteli, ”mikä meitä naisia vaivaa”, kun meidän on ”miellytettävä miehiä hymyilemällä kuin vähämieliset”. Erityisesti vihaan naisia silloin, kun annan ymmärtää, etten ole ihan kuin muut naiset tai että tulen paremmin toimeen miesten kanssa. Mitä olisit silloin ajatellut hänen leukansa kulmasta. Ehkä olisin silloinkin pitänyt sitä ärsyt tävänä mutta ajatellut, että vallankahvassa nyt on kaiken laisia miehiä erilaisine pään asentoineen. ”Nainen on naiselle susi!” Minä vastaan, että ehkä, silloin tällöin, joskus, mutta eikö voitonriemun sijaan kannattaisi pitää pelkästään traagisena ajatuksena sitä, että joku kuuluu sukupuoleen, jota alitajuisesti väheksyy ja siksi vihaa. Olisin tuntenut ohimenevää ärtymystä, en suuttumusta, jossa koen, että Urpilainen on asentoineen suurin piirtein jotain minulle henkilökohtaisesti velkaa. Näin äskettäin Jutta Urpilaisen televisiossa. Jos maailma ympärillä on rummuttanut, että mieheen liitetyt ominaisuudet ovat naisen ominaisuuksia kiinnostavampia, relevantimpia ja kaikenlaisen menestyksen kannalta olennaisempia, alkaahan kuka tahansa alitajuisesti lopulta uskoa siihen. Join aamukahvia ja pidin puolisol leni pitkän monologin, joka huipentui siihen, että mielestäni Urpilainen nosti leukaansa puhuessaan turhan ylös. Sisäistettyä naisvihaa on se, kun en itsekään huomaa, mistä on kysymys. En enää usko, että toisia naisia vihaaville naisille tulisi osoittaa paikkaa helvetissä. Sisäistetystä naisvihasta on kyse, jos halveksun duckfaceselfieitä tai ivaan vartaloa liikaa nuolevia legginssejä. ”No niin, näetkö”, joku huutaa nyt
– AUTOISSA ON EROJA – Eniten uusia autoja Testattua tietoa Käytettyjä ja klassikoita Turhaa hifistelyä Suomalainen autolehti
Ja kumpi vaihtoehdoista on surullisempi. — 14. Missä vaiheessa se ”Parturi rahat Saska Saarikoskelle” joukkorahoitus muuten on. Vihreät hei, miten tämän ydinvoiman kanssa taas olikaan, olette olleet aika hiljaa tästä ympäristö ystävällisestä energian lähteestä viime vuosina. — 10. — 12. Helsinkiläisistä puheen ollen, onko syy alemmuuskompleksissa, naiiviudessa vai missä, kun te koh densitte rakkautenne, uskonne ja toivonne Bruce Oreckiin. nämä meidän piti vielä kysyä. — 4. Kun 95 % suomalaisista haluaisi kiristää seksuaalirikostuomioita, kuinka monta prosenttia suomalai sista ajattelee, että viisi prosenttia suomalaisista on seksuaali rikollisia. Vai olisiko hän vain liian tyhmä tähän maailmaan. Eikö Suomelle ja suomalaisille olisi ollut hyödyllisempää, jos Harkimo kavereineen olisi perusta nut punkkibussin eikä Liike Nytiä. — 7. Milloin helsinkiläiset keksivät alkaa kehua kaupunkiaan sana yhdistelmällä ”kylämäinen ja urbaani”. Olisiko maailman uskottavin positiivisuusguru 112päivystäjä, joka kaikesta huolimatta uskoo ihmiseen. — 5. Saisiko listan niistä median vapautta korostavista media ihmisistä, jotka eivät anna haas tatteluja niille medioille, jotka voisivat esittää niitä kiusallisia kysymyksiä, joita tulisi esittää. — 13. Ja milloin median kohde yleisöksi vakiintuivat tyhmät ja laiskat kolmikymppiset. Entä jos se mökkipitäjän ainoa pieni kyläkauppa on täysin luoka ton ja kauppias välinpitämätön, pitääkö sitä silloinkin tukea. — 11. 8. — 9. — 6. — 20. Uskomisesta puheen ollen, kuinkahan paljon Jumalaa vitut taa se, ettei Tuomas Enbuske TODELLAKAAN USKO häneen. Milloin joogaamisen pilkkaa minen loppui ja miksi vitussa. Kuinka paljon kärsimyksestä on kärsimystä ja kuinka paljon sen tiedostamista, että tässä onkin sauma kokea kärsimystä. Onko lukupiirien suosion syynä se, että vihdoin keksittiin kirjalle mielekäs funktio viinilasin alustana. — 19. — 18. Olimmeko me hauskempia ennen lapsia ja asuntolainaa vai olimmeko me aina tällaisia. — 17. — 16. 1. Miten käy lapsille sitten, kun Jari Sinkkosesta aika joskus jättää eikä Suomessa enää ole yhtään lastenpsykiatria. Eikö olekin jännää, kuinka 10–11 kuukautta vuodessa maailmat riitelevät, mutta kun kaupunkilainen muuttaa kesäksi maalle mökilleen, jonne pitäisi tilata polttopuita, korjata terassi, maalata talo, maailmat taas kohtaavat ja juovat kahvia yhdessä. 114 IMAGE HEINÄKUU-ELOKUU 2018 15. Aika vähän puhutaan ihmisistä, jotka masturboivat omaa Instagram kuvaa katsellessaan, mutta eikö niitä luulisi olevan jo niin paljon, että olisi Hesarille jutun paikka. Ja eikö se vain kerro siitä, että teille ei sitten todellakaan mikään riitä. Eikö vertauksella lou kata niitä, joita kiusataan koulussa. — 3. Miksi koulukiusaamisesta valitta vat suurimpaan ääneen ne, joilla on eniten valtaa. — 2. Onko ihmisten aliarviointi ihmisten aliarviointia vai realismia
• valitse laatumateriaalit • luota hyvään muotoiluun • löydä valkoisen oikea sävy tammikuu 1/2018 8,90?€ 23 vinkkiä kotoisaan oleskelutilaan koti, jossa taide sanelee kaapin paikan nyt iskee siivousvimma yksiön hauskat ratkaisut inspiroidu! Ajaton tyyli ”Muutin yhteiseen kotiin siskoni kanssa.” muotoilija tanja sipilä m e i l l ä ko t o na . /tilaus Tarjouskoodi on: pu8at411 Tutustumistarjous on voimassa kotimaassa uusille tilaajille 30.6.2018 asti. f i Suomen rakastetuin sisustuslehti vuodesta 1967 neilikka on ikinuori trendikukka Lämminhenkinen JA MODERNI SISUSTUSLEHTI Ihanimmat SISUSTUSIDEAT! Tilaa Avotakka: www.avotakka.. (norm. 34 €) € 3105AT_tarjous_230x300_P.indd 1 11.12.2017 13.30. 4 numeroa vain € LAHJAKSI Marimekon Unikko-pussukka! Arvo 18,90 €. 34 €) € (norm
TJÄREBORGIN AFRIKKA 990,SUNPRIME ALK.. Paikkoja rajoitetusti. TUTUSTU JA VARAA OSOITTEESSA TJAREBORG.FI AURINKOINEN GAMBIA Meri ja kullankeltaiset hiekkarannat, varma auringonpaiste, Afrikan hehkuvat värit, eksoottiset maut ja hyväntuuliset ihmiset odottavat sinua Gambiassa. Ensi talvena Kotun alueella avataan uusi, aikuiselle asiakaskunnalle suunnattu Sunprime Tamala Beach. Hintaesimerkki Sunprime Tamala Beach, lähtö 5.3.2019, 1 viikko
Oikein hyvin. Musiikkityyliä ei itsessään näytetä ajateltavan. Musiikissani ja taiteessani on jokaiselle tarttumapintaa. TAIDEYLIOPISTO = KUVATAIDEAKATEMIA + SIBELIUS-AKATEMIA + TEATTERIKORKEAKOULU ISSUE X — TAIDEYLIOPISTON LEHTI — KAUPALLINEN YHTEISTYÖ 1 T E K S T I A R D A Y I L D I R I M × K U V A U W A I D U O Z E E Sota-ajan jälkeen haitari toimi tunteiden tulkkina ja terapeuttina, kertoo Anne-Mari Kivimäki. Hän on nykykarjalaisen haitaritrancen tohtori ja soittotyylin kehittäjä. Tätä lähdin pohtimaan neljännessä tohtorikonsertissani Suistamon Sähkö, jossa yhdistin haitarin ja konemusiikin. Olet saanut paljon puheluita vanhoilta karjalaisilta. Muutaman tahdin luuppaavaa melodiasoittoa ja riffejä. Kansantrancea Miten karjalaisten kansanmusiikki ja trance liittyvät toisiinsa. Haitarimusiikki ja trance lyövät kättä päälle ja sulassa ystävyydessä tuovat esiin sopivasti jotain omaa. Sieltä löytyy tunteita, historiaa ja nostalgisia mielikuvia. ×. Jotain, missä syntyy uutta ja joka vie ajatuksen Karjalan tanssimaille sekä kuvitteellisiin Suistamon iltamiin 2028. Nykyään tietenkin sähkö ja eri instrumentit ovat tulleet mukaan kuvioihin. Miten he ovat ottaneet kantaa tapaasi yhdistää modernia trancea ja perinteisempää karjalaista haitarimusiikkia. Evakkoajat ovat monille herkkä aihe. Halusin katsoa mitä uutta syntyy, kun eri taiteet törmäävät. Niissä on sama muoto, toisteinen ja hypnoottinen. Onko kahdella niinkin erilaisella musiikkityylillä kuin haitarimusiikki ja trance lopulta jokin yhteinen tehtävä kuulijoilleen
Sitten kirjoitan esityksen pääkohdat uusiksi, taas, raapustan lisää juttuja ja alan miettiä mitä helvettiä olen tekemässä ja kuinka uskalsin edes kuvitella, että kykenen tähän. Kantokorven kirjoitukset olivat suoria, tunteella ja sydämellä kirjoitettuja. Kirjoitan muistikirjaani esitykseni nuotit ja raapustan uusia juttuja paperinpalaselle tai käteeni. Vaikeampi kysymys on se, millä tavoin taidetta tehdään toisen ihmisen sodan kokemuksesta: mikä on taiteilijan oma suhde sotaan. Moodboardit, ideapankit, tekstit ja käsikset syntyvät näiden välineiden avulla. Keikalla haluan olla parhaassa terässä ja ajatella, että kyseessä on hyvin tärkeä päivä, mutta se ajattelu saa minut panikoimaan vielä enemmän. Muistiinpanovihosta luovun tuskin koskaan.” × Ima Iduozee, koreografi-tanssija pääpäivä Ta i t e i l i j a v a l m i s t a u t u u e s i t y k s e e n Jamie MacDonaldin pakkopaniikki ”Suuret ja tärkeät keikat ovat raivostuttavia, koska juuri niissä on niin paljon sellaista, mitä haluan oppia. TAIDEYLIOPISTO = KUVATAIDEAKATEMIA + SIBELIUS-AKATEMIA + TEATTERIKORKEAKOULU ISSUE X — TAIDEYLIOPISTON LEHTI — KAUPALLINEN YHTEISTYÖ työkalu Muistivihko työkalupakissa ”Läppäristä ja muistiinpanovihosta on muodostunut tärkeä osa työkalupakkiani. Tunnettu klassikkoteos on Picasson Guernica vuodelta 1937, joka kuvaa natsi-Saksan pommitusten aiheuttamaa kärsimystä ja tuhoa Baskimaalla. Usein sodasta kertova taide voi ravistella olemassa olevia käsityksiä ja tarinoita. Sydämeni lyö nopeammin, minua alkaa kihelmöidä ja hävettää. Jos suomalainen elokuvakulttuuri jäisi kokonaan Finnkinon teattereiden varaan, elokuvatarjonta olisi valitettavan köyhää ja sivistymätöntä.” Otso Kantokorpi ”Vastikään edesmennyt taidekriitikko jätti suuren aukon suomalaisen taidekirjoittamisen kenttään. Jos kyseessä on tosi iso keikka, ajan itseni lähelle todellista paniikkia, kunnes nimeni kuulutetaan ja menen lavalla. Siinä missä Keski-Euroopassa puistojen vanhoja puita ja kaupunkimetsiä pyritään säilyttämään lähes kirurgimaisin ottein, Suomessa niitä ollaan innokkaana kaatamassa. Yritän silloin minimoida kaiken sen, mikä häiritsee minua tai tekee oloni epämiellyttäväksi, jotta pääsen flow-tilaan. Ilmeisesti tarvitsen sen tunteen, että olen trapetsitaiteilija ohuen vaijerin päällä ennen keikkaa. Se vaatii toistoa. Ilman läppäriä voisin edelleen harjoittaa ammattiani, mutta en ilman kehoa. Taiteilijan ilmaisua pidettiin ja pidetään edelleen syvempää totuutta edustavana. Olen tietoinen siitä, että tutkimukseni kohteena ollut Tšetšenian sota ei vienyt minulta kotia, läheisiä, elinkeinoa, ruumiinosia, turvallisuuden tunnetta tai terveyttä. Uskon silloin aidosti, että minulla ei ole mitään lahjoja tähän. En voi puhua kenellekään, koska käyn lävitse sitä, mitä lavalla tapahtuu. Sen jälkeen adrenaliini virtaa niin voimakkaasti, etten enää tunne mitään muuta kuin yleisön naurun, joka nostaa minut korkeuksiin. Kompositiot ja muut hahmotelmat piirrän edelleen käsin muistiinpanovihkoon. Minulla ei ole käsikirjoitusta ja tiedän kokemuksesta, että jokainen show eroaa suunnitellusta ainakin 20 prosenttia. Tässä työssä homman joutuu aloittamaan jokai2. Melkein kaikki uudet tarinani syntyvätkin tuon tunnin aikana. En koe miellyttäväksi tavaksi käsitellä sodan aihepiiriä steriilin akateemisen kielen kautta, koska se pyrkii häivyttämään kaiken tunteellisena pidetyn. Minulle sotaan liittyvä taide edustaa pikemminkin jonkin totuutena pidetyn haastamista. Toivon hänen kaltaisiaan rohkeita ja tuntevia älykköjä lisää suomalaiseen taidekenttään.” Kaupunkimetsät ”Puheet suomalaisten ainutlaatuisesta suhteesta metsään ja puihin ovat valitettavan usein sanahelinää. Tämän etuoikeuden sanominen ääneen ei vie etuoikeutta pois, mutta se mahdollistaa työskentelytapojeni suuntaamisen eettisemmiksi.” × Susanna Hast, Suomen Akatemian tutkijatohtori Teatterikorkeakoulun hankkeessa Kehot sodassa, kehot tanssissa kysy mitä vain Miten näyttelijä muistaa valtavan määrän vuorosanoja. Silti ideoiden loppuun saattaminen, ruumiillistaminen ja eteenpäin jakaminen vaativat aina oman kehon aktivoimisen. ”Tekstin opettelu on konkreettista työtä, aivan kuten kertotaulun tai pyörällä ajon opetteleminen. Minun täytyy olla rentoutunut kyetäkseni olemaan hauska.” × Jamie MacDonald, stand up -koomikko ja näyttelijä päivystävä kriitikko Perttu Saksa Pienet elokuvateatterit ”Pienet elokuvateatterit ovat Suomessa uhanalainen rikkaus, josta tulisi pitää kiinni. Aihepiirinä sota on niin järkyttävä ja tunteisiin vetoava, että on ymmärrettävää miksi juuri aistisen kokemuksen kautta siihen on helpompi päästä sisälle. Käytännössä noin tunti ennen keikkaa tsekkaan tekniikan ja käperryn omiin oloihini. Kiinnostavat elokuvafestivaalit keskittyvät meillä usein pienten teattereiden ja niissä toimivien ihmisten ympärille. Hän piti kiinni riippumattomuudesta ja omasta arvomaailmastaan. Taiteen kautta voi vastustaa sotaa tai yrittää parantua sodan haavoista. Kotikaupunkini Helsingin tiheän rakennuskannan keskellä vanhat puut ovat valtava rikkaus, joita on mahdotonta korvata uusilla.” × Perttu Saksa, valokuvaaja ja kuvataiteilija pyhä lehmä K u m o a m m e v ä ä r i ä t o t u u k s i a Väite: Sodasta ei voi tehdä taidetta ”Sodasta on tehty taidetta siitä lähtien, kun ihmiset ovat ottaneet yhteen aseellisissa konflikteissa
Taiteilija ei ole vähempää taiteilija, jos hän kyhää taidettaan Leppävirran ostarin takana, esittämättä teoksiaan koskaan kenellekään Helsingissä. Lopullinen vuorosanojen omaksuminen tapahtuu kuitenkin näyttä möllä; silloin tekstin saa ”kehoon”. Se mitä kuvataiteessa haetaan, usein ristiriitaa ja sanan tai lauseen ulkopuolelle jääviä alueita, ei saa paikkaa kovin helpolla Taideyliopiston ulkopuolisessa maailmassa. Toistaa yhtä lausetta niin kauan, että sen muisti. Se saattaa olla tuottamatta hyvinvointia, olla siinä vain kaikessa tyhjyydessään. Oli teos sitten aineellinen, aineeton, kirjoitettu, lausuttu tai visuaalinen, se on osa jatku moa, joka on sen sisällöllinen tuki. Kieli, tunteet, läsnäolo, kokemus, aika, paikka ja havainto ovat monen teoksen rakennus osia. Juliassa ja Romeossa minun täytyi omaksua teksti nopeasti, koska tulin kesken mukaan. Kuvataiteilija koulutus ei tähtää ulkoiseen menestykseen vaan sitoutumiseen. Oma ilmaisukieli vaatii vuosien harjoittelua. Mutta hänen pitää kyhätä niitä sitoutuneesti. Itse kertailen tekstiä miltei aina ennen jokaista esitystä. Monelle taiteen kiinnostavinta antia on, ettei se toista ilmeistä. Sellaisiakin tarvitaan. Teos voi olla huono tai hyvä, taide ei ole laatumääritelmä, mutta jos se on taiteilijan tekemänä taidekontekstiin tuotu, se on taidetta. Tutustuin kuitenkin kuvataitei lija Kari Vehosaloon ja olin hyvin vaikuttu nut hänen teoksistaan, kun tutkin niitä tarkemmin hänen nettisivuillaan: www.karivehosalo.com. Asiat pitäisi tehdä nätisti ja oikein. Tärkeintä tekstin omaksumisessa on kuitenkin ajatus. Exhibition Laboratoryssa järjestetyn näyttelyn yhteydessä keskusteltiin maa lauksesta ja taiteilijuudesta. Tällöin kyse on uskosta, että taide on merkityksellistä, vaikkei sitä voisi perustella. Välillä painan vuorosanoja valokuva maisesti mieleeni tai luon muistisääntöjä. Se voi olla tosi huono teos. Kun on esityksen vuoro, avaan sen tietyn boksin oven ja siellä se on. Molemmissa linnoittau dutaan kurinalaisesti päivä toisensa jälkeen yksin työhuoneeseen. Valtaaseman väärinkäytöt ja rasismi ovat rakenteeltaan monisyisempiä ja ilmenemismuodoiltaan usein konstikkaampia asioita kuin pelkkä durag väärässä päässä. Kuvataiteen opet taminen on pitkälle havaintojen purka mista sekä suunnan ja muodon etsimistä, jotta haluttu asia tulisi tekijän kannalta oikein ilmaistua. Nimi herätti tunteita; Kuvataide akatemian sisältä tuli toive vaihtaa nimi, ettei siitä tulisi mieleen seksuaalinen ahdistelu. Taiteen taiteeksi erottamista ei tehdä sen mukaan, miltä teos näyttää tai millainen se on, vaan miksi taiteilija sen tekee. Veho salon työtapa, jossa hän jäljentää maalaa malla ottamansa valokuvat, muistuttaa omaani, kun alan työstää isoa teosta konserttia varten. Tai niitä tulee, koska ei ole metodia tehdä teoksista aina hyviä. Vaikka harva kieltäytyy tunnustuksista, taiteilijan näkökulmasta menestyminen on silti yleensä itsensä voittamista: sisäinen onnistumisen tunne. Pahoittelut anna tuori Radio Helsingistä pyydettiin anteeksi, kun kaksi suomalaista kansanperinnelau lajaa Stig ja Paperi T olivat sovitelleet mustien käyttämää kampaushattua duragia. Opettajuudesta oli yllättäen tullut anteeksipyydettävä asia, pervouden synonyymi. Teokset ovat kauniita, upeasti tehtyjä, aihepiirit melko rajuja ja kokonaisuus pysäyttävä. TAIDEYLIOPISTO = KUVATAIDEAKATEMIA + SIBELIUS-AKATEMIA + TEATTERIKORKEAKOULU ISSUE X — TAIDEYLIOPISTON LEHTI — KAUPALLINEN YHTEISTYÖ sen tekstin kohdalla alusta. Taidetta voi olla roskaämpäri näyttelyti lassa tai hanhi juoksemassa kaupungin halki. × Kirjoittaja on kuvataiteilija KOLUMNI 3 Mediassa halutaan helpoin lause ja museossa helpoin aihe.. Mediassa halutaan alinomaa helpoin lause ja museossa helpoin aihe. Se on ydinkysy mys taiteen tekemisessä. Pidemmissä monologeissa täytyi mennä eteenpäin lause lauseelta. Olen huomannut että eri näytelmät kapseloituvat mielessä omiksi jutuikseen. Myös iskurepliikit ovat elintärkeitä eli painan mieleeni, mitä vastanäyttelijä sanoo juuri ennen omaa repliikkiäni. Jos tekstiä opetellessa painaa mieleen, mitä se konkreettisesti tarkoittaa tai mitä roolihahmo ajattelee sen sanoessaan, on muistaminen paljon tehokkaampaa. Tällöin hahmotetaan, mikä on teennäistä, huonosti ilmaistua, mikä kiinnostavaa ja kiehtovaa. Totta kai sitä voidaan myös perustella – mutta se ei ole taiteilijan tehtävä. Ei ollut sopivaa puuhaa valkoi selle suomalaiselle. Minua auttoi se, että kirjoitin kohtauksia ylös vihkoon ja puhuin tekstiä kirjoittaes sani sitä. Taiteilija on tietoinen kärsimyksistä, vaikkei kärsi itse, huoman nut ilmastonmuutoksen, vaikkei saa sitä poistettua. Koen sen olevan osana virittäytymistä ja mielen ja kehon avaamista.” × Satu Tuuli Karhu, näyttelijä, joka opiskelee Teatterikorkeakoulussa sisäpiirivinkki Kari Vehosalon maalaukset ”En ole ollut mikään suuri kuvataiteen kuluttaja. Jos teok sessa ei ole sieniä, on taiteilijan hyvä mainita muutamia lukemiaan teoksia, jotta tiedämme, ettemme ole vain estetiik kaa katsomassa vaan teoksen sisään on kätketty äly ja kannanotto. Myös taiteilijan on hyvä valita aihe, joka todistaa, ettei hän ole loukkaaja vaan vastuunkantaja. Kuvataideakatemian galleriassa Exhibition Laboratoryssa nähtiin tammi kuussa maalausnäyttely Opettajia ja oppilaita. Taide pitäisi perustella, siihen pitäisi liittää attribuutti, joka legitimoisi sen olemassaolon. Siitä on boheemi taiteilijaelämä kaukana.” × Kalle Oittinen, saksofonisti, joka konsertoi Musiikkitalossa 16.8. Teokset ja niiden kieli eivät synny tyhjästä vaan niiden taustalla on traditio, taiteenlajin historia. Taiteessa on muoteja, tällä hetkellä vaikkapa sienet. Julian ja Romeon pitkissä monologeissa on tarkat paikat, jonne katson ja joissa teksti tulee automaattisesti mieleeni
Keskustelu on prässäämistä tehokkaampaa.. TAIDEYLIOPISTO = KUVATAIDEAKATEMIA + SIBELIUS-AKATEMIA + TEATTERIKORKEAKOULU ISSUE X — TAIDEYLIOPISTON LEHTI — KAUPALLINEN YHTEISTYÖ 4 Se mikä tapahtuu johtamisessa ja opetuksessa, tapahtuu myös taideopetuksessa
”Kävi niin, että jouseni meni rikki. Yleensä viulutunteja säestää luokkapianisti eli niin kutsuttu kamaripianisti. Tällaisesta kannustavasta asenteesta on muistutettava itseään, sanoo musiikkikasvatuksen professori MarjaLeena Juntunen Musiikkitalon kahvilassa. Niin taideopetuksessakin, jossa opetusmetodit ovat jatkuvasti keskustelevampia. TAIDEYLIOPISTO = KUVATAIDEAKATEMIA + SIBELIUS-AKATEMIA + TEATTERIKORKEAKOULU ISSUE X — TAIDEYLIOPISTON LEHTI — KAUPALLINEN YHTEISTYÖ OPPIMISEN YLISTYS 5 ello on yksi ja oppilas ajoissa, kuten aina. Wieniläisessä klassismissa kun on erilaiset säännöt kuin kotimaisessa modernismissa. Olen koko päivän yrittänyt saada sen korjattavaksi. Tunti voi alkaa, vaikka opettajan mielestä tilanne on katastrofaalinen. Tarkoitus ei kuitenkaan ole imitoida, vaan löytää säveltäjän luomien ”sääntöjen” puitteissa teoksiin oma ainutlaatuinen tulkinta. Pelolla ja kurilla ei johdeta enää yrityksiä tai työyhteisöjä, eikä niin saa oppia tarttumaan kouluissakaan. ”Ei tarvitse.” N iiden viiden vuoden aikana, joina Szilvay on opettanut Antikaista, tavoitteena on ollut paitsi omaksua eri tyylikausien ilmaisumuotoja myös löytää niihin oma tulkinta tyylikausien sääntöjen puitteissa. Teksti Marko Ylitalo × Kuvitus Mikko Saarainen / Napa Agency K. Antikainen ja Tanner harjoittelevat Jean Sibeliuksen säveltämää Danse Champêtre -teosta, viisiosaista karakterikappaleiden sarjaa. Tämä on oikeastaan kuva tämän päivän taidekoulutuksesta ja pedagogiikasta laajemminkin. Hirveetä”, viulisti Réka Szilvay kertoo samalla kun tunnille saapunut Otto Antikainen kaivaa esille omaa instrumenttiaan. Samalla Antikainen on oppinut erilaisia soittotekniikoita – Bachia soitetaan eri tavalla kuin Prokofjeviä. Antikainen on vasta 18-vuotias, mutta Szilvay on opettanut hänelle viulunsoittoa jo yli viiden vuoden ajan. Otin sen kotelosta ja se kolahti kaappiin. Hänen kaltaisensa lahjakkuudet aloittavat Sibelius-Akatemiassa usein jo 13-vuotiaina. ”Haluatko, että tulen kääntämään nuotteja”, Szilvay huikkaa pianistille. Lukukauden opetus on jo päättynyt, mutta muusikoilla on edessään konsertti Sibeliusten kotimuseossa Ainolassa. Päähuomio ei ole enää opettamisessa, vaan oppijassa. Paikalla on poikkeuksellisesti myös toinen opiskelija, pianisti Ossi Tanner, 21. Huomio on keskittymisessä yksilön vahvuuksien löytämiseen ja niiden kehittämiseen
Esimerkiksi musiikinopettamisessa mallin näyttäminen on havaittu tehokkaaksi metodiksi, mutta oppilaalle tulee silti jättää tilaa tehdä omia valintoja opettajan tarjoamien mallien puitteissa. Samaan innostamista tähdentävään tapaan puhutaan myös Suomen Valmentajien parin vuoden takaisessa oppaassa hyvästä juniorivalmennuksesta. Siinä korostetaan ennen kaikkea iloa, innostusta ja intohimon sytyttämistä. Huuto ei saa taitoja kukkaan, eikä intohimoa kestämään. Antikainen ja Tanner ovat treenanneet Sibeliustaan kahden viikon ajan. Kuunnellaan. Tulee opettaneeksi niin kuin itseä on aikoinaan opetettu. Tällöin oppilaantuntemus on olennaisessa roolissa. ”Eivät vain opettajat ole muuttuneet, vaan kokonaisymmärrys siitä, miten ihminen oppii. En voi kuvitella mitään niin traagista kuin miten te tämän soititte.” Vanha, korostetun hierarkinen malli, jossa mestari opettaa kisälliä, on monin osin historiaa, mutta kokonaan siitä ei tarvitse luopua, Marja-Leena Juntunen sanoo. Monen opettajan on vaikea hyväksyä sitä, ettei ole tiedon välittäjä, vaan pikemminkin ’kirjavinkkaaja’. Nykyään opetus on keskustelevaa yhdessä oppimista. Kolmannen osan vuoro. Oppimisen täytyy perustua sille, mitä on aiemmin oppinut. Hän aloitti viulunsoiton opiskelun jo neljävuotiaana, ja 12-vuotiaana hän meni Sibelius-Akatemiaan ja sieltä Wienin musiikkikorkeakouluun. Musiikinopettajia hän on kouluttanut 25 vuoden ajan. Professori Szilvay, jos kuka, taitaa viulun. Opettaja ei opeta vaan ohjaa, antaa oppilaan mieluummin löytää vastaukset kuin tarjoilee niitä. Kun teoksen ensimmäinen osa on saatu ryhdikkääksi, on aika siirtyä seuraavaan. Pelolla johtamisen tilalla on puhe rohkaisevan ja kehittymistä tukevan tunneilmaston luomisesta ja tasavertaisesta kohtaamisesta. ”Muutos on ollut suuri, ja yleissivistävällä puolella todella vaikea. Työelämässä korostetaan esimiesten hyviä tunnetaitoja. Tosi hieno idea. Konserttikiireiden takia valmistuminen viivästyi, sillä pakollisen ruotsin kielen kurssin suorittaminen roikkui vuosikausia. ”Mielettömän kaunista. Kriittinen suhtautuminen omiin opettajiin on tärkeää, sillä pedagoginen ymmärrys helposti periytyy. Usein Szilvay kysyy oppilaaltaan, kuinka kyseinen kohta hänen mielestään kuuluisi soittaa sen sijaan, että antaisi valmiita vastauksia. ”Opettajalla toki on vastuu tuloksesta”, Hellström sanoo. ”Tosi hyvä”, Szilvay kehuu useaan otteeseen Antikaisen ja Tannerin yhteissoittoa ja antaa neuvoja. Juntusen opiskeluaikoina opetus oli vielä hyvin opettajajohtoista. Missä hyvänsä, missä tavoitteena on kehittyminen ja parhaan saaminen toisista esille. Hän opiskeli musiikinopettajaksi 1980-luvun lopussa ja opettaa nykyään muun muassa pedagogiikkaa tuleville musiikkikasvattajille. Kyllä ’tiger mom’ -periaatteellakin voidaan päästä hyviin tuloksiin, mutta menestyksen hintalappu voi nousta korkeaksi.” 6 Réka Szilvay, Marja-Leena Juntunen, Otto Antikainen ja Saana Lavaste.. TAIDEYLIOPISTO = KUVATAIDEAKATEMIA + SIBELIUS-AKATEMIA + TEATTERIKORKEAKOULU ISSUE X — TAIDEYLIOPISTON LEHTI — KAUPALLINEN YHTEISTYÖ ”Helposti lähtee antamaan palautetta sitä kautta, mitä voisi tehdä paremmin.” Juntunen on itsekin Sibelius-Akatemian kasvatti. Sitä tarvitaan myös, jotta opettaja pystyy vahvistamaan jokaisen omannäköistä taiteilijuutta.” Sama keskusteleva yksilöllisyyden huomioiminen on ollut läpitunkeva muutos kaikissa kouluasteissa peruskoulusta alkaen. Perinteistä kannattaa säilyttää parhaat, oppilasta auttavat käytännöt, mutta paluuta vanhaan ei kuitenkaan ole, Juntunen korostaa. Muutosta aikuisen roolissa tähdentää myös opetusneuvos Martti Hellström, joka on ollut peruskoulun kanssa tekemisissä 40 vuoden ajan ja kirjoittanut yhdessä Saku Tuomisen kanssa kirjan tulevaisuuden koulusta. Meiltä loppuvat oppilaat, jos emme kohtele heitä hyvin ja ole kannustavia ja oppilaslähtöisiä.” Juntunen ei usko, että pitkällä aikavälillä ”prässääminen” tuottaa tulosta, jos sisäistä motivaatiota ei ole. Tehdään yksilöllisiä oppimispolkuja, hyväksytään aikaisempaa osaamista ja annetaan tukea yksilön tarpeiden mukaan. Sibeliuksen teoksen ensimmäinen osa kaipaisi osittain lisää kirpeyttä, osittain raskautta. Opettaminen on pikemminkin ohjaamista kuin tiedon siirtämistä”, Juntunen sanoo. Szilvay tapaa oppilastaan kerran viikossa puolentoista tunnin ajan, joten ilman omatoimista harjoittelua ei bravoja kuultaisi yhtä tiuhaan kuin nyt. Mutta aina kun tavoitellaan huippua, vaatii se kovaa työtä. ”Tehtiin, mitä opettaja sanoi. Soitettiin niitä kappaleita, jotka opettaja valitsi. ”Tällöin on tärkeää, että opettaja tukee, kannustaa, haastaa ja luo uskoa eli prässää positiivisesti. Pedagogiikkaopinnoissa Juntunen haastaa opiskelijoita pohtimaan, mitkä asiat heidän omissa opettajissaan saavat innostumaan ja tuottavat hyviä kokemuksia. Oppilas itse rakentaa omaa oppimistaan. Soittotaito ei ole nykyään samankaltainen itseisarvo ja sivistyksen mittari kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Mahtavaa”, Szilvay iloitsee. ”Meidän on pakkokin löytää uusia tapoja motivoida ja opettaa, koska musiikki kilpailee kaikkien muiden harrastusten kanssa. ”Nyt mietitään sitä aikakautta kun herttuattaret saapuivat suurissa tanssipuvuissaan sisään palatsin ovista.” Miltä sen sisääntulon tulisi kuulostaa. Tietotaitoa ei voi kaataa oppilaaseen kuin kauramaitoa kahviin. ”Erinomaista, aivan erinomaista. Sibelius-Akatemian viulutunnillakin kaikuu vain musiikki. Ne ovat yksityiskohtaisia ja konkreettisia – välillä Szilvay soittaa malliksi itse. Hänen pitäisi antaa tilaa oppilaan omalle oivaltamiselle ja auttaa tätä onnistumaan.” S amankaltainen murros on ollut käynnissä laajemminkin
Tulevia taiteili joita ja heidän mahdollisuuttaan kasvaa taiteilijoina täytyy tukea sen sijaan, että siirtäisi heihin omaa taidenäkemystään.” Oppimiseen liittyy aina kitkaa ja vastusta, joita ilman oppi mista ei tapahdu, Lavaste sanoo. T akavuosia keskustelevampien käytäntöjen suosiota tähden tää myös Teatterikorkeakoulun ohjaajantaiteen professori Saana Lavaste. Voi olla, että peh meämmän pedagogiikan aikana niillä ihmisillä, jotka piiskattaessa tekisivät, jää jotakin tekemättä.” Opetusneuvos Hellström on samoilla suunnilla verratessaan koulutusta seisovaan pöytään. ”Luulen, että olen antanut sen minkä pystyn. Sellaisten oppilaiden kohdalla, jotka eivät ole itseohjau tuvia, muutos voi edesauttaa syrjäytymistä. He osaavat vaatia mielenkiin toisempia menetelmiä pelkän luennoinnin sijaan. Opettaja voi kannustaa oppilasta epämukavuusalueelleen, mutta ei pakottaa sinne. Parempi tapa on antaa oppilaan itse löytää se tapa, koska tavoitteena on kehittää omaa muusikkouttaan.” Siis niin kuin Szilvay on tällä tunnilla tehnyt. ”Opettaminen vaatii tietynlaista nöyryyttä. Lavaste sanoo, että pedagogi nen muutos ei johdu pelkästään uuden sukupolven opettajista, vaan myös kriittisistä opiskelijoista. ”Taiteilijana minulla on oikeus subjektiiviseen mielipitee seen, mutta pedagogina minun pitäisi pystyä ymmärtämään myös sellaisia taidekäsityksiä, jotka eivät yhtään vastaa omaani”. Hänen mielestään ruoskiminen ei ole kuulu nut opetukseen Jouko Turkan ja Jussi Parviaisen kausien jälkeen. ”Ehkä vaikeinta opettajalle on nähdä, jos lahjakas opiskelija on laiska. ”Nykynuoret ovat järjettömän itsekriittisiä”, Lavaste sanoo. Viulisti on hakenut ensi syksyksi opiskelemaan Wieniin, Müncheniin ja Berliiniin. Ulkoinenkin motivaatio saattaa ennen pitkää muuttua sisäiseksi. ”Jos esimerkiksi tavalla tai toisella ’pakottaa’ opiskelijan joidenkin opettajan näkökulmasta tärkeiden sisältöjen äärelle, jotka eivät lähtökohtaisesti opiskelijaa itseään kiinnosta, hänen oma sisäinen motivaationsa voi lopulta herätä niihin asioihin.” ”H yvä! Te olette kehittyneet tosi paljon. Antikainen pitää opetusta todella toimivana. Teatteriohjaa jana Lavasteella tähän liittyy myös kysymys taiteilijuuden ja opettajuuden välisestä tasapainosta ja sitä, miten tästä kaksois roolista syntyisi hedelmällistä vuorovaikutusta. Ympäristön vaihto sekä uusien muusikoiden kohtaamiset ja heidän opetusta pansa tulevat kehittämään Ottoa.” × ”Nykynuoret ovat järjettömän itsekriittisiä. ”Heillä on suuret haaveet ja hirveät paineet, joten sinänsä heitä ei tarvitse motivoida tsemppaamaan. Metronomin tarkkaa kontrollointia hän kavahtaa omilta opiskeluajoiltaan, mutta opetus on aina oppilaskohtaista. Opettajan asen teena se on Juntusen mukaan vanhanaikainen. Liian kultivoitu neisiin tahteihin saatiin primitiivisyyttä ja kärkitossu tanssahteluihin jykeviä jalkapohjan painalluksia. ”Se, että säilytän tietyn hierarkian suhteessa opiskelijoihini, on välttämätöntä, koska muuten en voi auttaa heitä tietyissä tilanteissa. Joudun tekemään ratkaisuja, jotka vaikuttavat opiske lijoihin ja se vaatii hierarkiaa.” Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivät opiskelijat voisi kyseenalaistaa opettajaansa. Ennen toissavuonna alkanutta professuuriaan hän teki Teatteri korkeakoulussa tuntiopettajan töitä. Pikemminkin pitää neuvoa oikeaan suuntaan, koska heillä saattaa olla harhaiset käsitykset siitä, mitä heidän kannattaa treenata.” Lavaste kärjistää: onko tärkeämpää hioa omaa julkisuus kuvaa kuin tankata vanhoja klassikkotekstejä. On oltava valmiudet tehdä itse valintoja. Hän aloitti viulunsoitinopinnot jo viisivuotiaana, ja on ennen täysiikäisty mistään voittanut useita arvostettuja viulukilpailuja sekä osallis tunut kansainvälisille mestarikursseille. ”En voisi toimia näin sellaisen oppilaan kanssa, joka on käynyt tunneillani vaikka vain puolen vuoden ajan. Lavaste sanoo, että hierarkia on työkalu, eikä siksi hyvä tai paha itsessään. ”Sekin on hierarkiakysymys, että saa luotua oppilaisiinsa sellaisen suhteen, että he uskaltavat kyseenalaistaa opettajansa mielipiteitä.” Lavaste itse on opiskellut ohjausta vuosituhannen vaih teessa, minkä lisäksi hän on suorittanut pedagogisen pätevyyden. Sibelius alkaa olla paketissa. Kyse on siitä, luotta vatko opiskelijat opettajiinsa siinä, että he tietävät mikä on tärkeää tavoitteiden saavuttamiseksi. Vähitellen oppilaalle kehittyy välineitä tulla itsenäisemmäksi.” Szilvay kehuu Antikaista ilmiömäiseksi lahjakkuudeksi ja on otettu saadessaan hänet oppilaakseen. TAIDEYLIOPISTO = KUVATAIDEAKATEMIA + SIBELIUS-AKATEMIA + TEATTERIKORKEAKOULU ISSUE X — TAIDEYLIOPISTON LEHTI — KAUPALLINEN YHTEISTYÖ 7 Niin sanotussa tiikerivanhemmuudessa, jossa ankarat ja vaativat vanhemmat painostavat lastaan saavutuksiin säälimättö mälläkin harjoittelulla ja toistoilla, on vaaransa. Opiskelijoilla saattaa olla valtavasti paineita jo ihan omasta takaa. ”Opetustapa ei sovi yhtä hyvin esimerkiksi sellaisille oppi laille, jotka eivät halua olla koulussa.” Mutta taideaineissa lusmuilu harvoin on ongelma. ”Kitkaa voi olla oppilaan ja opettajan tai ympäristön välillä tai sitten se voi olla opiskelijan sisäistä kitkaa. Silloin minun pitää antaa enemmän toimintamalleja. Valtavan hienoa”, Szilvay sanoo Antikaiselle ja Tannerille soittotunnin päätteeksi. ”Joillakin mestarikursseilla opettaja sanoo, miten tietyt kohdat pitäisi soittaa. Vaatimista tarvitaan aina, mutta on tärkeää tunnistaa, mikä on kenellekin sopiva määrä. Heillä on suuret haaveet ja hirveät paineet, joten sinänsä heitä ei tarvitse motivoida tsemppaamaan.” —saana lavaste. Viulunsoitto kun vaatii muun muassa erityisiä hienomo torisia taitoja.” Antikainen on ahkera, mutta hänen ja Szilvayn yhteiset oppivuodet ovat kuitenkin kohta päättymässä
Project Room, Lönnrotinkatu 35 KONSERTTISARJA KESÄN NUORET TAITEILIJAT Konserttisarja tarjoaa laadukkaan läpileikkauksen SibeliusAkatemian tarjonnasta. (–16.9.) 25.8. Tuloksena syntyi kehuttu esitys, jonka tarina sijoittuu mm. Voiko esineeseen tutustua. Näyttely pohtii ryhmiin kuulumiseen liittyviä kommervenkkeja. 10.8. 16.8. Trans Siperian junaan. sebastian hilli, sävellys 22.8. mirva tarvainen – sonic journal live Liput: www.ticketmaster.fi. Liput: www.teatterikesa.fi. NÄYTTELY MINNA KANGASMAA & TYÖRYHMÄ: HOTEL INFINITY Kuten hotellissa, tässä näyttelyssä taiteilijat viipyvät hetken. (–22.7.) 6.7. Baikal Brothers Ky nähdään kahtena päivänä Tampereen Teatterikesän pääohjelmistossa. Taiteilijoina Teresa Kari, Kastehelmi Kollmann, Talvikki Kollmann, Annaliisa Krage, Maisa Majakka ja Rosaliina Paavilainen. Musiikkitalo, Mannerheimintie 13a KESÄN TAPAHTUMAKALENTERI. (–15.7.) 26.6. BEPOP-lava, Yrjönkatu 22, Pori 15.6. (–30.8.) 24.8. Project Room, Lönnrotinkatu 35 NÄYTTELY PERSONAL SPACE Kesänäyttelyssä on esillä taiteen tekemisen kirjo tilallisista maalauksista keramiikan kautta videoon. kalle oittinen, saksofoni 21.8. Hanna Hyyn teokset käsittelevät merkityksellisyyden löytä mistä. 8 TEATTERI BAIKAL BROTHERS KY Toukokuussa 2017 ohjaaja Leea Klemola matkusti näyttelijäopiskelijoiden kanssa Siperiaan. juulia pölönen, kantele 23.8. (–29.7.) 20.7. Pysähdyksensä aikana he osallis tuvat yhteistaideteoksen tekemiseen. Taiteen muutosvoimasta keskustelevat Porin SuomiAreenassa toimittaja Sean Ricksin johdolla tutkijat Susanna Hast ja Saijaleena Rantanen, Wärtsilän viestintäjohtaja Atte Palomäki, kuva taiteilija Tiitus Petäjäniemi sekä toimittaja Wali Hashi. Tampereen Teatteri, Keskustori 2, Tampere NÄYTTELY PAULON SÄÄTIÖN KUTSUNÄYTTELY Kuraattori Michael Petry kutsui mukaan tämän vuoden taiteilijajoukon: Eetu Huhtala, Saija Kivikangas & Emma Peura, Maisa Majakka ja Suvi Sysi. Liput: www.ticketmaster.fi. TAIDEYLIOPISTO = KUVATAIDEAKATEMIA + SIBELIUS-AKATEMIA + TEATTERIKORKEAKOULU ISSUE X — TAIDEYLIOPISTON LEHTI — KAUPALLINEN YHTEISTYÖ ISSUE X kesä 2018 Issue X on lehti taiteesta ja yliopistosta, jotka vaikuttavat yhteiskuntaan. janne valkeajoki, harmonikka 30.8. Julkaisija Taideyliopisto, PL 1, 00097 Taideyliopisto Vastaava päätoimittaja Rehtori Jari Perkiömäki Toimitus ja ulkoasu A-lehdet Sisältöstudio ISSN 2341-7269 Tilaukset ja osoitteenmuutokset osoitteenmuutos@uniarts.fi www.uniarts.fi facebook.com/taideyliopisto twitter.com/taideyliopisto NÄYTTELY NOIDAN HATTU JA MUITA AIHEITA Mitä hyötyä on ajatella, että esineillä on taikavoi mia. alkaen, tiedustelut: info@skargardsteatern.fi. (–26.8.) 16.8. Lipunmyynti 1.6. Musiikkitalo, Mannerheimintie 13a NÄYTTELY LIMUDISKO Onko pakko juhlia, jos ei huvita. Project Room, Lönnrotinkatu 35 KESKUSTELU VAARALLINEN TAIDE – PITÄÄKÖ TAIDETTA PELÄTÄ. 8.–9.8. (–1.7.) 20.6. Exhibition Laboratory, Merimiehenkatu 36 TEATTERI KUNG UBU Ruotsinkielisen näyttelijäkoulutuksen Skärgårds teatern kiertää saariston mökkimaisemia 50:ttä kertaa. Exhibition Laboratory, Merimiehenkatu 36 KONSERTTI SIBELIUS-AKATEMIAN KUORO JAZZTUNNELMISSA Palkitun Touchélauluyhtyeen johtaja Jesper Holm on sovittanut jazzmusiikkia SibeliusAkatemian kuorolle legendaaristen Singers Unlimitedin ja Count Basie Orchestran hengessä. Tänä kesänä teatteriseurueen ohjelmis tona on Kung Ubu, klassikkosatiiri vallanhimosta ja hierarkioista