V KO 17 /2 22 29 3 6 122 3 KESTÄVIÄ JUTTUJA 3/2021 HUHTIKUU 12,90?€ Persoonallisuustestit palkitsevat sukupuolia eri tavoin KYLMÄVERISESTI SINUN ANTAA AHDISTAA Miksi naiset aina rakastuvat true crimeen. S E O N M U N M O TT O .” IM A G E 29 4 H U H TIK U U 20 22 PA L. J.K A R JA LA IN EN : ”K A IK K I O N K EK S IT TÄ V IS SÄ . Karjalaisen keltaisessa talossa Millainen on Suomen Venäjä-suhde 10 vuoden päästä. D E B AT T I. Antti Rönkä kyllästyi pompotteluun ja lopetti ahdistuksensa hoitamisen MIESTEN JA NAISTEN OMINAISUUKSIA VIERIVÄ KIVI Yökylässä J
f i / li p u t 22-PISTEPIRKKO BEAK> BIG THIEF CLARK DUNGEN GASELLIT MOLCHAT DOMA PLAYGROUND IN A LAKE. 2 2 2 ONEOHTRIX POINT NEVER PASSENGER RUUSUT UUSI FANTASIA VESTA YEBOYAH YONA YVES TUMOR & ITS BAND + kymmeniä muita! @ s i d e w a y s h e l Li p ut : 3 p v / 1 5 5 e s i d e w a y s h e l s i n k i . 16 .– 18 .6 .2 2 2 H e ls in k i, N o rd is 16 .– 18 .6 .2 2 2 H e ls in k i, N o rd is 16 .– 18 .6 .2 2 2 H e ls in k i, N o rd is RÓISÍN MURPHY CARIBOU MAC DEMARCO MOGWAI THE AVALANCHES VESALA MAUSTETYTÖT x AGENTS 16 .– 18 .6
Kun jaoin rinteestä kuvan Facebookiin, mietin kahta asiaa. Oikeas taan pitäisi jaksaa juuri siitä syystä, mistä Antti Rönkäkin artikkelissaan kirjoittaa. Luin ensimmäiset uutiset iskuista mat kalla laskettelureissulta takaisin Helsinkiin. Olo suhteet, jotka olisivat tavallisesti palauttaneet keskiikäisenkin kymmenvuotiaaksi, mutta nyt: ei mitään. Puhdasta iloa, sellaista, johon maailmantilanne ei kurottaisi, ei tällä hetkellä ole. Onko näin kevyt päivitys tahditon tässä tilanteessa ja onko se falski, enhän ollut niin riemuissani kuin annoin ymmärtää. Tunnerekisterin ylin huippu on leikattu pois, lanattu matalaksi. Tarmokkaat ja määrätietoiset ihmiset, jotka ovat tottuneet ohjailemaan elämänsä suuntaa töissä ja vapaalla, ovat keskellä yhteistä ja ketään säästämätöntä epävarmuutta. Röngän teksti on kirjoitettu ennen tämän kevättalven tapahtumia. Tämä ei ole koko kuva mielenterveyden hoidosta, mutta valitettavan yleinen. Jälkikäteen on helppo sanoa koronapandemian olleen siinä mielessä helpommin käsiteltävä, että omilla toimilla oli par haimmillaan suurikin merkitys siihen, sairastuiko vai ei. Hiihtohississä lupasin viedä pojan pian uudestaan laskemaan, onhan pääkaupunkiseudul lakin rinteitä, jotka riittävät kymmenvuotiaalle aivan hyvin. Minimiä enemmmän NIKLAS THESSLUND P Ä Ä K I R J O I T U S Kun venäjä hyökkäsi ukrainaan, Etelä-Suomen koululaisilla oli hiihtoloma. Tämä lupaus piti lunastaa maaliskuun ensimmäisenä vii konloppuna. Tästä on kyse myös siinä onnellisuuden määritelmässä, jossa onnellinen elämä on minimimäärä pelkoja. Se ei taannut terveenä pysymistä, mutta kontak tien minimoimista oli helppo pitää ohjenuorana, josta kiinni pitämällä saattoi päästä läpi myrskystä. Nykyisen pelon ja ahdistuksen keskellä tällaista turvakai detta ei ole. Yhtä tärkeää kuin lasten kanssa kotona, pelon ja huolien kuun teleminen on sosiaalisessa mediassa. Puhdasta iloa, sellaista, johon maailman tilanne ei kurottaisi, ei tällä hetkellä ole. Kevättalven kaunein viikonloppu, kymmenkunta astetta auringossa ja lumi kaikesta lämmöstä pehmeää. Yleinen on myös Röngän kokemus siitä, mikä helpotti hänen oloaan: se, että joku antoi hänelle aikaa, keskittyi ja kuunteli. Tapahtumia, joiden käsittelyssä edes siitä, että meillä on tuore kahden vuoden kokemus elämästä poik keusoloissa, ei ole apua. Keskittyminen itselle tärkeisiin ihmissuhteisiin, arkisiin askareisiin ja niihin asioihin, jotka ovat ennenkin teh neet itselle hyvää. Oli mahdollista tehdä valintoja: jäädä kotiin, suojautua ja ottaa rokotukset. Pyydetään joku kaverisikin mukaan, sanoin. Silti pitäisi jaksaa, vaikka tuntuu kuin maratonin maaliviiva olisi loppusuoralla siirretty horisontin taakse. Kimmokkeen artikkelille antoi Röngän päällimmäinen kokemus aiheesta: pomputtelu puhelinnumerosta, vastaanotolta tai reseptiltä toiselle. h u h t i k u u 2 2 2 3 K irjailija Antti Rönkä kirjoittaa tässä numerossa ahdistuneisuudestaan ja yrityksistään saada sii hen apua. Osin samalla tavalla kirjoitti esikoiskirjansa mahdollisesti aiheuttamasta julkisuudesta ahdistunut Janne Huuskonen viime numeromme esseessä: akuutein ahdistus helpotti jo puhelussa lääkärin kanssa. Sen tähden, että lopulta meillä ei ole kuin toisemme ja siitä on apua vain, jos maltamme kuunnella. Olin kauniin päivän ulkopuolella, leikin laskettelemista ja laskin tunteja päivä lipun päättymiseen. Mutta sekään ei oikein auta, sillä asiat eivät ole niin kuin ennen. Edelliset päivät olivat olleet silkkaa riemua, jonka tuottaminen nyt lienee aina ollut laskettelun tärkein tehtävä. Twitter @niklasthesslund Sähköposti niklas.thesslund@a-lehdet.fi. Minimimäärä on ylitetty, huoli kuuluu nykyiseen normaaliin. Siksi moni, jota pandemia ei tuntunut juuri hetkauttaneen, on käyttänyt nyt hyvin toisenlaisia äänenpainoja. Maailma oli asennossa, joka ulotti vaiku tuksena lähes jokaiseen tekoon. On oikeastaan vain pandemiarajoituksiin näh den päinvastainen ohje, elämän jatkaminen mahdollisimman normaalisti
Nyt Karjalainen kutsui Itkosen keltaiseen taloonsa ja kertoi tarinoista laulujen taustalla. T Ä S S Ä N U M E R O S S A Valokuvaaja tero ahonen K A N N E N K U VA. 40 Apua Kirjailija Antti Rönkä päätti lopettaa mielenterveytensä hoitamisen sen jälkeen, kun häntä oli pomputeltu vastaanotolta toiselle liian kauan. 30 Testi paljastaa: Miehenä olisit mukavampi Rekrytoinneissakin käytettävissä persoonallisuustesteissä on vinouttavia jäänteitä vuosikymmenten takaa. 50 Kahden vuoden jälkeen Neljä kirjoittajaa laati kaksi vuotta sitten miniesseet koronasta. Karjalaisen kappaleet ovat soineet kaikkialla lähes koko Juha Itkosenkin elämän ajan. 4 S I S Ä L LY S L U E T T E L O 3 PÄÄKIRJOITUS 6 AVAAJA – AINO TIIHONEN 10 KUUKAUDEN DATA 12 POLIITTINEN KOTI 14 DEBATTI – 10 VUODEN PÄÄSTÄ SUOMELLA ON TERVE VENÄJÄ-SUHDE 15 TOISINKIN VOISI OLLA 16 KOLUMNI – RIIKKA SUOMINEN 18 Monta miestä J. Nyt he tekivät sen taas. 66 RUOKA – MONIPUOLISEMMIN KALASTA 68 ELOKUVA – ASGHAR FARHADIN SANKARI 70 MUSIIKKI – BEACH HOUSEN ONCE TWICE MELODY 72 KIRJA – JONNA VORMALAN KEITTOKEITTOKIRJA 74 CITY-MAALAISEN PÄIVÄKIRJA 40–49. Kirjailija Antti Rönkä haki pitkään apua ahdistukseensa mutta päätti sitten pärjätä oireidensa kanssa ilman virallista apua. 58 KESKUSTELIJA – OLGA KOPENIKA 62 ESSEE – MIKSI NAISET RAKASTAVAT TRUE CRIMEÄ
Imagen vuosikerta on 12 numeroa. ISSN 0782-3614 K E S TÄV I Ä J U T T U J A Päätoimittaja Niklas Thesslund Toimituspäällikkö sonja saarikoski (virkavapaalla) Tuottaja Laura myllymäki Ulkoasu Ilari Musta Digitoimituspäällikkö (ajankohtaismediat) miikka järvinen Johtava AD (ajankohtaismediat) Timo Tervoja ANNA TOMMOLA Anna Tommola (s. h u h t i k u u 2 2 2 5 Postiosoite Image, 00081 A-lehdet Käyntiosoite Risto Rytin tie 33, Kulosaari, Helsinki Puhelin (09) 759 61 Twitter @imagelehti Sähköposti image@a-lehdet.fi, etunimi.sukunimi@a-lehdet.fi Facebook www.facebook.com/imagelehti Internet www.image.fi TEKIJÖINÄ TÄSSÄ NUMEROSSA Tero Ahonen, Iida Sofia Hirvonen, Pauliina Holma, Silvia Hosseini, Katriina Huttunen, Janne Itkonen, Juha Itkonen, Katja Kallio, Samuli Knuuti, Juuso Koponen, Matti Koskinen, Timi Kuosmanen, Annaliina Niitamo, Antti Nylén, Oskari Onninen, Riina Peuhu, Heikki Pursiainen, Timo Pyykkö, Venla Rossi, Antti Rönkä, Pauli Salmi, Riikka Suominen, Maria Säkö, Anna Tommola, Anton Vanha-Majamaa, Antti Vettenranta, Elina Vitikka, Valtteri Väkevä, MAINOSTAJAT Mediamyynti ja markkinointi mediaopas.a-lehdet.fi Trafiikki Katja Bruun ASIAKASPALVELU JA LEHTITILAUKSET Internet www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu Puhelin 09 759 6600 (ma–pe klo 8–17) Puhelun hinta määräytyy liittymäsopimuksenne mukaan. numero. Miehen nimi on Max eikä Martin. 1978) on Helsingissä asuva valokuvaaja ja graafinen suunnittelija. 36. huhtikuuta 2022. Tänä keväänä Ahonen on suunnitellut kuluttavansa niin paljon kulttuuria ja ystäviä kuin mahdollista.. vuosikerta, 294. Tähän lehteen hän valokuvasi J. Tähän numeroon hän kirjoitti psykologisen testaamisen historiasta ja testeihin kätkeytyvistä oletuksista. Don DeLillon Hiljaisuus-romaanin eläkeläispariskunnan miehen nimi oli edellisen Imagen (2/2022) kirjakolumnissa väärin. Aikakausmedia ry:n jäsen. Tilatut lehdet toimitetaan force majeure -varauksin (ylivoi mainen este, kuten lakko tai tuotannolliset häiriöt). Toimitus ei vastaa tilaa matta lähetetystä aineistosta. Virallinen osoitteenmuutos postiin tai VTJ:lle päivittyy automaattisesti rekisteriimme. 1975) on helsinkiläinen vapaa toimittaja ja kirjailija, jota kiinnostavat tiede, ihmiset ja yhteiskunnalliset ilmiöt. Karjalaisen studiollaan Kaartinkaupungissa ja Perniön keltaisessa talossa, missä he olivat kuvaamassa Karjalaisen tulevaa musiikkivideota. Kustantaja A-lehdet Oy Myyntipäälliköt Mediaopas.a-lehdet.fi Repro ja sivunvalmistus Aste Helsinki Oy Painatus UPC Print, Vaasa Seuraava numero ilmestyy 27. T E K I J Ä T O I K A I S U T TERO AHONEN Tero Ahonen (s
Varsinkin 1990-luvun alusta lähtien yhteiskuntatieteellisessä tutkimuskirjallisuudessa on puhuttu, että luokat olisivat heikentymässä. Aloittaessani väitöskirjan tekemistä vuonna 2016 olin kiinnostunut luokkasamastumisesta. Tutkimuksistakin näkyy, että luokkaäänestäminen vähenee. Sitä on tutkittu ja siitä on havaittu yhteyksiä suhteessa niin moneen ilmiöön. Tutkijana oli tärkeä selvittää, miten äänestäjät määrittävät itse omaa luokkaansa, koska se välittyy heidän puoluevalintaan ja äänestyspäätöksiin. 6 AVA A J A Teksti Oskari Onninen Kuvat Riina Peuhu T ammikuussa tarkastetussa väitöskirjassasi tutkit suomalaisten äänestyskäyttäytymistä eduskuntavaalitutkimuksien pohjalta ja päädyit jakamaan työväenluokan kolmeen. Se johtuu rakennemuutoksista, ammattirakenteen muutoksista ja globalisaatiokehityksestä. Miksi luokkaäänestäminen on sitten vähentynyt. Heitä on erityisesti vasemmistossa ja vihreissä. Haluaisin tutkia enemmän luokkiin liittyviä stereotypioita. Mediankin pitäisi ymmärtää se ja päästää irti näkökulmasta, että luokka johtuu pelkästä ammatista. Eriarvoistuminen tässä yhteiskunnassa on monilla mittareilla kasvamassa. Heissä painottuvat keskustan ja perussuomalaisten äänestäjät. Tanskassa on tehty tutkimusta, jossa pyydetään liittämään luonteenpiirteitä luokkaan, jota katsoo itse edustavansa. Voitko eritellä tätä jakoa. Aineistoista kuitenkin huomasin, että tosi suuri osa suomalaisista samastuu yhteiskuntaluokkiin. Millä tavoin yhteiskuntaluokkaa jäsennettiin vanhanaikaisesti. Vaalitutkijat olivat huomanneet jo aiemmin, että vuoden 2011 jytkyvaaleissa työväenluokkaiset äänestäjät olivat siirtyneet demareista perussuomalaisten taakse. Silti yhteiskuntaluokka on yksi merkittävä ellei merkittävin yhteiskuntatieteellinen käsite. Medioissa sen näkee tällaisista ”katso mihin luokkaan kuulut” -jutuista, jotka eivät ole kaukana ”katso mitä naapurisi tienaa” jutuista. En pyri olemaan luokkateoreetikko tai luomaan uusia luokkia. Kolmanneksi on ideologinen työväenluokka, joka samastuu ja kannattaa työväen arvoja mutta on korkeakoulutettuja eikä työväenluokkaisissa ammattiasemissa. Lisäksi on työväenluokkaisissa ammateissa olevat, jotka samastuvat tai eivät samastu työväenluokkaan. Politiikan tutkijan Ronald Inglehartin klassikoissa 1970–1980-luvuilta korostetaan postmodernien arvojen nousua Kokemus työväenluokkaan kuulumisesta voi keikauttaa duunarit äänestämään vasemmistoliittoa tai perussuomalaisia, sanoo Tampereen yliopistossa juuri väitellyt politiikan tutkijatohtori Aino Tiihonen. A I N O T I I H O N E N : Suomessa on kolme työväenluokkaa” ”. Kaikki tällainen todistaa isossa kuvassa, että luokat ovat olemassa. On perinteinen työväenluokka, joka on työväenluokka-ammateissa ja samastuu työväenluokkaan ja äänestää työväenpuolueita. Ihmiset jäsentävät elinpiiriään luokkien avulla. Tästä me päästään isoon kysymykseen, miten me määritellään luokkia. Ne ovat niitä, mihin he samastuvat. Miksi jako piti tehdä. Julkisesta keskustelusta tuli tunne, että luokka on joko kuollut tai sitä jäsennetään vanhanaikaisesti
h u h t i k u u 2 2 2 7 Luokitteluja Ammatillinen työväenluokka kutistuu, mutta työväenluokkainen identiteetti ei ole katoamassa, sanoo luokkaäänestämistä tutkinut Aino Tiihonen.
8 AVA A J A AVAAJA-palstalla asiantuntija aloittaa keskustelun ja taustoittaa ilmiötä. Selkeimmin perussuomalaisiin suuntautuneita ääniä selittävä tekijä on ollut eu-kriittisyys ja eu-vastaisuus. Tein väitöskirjaa viisi vuotta. Nostaisin keskeisimmäksi tekijäksi lapsuudenkodin. Siinä tutkimuksessa kokoomuslaisuus ja keskustalaisuus periytyivät vähän vasemmistolaisuutta voimakkaammin. Jos ei aikuisiälläkään tiennyt vanhempiensa puoluekantaa, äänesti muita todennäköisemmin perussuomalaisia. Miten yksilökeskeisyys näkyy vaalitut kimuksissa. Äänestyspäätös tehdään aiempaa useammin yhden asiakysymyksen pohjalta. Kyse on siitä narratiivista, johon ihmiset kasvavat. Yksittäiset arvoja asiakysymykset löytyvät yhä voimakkaammin sieltä taustalta, mikä näkyy koko ajan enemmän meidän päivänpolitiikan agendalla. Kaikki tällainen todistaa isossa kuvassa, että luokat ovat olemassa.. Millainen on tulevaisuuden työväen luokka. Pohjoismaat eroavat hieman trendistä. Silloin perussuomalaiset liikkui puolueena eri apajille. Äänestäjät eivät ole näin johdonmukaisia, joten on varottava luomasta liikaa kaavoja. ja yksilökeskeisyyden korostumista, mikä on koettu haasteeksi perinteisille arvoille. Ne taas voivat yhdistää laajemmalta taustalta tulevia henkilöitä. Yleinen kertomus on ollut, miten vasemmistoliitto on jakautunut duuna reihin ja korkeakoulutettuihin kaupun kilaisiin. Olet aiemmin tutkinut puoluevalinto jen periytymistä. Ovatko äänestäjät kuinka tietoisia kas vatuksen vaikutuksesta. Miten perussuomalaisten aseman vakiintuminen on muuttanut luokka äänestämistä Suomessa. Eriarvoistuminen tässä yhteiskunnassa on monilla mittareilla kasvamassa. Samoin konservatiiviset arvot, kuten suhtautuminen maahanmuuttoon ja ilmastonmuutokseen, painottuvat. Se oli tässä tutkimuksessa työväenluokan keskeinen tekijä. Näkyykö tämä siinä. Täällä kehitys on lievempää, koska työväenluokan ääni on institutionalisoitunut paitsi tiettyyn puolueeseen myös ammattiyhdistysliikkeisiin. Sosiologian puolelle menevistä tutkimuksista tiedetään, että työväenluokkaan samastuminen on todennäköisempää vanhemmalla iällä kuin nuorempana. Kriittinen eu-suhtautuminen on luokkasamastumisen lisäksi tärkein työväenluokan äänestyspäätöksiä ohjaava tekijä. Objektiivisista luokkamittareista klassisin on ammatti. Niiden suhteen yhteiskunnassa on tapahtunut massiivinen muutos 10 vuodessa tai 100 vuodessa. Toisaalta vain kaksi sukupolvea sitten meillä oli sisällissota, jolloin poliittinen jako oli hyvin voimakas. Lisäksi kuvaan astuvat arvot ja asenteet, sosiokulttuurinen ulottuvuus, joka on noussut haastamaan klassista vasemmisto–oikeisto-jakoa. Vaikka yksilön luokka-asema nousisi omiin vanhempiin nähden oman elämän aikana, luokkaperintö kantaa sen yli. Se on kiinnostava puolue myös siinä, että se saa houkuteltua äänestäjiä, jotka eivät muuten äänestäisi. Todennäköisesti nämä myös eriytyvät. Eri kysymys on, miksi juristi tai lääkäri ja paperityöntekijä kannattavat laajempaa julkista sektoria. Me tutkijat helposti ajatellaan, että jos ihminen kannattaa isompaa julkista sektoria ja korkeampaa verotusta, se on vasemmistolainen. Se saattoi johtua konservatiivista arvoista ja perinteiden vaalimisesta. Yksi arvo, maahanmuutto tai vähemmistöjen oikeudet, nousee äänestysperusteena puolueuskollisuuden ohitse. Subjektiivinen ja koettu työväenluokkaisuus muuttuu paljon vähemmän. Äänestäjien käyttäytyminen on alttiimpaa liikehdinnälle ja siksi vaikeammin ennustettavaa. Vasemmistopuolueet ovat olleet joukkopuolueita ja korostaneet kollektivismia. Luokkasamastuminen on paljon hitaampaa kuin tällainen rakennemuutos. En näe, että työväenluokkainen identiteetti olisi katoamassa mihinkään, vaikka ammattirakenne muuttuu ja ammatillinen työväenluokka kutistuu, minkä vuoksi se on määriteltävä uudelleen. Heidän äänestäjissään korostuvat työväenluokkaisissa ammateissa toimivat, jotka samastavat itsensä keskiluokkaiseksi. Välissä oli vuoden 2019 eduskuntavaalit. Tutkijana muistutan itselleni, ettei kaiken tarvitse olla niin loogista vaan äänestämisessä on paljon sattumanvaraisuutta. Perussuomalaisten äänestäminen liittyy ensisijassa ammattiin, ei niin voimakkaasti identiteettiin. En usko, että tietoisuus ja epätietoisuus ovat helposti erotettavissa, mutta aika harva pysähtyy miettimään sitä, ajattelenko minä näin, koska kotona ajateltiin näin ja äiti ja isä olivat tällaisissa töissä. Miten tämä railo näkyy tutki muksessasi
CLARION HOTEL HELSINKI H U I P U T H U I P U T H U I P U T U I P U T H U I P U T H U I P U T H 11.5.2022 OSTA LIPPUSI NYT! HUIPUTFESTIVAL.FI ANNA KULACHEK KEYNOTE ATELJÉ ALTMANN ANJA KAISER INES ALPHA BIELKE&YANG DAAN ROOSEGAARDE PECHAKUCHA + PALJON MUUTA!
Tuolloin se J. Artikkeli Monta miestä alkaa sivulta 18.. Siksi J. 1,9 milj. 0,5 0,4 1,1 milj. Kari Tapio Rauli Badding Juice Leskinen Dingo Hurriganes Paula Koivuniemi Popeda Eppu Normaali Kirka Pave Maijanen J. Teksti Niklas Thesslund Infografiikka Juuso Koponen tuivat ja välimatkaa Karjalaisen alkupään tuotantoon alkoi olla jo niin paljon, että vuoden 2013 paluulevy Et ole yksin kohtasi kokonaan eri elämänvaiheessa olevat kuulijat kuin aikaisemmat levyt. 0,9 milj. Yksi uran taitekohdista on ollut 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuoli, noin 16 vuoden takainen aika. Samalla katosivat vuodet: kuulijat vartJUUSO KOPONEN on helsinkiläinen informaatiomuotoilija, jonka laatima datavisualisointi tai infografiikka taustoittaa aina yhtä kunkin numeron artikkelia. 1980–1989 kultalevyn saaneiden artistien Spotify-soitot* 2,0 milj. Karjalaisen kultalevyt platinalevyt Muut yht. Karjalaisen diskografia (julkaisuvuoden mukaan) Suomessa myönnetyt kultalevyt Platinalevyt J. 0,9 milj. Tärkeä taite J. MUUT 1,4 milj. 3,2 milj. Karjalainen, jota olimme tottuneet kuulemaan kaikkialla, piti taukoa ja lavoilla esiintyi esimerkiksi vanhoja kansanlauluja esittänyt Lännen-Jukka. Karjalainen ja kirjailija Juha Itkonen puhuvat muusikon pitkästä urasta sekä siitä, miten 40-vuotinen ura on ylipäänsä ollut mahdollinen. 1,2 milj. 0,9 milj. *) Sisältää vain suomalaisten käyttäjien päivän 200 soitetuimman joukossa olleiden biisien soitot kin vielä useampia, monta miestä. 1 D A T A D A T A T ämän lehden kansijutussa muusikko J. Karjalaisen asema kotimaisella musiikkikentällä on ainutlaatuinen: hän on aina soinut kaikkialla, mutta ei ole vain yhtä Karjalaista vaan ainakin kaksi, todellisuudessa tietenSuomessa myönnetyt kultaja platinalevyt (myöntövuoden mukaan) J. Karjalaisen pitkä ura on monta uraa. Kuten Itkosen artikkelista käy ilmi, Karjalainen ei kadonnut tuona aikana mihinkään – keikkoja oli ja levyjä tuli – mutta katosi silti. 2,7 milj. Karjalainen Yö Hector Katri Helena Vesa-Matti Loiri JOULUBIISIT 3,9 milj
v Rookie Konstantin Grcic, 2018 Artek Helsinki, Keskuskatu 1 B, ja Vitra-jälleenmyyjät, vitra.com vitra_Rookie_Image_230x297mm(FIN).indd 1 21.02.22 | KW 8 15:55
Olen halunnut kunnioittaa asunnon alkuperäistä henkeä, joten tätä ei ole lähdetty modernisoimaan. Teksti Janne Itkonen Kuva Timo Pyykkö 5 . Vanhankantaisessa yliopistoelämässä professorit pitivät tenttejä kotonaan. Tämä ilves oli vaarini työpöydän kupeessa isovanhempieni rintamamiestalossa Järvenpäässä. Tällaisia asuntoja ei ollut Helsingissä paljon tarjolla silloin, kuten ei ole nytkään. Ilves. Sijainti yliopiston lähellä on mahdollistanut myös neuvottelujen pitämisen täällä. Silloin tässä tapahtui sukupolvenvaihdos ja näitä isoja asuntoja vapautui. Helsinkiläisyydestä olin tiukka, eli Espoo, Vantaa, Kirkkonummi tai Kauniainen eivät käyneet. Tämä asunto on rakennettu ilmentämään sääty-yhteiskunnan porvarillista asumisideaalia. Asuntomarkkinat seisoivat laman johdosta, ja siihen aikaan tällainen asunto oli saavutettavissa palkkatöillä ansaituilla rahoilla, ilman perittyä rahaa. Tämä on vanha sukutalo, joka oli ollut saman suvun hallussa lähes 100 vuotta. Tenttejä en ole täällä pitänyt mutta seminaareja kyllä. Tämä koti on ollut alusta asti myös työpaikkani. Voi olla, että se onkin koko huushollin kallein esine.. Tämä napsahti kohdalleen ystävän vinkkauksesta, ja paljon hyvää tuuriakin oli mukana. Nyt kahdelle ihmiselle tämä Porvarillinen ideaali Keskustan helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu Laura Kolbe on historian professori, jonka kodissa vaalitaan asunnon historiaa. Ajattelen, että mikäpä minä olen tätä tuhoamaan. Historioitsijana yritän ikään kuin sopeutua siihen elämäntapaan, vaikka siinä onkin nykyään haasteensa. En tiedä sen tarinaa tarkemmin, en edes tekijää. on tietysti ylenpalttinen asunto. Keittiön paikka on säilytetty eikä seiniä ole kaadettu. Asuimme 1990luvun alkuvuodet Hollannissa ja sieltä palattuamme etsimme isoa perheasuntoa, jossa on tilaa kahden lapsen perheelle ja työhuone akateemiselle tietotyöläiselle. Kukaan muu ei halunnut sitä, joten se tuli tänne. 6 H + K , 1 7 M 2 , K R U U N U N H A K A POLIITTINEN KOTI -palstalla kurkistetaan kaupunginvaltuutettujen koteihin. 12 P O L I I T T I N E N K O T I O stimme tämän asunnon loppuvuodesta 1993
Professori Matti Klinge ohjeisti, että humanistilla pitää olla kotikirjasto. Esimerkiksi Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan historiaa kirjoittaessani keräsin Huutomerkki-sarjat ja 1950-luvun pamfletit.. 1 3 h u h t i k u u 2 2 2 Ilves. Kirjasto. Tämä ilves oli vaarini työpöydän kupeessa isovanhempieni rintamamiestalossa Järvenpäässä. En tiedä sen tarinaa tarkemmin, en edes tekijää. Kukaan muu ei halunnut sitä, joten se tuli tänne. Voi olla, että se onkin koko huushollin kallein esine. Olen koonnut aika laajan sellaisen
Kävisimme kauppaa, turistit matkustaisivat maasta toiseen. Aitoa rakkautta, lämpöä ja ystävällisyyttä ei voi teeskennellä. Madalsin rimaa ja toivoin, että Venäjä pysyisi vakaana ja muuttuisi ehkä pikku hiljaa tavanomaisemmaksi maaksi. Millainen terve suhde Venäjään on, riippuu siis täysin siitä, millainen Venäjä on. Kolmekymmentä vuotta sitten toivoin, että Venäjästä tulisi tavallinen naapurimaa. On vaikea tietää, mitä Suomen ja Venäjän suhteissa tapahtuu huomenna, saati vuosikymmenen kuluttua. Terve suhde ei ole mahdollinen, jos perusturvallisuus puuttuu tai sen koetaan jatkuvasti olevan uhattuna. Kukoistaisimme yhdessä. Jos Venäjä kymmenen vuoden päästä edelleen miehittää naapurimaitaan ja on väkivaltainen hylkiö, terve suhde tarkoittaa lähinnä sitä, että Suomen ja Venäjän välinen raja pysyy olemassa. Venäjän härski hyökkäyssota Ukrainaan avasi hetkessä kaikki edellisten sukupolvien kokemat traumojen ja pelkojen padot, jotka ovat syväjäädytettyinä suomalaiseen DNA:han. Yksi helmikuun lopun päivä paljasti vuosikymmeniä jatkuneen pakonomaisen ystävyysja luottamuspuheen onttouden. E n usko, että tulevaisuutta voi ennustaa. Suhde on ollut historian pitkässä kaaressa pikemminkin epänormaali ja sairas kuin normaali ja terve. Monta vuotta sitten kävi selväksi, että näin ei tule lähivuosikymmeninä tapahtumaan. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin. Rajamaan raja on kirjaimellisesti auennut joko railona tai avoimena kuiluna. Kun suhteen tulevaisuusperspektiivi puuttuu, mitä jää jäljelle. Se ei liity vain toisen pienuuteen tai suuruuteen vaan aivan kaikkeen merkitykselliseen historiasta, kielestä, kulttuurista ja uskonnosta lähtien. Venäjän-suhteisiin kohdistuvien toiveideni vaatimustaso on myös ajan kuluessa suuresti alentunut. Uskon ja toivon, että tätä terveen suhteen minimitasoa kyetään ylläpitämään myös seuraavat kymmenen vuotta. Kaakkois-Suomi ja Pietari muodostaisivat yhtenäisen talousHEIKKI PURSIAINEN 10 vuoden päästä Suomella on terve Venäjä-suhde S uomen ja Venäjän suhde on ollut aina sanalla sanoen omituinen. Yhdessä kukoistaminen voi olla liikaa toivottu kymmenenkin vuoden päästä, mutta ehkä pieni toivo jostain aseistettua rauhaa paremmasta elää.. Ehkä pieni toivonpilkahdus liittyy niihin noin 2,3 miljoonaan suomalaiseen vuonna 2032, jotka ovat syntyneet Euroopan unioniin liittymisen jälkeen. Nykyisin toiveeni on lähinnä, että Venäjä ei hyökkäisi Suomeenkin. Väkivalta yltyy päivä päivältä, tunti tunnilta. Maslow’n kuuluisassa tarvehierarkiassa yksi kuudesta ihmisten perustarpeesta liittyy turvallisuuteen ja turvallisuuden tunteeseen. Samalla katosi pitkäksi aikaa pohja tulevaisuuden luottamuspääomalta. 14 D E B A T T I Luottamus Venäjään meni. Mihail Bulgagovin tunnetussa romaanissa Saatana saapuu Moskovaan viitattiin Josif Staliniin, yhteen nykyhistorian suurimmista häiriköistä. Jos Venäjä muuttuu paremmaksi, myös terveen suhteen määritelmä muuttuu. Voiko se palautua ja miten. Suomen ja Venäjän parisuhteeseen on sisäänrakennettuna pysyvä epätasapaino ja epäluuloisuus. Pyysimme debatisteja pohtimaan Suomen Venäjä-suhdetta. Heillä ei ole omakohtaista kokemusta Neuvostoliitosta eikä suomettumisen synkkiä muistijälkiä. Terve suhde Venäjään on utopiaa niin kauan kuin nykyinen saatana vaikuttaa Moskovan bunkkereissa tai hänen aaveensa leijuu Venäjän pimenevässä yössä. Juuri nyt tulevaisuus on vielä tavallistakin enemmän pimeydessä. Ulospääsyä ei näy. V Ä I T E : TIMO ARO Johtava asiantuntija aluekehittämisen konsulttitoimisto MDI:ssä, kaupunginvaltuutettu Porissa (sit./vihr.) Ekonomisti ja Mustread-median strategi alueen
Muutama vuosi myöhemmin isovihan venäläismiehitys autioitti Helsingin vähäisistä asukkaistaan. K U V I T U K S E T P A U L I I N A H O L M A. Pääosin puurakenteisesta Helsingistä paloi vielä kolmasosa vuonna 1808 erään renkipojan yöllisestä vahingosta lyhdyn kanssa hevostallissa nykyisen Aleksanterinkadun tienoilla. Katovuosien tuoma nälänhätä ja aliravitsemus olivat kaksinkertaistaneet Helsingin kuolleisuuden 1700-luvulle tultaessa. Helsinkiä rakennettiin uudelleen vanhan asemakaavan mukaan, mutta täystuhosta toipuminen oli hidasta. Asukkaita oli 1700-luvun alun Helsingissä reilu tuhat. Muistoksi jäi Suomenlinnan merilinnoitus, vaikka suunnitellut maalinnoitukset mantereelle eivät toteutuneet liian suurten kustannusten vuoksi. 1700-luku oli Helsingissä, ja koko Suomessa, kamala. Rutto tuli Helsinkiin laivojen mukana Tallinnasta vuonna 1710 ja surmasi puolet asukkaista jättäen jäljelle vain 650 helsinkiläistä. Helsingin kantakaupungin vanhin pystyssä oleva rakennus on vaaleansininen Sederholmin talo vuodelta 1757 Senaatintorin kulmassa. Kaupunki kasvoi vilkkaan rakentamisen ja kaupankäynnin ansiosta. Lähteenä on käytetty Elina Maaniityn tutkimusta ”Kuolema ja kuolinsyyt 1700-luvun loppupuolen Helsingissä” (Kvartti, 2015). Talvija jatkosodan perintönä meihin iskostunut Venäjän-pelko ei koskaan väistynyt kokonaan, vaikka suhteemme suureen naapuriimme olikin talouspainotteinen ja asiallinen ennen Venäjän Ukrainassa vuonna 2014 aloittamaa konfliktia. Tällä kertaa rakennukset säilyivät ehjinä. T oisinkin voisi olla. Mikäli Putin kuitenkin kuolisi tai hänet syöstäisiin vallasta, Suomelle ja muille länsimaille saattaisi tarjoutua mahdollisuus parantaa välejään Venäjään. Ruttoinen, palava, miehitetty T O I S I N K I N V O I S I O L L A Teksti Annaliina Niitamo MARIA ANNALA TIMO ARO Tutkimusviestintäpäällikkö, Ulkopoliittinen instituutti Nyt pelko on taas niin voimakasta, että se tulee värittämään Suomen ja Venäjän suhdetta vielä paljon pidempään kuin kymmenen vuotta. Putin on nyt 69-vuotias, joten iän puolesta ei ole estettä sille, etteikö hän hallitsisi Venäjää vielä kymmenen vuoden päästäkin. En silti usko, että siinäkään tilanteessa Suomen suhde Venäjään olisi vielä pitkään, pitkään aikaan niin hyvä, että sitä voisi kutsua terveeksi. Hänen vallassa pysymisensä kannalta ratkaiseva kysymys on, miten venäläiset reagoivat Putinin sotaan Ukrainassa ja siitä seuranneeseen välirikkoon länsimaiden kanssa. Helsingissä alkoi näyttää valoisammalta 1700-luvun puolivälissä, kun Suomenlinnan merilinnoituksen rakentaminen pelättyjä venäläisten hyökkäyksiä vastaan alkoi. TOISINKIN VOISI OLLA –palstalla esitellään toteutumattomia kaupunkiutopioita. Venäläiset miehittivät Helsingin pian uudestaan hattujen sodan ja pikkuvihan aikana vuosina 1742 ja 1743. Perääntyvä Ruotsin armeija poltti varmuuden vuoksi Helsingin maan tasalle vuonna 1713, jottei vihollinen voisi käyttää kaupunkia. Puiset rakennukset paloivat helposti. Muutama sata helsinkiläistä palasi tyhjään kaupunkiin, kun vuoden 1721 Uudenkaupungin rauha lopetti isonvihan. Niin Helsingin kaupunkikuvasta pyyhkiytyi pois suurin osa Ruotsin kruunun aikakaudesta. Helsingissä on kuitenkin pystyssä vain muutamia ennen 1800-lukua rakennettuja rakennuksia. 15 h u h t i k u u 2 2 2 DEBATTIPALSTALLA Imagen vakituiset debatistit ottavat eri kokoonpanoilla kantaa toimituksen esittämään väitteeseen. Mikäli presidentti Vladimir Putin pysyy vallassa, ei ole odotettavissa, että Suomi ja muut länsimaat luopuisivat Venäjään kohdistuvista talouspakotteista tai että Venäjän ja lännen välit muutenkaan tervehtyisivät. Suomi oli vielä osa Ruotsin valtakuntaa, mutta se ei juuri suojannut tulevilta vuosikymmeniltä. Nyt pelko on taas niin voimakasta, että se tulee värittämään Suomen ja Venäjän suhdetta vielä paljon pidempään kuin kymmenen vuotta. E n usko, että Suomen suhde Venäjään voi olla terveellä pohjalla vielä kymmenenkään vuoden päästä. Helsinki perustettiin vuonna 1550, ja se on sijainnut nykyisellä paikallaan Vironniemellä vuodesta 1640 lähtien
Riski, että jätetty puoliso kostaa, on todellinen. Tekijät ovat ihan tavallisia mukavia miehiä. Oli niin hiljainen ja mukava mies. On harhakäsitys, että he olisivat jotenkin yleisesti vihaisia. Ja koska myös väkivaltaisilla miehillä on oikeus tavata lapsiaan, voi nainen ajatella, että lapsille on turvallisempaa, että hän on itse paikalla kun se tapahtuu. He tietävät, että ero vain pahentaa uhkaa. Snyderin mukaan on yhä tavallista, että ulkopuoliset pitävät pahoinpitelijää miellyttävämpänä kuin uhria. Loppuvuodesta Porvoossa oli perhesurma, jossa miehen epäillään ensin tappaneen puolisonsa ja lapsensa ja sitten itsensä. RIIKKA SUOMINEN on helsinkiläinen toimittaja ja ilmastoaktivisti.. 1 6 K O L U M N I P elkästään tänä talvena otsikoissa on näkynyt se karu tosiasia, että parisuhteen solmiminen lisää naisen riskiä kuolla väkivaltaisesti: Raumalla mies tappoi eroa halunneen vaimonsa monitoimityökalulla. Miksei se sitten lähde, kysytään naisista, jotka jäävät väkivaltaisiin suhteisiin. Ne ovatkin tärkeitä, mutta hopealuoti ongelmaan ne eivät ole. Keinoja olisi syytä ottaa laajasti käyttöön. Tutkimusten mukaan myös rutiininomainen väkivallasta kysyminen esimerkiksi päivystyksissä ja neuvoloissa on tehokasta. Yhteiskunnan pitäisi puuttua väkivallan tekijöihin. (Voisi kysyä, miksei pahoinpitelijä lähde.) Ihmiset jäävät kehnoihinkin liittoihin, koska ”perhettä ei saa särkeä” ja ”lapsella on hyvä olla kaksi vanhempaa”. Tekijän mukavuutta todistelemalla katse kääntyy uhriin. On nimittäin aika pysäyttävää tajuta, että suomalaisen naisen elämässä vaarallisin hetki ei enää ole synnyttäminen vaan se, kun hän alkaa puhua erosta puolisolle. Kun nämä tapot otsikoidaan yllättävinä tragedioina, hämärtyy se, että niitä voitaisiin estää. Koskaan ei naapuri olisi tekijästä uskonut. Ja tämä ilmiö pitää mediankin sisäistää. Perhesurmaa edeltää raaistuva väkivalta. Kiltti perheenisä ei yhtäkkiä pimahda. Mutta pahoinpitelijöiden luokse jäädään erityisesti, koska naiset pitävät sitä turvallisempana vaihtoehtona. Rakasti lapsiaan. Pakko on ollut vaimon yllyttää, että niin leppoisan miehen on saanut hakkaamaan leipäveitsellä tai kuristamaan lapset sänkyihinsä. Tekijät vetoavat äkkipikaistukseen, mutta ”ei ole sellaista ilmiötä kuin napsahdus”, kirjoittaa Snyder. Lappeenrannassa miehen epäillään yrittäneen tammikuussa murhata puolisonsa… Perinteisesti näissä uutisissa hyssytellään. Kyseessä on proTämän vuoksi hakattu ei lähde RIIKKA SUOMINEN K O L U M N I sessi, joka alkaa kontrolloinnilla ja sorrolla. Turvakoti on naisten ja lasten tallelokero. Puoliso tai ex-kumppani surmaa naisen Suomessa useammin kun kerran kuussa. Kun poliitikot Suomessa puhuvat perheväkivallasta, keskittyvät he usein puuttuviin ensija turvakotipaikkoihin. Koska perheväkivalta vaikuttaa uhriin enemmän kuin tekijään, on uhri uneton hermoraunio, joka taistelee säilyttääkseen mielenterveytensä, työpaikkansa, lastensa huoltajuuden – ja henkensä. Pihallakin tervehti aina kohteliaasti. Se suojaa, mutta arkea pitää elää poikkeusoloissa: vierailut, yhteydenpito läheisiin ja sometus on säädeltyä, eikä lemmikkejä saa ottaa mukaan. Keskimäärin 15 naista tapetaan vuodessa, mikä on väkilukuun nähden kolmanneksi useimmin Euroopassa. Siksi naisen pitää todennäköisesti paeta ja jättää taakseen paljon: koti, naapurusto, työpaikka ja lasten tuttu päiväkoti. Päin vastoin, he osaavat halutessaan hillitä itsensä ja kohdistavat raivon vain puolisoonsa. ”Muissakaan rikoksissa vapauden riisto ei koske uhria”, huomauttaa Rachel Snyder. Perinne siitä, että väkivallan yhteydessä syytetään naisen provosoineen, on pitkä, kirjoittaa Rachel Snyder perhesurmia käsittelevässä amerikkalaisessa tietokirjassa No Visible Bruises. Aikanaan tutkimuskin korosti, että kotien väkivalta johtui naisen manipuloinnista. Helsingin Maunulassa pidätettiin mies, jota epäillään aiemmin pahoinpitelemänsä naisen taposta. Väkivallan sijaan puhutaan perhetilanteesta, myrskyisästä suhteesta, kiistasta, riistäytyneestä riidasta… Kerrotaan, että rauhallisella alueella tapahtui tragedia. Iljettävimmissä tapauksissa naapuri pääsee kertomaan, että tekijä oli kiltti mutta uhri vaikutti kärkkäältä. Tappoa pääsee kommentoimaan kauhistunut naapuri, joka kertoo että ”aivan tavallinen lapsiperhe”
Karjalaisen huhtikuinen Soulavaris ilmestyy 41 vuotta esikoislevyn jälkeen. Teksti Juha Itkonen Kuvat Tero Ahonen. Kun Juha Itkonen kävi lauluntekijän keltaisessa talossa, pitkälle uralle saattoi löytyä myös selitys. 1 8 M O N TA M I E S TÄ J
h u h t i k u u 2 2 2 1 9
Päässä on sinapinkeltainen Carharttin pipo. Sopivan paikan löytäminen otti aikansa. On aurinkoinen tammikuinen maanantai, öinen lumisade on laskenut puhtaanvalkoisen hunnun vesisateiden sulattaman maiseman ylle, ja Jii luistelee mäkeä alas maaseutuasussaan, paksussa islantilaisvillapaidassa ja sinisissä työmiehen housuissa. Jokaisen laulun takana on tarina. R eilut kolme vuosikymmentä myöhemmin edelleen tyytyväinen talonomistaja tulee postilaatikoille vastaan. Ne ilmestyivät Jiille tietenkin täällä, keltaisessa talossa, ja niistä syntyi pian ilmestyvä levy Soulavaris. Hänen äidinäidinäitinsä oli Savon seuduilla tunnettu horrossaarnaaja, uskonnollisten visioiden julistaja. Kaupat tehtiin. Söimme lounasta samassa paikassa molemmat 23 vuotta vanhempina, ja lounaan jälkeen Jii kutsui minut kotiinsa Katajanokalle kuuntelemaan uutta levyään. Talon kirjahyllystä löytyi vanha 1900-luvun alun tietosanakirjasarja, jossa oli artikkeli myös Cadizista. Tervehdimme ja puhumme tervetuliaispuheet. Karjalaisen ensimmäinen menestyksen vuosikymmen oli takana – kymmenessä vuodessa bändi oli julkaissut kahdeksan studioalbumia ja valloittanut Suomen. Jii alkoi miettiä vuonna 1860 epämääräisissä olosuhteissa kuolleen kitarantekijän kohtaloa. Kyllä oli. Yleisössä oli myös hädin tuskin täysi-ikäinen J. Levyn ensimmäisenä maistiaisena julkaistu Aurinko nousee ilman sua oli myös ensimmäisenä syntyneitä kappaleita. Varhaisin muistikuva on auringonvalo valkeassa katossa ja sen keskellä musta liikkuva piste: kärpänen. 1980-luku veteli viimeisiään ja Mustat lasit oli pantu pakettiin, J. Istumme ruokahuoneen pöydän ääressä ja syömme borssikeittoa – minä, Jii, Kati ja tämän jutun valokuvat ottanut Tero Ahonen. Oli kenties aika asettua hetkeksi aloilleen, ja aloilleen asettumiseen tarvittiin maisema. Jiin ja hänen vaimonsa Katin talonkatsomisreissut saattoivat päättyä niinkin, että jo matkalta käännyttiin takaisin: jos fiilis kohdetta lähestyttäessä ei ollut oikea, oli turha mennä katsomaan taloakaan. Kevät oli silloinkin, kun pandemia alkoi. Yhtäkkiä olikin aikaa, ja parasta, mitä ajalla saattoi tehdä, oli alkaa kirjoittaa lauluja. Oliko talo vielä myytävänä. Aurinko nousee ilman sua. Sieltä lauluun uivat miradorit näköaloineen, Marokkoon ja Länsi-Intiaan lähtevät laivat, Isabellanaukion romancerot – avarat panoraamat, mutta myös Calle de Jesusin surutalo, jossa Perfumon leski ikävöi menettämäänsä miestä. Karjalainen, johon keikka teki valtavan vaikutuksen. Keskitalven jollain tapaa keväisessä kirkkaudessa se näyttää itse asiassa juuri niin suloiselta, että sen voisi ostaa itselleen sen kummemmin miettimättä; jos siis olisi etsimässä taloa ja talo olisi myynnissä. Olen kuullut nämä tarinat samaan aikaan kun kuulin levyn kappaleet, lauluntekijä itse kertoi ne minulle, ja se oli tietenkin hienoa, tunsin pääseväni. Silti haluan tehdä tässä tiettäväksi, että J. Kun pariskunta sitten pääsi pihaan ja näki keltaisen mansardikattoisen talon, peli oli selvä. Karjalainen on minulle kuitenkin myös myyttinen hahmo. Jo ympäröivällä varsinaissuomalaisella maaseudulla fiilis alkoi olla aika hyvä. On siis ehdottomasti samaan aikaan myös jotenkin merkillistä, että tämä ihminen istuu vieressäni ja opastaa ajoreitin talonsa pihaan. Jii ajatteli tämän ihmisen elämää ja toisaalta tilannetta, jossa edellisen vuosisadan alussa elänyt sukulainen näkisi Karjalaisen itsensä esiintyvän yleisön edessä. Sisälläkin on idyllistä. Minut teki Cadizissa Juan Perfumo. Olen kuullut hänen laulujaan koko tietoisen elämäni ajan, ja nämä laulut ovat limittyneet oman elämäni kulkuun mitä moninaisimmilla tavoilla. Jälkimmäisestä tapaamisesta on reilu viikko. Jii kävi kertaalleen potkaisemassa nurkkaa, ja sitten ajettiinkin jo kymmenen kilometrin päähän Perniöön etsimään puhelinkoppia ja tekemään tarjousta. Olemme tavanneet kahdesti aiemmin, ensimmäisen kerran talvella 1999 ravintola Samratissa Helsingissä, kun nuorena miehenä haastattelin häntä Rumbaan. Professor Longhair Yhdysvaltalainen bluespianisti, joka kävi keikalla Tavastia 1975. 2 T aiteilija tarvitsi talon. Sellaiset kuin talvisin on tapana, säätä ja ajokeliä käsittelevät. Jii katsoi kauniin antiikkikitaransa kopan pohjaan kirjoitettua tekstiä: Me hizo en Cádiz Juan Perfumo. Jonkinlaiselta herätystilaisuudelta keikkakin varmaan näyttäisi, ja saarnaaja olisi tietenkin Jii, hänen tyttärentyttärenpoikansa. Palasten oli loksahdeltava kohdalleen, aivan kuten lauluja kirjoittaessakin. Hänen kummilusikassaan on cowboyn kuva. Rockmusiikki olisi hänelle tietenkin tuntematonta. Unien näkijä puolestaan sai inspiraationsa Karjalaisen omasta suvusta. Äitienpäivänä 1989 niin tapahtui. Kaipuu pois kaupungista saattoi tulla lapsena isoäidin luona Haukivuorella vietetyistä kesistä tai nuoruusvuosista omakotitalossa Espoon Kaitaalla. Yhteinen historiamme on siis lyhyt, mutta kun Jii hyppää perheautooni, se tuntuu aivan luontevalta, ihan kuin tuntisimme toisemme jo paremminkin. Ikkunasta avautuu näkymä talven hiljentämälle pihalle, mutta pitsiliinan päällä on tulppaaneja kuin lupauksena lähestyvästä keväästä. Auton laskeutuessa loivasti alaspäin viettävää tammikujaa pitkin vanhaan ruukkimaisemaan se vain parani. Maaliskuussa 2020 koko maailma suistui raiteiltaan ja kalenterit tyhjenivät: Jiin tapauksessa pois pyyhkiytyi muun muassa vappupäiväksi suunniteltu uran ensimmäinen Hartwall Areenan keikka. Mississippi John Hurt Kenties kaikkein tärkein Jiin esikuvista – vuonna 1966 kuollut blues-laulaja ja kitaristi, joka johdatti nuoren miehen peruuttamattomasti musiikin poluille. Jukka Tapio Karjalainen Syntynyt aprillipäivänä 1957 Helsingissä
h u h t i k u u 2 2 2 2 1
Tuottajana on toiminut ensimmäistä kertaa oma poika Väinö Karjalainen, joka 26-vuotiaana on jo kokenut musiikkialan ammattilainen. Vanhaa Suomea, kadonnutta jo 1980-luvun lopussa ja vielä kaukaisempaa nyt. Täällä musiikki syntyy luontevasti muun olemisen lomassa, osana päivänkier. Jo vuonna 1991 ilmestynyt Keltaisessa talossa, tavallista soololevymäisempi hengähdystauko 80ja 90-luvun hittiputkien välissä, on äänitetty pitkälti siellä. Ajatukset ovat toisaalta irronneet töistä, toisaalta kaikki on ollut myös materiaalia lauluihin: Rokulipäivä-kappale syntyi nimenomaan kyseisen muurarin eräänä aamuna lausumasta ilmoitusasiasta. Alusta alkaen talo on toiminut myös lauluntekijän kotistudiona. 2 2 saman tien syvälle levyn maailmaan. Eikä se sitä paitsi mitään haittaa, ihmiset tekee kuitenkin lauluista omat tulkintansa, ja ne on niin vahvoja, etten mä pysty niihin vaikuttamaan.” K eltainen talo on valmistunut 1929. Jii on maalannut ovia, levyttänyt sisäkattoa tai ollut muurarin apumiehenä tekemässä kaakeliuunia. Omassa rauhassa työskentely sopii Jiille. Jii ja Kati ovat kunnostaneet ja laittaneet sitä, varsinkin nuorempina pitkälti hartiapankilla. Levyjä äänitellään nykyisin muutenkin missä tahansa, tiedostot liikkuvat ketterästi koneelta toiselle. ”Mutta en mä osaa oikein olla kertomattakaan. Jo pitkään on tietysti ollut tässä mielessä helpompaa. ”En mä tiedä, kannattaisiko mun edes kertoa näitä”, Jii sanoi silloin. Silloin etätyöskentely vaati raskaan kelanauhurin kantamista ensin taloon ja myöhemmin talosta Finnvoxille. Soulavariksen kappaleitakin on viimeistelty useassa eri studiossa erilaisin kokoonpanoin – loistava vakiintunut livebändi soittaa tällä kertaa vain kahdella raidalla. Talolla on historiansa niin kuin vanhoilla taloilla on, vuosikymmenten aikana siinä on asunut iso joukko ihmisiä ja monenlaista on tapahtunut, ja kaikki tämä kiehtoo Karjalaista, hän etsi nimenomaan vanhaa taloa. Historia on inspiraation lähde. Se tehtiin aikanaan viereisen Kosken kartanon metsänhoitajille, ja myöhemmin siinä on toiminut muun muassa sähköliike ja sekatavarakauppa. Kolmessa vuosikymmenessä talosta on tietysti tullut vahvasti nykyisen omistajansa näköinen. Jii voi tehdä työhuoneessaan melko valmiin pohjan, jonka päälle bändi sitten punoo musiikillisen kudoksensa
Se on yksinkertaisesti ihmeellistä, pelkästään se, ja tavallaan kaikki alkaa jo siitä. Perimmäisessä nurkassa on pieni syvennys ja syvennyksessä viininpunainen nojatuoli. Bluesin vuosikymmenet on käänteentekevä kokemus. Siirtymä kerrostalolähiön vilkkaasta arjesta miltei maaseudun keskelle on jyrkkä eikä eloisalle lapselle aivan helppokaan. Jalkaja kattolistojen muodoista, ikkunankarmeista ja verhoista. Poika oppii tekniikat, joiden ympärille rakentuvat monet J. Mä en ole mikään varsinainen laulaja, mun täytyy saada rauhassa etsiä kulloiseenkin lauluraitaan sopiva lähestymistapa. Laululla pystyy tavoittamaan juttuja, joita millään muulla taiteenlajilla ei pysty. ”Siitä sä näät, mitä mä nään”, hän sanoo hyväntuulisesti. Lauluraidan voi äänittää juuri silloin kun tuntuu olevan sopiva hetki, vaikkapa käytyään sitä ennen ulkona luomassa lumet tai hakkaamassa halkoja. Jossain täällä on nimittäin se hetki, jolloin laulu ensimmäisen kerran asettuu laulumiehen sisään. h u h t i k u u 2 2 2 2 3 toa, johon Jii taloon luomistarkoituksissa tullessaan asettuu. ”Se kuuluu siinä laulussa, mä kuulen sen todella selvästi. Jokapojan laitteisto, ei sen ihmeellisempää. Noita vaahteroita lehdillä ja ilman, kaikkina vuodenaikoina. Yhdeksänvuotias Jukka-poika kävelee koulusta koulusta kotiin Vuoren peikontielle ja hänen päässään alkaa soida iloinen melodia (Jii muistaa sävelkulun yhä ja rakensi sen ympärille Soulavarikselta löytyvän Popsävel 66 -kappaleen). Mutta koska nämä siis oikeastaan ovat jo lauluja, ehkä laulu on sukeltanut sieluun jo aiemmin, perhe on kylässä jossain toisessa asunnossa Roihuvuoressa ja seinällä roikkuu kitara, se kutsuu pientä poikaa puoleensa – aikuisten huomaamatta poika menee kitaran luo, näppää kieltä ja herättää sen henkiin. Poika myös rakastaa nimenomaan bluesia. Mitään erityistä fiilistä laulaminen ei tarvitse. Kuuntelee hän toki muutakin, levyjä joita tähän aikaan kuunnellaan, mutta mikään ei puhuttele häntä aivan samalla tavalla. Ja J. Hän oppii ne suoraan lähteiltä, Mississippi John Hurtin kaltaisten legendojen soitosta. Enkä mä tiedä osaisinko pitkää tekstiä kirjoittaakaan. Jonkin verran instrumentteja, kielisoittimia ja huuliharppuja. Siitä kuuluu ääni. Näkymä on suoraan pihalle, tietenkin toisen kerroksen korkeudelta. Isännän mietiskelypaikka, aivan selvästi, ja kun Jii palaa ja näkee minut tuolillaan, tunnen oloni vähän noloksi. Jii lähtee vaihtamaan ylleen videokuvauksiin sopivia vaatteita, ”jiikarjalaisunivormuaan”, ja kun jään huoneeseen hetkeksi yksin, istahdan siihen vaistomaisesti. Niinpä poika kaivautuu yhä syvemmälle kohti juuria. Tykkään hyvistä kirjoista. Melodian, rytmin ja sanojen yhteispeli. Arvostan suuresti kirjailijoiden ammattitaitoa. Ikkunan välissä olevista pulloista. Oman lauluttoman kirjoittamisen tiellä on kuitenkin melkein ylittämätön este. Sen ajan seisahtuneessa Suomessa, valtameren etäisyydellä Mississippistä, se ei ole yksinkertaista, mutta poika tekee minkä pystyy. Toisaalta lähimetsissä ja kallioilla on tilaa mielikuvitukselle ja intiaanileikeille. Se pitää vain tehdä oikein.” Työhuone on yläkerran perällä. Oikealla puolellani on matala kirjahylly täynnä lähinnä lyriikkaa (Arto Melleri, Markku Into, Juice Leskinen, Paavo Haavikko, Raamattu), vasemmalla tuhkakuppi ja piippu. Poika on kymmenen, kun nelihenkinen perhe muuttaa Roihuvuoresta eteläiseen Espooseen, nykyisen Kaitaan alueelle. Hän kuulee, että ällistyttävää kyllä jossain Kalliossa asustelee bluesmies nimeltään Eddie Boyd. Äänityspiste: kaiuttimet, äänikortti, mikrofoni ja MacBook, jossa GarageBand. Hypätään hetkeksi ajassa yli puoli vuosisataa taaksepäin, 1960-luvun Roihuvuoreen. Sitten kun sen on löytänyt ja laulun on oppinut, ottoja voi tehdä aina silloin tällöin muiden hommien lomassa. Karjalaisen tunnetuimmista kappaleista ja joita Jii käyttää edelleen. Yksinkertaista hommaa, mutta silti tavallaan myös ihan kuningaslaji.” L aulu, kuningaslaji. Samoihin aikoihin hän leikkii pikkusiskonsa kanssa Euroviisuja tämän nukeilla ja keksii niille pieniä kappaleita, joita myös äänittää Grundigin kelamankalla. Siinä on käytännössä kaikki. Sitä paitsi poika oppii ne itse, kuuntelemalla ja pähkäilemällä ja kokeilemalla, missä on oma viehätyksensä, löytämisen ilo ja keksimisen riemu. Poika soittaa Eddie Boydille ja kysyy, voisiko Boyd opettaa häntä soittamaan huuliharppua.. 1970-luvulla ei ole YouTube-tutoriaaleja eikä Yousician-applikaatioita. ”Tota maisemaa mä olen katellut. Karjalainen jos kuka on lajin suomalaisia mestareita, todellinen laulumies. Tunnelma on valovuosien päästä alkuaikojen levytyksistä, jolloin artisti seisoi laulukopissa, kello kävi ja tarkkaamon puolelta huudettiin ohjeita kuulokkeisiin. Se miten musiikki muuttaa sanojen merkitystä: joku kirjoitettuna aivan tyhjänpäiväinen fraasi voi olla ihmeellinen kun sen laulaa. Olisi yltiöpäistä ajatella, että kirjoja tosta vain kirjoiteltaisiin.” ”Sitä paitsi laulu”, Jii jatkaa, ”sehän on musta vaan melkein kaikkein hienoin taidemuoto. Kenties se tapahtuu keväisenä päivänä vuonna 1966. Ehkä on enemmän aikaa myös kitaranja huuliharpunsoiton opiskelulle, johon poika omatoimisesti heittäytyy, tärkeimpänä oppimateriaalinaan Yleisradion lähettämä ohjelmasarja Bluesin vuosikymmenet. Tuli mieleen joku loitsu.” Kirjoittaminen kiinnostaa Jiitä muutenkin kuin laulunteksteinä. ”Vaikka sanojen kanssa pelaamisesta tykkäänkin, kitara vie voiton. Mä huomasin, että esineet ja asiat tuntui muuttuvan merkityksellisemmiksi kun ne sanoitti. Siis kirjoittamaan siitä. Noista tapetin kuvioista. Keltavihersävyiset, kukkakuvioiset tapetit luovat huoneeseen vanhanaikaisen tunnelman, jota huonekalut ja seinille ripustetut taulut ja esineet koristavat. Nykyisiin lempikirjailijoihin kuuluu muun muassa Knausgård, jonka visuaalisia kuvia ja kykyä tavoittaa yksityiskohdat Jii ihailee. Kerran kun en keksinyt mitään muutakaan, mä rupesin huvikseni kuvaamaan tota seinää. Lukeminen oli mieluisaa jo lapsena, hän muistaa maanneensa sängyllä syömässä vihreitä kuulia ja uppoutuneensa Tom Sawyerin seikkailuihin tai Alistair MacLeanin dekkareihin
Nuku hyvin, nuku, Angelique. Itse asiassa hän selitti minulle siellä melkein koko musiikkivideon kuvakäsikirjoituksen. Onni suosii rohkeaa. Kappale on Nuku hyvin, Angelique, kaunis unenomainen balladi. Mutta just se ristiriita, kaksoisvalotus, siinä on se juju.”. 2 4 Boyd suostuu, poika menee huuliharpputunnille Helsinginkadulle, ja kas – äkkiä hän onkin tutustunut Muddy Watersin pikkuserkkuun, vaikka sellaisen ihmeen ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla mahdollista. Laulujakin syntyy edelleen. Ne alkavat muistuttaa koko ajan enemmän niin sanottuja oikeita lauluja, siinä mielessä jos sellaisia nyt on. Angelique oli Karjalaisen perheen koira Espoon aikoina, mukava seuralainen mutta myös omapäinen kulkija, ja valitettavasti se kohtasikin loppunsa jäämällä yhtenä päivänä auton alle. Nimenomaan ranskan kielellä nimi herätti Jiin mielessä musiikkiin sopivan usvaisen tunnelman, kuvitelman vanhasta chanson-laulajasta jossain pariisilaisessa yökerhossa. Sellaiseksi hän eläytyi kappaletta tässä huoneessa aikanaan laulaessaan, ja nyt soittaessaan melodikaa hän ajattelee Miles Davisin kumaraa ja itseensä käpertynyttä hahmoa Pori Jazzeilla joskus 1980-luvulla, tapaa jolla legenda puhalteli säveliä trumpetistaan. Jii napauttaa musiikin soimaan kaiuttimista, nappaa melodikan käsiinsä ja soittaa sitä työhuoneen ikkunan edessä. Siinä voi olla ristiriita, iloinen kuva ja surullinen musiikki. Ankkurinappi vaikka, tai ihana Elina, joka saisi antaa tukkansa kasvaa. Jos nyt aivan tarkkoja ollaan, koiran nimi oli Angelica, Angelique vain kuulostaa paremmalta. Sieltäkin tulvii vielä pehmeää päivänvaloa, edes lyhyt tammikuun päivä ei ole ehtinyt pimetä. Tapaus oli tietenkin surullinen nuorelle Jiille, ja vielä raskaammin sen otti naapuritalossa asunut Maarit-tyttö, joka koiran kuolinyönä kulki unissaan ja toi Karjalaisen perheen ovelle tyynyn. Laulut ovat lauluja, toimivia silloin kun ne ovat jotenkin totta, ja aivan ensin laulujen on oltava totta tekijälleen. Tämänkin poika, 1970-luvun saapuessa loppuunsa jo nuori mies, oppii bluesista. Jii kertoi tämän minulle jo lounaan äärellä intialaisessa ravintolassa. Näin on perusasiat opittu ja laulumiehen uralle valettu sokkeli, joka on kantanut helposti yli 40 vuotta ilman murentumisen vaaraa ja kantaa yhä. Sain hyvin konkreettisen esimerkin siitä, miten hän todella näkee kaiken kuvina, itse asiassa jopa laulut. Siinä on oltava jotain, josta kuulija saa välittömästi kiinni. Kappaleen on kerrottava jostain. ”Mä vaan kerron sen mitä mä näen”, Jii sanoi, ”ehkä siksi mun tekstit kuulostaa niin simppeleiltä. Ja mahtavaa on se, miten musiikki sitten valottaa sen kuvan ja antaa sille sävyt. J ii ja Tero Ahonen alkavat kuvata kohtausta musiikkivideoon. Tai päinvastoin. Sekin onnistuu nykyaikana kevyellä kalustolla: Ahonen kuvaa samalla kameralla kuin ottaa valokuvatkin ja ripustaa verhotankoon yhden pienen mutta kirkkaan led-valon. Helsingissä olen kuullut Jiiltä tarinan tämänkin laulun takaa
”. h u h t i k u u 2 2 2 2 5 ”Laulumiehen omassa elämässä on tapahtunut ihme, joka purkautuu euforisena musiikkina
Semmoista se oli. Vähän liiankin ison – näpit tutisevat, kun Jii lavalle astuessaan näkee nurmikolla aaltoilevan ihmismeren. Telepatiaa, Villejä lupiineja ja Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään lohduttavat kansaa niin kuin musiikki vain voi, mutta aivan kuin J. Laulumiehen omassa elämässä on tapahtunut ihme, joka purkautuu. Kovin pitkään siinä ei mene. 2 6 Paitsi kuvina, Jii näkee asiat myös konsepteina. Varakieliäkään ei ole. ”Se kuulosti musta hyvältä. Se toimii. Oikeastaan mitään taukoa ei edes tule, 90-luvun alussa uusi bändi on jo kasassa. Väsymys hapattaa fiiliksen. Joskus vuonna 1989 Jii seisoo soundcheckissä lavan sivulla ja katselee bändiään. Tämänkaltaisesta ajattelusta on vähän liiankin helppo vetää suora linja laulumiehen uraan mainosmiehenä. J. 1985 ilmestyvän Doris-levyn jälkeen Mustat lasit on lopullisesti huipulla ja keikkaa niin paljon, että kaikki sekoittuu mielessä jälkikäteen yhdeksi sumuksi. Väinö, Väinö, missä on se Väinö – onko tämä surumielinen kansa milloinkaan rallatellut yhdessä yhtä pidäkkeettömän aurinkoista kappaletta. Mutta kun keikka sitten pääsee käyntiin, epävarmuus väistyy. Vuosikymmenen kaari on voimallisesti nouseva, sekä nuorella laulumiehellä että koko Suomella. Samana vuonna Mustat lasit viihdyttää yleisöään Hämeenlinnan Aulangolla, kapeakravattiset jupit örveltävät ja huutavat ympäripäissään, ja Jii ajattelee olevansa kaukana siitä mistä homma lähti. Tämähän toimii, Jii ajattelee. Tästä voi tulla vaikka jotain isoa. ”Tuote tai ei, mutta ainakin mä olen tehnyt sen itse, mä sanoin niille. Maailmanmestaruus on taskussa ja Nokia nousussa. Karjalainen on tuote, hänelle sanottiin – nykyäänhän kaikista artisteista puhutaan avoimesti nimenomaan sellaisina, mutta silloin se oli vakava syytös. Ei kokemusta, ei rutiineja, ei mitään mitä ihminen tällaisessa tilanteessa periaatteessa tarvitsi. Mutta se hommahan sopi mulle. Hauskaahan se toki oli, lyödä täysillä läpi ja olla nuori. Lauluistakin hän miettii yleensä ensimmäisenä nimen, sillä kun se on keksitty, kirjoittaminen on paljon helpompaa. Etsittiin ihmisiä, jotka osasivat piirtää ja kirjoittaa. Pienimuotoiseksi indietoiminnaksi meno ei silti pääse muuttumaan, sillä 1992 ilmestyvästä Tähtilampun alla -levystä tulee todellinen lama-Suomen soundtrack. Hän tajuaa, että pian on laitettava pillit pussiin ja keksittävä itsensä uudestaan. Erikoistuin mainosfilmeihin ja viihdyin hemmetin hyvin. Toimivatko kamat. Lankinen, Haavisto ja Gröhn tulevat hakemaan Jiin Keltaisesta talosta keikalle, ja laulumies esiintyy Salossa multaa kynsiensä alla. Mun lauluissa ei ollut sanomaa, ei ainakaan sellaista mitä sen olisi siihen aikaan pitänyt olla. Ainoa epäilyttävä kohta oli peräänkuulutettu valmius kovaan ja kuluttavaan työhön. Toisaalta lamasta myös noustaan J. Musiikki tuntui edelleen melkein liian leikiltä työksi ja tulilla oli suorastaan lupaava mainosmiehen ura. Vuonna 1996 se kuitenkin jotenkin sopii tunnelmaan. Ennen kuin voi alkaa kirjoittaa levyn kappaleita, on hyvä olla jonkinlainen ajatus siitä, millainen levystä tulee – ehkä jopa sen nimi ja kansikuva. Armeijavuoden jälkeen hän näki lehdessä ilmoituksen, jossa mainostoimisto SEK haki harjoittelijoita. Oli kivaa mennä nuorena miehenä töihin, josta nautti.” Jii jatkoi päivätöissä vielä ensimmäisten levyjensä ajan. Kun videokuvaus on purkissa, puhumme siitä. Jii kertoo, ettei vielä ylioppilaaksi kirjoitettuaan osannut kuvitellakaan, että musiikista voisi tulla hänelle ammatti. Hän soittaa kitaralla, sinitaivaan alla, ja yleisö jopa laulaa mukana, esikoislevy on ilmestynyt keväällä ja erityisesti Kolme cowboyta on jo ihmisille tuttu. Itse asiassa se toimii niin hyvin, että hän tuntee itsensä tarpeettomaksi. Karjalaisen lauluissakin olisi entistä enemmän melankoliaa. Siellä oli sopivan erikoista porukkaa. Tai en mä ole varma edes sanoinko, mutta niin mä ajattelin. Rauhanjuna ei ollut mun juttu.” E nsimmäisen kerran nuori laulumies esiintyy ison yleisön edessä Kaivopuiston kansanjuhlassa 1981. Siitä tulee. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, eivät hyvätkään jutut. Karjalaisen tahdissa, ja leikkaus duuriin on jyrkkä. Sen ajan ilmapiirissä tämä toinen elämä oli nuorelle lauluntekijälle rasite
Mä menen siihen hahmoon ja kerron ne tarinat. Laulumiehen elämä on kirkkaassa keskipäivässä, jälleen yksi hyvä bändi matkaseurana, ja keikkoja tehdään ja lauluja syntyy, sellaista se on. ”Se oli ihmeellinen kokemus. Samaan aikaan myös Electric Sauna -bändi oli tullut tiensä päähän ja musiikkialan tutut kuviot olivat murroksessa. Jii tarttui hyllystä löytyneeseen rekilaulukirjaan, valitsi kappaleen Talvella maa oli valkoinen ja alkoi musisoida. I smo Alanko. Jossain vaiheessa hän pisti MiniDiscin pyörimään. Hän on pitänyt asiat näpeissään ja paljon elämästään piilossa. Se oli Epen eka kommentti. ”Joo, se oli kyllä hyvä veto”, hän sanoo itsekin. Kuka se voi olla. Karjalaisen hetkellisessä poistumisessa kuvioista oli se, ettei hänen oikeasti tarvinnut edes poistua. Mieleni hakee silti selitystä piirteestä, joka mielestäni leimaa J. Karjalaisen kappaleet kulkevat. Homman viimeistelyssä kesti vähän kauemmin, oli hommattava laitteisto, jolla LännenJukan kappaleet saattoi asianmukaisesti äänittää. Valoisana toukokuun iltana 2005 palaset sitten loksahtivat kohdalleen. Harvoin on elämässä yhtä selvää tunnetta, että lamppu syttyy pään päällä ja kaikki on äkkiä aivan kirkasta.” Tulppa oli auki, musiikkia virtasi. Toisaalta nyt jo kokenut laulumies tutkiskeli myös tärkeintä instrumenttiaan, omaa ääntään, ja mietti, miten voisi käyttää sitä uudella tavalla. Silkalla onnellakin on osansa. Ja silti hän noudatti esimerkillisesti Nuuskamuikkusen viisautta: joskus on lähdettävä, jotta voi tulla takaisin. Karjalaisen julkista kuvaa: tietynlaisesta kontrollista. Lasissa vähenevä viini on lähestyvien jäähyväisten kuva. Tuntuu myös siltä kuin Jii jollain vanhan mainosmiehen vaistollaan olisi hahmottanut mediatarinansa kaaren ja ohjannut sitä haluamaansa suuntaan. Kenties tavallista onnistuneemmin hän on erottanut artistin siviiliminästään. Pate Mustajärvi. Mutta en mä sitä niin fiksusti osannut ajatella. Aika usein, useammin kuin suomalaisartistien keskimäärin, J. Väinöstä seuraava hitti, kevyesti rullaava On kaikki niin kuin ennenkin, kertoo muun muassa siitä, mutta suru on niin taitavasti rivien välissä, että kappale naamioituu kuvaukseksi harmonisesta nelikymppisestä onnesta. Syitä on varmasti monia. Muutamassa päivässä Jii äänitti työhuoneessaan kymmeniä kappaleita, sekä vanhoja kansanlauluja että joitakin omia. Vuosituhannen alkupuolella, 20 vuotta tauotta jatkuneen hittiputken jälkeen, Jii oli ensimmäistä kertaa elämässään aavistuksen väsynyt kirjoittamaan J. Kun levy sitten oli valmis, Jii vei sen levy-yhtiöpomolleen Epe Heleniukselle, Poko Recordsin perustajalle. Ei välttämättä arvaisi, että laulussa löytyvä vanha virveli on isän, kovan kalamiehen, joka opetti Jiitä heittämään sinne, minne ei voi heittää: sieltä saa nimittäin kalaa. Kauko Röyhkä. Yli 15 000 myytyä levyä. ”Tuollaiset asiat kuin bändit on isoja ja herkkiä juttuja, ei niitä hajoteta koska vaan ja hetken mielijohteesta. Jostain, ehkä Bob Dylanin äskettäin julkaistuista muistelmista (”Yhdessä kansanlaulussa voi olla enemmän kuin kokonaisessa romaanissa”, Dylan kirjoittaa), tuli ajatus laulaa suomalainen kansanlaulu Pattonin tapaisella äänellä. Kuitenkin tämäkin laulu kulkee duurissa. h u h t i k u u 2 2 2 2 7 euforisena musiikkina. Kun äänitys oli valmis, Jii istahti viininpunaiseen tuoliinsa ja pisti piipun palamaan. Karjalainen: yhtä aikaa sekä kaupallista ykkösketjua että kriitikoiden arvostama myös uuden tuotantonsa osalta. Charlie Pattonin kaltainen karhea soundi kiinnosti. Voinhan mä kokeilla jotain muutakin.” Lähinnä Jiitä kiinnosti soittaa banjoa, vielä silloin melko vierasta soitinta. Hän teki levyjä ja keikkoja, reissasi Amerikassa, soitti pelimannihengessä kaikkein parhaiden pelimannien kanssa. Mä tykkään tästä juuri näin, soitella kanssa ystäväin. Jii väisti syvimmän keski-iän kuolleen kulman, joka vaanii taiteilijoita alasta riippumatta. Ja että siinä tapauksessahan se Lännen-Jukka olen minä. Kyllä se enemmän vaan meni niin kuin Neil Young sanoo: listen to your muse.” Kaikki lähti jonkinasteisesta kyllästymisestä. Kaikki J. Kaikki ei enää ollut niin kuin ennenkin, ja se tuntui myös kutkuttavalta. Jii saa pojan mutta menettää pian sen jälkeen isänsä. Hänen musiikkinsa on lähtökohtaisesti helposti lähestyttävää. Hän ei luopunut hetkeksikään soittamisesta eikä musiikista. Kuka tää on tää laulaja tässä. Karjalaisen aikalaisia, Suomi-rockin suuria nimiä. En mä suunnitellut. Sitten mä tajusin, että tänhän täytyy olla se Lännen-Jukka, siitä Hiski Salomaan Lännen lokari -laulusta. ”Sähän tuhoot sun uran. Martti ja Pantse Syrjä. Kyllä se sitä sitten myöhemmin huvitti, kun se ensimmäinen Lännen-Jukan levy myi kultaa.” Tosiaan, kultaa. Laulaessaan sitä oman äänensä vierautta ei edes tajunnut, mutta kun sitä ensimmäistä kertaa kuunteli, se oli melkein pelottavaa. Olemme kaikki täällä vain käymässä. Jii ei ole ollut päihteille perso. Näin syntyy laulu, jota Suomi juuri sillä hetkellä suorastaan tarvitsee. Kaikki ei ollut enää niin kuin ennenkin, ja se tuntui myös kutkuttavalta.. Karjalaisen kappaleita. Jii istuskeli yläkerran studiossaan ja soitteli banjoaan. Valo ja varjo kulkevat silti aina rinnakkain. Mä ajattelin, että pakkoko mun on tätä koko ajan tehdä. Keksimisen ja löytämisen riemu toi mieleen teinivuodet Espoossa. Kaikkein nerokkainta J. ”Mitkä kierrokset se antoi mun uralle: lisää kredibiliteettiä, varmaan 20 vuotta lisää peliaikaa. Ajattelen nyt erityisesti Lännen-Jukkaa – hetkellistä poistumista kuvioista viidenkympin kynnyksellä ja vajaa kymmenen vuotta myöhemmin tapahtunutta paluuta arvostettuna vanhempana valtiomiehenä. Silloin oli sopiva hetki. Yksikään heistä ei silti vuonna 2022 ole niin onnellisessa asemassa kuin J
Mutta miten se oikeasti tapahtui. Ei ennen kuin mieleen asettui kuva, jälleen kerran, ja kuvan mukana mielikuvitushahmo tai kenties jonkinlainen sivupersoona. Miten Lännen-Jukasta päästiin eroon ja pientareen puolelta takaisin valtatielle. Lyhyen tuttavuutemme perusteella en menisi niin pitkälle, että sanoisin kohdanneeni kaksi erilaista persoonaa, mutta kaksi varsin selvästi toisistaan erottuvaa moodia kyllä: tyynen ja melko hiljaisen ja vilkkaan ja vuolassanaisen. Allright, kuulostaa huippuhyvältä. Ja sillä tavalla mä sitten vaan jatkoin, lauseen kerrallaan – ei mitään muuta väliä kuin että sen lauseen pitää kuulostaa hyvältä.”. Miten mä pääsen tämän Markun pään sisään?” Oikealle tielle johdatti psykiatri Reima Kampmanin tuolla vuosikymmenellä kirjoittama sivupersoonailmiötä käsittelevä kirja, etenkin graafikko Matti Mankinin siihen tekemä lähes psykedeelinen kansitaide: tuolta Markun levyn täytyy näyttää. Että mahtaakohan se hurahtanut Karjalainen enää ollenkaan tulla sieltä takaisin. ”No mitäs sitten. Sen jälkeen mä tiesin että mä osaan.” K eltaisessa talossa nukkuu hyvin. Itsekin olin, se ei ollut mikään välityö. Aamulla istumme olohuoneessa, hörpimme kahvia ja juttelemme. Lännestä on saapumassa vesisateita, ikkunan takana viipyvä talvinen kauneus on illalla taas poissa. Siitä ikkunasta pihalle katselee nuori mies. Jos vieraita ei olisi, hän todennäköisesti kipuaisi kohta yläkertaan soittelemaan kitaraa. Kysymys oli, että miten muutun täksi teini-ikäiseksi lounaissuomalaiseksi maalaispojaksi, jonka huoneessa on levysoitin ja kitara ja sängyllä ehkä jotain Nazarethin levyjä. Mitä Markun huoneesta kuuluisi. Siitä tykkäsi amerikansuomalaiset, jotka oli unohdettu sinne Thunder Bayhin. Televisiossa uutisoidaan taas yhdestä hallituksen neuvonpidosta, jossa pohditaan koronastrategian päivitystä. Mennyt mies oli ensimmäisiä levylle syntyneitä biisejä. Yksinkertainen kierto asettui Jiin mielessä diskopoljentoon ja toi mukanaan kappaleen avaussanat. Oli miten oli, kolmen amerikansuomi-levyn jälkeen huvitti taas soittaa sähkökitaraa ja kokeilla onnistuisiko tekemään uusia jiikarjalaisbiisejä.” Ihan itsestään kone ei käynnistynyt. Kysyn häneltä J. Mä olen Uuden-Englannin nahkamies, se taas on E.L.Doctorowin Kynämies-kirjasta, hyvä kirja – ei muuta kuin nahkamies peliin. Karjalaiseksi paluusta. Sohvalla television ääressä istuu tyyni ja melko hiljainen mies. Hän on pompannut pystyyn sohvalta ja liikkuu puhuessaan, aivan kuin hänen olisi äkkiä mahdotonta olla aloillaan. On helppo ymmärtää, miksi Jii halusi tämän talon ja miksi hän viihtyy täällä niin hyvin. Jotain sellaista siis. Et ole yksin -logo läppärinsä taustakuvana Jii alkoi sitten miettiä levyn sisältöä. ”Niin, olihan se jännä tilanne. Rockmusiikista innostunut teinipoika 1970-luvulla maaseudulla ehkä jossain Somerolla, samoissa maisemissa kuin Badding. 2 8 ”Se oli kyllä erikoista. Mystinen hopeinen diskomies on muistuma Lepakossa joskus 80-luvulla järjestetyistä naamiaisista, joissa Karjalaisella oli yllään New Yorkista ostettu hopeinen muovinen juoksupuku – varsin huomiota herättävä Bowie-henkinen asukokonaisuus. ”Pitsiverhojen takaa vanhan talon ikkunasta näkyy ylikasvaneita viinimarjapensaita. On jotenkin hitaampaa ja rauhallisempaa, sellaista kuin maalla on. Mun oli jotenkin vaan pakko tehdä se. Kitaroita ja kimallusta, vetäviä melodioita, diskopoljentoa. Lännen-Jukastahan tykkäsi kaikki, punkkarit ja sotaveteraanit. Melodioita ja biisinaihoita olivat kyllä kasetit ja kovalevyt täynnä, mutta ajatusta uudesta levystä ei ollut. Paluusingle Mennyt mies on Karjalaisen ylivoimaisesti striimatuin kappale Spotifyssa. Sehän ei olisi voinut onnistua paremmin: keväällä 2013 ilmestynyt Et ole yksin myi platinaa ja oli viisi viikkoa Suomen albumilistan ykkösenä. Ehkä se oli vähän samanlainen juttu kuin joku olisi tullut uskoon. Markku, mä tajusin. Kieltään lipova liskomies. Mulle itselleni se oli laulumiehen loppututkinto. Mikä mies olis kiva olla seuraavaksi. Ihmiset oli ottaneet sen Lännen-Jukan aika totaalisesti. Ja sitten jotain Kahlil Gibrania, aina ilosta syntyvä uudestaan. ”Ok, mä olen mystinen hopeinen diskomies”, Jii muistelee, nyt taas jo syvällä vilkkaassa moodissaan
Sydänlupaus on Markun tyttöystävälleen Pirkolle kirjoittama kappale, jonka Markun tanssibändi Markku ja humppakuutiot on esittänyt keikallaan Markun kotitalon lähellä sijaitsevalla tanssilavalla. Myöhemmin Markku onkin muuttanut Turkuun ja sukeltanut siellä bändikuvioihin. Mutta sitä en osaa edes kuvitella, että Keltaisen talon retkeni ja tämän lehden painoon menon välissä ehtisi vielä syttyä sota ja Hartwall Areena lakata olemasta. Eikä siinä tavallaan olekaan, itsekin musiikin parissa puuhastelleena tiedän, että laulun kirjoittaminen ei periaatteessa ole niin kovin vaikeaa. ”Hemmetti, täähän on hauskaa”, Jii sanoo, kun pari tuntia on vierähtänyt ja alan pikku hiljaa tehdä lähtöä. Se on kuitenkin mahtava ja lennokas kertomus luovan mielen liikkeestä. T ässä vaiheessa talvea en vielä tiedä, mitä edessämme on. ”Ideaa ei voi valmistaa.” ”Kaikki on keksittävissä. Pääesiintyjä, Rauli Badding Somerjoki, on pitänyt kuulemastaan ja usuttanut Markkua jatkamaan musiikin parissa. Ja kuitenkin se on. Jii pukee kuvan sanoiksi. Soinnut sähkökitaran sen näkyväksi saa.” Siinähän ne ovat, alkemian ainekset: sana, kuva ja ääni. Jii tekee niitä jatkuvasti. Yhdessä Stindebinde-kappaleessa mainitun Timo K:n kanssa hän on perustanut bändin nimeltä Aurevoir ja päässyt kiertämään Eurooppaa. Näin taika tapahtuu. Karjalaista: ensin vähän uusin korvin Mennyt mies -hitin ja muita Markun kappaleita, sitten uutta Soulavarista, josta Jii on polttanut minulle cd:n. Joka tapauksessa kappale on nerokas juuri siksi, että se on sekä Markun että Jiin: teksti käsittelee toisaalta hyvinkin suoraan Karjalaisen historiaa ja hänen uransa senhetkistä tilannetta mutta on samaan aikaan liskoja nahkamiehineen myös merkillinen ja mieleenpainuva. Kun maailmassa nyt tuntuu voivan tapahtua mitä tahansa kamalaa, en tiedä mitä kaikkea on tapahtunut, kun tämä juttu ilmestyy. ”Aina ilosta syntyvä uudestaan.” Mikä voisi paremmin kuvata sitä, mitä J. Karjalainen tekee?. Kyseessähän on uskontunnustus, missio. Hyvin todennäköisesti J. Joka elää omassa maailmassaan ja silti vahvasti myös tässä yhteisessä. Muistan, miten Flow-festivaaleilla pari kesää sitten niin aivan konkreettisesti tapahtui. ”Koneen siiven välähdyksen muisti tallettaa. h u h t i k u u 2 2 2 2 9 Tarina kappaleen synnystä jatkuu keskeytyksettä tästä eteenpäin. Mielessä pyörii Jiin ajatuksia ja lauseita. Tuntuu oikeasti melkein siltä kuin minä vuorostani pääsisin Jiin pään sisään. Karjalainen tekee. ”Tässähän alkaa itsekin tajuta jotain siitä, mitä oikein on tehnyt.” A jelen kotiin päin halki hiljaisen talvisen maalaismaiseman, pitkin pikkuteitä, joille navigaattori minut ohjaa. Nelikirjaiminen, uskomaton sana. Esitän hänelle välillä kysymyksiä, Jii vastaa, ja yhdessä yritämme selvittää, milloin Mennyt mies -biisissä on äänessä Markku, milloin Jii itse ja milloin mahdollisesti molemmat. Se on mun motto” ”Lauluja ei voi suunnitella. Odotan taas harmaaksi muuttuneen talvitaivaan alla ja ajattelen edessä olevaa kevättä. Muistiin painuu kuva. Karjalainen kuitenkin soittaa aprillipäivänä Helsingin jäähallissa. Laulu on se suunnitelma.” ”Miten tehdään laulu. Ihminen, joka tekee juuri sitä mitä parhaiten osaa ja mistä eniten nauttii. Tiedän, että samana päivänä, jos nyt pandemia ei jälleen asetu suunnitelmia vastaan, J. Sitä paitsi ”aina ilosta syntyvä uudestaan”. Mikä voisi kuvata paremmin sitä, mitä J. Simppeliä hommaa. Popsävel 66 soi, se Jiin lapsuuden Roihuvuoreen palaava kappale. Kuuntelen tietysti J. Saan kuulla paljon myös Markusta. Tiedän, että Soulavaris ilmestyy ensimmäinen huhtikuuta. Sota. Kevättä seuraa kesä, ja kesällä todennäköisesti keikkaillaan, Jii nousee lavoille ympäri Suomen ja tuo mukanaan auringonpaisteen, jota näinä aikoina todella tarvitsemme. Onnea, onnea vaan, onnea nuorelleparille. Se tuntuu kaukaiselta, ajat ovat niin monella tapaa tahmeat, mutta se tulee. Lehtijutun mitta ja osin myös kirjoitetun tekstin mahdollisuuksien rajat tulevat vastaan, en yksinkertaisesti pysty kertomaan sitä tässä niin, että tekisin sille oikeutta. Jäteauto seisoo edessäni, tie on niin kapea, etten pääse siitä ohitse. Karjalaisen on määrä viimein esiintyä Hartwall Areenalla. Kun kappaleen kuuntelee sopivassa mielentilassa, se nostattaa kylmät väreet. Mutta sanat eivät riitä, tarvitaan vielä musiikki, jotta kuvasta tulee näkyvä. No sillä tavalla että aletaan vaan tehdä ja katsotaan mitä tulee. Ei siinä sen kummempaa.” Ei siinä sen kummempaa. On itse asiassa hyvin, hyvin vaikeaa saada aikaan sinänsä yksinkertaisista elementeistä yksikin laulu, joka oikeasta toimisi. Stindebindekin on siis Markun kappale – edelleen varttunut Markku siinä kävelee tyttönsä (ei enää Pirkon) kanssa, kun vastaan tulee elämänhallintansa menettänyt entinen bändikaveri. Jonkinlainen alkemisti hän on. Kevät tulee varmasti, ja jotenkin kevään tulo yhdistyy mielessäni juuri tapaamaani mieheen ja hänen musiikissaan olevaan valoon. Soi se musiikki, joka tässä vaiheessa laulumiehen uraa voi soida melkein missä tahansa ja mille tahansa yleisölle, se toimii kyllä. Et ole yksin -levyn kappaleista kaikki eivät ole Markun biisejä, mutta ainakin nimikappale, Yksi kerrallaan, Meripihkahuone ja Sydänlupaus ovat. Sellainen ihminen on onnellinen ihminen ja levittää ympärilleen hyvää. Vielä Jiin astuessa lavalle satoi, mutta myrsky oli väistymässä, keikan puolivälissä taivas oli enää puolipilvinen ja sen lopussa sininen
3 T e s t i p a l j a s t a a : M I E H E N Ä O L I S I T M U K AVA M P I Kun mies ja nainen täyttävät persoonallisuustestin tismalleen samoin, tulosraportti voi silti maalata heistä hiukan eri kuvan. Testiväitteisiinkin kätkeytyy oletuksia sukupuolesta ja luokasta. Miksi vanhoja testejä yhä käytetään. Teksti Anna Tommola Kuvitus Pauli Salmi
h u h t i k u u 2 2 2 3 1
(Muita vaihtoehtoja ei olekaan.) Sara Liinamo on itse kokeillut vaikutusta. Lomaketta ei voinut täyttää ilmoittamatta sukupuolta. Tein samanlaisen kokeilun, mutta englanninkielisen neoipip-testin lyhyellä versiolla, joka löytyy netistä. Jon taas tulkittiin hiukan ahdistuneemmaksi ja herkemmäksi kuin Alina. Sukupuolijako ei ole ollut persoonallisuuden arvioinnissa mitenkään tavatonta. Esimerkiksi prf-testi on kehitetty jo 55 vuotta sitten, suomeksi se julkaistiin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Vastaukset tulkitaan siis eri tavoin riippuen siitä, onko vastaaja mies vai nainen. prf:n kehittämisessä on käytetty normiaineistoa, jossa miehille ja naisille on omat luokkansa. 3 2 S anotaanko niin, että jos naisena vastaisin tähän, että totta, määrittyisin todennäköisemmin suurempana paskapäänä. Alina sai vähemmän tunnollisuuspisteitä kuin miesoletettu kaksoisolentonsa, vaikka molemmat tunnustivat luistavansa joskus suunnitelmistaan. Samalla he tutkivat, millaista kuvaa ihannetyöntekijästä testi rakentaa. Y ksittäiset väitteet heijastavat omalla tavallaan normeja, mutta myös koko testi perustuu kahtiajakoon. ”Joissakin kohdissa se, mikä naisvastaajana näyttäytyi normaalina, olikin miehenä keskiarvosta poikkeavaa”, Liinamo kertoo. Palautteen mukaan Alinan hellämielisyys oli keskivertoa, Jonin korkea. On pidetty perusteltuna verrata ihmisen tuloksia hänen sukupuolensa mukaisen viiteryhmän keskijakaumaan. Testi perustuu Big Five -malliin, joka on laajimmin hyväksytty ja vankimmin tutkittu piirreteoria. Kun kysyttiin, olisiko vastaaja hyvä tietyssä ammatissa, testin täyttäjä turhautui: Totta puhuen, mistä voisin tietää. Miehen kuuluisi nauttia tällaisesta, vastaaja kommentoi riskinottoon liittyvää väitettä. Mies siis saa ekstrapisteitä siitä, jos noudattaa sääntöjä ja välittää toisten tunteista. Kutakin verrataan ”omaan” viiteryhmäänsä. Sisällön kuvaaminen testivastaajien kokemusten kautta on yksi tapa kiertää ongelma. Pilottivastaajat kokivat, että moni kysymys puhuttelee joko miestä tai naista, ikään kuin kutsuu vastaamaan normien mukaisella tavalla. Ilmiö on Virve Peterille tuttu. Tällaisista näennäisen ”rohkeista” asioista nauttimiseen sosiaalistetaan erityisesti pieniä poikia. Ne ovat psykologien ammattisalaisuuksia. Kommentti on peräisin Tampereen yliopiston Testaamisen sosiologia -hankkeessa kerätyistä päiväkirjoista. Kysymykset saattoivat nostaa mielikuvia ”pikkupoikien supersankarihaaveista” tai tärkeitä bisneksiä hoitavista pukumiehistä. Naiselle tämä on tilastollinen lähtöoletus. ”Naisia ei palkita siitä, että he ovat tunnetaitoisia.” U rasuunnittelussa tai työpaikkaa täytettäessä sukupuolinormit siis vaikuttavat siihen, miten miellyttäväksi, tunnolliseksi tai itseriittoiseksi ihminen tulkitaan. Naisnormiin riippuvuus sopii paremmin. ”Sukupuoli nähdään testissä keskeisenä persoonallisuutta selittävänä tekijänä”, Virve Peteri sanoo. Pisteytyseroja voi näkyä esimerkiksi kysymyksissä, jotka mittaavat muihin tukeutumista, yhtä testin tarkastelemista ”perustarpeista”. Tulos oli osalla alueista yllättävänkin erilainen. Hän joutui ottamaan kantaa väitteeseen johtamistyylistä, jonka koki hyvin vanhanaikaiseksi ja armeijahenkiseksi. Näin eräs koevastaaja kuvasi ajatuksiaan täyttäessään Personality Research Form -testilomaketta. Tutkimus on ensimmäinen laatuaan, sillä suojattuihin testisisältöihin ja niiden tausta-aineistoihin on ollut vaikea päästä käsiksi. Siten Peteri ja Liinamo saavat näkyviin väitteisiin sisältyviä, esimerkiksi sukupuoleen, luokkaan ja ikään liittyviä oletuksia. Pisteytysstandardeja on kaksi. Samoilla vastauksilla Alinan taipumus hakea jännitystä rankattiin keskitasolle, Jonin matalaksi. Akatemiatutkija Virve Peteri ja väitöskirjatutkija Sara Liinamo analysoivat niiden avulla testin sisältämiä oletuksia ja merkityksiä. Hän tarkasteli omia testituloksiaan sekä miehen että naisen tulkintakehikolla. Niin myös nyt kohteena oleva psykometrinen persoonallisuustesti prf, yksi käytetyimmistä Suomessa. Sovinnollisuuden piirrekimpusta Jon sai kauttaaltaan paremmat pisteet: niin altruismista, moraalisuudesta, yhteistyökyvystä kuin sympatiasta muita kohtaan. Vastasin jokaiseen 120 kysymykseen kahdesti peräkkäin samalla tavalla, mutta ensin lomakkeen täytti ”Alina” ja sitten ”Jon”. Se. Jos tuntuu, ettei ajattelutapa ole tätä päivää, niin ei se olekaan. Esimerkiksi pomon ominaisuuksia mittaavissa väitteissä on viittauksia sodassa tarvittaviin taitoihin, tai johtajuus kytkeytyy muuten tyypillisesti miehisinä pidettyihin ympäristöihin. Yksittäisiä väitteitä ei saa sellaisenaan paljastaa. Siinä on viisi pääulottuvuutta: avoimuus, tunnollisuus, ulospäinsuuntautuneisuus, sovinnollisuus ja neuroottisuus. Jon sai korkeammat pisteet ulospäinsuuntautuneisuuden alle lukeutuvista piirteistä, kuten ystävällisyydestä ja iloisuudesta. Ryhmä on saanut luvan sen tutkimiseen sillä ehdolla, että testisalaisuus säilyy. En tunne yhtään tätä alaa, koska siellä harvemmin on naisia. Tunneälyn merkityksestä työelämässä on tällä vuosituhannella puhuttu paljon, mutta käytännössä perinteisesti naisellisiksi mielletyt ominaisuudet ovat etu miehille
h u h t i k u u 2 2 2 3 3
”Se on meikäläisen kädenjälkeä”, hän sanoo kuullessaan, että prf-testi on tutkijoiden syynissä. Oikeastaan tietty psykoanalyyttinen lataus sisältyy kaikkiin rajattuun aikaan perustuviin testikäytäntöihin, Virve Peteri huomauttaa. Hän osallistui Kalifornian yliopiston Berkeleyn persoonallisuuspsykologian tohtoriohjelmaan 1980-luvun lopulla, työskenteli pitkään Työterveyslaitoksen psykologisen arviointiyksikön päällikkönä ja sen jälkeen Aalto-yliopistossa osaamisen ja psykometriikan dosenttina. Työkalu mittaa erilaisia osaamisia. Syntyi prf, joka sitten 1990-luvulla pääsi myös suomalaispsykologien testisalkkuihin. Sota-aika kaipasi moderneja psykometrisiä arviointimenetelmiä, joilla voisi osoittaa, ketkä parhaiten selviytyisivät kovissa paikoissa. Jo länsimaisen lääketieteen esi-isä Hippokrates jakoi ihmiset neljään luonnetyyppiin heissä hallitsevien ruumiinnesteiden mukaan. Niitamo keskustelee mielellään henkilöarvioinnin luotettavuudesta. Ihminen on kautta aikain yrittänyt ymmärtää omaa mieltään. Allportia. Sveitsiläinen psykiatri Hermann Rorschach kehitti testin alun perin skitsofrenian diagnosointiin mutta päätyi uskomaan, että ihmisten tapa hahmottaa abstrakteja kuvioita kertoisi muutenkin heidän persoonastaan. Hän suomensi ja lyhensi lomakkeen. Moni psykologi toisaalta luottaa siihen ihan vain kokemuksensa perusteella. Mutta hän ei välttämättä käyttäydykään samoin muualla, vaikkapa asiakaskohtaamisessa. He eivät oikeastaan yrittäneet todistaa niitä tieteen metodein. 3 4 Testitilanteessa ihminen toimii – tai sanoo toimivansa – tietyllä tavalla. Sellaisten kehittämiselle omistautui muun muassa tutkija nimeltä Henry Murray, Harvardin yliopiston psykologian klinikan johtaja. ”Tämä ylläpitää ajatusta, että ihmisessä on olennaisempi se nopea, reagoiva puoli kuin hidas ja harkitseva.” Murrayn yhdessä Christiana Morganin kanssa luomasta tat-kuvatestistä (Thematic Apperception Test) tuli yksi kaikkien aikojen käytetyimmästä ”projektiivisista” eli tiedostamatonta heijastavista menetelmistä. Vain osalle musteläiskien vakiintuneista tulkinnoista on tieteellisiä perusteita. Menetelmä oli sukua jungilaiselle ”aktiiviselle kuvittelulle”, jonka on määrä nostaa piilotajuisia mielteitä tietoisuuteen. Sittemmin Niitamo on kehittänyt oman wopi-konseptinsa, jota myy yrityksille. Psykoanalyysin isä Sigmund Freud ja sitä omaan suuntaansa kehittänyt Jung nojasivat lähinnä päätelmiinsä itsestään ja potilaistaan. Hän päätyi luomaan osin niiden pohjalta oman psyykkisten perustarpeiden luokituksensa, joka on toiminut pohjana prf-testille. Sitä tuli ennemmin ymmärtää ja kuvailla kuin tutkia kvantitatiivisesti. Pinnan alta ammensi myös toinen varhaisen 1900-luvun tuote: Rorschach-testi eli tuttavallisemmin musteläiskätesti. Taustaoletus on, että ihminen paljastaa itseltäänkin kätkemänsä ”totuudet”, kun aikaa vastata on vain sekunteja. S oitetaan seuraavaksi sylttytehtaalle. Niitamo on mielen mittaamisen konkari Suomessa. kantaa mukanaan historian jäänteitä liki sadan vuoden takaa, persoonallisuustutkimuksen syntyvaiheista. Heidät piti saada paljastumaan mutkan kautta. Hän oli myös psykoanalyytikko Carl Jungin ystävä ja entinen potilas. Murray oli tieteellisesti suuntautunut ja ylenkatsoi esimerkiksi unien tulkintaa mutta innostui 1930-luvulla joistain Jungin ajatuksista. Sieltä vastaa psykologi Petteri Niitamo. Psykoanalyysillä on yhä kannattajansa, mutta sitä on alusta asti myös arvosteltu epätieteellisyydestä. Moderni persoonallisuuspsykologia on nuorempi ala. Hän keksi keinon: näytti ihmisille monitulkintaisia kuvia ja pyysi kertomaan niistä tarinoita, joista saattoi sitten tehdä päätelmänsä. Testin Suomeen tulo osui Niitamon alkuvuosiin Työterveyslaitoksessa. Se on vielä 2000-luvullakin ollut Suomessa neljänneksi yleisin psykologien käyttämä testi. Ideana ei ole arvioida vain yksittäisiä ihmisiä vaan rakentaa myös toimivia tiimejä ja osaamista tukevaa työkulttuuria. Hän loi 1920-luvulla teorian persoonallisuuden piirteistä ja kirjoitti vuonna 1937 oppikirjan, jota pidetään alan kivijalkana. Myöhemmin 1960-luvulla kanadalaispsykologi Douglas Jackson tarttui Murrayn tarveluokitukseen ja rakensi sen pohjalta sanallisen kysymyslomakkeen. Tulosten pitäisi yleistyä myös ajan yli: vastaisiko ihminen samoin ensi viikolla tai vuoden päästä. Persoona tuli esiin vuorovaikutuksen kautta. Asteikkoa myös rukattiin suomalaisen normiaineiston perusteella.. Sen perustajana pidetään yhdysvaltalaispsykologi Gordon W. Kokonaisvaltainen ote jäi kuitenkin kakkoseksi, kun idea pysyvästä, mitattavasta persoonallisuudesta jyräsi. Jung oli ennemminkin mystikko kuin tutkija. Murray epäili, että ihmiset voisivat tiedostamattaan tai tahallaan antaa väärän kuvan, jos heidän tarpeistaan kysyttäisiin suoraan. Allport piti piirteitä muuttuvina, ristiriitaisina ja tilanteesta riippuvina
On siis varmistettava, että testi mittaa sitä, mitä sen pitäisi mitata. Mutta hän ei välttämättä käyttäydykään samoin muualla, vaikkapa asiakaskohtaamisessa. ”Mitään ihmetestejä ei ole olemassa, eikä tule.” Toisaalta vähäinenkin ennustuskyky nousee Niitamon mielestä merkittäväksi, kun ajatellaan, miten tärkeitä oikein valittu urapolku ja työssä kehittyminen ovat. Samoin varsin länsimainen, paikoin jopa kolonialistinen henki. Haastattelijan omat vinoumat saattavat vaikuttaa arvioon. Testin paljastamien piirteiden pitäisi siksi oikeasti olla yhteydessä työssä suoriutumiseen. Tai pelotellaan härskisti ihmisten pimeästä puolesta, jonka testi paljastaa. ”Ja tiesin kyllä jo silloin, että lauseesta ’pidän kynäni aina teroitettuina’, tulee vielä nauru. Johtajuuskysymysten miehisyys ja sotaisuus on vanhoissa testeissä ollut peruskauraa. Hän on myös kirjoittanut aiheesta kirjan Mielen mittarit. Mittari on siksi reilumpi ja tasapuolisempi. On kuitenkin selvää, että laadukkaimpienkin testien ennustuskyky on verrattaen vaatimaton. Kenttä on muutenkin riittävän hähmäinen. Oli miten oli, tänä päivänä henkilöarviointia ei ole Niitamon mielestä ”poliittisesti ja sosiologisesti mitään järkeä” sukupuolittaa. ”Persoonallisuustestien kysymykset ovat usein aika avoimia. Persoonallisuuden mittaamisessa on samat haasteet kuin älykkyystesteissä, masennusmittareissa tai vaikkapa eri kansojen onnellisuusvertailuissa. Jos kaikki taustatutkimuskin on salattua, mittaria on vaikea kritisoida eivätkä heikkoudet paljastu.. Toiseksi miehet uskaltavat naisia harvemmin tunnustaa riippuvuutensa muista. Mennyttä maailmaa, Niitamo sanoo. Tosin myös Vessosen mukaan tiukka rakenne työhaastattelulle – vapaamuotoisen jutustelun sijaan – voi toimia yhtä hyvin. Alasta iso siivu on kohtalaisen järkevää ja tieteeseen perustuvaa, Niitamo arvioi. ”Mutta on myös överiksi meneviä lupauksia, ’avautuu loputon luovuus’ -höpöhöpöä. Mikä ennen oli pölyttynyttä psykologien pohdiskelua, on nyt jättibisnes. h u h t i k u u 2 2 2 3 5 Hänen tietääkseen testiä ei tuon jälkeen ole aktiivisesti kehitetty. Ikään kuin puolet ihmisistä olisi rikollisia.” Niitamo on tottunut toppuuttelemaan ylisuuria odotuksia. Se ei ole ihan ongelmatonta. ”Lausahdus, että jokin on ’validoitu mittari’, ei kuitenkaan vielä tarkoita mitään, koska se voi tarkoittaa oikeastaan mitä vain”, Vessonen sanoo. Vessonen on väitellyt Cambridgen yliopistosta aiheenaan psykometriikan tieteenfilosofiset ongelmat. Lisäksi testin tulisi arvioida eri ihmisryhmiä tasapuolisesti. Ensinnäkin on yleistettävyys. Ei rekrytoinnin kannalta ole lopulta olennaista saada selville ihmisen syvintä minää vaan se, miten todennäköisesti hän soveltuu tai sitoutuu työhön. Mutta: persoonallisuudessa on hänen mukaansa johdonmukaisia tilastollisia sukupuolieroja, parilla alueella. Tätä kutsutaan validoimiseksi. Mutta toisaalta mittari ja mutu eivät ole ainoat vaihtoehdot”, sanoo tutkija, tietokirjailija Elina Vessonen. Tulosten pitäisi yleistyä myös ajan yli: vastaisiko ihminen samoin ensi viikolla tai vuoden päästä. Isot kustannustalot ja konsulttiyhtiöt ovat ostaneet lähes kaikki markkinoilta löytyvät psykometriset testit. Jää tilaa sille, että ihminen joko tietoisesti tai tiedostamattaan antaa eri kuvan kuin millainen on todellisuudessa.” Sitten on ennustettavuus. Naiset ovat keskimäärin intuitiivisempia, miehet analyyttisempiä. ”Osa ajattelee, että testaus on täyttä huuhaata. ”On vielä paljon tekemistä, että irtaudutaan yleisistä ’hyvä tyyppi, ekstrovertti, empaattinen’ -toiveista. H ähmäisyyksistä suurin koskee testaamisen todistusvoimaa, niin testien käyttäjien kuin suuren yleisön mielissä. Työhönotossa pitäisi ymmärtää testien rajoitukset ja tietää tarkkaan, millaiseen tehtävään ihmistä haetaan. ”Jos avaat kädet levälleen, selitysvoimaa on sylimitasta ehkä vaaksan verran.” Psykologinen testaus on kasvanut paljon enemmän kuin Niitamo osasi vielä kymmenen vuottakaan sitten odottaa. Siksi erilaiset vinoumat korostuvat. Jos testit antavat edes suuntaa, niitä kannattaa käyttää arvioinnin tukena. Testien kauppaajat antavat tietenkin mielellään ymmärtää, että taustalla on vankkaa tiedettä, vaikka niin ei aina olisikaan. Mutta testi oli Jacksonin tekele, sitä ei ollut lupaa muuttaa.” Entä naisten ja miesten arviointiasteikot. Osalla taas on aivan liian suuret odotukset”, Niitamo sanoo. Erityisesti osaamisen kehittämisessä testeistä on hyötyä. Sen sijaan vaikkapa kilpailunhalu tai tarve johtaa ovat miehillä ja naisilla samat, eikä empatiassakaan ole eroja. Joissain tilanteissa ne ominaisuudet ovat hyviä, toisissa eivät.” Välttämätöntä testaus ei Niitamon mielestä ole kuin harvoissa erikoisammateissa, kuten lentäjillä. Työmenestyksestä parhaimmillaan enintään 20 prosenttia selittyy yksilötekijöillä. O n todistusaineistoa siitä, että mittari on parempi kuin mutu. Ovathan hänenkin asiakkaansa suuria yrityksiä ja konsulttifirmoja, joille pitäisi luvata parasta mahdollista. Usein hyvin rakennetulla haastattelulla päästään yhtä hyviin tuloksiin. Totuus on siellä välissä. Niitamo pitää prf-testiä ”ihan laadukkaana”, mutta jotkin sen elementit olivat ilmeisen vanhentuneita jo 1990-luvulla. Jotta testiin voisi luottaa, sen toimivuudesta pitäisi löytyä tietoa myös julkisesti – vaikkei itse testi olisi julkinen. Testitilanteessa ihminen toimii – tai sanoo toimivansa – tietyllä tavalla. Se käy yleistajuisesti läpi mittausmenetelmiä ja niihin liittyviä epävarmuuksia
3 6
Testilomake tuottaa merkityksiä tähän maailmaan. Meidän aikaamme sen myönteinen viesti istuu paremmin kuin koskaan: ei ole hyviä tai huonoja tyyppejä, vaan kaikilla on vahvuutensa. Tilastojen näkökulmasta Vessonen näkee myös sukupuolittamiselle joskus perusteita. Miksi sitten yhteiskuntatieteilijä kysyy. h u h t i k u u 2 2 2 3 7 Eri mittareilla on erilaisia hyviä ominaisuuksia, ja kaikkia ei voi saada kerralla. Tarkkanäköiset, itseoppineet naiset kehittivät vuosikymmenien pitkäjänteisellä työllään tyypittelyn, joka oli niin uskottava, että 1960-luvulta alkaen se kelpasi amerikkalaisille suurtyönantajille vakuutuslaitoksista öljy-yhtiöihin. Seuraavaksi tamperelaistutkijat keräävätkin ihmisten kokemuksia testatuksi tulemisesta ja siitä, miten testit ovat vaikuttaneet heidän itseymmärrykseensä ja valintoihinsa. Olennaista on konteksti: mitä kulloinkin mitataan. Toisaalta testilukutaitoa on aika vähän, Vessonen sanoo. mbti on ollut kriitikoille helppo maali, koska sen perusväittämät eivät läpäisseet alkeellisintakaan tarkastelua. Sanotaan, ettei mikään mene hukkaan, mutta Niitamo olisi kyllä mieluusti välttänyt harharetken. Ihmiset eivät keskimäärin osaa kyseenalaistaa testaamista silloinkaan, kun eivät ole varmoja sen hyödyistä. Vasta paljon myöhemmin joku tuli sanoneeksi, että miten ihmeessä hän voisi edes pärjätä nykyisessä työssään, jos hänellä ei muka olisi mielikuvitusta. Toisaalta ne voivat lisätä itseymmärrystä ja johdatella oikeaan suuntaan elämässä. Siksi Vessonen näkee musteläiskätestissäkin hyötyjä. Testin todistusvoima on monelta osin vailla näyttöä, mutta esimerkiksi psykoottisten piirteiden ja kognitiivisten kykyjen arvioimisessa siitä näyttäisi ihan kunnon meta-analyysien perusteella olevan hyötyä. Vähitellen hän ymmärsi, että psykologia veti enemmän puoleensa ja sopi paremmin hänen osaamisiinsa. Tyypittelyn takana on kaksi innokasta amatööriä, Katharine Cook Briggs ja Isabel Briggs Myers. Äiti ja tytär, jotka tykkäsivät tarkkailla ja luokitella tuttaviaan. Jokin hyvä testi olisi ehkä voinut jo alun perin auttaa. Nuorena opiskelijana hän ryhtyi alkuun lukemaan valtio-oppia, koska ajatteli tähtäävänsä virkamiesuralle. Monet ihmiset tykkäävät täyttää testejä ja asettua löytämiinsä lokeroihin. Sieltä se pulpahteli vielä vuosia työelämässäkin. Kun testin toimivuutta arvioidaan, eniten painavat tilastoista paljastuvat vastaustaipumukset ja todennäköisyydet. Testit eivät vain mittaa meitä vaan vaikuttavat meihin. Toinen versio olisi kyynisempi: Jungia kotijumalanaan pitänyt agronomi-kotirouva ja hänen tiukassa kurissa kasvanut dekkarikirjailijatyttärensä ammensivat luonteenlaatujen törmäyksistä perhepiirissään ja keksivät mallin, jota voisi sekä pätevyytensä että suosionsa perusteella verrata lähinnä horoskooppeihin. Myers-Briggsin tyyppi-indikaattori (mbti) on maailman suosituimpia persoonallisuustestejä. Harva on voinut välttyä törmäämästä nelikirjaimisiin nimilappuihin. Kysymyspatteriston täyttää vuosittain yli kaksi miljoonaa ihmistä. Moni heistä ei ehkä tiedä, etteivät ”Myers” ja ”Briggs” viittaa nimekkäisiin psykometrikoihin. Hänestä testattavan kannattaisi aina vaatia palautetta sekä perusteluja tulkinnoille.. T ilastonikkari ei siis kysy, mitä yksittäinen ihminen ajattelee lomaketta täyttäessään. Joillekin ne tuovat syviä oivalluksia, tunnetta todellisen minän löytymisestä. mbti:n tarina on niin outo, että sen voisi tiivistää kahdella ihan erilaisella tavalla. Se myös perustuu kahtiajakoihin: jokainen on joko introvertti tai ekstrovertti, ajatteleva tai tunteva. Sellainen tuntuu monista hyvältä. Persoonallisuustestit voivat siis lyödä turhia leimoja, lukkiuttaa valintoja ja rajoittaa käsityksiä omista mahdollisuuksista. Se rakentaa ihmisten mielissä käsityksiä siitä, millainen pitäisi olla ja miten itse sopii testin oletuksiin. ”Vaikka testi ei olisi hirveän tarkka tai totuudenmukainen, ihminen kokee, että minut on nyt jotenkin nähty”, Elina Vessonen kuvaa. Kritiikin edessä mallin perustelut ovat muuttuneet lennossa. Neljä kirjainta tiivistää koko sekavan olemisen kirkkaaksi vastaukseksi siihen, kuka minä olen. Myös Petteri Niitamolla on omakohtainen tarina. Testit eivät vain esitä todellisuutta vaan myös luovat sitä, sanoo Virve Peteri – joka itse on alkuperäiseltä koulutukseltaan psykologi. Toinen olisi feministinen sankarikertomus. Emme ole joko–tai. Jos tutkimus esimerkiksi osoittaa, että yhtä vakavasti masentuneet miehet ja naiset vastaavat johdonmukaisesti eri tavoin masennusseulan kysymyksiin, se kannattaa tietysti huomioida tulkinnassa. Todellisuudessa ihmiset asettuvat useimmissa ominaisuuksissa jatkumolle. Toisaalta mikään ei tunnu hidastavan sen suosiota. Opinnot eivät maistuneet. Kun Virve Peteri oli nuori, oppilaanohjauksessa tehty ammatinvalintatesti kertoi, että hänellä ei ole mielikuvitusta. Tuomio tarttui takaraivoon. Kun kehittämispäivillä vetäjä hehkutti, että nyt saa heittäytyä innovoimaan, Peteri lamaantui. Jos menetelmä toimii siinä, mihin sitä käytetään, keksijöiden mahdollisesti höttöiset taustaideat ovat sivuseikka. K ertooko Tinder-matchisi profiilissaan olevansa infj tai estp. Indikaattorin taustoihin perehtynyt Merve Emre kirjoittaa kirjassaan The Personality Brokers, että oman tyypin selvittämisessä on jotakin vastustamattoman puoleensavetävää, ”narsistista kauneutta”. Sen piti paljastaa ihmisen sisäsyntyinen, pysyvä tyyppi, mutta useimmat saavat eri tuloksen täyttäessään lomakkeen toistamiseen
Kyky joustaa ei jakaudu väestössä tasaisesti. Nyt palataan tilanteen merkitykseen”, Niitamo arvioi. Rekrytointikonsultit eivät yleensä käsittele palautekeskusteluissa yksittäisiä vastauksia. Terveystarkastuksissa meidät punnitaan, mitataan verenpaine ja kolesteriarvot. Konsulttien haastattelut tuovat tutkimukseen myös kiinnostavan jännitteen: vanhat testit ja nykypäivän rekrytoijien odotukset eivät aivan kohtaa. Juuri joustavuuden korostuminen jos mikä on havahduttanut Virve Peterin pohtimaan tilanteiden merkitystä. Ammattikunnat vetäytyivät siiloihinsa. Sisäsyntyisiä ovat piirteet, jotka ilmenevät aina samoin ihmisen käytöksessä. Voi kysyä, onko se silloin edes yksilön ominaisuus. Vastaavasti psykologit mittaavat ajatteluamme ja henkisiä kykyjämme ja arvioivat, millaisia olemme, miten meillä menee tai miten sovellumme tiettyihin tehtäviin. Mielen mittaamiseen liittyviä oletuksia kyllä kyseenalaistettiin jo 1940–1950-luvulla. Se liittyy vahvasti ikään, luokkaan, sukupuoleen ja elämäntilanteeseen. Asiantuntija osaa olla kriittinen, eikä siis ehkä aina jousta. Testaaminen on ollut itsestään selvä osa psykologien työkalupakkia siitä lähtien, kun mielen arviointi sotien jälkeen vakiintui ammattikunnan erityisalaksi. Konsultit kertoivat kysyvänsä testivastauksista lähinnä, jos testi tuo esiin jotain hälyttävää tai antaa aivan eri kuvan kuin haastattelu. Kysymykset tuntuvat puhuttelevan keski-ikäistä, keskiluokkaista ja vakiintunutta ihmistä. Tuore tutkimustieto haastaa myös koko pysyvän persoonallisuuden idean. Katse keskittyi yksilöön. Annie Murphy Paul: The Cult of Personality Testing. Kulttuurintutkimus 38 (2021). 3 8 O lemme tottuneet siihen, että mittaaminen on tiettyjen ammattilaisten hommaa. Keskiluokkaiset lapset pärjäsivät testeissä paremmin kuin työväenluokkaiset. Mutta lisäksi vaikuttaa moni muu asia: ympäristö ja vuorovaikutus, motiivit ja tavoitteet, joita kohti ihminen pyrkii. Se riitti erävoittoon. Se keskustelu kuitenkin hiipui. T estikysymysten äärellä tilannesidonnaisuus tuntuu ilmiselvältä. Vastapaino 2021. Jopa päinvastoin. Usein vastaus riippuu kontekstista: olen kotona tietynlainen, töissä toimin toisin. Monesti vastaaja epäröi, ärsyyntyy, vastusteleekin. Merkittävät elämäntapahtumat voivat oikeasti muovata ihmistä, samoin psykoterapia.. Aikamme ihannetyöntekijän ykköskriteeri on joustavuus. Merkittävät elämäntapahtumat voivat oikeasti muovata ihmistä, samoin psykoterapia. Doubleday 2018. On helpompi joustaa työelämässä, jos ei ole huollettavia tai vaikka omaishoidettavia. Sosiologit hyökkäsivät testejä vastaan: ihmisiähän ohjasivat ennen kaikkea tilanteet! Mutta psykologit onnistuivat osoittamaan laajalla datalla, että yksilön ominaisuudet todella ennustivat käyttäytymistä, vaikkakin melko vaatimattomasti. Artikkelin kirjoittaja on vapaa toimittaja ja mukana Koneen säätiön rahoittamassa Testaamisen sosiologia -hankkeessa journalistina. 1970-luvulla käytiin vielä ammattikuntien sota. Peteri ja Liinamo puhuvat ”ideaalisubjektista”, ihannevastaajasta, joka prf-testistä piirtyy. Kiireessä se auttaa järjestämään hakijat janalle. Kokemus, vakaus ja erityisasiantuntijuus eivät olekaan enää niin hyviä juttuja. ”Persoonallisuuspsykologitkin ovat tulleet järkiinsä. Free Press 2005. ”Melkein kaikkien kokemus on se, että minun pitäisi päästä selittämään, miksi vastaan näin”, Sara Liinamo sanoo. Hän ei osallistu itse tutkimustyöhön. The Strange history of Myers-Briggs and the birth of personality testing. Elina Vessonen: Mielen mittarit. Lähteet: Merve Emre: The Personality Brokers. Olosuhteet, valtasuhteet ja sosiaaliset rakenteet jäivät pitkälti sivuun. Ja muutoksiin sopeutumisen ja joustavuuden ihanne näkyy uraohjauksessakin, aihetta aiemmin ohjausalan gradussaan tutkinut Liinamo havaitsi. Uusia käyttäytymistapoja voi oppia. Lääkärit ja hoitajat tekevät tulosten perusteella päätelmiään voinnistamme. Sara Liinamo & Virve Peteri: Persoonallisuustestauksen ristiriitaiset ideaalisubjektit. Petteri Niitamon mukaan uusin tutkimus on kuitenkin osoittamassa, että sosiologit olivat osin oikeassa. Joskus kysymykset tuntuvat mittaavan asiaa, joka liittyy enemmän tehtävän kuin ihmisen luonteeseen. How Personality Tests Are Leading Us to Miseducate Our Children, Mismanage Our Companies, and Misunderstand Ourselves. Usein testi tehdään varmuuden vuoksi, kokeneen konsultin näppituntumaa vahvistamaan. Konsulttien puheista taas nousee esiin erilainen tyyppi. Tuore tutkimustieto haastaa myös koko pysyvän persoonallisuuden idean. Kriittiset tutkimukset nostivat esiin esimerkiksi yhteiskuntaluokan kytköksen tuloksiin, Sara Liinamo kertoo. Rakenteet ovat vääjäämättömiä, yksilö mukautuu. Tämä käy ilmi 2010-luvulla kerätyistä haastatteluista, joita tamperelaistutkijat myös käyttävät aineistonaan
Tämän vuoksi hän päätti lopettaa mielenterveytensä hoitamisen. 4 A P U A Tyypillisin kokemukseni on, että minusta halutaan mahdollisimman nopeasti eroon, kirjoittaa Antti Rönkä yrityksistään saada apua ahdistukseensa. Teksti Antti Rönkä Kuvat Timi Kuosmanen
h u h t i k u u 2 2 2 4 1
Eikä kovin moni pärjääkään: Vaasan yliopiston tutkimuksen mukaan joka neljäs suomalaisista aikuisista kärsii vuosittain mielenterveyden häiriöistä. Sen sanoi lukion ryhmänohjaaja luokkamme edessä. Se ei ole satunnaista alakuloa tai pahaa mieltä. ”Ai, säkin olit siellä.” Lahden nuorisopsykiatrisen poliklinikan jälkeen olen yrittänyt hoitaa psyykettäni monissa paikoissa. Viime keväänä päätin lopettaa mielenterveyteni hoitamisen. Jos on kokenut kunnon ahdistuskohtauksen, tietää ettei se ole hallittavissa. ”Kyllä niitä ennenkin oli, niistä ei vain puhuttu.” Väite on varmasti totta, ja Suomen itsemurhatilastoja vilkaisemalla voi jokainen tehdä omat päätelmänsä. Maailma sumentuu, ja jäljelle jää mielen tulehtunut, vereslihainen tykytys. Hän luultavasti esitteli jotain mielenterveyteen liittyvää tutkimusta, johon sai osallistua vapaaehtoisesti. Tuntui, että Lahden nuorisopsykiatrinen poliklinikka oli kaikesta irrallaan, vieras hulluuden planeetta, jolla ei käynyt kukaan muu kuin minä. Hoitokontaktien saaminen oli niin hankalaa, kallista ja enimmäkseen tuloksetonta, että olen mieluummin suosiolla ahdistunut. Kyyninen ihminen voisi ajatella, että mielenterveysongelmat tulivat muotiin. Miksi avun saaminen on niin hidasta tai kallista, tai pahimmassa tapauksessa molempia. Kuulla oven avautuvan, kohdata psykologin tai psykiatrin katse, astua hänen perässään loistelamppujen valaisemaan huoneeseen. Olin tietysti päivittäin ahdistunut, itseinhoinen ja fantasioin itseni satuttamisesta, mutta enhän minä nyt sentään mikään hullu ollut! Ei minulla ollut ”mielenterveysongelmia”, joita pitäisi ”hoitaa”. Vastata mitä kuuluu, täyttää joku lomake. Käytännössä ”ahdistuneisuushäiriö” on alttiutta olotilalle, jossa kaikki menettää merkityksensä. Ja jos ongelmat ovat niin yleisiä ja kansantaloutta rasittavia, miksei niihin ole satsattu samassa suhteessa kuin muuhun terveydenhoitoon. Mieleeni. Voi perustellusti väittää, että nykyisen ajan henki, zeitgeist, on otollinen kasvualusta mielenterveyden ongelmille. Olin vastikään aloittanut käynnit Lahden nuorisopsykiatrisella poliklinikalla ja saanut reseptin Seronil-nimiseen masennuslääkkeeseen. Nyt, melkein kymmenen vuotta myöhemmin, tuo kaikki tuntuu epätodellisen kaukaiselta. Olen kuunnellut puhelinvaihteen odotusmusiikkia varmasti pitkäsoiton verran. Avata raskas ovi torin laidalla kohoavaan rakennukseen, nousta hissillä viidenteen kerrokseen, istua siniselle kangastuolille odottamaan. Joku näennäisen mitätön asia, huolestuttava uutinen tai epäonnistuminen sosiaalisessa tilanteess, laukaisee dominoefektin, jossa aivot suistuvat katatoniseen pimeyteen. En meinaa käsittää, kuinka erikoiselta ja nololta kaikki mielenterveyteen liittyvä silloin tuntui. Vaikka söin masennuslääkettä ja kävin psykologin luona, en ajatellut, että minulla olisi mielenterveysongelmia. Itsemurhien määrä kasvoi tasaisesti vuodesta 1950 ja huipentui lamavuonna 1990, jonka jälkeen vuosittaiset tapaukset ovat olleet selvässä laskussa. Itsemurhien määrä on kuitenkin vain osa totuutta. Järki ja suhteellisuudentaju ovat siitä merkittävän kaukana. Kävin psykologin luona, koska äitini oli huolissaan. Myöhemmin olen jutellut lukiokavereideni kanssa ja hämmästynyt, kuinka moni poliklinikalla todellisuudessa kävi. 4 2 J okuhan saattaa ajatella, että mielisairaudet, hyi, en edes kuuntele.” En muista, mihin repliikki liittyi, mutta se soi mielessäni edelleen. Usein etenkin vanhempien ihmisten kuulee perustelevan mielenterveysongelmien yleisyyttä sillä, että niistä tiedetään enemmän. Virallinen diagnoosini on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja ”määrittelemätön masennustila”. Sanassa ”mielenterveys” ja varsinkin sanassa ”mielisairaus” oli puistattava kaiku. Demystifikaation myötä masennuslääkkeistä ja terapiakäynneistä puhutaan somessa ja illanvietoissa kuin mistä tahansa elämään kuuluvasta asiasta, ja hyvä niin. Julkkikset avautuivat kokemuksistaan, ja kirjakustantamoilta ilmestyi jokasyksyinen pino julkkisten selviytymistarinoita. 2 010-luvulla mielenterveysongelmista tuli uusi normaali. Olen käyttänyt kuutta eri lääkettä, käynyt terapiassa, lukenut self-helpiä, maksanut psykiatreille satoja euroja vartin tapaamisista ja viettänyt vuorokauden psykiatrisella osastolla. Minähän olin huippulukiossa ja sain kokeista hyviä numeroita. Sanat kuulostivat pimeiltä, sairaalan hajuisilta. Hyödyllisintä on ollut psykoterapia, mutta Helsingissä sellaiseen pääseminen on tällä hetkellä ylivoimaisen hidasta tai kallista, tai molempia. Pelätä, että joku tuttu näkee. Se on fyysistä, kuristavaa, lamauttavaa ja kokonaisvaltaista epätoivoa. On vaikea kuvitella, että hoitojakso psykiatrisella poliklinikalla tuntuisi kenestäkään enää hävettävältä matkalta ”hulluuden valtakuntaan”. Itseni hoitamisen sijaan halusin selvittää, miksi mielen ongelmien hoitaminen on niin vaikeaa ja miten sitä voisi helpottaa. Tuntui, että niillä tarkoitettiin jotain, millä ei ollut mitään tekemistä minun tai lukioni luokkahuoneen kanssa. Tai että ylipäätään kukaan näkee. Elettiin 2010-luvun alkua, ja olin lukion toisella. Globaalit kriisit, suorituspaineet, kärjistynyt individualismi, informaatiotulva, kiire, yksinäisyys, some… Tuntuu oikeastaan ihmeeltä, jos joku pärjää tässä keitoksessa kirkkain mielin ilman kemiallista ja/tai terapian tukea. Tilastokeskuksen (2019) mukaan masennus oli yleisin syy työkyvyttömyyseläkkeeseen, ja tällä hetkellä lähes puoli miljoonaa suomalaista käyttää mielialalääkkeitä. Omasta mielestäni se oli noloa ja turhaa. Miksi mielenterveyden ongelmista on tullut uusi normaali. Nämä tilastot eivät selity pelkästään sillä, että mielenterveydestä puhutaan enemmän kuin aiemmin. Hoitosuhteet ovat olleet enimmäkseen lyhyitä, muutaman tapaamisen mittaisia. Viime vuosina erilaisia mielen häiriöiden nimityksiä ja kirjainlyhenteitä on nostettu esiin niin paljon, että niiden ääneen sanominen tuntuu lattealta. Muistan myös, että ajattelin täsmälleen niin kuin ryhmänohjaaja oli aavistellut
h u h t i k u u 2 2 2 4 3
4 4
Taustalla kimmeltää syksyinen, postikorttikelpoinen järvimaisema. Saman tilanteen hän havaitsi myös laajemmin kaveripiirissään. Olen itsekin kokenut temppuradan, joka odottaa, kun apua viimein uskaltaa hakea. Ajattelin, että miksei voisi olla paikkaa, josta saisi apua ilman ajanvarausta, silloin kun sitä tarvitsee.” Kun Alametsä esitti idean vuonna 2014, vastaanotto oli nihkeä. Lääkärin arvion mukaan hänen ongelmansa eivät olleet riittävän vakavia. Alametsää on kiitetty Miepistä myös henkilökohtaisesti: ”Kävelin viime kesänä Kalliossa Helsinginkadulla. Toinen kielteisesti suhtautuva ryhmä olivat lääkärit. Tämänhetkisten tietojen perusteella kaksi kolmasosaa Miepin asiakkaista on saanut tarvitsemansa avun. Terapiatakuun lisäksi hän teki aloitteen, jonka myötä Helsinkiin perustettiin Mieppi-mielenterveyspalvelu. h u h t i k u u 2 2 2 4 5 tuli yksi henkilö, jolla voisi olla kiinnostavia vastauksia näihin kysymyksiin. Alametsä ei kuitenkaan ole mökillä lomailemassa; etäkokous on päättynyt viisi minuuttia sitten, ja seuraava tapaaminen alkaa vajaan tunnin päästä. Parhaimmillaan tämä voi siis itse asiassa säästää rahaa.” Mieppi-klinikoita on tarkoitus saada Helsingin jokaiseen suurpiiriin, ja ideaa on viety myös muihin kaupunkeihin. Olen uskaltanut hakea sitä aina vasta silloin, kun tilanne on jo kärjistynyt niin, että pelkään satuttavani itseäni ja sen seurauksena läheisiäni. Aika meni joka kerta päällekkäin töiden kanssa, eikä ystäväni päässyt tapaamiseen. Alametsä on 29-vuotias vihreiden poliitikko, europarlamentaarikko ja Helsingin kaupunginvaltuutettu. He olivat sitä mieltä, että heidän täytyy tehdä diagnoosi ennen kuin henkilö voi saada apua.” Kun idea lopulta kuitenkin toteutui, ääni kellossa muuttui: ”Palaute on ollut lähes yksinomaan positiivista, ja sosiaalija terveystoimialan johtajatkin hehkuttavat Mieppiä. Se toimii tällä hetkellä kolmessa eri toimipisteessä (Myllypuro, Pohjois-Haaga, Kalasatama). Hän kuitenkin painottaa, että myös ajassamme on monia mielenterveyttä kuormittavia tekijöitä: ”Esimerkiksi vuoden 2018 OECD-maiden raportista käy ilmi, että Suomessa on poikkeuksellisen suuri yhteys köyhyyden ja mielenterveysongelmien välillä. ”Eräs ystäväni kuoli Jokelassa, joten minulla oli suuri tarve saada asioille selitys. A lviina Alametsä avaa Zoom-yhteyden kainuulaisen mökin terassilla. Alametsä tunnistaa yhteyden mielenterveysongelmien saaman julkisuuden ja pitkien terapiajonojen välillä. ”Ideana oli paikka, josta saisi keskusteluapua ilman ajanvarausta ja pitkiä jonotusaikoja. Eräs nuori mies pysäytti ja sanoi, että sä olet Alviina, eikö niin. Ja että kiitos, sun ansiosta mä olen viimein saanut apua.” Ajatus mielenterveysklinikasta, johon voi vain ”kävellä sisään”, tuntuu melkein liian hyvältä ollakseen totta, kaikkien osapuolten kannalta. ”Kun kokee sellaisen kriisin, tulee halu selvittää mahdollisimman tarkasti, miksi se tapahtui”, Alametsä sanoo. Tämä tuli selkeästi esiin korona-aikana, kun taloudelliset vaikeudet koskettivat monia.” Mielenterveyskeskustelussa Alametsää häiritsee nimenomaan se, että eriarvoisuus unohdetaan ja kuvitellaan, että kaikki ovat samalla viivalla ongelmien hoitamisen suhteen: ”Sävy on usein se, että on tärkeää olla aloitteellinen, mennä terapiaan ja niin edelleen. Ja jos ongelmat ovat niin yleisiä ja kansantaloutta rasittavia, miksei niihin ole satsattu samassa suhteessa kuin muuhun terveydenhoitoon?. ”Aiemmin minulla ei ollut kiinnostusta lähteä politiikkaan, mutta näiden kokemusten seurauksena halusin tehdä asioille jotain.” Ja Alametsä on todella tehnyt. Vielä kymmenen vuotta sitten minua varoiteltiin, että menetän urani, jos puhun Miksi mielenterveyden ongelmista on tullut uusi normaali. Alametsä kiinnostui mielenterveydestä ja sen hoitamisen kehittämisestä omakohtaisen, hyvin traagisen kokemuksen kautta: hän oli oppilaana paikalla Jokelan koulukeskuksessa, kun siellä tapahtui vuoden 2007 koulusurmat. Ajatus syntyi, kun yritimme saada apua ystävälleni, jolla todettiin myöhemmin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Ja kun selvitin tapahtuman taustoja, selvisi, että ampuja oli yrittänyt saada apua mielenterveyden ongelmiin, mutta hän ei ollut sitä saanut. Näin ollen heidän ei tarvitse hakeutua kalliiseen erikoissairaanhoitoon. Palvelu tarjoaa maksutonta, matalan kynnyksen tukea helsinkiläisille aikuisille ja yli 13-vuotiaille nuorille. Hänelle lähetettiin aina joku kirje, jossa oli sattumanvarainen aika lääkärille. ”Aluksi poliitikot ajattelivat, että tähän menee vain rahaa. Tuntien aulassa odottamisen jälkeen saattaa päästä täyttämään kyselyn, jonka perusteella olen vakavasti masentunut. Lääkäriajan saa viiden, kuuden viikon päähän, paitsi että ennen sitä pitää käydä ehkä vielä jossain hoidontarpeen arvioinnissa. Hän on ollut esillä mielenterveyden hoitamisen puolestapuhujana ja vienyt eteenpäin esimerkiksi Terapiatakuu-kansalaisaloitetta, jonka tavoite on saada psykoterapia maksuttoman perusterveydenhuollon piiriin. On sinänsä arvokasta, että vaikkapa terapiassa käymisen stigmaa poistetaan. Ja koko ajan vaivaa huono omatunto, että kuormitan terveydenhuoltojärjestelmää, vaikka toisilla on oikeitakin ongelmia. Tämä oli mielenterveyspolitiikan tila siihen aikaan.” Tragedian jälkeen Alametsä sairastui vakavaan masennukseen ja huomasi itse, kuinka vaikeaa avun hakeminen oli
4 6
Varsinkin, jos tapaaminen maksaa toistasataa euroa. Nyt psykoterapeu tiksi opiskeleminen on hyvin kallista, mikä puolestaan näkyy terapian korkeassa hinnassa ja siinä, että psykoterapeutiksi valmistuvat usein iäkkäämmät ja tietystä sosioekonomisesta taustasta tulevat henkilöt. Itselleni kaikkein merkityksellisimpiä ovat kuitenkin olleet. Mutta toisaalta synkimmillä hetkillä tällaisilla kannattimilla ei ole merkitystä, tai ainakaan merkitystä ei muista eikä huomaa. K un hakee apua, haluaisi ennen kaikkea tulla kuul luksi. Moninaisuutta ei ole niin paljon kuin muilla aloilla.” ”On erikoista, että meillä on näin oleellinen ammattikunta, johon ei voi opiskella ilman suurta investointia. Heikkoutena, josta selviää ryhdistäyty mällä. Yhteiskunta on ollut valmis maksamaan kalliit hammaskirurgian koulu tukset mutta ei mielenterveyteen liittyviä.” Niin, edelleen törmää asenteeseen, etteivät mielenterveys ongelmat ole oikeita ongelmia, saati sairauksia. ”Tosissaan ottami nen” tai juttutuokio eivät vielä paranna vakavaa masennusta. Olemme kaikki lopulta yksin. Millään muulla alalla tällaista ei hyväksyttäisi. Kuitenkin edelleen varjoon jäävät ne, joilla on vakavia ongelmia mutta ei tulotason vuoksi mah dollisuutta hoitaa niitä. Ehkä taustalla on asenne, että mielen ongelmia ei ole nähty oikeina ongelmina. Ennen sitä kysyn vielä, miten mielenterveyden hoitoa voisi Alviina Alametsän mielestä edelleen parantaa. Tietenkin vakavat, kliiniset sairaudet vaativat lääketieteel listä ja tavoitteellista, pitkäjänteistä hoitoa. Niitä pidetään kenties laiskuutena. Sitä vain toivoisi, että joku kuuntelisi hetken. ”Yksi tärkeä juttu olisi saada psykoterapeutin koulutus muun yliopistokoulutuksen piiriin. Tehdäänkö esimerkiksi ulkomailla jotain, mistä voisimme ottaa mallia. h u h t i k u u 2 2 2 4 7 mielenterveysongelmista. Oikeastaan tosissaan ottaminen on ainoa asia, jota siinä tilanteessa kaipaisi. ”Suomessa on sikäli hyvä tilanne, että monissa Euroopan maissa ei mielenterveydestä edes puhuta eikä ongelmien ole massaoloa tunnusteta. Sitä, mitä ei voi nähdä tai mitata, ei ole olemassa. Ei lää käriaikaa viiden viikon päähän tai taas yhtä masennustestiä täytettäväksi. Suomen kansalaisena, talou dellisesti toimeentulevana ja henkisten turvaverkkojen kannat telemana olen monin tavoin etuoikeutetussa asemassa. Kainuulaisen mökin terassilla alkaa pian seuraava Zoomta paaminen. Useimmilla apua tarvitsevilla ei kuitenkaan ole.” Se on totta. Helppohan se on mennä tera piaan, jos siitä on varaa maksaa. Minäkin pohdin koko ajan tätä juttua kirjoit taessani, että mikä oikeus minulla on sanoa mitään, mikä edes etäisesti kuulostaa valittamiselta. Kun kynnys soittaa jonnekin tai hakeutua hoidon piiriin ylittyy, sitä toivoisi, että tilanne ote taan tosissaan. Toisaalta esimerkiksi Skotlannissa on oma mielenterveysministeri, mikä on minusta hienoa”, Ala metsä sanoo
Lyytin kertosäkeessä soi korona-ajan millenniaalisukupolven yksinäisyys, yltyvä epämääräinen ahdistus, jolle pitää seuraa vain hämärässä hehkuva kosketusnäyttö. ”Soita tänne, mene tuonne, kysy sieltä, nähdään kolmen kuukauden päästä.” Ymmärrän sen hyvin. Hänen työhönsä kuuluu myös kriisipuhelimen päivystäminen. 4 8 hetket, joissa joku on ollut läsnä ja ilmaissut, että ottaa tilanteen vakavasti. Soitin kriisikeskuksen työntekijälle Veli-Matti Hussolle, koska halusin tietää, millaista on auttaa työkseen ihmisiä, joita ahdistaa. Tavallisin kokemukseni avun hakemisesta kuitenkin on, että kaikki yrittävät päästä minusta mahdollisimman nopeasti eroon. Millainen on kriisiauttajan tavallinen työpäivä. Kun muutaman kuukauden päästä olin lääkkeestä riippuvainen ja ottanut yliannostuksen, sama lääkäri totesi hymyillen, että ”sä et vain sopinut bentsoille.” Tai kun sain vuosi sitten tavallista pahemman ahdistuskohtauksen ja menin parvekkeelle. Mikä auttaa jaksamaan henkisesti raskaassa työssä. Mikä on Husson selitys sille, että kriisipuhelimeen soittavien ja ylipäätään mielenterveyden ongelmien määrä on kasvanut niin selvästi. ”Silloin kun päivystän kriisipuhelimessa, vuoroni alkaa arkisin kello kuusitoista ja päättyy iltayhdeksältä”, Husso sanoo. Hänellä on psykoterapeutin koulutus, mutta se ei ole edellytys Kriisipuhelimessa työskentelyyn. Ansaitsenko edes mitään apua. ”Soittajien määrä kertoo siitä, että ihmisillä on tarve puhua ja purkaa mieltään. Puheluja tulee lähes tauotta.” mieli ry:n tilastojen mukaan soittojen yleisin syy on määrittelemätön paha olo. Lopulta sairaanhoitajaopiskelija kysyi muutaman kysymyksen ja sanoi, että minun pitäisi vain mennä kotiin. Pelkäsin, että teen jotain peruuttamatonta, joten hakeuduin päivystykseen ja odotin aulassa neljä tuntia. Viime vuosien parhaita sanoituksia suomenkielisessä popmusiikissa on Lyytin kappale Mihin voi soittaa, ja varsinkin sen kertosäe: ”Mihin voi soittaa, kun akku on tyhjä eikä jalat jaksa kantaa/ mihin voi soittaa, kun kotikonstit ei poista häpeän tahraa/ mihin voi soittaa, kun metsäpalo leviää näytöltä yksiön eteiseen/ pääseekö huijaritkin taivaaseen?” ”Mihin voi soittaa?” on varsin samaistuttava kysymys. Vai tuleeko hänelle voimaton olo. Yksittäiset työntekijät tekevät varmasti parhaansa, enemmänkin. Se on jo paljon. Kokeeko Husso, että hän pystyy auttamaan. Tai ainakin näyttivät pärjäävän. Kyllähän muutkin pärjäsivät. Toisaalta se kertoo myös siitä, että he ovat tietoisia valtakunnallisesta kriisipuhelimesta ja tietävät, että sinne saa soittaa. Varsinainen hoito, jos sellaiselle on tarvetta, tapahtuu muualla. Vuonna 2020 siellä vastattiin yli 90 000 soittoon. Meillä on vuorojen lopuksi purku muiden työntekijöiden kanssa sekä paljon työnohjausta.” Husso painottaa, että Kriisipuhelimen työ ei ole mielenterveyden hoitamista, vaan palvelun tarkoitus on antaa tukea vaikeissa, akuuteissa tilanteissa. Husson mielestä tarvittaisiin ennen kaikkea lisää matalan kynnyksen mielenterveyspalveluja: ”Ei niinkään lisää kriisityötä tai järjestölähtöistä työtä. Vai onko mitään ”tavallista” työpäivää. Ei ole olemassa täydellisiä järjestelmiä eikä loputtomia resursseja. Mutta valitettavasti on paljon sellaisiakin puheluita, jotka päättyvät tunteeseen, että keskustelusta ei ollut soittajalle hyötyä.” ”Olen tehnyt tätä työtä niin pitkään, ettei puhelujen sisältö jää vaivaamaan tai pyöri mielessä vapaa-aikana. Maksoin kuuden minuutin tapaamisesta kahdensadan euron laskun ja päätin, että Lahden nuorisopsykiatriselta poliklinikalta alkanut matka saisi päättyä tähän. Se oli 61 prosenttia enemmän kuin edellisenä vuonna 2019. ”Kun puhelimen avaa, se alkaa sitten myös soida. Myös soittajien iässä on näkynyt muutosta. Jos tämä oli tällaista, yrittäisin pärjätä ilman mitään ”hoitokontakteja”. Mitä voin tehdä, mikä tähän auttaa. Siitä huolimatta tulee vastaan tilanteita, joissa tekee mieli kysyä, että onko tämä oikeasti paras mahdollinen tapa hoitaa näitä asioita. V eli-Matti Husso on työskennellyt sos-kriisikeskuksessa vuodesta 2008. Toiseksi yleisin on ihmissuhdeongelmat. -kysymyksen ottaa aivan konkreettisesti, yksi vastaus on mieli ry:n ylläpitämä kriisipuhelin. Kuitenkin yhä useammin nousee esiin myös ahdistuneisuus, yksinäisyys ja varsinkin itsetuhoisuus. Tai kun viime keväänä varasin ajan yksityiselle psykiatrille, koska halusin jutella lääkityksen vaihtamisesta. Jos Mihin voi soittaa. ”Onneksi useimmiten puhelun lopussa tunnelma on hiukan parempi kuin puhelun alussa. Tunnin aika alkoi 20 minuuttia myöhässä, lääkäri murahteli jotain, antoi isomman reseptin vanhaan lääkkeeseen ja lähetti minut ulos. Jos ne jäisivät vaivaamaan, en jaksaisi kauaa. Aiemmin soittajat painottuivat työikäisiin ja vanhempiin henkilöihin, mutta nykyään soittavat myös nuoremmat. Kyse ei ole siitä, että minä olisin pystynyt jotenkin erityisesti auttamaan, vaan siitä, että keskustelu on saanut soittajan olon hiukan helpommaksi. Niin kävi esimerkiksi silloin, kun eräs lääkäri kirjoitti ensimmäisellä tapaamisella sadan kappaleen reseptin bentsodiatsepiiniin ja toivotti hauskaa päivänjatkoa. Mutta valitettavasti se kertoo myös siitä, että ihmisillä on paha olla.” Niin, paha olo. Ei jokaista ahdistunutta ole mahdollista hoitaa kuin sairaalasarjoissa, joissa kaikille riittää aikaa ja huomiota. Husson kokemus on tilastojen mukainen: ”Ihmissuhteisiin liittyvät kriisit ovat näkyneet keskusteluissa aina. Puhelimessa työskentelee sekä muita kriisityöntekijöitä että suuri joukko vapaaehtoisia, joilla on taustalla mieli ry:n vapaaehtoiskoulutus. Aikamme kansantauti
On rankkaa, että jo valmiiksi vaikeassa tilanteessa olevat joutuvat taistelemaan lääkärija terapia-ajoista. Ihmiset, jotka olen lokeroinut osastoon ”menestyvät ja kasassa olevat”, jakavat lopulta täysin samat tai pahemmat epävarmuudet, ahdistukset ja ongelmat kuin minä. Sen jälkeen kun päätin lopettaa mielenterveyteni hoitamisen, vointini ei ole huonontunut eikä kohentunut. Suhtaudun kouristuksenomaiseen ahdistukseen niin, että se nyt vain kuuluu elämään. ”It’s a part of the fun”, niin kuin Amerikassa sanotaan. Puhelu on saattanut kestää pitkäänkin, mutta vähitellen toisen äänestä alkaa kuulla, että mieli rauhoittuu hiukan ja kääntyy etsimään tilanteeseen parempia ratkaisuja. Mitä merkitystä on yhden ihmisen kokemuksilla, varsinkin jos ne ovat pahimmillaan kiusallisen intiimejä. ”On moniakin, mutta en voi kertoa niitä. Olen etuoikeutettu, koska minulla on ollut se mahdollisuus. Musiikin kuunteleminen, käveleminen ja tietoinen silmät kiinni hengittäminen ovat mielenterveyden hoitamista. Mitä merkitystä on yhden ihmisen kokemuksilla, varsinkin jos ne ovat pahimmillaan kiusallisen intiimejä?. Ihmiset saisivat paikan, johon mennä, ja lääkäreiden ja muun hoitohenkilökunnan työtunteja säästyisi. Siinä ajassa ehtii tapahtua kaikenlaista. Arvelen, että vielä kymmenenkin vuotta sitten tällaisen jutun kirjoittaminen olisi ollut sosiaalinen itsemurha, tai vähintään kummallinen poikkeus. Ongelmani ovat lopulta niin mietoja, että niitä voi hoitaa tuollaisilla keinoilla. Onko Hussolle jäänyt kolmentoista vuoden kriisipuhelinuralta mieleen jotain erityistä puhelua tai tilannetta. Olen kuitenkin huomannut, että jos minusta tuntuu joltain, on todennäköistä tai suorastaan varmaa, että joku toinen kokee samoin. En tiedä, onko se hyvä tapa suhtautua. Tai no, tietenkin minä ”hoidan” mielenterveyttäni. Muistan sellaisia puheluita, joissa soittaja on ollut hyvin ahdistunut tai itsetuhoinen. Mieppi on tähän yksi ratkaisu, mutta sellaista tarvittaisiin paljon lisää ja koko maan laajuisesti.” Luulisi, että selkeä matalan kynnyksen mielenterveyspalvelu olisi kaikkien etu. Ei se ehkä huonoinkaan mahdollinen ole. Pitäisi olla paikka, johon heidät voi ohjata. Ja toisaalta en ehkä osaisi suhtautua ahdistukseen samoin, ellen olisi oppinut käsittelemään tunteita terapiaistunnoissa. Avoimuuden ja avautumisen kulttuuri, josta viimeistään sosiaalinen media teki vallitsevan tavan käsitellä asioita, tuntuu samaan aikaan sekä raikkaalta että arveluttavalta. Me kaikki tarvitsemme toinen toisiamme.” O len miettinyt tätä juttua kirjoittaessani, voinko kertoa näin henkilökohtaisia asioita. Olen pohtinut samaa myös kirjojeni julkaisun yhteydessä ja varsinkin haastattelutilanteissa. Kokemusasiantuntijuutta ja henkilövetoisuutta on syystäkin kritisoitu. Yksittäiset ulostulot, Instagram-päivitykset, kirjat, twiitit ja uutiset muodostavat kaoottisen mosaiikin, jossa yhteismitattomat asiat sekoittuvat keskenään ja lopulta kaikki ja ei mikään on yhtä tärkeää. Kun elämästään kertoo tietyn narratiivin kautta, kaikki muu jää pimentoon ja syntyy harhakuva, että juuri nyt käsiteltävä aihepiiri on henkilön koko olemus, mittapuu, jota vasten kaikki muut maailman asiat vertautuvat. h u h t i k u u 2 2 2 4 9 vaan kunnalliseen terveydenhoitoon kuuluvaa mielenterveyden hoitoa. Silti minusta on arvokasta, että yksityisiä ja aiemmin kiusallisina pidettyjä kokemuksia voi nykyään jakaa. Voi olla, että tämä – ja muutkin julkiset tekstini – on joidenkin mielestä sitä edelleen. Kuukaudet ovat yksinäiselle pitkiä aikoja odottaa lääkäriaikaa tai terapian alkamista. Kenties useampi pysyisi työkykyisenä, jos hyvinvoinnille nyt ylipäätään tarvitaan kansantaloudellisia perusteluita. Itselleni ”omakohtaisuus” on vain estetiikka, tapa lähestyä asioita. Ja mikä vielä tärkeämpää, onko siitä mitään hyötyä
Vale media. 5 K A H D E N V U O D E N J Ä L K E E N Kun koronapandemia alkoi, pyysimme aiheesta tekstit neljältä kirjoittajalta, jotka hekin olivat uuden edessä. Kauhun epätasapaino KATRIINA HUTTUNEN Kaltaiseni kylmän sodan ja ryssän vihan kasvatti ei vielä pari vuotta sitten olisi usko nut että myös koronavirus polarisoisi ihmis kunnan. Olen ajatellut itsekkäästi että ei haittaa vaikka nämä poikkeusolot jatkuisivat, sillä kaventunut elämänpiiri syvenee. On lampaita ja on lampaita. Kukkahattu tädit. Kuvat Antti Vettenranta ja All Over Press T ämän koronaesseen varhai sessa versiossa kirjoitan että vaikka niin moni muu paikka on ollut suljettu, olen sentään päässyt joka päivä hautaus maakävelylleni, mutta ydinlaskeuman tai ilmaiskujen tai ulkonaliikkumiskiel lon todellisuudessa edes hautausmaa ei ole automaattinen jokamiehenoikeuteni. Foliohattu sedät. En tiennyt että COVID19 on mielipide kysymys. Kuolkoot ne jotka kuolevat kuitenkin. Valtamedia. Surevan pelko on jo toteu tunut, sureva elää menetyksessään jo val miiksi, ja kun suremattomatkin on viimeis ten kahden vuoden aikana opetettu varau tumaan siihen että näkymätön vihollinen vaanii kaikkialla, että jokainen ihmiskohtaa minen on potentiaalinen riski ja että kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa milloin tahansa, sureva on siinä tilanteessa kuin kotonaan. Disinformaatio. Ei ole tarvinnut lähteä minnekään, ei tarvinnut kohdata ketään, ei kieltäytyä mistään, ei selittää miksi ei. Niihin sisältyy vahva KUN. Surukouluttaja Mari Pulkkinen sanoo Nykytunteen museon puheenvuorossaan että pandemialla ja kuolemansurulla on paljon yhteistä. Salaliittoteoriat, denialismi, suuri kusetus. Propaganda. Sureva tietää myös että mikään ei enää koskaan palaudu ennalleen. Pieni perheeni ei tätä kirjoittaessani ole vieläkään sairastunut tai kuollut korona virukseen, mutta nyt meille on annettu isompi ja ikiaikaisempi pelko. Oli mahdotonta kuvitella että kaikki eivät olisikaan globaalin viruksen tukahdut tamisessa samalla puolella, että päämäärä ei pyhittäisikään keinoja, että poliitikkojen ja viranomaisten määräämät, epäjohdon mukaisiksi ja epäoikeuden mukaisiksi koe tut rajoitukset johtaisivat protestiliikkei siin, siviilirohkeudeksi naamioituun kansa laistottelemattomuuteen ja väkivaltaiseen aktivismiin. Sodan konkretisoitumisen uhka lisää suunnitelmiin klausuulin JOS, mutta se JOS viittaa siihen onko täällä silloin, milloin, enää mitään tai ketään hoitamassa kuolemani jär jestelyjä. Käyn hautaus toimistossa sopimassa oman tulevan kuo lemani järjestelyistä. Nyt kaksi vuotta myöhemmin he palasivat aiheeseen. En tiennyt että kaikki ovat kaik. Eristäytynyt elämäntapa on sopinut nihi listiselle ihmisvihaajalle paremmin kuin hyvin. Kaikki mikä ei ole kiellettyä on sallittua. Epämiellyt tävät uutiset eivät ole totta
Sitten rajansa sulki Norja, jonne minun piti lentää huhtikuun alussa ja uudestaan toukokuussa. Minulla ei ole työpaikkaa, vaan työpaikkani on kotona. Kuolemanpelkoa. Teen samaa mitä aina ennenkin: työtäni yksin kotona. Yhtäkkiä nämä hautausmaakirjan kirjoittamiseen liittyneet matkat eivät tunnukaan kovin tärkeiltä, enkä nyt osaa ajatellakaan, että jaksaisin yrittää siirtää niitä tai muita matkojani tuonnemmaksi. Ehdin käydä vuoden 2020 alussa kolme kertaa Tukholmassa ja maaliskuussa Kööpenhaminassa, muutamaa päivää ennen kuin Tanska sulki rajansa. Surua. 5 1 h u h t i k u u 2 2 2 O len tänäänkin yksin kotona. Ei työtovereita joihin pitää sosiaalista etäisyyttä. Ei työsuhdetta josta minut voisi lomauttaa tai irtisanoa. Todellisuuspakoisuus ei ole ratkaisu. On vain työaikaa. Yleishuolestumisen ja orastavan ahdistuksen lisäksi koronaviruspandemia on tähän mennessä aiheuttanut minulle vain hyvinvoivalle länsimaiselle eliitille tyypillisiä kuvottavan häpeällisiä luksusongelmia: peruuntuvia lentoja laivamatkoja, peruuntuvia hotellihuoneita, lisää peruuntuvia lentomatkoja, lisää peruuntuvia hotellihuoneita. Tämä todellisuus pakottaa minutkin nöyrtymään elämän arvaamattomuuden edessä ja sietämään epävarmuutta, epämukavuutta, valinnanvapauden supistumista, mielihalujen ja nautintojen rajoituksia ja monien aiemmin itsestäänselvyyksinä pitämieni etuoikeuksien kieltämistä. Korkealta putoaminen ei ehkä olekaan katastrofi. Onnellisuuteni ei voi olla kiinni siitä mitä saan ja voin tehdä, koska minulla on ollut siihen varaa. Kirjoitan tätä ennen kuin kukaan riskiryhmään kuuluvista läheisistäni on sairastunut tai ennen kuin työni ja rahani ovat loppuneet. En tarvitse kaikkea sitä, mihin minulla on ollut varaa. Osaan olla yksin. Luopumisen tärkeydestä IMAGE 4 / 2020. Kotona. Olen vasta alussa. Maailma ei saa palata entiseen asentoonsa. Menetyksiä. Tulisin toimeen niin paljon vähemmälläkin, ja pian se voi olla todellisuutta. En silti toivo, että maailma palaa entiseen asentoonsa. Tämä ei ole vapaaehtoista karanteenia eikä tilapäistä etätyötä. Ainoa ratkaisu on todellisuushakuisuus. kien alojen asiantuntijoita, oman elämänsä epidemiologeja ja sittemmin myös päteviä sotastrategeja, kun heräämme uuteen sotaan ennen kuin nykyinenkään on voitettu, eikä meiltä kysytä minkä kaiken suostumme menettämään vapaaehtoisesti. Olen jo nähnyt Bergenin Kompastuskivet ja Berliinin kolumbaariot. Traagikko ottaa elämän vakavasti. Millaiseen tulevaisuuteen ne siirtäisin. Tämä on kurinpalautus. Minulla ei ole työnantajaa, on vain toimeksiantajia. Yksinäisyyttä. On pakko oppia kestämään turvattomuutta, hätää ja kauhua. Kuolemaa. Inhimillisen sivistyksen mitta on kyky luopua, hylätä, perua ja pettyä. Epätoivoa. Katteetonta toiveikkuutta ei voi olla siellä, missä sitä ei ole, mutta siellä on muuta merkityksellisyyttä. Luopumisen ja luovuttamisen kokemusosaaja suhtautuu elämään ja kuolemaan vakavasti aina, koko ajan, ei luota huolivartteihin, ei kevennyksiin, ei vaarattomampiin ajatuksiin, ei pakene suruaan, ei valehtele itselleen että kaikilla on toivoa tässä päivä päivältä arvaamattomammaksi käyvässä maailmassa josta kukaan ei ole selviytynyt. Ei kuukausipalkkaa. Paljon riskejä
Hän sanoi, että vuosikymmeniä kestänyt neuvostovalta kukistui hetkessä, koska virolaiset eivät olleet koko aikana ”sitoutuneet” siihen. Ja kaikkien verhojen ja lavasteiden takana todellisuudella on ristin muoto. Mutta kohta, kun kaikki on sanottu, me istumme vanhan maailman raunioilla painostavan hiljaisuuden vallassa. Kaikkien niiden, jotka ovat hartaasti vaatineet ”toimia” ympäristötuhojen estämiseksi. Ja tämän planeetan aineeseen, jota itsekin olemme. Lehdet ja media käsittelevät vain yhtä kuninkaallisesti nimettyä mikroskooppista oliota. Hyvästi, ystävämme! Olit kaunis mutta aivan liian herkkä ja monimutkainen tähän maailmaan. Kirjoittaessani tätä tilanne on jatkunut pahana vasta pari viikkoa, ja juttua riittää. Haastattelin filosofi Thomas Wallgrenia 1990-luvun lopussa, jolloin toimitin pientä kulttuurilehteä. Vain yhdestä aiheesta yksin jutteleminen on sallittu. Pidän täysin varmana, että se haihtuu pois päivän valjetessa. Ainakaan minä en tiedä mitään niin unenomaista kuin 24h-Prisma. Lähes kaikki on lakkautettu. Niin kuluu loppukevät ja alkukesä. Nyt toimiin on ryhdytty. 5 2 P andemian aiheuttaman poikkeustilan vakavin seuraus ei ole sitä koskevan puheen leviäminen kaikkialle. ”Sillä paluuta entiseen ei ole.” Trokeepoljentoinen lause on kaikkien ilmastoahdistuneiden lohtufraasi. Koko 2000-luku. Se siitä. Mutta nyt on todellisuuden vuoro. Koko 1900-luku myytteineen ja sankareineen vaikuttaa yhtäkkiä hyvin kaukaiselta. Tervejärkisen on helppoa luopua niistä. This is the end, beautiful friend, the end. Wallgren puhui ”sitoutumisesta” ja käytti Viroa vertauskuvana. Mitkä solmut sitten pitävät aamuun asti. Samanlaisuuden, lajikumppanuuden vuoksi. Se oli kaunis uni. Loppuvuosi. Silloin kaikki valveutuneet vastustivat globalisaatiota, ja sitä koski haastattelummekin. Mieleeni jäi pieni ajatus, jota tarvitsen nyt. Meissä on reikiä, joista meidät on sidottu todellisuuteen. Toisiimme ainakin. Minusta tuntuu, että seistessään vessapaperipaaleineen pitkässä kassajonossa korona-apokalypsin paljastuttua on suomalainen kuluttaja jo henkisesti luopunut koko tästä loputtoman runsauden, ympärivuorokautisen saatavuuden, nopean tyydytyksen maailmasta, joka vihdoin valmistui, kun maailman kauppaja tuotanto-olot onnistuttiin virittämään niin optimaalisiksi, että pienikin muutos johtaa koko rakennelman sortumiseen. Kaikki muu puhe on lakannut. Netissä korona on kaikkien asioiden aihetunniste. Heti kun nukkuja avaa silmänsä ja tajuaa sittenkin elävänsä todellisuudessa, on uni – tai painajainen – poissa. Todellisuuden vuoro IMAGE 4 / 2020. Vain haaveilija tarrautuu omiin uniinsa. Mihin me olemme sitoutuneet. Se on vain seurauksista näkyvin. Globalisaatiosta, tuhokapitalismista. Sanojeni seassa on toki haihattelua, mutta jos vakavissani tunnustelen mieltäni, uskon todella, ettei kukaan ole aidosti sitoutunut maailmaan, jossa Berliiniin voi lennähtää muutamalla kympillä ja pesukoneen, hampurilaisen tai lasketteluvarusteet ostaa halvalla vaikka neljältä yöllä
Ollaan hitaasti siirtymässä kohtaan 4. Tahdon mennä rantaan. Tahdon nähdä korkeat nosturit. Liian vaikeaa, ei onnistu. Kuka ketäkin petti. Päässä soi biisejä. Hirvittävän kirkkaasti tunnen, ettei minulla ole mitään viisautta. Hyllyn päälle unohtuneen Kompassikirjan kantta peittää hieno pölykerros. En tahtoisi enää maalailla maailmanselityksiä koronaviruksen äärellä. Olen aloittanut uuden, paremman mutta tuskallisemman kirjan. Tapahtumana se noudatti tragedian yksinkertaista kaavaa: 1) tapahtuu jotakin onnetonta tai pahaa, 2) tämän onnettomuuden syytä aletaan kysyä, 3) onnettomuuden syytä tai tarkoitusta ei saada selville ja 4) koko selittämätön tapahtuma saa transsendentin sävyn ja alkaa siksi kertoa jotain yleispätevää eli lohdullista elämästä maan päällä. Siinä kaikki. Haikeat mietteet elämän hauraudesta täyttivät mieleni ja pian myös kirjoitukseni. Me – vauraan lännen läskipäät ja asiapentit – emme ole oppineet koronasta mitään. Nyt filosofiset pohdiskelut ovat siirtyneet viranomaiskommentteihin. Pandemia loppuu silloin, kun emme enää pidä sitä minään, kun emme enää usko siihen. Ruttoni välissä on yhä kirjanmerkki, sivulla 129. Suhtaudun siihen niin kuin omaan ruumiiseeni: sitä on vain kestettävä niin kauan kuin se kestää. Kun seuraava virus tulee, aloitamme alusta ja suljemme koulut ja kirkot ja teatterit. Tilanne jatkuu kolmatta vuotta. Olemme saaneet tilaisuuden hieman nuuhkia mätänevän virtahevon hajua, joka yleensä peittyy kulutuskulttuurin parfyymeihin. Päivitän uutisikkunaa. Joseph Conradin Pimeyden sydämessä vaelletaan läpi vihamielisen maailman, jossa pitää yrittää ”sietää näkyjä ja ääniä, ja hajujakin, tottavie! – niin sanoakseni haistella kuollutta virtahepoa saastumatta”. Helvetillinen operetti. Odotan, että pääsen epäviettämään kolmatta etäpääsiäistä. Tartuin kirjaan hädissäni, kuin kattavaan yleisesitykseen, koska minulta pyydettiin paria pandemia-aiheista tekstiä. Kuinka hyväksyä jokin ja vastustaa sitä samanaikaisesti. Virkkeen rytmi vie pirullisesti painon pois viimeiseltä, tärkeimmältä sanalta: kuinka elää kauhun ja saastan keskellä täyttymättä itse kauhusta ja saastasta. 5 3 h u h t i k u u 2 2 2 K un uusi tarttuva tauti havaittiin keskuudessamme keväällä 2020 ja pääministeri artikuloi tv:ssä alakoulun opettajan äänellään, miten meidän kaikkien tästedes pitää toimia, jotta kaikki sujuu parhain päin ja hyvässä järjestyksessä, aloin kohta lukea Camus’n Ruttoa, vaikka ei suoraan käsketty. Luovuttamisen aika. Poikkeusoloissa tutuksi tulleen THL-nimisen toimijan terveysturvallisuusjohtaja Mika Salminen lausui Hesarin haastattelussa helmikuun alussa seuraavaa: ”Ihmisen kuolevaisuushan on asia, jolle emme voi mitään.” Riipaiseva tiedonanto terveysturvallisuuden asiantuntijalta. Vain automarketit pidämme käynnissä ja täydelle teholle säädettyinä, ja kaikkiin lippuihimme kirjoitamme saman tunnussanan: Turvallisuus. Pandemia ei silti yllättänyt minua ollenkaan. Yksi niistä saikin otsikokseen Huokoisuudesta. Kuolleen virtahevon haju ANTTI NYLÉN Poikkeusoloissa tutuksi tulleen THL-nimisen toimijan terveysturvallisuusjohtaja Mika Salminen lausui Hesarin haastattelussa helmikuun alussa seuraavaa: ”Ihmisen kuolevaisuushan on asia, jolle emme voi mitään.”. Tämänkin ajatuksen olen viime aikoina lukenut lähteistä, jotka nojaavat kovaan tieteeseen
Ei nyt kätellä. Tulisimme taas kirjastoihin, totta kai. Mitä seuraavaksi. Olin hankkinut uuden Ellan ja kiristäjän, se tuli halvemmaksi kuin Lindorff. Kouluikäisen tyttönsä kanssa kirjapinoa syliinsä kasannut mies näytti kuitenkin tutulta. Se vaikutti hyvältä opettajalta. Niin onkin. Selviäisimme kyllä. Erikoisia aikoja. Mies oli radiotoimittaja, kerran kauan sitten olin käynyt hänen kanssaan vanhalla koulullani tapaamassa entistä äidinkielenopettajaani. Tuli sellainen olo, että pitäisi lainata jotain itsekin, silläkin riskillä että saman kirjan joutuisi myöhemmin vielä myös ostamaan. Otin kirjan ja lähdin hoitamaan asiaa. En vielä edes tiennyt, miten mahdotonta siitä tulisi, mutta osasin kyllä aavistaa. Joo, ei kätellä. Mä olisin varmaan kuullut äidiltä jos se olisi kuollut. Se oli nopeasti hoidettu. Ajoin kotiin. En seurannut tiedotustilaisuutta. Onko se sun opettaja vielä elossa. Joo, kyllä me oltiin. Mutta että hän sattui olemaan siinä juuri sinä iltana lainaamassa kirjoja lapsilleen, että vielä näköjään riitti monia muitakin, jotka eivät uskoneet selviävänsä karanteenista pelkällä Netflixillä, että minäkin asiaa edes ajattelematta olin tullut ahdistuksessani juuri kirjastoon – kaikki tämä vahvisti minussa sitä tulevinakin viikkoina jatkuvasti vahvistusta kaipaavaa tunnetta, että muutkin ihmiset edelleen olivat olemassa. Mutta kirjat kiinnostaa, se on hyvä. Oltiinko me yhdessä siellä Hämeenlinnassa. Täytin tiskikoneen. Päätin luottaa intuitiooni ja avasin keskustelun. Sitä paitsi kotikaupunginosani kirjasto rauhoitti mieltäni. Viruksen voima IMAGE 4 / 2020 Ennen sodan syttymistä, siinä melkein viattomassa ajassa kun vitsanamme oli ainoastaan virus, toisteltiin ahkerasti, miten Suomi on onnistunut pandemianhallinnassaan pääosin hyvin.. Kuinka kauan siitä on, kymmenen vuotta. Miksei kukaan koskaan ollut hiljaa, ei edes nyt. Siinä kaikki, ei juuri muuta. Muistin olevani poikkeustilan lisäksi lainauskiellossa. Emme edes tunteneet toisiamme. Ilta aukesi edessäni sijoiltaan nyrjähtäneenä. Emme sanoneet mitään merkittävää. Se oli. Ajattelin lähteväni saman tien, yleisillä paikoillahan ei saanut maleksia. Todella. En mä tiedä. 5 4 P oikkeustila julistettiin. Hain lastenosastolta Mato Matalan. En tiennyt, tehtiinkö liian vähän vai liikaa, myöhässä vai ajoissa, minulla ei ollut mielipidettä, ja muiden ihmisten mielipiteitä en jaksanut, ne todella olivat kuin persereikiä, miksi kaikki niin ylpeinä esittelivät niitä. Ihmisethän olivat sitkeitä ja kirjastot miltei ikuisia. Perhe on paras, miksei, muttei neljän seinän sisään suljettuna, yhtä aikaa töissä, koulussa ja päiväkodissa. Se ei ollut ikinä tyhjä, ja tänään ihmisiä oli vielä selvästi enemmän kuin tavallisesti. Niin just, itse asiassa tasan kymmenen vuotta. Kirjoja katosi hyllyistä kuin hernekeittopurkkeja supermarketista. Laitoin ruokaa. Virus pakotti meidät erilleen toisistamme mutta sitoi jollain omituisella tavalla myös yhteen, sellainenkin voima sillä oli, ja minä halusin uskoa siihen voimaan. Sitä seuraisi päiviä, joita en halunnut edes ajatella. Kyllä kai. Päätin selvittää välini kirjastolaitoksen kanssa nyt kun se vielä oli mahdollista. Ella ja kiristäjä oli kadonnut ja tilanne eskaloitunut
Lasten ja erityisesti nuorten elämää ja oppi mismahdollisuuksia on rajoitettu säännöl lisesti, vaikka virus ei ole heille edes vaa rallinen. Hän ei itsekään oikein osannut selittää, miksei lääketieteen tuoma turva kelvan nut. ”Miksei kukaan ollut hiljaa, ei edes nyt?” Maaliskuussa 2022 oma kysymykseni tun tuu minusta typerältä, sillä eihän ihmisten avoimessa yhteiskunnassa kuulu olla hil jaa. Jos sai raanhoitopiireiltä kysytään, niin luultavasti ikuisesti, ja heiltähän juuri nykyään kysy tään. Toisin sanoen esitellyt säännöllisesti omaakin perse reikääni. Se ei ole hyvä juttu, varsinkaan kun maailmanti lanne on mitä on. Olen kuitenkin esittä nyt yhä jyrkemmillä äänenpainoilla kriitti siä näkemyksiäni suomalaisen pandemian hallinnan sokeista pisteistä. No, enää en ainakaan ole. Ehkä onkin. Se taas oli perua 90luvun alun lamasta, sillä silloiset poliittiset päätökset olivat osuneet lapsuu denperheeseen rajusti. JUHA ITKONEN Pesuohjelman säätämisestä. Toistaiseksi olen aina laittanut maskin. Pääosin ei ikävä kyllä riitä. Tämän myllyn jäljiltä Suomessa on mer kittävästi enemmän ihmisiä, joiden järjes telmäluottamus on ohentunut. Perimmäiseksi syyksi paikantui lopulta ”ohut järjestelmäluottamus”. Kompromissi kuuliaisen kan salaisen ja kapinallisen välillä. Tunnustan: kahdessa vuodessa minusta on tullut kapinallinen. Jos siis olisi niin onnelli sesti, että tämä pandemia alkaa pikku hil jaa olla ohi, myös jälkipyykki on pestävä. Kui tenkin näin hyvässä yhteiskunnassa riman on oltava korkeammalla. Seuraavan viruksen iskiessä on nimittäin pakko säätää pesuohjelmaa. Viikko viikolta voimakkaam min haluaisin vain marssia sisään naama paljaana. Huomattava osa kanssaihmisistäni kin siirtyisi mielellään pysyvään ja ikuiseen maskipakkoon, elämä tuntuisi turvallisem malta niin. Rajoitukset ovat koh distuneet kohtuuttomasti ja perusteetto masti juuri kulttuuri ja tapahtumaalaan. Suloisesti kirjoitan, vaikka jo kutsunkin toisten ihmisten mielipiteitä perserei’iksi. Istuessani sohvan nurkassa lukemassa olen riisunut sen. 5 5 h u h t i k u u 2 2 2 V ai että oikein viimeisenä iltana kirjastossa, kokemassa yhteyttä kanssaihmisten kanssa. Saatana, kauanko tässä aiotaan vielä suojella terveydenhuollon kantokykyä peittämällä kasvomme toisiltamme. Ennen sodan syttymistä, siinä mel kein viattomassa ajassa kun vitsanamme oli ainoastaan virus, toisteltiin ahkerasti, miten Suomi on onnistunut pandemianhal linnassaan pääosin hyvin. Jokainen on katsonut pandemiaaikaa omasta näkökul mastaan, ja minä olen katsonut sitä valtion taideneuvoston puheenjohtajana ja neljän lapsen vanhempana. Ei mikään foliohattu tapaus – olen ottanut piikkini kiitollisena ja lähinnä nyökyttelen kuunnellessani Sal mista tai Nohynekiä. Keskustelin tässä vähän aikaa sitten erään ikäiseni rokottamattoman kanssa. Olinko kaksi vuotta sitten todella niin naiivi, että vaadin hiljaisuutta valtiokoneis ton erehtymättömän viisauden edessä. Valtaosalle suo malaisista pandemiarajoitukset ovat mer kinneet vain pientä epämukavuutta, mutta joiltakin ne ovat vieneet toimeentulon, tule vaisuuden ja luottamuksen yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen. Tietenkin viranomaiskritiikki voi olla kohtuutonta, eitiedepohjaista ja poliit tisesti motivoinutta, mutta täsmälleen samoilla adjektiiveilla voi kuvata monia toimen piteitä, joita päättäjät ja viranomai set ovat pandemianhallinnan nimissä teh neet. Nykyään käyn tässä samassa kirjastossa kerran viikossa ja vietän siellä tyttäreni tanssitunnin ajan. Maskisuositus on tieten kin voimassa
Baariin sentään pääsee keskustelemaan, ja se tuntuu jälleen yllättävän tervehdyttävältä toiminnalta. Katselin kotini ikkunasta, kuinka parikymppiset jonottivat baariin. Jotenkin vaikutti siltä, että monet suomalaiset perverssisti vähän tykkäsivät rajoituksista. Pandemia on ohi (jos tahdot niin) IIDA SOFIA HIRVONEN. Korona liimasi ihmiset lopullisesti kuvaruutujen ääreen. Andy Warhol kirjoitti Philosophy of Andy Warhol -kirjassaan, että ”Sanotaan, että aika muuttaa kaiken, mutta oikeasti muutokset on tehtävä itse.” Kahden vuoden aikana ystäväni ovat eronneet pitkistä parisuhteista, muuttaneet asuinpaikkoja, vaihtaneet työpaikkojaan ja hankkineet lapsia. Uutenavuotena sain kutsun kaksiin eri illanistujaisiin. Sota ja siihen liittyvän informaation loputon tulva: tunteenilmaisuja, meemejä, uutisia, kuvia tuhoutuneista rakennuksista, Ukrainan presidentistä sotatamineissa, mielipiteitä ja arvosteluja siitä, miksi muiden mielipiteet ovat vääriä. Koronan edestakaisin sahaavat oireet muistuttivat luonteeltaan koko pandemian rakennetta. Tuntui kuitenkin hyvältä, jopa puhdistavalta levätä pari viikkoa, kunnes väsymys poistui. Valitsin jälkimmäiset. Joka päivä tuntui, että ”huomenna on taas normaalia”, mutta sitten sai huomata, ettei niin käynytkään. Puolenyön aikaan he kaatuilivat puhelimet ja viinipullot kädessä matkalla jatkoille. Mitään ei kannata odottaa liikaa. Sai olla alamainen, noudattaa yksityiskohtaisia sääntöjä ja saada siitä epämääräisiä onnistumisen kokemuksia. Yllätyksiin tavallaan tottui. 5 6 Y stävänpäivänä rajoitteista luovuttiin. Pipopäinen jäbä kuseskeli seinää vasten. Ensimmäisten bileiden järjestäjät kehottivat Facebookissa: ”laitetaan tikut nokkaan ja tehdäänhän pliis kotitestit ennen juhlia <3” Toiset bileet kaverini järjesti työhuoneella, eikä järjestäjä yllyttänyt tekemään kotitestejä. Twiitit siitä, kuinka paljon joku oli nähnyt ihmisiä baarissa tai maskeja bussissa. On turha spekuloida, olisiko isoja elämänmuutoksia tapahtunut ilman koronaa, kun elämään on vaikuttanut ei-inhimillinen osatekijä jo kauan. Silti tuskin kukaan osasi odottaa, että pandemian käytännössä lopettaisi Euroopassa alkava sota. Touhu näytti kömpelöltä ja väsyttävältä: sellaista se on aina ollut, kun ihmiset kaipaavat toistensa luo. Puoli yhdeksän uutiset televisiossa riittää. Hankalat tilanteet tuottavat liikuttavia inhimillisen puuhakkuuden muotoja. Omikron-variantti levisi tehokkaasti molemmissa bileissä. Järkevimmältä on tuntunut lopettaa koko aiheen seuraaminen Twitteristä tai päivälehdistä. Teknologianörttien Discord-ryhmässä jaetaan vakavissaan vinkkejä siihen, kuinka varautua ydintuhoon. Toisinaan ajattelen huvittuneena koko pandemiaa ja siihen liittyviä toimenpiteitä: Uudenmaan sulkua sekä sitä, kun Storyville-pubi ilmoitti, että saliin oli hankittu järeä kone, joka tappaa sähkövirralla baarin huoneilmasta kaikki bakteerit vartin välein. Kylmän sodan uhkia heijastelevat 80-luvun post-punk-biisit kuulostavat todellisemmilta kuin koskaan elämäni aikana. Suunnitelmat peruuntuvat, tapaamisia voidaan siirtää loputtomiin. Pari viikkoa eteenpäin Tiktok-syötteessäni nuoriso fiilistelee Suomen armeijan varustusta ja kokoa. Virukseen liittyvien suojatoimien laajuus ja pitkäkestoisuus tuntui alun perin niin odottamattomilta. Yksi korona-ajan epämiellyttävimpiä ilmiöitä oli ”kyttäys”, muiden ihmisten halujen ja motiivien arvostelu ja arvuuttelu. Pandemian aikana sitä oli koko ajan orientoitunut siihen, että mitä vain voi koska vain tapahtua. Maanantai-iltana, pääkallokeleillä ja hirveässä räntäsateessa. He alkoivat peilata omaa toimintaansa muiden potentiaalisesti arvostelevissa silmissä
Kuin saisi palata lukioaikaan, jolloin viihdyin mieluiten kotona ja uppouduin internetiin, kirjoihin ja musiikkiin tavalla, jossa aikaa ei ollut. Tätä on kestänyt vasta viikon. Hiukset likaisina tuijotettu koko päivä tietsikkaa. Monet muistuttavat Twitterissä olevansa introvertteja freelancereita, heille tämä on jokapäiväistä elämää, eivät tienneet, että sitä kutsutaan #socialdistancingiksi. 5 7 h u h t i k u u 2 2 2 I hmiset vaihtavat Facebook-profiilikuviksi stay home save lives -filttereitä. Tajuan, että ”tämä” on vasta alkua. Kävelen ripeästi, sidon huivia kasvojen eteen ja toivon, etten törmää tuttuihin. Vihdoinkin kaikki on cancelled, kaverini viestittää minulle. Instagramissa ihmiset jakavat kuvia kirjakasoistaan, terveellisen näköisistä aamiaiskulhoistaan sekä screencappeja vanhojen elokuvien yksinäisistä sankarittarista. Vielä on liian varhaista sanoa. Twitterissä näen videoita, jossa New Yorkin katoilla huudetaan kadulla kulkeville: ”stay home, make the curve go down!”. Nettijoogaan hämärässä yksiös sä, kun ambulanssi ujeltaa ulkona. Tällaistako se on, kun eletään historiallista päivää. Ensimmäisten bileiden järjestäjät kehottivat Facebookissa: ”laitetaan tikut nokkaan ja tehdäänhän pliis kotitestit ennen juhlia <3”.. Tuttavani ehdottaa Instagram-tarinassa, että ulkonaliikkumiskielto voitaisiin määrätä niille, joiden Instagram-julkaisuissa kokoontumiset jatkuvat, ”me muut” saisimme yhä ulkoilla. Aktivistipiireissä on pitkään jo peräänkuulutettu kollektiivista toimintaa ja yhteisiä liikkeitä. Kotiinjääminen, jotenkin IMAGE 4 / 2020 Uutenavuotena sain kutsun kaksin eri illanistujaisiin. Perustan livejournal-tilin. Nyt jopa liian tiuhalta vaikuttava lenkkeily tai kaupassakäynti voi herättää epäilyksiä ja moraalista raivoa. Kun tietotyöläiset syövät take away -herkkuja kotisohvalla ja vajoavat melankoliseen itsetutkiskeluun, kaupan myyjät altistavat itsensä päivittäin tartunnalle. Kun käyn työpaikalla hakemassa tietokoneeni, tunnelma kaupungilla on aavemainen, kuin kaikki olisivat sairastuneet yhtä aikaa. Kalenterin tyhjeneminen tuntuu vapauttavalta ja houkuttelevalta. Suunnittelen tehokasta työntekoa ja vapaa-aikaa kirjallisuuden parissa, mutta sen sijaan päivitän uutissivustoja ja Twitteriä sekä selaan Instagram-tarinoita entistä maanisemmin. #socialdistancing-viesti leviää helpoiten millenniaalien keskuudessa, kun siitä tehdään tiedostavien ihmisten kärkihanke, joka estetisoidaan tavoittelemisen arvoiseksi elämäksi. Kuka olisi arvannut, että kollektiivinen toiminta tapahtuu niin, että ihmiset vetäytyvät yksinäisyyteen yhteisen hyvän vuoksi. Ostan dekadentin näköisen ranskalaisen tulppaanin ja satiiniaamutakin, otan hyllystä Thomas Mannin kirjan. Kun maanantaina julistetaan poikkeustila ja valmiuslain käyttöönotto, oloni muuttuu hetkeksi rauhallisemmaksi. ”Karanteenin estetisointi on luokkasidonnainen etuoikeus”, kuuluu italialaisella parvekkeella olevan lakanan viesti, josta otettu kuva leviää Twitterissä. Jos viime syksynä tunnettiin #lentohäpeää, nyt häpeä syntyy kaupungilla kävelystä. Jos etäännytys saadaan onnistumaan, niin haittaako aggressiivinen moralisointi. Jokainen voi pelastaa henkiä jäämällä kotiin. Voisiko toiminta olla toiveikkuutta herättävä todiste siitä, että yhteisten päämäärien vuoksi voidaan muutenkin taistella
Vapaa ehtoiset seisoivat tyhjässä galleriassa tyhjien kehysten edessä siten, että heidän selkiinsä oli kiinnitetty kopiot puuttuvista taideteoksista. Taiteilija Nadya Sayapina teki kulttuuriperinnön takavarikoinnista Perintö-nimisen esityksen, joka juhlisti vangittua taidekokoelmaa. Se oli kunnianosoitus valkovenäläisille saiValko-Venäjälle jääneet diktatuuria vastustavat taiteilijat yhdistävät taidetta kansalaistottelemattomuuteen tilanteessa, missä taiteelliselle vapaudelle on ollut hyvin vähän mahdollisuuksia Lukašhenkan valtaannousun jälkeen. Kokoelma koostui valkovenäläisten kansallistaiteilijoiden teoksista ja sisälsi muun muassa niin sanotun Pariisin koulukunnan teoksia, kuten Marc Chagallin, Osip Zadkinin ja Haim Soutinen töitä. O L G A K O P E N K I N A : Mitä taiteilija tekee diktatuurissa?” ”. Toinen esimerkki kansalaistoiminnan ja taiteen yhdistämisestä oli vapaassa galleriassa Mestsassa järjestetty ryhmänäyttely nimeltä Kone hengittää, minä en, jonka järjesti ruohonjuuritason aktivistiryhmä Zveno ja kuratoriaalinen alusta SHKLO+. New Yorkissa asuvalla valkovenäläistaustaisella kuraattorilla Olga Kopenkinalla on laaja perspektiivi valkovenäläisten taiteilijoiden tilanteeseen, joka on pysynyt hyvin vaikeana siitä saakka, kun Lukashenka nousi valtaan. Huolimatta kaikesta sorrosta ja siitä, että sananvapautta tukahdutetaan väkivalloin, on tärkeää yhdistää taidetta kansalaistoimintaan. Valko-Venäjällä tämä on tapahtunut siten, että taiteilijat ja kansalaiset ovat yhdistäneet niin sanottua kieltäytymisstrategiaa eli he ovat kieltäytyneet näkemästä esimerkiksi sensuuria, jolloin he ovat omalla käytöksellään ikään kuin murtaneet valtaa vaikka eivät olekaan tehneet asioita, jotka olisivat suoranaisesti kiellettyjä. Kuraattori Alexander Zimenko järjesti kierroksen, jossa kuvaili kaikkia kadonneita teoksia yleisölle. 5 8 K E S K U S T E L I J A Teksti Maria Säkö Kuvitus Pauli Salmi K errot FIELD a journal of socially engaged art criticism -lehteen kirjoittamassasi artikkelissa No Time for Art?, mitä merkitystä taiteella voi diktatuurissa olla. Voiko taiteen avulla murtaa diktatuuria. Kesäkuussa 2020 valtio kaappasi Belgazprom-pankin taidekokoelman ja laittoi sen lukkojen taakse varastoon
Olga Kopenkina on vapaa kuraattori, taidekriitikko ja toimii professorina New York Universityn American Studies -osastolla.. h u h t i k u u 2 2 2 5 9 Havainnoija
90-luvun alussa nykytaidetta ei esitelty juuri ollenkaan. Ihmiset eivät tietenkään voi avoimesti vastustaa Lukašenkaa, mutta edes väkivallan normalisointia vastaan pitäisi toimia. Olin hämmentynyt siitä, että kun rauhanomaiset protestit syksyllä 2020 tukahdutettiin ennennäkemättömällä väkivallalla, samaan aikaan sain kutsuja gallerioiden avajaisiin. Business as usual jatkui monissa kaupallisissa gallerioissa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. – O L G A K O P E N K I N A ImageIlmot2022.indd 5 ImageIlmot2022.indd 5 1.3.2022 14.48.30 1.3.2022 14.48.30. Ei ole lakeja, jotka takaisivat taiteilijoille maksun näyttelyihin osallistumisesta. Nykytaidetta esiteltiin vain taiteilijaliiton eli kulttuuriministeriön ylläpitämissä ja valtion omistamissa virallisissa näyttelykeskuksissa, joissa oli hyvin kontrolloiva ja hierarkkinen rakenne. Gentrifikaatio oli selvästi näkyvissä ja keskustassa gallerioita sponsoroivat nuoremman sukupolven liikemiehet. Mitä ValkoVenäjän taideelämän rakenteista olisi hyvä ymmärtää. Hänen itsemurhansa vuonna 2018 ravisteli Valko-Venäjän taidemaailmaa. Valko-Venäjällä ei tehty juuri mitään ihmisten suojelemiseksi, mutta sitä ei olisi saanut näyttää. Olin hämmentynyt siitä, että kun rauhanomaiset protestit syksyllä 2020 tukahdutettiin ennennäkemättömällä väkivallalla, niin samaan aikaan sain kutsuja gallerioiden avajaisiin. Taidemaailma on hyvin jakautunut, kuten koko Valko-Venäjän yhteiskunta, ja protestit vain syvensivät kahtiajakautuneisuutta. Se pysyi pystyssä kuusi vuotta, saimme sille hyvin sponsoreitakin muun muassa Goethe-Institutista. Millaista keskustelua taiteilijoiden ja kulttuuriperinnön asemasta valko venäjällä käydään. Näyttely toi esiin sen, miten maassa ei ollut huolehdittu tiedonvälittämisestä pandemian aikaan, ja näytti, miten sairaus oli stigmatisoitu maassa. 6 K E S K U S T E L I J A raalan työntekijöille, jotka rehkivät pandemian aikaan. Näyttely määrättiin siirrettäväksi pois, koska se valtion mukaan ”vahingoitti varotoimenpiteitä”. Mutta monet eivät protestoi ja sanovat, etteivät välitä politiikasta. Kun palasin Minskiin vuonna 2010, kaupunki oli erilainen. Tarvitaan kipeästi poliittisia mekanismeja, jotka suojelisivat taiteilijoita ja kulttuuriperintöä. Vuonna 2010 oli kuitenkin vaikea löytää kiinnostavaa taidetta, sillä taiteilijat eivät olleet koskeneet politiikkaan kymmeneen vuoteen. Miten se näkyy valko venäläisten toiminnassa. Teossa yhdistyivät kansalaistottelemattomuus ja vallitsevien estetiikan paradigmojen hylkääminen. Mielenosoitusten jatkuessa yhä useampi ihminen pidätettiin siitä syystä, että he ripustivat punavalkoisia vaatteita ja kankaita ikkunoihinsa. Taiteen ja antitaiteen sekoittamisella on kansalaistottelemattomuudessa pitkät perinteet. Galleria toimi myös taiteilijoiden hengailu tilana. Taidekenttä oli tukahduttava. Esimerkiksi Zakhar Kudinilla, yksityisesti sponsoroidun ”Autumn Salonin” suositulla taiteilijalla, ei ollut varaa ostaa bussilippua nähdäkseen omia teoksiaan näyttelyissä. Valtion museot pyytävät nuorten taiteilijoiden teoksia kokoelmiinsa tarjoamatta heille korvausta. Kaupallisilla gallerioilla meni hyvin. Taiteilijoilta puuttuvat yhdistykset, jotka ajaisivat heidän asiaansa. Tällainen linkki taiteen ja politiikan välillä on ollut luonteenomaista jokapäiväisissä valkovenäläisten protesteissa. Ihmiset olivat vaurastuneet. Lähdin Valko-Venäjältä vuonna 1998. Työskentelin Minskin kansallisen taidemuseon koulutusosastolla ja olin turhautunut, kunnes taiteilijat perustivat nykytaiteen gallerian, jonka kuraattorina aloin toimia. Silloin oli nähtävillä vain sosialistista realismia tai sitten kaupallista taidetta. Mutta Lukašenka pelästytti sponsorit ja galleria oli suljettava. Yksityiset rahoittajat puolestaan ylläpitävät ryysyistä rikkauksiin -satua, jollainen on esimerkiksi Marc Chagallin tarina, jossa rutiköyhä taiteilija vihdoin löydetään ja hänestä tulee rikas. Suomalaisten olisi hyvä tietää valko venäläisen taidemaailman lähihisto riaa, jotta he voisivat ymmärtää valko venäläisten taiteilijoiden asemaa tänä päivänä. Taiteilijoiden heikosta asemasta ei puhuta juuri lainkaan. Tämänkaltaisista kieltäytymisstrategioista on kirjoittanut muun muassa filosofi Alan Badiou. Yksityistäminen toteutettiin Valko-Venäjällä paljon hitaammin kuin Venäjällä, eikä rahaa ollut vaihtoehtoisten taidetilojen tukemiseen tai taiteen myyntiin. Protestoidakseen pidätyksiä vastaan ihmiset kirjoittivat vetoomuksen, jossa vaativat valtiota antamaan määräykset, miten pyykki piti kuivata parvekkeilla, mitä värejä pyykkiä kuivattaessa saattoi yhdistellä ja miten. Business as usual jatkui kaupallisissa gallerioissa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Onnistuimme kokoamaan ajankohtaisen ohjelman. Näyttelyssä oli sydäntäsärkeviä videoita ja valokuvia potilaista ja lääkäreistä. Taiteilijat, jotka protestoivat, ovat monet lähteneet Eurooppaan. Miten kuvailisit sen muutosta Neuvostoliiton romahtamisen jälkei sestä ajasta nykypäivään. Historiallisen Valko-Venäjän lipun värit kun ovat myös opposition värit. Kuratoin silloin New Yorkiin näyttelyä, joka käsitteli valkovenäläistä taidetta vuoden 2010 yhteiskunnallisissa mullistuksissa, mutta oli vaikea saada näyttelyä aikaan, koska sensuuri oli lamauttanut taiteen
Myös Vladzimir Hramovich, Lesia Pcholka ja Alexey Kuzmich ovat hienoja taiteilijoita. He ovat joutuneet jättämään Valko-Venäjän. 6 1 KESKUSTELIJA -palstalla puhutaan kuukauden mielenkiintoisimmista kulttuuriaiheista ja teoksista niiden tekijöiden kanssa. Viimeksi Suomessa on kirjoitettu täällä turvapaikkaresidenssissä olevasta valkovenäläisestä näytelmäkirjailijasta Andrei Kureichikista, joka on puhunut sodan uhasta ja ydinasevaltion diktaattorin kanssa veljeilevästä Lukašhenkasta jo syksyllä, ennen kuin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja sai Valko-Venäjän liittolaisekseen. Valkovenäläiset taiteilijat ovat Suomessa melko tuntemattomia. Voisin esimerkiksi suositella tutustumaan parhaillaan vangittuna olevaan Ales Pušhkinin taiteeseen. On mahdotonta ajatella mitään muuta kuin sitä, että taiteilijoilta on siellä viety sananvapaus. Kulttuuriperinnön lisäksi uhattuna ovat tietysti myös ihmishenget. Keihin muihin taiteilijoihin kehottaisit suomalaisia tutustumaan. Ne taiteilijat, jotka vastustavat diktatuuria, ovat hengenvaarassa. Toivoisin, että Euroopassa ylipäätään kuunneltaisiin vastarintaa henkensä edestä tekeviä taiteilijoita paljon enemmän ja annettaisiin heille tilaa mediassa tänä kriisiaikana, sillä heillä on kokemuksia siitä, miten Valko-Venäjä toimii, sekä näkemyksiä siitä, miten me kaikki voimme vastustaa valtion harjoittamaa väkivaltaa ja kulttuurista imperialismia sekä puolustaa ihmisoikeuksia. Valtio on kidnapannut ja murhannut taiteilijoita. h u h t i k u u 2 2 2 ImageIlmot2022.indd 5 ImageIlmot2022.indd 5 1.3.2022 14.48.30 1.3.2022 14.48.30. Tällä hetkellä puhuminen valkovenäläisestä taiteesta ilman, että puhuu Valko-Venäjän ihmisoikeustilanteesta, on pelkkää toiveajattelua
Kun kursorini pysähtyi torsomurhaajadokumentin kohdalle, hän naurahti. Podcastin juontaja Tilda Laaksonen kertoo Ylen haastattelussa, että hänen kuuntelijoistaan 75–80 prosenttia on alle 30-vuotiaita naisia. Vuonna 2010 julkaistun yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan yli 70 prosenttia true crime -kirjojen lukijoista on naisia. E S S E E SANNI MYLLYAHO Yle Areenassa, ja sen avausjakso on kerännyt yli 200 000 kuuntelukertaa. Ne on merkitty kylteillä, joissa lukee esimerkiksi ”eläimet”, ”muoti” ja ”meikit”. Viime vuonna Spotifyn kuunnelluin podcast Suomessa oli true crimeen keskittynyt Jäljillä. Kutsumanimensä murhaaja sai siitä, kun kaksi hänen uhrikseen joutunutta naista löytyi paloiteltuina Travel Inn -hotellista 2. Nolostukseni on jotain hähmäisempää, ja siitä on vaikea saada otetta. Se on niin totta, että se on vitsikästä. Hetkeä aiemmin puolisoni oli ehdottanut, että katsoisimme jotain yhdessä. Nyt Avan myöhäis illassa voi katsoa ohjelmia Tappajan jäljillä ja Tappajan motiivi. Niin, mikä meitä naisia oikein vaivaa. Ex-jengipomo Keijo Vilhusen elämä on yksi suosituimmista podcasteista Verenhimoiset naiset Onko tosirikosten suosiossa kyse alhaisesta tirkistelynhalusta vai jostain ihan muusta. Olooni kietoutuu myös tunne siitä, että minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Erityisen suosittua true crime on meidän naisten keskuudessa. Hän on erikoistunut provokatiiviseen. Heidän käsiään ja päitään ei löydetty koskaan. Sukupuolijakauma vaikuttaa olevan sama Suomessa. joulukuuta 1979. Stripissä on käytävä, jonka varrella on ovia. S uosittu yhdysvaltalainen sarjakuvataiteilija Sarah Andersen julkaisi sosiaalisessa mediaasa marraskuussa 2019 stripin otsikolla ”Yleiset naisten kiinnostusten kohteet”. K uten niin moni muukin true crimesta kiinnostunut kirjoittaja, päätän soittaa tutkijatohtori Pauliina Tuomelle. Olen lievässä krapulassa sohvalla ja katson Netflixistä minidokumenttisarjaa niin kutsutusta torsomurhaajasta, joka 1970-luvulla kylvi kauhua New Yorkin Times Squarella. Myös mainostajat ovat huomanneet tämän. Totesi, että katso vain, ja alkoi selata kännykkäänsä. Kiemurtelen, kun toimittaja Sari Valto kysyy radion puheohjelmassaan tutkija Pauliina Tuomelta, saavatko myös ”alhaiset tunteet”, kuten tirkistely, ihmiset katsomaan true crimea. Finnpanelin mukaan joulukuussa 2021 MTV3-kanavan toiseksi katsotuin ajankohtaisohjelma oli Rikospaikka yli 387 000 katsojallaan. Netflixin tilannekomediassa Unbreakable Kimmy Schmidt päähenkilö jää neljännellä tuotantokaudella koukkuun jännityselokuviin. Viimeisen oven yläpuolella lukee ”true crime” ja siitä Andersenin alter ego -sarjakuvahahmo käy sisään. Kun naisille suunnattu televisiokanava Ava aloitti lähetyksensä vuonna 2008, sen ohjelmistoon kuului dieettitohtoreita ja nuorennuskuureja. Kyse ei ole vain siitä, että pelkään olevani alhainen tirkistelijä. Huone on täynnä naisia kuuntelemassa luentoa, joka päättyy sanoihin ”ja niin he liuottivat ruumiin!” Kaikki taputtavat. Hänen paras ystävänsä kuvailee elokuvia valkoisen naisen pornoksi: ”Teidän elämänne on niin turvallista ja tylsää, että aina välillä teidän täytyy saada katsoa, kuinka nainen työnnetään alas portaita.” Mutta onko meillä tosiaan vain tylsää. Siksikin nolostukseni on myös elitististä, sillä true crime on valtavan suosittua. Miksi tarinat raiskauksista, murhista ja sarjamurhaajista vetoavat naisiin, kysyi tutkimusartikkelin otsikko. 6 2 E S S E E O n vuoden 2022 ensimmäinen päivä, ja minua nolottaa. Puolisoni kiusoittelu ei nolota minua. Vuonna 2018 yhdysvaltalaistutkijat Kelli Boling ja Kevin Hull tekivät verkkokyselyn, jonka mukaan lähes 75 prosenttia true crime -podcastien kuuntelijoista on naisia. Esseessään Sanni Myllyaho kysyy, miksi hän ja muut naiset ovat päässeet true crimen makuun
Tuomi mainitsee esimerkkinä Katiska-sarjan, jossa huumeiden salakuljettajat pääsevät rehentelemään leveällä elämällään. On lukuisia dokumentteja ja tv-ohjelmia, joissa mässäillään uhrien tuskalla ja zoomataan omaisten kyyneliin. En ole ensimmäinen, joka kysyy Tuomelta aiheesta: hän kertoo sen olleen näkökulmana mukana lähes kaikissa haastatteluissa, joita hän on antanut true crimesta. Olenhan heistä yksi. K olme-nolla-viisi-viisi-neljä-seitsemän-nolla-neljä-neljä-yksi”, naisen ääni murtuu: ”Minkä vuoksi numeroiden lukeminen ääneen saa minut itkemään!” Podcast-juontaja Karen Kilgariff on juuri kertonut, miten lähes neljän vuosikymmenen jälkeen Etelä-Floridassa kauhua aiheuttanut tyynyliinaraiskaaja on viimein jäänyt K u v a A l l O v e r P r e s s. Kaikkein ongelmallisimpana pidetään tuotantoja, joissa tahattomasti tai tarkoituksella päädytään glorifioimaan rikoksentekijöitä. Mutta miksi juuri naiset ovat kiinnostuneet true crimesta. Sen sijaan hän kuvailee aihetta käsittelevien tutkimusten olevan pintapuolisia. Moni true crimen kuluttaja kokee joutuvansa selittelemään, mitä katsoo tai kuuntelee. True crimella on pitkä historia, jonka juuret ulottuvat Truman Capoten 1960-luvulla julkaistuun kirjaan Kylmäverisesti tai jopa 1800-luvun rikospamfletteihin. Sen sijaan meillä on yhteinen kauhukuva siitä, että jos joskus katoaisimme ja siitä tehtäisiin dokumentti, joku yritteliäs toimittaja kaivaisi esiin teininä kirjoittamamme huonot runot ja lukisi niitä ääneen kohtauksessa, jossa drone kuvaa ylhäältä päin metsää, jossa meidät on viimeksi nähty. Emme suinkaan pelkää joutuvamme henkirikoksen uhriksi, tiedämme sen olevan epätodennäköistä. Minulla on ystävä, jonka kanssa jaan innostukseni true crimeen. h u h t i k u u 2 2 2 6 3 mediaan ja tosi-tv-tuotantoihin. Tunnustan Tuomelle, että minua usein nolottaa kertoa, että seuraan true crimea. True crime koetaan kiellettynä nautintona, koska sitä leimaavat sellaiset harmaan alueen tuotannot, joita pidetään eettisesti hyvin arveluttavana.” Niin, valinnanvaraa riittää. Olen oppinut eri asioita näkemistäni dokumenteista ja kuuntelemistani podcasteista, mutta tuskin mitään kovin hyödyllistä: Olen oppinut, että jos ensikertalainen paloittelee ruumista, sahausjäljissä on todennäköisesti näkyvillä merkkejä epäröinnistä. Ajatus siitä, että kulutan true crimea oppiakseni selviytymistaitoja, naurattaa. Hän antaa minulle osittaisen synninpäästön: kiinnostus makaaberiin ja ihmisen pimeään puoleen on hyvin luontaista meille kaikille, mistä kertovat esimerkiksi maantiellä onnettomuuspaikan ohi ajavat, ajonopeutta hidastavat autonkuljettajat. Vaikka Tuomella ei ole antaa kaikenselittävää syytä naisten true crime -intoon, hän on huomannut, että naisten ja miesten tavassa kuluttaa true crimea on eroja. Olen todennäköisesti jättänyt useamman true crime -dokumentin kesken kuin katsonut loppuun. Kun koehenkilöille tarjottiin kuvitteellista kirjaa luettavaksi hieman eri kuvauksella, ilmeni, että naiset todennäköisimmin valitsivat kirjan, jossa uhri on nainen ja jossa selviytyjä kertoo, miten onnistui pakenemaan tekijän kynsistä. Raflaavasti otsikoidussa tutkimuksessa, jossa selvitettiin, että true crime -kirjat kiinnostivat naislukijoita miehiä enemmän, testattiin myös muutamaa hypoteesia siitä, miksi näin on. Esimerkiksi Alibi-lehteä markkinoidaan ensisijaisesti miehille, ja siinä se materiaali on hyvin erilaista.” Karrikoituna esimerkkinä Tuomi sanoo, että omalle isälleen hän tarjoaisi ennemmin Alibia kuin podcastia, jossa ”naiset voimaannuttavat itseään ja lipittävät vähän viiniä”. Laadukkaissakin tuotannoissa saatetaan käyttää mauttomia tehokeinoja. ”Olet varmaan kuullut murderinoista?” Kyllä minä olen. Tiedän myös, että syanidi haisee mantelille mutta kaikki eivät pysty haistamaan sitä. Suomessa Tuomi on noussut jonkinlaiseen päivystävän true crime -asiantuntijan rooliin. Toistaiseksi hänellä ei silti ole antaa tyhjentävää selitystä ilmiölle. Jutut veritöistä ovat tehneet meistä pelokkaita. ”Ei se varmasti ole sellaista, minkä ensimmäisenä mainitsee kahvipöydässä. Tuomi viittaa tähän ”saalisteoriana”, jonka mukaan naiset pitäisivät true crimesta, koska oppivat siitä välttelemään pimeitä sivukujia. ”Eksaktien puukoniskujen määrän sijaan naisia tuntuu kiinnostavan true crimessa rikoksentekijän ja rikosten taustalla olevat yhteiskunnalliset ongelmat
Koska tein pääasiassa digitaalista viestintää, toimenkuvaani kuului myös sosiaalisen median päivitysten moderointi. Haastateltuihin vetosi hyvä tarina, jonka parissa he viihtyivät, audiomedian intiimiys, mahdollisuus oppia uutta ja käsitellä kokemaansa väkivaltaa muiden ihmisten tarinoiden kautta. Siis väitätte, että Suomessa vuosittain kymmenet tuhannet naiset kokevat seksuaalista väkivaltaa, vaikka esimerkiksi vuonna 2017 oikeudessa ratkaistiin 358 raiskausrikosta. Ei mitään, oli vastaus, jota aamujuontajat tuskin odottivat. Pyyhin silmäkulmiani, ja tuskin olin ainoa niistä noin kahdesta miljoonasta ihmisestä, jotka olivat virittyneet My Favorite Murder -podcastin uusimman jakson äärelle. Aineistosta nousee muutamia selkeitä syitä viehätykselle. Hei, kiitos kysymyksestäsi! EU:n perusoikeusviraston vuoden 2014 tutkimuksen mukaan Suomi on Euroopan toiseksi vaarallisin maa olla nainen. Eikö Suomi ole yksi maailman parhaista maista olla nainen. Sittemmin slogan on löytänyt tiensä t-paitoihin, lahjapaperiin ja mukeihin, fanien tatuointeihin ja ristipistotöihin. Siitä huolimatta kyseessä on yksi maailman suosituimmista true crime -podcasteista, jolla on vankkumaton fanikunta, joka kutsuu itseään murderinoiksi (termi tulee alunperin Simpsoneista). Noin vuosikymmen sen jälkeen, kun Painted Dreams aloitti lähetyksensä, julkaistiin Herta Herzogin uraauurtava artikkeli ”Mitä me todella tiedämme päivittäissarjojen kuuntelijoista?” Tutkimuksessaan hän lähti testaamaan hypoteesia siitä, että radion päivittäissarjoja kuuntelevat naiset ovat tyhmempiä kuin muut naiset ja että heillä olisi enemmän vaikeuksia muodostaa ihmissuhteita. Häntä kiehtoivat erityisesti lähisuhdeväkivaltaa kokeneet naiset: mikä heidät sai kuluttamaan niin väkivaltaista genreä kuin true crime. Ja lopulta tutkija Boling, joka oli tekemässä selvitystä true crime -podcastien kuuntelijoiden sukupuolijakaumasta vuonna 2018, oli valmis tarttumaan haasteeseen. Melodramaattisia, arkisiin ympyröihin sijoittuvia radiosarjoja alettiin kutsua saippuasarjoiksi, koska niitä sponsoroivat usein saippuamerkit, jotka toivoivat kiinnittävänsä kodin arkipäiväisistä ostoksista päättävien kotiäitien huomion. Eikä se ollut mikä tahansa sarja: lähes kaikki päivittäissarjat salkkareista kaunareihin ovat tämän radio-ohjelman suoria jälkeläisiä. Tutkimuksesta vallankumouksellisen teki se, että koehenkilöiltä kysyttiin, miksi he kuuntelivat sarjoja ja mitä he saivat niistä irti. Jokaisessa jaksossa juontajat kertovat toisilleen yhden rikostai muuten vain verisen tarinan, ja kuten nimestä voi päätellä, tarinoihin sekoittuu välillä huumori. Tekijän tiedetään raiskanneen ainakin 25 naista, mutta uhreja epäillään olevan enemmän. Tiettyjä väkivallan muotoja, kuten parisuhdeväkivaltaa, naiskauppaa ja vaikkapa pakkoavioliittoja yhdistää kuitenkin se, että ne tyypillisesti kohdistuvat naisiin. Apua on saatavilla. V uosia sitten työskentelin järjestöllä, joka tekee naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista työtä Suomessa ja maailmalla. Syyttäjä toivoo, että jokainen, joka epäilee joutuneensa uhriksi, soittaa numeroon, vaikka rikos olisi jo vanhentunut. Kumpikin meistä heitteli jotain, ja niin se syntyi.” Vaikka slogan oli syntynyt vain tarpeesta keksiä jotain omaperäistä ja mieleenpainuvaa, podcastin fanit antoivat sille pian oman merkityksensä: Yhteiskunnassa, jossa naisia varoitetaan pimeistä kujista, liian lyhyistä hameista ja alkoholinkäytöstä väärässä seurassa, nimenomaan seksikkäänä pysyminen ja siitä huolimatta selviytyminen kuulostaa vallankumouksen alulta. Voisi kuvitella, että raskainta työssäni oli uutiskirjeiden, artikkeleiden ja muun digitaalisen sisällön tuottaminen väkivallasta, mutta silloin kuvittelisi väärin. Terveisin, Sanni. Jokainen My Favorite Murder -podcastin jakso päättyy huudahdukseen ”stay sexy and don’t get murdered” kirjaimellisesti käännettynä pysy seksikkäänä äläkä tule murhatuksi. Ylivoimaisesti raskainta oli moderoida keskustelua, jota sisällöstä käytiin. Vuonna 1930 ensimmäinen päivittäinen radiodraama Painted Dreams aloitti lähetyksensä Yhdysvalloissa. Mutta mitä se seksikkäänä pysyminen ja murhalta välttyminen oikeastaan tarkoittaa, CBS:n aamuohjelman juontajat kysyivät podcastin luoneelta kaksikolta. Puhumalla naisiin kohdistuvasta väkivallasta teemme näkyväksi sen, että nämä väkivallan muodot johtuvat pitkälti yhteiskunnassamme olevasta sukupuolten eriarvoisuudesta. Mikä ajatus! Että naisilla voisi olla jokin näkemys siitä, miksi he kuluttavat tiettyä mediaa. Minun lempimurhani! Podcastin nimessä varmasti kiteytyy täydellisesti se, mitä ihmiset paheksuvat true crimessa. Vaikka haastatellut kuuntelivat monenlaisia podcasteja, oli yksi tapa, jolla podcast varmasti menetti hartaan kuuntelijan. Siinä pohditaan, joutuvatko naiset lukuharrastuksensa vuoksi ahdistuskierteeseen, ”mutta tästä tarvitaan vielä lisää tutkimusta”. Selvisi, että päivittäissarjoja kuuntelevien ja kuuntelemattomien naisten välillä ei ollut löydettävissä selkeää eroa älykkyydessä tai sosiaalisissa suhteissa, tai ei ainakaan sellaista, mikä olisi ollut yksinomaan selitettävissä saippuaoopperoilla. Tutkimuksen mukaan joka kolmas 15 vuotta täyttänyt nainen Suomessa on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa. Entäs miehet. Hei, kiitos kysymyksestäsi! Kaikki väkivalta on tietysti väärin. Jopa huumorilla oli paikkansa, sillä se teki trauman käsittelystä vähemmän raskasta. Numero on Miami-Daden piirikunnan syyttäjän kriisipuhelin. Sittemmin käyttötarkoitustutkimus on valtavirtaistunut, mutta esimerkiksi naisten true crime -lukutottumuksia kartoittaneessa tutkimuksessa on aistittavissa vielä holhoavaa huolta. Miksi suomalaiset on tässä nyt taas nostettu tikunnokkaan. ”Tiesimme, että meidän olisi keksittävä jokin mieleenpainuva loppulausahdus. Se tuntuu sanovan, että sinä et kerjännyt tätä, rikos on ainoastaan tekijän syy. Muistan hyvin ne turhauttavat ladut, joita keskusteluni tomppien, pekkojen ja tarmojen kanssa kulkivat. 6 4 E S S E E kiinni tammikuussa 2020. Jokainen My Favorite Murder -podcastin jakso päättyy huudahdukseen stay sexy and don’t get murdered, kirjaimellisesti käännettynä pysy seksikkäänä, äläkä tule murhatuksi.. Terveisin, Sanni Miksi puhutte vain naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Vartin mittaisissa jaksoissa seurattiin perinteistä amerikanirlantilaista rouva Moynihania ja tämän uraorientoitunutta tytärtä Ireneä ja heidän vuokralaistaan Sueta sekä sitä, miten perinteiset ja modernit arvot ottivat yhteen. Talouslehti Forbesin mukaan juontajakaksikko Georgia Hardstark ja Kilgariff tienasivat podcast-juontajista toiseksi eniten Yhdysvalloissa ja ehkä jopa koko maailmassa vuonna 2019. Kilgariff ei ole ainoa, joka itkee. Tutkimustaan varten hän haastatteli naisia, jotka olivat kokeneet lähisuhdeväkivaltaa ja fanittivat true crime -podcasteja. Haastatellut eivät missään tapauksessa sietäneet uhrin syyllistämistä
Samaa mieltä on Jes Skolnik, jonka The New York Timesissä julkaistu kolumni genren viehätyksestä inspiroi tutkija Bolingin haastattelemaan väkivaltaa kokeneita, true crimesta innostuneita naisia. Terveisin, Sanni. Muuten kyseessä on hyvin tavallinen tarina. h u h t i k u u 2 2 2 6 5 Hei, kiitos kysymyksestäsi! Vuoden 2016 kansallisen uhritutkimuksen mukaan vuosittain noin 43 000 naista kokee seksuaalista väkivaltaa. Torsomurhaajadokumentista en jäänyt muistelemaan verisiä yksityiskohtia vaan sitä yhteiskunnallista tilannetta, joka teki rikoksista mahdollisia. Annan tässä tietysti kohtuuttoman painoarvon yksittäisille miehille. Arendt on kuvannut ilmiötä pahuuden arkipäiväisyydeksi. Hän oli pahoinpidellyt vaimoaan ja lastaan ja ottanut rakastajansa asumaan perheen taloon. Ihmishirviön sijaan Arendt kohtasi aivastelevan keskinkertaisen byrokraatin, jota oli motivoinut enemmän ylennys kuin ideologia ja joka esimiehen käskyjä totellessaan ei jäänyt pohtimaan etiikkaa. Travel Inn -hotellista vuonna 1979 löydetyistä kahdesta uhrista kuitenkin vain toinen tunnistettiin. He todennäköisesti edustavat hyvin marginaalista suomalaisten ryhmää, mutta heidän kanssaan minä olin tekemisissä työruudultani viikosta toiseen. Tiedän esimerkiksi, että ennen ensimmäistä lyöntiä naiseen kohdistetaan usein henkistä ja taloudellista väkivaltaa, jolla hänet eristetään perheestään ja ystävistään. Hän oli Deedeh Goodarzi, vasta 22-vuotias nuori nainen, jonka tiedettiin tekevän seksityötä silloin tällöin. Tiedän, että naista painostetaan jäämään suhteeseen uhkaamalla esimerkiksi yhteisiä lemmikkejä. Silloin Richard Cottinghamin kaappaama seksityöntekijä onnistui kiinnittämään hotellisiivoojan huomion, joka puolestaan hälytti poliisit paikalle. Joka tapauksessa puhumme kymmenistä tuhansista naisista. Osuus naisiin kohdistuvasta väkivallasta pohjautuu entisen työnantajani sosiaalisen median keskusteluita varten kehitettyihin kysymys–vastaus-materiaaleihin, jotka luovutettiin käyttööni. Packmanin murha on poikkeuksellinen brittiläisessä oikeushistoriassa: kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun syyllinen tuomittiin murhasta, vaikka ruumista ei koskaan löydetty. Heitä me yritämme saada valokeilaan. Hyvin todellista on myös se, että Packmanin ei olisi tarvinnut kuolla eikä hänen ruumiinsa kadota. K un filosofi Hannah Arendt matkusti vuonna 1961 Jerusalemiin seuraamaan Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä, hän odotti kohtaavansa ihmishirviön. Nämä uhrit vain ikävästi kiinnittivät poliisin huomion. ”Me, jotka olemme kokeneet väkivaltaa ja saamme lohtua true crimesta, emme etsi ratkaisua vaan ymmärrystä. Se on sellaisten ihmisten yhteisö, joka tietää, että suomalaiselle naiselle koti on paljon vaarallisempi paikka kuin Kaisaniemenpuisto; että jokaista kyllikkisaarta kohden on useita uhreja, joiden murhat eivät saa huomiota, koska heidän katsotaan ansainneen kohtalonsa. Se, mitä minä tiesin, oli todellista, sarja kertoi minulle. Etsimme yhteisöä, joka ei käännä selkäänsä sille, että päivittäinen väkivalta on todellista, ja että se on ennemmin arkipäiväistä kuin luonnonoikku.” Minullekin true crimen liepeillä elää sellaisten ihmisten yhteisö, jolla on jaettu ymmärrys siitä, että maailma on vaarallinen paikka olla nainen, transtaustainen, vammainen, päihderiippuvainen, homoseksuaali, köyhä tai seksityöntekijä. Mutta kun katsoin true crime -dokumenttisarjaa The Investigator: A British Crime Story, olin itkeä helpotuksesta. Se, että näistä oikeuteen asti päätyy vain murto-osa, kertoo yhteiskunnan välinpitämättömyydestä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa kohtaan. Viimeinen ihminen, joka näki Packmanin hengissä, oli asianajaja, jolta tämä oli tiedustellut avioerosta. Palaan tutkija Tuomen havaintoihin naisten ja miesten erilaisista tavoista katsoa true crimea. Esseessä on käytetty lähteenä Christopher Sterlingin kirjaa Biographical Dictionary of Radio (2013) ja Hannah Arendtin kirjaa Eichmann in Jerusalem (1963). Olisiko Packmanin ruumis löytynyt, jos poliisi olisi ottanut hänen katoamisensa vakavasti heti eikä vasta lähes vuosikymmen myöhemmin, kun murhaaja Russell Causley yritti vakuutuspetosta lavastamalla oman kuolemansa. Mitä jos joku olisi puuttunut Packmanin kokemaan väkivaltaan ajoissa. Etsimme yhteisöä, joka ei käännä selkäänsä sille, että päivittäinen väkivalta on todellista ja että se on ennemmin arkipäiväistä kuin luonnonoikku.”. Tiedän, että eroaminen ei ole mikään taikaratkaisu, sillä naisen riski tulla väkivaltaisen kumppanin surmaamaksi on korkeimmillaan silloin, kun hän yrittää lähteä parisuhteesta. Ajattelen tutkijoiden kohdanneen jotain samanlaista, kun Times Squaren torsomurhaaja jäi viimein rysän päältä kiinni motellista New Jerseyssa vuoden 1980 toukokuussa. Työni opetti minulle myös paljon sellaista tietoa naisiin kohdistuvasta väkivallasta, josta en ikinä päässyt keskustelemaan Facebook-päivitysten kommenttikentässä. Välillä minä melkein aloin uskoa heitä. Tervetuloa joukkoomme. Yhteiskunnallinen analyysi ei kuitenkaan yksinään selitä true crimen tenhoa. Ennen katoamistaan Packmanin aviomies Russell Causley oli eristänyt vaimonsa läheisistään ja perheestään. Kolumnissaan Skolnik kuvailee, miksi hän, nainen, joka oli selvinnyt yli 22 vuoden fyysisestä ja seksuaalisesta väkivallasta, tunsi vetoa true crimeen: ”Me, jotka olemme kokeneet väkivaltaa ja saamme lohtua true crimesta, emme etsi ratkaisua, vaan ymmärrystä. Eichmann oli ollut natsi-Saksassa ”lopullisen ratkaisun” pääarkkitehti, ja hänen vastuullaan oli järjestää juutalaisten ja muiden ”epätoivottujen” ihmisten tuhoamisen logistiikka. Kiinnijäämisen pelossa Cottingham vaihtoi ”kätevämpiin” uhreihin, seksityöntekijöihin, joita poliitikot ja poliisit yrittivät jo valmiiksi hävittää massapidätyksin katukuvasta Times Squaren siistimiseksi. Pahuuden arkipäiväisyys ei ollut niinkään Cottinghamin teoissa vaan siinä rakenteellisessa syrjinnässä, joka teki seksityöntekijöistä hänelle täydellisiä uhreja. Se tuntui siltä, kuin olisi käynyt keskustelua ihmisten kanssa, jotka yrittäisivät vakuuttaa minulle, että poutainen taivas keskipäivällä ei ole sininen. Dokumentista käy ilmi, että Cottingham oli murhannut ensin kouluikäisiä lapsia. Suuren rikollisneron sijaan torsomurhaaja oli vain heijastuma yhteiskunnan vihasta seksityöntekijöitä kohtaan. Sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella tutkiva journalisti ja entinen poliisi Mark Williams-Thomas yrittää löytää vuonna 1985 murhatun Carole Packmanin ruumista yhdessä tämän tyttären kanssa. EU:n perusoikeusviraston tutkimuksen mukaan kyse on jopa 58 000 naisesta vuosittain. Hän oli potkinut Packmanin koiranpennun hengiltä
Jos asiakas kysyy, mitä tänään laittaisin, on meidän ehdotus aina jotain muuta kuin lohta. Tällä hetkellä uusissa kaupoissa suunta on se, että hyllymetreinä kalaa alkaa olla enem män kuin lihaa. Järvikala vai merikala. Ehdottomasti. Aito ongelma on, että emme saa särki fileetä taloon isoja määriä. Ihmiset ajoivat hurjan kaukaa kin asioimaan pelkän puskaradion perus teella. Muuta mat jalostajat ovat ottaneet sen asiakseen ja tekevät muun muassa savustet tua särkeä. Kun avasin oman liikkeen vuonna 2016, totesin, että kysyntää on. Syömmekö liikaa lohta muiden kalojen kustannuksella. 6 6 R U O K A Teksti Matti Koskinen Kuva Timo Pyykkö O vatko kalatiskit tehneet paluun kauppoihin. Jos halutaan, että täällä on tule vaisuudessakin kaikille kalaa ja kalastus on kestävää, olisi tärkeä saada myös särkeä jalostettua ravinnoksi. Meillä on Ranualla tuottaja, joka kalas taa aurinkovoimalla kulkevalla veneellä. Särkikaloja nos tetaan kalanhoidollisista syistä ja rehevöi tymisen takia, mutta suurempi osa menee rehuksi tai pahimmassa tapauksessa kaa topaikalle. Kun maistaa vaikkapa savus tettua särkeä öljyssä, tajuaa että kalassa itsessään ei ole mitään vikaa. Ruodoton haukifilee sopii myös hyvin grilliin ja kestää voimakkaammat kin mausteet. Nyt viimeiset viisi vuotta isot mar kettiketjut ovat rummuttaneet kalaa. Kun sen tietyllä tavalla ristiviillottaa, ruodot eivät tunnu. Kun hänen saaliinsa lähtee Rovaniemelle ja sieltä rekalla meille osana isompaa sat sia, niin yksittäisen fileen hiilijalanjälki on todella pieni. Helpoin tapa kokeilla särkeä on jauhettuna. Millainen on kalan hiilijalanjälki. Melkein mikä tahansa kala, mitä meillä tiskillä myydään, on käytännössä hiilineutraali. Itse olen koko ikäni tehnyt töitä kalatiskeillä, ja ne paikat, joilla tuoretta kalaa on ollut tarjolla, ovat aina pärjänneet hyvin. Miksi särkikalat eivät mene kaupaksi. Onko hauki taas muodissa. Niissä on sama juttu kuin hauessa. Siinä on mielettömän hyvä koostumus. Kun jokien patoamisen ja heikon suoje Max Grönholm perusti 26-vuotiaana kalakaupan Espoon Kauklahteen suurena tavoitteenaan saada suomalaiset syömään muutakin kuin lohta. Ymmärrän kyllä, lohi on hyvää ja helppoa, varsinkin lapsi perheille. Tietyillä kalalajeilla itse raakaaineen hiili lajanjälki on parhaimmillaan jopa nega tiivinen. Fileessä on siksi omat haasteensa, mutta on myös nerokkaita jalosteita, joissa hauki on vielä pääroolissa. Onhan se ruotoinen kala, mutta sen käsittelyyn on pari nykyaikaista kikkaa. Ruo dot ja ennakkoluulot. Tärkeintä on, etteivät ruo dot pilaa kuluttajan kokemusta. Niiden murtaminen vaatii laadukkaita jalosteita ja tuote kehittelyä. Meillä oli alusta asti visiona nostaa hauki sille kuu luvaan arvoon. Sillä pääsee kerralla ruodoista eroon ja voi luoda sellaisen makumaailman kuin haluaa, vaikka aasialaisia kalapyöryköitä tai wal lenbergin. Muu toiminta sen ympärillä, kuljetus ja jalostus, on asia erikseen, mutta meillä Suomessa logistiikka on tehokasta. Meillä ei myydä kotimaista villiä lohta tai taimenta lainkaan niiden heikon tilanteen vuoksi. Hauki on vähän nostanut statustaan, ja sitä näkyy nyt ruokalehtien resepteissä. Ruodoton kalamies R U O K AVA I K U T T A J A. Itselläni Espoon rannikolla kasva neena se menee meren puolelle. On, ja se on aina ollut yksi suosikeistani. Tämä valinta kytkeytyy vahvasti siihen, missä on kasvanut ja viettänyt nuoruu tensa. Mutta kulutustottumuksia olisi hyvä ohjata muuhunkin kuin loheen
Minun pääruokani ”rapeaksi paistettu turska” osoittautuu leivitetyksi kalaksi ja tuo mieleen fish & chipsin. Leivitys on mukavan rapea ja ilmava, mutta annos sopisi paremmin brittiläiselle kalakioskille. Tietyt kalalajit hyötyvät siitä, mutta ne ovat valitettavasti ”vääriä” lajeja, ja rehevöityminen kiihtyy entisestään. Alku-, pääja jälkiruuan voi valita kahdesta vaihtoehdosta, ja kahden hengen seurueemme testaa ne kaikki. Jälkkäreissä minulla käy tuuri: vaniljalla ja rommilla maustettu pannacotta on herkullinen klassikko. Hummeriakvaario, vonkaleita pullisteleva kalatiski ja seinällä roikkuvat kalaverkot ovat toki kliseitä, mutta kyllä kalaravintolassa soisi olevan jotakin, mikä veisi meritunnelmiin. Listalla on muun muassa turskaa, taimenta, makrillia, ostereita ja merianturaa. Vaikka meriravuista tehdyn oikein tumman paahdetun liemen kanssa toimii joku kevyempi punkku. h e l m i k u u 2 2 2 6 7 Helsinkiläinen Boulevard Bar & Seafood on huippukokin vetämä kalaravintola, jonka tunnelmasta puuttuu merellisyys. Kun siihen on tottunut, ei voi palata enää maitoon. Yhtä hyvin nekin uppoaa. Seuralaiseni hummerikeitto sen sijaan on suurta herkkua. Sen kanssa toimii punkku. Tunnelmaa rikkoo vain kaiuttimista soiva 90-luvun brittipop. Onko mitään tilannetta, missä kalan kanssa käy punaviini. Aika vahva kahvikin saa olla taustalla. Laitan tilkan kahviin tarkoitettua kauramaitoa, ja that’s it. Omissa lapsuusmuistoissa joka vierassatamassa oli kotimaista savustettua kampelaa. Ytimekäs maku ei jätä epäselväksi, mikä on pääraaka-aine. Miten itämeren rehevöityminen vaikuttaa kalavesiin. Kannattaa valita puikot, joissa on korkea kalapitoisuus. Toisiin se vaikuttaa päinvastoin. En suinkaan ylenkatso kalapuikkoja. Koostumus on suuta hyväilevän sileä, ja seassa on pieniä hummerinpaloja. Esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa merelle on lyhyempi matka, ja ostereilla ja äyriäisillä herkuttelu on tavallisempaa. Boulevard Bar & Seafood Bulevardi 6, Helsinki Pääruuat 28–49 euroa Kalassa Bulevardilla R AV I N T O L A Teksti Valtteri Väkevä K u v i t u s P a u l i i n a H o l m a lun takia meidän villit lohikalakannat ovat todella heikossa kunnossa, mielestäni sitä on turha näissä oloissa pyytää. Miten juot kahvisi. Seuralaiseni limoncello-liköörin kanssa tarjotussa veriappelsiinisorbetissa sen sijaan on turhan voimakas alkoholinen puraisu. Aika usein pyrimme tekemään niitä itse: leivitetään vain fileet ja paistetaan. Se kaipaa jotakin, mikä nostaisi makumaailman tavanomaisen yläpuolelle – muutama sardiinifilee ei riitä. Siispä kalaan! Tyylikkään konservatiivinen sisustus näyttää valkoisine pöytäliinoineen siltä, kuin ravintola olisi toiminut tässä jo vuosikymmeniä. Ei siis mitään poskettoman eksoottista. Nyt on tullut ulkosaaristosta hyvää viestiä, että kampelaakin on taas löytynyt ja visuaalisestikin vesistöt ovat näyttäneet paremmilta. Se on aika hyvä indikaattori siitä, kuinka puhdas meri on ja missä kunnossa on sen pohja. Mikä vain ruoka, josta löytyy syviä ja esimerkiksi paahdettuja makuja. Annosten taso ja tyyli vaihtelee. Tarjoilijoillakin on valkoiset kauluspaidat ja tummat liivit. Raaka-aineita ei ole lennätetty valtamerten takaa, mikä on toki ekoteko. On niitä paljonkin. Otamme kolmen ruokalajin menyyn (45 euroa), jossa on tarjoilijan mukaan erityisen hyvä hinta-laatusuhde. Jos ei syö enää lihaa, mutta kala ja kasvikset uppoaa, grillatulla tonnikalafileellä saa naudan sisäfileen tuntuman. Alkuun tarjoiltu arkinen Nizzan salaatti voisi olla lähikahvilan lounaalta. Beurre blanc -voikastikkeen kera tarjottu haudutettu taimen on kypsennetty herkullisen mehukkaaksi. Seuralaisella on parempi tuuri myös pääruuan kohdalla. Lisukkeeksi kiikutetaan seurueen kesken jaettavat kipot puikulaperunapyreetä ja salaatinlehtiä. Nykyisin löytyy MSC-sertiofioidusta seitifileestä tai turskasta tehtyjä puikkoja, jotka ovat ympäristön ja terveyden kannalta parempia. Kyllä me ehkä kerran pari kuukaudessa ostamme kaupan puolelta kalapuikkoja. S uomi ei ole kalaravintoloiden maa. Monessa paikassa, missä lapsena näki pohjassa kasvavaa rakkolevää, on nykyisin on pelkkää ”spagettilimaa”, eikä pohjaa edes näy. Kööpenhaminan kuuluisa Noma on jopa rakentanut pitkän illallis menyyn pelkistä pohjoismaisista merenelävistä. Vaikka sisustus on todella onnistunut ja paikassa on heti alkumetreillä klassikon tuntua, en tunne hetkeäkään syöväni kalaravintolassa. Syövätkö lapsesi kalapuikkoja. Tilannetta pyrkii korjaamaan Helsingin Bulevardille avattu kalaravintola Boulevard Bar & Seafood, jonka keittiömestari Sylverster Soisalo on kokannut aiemmin muun muassa yhden ja kahden Michelin-tähden paikoissa maailmalla. Ravintolassa kuitenkin aina tuplaespresso jonkun sopivan avecin kanssa. Kalapuikkoihin liittyy paljon ennakkoluuloja, että ovatko ne edes kalaa. www.maxinkala.fi. Jälkikäteen mietityttää myös tunnelma
Pelkillä lapsuudenkokemuksilla Farhadin maailmankuvaa ei myöskään saata selittää. Farhadin ihmisten suurin tragedia on se, että he ovat. Vai onko. Suurimpana kaikista olen pähkäillyt Asghar Farhadin elokuvien arvoitusta, ja nyt niiden aiempien joukkoon on liittynyt hänen uutuusteoksensa Sankari. Viiden pisteen vihje, hän ajattelee ja kirjoittaa ensimmäisen kohtauksen.. Lyhyen vapaansa aikana Rahim yrittää saada velkansa maksun fiksailtua, jotta voisi mennä uusiin naimisiin rakastettunsa Farkhondehin (Sahar Goldoost) kanssa. K A T J A K A L L I O S A N K A R I O H J A U S : A S G H A R F A R H A D I Asghar Farhadin Sankari on arvoitus, vaikka Farhadin tarina on aina sama, kirjoittaa Katja Kallio. Myös Sankari noudattaa tätä ihannetta. Hänhän laittaa ihmisensä yhä uudelleen tähän samaan kamalaan jamaan. Jokainen uusi käänne on kuin Medusan pää: kun katkaisee yhden, kolme uutta sikiää tilalle. Kuullessani, että hänen ensimmäiset elokuvaelämyksensä olivat Vittorio de Sican Polkupyörävaras ja Umberto D., ajattelin: käry kävi. Sitten alkaa syöksykierre eteenja alaspäin. Saattaa olla, että Farhadi itse tietää arvoituksensa ratkaisun. Sen jälkeen jokainen korjausliike upottaa hänet yhä syvemmälle suohon. Kenties se piilee jossain päin iranilaista yhteiskuntaa, onhan hän siinä tiukasti kiinni oleva ajattelija ja kriitikko, vaikka onkin säästynyt kollegansa Jafar Panahin kohtalolta, matkustusja työkiellolta. Farhadi on informaation distribuution mestari, pihtaamisen ajoittamisen ylivoimainen taituri, joka kertoo vain sen verran kuin on pakko juuri sillä hetkellä kuin on pakko. Sen tarinan voisi tiivistää fraasiin ”ojasta allikkoon”. Jos tietäisi, hänen ei tarvitsisi yrittää ottaa siitä selkoa tekemällä elokuvia. Ja niin vain Sankarissakin hyvää tarkoittava ihminen tekee yhden ratkaisevan virheliikkeen. Nyt tarvitsee. Ettei hän vain sittenkin olisi jonkin sortin sadisti. Tuskin hän itsekään tietää, miksi tämä tarina riivaa häntä. Mutta De Sican piruparat ovat uhreja, jotka eivät ole vastuussa omasta onnettomuudestaan. Jo kahdesti Oscarilla palkitun Farhadin elokuvien alku on aina itsessään arvoitus, jota jaksaisin ratkoa loputtomiin. Sen sijaan elokuvateatterin rauhassa rakastan hyviä arvoituksia. Suurin arvoitus onkin tämä: miksi Farhadi kertoo juuri tätä tarinaa. Näkökulmien myötä kyseenalaistuu myös sankarin hyvä tarkoitus. Joku sanoo: ”Viiden pisteen vihje”, ja minä stressaannun kun pitäisi hallita kaiken maailman nippelitietoa ja osata päätellä nopeasti, kenties vielä ihmisten ilmoilla. Tai kenties avain piilee hänen jumalakuvassaan. Mutta Sankarissakaan perikato ei ole rangaistus hybriksestä. Pikemminkin rangaistus tulee hamartiasta, tuhoon johtavasta arviointivirheestä. Sankarin Farhadi omistaa alkuteksteissä ”Jumalan kunniaksi”. Silloinkin kun Häntä ei mainita, Hänen ankara läsnäolonsa tuntuu painostavana kihelmöintinä. Kaikki ratkaisun ainekset esitellään siinä paikan päällä, ja mitä taitavampi elokuvantekijä, sitä kutkuttavammat vinkit. Pitäisikö hänestä ihmisen vain alistua nöyrästi kohtaloonsa, kuten kreikkalaisessa tragediassa, tai muuten. Ensimmäisen puolen tunnin aikana Farhadi rakentaa muru murulta elokuvan lähtötilanteen. Yllättävä ratkaisu muuttaa silti tapahtumien kulun, ja Rahimin sekä hänen 11-vuotiaan poikansa Siavashin (Saleh Karimai) tulevaisuus vaarantuu. Farhadilainen tragedia ei ole koskaan yksityinen, vaan remmiin astuu yhä useampi ihminen mutkistamaan asioita, tahtomattaan tai koska heillä on oma lehmä ojassa. E n yleensä pidä arvausleikeistä. Mutta kenties suurimpien arvoitusten kuuluukin jäädä mysteereiksi, kuten Jumalan ja Asghar Farhadin maailmankuvan. Kaikissa hänen muissakin elokuvissaan Jumala esiintyy. Pitkään hän on ollut lempiohjaajani, kenties koska hänen elokuvansa ovat muodoltaan lähes täydellisiä ja koska vaikka hänen maailmansa on julma, hänen katseensa on lempeä. Vielä vuoden 2016 Kauppamatkustajan kuoleman aikaan jännitin etukäteen, millaisen tarinan Farhadi sillä kertaa kertoisi. Cannesissa Hytti nro 6:n kanssa Grand Prix’n jakaneessa Sankarissa iranilainen Rahim (Amir Jadidi) saa kahden päivän loman vankilasta, jossa hän suorittaa velkavankeuttaan. Rahim ei ole uhmakas tai tavoittele muita korkeampaa asemaa. Siitä lähtien on kuitenkin ollut selvää, että hän kertoo vain yhtä tarinaa, samaa jota hän kertoi jo About Ellyssä, Naden ja Simir: erossa ja Menneisyydessäkin. 6 8 E L O K U VA Arvoituksellista KATJA KALLIO on helsinkiläinen kirjailija, jonka mielestä vain sadistit vaativat ihmistä alistumaan kohtaloonsa.
Leipomusten kruununjalokivi on kiviuunissa valmistettu mustikka-clafoutis, joka saa veden herahtamaan kielelle. h u h t i k u u 2 2 2 6 9 Kelly Reichardtia on kuvailtu hiljaisimmaksi Yhdysvaltain suurista nykyelokuvatekijöistä. E L O K U VA T E A T T E R E I S S A . Valtaosa heistä elää letkuihin köytettyinä vankilassa, josta ei pääse pois kuin kuolemalla. MIEHISTÄ JA LEHMÄSTÄ Satiiri täydellisyyden tavoittelusta OMAN ELÄMÄN SIVUHENKILÖ KIVULIASTA JA HYVÄ NIIN F I R S T C O W P A H A N H A U T O J A T H E W O R S T P E R S O N I N T H E W O R L D C O W Arviot Anton Vanha-Majamaa Kuvat Elokuvien maahantuojat ja levittäjät E L O K U VA T E A T T E R E I S S A . Cookie ja King-Lu keksivät kähveltää tältä yön pimeydessä maitoa ja perustaa menestyksekkään munkkibisneksen. Heitä nähdään juuri sen verran, että katsoja pystyy projisoimaan heihin elokuvan herättämää turhautumista ja vihaa, ei yhtään enempää. Lehmät ovat ihmeellisiä, uljaita ja älykkäitä eläimiä. Kovaa nousua tekevän käsikirjoittaja Ilja Rautsin lajityyppisivistys näkyy. Lyhyellä Julien perhehistoriaan sukeltavalla kohtauksella Trier ja toinen käsikirjoittaja Eskil Vogt huomauttavat, kuinka tätä edeltäneet sukupolvet olivat hänen iässään jo aviossa, äitejä, kulkutauteihin kuolleita. Kuvaan alkaa tulla säröjä, kun Tinja tuo metsästä mystisen munan huoneeseensa kasvamaan. E N S I I L L A S S A 1 . Neljääntoista lukuun jaettu The Worst Person in the World on hauska, koskettava ja – anteeksi – elämänmakuinen. Se seurasi yhden possupesueen elämää samaan tyyliin ilman dialogia tai kertojaääntä. “Kuin näyttelisin sivuroolia omassa elämässäni”, kuvailee Julie omaa kokemustaan. Isä (Jani Volanen) on mancavessaan sähkökitaralla jammaileva nössö, pikkuveli (Oiva Ollila) tämän kaksoisolento. Kaikki on mahdollista Julielle, joka on syntynyt vauraaseen perheeseen pohjoismaisessa lintukodossa, mutta valintojen loputtomuus saa myös eksymään. Pahanhautoja on ruumisja kaksoisolentokauhua, mutta myös satiiri sosiaalisen median ruokkimasta täydellisyyden tavoittelusta, elämän alistamisesta geneeriseksi Instagram-performanssiksi. Melkein aina keskiössä on ystävyys – niin First Cowssakin, joka sai yllättäen teatterilevityksen puolitoista vuotta R&A:n ensiesityksen jälkeen. Se on elokuva, johon haluaa jäädä asumaan. Varhaisteini Tinja (nuori Siiri Solalinna ensiroolissaan) harrastaa voimistelua vaativan äitinsä (Sophia Heikkilä) painostamana. Fokus on täysin lehmissä, ihmiset pääsevät ääneen vain silloin, kun he sattuvat hyörimään kuvassa eläinten ympärillä. H U H T I K U U T A .. Tarina ei ole maailman omaperäisin, mutta maailmalle laajalti levinnyt Pahanhautoja on silti komea käyntikortti tekijöilleen. Vuosiin mahtuu kaikkea ja ei juuri mitään: koulua, hanttihommia, seksiä, rakastumista, suunnan etsimistä ja tosi, tosi paljon haahuilua. Gundaan verrattuna Cow ei ole varsinkaan loppunsa osalta ihan niin sofistikoitunut, mutta eipä se hienostuneisuuteen pyrikään. Hyvä niin. Miten ihanaa, että Suomessa tehdään hyvää genre-elokuvaa! Hanna Bergholmin ohjaama Pahanhautoja on mainio kauhudraama, joka ottaa vaikutteita yhdysvaltalaisen Amblin Entertainmentin kasariklassikoista (E.T., Gremlins), mutta tuo mieleen myös uudempia kylmiä euroelokuvia Funny Gamesista Goodnight Mommyyn. Yleensä Luoteis-Yhdysvaltoihin sijoittuvilla elokuvillaan Reichardt kertoo marginaalissa elävien pienten ihmisten tarinoita. Ihanassa elokuvassa herkkä kokki Cookie (John Magaro) ja pakosalla oleva imigrantti King-Lu (Orion Lee) kohtaavat turkiskaupustelijoiden asuttamassa tuppukylässä 1820-luvun Oregonissa. Ei siksi, että Juliella välttämättä olisi aina kovinkaan kivaa, vaan koska kaikki tuntuu poikkeuksellisen todelta. E L O K U VA T E A T T E R E I S S A . Cinéma vérité -tyyliin kuvattu dokumentti on intiimi ja hyvin kivulias, mutta ehdottoman suositeltavaa katsottavaa esimerkiksi kaikille maitotuotteita nauttiville. Miljöö on tukahduttava omakotitaloidylli, jota äiti taltioi siirappiseen videoblogiinsa. Meritoituneen brittiohjaajan Andrea Arnoldin Cow seuraa yhden lehmän ja tämän vasikan elämää kentiläisellä maitotilalla. Brittipäällikkö on tuonut tiluksilleen kylän ensimmäisen lehmän. Old Joy, Wendy and Lucy ja Meek’s Cutoff ovat kriitikosta riippuen hidasta elokuvaa (slow cinema) tai neoneorealismia (1940–50-lukujen italialaisesta tyylilajista johdettuna). Kevään parhaita ensi-iltoja. Joachim Trierin Oslo-trilogian päätös seuraa kolmekymppisen Julien (Renate Reinsve) elämää muutaman vuoden ajan. Cow muodostaa vaikuttavan elokuvaparin viimevuotisen Gundan kanssa. Selkeän roolin saaneita ja siinä suoriutuneita
Beach Housen rantamökistä on vuosien saatossa kasvanut laguunipalatsi. Välillä musiikki on kitarapainotteista, välillä puhtaasti elektronista, mutta Beach House tavoittelee aina tunnelmaa tai mielialaa, joka on pohjimmiltaan aina sana. Yhä kasvavaan suosioon Beach House on vastannut maksimalisteille tyypillisellä tavalla. Kuin kuvamaalari, joka on omistanut uransa sinisen eri sävyjen tallentamiselle. Tällaista musiikkia on tapana kutsua unipopiksi, dreamgazeksi tai neopsykedeliaksi – genren alkuäitinä voi pitää 80-luvun englantilaista Cocteau Twinsiä, jonka hypnoottisesti helisevien kitaroiden päälle Elizabeth Frazer lauloi sujuvasti siansaksaa, ja myöhempänä perinteen jatkajana islantilaista Sigur Rósia, joka myös kehitti lauluihinsa oman kielen, islantia muistuttavan hopelandishin. Heidän kahdeksas albuminsa Once Twice Melody on 18 kappaletta ja 84 minuuttia pitkä: se on kuin vaahtokylpy koralliammeessa, jossa ei ole reunoja. Meneväthän jotkut ihmiset naimisiin useita kertoja, yleensä aina yhtä varmoina siitä, että tämä liitto kestää kyllä. Beach Housen kaltaisten kauneuden akolyyttien tekemän musiikin voisi kuvitella jäävän pienten piirien suosikiksi, mutta yhtyeestä on vuosien saatossa kasvanut ällistyttävän suosittu. Tästä vinkkelistä tarkasteltuna voi sanoa aika lailla kaiken musiikin tavoittelevan kauneutta, myös aggressiivisen ja monen mielestä ”ruman” musiikin. Heidän tavoitteenaan on saada kuulija potemaan Stendhalin syndroomaa. kuulunut Scallyn matalahko kontra-alttoääni on vuosien kuluessa muuttunut saumattomammin musiikkiin istuvaksi laulutavaksi, joka saa kaiken kuulostamaan elegiseltä tuutulaululta. S A M U L I K N U U T I Beach Housen omistautumista yhdelle asialle voi toki myös kritisoida tai pilkata. Heidän suurimmalla hitillään Space Song on Spotifyssa yli 350 miljoonaa kuuntelukertaa, Kendrick Lamarin ja The Weekndin kaltaiset supertähdet ovat samplanneet heidän biisejään ja hittiduo The Chainsmokers on jopa tehnyt heistä kappaleen. Samalla tavalla aion ostaa Once Twice Melodyn, kunhan se CD-muodossa huhtikuussa ilmestyy, ja sitä mahdollisesti seuraavatkin levyt, aina toivoen, että ne antavat minulle sellaisen sokerihumalan, etten enää tarvitse lisää – vaikka addiktin lailla tiedän oletuksen valheelliseksi. Harva yhtye silti tavoittelee kauneutta sanan tavanomaisessa mielessä – nättiyttä, suloisuutta, viehättävyyttä, mitä hyvänsä, joka laittaa voihkaisemaan ihastuksesta – yhtä monomaanisesti ja pakkomielteisesti kuin yhdysvaltaisduo Beach House. Yksittäisten kappaleiden erittely ja analysointi tuntuu turhalta hommalta, sillä vaikka kuinka yrittää painaa biisien nimiä mieleensä, ne unohtuvat pian, eikä kohta enää muista, onko edes kuuntelemassa enää samaa kappaletta vai jo seuraavaa. B E A C H H O U S E : O N C E T W I C E M E L O D Y. 7 M U S I I K K I E stetiikan filosofiassa kauneudeksi kutsutaan ominaisuutta, joka aiheuttaa sen todistajassa esteettistä mielihyvää. Beach Housen sanoitusten kieli on kuitenkin englanti, tai pikemminkin Victoria Scallyn käsitys siitä. Laulaja-kosketinsoittaja Virginia Legrand ja kitaristi-kosketinsoittaja Alex Scally ovat jo 18 vuotta kestäneellä urallaan oppineet työstämään soundiaan alkuvuosien kotikutoisesta vähäeleisyydestä yhä suuremmaksi ja majesteettisemmaksi äänisiirapiksi, joka pyrkii nujertamaan kuulijansa kauneudellaan samalla tavalla kuin Taj Mahal. Taustalla musiikki tekee kaikkensa rakentaakseen katedraaleja kattokruunuineen ja suihkulähteineen, ja aivan kuten Pitchfork-nettimedian kriitikko totesi, Beach Housen musiikkia ei niinkään kuunnella kuin liuetaan siihen. 80-luvulla Melody Makerin eräs kriitikko kirjoitti, että niin nättiä kuin Cocteau Twinsin musiikki onkin, useamman kuin yhden levyn omistaminen on kuin keräilisi hääpukuja. Mutta Melody Makerin kriitikolle voi hyvin vastata, että miksi ei. Aivan kuten Legrand laulaa uuden albuminsa kuudennellatoista kappaleella Hurts To Love: ”If it hurts to love / You better do it anyway.” Once Twice Melody onkin musiikkia romantikoille, jotka eivät tiedä rajojaan. Hänen abstraktit tekstinsä luistelevat kliseiden jäällä mutta usein suistuvat surrealismiin: varhaisilla levyillä Kauneuden tähden SAMULI KNUUTI on olarilainen kustannustoimittaja ja kirjoittaja, joka nuoruudessaan melkein poikkeuksetta osti albumin, jos brittiläiset musiikkikriitikot sanoivat sen rakentavan äänestä katedraaleja. Satiirijulkaisu The Onion taas teki artikkelin, jossa hämmentynyt Victoria Legrand yritti kesken keikan saada Shazam-sovelluksen avulla selville, mitä kappaletta bändi hänen takanaan paraikaa soitti
Syntyy yhtyeen uran parasta pop-melodiaa (Negatiiviset uut), vilpitöntä vellomista (Entisyydestämmeköhän) ja mahdottoman tuntuisia yhdistelmiä, kuten sydämellistä perhe-elämäpunkia (Iltapuuron kutsu, Ruuhkavuosia). Kahdeksas levy Entisyydestämmekinköhän on selvä jatko-osa tähän asti parhaalle Sur-rur-levylle Ihmisiä nurmikolla (2016). Ne tekevät apokalyptisestä aiheesta irvokkaan vitsin. Se on yksi hankalimmista bändeistä jäljitellä, mutta Morby-kappaleessa Babel onnistuu esimerkillisesti. Kaikki muuttuu -kappaleeseen on rekrytoitu alakoululaisyhtye Biolapset ja sämplätty lasten ilmastonmuutoskommentteja. Viime kesänä livenä kuullut uudet musertavat kappaleet lupasivat sen seuraajalta todella hyvää, mutta Uskon tulevaan lunastaa odotukset vain osin. Sen vanhenemisahdistus on poissa, tai ainakin sitä osataan käsitellä. L E V Y-Y H T I Ö : P M E B A B E L : Y O G A H O R R O R. Kukaan muu Suomessa ei kirjoita vastaavan osumatarkkuuden rivejä kuin ”Vaikken voi tavoittaa enää nuorta levottomuutta / oon yhä se sama ihminen / osittain”. Sisältökin on eri sfääreissä kuin pop-levyillä usein, kun Hval laulaa nykytaiteesta, utopioista ja dekonstruoi oman parisuhteensa laulutekstiksi. Yoga Horrorin monet kappaleet menisivät täydestä ja jopa ilahduttaisivat myös Beach Housen levyillä, mutta juuri siinä on tavallaan ongelman ydin, sillä näin sumuisen musiikin soisi johtavan sumuiseen assosiointiin. Yhtye ja biisintekijä-keulakuva Ville Vuorenmaa ovat parhaimmillaan silloin, kun ”sydän tulee T-paidasta läpi”. Taannoin Mäkirantaa haastatellessani hän sanoi, että ottaisi autiolle saarelle Abban koko tuotannon, sillä väärinpäin kuunneltuina ne kuulostaisivat toiselta maailman parhaalta bändiltä Cocteau Twinsiltä. Kiusallisuuden välttää äly ja itsereflektio, joten pop-lauluun voi ihan hyvin kirjoittaa lauseita kuten: ”I wonder who I’d been if I never got to go get a fine arts degree and American coffee with irrelevant quotes from French philosophy” VANHENEMINEN: SITTENKIN OKEI. Indiebändi Sur-rurin estetiikka pohjaa yhä 1980–1990-lukulaiseen vaihtoehtorockiin, mutta bändi sen kuin paranee. Classic Objects on Hvalin seitsemäs oma levy, hänen ”pop-levynsä”, mutta silti kappaleiden keskimitta on päälle viiden minuutin ja mieleen tulee kokeellisin Slowdive ja taiteellisimman popin legenda Talk Talk. h u h t i k u u 2 2 2 7 1 Vestan debyytti Lohtulauseita (2018) parantui kuuntelussa vuosi vuodelta. Norjalaisen laulaja-lauluntekijän Jenny Hvalin lahja on sama kuin Pet Shop Boysin Neil Tennantin: saada sivistyssanat – succulent, patriarchy, desertscape – sopimaan täydellisesti lauluteksteihin. Jos ei tiedä, mitä tekee, voi kuulostaa Chisun jäätikköjensulamiskappaleilta ja päätyä laulamaan paperi-Hesarin tilauksen lopettamisesta. Levy vetää kaaren ykkösluokkaisista ahdistuskappaleista (Ei kestä, Saavun kyllä, Periodi) paljon kehnompiin ilmastoahdistuskappaleisiin. HENKILÖKOHTAINEN JA POLIITTINEN LIIAN KIRKASTA Yksi käsitys ”pop-levystä” S U R R U R : E N T I SY Y D E S T Ä M M E K I N K Ö H Ä N V E S T A : U S K O N T U L E VA A N J E N N Y H VA L : C L A S S I C O B J E C T S Arviot Oskari Onninen Kuvat Levy-yhtiöt L E V Y-Y H T I Ö : E T E N E E L E V Y-Y H T I Ö : R O K U L E V Y-Y H T I Ö : 4 A D Mikko Pykärin tekemisiä on vuodesta toiseen luonnehtinut projektimaisuus, ja sellaisena Pykärin ja Karina-yhtyeen Karin Mäkirannan Babel-yhtyeeseenkin pitäisi suhtautua eikä mullistavana indietulokkaana. Jälkimmäisiin on haettu Anohnin Hopelessness-levyn pateettista lohduttomuutta, mutta varsinkin tuotannoista puuttuu oma visio
Testaamme kolmen hengen perheessä kaksi kirjan ohjeista: teriyaki-lohikeiton ja ”arkikeiton” eli siskonmakkarasopan. Ruoka on kyllä hyvää, mutta kuinkahan monessa kirjassa vastaava ohje on jo ilmestynyt. Vaikka ohjeiden joukossa on muutamia moderneja virityksiä (kuten tomaattinen Bloody Mary -keitto tai siitake-pho), on valtaosa kirjan esittelemistä keitoista perinteisiä: lanttukeittoa, minestronea ja hernesoppaa. Oikeastaan ainut, mikä teoksessa on selvästi peräisin 2020-luvulta, on kieli. Hyvä esimerkki on kotimainen klassikko, vuonna 1908 ensimmäisen kerran ilmestynyt Kotiruoka. Siskonmakkarakeitto taas on sitä itseään, vailla uutta ideaa tai kikkaa. Miten hyviä ohjeet oikeasti ovat. Toisen maailmansodan aikana Kotiruoan mukana taas julkaistiin Sotakeittokirja-niminen liite, jossa opetettiin valmistamaan halpoja ruokia ja käyttämään korvikkeita. Keittoihin keskittyvä keittokirja ei ole mikään uusi ajatus. Näin alkaa Mustakeitto-niminen resepti eräässä hyllystäni löytyvässä keittokirjassa, joka on ilmestynyt vuonna 1933. 7 2 K I R J A T H anhi kynitään ja perataan ja sisukset erotellaan varovasti toisistaan. Kotiruoka on silti vuosien mittaan kokenut monia muutoksia. Keitto ei asetu mihinkään ääripäähän vaan on vaikeasti määriteltävällä tavalla aina hyvin kohtuullinen ruokalaji. Siinä missä KotiLohtua lusikalla ruoka kattaa kaiken kotona valmistettavan ruuan, on Suomessa viime vuosina julkaistu omia keittokirjoja muun muassa paleoruokavaliota noudattaville, sipsikaljavegaaneille, Harry Potter -faneille ja villiyrttien keräilijöille. Keittokirjat ovat aina olleet oman aikansa tiivistymiä: niissä näkyvät niin ruokaan kuin ilmestymishetkeen liittyvät arvot, tapahtumat ja muodit. Vuosituhannen vaihteessa keittokirjojen ennustettiin katoavan kokonaan, olihan internet täynnä reseptejä. Alkuperäiseen Kotiruokaan kuului myös viinien valmistukseen liittyviä ohjeita. Juuri sitä me näinä aikoina totisesti tarvitsemme. Nimensä mukaisesti pelkästään keittoihin keskittynyt teos on yleisesitys, laajalle kansanryhmälle tarkoitettu peruskirja. Toivottavasti sille ei enää tule käyttöä. Ruisleipä oli alettu ostaa kaupasta. J O N N A V O R M A L A : K E I T T O K E I T T O K I R J A O T AVA VENL A ROSSI on helsinkiläinen toimittaja, joka ei koskaan kyllästy kesäkeittoon.. Sitä myydään kirjakaupoissa yhä, ja moni saa teoksen vaikkapa ylioppilaslahjaksi. Yhtenäiskulttuuri ei ole missään niin kuollut kuin keittokirjahyllyllä. Sellaisia on Suomessakin ilmestynyt useampia. Pitkään kirjan ensimmäinen resepti oli ruisleipä, mutta 1970-luvun lopulla ohje siirrettiin sivummalle. Erityisesti turvattomina aikoina. Teoksessa neuvotaan tekniikoissa, välineissä ja liemien keittämisessä kädestä pitäen ja selkeästi. 2000-luvun alun ruokakulttuuria on leimannut vastakkainasettelu ääriterveellisen ruuan ja mättösapuskan välillä. Nykykeittokirjat suunnataan usein valikoidulle kohderyhmälle. Sen syöminen on ennemminkin rauhoittavaa: ihminen hörppii itseensä lautaselta hohkaavan turvallisen lämmön, tulee samaan aikaan ravituksi ja lohdutetuksi. Jonna Vormalan uusi reseptikirja muistuttaa, että keitto on täydellistä ruokaa. Teriyaki-lohikeitossa on kiva idea ja toimiva ohje, mutta sekä aikuisten että varhaisteinin mielestä lopputuloksen maut ovat turhan mietoja. On on ollut clean eating -trendiä ja mättöhampurilaisia, raakakakkuja ja toisaalta neljän suklaan kuppikakkuja. Mutta onko Vormalan teos uusi klassikko. Keittokirjoista tuli ruokakirjoja ja niistä myyntihittejä. Keitto on nimittäin monella tavalla täydellistä ruokaa. On vaikea ahmia keittoa. Silti Keittokeittokirjan selailu herättää inspiraation valmistaa enemmän erilaisia keittoja. V E N L A R O S S I Keittokeittokirjaa voi suositella aloittelevalle tai aralle ruuanlaittajalle. Ruokaharrastajalle monet vinkit ovat jo tuttuja. Kävikin päinvastoin: samalla kun kaunokirjallisuuden myynti laski, ruuasta tuli yhä isompi ilmiö. Keittokeittokirjan sivuilla upgreidataan ja hifistellään. Ehkä juuri siksi Jonna Vormalan vuodenvaihteessa ilmestynyt Keittokeittokirja tuntuu samaan aikaan vanhanaikaiselta ja modernilta. Pikkulapsiperheeseen makuprofiili olisi varmaan sopiva, mutta itse lisään keiton joukkoon chiliä. Ei tarvita kuin muutama sana, ja lukija ymmärtää, että se on peräisin aivan toisenlaisen ruuanlaiton maailmasta. Ne poistettiin jo 1920-luvulla, ilmeisesti kieltolain vaikutuksesta
4 . Huokoisissa runoissa menetyksen ja uhan tuntu lävistää arkiset kokemukset. Loppua kohden kokoelman tekstit muuttuvat entistä luonnosmaisemmiksi. Viime aikoina on julkaistu niin monta 1980-lukulaiseen tyyliin metatasoilla leikittelevää teosta, että ilmiötä voinee kutsua ilmiöksi. Kertomus ei ole olennaisessa roolissa eivätkä henkilöhahmotkaan: pakko-oireinen Anna, pojalleen omistautunut Ben, yksinäinen Cecilia, plastiikkakirurgi Eerika – ABCD ja niin edelleen. Marjo Katriina Saarisen kolmas romaani on yksi tapaus. Kokoelman motiivina on musta väri: mustia ovat öljy, metallimusiikki sekä huumori, ja ulkomaantyöntekijän ahdistunut puoliso torjuu mieltään uhkaavaa ”mustaa” huovuttamalla. Yksittäiset novellit toimisivat vielä paremmin hieman lyhyempinä, ja toisenlainen järjestys keventäisi kokoelman ajoittain raskasta dramaturgiaa. T E O S , 4 7 S . Kaksoispassiivit ynnä muut pikku kömmähdykset tosin häiritsevät kielen monitulkintaisuuteen keskittyvässä romaanissa. 2 2 2. Mieleen tulee novellitaituri George Saunders, vaikkei Mikko Granroth yhtä runsaaseen tyyli-irrotteluun lähdekään. Keskeistä on kerronnalla leikittely sekä kaikkivoipa kertoja, joka puhuttelee lukijaa, purkaa turhaumiaan ja pohtii sanavalintojaan Wikipediaan viittaamalla. H A R R Y S A L M E N N I E M I : K U U M E S E U R A AVA I M A G E I L M E S T Y Y 2 7 . Kuume tuntuu konkreettisiin havaintoihin nojaavana teoksena puhdistautumisriitiltä, irrottautumiselta leiriytyneestä keskustelukulttuurista: ”Tiedän että kun keskityn riittävästi, kieli muuttuu mielettömäksi, siitä tulee tavuja, irrallisia äänteitä, suljettua kommunikaatiota leirin rajalla.” Mukana on myös Harry Salmenniemelle ominaista huumoria: ”Pariskunnilla, joilla on soda stream, / on kaikki kunnossa. / He asuvat hieman liian suuressa talossa, / jotta heille mahtuu koko muovipullojen poissaolo.” S I L T A L A , 2 2 4 S . Tarinoiden sijaan tekstit keskittyvät puhetilanteisiin, joiden kielelliset rekisterit avaavat näkymiä minäkertojien omintakeiseen ajatteluun. Esikoiskirjailija hallitsee eri tyylit ja osaa upottaa lukijansa kuvitteellisiin todellisuuksiin, jotka eivät outouden ja kauhun partaallakaan tunnu keinotekoisilta. h u h t i k u u 2 2 2 7 3 Arvoitukselliset novellit sijoittuvat rajaseuduille, epätiloihin ja mielentiloihin. METAFIKTION YLENPALTTINEN COMEBACK BLACK METALLIA JA HUOVUTUSTA LEIRIN RAJALLA M A R J O K A T R I I N A S A A R I N E N : K A I K K I P Ä I V Ä N T U N N I T M I K K O G R A N R O T H : M U S T A T J U U R E T Arviot Silvia Hosseini Kuvat Kustantamot S I L T A L A , 2 1 1 S . Kaikki päivän tunnit on ylenpalttisuudessaan ja uuvuttavassa jahkailussaankin hauska, nokkela, parhaimmillaan säkenöivä esimerkki kaunokirjallisuuden mahdollisuuksista. Tunnelma on unen omainen, tai pikemminkin unettoman oloinen – ikään kuin runominän aistit olisivat pitkän valvomisen jälkeen niin ylivirittyneet, että mieli ja kieli ovat alkaneet puuhata omiaan
26.2. Ruotsin lipun väreillä sotaa vastaan Ensimmäisen ja toisen punaviinipullon välissä humanisti löysi itsesään sotateoreetikon. K U V I T U S P A U L I I N A H O L M A. Linda huokaisee, nielee pillerin ja toteaa, että onni ei ole mysteeri vaan 20 milligrammaa päivässä. Voi sitä riemua, kun joku löysi Wikipediasta Anna Ahmatovan syntyneen Odessassa. Toissapäiväisessä tuiskussa mielenosoittajia Tehtaankadulla 1 500. Maailma ei lopu paukahdukseen tai kitinään vaan älymystöön siteeraamassa Ahmatovaa toisilleen. 21.2. Lapset haluavat säästää planeetan mutta vaativat kuljetuksen Tammisaareen harrastuksiinsa Janin sähköauton sijasta nelivetodieselilläni. 16.2. Melkein kaikki tutut kulttuuriperheet ovat matkustaneet talvilomillaan täysihoitoon etelän lämpöön tai Lappiin. Helsingissä käydessäni huomaan ilokseni monen pukeutuneen Ruotsin lipun väreihin pitääkseen omalta osaltaan huolen siitä, että sota Ukrainassa loppuu. 23.2. Kun katselen tätä loputonta valkoisuutta, jonka vain täydellinen pimeys katkaisee, käy heikkoina hetkinä mielessä kommentoida Instagramin Lappi-kuvia, joiden alla helsinkiläinen haaveilee ostavansa Lapista itselleen mökkiosakkeen, koska nyt jo on ikävä takaisin valkoiseen helvettiin. Kaikenlaista käy mielestä, kun katselen tuiskussa seisovaa luovan kirjoittamisen opettajaa tutkimassa pelokkaana netistä ostamaansa lumilinkoa. Sotaakin enemmän pelkoa synnyttää humanisti, joka löysi juuri sisältään sotateoreetikon ja vaatii Suomea Natoon, koska siltä vain alkoi tuntua ensimmäisen ja toisen punaviinipullon välisessä tyhjyydessä. Kuinkahan monta tuhatta mielenosoittajaa enemmän olisi mesonnut Tehtaankadulla, jos Venäjä olisi hyökännyt Ukrainaan, kun meillä olisi ollut leppeä, kuohuviinin makuinen kevätpäivä. Maa on lumen peittämä, mikä ei estä Jumalan valitsemia nousuhumalaisia tilaamasta netistä tomaattien taimia, perunoiden mukuloita ja kymmenien hyötykasvien siemeniä. Sami ja Linda kylässä. 20.2. 25.2. 19.2. 8.2. 74 C I T YM A A L A I S E N P Ä I V Ä K I R J A 1.2. Tänään aurinkoisena, keväisenä päivänä yli 10 000. 5.2. Huomautettuani, että peurat mätänevät, jos Venäjä katkaisee sähkömme, pojat siirtyivät googlaamaan peurareseptejä. Illalla Jani mussuttaa kinkkuvoileipää ja kysyy tasa-arvoa käsittelevän esseensä takaa: ”Pitäiskö sunkin opetella leipomaan?”. Löytyisikö Bulgakovilta sitaatti, se syntyi Kiovassa, ja Saatana saapuu Moskovaan sopisi tilanteeseen tosi hyvin. Janilla kriisineuvottelu luovan kirjoittamisen ryhmässään. CITY-MAALAISEN PÄIVÄKIRJASSA ”Elina Turunen” kirjoittaa maallemuutosta haaveilevasta miehestään, joka luulee, että tämä haave on koko perheen yhteinen. 1.3. Ahmimme nyt jäätelöä saadaksemme tilaa peuroille. 4.3. Taiken koronatuet ovat selvästi tulleet tarpeeseen. Pakenemme lasten ja Lindan kanssa Helsinkiin. Thomas Jeffersonin mukaan Jumalan valittuja ovat ne, joiden työ on konkreettisessa suhteessa maahan. Vuosi maalla synnyttää uusia citymaalaisen määritelmiä: Ihminen, joka lojuu Eames-nojatuolissaan viskilasin kanssa pilkkaamassa Convoy-mielenosoituksessa juovia naapureitaan. Uudet citymaalaisnaapurimme Sami ja Linda käyvät tuomassa uunituoretta leipää. Loppu tuoksuu haudutetulle peuralle. Ukrainan tilanne sai perheistään huolehtivat maalaisisännät Janin ja Samin toimiin. 24.2. Ihminen nyt vain on sellainen, että se haluaa istua lämpimässä autossa, jolla pääsee perille. He tarttuivat aseisiin ja tilasivat netistä molempien pakastimiin kaksi peuran puolikasta. Ketkä kirjailijat ovat Ukrainasta. 6.2
K at so m yy m äl äk oh ta in en sa at av uu s Su om al ai n en .c om is ta . LIKE Tyttöystävä ENNI VANHATAPIO Absurdin hauska nykyromaani on kirkas kokovartalokuva naisesta, joka kyllästyy olemaan tyttöystävä. Lux KARLA MALM ”Vahvan taustan teokselle luovat 2000-luvun ensimmäisten vuosien katuja äänimaisema Kalliosta. OTAVA Va lik oi m a va ih te le e m yy m äl öi tt äi n . OTAVA 27 95 14+ 24 95 27,95 H in ta on vo im as sa 31 .3 . as ti.. OTAVA Third Culture Kids Suomi Finland KIIA BEILINSON, MONA EID, KOKO HUBARA, CAROLINE SUINNER Millaista on kasvaa ja elää usean kulttuurin todellisuuksissa samanaikaisesti. OTAVA 27 95 Kunniaton mutta vapaa Erään afgaaninaisen tarina EVELIINA TALVITIE Polttavan ajankohtainen kuvaus pakolaisuudesta ja kunniaväkivallasta haastaa pohtimaan myös suomalaisen yhteiskunnan kipukohtia. Odotettu teos sisältää 40 henkilökuvaa tämän päivän suomalaisista, jotka elävät kulttuurien risteyksissä. Kuusi hurmaavaa rakkaustarinaa New Yorkin tähtitaivaan alta. Vaikuttavia lukuelämyksiä Karmakooma JOHANNES EKHOLM Hurmeisen painajaisen logiikalla etenevä romaani perkaa ja suolistaa ystävyyden, rakkauden, unelmat ja pakkomielteet. Lux etenee miellyttävästi, kokonaisuuden rakenne on hyvä, kieli ja havainto ovat hyvällä tasolla, henkilöhahmot uskottavia.” – HS LIKE 27 95 ”Enni Vanhatapio kirjoittaa ihmiselle asetetuista odotuksista oivaltavasti, kevyen varmoin vedoin.” – HS 27 95 29 95 Blackout ANGIE THOMAS, DHONIELLE CLAYTON, TIFFANY D JACKSON, NIC STONE, ASHLEY WOODFOLK, NICOLA YOON Kun kaupungin sähköt katkeavat, iskevät toisenlaiset kipinät
Pe kk a Sa ur i · L e ge nd aa rinen ä ä n i n y t p od c a st i ssa !. 19 vuoden odotus on ohi. Lohdullinen teoria elämästä PEKKA SAURI Kuuntele Oliko ikävä. Vihdoinkin Pekka Sauri kertoo, mistä kaikessa on kysymys. Podcast, joka levittää lämmön sydämeen