Kirjailija, joka haluaa kuuluisaksi Helsingin viimeiset joutomaat MAAILMANKIRJAT SEKAISIN KATOAVA LUONNONVARA TAYLOR SWIFT Maailman suurin poptähti syntyi, kun musakritiikit muuttuivat Viisikymppisenä Anssi Kela rakennutti itselleen Ritari Ässän auton ja keräsi kellarin täyteen leluja.. A N S S I K EL A : ”IH M IN EN , JO K A H U K K A A S IS Ä IS EN LA PS EN SA , O N TIE TY LL Ä TA VA LL A VÄ H Ä N K U O LL U T S IS Ä LT Ä .” IM A G E 3 13 H EL M IK U U 20 24 KESTÄVIÄ JUTTUJA 2/2024 HELMIKUU 12,90?€ Mikä faijan BMW
Viisas & aito Ja sen lehti*
Popmusiikki ja -kulttuuri ovat niin pitkään olleet iästä riippumatonta yhteistä omaisuutta, että kenenkään ei voinut kuvitella larppaavan nuorta itseään vaan esittelevän yleisölle jotain sellaista, joka on heille yhä tärkeää. Aivan kuin nostalgiaan taipuvainen olisi iso lapsi, joka ei ole onnistunut tekemään aikuiselämästään kyllin tyydyttävää ja hamuaa siksi takaisin menneeseen. 3 h e l m i k u u 2 2 4 T oimittaja Manu Marttinen kirjoitti meille pari vuotta sitten jutun siitä, miten viisikymppisistä tuli uudet kolmekymppiset. Ensimmäinen on juuri ikä. Viisikymppinen Kela on viime vuosien aikana käynyt keräämään kotinsa kellarikerroksen huoneeseen muun muassa Batman ja Tähtien Sota -aiheisia figuureja. Usein se on ollut juuri musiikki, päivänsankarin yhtye soittamassa versioita vanhoista itselle rakkaista kappaleista. 80-luvun elokuvahahmoja, paljon väliä. 80-luvun kappaleita, mitä sitten. Lapsuuden sankareille NIKLAS THESSLUND P Ä Ä K I R J O I T U S yleisen ajatuksen kanssa, jossa vanha ihminen sanoo olevansa monen ikäinen, yhtä aikaa se nuori tyttö tai poika kuin joskus, suvereeni keski-ikäinen ja elämää jo nähnyt mutta sen edessä yhä utelias vanhus. Kaikkea edellä kirjoitettua olisi helppo pitää ripustautumisena menneeseen sen sijaan että eläisi tässä hetkessä tai tähyäisi tavoitteellisena ja uteliaana tulevaisuuteen, kuulostelisi kiinnostuneena tekoälyn mahdollisuuksia oman työn tai vapaa-ajan tehostamiseen. Omakohtaisissa ja tosipohjaisissa lajeissa tulevaisuudella ei ole tarinoita, vaan ne kerrotaan toisissa genreissä. juhlat tulivat mieleeni, kun luin Hanna Parhaniemen tähän numeroon kirjoittaman artikkelin Anssi Kelasta ja tämän keräilyharrastuksesta. Luultavasti sekin johtuu iästä. Eihän kukaan näe tulevaisuuteen, mutta harva tohtii sanoa sen yhtä suoraan. Vaikka itseään pitää samaan aikaan monen ikäisenä, ei käsitys itsestään nuorena ole vain luonteenpiirteitä tai irti sen aikaisesta maisemasta. Hän ei katsele tulevaisuuden suuntaan, sillä hän ei yksinkertaisesti näe sinne. Enemmän kuin ehkä itseään, aikuiset miehet halusivat tehdä tiettäväksi niitä asioita, jotka he ovat nuorena löytäneet ja joiden parissa he ovat kasvaneet aikuisiksi. Eroa on sen verran, että jälkimmäistä ajatusta käyttävä tekee itsesään sen maatuskan, jollaisia ensin mainittu voisi keräillä. Sellaisen edessä ei oikein voinut kuin liikuttua. Toisen syyn Anssi Kela sanoo Parhaniemen artikkelissa suoraan. Sähköposti niklas.thesslund@a-lehdet.fi. Tämä kaikki nyt on osa meikäläistä, ottakaa tai jättäkää. Nostalgian maine on helppo ymmärtää, kuuluuhan käsitteeseen määritelmällisesti se, että menneelle ajanjaksolle, sen tapahtumille ja ilmiöille pannaan kultareunukset ympärille. Samaan aikaan kun kaikki on nostalgiaa ja uusikin tyyli kierrätystyyli, nostalgialla on myös taantumuksellinen, kehitystä vastustava tai jarruttava maine. Kaikissa niissä 50ja 60-vuotisjuhlissa, joissa olen viimeisen vuoden aikana käynyt, on ollut päivänsankarin nuoruusvuosilta noussut teema. Taustalla olivat Marttisen omat 50-vuotisjuhlat, joissa ei ollut kakkutarjoilua vaan hevimusiikkiteema: päivänsankarin yhtyeet esiintyivät mustiin pukeutuneille juhlavieraille. Silti Kelan repliikki jäi mieleen vilpittömyydessään. Lapsuudestaan tuttujen elokuvien hahmoja siis. Muutos juhlakulttuurissa oli tietenkin alkanut jo aiemmin mutta ei se artikkeliimme ainakaan loppunut. Ei siksi, että viisikymppisellä on takanaan viisi vuosikymmentä, joita nostalgisoida, vaan siksi, että muiden mielipiteiden merkitys omille valinnoille on mitä luultavimmin vähentynyt. Mutta kun Anssi Kela sanoo viihtyvänsä henkilökohtaisen nostalgian parissa, paljonko sillä on lopulta eroa sen melko Aivan kuin nostalgiaan taipuvainen olisi iso lapsi, joka ei ole onnistunut tekemään aikuiselämästään kyllin tyydyttävää. aikuisten miesten nostalgiapitoisille syntymäpäiväjuhlille tai keräilyharrastukselle on helppo löytää heti ainakin kaksi syytä. Edelliseen vaikuttaa tietenkin Kelan ammatti ja ennen muuta hänen tapansa kertoa tarinoita
S I S Ä L LY S L U E T T E L O 4 3 PÄÄKIRJOITUS 6 AVAAJA – MIKA HYÖTYLÄINEN 10 POLIITTINEN KOTI 12 LUONTOKATO, OSA 5: KULTTUURI 16 KOLUMNI – RIIKKA SUOMINEN 18 Kelan vastaisku Anssi Kela on mies, joka ostaa itselleen leluja. 28 En kuuntele Teukkaa Taylor Swift edustaa maun jälkeistä aikaa. 50 Jotain hyvin vakavaa Vuosia kuolemansurusta kirjoittanut Katriina Huttunen sairastui parantumattomasti. T Ä S S Ä N U M E R O S S A valokuvaaja timo pyykkö meikki ja hiukset hanna valjakka tyyli suvi poutiainen K A N N E N K UVA. 56 ESSEE – LOPETTAVAN AMMATTILAISJALKAPALLOILIJAN AJATUKSIA 60 ELOKUVA – KALLE KINNUNEN / CAGEN TUOLLA PUOLEN 62 MUSIIKKI – IIDA SOFIA HIRVONEN / TERAPIATUOKIO VILTIN ALLA 64 KIRJA – JUHA ITKONEN / YHDYSVALTOJEN IHMISET 66 KULTTUURI – TAIDE YHDISTÄÄ SUKUPOLVET 28–35 Oskari Onninen kirjoittaa Taylor Swiftin olevan kuin pop-julkisuuden musta aukko, joka imee sisäänsä kaiken paljon sitä merkittävämmän. 36 Katsokaa minua kaikki Artemis Kelosaari haluaa olla kuuluisa kirjailija. Siinä ei ole järkeä ja silti on. 40 Vapaalla maalla Joutomaat katoavat tehokkuuden täyttämistä kaupungeista
Postiosoite Image, 00081 A-lehdet Käyntiosoite Risto Rytin tie 33, Kulosaari, Helsinki Puhelin (09) 759 61 Sähköposti image@a-lehdet.fi, etunimi.sukunimi@a-lehdet.fi www.image.fi Facebook www.facebook.com/imagelehti Instagram @imagelehti X @imagelehti Lataa Apu360-sovellus App Storesta tai Play Kaupasta. TEKIJÖINÄ TÄSSÄ NUMEROSSA Henri Aalto, Hans Eiskonen, Sammeli Heikkinen, Iida Sofia Hirvonen, Pauliina Holma, Silvia Hosseini, Katriina Huttunen, Anna-Katri Hänninen, Juha Itkonen, Jolanda Jokinen, Artemis Kelosaari, Kalle Kinnunen, Sakari Kiuru, Kristiina Kurronen, Sanna Lehto, Oskari Onninen, Mikko Pelttari, Riina Peuhu, Suvi Poutiainen, Timo Pyykkö, Minna Raitavuo, Riikka Suominen, Henriikka Tavi, Kaisu Tervonen, Outi Törmälä, Hanna Valjakka, Elina Vitikka. vuosikerta, 313. 1989) on syntyisin Saimaan rannalta ja eteläsavolaisten metsien kasvatti. MAINOSTAJAT Mediamyynti ja markkinointi mediaopas.a-lehdet.fi Trafiikki PunaMusta ASIAKASPALVELU JA LEHTITILAUKSET Internet www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu Puhelin 09 759 6600 (ma–pe klo 8–17) Puhelun hinta määräytyy liittymäsopimuksenne mukaan. numero. ISSN 0782-3614 päätoimittaja niklas thesslund vastaava tuottaja hanna parhaniemi ulkoasu hanna kahranaho & pauliina vuorinen digitoimituspäällikkö (ajankohtaismediat) miikka järvinen johtava ad (ajankohtaismediat) timo tervoja a r t e m is k e l o s a a r e n k u v a h a r r i h u r s k e. Toimitus ei vastaa tilaa matta lähetetystä aineistosta. Tähän numeroon hän on kirjoittanut siitä, miksi kuuluisuuden tavoittelu on hänelle samaa kuin elossa oleminen. 5 h e l m i k u u 2 2 4 K E S TÄV I Ä J U T T U J A ANNA-KATRI HÄNNINEN Valokuvaaja Anna-Katri Hänninen (s. Imagen vuosikerta on 12 numeroa. Tilatut lehdet toimitetaan force majeure -varauksin (ylivoi mainen este, kuten lakko tai tuotannolliset häiriöt). T E K I J Ä T ARTEMIS KELOSAARI Artemis Kelosaari (s. 1989) on kirjailija, joka vihaa tavanomaisuutta. Aikakausmedia ry:n jäsen. Kustantaja A-lehdet Oy Myyntipäälliköt Mediaopas.a-lehdet.fi Repro ja sivunvalmistus Aste Helsinki Oy Painatus PunaMusta Oy, Joensuu 2024 Seuraava numero ilmestyy 20. Hän uskoo, että luonto ei ole erillinen paikka, minne menemme vierailemaan, vaan luonto on meidän kaikkien koti. maaliskuuta 2024. Virallinen osoitteenmuutos postiin tai VTJ:lle päivittyy automaattisesti rekisteriimme. 39. Tähän numeroon hän valokuvasi Poliittinen koti -palstan kuvat
He eivät joutuneet asunnottomiksi, mutta joka tapauksessa joutuivat jättämään sosiaalisen ympäristönsä, jossa olivat asuneet pitkään. Vihreä poliitikko Osmo Soininvaara ehdotti Talouselämässä joulukuussa kiinteistöjen ylimääräistä verottamista, jos kaupunki rakentaa niiden ympärille niiden arvoa nostavia ”urbaaneja mukavuuksia” kuten pikaratikkalinja. Haastattelemani kotitaloudet olivat muuttaneet siihen vuosituhannen vaihteessa. M I K A H Y Ö T Y L Ä I N E N : Nykyisessä asumiskäsityksessä painottuu asuntojen hyödykearvo eikä käyttöarvo” Teksti Oskari Onninen Kuva Sanna Lehto ”. Kun jälkeenpäin katselin, vuokrat olivat tuplaantuneet. Näen maan arvon verottamisen vaihtoehtoisena politiikkana, jossa kaupunkikin hyötyy investoinneistaan rakennettuun ympäristöön, eikä arvonnousu valu vain kiinteistönomistajan taskuun. Mutta maltillisesti toteutettuna siinä on perää. Samasta oli kyse, kun vuonna 2022 Helsinki päätti, ettei maata enää myydä vaan se vuokrataan markkinahintaan. Käsittelen kirjassani esimerkiksi Kevan Ara-rahoitetun vuokrakiinteistön asukkaita Sörnäisissä. Talossa asuneet ihmiset olivat opettajia, kirjailijoita ja lähihoitajia, ja heille tarjottiin kolmen–kuuden kuukauden irtisanomisaikaa. Meistä tulee nälkäisiä sen arvonnousun luomiselle, millä on haittavaikutuksensa, kuten liiallinen tehostaminen ja tiivistäminen. Siihen kuuluu globaaleja toimiKaupunkilaiset luovat itse asuntojensa arvonnousun, joten mikä oikeuttaa asuntosijoittajan lypsämään siitä osan, kysyy Uppsalan yliopistossa urbaania eriarvoisuutta tutkiva Mika Hyötyläinen. Onko ehdotus järkevä. Suomessa ei hirveästi puhuta siitä, mutta meillekin on syntymässä rentier-luokka, joka rikastuu korkoja vuokratuloista. Kun vuokratukijärjestely tuli loppuunsa, Keva pystyi vuokraamaan asunnot avoimilla markkinoilla kovemman tuoton perässä. Tilalle tuli keskiluokkaisia vuokralaisia. 6 AVA A J A J ulkaiset juuri kirjan Urban Inequality in Finland, jossa esität, että luokkakysymys on erityisesti kaupunkien kysymys. Miten se näkyy asumisessa. He muuttivat esimerkiksi Vantaalle. Sijoittajat hyötyvät jo nyt valtavasti siitä, kuinka kaupungit paranevat. Se on kaupunkien poliittisen taloustieteen tutkijoiden laajasti ajama ajatus. Sudenkuoppa on se, että kansainvälisesti siitä on tullut keino buustata kaupungin kassaa. Seuraavassa hankkeessani alan vertailla ilmiötä Kööpenhaminassa, Tukoholmassa ja Helsingissä
h e l m i k u u 2 2 4 7
Suomalainen asuntopolitiikka on luonut synergiaa. Suomi on kodinomistusyhteiskunta, ja sekin on tavallaan poliittinen projekti. Jos ne markkinaehtoistetaan täysin, sosiaalisten vaikutusten riski kasvaa. Tiedetään, että asuntopolitiikka luo usein polkuriippuvuuksia, joissa yksittäinen päätös vaikuttaa vuosikymmeniä eteenpäin. Ihmiset keskittyvät entistä enemmän asuntoihin sijoituksina kuin siihen, että ne ovat koteja, joiden ympärille rakennettaisiin yhteisöä ja pysyvyyttä. Sosiaalinen sekoittaminen vaikuttaa perustuvan yhä enemmän kovan rahan asuntotuotantoon. On perusteltavissa oleva fakta, että Helsingissä tehdään politiikkaa, joka pitää pienipalkkaiset ihmiset pois keskustasta, vaikka he työskentelisivät siellä. Se on asukasluokka, joka ei saa asetuttua aloilleen vaan joutuu yhä enemmän etsimään määräaikaisia vuokrasopimuksia markkinoilla. Ajattelen kuitenkin, että asunnot ovat erilainen markkina kuin vaikka kännykkämarkkina. Hyvinvointivaltiossa on ajateltu pitkään, että asuntomarkkina on epätäydellinen. Jokaista asuntoa on vain yksi maailmassa. Onko Helsinkiin keskiluokan sisään syntymässä luokkakuilu, jota määrittelee omistusasuminen. Kolmasosa uusista asunnoista pitäisi olla kohtuuhintaisia, mutta Helsingissä on jääty puoleen siitä. Lähiöihin halutaan yleensä lisää keskiluokkaa ja gentrifikaatiota. Nyt niin ei tehdä, vaan ollaan taloustilanteesta huolimatta vetämässä jarrusta. Kirjoitit Kalevi Sorsa -säätiön blogiin, että Suomeen on syntymässä ”asumisprekariaatti”. Ei yritetä luoda keskiluokkaiselle ihmiselle ajatusmallia, että hän voisi asua julkisesti tuetussa asunnossa. Myös se ohjaa meitä ajattelemaan asuntoja hyödykkeinä ja sijoitustoimintana.. Ehdottomasti. Ihmiset keskittyvät yhä enemmän asuntoihin sijoituksina eivätkä siihen, että ne ovat koteja, joiden ympärille rakennettaisiin yhteisöä ja pysyvyyttä. Me eletään kaupunkien aikaa, joka tarvitsee kaupunkien ajan asuntopolitiikkaa, jolla puututaan näihin eriarvoisuuden syihin. Mikä se on. Jos yksityisille vuokramarkkinoille annetaan enemmän vetovastuuta asuntopolitiikassa, saattaa tapahtua niin, että asuntojen vaihtoarvo alkaa dominoida niiden käyttöarvoa. Kysymys on se, että me kaupunkilaiset kuitenkin sosiaalisella toiminnallamme luodaan kaupungin arvo. Millaista se on. Ei niinkään sitä, että keskustaan tarvittaisiin lisää sosiaalista asuntotuotantoa. Kohtuuhintaisesta asuntotuotannosta leikkaaminen ja asumistukien leikkaukset näyttävät radikaaleilta päätöksiltä, jotka kolisevat kohtuuttomasti tukea tarvitsevaan kansanosaan. Ne ovat paikkaan sidottuja, ja on sosiaalinen oikeus, että ihmisillä on asunto. Tähän liittyen pohdin myös sitä, millaista meidän uusi sosiaalisen sekoittamisen politiikka on. Asuntosäästäminen yksin vuokralla asuessa vaatii hyvin tarkkaa taloudenpitoa. Puhutaan asuntojen hyödykkeistymisestä. Samaan aikaan kantakaupungin omistusasunnot karkaavat keskituloistenkin helsinkiläisten ulottuvilta. Rakennetun ympäristön epätasainen kehittäminen heijastelee lopulta hyvin paljon ihmisten välisiä sosiaa lisia ja taloudellisia eroja. Järjestelmästä on rakennettu sellainen, että joka kynnelle kykenee, huomaa, että on järkevämpi säästää omaan asuntoon kuin maksaa jonkun muun asuntolainaa pois. Mitä seuraa siitä, jos vaihtoarvo menee käyttöarvon edelle. Särähtää aina korvaan, jos keskiluokan perspektiivistä lähdetään sättimään duunareille, että teillä siellä lähiössä huonot elintavat ja koulumenestys kiertää perheestä toiseen. Segregaatio on sosiaalisen ja taloudellisen eriarvoistumisen maantieteellinen ilmentymä. Siihen liittyy selkeä luokkavisio: vain jos lähiöis sä on keskiluokkaa, niihin saadaan houkuteltua palveluita. Mikä on moraalinen oikeutus sille, että välikäsi lypsää vuokran muodossa tätä nousevaa arvoa. 8 AVA A J A AVAAJA-palstalla asiantuntija aloittaa keskustelun ja taustoittaa ilmiötä. Lisäksi on moraalisia ajatuksia siitä, että keskiluokka näyttäisi elämän mallia pienituloisille, duunareille ja maahanmuuttajille. Mitä segregaatiolle pitäisi tehdä. Puhe asunnoista sijoituksina ruokkii hyödykkeistymistä entisestään, vaikka tälläkään hetkellä kukaan ei tarjoa vaihtoehtoista diskurssia tai välimallin ratkaisuja. Onko sosiaalisessa asuntotuotannossa siis epäonnistuttu. Kaikki keskiluokkaan kohdistuva subventointi, kuten Hitas, johtaa moraalipaniikkiin siitä, että julkisia varoja haaskataan. Ovatko keskiluokkaisten ihmisten Oikotie-vahdit, ehtymätön kiinnostus kantakaupunkiasuntojensa hinnannousuun ja lehtien lukuisat Euribor-jutut osa samaa hyödykkeistymistä. Nyt ajattelussa on tapahtumassa perustavaa laatua oleva muutos: markkinat hoitaa, ja on yksilön ongelma, jos hän ei pärjää markkinoilla. Silloin rentier-luokan intressit ajavat asunnoissa asuvien ihmisten intressien ohitse. Se on ollut myös vastasyklistä talouspolitiikkaa. Samaan aikaan kun ollaan hirveän huolissaan segregaatiosta, puhutaan aina sen vaikutuksista, ei sen syistä. Pitäisi keskittyä enemmän siihen, miten heidänkin asuinoloja voitaisiin yhdessä parantaa. Aika näyttää. Silloin asunnot ovat vaihtoarvonsa kautta taloudessa kiertäviä tavaroita. Millaisia vaikutuksia uskot politiikalla olevan. Se vaatii sääntelyä ja valtion interventioita. Ymmärtääkseni tavoitteet eivät ole onnistuneet. Toisaalta esimerkiksi EU:n perus oikeusviraston mukaan afrikkalaistaustaiset kokevat Suomessa EU-maista eniten rasismia asuntomarkkinoilla. Sotien ja laman jälkeen sekä finanssikriisin aikaan lisättiin valtion tukemaa asuntotuotantoa, jolla taattiin matalapalkkaisille ihmisille kohtuuhintaisia asuntoja mutta myös pidettiin rakennustoimintaa liikkeellä. – M I K A H Y Ö T Y L Ä I N E N joita mutta myös suomalaisia kotitalouksia, pikku-rentiereitä, jotka ovat nollakorkojen kautta päässeet kiinni asuntosijoittamiseen. Uuden hallituksen asumispolitiikka iskee hyvin rajusti tiettyihin ihmisryhmiin, esimerkiksi helsinkiläisiin yksinhuoltajiin, jotka nostavat asumistukea mutta käyvät töissä. Heille ei synny pitkän ajan turvallisuuden tunnetta asumisen kautta, vaan asuminen on häilyvä resurssi elämässä
Podcast siitä, miten kaiken voi hankkia käytettynä. MAINOS MEKO.FI/KULUTUSJUHLA-PODCAST KUUNTELE NYT! Kulutus juhla2
Ostimme talon noin 70-vuotiaalta yrittäjältä. Se oli ennen vaaleja Petteri Orpon sylissä, ja hänestä tuli pääministeri. Olemme viihtyneet täällä todella hyvin. Se on älyttömän mukavalla paikalla ja sen verran iso, että perhekin viihtyy siellä. Se on sateentekijä. Täällä on paljon muistoja eri sukupolvilta. Nyt Alexander Stubb kävi meillä, ja hän otti Laten varmuuden vuoksi syliin. Muutimme tähän kotiin kesällä 2012, vuosi sen jälkeen, kun minut valittiin kansanedustajaksi. Kun lapsia alkoi tulla, oli ihan selvää, että palaamme jossain vaiheessa Jyväskylään. Meillä on ollut tavoitteena, että olemme jouluna aina jossain eurooppalaisessa pääkaupungissa. Se muutettiin aika vasta kuntosaliksi, kun lapset eivät enää uineet. Nyt mietimme, että onhan Helsinkikin yksi niistä. Alakerrassa meillä oli ennen uima-allas, mikä oli myös kiva. Kaikki on pyöräilymatkan päässä. Nämähän ovat valtavan hienoja ja paranevat ajan kuluessa. 1 POL I I T T I N E N KO T I Onnenkoira ”Tämä meidän Late on mielenkiintoinen koira. Ostin puoli vuotta sitten kaksion Helsingistä toiseksi kodiksi. Tämä on luonnonkaunis paikka etenkin kesällä. Hän asui tässä itsekseen melkein kymmenen vuotta, joten kyllä mekin täällä kahdestaan vaimon kanssa pärjätään, vaikka alkaahan täällä olla neliöitä liikaa. Vietimme siellä viime joulun. Perintöjen keskellä Kokoomusvaltuutettu, kansanedustaja ja entinen jääkiekkoilija Sinuhe Wallinheimo ihastui 1990-luvulla rakennetun talon avaruuteen. Kaksi vanhinta lastamme ovat jo muuttaneet kotoa ja kolmaskin on kohta lähdössä. Pelasin viidessä eri maassa. Lopetin laskemisen, kun olin muuttanut 25 kertaa urani aikana. Teksti Hanna Parhaniemi Kuva Anna-Katri Hänninen 6 H + 2 K + S + K U N T O S A L I , N . Tuossa alhaalla menee Tourujoki, jonne voi mennä vaikka suppailemaan omalta pihalta. Heti, kun tulimme tänne, varsinkin yläkerran avaruus kiehtoi. Tämä on kompakti, kiva kaupunki. Meillä on myös paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten ukkini yli sata vuotta sitten tekemä shakkilauta. 3 M ² , L O H I K O S K I , J Y V Ä S K Y L Ä POLIITTINEN KOTI -palstalla kurkistetaan kaupunginvaltuutettujen koteihin. Peppi-koira on jo 14-vuotias.” U rheilijana vietin kiertolaiselämää. Se oli ihan hauskaa, kun ihan vieressä oli myöhemmin vielä Käärijä-show’t ja kaikki.” ”. Monet huonekalut ovat sukukalleuksia, isoisäni perintöä
Kaapin päällä on apteekkarina työskennelleen ukin vanhoja esineitä. h e l m i k u u 2 2 4 1 1 Kaappi ”Tämä kaappi on rakennettu käsityönä Suomessa 1950-luvulla. Pokaalin voitin pikkuautojen neppailukisasta.”. Se on tullut meille perintönä isän kautta sen jälkeen, kun hän menehtyi
1 2 L U O N T O K A T O
Vihreä siirtymä ei ole edelleenkään käytännön politiikan ydintä. Tietyt ryhmät ja syrjäseudut jäävät usein sivuasemaan, eikä luontokadon torjuntaa saisi jättää vain päättäjien asiaksi. Puhutaan kyllä velkalaivan ohjaamisesta, mutta kukaan ei puhu luontokatolaivasta, jota haluttaisiin kääntää. Mitä syitä siihen on, että luontokatoon ei yhäkään tartuta vaadittavalla voimalla. ” Ihmettelin alkuun, että miksi minä. H E L M I K U U 2 2 4 Luontokatoa ei pysäytetä, jos syrjäseutujen ääntä ei aleta kuunnella, sanoo ympäristöpolitiikan tutkija Simo Häyrynen. Olen huolestunut siitä, että meillä Suomessa on poliittisia voimia, jotka laiminlyövät luontokysymyksiä. Olen ollut Suomen Luontopaneelin jäsen vuodesta 2023. Luontokato on globaali ongelma, joka vaatii paikallista omistautumista. Mikä aiheuttaa sen, että ihmiset eivät koe uhkaa luontokadon tai ilmastonmuutoksen edessä. Juhlapuheissa suuret ympäristöongelmat mainitaan, mutta käytännössä ne työnnetään marginaaliin. Enhän minä ole biologi tai monimuotoisuuden asiantuntija. Koska ihmisillä on läheisiin paikkoihin tai tiettyihin luonnonympäristöihin muita lämpimämpi suhde, luontokato on emotionaalinen kysymys. Olen monialainen politiikan tutkija ja olen aina ollut kiinnostunut syrjäseuduista. L uontokato on vaikea asia. Yhtäältä luontokato voi koskettaa: ihminen voi vaikkapa haikailla jotakin lapsuutensa niittyä tai kadonnutta kaislikkoa.. Ilmastotavoitteet tuntuvat olevan poliitikoille helpompia sisäistää. Monimuotoisuuskysymysten ratkaisussa tarvitaan ymmärrystä siitä, miksi luonnontieteen tarjoama vakava viesti otetaan niin vaihtelevasti vastaan. Miksi ihmiset eivät käänny puolustusmoodiin, taistelemaan ympäristöuhkia vastaan. Luontokadon yhteiskunnallisten ja kulttuuristen kytkösten vuoksi roolini paneelissa on muodostunut luontevaksi. Minua kiinnostavat juurisyyt luonnonsuojelun vastustuksen taustalla. S I M O H Ä Y R Y N E N : Ylhäältä sanelu ei toimi luonnonsuojelussa” ” 1 3 Teksti Mikko Pelttari Kuva Minna Raitavuo S EI T S EM Ä N P U H E E N V U O R O A L U ON T OKA DO N P Y S Ä Y T TÄ M IS E S T Ä OSA5 KULTTUURI L uontokadon pysäyttämiseen olisi keinoja, mutta on selvää, että nyt ei tehdä kylliksi. Luonnon monimuotoisuuden hupeneminen kohdistuu vaihtelevasti eri paikkoihin ja luontotyyppeihin. Vuosien varrella olen siirtynyt tutkimaan suomalaisten luontosuhdetta ja sen yhteyttä Suomen ympäristöpolitiikkaan
Olen tutkinut myös irlantilaisten ja sardinialaisten maatalousyhteisöjen ympäristöasenteita, ja heihin verrattuna syrjäseutujenkin suomalaiset luottavat instituutioihin. Näkisin hyvänä, jos alueiden ja maakuntien välille syntyisi positiivista kilpailua ja kehityksen sitomista luontoarvoihin tai vaikkapa kasvitai eläinhistoriaan. Uskon, että toimivaa luontopolitiikkaa ei voi tehdä, elleivät tavoitteet tule ymmärretyiksi paikallistasolla. Jos sanoo jotain susista, saa varmasti vihaisia kommentteja jostakin suunnasta. Tästä syntyy ristiriita. T ulevaisuudessa metsät tulevat olemaan Suomessa yhä polttavampi puheenaihe. Ympäristökeskustelua ei manipuloitu poliittisesti niin kuin nyt. Pitkäjänteisyys on usein hyvä asia, mutta kun se koskee luonnon hyödyntämistä kestämättömästi, se muuttuu tuhoisaksi. Miksi Suomessa ei käy näin. Tämän perinteen myötä Suomi on pyrkinyt olemaan ”länsimaisen sivilisaation” etulinjassa ja myös ympäristöpolitiikassa. Arvot vaihtelevat ihmisten välillä kuten kaupungissakin, mutta maaseudulla monen suhde luontoon on käytännöllinen. Kulttuuriamme leimaavat kilpailukyvyn, pitkäjänteisyyden ja tehokkuuden korostaminen. Kun tulee viesti, että luonnolla meneekin huonosti ja asialle pitäisi tehdä jotakin, se voi olla vaikea ottaa vastaan. Instituutiousko on kuitenkin kaksiteräinen miekka: myös luonnon kannalta haitallisia sääntöjä noudatetaan. Metsäteollisuuden ja etujärjestöjen valta vaikuttaa ainakin, mutta puhe on muutenkin varovaista. Uskon, että suuri keskustelu tulee liittymään myös kaivosteollisuuteen ja sen sääntelyyn. Maallistuneessa Suomessa nämä arvot eivät aina liity uskonnollisuuteen, vaan kyse on kulttuurisista siteistä. Yhteyksiä ja merkityksiä voi syntyä, kun ylätason ohjauksen lisäksi myös syvärakenteet ja kulttuuri muuttuvat. Irlannissa turvetuotanto ajettiin nopeasti alas muutama vuosi sitten, ja siellä muuttui tässä aiheessa ääni kellossa todella radikaalisti. Tekisi mieli muistuttaa, että Rooman armeija marssi ohranjyvillä. Urho Kekkosen pääministeriaikanaan 1952 esittämä kysymys ”onko maallamme malttia vaurastua?” ottamalla syrjäseutujenkin luonnonresurssit käyttöön on ymmärretty täällä ehkä liiankin hyvin. Juuri tämä on usein ongelma. Tämä ilmiö näkyy ehkä selkeimmin vaikkapa susitai turvekeskustelussa. Ajellaan mönkijöillä ja metsästetään. Pelkään, että siinä rytäkässä Pohjois-Suomen luonnosta tehdään reikäjuustoa. Ajan henki on sellainen. Ympäristökonfliktit ovat kulttuurisesti rakentuneita, ja Suomessa protestanttinen perintö vaikuttaa. Puhe luonnonsuojelusta tulkitaan herkästi ylhäältä päin saneluksi. Ajattelen, että julkisessa keskustelussa varotaan epämiellyttäviä totuuksia siksi, että ympäristökysymykset on hirveän helppo politisoida. Esimerkiksi jätevesilain uudistuksesta maalaillut, usein liioitellut uhkakuvat olivat Perussuomalaisten ensimmäisen vaalivoiton merkittävä taustatekijä, puoluejohdon mukaan kenties jopa maahanmuuttoa merkittävämpi. Luonnon varjeluun voisi kehittyä samanlainen suhde kuin hyvinvointivaltioon ja verotukseen, että ihmiset ymmärtäisivät. Vallitsi globaali positiivinen virtaus, oli Rion kokous ja isot kansainväliset sopimukset ja yhteistä huolta esimerkiksi Itämerestä. Kuumaa metsäkeskustelu on toki jo nyt. N äyttää siltä, että luonnonsuojelu ei helposti saa jalansijaa syrjäseuduilla, ja suuri osa Suomestahan on syrjäseutua. Yhteiskuntien sähköistyminen vaatii niukkoja arvometalleja. Ei maalla silti luontoa vihata. Kasvissyönnin ja lihansyönnin vertaaminen herättää tunteita: onhan ministeritasolta asti sanottu, ettei armeija marssi kukkakaalipirtelöllä. Keskustelu käydään tilassa, jossa joku ulkopuolelta – usein suuresta maailmasta – tulee sanomaan, miten syrjäseudun asukkaiden tulisi toimia oman lähiluontonsa kanssa. 1 4 L U O N T O K A T O Toisaalta puhe luontokadosta voi saada puolustuskannalle, jos tuntuu siltä, että joku ulkopuolinen luulee tietävänsä paremmin, mitä omalle tutulle luonnolle pitäisi tehdä. Esimerkiksi metsäsektorin suuri merkitys ja valta tekevät ajattelutapojen muutoksesta Suomessa erityisen vaikeata. Näitä politisoituneita ja tulehtuneita keskustelunaiheita on turvetuotannon ja ”paskalain” lisäksi muitakin. Luonto koetaan arvokkaammaksi, kun se on jollain tavalla ”omaa”, eikä ylhäältä alas suuntautuvan politiikan sääntelemää. Vaikka uusista ohjeistuksista nuristaisiin, niitä kuitenkin yleensä kunnioitetaan. Se perustuu tottumuksiin ja tapoihin, luonnon arkiseen käyttöön. E hkä päättäjät pelkäävät, että luonnonsuojelun vastaisia tendenssejä valjastetaan populismin käyttöön. Tuntuu siltä, että 1990-luvulla yhteiskuntien oli helpompi asettua yhtenä rintamana ympäristöongelmien ratkaisun puolelle
Meneillään on kuudes sukupuuttoaalto, jonka keskeinen aiheuttaja on tutkijoiden mukaan ihminen. Suomalainen kulttuuri muuttuu hitaasti, mutta pitkäjänteinen kasvatus on sitä muuttanut. Sarjassa seitsemän asiantuntijaa kertoo, miten luontokadon pysäyttäminen seitsemässä vuodessa onnistuu ja mitä siihen vaaditaan. Globaalisti noin miljoona lajia on vaarassa hävitä sukupuuttoon. Sopimuksen päämääränä on luonnon monimuotoisuuden suojelu sekä lajien ja elinympäristöjen tilan parantaminen maalla ja vesistöissä, luonnon kestävän käytön edistäminen sekä geenivarojen käytöstä saatavien hyötyjen oikeudenmukainen jako. Mutta kun katsoo laajemmalla katseella, tilanne näyttää paljon valoisammalta. Montrealissa joulukuussa 2022 solmitun YK:n Kunmingin–Montrealin biodiversiteettisopimuksen tavoitteena on pysäyttää luontokato seitsemässä vuodessa, vuoteen 2030 mennessä. Niitä ovat esimerkiksi suojelualueiden määrän kasvattaminen maailmanlaajuisesti 30 prosenttiin, heikentyneiden elinympäristöjen ennallistamisen nostaminen 30 prosenttiin sekä kehittyville maille suunnatun, luonnon monimuotoisuutta tukevan rahoituksen kasvattaminen vähintään 30 miljardiin dollariin vuosittain vuoteen 2030 mennessä. Ihmiset, päättäjätkin, tykkäävät luonnosta, mutta raha on vahva ohjaaja. Tiedostan myös, että oma työni on käsitellä nimenomaan ongelmia, ja siitä syntyy omanlaisensa näkymä luontoon. Y mpäristöongelmien äärellä voi helposti vaipua epätoivoon. Sopimuksessa on määritelty 23 tavoitetta toimille vuoteen 2030 mennessä. Pienet tappiot, jonkun metsän hakkuun tai jonkun haitallisen kaivoksen, kestää hammasta purren, mutta epätoivoiseksi minut saa vaikeneminen – se, että asioista ei puhuta syvällisesti, avoimesti ja tosiasiat tunnustaen. Metsänomistajan niin syrjäseudulla kuin kaupungissa on helpompi suhtautua omiin metsiinsä taloushyödykkeenä, kun kenen tahansa metsissä saa kuitenkin ulkoilla, sienestää ja marjastaa. Ei luontokadon pysäyttämisen tarvitsisi olla ristiriidassa perinteisen luontosuhteen kanssa. Ajattelen, että kun vain tutkii, puhuu ja kirjoittaa, niin kyllä tieto löytää tiensä.. oman etunsa siinä, että kaikki tekevät osansa. 1 5 H E L M I K U U 2 2 4 Ehkä päättäjät pelkäävät, että luonnonsuojelun vastaisia tendenssejä valjastetaan populismin käyttöön. Ehkä tässä suhteessa suomalaisten ylpeys, jokaisenoikeudet näyttäytyvät jopa ongelmana. Luontokato on vielä osin tiedostamaton valtava uhka. Alhaalta ylös suuntautuvaa muutosta tarvitaan siksikin, että politiikka ei muutu niin kauan kuin fossiilikulttuurista ja -taloudesta saa hyötyä. Miten luontokato pysäytetään seitsemässä vuodessa. Tulevat sukupolvet eivät hyväksy samalla tapaa luonnon ehdotonta hyväksikäyttöä
Siellä lepää myös kuolleiden kantajien ruumiita. Sekään ei hyödyttäisi ketään, mutta kai sellaisestakin voisi tehdä mediasisältöä. ”Valloittaminen” on erikoinen ilmaus. Aikaa 1888– 1914 kutsutaan sankareiden aikakaudeksi. Seikkailusankaruus ei enää inspiroinut. Mount Everestin huipulla jonotetaan, meri on pumpattu täyteen muovia ja parhaillaan vuorilta tuhotaan jäätiköt kuumentamalla ilmasto. Nykyuutiset ovat täynnä ihmisiä, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sinnitellä kuoleman vaarassa. Kun Shackleton seilasi kohti Antarktista vuonna 1914, hän oli juhlittu seikkailija. Maailmansodan runtelemassa Euroopassa prioriteetit olivat muuttuneet. Hyödyttömät sankarit RIIKKA SUOMINEN K O L U M N I RIIKKA SUOMINEN on ilmastoon erikoistunut toimittaja.. Jari Saarion Atlantin yli soutamisesta julkaistiin pelkästään Helsingin Sanomissa viime vuonna 66 juttua. Retkikunta pyysi vuonna 1916 apua vaikeuksiinsa. Ihminen on kauan sitten kartoittanut ja alistanut luonnon. Löytöretkeilijät ”tekivät suuria asioita”, minkä nähtiin olevan merkki yksilön fyysisestä ja henkisestä arvosta teollistumisen latistamassa maailmassa, kuvaa tietokirjailija Fergus Fleming kirjan South: The Endurance Expedition esipuheessa. Seikkailijat puhuvat haastatteluissa rajojen testaamisesta, haasteista ja unelmien tavoittelusta. Hänen lisäkseen media on raportoinut tarkkaan esimerkiksi yksinpurjehtija Tapio Lehtisestä ja vuorikiipeilijä Lotta Hintsasta. kotimaissa yleisöt seurasivat silmä kovana, kun Fridtjof Nansen, Roald Amundsen ja Ernest Shackleton kolusivat napoja. Linnan juhliin Saario kutsuttiin nimenomaan ansioistaan yksinseikkailijana. 1 6 K O L U M N I T oimittajakoulussa piti aikanaan kirjoittaa henkilökuva. Mutta he ovat myöhässä. Myös se, että ihminen irrottaisi pihdeillä itse hampaansa, olisi vaivalloista, kivuliasta ja riskialtista. Ja se äärirajoilla käyvien seikkailijoiden ihailussa risookin. Silloin sponsoreiden tukemat miesretkeilijät valloittivat kylmiä äärialueita. Mutta sankaruuden aika päättyi äkisti. Aivan kuin seikkailijat ottaisivat mittaa luonnon mahtavuudesta: valtameristä ja vuorten huipuista. Länsimaalaisten valloitusharrastuksen vuoksi vuorten huiput ovat täynnä roskaa. Julkisuus rakastaa yksittäisten ihmisten uhkarohkeita seikkailuja. on kiinnostavaa, että siviilissä Saariolla ja Lehtisellä on ammatit, joissa he auttavat toisia: pelastaja ja lääkäri. Mutta puhe suorituskyvyn äärirajoista sivuuttaa sen, että vaikeuksiin ja vaaraan on hakeuduttu itse. Ja siinä missä löytöretket oli aiemmin tehty kuninkaan nimissä, nyt seikkailijoilla oli hiotut brändit ja kustannussopimukset taskuissa. Hänen palatessaan kotiin kolme vuotta myöhemmin ketään ei enää kiinnostanut. Yksinäiseen sankaruuteen. ”Oma polku” pitää löytää, vaikka sitten tuhansien metrien korkeudesta köyhästä maasta. Ja kyllä, korkeilta paikoilta hyppiminen, yksin valtameren ylitys ja kiipeily ovat varmasti henkisesti vaativia. Minun on vaikea nähdä vuorikiipeilyä muuna kuin itsekkyytenä. Mihin heidän julkisuutensa on tarkoitus inspiroida. Historiallisesti uroteoilla on tietenkin esikuvia. Keittiö psykologi sisälläni pohtii, että syvä on tyhjyyden tunne, ellei se helpommalla täyty. Tuttava ei ollut elämäntarinaltaan tai ansioiltaan erityisen kiinnostava, mutta minua kutkutti, että joku otti niin suuria ja täysin hyödyttömiä riskejä. He ovat maksaneet hengellään siitä, että rikkaat ihmiset jahtaavat adrenaliinia. Siksi on vaikea kiinnostua siitä, jos joku haluaa huvikseen tehdä samaa. Mutta saako sillä arvostusta. Tein sen tuttavasta, joka harrasti basehyppyä. Lajissa hypätään laskuvarjolla torneista ja kallioilta. Nyt yli 20 vuotta myöhemmin huomaan, etten todellakaan ole ainoa, jota aihe kiehtoo. Julkisuus ihannoi niitä, jotka ovat löytäneet juttunsa, toteuttavat unelmiaan, ovat yrittäjähenkisiä ja brändäävät itseään. Uhkarohkeuteen. Winston Churchill kommentoi pyyntöä: sitten kun haavoitetut on hoidettu, kun köyhtyneet ja sydämensä särkeneet kodit on kunnostettu, kun sairaaloilla on rahaa, aion pohdiskella näiden pingviinien tilannetta, mutta en ennen sitä
6 4 5 3. Isotsinnia Oklahoma Salmon -siemenet 4,90 €. Lemmikkiöljy alk. KUKKATARHURIT Ennusteessa kukkasato Oletko suunnitellut keväällä alkavaa puutarhakautta. Rottinkinen kukkapöytä 199 €. Laine 19 -käsityölehti 25 €. Seuraa meitä somessa meillakotona_kaupat Meillä kotona -kaupat M A I N O S K U VA T: VA LM IS TA JA T INNOLUX Designklassikko Yksinkertaisen tyylikäs valaisin on muotoilija Yki Nummen käsialaa. PAROLAN ROTTINKI Auringonsäteet talteen Kokoa huonekasvit nauttimaan lisääntyvästä luonnonvalosta. ECOIL Karvaiselle kotoilijalle Tuoksuton öljy sopii karvakaverin ihon ja tassujen hellimiseen. Osta tuotteet Meillä kotona -kaupoista meko.fi/kaupat Löydä jotain odottamattoman ihanaa. 2 1 LAINE PUBLISHING Käsitöiden kohtaaminen Neulelehden talvinumero on saanut inspiraatiota keramiikkastudioilta. Kupoli-pöytävalaisin 229 €. 11,80 €. Valurautainen wokkipannu 123,90 €. LODGE CAST IRON Yes, chef! Vihanneslaatikon jämätkin näyttävät vetovoimaisilta wokattuna
Anssi Kela on aikuinen mies, joka ostaa leluja itselleen eikä pelkää sanoa sitä ääneen. Keräilyharrastus on järjetön mutta yhtä aikaa jokaisen siihen upotetun sentin arvoinen. KELAN VASTAISKU Teksti Hanna Parhaniemi Kuvat Timo Pyykkö 1 8
h e l m i k u u 2 2 4 1 9
Pieni teehetki oli jopa osana hänen elämäkertakonserttejaan, jotka päättyivät viime syksynä. ”On hauska tiedostaa, että jos tähän tulisi se kymmenenvuotias pikku-Anssi, olisin sen suurin idoli. Tuo basso kun edustaa Kelalle muutakin kuin muusikon työkalua. Vaikka se, että mä rakensin sen Kittin ittelle.” Niin, Kitt. Porraskäytävä kertoo heti, minne ollaan menossa. Onnekseen hän löysi somen avulla ensimmäisen bassonsa takaisin samalta tyypiltä, kenelle hän sen 25 vuotta aiemmin myi uuden soittimen tieltä. Kela oppi kerrasta, ettei nostalgiaan taipuvaisen kannata myydä soittimia ikinä. Hän neuvoo ottamaan kiinni mukin korvasta, sillä teevesi on kuumaa, tarkalleen ottaen 80-asteista. Ne ovat kuitenkin hänen mielestään jokaisen sentin arvoisia. Viisi Emma-patsasta seisoo kauniissa rivissä kaiteen yläpuolella olevassa syvennyksessä. Luvassa ei ole keltaista Liptonia. Soittimet jäävät kuitenkin kaikkien muiden tavaroiden varjoon, niin kiehtova kuin vaikkapa Pave Maijasen vanha kitara onkin. Se on yksi harvinaisimmista ja päätyy siksi Kelan figuurivitriinin alahyllylle. Han Solo puuttuu vielä, se on vaikeaa löytää. Suklaapatukoiden sijaan siinä on oma numeroitu paikkansa jokaiselle 96 hahmolle. Näyttää kunnolliselta. Tee on totisesti kuumaa – ja parasta, mitä olen koskaan maistanut, tietenkin. Mutta emme ole astumassa vain artistin maailmaan. Bucketlist on päästy aika hyvin ruksimaan. Saman aikakauden nuket, Batman ja Robin, odottavat työpöydän luona istuttamista siihen. Portaat vievät puukäpyläläisen vanhan rintamamiestalon kellarikerrokseen. Mitä on jäljellä vielä sellaisia asioita… Vähän vaikeaa keksiä.” Kelan työhuoneessa on kitaroita, bassoja ja kosketinsoittimia jokaiseen tarpeeseen ja fiilikseen, eikä niiden määrä tule vähenemään ikinä. Mittasuhteet ovat yhden suhde kuuteen. ”Aikuisuudessahan on hienointa se, että yhtäkkiä huomaakin olevansa sellaisessa tilanteessa, että on mahdollista toteuttaa lapsuuden haaveita, ihan absurdejakin. Nuket eivät sentään heilu mukana. Nyt ollaan keräilyharrastamisen syvässä päässä. Kela on tunnetusti teen suurkuluttuja. Kyllä, figuurivitriinin. Valaistu kaluste näyttää välipala-automaatilta. Tyhjiä koloja on etenkin alariveillä. ”Just keitin tuossa teetä”, Kela kertoo ja kysyy, haluaako toimittajakin kupposen. Seinillä on uraan liittyviä plakaatteja. Olo on yhä toisinaan epätodellinen – kaikki nämä asiat ovat todella tässä. Tämä on pikku-Anssin maailma. Niitä kannattaa vain ostaa. Napin painalluksesta aluksessa alkaa Imperiumin vastaiskun kohtaus äänineen ja valoineen. Se on muistutus siitä, että Kela toteutti suurimman lapsuudenhaaveensa. Ei Kela meinannut itsekään uskoa ensin todeksi, Soittimet jäävät kuitenkin kaikkien muiden tavaroiden varjoon, niin kiehtova kuin vaikkapa Pave Maijasen vanha kitara onkin. Päätin ryhtyä raportoimaan kokoelman karttumisesta.” Näin Anssi Kela kirjoittaa Instagram-päivityksessään, jossa hän esittelee uutta hankintaansa. ”Tulee olo kuin olisi itse messissä, kun tätä katselee. Kelalle tulee joka kerta hyvä fiilis, kun hän astuu huoneeseen sisään. Koska Kelalla on tapana paneutua niihin asioihin, mistä pitää, hänen tarjoilemansa juomaelämys kiinnostaa. Tunnelma on kieltämättä käsinkosketeltava ja Kelan innostus tarttuu. V ihreän ulko-oven pyöreän ikkunan taakse ilmestyy ystävälliset kasvot. Ne on tilattu etukäteen, ja pitkästä odotuksesta on jäljellä ar violta puoli vuotta. Kyykkyosasto on sitä harvinaisinta – ja arvokkainta. Kela hauduttaa teen kuppi kerrallaan suurehkolla sihdillä. 2 A ion kerätä kaikki 96 alkuperäistä Star Wars -figuuria vuosilta 1977–1985. Kaikkien hahmojen taustalla on niiden alkuperäispakkauksia vastaava väri. Varsinkin sitten, kun…” Kela nousee ja hakee pöydältä pienen kaukosäätimen. Silmissä on tyytyväinen tuike, joka vahvistuu tiettyjen esineiden äärellä. Näitä hahmoja ei sijoitella, kuten viinejä. Kuvassa on Amanaman, keltavihreä epämääräinen olmi, joka sai Jedin paluussa ruutuaikaa vain viisitoista sekuntia mutta päätyi kuitenkin figuuriksi. Sen ohjaamossa istuu tuttuja hahmoja, kuten Chewbacca. Hän pääsi soittamaan bassokitaraa bändiin. Hän laskeutuu lattiantasolle ja nostaa Tähtien sodan Millennium Falcon -aluksen pienoismallin kannen irti. Esine ei ole pelkkä esine vaan elämys. Katse nousee seinällä olevaan, Instagramista tuttuun vitriiniin. Huoneen nurkassa seisoo reilun metrin mittainen R2D2-replika – kukapa ei saisi astromekaanikkodroidia 50-vuotislahjaksi. Lattialla on vähän lastenpulkkaa pienempi 1960-luvulle sijoittuva Batmobile, jonka punaiset valot vilkahtelevat pehmeästi. Anssi Kela on pukeutunut mustiin, kuten aina. Kelan oma muki on Tähtien sota -aiheinen, tietenkin. Ja koska Batman oli Kelan mielestä erityisen kova vuonna 1989, jolloin ensimmäinen Tim Burtonin ohjaama elokuva julkaistiin, hänelle on tulossa myös saman vuosimallin Batmobile sekä Darth Vader -hahmo. Kelan kokoelmissa on nyt 60 hahmoa ja niiden yhteisarvo on nelinumeroinen. ”
h e l m i k u u 2 2 4 2 1
2 2
”Oon tarkoituksella laittanut sen asustelemaan tuonne. Lapsuus käveli häntä vastaan. Hän otti yhteyttä Pertti Neumanniin, koska tiesi tämän olevan innokas pienoismallilentokoneiden rakentaja. Kun oppi lisää, halusi lisää. Haastattelun aikaan se on syyslehtien peittämänä pihalla, säiden armoilla. Alkoi tulla uusia sarjoja kulutettavaksi, esimerkiksi The Mandalorian. Silmät ovat suuret ja syvät. Edes vakava onnettomuus ei pysäyttänyt häntä. Se vaikutus alkoi puskea esiin esimerkiksi silloin, kun Kela käveli sattumalta kauppakeskuksessa peliliikkeen ohi ja näki sen näyteikkunassa tutun kypärän. K eräilyn maailma on avautunut Kelalle parin vuoden sisällä, jos ei lasketa mukaan soittimia. Grogu ja kypärä ovat toisaalta vain hairahduksia, sillä alun perin Kelan oli tarkoitus alkaa keräillä vain Kennerin valmisVihreän hahmon päälaella on hentoa karvaa. Aina välillä, kun tässä tekee hommia, niin katse laskeutuu siihen ja me katsotaan hetki toisiamme.” Vihreän hahmon päälaella on hentoa karvaa. h e l m i k u u 2 2 4 2 3 kun näki Facebookissa sellaisen myynti-ilmoituksen. Silmät ovat suuret ja syvät. Alkuajatus pienestä freesauksesta eskaloitui. Esimerkiksi spontaanista kesäretkestä Porvooseen voi tulla erityisempi, kun sen taittaa Kittillä. Kela kaivaa työpöytänsä alta esiin pitkäkorvaisen otuksen. Hän rakensi ilmoituksen jättäneen miehen kanssa itselleen ikioman Kittin, paljon myynnissä ollutta paremman. Se ei ollut enää vain Rosbergin auto, se oli juuri se auto, jolla Rosberg ajoi Monacossa tuon kauden ainoan voittonsa. Kela säästelee sitä kilometreiltä lähinnä siksi, että se on bensasyöppö eikä kulje käsi kädessä hänen ekologisten arvojensa kanssa. Kävi vähän sama tilanne kuin Kelan elämän parhaan joululahjan kanssa. Joku muukin oli lumoutunut ajatuksesta, sillä auto oli ehtinyt jo mennä. Maailman siistein auto oli saatavilla, yhden puhelinsoiton päässä. Näen sen oikeastaan koko ajan. ”Tajusin, että elämä on niin hauras ja arvaamaton, että sitä pitää arvostaa menemällä rohkeammin kohti niitä asioita, joista unelmoi.” Ja lopulta Kelalle kävikin todella hyvin. Hän pääsi, ja elokuva teki lähtemättömän vaikutuksen. Kela alkoi miettiä, voisiko lelun entisöidä. Ei ihme, että ne jäivät pyörimään Kelan mieleen niin, että se oli palattava hakemaan kaupasta mukaan. Ei ihme, että ne jäivät Kelan mieleen niin, että se oli palattava hakemaan kaupasta mukaan.. Joskus se tekee tavallisesta päivästä vähän paremman. Formula 3 -kausia ehti kertyä kolme. ”Olin, että ei hitto, Mandalorianin kypärä! Kävelin vaan saman tien sinne kauppaan, että mä otan tuon.” Sama toistui Kööpenhaminassa, mutta tällä kertaa kaupan ikkunassa tuijotti Grogu-hahmo, Tähtien sodan Yodan lajitoverin. Hän pystyi valitsemaan, oliko auto ykkösvai kakkoskauden autoa vastaava. Hän voitti kilpailuja ja löysi varikolta vaimonsa. Lopulta oli onni, että Kela himmaili liian kauan. Auto on kulkenut aina hänen mukanaan, ja kuten kuvitella voi, se on rähjääntynyt reissussa. Vaikka Kittistä tuli suorastaan täydellinen kaikkine yksityiskohtineen, Kela ei varjele sitä liikaa. Sitä kautta löytyi asiaan vihkiytynyt henkilö. Vanhat muistot alkoivat tulla mieleen, kuten se, kuinka häntä jännitti 11-vuotiaana, pääsisikö hän Helsingin Savoy-teatteriin katsomaan Imperiumin vastaiskua, vaikka se oli kielletty alle 12-vuo tiailta. Aikuinen mies osti itselleen nuken, kuten Kela kirjoittaa Instagramissaan arvostelijoiden puolesta itselleen irvaillen. Eikä hän sentään aja enää formulaa, mikä sekin on toteutunut lapsuuden unelma, olla Rosbergin jalanjäljillä. Hän sai Keke Rosbergin, ensimmäisen idolinsa, formula-auton pienoismallin vuonna 1983. Jos Kittin kanssa oli ensin ajatuksena, että kunhan siinä olisi vain joitain vilkkuvia valoja, Kela tajusi, että tässäkin voisi ottaa loikan pitemmälle. Joku riippakivi kai hänenkin kuitenkin kuuluu kantaa. Mikään kauppakassi se ei kuitenkaan ole
Mutta vaikka Kela vaalii yksityiskohtia, muistin kanssa hän ei ole tarkka. Kaikkialla vaikuttaa olevan pölytöntä. Mulle se ajanjakso edustaa onnellisuutta ja huolettomuutta. Kela ei ole ikealainen. Hypätään kolme sukupolvea eteenpäin, ja ihminen unohtuu. En haikaile menneen perään, elän myös vahvasti tässä hetkessä.” Hetkessä elämiseen liittyy se ymmärrys, miten katoavaista kaikki on. Hypätään kolme sukupolvea eteenpäin ja ihminen unohtuu.. Niihin voi lukea esimerkiksi Ritari Ässä -purukumit 1980-luvulta. 2 4 tamia, minttikuntoisia Tähtien sota -vintagefiguureja. Paraatipaikalla, aivan kaiken keskellä on isän vanha sähköpiano. Siksi Nummela-kappaleessa on pieni virhe. Niin unohtunee myös Kela ja hänen musiikkinsa. Pitäähän nekin ”ottaa pois kuleksimasta”. Silti hieman hirvittää, miltä työhuone tulee näyttämään viiden vuoden päästä. ”Viihdyn oman henkilökohtaisen nostalgian parissa. Kun hän hankkii jotain, hän suosii alansa ammattilaisia, käsityöläisyyttä, mittatilausta – erityisyyttä. K ela uskoo, että osa ihmisistä yksinkertaisesti on nostalgisointiin taipuvaisempia. Se on Kelan mielestä vapauttavaa. Hän muistuttaa, kuinka sukupolvet unohtuvat. Se oli hienoa aikaa, mutta hienoa aikaa on tässä ja nytkin. Siinä missä tietty kappale palauttaa tiettyyn aikaan, paikkaan, jopa tuoksuun, sama toimii myös esineiden kohdalla. Seuraavana vuotena kuitenkin todellakin haudattiin hänen isänsä, kuten laulussa jatketaan. Niissä ei ollut sellaista merkitystä, jota hän haluaisi säilöä. Tähtien sota -figuurit ovat Kelalle kuin muumimukit jollekin toiselle. Sitten Kela vain heitti ne pois. Tiedämme isovanhemmistakin lopulta aika vähän, heidän vanhemmistaan emme juuri mitään. Mä taannuin tälle tasolle.” Kela kyllä selviytyisi elämästä ilman figuureitaan, kypäriään ja aluksiaan, eihän hänellä näitä tavaroita vielä muutama vuosi takaperin ollutkaan. Erityisesti silloin, kun hän alkoi kertoa keräilystään Instagram-sivuillaan, harrastus alkoi laventua, sillä somen kautta hänelle vinkattiin kaikenlaisesta muustakin tavarasta. Tavarat on sijoitettu harkituille paikoille, järkevästi ja visuaalisesti. Kela ei halua, että se alkaa muistuttaa kaatopaikkaa, jos tavaraa kertyy ja kertyy, sillä kyllähän merkityksellisten tavaroidenkin valikoimaa riittää. Kela ei kuitenkaan koe olevansa hamsteri. Mikä tekee jostain esineestä erityisen, halutun ja kalliin. Pino kasvoi ja kasvoi. Hän ostaa kunnollista. Sen takia Kela ei myöskään katsele tulevaisuuden suuntaan. ”Normaalisti, kun miehet täyttää 50, ne ostaa prätkän. Hän tosin pohtii, vaatiiko se onnellisen lapsuuden. Eikä hän ole ensimmäisenä kieltäytymässä, jos joku tarjoaa hänen kokoelmiinsa jotain hänen intohimojensa piiriin kuuluvaa. Kun Kela hurahtaa johonkin, hän hurahtaa kunnolla. Esimerkiksi batmobileille on tulossa oma vitriini, niitä varten teetetty, totta kai. Esineet ovat kuin pääomaa, jotka palauttavat tiettyyn aikaan, mutta toisaalta ne vievät myös aivan omaan maailmaansa. Joku vanha esine voi viedä hänet Kauniaisiin lelukauppa Niksulaan, mutta jollekulle toiselle sama esine voi tuoda mieleen ikäviä lapsuusmuistoja. Hän ei yksinkertaisesti näe sinne. Tiedämme isovanhemmistakin loppujen lopuksi aika vähän, heidän vanhemmistaan emme juuri mitään. Hän ei ollut kahdentoista ”kun me maalle muutettiin” vaan yksitoistavuotias. Sen Kela löysi sattumalta, eikä tietenkään jättänyt ostamatta. Tällä hetkellä kaatisvertaus tuntuu kuitenkin kaukaiselta. Kela aikoo kehittää esillepanoa lisääkin. Se liittynee hänen ammattiinsa epävarmalla alalla. Maailmaan, jossa ihmiset tekevät figuureistaan Youtube-videoita, missä käydään läpi eri vuosina tehtyjen hahmojen yksityiskohtaisia eroja. Kerran hän havahtui kasanneensa Helsingin Sanomien liitteitä yksi kerrallaan pinoon. Lopulta ne eivät edes ole kaukana siitä kaiken ytimestä, musiikista. Kela myöntää, että asioiden poisheittäminen on hänelle vaikeaa. Isä, muusikko hänkin, näkyy myös työhuoneella. Mutta miksi työskennellä kliinisen kalseassa kamarissa, kun ympärilleen voi haalia inspiroivia, luovuutta esiin nykiviä asioita. Kela muistaa, että purkat maistuivat aikoinaan sanomalehtipaperilta
h e l m i k u u 2 2 4 2 5
2 6
”On omasta päätöksestä kiinni, millaista ilmapiiriä haluaa levittää ympärilleen.” Siksi aina, kun fani pyytää Kelaa yhteiskuvaan, hän suostuu, vaikkei hetki ole aina paras mahdollinen. Kela muistelee vuosien takaista tilannetta. Mihin hänen pitäisi rahansa sitten käyttää. Henkinen ikäni on vain murto-osa siitä.” Totta kai esimerkiksi Kittin rakentaminen oli juurikin lapsellista ja siihen paloi paljon rahaa, jonka olisi voinut käyttää järkevämminkin. Hän saattaa analysoida näitä tilanteita jälkikäteen jopa öisin. ”Mitä vitun iloa sellaisesta sitten on. Musiikki on luonnollisesti päällimmäinen tapa toteuttaa tuota missiota, mutta se rakentuu paljon pienemmistäkin asioista. Jos hän ostaa hyvän vanhan kitaran tai priimakuntoisen Leia-hahmon, jonka vaatteet eivät ole kellastuneet vuosikymmenien saatossa, niiden arvo pysyy tai kasvaa. On turha luulla itsestään liikoja, kurotella korkeuksiin. Missä lopulta on mitään järkeä. Hänellä kun on tapana pitää hanskalokerossa karkkia, joita voi tarjota asiak kailleen kyydin päätteeksi. Kelan ei ole helppoa löytää sieltä omaa paikkaansa, on helpompaa sulkeutua omiin oloihinsa. Joka vuosi jaetaan uudet Emmat eri tyypeille. Mun mielestä on tosi tärkeää säilyttää suhde pikku-Anssiin, se on yhä tuolla olemassa. Jokainen heistä on irrallaan. Miksi helvetissä piti sanoa juuri ne sanat. Kelaa on kehotettu esimerkiksi sijoittamaan. Tästä on yli kymmenen vuotta, mutta Kela muistaa yhä sen hyvän mielen, mikä siitä jäi. Riittää, että juuri nyt on hyvä olla. Fani ehkä tallettaa keikkalipun pöytälaatikkoon, ottaa fyysisen levyn kanteen Anssi Kelan nimikirjoituksen. Paljon mieluummin tuhlaan sen rahan kaikkeen typerään, mistä saan päivittäin hyviä fiiliksiä.” Kela tosin myöntää perustelevansa ostoksiaan välillä sijoituksina. Tämä on hänen turvapaikkansa ja samalla kuva siitä, kuka hän on. On erityistä päästä osaksi sellaisia hetkiä. Keikan jälkeen hetki on ohi ja arki palaa. Myöhemmin hän palaa niiden pariin ja muistaa, kuinka onnellinen oli siinä hetkessä. Olen 51-vuotias, mutta ei se mitenkään heijasta omaa fiilistä siitä, millainen olen. Totta kai se olisi järkevää, mutta mitä fiilistä siitä saa, että on osakkeita tai omistusasunto jossain. Tuollaiset tilanteet ovat hänelle nimittäin vaikeita, eikä hän ole siksi niissä parhaimmillaan. Aivan kuten näiden tavaroiden tehtävänä on tuoda Kelalle iloa, hänen oma tehtävänsä on tuoda hetkellisesti iloa muiden ihmisten elämään. Enemmin Kela säilyttää lapsenmielisyytensä kuin muuttuu ihmiseksi, joka käyttää sanontaa ”tuo on lapsellista”.. Se on kuitenkin vain 15 sekuntia Kelan elämästä. Siksi hän ei ollut juuri äänessä Vain elämää -ohjelman pöytäkeskusteluissa. ”En vain ole sellainen ihminen, että se olisi luontevaa.” Sama ilmiö toistuu, kun ympärillä on ryhmä. Siksi siinäkään ei tarvitse olla sen kummemmin järkeä, että haluaa ympäröidä itsensä leluilla. Hän ajoi taksilla Helsingin keskustasta kotiin. Se on hänen paikkansa maailmassa. ”Ihminen, joka hukkaa sisäisen lapsensa, on tietyllä tavalla vähän kuollut sisältä. Siellä hän on leikkimässä, juuri siinä hetkessä. Mutta kuten on opittu, Kela ei osta myydäkseen. Ennemmin Kela säilyttää lapsenmielisyytensä kuin muuttuu ihmiseksi, joka käyttää termiä ”tuo on lapsellista”. K ela istuu työpöytänsä äärellä kuppimaisessa tuolissaan niin rennosti, että tuoli näyttää pesältä. Silloin hän nauttii hymyilevistä, kyynelehtivistäkin kasvoista, ihmisistä tanssimassa hänen kappaleidensa tahtiin. Emmat portaikossa ovat merkkejä menneestä, eivät lupauksia tulevasta. Keikkalavoilla tilanne on eri. Samalla Kela pääsee kehittämään itseään, ”säätämään omia asetuksiaan”. Tuo ajanmurunen voi olla fanille ikimuistoinen, aivan kuin taksikuskin tarjoama karkki. Perillä taksikuski kysyy, maistuisiko kyytiläiselle karkki (se maistuu Kelalle aina). h e l m i k u u 2 2 4 2 7 Vaikka hän tekisi työnsä kuinka hyvin, se ei välttämättä riitä. Lavatähdestä kuoriutuu arka poika, ja hän pelkää jättävänsä ylimielisen vaikutelman. Yleisö joko tykkää tai ei, ja silloin kun ei tykkää, tulevaisuus on aika tyhjä
Teksti Oskari Onninen Kuvitus Jolanda Jokinen 2 8. En kuuntele Teukkaa …eli kuinka unelma rockin ylivallan päättymisestä johti maun jälkeiseen aikaan
2 9 h e l m i k u u 2 2 4
Joka 78. Tärkeintä oli myöntää se, ettei suosio pilannutkaan musiikkia. E n tiedä, koska poptimismi tuli Suomeen, mutta varmasti paljon ennen vuotta 2015, jolloin sanaa käytettiin Helsingin Sanomissa ensimmäisen kerran. Yleisesti hyväksyttävä maku muuttui laajemminkin. Radiotähtien levyt eivät meinanneet kelvata kenellekään arvioitaviksi, Suomen ainut merkittävä nuorisoradio YleX oli turhanpäiväinen kanava, joka hyljeksi perusteetta parempaa eli indiempää musiikkia. Heistä suurin ja kaunein on laulaja-lauluntekijä Taylor Swift. Se taas tarkoittaa sitä, että poptähteydestä on tullut vakavaa. Siihen vaikutti teknologiakin: piraattitiedostot ja suoratoisto olivat tuoneet harvinaisenkin musiikin kaikkien ulottuville, ja samalla muuttui älyttömäksi varjella omia skenesuosikkejaan ”nolompien” tyyppien fanitukselta. Me pop-musiikista elävät ihmiset ja kirjoittajat (tässä järjestyksessä) toivoimme vuosikaudet tunnustusta nimenomaan sille, kuinka meille niin tärkeä pop on oikeastikin tärkeää. Siis asetelma, jonka ympärille koko suomirockin suosio oli rakennettu. Musiikkilehdistössä valtavirtamusiikkiin, varsinkin kotimaiseen, oli pitkään tapana suhtautua terveellä ylenkatseella. Aiemmin Spotify oli ilmoittanut Swiftin olleen päättyneen vuoden kuunnelluin artisti maailmassa. Hyvää musiikkimakua määrittelivät vastakkainasettelut siitä, mikä oli aitoa: höpsö elektroninen valtavirtapop ei ollut, miesten kitaroilla soittama vakava vaihtoehtorock oli. Poptimismin ajatus oli rikkoa nämä vastakkainasettelut ja katsoa musiikkia niiden ulkopuolelta. Se tässä on kamalaa. Ideologian nimi on poptimismi, ja Taylor Swift on kuva siitä, kuinka lopulta se söi omat lapsensa ja voitti kaikkein tärkeimmän: itse musiikin. Swift on niin suosittu, että hänen suosiostaan on tullut vakavaa. 3 Tammikuun alussa analytiikkayhtiö Luminate julkaisi datan päättyneen vuoden musiikinkuuntelusta. Kolme edellistä vuotta titteli oli ollut puertoricolaisen räppärin Bad Bunnyn hallussa. Trendit tuskin yllättivät ketään: musiikin striimaaminen yleistyi yhä hurjaa vauhtia ympäri maailman, englannin kieli menetti suosiotaan ja isot kasvoivat yhä isommiksi. Suurissa levy-yhtiöissä oli jotakin kroonisesti epäilyttävää. Ja tämä kaikki on aika kamalaa, vaikka sen ei pitäisi olla. Musiikista lähes puoli elämääni kirjoittaneena olen nähnyt vierestä heikot signaalit siitä, kuinka ajat muuttuvat. Swift yksin oli yhdeksänneksi suosituin genre: suurempi kuin kaikki jazz tai kaikki klassinen. Suo. Ettei siinä ole kyse vain trendeistä, pinnasta ja muusta tois arvoisesta vaan siitä, kuinka lyhytikäisiksi tarkoitetut kulttuuri tuotteet, siis pop, paljastavat ympäröivästä yhteiskunnasta paljon enemmän kuin syvälliset kaunotaiteet. K esällä 2012 matkustin Barcelonaan nähdäkseni kaikkien aikojen poikaindiebändin Neutral Milk Hotelin keulahahmon Jeff Mangumin keikan eturivistä, mutta festivaalin päätyttyä ostin Rihanna-T-paidan. striimauspalveluista kuunneltu kappale oli Swiftin, samoin Swiftiä oli joka viidestoista myyty vinyyli. Myöhemmin samana kesänä Taylor Swift, suomeksi väännettynä Teukka, julkaisi kappaleen We Are Never Ever Getting Back Together, jonka kertosäkeen höpsö ever-sanan hokeminen ja varsinkin vastustamattomasti venytetty sana ”we” toivat viimeistään parikymppisen kantritähden vähän kaikkien tietoisuuteen. Se mahtui oikein hyvin vaatekaappiin Sonic Youth-, Pixiesja Sufjan Stevens -paitojen sekaan. Se tuntui Rihannan vuotta aiemmin julkaiseman We Found Loven ohella kappaleelta, josta oli epäilyttävämpää olla pitämättä kuin pitää. Tai Radiohead. Yhdysvalloissa Swiftin kuuntelu käsitti 1,8 prosenttia koko musiikkibisneksen arvosta. Jopa pop-musiikin Impivaarassa Suomessa Swift oli Spotifyn viidenneksi kuunnelluin artisti ja kuunnelluin englanniksi esiintyvistä. Yhdysvalloissa kriitikko Kelefa Sanneh oli kehittänyt sen rockin erityisasemaa, siis ”rockismia”, vastustaneessa kirjoituksessaan jo vuosikymmen aiemmin
V uonna 2023 Taylor Swiftiä ei päässyt pakoon enää mihinkään. h e l m i k u u 2 2 4 3 1 Ja suosio, se alkoi tuntua kaikista tärkeimmältä, sillä ei valtavirtamusiikissa vieläkään hirvittävästi kuunneltavaa ollut. Törmäyksiäkin tietenkin seurasi. Sen painottamista oli myös helppo perustella journalistisesti: tämä on tärkeää, koska tämä on suosittua. Musiikkimaku on keskivertoihmiselle politiikkaakin henkilökohtaisempi kysymys, jonka suhteen ollaan äärettömän epävarmoja eli herkkänahkaisia. Periaatteet, kuten laatu tai maku, menettivät arvoaan, suosiokortilla voitti väittelyn. Toinen 2010-luvun taitteen indietähti Bon Iver vieraili molemmilla. Suoratoisto oli rikkonut paitsi musiikin kuuntelukulttuurin myös kritiikin. Kritiikki taas oli heille vieraampi tekstilaji kuin kriitikot vieläkään ovat suostuneet uskomaan; se oli nyrpeä tuulahdus vanhasta korkeakulttuurin maailmasta. J oskus tuolloin kirkastui ensimmäistä kertaa sekin, kuinka popista pitäisi mielestäni kirjoittaa. Sitä seurannut Reputation (2017) leikitteli sen hetken kolkolla hiphop-estetiikalla, Lover (2019) oli jopa purkkainen. Eras oli retrospektiivi, jota varten Swift oli jakanut uransa eri aikakausiin. Swiftin erat osoittivat, kuinka entisen kantritähden urasta oli tullut poptimismin kuva: hänelle kaikki genret olivat tosiaan samanarvoisia. Itsekin huomasin julistavani kerta toisensa jälkeen, kuinka valtavirran analyysi on journalistisesti tärkeämpää kuin marginaalin. Toimituksissa alettiin kiinnostua lukijamääristä, Cheekin suosio ja varsinkin Vain elämää -tv-ohjelma tekivät pop-kulttuurista viimein yhtenäiskulttuuria. Vuoden 2012 Red-albumista lähtien Swift vaihtoi tyyliä levystä toiseen. Tilalle enemmän analyysiä artistista, hänen hahmostaan ja viihdetuotteesta ylipäänsä, sillä poptähden suosiossa ei ole koskaan kyse vain musiikista ja sen teknisestä laadusta. Jälkikäteen idealismi näyttää isänmurhalta, äänekkäältä irtautumiselta nostalgiasta ja siihen jumiutuneista ”möhiksistä”. Ja samaan aikaan, kun Swift teki uutta musiikkia, hän. Valtavirtaläpimurron viimeistellyt 1989 (2014) oli Swiftin uran puhtain pop-levy ja oma ehdoton suosikkini. Lukija ei tarvinnut enää samanlaista opastusta siihen, mitä levyjä hän voisi vähillä rahoillaan tilata postimyynnistä, vaan pikemmin tulkintaohjetta albumeille, jotka odottivat testikuuntelua parin klikkauksen päässä. Kriitikon tehtävä oli siis kertoa, mistä suosio tulee. Musiikkilehtiin oli kirjoittanut ensisijassa muille samanhenkisille, mutta valtavirtayleisö otti asian eri tavalla vakavasti. Hän teki Yhdysvalloissa lipunmyyntikaaokseen johtanutta Eras-kiertuetta, josta tuli kaikkien aikojen eniten tuottanut konserttisarja ja jonka elokuvataltioinnista tuli kaikkien aikojen eniten tuottanut konserttielokuva. Ja suosio, se alkoi tuntua kaikkein tärkeimmältä, koska ei valtavirtamusiikissa vieläkään hirvittävästi kuunneltavaa ollut. Musiikin satunnaiskuluttajien mielipiteet hyvästä ja huonosta paljastuivat hyvin jyrkiksi, mutta heidän oli hyvin vaikea argumentoida niiden puolesta. messa alettiin sosiologi Semi Purhosen johdolla puhua siitä, kuinka korkeimpaan kulttuuriseen statukseen johtaa kaikkiruokaisuus, ei korkeakulttuuriin vetäytyminen. Se sopi ajan henkeen niin mediassa kuin muualla. Pandemian aikaan vuonna 2020 julkaistut sisarlevyt Folklore ja Evermore kosiskelivat keski-ikäistyvää indieyleisöä: levyt oli tuottanut suurilta osin Aaron Dessner, ja niiden stadionin kokoiset kamarisovitukset toivat usein mieleen Dess nerin yhtyeen The Nationalin musiikin. Musiikkikirjoittamisesta tuli popkirjoittamista, josta tuli pop-musiikkiin heijasteltua kuluttajuuden, trendien ja kulttuurin analyysiä. Erottautuminen tapahtuu sitten tämän kaikkiruokaisuuden sisällä: ei poptimistillekään kaikki valtavirtahömppä kelvannut, todellakaan, ainakaan vielä. Vuoden 2022 Midnights-levy palasi syntikkapoppiin, joka oli tosin aiempaa hiljaisempaa ja introvertimpää. Vähemmän portinvartijuutta ja vähemmän keskinkertaista musiikin kuvailua, johon kriitikot yhä liiaksi syyllistyvät
Paidat, mukit, sateenvarjot ja ne keikkaliput, joiden hinta Amerikan-kiertueelle moninkertaistui muutamasta sadasta dollarista tuhansiin siinä vaiheessa, kun lipun onnistui saamaan kaupasta ulos. Humanistisissa aineissa on kyse kulttuurista, myös nykyhetken kulttuurista, kirjoitti kurssin suunnitellut kirjallisuuden professori Stephanie Burt aikakauslehti The Atlanticiin. Siksi Taylor Swiftistä tuli pop-julkisuuden musta aukko, joka alkoi imeä sisäänsä kaiken sitä paljon merkittävämmän. Swift on niin ”upea esiintyjä”, että muu olisi naisvihaa. Hän on niin suosittu, että ihan kaikki häneen liittyvä kannattaa kirjoittaa, vähän kuin Käärijästä tai Sanna Marinista Suomessa. Poptähdet alettiin ottaa niin vakavasti, ettei heidän musiikistaan tarvinnut enää välittää. Marraskuussa Harvardin yliopisto ilmoitti, että se alkaa tarjota Taylor Swiftiä käsittelevää kurssia, jolla Swiftiä luetaan rinnan omaelämäkerrallisen amerikkalaiskirjallisuuden kanssa. Eri mieltä olevilla oli kuulemma ”ongelmia”. Pop-nörttiä palveltiin loputtomilla analyyseillä Taylorin urasta ja kiertueesta. Suomessa poptähtihaastattelun näkökulmaksi vakiintui esittää kehäpäätelmä ”suosittu artisti on suosittu” ja jutella. Ja kun hän alkoi seurustella NFL-jalkapalloilija Travis Kelcen kanssa, fanit ja paparazzit toki sekosivat, mutta peräti Helsingin Sanomien urheilusivuilla julkaistiin sivun juttu siitä, kuinka sekaisin Swift oli saanut jalkapalloliigan. Vuosia kyteneen ja ”kritiikkikohuja” Suomessakin aiheuttaneen mielenmaiseman tiivisti huippumalli Emily Ratajkowski, joka kertoi elokuussa nähneensä Eras-konsertin ja alkaneensa Swiftieksi. Marraskuussa suuri sanomalehtikonserni Garrett palkkasi erillisen Swift-kirjeenvaihtajan kirjoittamaan musiikista, bisneksestä ja yhteiskunnasta Swift-linssin läpi, vaikka oli selvää, ettei kyse voinut enää olla journalismista sellaisena kuin se oli opittu tuntemaan. Taustalla oli Swiftin ja levy-yhtiön ratkaisematon riita aiempien versioiden kustannusoikeuksista. Kappaleet, joita hän kirjoittaa autofiktiotyyliin minä-muodossa, riittävät feminismiksi vuonna 2023. 3 2 Taylor Swiftistä tuli pop-julkisuuden musta aukko, joka alkoi imeä sisäänsä kaiken paljon sitä merkittävämmän. Yhä enemmän kyse on julkkiskulttuurista ja oikeamielisistä kuluttajaidentiteeteistä, musiikista vain silloin, jos jollakin toisella on siitä mielipiteitä. Eriväriset vinyyliversiot samasta levystä ja niiden esittelemiseksi tehdyt telineet. K aikki kuultu voisi olla poptimistin utopia, mutta ei se ole. levytti vanhoja albumeitaan uudelleen ja julkaisi niistä erityiset ”Taylor’s Versionit”, joiden oikeudet hän omisti täysin itse. Jos et tajua Taylor Swiftiä, et tajua mitään, Ratajkowski kirjoitti Twitteriin. Ja siinä se oli: poptimismi valmiina, kaikessa karmeudessaan. ”Kaikki on hyvää”, eräs musiikkikirjoittajakollegani irvaili uudelle laatustandardille. Syksystä lähtien Yhdysvalloissa on käyty vakavaa keskustelua siitä, voisiko Swift satoine miljoonine nettiseuraajineen vaikuttaa marraskuun presidentinvaaleihin – kun hän kannusti Instagramissaan demokraattikannattajia rekisteröitymään äänestäjiksi, kymmenettuhannet tottelivat. Olivia Rodrigon tai Travis Scottin kaltainen blockbuster-levy saattoi kaapata ilmatilan hetkeksi, mutta muuten Swift oli joka puolella. Kaikki Swiftissä on periamerikkalaista: tausta republikaanisella kantrivyöhykkeellä, self-made-menestys ja ylpeys siitä. Häntä kyllästytti se, kuinka kaiken maailman katyperryjä oli alettu kehua sen kummempia perustelematta. Fanit, swiftiet, ostivat kaiken. Tutkija Saul Austerlitz oli varoittanut ”poptimismin turmiollisesta noususta” New York Timesissä jo vuonna 2014, vuotta ennen Helsingin Sanomien ensimmäistä poptimismi-mainintaa. Tyylilaji on yleensä absurdi palvonta. Lopputulos oli oikeastaan vääjäämätön: pop-kirjoittajat ja media tarvitsivat suosittuja artisteja paljon enemmän kuin artistit mediaa. ”Musiikkikriitikot ovat snobeja siinä missä muutkin, mutta viime aikoina he ovat valjastaneet snobiutensa perustellakseen sitä, etteivät he olisi snobeja”, Austerlitz kirjoitti. Faneille on tarjolla loputtomasti vihjeitä, joita tulkita. Hänestä oli huvittavaa, miten The Beatlesia tai Bob Dylania on saanut tutkia vapaasti vuosikymmenet, mutta Swift-kurssi herätti näin valtavan huomion. Poikkipuolisuuksia lausuneiden kannattaa hankkia koteihinsa turvalukot ja sulkea internet
Vuonna 1996 perustettu Pitchfork oli johtanut musiikkikirjoittamisen poptimistista käännettä: 2010-luvun alkuun saakka se oli miesvaltainen ja indie-elitistinen sivu, mutta mitä pidemmälle vuosikymmen kului, sitä vakavammin se alkoi ottaa popin ja sen tekijöiden laaja-alaisuuden: kielet, genret ja sukupuolet. Toimittaja oli ostanut ne itse ja raportoi sitten tunnelmia yläkatsomon lohkosta 301. Pääosa sivuston tekijöistä potkittiin samalla pihalle. h e l m i k u u 2 2 4 3 3 päälle ehkä vähän äitiydestä, mielenterveydestä tai muusta, mikä ”kiinnostaa lukijoita”. Samaan aikaan, kun Taylor Swift alkoi julkaista albumeitaan uudelleen, Pitchfork alkoi viimein julkaista niistä arvioita. Sen viimeisen luvun otsikko oli Maun loppu.. Kelefa Sannehin alun perin ajama optimismi tiivistyi Pitch forkiin paremmin kuin mihinkään muualle – kyse oli aina ensin musiikista ja sen ansaitsemasta vakavuudesta, avarakatseisuudesta ja tulevaisuudenuskosta. Sivuston kirjoittaminen oli ehkä vuosien saatossa ammattimaistunut eli tylsistynyt, mutta arvio-osasto oli yhtä kaikki uutta musiikkia hamuavalle ihmiselle harvinainen, ammattilaisten eikä algoritmin käsin kokoama aarreaitta, josta saattoi löytää mitä tahansa. T ammikuun puolivälissä lehtitalo Condé Nast päätti, että sen vuonna 2015 ostama musiikkimedia Pitchfork liitetään miestenlehti GQ:hun. Kun The New York Times Magazine teki Eras-kiertueesta kansijutun, lehti ei ollut saanut haastattelua tai edes pressilippuja konserttiin. Aikakausi päättyi kirjaimellisesti. Samoista syistä poptähtien fanit vihasivat sitä yhtä verisesti kuin indiesuosikkejaan puolustaneet teinipojat aikoinaan. Hän julkaisi populaarimusiikkia genret eli kuulijayhteisöt edellä käsitelleen kirjan Major Labels. Vuonna 2021 Sanneh oli jo nähnyt, mihin suunta on
Maun jälkeisessä ajassa uuden musiikin himoaminen ja esiin louhiminen on alkanut vaatia samaa kovaa työtä ja omistautumista kuin se vaati joskus. Sama pätee vähän kaikkeen kulttuuriin, jos ei kiinnosta tyytyä äänikirjoihin ja Netflixiin. Sanneh kirjoittaa kirjassaan sen syntyneen 1980-luvulla Isossa-Britanniassa esimerkiksi Pet Shop Boysin ja Boy Georgen johdolla, vastalauseeksi punkille ja rockille. 3 4 P op-musiikki sen sijaan voi kuulijan näkökulmasta hyvin, vaikka sen vakavasti ottamiselle on koko ajan vähemmän tilaa internetin tai median bisneslogiikassa, joka ruhjoo tätä nykyä keskikokoiset julkaisut ja liian korkean laadun hengiltä. 2020-luvun poptähdet, kuten Carly Rae Jepsen, Troye Sivan ja Kim Petras, uskovat kuitenkin juuri kertakäyttöisyyteen. Ei todellakaan tuolla sanastolla. Jodelissa swiftiet keskustelivat faniriittinsä säännöistä, miten ja missä välissä itse tehtyjä helmirannekoruja voisi vaihtaa. Pyrkimys on näyttäytyä ja käyttäytyä kuin poptähti ja tehdä mahdollisimman hitikästä musiikkia, vaikkei yleisöä riittäisikään stadioneille tai Suomessa edes jäähalliin. Olin hänen puolestaan vilpittömän onnellinen ja liikuttunut. Ensin hän hytkyi tuolissaan huuliaan liikuttaen. Mieluummin katsoin nuorta poikaa vieressäni. Ehkä analyyttisellä korvalla kuunteleminen avaisi jälleen kerran uuden maailman. Mutta että kirjallista ”neroutta”, kuten kuuluu sanoa. Olin silti asennoitunut tykkäämään. Ja kun konsertin lopun hittiputket alkoivat, hän nousi muiden tavoin tanssimaan. Teoston selvitettyä viime syksynä suomalaista musiikin kuuntelua kävi ilmi, että suosituin genre oli ”suomalainen pop”. Näytöksiä oli viikonlopun ajan ympäri Suomea, paljon enemmän kuin yleisöä. Suomessa pop-genre tuli ja meni samalla tavalla huomaamatta kuin poptimismin alkuvuodet. Suomessa pop-genre tuli ja meni samalla tavalla huomaamatta kuin poptimismin alkuvuodet.. Ironista mutta kuvaavaa on, kuinka poptimismista seurasi sekin, että musiikkilehdistössä poppia alettiin viime vuonna käsitellä sateenvarjotermin lisäksi erillisenä genrenä, joka paradoksaalista kyllä ei ole erityisen suosittua. Tunsin Swiftin tuotannon oikein hyvin, mutta en ollut koskaan välittänyt hirvittävästi hänen musiikista saati hänestä itsestään. Yleensä se on kauheaa. Hän oli tullut teatteriin yksin. Vakava ja korkeatasoinen valtavirtapop tapahtui suomirockin ja Vain elämään välissä, jolloin Jenni Vartiainen ja Chisu aloittelivat uriaan. Käytännössä se tarkoittaa rockista räppiin kaikkea sitä, mikä Vain elämää -sateenvarjon alle on mahtunut. ”Kiinnostavinta popissa on, kuinka saat tyhmennettyä sen”, Kim Petras sanoi The New Yorkerin haastattelussa. Mutta ei. Näin Swift saattoi tehdä yleisötutkimusta, mihin kiertueen kannattaisi jatkossa pysähtyä. Aika monta kelpo biisiä, kuten tiesinkin. K un Taylor Swiftin Eras Tour -kiertue-elokuva tuli Suomeen, matkasin tietenkin Itäkeskuksen huippuelokuvateatteriin katsomaan sitä. ”Rock haluaa olla merkityksellistä, pop kertakäyttöistä”, Pet Shop Boysin Neil Tennant julisti tuolloin – kenties hieman arrogantisti siihen nähden, miten intellektuaalista musiikkia hän samaan aikaan teki. Viimeistään Sannin vuoden 2015 nimettömään levyyn mennessä kaikki oli ohitse. Todennäköisesti kauheampaa kuin hittimusiikki 15 vuotta sitten. Välispiikit, joita swiftiet eniten aina odottivat, olivat falskeja ja muu show täynnä oopperanäyttelemistä ja latteaa keskitien amerikkalaisuutta, jonka historiakäsitys rajoittuu Kennedyihin ja Kultahattuun. Taylor Swift -imperiumi rahastusvinyyleineen ei sen sijaan juuri eroa rock-legendojen vastaavista
maaliskuuta. Saara Särmä Feministitutkija on antanut maailmalle all male panel -käsitteen ja avartaa sosiaalisen median naiskuvaa selfiekuvillaan. Lue lisää: lue.eeva.fi/vuodeneeva2024 Valitse suosikkisi ja äänestä – voit voittaa! Alli Haapasalo Jussi-palkitun Tytöt tytöt tytöt -elokuvan ohjaaja näyttää nuoret naiset uudessa valossa ja saa katsojan ajattelemaan toisin. Äänestäneiden kesken arvotaan 432 euron arvoinen Chanel Le Lift Pro -tuotepaketti ja Chanel-toilettilaukku. 2 5 VE24 Printti-ilmo 1 VE24 Printti-ilmo 1 12.1.2024 14.10 12.1.2024 14.10. Äänestys päättyy 3. Vappu Taipale Elämäntyönsä lasten hyväksi tehnyt professori on nykyisin hyvän vanhuuden matkasaarnaaja ja radikaali ajattelija. VUODEN 2024 Fadumo Ali Hoiwa-hoitajavälityksen perustaja ja toimitusjohtaja työllistää tuhansia ja parantaa samalla hoitajien arvostusta. Äänestä ja auta auttamaan! Eeva lahjoittaa 2 000 euroa äänestyksen voittajan valitsemaan hyväntekeväisyyskohteeseen. 1 3 4 Sointu Borg Somevaikuttaja puhuu mielenterveydestä ja suoritusyhteiskunnasta ja raivaa tilaa kaikille naisille olla oma itsensä
Teksti Artemis Kelosaari KATSOKAA TOISIN KUIN MONI MUU KIRJAILIJA, ARTEMIS KELOSAARI MYÖNTÄÄ SEN HETI: HÄN HALUAA OLLA KUULUISA. MINUA KAIKKI E S S E E 3 6
Minä ahdistun lähinnä siitä, että joku kertoo minulle sormi pystyssä, että elämän todellinen merkitys löytyy jos tain muualta kuin maineesta ja työskente lystä sen eteen. Joka tapauksessa kaltaiseni kovaääni nen, erikoisesti pukeutuva, riidanhaluisuu teen asti omapäinen kulkija pistää tällai sista porukoista silmään kuin huutomerkki. Yhdysvaltalaisen mielipidetutkimuk sen mukaan kuuluisuus on sikäläisten nykynuorten arvomaailman häntäpäässä. Olen aina nauttinut esiintymisestä, katsei den kohteena olemisesta. Itse asiassa kirjailijaelämä on silkkaa veristä kilpailua ja nollasummapeliä: yhden saama apuraha tai suurilevikkisen lehden kritiikki on suo raan toiselta pois. Narsisti ei halua tulla jok sikin – hän luulee jo olevansa jotain. Tai sellaisista lempeäluon toisista yksilöistä, joille on tärkeää kirjoit tamisen sosiaalinen ulottuvuus – se, mitä sanotaan kirjoittajayhteisöksi. Epäreiluahan se tietysti on, jos pelkän loistavan kirjan kirjoittamalla ei enää pärjäisi. Maassa, jossa vuosisatojen ajan piti keskittyä vain hengissä pysymiseen, vie rasta kieltä puhuvien herrojen pokkuroimi seen ja näiden perään syljeskelyyn. Vaikka rikkaus ja kuuluisuus liikkuvat fraasitasolla yhdessä, ja usein todellisuu dessakin, mitään siamilaisia kaksosia nämä ominaisuudet eivät ole. Hän tuijotteli passiivisena omaa kuvaansa lammen pinnasta. En todellakaan tulisi tekemään elämässäni mitään sellaista normaalia työtä kuin muut. Jo kymmenen vanhana päätin, että minusta tulee isona kuuluisa. Biologit väittävät, että juuri sitä jokainen elävä olento haluaa – itsensä monistamista. Toinenkaan ei ota millään ymmär tääkseen yhtä elämän perusasioista: miksi ihmeessä haluan menestyä ja tulla kuului saksi. Lukiossa vaiheilin musiikin ja kirjallisuuden välillä. Eläm mehän kollektivistisen kulttuurin maassa, jossa ei ole pidetty sopivana pitää meteliä itsestään. A nnan katseeni kulkea baari pöydän kirjailijatoverista toiseen ja puren hampaani yhteen pidättyäkseni sano masta jotain häijyä. Usein se on jopa sulkenut lisääntymisen pois. Hyvän kirjan ja myyvän persoonan välillä kun ei toki ole minkään laista yhteyttä. Elämähän on ohikiitävä hetki suu ressa kokonaisuudessa, ja siksi on parempi keskittyä ikuisuuteen. En kai minä muuten mitään vapaan kirjoit tajan elämää eläisikään epäsäännöllisine tuloineen. Kun olen kuollut, sanani elävät kirjoissani. Kulttuuripiirien vasemmistovoittoisuus ei juuri kannusta yksilöllisten saavutusten tavoitteluun tai arvostamiseen ylipäätään. Tai jos on, silloin pin nallisuudeksi pitää tuomita kaikki maallinen, tähän elämään liittyvä. K uuluisuuden tavoittelu ei ole pin nallisuutta. Tätä väitettä en h e l m i k u u 2 2 4 3 7. Kuuluisuuden tavoittelu on halua laajen taa olemassaoloaan tässä maailmassa, myös oman fyysisen kuolemansa jälkeen. Henkilökohtaisesti vain minua ei häi ritse ollenkaan olla persoonana esillä. Kriittiset teoriansa huolella päntänneet älyköt tietävät, että itseriittoisuus on vain kuvitelmaa ja kapitalistisen yhteiskunnan aivopesua. Yhtenäiskulttuu rissa oli kaikkien tuntemia tähtiä, nyt on vain somekuplia. Siinä ei kuu lemma kilpailla toisten kanssa. Jälleen kerran huomaan istuvani keskellä sellaisia ihmisiä, joi den elämänarvot eivät ole vain erilaisia kuin minun vaan lähes päinvastaisia. Hän ei saanut aikaan mitään. T oisinaan kuulee väitettävän, että maailma on nykyään niin pirstou tunut, että varsinaista kuuluisuutta ei edes enää olisi. Minä tekisin jotain ihmeellistä. Hyvää tarkoittavat tätiihmiset taas miettivät, että suorittamisen täytyy olla kaikille, varsinkin miehille, valtavan ahdistavaa. Ilman perheen asettamia velvoitteita pystyy keskittymään toisiin pyrkimyksiin. Myyttinen Narkissos torjui julkisen elämän eli maineen tavoittelun ja ylipäätään toiset ihmiset. No, eivät aivan: prioriteettilistan ykköseksi kiilasi raha. Mitä enemmän olen liikkunut kirjoitta japiireissä, sitä enemmän olen huomannut niiden koostuvan paljolti erilaisista ihmi sistä kuin minä: ujoista introverteistä, jotka istuvat yksinään kammiossaan ja kiusaan tuvat huomiosta. Yksi puhuu ihmisyksilön ja kaiken aktiivisen toi minnan perimmäisestä merkityksettömyy destä. Alun perin narsismisana ei vii tannut huomionhakuun vaan jopa päinvas taiseen. Ovatko nykynuoret sitten niin syvä henkisiä ja tiedostavia, että he keskittyvät kuolemattoman sielunsa jalostamiseen tai maailman parantamiseen. Päädyin kirjallisuuteen. Miten voin haluta jotain niin pinnal lista kuin nimeni iltapäivälehtien kanteen ja kutsun Linnan juhliin. Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten ja niin poispäin. Viimeinen kipinä oli, kun tajusin esi merkiksi Oscar Wilden ja Eino Leinon kautta, että kirjailijan ei tarvitse olla mikään nukkavieru luuseri nurkassa vaan hän voi olla ihailtu ja vihailtu julkkis. Kuuluisa taiteilija ei ole välttämättä erityisen hyvätuloinen, ja monet Suomen ja maailman hyvätuloisim mat ihmiset elävät lopulta melko hiljaista elämää varjoissa. Kuuluisuus siis on yksinkertaisen, eläimel lisen lisääntymishalun korkeampi muoto. Kuvaavaa kyllä, asiasta uutisoinut suoma laistoimittaja piti tätä hyvänä asiana. Int rovertit kollegani tapaavat valittaa kirjalli suuden muuttumisesta yhä henkilöbrändi vetoisemmaksi. Toki rahattomuus sievästi sanot tuna harmittaa tullessaan eteen, mutta vielä enemmän sieppaa se, jos joku toinen saa kirjallisuuspalkinnon tai enemmän pals tatilaa. Kuuluisuuden tavoittelua sanotaan usein narsismiksi. Kuu luisuus on sama asia kuin olemassaolo, tai se mitä Nietzsche kutsui elämäntahdoksi. Jos en haluaisi olla, olisin todennäköisesti jol lain muulla alalla, jolla tienaisi enemmän ja varmemmin. Minulle rahalla on lähinnä välinearvoa. Erityisesti jos kyseessä on joku, jolle niillä ei ole edes väliä
E S S E E 3 8. Jopa kirjailija voi edelleen olla julkkis, vaikka moni kirjailija toteaa katkeran naurahduksen säestämänä, että kirjallisuus ei kiinnosta enää ketään. Siellä voi lähettää yksityisviestin kenelle tahansa ja kiukutella, jos toinen ei vastaa heti. On muotia julistaa omaa tavallisuuttaan. Vähintään yhtä paljon kyse olikin siitä, että hän – kuten Oksanen – oli ulkokirjallisesti vahva brändi vetoavine taustatarinoineen. Eri sukupolvet elelivät omissa maailmoissaan jo ennen somea; vanhusten, kalkkisten ja fossiilien ymmärtämättömyys nuorison fanituksen kohteista oli naurunaihe vuosikymmenestä toiseen. Parikin suurilta kustantamoilta julkaisevaa kirjailijakollegaani on sanonut minulle, että pystyisin paljon enempäänkin. En ole koskaan pyrkinyt tietoisesti marginaaliin. Joskus joku fanipoika tai -tyttö kirjoitti vapisevin sormin kirjeen tähdelle ja oli onnensa kukkuloilla jos tämä vastasi. Kirjailijaja taiteilijapiireissä taas on trendi ”purkaa neromyyttiä”. Vaikka sosiaalista mediaa arvostellaan siitä, miten se oletettavasti esittää täydelliseksi siloiteltua elämää, itse asiassa eniten tykkäyksiä siellä saavat päivitykset, joissa vaikuttajat esiintyvät mahdollisimman inhimillisinä hahmoina. Heitä seurataan, koska heihin samastutaan. He edustivat punaisella matolla, joivat shampanjaa ja viettivät orgioita, tai näin ainakin huhuttiin. Heillä ei siis omasta mielestäänkään ole mitään olemuksellista eroa niihin tavallisiin tallaajiin, jotka joutuvat käymään tavallisissa töissä. Liukkonen nousi kuuluisaksi vieläpä postmodernin tekotaiteellisilla järkäleillä, joiden ei luulisi kiinnostavan massoja tippaakaan. Ennen juorulehdet tekivät parhaansa palvottujen julkkisten ryvettämiseksi. Jos tähti sattui tulemaan kadulla vastaan, alkoi kirkuminen. Elokuvaohjaaja Emanuele Crialese kertoi Suomen Kuvalehden haastattelussa säälivänsä nykynuoria. K un esikoisromaanini Omenatarha ilmestyi vuonna 2017, Kimmo Rantanen nimitti Turun Sanomien kritiikissään teosta suoraan ”marginaalikirjallisuudeksi” ja totesi, ettei tällaista teosta ikinä voisi näkyä Finlandiasta kisaamassa. Tai sitten voisin kirjoittaa kaltaiselleni VALITETTAVASTI AIVONI TUNTUVAT AJAVAN MINUA SUORAAN KOHTI KIRJALLISEN MAAILMAN REUNA-ALUEITA. Sitä, että on kuin kaikki muutkin. Toisaalta Käärijästä tuli menneenä vuonna koko kansan sankari. Julkkiksella voi toki olla kymmenkertaisesti enemmän seuraajia Instagramissa kuin tavallisella kansalaisella, mutta he ovat silti samassa palvelussa kaikkien muiden joukossa. Sitten tuli sosiaalinen media, ja kaikki putosivat samalle tasaiselle viivalle. Sex, drugs and rock’n’roll. Minä voisin ja minun pitäisi julkaista isojen talojen kautta. Somevaikuttajia ei myöskään seurata, koska heitä ihailtaisiin. Olen Crialesen kanssa pitkälti samaa mieltä. Moinen tendenssi kuulunee ihmisluontoon, ottaen huomioon kaikki menneiden aikojen karnevaalitraditiot, joissa pyhät ja ylevät asiat ikään kuin kiskottiin hetkeksi maan pinnalle. Edesmennyt Miki Liukkonen oli niin kuuluisa, että hänen kuolemansa oli etusivun juttu. Epäilemättä hän oli oikeassa. Omenatarha oli parikymppisen (tai oikeastaan vielä teinin, koska sen ikäisenä loin alkuperäisen konseptin) harjoitelma hätkähdyttäväksi romaaniksi. Olen monta kertaa kuullut kaikenlaisen ”pönöttämisen” vaivaannuttavuudesta ihmisiltä, jotka eivät kaipaa mainetta. He eivät ole sellaisia ihmisiä, joille pystytettäisiin patsaita, eivätkä he sitä haluakaan. Jokin kuitenkin on muuttunut, ja se on tapahtunut minun aikuistumiseni aikana. Kohta varmaan Linnan juhlissakin luovutaan kättelystä punaisella matolla ja vaihdetaan iltapukukoodi farkkuihin ja t-paitoihin, koska se on niin tasa-arvoista. Kaikki tietävät Sofi Oksasen. Crialesen mukaan viihteen maailma oli hänen lapsuudessaan 1970-luvulla ”hämmästyttävä ja satumainen”, kun taas 2020-luvun nuorille ei ole tarjolla mitään vastaavaa. Tässä ajassa olisi varmasti järkevintä kirjoittaa jokin dekkari, joka tekee massoihin vaikutuksen ”yksityiskohtaisella arjen kuvauksellaan” ja ”samastuttavilla” eli arkipäiväisillä henkilöhahmoillaan. He eivät ole poikkeusyksilöitä, joihin ei pätisi tavallisten kuolevaisten pikkumaiset säännöt. Eipä toisaalta nykyään enää pystytetäkään uljaita näköispatsaita vaan jätekasan näköisiä hökötyksiä. Nyt vaikuttajat tekevät sen aivan itse. Vielä minun nuoruudessani poptähdet ja muut julkkikset olivat elämää suurempia hahmoja. täysin osta
Siitä se ei johdu missään nimessä, että en olisi erottuva hahmo – pikemminkin siitä, että olen sitä liiankin kanssa. No, kuten Wilde sanoi, on vain yksi pahempi asia kuin se, että sinusta puhutaan: se, että sinusta ei puhuta. Joskus epäilen, elääkö kukaan toinen taiteilijakaan enää aitoa taiteilijaelämää. Kuten omilla teoksilla. Ehkä tällainen kumma kulkija kuin minä pystyy sitä kautta nousemaan suuren yleisön tietoon. Siinä olen onnekkaampi kuin moni kirjoittajakollegani. Jos on vain niin hullu kuin on, ainakin matkalla on hauskaa. Ehkä nykyisen teennäisen aitouden trendin jälkeen on taas eskapismin vuoro. Ei välttämättä. Dan Brown keikkui ykkösenä ja minä viidentenä. Pyyteetön raataminen on orjamoraalia tai pelkästään typeryyttä ja naiiviutta. Sulkeeko kuuluisuuden tavoittelu sen pois. Kun yritän sulkea silmäni ja ajatella palkintoja ja suuria kustantamoja, luovuuteni katoaa. Minulta on joskus kysytty, miksen ole hakeutunut johonkin tositelkkariin tai alkanut some-influensseriksi, jos kerran haluan kuuluisaksi. Tuskin tälläkään romaanilla siitä Finlandiasta kisataan, mutta jotain opin kirjoittaessani. Olen aiemmin puhunut siitä, miten kirjallisuudesta puuttuu vaarallisuus. Jokainen niistä on saanut kiittäviä arvioita sekä ammattikriitikoilta että kirjagrammaajilta. h e l m i k u u 2 2 4 3 9. En päätä itse siitä, mitä kirjoitan. Ja ehkä siinä sivussa tulee huomatuksikin. Pari vuotta sitten päätin lopulta antaa alitajunnalleni taas vapaat kädet ja kirjoittaa yksinkertaisti jotain, mikä oli minusta hillittömän hauskaa. Se on maailma, jossa joka välissä korostetaan oman tekemisen mitättömyyttä ja merkityksettömyyttä. Sellaisilla teoksilla saa kirjallisen maailman huomiota ja palkintoja. Fantasia ja kauhu sinänsä ovat, jopa Suomessa, suositumpia ja hyväksytympiä kuin koskaan. Minun on vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan tekisi yhtään mitään, ellei haluaisi siitä tunnustusta joko rahan tai maineen muodossa. Tai jotain jonninjoutavaa kielellä leikittelyä ja nimittää sitä runoudeksi. Niitä ne suositut dekkaritkin pohjimmiltaan ovat. Vaikka sitten obskuureja novelleja, jotka julkaistaan korkeintaan jossain pienkustantamon antologiassa. Se, että en ole tämän kuuluisampi, tuskin siis johtuu siitä, että olisin kelvoton kirjoittaja. Sellaisia keikkuu joka vuosi Finlandia-ehdokkaiden joukossa. Juhani Karilan kirjoittama kritiikki puolestaan aiheutti sen, että romaani hyppäsi Helmet-kirjastojen kysytyimpien listalle. Monille kollegoilleni on vaikea ymmärtää, miksi haluan kuuluisaksi. Olen sen verran vanhanaikainen, että lähden siitä, että kuuluisuus pitää ansaita konkreettisilla suorituksilla persoonan ohessa. Y ksikään teokseni ei toki ole jäänyt kokonaan huomiotta. Tunnistan kuitenkin halun, joka yksinkertaisesti pakottaa kirjoittamaan. Haluan silti uskoa, että vanhan hyvän ajan tarinoilla pärjää yhä. Lisäksi elän aivan toisin kuin suuri yleisö, jonka huolenaiheita ovat asuntolainan lyhennykset ja lasten harrastukset. Se on rock-tähden maailman vastakohta. Valitettavasti aivoni tuntuvat ajavan minua suoraan kohti kirjallisen maailman reuna-alueita. En mahdu mihinkään valmiiseen ideologiseen muottiin, niin kuin nykyisinä ääripolarisoituneina aikoina pitäisi. En voi olla luottamatta myöskään luovan hulluuden voimaan. Eikö se hajottaisi päätä, jos tekemisiä ruodittaisiin Seiskaa ja somen likakaivoja myöten. Omenatarhankin hätkähdyttävyys mitä ilmeisimmin toimi: turkulainen pienkustantaja julkaisi homoeroottisen kauhuseikkailuromaanin, ja se noteerattiin Hesarissa asti. Lopputuloksena on vielä surkeampaa tekstiä kuin silloin, jos antaisin häiriintynelle alitajunnalleni vapaat kädet. Syynä on ensinnäkin se, että pidän ensin mainittua alempiarvoisena kulttuurin muotona, ja tarkkaavaisuusrajoitteiset aivoni eivät suostu panostamaan someen niin ahkerasti kuin siellä menestyminen vaatisi. Toisaalta kuuluisuus on jotain muuta kuin pelkkää nopean huomion hakemista. akateemisesti koulutetulle kolmekymppiselle tyypillisesti taas yhden sirpaleisesti kerrotun vuodatuksen yksilön heikkoudesta ja miten myöhäismoderni kapitalismi sitä ja patriarkaatti tätä ja ekokatastrofi tuota. Ei minun kannata jäljitellä ketään, vaikka kuinka haluaisin kuuluisaksi. Itse asiassa näen kirjallisuuden vaarattomuuden ja kirjailijoiden vaatimattomuuden saman ilmiön osina. MINUN ON VAIKEA YMMÄRTÄÄ, MIKSI KUKAAN TEKISI YHTÄÄN MITÄÄN, ELLEI HALUAISI SIITÄ TUNNUSTUSTA JOKO RAHAN TAI MAINEEN MUODOSSA
Vapaalla maalla 4 Telakan työntekijöiden asuntovaunuja Eiranrannassa vuosituhannen taitteessa. Kuva Museoviraston historian kuvakokoelmasta.
Tehokkaassa kaupungissa jokaisella seinällä, pensaalla ja kadunpätkällä on tarkoitus. Siksi se katoaa. Teksti Sammeli Heikkinen Kuvat Sakari Kiuru 4 1 h e l m i k u u 2 2 4. Vain joutomaa on tehotonta ja vapaata
4 2 J outomaalta lipeää helposti, putoaa tulevaan. Joutomaalle olennaista on sen potentiaali jonkin sille joskus rakennettavan pohjana. Sellainen maa on, kuten Hernesaaressakin, yleensä sorapintaista. Sillä kuvataan kaupunkimaata, joka on ollut aiemmin teollisuuden tai vastaavan käytössä, on ehkä edelleenkin sitä jollakin tavalla. Työkaverini naapuristakin se vanha tontti on myyty. Siitä voi tulla mitä vain.. Ystäväni taas siteerasi runoilija Kyllikki Villaa: ”Oi lapsuus, joutomaa / vanhuus, pilvipouta.” Kun kysyin tarkemmin, hän – biologi – selitti, että ensin joutomaalla menestyvät määrään ja lisääntymisvauhtiin panostavat lajit, mutta myöhemmin ne häviävät lajeille, joiden strategia nojaa vakaampaan lisääntymiseen. Liminaalitilassa viihtyvän haahuilijan ja keskeneräisyydestä viehtyvän tuijottelijan kannattaa harhailla joutomaalle nyt. Pian siihen tulee jotain muuta. Välitila, liminaalitila. Niitamolla on joutomaakävelylle sopiva paksu vaalea villapipo, samanväriset tumput ja pitkä kaulahuivi päällystakkinsa yllä. M elkein jokaisella on joku ajatus siitä, mitä joutomaa on ja mitä se merkitsee. Hernesaaren – ja myös Helsingin jo enemmän tai vähemmän valmiiksi rakennettujen entisten jättömaiden – määritteleminen joutomaaksi on vähän epätarkkaa. Tai se voi olla henkinen välitila. 1700-luvulla helsinkiläisten karja laidunsi siellä ja myös kalastajat käyttivät alkuperäistä Hernesaarta tukikohtanaan. Kun mennään kohti niemeksi muovatun saaren eteläkärkeä, vastaan tulee laajoja teollisuushalleja, yhdessä on jopa jäähalli. Melkein kaikista taaperoista tulee jotain paljon tavallisempaa. Nopeasti muuttuvasta joutomaasta tulee vaikkapa vanha metsä, kun aikaa kuluu tarpeeksi. 1900-luvun alussa kaupunki ryhtyi täyttämään merta. Munkkisaaresta, Hernesaarenkarista ja Hernesaaresta tuli vähitellen nykyisenkaltainen niemi. Hernesaari ei olekaan pitkään aikaan ollut tyhjä ihmisistä tai ihmistoiminnasta. Helsinki markkinoi itseään maailman toimivimpana kaupunkina. Paremmin alueesta saa kiinni englanniksi. Sloganissa toimivuuden voi vaihtaa tehokkuuteen, eikä mikään muutu. Hernesaari työntyy osin keinotekoisena, suorakulmaisena niemenä etelälounaaseen Eirasta, Helsingin kantakaupungin vauraasta kyljestä. Siitä voi tulla mitä vain. Nykyistä työelämää on kokonaisuudessaankin kutsuttu liminaaliseksi. Se ei ole saari, ja nimi kantaa muistumaa jostain ammoin historiaksi jääneestä asiasta eikä liity nykyisyyteen mitenkään. Liminaalitila voi olla ihan oikea paikka, vaikka odotushuone tai oviaukko. Joutomaa on taapero, josta voi vielä tulla astronautti, rocktähti tai presidentti. Niitamo on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Joutomaan nykyisyyttä määrittää se, ettei se vielä ole mitään erityistä. Tehokkaassa kaupungissa joutomaan kohtalo on kadota. Toki hänkin myönsi, että joutomaassa on tenhoa myös avointen mahdollisuuksien kaoottisena kenttänä, välitilana. Ei enää kuvailekaan tuulen piiskaamaa hiekkakenttää vaan arkkitehdin visiota, kaupunkilaisen mahdollisuutta osallistua tai poliittisen vallan verkkaista loiskahtelua. Työkaverini innostui lounaspöydässä ylistämään espoolaisessa, tiiviisti rakennetussa ympäristössä naapurin tonttia, jolla aika tuntui pysähtyneen vanhan talon ympärille. Uudet asukkaat tarvitsevat asuntoja, palveluita ja puistoja. H ernesaari on tyypillinen Helsingin kantakaupungin saari. Vai onko joutomaa sittenkin arvokasta juuri nyt. Melkein kaikista joutomaista tulee sitä, mitä niistä voi tiettynä aikana olettaa tulevan. Nyt paikalle on nostettu kyltti, jossa kerrotaan, että tontille tehdään kuusi pientaloa. Vuosikymmenen vaihteessa hän alkoi tutkia sitä, miten kaupunkilaiset pääsivät osallistumaan, kun Helsingissä, Kööpenhaminassa ja Amsterdamissa suunniteltiin ja rakennettiin valtavia uusia asuinalueita entisille joutomaille. Niitamon tutkimuskohteena oli tarkalleen urban brownfield. Joutomaan nykyisyyttä määrittää se, ettei se vielä ole mitään erityistä. Joutomaan merkitys on sen tulevaisuudessa, hetkessä, jona maa lakkaa olemasta joutavaa ja siitä tulee osa tehokasta ja tiheää nykyaikaa. Jokaisen takapihalta voi mainospuheen mukaan katsella auringonlaskua. Tuuli puskee varhaista alkutalvea avoimeen maisemaan, kun tapaan Annaliina Niitamon Löyly-saunan edessä marraskuisena arkipäivänä, puolen päivän jälkeen. Hernesaari on vain osin tyhjää sorakenttää. Siitä siis brownfield
Oikealla kaupungin varikko. 4 3 Telakan työntekijän asuntoauto Eiranrannassa vuonna 2000. h e l m i k u u 2 2 4. Kuva Museoviraston historian kuvakokoelmasta
Kööpenhaminan Nordhavnissa kaupunkilaisten osallista minen oli viety pisimmälle. Joutomaiden suunnittelua kui tenkin ohjaavat vahvat taloudelliset intressit. Kuva Museoviraston historian kuvakokoelmasta.. ”Kun on tehty päätös siitä, että alueelle tulee asumista, muut käyttötarkoitukset on suljettu pois. Jos käsitteillä nyt käytännössä kaupunkisuunnittelussa eroa on. Joutomaan käyttäjät ovatkin enemmän tyhjätaskuja ja puuhastelijoita. Zeeburgereilandin hanke toi 25 000 asuntoa, Kööpenhaminan valtavaan Nordhavniin pitäisi kohota lopulta asunnot noin 40 000 kaupunkilaiselle. Näitä taas sää dellään poliittisesti. Helsingissä Kalasatamaan teh tiin skeittiparkki ja meren rantaan Sompasauna, joka joutui jo kerran siirtymään asuntorakentamisen tieltä. Kaupunkilaisten merkitys yhteispelissä tuntuu olevan vähäinen.” Varsinkaan Helsingissä uuden, suuren asuinalueen raken tamista ei hahmotettu koko kaupungin asukkaiden asiaksi. Ehkä megahankkeet voisi nähdä laajemmin koko kaupungin asiana, Niitamo pohtii. Vaikkei Hernesaari olekaan tyhjä, jatkuvasti kasvavan pää kaupungin näkökulmasta väljät hallielinkeinot ytimen kyljessä ovat joutokäyntiä. Vasen raide vei telakalle, jonne junat kuljettivat muun muassa teräslevyjä. Helsingissä Helsingin kaupunki päättää kaavoitusprosessissaan, miten sen maita käytetään. Vapaita käsiä kaupunkilaisille ei tässäkään annettu, kau punki oli valmiiksi määritellyt sen, miten paljon Nordhavniin rakennetaan ja miten alueen liikenne järjestetään. Niitamon Junanrata Eiran kaupunginosan kyljessä vuosituhannen vaihteessa. Muun muassa. A nnaliina Niitamo muistuttaa, että Suomessa kun nalla on kaavoitusmonopoli. Suomessa ja Helsingissäkin jää monesti tajuamatta, miten suuria hankkeita pääkaupungin joutomaita tiiviiksi asuin alueiksi muuttaneet Kalasataman ja Jätkäsaaren rakentami nen ovat olleet Euroopan mittapuulla. ”Joutomaat voisi nähdä suunnittelijoiden tyhjänä kankaana. Vuoteen 2008 saakka nykyistä Telakkakatua meni rautatieyhteys. Annaliina Niitamo selvitti juuri Kalasataman ja Hernesaa resta satamaaltaan päässä kohoavan Jätkäsaaren rakenta mista. Oikea raide tuli Telakkakadulta, jossa se kulki kuilussa. Kun alueella ei ole asukkaita, ei välttämättä tarvitse perustella sitä, mitä joutomaalle tehdään. Tiettävästi Hernesaaressa puuhattiin myös hämä rämpiä hommia, myytiin luvatonta viinaa kieltolain aikaan ja punkattiin tilapäisasumuksissa. Joutomaa ei tuota rahaa oikein kenellekään, mutta asuntojen rakentamisesta hyötyy taloudellisesti kunta ja grynderi, pal veluista sitten jotkut muut ja niin edelleen. 4 4 Sille kohosi Hietalahden telakan halleja, Fordin autoteh taan kokoonpanorakennus ja suuri betoninen viljasiilo. Niissä syntyi ja syntyy asuntoja yhteensä 43 000 ihmiselle. Hernesaaresta pitäisi tulla seuraava megaprojekti, uusi urbaani pala tiiviiseen kantakaupunkiin. Hän haastatteli alueiden suunnitteluun osallistuneita kaupunkisuunnittelijoita. Kööpenhaminassa hän tutki Nordhavnia ja Amsterda missa Zeeburgereilandia. Ei siis keskustella kaan siitä, pitäisikö tulla metsää tai vaikka puistoa.” Tietenkin kyse on paitsi tehokkuudesta myös rahasta. Siinä missä kaupunkitila on yleensä määritelty tiettyyn käyttöön, joutomaa ei. Niitamoa kiinnosti se, miten asukkaat eri kaupungeissa pääsivät osallistumaan joutomaiden muuttamiseen joksikin muuksi. Ihmisiä vietiin ohjatuille kävelyille joutomaille, ja halukkaat saivat osallistua työpajoihin, joissa laadittiin ohjenuorat alueen suunnittelulle ja Nordhavnin tule vaisuudesta järjestetylle kansainväliselle arkkitehtuurikilpai lulle. Toki Helsinkiä sitoo osaltaan maa kuntakaava, mutta myös maakuntakaavat ohjaavat tiivistämään kaupunkeja. Nykyisellään suurprojektit on raami tettu jo varsin tiukasti siinä vaiheessa, kun varsinaista alue suunnittelua ryhdytään tekemään
”Snadisti stadimpi elämä”, kertoo otsikko. Mutta kartassa infotaulun kohdalta alkaa korkea ja tiivis kerrostaloalue. Etelään, kohti Hernesaaren niemimaan kärkeä ja merta, avautuu metalliaidan takana sorakenttä. Skeittiparkista tulee ongelma, kun maa pitäisi ottaa tehokäyttöön ja rakentaa siihen keskikokoisille artisteille sopiva venue. Ongelmaksi kun kaupungin ja rakennuttajan kannalta tulee se, että ihmiset kiintyvät puuhasteluunsa ja sen tuloksiin. Kauempana häämöttää matalaa teollisuushallia. Sen, mitä tälle tyhjälle kankaalle aiotaan maalata, julistaa kaupunki ehkä kymmenen metriä leveässä infotaulussa. R atikkalinja 6:n päätepysäkki, Eiranranta, on joutomaan rajalla. ”Hernesaaressa eletään urbaania elämää osana kantakaupunkia, virkistäydytään rantapuiston liikuntamahdollisuuksien tai ravintoloiden parissa, pulahdetaan työpäivän päätteeksi avantoon ja katsellaan avomerta oman kotitalon yhteiseltä viherkattoterassilta”, maalailee teksti. 4 5 mukaan näyttää siltä, ettei kaupunki ole kovin innostunut antamaan joutomaita tämän tyyppiseen toimintaan. Tuossa on nykyinen Pyhän Birgitan puisto, ja paikallaan on myös Löyly-ravintola-saunan erikoinen muoto. Kuvituksena on tyylitelty kartta Hernesaaresta, jonka etelä on vasemmassa reunassa, länsi ylhäällä, pohjoinen oikealla ja itä alhaalla. Raiteet tekevät lyttyyn painuneen pisaran muotoisen lenkin, jonka suoralla pohjalla pysäkki on. Kartan ei olekaan tarkoitus opastaa nykyistä kulkijaa vaan tämän aivoja luomaan oikea mielikuva alueen tulevaisuudesta. Se h e l m i k u u 2 2 4
Kuvassa on lisäksi ratikka ja kaksi risteilyalusta. Epäilys oli, ettei kukaan halua muuttaa kerrostaloihin niin kauas keskustasta.” Jossain suunnitelmaehdotuksessa Kalasataman edustalle olisi täytetty mereen keinotekoisia saaria, joille olisi rakennettu yksityisiä huviloita. Ohi jyrää kuorma-autoja, jotka nostavat pölyä tien pinnasta. 1980–1990-luvuilla siellä kasvoi enää lähinnä Helsingin citykanikanta. Sinne kaavailtu asuinalue onkin samankaltainen kuin vastaavat aiemmin Helsinkiin kohonneet. Helsinki menetti asukkaitaan, erityisesti lapsiperheitä, ympäryskuntiin. Myös risteilyalukset saapuisivat edelleen Hernesaareen. Yksi suppaa, toinen ui ja kolmas huitoo sulkapallomailalla viherkaistaleella, epäilemättä ”virkistäytyy rantapuiston liikuntamahdollisuuksien parissa”. Tai näin monesti väitetään. K uva kertoo haaveista ja totuudesta. Toinen Niitamon tutkimuskohde, Jätkäsaari, taas näkyy Hernesaareen. Tuohon aikaan niin sanottu Nurmijärvi-ilmiö nosti päätään. Niitamon tutkima Kalasatama jää puoli kilometriä Hernesaaresta lähtevän kutosratikan linjan itäpuolelle. Eikä yhtä ainoaa autoa. Itäranta on Löylyn kohdalla suoraksi täytettyä louhikkoa, joka muuttuu parinsadan metrin päässä mereen työntyväksi korkeaksi pullistumaksi, pieneksi mäeksi. Siellä pystyi asumaan väljemmin ja edullisemmin. Muutaman vuoden päästä Kalasatamassa asui jo ihmisiä aivan uusissa asunnoissa. Kaikille näille alueille on yhteistä, että ne olivat pitkään epämääräistä seutua, jolla kuljetettiin ja varastoitiin tavaraa, pidettiin veneitä ja laivoja laiturissa, lastattiin junanvaunuja, myytiin pimeää viinaa, puukotettiinkin joskus. ”Pohdittiin, pitääkö Kalasataman alueelle rakentaa pientaloja. Mikään itsestäänselvyys hylkymaiden nousu arvoalueiksi ei ollut. Siis se, että maisemassa on vaikkapa eri aikakausien rakennuksia ja arkkitehtuuria. Toki hänkin ”katselee avomerta”. Kalasatamasta tuli Helsingille merkittävä jo 1860-luvulla, kun sataman lisäksi sinne valmistui satamarata. Vuonna 2008 satama jäi sitten kokonaan käytöstä, eikä seutua sen jälkeen erottanut syyshämärässä ohi ajavan metron ikkunasta, kun valoja ei ollut missään. Tosin Hernesaaren suunnitelmissa paikalleen jäisi muistumia teollisesta menneisyydestä, esimerkiksi järeä viljasiilo ja Fordin talo. Varsinaisia asuinalueita ne eivät olleet, mutta kyllä niillä ihmisiäkin asui, ties millaisissa rötisköissä ja joskus veneiden alla, myöhemmin autoissa ja vielä myöhemmin asuntoautoissa. Diversiteettisyistä kuvassa on myös ihmishahmo pyörätuolissa, mutta tämä hahmo vain nököttää paikallaan. Jätkäsaaren kerrostalomassa kohoaa parin–kolmensadan metrin päässä Länsisataman altaan takana. Aika hyvin entiseltä saastuneelta joutomaalta. Miltä nyt huippunykyaikainen kohde näyttää tulevaisuudessa. Niitamo muistuttaa myös siitä, että kaupunkikuvassa kerroksellisuus tuo elämää. Yksi ajaa polkupyörällä, toki kaupunkimallisella, pystyasentoisella fillarilla, vieläpä hameessa. Kuvassa on 11 ihmishahmoa. Öljyä satamaan alettiin tuoda 1889, ja konttiliikenne käynnistyi 1963. Arabianrannasta oli tullut teollisuusaluetta jo 1800-luvulla, kun posliinitehdas perustettiin sinne. Nyt se naurattaa, täällä tuulisella Hernesaaren niemellä. Megaprojektin maisemasta on tietenkin vaarassa tulla yksipiirteinen matto. Sinne ajetaan lisää maa-ainesta jatkuvasti, sen minkä meri vetää. Kun sen pitää mielessä, Kalasataman ja Hernesaaren kaltaiset megahankkeet voivat olla myös riski. Kaksi hahmoa istuu pöydässä, ehkäpä he ovat ”ravintoloiden parissa”. ”Ekologian tutkijoiden mukaan esimerkiksi vanhojen asunKun Kalasataman aluetta suunniteltiin vuosituhannen vaihteessa, suunnittelijat pohtivat, millaisia asuntoja olisi tehtävä, jotta ne kenellekään kelpaisivat.. Säästäähän asuminen sitä enemmän luonnonvaroja ja vähentäähän se päästöjä sitä tehokkaammin, mitä tiiviimmin ihmisiä saadaan mahtumaan tietylle maa-alalle. J outomaille kohoavia megakaupunginosia myydään mielikuvilla ympäristöystävällisyydestä. Niitamo kertoo, että kun Kalasataman aluetta suunniteltiin vuosituhannen vaihteessa, suunnittelijat pohtivat, millaisia asuntoja olisi tehtävä, jotta ne kenellekään kelpaisivat. Hernesaaren rantaviiva on suoraa ja keinotekoista, kuten infotaulun ihannetulevaisuudessa. Kävelemme Niitamon kanssa Hernesaarenrantaa kohti niemen kärkeä. Etuovi.comin tietojen mukaan Kalasataman neliöhinta on noin 9 000 euroa. Toinen juoksuttaa koiraa. 4 6 jatkuu Hernesaaren kärkeen, jossa kerrostalot antavat tilaa pienvenesatamalle ja muutamalle puulle. Vanhempi työntää kärryjä ja taluttaa lasta. (Kutonen ajaa Arabianrantaan, entistä joutomaata, nykyistä asuinaluetta sekin). Mutta osaltaan se kertoo siitä, miten paljon ja nopeasti kuva ihannekaupungista muuttuu
Taustalla kaupungin varikon aita. 4 7 Hylättyä tavaraa. h e l m i k u u 2 2 4
Ja sitten nämä kuormaautot, joita jyrää ohi jatkuvasti. Oikeus katsoi, ettei Hernesaaren mantereeseen yhdistävä yksi pääkatu riitä suunnitellun työ paikka ja asuntomäärän liikenteelle. Syynä oli juuri liikenne, vielä tarkemmin yksityisautoilu. Entä urbaani ja vihreä elämäntapa. Kun sorakentät peitetään asfaltilla, kiveyksellä ja betoni rakennuksilla, sadevesi ei pääse imeytymään maaperään ja aurinko paahtaa entistä tehokkaammin. Lisäksi urban brownfield on jo käsitteenäkin syönyt raskas metalleja ja ties mitä tributyylitinoja. Aiemmin sekalaisessa teollisuuskäytössä ollut joutomaa vaatii aina kallista ja vaival loista puhdistamista ja maamassojen vaihtoa. Kaupungin ratkaisuyritys ongelmaan on linjassa autoilun vähentämisen kanssa. Uusien rantaasuinalueiden rantaviiva on suoraa, kuten optimis tisessa havainnekuvassa. Merta täytetään maaksi, mikä ei oikein millään mittarilla ole erityisen kestävää touhua. Uudessa ehdotuksessa autopaikkoja on vähennetty, jotta myös liikennemäärät olisivat pienempiä.. 4 8 tojen remontoiminen kuluttaa selvästi vähemmän luonnon varoja ja energiaa”, Niitamo kertoo. Naapuriin rakennetusta ja edelleen rakennettavasta Jätkäsaaresta suun niteltiin kokonaan autotonta, kun sitä ryhdyttiin suunnittele maan 1990luvun loppupuolella. Hernesaaren kaava kaatui viime vuoden toukokuussa kor keimmassa hallintooikeudessa. Havainne tai haave kuvassa autoja ei näkynyt, vain aktiivisia ihmisiä. Nykyään uutisointia Jätkäsaaresta hallitsee tukkoinen liiken ne ja parkkipaikkojen puute. Sellaisessa ympäris tössä voi syntyä tulvia rankkasateista ja painostavia kuumia saarekkeita helteellä
”Ihmiset olivat telakalla kesän töissä. Niitä katsoessa ei tarvitse tulkita mitään.” Juomme helsinkiläisittäin perushintaiset suodatinkahvit Cafe Carusellissa ja lähdemme rantabulevardia myöten kohti Hernesaarta. h e l m i k u u 2 2 4 4 9 ”Hyppäsin aina johonkin bussiin, ajoin päättärille ja kävelin niin pitkään, että löysin toisen pysäkin ja ajoin takaisin.” Asuinalueelle mahtuisi 7 500 uutta asukasta ja 3 000 työpaikkaa. Kaupungin kuvaamisesta tuli ammattimaista vuodesta 1999 lähtien, kun Kiurusta tuli Helsingin kaupunginmuseon kuukausipalkkainen kuvaaja. Telakkatyöläinen hommasi Helsinkiin halvan kesäauton, jonka sitten kesän lopuksi jätti joutomaalle. Mutta aikanaan sekin oli varsinaisen kaupungin lieveseutua, joutomaata. Sen jälkeen Kiuru teki vielä vuoteen 2015 saakka yhdeksän muuta työpätkää kaupunginmuseolle. Aiemmin kuvaaminen meni tunnepohjalta, mutta museoil le pitää tallentaa ajankuvaa mahdollisimman tarkasti ja yksinkertaisesti. Ne pitää kuvata yksinkertaisella otteella. ”Keskeneräisyydessä on se hieno puoli, että kaikki on vielä mahdollista. Ja rautatie meni tässä, nykyistä Eiranrantaa pitkin. ”Museokuvien pitää olla helvetin selkeitä. Monet asuivat täällä asuntoautoissa, jotkut tavallisissakin autoissa.” Kiuru kuvasi juuri näillä seuduilla joutomaata vuonna 2000. Vuodesta 2009 Kiuru on kuvannut myös Museovirastolle. Kantakaupunki otti lopulta kiinni Eirasta jo varhain, ja siitä tuli nopeasti arvostettua seutua. Kun rakennetaan tiettyyn suuntaan, se pakottaa. Hernesaaren uusi kaava lähtee kaupungin koneiston käsittelyyn tänä keväänä. Ja vaikka liikenne nojaisi ratikoihin, fillareihin ja kävelemiseen, uudessakin suunnitelmassa pysäköintipaikkoja on 1 900. Kun rantapromenadi on rakennettu, rantapromenadilla pitää kävellä. Kuvissa näkyy myös muita ajoneuvoja, tuossa on bussinromu. Kuvat näyttävät vanhemmilta, sillä autot ovat kaukaa 1900luvun puolelta. Silti joutomaa oli aivan Eirassa kiinni vuosikymmeniä. Merenrannan puistikon erottaa Eiran arvokaupunginosassa kaksi samansuuntaista katua, Eiranranta ja Merikatu. ”T ällaiset toopet kuin minä tykkää joutomaista”, sanoo Sakari Kiuru. Kiuru on avopäin. Parkkikentän vierestä, kohti Hernesaaren kärkeä, tilaa vei Telakan työntekijän hylkäämä auto Eiranrannassa noin vuonna 2000.. Vaikka nyt mennään marraskuun loppua, päivä on nätti eikä kovin kylmä. Ajatuksella ei ole enää vapautta.” Kiuru on valokuvaaja. Musta pusakkatakki mustan paidan päällä Eira on yli satavuotias ja totaalisen vauras osa pääkaupunkia. Eihän kukaan halua asua niin syrjässä ja kaukana keskustasta. Kiuru viittoo ja muistelee: Tuosta, ruotsinkielisen Grundskolan Norsenin väliaikaisen koulurakennuksen päädyn kohdalta alkoi sorakenttä, jossa Hernesaaren telakan kausityöntekijät säilyttivät autojaan. Kun 1800-luvulla pohdittiin, mitä sillä tekisi, ensimmäinen suunnitelma oli teollisuusalue. Hän on kuvannut Helsinkiä 1980luvulta
Helsingissä oli perhosia, Kiuru huomasi jossain vaiheessa. Sitä ei ole enää.” Taiteilija Terhi Heinon teos Huuto merelle vuonna 2000. Kuva Museoviraston historian kuvakokoelmasta.. Tyhjillä tonteilla kasvoi niittykasveja. Hän alkoi keriä auki uuden kotikaupungin historiaa ja maantiedettä saman tien. Lasivillassa hypittiin shortsit jalassa.” Kiuru miettii hetken. Myöhemmin hän huomasi, että perhoset vähenivät kantakaupungissa, kun joutomaa katosi. ”Lapsia oli paljon, perheet nuoria. ”Kohta kartta oli täynnä punaisia pätkiä.” Kaupunki oli pitkään rosoinen. Se oli hauska kokea. 5 kaupungin varikko, jossa säilytettiin katukiviä, liikennemerkkinippuja ja ties mitä muuta tavaraa, jota pääkaupungissa tarvittiin. ”Mulla oli Helsingin kartta, ehkä liikennelaitoksen linjakartta. Nykyisen Pyhän Birgitan puiston kohdallakin oli samaa sorakenttää. Vielä 2000-luvun alussa otetut kuvatkin kertovat aika erilaisesta kaupunkitilasta kuin nykyään. Kiuru muutti Helsinkiin vuonna 1986. ”Mun ikäinen ihminen on elänyt keskeneräisessä maailmassa. Likakaivon tyhjennystä mentiin tuijottamaan puoliympyrässä. Vuosien mittaan laidunmaa loittoni ja kaupunkiseutu kasvoi. Kiuru ryhtyy muistelemaan lapsuuttaan Raahessa: vaikka koti oli kaupungissa, maaseutu alkoi 50 metrin päästä, lähimmän mutkan takaa. Tyhjiä tontteja, palaneita taloja, autonraatoja pusikossa ihan Pasilan aseman vieressä. Hyppäsin aina johonkin bussiin, ajoin päättärille ja kävelin niin pitkään, että löysin toisen pysäkin ja ajoin takaisin.” Kiuru merkitsi kävelemänsä reitit kämppänsä seinälle kiinnittämäänsä karttaan punakynällä
Siellä näkee vielä taivaan.. M itä häviää, kun joutomaa katoaa. Ystävä alkoi olla sitä mieltä, ettei massiivinen puunkappale voi olla pihalla loputtomiin. Kaupunki antoi veistoksen olla Hernesaaressa kesän ajan, mutta syksyllä se piti siirtää. Joutomaan puolustaminen on tuomittu epäonnistumaan. ”Sen ajatus oli, että teoksen sisään voi mennä katsomaan merta, aavalle merelle aukeavaa näkymää. Lopputulos ei varmasti ole jännä. Se on seissyt Pyhän Birgitan puiston kaakkoiskulmassa. ”Ehkä kymmenen vuotta sitten hän sitten ilmoitti, että oli pilkkonut sen ja polttanut takassa.” Heino halusi veistoksen Hernesaareen, sillä paikka kiinnosti ”kauhean paljon”. Löydän Heinon yhteystiedot ja laitan sähköpostia. Joutomaat ovat kiinnostavia, ne ovat vielä kesken. h e l m i k u u 2 2 4 5 1 Joutomaan puolustaminen on tuomittu epäonnistumaan. Oli vain karu hiekkakenttä, joutomaa, urban brownfield. Huuto merelle oli Heinon lopputyö Kuvataideakatemiasta: ontoksi koverrettu paksu vaahteranrunko, jonka avoin sivu aukesi merelle. Kuvatekstin mukaan veistoksen nimi oli Huuto merelle, ja sen oli tehnyt Terhi Heino. Nykyinen kaupunkitila on ideaalitilassaan läpeensä ajateltua, kaikella siinä olevalla on jokin tarkoitus, jokainen pala toteuttaa jotain osaa urbaanin ihmisen elämässä: ratikan raiteet vievät töihin, kerrostalossa asutaan, kivijalan fillarikaupassa kulutetaan, puistossa istutaan piknikillä tai lenkkeillään. Se ei ole keskeneräistä vaan valmista. Yhdessä Sakari Kiurun kuvista on massiivinen puuveistos. Yhden runko halkaistiin ja Heino koversi sen. Ja valtava puuveistos. Nyt puisto muuttuu siinä kivetyksi rantabulevardiksi, jota reunustaa meren puolelta sileiksi suorakulmaisiksi särmiöiksi muotoiltujen graniittilohkareiden rivistö. Heti puiston vieressä, itäpuolella, on uimaranta. Olin nähnyt Virossa laululavoja, ne varmaan olivat ajatuksissa tässäkin. Sieltä Hernesaareen oli lyhyt matka. Lopulta Huuto merelle päätyi Heinon ystävien omakotitalon pihalle Espooseen, lappeelleen. Seuraavana päivänä Heino soittaa takaisin. Siltikin, kun lähden fillarilenkille ja ajan idästä ytimeen, Kauppatorin ja Etelärannan ohi, mäkeä ylös Olympiaterminaalille ja siitä Ehrenströmintietä ympäri Kaivopuiston ja edelleen Meripuiston halki Eiranrantaan, poikkean Hernesaareen juuri siksi, että se on kesken. Heino neuvotteli myynnistä muiden kaupunkien, muun muassa kotikaupunkinsa Oulun, kanssa, mutta valmista ei syntynyt. Kaupungin rakentaminen ihmisille ei ole väärin. Nykyään asun Vallilassa, ja tuo Arabian ja Kalasataman välinen joutomaa-alue on ollut aiemmin tosi jännä.” Nyt viimeisetkin joutomaan palat Heinon mainitsemalla alueella täyttyvät hämmentävän nopeasti ja hämmentävän tiheästi kohoavista kerrostaloista. Sitäkään ei ollut, kun Kiuru otti kuvansa veistoksesta. Itse pidin sitä hyvänä teoksena” Teoksen vaahtera tuli Tammisaaresta, jossa oli kaadettu suuria, vanhoja puita. Kuten moni taideopiskelija 1990-luvun lopulla, myös Heino asui Punavuoressa. Tulee päiväkoti, koulu, korttelikauppa ja turhan kliinisesti sisustettu kapakka, jossa olut maksaa vähän liikaa muttei kuitenkaan niin paljon, etteikö tulisi juotua. Mutta se tuo asuntoja juuri toisen lapsen saaneelle perheelle, esikaupungin omakotitalon myyneelle iäkkäälle pariskunnalle ja sille päihteistä irti pyrkivälle, joka onnistuu saamaan kaupungilta tuetun asunnon. ”Kävelin siellä usein. Siellä veistos harmaantui ulkosalla 15 vuotta
5 2
Jotain hyvin vakavaa. Minun ei enää tarvitse hävetä, vaikka osaisin hävetä niin hyvin. Teksti Katriina Huttunen Kuva Outi Törmälä P aluu Gotlannista elokuun 2023 puolivälissä. Viestiini ei vastata. Siirtävät erikoissairaanhoitoon. Jotain vakavaa. Minulla epäillään kroo nista lymfaattista leukemiaa. Antavat kiireellisen lää käriajan kahden tunnin päähän. KLL ei parane. Nyt hän on itse sairastunut parantumattomasti. Pyy tävät ottamaan kaulasta valokuvia. Se muuttuu kiireettömäksi, ja ehdin käydä Auschwitzissa ja tulla sieltä elävänä pois ennen kuin kaulastani otetaan lokakuun puolivälin perjantaina ohut neulanäyte. Keskivartalo lihavuuteni ei olekaan ylisukupolvista keskivartalolihavuutta. Elokuun toiseksi viimeisenä päivänä geriatrikampaajaserkkuni lyhentää hiuk siani kolmekymmentä senttiä leikatakseen minulle eläkeläiskampauksen sen kunniaksi että jään suun nitellusti vanhuuseläkkeelle syyskuun ensimmäisenä päivänä. Omalääkäri soittaa heti maanantaina ja määrää tietokonetomografiaan ja verikokeisiin. Saan kuukauden lisää armonaikaa totuttautua ajatukseen. Leuassani olevasta imu solmukkeesta otetaan toisessa sairaalassa koepala. Len nolla Tukholmasta Helsinkiin saan niin kevyen flunssan että menee päivä, pari ennen kuin ymmär rän että se on flunssa. Vatsaonteloni takaosaa peittää kaksikymmentäsenttinen imukudostuumori jota ei voi leikata. Jotain on. Mainitsen niistä siskolleni, ja hän kehottaa mene mään lääkäriin. En viitsi kirjoittaa että teen labora torion toiminnasta kantelun Aluehallintovirastoon enkä viitsi kirjoittaa että aluehallintovirasto siirtää asiani Helsingin kau pungin sosiaali, terveys ja pelastustoimialan käsiteltäväksi.) E nsikäynti hematologian poliklinikalla siirtyy korona tartunnaksi osoittautuneen uuden flunssan takia tam mikuuhun 2024. Helpotus! Tieto vähentää tuskaa.. h e l m i k u u 2 2 4 5 3 JOTAIN HYVIN VAKAVAA Sen jälkeen kun suomentaja Katriina Huttusen tytär teki itsemurhan, Huttunen alkoi kirjoittaa kuolemansurusta. Kun illalla seison kylpyhuoneen peilin edessä ihailemassa uusia lyhyitä hiuksiani, soliskuopissani erottuu kaksi isoa mutta kivutonta imusolmuketta, hengitystieinfektion tyypillinen jäl kiseuraamus. Kymmeniä verikokeita. Siirtävät sisätaudeista hematologiaan. Kaikki syk syn aikana kerätyt tutkimustulokset viittaavat siihen yhteen ja samaan. Lähetän Maisan kautta kyselyn lähimmälle terveysasemalle. Vielä en ole virallista riski ryhmää, vielä en ole syöpäpotilas, vielä ei ole varmaa mitä minulle tehdään vai tehdäänkö minulle mitään. Lääkäri kirjoittaa lähetteen kaulan ultraäänitutkimukseen. Odotan viikonlopun yli ja lähestyn julkista terveydenhuoltoa Omaolon kautta. Mahassani ei olekaan metabolisen oireyhtymän viskeraaliras vaa eikä askiittia. (En viitsi kirjoittaa että toisaalla käyn mammografiassa ja saan sieltä jatkotutkimuskutsun, sillä paisuneet imusolmuk keet näkyvät myös mammografiassa, ja ne näkyvät rintojen ultraäänessä, mutta joukkoseulontakilpailutuksen voittanut yksityinen laboratorio ei ole missään yhteydessä minnekään, sen potilasrekisterin tiedot eivät välity kenellekään, enkä saa sieltä lausuntoa ja kun saan sen, paperisena, kirjepostissa, en voi käyttää sitä mihinkään
Siksi en osaa sanoa mitä olen tehnyt väärin saadakseni juuri tämän syövän. 5 4 P arantumattomaan syöpään sairastuminen mullistaa identiteettini. Toivovaisuuden vastakohta on epätoivovaisuus. Niin kuin valehtelisin, liioittelisin, hakisin huomiota. Se olisi paljon, se olisi liikaa, varsinkin jos ja kun niihin kymmeneen vuoteen sisältyy myös syöpäkuoleman loppuliuku. Epäuskoisuus on suurta. Muista taistella. Kysy toinen mielipide. Suostun sillä ehdolla että pääsen eroon toisesta, ehkä vähemmän kiihottavasta ja varmasti vähemmän korkeakirjallisesta kahden vuoden savotasta. Se on kehittynyt hitaasti eikä sen etenemistä voi estää. Näitä on. Ehkä joku tekee ne halvemmalla. Krooninen syöpä on indolentti syöpä. Siitä ei voi selviytyä. Vielä minulla ei ole kipuja, ei ole vielä kipuja. Minun on saatava ajatella sitä niin paljon kuin se vaatii. Mitä syöpädiagnoosin saaneelle sitten sanotaan, paljonkin sanotaan, vaikkapa että voi kauheaa mutta tuskinpa se on mitään vakavaa. Päivää ennen ensimmäistä ultraäänitutkimusta, sitä kiireetöntä, sitä niin kiireetöntä että olen jo melkein unohtanut turvonneet imusolmukkeeni vaikka ne eivät olekaan kadonneet parissa kuukaudessa kaulaltani, kuten vaarattomissa tapauksissa olisi käynyt, ja ennen kuin lähetteet muuttuvat kiireellisiksi, minulle tarjotaan suomennettavaksi uusimman nobelistin tuotantoa. Tai ainakin osaa hinnoitella itsensä oikein. Kroonisen lymfaattisen leukemian syntymekanismeja ei tunneta eikä tautia voi ennaltaehkäistä. H uonon uutisen kertominen mittaa kuulijan valaistumisen tason. Ikuisuuskeskustelu eläkeläisen – iloisen veronmaksajan – oikeuksista ja velvollisuuksista osuu nyt omaan nilkkaan, ja joudun ottamaan kantaa olenko yhteiskunnalle pelkkä menoerä, kuormitanko liikaa julkista terveydenhoitoa ja erikoissairaanhoitoa, saanko olla tällainen vai pitääkö minultakin ottaa äänioikeus ja pankkitunnukset pois, viedäänkö saunan taakse, annetaanko aktiivinen kuolinapu. Niin moni muukin on parantunut. Imukudostuumorista toivo ei saa sen paremmin otetta kuin itsemurhasurustakaan. Selän kääntäminen. Jokaisenoikeus tekee jokaisesta juuri minun syöpäni kokemusasiantuntijan. Kyllä ne siellä Meilahdessa osaavat hoitaa. Mitä tekisin niin monella vuodella. Minulla on vetämässä jo toinen taiteilijaeläkehakemus, ja siihen on sisältynyt salainen haave että jos saan taiteilijaeläkkeen, lopetan kirjallisuuden suomentamisen ja kirjoitan vain ne viimeiset kuolemankirjani, mutta en usko että taaskaan saan sitä. Se puolestaan sopii erinomaisen hyvin toivomattomuusajatteluuni. En ole muutenkaan toivovainen. Ehkä näitä töitä annetaan sairaalle vanhukselle myös säälistä. Minulla ei ole koskaan ollut kilpailuviettiä, ja nyt sitä on entistä vähemmän. En usko että saan sitä koskaan. Immunoglobuliini matalalla, trombosyytit matalalla, seerumin proteiinit matalalla, proteiinifraktiot matalalla, punasolujen keskimääräinen hemoglobiinin konsentraatio matalalla, leukosyytit koholla, lymfosyytit koholla, toisetkin lymfosyytit koholla. Omaa kuolemaansa surevalle ainoa eteenpäin on oman kuoleman lähestyminen. Holokaustikirjallisuutta epämukavasti käsittelevä uusin kirjani ilmestyy samaan aikaan kuin syöpätutkimukset käynnistyvät. Vähätteleminen, mitätöiminen, pienentäminen. (Niin moni muukin on kuollut.) Luuletko että olet ainoa. Tai toisaalta, saanko pysyä työelämässä niin kauan kuin minusta on tuotannollista hyötyä, niin kauan kuin minulla on jotain annettavaa, edes jotain, niin kauan kuin joku tarvitsee osaamistani, ja mitä työtä saan siinä tapauksessa tehdä, en ainakaan vaativaa asiantuntijatyötä eli tässä tapauksessa kaikkein vaikeimpia uusnorjaksi kirjoitettuja romaaneja (jotka eivät välttämättä edes ole kaikkein vaikeimpia, niissä vain on haastava syntaksi), enkö viekin työt nuoremmilta, tulppaanko tulevien polvien urakehityksen. Toivon puuttuminen antaakin vapauden elää toivomattomuudessa. Meriittini eivät riitä eikä parantumattomaan syöpäpotilaaseen kannata tuhlata valtion ylimääräistä rahaa. Ehdotan että nobelisti annetaan nuoremmalle, luotettavammalle ja terveemmälle tekijälle. Sovittuja työtilauksia on pariksi kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Syövästä puhuminen taisteluna jonka voin voittaa kun vain tarpeeksi haluan. Älä luota lääkäreihin. Syyllistyisin kyllä mielelläni, sillä olen hyväksynyt syyllisyyteni. Niiden rinnalla yritän kirjoittaa kuolemansurusta ja itsemurhasta. Suurin osa ihmisistä toivoo toivoa ja luulee että pelkkä toivon havitteleminen on sitä, toivoa, kiireisen ihmisen helppokäyttöistä ja helppohoitoista yleistoivoa. Arvoja joita ei ole koskaan ennen rutiininomaisesti mitattu, termejä jotka eivät kerro asiaan vihkiytymättömälle terveelle eivätkä minullekaan mitään. Sureva terapoidaan selviytymään surusta. KLL:ltä puuttuu itse aiheutettuun syöpään sairastumisen klassinen syyllistämiskysymys: länsimainen elämäntapa, tahalliset ja tahattomat altistukset, karsinogeeniset valinnat. Ehkä joku muu ansaitsee näitä näyttöjä enemmän. KLL-potilaan keskimääräinen elinikäennuste on kymmenen vuotta. V eriarvoni ovat päin helvettiä. Joku ei tiedä mitä sanoa, toinen tietää heti mitä sanoa. Sen kuin vain päätät ettet kuole. Se lipeää sormien välistä aina kun toivovainen kuvittelee saaneensa siitä otteen. Vielä. Luota lääkäreihin. Surevaa kehotetaan menemään eteenpäin ja elämään surun kanssa. Olen tuore vanhuuseläkeläinen mutta jatkan pohjoismaisen kirjallisuuden suomentamista. Et ole ainoa. Mutta kun jopa saattohoitokodissa operoiva sairaalapastori sanoo kirkon ja kaupungin lehtihaastattelussa ettei omaa kuolemaa ole terveellistä ajatella liian syvällisesti, minun on pakko ajatella että hän on väärässä. Olen valmis väistymään. Ei sinulla voi olla syöpää. Antti Hurskainen kirjoittaa Suntiossaan (Siltala, 2023) että koska toivo ei itsessään ole mitään, sillä on tarve etsiä tarttumapintaa. Ainoa oire lymfadenopatian ja väsymyksen lisäksi on tämä viime kuukausien aikana lihaksi (vai pitäisikö sanoa imukudokseksi) tullut ymmärrys siitä ettei tässä syövässä ole toivoa. Kuoleman ajatteleminen, sureminen tai pelkääminen ei estä elämästä.. Indolentti syöpä on laiska syöpä. Voit taistella. Onhan näitä. Niin monella muullakin on
Tämä vastuuttomuus on itsekkyyttäni, sillä tämä parantumaton syöpä on vain minun. Tämäkin syrjäytyminen on entuudestaan tuttua jo monivuotisen itsemurhasuruni ajalta eikä tunnu oikeastaan enää missään. Itsekkyyden olen alitajuisesti ominut jo itsemurhasurussani. On osattava olla yksin. Grums on sakkaa, kuonaa, ryönää, karstaa, sameita kahvinporoja kupin pohjalla. Hänen miehensä pyytää etteivät seuraajat unohtaisi heitä. Muille olen vain yksi monista mutta itselleni olen tärkeä. Erakoidun lisää siitäkin syystä että ennen pitkää tämä heikkenevä verenkuva rapauttaa vastustuskykyni ja kuljettaa minut infektiosta toiseen. Kaikesta on pään sisäisessä kuolinsiivouksessa luovuttava, ihmisistä, omaisuudesta, paikoista. En osaa olla peloton. Hagerup makaa suolistosyöpään kuolemaisillaan, tunnistamattomaksi turvonneena. Olen näkymätön kirjantekijä. Annan satunnaiselle lukijalle itsestäni sen verran mitä kirjoissani ja lehtiesseissäni valikoidusti kirjoitan. Olen monelle liikaa. L uen lehdistä julkisuuden henkilön aivosyöpätunnustuksen jossa hän ilmoittaa että on ikuisena optimistina päättänyt elää. Kaikki turha jää pois. OMAA KUOLEMAA ENNAKOIVAAN ÄÄRIMMÄISEEN ITSEKKYYTEEN EI MAHDU TOISEN IHMISEN ITSEKKYYS.. Tämä artikkeli on ensimmäinen osa Katriina Huttusen kirjoitus sarjaa sairaudestaan. Kirjallisuuden lopputulos on jokaisen lukijan käytettävissä ja arvosteltavissa mutta sen tekijä ei ole yleistä riistaa. Nyt on minun vuoroni lakata varomasta sanojani. En ole ennenkään ollut epäitsekäs, päinvastoin itsemurhasuruni on paljastanut että olen entistä isompi pikku paska, ja syöpädiagnoosi viimeistelee kehityskaaren: näin nopeasti minusta on tullut näin hidas, kyyninen, tympeä, väsähtänyt, vaikeasti siedettävä ja helposti ärsyyntyvä, kärsimätön ja kriittinen änkyrä. Seuraajien olemassaolo vain kasvattaisi selviytymisen painetta. Elämäni loppuminen ei merkitse mitään muille mutta minulle se merkitsee kaikkea. Minulla ei ole sosiaalisen median tilejä. Omaa kuolemaa ennakoivaan äärimmäiseen itsekkyyteen ei mahdu toisen ihmisen itsekkyys. En kiinnosta ketään muita kuin itseäni mutta en minäkään enää kiinnostu kenestäkään muusta kuin itsestäni. Ei-julkiselta eläimeltä ei kukaan vaadi päivittäistä päivittämistä eikä selviytymistä, kukaan ei ole näkymättömästä kirjantekijästä riippuvainen. Todellisuuspakoisuudesta tulee todellisuushakuisuutta viimeistään nyt. Ja kun julkisuuden henkilö kertoo kolmenkymmenkertaisen sädehoidon loppumisesta, hän on taas sankari. Minua ei tarvita alustoilla. Hagerup käyttää kaikesta siitä turhasta yhteispohjoismaista sanaa grums. En tarvitse lohtua enkä rukouksia. Toivosta. Onnittelen itseäni etten ole hän. h e l m i k u u 2 2 4 5 5 K irjoittaessani nyt syöpädiagnoosin ensivaikutelmista keskeisimmäksi ominaispiirteiksi nousee multilateraalinen itsekkyys. Niissä hänet kohotetaan taistelijaksi ja hänelle luvataan että hän selviää aivosyövästään, että hän selviää mistä tahansa, hän voittaa tämän taistelun, häntä pyydetään näyttämään sille [syövälle] meidän kaikkien puolesta, näytä sille! me kaikki toivomme parastasi, paljon voimia ja valoa, voimahalaus, kaikki rakkaus ja toivo sinne, rakkautta ja voimaa, ei anneta periksi, ei saa antaa periksi, aina on toivoa, täältä voimaa mittelöön, turpiin vaan sitä taistelukaveria, aina pitää nousta, ei saa jäädä rypemään, #fuckcancer, kyllä asiat järjestyy, uskalla parantua, enemmän positiivisia ajatuksia ja pilkettä silmäkulmaan, valtavasti uskoa siihen että hei, kaikki on mahdollista, kaiken keskellä säilytä huumori. En ajattele positiivisesti. En usko ihmeparantumiseen. Aktiivis-aggressiivinen kuolemanpelkoni korreloi huonoon kantokykyluokkaani. Kaikki lehdet siteeraavat hänen saamiaan satoja, tuhansia kannustusviestejä. Keskeytän toksiset optimistit ja sanon heille etten halua kuulla. (Grums-nimisellä pikkupaikkakunnalla Värmlandissa tehdään itsemurhia suhteessa enemmän kuin missään muualla Ruotsissa.) Hagerup kirjoittaa kuolinvuoteellaan viimeistä elävää kirjaansa mutta se ei ehdi valmistua. Otan vastaan nobelistin. Hylkään ylimääräiset ihmiset yhtä sujuvasti kuin minut hylätään. Tekeminen, aktiivinen ja positiivinen elämä auttavat heitä, mutta jos heidät jätetään yksin, he eivät kestä sitä. En voi enää ottaa vastuuta kenestäkään muusta enkä heidän reaktioistaan. A jattelen usein Klaus Hagerupia (1946–2018), vakavaa humoristia, jokaisen ison ja pienen luuserin sydämellistä ymmärtäjää, kirjailijaa jonka kaikki surumieliset ja epäonniset henkilöhahmot ovat kirjailija itse. Kieltäydyn taistelemasta. Aivosyöpäulostulo saa tuhatkertaisesti enemmän kommentteja kuin julkisuuden henkilön aiemmat postaukset ja tekee hänestä suositun. Kenenkään muun leukemialla en tee mitään. Itsekkyyteni vahvistaa kokemustani siitä että vertaistuki on perseestä. Hän hymyilee sairaalasängyssä ja sanoo että syöpään kuoleminen saa ajatuksen kirkastumaan. En voi ajatella ketään muuta nyt kun minun on ajateltava vain itseäni. Ja koska minulla ei ole seuraajia, en ole kenellekään mitään velkaa
Olen epäileväinen sen suhteen, että päätös lopettaa tapahtuisi yhtenä mystisenä hetkenä tai välähdyksenä, mutta lähin vastaava hetki koitti viime heinäkuun yhdeksäntenä. Arvostan syvästi uraa, jonka sain tehdä, mutta suhteestani lajiin tuli viimeisinä vuosina latautunut. 5 6 E S S E E M oni urheilija on osannut nimetä hetken, jolloin on päättänyt lopettaa uransa. Olin illalla kirjoittanut ylös katkelmia hiljan edesmenneen kotimaisen lempikirjailijani ja ikätoverini Miki Liukkosen teoksista. Lopettaminen on siis kulkenut muassani kauan. Nukkumaan mennessä, makuuhuoneen valkoista seinää sunnuntaisena iltana turtuneena katsellessani, aistin päätöksen jo tapahtuneen puolestani. Siinä missä jaksoin nuorena katsoa otteluita TV:stä, viettää tuntiTeksti Henri Aalto Lopettavan ammattilaisjalkapalloilijan ajatuksia Henri Aalto pelasi 16 vuotta jalkapalloa ammattilaisena muttei koskaan identifioitunut täysin jalkapalloilijaksi.. Voitin tärkeimmät kotimaiset kilpailut suomenmestaruutta myöten ja päätin urani toisen kasvattajaseurani FC Hongan kapteenina. Loin jalkapallosta itselleni jonkinasteisen mielensisäisen vankilan, yhdessä muun elämän kanssa. Koin nuorena liki sokeaa pakkoa ammattilaisuudesta, ja hankimme jo teini-iässä kavereideni kanssa ulkoista valmennusapua. Paradoksaalista on, että en muista aikaa, jolloin olisin pelannut harkitsematta lopettamista. Olin pitkään yhtä mieltä ajatuksen kanssa, ainakaan en suuremmin kyseenalaistanut sitä. Pelasin ammattilaisena 16 vuotta, joista valtaosan Veikkausliigassa ja puolitoista vuotta Saksassa. A loitin jalkapallon viisivuotiaana ja viimeistään aikuisuuden kynnykseltä elin lähinnä lajin ehdoilla. Ehkä en vain ollut kokenut riittävän ehdotonta tarvetta päätökselle. Puolustajaksi siirryttyäni ihailin Sami Hyypiää, Sergio Ramosia ja lukuisia italialaisia puolustajia. Uskon pohdinnan olleen osin urheilijan tervettä itsetutkiskelua, osin myös suojamekanismi orastavaa huijarisyndroomaa vastaan, osin jopa epäterveen minäkuvan ilmentymää. Niinpä selkein syyni lopettamiselle ja sidonnaisreaktioille oli, etten vain halunnut enää olla ammattilaisjalkapalloilija. Koin yhä vähemmän innostusta lajista ja sen nyansseista, jopa polte tehdä keholla töitä alkoi hälvetä. Kenties Liukkosen kuoleman pohdinta oli saattanut lopullisuuden teeman äärelle, ja se edesauttoi aistimaan muutoksen, joka oli jo muovautunut väistämättömäksi. Jalkapallo ei enää ollut pelin iloa ja vaativan ammatin kutsumusta vaan epärehellisiä toimijoita, kohuja ja ahneutta, itselleni univaikeuksia, lisääntyviä fyysisiä vaivoja sekä kiinnostusteni painottumista muualle. Jumaloin lapsuudessani jalkapallotähtiä, etenkin brasilialaista Ronaldoa, ja haaveilin jopa kansallisuuden vaihtamisesta brasilialaiseksi. Asian ympärille on luotu myös universaaliutta, esimerkiksi sellaisilla julistuksilla kuin jos vakavissaan harkitsee lopettamista, on jo lopettanut
Tietyn rentouden ja ennakkoluulottomuuden on keskeistä säilyä pelatessa. Tietoisuuden myötä olen välillä eksynyt itseeni ja kokenut, että elän elämää tarkkailijana, kuulumatta ihan mihinkään. Usein näin joukkueissa tapahtuukin, parhaimmillaan ainutlaatuisen hienolla tavalla. Urheilujoukkue on oma moniselitteinen ekosysteeminsä. Vasta uran loppupuolella suhde pelaamiseen muuttui painavaksi, tuskaisaksi, pois lukien välähdyksenomaiset hetket. Itsepintainen ääni sisälläni jaksoi harjoitellessa aina totuudenvastaisesti uhota, että lopulta sitä voisi olla paras kaikista. Mutta ei varmasti aina tai kaikille samanaikaisesti, ja voin lopulta arvioida vain itseni puolesta. Harjoittelin reissujenkin aikana vimmatusti. Harva asia on näet yhtä kaunis kuin veljellinen riemun, murheen ja raskaiden suoritusten jälkeisen uupumuksen jakaminen. Sitten saatoin nukkua päiväunet, vierailla museossa ja lähteä illanviettoon. Eli hemmoteltu, ylimielinen ja yksinkertainen. Ammattilaistasolla pelaaminen kysyy usein tiettyä kovanahkaisuutta, ehdotonta sitoutumista ja ryhmän toiminnan kannalta omien huolien ja vaateiden sivuuttamista. Samalla olen vaalinut päivittäisiä rutiineja ja toistoja, niiden liki maanisen keskittynyttä suorittamista, ja saanut tyydytystä ammatin ehdottomuudesta. Lajiharjoittelun ohessa olen hartaudella suorittanut kokeiluja itseni kokonaisvaltaiseksi tuntemiseksi ja kehittämiseksi holistisista hengitysja liikeharjoituksista paastoihin ja vaihtoehtohoitoihin. Voin joka tapauksessa aistia, että pelaamisesta luopuessa olennainen osa minua muuttaa väistämättä muotoaan. Olen ollut utelias tutustumaan mieleeni ja olemassaoloon. Toisekseen koen ihmisistä olevan moneen ja olen halunnut tutkailla ja toteuttaa, myös edustaa noita mahdollisuuksia. Kuten kaikissa ihmissuhteissa, huumorin ja vuorovaikutuksen kontekstin olisi hyvä rakentua kunnioittavalle ja luottamukselliselle yhteisymmärrykselle, valmennus oleellisesti mukaan lukien. Olen kokenut vuosien varrella ilmapiirin vapautuneen ja vitsien päivittyneen ja haluan uskoa, että vaikka ympäristöt tapaavat yhdenmukaistaa, monikulttuurisissa kopeissa erilaiset persoonat, etnisyydet, uskonnot ja tavat ovat luonnostaan laajalti edustettuja ja hyväksyttyjä, etenkin nykyisin. Tapasin aamuisin juosta merenrannalla tai vuoristomaisemassa tai käydä pienillä kentillä pelailemassa, joskus saaden paikallisia pelikavereita, kuten kerran Chilessa isoisänsä hautajaisia odottaneen juhlavaatetetun kolmikon. Siksi minulla on ollut tarve sekä elää että tulla nähdyksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi kokonaisena, kuten kenellä tahansa. Tunnistan ristiriidalle erinäisiä syitä. Luultavasti moni, toivottavasti lopulta ei kukaan. Kuten ilmeistä, unettomuus on kauttaaltaan kuormittavaa, unta ei voi pakottaa ja pelko unettomuudesta on sen pahin aiheuttaja. O len toisinaan kuullut sanottavan, että urheilujoukkueet voivat olla ahdasmielisiä tai että niissä täytyy kätkeä erilaisuus ja herkkyys. Vieroksun mielikuvaa viimeiseen asti, sillä tiedän sen olevan sangen vajavainen ja virheellinen, eikä se tee oikeutta vanhempieni antamalle kasvatukselle. Se on ollut voimavara, mutta ei varaukseton. Elin kaksissakymmenissäni usean kevättalven rytmiltään vastaavaa, tosin toimeentulon ja opintojen ehdollistamaa, taloudellisesti kituuttelevaa sopimuksettoman arkea päästäkseni vapaana pelaajana ulkomaille. Samalla tietoisuus ja hienovaraisuus sekä tarvittaessa suora puuttuminen ovat jatkuvasti lisääntyneet. E n silti ole ikinä täysin identifioitunut jalkapalloilijaksi. Tiedostan halunneeni todistaa oletukset vääriksi, myös itselleni. Olen aina ollut herkkä, mutta maailmankuvani alkoi avautua erityisesti yliopiston aloittamisen aikoihin ja siellä tapaamieni ihmisten myötä. Elämisen sijaan saatan havainnoida itseäni toimimassa, kuin ulkoa käsin, ja yliaistia samaan aikaan sisintäni. Tulen varmasti kaipaamaan myös pukukoppia. Rohkaistuin tekemään talvisin pitkiä reppureissuja Etelä-Amerikkaan ja tavoittelemaan sopimusta ulkomailta. Periaatteeni oli: päivän on hyvä sisältää urheilua, kulttuuria ja sosiaalisuutta. Suhteeni jalkapalloon on ollut ristiriitainen: olen lapsena rakastunut lajiin, ottanut sen ammattina vakavasti ja ylpeästi ja kokenut olevani ihan oikea ammattilaispelaaja, mutta samalla olen pitänyt itseäni kuitenkin aina hieman ulkopuolisena ja välistä vähätellyt työtäni. En tosin tiedä, kuinka moni on kokenut joutuvansa kätkemään vaikka seksuaalisen suuntautumisensa tai muutoin kohdannut tuomitsevia asenteita. Vaikka olin uranäkymieni suhteen realisti, aina oli mahdollisuus olla seuraavana päivänä hieman parempi ja viisaampi urheilija ja ihminen. Pidän tällaista yhteisöllisyyttä ravitsevana vastapainona aikamme jo ylikorostuneelle minäkeskeisyydelle, josta myönnän itsekin kärsineeni. Kehollista tekemistä ja osaamista tulen silti aina arvostamaan, samoin lukuisia suuria pelaajia ja pelikavereitani. Ensinnäkin, vaikka olen luottanut itseeni lujasti pelaajana, olen kenties ollut liiankin tietoinen puutteistani. Kokeekohan moni jalkapalloilija Suomessa tänä päivänä niin. Innon näivettymiseen nivoutuivat osaltaan harmillisen lyhyeksi jäänyt ulkomaanura, eräät haastavat erot ja sydänsurut sekä kliinisesti todettu unihäiriö, jonka myötä pelasin viimeisinä vuosina ottelut unilääkkeiden voimalla, toki kohtuudella käyttäen. Aloin kaivata toisenlaista elämänrytmiä, toisenlaisia sosiaalisia ympäristöjä ja kollegoja, toisenlaisia työtehtäviä ja haasteita. Aina kun en saanut nukuttua, podin syyllisyyttä, sillä koin pettäneeni joukkueeni huonolla valmistautumisella, vaikka annoin itselleni kaikki mahdollisuudet maailmassa nukkua hyvin. Halusin toteuttaa perusteellisen muutoksen ja nähdä mitä sen myötä tapahtuu; kuka olisin, mihin pystyisin, millaisena elämä avartuisi. Myös ihailuni kohteet olivat hiljalleen vaihtuneet lähinnä kirjailijoihin, taiteilijoihin, tieteilijöihin ja muihin itseilmaisuja ajatustyöläisiin. Kaikesta huolimatta kentällä voitontahto ja alkukantaiset kamppailuvaistot ovat pitkälti aina olleet yliajattelua voimakkaampia, ja olen mieluusti antanut niiden olla. Koppihuumori voi olla hurttia, ja jalkapallon parissa on tullut kohdattua myös aidon ennakkoluuloisia ja vahingollisiakin näkemyksiä ja vitsejä, epäilemättä olen kertonut huonoja vitsejä itsekin. Se on ahdistavaa. Kolmanneksi moni on myöntänyt tehneensä minusta oletuksia seuraavan profiilin perusteella: söpö futaripoika Westendistä. h e l m i k u u 2 2 4 5 7 kausia pallolla leikkien, uppoutua tasapainopisteen, käsien käytön ja muun liikkeen täsmäharjoitteluun yhdellä yhtä vastaan -puolustustilanteessa tai väitellä kuumeisesti kollektiivisen laitapelaamisen periaatteista, koin lopulta lähinnä painetta palautua ja olla terveenä käytettävissä
Toisaalta Saksassa omakin olemukseni oli vetäytyvämpi. Pyörittelin toisen suosikkikirjailijani Fjodor Dostojevskin nimiin omistettua lainausta ”On vain yksi asia, jota kammoan: olla olematta kärsimysteni arvoinen” – ja koin etten ole. Kaiken yksilöinti ja optimointi ovat mielestäni lähinnä halpaa korviketta luontaiselle yhdessäololle ja elämänrytmille sekä niiden vaikutuksille. Suomessa on aina löytynyt pelaajia, joiden kanssa olla haavoittuvainen, koko joukkueenkin kesken. Mitä sain kokea elämyksellisesti. Lisäksi pelaaminen ja siviilielämä ovat osa erottamatonta symbioosia vaikuttaen toinen toisiinsa. Elät yksinäisessä välitilassa, malttamattomana saada peliaikaa tai -paikan tai tuntemaan kehosi taas omaksesi, kenties vainoharhaisesti pohtien mitähän muut sinusta ajattelevat. Vaihtopenkillä tai katsomossa voitoista on vaikea iloita varauksetta, tappiot korostavat hyödyttömyyttäsi. Saksassa koin joukkueen kulttuurin pidättyväisempänä, ja saksalaiset pelikaverini ovat jakaneet arvion. Toisinaan harvalukuisempi yleisö voi tuntua jopa paineistavammalta, sillä silloin on tietoisempi yksittäisistä katsojista ja äänistä eikä saa suuren massan tuottamaa hypnoottista energialatausta. Rehellisyys on kuitenkin uskoakseni järjestään aina otettu hyväksyen vastaan, ja vaikka rennot ja vitsailevat pelaajat ovat kopissa tavallisesti suosittuja, tiedän, että inhimillisyytensä ja täyden itsensä paljastavat nauttivat usein syvempää luottamusta ja jopa arvostusta. Hakeuduin terapiaan juuri mieleeni katoamisen sekä rakkauselämän koettelemuksien vuoksi. En aina voi olla varma, mitä sillä tarkoitetaan, mutta oletettavasti monia kehotetaan edelleen vaikenemaan aiheesta tai heidän kokemuksiaan ei oteta vakavasti, jopa seuratai järjestötasolla, eikä apua tarjota. Uskon eräiden juurisyiden olevan juuri itsen kautta ajattelun kulttuuri ja vertailu, kenties epärealistiset odotukset tai oletukset elämältä sekä alituinen kiire-, ärsykeja menestyskeskeisyys. Mistä olen ylpeä, katkera. Kaikki eivät myöskään vain halua jakaa yksityisasioitaan, eikä sellaista pidä vaatiakaan. En myöskään ole vertailemiselta vapaa, vaikka kuinka haluaisin olla ja tiedostaisin, että harvaa lopulta kiinnostavat muiden tekemiset ja valinnat. T ässä urani siis oli. Kokemukseni nojalla herkkyyden näyttäminen on ollut sallittua, etenkin Suomessa. Vastaavat, osin nimeämättömätkin tyhjyyden, riittämättömyyden ja rauhattomuuden kokemukset vaikuttavat olevan nykyään melko yleisiä – kuten uniongelmat ja terapian tarve. Mitä saavutin. Ajan saatossa yhä useampi kotimainen ja ulkomainen urheilija on kommentoinut aihetta ja jakanut uskaliaasti tarinansa. Uskalsinko epäonnistua, tavoitella rajojani ja ylittää ne, uskalsinko onnistua. Kuinka tienasin tasooni nähden. Osa on ehkä olettanut, että täytyy olla ”vahva”, tai pelännyt asioiden paljastumisen heikentävän asemaansa. Senkin vuoksi haluan korostaa yhteisöllisyyden ja kohdennetun keskittymisen arvoa jalkapallossa. Myös pelaamista on hyvä käsitellä ulkopuolisen kanssa. Mainitsemani ylitietoisuus tahtoo kuitenkin taipua melankolian, yksinäisyyden ja merkityksettömyyden muotoihin. Asenteet ja keskustelu ovatkin uskoakseni vapautumassa, mutta tilaa muutokselle riittää. Pohtivatkohan muut samoja kysymyksiä. Miten minut tullaan muistamaan, tullaanko ollenkaan. Ulosmittasinko potentiaalini tyydyttävästi. U rheilumaailman on myös esitetty vähättelevän tai välttelevän mielenterveysasioita ja niiden käsittelyä. Päivittäinen ehdottomaan parhaaseensa pyrkiminen korostetun kilpailullisessa ympäristössä sisältää stressitekijänsä, kenelle tahansa. Kehä voi pahimmillaan olla melko lohduton. Loukkaantuneelle, kokoonpanon ulkopuolelle jäävälle tai sopimuksettomalle syyllisyys ja häpeä voivat olla korostetunkin tyypillisiä kokemuksia. Tiedänkin joidenkin kätkeneen pahaa oloaan, esimerkiksi lajiin, perheeseen, rahaan tai mieleen liittyen. 5 8 E S S E E ja ohuehkolla otannalla. Tuskailin silti pitkään ajatuksen kanssa, etten ansaitse olla terapiassa, vaikka sen itse maksankin, lähinnä koska minulla ei ole ilmeistä hätää, pulaa tai traumaa. Käyn itse psykoterapiassa, nykyinen hoitosuhde on jatkunut toista vuotta. Vaikka emme Suomessa pelaa miljoonayleisöille, tuhansienkin silmäparien kriittinen katse, epäonnistumiset tai itselle asettamien tavoitteiden täyttymättömyys voivat synnyttää inhimillistä epävarmuutta. Kun riittävästi ajattelee mitä tahansa, etenkin itseään, muuttuu se yhdentekeväksi. Olen puhunut siitä myös pelaajille ja valmentajille ja saanut myönteistä vastakaikua. Jalkapallo ja Veikkausliiga jatkavat oleJalkapallo opettaa muutakin: pakeneminen tai itselle valehteleminen eivät ole vaihtoehtoja, jos haluaa pelata, kehittyä ja menestyä.. Jätinkö jonkin perinnön, jäljen. Kaikkien ei ole helppo ilmaista tai sanoittaa arkaluontoisinta sisintään, ja on myös sattumasta kiinni, millaisia henkilöitä ryhmään valikoituu ja millaiseksi dynamiikka muodostuu
Uran jälkeen aion ainakin jatkaa varoen aloittamaani salsatanssiharrastusta sekä aloittaa jonkin kamppailulajin voidakseni antautua kehollisuuden eri harjoittamismuodoille. Kehon avulla on myös mahdollista sukeltaa syvemmälle psyyken tutkailuun. Jatkuvasti tulee uusia pelaajia, uusia tarinoita. Mutta sain tehdä pitkän ammattilaisuran, ja uskon että olin luotettava joukkuekaveri ja johtaja. Jalkapallo myös pakottaa pirstaleisen ärsyketulvan keskellä kohdennettuun toimintaan. Jalkapallossa on aina kiire; lajimarkkinoiden ikäkäsitys on armoton ja pelaajaura rajallinen, hetkessä ohi. Uskon myös, että lapsenomainen rakkaus lajia kohtaan tulee palaamaan. Sain pelata erinomaisten pelaajien kanssa ja erinomaisia pelaajia vastaan. Jalkapallo pakottaa hyväksymään kehon kuolevaisuuden. Kukaan ei pärjää yksin, etkä voi ajatella vain itseäsi. En voittanut Hongan kanssa suomenmestaruutta. Uskon, että fyysistä elinvoimaa voi kehittää läpi elämän, ikään suhteutetusti, mutta tietyt ominaisuudet heikkenevät väistämättä, kehoon muodostuu kulumia ja palautuminen hidastuu. V aikka olen kamppaillut jalkapalloidentiteettini kanssa, tiedostan, että tämä kirjoitus saattoi olla vielä viimeinen, epätoivoinen kurkotus kohti jonkinlaista ikuisuutta pelaajana. Minusta ei tullut A-maajoukkuepelaajaa. Koen velvollisuudekseni hakeutua myös balettitunnille, sillä kirjoitin aikanaan esseen silloin salaisesta rakkaudestani balettiin, enkä vieläkään sitä ole tanssinut. Vaalin yleisesti kehitystä ajan kanssa, askel ja toisto kerrallaan; taitojen rauhaisaa oivaltamista ja omaksumista. Sen sijaan myrskyisät tunteet ja määrätty provokaatio ovat ehdottoman suotavia, mutta on hyvä muistaa, että vaikka intohimo on kaunista, inhimillinen kunnioitus on vielä kauniimpaa. Vaalin urheilussa menestystä muulla kuin fyysisellä ylivertaisuudella – olinhan ankarasta yrittämisestä huolimatta nopeusominaisuuksiltani aina varsin rajoittunut. Kilpailulle yksin ja yhdessä, avulla ja vastakkain. Nähdäkseni mitä rohkeammin ilmiöt uskaltaa kohdata, sen perusteellisemmin pelin ja uransa voi kokea, lajista tai jopa ammatista riippumatta. Yhteisöllisyyden voima ja arvo ulottuvat parhaimmillaan koko kylään, kaupunkiin tai valtioon, sukupolvilta toisille, vastakkainasettelussakin keskinäiskunnioitukseen. Se on helpottavaa. Jokainen ottelu, harjoitus, harjoite, toisto ja valinta merkitsee. Eräs joukkueurheilun hienous on, että se palauttaa väkisin osaksi yhteisöä. Jalkapallon nimessä harjoitettu väkivalta, rasismi, sorto ja korruptio ovat ilmeisen vastenmielisiä ja tuomittavia, itse lajiin kuulumattomia ilmiöitä. Koen tämän realiteetin armollisella tavalla nöyryyttä opettavana. Se pakotti minut pärjäämään muun muassa sijoittumisella, kommunikaatiolla, ennakoinnilla ja järkevillä valinnoilla. Eräitä suosikkipelaajiani ovatkin olleet muun muassa Real Madridin Toni Kroos sekä amerikkalaisen jalkapallon pelinrakentaja Tom Brady. Toivon, että mahdollisimman moni oppisi tuntemaan jalkapallon, urheilun tai minkä tahansa liikunnan myönteisen ja yhteisöllisen arvon. Kehosi tietää totuuden, ja on hyväksi osata kuunnella, koetella ja hoivata sitä, riippumatta sen ominaisuuksista. En kyennyt ansioillani ostamaan lapsena perheelleni lupaamiani kymmeniä Hornet-hävittäjiä, siskolleni kahtakymmentä koiraa ja McDonald’s-ravintolaa ja ties mitä muita loogisesti mitoitettuja välttämättömyyksiä. Tähän on hyvä lopettaa.. Näitä ulottuvuuksia ja koko urheilijan elämäntapaa olen todella rakastanut. Nimetäkseni muutamia se on tarkoittanut mahdollisuutta toteuttaa mieleistäni elämäntapaa ja lapsuuteni unelmaa ammattilaisuudesta, mahdollisuutta olla pieni osa suosikki pelini kansallista historiaa, mahdollisuutta oppia tuntemaan ja hyväksymään inhimilliset rajallisuuteni sekä uudelleenmäärittämään ne, lupaa ja oikeutta esiintyä yleisölle – ulottuvuus josta olen sieluni pohjasta kiitollinen – sekä mahdollisuutta kilpailla ja voittaa, kohdata jatkuvia ääritunteita; mahdollisuutta kokea todella olevansa elossa. Annoin parhaani, ihmisenä, joka olen ollut ja olen, ja sain kiitettävästi takaisin. Sain kokea täyden sietokyvyn edestä niin pettymystä ja häpeää kuin ylpeyttä ja euforiaa. Olet osa kollektiivia, laumaa, ja kymmenien ihmisten taustat, tarpeet ja luonteet on sovitettava yhteen, ylläpitäen korkeaa vaatimustasoa ja sopivaa jännitettä. Urheilujoukkue on myös antoisa ympäristö kasvaa ihmisenä. Myös onnistumiselle, ylpeydelle ja vastuulle. En aio jatkaa suoraan lajin parissa työskentelyä, mutta lajin ja sen ulottuvuuksien analysointia tulen kenties jatkamaan. Mikään jossittelu on näet mieletöntä. h e l m i k u u 2 2 4 5 9 massaoloaan. En saavuttanut pelaajana kaikkia tavoitteitani, mutta voivottelu olisi turhaa. Sain nauttia upeiden ja eräiden maamme parhaiden valmentajien opeista, heille olen pelivuosieni edestä velkaa. Useita esityksiä olen jo nähnyt, eikä määrittämätön ihastukseni ollut selvästikään perusteetonta; balettitanssijat ovat hurmanneet minut majesteettisella urheilullisuudellaan ja taitavuudellaan. Älypuhelimet ovat alkaneet lamaannuttaa pukukoppeja, mutta tekeminen sitoo yhä hetkeen. H enkilökohtaisesti jalkapallo on merkinnyt minulle lähes loputtomasti asioita. Kumpikin pelikäsitykseltään, paineensietokyvyltään ja perustekemisen laadultaan mestarillisia. En kehtaa suoraan rinnastaa lopettamista kuolemaan, mutta tiettyä symboliikkaa niiden välillä näen, kuten moni muu, joten haluan lainata lopettavalle Paperi T:n kohtalokasta kertosäelyriikkaa: ”Sä oot tärkee, sä tuut unohtuu.” Jalkapallo opettaa ajasta. On tervettä kokea pettymystä saavuttamattomista tavoitteista. Vaikka tarve kompensoida oli turhauttavaa ja jokainen rajallisuuden paljastumiskerta primitiivisen kivulias, sain myös voimaa ja tyydytystä löytäessäni keinoja sopeutua ja kukoistaa. Vähintään itselle suunnattu perustelu aiemmista valinnoista. Jalkapallo opettaa muutakin; pakeneminen tai itselle valehteleminen eivät ole vaihtoehtoja, jos haluaa pelata, kehittyä ja menestyä. Kymmenien tuhansien katsojien mylvivä ja laulava stadion on poikkeavan huumaava kokemus, juuri katsojanakin. Toivon kuitenkin, että kaltaiseni, suurelle yleisölle vähemmän tunnetut ja lähinnä kansallisella tasolla esiintyneet pitkän linjan ammattipelaajat ja -urheilijat osaavat todella arvostaa omia uriaan. Nyt suostun kuitenkin päästämään pelaajana irti, kaikesta sanotusta. Toisenlaista uraa varten täytyisi olla kokonaan toinen ihminen: toinen keho, biologinen perimä, psyykerakenne, kokemustausta, temperamentti, kaikki. En tehnyt pitkää uraa ulkomailla. On altistuttava häviöille, häpeälle ja pettymykselle. Sain toimia kapteenina ja muodostaa maailmanlaajuisia ystävyyksiä
Meillä on vahva kuva linnoista, fossiileista ja dokaamisesta Las Vegasissa. Jotkut näkevät Matthewsista kiima unia ja haaveilevat seksistä – nolon, kaljuun tuvan ja vähän eksentrisen perheenisän kanssa. Niiden jälkeen Cage sai Oscarin Leaving Las Vegas draaman pääosasta, itseään hengiltä juovan kirjailijan roolista. D R E A M S C E N A R I O O H J A U S : K R I S T O F F E R B O R G L I E lonsa vaelluksen keskitiessä professori Paul Matthews täyt tyy katkeruudella. Kuusi kymppisenä hänestä on tullut Paul Giamattin kaltainen neuroottisten ja salasympaat tisten mulkkujen näyttelijä. Leaving Las Vegas oli vai heen salonkikelpoinen huipentuma. Ilmiö tekee hänestä kuuluisuuden. Näyt tää vain, että toiset saavuttavat enemmän. Hän tietää olevansa mitättömyys. 6 e l o k u va t KALLE KINNUNEN on kolumnisti, joka ei unissaan koskaan käy elokuvissa. Kukin projisoi häneen mitä haluaa, eikä hän voi vaikuttaa paskaakaan siihen, mitä ihailijat ja vihaajat ajattelevat. Kaikki muuttuu, kun ensin tutut, sitten tuntemattomat alkavat nähdä unia Matt hewsista. Mainostoimisto yrittää valjastaa unien tähden palvelukseensa ja kaupallistaa ilmiön. Kollektii vinen alitajunta, jossa Paul Matthews tah tomattaan seikkailee, on olemassa. Vaimo kiihottuu ajatuksesta, että monet haluavat hänen miestään. Mutta ainakin Dream Scenario houkuttelee näke mään unia Nicolas Cagesta, mistä tahansa hänen muodostaan. dream scenario on elokuva paitsi unista ja toiveista, myös kuuluisuudesta. Hän oli vereslihainen, marlonbrandomainen Näyt telijä isolla n:llä. Cagen tuolla puolen K A L L E K I N N U N E N Ajatusleikkielokuva houkuttelee näkemään unia tosi elämän muodonmuuttajasta.. Indiekulta pojasta tuli parissa vuodessa kiiltävä pintaisten Jerry Bruckheimer jätti tuotantojen toimintatähti, yksi maailman parhaiten palkatuista näyttelijöistä. Ei hän itse ole saanut kirjaa valmiiksi. Mitättömäksi itsensä kokenut professori on julkkikseksi muututtuaan yhä kuori, ei toimija. mistä puhumme, kun puhumme Nic Cagesta. Näyttelijä ja tosielämän muodonmuut taja Nicolas Cage esittää toisia ihmisiä, ja luulemme tietävämme mitä hän on. Tämän vuosikerran Cage on siis aivan muuta kuin se mies, joka teki läpimurtonsa Coenveljesten Arizona Babyn ja David Lynchin Villin sydämen kaltaisissa hurjapäi sissä indieelokuvissa vaarallisena ja sek sikkäänä hurmurina. Tai no, Dream Scenarion parissa asiat näyttävät selkeämmiltä, koska rooli on sitä parasta Cagea. Sitä on elokuvatähteyskin, ja suurin osa julkisuu desta tietyn pisteen jälkeen. Viime vuosien Cage on ollut yhtä paljon meemihahmo kuin näyttelijä. Kuten ajatusleikkielokuvat usein, Dream Scenario ei mene lopussa pakettiin niin kut kuttavasti kuin se on aiemmin edennyt. Alamäki oli jyrkkä. Tuolien vieminen Matthewsin ympäriltä jatkuu, kun hän kuulee vanhan tuttunsa jul kaisevan kirjan ja pääsevän julkisuuteen. Parhaissa leffoissaan hän sentään raivosi, ja se kyllä toimi! Mandyssa ja Color Out of Spacessa huipen tunut Cage Rage oli meemikamaa, mutta mennyttä oli suuri näyttelijä ja brändiltään persoonallinen toimintatähti. Seuraavalle tasolle teok sen nostaa Nicolas Cage pääosassa. Cagen uralla se jää jälkeen Adaptationista, jossa tosi ja fiktio myös sekoittuivat. Tylsimys onkin julkkis, joka sala peräisesti ilmaantuu uniin ympäri maailmaa. 2010luvun alussa Cage oli otsikoissa velkoihin hukkuvana, joka oli ostanut ja menettänyt muun muassa muutamia linnoja ja korvaamat toman arvokkaita dinosaurusten fossii leja. Cage pakersi seitsemän leffan vuosi vauhdilla ”suoraan videolle” tuotannoissa. Valokeilaan astuva saa roolin, tulee tutuksi, mutta ei kukaan oikeasti tunne häntä. Oscarvoittaja veti broolinsa läpi kuin unessa. Seurasi putki The Rockin, Con Airin ja Gone in 60 Secondsin kaltaisia rymistelyjä. Se ei liene tosi, jos asianomaiselta kysytään. Vaikka unien Matthews muistuttaa pahimmillaan Freddy Kruegeria, ei Dream Scenario ole kauhua vaan fantasiaajatus leikkiä satiiriksi laventava draamakomedia Being John Malkovichin tapaan. On helppo unohtaa, millainen urakaari hänellä on takanaan. Se on umpikaupallinen viihteen maailma. Norjalais ohjaaja Kristoffer Borglin Amerikande byytissä on hauskan kummajais elokuvan ainekset kasassa. Tapahtui jotain omituista
Jakub Ruzyllon sarja sisältää välillä turhankin helppoja heittoja, mutta mainio satiiri onnistuu silti kuromaan umpeen vuosisatoja. E L O K U VA T E A T T E R E I S S A Rajaloukkauksia Rakastaa, ei rakasta, tönäisee, ei tönäise Kaamosta, jäätä ja verta Vanha uljas maailma O H J U S P U T O A M I S E N A N A T O M I A T R U E D E T E C T I V E : N I G H T C O U N T R Y 1 6 7 Arviot Kaisu Tervonen Kuvat Elokuvien ja sarjojen levittäjät E L O K U VA T E A T T E R E I S S A H B O M A X I L L A N E T F L I X I L L Ä. Viiden tähden elokuva paljastaa suhteiden, tunteiden ja totuuden sotkuisen olemuksen kirurgintarkasti. Miia Tervo seuraa mainiota Aurora -esikoistaan toisella pohjoisella tarinalla, jossa komedia ei peitä piikkejä. Kun alaskalaisen tutkimuslaitoksen henkilökunta katoaa keskellä kaamosta, tilannetta lähtee tsekkaamaan poliisipäällikkö Liz Danvers ( Jodie Foster). Night Country -alaotsikolla kulkeva kausi sisältää kylmyyttä ja pimeyttä, ja se nostaa sarjan vaivatta takaisin kiinnostavien listalle. Ex-kollega Evangeline Navarro ( Kali Reis) kiinnostuu samasta tapauksesta. Saksalaisen kirjailijavaimon (erinomainen Sandra Hüller) mahdollista syyllisyyttä puidaan oikeudessa asti. Hilpeän anakronistista fiilistä lisää sarjan mukadokumentaarinen muoto: aatelisperhe tilittää tuntojaan suoraan kameralle. Ranskalainen elokuvantekijä Justine Triet ja käsikirjoituskumppaninsa Arthur Harari tarjoavat yllin kyllin paloja, mutta miten tahansa ne kokoaa, aukkoja jää. Aateliset puhuvat demokratiasta vaikka pitävät maaorjia ja keräävät toisten työn hedelmät. Niina ( Oona Airola) ymmärtää, että vahinkoja sattuu, kun kumppani on rikkonut muutaman kylkiluun. Vuoteen 1984 sijoittuvassa elokuvassa valtioiden selkkaus rinnastuu lähisuhdeväkivaltaan ja mahdollinen katastrofi ilmastokriisiin. Aatelisperheen pää ( Bartolomiej Topa) puhuu kylän talonpojille talouden valumaefektistä ja tytär ( Martyna Byczkowska) ilmastonmuutoksesta. Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon voittaneessa draamassa selvitellään ranskalaismiehen kohtalokasta putoamista syrjäisen vuoristomökin ikkunasta. Kirkkoa kuvataan vakaaksi organisaatioksi, jonka ”markkina-asema on vahva”. Aineksista on runsaudenpulaa ja sävy heittää absurdista kirkasotsaiseen, mutta Tervo pitää narut hyppysissään – ja kiskoo jatkuvasti sitä, joka kiinnittyy nauruhermoihin. 6 1 h e l m i k u u 2 2 4 Suomi ymmärtää, että vahinkoja sattuu, kun neuvostoliittolainen ohjus putoaa Lappiin. Issa Lopéz kertoi marraskuussa Vanity Fairille tehneensä True Detectiven neljännestä kaudesta pimeän peilin ensimmäiselle, joka oli ”miehinen ja hikinen”. Niina on aloitteleva toimittaja, joka valvoo valtakunnan etua tarkemmin kuin omaansa. Rikostutkimukset ja ihmissuhteet näyttäytyvät elokuvissa usein palapelinä, jonka saa koottua eheäksi kuvaksi, kunhan löytää kaikki palat. Jo ensimmäiset jaksot vetävät vastustamattomasti mukaansa liukkaalle jäälle, jolla liu’utaan kohti pimeyttä välillä näkyjen, välillä viileän päättelyn viemänä. Puolalainen komediasarja vie 1600-luvulle, keskelle mutaista maalaismaisemaa
nopeiden leikkausten ja välittömien dopamiiniryöpppyjen maailmassa hittipop kääntyy yhä useammin kauas popsinglen totutuista rakenteista. Myös perinteisessä mediassa korostuvat ihmissuhteisiin, tunnetyöhön ja itsensäkehittämiseen liittyvät teemat: Hesarista voi harva se päivä lukea paritai perhesuhteissa ilmenevistä psykologissosiaalisesti haitallisista käytösmalleista ja niiden korjaamistavoista. Elämme terapiayhteiskunnassa, kuten tutkija Kristiina Brunila on määritellyt. Folk-hyveiden hengessä voi ennustaa, että seuraavaksi trendaa myös aiempaa voimakkaampi kantaaottavuus. Tunnelma pysyy sisäänpäinkääntyneen hoivaavana, kuin yin-joogan jälkeinen lepohetki kynttilänvalossa. Mielenterveys ja toksiset ihmissuhteet olivat 2000-luvun indiepopin teemoja, mutta ironisen linssin läpi nähtynä. Debyyttilevy Soittorasian kaikki biisit nousivat välittömästi Suomen Spotifyn kuunnelluimpien joukkoon, ja albumi ilmestymisviikollaan Spotifyn maailman yhdeksänneksi striimatuimmaksi. 6 2 M U S I I K K I K un esikois-EP:nsä vasta julkaisseen Pehmoainon Haluun takas mun perhoset ampaisi toissa keväänä viraalihitiksi, artisti järkyttyi itsekin suosion volyymistä. Pehmoainon, Lyytin ja Arpan kaltaiset artistit heijastelevat siirtymää aktiivisen tunnetyön, vilpittömyyden ja itsestä huolehtimisen aikaan. Vielä 2010-luvun puolivälissä, aikana juuri ennen sosiaalisen median kulttuurikohumyllyä, Paperi T pääsi suosionsa huipulle tekemällä biisejä, joiden taide jäbäkertoja tiedostaa toksisuutensa mutta terapiaan menemisen sijasta vääntää kliseisestä Henry Miller ja punaviinipullo -meiningistä vitsiä. On tapahtunut siirtymä kohti 1960-luvun folkista tuttuja arvoja: hiljaisuutta, yhteisöllisyyttä, vilpittömyyttä, kiltteyttä, autenttisuutta, rauhaa ja hyviä tekoja. Terapiassa käymisestä on tullut keskiluokan normi, ja jo kouluikäiset käyttävät Tiktokissa suvereenisti sanastoa, joka aiemmin kuului lähinnä psykologian ammattilaisten puheeseen. 2020-luvulla on tapahtunut jonkinlainen selkeä niin sanottu vibe shift, vibojen käänne, se on tapahtunut tunteiden käsittelyssä. Sellaiselle riitää kysyntää. Kansikuvan koristeellinen antiikkisoittorasia lupaa äärimmäisen onlinessa olevien ihmisten vampyyrimusiikkia, mutta sen sisältö on levollista makuuhuonepoppia painopeiton alla. terapiantäyteisessä kulttuurissa myös suomalainen melankolia on päivittänyt itsensä. P E H M O A I N O S O I T T O R A S I A ( S O N YM U S I C ). Tammikuu ei ole yleisesti suosituinta aikaa julkaista levyjä, mutta Soittorasia ilmestyi Pehmoainon brändin kannalta kreivin aikaan: viikolla, jolloin lumi peittää maan, flunssavirukset riehuvat ja ihmiset yrittävät parantaa elämäntapojaan. Pehmoainon ilmaisu tulee lähelle, mutta siinä on ilmaa, joka antaa monenlaiselle kuuntelijalle tilaa reflektoida tunteitaan ja ihmissuhteitaan. ”Tää albumi tuhos mut, hyvällä tavalla”, luonnehti eräs käyttäjä Tiktok-videon kommenteissa. Pehmoaino onnistuu kuitenkin käsittelemään psykologisia kysymyksiä ja ihmissuhderistiriitoja lyyrisellä sanastolla, joka malttaa olla yliselittämättä ja jättää ääriviivat hennoiksi. Terapiatuokio viltin alla I I D A S O F I A H I R V O N E N Pehmoainon debyyttialbumin suosio kertoo suomalaisen melankolian päivittymisestä. Käänne tuntuu johdonmukaiselta myös siksi, että ironiasta on algoritmien aikana tullut riskialtis laji. Melankolia on suomalaisessa indiessä yhä läsnä, mutta sen uusi versio hoitaa haavojaan, poistaa vahingolliset ihmiset elämästä ja juhlii haparoivia askeleita parempaa oloa ja autenttisempaa minää kohti. Tiktokin algoritmissa levy-yhtiön indieksi luokittelema biisi voi kääntyä äkkiä valtavirraksi, ja Pehmoainolla on alusta asti ollut vahva oma tyyli hallussa. Oululaislähtöisen Aino Morkon estetiikka huokuu taidekouluhenkistä tee-se-itse-eetosta ja biisit ovat sisäänpäinkääntyneitä, lähes ASMR-tyylisesti kuiskaavia laulelmia. Poikkeuksia dynamiikkaan tuovat singlet, kuten Mietin sua pahalla -biisi, joka yhdistää Dave Lindholmin Pieni ja hento ote -folk-klassikosta muistuttavia sellojousia PMMP-tyyliseen ihmissuhdeavautumiseen. Soittorasian sanoitukset reflektoivat omista rajoista huolehtimista, minäkuvan parantamista, kiintymyssuhteita ja manipulatiivisesta käytöksestä toipumista. Jos IIDA SOFIA HIRVONEN on monen muun kriitikon tavoin tuntenut tammikuussa haikeutta yhdysvaltalaisen Pitchfork-musiikkimedian lopettamisuutisesta (vaikka ei siitä yllättynyt). Levymitassa biisit alkavat kuulostaa jopa tuutulaulumaiselta. Näin jälkeenpäin ajateltuna nopea suosio ei näytä yllättävältä: laulaja-lauluntekijän musiikissa iskelmällis-kansanlaulumaiset melodianpätkät yhdistyvät Billie Eilish -henkiseen minimalistiseen intiimiyteen
Se alkaa olla valmis liian koviin äänenpaineisiin ja liian kirkkaisiin valoihin liian suurissa saleissa. Tanskalaista muotoilua E R I K A D E C A S I E R : S T I L L Kun turkulaisyhtye Ruissalo Amping versioi viime vuonna Suomeksi HIMin klassikon When Love and Death Embrace , tuntui kuin yhtye olisi päässyt olennaisen äärelle ja löytänyt kaikuisan kitararockin kapeaan esteettiseen lokeroon uutta tilaa. Musiikin sisäinen todellisuus on eheä. Kukkapuska -kappaleen ismoalankoilu ilahduttaa, ja jouset ovat biisistä toiseen yhtyeen tärkeimmät soittimet. Silti ilmava Lucky -single on alkuvuoden parhaita kappaleita lajissaan, ja Still esimerkki kokonaisesta tyylisuunnasta, jota Suomessa ei osata tai haluta tehdä. Mieleen tulevat Cocteau Twinsin tulkitsemattomat taikamaailmat, mutta mystisyyden sijaan Ruissalo Amping on häpeilemättömän romanttinen yhtye. Heitä varten on kiusallinen nostalgiaklisee Pieni taas. Keulakuva Samuli Virtanen laulaa hyökyaalloista ja tähtikartoista; taivas on ruusunpunainen ja kaislat kohisevat. Helado Negron musiikki oli siihen sopivan perinteikästä ja musikaalista. Toisin kuin edeltäjänsä Täällä sinua kaivataan ei juuri yllätä: Aution maailmassa vuorottelevat ahdistus ja ihastus, ja The Nationalin stadionindiestä on tällä kertaa lainattu elegantin epäkeskot rumpukompit. Myös De Casier edustaa genressään vaihtoehtoisempaa osastoa, jossa tuotantoja inspiroi Aaliyah ja tyylikkyys tulee aina ennen seksikkyyttä. Hänen voi katsoa ottaneen viestikapulan pitkän uran tehneeltä Devendra Banhartilta – joka tosin on Langea nuorempi: heidän sävelkielensä ovat samansukuisia, tekstit kaksikielisiä ja musiikin pohjana sofistikoitunut analoginen psykedelia ja Etelä-Amerikan vuosikymmeniä pitkä folk-historia. Roberto Carlos Langen eli Helado Negron läpimurto vuoden 2019 This Is How You Smile -albumilla oli luonteva: amerikkalainen indiekulttuuri kaipasi kipeästi myös espanjankielisiä tekijöitä. Toinen albumi vahvistaa tunteen ensitahdeistaan lähtien: nimikappaletta ajava pianolinja sopisi animesarjan tunnukseksi. Still on ennen kaikkea turvallisesti cool albumi, form follows function, sanoisi muotoilija. h e l m i k u u 2 2 4 6 3 On ajankuva, että portugalilais-tanskalaisen Erika De Casierin r&b:tä julkaisee 4AD, levy-yhtiö, joka toimi pitkään laatuleimana taiteellisesti korkealaatuisimmalle kitaraindielle. Syytäkin on. Autiolla on takanaan pitkä tie kotimaisen vaihtoehtomusiikin – vai pitäisikö sanoa suomirockin – luottotekijäksi. Phasor avannee Helado Negrolle vielä uusia ovia: alku on ladattu huippu singleillä, loppu on makuuhuoneen kokoinen synteettinen kosmos, johon uppoaa. Levyä kuunnellessaan pohtii lähinnä paikkoja ja tilanteita, joita musiikilla voisi sisustaa, mutta tällaista on nykyinen tunnelmien ja soittolistojen dominoima pop-kulttuuri. Aution konsertissa oli šokki huomata, kuinka innokkain yleisö haluaa kuulla imelimpiä kappaleita. Miljoonan ruusun voimalla Toisella amerikkalaisella H E L A D O N E G R O : P H A S O R Arviot Oskari Onninen Kuvat Levy-yhtiöt L E V Y-Y H T I Ö : S VA R T L E V Y-Y H T I Ö : 4 A D L E V Y-Y H T I Ö : 4 A D Kun Antti Autio laulaa neljännellä albumillaan, laulussa kuuluu itsevarmuus, jota siinä ei aiemmin ollut. Ei uutta Aution alla A N T T I A U T I O : T Ä Ä L L Ä S I N U A K A I VA T A A N L E V Y-Y H T I Ö : S O I T S E S I L T I R U I S S A L O A M P I N G : R U U S U P U U T A R H A
Romaanin pohjavireenä on psykologinen realismi, josta Hill kallistuu hetkittäin satiirin puolelle. Läpi romaanin tekstiin suodattuu tutkimuksellista aineistoa muun muassa lastenkasvatuksesta, evoluutiobiologiasta, gentrifikaatiosta ja rakkauden aviokemiasta. Koska Elizabethin suvun vauraus perustuu menneisiin vääryyksiin, hänen kohdallaan käydään läpi esi-isätkin. Yhdysvalloissa sen sijaan tuntuu ilmestyvän säännöllisesti ehdotuksia suureksi amerikkalaiseksi romaaniksi. JUHA ITKONEN on helsinkiläinen kirjailija, joka yrittää taas alkaa syötellä omaa sikaansa. Yhteiselo on muuttunut tasaiseksi tallaamiseksi ja kahdeksanvuotias poika aiheuttaa huolta etenkin Elizabethille, joka tuntee olevansa kaikesta vastuussa. N A T H A N H I L L : W E L L N E S S , G U M M E R U S . Ei minulla ennen ollut tällaisia ajatuksia. Että joku vielä viitsiikin ryhtyä! Hill on taitava kertoja, ja romaania lukee mielellään. On sitä paitsi turha syyttää niistä kirjailijaa, kun oikeampi kohde olisi Donald Trump. Koska amerikkalainen ihmiselämä on modernin ihmiselämän oletusarvo, jokin yhteisesti jaettu todellisuus. Nathan Hill ilmoittautui kilpasarjaan jo vuonna 2016 ilmestyneellä esikoisromaanillaan Nix, ja Wellness jatkaa samalla lavealla ja kunnianhimoisella tyylillä. Silti jokin vähän hiertää. Helposti tunnistettavaa, ikuista maastoa, jossa liikkuu nokkelasti ja koskettavasti myös sattumalta juuri katsomani Fleishman is in Trouble -minisarja. tässä todella on paljon, Hillin luomus on suuriruokainen sika. Mutta vaikka ilo on kadonnut elämästä, eteenpäin pitää mennä, myös materiaalisesti, sillä sellainen on keskiluokkaisen elämän käsikirjoitus. Vuonna 2014, romaanin nykyhetkessä, Jack ja Elizabeth ovat keski-iän kynnyksellä. Nathan Hillin uutuutta lukee mielellään, mutta yksi asia kirjasta puuttuu: Yhdysvaltojen ulkopuolinen maailma. 6 4 K I R J A T R omaani on kuin sika: se syö mitä tahansa.” Jos kirjailija Matti Pulkkisen kuuluisaa lausetta vähän mukailee, amerikkalainen romaani on tavallista kookkaampi sika. ”. Yhdysvaltojen ihmiset Kyse on siis avioliitosta, ikääntymisestä ja nuoruudesta luopumisesta, unelmien ja todellisuuden ristiriidasta. Laajan yhteiskunnallisen synteesin tavoitteleminen nimenomaan kirjallisuuden keinoin tuntuu tässä somen ja suoratoistosarjojen maailmanajassa hankkeelta, jota kannatan lämpimästi ihan jo periaatteesta. Teemojensa lisäksi Wellness muistuttaa sitä myös ajan joustavassa käsittelyssä ja takaumien runsaudessa. Ei suuJ U H A I T K O N E N ruus mutta amerikkalaisuus: nähdäkseni Wellness ei sisällä pienintäkään viittausta siihen tosiasiaan, että maailmaa on myös Yhdysvaltojen ulkopuolella. Well ness. Fleishman is in Trouble. Itseensä käpertyvä suurvalta ajautuu yhä syvemmälle omaan sisäsiittoiseen hulluuteensa, jolle voisi nauraa popcornit sylissään, ellei sama hulluus pienellä viiveellä leviäisi sieltä varmuudella myös tänne. Koska kaikki kuitenkin osaavat englantia ja englanniksi ne kuulostavat paremmilta ja oikeammilta. Ensin lakattiin kääntämästä elokuvien ja sarjojen nimiä, nyt näköjään kirjojenkin. Me seuraamme teitä, ikävä kyllä. Sinänsä minulla ei ole mitään sitä vastaan. alussa on poika, tyttö ja rakkaus. Amerikkalaisessa kirjallisuudessa esiintyy myös vahva pyrkimys koko yhteiskunnan tilan käsittelyyn yksissä kansissa. Great American Novel, suuri amerikkalainen romaani, on toisella tavalla käsite kuin suuri suomalainen romaani. Miten niin Wellness. Ei Hillin kirjassakaan ole mitään varsinaisesti vierasta, enemmänkin vain vähän ylilyövää. Se syö vielä enemmän kaikkea, sillä Atlantin toisella puolella annoskoot ovat tunnetusti isommat. Yhdessä erityisen onnistuneessa osassa käydään läpi algoritmien murhaava toimintalogiikka Jackin ja hänen salaliittoteorioihin mieltyneen kansasilaisisänsä Facebook-toiminnan kautta. Siksi varmaan nimikin alkaa risoa. 90-luvun alku, Chicago ja elämää sykkivä grunge-skene, jossa Jack ja Elizabeth viettävät kultaista nuoruuttaan. Ehkä suuri amerikkalainen romaani saa siis kelvata myös suureksi suomalaiseksi. Tulevaisuus on täynnä mahdollisuuksia. Täälläkin sellaista edelleen toisinaan kuulee haikailtavan, mutta käytännössä unelmasta on luovuttu. Hill ei nimittäin tyydy vain kertomaan pariskunnastaan nuorina ja nelikymppisinä. Minkä takia. Jack niittää mainetta taidevalokuvillaan, Elizabeth opiskelee psykologiaa. Saamme pitkän taustatarinan molempien lapsuudesta: Elizabethin tapauksessa yläluokkaisesta ja ankarasta kasvuympäristöstä itärannikolla, Jackin tapauksessa alaluokkaisesta ja ankarasta keskilännessä
On kiva sinänsä, että Harry Salmenniemi kirjoittaa kerrankin vilpittömästi, ilman hänen teoksilleen ominaista virnuilevaa sävyä. Onneksi on Mozart, Manner ja lapset, jotka ovat ”niin ihania, etten tiedä mitä tehdä”. Kertoja ihailee Isoraa: ”Hänen kanssaan olisin kurkistanut tulivuoren sisään ja tuijottanut nukkuvaa tulta niin kauan kunnes olisin tuntenut sen sisälläni.” Andrea Abreun romaanin tunnelma on vahva, miljöö upottava. Teini-iän kynnyksellä tasapainottelevien lasten seksuaalisen heräämisen kuvaus kouraisee. Aki Salmelan kymmenennessä runoteoksessa pysähdytään paikkoihin, välillä Euroopan kaupunkien kaltaisiin konkreettisiin kohteisiin, toisinaan unen tai muiston tapaisiin mielentiloihin. Harmittaahan se. S A R I S E L A N D E R . T E O S , 9 2 S . Jokin taso autofiktioon pitäisi kuitenkin virittää, jotta lopputulos ei olisi banaalia, kiusaannuttavaa isäproosaa: ”Suurilla on vastuu pienistä, jotka ovat arvaamattomia ja hauraita.” On tosin mahdollista, että romaani on kuin onkin parodinen jekku, jolla arvostettu kirjailija testaa, voiko hän saada kriitikoiden kehut mistä tahansa kökkäreestä. Normatiivisen keskiluokkaisuuden ytimessä elävä perheenisä nillittää sairaalan huonosta palvelusta ja päivittelee alempien kansanosien outouksia, kuten diabeteshoitajan tupakanhajuista hengitystä. [ P A N Z A D E B U R R O . Sen vastapainona runoissa on kuitenkin varmaa kauneudentajua ja runsaasti ajattelun rauhaa. 3 . Teneriffalaiskirjailijan intensiivinen esikoisteos kuvaa lomasaaren elämää työväenluokkaisen lapsen näkökulmasta. Peloton ystävä Isora sähköistää päähenkilön pienen maailman, jonka rajat päättyvät ”doña Carmenin talon kohdalla”. Arjen metafysiikkaa Kiusaannuttavaa isäproosaa Maaginen esikoisromaani A K I S A L M E L A : E P Ä S Ä Ä N N Ö L L I S I Ä K A P P A L E I T A H A R R Y S A L M E N N I E M I : S Y D Ä N H Ä M Ä R Ä Arviot Silvia Hosseini Kuvat Kustantamot S I L T A L A , 2 1 6 S . A N D R E A A B R E U : P I LV I P E I T T O . S I L T A L A , 1 9 2 S . h e l m i k u u 2 2 4 6 5 S E U R A AVA I M A G E I L M E S T Y Y 2 . Teoksen proosarunot ovat parasta Salmelaa – rytmillisesti sykähdyttäviä, elämää sekä arjen metafysiikkaa herkästi ja hauskasti havainnoivia ajatelmia: ”Jos pysähdyt katsomaan, mikä hyvänsä asia on käsittämätön, siis täydellisen hämmästyttävä, siis täynnä tarkoitusta.” Kokoelman säemuotoiset runot taas ovat konventionaalisempia ja kielellisesti latteampia: ”Jälleen kerran / kyse on perspektiiviharhasta – // se mikä sopii / atomia pienemmälle hiukkaselle, // ei välttämättä sovi / runoilijalle.” Epäsäännöllisissä kappaleissa on jotain vanhanaikaista, hyvässä ja pahassa. Painostava pilvipeitto kerääntyy kylän ylle, ja uhkaava, tahmea odotuksen tunne leimaa myös kertomusta. Raskaana oleva vaimo taas on niin kiireinen, ettei ehdi lukea puolisonsa uusinta teosta. Romaani koostuu novellimaisista episodeista: minäkertoja siivoaa äitinsä kanssa vauraiden turistien huviloita, leikkii kaverinsa kanssa barbeilla ja kokoaa sanoituksia ”MeiDän OmAaan BiiisiVihKoon”. Näistä aineksista on leivottu Sydänhämärän puiseva kakku. 2 2 4 Taaperoikäinen sairastuu diabetekseen, ja isi on kovilla. ]. S U O M . Nostalginen nojatuolimyhäily epäilyttää, silloinkin kun se on tietoista. Sari Selanderin suomennos välittää upeasti Abreun maagisen proosan
Oma sukupolveni joutui taistelemaan saadakseen äänensä kuuluviin sovinistimiesten alta, ja jos äänen joskus sai, sai kuulla tytöttelyä. Imagen uudella kulttuurisivulla tunnettu suomalainen pitkän linjan kirjailija käsittelee kulttuurin hyviä, pahoja ja rumia – aina kulttuuria puolustaen. Viime aikoina on pidetty monia monologeja äitiydestä, lapsettomuudesta ja erilaisista perhekuvioista. Siitä voi tehdä kaksi laajempaa analyysia nykyyhteiskunnasta. Tuollaiselta tuntuu minustakin – lehdettömältä. Vanhat miehet saavat toistaa itseään hautaan saakka. K U V I T U S P A U L I I N A H O L M A L ehdettömiä, puut”, kirjoitti aikoinaan Pentti Saarikoski koskettavasti. Yhteys on siinä, että taiteesta saa usein vastauksen tai ainakin uusia näkökulmia – ei ainoastaan yhteiskunnallisiin vaan myös syvästi henkilökohtaisiin kysymyksiin. Itse ainakin odotan liki henkeä pidätellen Saara Turusen maaliskuussa ilmestyvää kirjaa Hyeenan päivät, jossa Turunen jo toista kertaa pohdiskelee äitiyttä ja lapsettomuutta sekä niiden suhdetta naisen identiteettiin ja vartalollisuuteen. Useimmiten juon lasin tai kaksi, enkä koskaan yksin tai ennen iltakuutta.” Tässä yksin tietokoneen äärellä viiniä juodessani on kysyttävä, miten tuollaisesta saa aikaan ”alkoholiongelman”. Kyse ei ole vain sukupuolesta vaan nimenomaan iän ja sukupuolen yhdistelmästä. Taiteella on usein ”viimeinen sana” kaikille elintärkeisiin asioihin. 6 6 K U L T T U U R I S I V U Taide yhdistää sukupolvet Joskus voisi olla terveellistä tytötellä, ettei kaikesta tehtäisi liian suurta numeroa. Nuoret naiset saavat olla äänessä, vaikka heillä ei olisi sanottavaa muusta kuin itsestään. Sen sijaan ”klikkejä” saalistavia kustantajia ja päätoimittajia kulttuuri ei kiinnosta, koska he ovat unohtaneet, ettei ole vain yhtä, samanlaista keskivertolukijaa vaan monenlaisia, erilaisia ideaalilukijoita – ja kaikki yhtä tärkeitä. Tämä on viimeinen kolumnini tässä lehdessä. Enää ei kukaan uskalla tytötellä, ja hyvä niin, mutta silloin tällöin käy mielessä, voisiko joskus olla terveellistä tytötelläkin, jotta aivan kaikesta ei tehtäisi liian suurta numeroa. miten tuo kaikki liittyy taiteeseen, kulttuuriin. Mutta meidät kokeneemmat, elämää nähneet naiset hiljennetään. Ja taiteen edessä sukupolvetkin taas kohtaavat. Ne olivat kuitenkin tämän palstan aihe. vuoden vaihteessa Helsingin Sanomissa ilmestyi kolumni, jossa nuorehko nainen kirjoitti ”alkoholiongelmastaan” näin: ”En käytä alkoholia kuin kerran, kaksi viikossa. Kyynisimpinä hetkinä käy mielessä, että lapsi hankitaan vain, jotta olisi jotain, mistä kirjoittaa tai puhua. Tai kiinnostaa, lukijoita, sen olen kohdannut lukuisissa saamissani yksityisviesteissä. Jaan täysin rinnoin Hesarin nuoremman polven kriitikon Arla Kanervan tunteet, kun hän kirjottaa: ”Odotankin innolla pääseväni lukemaan Turusen ajatuksia ihmisen lisääntymisen ja ruumiillisuuden ristiriidoista ja ulottuvuuksista.” Kyynisimpinä hetkinä käy mielessä, että lapsi hankitaan vain, jotta olisi jotain, mistä kirjoittaa tai puhua. ”. Syvällisempi suhtautuminen kulttuuriin ei enää kiinnosta. On tilitetty tvohjelmissa ja lehtijutuissa, millaista on olla yli 40-vuotias äiti, millaista on olla yksinhuoltaja, millaista on, kun ei halua lasta, millaista on, kun ei saa lasta, vaikka haluaa. Vanhenevat naiset eivät kiinnosta, me olemme suomalaisen yhteiskunnan syrjityimpiä ihmisryhmiä
Supersuositun podcastin uudella kaudella Riikka Suominen kertoo, miten elokuvat ovat saaneet meidät juoksemaan romantiikan perässä. Kuuntele: 2 kausi suuri huijaus rakkausPOD SRH PRINT KAUSI2 74 POD SRH PRINT KAUSI2 74 25.10.2023 12.40 25.10.2023 12.40 Untitled-3 1 Untitled-3 1 19.12.2023 13.44 19.12.2023 13.44
Nainen, joka haluaa olla kalju. Enemmän sitä, mikä kiinnostaa. Ja lukuisia muita pelottomia juttuja. Lataa Apu360-sovellus. LATAA SE APU360_PRINT_217x280_TK.indd 1 APU360_PRINT_217x280_TK.indd 1 16.10.2023 10.40 16.10.2023 10.40