vuosikerta BN haastattelee: SEAN CARNEY SHAUN BOOKER OSCAR WILSON DAVE WELD FRIM-FRAM QUARTET HIGHWAY Henkilökuvia diskografioiden takaa: BILLY JOE ROYAL BIG MACEO MERRIWEATHER JUNIOR BYLES R&B-tenoristit, osa 26: FRANK CULLEY & AL KING Kaikuja kadunkulmista, osa 11: THE KODAKS MAISTERI T. BN käy tapahtumissa / Southern Soul Blues / Whisky à Go Go! Seitsemän tuuman taivas / Levytutkailut / Muddy Lee Makkonen 197301-15-06 ISSN 0784-7726 N:o 276 (6/2015) Hinta 6,80 € 48. MAISTERI T.
24 s. 24 S tompin’ S tompin’ 2016 2016 HELSINGISSÄ 11.–17.4.2016 Pääkonsertti 16.4., Kulttuuriareena Gloria LISÄTIETOJA: www.bluesnews.fi/stompin2016.htm. 50 BN 6/2015:N AIHEINA MUUN MUASSA: BN 6/2015:N AIHEINA MUUN MUASSA: s. 4 s. 10 s. 42 s. 50 s. 18 s. 10 s. 4 s. 14 s. 42 s. 14 s. 8 s. 18 s. 2 • 6 2015 s. 8 s
Meillä oli hauskaa yhdessä ja kokemus opetti minulle paljon. 4 • 6 2015 SEAN CARNEY Vauhtikaksikko Columbuksesta, Ohiosta SEAN CARNEY Vauhtikaksikko Columbuksesta, Ohiosta K itaristi Sean Carney ja laulaja Shaun Booker tekivät helmikuussa 2015 yhteisen levyn ”Blue Plate Special” Carneyn Nite Owlz -yhtiölle. Sitä ennen olin tehnyt yhden kappaleen saksalaiselle Taxim Recordsille Christine Kittrellin kanssa. Tuolloin minulla oli päivätyö, mutta pystyin silti soittamaan 5-6 keikkaa viikossa. – Charly Records oli juuri julkaissut Englannissa kokoelman ”Rock’n’Roll Mamas”, jossa oli Christinen lisäksi mukana kolme muuta naislaulajaa. Olisin halunnut tehdä hänen kanssaan keikkoja Euroopassa ja Hollannin Blues Estafette -festivaali oli kiinnostunut, mutta ikävä kyllä tapahtuman järjestäminen lopetettiin juuri niihin aikoihin. – Kyllä, sanoisin niin. Kaupungissa nähtiin myös paljon kiertueella olevia artisteja ja pääsin esiintymään Jimmy Witherspoonin, Jimmy ”T& SHAUN BOOKER & SHAUN BOOKER. Christinestä tuli mentorini ja uskon, että hän piti minusta. BN haastatteli kaksikkoa kevät-turneen yhteydessä. Useita kertoja Euroopassa mm. 80ja 90-lukujen vaihteessa Yhdysvalloissa, myös Columbuksessa elettiin bluesboomin aikaa. Hän ei ollut esiintynyt sitten 70-luvun alun eikä oikeastaan halunnut alun perin tehdä paluuta, koska hänellä oli terveysongelmia ja koska hän huolehti äidistään, mutta sain puhuttua hänet ympäri. Joulukuussa kaksikko palasi jälleen maahan. – Julkaisin ensimmäisen levyni aika myöhään, vasta vuonna 1998. Esiintymispaikkoja oli paljon enemmän kuin nyt. Se oli ensimmäinen julkaisuni. Omar Colemanin ja Teeny Tuckerin kanssa kiertänyt Sean oli nähty Suomessa jo tätä ennen muutamalla keikalla Kathmandu Blues Bandin vieraana kesällä 2014. Se oli hienoa aikaa ja Columbuksessa oli joitain uskomattoman hyviä muusikoita, kuten nyt jo edesmenneet Willie Pooch, Gene Walker ja Hank Marr. Oliko Columbuksen musiikkielämä vilkasta 90-luvulla. Ystäväni Dan, joka oli DJ ja pyöritti radio-ohjelmaa jazz-kanavalla, kertoi että esiintymiset lopettanut Christine asui kotikaupungissamme Columbuksessa, Ohiossa vain korttelin päässä hänen kodistaan. Huhtikuussa seurasi Euroopan kiertue, joka alkoi Suomesta ja siirtyi täältä Saksaan, Ranskaan, Sveitsiin ja Itävaltaan. KARI KEMPAS SEAN CARNEY Olette tehneet yhteistyötä Shaun Bookerin kanssa jo pitkään, mutta milloin aloitit levyttämisen sooloartistina. Vein Christinen studioon vuonna 1994 ja äänitimme joitakin hänen klassikoistaan ja Taxim valitsi niistä yhden kokoelmalevylleen
Hän oli soittamassa kotibileissä ja kun ohi kulkiessani pysähdyin kuuntelemaan, hän kysyi, haluaisinko laulaa bluesia. Wilsoneiden luona vieraili monia bluesmiehiä ja kotibileissä alkoi Oscarinkin lauluharrastus mm. – Suosikkini on Tyrone Davis ja hänen jälkeensä kaveri nimeltä Ronnie Lovejoy. Olin silloin 11-vuotias. Ketkä ovat suosikkilaulajiasi ja keneltä olet saanut vaikutteita. Kingiltä ja Muddy Watersilta, mutta suurin suosikkini on Lightnin’ Hopkins. Williamsin kanssa. toinen laulaja Joe Nosek, kitaristit Billy Flynn, Joel Paterson ja Gerry Hundt, pianisti Barrelhouse Chuck, basisti Beau Sample sekä rumpali Kenny Smith. Oletko levyttänyt sitä ennen. Oscar Wilsonin ensilevytys vuonna 2009 oli Cash Box Kingsin omalla Blue Midnight -merkillä ilmestynyt konserttitaltiointi ”Cuttin’ Heads – Live At Cuda Cafe”. Perinteiseen Chicago-bluesiin erikoistunut bändi on sen jälkeen tehnyt yhden cd:n Blue Bella -merkille sekä kolme cd:tä Blind Pigille. Oscar ja Billy Flynn esiintyvät Kouvolan Kouvostoblues-festivaalilla tammikuussa 2016. Minulla oli silloin päivätyö. Southern Soulin puolella suosikkejani ovat mm. Buddy Guy’s Legends -klubilla, festareilla ja kiertueilla – yhä enemmän myös Euroopassa. Myöhemmin lauloin Otis ”Big Smokey” Smothersin kanssa silloin tällöin. Hänellä oli tapana käydä kotonani kyläilemässä – Big Smokey oli sisarenpoikani isä. Mooren, Melvin Taylorin ja muutaman kerran J.W. Isäni kuoli kaksi kuukautta ennen syntymääni. Milloin olet aloittanut laulajan urasi. Oletko esittänyt r’n’btai soulmusiikkia. – En ammattimaisesti, mutta olen jammaillut niissä aina silloin tällöin. Myöhemmin perustimme rockyhtyeen. Jotkut sanovat, että kuulostan paljon Jimmy Rogersilta ja minä vastaan siihen, että kuulostan omalta itseltäni. Lähden siitä, minkä tunnen ja teen siitä oman juttuni. En yritä kuulostaa keneltäkään muulta, vaikka esittäisin muiden kappaleita. Kotini oli musikaalinen: isäni oli bluesmies ja hänen on väitetty kirjoittaneen joitakin kappaleita Nat ”King” Colelle. Johnny Taylor, Little Milton ja Clarence Carter.. Kuinka päädyit mukaan bändiin. Olimme Travisin kanssa samoissa jameissa Gainesvillessä ja meillä synkkasi, joten hän vei minut tapaamaan bändin muita jäseniä. – Kyllä, olen esittänyt kaikenlaista Tyrone Davisista Mel Waitersiin. – Ehkä B.B. BN tapasi Oscar Wilsonin pikaisesti lippujonossa Chicago Blues -festivaaleilla, juuri ennen Cash Box Kingsin keikkaa Front Porch -lavalla. Chicagon South Siden 43. En kuitenkaan esiintynyt silloin ammattiartistina. – Olen laulanut koko ikäni kolmivuotiaasta lähtien, niin kauan kuin muistan. Laulelin ensin kotona ja katulampun alla kotikulmilla kavereiden kanssa. – Tapasin nämä kaverit heidän alkuperäisen kitaristinsa Travis Koopmanin kautta. Pidän hänen rennosta tyylistään, se sopii minulle. Nykyisin Cash Box Kingsissä vaikuttaa muitakin Chicago-bluesin nimimiehiä, mm. Miten kuvailisit omaa laulutyyliäsi. Ensimmäisen kerran lauloin ammattilaisten kanssa, kun esiinnyin Honeyboy Edwardsin rinnalla. Vauhti on ollut kova siitä lähtien. Äitini on kertonut, että isänikin soitti Hopkinsin hengessä. Pidän myös hänen tavastaan kertoa tarinoita. Esitin hänen kanssaan Muddy Watersin kappaleen nimeltä Still A Fool. Bändi keikkailee mm. Ketkä ovat suosikkejasi näillä musiikin alueilla. – En mitään, jota olisi julkaistu. Perhe ja työkuviot pitivät hänet poissa musiikkikuvioista, kunnes hän tutustui jameissa The Cash Box Kings -yhtyeessä vaikuttaneeseen kitaristi Travis Koopmaniin. Olen tehnyt aikaisemmin vain joitain demonauhoja. Ensimmäinen levyni on ”Live At The Cuda Cafe” The Cash Box Kingsin kanssa. Milloin ryhdyit keikkailemaan ammattimaisesti. Isä Harvey oli myös blueslaulaja-kitaristi, mutta häntä Oscar ei ehtinyt koskaan nähdä. Kadulla varttunut Wilson kuuli ja näki monipuolisia musiikkiesityksiä ja pääsi joskus itsekin laulamaan klubeilla muutaman kappaleen bändin kanssa. Kävin satunnaisesti laulamassa kappaleen tai pari myös muiden yhtyeiden ja artistien kanssa, Johnny B. Olet kuitenkin esiintynyt Chicagon Southja West Siden klubeilla. – Vuosien 2007–08 aikoihin – ja nyt esiinnyn The Cash Box Kingsin kanssa. – Se vaihtelee. Honeyboy Edwardsin ja Smokey Smothersin avustuksella. 10 • 6 2015 OSCAR WILSON OSCAR WILSON KARI KEMPAS C hicagossa 4.10.1953 syntynyt Oscar Wilson on tutustunut bluesiin jo nuorella iällä
1991 ranskalaiskytköksen kautta niinkin kaukaa kuin Belgiasta. 1984 perustetulla Blue Sting -alamerkillään nimenomaan Chicago-bluesiin, julkaisten sen kautta Weldin ohella mm. Lisäksi Ed joi siihen aikaan melkoisesti ja koin sen vielä tuottavan ongelmia tulevaisuudessa, kuten sitten myös tapahtui. Nykyisin Ed on lopettanut ne hölmöilyt ja ryhdistäytynyt – ja voin taas kääntyä hänen puoleensa niin muusikkona kuin ystävänäkin. Lisäksi Abb pystyi näyttämään minulle riffejä, joita vain fonistit osaavat. Smokin’ Joe Kubekin, Big John Wrencherin ja Studebaker John & The Hawksin tuotantoa sekä järjesti artisteilleen myös Euroopan kiertueita. Basisti Dave Kaye on ennättänyt soittaa mm. Ideoita minulla kyllä riitti! Sain niihin aikoihin päiväduunissani palkankorotuksen, joka tuli tarpeeseen, sillä minulla oli asuntolaina maksettavanani. Ensimmäiseksi rumpaliksi Imperial Flamesiin liittyi vanha tuttu Ted Harvey. Earwig Recordsin vuonna 1996 julkaisemalla duettoalbumilla ”Keep On Walkin’” tuttuun slide-räimeeseen toivat raikkautta akustiset numerot, joilla miehet esiintyivät lähinnä kaksistaan. Myhre oli tapahtuman kokoonpanija. Siellä Weldin ja kumppaneiden vetoapuna oli toiminut heidän lämmittelijänsä, sikäläistä megasuosiota nauttinut Sheena & The Rokkets – ja vastaavanlaiselle yleisötäkylle bändillä olisi ollut käyttöä myös kotimaan keikoillaan, erityisesti sen jälkeen, kun Ed oli päättänyt jälleen aktivoida oman Blues Imperialsinsa. Nähtyään meidät keikalla Chicagossa ja ihastuttuaan musiikkiimme Andre kiikutti nauhani Parsifal Recordsin Nico Mertensille Belgiaan. Rumpali Jeff Taylor on ollut mukana pari vuosikymmentä ja myös laulaa sekä harmonioita että soolonumeroita, kuten muutkin bändin jäsenet. Debyyttilevynsä “Rough Rockin‘ In Chicago“ bändi äänitti luonnollisesti Tuulisessa kaupungissa, mutta sen julkaisija löytyi v. 1989 kiekolle ”Chicken, Gravy & Biscuits” oli jo hänen tilalleen liittynyt uusi hahmo, Mike Garrett. Todella mukava kaveri, sivistynyt ja vieläpä hauskaa seuraakin. Hetken päästä Edin oli vastavuoroisesti liityttävä joskus pitkiksikin jaksoiksi minun orkesteriini ja silloin tällöin hän myös asusteli luonani. – Andre Hobus! Hän kirjoitti juttuja ranskalaiseen Soul Bag -lehteen. 1934). 16 • 6 2015 BLUES IMPERIALSISTA IMPERIAL FLAMESIKSI Esikoiskiekon julkaisun jälkeen Blues Imperials suuntasi laajoille kiertueille, jotka toivat heidät vuonna 1987 myös Suomeen ja Järvenpään Puistobluesiin. Imperial Flamesin nykyinen kokoonpano on ollut koossa jo lähes 15 vuotta. Imperial Flames -levyllä kuultiin edelleen vierailijana Lil‘ Ediä eikä hänen ja Weldin yhteistyö tähän päättynyt. Sovimme Edin kanssa, että minäkin alkaisin käyttää Imperial-alkuista bändinimeä, koska omasimme yhteisen soittomenneisyyden ja olin ollut osaltani puskemassa Blues Imperialsia kohti menestystä. Olen iloinen, että sain sen velan hoidettua, sillä sitä kautta minulle avautui tilaisuus toteuttaa unelmaani oman kokoonpanon liiderinä. Blues Imperialsista poiketen Flames suuntasi viikonloppuihin ajoittuneilla keikkamatkoillaan heti alusta pitäen myös Chicagon ulkopuolelle. – Halusin tehdä enemmän omaa musiikkiani, ja J.B. Edes suomalainen vieraanvaraisuus ei silti saanut miestä pysymään pitkään yhtyeen riveissä. Hän on auttanut meitä niin paljon. Ennen kaikkea Howlin‘ Wolfin ja Elmore Jamesin kanssa harjoittamastaan yhteistyöstä muistettava sessiomies on yhä mukana bändissä sen paikalliskeikoilla, muttei enää mielellään matkustele kauemmas. Jos olisin jäänyt Edin bändiin, olisin ollut vain kakkoskitaristi ja tahdoin paljon muutakin. Screamin’ Jay Hawkinsin ja Bo Diddleyn kanssa. Blues Imperialsin v. DELMARK-TALLIIN Imperial Flamesin Delmark-sopimus sinetöitiin vuonna 2010 pitkäsoiton “Burnin‘ Love“ myötä. Yhteydenpidon alettua Monica ehdotti josko hän voisi järjestää bändille myös joitakin keikkoja. Vasta myöhemmin ystävyyden edettyä suhteeksi hän paljasti olevansa lahjakas laulaja, joka oli harrastanut musiikkia tenavasta saakka. pianoon tuli Harry Yaseen ja Mike Scharf soitti bassoa. Weld vakuuttelee muistavansa yhä sekä keikan että vastaanottamansa ruokaja juomatarjoilut, mutta ennen kaikkea ”sen upean tytön”... Nykyisen kokoonpanonsa naisvokalistin sekä samalla elämänkumppaninsa Monica Myhren, Weld löysi Crossroads Blues Societyn hyväntekeväisyyskonsertista Illinoisin Rockfordista. Bruggen kaupungissa vuodesta 1974 lähtien operoinut ja yhä olemassa oleva Parsifal-yhtiö keskittyi v. jonka nimeä hän ei kuitenkaan enää saa mieleensä. Muistelut Wolfista, Elmoresta, Muddysta, Willie Mabonista, kylmäverisesti porukkaa South Sidessa lahdanneesta poliisista “Two-Gun“ Petestä... – Rumpali-laulajamme Jeff Taylor esitteli meille Abbin ja kertoi hänen etsivän töitä – onneksi! Myös Abb on opettanut minulle paljon ja hänen tarinansa Chicagon menneisyydestä ovat olleet mahtava tapa kuluttaa aikaa tien päällä. Hutto oli koulinut minusta bändijohtajan – soittamaan soolokitaraa ja kirjoittamaan kappaleita. Tietyllä tapaa sellaisen Dave saikin fonistilegenda Abb Lockesta (s. 90-luvulla valmistui myös Imperial Flamesin epävirallinen kasettijulkaisu “Live In Japan“, joka äänitettiin Tokiossa viiden viikon Aasian kiertueen yhteydessä. Paljon kansainvälisiä kehuja poikinut albumi sai myös sydämellisen kehystarinansa, kun ilmeni, että Weld oli viivästyttänyt projektia vuosikausilla äitinsä sairastumisen takia.
Mutta tämä toinen albumi, “Slip Into A Dream” on jotakin erityistä suoraan sydämestä. MIETTEITÄ MUSIIKINTEOSTA, YHTYEEN KIPPAROINNISTA JA HIEMAN ARJESTAKIN Weld on paitsi soittaja ja reilu yhtyeenjohtaja, myös lauluntekijä, joka luottaa pitkälti omaan kappalevarantoonsa. Heinäkuussa 2016 on ohjelmassa mm. Luonnollisesti bändi jatkaa keikkailua Chicagossa Buddy Guy‘s Legendsin tapaisissa paikoissa. Yritän myös aina noteerata soittokavereideni taiteelliset vahvuudet. Tulevaisuuden suhteen artisti on varovaisen optimistinen. Raha-asioissakin koitan olla niin reilu kuin vain pystyn ja auttaa tyyppejä tarvittaessa vaikka henkilökohtaisella tasolla. Kingiä ja muita klassikkoja, kenties vielä Los Lobosiakin. Albumi jatkaa syväsukellustaan vanhan koulukunnan Chicago-bluesin lähteillä, mutta yhdistää nyt pakkaan myös perinteikästä Etelän soulia. Odotetusti “Burnin‘ Lovella“ kuultiin jälleen muutamalla raidalla vierailijana Lil‘ Ediä, mutta musiikillisesti vähintään yhtä suuressa keskiössä toimi myös Abb Locken mukanaan tuoma Chicagon blues-saksofoniperinne. Vakiokokoonpanon ylläpitäminen kun ei ole enää jokapäiväinen juttu kovenevassa amerikkalaisessa blueskeikkamaailmassa. Bucks County Blues Picnic lähellä Philadelphiaa. Sen jälkeen se ”koukku” vain tulee jostain, jos on tullakseen – ja kun laulan ”koukkuani” yleisölle, tiedän mistä kappaleessa on perimmiltään kyse. Max on tällä hetkellä 7-vuotias ja aina kun hän tulee autooni hän huudahtaa: “Pistähän pappa taas vähän bluesia soimaan!”. Meillä on aina kalenterit täynnä, joten Bob luotti siihen, että saamme myös myytyä levyjämme! Samoin Mississippi Heat -yhtyeen Pierre Lacocque kannusti minua ja oikeastaan jatkoi härnäämistäni siihen saakka, kunnes sain homman hoidettua. Olemme olleet rakastuneita yli kymmenen vuoden ajan ja meillä on lapsenlapsikin, Monican pojanpoika, jonka huoltajia me nyt olemme. Lisäksi J.B. – Minulle Steve Wagner merkitsee samaa kuin ihme. Norjassa sekä Englannissa, missä Imperial Flames suoritti Euroopan debyyttiturneensakin 2005. Pian sen ympärille syntyy uusia ideoita, joihin tartun – ja kehittelen sitten niitä kotona treenaamalla entistä paremmiksi. Eräänä päivänä olimme äitini kanssa ravintolassa ja syötin hänelle ateriaa pala palalta, ajatellen, että “tuo tyyppi takanani varmasti pitää minua pikkumaisena kun olen niin ylihuolehtivainen”. Tyypillisillä bluesrock-maneereilla varustettu Monica Myhre pääsi hänkin laulamaan kaksi levyn kappaleista ja rumpali Jeff Taylor yhden oman tekeleensä. Haluan huolehtia siitä, että kaikki tuntevat olevansa osa yhtyettä ennemmin kuin geneerinen taustabändi johtajansa selustassa. Pianisti Harry Yaseenia taas oli opettanut aikoinaan mm. Laulajana kitaristi ei ollut vieläkään noussut mestariluokkaan, joten sillä saralla vastuuta jakavat useat solistit olivat hänen kannaltaan järkevä valinta. Emme silti koskaan missanneet yhtään esiintymistä, mutta useasti kävi kyllä niin, että jouduimme ryntäämään klubilta suoraan sairaalaan ja olemaan siellä pitkälle seuraavaan aamupäivään saakka. Taisimme pelastaa äitini hengen monta kertaa ja koitimme muutenkin pitää hänen arkensa elämisen arvoisena – välttää laitostumisen jossain kurjassa vanhainkodissa. Ensimmäinen cd oli hyvä, koska olimme soittaneet sitä materiaalia klubeilla ja olimme innoissamme Delmark-diilistä. – Aloimme siis työskennellä studiomateriaalin eteen sekä järjestimme auditoinnin Delmarkille – ja Bob kelpuutti meidät! Hänhän tunnetusti suosii yhtyeitä, jotka eivät pelkää töitä ja pitävät itsensä kiireisinä. Tällä kertaa tiesimme jo etukäteen, minne puhaltimet kannattaa sijoittaa ja minne ei, sekä miten hallita lauluharmonioita. Vuonna 2015 ilmestyneellä, edellisen tavoin Steve Wagnerin tuottamalla “Slip Into A Dream“ -levyllä Weld vaikuttaa vain kiihdyttäneen kierroslukuja entisestään. Ennen kaikkea hän haluaa huolehtia siitä, että bändillään riittää levitettä leivän päälle. Pääsimme vihdoin lähemmäs todellista potentiaaliamme yhtyeenä, emmekä ainoastaan yksittäisartisteina. Samoin Jeff Taylor oli tärkeässä roolissa, mm. Kaikesta huolimatta Weld näkee soittokollegansa kuin perheenään – tasavertaisina niin keikkamatkoilla pakettiautossa kuin lavalla spottivuoroja jaettaessa. Ruokailtuamme käännyin ympäri ja huomasin hänen olleen Bob Koester! Olin tuntenut Bobin ja hän minut jo 30 vuoden ajan, mutta juuri sillä hetkellä vakuutin itselleni, että teen vielä Delmarkille levyn. Äitini menehtyi tästä vuoden päästä. Teimme ison osan sovituksista ja tuotannosta yhdessä. Sillä on mukana monia sellaisia ideoitamme, joita olemme säästelleet. Mike Wheeleristä sekä Buddy Guyn pojasta Gregistä. Buddy Guyn poika Greg oli puolestaan tullut meille tutuksi Legends-klubilta. Heihin törmää nyt täällä Chicagossa kaikkialla. Erityisesti Monica onnistui suorituksissaan. 6 2015 • 17 – Koska huolehdin äidistäni puolisoni Monican kanssa, se vei käytännössä – jollei keikkoja lasketa – kaiken aikani. – Paras asia elämässäni oli kun tapasin Monican. Surutyönsä Weld teki kiertueilla uutuuslevyään lanseeraten. Pidän hurjasti vanhoista levyistä, mutta ilman muuta myös joistain uusista tulokkaista, mm. Meistä molemmista on tullut koko ajan parempia. Hänen ansiolistallaan on niin paljon blues-levyjä ja kuitenkin hän on kasvanut vieretysten kanssani. – Pistän todella itseni likoon yhtyeeni puolesta ja pitääkseni heidät kiinni keikkarutiineissa. Huttoa, B.B. Vaivan arvoista se kuitenkin oli! Sax Gordon oli hänkin hieno oivallus kokoonpanoon ja Edmontonista tullut Graham Guest sai aikaiseksi upeaa jälkeä pianossa ja Hammondeissa, mitä ei debyyttilevyllämme kuulunutkaan. Kaiken kaikkiaan miehen arjessa vaikuttaisivat asiat olevan muutenkin tolpillaan, mitä onnellinen perhe-elo on eittämättä osaltaan vankistanut. – Kun houkuttelimme Bobby Rushia mukaan, hän suhtautui kyllä projektiin positiivisesti, mutta kesti puoli vuotta ennen kuin saimme hänet studioon. Silloin me vain saavuimme studioon, jammasimme kappaleet nauhalle, miksasimme ja julkaisimme ne. – Todennäköisesti laittaisin soimaan Elmorea, en voi sille mitään, ja varmasti J.B. Olen hänestä niin ylpeä. – En koskaan soita studiossa mitään sellaista mitä en olisi ensin testannut yleisön edessä, sillä siten saan puristettua viimeiset ja parhaat asiat lauluihini! Tämä on myös tapa, jolla kypsytän materiaalia. Vaikka Imperial Flames onkin ollut työllistetty, Weldin kertoman mukaan jokaisena viikonloppuna vuodesta 1989 lähtien, ei laulaja-kitaristi pistäisi silti pahitteeksi, mikäli hän saisi työnsä tueksi myös uusia kontakteja eurooppalaisilta ja miksei myös amerikkalaisilta keikkamyyjiltä ja ohjelmatoimistoilta. Louis Armstrong -yhteyksistään kuulu Art Hodes. Huttolta oli pakettiin ujutettu lainanumerona Things Are Slow, muutoin cd tukeutui Weldin sävellyksiin. Kotioloissa rentoutuessaan vanhalle koiralle ei näytä olevan mahdollista opettaa uusia temppuja. Koska miellän itseni ensisijaisesti rytmikitaristiksi, haen ensin groovea johon ihastun, sitten soitan sitä keikalla ja annan bändin omaksua bassoja rumpukuviot. Taas kerran ainoana coverina tarjoillaan yksi Hutto-klassikko, 20% Alcohol. Suurin ero aikaisempaan taisi silti olla se, että nyt me käytimme viimeistelyyn enemmän malttia. Hän on yksi niistä nousevista nimistä, joita haluamme nostaa esiin Chicagon nykyhetken blueskentältä. lainaten stemmalauluaan kiekon nimiraidalle. Vokalisteina vuorottelevat jälleen Weldin kanssa Jeff Taylor ja Monica Myhre. Kiertueita on järjestynyt viime aikoina mm. Todennäköisiä levyvalintoja udeltaessa vastaukset eivät nimittäin juurikaan yllätä. Mukana albumilla vierailevat Bobby Rush, Greg Guy sekä Sax Gordon
– KJ: Uusi kokoonpano alkoi hahmottua kolmisen vuotta sitten. Timppa on soittanut vissiin kaikissa kotimaisissa bändeissä. Mä kyllästyin siihen touhuun ja lähdin omasta bändistäni puolen vuoden lomalle. Bändejä on ollut vuosien varrella mm. Vesajoen Timppa jäi vanhasta ryhmästä mukaan, hän oli ainoa, jota edes kysyin. Meillä oli studiossa oikeat Hammondit, joissa oli jalkiot. – KK: Meikäläisen historian kaikki lukijat tietävätkin. Kitaristeina meillä on kaksi nuoremman polven muusikkoa, Tero Holopainen ja Samuli Lepola. Meenan, Shakura S’aidan, Luther Allisonin ja Blues Caravan 2008:n albumeille. – SL: Soittelen freelance-pohjalta. Meidän eka levy, ”Wanted” ilmestyi 2012. Puolet niistä opetti ja puolet oli studiomuusikoita, ei me oikein edes saatu treenejä järjestettyä. Rootsja blueskuvio tuli mun isän kautta. Nykykokoonpanossa vaikuttavat kaikkea muuta paitsi klassista musiikkia soittanut rumpali Kai Jauhiainen (KJ), pitkän linjan harpisti Kari ”Good Rockin’” Kempas (KK), freelancepohjalta kitaraa soitteleva Samuli Lepola (SL), kaupunginorkesterin kosketinsoittaja Timo Vesajoki sekä toisena kitaristina musiikin monitoimimies Tero Holopainen (TH). Bändissä oli silloin liian kiireisiä miehiä, kaikilla oli niin paljon hommia, ettei homma sen takia oikein toiminut. 18 • 6 2015 HIGHWAY HIGHWAY RIKU METELINEN H ighway muodostuu kotimaisista roots-muusikoista, jotka ovat kunnostautuneet ja marinoituneet rootssekä vähän muunkin musiikin saralla. Tortilla Flat, Bloodshot Eyes, Down Home Boys, Helander Co., South Coast Wolves, Good Rockin’ Kempas & Square Deal ja Good Rockin’ Trio. BN kävi ottamassa selvää. JUURET – KJ: Mä olen soittanut ihan kaikkea mahdollista laivaduosta big band -musaan ja Sleepy Sleeperseistä Ahti Lampeen. Se syntyi aika kivuttomasti. Onko kyseessä blue highway vaiko highway to hell. Sitä levyäkin tehtiin 2 vuotta, vaikka mulla on oma studio. HISTORIA – KJ: Meidän ensimmäinen kokoonpano taisi olla 2010. Meikäläisen lisäksi siinä soittivat Strandbergin Puppe bassossa, Timppa Vesajoki Hammondeissa, Timo Turpeinen laulussa ja Jarmo Hynninen kitarassa. Jukka Gustavson, Siberian Blues Huskies ja Lena & The Slide Brothers. Pekka Pohjolan, Fabulettesin, Oilingin Boilingin, lista on loputon. Hän on koko ikänsä soitellut bluesia.. Basistia meillä ei ole lainkaan. Kirjoittelen biisejä muutamalle omalle bändille ja olen sidemanina kolmessa yhtyeessä. Miksasin sitä varmaan kuukauden. Tutustuin Kempakseen, kun teimme Tortilla Flatin sinkkua ja ehdotin yhteistyötä. Timppa ehdotti, että emme edes ottaisi basistia, hän halusi kokeilla bassoosuuksien soittamista jalkioilla. Thomas Rufille olen tehnyt jotain miksaushommia, esim. Studio mulla on ollut vuodesta 2003 lähtien ja levyjä siellä ovat tehneet mm
Mustaa traditiota arvioitiin omien kulttuurinormien mukaan. Myös Jackson Music Award palkitsee päivän mustia bluesartisteja ja tänä vuonna Mr Sipp sai kolme palkintoa. Juuri nyt eroavan Blues Foundationin pomon Jay Sielemanin mukaan hän oli kerran ehdottanut järjestönsä hallitukselle yhteistyötä Jus’ Bluesin kanssa. Nykypäivänä tämä voi huvittaa, mutta valitettavasti historia toistuu. Toiset palvovat Muddy Watersia ja toiset Johnnie Tayloria. Tärkeämpää Blues Foundationille oli säilyttää oma tulkintaoikeutensa myös soul-bluesin suhteen. Erilaiset arvosteluperiaatteemme ovat johtaneet kahteen aivan erilaiseen suhtautumistapaan ja kahteen eri musiikkimuotoon, jotka kulkevat nimikkeellä blues, mutta jossa molemmat kuitenkin kivenkovaa korostavat mustaa perintöään. Sen sain kokea viimeisinä vuosinani ruotsalaisen Jeffersonlehden päätoimittajana. Vähemmän tunnettua on, että Lippmann & Rau, jotka järjestivät Eurooppaan käänteen tekevän American Folk Blues Festivalin, antoivat artisteille ohjeen olla esiintymättä, kuten heillä oli tapana mustalle yleisölle. On monta esimerkkiä siitä, miten bluesmusiikki ja sen artistit joutuivat muuntautumaan sopiakseen valkoiselle älymystöyleisölle, joka muodosti ensimmäisen kohderyhmän. Bobby Rush kertoi minulle ennen esiintymistään Raumalla 2006, että hän oli aikaisemmin joutunut huutomyrskyn ja buuauksen kohteeksi Hollannissa ja siksi jännitti vastaanottoa täällä. Tai että Youtuben 60-luvun filmipätkissä englantilaisista tv-ohjelmista lavastus ja koreografia oli tarkkaan harkittu miellyttämään englantilaista yleisöä. Palkituilla ei myöskään ole musta vaan valkoinen yleisö. OMAN KULTTUURIN VAIKUTUS Bluesmusiikki on peräisin afroamerikkalaisesta kulttuurista ja ylitti USA:ssa valkoihoisten kulttuuripiirin rajan 30-luvun lopulla, jolloin valkoiset liberaalit ja rotutaistelijat tekivät sitä tunnetuksi omalle yleisölleen. The Blues Foundation huomioi myös soul-bluesartisteja, mutta nämä eivät esiinny Chitlin’ Circuitissa, jota mustat soul-bluesartistit hallitsevat. Denise Lasalle puhui ajattelutavan muutoksesta, että mustien sosiaaliset edellytykset kohentuivat ja ne nuoret mustat artistit, jotka tulivat pintaan 60-luvun puolivälissä ja siitä eteenpäin esiintyivät verrattain hienoissa paikoissa, kun taas ne artistit, jotka eivät pystyneet sopeutumaan jäivät halvempiin klubeihin. Bluesmuusikon kuului olla oppimaton maataloustyöntekijä, kuten John Hammondin toteuttamat ”From Spirituals to Swing” -konsertit esittivät ammattilaismuusikko Big Bill Broonzyn, tai ”alkukantaisena vankilakundina”, kuten John Lomax kuvasi aikaisempaa ammattimaista viihdetaiteilija Leadbellya – tai kuten Pete Seegeriä lähellä olleet ryhmät luonnehtivat Sonny Terryä ja Brownie McGheetä, jotka esiintyivät jopa Broadwaylla ja soittivat sähkövahvisteista bluesia: ”harmittomia kansanmuusikoita”. Sitä bluesia, jota Bluesin lisäksi kutsutaan mustassa kulttuuripiirissä Southern Souliksi tai Southern Soul Bluesiksi. Ei riitä, että siihen suhtaudutaan yliolkaisesti tai että siitä vaietaan, vaan siihen suhtaudutaan melkeinpä vihamielisesti. Se merkitsi vain sitä, että musiikki vältti tietyn tutkan sekä sopeutui ajan henkeen. MUSTAN BLUESIN KEHITYS 1960 LUVUN JÄLKEEN Kun varsinaiset bluesartistit, lähinnä Chicagosta, menettivät suuren kaupallisen korokkeensa 50-luvun lopulla, se ei tarkoittanut sitä, että blues musiikkina olisi lakannut kiehtomasta afroamerikkalaisia artisteja ja yleisöä. 20 • 6 2015 MUSTA NYKYBLUES MUSTA NYKYBLUES ANDERS LILLSUNDE K un kohtaat vieraan kulttuurin ilmentymiä, herää kysymys miten niitä arvioit, oman kulttuurisi vai alkuperäisen kulttuurin normeilla – ja miten hyvin omat arviosi vastaavat kohdetta. Heidän toivottiin soittavan pelkästään paikallaan seisoen. Kysyin kerran Lee Shot Williamsilta, mitä silloin oikeastaan tapahtui ja hän vastasi: ”Ei mitään, ainoastaan se, että Muddy Waters ja Howlin’ Wolf saivat valkoisen yleisön ja me muut jatkoimme kuten ennen”. KAKSI MAAILMAA Syy, miksi aloitan näin on se asenne, jonka olen tavannut valkoisten bluesin ystävien, bluesasiantuntijoiden, blueslehtien – ja voidaanpa kai sanoa koko sen valkoisen bluespiirin keskuudessa, joka arvioi tämän päivän mustaa bluesia. Mississippissä tänä päivänä suurena kaupallisena vetonaulana toimiva bluesturismi perustuu ainoastaan valkoisen kulttuurin normeihin ja sulkee pois mustat arvot. Valkoiset bluesintoilijat kävivät Chicagossa näistä jälkimmäisissä, mikä osittain johti heidän näkökenttänsä rajoittumiseen. Hänen mielestään oli outoa, että Memphisissä olisi kaksi bluestapahtumaa, mutta ehdotus äänestettiin kumoon. Soul-blueslaulaja Sweet Angel kertoi minulle, ettei hän mustan kulttuurin edustajana saanut kiinnitystä Ground Zero -bluesklubiin, Clarksvillen bluesturismin keskukseen, koska hän ei vastannut sitä musiikkilinjaa, jota valkoinen yleisö edellyttää! Moni tuntee The Blues Foundationin ja heidän suuren jokavuotisen tapahtumansa Blues Awardin toukokuussa, mutta harva tuntee Jus’ Bluesin, tapahtuman, jossa tämän päivän suuret mustat bluesartistit elokuun alussa palkitaan, molemmat Memphisissä. Bluesmusiikki on siitä hyvä esimerkki. Tulos voi muodostua aivan erilaiseksi, sillä arvioinnin kriteereillä ei välttämättä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Jos tarkoituksena oli nostaa esille musta kulttuuri, tulos oli päinvastainen. Valkoisen kulttuuripiirin normit olivat vallalla ja mustalta kulttuurilta vaadittiin sopeutumista siihen, jotta se hyväksyttäisiin. Kenen normeista ja aitoudesta puhummekaan silloin. 60-luvulla soulmusiikki sisälsi paljon bluesia, mutta se ei päässyt hittisink. Artistit olivat ihmeissään, koska osaa heidän artisti-identiteetistään ei hyväksytty. Meidän vai heidän. Muddy Watersin ensimmäinen ja toinen esiintyminen Englannissa, jolloin hänelle buuattiin sekä sähköisen että akustisen keikan aikana, on tuttu juttu