Ensi vuonna uusiksi...
Nathan & The Zydeco Cha Chas
Billy Gibson
Harmonica Hinds. Lou Pride
Pertti Ñurmi Blues Photography
Sveitsin Luzernissa vuosittain marraskuussa järjestettäviä bluesfestareita pidetään yleisesti ja ilmeisen oikeutetusti Euroopan parhaana bluesmassatapahtumana. Tällä sekä takasisäsivulla on esillä kuvallista antia viime marraskuun huikean hienoilta järjestyksessään 16. festareilta. Enemmittä puheitta paras
Vuoden 2008 lopulla he alkoivat valmistella selvästi kunnianhimoisempaa levyä, jonka nimeksi tuli "Welcome To The Haunted House". Vuoden 2007 loppuun mennessä poikien pääprojekti The Recuts oli kuopattu, mutta myös The Grande Boisin jatko näytti epävarmalta. Levy tallennettiin käyttämällä analogista neliraituria ja pojat soittivat kaikki instrumentit kahdestaan. Jatkossa voisi ehkä harkita stereovahvistinta ja -kaikua, muutenkin ajatuksissa on tehdä seuraava levy ihan oikeassa studiossa, isoilla soundeilla. Tosin Villen mielestä popmusiikin kirjoittaminen on helpompaa ja, ainakin toistaiseksi, tutumpaa. Jo jouluksi 2004 valmistui poikien ensimmäinen yhteinen cd "Blood, Sweat & Tears". Vuonna 1983 syntynyt Veikko on itseoppinut kitaristi, jonka aktiivisempi musiikin harrastus alkoi lukiossa Metallican ja Red Hot Chili Peppersin innoittamina. Ja jos ne läpäisivät hänen seulansa, niin ei muuta kuin myyntiin vaan. Cd:n painos alkaa nyt olla jo loppu, mutta jokunen kappale saattaa vielä löytyä ns. Soitin- ja laitteistopuolella pojat uskovat perusarvoihin; kitaroina Fender Stratocaster tai Squier Cyclone, vahvistimina Peavey Delta Blues tai Blues Junior. Kun pää oli näin saatu aukaistua, alkoi tarkempi perehtyminen tyyliin; Dick Dale, The Chantays, The Ventures ja The Beach Boys. Nyt käytettiin kuitenkin ensi kertaa hyödyksi nykyaikaista digitaalista äänitystekniikkaa. Hän on Markon ja Veikon mukaan bändille todellinen vahvistus loistavana bassottelijana. Myös tämä v. 1981) liittyi kokoonpanoon. Mutta ovatko nämä nuoret miehet sellaisia kauhukakaroita kuin miksi it seään kuvaavat, vaikka sekoittelevatkin perinteisten surfkitarasoundien lomaan niin bluesia kuin progeakin?
The Grande Bois
-yhtyeen tapaan
Instrumentaalimusiikkia surfista äärettömyyteen
Ensimmäisen levyn saamasta hyvästä palautteesta innostuneina pojat päättivät uusia urotekonsa ja äänittivät vuoden 2005 loppupuolella "Second Chance" -nimisen kakkosalbumin. Villen omatessa myös säveltäjäntaitoja bändissä on nyt kolme lauluntekoon pystyvää soittajaa. Tätä kirjoitettaessa on bändi triomuodossaan korkattu ja ensimmäinen keikka 8.8.2010 Vilppulankoski Blues & Jazz -festivaaleilla on onnellisesti takanapäin. Veikon mielestä parasta Markon kanssa työskentelyssä on ollut se, että kaikki on sallittua. Allekirjoittanut oli myös paikalla seuraamassa livemeininkiä, ja todettava on, että homma toimii. Suurimmaksi esikuvaksi nousi Markon edelleenkin raudanlujana pitämä Dick Dale, joka aikoinaan mullisti kitarasoundin konekiväärimäisellä tikkauksella ja rujon rankoilla vahvistinsoundeilla. Perinteinen ranta- ja lainelautameininki loistaa kuulemma poissaolollaan, kuvallinen ilmaisu on enemmänkin kauhuelokuvamaista. Veikko oli muuttanut Tampereelle opiskelemaan ja samalla aloittanut siellä uudet mielenkiintoiset bändikuviot; ensin Palava Maa ja myöhemmin myös Silhuetti. Jännityksellä siis odotellaan, miltä lopputulos tulee näyttämään. Kauhuelementit puskevat tällä hetkellä entistä enemmän pintaan eikä varmaankaan heitä kovinkaan kauas, jos tämä bändin tuorein musiikki kategorioitaisiin psycho-surfiksi. Siitä paikasta alkoi kova surf-biisien treenaus. Ville onkin ollut musiikkimiehiä jo pienestä pitäen soittaen ennen kouluikää pianoa, sitten ala-asteella rumpuja, kunnes siirtyi 12-vuotiaana basson varteen.Vaikka surf-genren tuntemusta ei juuri ole kertynyt, monipuolinen musiikillinen kokemus näkyy ja kuuluu kykynä mukautua sulavasti aina kulloinkin työn alla olevaan tyylilajiin oli se sitten poppia, powerrockia, heavyä, perinteistä lavatanssimusiikkia tai sitten 60-luvun kitarasurfia. Tarkemmin sanottuna vuoteen 1988, jolloin bändin rumpali ja isä, v. Pearl-merkkisistä rummuista muodostui Markon instrumentti jo 80-luvulla. Levyn kanteen kehitetty bändin nimi löytyi kauhuelokuvien maailmasta ollen Hämäläisen kertoman mukaan jonkinlainen voodoo-aiheinen taulu.
tämä julkaisu löytyy jo allekirjoittaneenkin levyhyllystä. Poikien suunnitelmissa onkin tehdä nyt lisää keikkoja (mm.Yyterin Twist). Pojat päättivät, että muutama esiintyminen vuodessa voisi olla sopiva määrä, joten he käynnistivät sopivan basistin etsinnän. Kävin haastattelemassa poikia kuvauspäivän iltana ja kaikki olivat hyvillä fiiliksillä. Jarkko Ravi
"Les enfants Terribles of Surf Music comes from Finland." Nämä sanat löytyvät TampereVilppula akselilta ponnistavan The Grande Bois yhtyeen nettisivuilla olevasta julisteesta. Tuo omaksi iloksi ja sukulaisten kauhuksi valmistettu puriste sisälsi pari omaa sävellystä, mutta pääosin sekalaisia lainakappaleita. Markon mukaan Dalella oli tuolloin Fender Companyn kanssa sellainen diili, että hän testaisi kitaroita ja vahvistimia tutkien niiden kestävyyttä. Sellainen löytyi lopulta Tampereelta, kun Silhuetti-orkesterin bassovelho Ville Sévon (s. Ville on soittanut bassokuviot uusiksi. Lisäinfoa ja maistiaisia löytyy luonnollisesti netistä: www.myspace.com/thegrandeboissurf.
Psychosurfia
T
he Grande Bois -orkesterin historia juontaa juurensa kultaiselle 1980-luvulle. The Grande Boisin matkaa päätettiin kuitenkin jatkaa ja samalla keskittyä oman materiaalin tekemiseen. Jazz-Rytmeissä, Blues Newsissä ja Big Beat -lehdessä saaneella pitkäsoitolla lyövät kättä niin kauhuainekset, aggressiivinen surfrock, blues, garage kuin jopa proge. 1974 syntynyt Marko "Spuge" Hämäläinen havaitsi Rantasalmen kauppojen levylaareja penkoessaan Jon & the Nightriders -yhtyeen livekasetin "Live At The Whiskey A-Go-Go". Ostettuaan kasetin kuulemma lähinnä kansitaiteen takia, hän löysikin iloiseksi yllätyksekseen uuden mahtavan musiikkigenren surfin. Biisistä kuullaan videolla eri versio kuin mitä on levyllä, mm. Se oli jo selkeästi kunnianhimoisempi kokonaisuus. Lisälaitteista Veikon suosikki on tällä hetkellä Electro Harmonicsin Catethralkaiku ei siis mitään kamahifistelyä. 2009 ilmestynyt, Jaakko Tyhtilän kansitaiteella varustettu bändin virallinen ensijulkaisu toteutettiin soittamalla ja tallentamalla kaikki instrumentit itse. Uusia kappaleita on myös kasattu jo seuraavaa albumiakin varten, jota olisi tarkoitus ruveta työstämään heti kun soittajien aikataulut ja muut menot vain antavat myöten. Ilmestyttyään mukavia arvioita mm. Tyhmiä ideoita ei ole ja mitä tahansa päähän pälkähtävää voi kokeilla. Vuonna 2004 The Recuts -orkesterin etsiessä komppikitaristia löytyi Markon työmaalta nuori kitaristilupaus, mänttäläinen Veikko "Veke" Korhonen. Miehen tie vie Rantasalmelta Kotkan kautta Mänttään v. "Welcome To The Haunted Housen" jälkeen alkoi tehdä mieli myös keikoille elävän
- 13 -
6 - 2010 ·. Näin he ajattelivat homman pysyvän hauskana ja tuoreena. Tuolla levyllä keskityttiin enemmän soundeihin ja jälki olikin paremman kuuloista kautta linjan yleisön eteen. The Grande Bois syntyi näin kuin itsestään, sivuprojektina muun bänditoiminnan ohella. Ja tulla pois kellarista myös siinä mielessä. Kerran Veikko ja Marko jäivät treenikämpälle kahdestaan jammailemaan ja siellä Veikko tapaili tuota alunperin the Chantaysien hittiä ja siitäkös riemu ratkesi kaikki Markon tuntevat voivat kuulla tässä kohtaa mielessään tämän hersyvän naurun. Ensitutustuminen surf-musiikkiin tapahtui Stevie Ray Vaughanin levyltä, Dick Dalen kanssa äänitetyn Pipelineinstrun myötä. Mutta ei lo-fi ole myöskään sinänsä poissuljettua; sekin voi kuulostaa tuoreelta, summaavat pojat ja allekirjoittanut on samaa mieltä. Myös USA:n surfguru, yli 30-vuotisen radiotoimittajan uran omaava Phil Dirt antoi Reverbcentral-nettisivustollaan levylle neljä tähteä viidestä. Jäsenet sopivat myös bändin toimimisesta "henkireikänä" muiden aktiivisempien yhtyeidensä ohella. Tällä hetkellä työn alla on myös El Meteor -kappaleesta tehtävä "lo-fi" -tyyppinen musiikkivideo. 1996, jonne tämä sittemmin perheen perustamisen myötä lienee lopullisesti jäänyt. hyvin varustetuista levykaupoista. Duosta trioksi paisuneen joukkueen matka kellareista parrasvaloihin on alkanut viimeistään nyt kolmannen pitkäsoitto CD:n ja keikkailun aloittamisen myötä
Ajan Sävel #42/1963 on lähtenyt ja sateen mukana lähtee terveiset ja pyyntö palata takaisin. Enpä huomannut kysyä, oliko säveltäjäksi merkitty Gummoe vai jotakin muuta, ehkä Pete hoitaa tarkemman informoinnin, jos katsoo sen tarpeelliseksi. Parhaiten pärjäsi Rivers, vaikka hukkasikin osan alkuperäistunnelmasta heittäytymällä tavoilleen uskollisesti turhankin riehakkaaksi. Myös paikka sopii; vaikka Lettermen-pojat olivat kotoisin kuka mistäkin, niin yhtye perustettiin Los Angelesissa ja aloitti Warnerilla, jonka alamerkki myös Valiant oli. Playboysien versio oli enemmän kuin pelkkä albumitäyte, heidän versionsa julkaistiin vuonna `66 singlenäkin, ja se nousi listoille,
taisi olla yhtyeen viimeinen hitti. En tiedä, kertovatko listasijoitukset kaikkea Rhythm Of The Rainin suosiosta. Yleensähän Lettermen ajatellaan ylisiistiksi, perivanhoilliseksi ja persoonattomaksi 60-luvun yhtyeeksi, ja sellainen se havaintojeni mukaan enimmäkseen olikin, mitä vielä korostivat yliviihteelliset jousivoittoiset sovitukset. Ajallisestikin tämä vertaus täsmää, Lettermenhän oli tarinansa ensimmäisessä huippuvaiheessa juuri 60-luvun alussa. Gummoen omassa elämäkerrassa listataan 20 versiota, joista minulle tutuimmat ovat Johnny Rivers, Johnny Tillotson, Bobby Darin, Jan & Dean ja Gary Lewis & Playboys. - ph) Suuren hitin perään julkaistiin samanlaista tunnelmaa tavoitellut The Last Leaf, jossa sateen paikan ääniefektinä ja rakkausviestin kantajana sai syksyinen tuuli. Pistin sattumalta eräänä päivänä unilevyksi soimaan Lettermen-yhtyeen ensimmäisen LP:n A Song For Young Love vuodelta `61. Suurimman suosionsa sävelmä sai Englannissa vasta vuonna `90, kun Jason Donovanin cover nousi peräti top teniin. Korkeimmillaan levy oli tammikuun alussa `63, pääsyn ylemmäs estivät kovat ykköshitit Telstar (Tornadoes), Go Away Little Girl (Steve Lawrence) ja Walk Right In (Rooftop Singers). oli todellakin takuuvarma albumitäyte. Herkkää, herkkää, mutta niin vain kaikki palaset naksahtivat kohdalleen ja noista aineksista rakentui loistava levy. Yksi yhtyeen itsensä mielellään käyttämä mittari on BMI:n kymmenisen vuotta sitten laatima lista, jonka mukaan Rhythm... Keski-Euroopassa, etenkin ranskankielisellä alueella, menestys oli luokkaa parempi, samoin useissa Aasian maissa. oli sijalla 9. Rhythm... (Tämän tosiaankin poikkeuksellisen onnistuneen suomalaisversion tekijätiedot on tihrustettavissa sivun ylälaidan etikettikuvasta; kyseinen äänitehavinaisuus on kaivettu esiin Honey Aaltosen pohjattomista arkistoista. Olin aikaisemmin turhan tyly väittäessäni, ettei Rhythm Of The Rainia noteerattu Suomessa. Gummoen siisti laulu oli pääosassa, siisti taustakuoro täydentää tunnelman. Pikkuhitillä Come Back Silly Girl sekä sävelmä että varsinkin yhtyeen laulu oli kuitenkin ilmavampaa, lähempänä aikansa teinipoppia.Vielä paremmin erottui albumilta edukseen Glen Campbellin säveltämä nätti Dreamer, joka minun korvissani kuulosti aivan selkeältä Cascades-esikuvalta. Kansainvälisestikin Cascades menestyi hyvin, ei kylläkään Englannissa. päättyneen vuosisadan merkittävimpien laulujen listalla. Poika istuu
- 15 -
6 - 2010 ·. Sikäläisille markkinoille levy oli ilmeisesti liian siisti ja liian amerikkalainen (siis liian hyvä?); korkeimmaksi sijoitukseksi jäi 38., mikä selittää sen, ettei levyä juuri Suomessakaan noteerattu. Otetaanpa heti komento takaisin tuon vertailukohdan osalta. On siis liioiteltua väittää, että Cascades olisi ollut jotenkin erityisen uraa uurtava yhtye, kyllä sille
vertailukohtia 60-luvun länsirannikon yhtyeistä löytyi, luultavasti parempiakin kuin Lettermen. Billboardin listalla Rhythm Of The Rain nousi kolmoseksi (r&b-puolellakin top teniin), mutta Cascadesin pojat itse puhuvat mieluummin kakkossijasta, liekö Cashboxin peruja. Nätti levy, mutta vain follow-up ja sanoiltaan turhankin teatraalinen. Brittiversiota ei 60-luvulla tehty. Jostakin syystä uni ei tullut, joten jouduin kuuntelemaan koko kakkospuolen ja yllätyin sikäli, että peräti kahdella raidalla tarttui korvaan samantyylistä laulua kuin Cascadesilla. Enpä paljon ymmärrä tuollaisen listauksen päälle, mutta jotakin se totta kai kertoo.Toinen huomionarvoinen seikka on monet tehdyt coverit. Päätoimittaja kertoi nimittäin, että 60-luvun lopussa täällä julkaistiin Nuoren Voiman Liiton 10-raitainen 7 tuuman näytelevy (NV-1, jaettu Nuori Voima -lehden numeron 3/1969 liitteenä), jossa yhtenä raitana oli Fallen Rain, esittäjänä Tiitta Sipponen ja The Saturdists. Kyseessä oli tarkkaan ottaen puhdas kopio John Gummoen vanhasta nätistä sävelmästä kaiken lisäksi hienosti toteutettuna. Laulullisesti sitä voisi kuvata kepeähkön ilmavaksi länsirannikon doo wopiksi, jolle on vaikea keksiä selkeää esikuvaa tai vertailukohdetta