N:o 250
(= 4 - 2011) Hinta 6,50
197301-11-04 ISSN 0784-7726
Suuret levy-yhtiöt ulkoistivat lahjonnan 1970-luvun kuluessa järjestelmällisesti "itsenäisille konsulteille", joilla huhuiltiin monissa tapauksissa olevan yhteyksiä järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Tämä johti siihen, että lahjonta muuttui yhä kalliimmaksi: siinä missä payola saattoi 1950-luvulla tarkoittaa yksittäiselle tiskijukalle sujautettua viisikymppistä tai kaljakoria, radioasemien tai radioasemaketjujen päälliköiden taivuttelemiseen suosiollisiksi tarvittiin jo huomattavasti laajempaa koneistoa ja ennen kaikkea paljon enemmän rahaa. Brovenin teos on temaattisesta rakenteestaan huolimatta pohjimmiltaan perinteinen nousu ja tuho -historiikki. Musiikillisten linjanvetojen sijasta firmojen sisäiset palaverit käsittelivät yhä useammin sitä, miten monta "yksikköä" kutakin tuotetta oli saatu kaupaksi. Vaikka satunnainen aihepiiriä tuntematon lukija voi kokea Brovenin linjaukset ongelmallisina, näiden yhtiöiden vaiheita on jo aiemmin kartoitettu monissa helposti saatavilla olevissa teoksissa, joihin Brovenilla ei enää olisi ollut kovin oleellista lisättävää. Pidemmällä aikavälillä se muutti kuitenkin tilannetta pienten yhtiöiden kannalta epäedulliseen suuntaan ja murensi edellisen vuosikymmenen aikana kehittynyttä itsenäisten levy-yhtiöiden, paikallisten jakelufirmojen ja näiden välittämiä levyjä soittavien yksittäisten tiskijukkien symbioottista suhdetta. Siinä missä Atlanticista, Chessistä, Sunista ja nykyään myös King-levy-yhtiöstä on olemassa useitakin teoksia, Mercuryn, ABC-Paramountin tai Londonin kaltaiset kasvottomammiksi jääneet firmat ovat herättäneet huomattavasti vähemmän mielenkiintoa. Samalla tämä kehitys tarkoitti sitä, että levy-yhtiöiden toiminnan painopiste siirtyi yhä kauemmas musiikintekijöiden ulottuvilta. Suuryhtiöt olivat maksaneet yksinoikeudestaan musiikin markkinointi- ja jakelukanaviin kalliin hinnan. Indie-levy-yhtiöiden kannalta keskeisen tärkeä jukebox-operaattorien kanssa sidoksissa ollut jakelu- ja markkinointiverkosto alkoi rapistua 1960-luvun kuluessa, kun jukeboxien määrä ja merkitys väheni. 1950- ja 1960-luvuilla koottiin. Payola-skandaalin yhteydessä radioasemia uhkailtiin toimilupien menetyksellä, mikä kannusti niitä lisäämään soitettavan musiikin valintaan kohdistuvaa kontrollia. Sen välittömät vaikutukset eivät lopulta olleet kovin mullistavia: muutama tuhoutunut ura (näkyvimpänä esimerkkinä Alan Freed), paljon negatiivista julkisuutta. Broven on rajannut jo lähtökohtaisesti suuret yhtiöt teoksensa ulkopuolelle - vaikka niidenkin vaiheita valotetaan monilta osin - ja hän sivuuttaa melko lyhyesti monet tunnetuimmista indie-levy-yhtiöistä. Toisaalta tämä ei ehkä ole Brovenin tavoitteiden kannalta ongelma: kaikkien yksittäistapausten kattavan listaamisen sijaan hän käyttää kirjansa temaattisissa luvuissa haastateltaviensa kertomuksia pikemminkin esimerkkeinä laajemmista trendeistä. Ironista kyllä suurin osa myös indie-yhtiöiden omalla kultakaudellaan tuottamasta musiikista oli askel askeleelta ja pala kerrallaan päätynyt näiden suuryhtiöiden hallintaan. Perinteisten Ahmet Ertegunin tai Berry Gordyn kaltaisten "musiikkimiesten" sijaan suuria globaalisti toimivia levy-yhtiöitä dominoivat nyt usein lakimiestaustaiset johtajat, joiden erikoisalaa olivat isot diilit. piskuisen Golden Crestin osakseen saamaa sivumäärää voi selittää silläkin, että Broven on naimisissa yhtiön perustajan Clark Galehousen tyttären kanssa. Muilta osin lähes täydellisen teoksen kohdalla tällainen alkeellinen moka tuntuu vieläkin enemmän anteeksiantamattomalta.
· 4 - 2011
- 10 -. Fredric Dannenin kirjasta "Hit Men. Power Brokers and Fast Money Inside the Music Business" (1990), joka kuvaa suurten levy-yhtiöiden ja niiden johtajien keskinäistä kamppailua 1970- ja 1980-luvuilla. Esim. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että vain muutamilla suuryhtiöillä oli varaa saada julkaisujaan massayleisön kuultaviksi, ja niilläkin vain hädin tuskin. Näiden aikanaan menestyksekkäiden ja merkittävien yhtiöiden ja niiden taustahenkilöiden vaiheiden valottaminen on yksi Brovenin teoksen ansioista. Lopulta 1970-luvun alussa päädyttiin siihen, että keskeisetkin indie-yhtiöt (tässä vaiheessa esim. 1990-luvun loppupuolella arvioitiin, että yhden uuden rock-singlen saaminen laajaan radiosoittoon USA:ssa maksoi konsulttipalkkioina ja promootiokuluina jo satojatuhansia dollareita. Vaikka Brovenin teos käsittelee hyvin monipuolisesti erilaisia levybisnekseen kytkeytyneitä ilmiöitä, se ei toisaalta anna aivan tasapuolista kuvaa musiikkibisneksen toimijoista ja näiden voimasuhteista. Käytännössä payola ei kadonnut minnekään, se vain sai uusia muotoja. Motownista ja Staxista hän kirjoittaa vain vähän, kun taas monien pienempien ja vähemmän merkittävien yhtiöiden vaiheita käsitellään huomattavasti yksityiskohtaisemmin. Muutoksella oli selkeä yhteys myös siihen, että levymyynnin painopiste siirtyi 1960-luvun loppua kohden entistä selvemmin singleistä albumeihin, joiden valtakunnallisessa jakelussa ja markkinoinnissa suurilla yhtiöillä oli resurssiensa ansiosta selkeä etulyöntiasema. Tämä etulyöntiasema oli peräisin 1950-luvulta, jolloin etenkin Columbia oli menestynyt jo tuolloin tuottoisilla LP-markkinoilla niin tavattoman hyvin, ettei singlemarkkinoiden karkaaminen rock & rollin myötä suurelta osin kilpailijoiden käsiin liiemmin huolettanut yhtiön johtoa.
Billboard, 28.2.1953 Brovenin teos nostaa esiin myös vuosien 1959-60 suuren payola-skandaalin, jonka vaiheita on toki käyty läpi monessa aiemmassakin teoksessa. Jos teoksesta nyt jotain motkotettavaa on pakko keksiä, niin kuvitukseksi haalitut sinänsä komeat ja osin ennennäkemättömät vuosikertafotot on onnistuttu väärällä paperivalinnalla ja liian alhaisella resoluutiolla latistamaan harmaaksi pikselimössöksi. Stax ja Philadelphia International) antoivat jakelunsa valtakunnallisesti suurten levyyhtiöiden käsiin, mikä johti vähitellen koko alueellisista toimijoista muodostuneen jakeluverkoston romahtamiseen. Eloisan kuvan tästä kehityksestä saa esim. Brovenin teos ulottuu siis 1940-luvulta 1960-luvun lopulle, eli nämä musiikkibisneksen myöhemmät vaiheet jäävät siinä suurimmaksi osaksi käsittelemättä.Tämän kultakauden äänilevyistä ja niiden syntytaustasta kiinnostuneille kirja on kuitenkin laajuutensa ja perusteellisuutensa ansiosta lähes ehtymätön aarreaitta: vaikka luin teoksen kannesta kanteen pian sen ilmestymisen jälkeen, olen palannut sen äärelle moneen otteeseen myöhemminkin. Käytännössä monet yhtiöistä selvisivät tilanteesta allekirjoittamalla asiakirjan, jossa ne vakuuttivat jotain sen suuntaista kuin "emme ole tehneet mitään väärää emmekä tee sitä uudestaan", osa taas ignoroi onnistuneesti koko jutun. Haastateltavien saatavuus on luonnollisesti ohjannut aihevalikoimaa monilta osin, sillä joidenkin yhtiöiden vastuuhenkilöitä ei enää vain yksinkertaisesti ole hengissä. Kehitys oli osaltaan kytköksissä radiobisneksen vähittäiseen muutokseen. Tämä selittää osaltaan niiden aluksi omaksumaa aggressiivista siilipuolustusta Internetin tarjoamia uusia markkinointi- ja jakelukanavia kohtaan. Toisaalta monista merkittävistäkin yhtiöistä on aiemmin kirjoitettu yllättävän vähän. Toki esim. Siinä missä vielä 1950-luvulla tiskijukilla oli usein
Billboard, 14.12.1959
hyvinkin paljon valtaa soittamiensa levyjen suhteen, 1960-luvulla yleistyneillä Top 40 -asemilla soitettavat levyt valittiin jo keskitetysti soittolistalta, ja vähitellen radiobisneksen julkisen säätelyn höltyessä yhä useammat radioasemat päätyivät osaksi laajempia radioasemaketjuja ja niiden soittolistat sidottiin tiukkoihin formaatteihin