vuosikerta BN haastattelee: NICO DUPORTAL JOHNNY DRUMMER THE FORD BLUES BAND JARTSE TUOMINEN HOLE IN THE HEAD Henkilökuvassa: ARTHUR PRYSOCK R&B-tenoristit, osa 23: NOBLE ”THIN MAN” WATTS Kaikuja kadunkulmista, osa 9: THE MELLOKINGS Teinipopin aatelisia, osa 13: JOHNNY CRAWFORD B.B. BN käy tapahtumissa / Bluesin hahmoja #30: Sonny Boy Williamson I Seitsemän tuuman taivas! / Levytutkailut / Muddy Lee Makkonen 197301-15-03 ISSN 0784-7726 N:o 273 (3/2015) Hinta 6,80 € 48. KING 1925–2015 B.B. KING 1925–2015
4 s. 9 s. 30 s. 36 s. 12 s. AUTO OY Mainostoimisto AD Alfred Sisä-Suomen Lehti. 14 s. 26 s. 22 ÄÄNEKOSKI O.K. 2 • 3 2015 s. 36 s. 9 BN 3/2015:N AIHEINA MUUN MUASSA: BN 3/2015:N AIHEINA MUUN MUASSA: s. 18 s. 4 s. 22 s. 30 s. 12 s. 18 s. 26 s. 14 s
Duportalin ja Bouyousfin kaveruus kantaa sekin edelleen hedelmää ensiksi mainitun uusimmalla “Guitar Player“ -albumilla, heidän yhdessä laatimansa, levyn erääksi kulminaatiokohdaksi muodostuvan Lost In The Game -kappaleen myötä. Hän kirjoitti aikoinaan käyttööni muutaman kappaleen ja yksi niistä oli Lost In The Game, se laulu on minulle todella tärkeä! Neljä albumia vuosina 2002–07 julkaissut Rosebud Blue Sauce ei ollut omana aikakautenaan erityisen markkinaseksikäs kattaus. Viimeistään Jimmie Vaughanin livenä v. Vaikka olin itse hulluna todellisiin bluesjuttuihin, muut jätkät tuntuivat lämpenevän enemmän punkja bluesrock-tyyleille. Rosebud Blue Sauce hajosi vuonna 2009, mutta Duportalin henkilökohtaisen kansainvälisen tunnettuuden voimistajana niin jäähyväislevyllä kuin myös sen amerikkalaismentorilla oli merkittävä roolinsa. Aluksi jammailimme jotain Fabulous T-Birds -covereita, sitten yritimme treenata Hollywood Fatsin ja Mighty Flyersin tapaisten West Coast -idoleidemme staileja... sekä lainanumeroiden lisäksi vähitellen myös omia, samassa hengessä tekemiämme kappaleita. Fonisti Benjamin Contin ja rumpali Pascal Delmasin ohella kokoonpanoon kuului kontrabasisti Abdell “B.Bop“ Bouyousfi, josta muodostui ryhmän toinen ydinhahmo Nicon rinnalle. Vauhtia oli silti otettava paikallisbändeistä, joiden tyylit poikkesivat joskus melkoisesti hänen henkilökohtaisista mieltymyksistään. Lynwoodia itseään työllistäneen levy-yhtiön, losangeleslaisen Delta Groove Musicin nokkahahmoihin lukeutuva Jeff NICO DUPORTAL NICO DUPORTAL. BN tavoitti kiireisen artistin ja rauhoitti hänet hetkeksi jakamaan mietteitään niin uutuusäänitteistä kuin nousujohteisesta urasta muutenkin. Laajempaan tietoisuuteen kokoonpano kiilasi vuoden 2013 albumillaan ”Real Rockin’ Papa”, jota ovat seuranneet englantilaisen Rhythm Bomb -merkin julkaisut, vinyyli-EP ”When I’m Gone” (2014) sekä kaksi pitkäsoittoa, teksasilaisen r&b-laulajattaren Jai Malanon kanssa äänitetty ”Rocket Girl” sekä viimeisimpänä saavutuksena huhtikuussa ilmestynyt ”Guitar Player”. Vähän myöhemmin aikuisiän kynnyksellä Duportal pyysi soitinkaupan omistaneelta isäpuoleltaan lahjaksi liikkeen huokeinta kitaraa voidakseen kokeilla, miltä veikan levyt kuulostaisivat itse soitettuna. kunnes taas palasin vanhempiin heppuihin, T-Bone Walkeriin, Tiny Grimesiin, Willie Johnsoniin, Clarence ”Gatemouth” Browniin, Johnny ”Guitar” Watsoniin, Ike Turneriin, Jimmy Noleniin ja niin edelleen. Mad Man Blues taas oli sekoitus kaikkien bändijäsenten suosikkeja. Rosebud Blue Sauce koostui Duportalin tavoin parikymppisistä jazzja blues-intoilijoista. Koitin ensin soittaa sitä Jimi Hendrixin tyylillä. 1996 nähtyään Duportal kuitenkin tiesi, minkälaista musiikkia hän halusi siitä lähtien tehdä. Gene Tayloria, Sean Carneyta ja Dave Herreroa. Treenasin myös vanhaa brittibluesia ja SRV-juttuja, melkein mitä tahansa mitä nyt satuin kuulemaan isoveljeni kiekoilta. Kotona tai suvussa hänellä ei ollut roolimalleina varsinaisia sankarimuusikoita, vaikka isäukko silloin tällöin haitaria soittelikin. Muddy, B.B., Otis Rush... sitten vähän myöhemmin Hollywood Fats Band, Fabulous Thunderbirds, William Clarke... Ystävystyimme ja ryhdyimme soittelemaan musiikkia keskenämme. julkaissut sooloalbumin “The Story So Far“, jolla hänen vierainaan kuullaan mm. – Tutustuin Abdeliin etsiessämme uutta basistia Mad Man Bluesiin vuosien 1995 ja 1996 vaihteessa. Juttelemme vieläkin Abdellin kanssa puhelimessa useamman kerran viikossa – ja mikä hienointa, meille tarjoutuu yhä mahdollisuuksia myös soittaa silloin tällöin yhdessä. Paitsi Euroopassa myös viime aikoina eritoten Yhdysvalloissa suosiotaan kasvattanut Duportal on luotsannut ”Rytmijäbiään” sekä tehtaillut toinen toistaan onnistuneempia levyjä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulta lähtien. 4 • 3 2015 Autenttista 40ja 50-lukujen jump-rhythm’n’bluesia riehakkaalla rock’n’roll-asenteella sekä piinkovalla showmiehen ammattitaidolla vyöryttävä ranskalainen kitaristi-laulaja Nico Duportal nähtiin 5-henkisine Rhythm Dudes -yhtyeineen odotetulla ensivisiitillä Suomessa Stompin’ 2015 -festivaalien pääkonsertissa – ja kaikki ennusmerkit viittaavat siihen, ettei debyyttikäynti tule suinkaan jäämään ryhmän viimeiseksi. 30ja 40-lukujen traditionaalisten ranskalaisartistien, western swingin, jazzin sekä 60-luvun urku-grooven suuntaan. Vuoden 1999 tietämillä sai viimein alkunsa orkesteri, joka tyydytti ahnaammin myös porukan kitaristin musiikinnälkää. Hillitty Länsirannikon jump ja jatsahtava swing eivät olleet jokaiseen trendiklubiin soveltuvaa liveviihdettä ja tiettyjä haasteita ilmeni myös levy-yhtiöpuolella. Sen sijaan oman kohtalokkaan painumansa nuoren miehen sisuksiin junttasi isoveljen monipuolinen musiikinkuunteluharrastus, joka ajautuessaan yhä syvemmälle bluesin pariin vain lisäsi bensaa liekkeihin poikaparan sielussa. Lähtemättömän roots-pureman saanut kitaristi tunnustautuu kasvaneensa vuosien saatossa itsekin hartaaksi levynkeräilijäksi ja laajentaneensa ilmeisten bluesja r&b-esikuviensa ohella musiikkimakuaan mm. – Ensimmäinen yhtyeeni Les Chamanes (shamaanit) oli jonkinasteista amerikkalaista punk-rockia tai grungea. Helppo projekti ei myöskään ollut levyistä viimeinen, “About Love“, vaikka soittajat saivatkin houkuteltua sen tuottajaksi turneehommia aikaisemmin kanssaan harjoittaneen kalifornialaisen bluesharpisti-laulajan Richard “Lynwood Slim“ Duranin. Siitäkin on kulunut jo 20 vuotta – pelottavaa, miten aika liitää! Joka tapauksessa, siitä se alkoi. Koulussa hän oli jo harjoitellut musisointia huilulla, muttei ollut mieltänyt sitä omaksi lajikseen. – Luulenpa, että toimin kuten kuka tahansa nuori kolli siihen aikaan, kun tartuin kitaraan 18-vuotiaana. Sellaista se vaan oli silloin 90-luvun puolivälissä. Vaikutteet tulivat Soundgardenilta, Stoogesilta, Ramonesilta ja sen sellaisilta. Edelleen aktiivisesti bändija levytyskuvioissa viihtyvä B.Bop on sittemmin mm. Kitaran kanssa askelkuviot kuitenkin natsasivat varsin nopeasti kohdilleen. Enimmäkseen pitkäsoitot olivatkin omakustanteisia ja Ranskan ulkopuolella jo alun alkaen vaikeasti hankittavia. PETE HOPPULA ARVOKKAAT OPPIVUODET Pariisin maisemissa vuonna 1976 syntyneen Nico Duportalin musiikilliset taustat eivät pahemmin poikenneet muista ikäisistään keskivertotossunkuluttajista. Sitten oivalsin, mistä se kaikki oli lähtöisin! Niin yksinkertaista se lopulta oli
”Muistan kun Randy Chortkoff totesi minulle Delta Groove -levytyksen jälkeen: ‘Nico, nyt sinä olet Mannish Boy‘, enkä osannut sanoa siihen muuta kuin että ‘Hei, sehän on coolia!‘”
Oli se vain mieletön kokemus! RHYTHM DUDES Duportalin nykyinen kokoonpano ruumillistui 2010-luvun alkumetreillä ja tälläkin kertaa kyseessä oli omalla tavallaan kahden kauppa. Kaikkihan häntä rakastivat juuri tästä samasta syystä! Kaipaan Slimiä eikä kulu päivääkään, etten tulisi ajatelleeksi häntä. Uudeksi aisaparikseen Nico sai nyt kontrabasisti Thibaut Chopinin, joka on säilynyt kiinteänä osana Rhythm Dudesia muiden soittajien aika ajoin vaihtuessa. Studiossa kului siis tunti jos toinenkin yhdessä... Juuri tällaisesta olen haaveillut jo pitkään... Campbellin bassotellessa vasemmalla puolellani. Nykyisin voin jo itsekin olettaa osaavani laulaa, ja sama koskee myös kitaransoittoani. Tässä suhteessa me kaikki olemme silti täydellisiä rikoskumppaneita. Hän soitatti minulle lounaalla Malanon musiikkia ja kysyi, olisimmeko kiinnostuneita osallistumaan hänen debyyttialbuminsa tekoon – no tottakai! Pidin työskentelystä Jain kanssa. Ympyrä ikään kuin sulkeutui vuonna 2014, kun Duportal matkusti ensimmäistä kertaa Etelä-Kaliforniaan ja pääsi samantien mukaan Fleenorin tuottamalle The Mannish Boysin seitsemännelle sessiolevylle “Wrapped Up And Ready“. ja arvaatko mitä, myös se mimmi tykkää bailaamisesta! Tulevaisuuden suhteen Duportal malttaa pysyä nöyränä, mutta myöntää olevansa houkuttunut etenkin Amerikan ihmemaan tarjoamista mahdollisuuksista. Hän oli silloin soittamassa Hook Herreran kanssa samoilla festivaaleilla, jonne meidänkin yhtyeemme oli kiinnitetty. Aluksi siinä ei ollut taustalla mitään sen vakavampaa, kunhan vain kaipasin hieman “raitista ilmaa“, tuoreen jutun testatakseni mihin muuhun rahkeeni riittäisivät. 6 • 3 2015 Scott Fleenor avautuu “Guitar Player“ -albumin kansiteksteissään siitä helpotuksesta, jonka hän koki löytäessään eurooppalaisen blueskentän 90-luvun jälkipuolella: tyystin uuden aarreaitan suhteessa oman maansa tarjonnaltaan jo selvästi latistuneempaan bändikirjoon. Mitä muuta heistä oikein voisi sanoa. – Sitä ei koskaan tiedä mitä voi tapahtua. Uuden oman levyn lisäksi Duportal esiintyy bändeineen aikaisemmin The Royal Rhythmaires -yhtyettä luotsanneen tumman nuoren r&b-laulajattaren Jai Malanon uunituoreella esikoissooloalbumilla ”Rocket Girl”, joka on niin ikään Rhythm Bomb -levymerkin julkaisuja. – Tapasin Lynwood Slimin aikoinaan Belgiassa. Fleenor muistelee myös ensimmäisiä tuntemuksiaan Rosebud Blue Saucen keulakuvana toimineesta lahjakkaasta kitaristi-laulajasta, jonka sormet loihtivat jo tuolloin itsevarmoin ottein ilmoille T-Bone Walkerin ja muiden mestarien säveliä. On vielä paljon festareita, joilla en ole päässyt esiintymään! Todellisuudessa olen hyvin kiitollinen, että saan soittaa kavereideni kanssa, matkustaa ja tavata mukavia ihmisiä ympäri maailmaa. Fred Kaplan taituroi pianon äärellä, Jimi Bott rummutti edessäni ja Sugarray Rayford lauloi. No, kun sitten tuli aika tehdä muutoksia siviilielämässäni, tein saman tempun myös musiikkirintamalla. Tarinoita meillä riitti kerrottavaksi vaikka kuinka paljon, elämästä, musiikista, jopa Euroopan historiasta... Ensiksi kuvittelin sen olleen vitsi, mutta kaikki oikeasti toteutui! Siellä minä sitten istuin Kid Ramosin soittaessa totutun hurjia kitarasoolojaan oikealla ja Willie J. Siinä mielessä The Rhythm Dudes on ollut minulle hyvin toisenlainen bändi verrattuna Rosebud Blue Sauceen – ja mikä tärkeintä, lauluni on nyt erilaista. Omiin muistoihini Slim jää lojaalina persoonana, joka kohteli minua aina hyvin, vaikka olinkin vielä sellainen kypsymätön pentu. Hienointa oli, ettei kyse ollut vain säestyssessiosta vaan paiskimme tosissamme töitä uusien kappaleiden, sovitusten ja tuotannon kimpussa. – Tunsin hänet pitkältä ajalta, ja näimme satunnaisesti kaikenlaisilla festivaaleilla, kotibileissä ja jameissa. Ensi vuonna olen suunnitellut vieväni koko bändin Kaliforniaan. Kaverithan ovat huippuammattilaisia ja kaltaistani nuotteja osaamatonta “muusikkoa“ voi olla joskus vaikea ymmärtää. Hän oli älykäs ja mahtavalla huumorintajulla varustettu mies. Pidän siitä tyylillisestä sekoituksesta. Slimistä tulikin minulle eräänlainen kummisetä. Tätä nykyä niin Lynwood kuin Delta Grooven perustaja Randy Chortkoff ovat jo siirtyneet vahvistuksiksi Taivasorkesterin tuotantotiimiin, eikä syövästä onneksi toipuneella Ramosillakaan ennenaikainen loppu kovin kaukana häämöttänyt. Olen itse. Miehen kilpasoittoa yhdessä Kid Ramosin kanssa kuullaan Sugarray Rayfordin vokalisoimalla Roy Brown -coverilla Everything‘s Alright. Eikä ollut kyse pelkästään musiikista, hän oli minulle myös läheinen ystävä. – Teimme session Rhythm Bombin pomon Ralph Brabandin pyynnöstä. He kertoivat Mannish Boysin suunnittelevan uuden albumin tekoa ja halusivat minun osallistuvan äänityksiin. Toivottavasti voin tehdä tätä vielä pitkään, keikkailu kun on meidän pääasiallinen työmme. Soitin Thibautille ja kerroin että olisi hienoa soittaa ja levyttää joskus yhdessä – ja hänkin yhtyi mielipiteeseeni. Muistan kun Randy Chortkoff totesi minulle Delta Groove -levytyksen jälkeen: ‘Nico, nyt sinä olet Mannish Boy‘, enkä osannut sanoa siihen muuta kuin että ‘Hei, sehän on coolia!‘ Ennen kuin lähdin helmikuussa 2014 Kaliforniaan, olin viestitellyt sekä vanhan ystäväni Jeff Scott Fleenorin että Randyn kanssa. Opin häneltä paljon, niin laulajana kuin soittajana. Se ei tosiaankaan ollut itsestäänselvyys aiemmin! Ja nuo bändikaverit ovat uskomattomia – olen aina halunnut esiintyä kahden tuollaisen puhaltajan kanssa. ja tiedäthän, koska olemme hyviä ystäviä, se tarkoittaa sitä että paitsi soitamme musiikkia, me myös biletämme yhdessä. – Liian monet meistä ovat poistuneet hiljattain Yläkertaan. Sessio tehtiin kokonaan livenä lukuun ottamatta jälkikäteen lisättyjä Ron Dziublan tenorija baritonisaksofoniosuuksia.Slim olisi varmasti ollut minusta ylpeä. Tiesin, että Slim etsiskeli eurooppalaismuusikoita säestystehtäviin tuleville kiertueilleen, joten soitin hänelle hieman myöhemmin ja niin me aloitimme yhteistyön
– Olemme onnekkaita saadessamme levyttää Rhythm Bombille. BN 1/15) ovat jo entuudestaan tuttuja pirteästi New Orleans -henkeen puuskuttava avausraita When I’m Gone, varhaisempaa Roy Brown -koulukuntaa kosiskeleva shouter-ralli Real Good Lovin’ Tonight sekä riettaileva r&b-strolleri Polish Woman, josta kuullaan kiekon päätökseksi vielä vaihtoehtoinenkin (vaikkei lopulta juurikaan aiemmin kuullusta poikkeava) otto. Seuraava ajatus olisi tehdä myös levy Yhdysvalloissa. 3 2015 • 7 ollut siellä useasti, luonut kontakteja ja saanut ystäviä. Keikkabuukkauksetkin ovat hankalia, kun termiä rhythm’n’blues ei sillä tavoin tunneta. Kotimaaperällä uranäkymät sen sijaan eivät näytä aivan yhtä auvoisilta. Osaava levy-yhtiö antaa kyllä toiminnalle hyvän perusturvan, mutta muuten Rhythm Dudes vaikuttaisi kärsivän eräänlaisesta väliinputoajan kohtalosta. Selvää petrausta on tapahtunut aiempaan nähden etenkin kirjoitusvälineiden terävyydessä. – Odottelen innolla paluuta Suomeen mahdollisimman pian – ja tällä kertaa laukkuni kanssa... Valtaosasta kappalemateriaalista vastaavan kaksikon Duportalin ja Rhythm Dudes -kontrabasisti Thibaut Chopinin ei siis tosiaankaan tarvitse enää arvuutella, oliko ratkaisu vain viiden coverin (Johnny ”Guitar” Watsonin nimeään persoonallisempi keskitemposhuffle Oh Baby ja teemaraita Guitar Player, Titus Turnerin kohtalokas Big Mary’s, Jackie Brenstonin Much Later sekä Eddie Bo’n Chessille levyttämä New Orleans -klassikkorokkailu Oh Oh) sisällyttämisestä levylle kehno ajatus. Nico Duportal ja Rytmijäbät ovat löytäneet noin puolen vuosikymmenen mittaisen etsikkovaiheensa jälkeen niin tyylinsä kuin toisensakin. Musiikkimme on lähinnä rhythm’n’bluesia, sellainen mahdollisimman maukas sekoitus Louisianan rock’n’rollia, Teksasin ja Kalifornian blues-R&B:tä sekä vähän muutakin. Aivan pähkähullua! Rockabilly-tyypit, rokkarit – kutsutaan heitä miten vain – oikeasti pitävät bluesista, mutta he vain eivät tiedä sitä. Ei ollut ei. Sen kautta voimme viedä juttuamme niin blues-, rock’n’rollkuin jazzväellekin. esiintymisasun) katoaminenkin tulolennon aikana. Minulle Hank Williams on taas toisaalta yhtälailla bluesia. Ehkäpä vanhakantaiset bluesja R&B-genret eivät ole enää niin kovassa huudossa meilläpäin. Tottahan sellaista on arvostettava.. Vastaavasti jotkut nimenomaan Duportalin koplasta kiinnostuneet rock’n’roll-harrastajat kertoivat kokeneensa kuullun musiikin ennakko-odotuksiinsa nähden ”hieman liian bluesina”. NICO DUPORTAL & HIS RHYTHM DUDES Guitar Player (Rhythm Bomb RBR 5800) -15 Kitaransoittaja Luojan armosta – se Nico Duportal tottavie on, mutta tätä nykyä myös entisestään ulosantiaan vankistanut laulaja ja lauluntekijä, jonka statusta yhtenä Euroopan kovatasoisimmista 40ja 50-lukuisen rokkaavan rhythm’n’bluesin tulkeista ei taida olla enää vähäistäkään syytä kyseenalaistaa. Myös keikoilla soitamme näille kaikille erilaisille yleisöille. Sama asennevaiva tuntuu tosiaan riivaavan myös ranskalaisia: 50-luvun puku ja hiusrasva ovat heti yhtäkuin rockabilly! Se ei mene minun kaaliini! Eli oliko Little Walter sitten fantastinen rockabilly-laulaja, -harpisti ja lauluntekijä. – Itse asiassa tilanne ei ole Ranskassa mitenkään helppo, sillä ihmiset eivät oikein osaa päättää, soitammeko bluesia vai rock’n’rollia. Mallikelpoisesti joskin sangen kurinalaisesti originaalien hengessä lainavalintansa prujaava ryhmä päästää ruuvinjenkaa roimasti löysemmälle omilla hengentuotteillaan, etenkin vanhan soittokaverinsa Abdell Bouyousfin kanssa kynäilemällä Doc Starkes & The Nightriders -muotissa viuhtovalla jumpilla Lost In The Game, ilman moitteen sijaa Eddie Taylorin ja Big Walter Hortonin hengessä laskettelevalla Chicagobluesilla Can’t Afford To Lose Her sekä hyväntuulisella Louisiana-tanssiraidalla She Knows How, jolla Duportal kiihdyttelee Little Richard -huutojen saattelemana hyvinkin likelle sitä musiikillista kuilua, jonka Nick Curran jätti yhä vain harvojen ja valittujen vertailukelpoisten lajitoveriensa paikattavaksi siirtyessään itse korkeampiin ulottuvuuksiin soittelemaan vuonna 2012. Viime vuoden puolella julkaistulta EP:ltä (ks. Yhteenhitsautuneisuus saattaa kuulostaa terminä jo kliseiseltä, mutta voi pojat, miten napakasti se tähän bändiin sopiikaan! Pete Hoppula Kaikesta huolimatta kitarasankari haikailee jo malttamattomana seuraavan Suomesta kantautuvan keikkakutsun perään, vaikka ensivisiittiin liittyi vielä harmittava matkatavaroiden (ja sitä kautta mm. Ironista sikäli, että viime kesänä pääsimme esiintymään kautta historian toisena ranskalaisbändinä Keski-Euroopan vanhimpaan ja mielestäni parhaimpaan blues-alan tapahtumaan, Belgian Blues Peeriin, ja vielä päälavalle. Rhythm Dudesin kohtaamat ennakkoluulot kuulostavat valitettavan tutuilta myös pohjoismaisissa juurimusiikkiympyröissä – eikä yhtye tavallaan voinut välttyä törmäämästä samaan ilmiöön taannoisella Helsingin Stompin’-visiitilläkään: lähtökohtaisesti pääkonsertin blues-artisteja kuuntelemaan saapunut yleisönosa vaikutti suhtautuvan paikoitellen hämmästyttävän varauksellisesti ”rockabillybändi”-luokituksen pelkän ulkoisen habituksen perusteella otsaansa saaneeseen ranskalaisryhmään, vaikka tosiasiassa juuri sen toimesta lavalla kuultiinkin illan perinnetietoisinta 50-luvun bluesia. Samanaikaisesti olen miettinyt, että ryhtyisin soittamaan nelihenkisen urku-kokoonpanon kanssa, alkuun ihan vain omaksi iloksemme. Monet vaikuttaisivat olevan kiinnostuneita näkemään meidät uudelleenkin ja myös ostamaan musiikkia tällaisilta ”uusilta” yhtyeiltä. – Yksi syy miksi itse viihdyin Stompin’-festareilla oli se, että erilaisia juurimusiikkityylejä sekoitettiin toisiinsa. Kysehän on kaiken aikaa vain hyvästä musiikista, ei iästä, ihonväristä tai muusta. Vakavasti puhuen, olen kiitollinen teille suomalaisille. Emme varsinaisesti pyri lokeroitumaan johonkin tiettyyn karsinaan vaan sekoittelemme pakkaa monilla vaikutteilla ja koitamme sitten tehdä kaikista kappaleista omanlaisiamme
”Ymmärsimme kyllä, ettei meistä koskaan tulisi mustaa bluesbändiä – meillä ei ollut niitä kokemuksia, joista mustat muusikot ammensivat – mutta rakkautemme tähän musiikinlajiin oli niin vahva, että päätimme olla sellaisia kuin olimme.” THE FORD BLUES BAND THE FORD BLUES BAND Patrick Ford kertoi lehdistötilaisuudessa, että Ford Blues Band on kiertänyt ja keikkaillut paljonkin Skandinaviassa, lähinnä Ruotsissa, mutta Suomessa yhtye ei ole ollut kuin kerran aiemmin, Jämsän JamSession-festivaalilla vuonna 2004. 12 • 3 2015 60-luvun lopulla rumpali Patrick Ford ja kitaristiveljensä Robben Ford aloittivat soittamisen San Franciscon lahden alueen bluespiireissä. Bändi oli julkaissut muistoalbumit Paul Butterfieldille ja Michael Bloomfieldille ja näiden levyjen ansiosta se sai kutsun Jämsään. Ford Blues Bandin mukana Jämsässä oli lisäksi Chris Cain ja tribuutti-osuudessa ryhmä käytti myös suomalaisia muusikoita, koska show’n toteuttamiseen tarvittiin puhallinsektiota, kosketinsoittaja ja muita. Hänen vaimonsa oli parempi pianisti kuin hän. BN haastatteli Patrick Fordia Puistoblues-festivaaleilla kesällä 2014. Erityisesti hänen mieleensä on jäänyt tutustuminen Sibeliuksen kotiin Järvenpäässä: – Sibelius ei säveltänyt pianolla vaan musiikki oli hänellä pään sisällä. Patrickin mukaan Puistoblues-keikka ja muutama päivä Suomessa olivat hieno kokemus. Sisarukset perustivat bändin nimeltä The Charles Ford Blues Band kunnianosoituksena Charles-isälleen. Noihin aikoihin veljesten bändi säesti myös monia blueslegendoja, kuten Muddy Watersia, Lightning Hopkinsia, John Lee Hookeria ja Jimmy Witherspoonia. He aloittivat yhteistyön Charlie Musselwhiten kanssa keikkaillen ympäri maata sekä lopulta levyttäen yhdessä Charlien ”Takin’ My Time” -albumin Arhoolie-merkille. Hän vain istui alas ja kirjoitti nuotit paperille. Huuliharpisti-veli Mark liittyi pian joukkoon. Mikä hieno tarina! 80-luvulla Patrick Ford perusti oman levyyhtiön Blue Rock’it ja hän on levyttänyt oman bändinsä lisäksi mm. Brownie McGheetä, KARI KEMPAS. The Ford Blues Band on toiminut vuodesta 1988 ja se on tehnyt levytyksiä ja kiertueita niin kotikulmilla kuin Euroopassakin
En ihan vieläkään uskonut asiaa todeksi, mutta soitin heille Chicagosta, että olen kolmen tunnin päästä San Antoniossa, että mitä tehdään. Mä olen hyvin onnellinen, että sain diilin heidän kanssaan. Oli kulunut varmaan kuukausi kun puhelin soi, että Robert täällä Gibsonilta, me haluaisimme tehdä diilin sun kanssasi... Siinä on paljon vaikutteita eri musiikkityyleistä. Mä olin erittäin otettu, että hieno homma, jos tää oikeasti on totta. Nuoret muusikot eivät myöskään kuuntele muita muusikoita, etenkin rumpalit ovat monesti sellaisia, että soittavat vain sen, mitä on sovittu. – Mulla oli edellisellä GTR-festivalilla mukana Gibsonin itsensä virittävä robottikitara. Joskus joku kutsui sitä rockfuusiosalamajazziksi. Ne lupasivat hoitaa asian ja pyysivät soittamaan, kun olen Chicagossa. Mä ajattelin, että se voisi olla hintahaarukassa 50–60 000. Mulla oli nuorena miehenä rakennusliike, tein taloja, mutta soittopuolella alkoi olla niin paljon hommia, että se oli pakko lopettaa. Olen tietysti kiitollinen siitä, että saan tienata leipäni musiikilla. Saavuin sitten kotiin ja parin tunnin päästä soi ovikello. Wiley Cousinsin, Augie Meyersin, Randy Garibayn, John Goglandin, Joe Satrianin, Doobie Brothersin sekä Jackson Brownen kanssa, vain muutamia mainitakseni. Suomalaisten muusikoiden vika on oikeastaan se, että he ovat liian vaatimattomia. Faija osti huutokaupasta meille venäläisen kitaran, jossa kielet olivat sellaiset ”2 cm korkealla”, mutta sillä mä opettelin Emmat ja muut. Jos keikalla tarvitsee kahta eri viritystä niin sen takia on yleensä kaksi kitaraa. Treenataan hirveästi, mutta ei treenata klickin kanssa, mikä on kaiken a ja o. Studiokäytössä se on ihan ok, mutta ei välttämättä toimi keikalla niin hyvin. Vuosien varrella hän on tehnyt yhteistyötä mm. Seuraavaksi kuvaan tulivat muut vanhemmat progemiehet. Joo joo, niin tietysti ja heitin sille luurit. Pitäisi osata nostaa se oma häntä. Niillä olen soitellut siitä lähtien. Se on musta ja siksi sen nimi on Janet. Tuomiselta on ilmestynyt aiemmin neljä soololevyä, ja viidennen ”Untold Stories” -nimisen albumin on tarkoitus ilmestyä tämän vuoden loppupuolella. NYKYMUSIIKKI – Maailma on täynnä loistavia kitaristeja – myös Suomi, se pitää muistaa mainita. Joitakin nuoria kitaristeja vaivaa se, etteivät he osaa soittaa komppia, he haluavat vain soittaa sooloja. Löysin hänet, kun ”Rock’n’Roll All Night Long” ilmestyi. Jälkikäteen ajatellen tätä iltaa varten olisi pitänyt ottaa toinen kitara mukaan, ihan kaiken varalta. Lisäksi hän on monipuolinen säveltäjä ja tuottaja. Nuotit opettelin, kun alkoi tulla studiohommia, jotta tiesin mistä ne siellä puhuu. Olen itseoppinut kitaristi. Tulin sitten Suomeen ja silloin oli ne Islannin tuhkapilvet taivaalla, joiden takia lentoja jouduttiin perumaan. Mä olen saanut Gibsonilta Gary Moore Les Paulin, olisiko BFGmalli. Avaan oven ja pihalla seisoo kaveri kahden Les Paulin kanssa. BN jututti Tuomista 10-vuotisjuhliaan viettävän GTR-turneen Tampereen keikan jälkitunnelmissa. Siinä on hyvä särö ja riittävästi sustainia. Mulla oli nuorempana sellainen ’57 Les Paul Gold Top, jonka faija toi mulle Tukholmasta. Mä olin lähdössä ylihuomenna Suomeen ja vastasin hänelle, että jos haluat tavata niin tule San Antonioon huomenna ja jutellaan. Robert tuli paikalle, me kävimme syömässä ja hän laittoi Gibsonin laput siihen pöydälle. Silloin ei ollut vielä kotimaisia kitaranrakentajia. Se on hieno keksintö ja paranee varmasti vielä jatkossa. Ne sanoivat, että sellainen myytiin kuukausi sitten 500 000 taalalla. Silloin kun mä aloittelin, niin oli vähän vaikeampaa.. Se on sen verran harvinainen ja arvokas soitin, ettei sitä viitsi kauheasti kuljetella. 14 • 3 2015 90-luvun lopulla San Antonioon, Teksasiin muuttanut tamperelainen Jari ”Jartse” Tuominen on yksi maamme lahjakkaimpia kitaristeja. Mä en käytä pedaaleja, koska joskus soitan niin nopeasti, että ääni ei pääse niistä läpi. Löysin sellaiset kitaristit kuten Al Di Meola, Paco De Lucia ja John McLaughlin. Sillä saa muutettua virityksen aika hyvin. Nevalaisen Matti, vasta aloittelivat hommia. Hänen ilmiömäinen ja ilmeikäs kitarointinsa on myös huomattu kansainvälisesti. Nykyään on niin helppoa kun on internetin ihmeellinen maailma, sieltä löytyy kaikki, oikeat sormitukset, oikeat rumpusysteemit ja muut jutut. Mä olin yhdessä Gibsonin tilaisuudessa ja kerroin tuon tarinan heille. Amerikassa hän on saanut paljon kunnioitusta monien korkeasti arvostettujen ammattimuusikoiden parissa. Ajattelin, että tää on joku seko kuitenkin. Clapton ja Blackmore tulivat seuraavaksi. Vaikka jotkut pitävät häntä vain progetai fuusiokitaristina niin vierailut useiden maailmanluokan nimien levyillä sekä GTR-Tourin keikat ovat todistaneet sen, että häneltä irtoaa tarvittaessa myös blues tai vaikka rautalanka. Soitin sitten Gibsonille ja kysyin, että jos meillä on diili niin saanko teiltä soittimen, kun en pysty ottamaan omaani mukaan. ESIKUVAT JA VAIKUTTAJAT – Albert Järvinen oli ensimmäinen. Tunnin kuluttua Robert soittaa uudestaan ja sanoo, että hän on Gibsonilta ja olemme oikeasti tarjoamassa sulle diiliä. Vanhempana aloin kuunnella vähän vaikeampaa musiikkia. SOITTIMET – Kitarana käytän nykyään Gibson Les Paulia. Ne kysyivät, että osaanko sanoa, minkä arvoinen se voisi olla nykyään. Sellainen musikaalisuus ja pelisilmä, joka vanhan liiton muusikoilla on, puuttuu tyystin. Monet, mm. Onneksi kitaravetoinen musiikki on kohottamassa päätään, sehän oli hukassa varmaan, sanotaanko 10 jos ei peräti 15 vuotta. Mä pelkäsin, että mun laukut katoaa enkä uskaltanut ottaa kitaraani mukaan. Siinä on leveämpi kaula kun mulla on vähän normaalia isompi lapanen. Broidi myi sen sillä aikaa kun mä olin koulussa. Ne vastasivat, että homma on kunnossa. Hän on ollut mukana lukuisilla äänitteillä tuottajana kuin myös vierailevana kitaristina sekä tehnyt musiikkia elokuviin, joista viimeisimpänä Gino’s Wife. – Vahvistimena mulla on Mesa Boogie. Uusia loistavia bändejä, jotka soittavat progefuusiomusiikkia, on tulossa. – Tämä diili Gibsonin kanssa lähti siitä, kun mä olin Toton rumpalin sessioissa. JARTSE TUOMINEN JARTSE TUOMINEN RIKU METELINEN MUSIIKILLISET JUURET – Meillä oli kotona piano, jota tuli soiteltua. Mä olin silloin vissiin 10-vuotias enkä ymmärtänyt sen arvosta mitään. Mulla oli muovinen kitara, jonka broidi hajoitti leikkiessään Hendrixiä. Musiikkiani on vaikea määritellä johonkin tiettyyn genreen. Mulla on studiokäytössä Jackson, jonka teetätin aikoinaan. Hän oli antanut jossain vaiheessa mun numeroni yhdelle Gibsonin hepulle
3 2015 • 17 ”Oli kulunut varmaan kuukausi kun puhelin soi, että Robert täällä Gibsonilta, me haluaisimme tehdä diilin sun kanssasi... Granfelt pääsi ääneen Talk To Your Daughterissa ja Lyytinen lauloi vuorostaan Little Wingin. Ilmeisesti juoma oli pääsyt loppumaan, kun Lyytinen asteli baaritiskille asti. Viimeisenä, muttei suinkaan vähäpätöisimpänä, vuoron sai Erja Lyytinen, joka tuntui olevan todella kovassa iskussa, eikä väen vähyyskään vaikuttanut menoa haittaavan, pikemminkin päinvastoin. Seuraavaksi vuoroon tullut Ben Granfelt oli valinnut settiinsä tarkoituksella hiukan verkkaisempaa materiaalia, koska Lyytinen kuulemma vastavuoroisesti tulisi tarjoilemaan rankempaa menoa. ”Time Of Changen” sävellyksien lisäksi settiin oli sisällytetty muutama kappale tulevalta levyltä. Tuttuun tapaan illan päättivät jamit. Uuden pitkäsoiton lisäksi kuulimme kappaleita myös ”Kaleidoskooppi”-levyltä. tarina siitä, kuinka Granfelt aikoinaan päätyi Wishbone Ashin kitaristiksi. Välissä seurasi rentoa jutustelua, mm. Jäämme suurella mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa kertaa. Jartsen liidaama Hideaway oli loistava: jokainen sai esittää oman näkemyksensä aiheesta ja kokonaisuus toimi. Tuttujen Hendrixja Cream-riffien lisäksi Cocaineen oli sekoitettu ainakin hiukan Tequilaa. Cover-osastoa edustivat Joe Stariani ja Gary Moore. Hän oli omien sanojensa mukaan tehnyt amatöörimäisen virheen ja vaihtanut kitarankielet hetkeä ennen keikkaa. Kitaristeilla tuntui olevan todella hauskaa niin yksin kuin yhdessäkin. Yleisöä kuten allekirjoittanuttakaan asia ei tuntunut haittaavan. ”Handmade”-kiekko oli hyvin edustettuna, kun avausraidan lisäksi saimme nautittavaksemme Pink Floydin kappaleen Breathe ja Wishbone Ashin levyltä tutun Faith, Hope & Love. Soitto kuitenkin jatkui viritystaukojen aikanakin taustabändin Eskelinen, Komulainen sekä Verona saadessa sooloaikaa. Tuomisen soittoa hiukan haittasi se, että Gibson Les Paul ei tahtonut pysyä vireessä. Energiaa riitti yllin kyllin ja langattomalle systeemillekin oli käyttöä, kun ”walk by” alkoi. Joo joo, niin tietysti ja heitin sille luurit.” myksestä ollut tietoakaan. Ennen Lyytisen settiä saimme pakollisen loppurutistuksen kaksikon Because We Can ja Cocaine muodossa. Vähäisestä väkimäärästä huolimatta GTR-Tour oli jälleen lunastanut lupauksensa. Aloituskappale oli Gerry Raffertyn säveltämä Baker Street, joka upposi yleisöön kuin kuuma veitsi voihin. Kappaleen versiointi pyyhki lattiaa G3ryhmän (Satriani-Vai-Malmsteen) versiolla mennen tullen. Vanha sotaratsu Texas Roots ”Time Of Change” -levyltä toimi aloituskappaleena ja potkaisi pelin käyntiin varsin lupaavasti. Setin parhaat kappaleet olivat Oil & Water sekä Grip Of The Blues. Aika villi yhdistelmä, mutta kuitenkin toimiva. Samalta albumilta peräisin oleva Seven Seas oli aivan loistava. Ensimainitulta ohjelmistoon oli valittu maukkaan sovituksen saanut Satch Boogie ja jälkimmäiseltä Loner, joka on kuulunut pitkään allekirjoittaneen suosikkeihin Tuomisen ohjelmistossa. Riku Metelinen TUOMINEN, GRANFELT & LYYTINEN. Täyttä varmuutta ei ole siitä, tilasiko Lyytinen vettä vahvempaa tai kenties jotain muuta. Niissä kolmikko rykäisi mainiot versiot kappaleista Hideaway, Talk To Your Daughter ja Little Wing
tulikohan nyt liioiteltua. – En ole kuullut, että meidän keikoilta olisi kukaan pettyneenä lähtenyt. Me ollaan vähän niin kuin Kaurismäen leffassa ’Zombie ja Kummitusjuna’, se bändi josta puhuttiin, mutta jota kukaan ei ollut nähnyt keikalla... Vasemmalta: TONY LEHTO, SASSE SAVOLAINEN, BROTHER ANDY LIUKKO, JOONAS HILTUNEN ”Me ollaan vähän niin kuin Kaurismäen leffassa ’Zombie ja Kummitusjuna’, se bändi josta puhuttiin, mutta jota kukaan ei ollut nähnyt keikalla.”. 3 2015 • 19 Vaikka ”underground-porukan” lisäksi Hole In The Headia ei vielä suuri yleisö tunne, niin Savolainen lupaa keikkabuukkaajille bändin tarjoavan tyrmäävän yllätyksen soittopaikalla
Levy-yhtiön kirjoilla ollut Billy Myles sai tehtäväkseen esittää laulujaan ryhmälle. ILLASTA AAMUUN LAULETTIIN Joskus voi tapahtua ihmeitä, jos sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Yhdessä kykykilpailussa he tapasivat aloittelevan laulunkirjoittajan, joka lupasi järjestää heille koe-esiintymisen Herald Recordsin Al Silverille. Veljekset Robert ja Jerry Scholl ja heidän ystävänsä Eddie Quinn osallistuivat lukiossaan South Pacific -musikaalin koelaulutilaisuuteen. Nuorukaiset olivat 15-18 vuoden ikäisiä ja he pitivät erityisen paljon Frankie Lymon & The Teenagers -yhtyeestä. Pian länsirannikolta kantautui tieto, että samaan aikaan Gee-levymerkillä oli yhtye nimeltä Jerry & The Mellotones julkaissut myös pikkukiekon. Viikon he harjoittelivat omaa sovitusta kappaleeseen Dick Levisterin ohjauksessa. Dick Levisterin ohjauksessa heidän repertuaarinsa muotoutui R&B-voittoiseksi, olihan Levister ihonväriltään musta. Ryhmän soundi vetosi Silveriin ja levytyssopimus solmittiin välittömästi. He valitsivat niistä yhden nimeltä Tonite, Tonite, ja ottivat nuotit mukaansa kotipuoleen. Kiistojen välttämiseksi Silver päätti, että he muuttavat ryhmän nimeä hieman toisenlaiseksi. Sovittaja Dick ”King” Levister piti heidän soundistaan ja halusi muodostaa heidän ympärilleen lauluyhtyeen. Pojat laittoivat yhtyeensä nimeksi The Mellotones ja alkoivat kiertää paikallisia amatöörikykykilpailuja. 20 • 3 2015 THE MELLOKINGS THE MELLOKINGS ANTERO TIRRONEN Jos lentävä lautanen laskeutuisi jonakin pimeänä yönä takapihalleni ja aluksesta köpöttelisi ulos tiskijukka Alan Freed, kysyisin häneltä, voisiko Herra Rock’n’Roll viedä minut aikakoneellaan vuoden 1957 Paramount-teatterin konserttiin, jotta voisin vielä kerran kokea nuo niin ihanat menneisyyden äänet ja laulut. Ensimmäisen kerran nimittäin kuulin lauluyhtye The Mellokingsia juuri kokoelmalevyltä ”Alan Freed’s Memory Lane...” (Pye PKL 5572, alunp. Nuorten poikien esityksenä levy on kuin kypsä hedelmä. Näin kävi vuonna 1956 viidelle valkoihoiselle nuorukaiselle Mount Vernonissa, New Yorkin osavaltiossa. Mutta laulunkirjoittajan kappale ei ollut pomon mieleen ja siitä luovuttiin. Ensimmäinen The Mellotones -sinkku (Herald 502) laitettiin ulos huhtikuussa 1957. Hän vei pojat studioon siltä seisomalta äänittämään Tonite, Toniten heidän ensimmäisen sinkkunsa A-puoleksi. Harjoituksia pidettiin kadunkulmissa ja yhtyeen nokkamieheksi nousi hänen 18-vuotias veljensä Robert. Heidän palattuaan New Yorkiin 28.1.1957 Silver totesi sovituksen olevan täydellinen. Kvintetin puuttuvat laulajat löytyivät samaisesta koe-esiintymisestä – baritoni Neil Arena ja bassolaulaja Larry Esposito. Kundit saivat idean Dick Levisterin lemJERRY SCHOLL, EDDIE QUINN, LARRY ESPOSITO ROBERT SCHOLL. Kääntöpuolelle laitettiin Levisterin sävellys Do Baby Do. Ehtona oli vain se, että he esittäisivät levytehtailija Silverille yhden hänen lauluistaan. Kyseinen LP liittyy siihen rokkaavan 70-luvun lopun uudelleenjulkaisuaaltoon, jolloin levypuristamot jauhoivat nopealla tahdilla 50-luvun rock’n’rollia vinyylimarkkinoille. Roulette Records R-42041/End LP 314). Erottuakseen kiddiesoundista, he siirsivät 15-vuotiaan Jerryn soololaulajan paikalta. Painos oli suuruudeltaan 1000 kappaletta. Pojat suostuivat eikä mennyt aikaakaan, kun he olivat Silverin toimistossa koelaulutilaisuudessa