vuosikerta BN haastattelee: ROBERT CRAY WILLIE BUCK T. SAMELI RAJALA THE CHARADES HELSINKI CIGAR BOX EXPERIENCE KINGS OF MOONSHINE R&B-tenoristit, osa 17: BIG AL SEARS Siskoyhtyemusiikin helmiä: THE SHEPHERD SISTERS Bluesin hahmoja levyjen valossa, osa 26: JANIS JOPLIN BN bändikisatunnelmissa: INTERNATIONAL BLUES CHALLENGE 2014 EUROPEAN BLUES CHALLENGE 2014 KENNY WAYNE SHEPHERD 197301-14-03 ISSN 0784-7726 Blues News from England / 7 tuuman taivas! osa 2 / 6-kielisen kuritusta, osa 7 BN käy keikoilla / BN lukee kirjallisuutta / Muddy Lee Makkonen / Levytutkailut. N:o 267 (3/2014) Hinta 6,80 € 47
K enny Wayne Shepherd on Louisianassa vuonna 1977 syntynyt kitaristilahjakkuus. Shepherdin levy ”Trouble Is...” pitää hallussaan pisimpään Billboardin Blues-listalla olleen albumin ennätystä. Kuinka kiinnostuit musiikista. Niin kauan kuin muistan, halusin soittaa kitaraa. Suuren yleisön tietoisuuteen hän nousi 90-luvun loppupuolella samoihin aikoihin kuin Jonny Lang. Sinulta ilmestyi juuri uusi levy, kertoisitko hiukan siitä. Kuinka kuvailisit musiikkiasi. – Albumin teemana oli levyttää musiikillisten esikuvieni tuotantoa, joten levylle ei jäänyt tilaa omille sävellyksille. – Uusi levyni ”Goin’ Home” on kokoelma lauluja, jotka levytin monien minulle tärkeiden muusikoiden kanssa. Sanotaanko, että kitaravetoinen bluesrock on oikea termi. Kenny Wayne Shepherd on noussut yhdeksi nykyajan bluesmaailman johtavista kitaristeista ja auttanut siten levittämään bluesin ilosanomaa uusille sukupolville. Minusta oli hyvä idea pyytää mukaan muutamia ystäviä, joilla on sama intohimo bluesia kohtaan kuin minulla. Kasvoin käytännössä musiikin ympäröimässä kodissa. Myös kitaranvalmistaja Fender huomasi Kenny Wayne Shepherdin lahjat: hänen nimeään kantava Signature Series Stratocaster tuli markkinoille vuonna 2008. Kun 7-vuotiaana tapasin Stevie Ray Vaughanin, hän teki minuun suuren vaikutuksen. RIKU METELINEN ”Tei m m e tie to ise n pä ät ök se n le vy ttää samalla teknolo gi al la ku in m itä alkuperäisissäkin kappaleissa oli käytetty.” • 3 - 2014 -4-. Hän näppäili ensimmäisen kerran kitaraa 7-vuotiaana opetellen isänsä levykokoelmasta löytämiänsä Muddy Watersin kappaleita. Mukana sessioissa olivat mm. Nyt hän on palannut “kotiin” uuden levynsä “Goin’ Home” kanssa. Hän on myös saanut mm. Koko albumi taltioitiin livenä studiossa. – Isäni työskenteli radiossa ja hänellä oli laaja kokoelma musiikkia. Tämä tarkoitti sitä, että meidän piti hylätä monet nykypäivän asiat kuten klikkiraidat ja autotune. Halusin mukaan lainamateriaalia, jota ei ole levytetty liian useasti, esimerkiksi Still A Fool, Cut You Loose ja The House Is A Rockin’. Entä kitaran soitosta. –Olen aina tuntenut vetoa kitaraan. Soitimme jokainen yhtä aikaa ja kaikki taltioitiin kahden tuuman nauhalle. Tuo tapaaminen motivoi minut ottamaan kitaransoiton vakavasti. Joe Walsh, Ringo Starr ja Kim Wilson. Stevie Ray Vaughan teki nuorukaiseen niin suuren vaikutuksen, että hän alkoi harjoitella kitaransoittoa oikein tosimielellä. Keeping The Blues Alive -huomionosoituksen sekä kaksi Blues Music -palkintoa. – Musiikkini on jossain bluesin ja rockin välimaastossa. Etsin pääasiassa sellaisia kappaleita, joissa on sanoituksellista sisältöä ja hienot melodiat. Teimme tietoisen päätöksen levyttää samalla teknologialla kuin mitä alkuperäisissäkin kappaleissa oli käytetty
En tiedä, onko klubi vielä olemassa. Nykyisin on niin paljon • 3 - 2014 – Kun tulin kaupunkiin, kesti tietysti hetken ennen kuin tutustuin kaupunkiin, ihmisiin ja klubeihin. Sillä tavalla autamme toisiamme ja osoitamme toisillemme arvostusta. Tulin uudelleen Chicagoon vuonna 1954. Ensimmäinen katu, jonka opin tuntemaan, oli Lake Street. Yksi silloisista suosikkiklubeistani oli kuuluisa Silvio’s Lounge W. Yksi niistä oli ”Scoon or late”. En koskaan unohda sen osoitetta: Third Avenue 79, Nashville. – Muddy Watersin lisäksi suosikkejani on Howlin’ Wolf ja pidän myös siitä, mitä Little Walter teki. Sitä vastapäätä kadun toisella puolella oli Johnny Pepper’s Lounge. Sanoit, että kotona kuuntelit paljon radiota. Nämä kaksi olivat suurimpia klubeja siihen aikaan. Esiinnyin usein kellarikapakassa nimeltä Theresa’s Lounge 48. Minut heitettiin sieltä ulos monta kertaa, mutta palasin silti aina. Toinen muusikoiden suosima paikka oli The Cotton Club North Sidessä Halstedin ja Weedin kulmassa. Näin hänen esiintyvän vain kaksi viikkoa ennen kuolemaansa The Nickel Ocean -klubilla Locust Streetin ja Orleansin kulmassa, toisessa kerroksessa. Kyllä siitä pään sai sekaisin. Sen varrella tapahtui paljon. Ennen vanhaan järjestettiin paljon juhlia, joita kutsuttiin nimellä ”fish fries” ja minä kävin niissä aika usein lauantai-iltaisin. Jos minulla ei ollut omaa keikkaa, kävin yleensä katsomassa heidän keikkojaan. – Sekä että. Oliko illanviettopaikoissa jukebokseja vai soitettiinko levyjä. Tapasin siellä paljon muusikoita ja opin tuntemaan heitä iltaa viettäessämme. Milloin muutit Chicagoon. – Kyllä vain, opin tuntemaan useimmat hyvin. Olemme olleet ystäviä pitkään ja esiin-. Minulla oli tapana kuunnella B.B. Soitin siellä myös Big Moose Walkerin kanssa 1990-luvun alussa. Millaista musiikkia kuuntelit. Minulla oli tapana viettää aikaa WOPA-radioasemalla Oak Parkissa. Niissä ei tarjoiltu olutta vaan itse tehtyä kaljaa, vähän kuin kotikaljaa, ja kotipolttoista viskiä, jota kutsuttiin nimellä Lard Cat. Jos saa hittikappaleen se helpottaa, mutta siihen tarvitaan hyvää onnea Milloin aloitit musiikillisen urasi ja millainen tausta sinulla on. – Pidin Jimmy Rogersista ja itse asiassa soitinkin hänen kanssaan Lilly’s nimisessä klubissa. Kävin paljon myös Checkerboard Loungessa, jossa myöhemmin 70- ja 80-luvuilla esiinnyimmekin usein. – Kyllä, yleensä Ernie’s Record Martia Nashvillestä, Tennesseestä. kadulla. Hän ei ole niin hyvä kuin isänsä, mutta hän on hyvä. Silloin Chicagossa oli vielä paljon klubeja. Tutustuit siis jo silloin moniin muusikoihin. Klubi oli aika suuri: sinne mahtui varmaan noin 175 henkeä. Myös West ja South Sidessä oli paljon klubeja 70-luvulla. Kuuluisin viskimerkki oli Old Crow, mutta Lard Cat oli halvempaa. Pian opin kuitenkin suunnistamaan Chicagossa. – Radioasema soitti jo silloin nimekkäiden artistien musiikkia: Muddy Watersia, Howlin’ Wolfia, Elmore Jamesia, Junior Parkeria, Jimmy Reediä, B.B. – Kyllä, niitä oli. Esiinnyitkö jo itse asuessasi vielä Mississippissä. Kingin puolen tunnin show’ta memphisläiseltä WDIA-asemalta. Hän mainosti Pepsiconia ja show pyöri aika pitkään, varmaan vielä silloinkin kun muutin Mississippistä Chicagoon. Se oli aikoinaan merkittävä ja suosittu radioasema. kadun ja South Shore Driven kulmassa, oli Regal Theater ja The Burning Spear 55. kadulla. Kummassakin klubissa oli aina elävää musiikkia ja paikkaa oli helppo vaihtaa kadun yli. – Kakarana Mississippissä kuuntelin musiikkia radiosta. – Kyllä, kerran tein keikan Stingray-nimisessä klubissa Latimoren kanssa. – Aloitin esiintymiset oikeastaan vasta Chicagossa, mutta esiinnyin Mississippissä joskus joissain pienissä juke jointeissa. – Näin useitakin Little Walterin esiintymisiä. Minulla oli paljon klubikeikkoja ja välillä esiinnyin myös muualla kuin Chicagossa, esimerkiksi etelässä Mississippin Vicksburgissa ja Jacksonissa. Matkustin tänne nähdäkseni, millainen paikka on – ja olen ollut kaupungissa siitä saakka. – Muutin kaupunkiin vuonna 1953, mutta palasin pian takaisin. Muina iltoina soitettiin jukeboksia tai levyjä. Suosikkeja on paljon: pidän Elmore Jamesista, joka teki monta hyvää levyä. Se toimi pitkään. – Ajat ovat nyt toiset, myös musiikkibisneksessä. OMIA SUOSIKKEJA JA SOITTOKAVEREITA Ketkä ovat suosikkejasi bluesartisteista ja laulajista – Muddy Watersin lisäksi. Hauskaa oli! Myöhemmin oli joitain paikkoja, jotka olivat avoinna aamuviiteen. Meillä oli hauskaa. Hänen poikansa Elmore James Jr on hyvä ystäväni. Lake Streetillä West Sidessä. Silloinkin oli tapana käydä soittokaverien keikoilla puolin ja toisin. Silloin oli paljon helpompi päästä kuvioihin ja bisnekseen mukaan. Asuin West Watkinsin numerossa 1920, mutta muuten tunsin kaupunkia huonosti. kadulla sekä Smitty’s Corner 35. Kingiä, Bobby Blandia. Se radioasema kuului kaikkialla Mississippissä ja onnistuin kuulemaan sen satunnaisesti Chicagossakin sinne muutettuani. Nuoruusvuosinani oli Mississippissä tarjolla ihan mukavasti mahtavia live-esiintymisiä. Basistini Dave Myers soitti silloin hänen kanssaan. MISSISSIPPISTÄ CHICAGOON enemmän kilpailua. -8- Näitkö klubeissa blueslegendojen, kuten Little Walterin ja Muddy Watersin esiintyvän. Muusikoilla oli tapana viettää siellä aikaa, erityisesti joulun ja uudenvuodenaaton tienoilla. Levyjä pyöritettiin silloin kun ei ollut bändiä esiintymässä. Lisäksi South Sidessä, 47. Yleensä bändit keikkailivat perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin
10,333 ja Bar-Bare 2821-7077. Olen tuntenut Myersit 1960-luvulta lähtien. Käsittääkseni yksikään niistä ei oikeastaan menestynyt, ne jäivät hyllylle. Onko taustasi laulajana gospelissa. Osaisin niitä varmaan vieläkin. Kitaristi Melvin Taylor oli itse asiassa mukana housebandissäni, kun minulla oli klubi North Sidessa. En arvannut, että siitä tulisi niin haluttu. Itse asiassa äänitin yhden kappaleen jo 60-luvulla, mutta sitä ei koskaan julkaistu. Kappale oli aika hyväkin, mutta se sitten vain unohtui. Se on keräilijäkappale, joten jonakin päivänä se ilmestyy markkinoille uudelleen. – Hän teki hyvää työtä. Mutta kun todella ihastuin bluesiin, aloin esittää blueslauluja ja muut tyylit jäivät. STUDIOSAAVUTUKSIA Millaista musiikkia olet vuosien mittaan esittänyt. Nyt Disco Blues -single on kuitenkin myyty eBayssä 300 dollarilla. Arrow-merkille tehdyn pitkäsoiton olemassaolosta sen sijaan ei ole olemassa fyysistä näyttöä. Ensimmäinen Delmarkille tekemäsi cd on nimeltään ”The Life I Live” (Delmark DE 805, 2010). Tein myös muutaman singlen sekä LP:n Arrow Recordsille, joka oli silloin levymerkkini. – Ei, mukana oli toinen bändi, jonka kokosin äänityksiä varten. Ne, joilla näitä harvinaisuuksia on, pitävät niistä kiinni niin pitkään kuin mahdollista odotellen hintojen nousua. – Se oli varmaan 70-luvulla. • 3 - 2014 - 10 -. Työstän siis parhaillaan materiaalia seuraavaa cd:tä varten. On ihmeellistä, että ihmiset maksavat tuhatkin dollaria vanhasta levystä. Molempia painoksia on myyty hiljattain nettihuutokaupoissa keskimäärin 30 dollarin kappalehintaan. Harmi, koska sillä oli hyviä kappaleita. 1981. Levyhän on uusintapainos vinyyliLP:stä ”It’s Alright”. Teit myös joitakin singlejä 60- ja 70-luvulla. Toinen on ”Cell Phone Man”. Aion vielä jonain päivänä tehdä gospel-levyn. Louis Myersin ja Little Mack Simmonsin kanssa. Get Down And Disco The Blues / How Can I Be Nice To You ilmestyi v. Tein LP:n joskus niihin aikoihin. Little Mack Simmons tuotti levyjä ja soitti myös huuliharppua, eikö niin. Meillä oli hauskaa studiossa. (Buckin debyyttisingle Disco Blues a.k.a. Osaan laulaa myös gospelia. – toim.) – Tein myös toisen LP:n (”It’s Alright”, BarBare TRD-10304, 1982 – toim.), jota on vaikea löytää. Jotain oikein bluesia tavaraa, jota ihmiset eivät ole ennen kuulleet. (Singlet I Say / My Baby Talking, Arrow 440 ja I Want My Baby / Doing Good And Bad At The Same Time, Arrow 441 ilmestyivät v. Bob Stroger soitti bändissäni pitkään bassoa. Yhdellä ystävälläni on se, mutta hän ei sitä nyt suostu myymään. Lauloin bluesia vastoin hänen tahtoaan. Oliko The Aces, Myersin veljekset, mukana levyllä. Haluan saada kaiken valmiiksi ennen studioon menoa. – Kyllä, levytin sellaisia kappaleita kuten Disco Blues ja How Can I Be Nice To You. Sessiossa soittivat Fred Below ja Odie Payne rummuissa sekä myös Myersin veljekset. – Kyllä, äänitin siellä toisen LP:ni. Käytitkö Little Mack Simmonsin studiota. Cd:llä on bonuksena muutama live-raita klubilta saman alkuperäisen bändin, mm. Willie Buck kataloginumeroilla I.R.C. Saisin kyllä aikaiseksi big band -tyylin musiikkia, mutta en oikeastaan tällä hetkellä halua sellaista tehdä. En vaan onnistu löytämään LP:tä enää mistään. – toim.) Milloin kirjoitit ensimmäiset omat kappaleesi. Tein varmaan jonkun ennen sitäkin. Olin hyvin tyytyväinen levyyn. Olen melko varma, että Delmark haluaa tehdä kanssani vielä seuraavankin. Se oli South Sidessä South Gottage Grovella, rakennuksen toisessa kerroksessa. – Kyllä, hän soitti levylläni huuliharppua ja siitä tuli loistava. Olen parhaillaan harjoittelemassa uusia kappaleita ja minulla on hyvä käsitys siitä, millaiseksi haluan ne tehdä. – Eräs levy-yhtiö pyysi, että tekisin Big Joe Turnerin materiaalia. – Isäni oli pappi ja äitini oli hyvin uskonnollinen. Hän ei halunnut minun laulavan bluesia vaan spirituaaleja kirkossa. Useimmiten sessiomuusikot käytiin valitsemassa sunnuntaisin Maxwell Streetin parhaista soittajista. Hän pyöritti levy-yhtiötä ja studiota South Sidessä 70-luvulla pitkään. Byther Smith toimi kitaristina ja muistaakseni hän myös lauloi yhden LP:n kappaleista. – Kyllä, se on ensimmäinen. – Aloitin radiossa kuulemistani, suosituista, kuten esimerkiksi Stevie Wonderin kappaleista. 1977 artistinimellä P
Vanha ystäväsi basisti Richard Cousins on taas palannut bändiisi. Meidän mielestämme he olivat ”the real deal”. Jälleennäkemisiä. Jatkamme vain esiintymisiä, siinä on palkintoa riittävästi. Matkan varrella, pienistä klubeista suurille festivaaleille, meillä on ollut hauskaa. Se on pitkä historia. Soitamme nykyään satunnaisesti festivaaleilla, paljon teattereissa ja konserttitaloissa ja edelleen myös joitakin klubikeikkoja. Kertoisitko itse noista ajoista. Olemme olleet ystäviä pitkään. Hän oli mukana paikallisessa bändissä nimeltä The Nighthawks. KARI KEMPAS Näin sinun esiintyvän viime kesänä Porissa. – Kyllä, se oli hienoa. – Kyllä, se oli niihin aikoihin, joskus 80-luvulla. – Kyllä, nauhalta. Ensimmäisen kerran kai vuonna 1985. Rumpali David Olson soitti The Cray-Hawksissa silloin, kun muilla bändeillä ei ollut töitä. Hän oli jo päättänyt. Kutsuimme noita keikkoja nimellä ”Double Trouble”. Olet käynyt Suomessa esiintymässä jo monta kertaa vuosien mittaan. Kosketinsoittajamme Dover Weinberg oli myös mukana bändissä jo 1970-luvun loppupuolella. Se oli hieno keikka. En muista, kuka sen järjestäjänä oli, mutta hän vei meidät kaikki viettämään keikan jälkeen vapaailtaa. Itse asiassa tämä vuosi on The Robert Cray Bandin 40-vuotisjuhlavuosi. Kaikkiaan olen kai ollut Suomessa yhdeksän kertaa. Wright merkitsee siis sinulle paljon. Avaat konserttisi soittamalla hänen musiikkiaan nauhalta. Kuinka tapasit heidät. Olen tuntenut Richardin vuodesta 1969. Hänkin oli välillä poissa. Ensimmäisen kerran näin sinut muistaakseni Helsingin Kulttuuritalolla konsertissa, jossa oli myös Duke Robillard & The Pleasure Kings. – Aivan, muistan tilaisuuden aika hyvin. Yksi ensimmäisistä - 12 - – Sonny Rhodes oli silloin seudulla ja hän sai meidät kiinnostumaan O.V. • 3 - 2014 – Kerromme tietysti yleisölle juhlavuodesta, mutta mitään erikoistapahtumia ei ole suunnitteilla. Ja lopulta mekin saimme tilaisuuden soittaa San Francisco Bayssa. Hän oli välillä poissa ja teki omia juttujaan studiossa ja muualla. Olimme samalla festivaalilla, mutten ole koskaan nähnyt häntä lavalla. Levyjä on ilmestynyt tasaiseen tahtiin eri merkeillä, mutta niiden laatu on säilynyt tasaisena. – Kyllä, hän on ollut nyt bändissä kuusi vuotta. Me olimme nuoria kavereita ja he olivat cooleja, mahtavia tyyppejä. Haastatellesssani Curtis Salgadoa hän on kertonut minulle jotain myös sinun urasi varhaisista vuosista. – Olen tavannut Syl Johnsonin pari kertaa. Hänellä oli nimittäin mahtava blueslevykokoelma, ja saatoimme kuunnella musiikkia koko päivän. Teimme 1974–76 keikkoja Curtisin kanssa nimellä The Cray-Hawks. Olit silloin jo julkaissut ”Bad Influence”- ja ”False Accusations” -levyt. Meitä kaikkia jaksoi hämmästyttää se, että olimme 19–21-vuotiaita nuoria miehiä ja diggasimme kaikki bluesia. Onko tälle vuodelle suunnitteilla jotain erikoistapahtumia, nyt kun uusi cd ”In My Soul” on ilmestymässä ja kun bändi täyttää vuosia. On hienoa, kun on erilaisia keikkoja. Curtis mainitsi saaneensa vaikutteita lauluunsa sellaisilta kuin Buddy Ace ja Little Frankie Lee. Vaikka bändi on muuttanut muotoaan, olemme onnekkaita että olemme saaneet olla kuvioissa näin pitkään. Otis Clay ja Syl Johnson Hi Recordsilta ovat vielä kuvioissa. Teemme niin edelleen. – Kyllä, Little Frankie ja Buddy Ace vaikuttivat noihin aikoihin Oaklandissa San Francisco Bayn alueella. Siitä kun aloit keikkailla klubeissa on ollut pitkä tie tähän päivään ja kansainvälisille festivaaleille. Wrightin musiikista. Muistankin nähneeni hänet kanssasi Puistobluesin lavalla 1990-luvun alussa. – Se oli hyvä keikka mahtavalla festivaalilla. O.V. Ovatko he vaikuttaneet sinunkin tyyliisi. Oikeastaan The Cray-Hawksista tuli The Robert Cray Band. Suomeen Robert Cray tutustui jo 1980-luvun puolivälissä ja esiintymiskertoja on kertynyt kymmenisen kappaletta – viimeisin Pori Jazzeilla vuonna 2013. R obert Cray on ollut jo pitkään bluesin ja r’n’b:n ykköskaartia omalla tunnistettavalla tyylillään. – Kun aloitimme bändin Richardin kanssa vuonna 1974 yksi ensimmäisistä kavereista, jonka Eugenessa tapasimme, oli Curtis Salgado. omista suosikkiartisteistaan ja heidän vaikutuksesta uralleen. Tapasimme Curtisia usein vuosien varrella. esiintymisistämme tapahtui yhteiskeikalla Curtisin bändin kanssa. Monet legendat keikkailivat alueella noihin aikoihin. Olitko tyytyväinen hänen paluustaan. Sielukas laulaja, kitaristi ja bändinjohtaja on ollut mukana monien isojen nimien, kuten esimerkiksi Eric Claptonin, The Rolling Stonesin ja Tina Turnerin kiertueilla. Mehän aloitimme bändin Richardin kanssa, kun olimme vielä teinipoikia Oregonin Eugenessa. Craylta on myös tullut ulos uusi cd ”In My Soul”, jonka tiimoilta kävimme puhelinkeskustelun, jossa artisti muistelee uransa alkua länsirannikolla sekä kertoo uutuuslevynsä ohella myös mm. Meillä oli tapana käydä koputtelemassa hänen makuuhuoneensa ikkunaan ja hän tuli avaamaan meille oven. Curtisin ja The Nighthawksin tapaaminen tasasi tietä Robert Cray Bandille. Hän oli yksi suurimmista. – Meillä on ollut onnea: olemme saaneet kiertää, keikkailla ja levyttää kaikki nämä vuodet
• LIPUT: Lippupiste - www.lippu.fi • R-Kioskit, numeroilla: 107227 (Äänekosken kaupungintalo) ja 107229 (Jazzteltta) • Citymarket Äänekoski infopiste • www.lippu.fi • R-Kioskeista, tapahtumanumerot: 107227 (Äänekosken kaupungintalo) ja 107229 (Jazzteltta) 3 - 2014 •. Oikeudet ohjelmanmuutoksiin pidätetään. • Coco Montoya Band • Ten Years After • Honey B & T-Bones • The Richard Bona Quintet • Soft Machine • Dalindèo • Von Hertzen Brothers • Focus Mainostoimisto AD Alfred • Jukka Poika • Anssi Kela • Jenni Vartiainen • Wigwam Revisited! • Kämäräinen Toppola Viinikainen play Tolonen • Jonas Hellborg • Kari Ikonen trio • Soundstream Quartet ym
Niitä on tutkittu ja luetteloitu nähdäkseni varsin vähän – tosin myönnettävä on, että omat tietolähteeni ovat sisältäneet lähinnä mustan puolen yhtyeitä. PEKKA TALVENMÄKI Laskujeni mukaan aitoja siskoyhtyeitä on ollut huomattavasti enemmän kuin vastaavia poikaporukoita. Menestyksekkäimpiä olivat ilman muuta 50-luvun jälkipuoliskolla peräti 30 listahittiä levyttäneet McGuiren siskokset, joiden tasolle vastaavista veljessarjoista pääsi vain The Ames Bothers. • 3 - 2014 - 20 -. T yttöyhtyeluokittelussa oman alalajinsa muodostavat puhtaina perheryhminä muodostuneet Sisters-yhtyeet. Mielenkiintoisin informaatiolähde on ilman muuta muutama vuosi sitten julkaistu Sisters-niminen bootleg-CD (numeroltaan Right Not Wrong 501), joka sisälsi 27 sistersyhtyettä. Lisäksi on tunnettujenkin ryhmien joukossa ollut melkein Sisters-yhtyeitä, joissa oikeiden siskosten täydennyksenä on ollut serkku tai naapurin tyttö, esimerkkinä mainittakoon The Royalettes tai lajinsa tunnetuimpana edustajana The Ronettes. Niille yhteisenä tekijänä on ollut keskiluokkainen suurperhe ja sodanjälkeinen turmeltumaton viihdeperinne, jonka markkinoinnissa TV on ollut oiva apuväline. Muuten ei listakirjaa tonkiva juurikaan törmää nimikkeeseen ”xyz Sisters”, missä xyz liittyy oikeaan sukunimeen, keinotekoiset The Soul Sisters tai poikapuolen Blues Brothers Bluff Brothersista puhumattakaan eivät siis ole tämän tarkastelun piirissä. Niistä yksikään ei kuulu lajinsa mahtiporukoihin, tunnetuimmat mukaan päässeet ovat Miller Sisters, Paulette Sisters ja Sherry Sisters. Kolme tunnetuinta valkoista sisters-yhtyettä ovat äkkiseltään muisteltuina The Andrews Sisters, The McGuire Sisters ja Phil Spectorin mukana pinnalle noussut The Paris Sisters. Nyt esiteltävän The Shepherd Sistersin tavoin suurin osa puhtaista siskoyhtyeistä oli kuitenkin valkoisia. Epäselväksi jää, kuinka paljon erilaisia oikeita sisters-ryhmiä on päässyt levyttämään, oma alkeellinen pikahakuni tuotti 53 nimikettä. Kolme tunnetuinta valkoista sisters-ryhmää ovat äkkiseltään muisteltuina The Andrews Sisters, The McGuire Sisters ja Phil Spectorin mukana pinnalle noussut The Paris Sisters. Soulin tunnetuin esimerkki on ilman muuta ollut Pointer Sisters, toki muistamme myös nimivalinnoissaan eri lailla käyttäyneet The Emotions -nimellä levyttäneet Hutchinsonin siskokset sekä Philly-trion The Jones Girls. Minulla ei tietenkään ole pelkän nimen perusteella mahdollisuutta varmuudella tietää, onko xyz Sisters -nimisen yhtyeen sisters tosiaan sisarporukka, pikahakuuni olen hyväksynyt vain ne, joissa xyz järkeen käyvästi on tyttöjen sukunimi. Muuta syytä en keksi kuin sen, että tyttöjä, varsinkaan valkoisia ei päästetty kadunkulmiin norkoilemaan ja opettelemaan vaan heidän musiikkikoulutuksensa tapahtui kotipiirissä, perhejuhlissa ja kotoisan pikkukaupungin illanvietoissa – mustien tyttöjen gospelkoulu oli tietenkin asia erikseen. Suurin osa puhtaista siskoyhtyeistä oli kuitenkin valkoisia ja niille yhteisenä tekijänä on ollut keskiluokkainen suurperhe ja sodanjälkeinen turmeltumaton viihdeperinne, jonka markkinoinnissa TV on ollut oiva apuväline