Divarien helmiä, osa 27 / BN käy tapahtumissa / Muddy Lee Makkonen Seitsemän tuuman taivas! / BN lukee kirjallisuutta / Levytutkailut 197301-16-02 ISSN 0784-7726 N:o 278 (2/2016) Hinta 6,80 € 49. vuosikerta BN haastattelee: MICKE BJORKLOF CURTIS SALGADO TRÉ (HARDIMAN) KALLE SALONEN PEKKO KÄPPI Motown memories, osa 67: YVONNE FAIR R&B-tenoristit, osa 28: PAUL BASCOMB Bluesin hahmoja levyjen valossa, osa 33: JOE HILL LOUIS Vinyyliharvinaisuuksia LP-uusintajulkaisuina: HURRIGANES & TOMMIE MANSFIELD
Salonen viettelee matkustamaan tietynlaisessa ajanvirrassa, jossa tulee kohdanneeksi monia tuttuja musiikillisia elementtejä, jotka on kuitenkin sijoiteltu uudella kekseliäällä tavalla. Muutama vuosi sitten ilmestyneestä ”Cat Slidestä” Salonen on jatkanut matkaansa toisaalta syvemmälle jazzin ja funkin olemukseen, mutta myös siirtänyt rytmistä painopistettä hivenen 70-luvun discon suuntaan. Pitää muuten paikkansa ja mieleeni juolahti jostain aivojen muistisopukoista erään vanhan perhetutun timpurin lausahdus: uskolla saattaa päästä läpi vaikka harmaan kiven, mutta Hilti on silti luotettavampi. Mutta kuten soittimien suhteen, hän ei lähtisi tekemään mitään halvoilla ja epäluotettavilla peleillä. Haastattelun lopuksi jäämme vielä rupattelemaan sähkötyökaluista, jotka ovat kovaksi remonttimieheksi paljastuvalle Saloselle tulleet tutuiksi yhdessä jos toisessa projektissa. Vilkaisin kristallipalloon ja näin, että ”Barracuda Man” tulee nousemaan erittäin korkealle vuoden 2016 julkaistujen kotimaisten albumien kategoriassa. Onhan Jimmy Smithkin esiintynyt jatseilla. Janne Örnberg. Voisin jopa väittää ja väitänkin, että Förstin tulkinta soul-funk-kappaleessa Two Fools potkii jopa kovempaa kuin Francine Kingin originaali. Salonen kiusaa ja antaa siimaa kuulijalle napata syötti koukkuineen ja tarjoaa sen jälkeen mehevää kyytiä painaessaan kaasua kuin itse Jimmy Smith tai Brian Auger konsanaan. Pikkaraisen äänestä huokuu albumin nimikappaleessa pehmeä ja sielukas blues, mutta silti, pisteet laulutulkinnoista keräävät Leinonen ja Försti. Pää-äänenpaino annetaan toki ”Barracuda Manillakin” instrumentaaleille, mutta nyt mukana on myös laulukappaleita, joita tulkitsee Salosen bändin En vielä tiedä ollaanko menossa vai ei, mutta se olisi kyllä upeaa, päästellä kesäisellä ulkolavalla Hammond B-3:lla. Blues News 2/2016 9 KALLE SALONEN Barracuda Man (Texicalli TEXCD 145) Hammond-taituri Kalle Salosen järjestyksessä toinen sooloalbumi groovaa mehevästi, sovitukset ovat ilmavia ja suorastaan koukuttavan hypnoottisia. rumpali ja levyn tuottaja Hannu Pikkarainen sekä vierailijat Marjo Leinonen ja Johanna Försti. – Olisi kuitenkin hyvä saada aluksi jokin connection, jolla pääsisimme ensin kehä kolmosen ulkopuolelle keikoille ja miksei ihan ulkomaita myöten. Rehellisesti sanottuna, kyllä meillä rahkeet riittäisi siinä missä muillakin, Pikkarainen yhtyy suunnittelemaan bändin tulevaisuutta. Kysellessäni Kalle Salonen Bandin mahdollisista ulkomaan keikoista, Salonen vastaa leikkisästi, että Saksan valloitus on hänellä käynyt mielessä, sillä hän on kova Saksa-fani, varsinkin jalkapallon suhteen. – Hilti ja Makita on hyviä ja tehokkaita työkoneita, niillä syntyy jälkeä
– Kyllä, 70-luvusta. Viimeksi tapasimme kesällä 2014 muutaman kerran South Sidessa Hot City Cocktail Loungessa ja sitä ennen kai Chicago Blues -festivaalilla vuonna 2009, kun esiinnyit ranskalaisen bändin kanssa. – En ensin ymmärtänyt, miten blueskappaleita kirjoitetaan, mutta sitten isäni L.V. Olemme keikkailleet Ranskassa jo 17 vuoden ajan, kaksi tai kolme keikkaa vuodessa, ja meillä on ollut hauskaa yhdessä. Kingin ja Albert Kingin singlejä kuunneltiin jukebokseista. – Kyllä, aluksi olin vain taustakitaristi ja soitin kitaraa myös Tyrone Davisin, Otis Clayn ja monien muiden kanssa. Istuin lavan edessä ja ihmettelin. Bluesit ovat tarinoita. Kun oppii tarinan, on sanojen muistaminen paljon helpompaa. Isän unelmana oli, että tekisimme yhdessä levyn, mutta emme koskaan päässeet toteuttamaan sitä. Saksassa, Ranskassa, Sveitsissä, Espanjassa, Belgiassa, Kiinassa ja Japanissa. Pääsit kuitenkin esiintymään hänen kanssaan klubeihin. Olin aluksi liian nuori pitääkseni bluesista, mutta saadessani lisää ikää kiinnostuin siitä. Aloitin r’n’b:stä ja rockista ja sitten tajusin, että laulamalla bluesia tienaa paremmin. Bändit soittavat samoja kappaleita viikosta toiseen ja ne soittavat niitä hittikappaleita, jotka yleisö haluaa kuulla, ja jos bändi soittaa ne hyvin, yleisö on tyytyväinen ja tulee uudelleenkin. Nykyään hän keikkailee usein Lady Katin kanssa ja he saavat taatusti yleisön mukaansa. Sillä tavalla ne tulivat minulle tutuiksi ja opin soittamaan bluesia. Chicagossa tosin käytämme nimeä The Blue Knights. Isä ei oikeastaan halunnut lähteä Eurooppaan, koska hän pelkäsi lentämistä. Isälläni oli ollut sopimus pienen, paikallisen levy-yhtiön Clicke Recordsin kanssa, jolle hän oli tehnyt vain yhden singlen. Millainen on musiikillinen taustasi. Kingin. – Isäni sairastui myöhemmällä iällä dementiaan ja otin hänet asumaan luokseni ja pidin hänestä huolta hänen kuolemaansa asti. Tré aloitti uransa r’n’b-, funkja rockbändeissä ja kitaristina kokemusta karttui myös Little Miltonin, Otis Clayn, Bobby Rushin ja Tyrone Davisin mukana. Olen kiertänyt Lähi-itää lukuun ottamatta lähes kaikkialla maailmassa, mm. Banks sanoi. Banks, oli hänen ensimmäinen esikuvansa. – Ennen oman bändin perustamista olin jo saanut kokemusta – olin oppinut jukeboksin kappaleet. Milloin ryhdyit tekemään omia kappaleita. 10 Blues News 2/2016 TRÉ HARDIMAN Chicago-bluesin sininen ritari KARI KEMPAS T ré on saanut perinnöksi Mississippi Delta Bluesista jalostuneen Chicago-bluesin. Kun bändi pitää tauon, joko DJ tai jukeboksi soittaa samat kappaleet. Viimeisimmät levyt ovat ”I’m Through With The Blues” Wolfille, joka esittelee artistin monipuolisuutta akustisesta bluesista tämän päivän Chicago-bluesiin, ja ”From The Country To The City”, jonka akustiset sessiot on jaettu tasapuolisesti Eddie Taylor Jr:n, Harmonica Hindsin ja Tré:n kesken. – Olen kuunnellut bluesia lapsesta saakka, koska isovanhempani, jotka minut kasvattivat, soittivat kotona paljon gospelia ja bluesia levyiltä ja radiosta. Minun kauttani hän sai sopimuksen Wolf Recordsin kanssa ja ensimmäisen Euroopan kiertueen Itävaltaan. Olen siis ollut kuvioissa jo pitkään. Tré on esiintynyt vanhalla mantereella Ranskasta Itä-Eurooppaan jo 17 vuoden ajan. Niitä oli noin 40 ollessani lapsi. Ikävä kuulla. Ryhdyttyään johtamaan omaa bändiään Tré & The Blue Knights debyyttilevyä ”O’ Pretty Woman” (1991) seurasivat albumit ”Delivery For Glory” (JSP, 1997) ja ”Blue Knockin’ Baby” (Wolf, 1998). Sitten päätin pistää kaikki peliin omaa uraani ajatellen ja ryhdyin miettimään laulamista. 21-vuotiaana pääsin jo klubeihin itseksenikin ja kerran törmäsin siellä isääni, L.V. Pikku hiljaa omakin bändini alkoi toimia. Blues on toistoa. Aika rientää ja kello tikittää – on kiire saada aikaiseksi jotain. Banksiin soittamassa. Kun olin nuori, ei ollut tiskijukkia ja jukeboksista kuultiin uudelleen samat kappaleet, jotka olin juuri esittänyt lavalla. soittivat myös useamman vuoden samassa yhtyeessä. Sain tilaisuuden soittaa Bobby ”Blue” Blandin kanssa kerran ja myöhemmin myös B.B. Tavoitteeni on olla yhtä hyvä tai parempi muusikko kuin isäni. Isäni kävi silloin tällöin minua tapaamassa ja hän otti minut mukaansa jo alaikäisenä bluesklubeihin, esimerkiksi Checkerboard Loungeen ja Theresa’siin. Olen nyt 57-vuotias, pian 58. Chicagossa vuonna 1957 syntyneen Tré Hardimanin isä, bluesmies L.V. Puhutko nyt 70-luvusta, kun B.B. Hän esitteli minut poikanaan, ja siitä sitten ryhdyimme esiintymään yhdessä noin kuuden vuoden ajan. Ymmärsin jo varhain, että olisi helpompaa, jos opettelen kappaleiden tarinat lyriikoiden ulkoa opettelun sijaan. Olin itse asiassa juuri suunnittelemassa sitä, kun hän menehtyi vuonna 2011. Tyylillisesti Tré yhdistää r’n’bja soulblues-vaikutteita Chicago-bluesiin omissa kappaleissaan. – Se on yhtyeeni The Blues Knights Ranskasta. Näin Muddy Watersin esiintyvän, mutta en koskaan päässyt soittamaan hänen kanssaan, ja näin Howlin’ Wolfin ennen kuin hän menehtyi. Tré haluaa tutustuttaa nuorison bluesiin ja muistuttaa vanhoja bluesin juurista, joista eri musiikkityylit ovat saaneet alkunsa. Tré ja L.V. ”Let Me Be Your Teddy Bear” oli hänen debyyttilevynsä Wolfilla
Tuon reissun aikana syntyi ”Jos Ken Pahoin Uneksii” -levy ja siitä taas sikisi uusia juttuja. . Varsinkin suomalaisiin kuulijoihin suomenkieliset sanoitukset tehosivat, mutta alkuvoimainen musiikki siivitti levyn myös muualla Euroopassa radiosoiton etno-musiikkilistoille. Johnin ”Gris-Gris” -levyä, kun olimme menossa kuvaussessioihin. Aktiivisempia soittajia on ainakin kymmeniä ja harrastajia myös. Sanon melkein mihin vaan ”kyllä”, juuri tuosta syystä. Blues News 2/2016 15. Seuraavaksi Lau Nau (Laura Naukkarinen) kysyi kiinnostaisiko mua täysimittaisen albumin tekeminen. Seuraavaksi puuhattiin jo ”Rammat Jumalat”-levyä Nuutti Vapaavuoren kanssa ja tavoitteena oli mullan hajuinen äänite, joka suhtautui esivanhempiimme ja heidän maailmoihinsa ja himoihinsa jotenkin pelokkaasti mutta urhean pärjäävästi, mukavia laulellen. Pekko Käppi & K:H:H:L syntyi ”Rammat Jumalat” -julkaisun (2013) tiimoilta. Sooloilu-uralle päädyin melko sattumalta. Kuuntelimme autossa Dr. Vain aniharvat ulkomaiset kansanmusiikkipuristit protestoivat, mikä tuo mieleen vastaavat mielenilmaukset ajoilta, jolloin Bob Dylan siirtyi akustisesta folkista sähköisten instrumenttien käyttöön. Sillä tiellä olen vieläkin. Koko ajan soitin, folkkia, rokkia, äärimmäisen improvisoitua musaa ja niin edelleen. Tästä suivaantuneena aloin tekemään uudella innolla musiikkia, mutta kesti kuitenkin suhteellisen pitkään, ennen kuin alkoi oma tekemisen tapa hahmottua. Jouhikon myötä olen ruvennut soittamaan muitakin jousisoittimia, mutta jouhikoiden parissa menee mukavasti loppuelämä. Uutta levyä piti lähteä tutustuttamaan maailmaan ja olin kyllästynyt soittamaan yksin. Oletetaan, että lyyraa ryhdyttiin soittamaan Euroopassa jousella noin tuhat vuotta sitten, mutta se tuntuu minusta aika lyhyeltä ajalta. Noina aikoina alkoivat myös blueshommat esim. KUOLLEIDEN HILLITTÖMIEN HEVOISTEN LUUT JA ”SANGUIS MEUS, MAMA!” . . Pekko Käppi (s. Se on elpynyt myös siinä mielessä, että enää en tunne kaikkia soittajia. Jouhikko on alkuvaiheessa hieman armoton, mutta moni vasta-alkaja oppii muutamassa päivässä perusteet. Seuraavaksi tein joitakin muita EP-mittaisia julkaisuja ja biisejä aika jännille kokiksille. Tässä tulivat sekoittaviksi lisäaineiksi noisemusat, turmeltuneet arkistoäänitteet ja homehtuvat vanhat virsikirjat. GRATEFUL DEADIN KAUTTA KANSANMUSIIKIN JA UNDERGROUNDIN PARIIN . Rakentajia on Suomessa kourallinen. . New Yorkin Metropolitan Museum of Art -museossa on ihmisen pääkallosta valmistettu lyyra, eli rakennusmateriaalia on ainakin ollut tarjolla ja huilujakin on viimeisimpien tietojen mukaan valmistettu jo 30 000 vuotta. Kumpaisellakin on aika vankka musahistoria pikkupoikasista saakka ja ovat touhunneet vaikka mitä ja missä. Jouhikkoja ei vielä saa Thomannilta, vain soitinrakentajalta mittatilaustyönä. Itse tykästyin jouhikkoon 90-luvun lopulla kyllästyttyäni omiin musatouhuihini ja perinteisten populaarimusiikkisoitinten mahdottomuuteen. Robert Johnsonin, Charlie Pattonin tai Howlin’ Wolfin kautta. Muuttaessani Tampereelle olin aika kansanmusiikkipäissäni, mutta onneksi törmäsin heti underground-meininkeihin, jossa taas omaehtoinen ja ketään kumartamaton musatoiminta asetti tulevaisuuden suuntimat kohdilleen. Yksin kiertäessä on kauheinta kun kyllästyy itseensä. Mutta marginaalista meno on. Useille nuorille miehille tyypilliseen tapaan liikkeelle lähdettiin kuitenkin rockpainotteisesti. Sen koommin yhtyeitä ja yhteistöitä on siinnyt moneen suuntaan. Lukiossa lähdin vuodeksi Yhdysvaltoihin ja siellä tutustuin Grateful Deadiin. Jouhikko on karjalainen jousella soitettava lyyra ja lyyralla puolestaan on vuosituhantinen historia. ”Sanguis Meus, Mama!” -levy onkin nyt ansaitusti noteerattu ja se on ehdolla useissa kotimaisissa ja ulkomaisissa musiikkipalkintokisoissa. Tämä tuntui hirmuisen hyvältä idealta ja tuntuu yhä. Nuutti Vapaavuori oli levyn tuottaja ja luonnollisesti soitti tuotantonsa ja äänityksen ja miksauksen lomassa levylle ääniraitojakin. Jouhikoita on Suomessa satoja. . Karjalassa jouhikon soittajia tavattiin vielä aivan 1900-luvun alussa ja esimerkiksi impilahtelainen Feodor Pratsu kävi noina aikoina Helsingissä keikallakin. Siellä aloin soittamaan jouhikkoa ja perehtymään perinpohjaisemmin kansojen musiikkeihin. Tuo maailma oli tietenkin pikkukaupungin pojalle aika ihmeellinen, enkä esimerkiksi ollut ikänä käynyt noin isoissa tapahtumissa. Funky Kingston -reggae-yhtyeessä) ja Nuutti on soittanut mm. Koska jouhikko on monelle musiikin harrastajallekin vielä tuntematon, on syytä tutustua tähän perinnesoittimeen Pekon opastuksella. Seuraava täyspitkä olikin ”Vuonna ’86”, jonka tein Juhana Nyrhisen tuottavan silmän alla punaisessa mökissä metsän keskellä neliraiturilla. kantele, päärä, julmu, rapapallit, poronkellot, ilimba ja doshpulur, mutta Pekko ei myönnä hallitsevansa näiden soittoa. ”Sanguis Meus, Mama!” oli näiden kaikkien aikaisempien tekosien synnyttämien juonteiden yhteenveto ja toisaalta siirtyminen yhtyemusisoinnin pariin. Pidän musiikista ja muistakin ihmisen ilmaisumuodoista ja olen utelias. Lisäksi tärkeä piirre oli Deadin perinnemusaviitteet. Tämä tapahtui Tampereen Onkiniemessä. Tässä varmaankin osittain auttoivat sanoitusten englanninnokset levyn esitelehtisessä. Kun vihdoin sain soittimen käteeni, tiesin, että en kaipaa enää mitään muuta. Ihmiset ovat kiinnostavia ja omaan itseen helposti kyllästyy. Tämä tapahtui 2000-luvun alussa. JOUHIKKOSHAMAANI Pekkoa on kutsuttu mediassa jouhikkoshamaaniksi. 1976) on täysipäiväinen muusikko, jonka parikymmenvuotiselle uralle mahtuu altistumista monenlaisille musiikillisille vaikutteille ja ennakkoluulottomia kokeiluja omin päin ja yhdessä muiden samanhenkisten kanssa. Löysin musan tekemisen uudelleen vasta 14-vuotiaana, kun tajusin, että voin ja saan tehdä myös omia lauluja. Tästä muistan päällimmäisenä, että onpas leson ja tanssittavan kuuloista musaa. Muistan myös, että mummon kanssa laulettiin kahdestaan pianon säestyksellä ja laulaminen tuntui pikkupoikana luontevalta. . . Soitin tuolloin rumpuja ja kitaraa. Etnomusikologiaa opiskelin sitten vuodesta 1998 eteenpäin Tampereen yliopistossa ja siellä tuo perinneaineistopohja sitten vankentui mahtavien, kenttätöissä ympäri maailman marinoituneiden opettajien sekä Erkki AlaKönnin perustaman Kansanperinteen arkiston äänitekokoelman ansiosta. Levy sai ilmestyessään keväällä 2015 varsin myönteisen vastaanoton ja hyviä arvioita kriitikoilta. Tilanteesta riippuen käytän sähköisiä ja akustisia jouhikoita. Jo’ Buddyn kanssa monissa yhteyksissä (mm. Se toki hävisi tuon varhaisrokkivaiheen jälkeen teini-iän kynnyksellä, jolloin alkoi löytyä sielun syövereistä epävarmuuksia ja estoja. Kiersimme yhtyeen perässä kaikkina mahdollisina vapaina hetkinä. Grateful Deadin kautta tutustui improvisaatioon ja omaehtoiseen, mutta hyvin lähestyttävään musiikin tekemiseen. Uraa uurtavaa siinä katsottiin olevan sähköisten sikarilaatikkokitaroiden ja perinteisen jouhikon (sähköisen tai akustisen) soiton yhdistäminen, mitä ei liene kukaan tehnyt aiemmin. . Innostuin pikkupoikana Kissistä ja Led Zeppeliinistä ja siitä kehkeytyi tarve tehdä itsekin musaa. Tommi Laine on Nuutin naapuri ja musayhteistyökuvioita niillä oli ollut vaikkapa Markku Peltolan Buster Keaton Orkesterin ajoilta. Kun lisäksi kappaleiden sanoitukset olivat vahvasti mullanja verenmakuisia, vaikutelma oli seisauttava. Sitä lähdin työstämään ystäväni studiolle Uppsalaan. Tuota levyä tehdessä olin kuunnellut paljon Alan Lomaxin ja Ala-Könnin äänitteitä ja niistä alkoi pikku hiljaa muodostumaan jonkinmoista synteesiä. Suuren osan soittimista on tehnyt soitinrakentajamestari Rauno Nieminen, joka elvytti soittimen ja sen soittoperinteen Suomessa. Aloin etsiä jotain muuta ja sattumalta törmäsin jouhikosta kertovaan artikkeliin, jonka perusteella se tuntui heti omalta soittimelta. Valoja ja muita asetellessa rämpyttelimme poseerauksien lomassa jotain, joka muokkautui lopulta Mun vereni -biisiksi. Olin soitellut erilaisissa rock-, folkja underground-kokoonpanoissa, kunnes turkulainen Toni Laakso Amerikan Peikko -levy-yhtiöstä kysyi, että kiinnostaisiko äänittää soolomatskua vinyylisen EP:n verran. Itse käytän Rauno Niemisen tekemiä jouhikoita. Tommilla on taustaa myös Suomen bluesja roots-musakuvioissa mm. Opiskelin vuosina 1997–1998 Kaustisella Ala-Könni-opistossa kansanmusiikkia. Faarao Pirttikankaan jutuissa. Pekkoa ja K:H:H:L:ta voidaan pitää hyvällä syyllä sanansaattajina, jotka laajensivat jouhikkomusiikin kuulijakuntaa suppeista kansanmusiikkipiireistä muihin musiikinkuluttajiin aina valistuneita popja rock-piirejä myöten. Janilla olikin iso rooli sen valmistumisprosessissa. Tamperelainen studiomies Jani Viitanen oli kuullut ”Rammat Jumalat” -levyä ja ihmetellyt miksi täytyy tahallaan tehdä huonon kuuloista musaa ja tarjoutui näillä sanoin äänittämään levymme. Pekon yhdessä Petra Hartikaisen kanssa tekemällä ”Uni uuhella ajeli” -levyllä instrumentteina mainitaan mm. .
Runolaulutekstejä on vaikeata ajoittaa tarkasti ja näistä on hyvin villejä ajoitusteorioita. Sittemmin olemme soittaneet ties missä ja levyttäneet yhdessä! Se on mahtava mies ja käyttää moninaisia pohjoissavolaisia perinneelementtejä musassaan, joka puolestaan syleilee koko maailmaa. Sanoitukset tuovat mieleen myös vanhat kalevalaiset tarut ja Eino Leinon Helkavirret: Kullervon kirouksen, Kimmon koston, Lemminkäisen ja saaren neidot, jne. Soundi-lehden nettihaastattelussa Pekko kuvaa sanoituksia seuraavasti: . Tosin ostin kesällä kunnollisen akustisen kitaran, jolla olen tehnyt tulevalle levylle biisejä. Yksi mainio lähde on Suomen Kansan Vanhat Runot -kokoelma, joka on vihdoin myös netissä (www.skvr.fi). . Tutustuin puhallinsoittajalegenda Hepa Halmeeseen, kun vierailin Halme Prospekt -iltamissa yksin ja Faaraon kanssa. VERTA, PÄÄKALLOJA JA NÄLÄNHÄTÄÄ ”Sanguis Meus, Mama!” -levyn sanoituksia on luonnehdittu joissakin arvioissa Suomivoodooksi. Pitkäsoiton tekstimaailma elää kansanomaisen magian maailmoissa. Faarao Pirttikankaan kanssa tavattiin 2000-luvun alkukymmenellä, kun lämppäröin Cosmo Jones Beat Machinea. ”Rammat Jumalat” -levyltä puuttui vielä muutamia tekstejä ja olin sattumoisin samalla keikalla Kaukon Röyhkän kanssa Tampereen Vastavirta-klubilla. Suomalainen voodoo oli vainoharhaista: oli tarpeen jatkuvasti suojella itseään ja omaisuuttaan sekä loitsuta itselle menestystä ja samaan aikaan manata naapurille mahdollisimman paljon epäonnea. Uudella levyllä on myös oulankalaisen runolaulajan Marina Takalon laulamaa runoa. Kauko sanoi: ”Kyllä” ja tuosta syntyi kappaleet Anna orjan ulvoa kuuta ja Pyövelin tytär. Olen käyttänyt jossain yhteyksissä esimerkiksi Mikael Agricolan tai Christfrid Gananderin tekstejä, jolloin ajoitushaarukka sijoittuu helposti 1500–1700 -luvuille. Yhteistyö jatkuu yhä. Olen kysynyt välillä tekstejä muiltakin kuten tamperelaiselta Toni Tapaniselta tai Kauko Röyhkältä, tai sitten käyttänyt runoilijoiden kuten Ville Hytösen tai Pauliina Haasjoen tekstejä. . Lähdin tietty. . Selailen paljon erilaisia arkistoaineistoja ja -julkaisuja. Uskaltauduin kysymään takahuoneessa Kaukolta, kiinnostaisiko tekstin teko muutamaan rakkautta ja väkivaltaa tarkastelevaan kappaleeseen. Faaraon voisi istuttaa vaikka Kaakkois-Aasian viidakkoon kannon nokkaan tai Koillis-Siperian arolle kivelle ja varmasti ensimmäinen vastaantulija ymmärtäisi yskän. Hepa oli puuhaamassa levyä kirjailija Hannu Salaman kanssa ja pyysi myös minua vierailemaan sessioissa ja keikoille Vapaat Radikaalit -kokoonpanoon. Varsinainen bluespää en ole, vaikka nautinkin monista bluesmaisista ilmiöistä. Salama on hyvin karismaattinen ja tarkkanäköinen mies, jonka ikiaikaisen ihanaa ja ärhäkkää sanataidetta on mahtava kuunnella ja kompata ison ja loistavan rytmimusabändin riveissä. Tästä ristiriitaisesta tilanteesta syntyi kuitenkin esteettisesti hurjia, kauniita sekä hyvinkin psykedeelisiä tarinoita. esim. PEKKO, BLUES JA AFRIKKA . Eli kaikkea mahdollista käytän. Tuonne aikavälille sijoittuu varmasti myös runolaulutekstejä ja vaikka uudempaa riimillistä materiaalia. Välillä kirjoitan itse. . Enemmän innostuin esimerkiksi folkloristi Alan Lomaxin 16 Blues News 2/2016. Usein hyvinkin sattumanvaraisesti tuolta nousee ihmeellisiä yhdistelmiä, joita sitten työstän eteenpäin. Ja osittain tekstit todella ovatkin peräisin kansanrunoudesta. Esimerkiksi Veri verestä on Kauko Röyhkän teksti, Laihan koiran haukku ei kuulu taivaaseen on Toni Tapanisen, Ruumiin tomua minun, ja Piika Kaarin on arkistolähteistä kaavittu. ENNAKKOLUULOTONTA YHTEISTYÖTÄ Pekon yhteistyökumppaneiden lista on pitkä (ks. Tässä näytteeksi muutama Pekon tarina yhteyksien synnystä: . Myös vuoden 1701 virsikirja on mitä mainioin tekstikokoelma ja laulukirja. Sinne voi laittaa hakusanaksi vaikkapa ”kirves” ja katsoa kuinka monta runoa, jossa moinen sana esiintyy tulee (1315, itse asiassa!). . oheinen Pekon diskografia), ja se vilisee juurimusiikkipiireissä ja sen ulkopuolella vaikuttavia artisteja, kuten Faarao Pirttikangas, Kauko Röyhkä, Petra Hartikainen, Ville Leinonen, Risto Ylihärsilä, Hepa Halme, Maria Kalaniemi, Sami Kukka, Hannu Salama, Laura Naukkarinen, Anna-Mari Kivimäki ja Esko Järvelä. . Periaatteessa soitan mielelläni muitakin soittimia, akustisia tai sähköisiä, mitä vain ja huonosti, mutta en tunnustaudu minkään muun soittimen soittajaksi
Tämän sietää mainita ainakin siksi, että Chantels osallistui laajaan Dick Clark tms. Hän nimittäin lähti firmasta ennen kuin pääsi kunnolla kiinni menestykseen. Seuraavana vuonna koottiin uusi Chantels, joka levytti Carltonille, myöhemmin Luther Dixonin johdolla Ludixille ja toimi yhtenä ahkerimmista tyttöyhtyeistä kiertueilla. Yvonne Fair kulki samaa polkua, mutta paljon perusteellisemmin. Siihen aikaan kun tuo Chantelsien paras kokoonpano oli pinnalla, Yvonnen ajatukset olivat ihan toisaalla. päivänä 1941. 20 Blues News 2/2016 YVONNE FAIR Motown memories, osa 67 PEKKA TALVENMÄKI M otown Memories on vuonna ’80 alkanut BN:n juttusarja. Chantelsin historia katkesi vuonna ’60 Richard Barrettin tekemiin kauppoihin ja Arlene Smithin soolouran alkamiseen. kuolemattomat hitit Maybe, Whoever You Are ja He’s Gone. Yvonnen ääni oli noihin aikoihin varsin ohut ja ärsyttävänkin pistävä, mutta I Found You on hänen lauluosuuksistaan parhaasta päästä. Toinen yllätys on Yvonnen vuonna ’62 levyttämä It Hurts To Be In Love, jonka Betty Everett levytti vuotta myöhemmin loistavalle ”It’s In His Kiss” -albumilleen. Hänen yhtyeensä soitti taustalla, hän itse soitti urkuja ja hän myös toimi tuottajana useimmissa sessioissa. Yvonne Fair on osa Motownin historiaa, mutta kovin pieneksi hänen panoksensa jäi. Avioliitto kariutui pari vuotta kestettyään ja koska Yvonne halusi musiikkimaailmaan, pikku-Leroy jäi isänsä ja tämän suvun kasvatettavaksi. Tuloksena oli Venisha-niminen tytär, jonka Jaska otti nimiinsä ja holhoukseensa. Yllättävin on James Brownin orkesterin säestyksellä laulettu I Found You, joka on alkuperäisesitys Jaskan muutamaa vuotta myöhemmin tekemästä superhitistä I Got You (I Feel Good). Ei siis ihme, että James iski silmänsä myös häneen. Sen riveissä lauloi noihin aikoihin Sammy Strain. Vuodet ennen Motownia ovat hänen tarinassaan itse asiassa paljon mielenkiintoisemmat eikä vähiten siksi, että niistä löytyy yllättäviä yhtymäkohtia toiseen entiseen Motown-tyttöön Tammi Terrelliin. Sitä ennen ehti kuitenkin tapahtua jotakin ihan muuta. Jaska kiinnitti hänet revuen kaartiin jo keväällä ’62. Tammi oli yksi 60-luvun soulin upeimmista kaunottarista, mutta niin oli Yvonnekin. Kiertueella taidettiin pohjustaa tulevaa, meniväthän Yvonne ja Sammy myöhemmin naimisiin. Myöskään maallisen musiikin ensikokeiluista ei ole jäänyt historioihin mainintoja. Minkäänlaista erehtymisen mahdollisuutta ei ole, sävelmä ja sanoitus ovat samat, luonnollinen ero on toteutustavassa. Melko varmaa kuitenkin oli, että hän oli mukana kiertueilla enemmän tai vähemmän vakituisena tuuraajana. Naimisiin hän ei Yvonnen kanssa mennyt, koska oli jo naimisissa, mutta muuten hän näyttää avustaneen Yvonnen alkavaa uraa hyvinkin vahvasti. Jaskan hitti oli purevaa ja kiihkeää funkya, Yvonnen originaali sitä vastoin kiltti ja sovitukseltaan löysä medium, hyvä levy silti. Tarkistelin Chantels-sessioiden kokoonpanolistoja ja totesin hämmästyksekseni, ettei Yvonne ollut mukana ainoassakaan levytyksessä. Kovin tiivis ei tahti ollut, sillä kolmessa vuodessa ilmestyi vain kuusi singleä: King 5594 I Found You If I Knew 5654 Tell Me Why Say So Long 5687 It Hurts To Be In Love You Can Make It If You Try 6017 You Can Make It If You Try Tell Me Why Dade 1851 Straighten Up Say Yeah Yeah Smash 2030 Baby Baby Baby Just As Sure As You Play Listasta erottuu kaksi erikoisuutta, molemmat kaiken lisäksi originaalilevytyksiä. Kaikki lähteet aloittavat komeasti toteamalla, että Yvonnen ura alkoi maineikkaasta Chantels-yhtyeestä. Hän oli retkahtanut Leroy Fair -nimiseen mieheen, mennyt naimisiin ja synnyttänyt Leroy Juniorin. JASKAN REVUESSA Tammi Terrell oli James Brownin suosikkityttö vuonna ’63 sekä lihallisten himojen kohteena että levyttävänä artistina, Tammihan teki Jaskan Try Me -merkille yhden hienoimmista levyistään, I Cried. Sen indeksointi meni sekaisin parikymmentä vuotta sitten, hätäisen laskutoimituksen jälkeen totesin, että tämä voisi olla osa 67, riippuu vähän siitä hyväksytäänkö muutama laajennettu levyarvio mukaan vai ei. Puheet upeasta alusta Chantelsissa ovat siten ilmeisen liioiteltuja. -turneeseen, jonka suurimpana tähtenä oli Little Anthony & The Imperials. On luonnollista, että hän joutui lapsuudessaan käymään kotikirkkonsa gospelkoulun, vaikkei varsinaisia nimitietoja asiasta olekaan. Tähän yhtyeeseen Yvonne Fair liittyi, vuosi oli laskujeni mukaan ’61. Tarkennuksena on pakko todeta, ettei Yvonnella ollut mitään tekemistä sen Chantels-vaiheen kanssa, jonka solisti oli jumalainen Arlene Smith ja joka levytti mm. Bettyn cover oli hitaampi, kuulakkaampi ja ennen kaikkea tyylikkäämpi kuin Yvonnen nopea, melkein hätäinen esitys. CHANTELSIN KAUTTA JAMES BROWNIN HOIVIIN Flora Yvonne Coleman syntyi sisällissodan merkittävimpiin keskuksiin kuuluneessa Richmondin kaupungissa Virginiassa lokakuun 21. Vertailukohta on ehkä liian kova, joka tapauksessa Yvonnen laulu kuulostaa minun korvissani hosuvalta.