Blues News 06/2021 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

vuosikerta N:o 312 (6/2021) Hinta 7,50 € 54. Rhythm’n’bluesin vuosi 1951 / Bluesia Suomesta / Divarien helmiä / Unohdetut albumit Rhythm’n’bluesin vuosi 1951 / Bluesia Suomesta / Divarien helmiä / Unohdetut albumit BN autiolla saarella / Bob Dylan 80 vuotta, osa 4 / Klassikoiden lähteillä / Levytutkailut BN autiolla saarella / Bob Dylan 80 vuotta, osa 4 / Klassikoiden lähteillä / Levytutkailut 197301-21-06 ISSN 0784-7726 N:o 312 (6/2021) Hinta 7,50 € 54. vuosikerta BN haastattelee: BN haastattelee: JOHNNY DRUMMER JOHNNY DRUMMER THE MIKE BELL CARTEL THE MIKE BELL CARTEL TRES PISTOLEROS TRES PISTOLEROS JANNE ÖRNBERG JANNE ÖRNBERG Artistija yhtyehistoriaa: Artistija yhtyehistoriaa: DAMITA JO DAMITA JO CARL HALL CARL HALL WOODROW ADAMS WOODROW ADAMS THE FIRST THE FIRST Waldemar Waldemar Wallenius Wallenius 1948–2021 1948–2021
4 s. 16 s. 10 s. 34 s. 34 s. 4 s. 18 s. 16 s. 42 s. 8 s. 10 s. 34 s. 4 s. 42 s. 8 s. 4 s. 56 s. 18 s. 42 s. 18 s. 56 s. 16 s. 8 s. 42 s. 34 s. 56 s. 8 s. 56 s. 2 Blues News 6/2021 s. 16 s. 14 s. 18 s. 14 s. 10 s. 14 s. 14 © Ka ri Ke m pa s © El is a Ku itu ne n © Jy rk i Ka lli o. 10 s
On ollut sekä juurimusiikkijameja että ensimmäistä kertaa toimintahistoriassamme myös livestream-lähetyksiä. marraskuuta pidetyssä sääntömääräisessä syyskokouksessa lyötiin jälleen useampaan otteeseen nuijalla pöytään ja tampattiin näin kantavaa pohjaa myös Blues Newsin tulevaisuudelle. 41 Kappale historiaa #7: The First ..........................42 Bob Dylan 80 vuotta #4 ......................................44 Unohdetut albumit #22: Jim Messina ............. Tai hetkinen, mennäänpä sittenkin. Ilahduttavan positiivisia viestejä tihkuu kuitenkin jo eri puolilta valtakuntaa. Jopa amerikkalaisartisteja on saatu näille kulmille taas pitkän tauon jälkeen esiintymään – ja lisääkin on heti vuoden vaihtuessa luvassa, kun kaksipäiväisen Kouvosto Blues -tapahtuman jälkimmäisenä iltana 8. Ehkä asiat tosiaan alkavat tästä vähitellen lutviutua, toivotaan ainakin niin. Kuka vielä kehtaa väittää, etteivät bluesjäärätkin voisi oppia uusia temppuja! Juuri elävän keikkatarjonnan saralla paljosta on jouduttu silti pakon edessä myös luopumaan. Allekirjoittanutkaan ei saanut vielä vapautusta omasta jo vakiintuneesta tehtävänkuvastaan, joten puuhastelu toimituspäällikön roolissa jatkunee vielä hyvän tovin. Ajoittain FBS on sentään päässyt kunnostautumaan toisessakin leipälajissaan: konserttitilaisuuksien järjestämisessä. Viimeksi mainittu on tietenkin myös samalla lehtemme vuositilaushinta, joka säilyy entisellään 44 eurossa. vuosikerta Ilmestyy 6 kertaa vuodessa Julkaisija Finnish Blues Society (FBS ry) PL 257, 00531 Helsinki (PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland) Vastaava päätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, arviolevyt, ilmoitusmyynti, verkkosivut Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja BN:n tilaus: www.bluesnews.fi/lehden-tilaaminen Taloudenhoitaja Aarno Alén aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 BN-lehden tilaus vuodelle 2022 on 44 euroa. niin, se katala k-sana. FBS:n hallituksen puheenjohtajaksi ja BN-lehden vastaavaksi päätoimittajaksi vuodelle 2022 valittiin Maiju Lasola, hallituksen muun jäsenistön muodostuessa seuraavasta seurakunnasta: Honey Aaltonen, Aarno Alén, Kari Kempas, Antti ”Gona” Lehtinen (varajäsen), Riku Metelinen (varajäsen), Kalle Mänttä, Pertti Nurmi, Aimo Ollikainen, Juha Seila ja Harri Suokas. Ellei sitten... Aivan kaikki ei kuitenkaan ole ikuista, mistä saimme marraskuun lopulla, vain joitakin päiviä ennen tämän käsissä olevan lehden painoon saattamista surullisen muistutuksen: Blues Newsin ja Finnish Blues Societyn perustajahahmo sekä suomalaisen musiikkijournalismin kiistatta merkittävin työn sankari Jukka ”Waldemar” Wallenius oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. 58 Levytutkailut ..........................................................61 Etukansi: Jukka ”Waldemar” Wallenius, 2016 © Jyrki Kallio BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 54. Tilaukseen sisältyy 6 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille Blues Newsissa. Ilmoitushinnat vuodelle 2022: 1/4 sivu 130 eur 1/2 sivu 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi 350 eur 1/1 sivu, takakansi 370 eur Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Marko Aho, Aarno Alén, Kai Engren, Harri Haka, Jyrki Kallio, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Petri Lahti, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Ville Pirinen, Pasi Rytkönen, Pirjo Salminen, Erkki Sironen, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Vesa Walamies, Janne Örnberg Painopaikka: Grano Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu 2022: N:o 1/22: vk 07 N:o 2/22: vk 15 N:o 3/22: vk 23 N:o 4/22: vk 33 N:o 5/22: vk 41 N:o 6/22: vk 50 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jätToimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BN-numeroon 1/2022 tarkoitetäjille: BN-numeroon 1/2022 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa tut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 14.1.2022! viimeistään perjantaina 14.1.2022! WWW.BLUESNEWS.FI Joulukuussa 2021 Jälleen yhden auringonkierron lähestyessä tasauspistettään on meidän kaikkien aihetta taputtaa myös hieman itseämme olalle. Ei mennä nyt tällä kertaa enempää siihen. Edeltäneiden 12 kuukauden aikana suunnitellusti tehdyt, ilmestyneet sekä toivon mukaan siellä teidän lukijoiden keskuudessa huolella ahmitut kuusi Blues News -numeroa ovat nyt plakkarissa! Vaan ovatpa BN ja FBS ennättäneet ympäröivistä haasteista huolimatta touhuta yhtä sun toista muutakin. tammikuuta kouvolalaisestradille astelee legendaarinen Tail Dragger yhdessä huuliharpistikollegansa Dave Waldmanin kanssa. Yhdistyksen toiminnantarkastajiksi nimettiin Vesa Walamies ja Pekka ”Pokke” Korhonen, minkä lisäksi perinteitä noudattaen heidän varahenkilönään operoi myös vuonna 2022 Hannu Nyberg. Perustellusta syystä BN 6/2021 on omistettu Waldemarille, hänen saavutuksilleen ja ennen kaikkea jo nuorena puhjenneelle erityiselle määrätietoisuudelleen, jota ilman emme luultavasti olisi nyt lukemassa tätäkään kirjoitusta. Nimittäin kokouksiin. 55 Klassikoiden lähteillä #71: Chicago Overcoat ..56 Divarien helmiä #60 ............................................ Pidetään siis musiikkilehtikulttuuri rikkaana ja voimissaan myös vuonna 2022, Waldemarin kunniaksi! SISÄLTÖ: SISÄLTÖ: Pete Hoppula. Tilaisuuden puitteissa hyväksyttiin sekä yhdistyksen toimintasuunnitelma, talousarvio että jäsenmaksu vuodelle 2022. Finnish Blues Societyn lauantaina 27. Päällimmäisenä omaan mieleen palautuu pikamuistelulla näyttelykokonaisuutemme ”Praise To Helsinki – Blueslegenda Eddie Boyd Suomessa”, joka on sivumennen mainostaen erittäin mieluusti kiikutettavissa jatkossa esille myös uusiin paikkoihin, mikäli mielenkiintoa vain ilmenee. Blues News 6/2021 3 Johnny Drummer ...................................................4 Tres Pistoleros ..........................................................7 Miikka “Mike Bell“ Siira ..........................................8 Janne Örnberg ......................................................10 Waldemar Wallenius 1948–2021 ......................14 Woodrow Adams ..................................................16 Damita Jo ...............................................................18 Bluesia ja “bluesia“ Suomesta .......................... 24 Rhythm And Bluesin vuosi 1951 ........................30 Soulin pikkujättiläisiä #11: Carl Hall ................34 BN autiolla saarella #17: Aarno Alén ...............38 Muddy Lee Makkonen ........................................ Onkin syytä toivoa, ettei asetelmasta missään vaiheessa ala jatkossakaan muodostua ”uutta normaalia”, siinä määrin oleellinen osa niin FBS:n kuin ylipäätään kotimaisen rootsharrastuksen ydintä ja identiteettiä kun rakentuu juuri live-elämän varaan. Esimerkiksi ensi kesänä paluun tositoimiin suorittava Järvenpään Puistoblues on julkaissut pääkonserttinsa ensimmäiset artistikiinnitykset, ja kaiken kaikkiaan pitkin Suomea tuntuu jälleen olevan ilmassa paitsi toiveikkuutta, myös silkkaa tekemisen meininkiä
– Kuvan aikaan olin jo aloittanut oman bändin kasaamisen. Keikan jälkeen Lovie Lee alkoi kysellä minua muillekin keikoille. Sittemmin Johnny on tehnyt hedelmällistä yhteistyötä Michael Frankin Earwig-yhtiön kanssa. Meillä oli kvartetti. – Kyllä, aloitimme soittamisen ja laulamisen 10–11-vuotiaina kirkossa. Otis Claytä en koskaan varsinaisesti kompannut, mutta hänkin tuli usein laulamaan pari kappaletta kanssamme. Minulla oli auto, joten toimin lisäksi bändin kuljettajana. Se oli TAKAISIN MISSISSIPPIIN TAKAISIN MISSISSIPPIIN Mitä olet tehnyt viime aikoina, sen jälkeen kun tapasimme viimeksi Chicagossa. Lauluntekijänäkin tuotteliaaksi ja myös huumorintajuiseksi osoittautuneella artistilla on toden totta sana hallussaan. Sen jälkeen vuonna 1959 lähdin Chicagoon. Olen nähnyt kuvan, jossa soitat rumpuja Lefty Dizzin ja Nick Charlesin kanssa. Sain ensimmäisestä keikasta seitsemän dollaria ja siitä se alkoi. Menin armeijaan. – Kyllä, sää on paljon lämpimämpi ja se on syy, miksi muutin Chicagosta. aikaa, jolloin ensimmäiset sähköpianot tekivät tuloaan ja myös Lovie osti itselleen sellaisen. Sen jälkeen he palkkasivat toisen rumpalin ja minä sain laulajana avata show’t. Minulla on sukua Shelbyssä, Mississippissä, minne päädyin 15-vuotiaana Alligatorista. Myös klubien omistajat pyysivät minua hoitamaan buukkauksia, koska tunsin niin monia laulajia henkilökohtaisesti. Siihen aikaan vanhemmalla pianistilla Lovie Leellä oli tapana esiintyä bändinsä kanssa kotikulmillani, ja kerran kun menin erääseen klubiin heitä kuuntelemaan, hänen rumpalinsa kimpaantui jostain ja lähti. Paikan omistaja ehdotti minulle, että ottaisin bändin johtooni. Tosin ensin vietin puolisen vuotta hiljaiseloa. 1960-luvulla sinulla oli myös paljon house band -kiinnityksiä. Armeija-aikaan aloin opetella rumpujen soittoa. Muutettuani olen ollut kiireinen. Silloin kun laulajalla ei ollut omaa bändiä, hän yleensä kääntyi minun puoleeni. Suomessa Drummer on ollut kiertueella vuosina 2016 ja 2018 helsinkiläisen Highway-yhtyeen kanssa, ja tämä haastattelu on tehty niistä jälkimmäisen yhteydessä. Hän oli sitä mieltä, että hoidin homman paremmin kuin vierailevat vokalistit. Olen syntynyt Alligatorissa, Mississippissä, joka sijaitsee noin 16 km etelään Clarksdalesta, Highway 61:n varrella. Horn Lake on nyt kotini, vaikka en olekaan syntynyt siellä. Hän aloitti rumpalina ja bändinjohtajana, ja hänen Starliters-yhtyeessään on vuosien varrella soittanut lukemattomia Chicago-bluesin nimimiehiä, kuten Eddie King, Sam Lawhorn, Lefty Dizz, Eddie Shaw, Roy Hytower ja Nick Charles. Kävin mm. Tyrone Davis, Z.Z. Kokoonpanon klubikeikoilla oli myös paljon vierailevia solistikuuluisuuksia. Eräänä iltana laulajina piti toimia Syl Johnson ja Jimmy Witherspoon. Se taitaa olla aika erilainen kuin Chicago. Paikat täyttyivät yleisöstä aina kun laulajalla oli hitti listoilla. Lovien lisäksi lavalla olivat Carey Bell ja Big Walter Horton. Ensimmäiset viralliset levytykset julkaistiin vuonna 1976 ranskalaisella MCMmerkillä maineikkaan, muun muassa Little Walterin ja Junior Wellsin taustabändinä tunnetuksi tulleen The Acesin kanssa. Chicagolaiselle Arpco Recordsille puolestaan syntyi vuonna 1983 single I’ll Find A Way / The Fire Is Gone. Yhtenä iltana Eddie King ja klubin omistaja riitautuivat, jolloin Eddie otti lopputilin. Jos yhtye on hyvä, laulajat halusivat esiintyä kanssasi. Armeijasta päästyäni en kuitenkaan pitänyt itseäni hyvänä rumpalina. Voisin jatkaa loputtomiin, mutta siis kaikkien taustalla. Myöhemmin kun aloin työskennellä Lee’s Unleadedissä, ihmiset muistivat minut ja tulivat katsomaan esityksiä. 18-vuotiaana ja vietin siellä kolme vuotta. – Soitimme monissa klubeissa ja säestimme huippulaulajia, kuten The Artistics, Barbara Acklin, Tyrone Davis, Garland Green, Bobby Jones, Jackie Ross, Denise LaSalle, Ruby Andrews, Cicero Blake ja Koko Taylor. Siellä soitti myös Kelly Brothers. Hän oli hyvä kitaristi ja tunsin hänet pitkään – jo 12-vuotiaasta lähtien. 4 Blues News 6/2021 KARI KEMPAS J ohnny Drummer (Thessex Johns) on pitkän linjan muusikko, joka vietti Chicagossa kuusi vuosikymmentä. Robert ”Bilbo” Walkerin hautajaisissa. Lovie Lee kyseli yleisöltä, osaisiko joku soittaa rumpuja. Soittokavereinani olivat useimmiten kitaristi Eddie King, basisti Willie Black sekä myöhemmin Howlin’ Wolfin kanssa esiintynyt saksofonisti Willie Young. Kerroin osaavani vähän ja hän pyysi minut mukaan. – Soitin niihin aikoihin vielä etupäässä rumpuja. Nykyisin etupäässä koskettimia ja huuliharppua soittava Johnny muutti joitakin vuosia sitten synnyinseudulleen Mississippiin, missä hän esiintyy alueen festivaaleilla sekä ennen kaikkea Clarksdalen bluesklubeilla. – Muutin puolitoista vuotta sitten Horn Lakeen, Mississippiin. Esimerkiksi One-derful!-yhtiö meni konkurssiin ja Billy ”The Kid” Emersonin luotsaaman session nauhat katosivat hänen silloisen vaimonsa Denise LaSallen matkaan avioeron myötä. MUSIIKINTÄYTEINEN NUORUUS MUSIIKINTÄYTEINEN NUORUUS Olet kertonut soittaneesi myös serkkujesi kanssa. Levytysuran alussa Johnnyllä oli kuitenkin epäonnea, eivätkä kaikki varhaisäänitteet koskaan nähneet päivänvaloa. Toinen oli myöhässä ja omistaja pyysi minua laulamaan. Hill, Junior Wells, Koko Taylor, Denise LaSalle, Jackie Ross ja muut luottivat Johnnyn ja bändin säestykseen, mikä merkitsi nostetta hänen maineelleen. Se on Memphisin esikaupunki, vain noin kolmen kilometrin päässä keskustasta
Jossain vaiheessa basistina oli myös Johnny Hifi. Hänen oikea nimensä oli Walter Williams, mutta kaikki kutsuivat häntä Dizziksi. pun – ja läimäisi minua päähän.”” Nick Charles, Lefty Dizz ja Johnny Drummer Chicagossa 1960-luvun puolivälissä. Siihen mennessä Billylle ja hänen vaimolleen Denise LaSallelle oli kuitenkin tullut ero, jolloin Denise oli lähtenyt ottaen omistamansa nauhat mukaansa. Osasin jo soittaa bassoa. Sovimme, että äänitämme kaksi versiota: toisen huuliharpun kanssa ja toisen ilman, ja hän julkaisee niistä paremman. Hän kävi kotonani katsomassa, mitä minulta löytyy ja näki, että minulla oli pino omia kappaleita, varmaan kuutisenkymmentä. – Seuraavat The Acesin kanssa tekemäni levytykset jo julkaistiinkin, ranskalaisella MCM Recordsilla vuonna 1976. Hän oli nimittäin äänittänyt ensin Lonnie Brooksia, mutta jotain tapahtui ja Lonnien ääniraita otettiin pois levyltä. Mukana olivat myös saksofonistit Roy Johnson ja Willie Young. ONNEA JA EPÄONNEA STUDIOSSA ONNEA JA EPÄONNEA STUDIOSSA – Siihen aikaan olin mukana The Aces -bändissäkin. – Olin ajatellut julkaista seuraavan albumini itse, mutta Michael kuuli aikaansaannoksiani, piti niistä ja halusi julkaista niitä merkillään. Hän kertoi toivovansa tehdä ainakin kaksi cd:tä kanssani. Kitarassa oli Eddie King, bassossa Willie Black, rummuissa Willie ”Big Eyes” Smith ja pianossa Otis Spann. Hän sanoi, että kuulostan Junior Parkerilta, olen kuulostan Junior Parkerilta, olen ruma ja tarvitsen toisen huuliharruma ja tarvitsen toisen huuliharpun – ja läimäisi minua päähän. Sitten aloitin yhteistyön Earwigin kanssa. Junior Wells oli siihen aikaan huippusuosittu ja hänellä oli monta hittiä. Kun levytin kappaletta I Put A Tag On Your Toe, tuottaja pyysi, että soittaisin siinä huuliharppua. Kaikkien bändin jäsenten nimi oli julisteessa, ja kun Dizz oli vasenkätinen, laitoin siihen Lefty Dizz. Niinpä siitä sitten tuli ensimmäinen harppulevytykseni. Ensin hän antoi minulle oman huuliharppunsa vuonna 1965, ja paljon myöhemmin, joskus vuonna 1974 hän sanoi, että kuulostan Junior Parkerilta, olen ruma ja tarvitsen toisen huuliharpun – ja läimäisi minua päähän. Vasta myöhemmin minulle selvisi, että sen niminen bändi oli jo olemassa. Sen sijaan minun äänitykseni jäivät hyllylle. LP:llä ”The Aces With Their Guests” on minun laulamani cover-kappale Someday Baby (Worried Life Blues). – Kyllä, kirjoitin kaikki nuo levyjeni kappaleet lukuun ottamatta Take Care Of Your Homeworkia, joka oli Johnny Taylorin käsialaa, sekä Anything But You’ta, joka oli Johnny ”Yard Dog” ”Junior Wells ja minä olimme lähei”Junior Wells ja minä olimme läheisiä kuin veljekset. Kokoonpanoni oli siis aika suuri siihen aikaan. Kiersimme ja keikkailimme eri puolilla kaupunkia. mutta jonkin ajan kuluttua aloin ottaa huuliharpputreenit tosissani ja huomasin, että pystyin soittamaan myös sillä jotain. Se nimi jäi, hän oli Lefty Dizz siitä alkaen. Kun Odell lähti, löytyi tilalle mississippiläinen Nick Charles. Kun Dizz oli mukana bändissäni, aloimme tehdä omia postereita. Olin muun muassa tehnyt yhden singlen molemmat puolet Billy ”The Kid” Emersonin tuotannossa. – Huono tuurini jatkui vielä, kun One-derful! -levy-yhtiössä työskennellyt saksofonisti Monk Higgins halusi minun levyttävän. LAULUNTEKOA JA TULEVAISUUDEN LAULUNTEKOA JA TULEVAISUUDEN SUUNNITELMIA SUUNNITELMIA Kirjoitit ilmeisesti siihen aikaan paljon omaa musiikkia. Olin tutustunut yhtiön omistajaan Michael Frankiin jo soittaessani The Acesissa. Kitaristeina olivat Jimmy Johnson ja Simms. Hän tuli Chicagoon Howlin’ Wolfin kanssa. Hän alkoi näyttää jotain likkejä ja ymmärsin lopulta, mitä hän yrittää minulle opettaa. Seuraavaksi ilmestyi single I’ll Find Way. Louisista tullut Johnny Twist, ja sen jälkeen bändiin liittyi Lefty Dizz. Minulta kysyttiin bändin nimeä ja sanoin sen olevan ”The Starliters”. Mukaan lisättiin myös vähän ohjelmointia sekä naispuoliset taustalaulajat Diane Madison, Theresa Davis ja Kay Reed, jotka olivat työskennelleet Jackie Wilsonin, Aretha Franklinin ja monien muiden taustalla. Sitten vuonna 1968 yhtiö joutui lopettamaan, mitä ennen se julkaisi vielä nopeasti muun muassa muutaman Otis Clayn levyn. Lisäksi Leftyllä oli rumpaliveli – minä opetin häntä soittamaan. – Junior Wells ja minä olimme läheisiä kuin veljekset. Siihen aikaan oli toinenkin kitaristi, jota kutsuttiin Lefty Batesiksi. Junior Wells vieraili esiintymisissämme ja Johnny Drummer & The Starliters säesti muitakin laulajia. Paljon myöhemmin hän kertoi, että oli aina halunnut levyttää minua. Äänitimme singlen One-derfulille, kappaleesta Lookin’ For My Baby useitakin versioita sekä numeron Can’t Stop Twisting. Toinen levy oli nimeltään ”Unleaded Blues”, koska esiinnyin silloin klubissa nimeltä Lee’s Unleaded. Blues News 6/2021 5 Suostuin ja kutsuin Sammy Lawhornin soittamaan kitaraa. Sammy oli ensimmäinen kitaristini. Minun ääneni dubattiin sen tilalle. Noihin aikoihin vakituisempana basistinani oli Odell Campbell, joka oli soittanut Magic Samin kanssa. Ensimmäinen oli ”It’s So Nice”. Väitetään, että myös Johnny Dollar olisi Leftyn veli, mutta en usko sitä. Starlitersiin siis kuuluivat alunperin Sammy Lawhornin lisäksi Johnny Howard ja Willie Young. Bändini saksofonisteina olivat Douglas Fagen ja Roy Johnson. Hän sai minut aloittamaan huuliharpun soittamisen. Hän sanoi, että siä kuin veljekset. – Studiossa olin kyllä ollut jo aiemminkin, mutta niitä töitä ei koskaan julkaistu. Sammyn lähdettyä kitaristina toimi jonkin aikaa St. Kun Lefty sitten perusti oman bändin, hänen veljensä oli siinä pitkään mukana
Dr. Se toteutettiin ihan tavallisena keikkailtana. Onko sinulla suunnitelmia uuden cd:n suhteen. Teemana on tavallaan se, että joulu tulee kerran vuodessa, mutta vaalipäivä joka neljäs vuosi. Mukaan saatetaan ottaa poliittisiakin kannanottoja. Clarksdalen Ground Zeroja Red’s-klubeilla soitan noin kerran kuussa. Muutaman niistä tein paikan päällä studiossa, osan kymmenessä minuutissa – ja sitten äänitimme ne saman tien. Juttelin hiljattain Michaelin kanssa ja Earwig ehkä julkaisee myös seuraavan levyni. Pidän siitä, että musiikkini esittää oikea bändi. 6 Blues News 6/2021 Jonesin. Osa muusikoista tekee levyjä ja myy ne sitten keikoilla. Tag On Your Toe’n. Pystyn laatimaan uuden teoksen kymmenessä minuutissa, kunhan vain saan aiheen, mistä kirjoittaa. – Olen ollut viime aikoina mukana muutamilla festivaaleilla. – En tiedä, milloin teen seuraavan levyn. Yritän nyt opetella sitä – vaikka olenkin viihdyttäjä, en kirjanpitäjä. Musiikkimaailma on muuttunut niin oudoksi, kun ihmiset vain lataavat musiikkia netistä. Bobby Jones (Jonz) levytti hänkin pari kappalettani, mm. Olin voittanut kappaleella Ain’t No Secret In A Small Town kansainvälisen sävellyskilpailun, josta sain palkinnoksi kitaran ja 1000 cd:n painoksen, joten päätin julkaista levyn omalla levymerkilläni Starlitersin kanssa. Kokoonpanossa oli tällä kertaa vain neljä miestä: argentiinalainen kitaristi Max Valldeneu, basisti Spurling Banks ja rumpali Louis ”Big Lo” Powell, itse soitin koskettimia ja lauloin. Feelgood Potts julkaisi hiljattain kirjoittamani laulun Born In The Delta. Minulla on uusi ohjelmatoimisto Key & Marble – katsotaan nyt, miten se hoitaa hommat. Ovatko Etelän musiikkimarkkinat mielestäsi erilaiset verrattuna Chicagoon. – Kyllä, siihen aikaan minulla oli koskettimet kotona, joten pystyin tekemään sillä demoversioita. myisin levyjäni auton takakontista. Heräsin ja nauhoitin sen saman tien, lisäsin muutaman rivin ja lopputulos äänitettiin seuraavana päivänä. Michael on puhunut tulevansa äänittämään sen Clarksdaleen Red’sklubille, jossa esiinnyn usein. Aika oli vuonna 2015 oikea: muutama kappaleeni soi silloin televisiossakin. – Kyllä, Etelässä ei oikein panosteta asiaan, enkä tiedä, kuka siellä kerää rahat taskuunsa. Lisäksi olen esiintynyt Sunflower Blues -festivaalilla Clarksdalessa ja eräässä synnyinkaupunkini Alligatorin tapahtumassa. – Lisäksi teimme Earwigille cd:n ”Angels Sing The Blues”, jossa on mukana useita artisteja, Mary Lane, Shirley Johnson ja Liz Mandeville Starlitersin kanssa. Materiaali on äänitetty jo 2007, mutten halunnut kiirehtiä sen tuotantoa ja julkaisemista. Onko Etelässä festivaalija klubikeikkoja tarjolla. Osaan kirjoittaa, sovittaa ja miksata niitä, mutta bisneksestä, jakelusta ja muusta tiedän liian vähän. Haluan tehdä kappaleista sellaisia, joita muusikot pystyvät soittamaan. – Onneksi minulla on pitkäaikainen suhde Earwigiin ja Michael Frankiin. Myös ”Rockin’ In The Juke Joint” -levyllä on paljon omia kappaleitasi. Yksi oli Greenvillessä Mississippissä ja toinen Georgiassa Atlantan lähellä. Etelässä tehdään myös paljon tietokoneohjelmoitua musiikkia, mutta minä en pidä siitä. Michael Frank hymyili. En ole itse sen tyyppinen, että Johnny Drummer kitaristiserkkunsa Essex ”Grown Man” Johnsin kanssa Willie Dixon’s Blues Heaven Foundationin tilaisuudessa Chicagon Chess-museossa 2014 © Ka ri Ke m pa s. Olin jo aiemmin soitellut vähän boogie woogieta isoäitini pianolla, ja koska osasin jo soittaa bassoa, oli kosketinsoitin helppo oppia. – Viimeisimmän cd:ni ”Johnny Drummer Live At Kingston Mines” äänitin ennen kun muutin Mississippiin. Esimerkiksi ”Rockin’ In The Juke Jointille” sisältyvä Too Much Information syntyi, kun pistin rumpubiitin ja bassokuvion nauhalle ja kehitin sitä siitä eteen päin. Olin ostanut instrumentin vuonna 1989 bändikaverini Willie Whiten avulla. Myös muut artistit ovat käyttäneet musiikkiani. Minulla on kyllä jonkin verran valmiita kappaleita. Kappale I Find A Way tuli minulle unessa, jossa olin isolla lavalla ja lauloin tätä numeroa
MUSIIKKIA LEVYLLE MUSIIKKIA LEVYLLE – Teimme hyvin aikaisessa vaiheessa periaatepäätöksen, että julkaisemme vain vinyylilevyjä, pois lukien tietysti nämä sähköiset jakelumediat, joita ilman ei ole edes olemassa. – Se, että menimme studioon heti alussa, johtui puhtaasti tästä vallitsevasta tilanteesta. Pystymme myös soittamaan erilaisia kappaleita tilanteen mukaan. Luulen, että ravintoloita on pommitettu aika paljon, kun rajoitukset ovat lieventyneet. Saattaa helpottaa keikkojen saamista, kun meillä on musiikkia suoratoistopalveluissa ja oikea levy olemassa, vaikkakin itse kustannettu. Haastattelunauhurin eteen saapui bändin laulava kitaristi Sami Tammioja. Kun ei päästy keikoille, päätettiin äänittää musiikkia. Julkaisemme siis vain sinkkuja ja EP-levyjä, koska pitkäsoiton tekeminen on varsin työlästä, ja kun itse maksaa viulut, niin kallista myös. Blues News 6/2021 7 kokonaisia albumeita alusta loppuun, mutta taidan olla vähemmistössä nykyään, kun monet kuuntelevat vain muutamia biisejä kerrallaan. Kun meitä on kolme, niin pystymme liikkumaan suhteellisen kevyellä kalustolla ja saamme pidettyä hintapolitiikan kohtuullisena. Meillä on ohjelmistossa ZZ Topilta La Grange, joka toimii hämmästyttävän hyvin ilman lauluakin. Kolmen-neljän biisin levyjä voi tehdä useammin. Jos tarvis vaatii, niin voihan ne pikkulevyt sitten julkaista kokoelma-albumina. Koska korona-aikana ei tapahtunut oikeastaan mitään, niin ajatuksena oli, että tehdään edes jotain. Se on parempi vaihtoehto kuin joku itsepoltettu demo-cd. Niitä on tullut kuunneltua. Keikkatilaisuudet varmaan paranevat vasta vuodenvaihteen jälkeen. Kokeilimme muutamaa niistä ja koska homma toimi, niin päätettiin siltä istumalta yhdistää nämä kaksi asiaa, eli lainakappaleet soitamme instrumentaaleina ja omat biisit laulettuina. Luulen, että keikoilla on varmasti helpompi myydä sinkkuja kuin LP-levyjä. Instrumentaaliversiot on kivoja, niissä on helpompi löytää ”oma ääni”, kuin se että laulettaisiin Sweet Home Chicago sadannentuhannen kerran. Me äänitimme neljä biisiä, joista kolme valitsimme tulevalle levyllemme. Pistolero Stomp on sellainen jump blues -henkinen instrumentaali ja ne pari muuta ovat enempi rock-henkisiä biisejä. Voimme soittaa vaikka instrumentaalihissuttelua tai heittää rockimpaa kamaa. Soitimme kaikki kolme samassa bändissä, Turn Onissa, ja kun se löi hanskat tiskiin ja meillä on sellainen soitannollinen kemia, joten oli luonnollista jatkaa. Mä aloin pelleillä sitä treeneissä ja päätin kokeilla, että kuinka se taipuu kitaralle, ja lähti oikein hyvin. Sitä emme soita, mutta esimerkiksi Hurriganesilta blokattu Keep On Knocking meillä ohjelmistossa on. © An tt i Ke vä tla ht i © JP Ra nt an en. Vaikka joku biisi olisi alun perin laulettu, niin me soitamme sen instrumentaalina. RIKU METELINEN K aupungilla liikkui huhu uudesta tiukasta bluespitoisesta bändistä, joka oli ilahduttanut yleisöä Turun Puutoribluesissa. Sitten kun keikkoja alkaa tulla, niin tuollainen konsepti on helppo myydä mihin tahansa, pizzerian nurkkaan, alan tapahtumiin tai vaikka pikkujouluihin. Bändin soittama musiikki asettuu ZZ Top-Johnny Winter-Lynyrd Skynyrd -kolmion sisäpuolelle. – Nuo mainitsemasi kolme nimeä ZZ Top, Johnny Winter ja Lynyrd Skynyrd ovat sellaisia, jotka me kaikki allekirjoitamme. Me ollaan soitettu tunnin setti, jossa on ollut ehkä pari laulettua kappaletta instrumentaaleja enemmän. Kesän korvalla lähetimme kymmeniä keikkatarjouksia eri puolille Suomea, mutta ne eivät poikineet mitään. Tarkoituksena on tehdä uusintakierros ja katsotaan miten täällä kertaa käy. Funtsittiin, että alamme soittamaan instrumentaalimusaa, lainakappaleita, mutta instrumentaaliversioina. Alussa meillä oli 15 lainaa ja pari omaa, mutta nykyään suhde on varmaan puolet ja puolet. Olemme treenanneet viikoittain, koska soittaminen on kivaa ja onhan se omalla tavallaan myös terapeuttista puuhaa. Meillä on bluesimpaakin materiaalia olemassa, mutta valinta osui näihin, koska ne olivat ensimmäiset omat biisit, jotka olivat valmiita. Meillä on ollut muutamia keikkoja tähän mennessä, Naantalissa, Saaristobaarissa ja Puutoribluesissa. Seiskatuumainen ilmestyy näillä näkymin loppuvuonna. On myös helpompi kirjoittaa, sovittaa ja treenata neljä-viisi hyvää biisiä kuin albumillinen matskua. Meillä on neljästä kappaleesta ”video” YouTubessa ja ne löytyvät Spotifystä myös. Itse tykkään kuunnella BÄNDI BÄNDI – Tres Pistoleros on sellainen perus-bluesrock-pohjainen bändi, jossa meikäläisen lisäksi mukana ovat Jarppa Mäkinen bassossa ja Pasi Oksanen rummuissa. Niitä voi myydä inhimillisempään hintaan, joku saattaa viimeisen kaljatuopin sijasta ostaa levyn. Persnettokeikkoja emme tee, niitä on tullut tehtyä aivan riittävästi vuosien saatossa. – Jonkun aikaa soiteltuamme mä muistin, että mulla on biisejä, joille ei ole käyttöä, toisin sanoen ne eivät olleet korvamerkittyjä mihinkään. Sen muodostavat kolme monista paikallisista kokoonpanoista tuttua muusikkoa, Jarppa Mäkinen, Pasi Oksanen sekä Sami Tammioja. KEIKAT KEIKAT – Kaikilla meillä on päiväduunit, mutta mä olisin tyytyväinen, jos saisimme about 15 keikkaa vuoteen
Paikalle saapui sattumalta myös ruotsalaisen Beluga Recordsin pyörittäjiä, jotka olivat olleet alkujaan tulossa Hori Smokuun. Yhtyeen koossapitävä voima Miikka Siira alias Mike Bell kertoo myös kokoonpanon syntyneen varsin vaivattomasti: – Kaikki tyypit olivat jo valmiiksi motivoituneita soittamaan garagebändissä. – Vuonna 2018 touhusin Mike Bellille 1960-luvun alun tyylistä soolopop-EP:tä. Ne eivät sulje toisiaan pois. Kantrilla ei enää pärjää vaan pitää siirtyä garagen ja psykedelian aikakaudelle. Tätä kaikkea sisältävä debyyttipitkäsoitto odottaa julkaisuaan ensi vuoden puolella, mutta tutustumisen voi aloittaa marraskuussa ilmestyneen seiskatuumaisen singlen myötä. Levytyksiäkin on syntynyt tähän mennessä kolme pitkäsoittoa ja läjällinen singlejä. Sittemmin ryhmä on kierrellyt ympäri Eurooppaa, Aasiaa ja Yhdysvaltoja. kaisesti komppikitaraa paikallisessa revival rock and roll -yhtye The Beetle Crushersissa. Tää Cartel-homma on tavallaan jatkoa sille. Ensikeikka järjestyi silti eräänlaisella Hori Smokun pienempimuotoisella vastineella Helsingin Käpylässä ravintola Cactuksessa. Lisäksi ollaan koko porukka samanlaisia musarakastajia ja © Vi lle M al ja. Psykedeelisessä Mathmos-valaistuksessa kylpenyt viisimiehinen yhtye loi videolla tehokkaan mielleyhtymän 1960-luvun loppupuolen pop-estetiikkaan. Siiran mielestä Mike Bellille ei tuota ongelmaa esittää eri kokoonpanoissa sekä rockabillyä että garage rockia. Kitaristi Timo Kalijärven kannustuksesta Belltones kasattiin ihan oikeaksi keikkailevaksi yhtyeeksi vuonna 2008. Erinäisistä vaikutteista ja soundeista puhuminen on ollut meille aika luontevaa. 8 Blues News 6/2021 JANNE ÖRNBERG H elsinkiläisen The Mike Bell Cartelin musiikin voisi helposti ja perustellusti luokitella garage rockiksi, mutta se ei tekisi täyttä oikeutta. Tuolloin Siira asui vielä Kouvolassa ja soitti samanaiEsimakua Mike Bell Cartel -soundista saatiin juhannusaattona julkaistun Million Years -musiikkivideon myötä. Tarkoitus ei ollut edes keikkailla. Tekijät tuntuvat hallitsevan asiansa ja sen vaatimat muotoseikat vaivattomasti. Yhtyeen tyyliin on onnistuneesti sisäänkirjoitettu amerikkalaisen populaarimusiikin 60-lukulähtöistä viitekirjoa: marakassirhythm & blues ’65, Byrds-soundia ’66, psykedeliaa ’67, fuzz-punkkia ’68 ja pop-bubblegumia ’69. Näistä herroista Siiralla on yhteistä bändihistoriaa Abaijón kanssa instrumentaalirockbändi The Atomic Blastissä ja Laineen kanssa 60-lukuista pre-Beatles-rock and rollia esittävässä The Fanatic IV:ssa. KANTRISTA PSYKEDELIAAN KANTRISTA PSYKEDELIAAN Siiran luoma rockabilly-artisti Mike Bell teki ensiesiintymisen seiskatuumaisella EP-levyllä ”Let’s Rock Tonight” vuonna 2004. Mike Bell & The Belltonesin piti aluksi olla vain pieni sooloprojekti omaksi iloksi. Siiran lisäksi yhtyeeseen kuuluvat Pekka Laine (The Hypnomen), Ville Särmä (Kevin) Samuel Abaijón (The Valkyrians) ja Aapee Heinola (Hard Action). Mitään keikkojakaan ei ollut tarkoitus tehdä. Siira työskentelee edelleen aktiivisesti Belltonesien kanssa kantripohjaisen rockabillyn parissa. Näkisin, että Mike Bellillä on tulevaisuudessakin mahdollisuus luoda nahkaansa. Visuaalinen puoli tuki aistikkaasti rupisella Fuzz-kitaralla ja kimakoilla uruilla täydennettyä melodista pop-kappaletta. Voisi leikitellä ajatuksella, että tää Mike Bell on edennyt sieltä 50-luvulta seuraavalle vuosikymmenelle. Ensimmäinen esiintyminen The Mike Bell Cartelilla piti olla kesällä 2019 Hori Smoku -festivaaleilla Helsingissä, mutta tapahtuma kuitenkin peruuntui. Punk-orientoituneen levyyhtiön kanssa neuvoteltiin tuolloin sopimus levyn teosta. Mutta jo toisten treenien jälkeen ajateltiin, että kyllähän me nyt keikoille lähdetään. Elokuussa 2021 Goofin’ Records julkaisikin uutta materiaalia Belltonesilta. Mennään muutama vuosi eteenpäin, niin ehkä hän pistää rockabillyn ja garagen lisäksi disco-vaihteen päälle. Kartelliryhmän ilmaisu ammentaa vaikutteita laajemmin kuin The Sonicsin kaltaisten garage-järkäleiden levytysten toisinnosta. sauhuajia
Ei niiden tarvitse tehdä tarinaa, silti tuntuu ja kuulostaa hyvältä ja tietty tunnelma ja rytmi pitää olla. Kyllä tää antaa enemmän vapauksia aiheiden ja sisällön suhteen kuin Belltones. Blues News 6/2021 9 – Alun perin olin skeptinen, mutta kävi ilmi, että toimivia ja halukkaita levy-yhtiöitä ei ole jonoksi asti. Single, kuten tuleva albumi on äänitetty Timmionin analogisella studiolla Helsingin Kaapelitehtaalla Jukka Sarapään toimiessa äänittäjänä. Lähestyin Liam Watsonia sähköpostilla, josko tätä kiinnostaisi. Mihinkään Beatlesin ”Sgt. – Mietittiin, että voisihan siihen pyytää jotain nimekästä tekijää miksaamaan. LEVYNTEOSTA LEVYNTEOSTA Esimauksi tulevasta albumista julkaistu single Wait! / Here Comes The Pain pelaa ajallisesti jossain vuosien 1965 ja 1966 maastossa. Levy prässätään Ruotsissa. © Vi lle M al ja ”Voisi leikitellä ajatuksella, että tää Mike ”Voisi leikitellä ajatuksella, että tää Mike Bell on edennyt sieltä 50-luvulta seuraaBell on edennyt sieltä 50-luvulta seuraavalle vuosikymmenelle. Tässä vaiheessa voisi sanoa, että molemmat osapuolet ostivat sian säkissä, mutta kummallakin kävi säkä. Kantrilla ei enää valle vuosikymmenelle. Aiheet lauluissa ovat ikuisia: ahdistus ja tietenkin rakkaus. Watson on Grammy-palkittu tuottaja ja äänittäjä, joka tunnetaan nimenomaan analogisen studiotyöskentelyn johtavana ammattilaisena. Suurin osa kappaleista on Siiran tekemiä, mutta myös joitain Laineen ja kaksikon yhdessä tekemiä. Vaikka puhutaan marginaalimusiikista, on yhtyeen jäsenten mieltä lämmittänyt singlen päätyminen legendaarisen losangelesilaisen dj:n Rodney Birgenheimerin radio show’hun. Kyseessä on bändilevy, jonka soundi on pyritty pitämään mahdollisimman samana kuin keikkatilanteessa. Single on levinnyt Belugan jakelukanavia pitkin, niin fyysisesti kuin latauksina, ympäri Eurooppaa ja jopa Yhdysvaltoihin. Tykkään sanoista. Hän vastasi, että kiinnostaa. kedelian aikakaudelle. Vain joitain stemmalauluja ja akustista kitaraa on lisätty jälkeenpäin. Kantrilla ei enää pärjää vaan pitää siirtyä garagen ja psypärjää vaan pitää siirtyä garagen ja psykedelian aikakaudelle. Kahdessa kappaleessa, kuten juhannuksena musiikkivideona julkaistussa Million Yearsissa, miksaajana toimi Pepe Deluxén James Spectrum. – Ehkä bändin eniten pulssilla olevalla kaverilla saattaa olla jo röyhelöpaita ja tukka kauluksen päällä, Siira leikittelee mielikuvilla yhtyeestään. Pepper” -tyyliseen teema-ajatteluun ei ole edes pyritty. Sinkusta otettiin 400 painos ja albumista varmasti isompi. Cartelin sisällä on vitsailtu, että tulossa oleva albumi ”The Cartel And I” on Suomen paras albumi vuodelta 1967. Progeiluun ei sorruta, eikä vielä ole hippikausikaan päällä vaan yhtye esiintyy pikkutakeissa ja poolopaidoissa. – Siinä on sellaista tiettyä ”Nuggets”-ajattelua, jossa on pyritty saamaan mahdollisimman monta omaa mielenkiinnon herättäjää samaan pakettiin. Se riittää. Sen analogistudiolla ei ole edes nettiyhteyttä, joten matsku sinne toimitettiin polkupyörälähetin välityksellä. – Ainakin siihen mennessä on varmaa, että albumi on saatavilla. ”” Mike Bell & The Belltones. Puolen vuoden jonoja levyillä ja toimitukset kun vielä viivästyy niistäkin pahimmillaan kolmesta neljään kuukauteen. Nyt yhtye pyrkii aktivoitumaan ja maaliskuussa Juttutuvassa nähtävä esiintyminen on tarkoitettu samalla levynjulkaisutilaisuudeksi. Muu materiaali lähetettiin Toe Rag Studiosin Liam Watsonille Lontooseen miksattavaksi. Hän oli osaltaan nostamassa 1970-luvulla glam rockia ja punkkia pinnalle länsirannikon tietoisuuteen. Siira pohtii Belltonesin ja Cartelin kappaleiden eroavaisuuksia: – Cartel on ehkä lyyrisempää, runollisempaa ja toisaalta enemmän nonsenseä. Kansigrafiikasta vastaa Jussi Karjalainen, joka on tehnyt lukuisia levyjen ja kirjojen kansia. AKTIIVISESTI KEIKOILLE AKTIIVISESTI KEIKOILLE Ennen koronasulkemusta The Mike Bell Cartel ehti tehdä vain muutamia keikkoja
– Sitaatteja halusin mukaan runsaasti, mutta ei suoria haastatteluja, koska silloin kyseessä ei olisi ollut niinkään tietovaan muistelmakirja. – Tietokirjojen hankintaja lukemisinto on tosiaan ollut koko korona-ajan lievässä nousussa – ja jos on lukijoita, on myös motivaatiota kirjoittaa, muuallekin kuin pelkästään pöytälaatikkoon. Sieltä löytyi koko sivun artikkeli ”suomalaisesta rautalankabändistä, joka oli saanut Japanissa Sonyn kanssa levytyssopimuksen”, ja se asetti kertomuksen oikeaan kontekstiin. Onhan niilläkin ohjelmistossaan selviä instrumentaalikappaleita ja nauhakaiku lätkättää. Esimerkkinä vaikkapa The Mustangsin Japanikuvio. Sellaisen kirjoittaminen olisi ollut yhtä tylsää kuin sen lukeminenkin. Näin toimiessamme olisimme joutuneet olemaan joko tosi laveita tai tosi tiukkoja, ja lopputulos olisi sitten ollut joko 30-sivuinen läpyskä tai älytön hakuteos – eikä kumpikaan näistä vaihtoehdoista kiinnostanut itseäni. Pyrin tietoisesti välttämään sitä, että la tai toisella esillä. Mietimme, onko aiheelle enää mitään annettavaa. Sitten mentiin Kansalliskirjastoon ja käytiin läpi kaikki sen aikaiset musalehdet. Tuli esimerkiksi miettineeksi, ovatko uudemmista popja rock-nimistä vaikkapa Ville Leinonen & Valumo ja Viikate tai A. Rivien välistä toimittajan omatkin näkökulmat joka tapauksessa hahmottuvat. Toisaalta joistain bändeistä ei löytynyt hakemallakaan minkäänlaisia merkintöjä edes paikallissanomista, vaikka heidän omissa muistelmissaan lennokkaita mainetekoja riittikin. 10 Blues News 6/2021 PETE HOPPULA 1 960-luvulle ajoittuvan musiikkija populaarikulttuurin erityisasiantuntijana ansioitunut helsinkiläinen Janne Örnberg tunnetaan paitsi lehtija radiotoimittajana, klubi-isäntänä, lyhytelokuvien tekijänä sekä dj:nä, myös elokuussa 2021 ilmestyneen tietoteoksen ”Emman perilliset – Suomalaisen rautalankabeatin vuosikymmenet” pääkirjoittajana. Lopulta kompromissiin kuitenkin päästiin. ”Emman perilliset” värittää kotimaan kitarayhtyevaiheiden kulkua paikoin sangen kontroversiaaleilta tuntuvilla vastakkainasetteluilla. Ne ovat molemmat sellaisia selkeitä teoksia, joissa käydään tiettyjä aihepiirejä teemoittain läpi mutta kronologisessa järjestyksessä, taustoittavien infolaatikoiden sekä mielenkiintoa lisäävien nostojen tukemana. En epäillyt, etteivätkö tapahtumat olisi menneet juuri näin, vaan sitä, kuinka iso juttu se todella oli. Myös musiikkiaiheisia kovakantisia on näin ollen etsiytynyt kirjakauppoihin tarjolle miltei hyllymetreittäin. Aikoinaan niin ammattimuusikoiden, toimittajien, tuottajien kuin levy-yhtiöpomojenkin kurituksessa olleet rautalankasoittajat eivät aina saaneet pelkkiä kehuja osakseen tulevillakaan vuosikymmenillä. Olisimme myös luultavasti saaneet hirvittävästi ihmisiä kimppuumme, sillä juuri tämä aihepiiri kuitenkin koskettaa todella monia. Oli myös järkevää karttaa sitä, että jokainen DEBYYTTIKIRJA SANOISTA TEOIKSI DEBYYTTIKIRJA SANOISTA TEOIKSI Tietokirjallisuuden sanotaan elävän kuluvalla vuosikymmenellä jälleen jonkinasteista kasvukautta. Kysyntää on silti piisannut ja myös ”Emman perilliset” (Aviador Kustannus) vaikuttaa saaneen kaiken kaikkiaan positiivisen vastaanoton. Silloin olisin joutunut asettamaan myös itseni helvetilliseen tilanteeseen: määrittelemään, että mitä se rautalanka sitten loppujen lopuksi on, sekä arvottamaan, miksi joku toinen bändi on ”enemmän” rautalankaa kuin joku toinen. – Jokainen juttu piti siis altistaa lähdekritiikille. Kirjallisiksi esimerkeiksi otin ennen kaikkea ”Jee jee jee – Suomalaisen rockin historian” sekä Lindforsin, Salon ja Pesosen ”Dumarin”. Aallon Rytmiorkesterin tapaiset tanssibändit rautalankaa. – Aluksi suunnitelmissa oli matrikkeli-tyyppinen luettelomaisempi teos, jossa kaikki rautalankayhtyeet ja -levytykset olisi käyty läpi joko kronologisessa tai aakkosellisessa järjestyksessä. Janne Örnbergin, Kati Järven ja Jori Venemiehen käsittelyynsä ottamasta rautalankateemastakin on ilmestynyt lähivuosina useampia faktapitoisia opuksia. Henkilökohtaista kitarabändihistoriaakin omaava Örnberg mieltää moniulotteisen tehtävänkuvansa kotimaisella juurimusiikkikentällä silti yhä ensisijaisesti harrasteeksi, jos toki huomattavan paljon aikaa ja kärsivällisyyttä vaativaksi sellaiseksi. Lisäksi lukuisiin Suomi-rockia käsitteleviin kirjoihin sisältyy aina myös 1960-luvusta kertova osio. Se oli kuitenkin hänen tapansa ilmaista asia, joka piti selvittää tarkemmin. – Suomessa rautalankamusiikki on kuitenkin sellainen pohjavirtaus, mikä on aina ollut taval. Örnberg ja kumppanit halusivat kirjan olevan paitsi tietosisällöltään luotettava, myös esitystavaltaan pikemminkin ulkopuolisen tarkkailijan kuin varsinaisen fanin näkökulmasta laadittu. Näinkin oman visioni heti kristallinkirkkaana, johon onneksi myös kustantaja luotti ja antoi siltä osin työrauhan. Tekijöillä siis riitti jo lähtökohtaisesti kosolti puntaroitavaa, eikä ensimmäistä kertaa yhteistyöhön lyöttäytynyt tiimi voinut täysin välttyä kirjan päälinjauksia koskeneelta keskinäiseltä kädenväännöltäkään. Vaikka levyprojekti ei lopulta mennytkään aivan putkeen, kyseessä oli silti iso tapaus, joka myös ylitti valtakunnallisen uutiskynnyksen. Suomalaisten perisynniksi tiedetty vaatimattomuus ja vastavuoroisesti joidenkin haastateltujen taito saada vähäisemmätkin saavutukset kuulostamaan totuutta mahtipontisemmilta asettivat lähdekritiikin ensiarvoiseen asemaan. Kirjaideaa suomalaisen rautalangan historiasta lähdettiin muovaamaan Jori Venemiehen aloitteesta. Ja that’s it. Jari Mobergin pääasiassa rautalankalevytyksiin keskittynyt ”Sadoin sähkökitaroin” julkaistiin aivan hiljattain ja Arto Vilkon ”Emmaa etsimässä” joitakin vuosia aiemmin. Yhtyeen kitaristi Matti Luhtala kertoi, että he olivat aikoinaan käyneet Japanissa ja tehneet siellä joitakin juttuja sikäläisen levy-yhtiön kanssa. – En edes pyrkinyt olemaan objektiivinen, vaan olen objektiivisesti hakenut subjektiivisia juttuja. Itse olin kyllä ensin sitä mieltä, että miksi hitossa. Pelkkä luettelo ei missään tapauksessa tullut kysymykseen. Kuka vaan, joka osaa ilmaista itseään hyvin, pystyy nostamaan mielikuvissa piiritason bändin valtakunnalliseksi menestyjäksi. bändi olisi kertonut täysin omin sanoin itsestään – siinähän taas voittaisi aina kaikkein paras puhuja. – Sanoin lähteväni mukaan projektiin, jos saan itse ideoida sen. Myös tässä suhteessa Örnberg näki parhaaksi käsitellä ”makuasioita” ensisijaisesti olemassa olevan lähdemateriaalin välityksellä, lipsumatta juurikaan henkilökohtaiseen jälkiviisasteluun menneiden aikojen ratkaisujen oikeellisuudesta. Kuvituksen tuli myös ehdottomasti olla juoksevaa eikä pelkästään kirjan lopussa oleva kuvaliite
Nykypäivään siirryttäessä esimerkiksi Pekka Laineen sooloalbumi ”The Enchanted Guitar Of...” on jälleen hyvä esimerkki musiikista, jossa viedään eteenpäin sitä samaa käsitettä, joka luotiin vaikkapa The Strangersin Kolmea kitaraa tehtäessä. Lopulta analysoin levyjä kirjassa hyvin vähän, mikä ei tarkoita sitä, etteikö itsellänikin olisi niistä mielipiteitä. Oli vaikea löytää tekstiin uutta näkökulmaa, kun musiikillista toistoa alkoi olla jo niin paljon. – Suurin tekovaiheen haaste oli saada kone uudestaan käyntiin sen jälkeen, kun Agents-luku oli kirjoitettu ja kaikki siitä eteenpäin tuntui vähän lattealta. – Lukukokemuksena halusimme tehdä kirjan kotimaisesta populaarimusiikin kehityksestä 1960-luvulta tähän päivään, siten että näkökulma on kyllä valittu rautalankamusiikin kautta, mutta olematta silti tarkoitettu millekään tietylle porukalle. irrallaan muusta kevyestä musiikista.””. ”Rautalankabeat” kattaa mielestämme paljon muutakin kuin Emman ja sen johdannaiset. Nopeasti kävi kuitenkin selväksi, että alaotsikkoon piti jollain tapaa nostaa myös beat. Agentshan teki tavallaan rautalangalle sellaisen karhunpalveluksen, että se loi ihmisille hyvin tiukan näkökulman siitä, mitä rautalanka on. Jälkeenpäinhän ollaan tietenkin aina niin hemmetin viisaita siitä, miten asiat olisi aikoinaan kannattanut tehdä, ja siihen ajautuu myös itse helposti. – Aluksi mietittiin, olisiko kirjan nimen pitänyt olla ”Suomalaisen rautalangan vuosikymmenet”. Topi Sorsakosken ja Agentsin lyötyä myöhemmin itsensä valtavirrassa läpi rautalankapohjainen säestystyyli vakiintui myös tavanomaisten tanssikokoonpanojen arkeen. Tavoitteena on ollut kertoa rautalankabändien kehityksestä, mutta ei erillisenä kuplana. Tekstit on koitettu jäsentää mahdollisimman loogisesti, ja kainaloartikkelit sekä muut sekaan sovitetut erillisesseet tukevat myös jälkimmäistä lukutapaa. ”Emman perillisissä keskeinen ajatus on, ”Emman perillisissä keskeinen ajatus on, että rautalanka on ollut kaiken aikaa osa että rautalanka on ollut kaiken aikaa osa isompaa populaarivirtausta isompaa populaarivirtausta ja ja kehittynyt kehittynyt siinä vuorovaikutuksessa, eikä suinkaan siinä vuorovaikutuksessa, eikä suinkaan irrallaan muusta kevyestä musiikista. Miten siitä sitten jatkat tarinaa todistelematta liikaa, että olihan se rautalanka paljon muutakin – eikä kehitys suinkaan pysähtynyt siihen. Örnberg uskoo, että tiiliskiven painoinen, lähes 400-sivuinen ”Emman perilliset” on mahdollista ahmia kerralla kannesta kanteen – tai sitten perehtymällä siihen hyvinkin pienissä satunnaisissa palasissa. ”Emman perillisissä” keskeinen ajatus on, että rautalanka on ollut kaiken aikaa osa isompaa populaarivirtausta ja kehittynyt siinä vuorovaikutuksessa, eikä suinkaan irrallaan muusta kevyestä musiikista. Ymmärrettävästi Esa Pulliaisen 1970-luvun lopulta saakka luotsaama Agents saa teoksessa osakseen merkittävän määrän palstatilaa, mutta jääkö sen perään edes muuta olennaista kirjoitettavaa. Ennen kaikkea halusin silti välittää levyarvioiden ja tehtyjen haastattelujen kautta sen aikaiset tuntemukset, joita äänitteet niiden julkaisuhetkellä herättivät. Hartaana ja rakkaudesta lajiin toimineena bändinä Agents toi genrelle valtavasti huomiota, mutta kun rautalanka oli 1960-luvulla ollut instrumentaalista rock’n’rollia, eräänlainen sen ajan Suomi-rockin kirkkain jalokivi ja puhtain soundimuoto, niin termi olikin sitten yhtäkkiä muuttunut tarkoittamaan valtaosalle kitaralla soitettua iskelmää. Blues News 6/2021 11 vähättelisin tai ylistäisin jotain bändiä. Ja jos vaikka ajatellaan surf-tyyliä soittavia instrumentaaliryhmiä niin kyllähän sen nyt kuitenkin kuulee, että ne ovat nimenomaan suomalaisia surfbändejä. Siksi vain erilaisten henkilöiden ja yhtyeiden dokumentoinnin sijaan minusta oli kiinnostavampaa kertoa, miten asiat törmäävät ja risteytyvät yleisen musiikkikehityksen kanssa. – 1980ja 1990-luvuilla tuli kuitenkin uusia bändejä, kuten muun muassa The Charades, Laika & The Cosmonauts ja The Hypnomen. Kirjan työryhmä oli jälleen uuden dilemman edessä. Hieman samaan tapaan kuin musiikkitoimittajat keksivät vasta 1980-luvulla jazziskelmän, jota 1960-luvulla ei kukaan vielä käyttänyt. Beat-aallon myötä miltei jokaiseen 1960-luvun instrumentaaliyhtyeeseen liitettiin vokalisti ja ohjelmistot muovautuivat uuteen uskoon. Käsi kädessä ne menevät rautalangastakin puhuttaessa, vaikka haluttaisiin muuta uskoa. Ne olivat taas periaatteessa sitä The Soundsin ja kumppanien aloittamaa instrumentaalirock’n’rollin jatkumoa, ei kuitenkaan pelkkää nostalgiaa vaan esitettynä modernimmilla soundeilla. Mielestäni tarina hahmottuu sellaisellekin ihmiselle, joka ei ole rautalankafriikki. Tavallaan siis luotiin termi, jota ei ollut aiemmin olemassakaan. RAUTALANKA VENYY MONEKSI RAUTALANKA VENYY MONEKSI Rautalangan herkin ja eniten kantoja jakava keskustelunaihe lienee silti harrastajien suhtautuminen laulettuun musiikkiin
– Niin paljon kuin nykyrautalangalla on hyvääkin niin toisaalta jotkut ovat jääneet myös junnaamaan ikävästi paikoilleen. Hänen kiiteltyjä historiikkitekstejään sekä levyarvioitaan on sittemmin ilmestynyt runsain mitoin muun muassa Big Beat-, Sueja Blues News -lehdissä. Niiden levyt menivät vielä syvemmälle, ottivat enemmän tehoja irti vanhoista tekniikoista ja soundeista. 1990-luvun kouluaikainen oma instrumentaaliyhtye Les Violars elää sekin yhä tärkeänä muistona mielessä – eikä ole mahdoton ajatus, etteikö bändi saattaisi vielä jonain päivänä aktivoitua uudelleen. Itselleni 1960-luku on totta kai se mikä vetoaa aikakausista edelleen eniten, ja tulen luultavasti aina palaamaan siihen niin kauan kuin kirjoitan. Kaikki eivät kuitenkaan saa kirjantekijältä aivan yhtä puhtaita papereita. Tämän hetken bändit ovat löytäneet rautalangan 1960-lukuisen perusidean ja ihannoivat silloisia soundeja sekä rock-mentaliteettia, mutta hyödyntävät niitä omavaltaisin keinoin. Saatoin löytää Cliftersin avulla ensin jonkun brittibeatbändin ja sen kautta taas jenkkiläisen rhythm’n’bluesnimen – ja kohta olinkin jo jossain Robert Johnsonissa. Kunnioitus ja perinteiden vaaliminen on niillä silti käsinkosketeltavaa. – Ensimmäiset bändit, jotka sykähdyttivät 1980-luvulla lastenlauluvaiheen jälkeen taisivat olla Jiri Nikkisen Clifters sekä Topi ja Agents. Se vei pidemmälle. TOIMITETTAVAA RIITTÄÄ JATKOSSAKIN TOIMITETTAVAA RIITTÄÄ JATKOSSAKIN Kirjoittamiseen ja julkaisuun liittyneeseen taustaprosessiin kulunut aikaja työmäärä kaikkine matkan varrelle sattuneine kivikkoineen ei tullut tekijöille täytenä yllätyksenä, mutta ensiteoksen antamista opeista niin hyvässä kuin pahassakin on eittämättä hyötyä myös Örnbergille hänen seuraavissa hankkeissaan. Linjat ja liitoskohdat, miten kaikki limittyy toisiinsa, ovat aina kiehtoneet mua. Siinä on minusta sitä rautalanka-asennetta, vaikka ne eivät niitä samoja vuoden 1963 klassikoita soitakaan. Toisaalta iskelmällinenkään rautalanka ei välttämättä tarkoita automaattisesti musiikin vesittymistä. – Poltetta on tehdä lisääkin kirjoja ja niitä on jo viritteillä. Eihän The Soundskaan levyttänyt Emmaa valssina vaan ne sovittivat sen kokonaan uusiksi. Hän kuitenkin vannottaa, että kyse on yhä harrastuksesta varsinaisten ansiotöiden ohessa – ja loppupeleissä kaikki kiteytyy yhä siihen, mistä se aikoinaan polkaistiin alulle: levyjen kuuntelemiseen sekä niiden tutkimiseen. The Quietsista saatetaan sanoa, että ”tää on niin kuuskytlukuista” – mutta eihän sellaista rautalankaa 1960-luvulla kukaan esittänyt, suurin piirtein ainoastaan jossain Joe Meekin studiotallissa Englannissa tehtiin sen tyylistä kamaa. Radiotoimittajana Örnberg on toteuttanut laajoja ohjelmasarjoja otsikoiden ”Sadoin sähkökitaroin”, ”Instro A Go Go” sekä ”Poplaulajan vapaailta” takaa, ja varmuudella häntä tullaan kuulemaan FMtaajuuksilla myös myöhemmin. – On myös toinen kehityssuunta. Tavallaan he ovat siis kehittäneet musiikkiaan taaksepäin. Ennen kaikkea on helpompaa arvioida, missä kohtaa kirjoittaminen kannattaa aloittaa, kun haastatteluja ja muuta lähdeaineistoa on hallussa tarpeeksi. Silloin tajusin, että nyt jytisee. Erään raikkaan tavan istuttaa rautalankaa suomalaiskansalliseen iskelmään ja viedä sitä edelleen tanssilavoille on Örnbergin mukaan luonut Kyösti Mäkimattila Varjokuva-yhtyeineen. Hän pitää kaikkia vallitsevia lajityypin sektoreita sen olemassaololle tärkeinä, mutta mikäli eteenpäin halutaan mennä, tulisi yhtä lailla rautalangan soittajille kuin kuulijoille joka tapauksessa sallia myös mahdollisuus tabuna pidetyn teeman entistä rohkeampaan käsitteelliseen pöyhimiseen. Syntyy sellainen blandaamisefekti – vähän niin kuin jos sä haluat naamariin rommikolan, mutta se ei mene enää sun jalkoihin eikä päähän, koska drinkkiä on laimennettu jo niin monta kertaa. ”Emman perillisissäkin” päästiin siltä osin vasta pintaraapaisun tasolle. Jatkoa ajatellen tiedän nyt suurin piirtein, mikä määrä aikaa menee mihinkin työvaiheeseen. Musiikin ohella myös muut populaarikulttuurin muodot, eritoten elokuvat, näyttävät poikivan Örnbergin to do -listalle kaiken aikaa uusia projekteja. Varsinkin The Quietsista puhutaan usein konservatiivisena rautalankabändinä, mitä se ehkä aluksi olikin, mutta ajan saatossa ryhmästä kasvoi todella liberaali, suorastaan radikaali. © Ar i H ai m i ”Emman perilliset” -työryhmä Janne Örnberg (takana), Jori Venemies ja Kati Järvi Les Violars vuonna 1998: Janne Örnberg (vas.), Jussi Rouhiainen, Sami Sammalniemi, Veli-Pekka Åberg. Genren ydinkehityksen hän uskoo tapahtuvan 2020-luvulla siellä missä alun alkaenkin, kaupunkien rock-klubeilla. Sitten kun ostin levyjä niin aina piti katsoa takakansista, että kuka on tehnyt ne biisit. On kuitenkin myös esimerkiksi Mary Ann Hawkinsin kaltaisia nuoria bändejä, jotka osaavat katsoa laatikon ulkopuolelta, eivätkä ole sitouttaneet itseään sellaiseen, että ”näin se pitää tehdä”, vaan toimivat kuten 1960-luvulla, omalla tavallaan. Moneen taipuva mies on siten ennättänyt toimituksellisten kiireidensä keskellä tehdä jopa muutamia lyhytelokuvia sekä filmikäsikirjoituksia. 12 Blues News 6/2021 Örnberg painottaa rautalangan tulevaisuudesta keskusteltaessa luovuuden ja tietynlaisen anarkian nimeen. Örnberg innostui sekä kirjoittamisesta että musiikista jo pikkunaskalina, mutta näkyvämmin journalismi sai kaverista otteen 2000-luvun alkupuolella
Boogie Like Lightnin’ (aka Lightnin’s Boogie) (S. Blackwell) Bullion Group Llc 2:58 5. Liikari, P. Mean Ole Lonesome Train (J. E. I’m Leavin’ You Baby (Hicks–West) Embassy Music Corporation 3:08 7. Ester–D. Crudup) Unichappell Music Inc 2:35 4. Nighthawk) Testament Music 2:06 5. Karkkila) 3:22 Personnel: Petteri Karkkila – Vocals, Cocktail Drums Eero Vaajoensuu – Electric Lead Guitar Mika Liikari – Upright Bass * Timo Mansikka-Aho – Trumpet Recorded by Tomi Leino at Suprovox Recording Studio, Karkkila, Finland. Bartholomew) Emi Unart Catalog Inc 2:13 6. KULTTUURITALO, HELSINKI MA 14.2.2022, klo 20 Liput palvelumaksuineen alkaen 44/49 € Ticketmaster, Tiketti ja livenation.fi BLUESKEVÄÄN KOHOKOHTA! ”An impressive blues guitarist who sings with sweet power, one of the genre´s most promising young talents” The New York Times 2021_Blues_News_Samantha_Fish_105x297.indd 1 2021_Blues_News_Samantha_Fish_105x297.indd 1 23.11.2021 14.46 23.11.2021 14.46 Vuoden kitarablueslevyt Backbeatiltä! BACKBEAT RECORDS BACKBEAT RECORDS T. Produced by Tomi Leino & The Gin Mill Trio. West–O. Papa’s On The House Top (Thompson–Guernsey) 2:22 6. 09-77 33113 • www.goofinrecords.fi. Wasted Days (P. Johnson) Wixen Music Publishing Inc 3:34 2. Daddy Rollin’ Stone (O. Winnie The Wailer* (L. Little City Woman (B. Karkkila/arr. Bear Cat (J. Dancing Girl (E. Atomic Cocktail (S. Stoller) Delta Music Incorporated 2:51 By The Gin Mill Trio Side B 1. Vaajoensuu, M. Bad Luck Blues (E. Gaillard) Emi Mills Music Inc 2:50 3. Leiber–M. Hopkins) Tradition Music Co 2:21 7. Cover design by Mika Liikari/StriKing Graphics Photos by Minna Rikka DEBYYTTIPITKÄSOITTO ULKONA! THE GIN MILL TRIO: ATOMIC BLUES HITS LP/CD Valitse setti: LP + CD: € 28;LP: € 20;CD: € 15;GOOFIN RECORDS, ISONNIITYNKATU 5 P, 00520 HELSINKI • PUH. McDaniel) Arc Music 2:56 3. SAMELI RAJALA: Electric Rajala DOKTU RHUTE MUUZIC & HIGHWAY: Live In Helsinki WWW.BACKBEAT.FI + Jukka Gustavson! + Good Rockin’ Kempas! + Jonne Kulluvaara! T H E G IN M IL L T R IO • A T O M IC B L U E S H IT S G O O F IN ’ R E C O R D S G R L P 6 1 2 2 7 GRLP 61227 Side A 1. Star Bootlegger (A. Kansas City Blues (R. Mastered by Enno Mäemets at Editroom, Helsinki, Finland. Broonzy) Arc Music 3:09 4. Hicks) Embassy Music Corporation 2:34 2
Alettuani hieman myöhemmin käydä keikoilla näimme melko usein. Niissä kerrottiin mielenkiintoisista esiintyjistä peittelemättömän innostuneesti, paikoin humoristisella ja anarkistisellakin otteella. Monien intomielisimpien juttujen kirjoittaja Waldemar Wallenius tuli pian tutuksi myös näkökulmia laajentavan Radio 957:n ohjelmansa ”Iso Musta ja pienet mustat” myötä. Bluesiin kytkeytyvän musiikkijournalismin ja harrastuksen ohella © Jy rk i Ka lli o Vähän reilu kymmenvuotiaalle, jo pari vuotta Suosikkia tilanneelle, meikäkoltiaiselle divarista mukaan tarttunut vanha Soundi muodostui silmiä avaavaksi kokemukseksi. Jonkinlaisen siemenen ylipäätään tiedonvälitykseen Waldemar koki saaneensa ikään kuin geeniperimässään, isä-toimitussihteerin poika kun oli. Sittemmin parilla omalla keikalla annoin Waldemarilta saadulle suoralle palautteelle keskivertoa isomman arvon – etenkin kun se oli ollut sävyltään myönteistä. Alusta alkaen kävi selväksi, että juhlakalu olisi mieluummin puhunut musiikista kuin itsestään. Pitkähkössä juttutuokiossa ehdimme perata historiaa jonnekin 90-luvulle asti, kunnes hän tuumasi, että ”Eikös tässä nyt ole jo tarpeeksi minusta puhuttu?” Keskustelu siirtyi sujuvasti Doug Sahmiin. Eläköidyttyään Waldemar jatkoi hyvistä jutuista sauhuamista Facebookissa. Into alkoi kasvaa paikallislehden musapalstalta laajemmaksi ja erikoislehdet seurasivat vuosien varrella toisiaan; Wallenius oli käynnistämässä Blues Newsin lisäksi myös ensimmäistä suomalaista rocklehteä Musaa (ensimmäinen näytenumero 1971, varsinainen julkaisuaika 1972–1978), Musan seuraajaksi muotoutunutta, edelleen ilmestyvää Soundia (1975–), lyhyemmän julkaisutaipaleen kokenutta, rockin ohella aihesisällöllisesti laajempaa Fanzinea (1980–1981) ja painottuneesti maailmanmusiikkia käsitellyttä WUMia (Wanha ja Uusi Musa 1991–1998). Laaja-alaista toivioretkeään musiikin maailmassa Waldemar perusteli yksinkertaisen ytimekkäästi tiedonjanollaan ja tarpeellaan kertoa ”tiedonvälittäjänä hyvistä jutuista eteenpäin”. ”Blues tulee olemaan eka muotivillitys, joka ei jää muotivillitykseksi!", totesi Waldemar jo parikymppisenä YLE:n haastattelussa, tosin mies ei varmaankaan osannut tuolloin aavistaa, että hänen perustamansa bluesin ilosanomaa levittävä BN ehtisi kasvaa peräti keski-ikään eli tätä nykyä jo yli 50-vuotiaaksi. Waldemar jakoi loputtoman määrän erilaisia versioita tuosta kreikkalais-turkkilaisesta kansansävelmästä. Tämä into näkyi jo teini-ikäisenä innokkaan pojankoltiaisen perustaessa käymäänsä Valkeakosken Yhteiskouluun musiikkikerhon ja toimiessaan koulun teinikunnan lehden toimitussihteerinä. Ajan tapaan jutut oli kirjoitettu nimimerkillä; noilta ajoilta peräisin oleva Wal de Mar -nimimerkki muotoutui myöhemmin laajalti tunnetuksi kutsumanimeksi Waldemar. Kovimmat fiilikset sain uusien lehtien sijaan kuitenkin siitä, kun ostelin lisää vanhoja numeroita, joita kertyikin melkoinen nivaska. Vuonna 2015 juhlittiin Waldemar Walleniuksen 50-vuotista uraa. Daddy Coolin levylaarien ääreltä Wallun yhytettyäni sain häneltä levyhankintavinkinkin aiheen tiimoilta. Tamperelais-valkeakoskelaisen ystäväpiirin Isoksi Mustaksi kutsuma Wallenius oli kuollessaan 73-vuotias. Vanhoista Soundeista tutuksi tullut löytämisen ja eteenpäin kertomisen riemu heijastui päivityksistä. Maiju Lasola Valkeakosken Sanomat heinäkuussa 1968. Aloin myös lehtipuolella tehdä samoin. Jo ennen varsinaisia erikoislehtiä Wallenius kirjoitti musiikkiaiheista palstallaan Valkeakosken Sanomissa. Vuosien saatossa osuimme jokusen kerran samaan seurueeseen. Halu seurata aktiivisesti musiikkimaailman ilmiöitä ja olla mukana yhteisöllisissä keskusteluissa laajemminkin ei toimittajatöiden hiljalleen jäädessä hiipunut koskaan; Waldemar oli aktiivinen sosiaalimedian käyttäjä aivan viime aikoihinsa asti. Juuri tuo samainen asenne sai aikoinaan minutkin kirjoittamaan musiikista – ja tiedän etten ole ainoa. Väliin saattoi tulla kissavideoita tai päivän polttavia politiikkateemoja, mutta aina palattiin musiikista sauhuamiseen. Etäämmältä seuratenkin kävi selväksi, että Iso Musta oli niitä ihmisiä, joilla unohdettuaan enemmän kuin minä tulen ikinä muistamaan on edelleenkin valtava etumatka meihin muihin. Juttusille en tietenkään tohtinut. Marko Aho Varsinainen musiikkitoimittajan ura alkoi hiipua vuosituhannen lopulla Walleniuksen ryhtyessä työskentelemään Pertti ”Veltto” Virtasen eduskunta-avustajana. Suosikki vaihtui Soundiin. Suomalaisen populäärimusiikkijournalismin saralla Waldemar toimi tiedonvälittäjänä poikkeuksellisella, jopa ainutlaatuisella tavalla. Ainakin Speedy Westiin tutustuin sitä kautta. Lehtityö sai puolestaan jatkoa ekologisen Elonkehä-lehden toimittajana. 14 Blues News 6/2021 Wallenius tuli elämänsä aikana tunnetuksi vaikuttavan monipuolisesta musiikillisesta innostuksestaan, mikä näkyi useissa eri muodoissa elämänsä loppuun asti. Jukka ”Waldemar” Walleniuksen (12.6.1948 Hämeenlinna – 24.11.2021 Tampere) muistoa kunnioittaen Kiistatta suomalaisen musiikkijournalismin syntyyn ja kehitykseen merkityksellisellä tavalla vaikuttanut, rakkaan aviisimme Blues Newsin vuonna 1968 perustanut Jukka ”Waldemar” Wallenius menehtyi kotonaan Tampereella marraskuun lopulla. Haastattelin häntä aiheen tiimoilta. Musiikkipäivityksissä esiin nousivat niin country, blues kuin rokkikin, mutta myös uudempi suomalainen kansanmusiikki sai hänen kauttaan melkoisesti lisänäkyvyyttä. Itseäni ilahdutti erityisesti vuosikausia jatkunut Misirloun monimuotoisuudella ilakointi. Rokin riemun rajattomuus nousi selkeästi esiin. Musiikkimakuni oli jo tuossa vaiheessa alkanut kehittyä vahvasti vastavirtaan. Tutuiksi laajalle seuraajakunnalle tulivat hänen kommenttinsa ja julkaisunsa Facebookissa paitsi musiikkiin, myös yleisesti ottaen humanistisen ajattelun lähtökohtiin liittyen. Waldemarin mielenkiintoa politiikkaan ilmensivät myös Euroopan parlamenttivaaliehdokkuus (1999) Kirjavan puolueen ehdokkaana ja eduskuntavaaliehdokkuus (2007) SKP:n ehdokkaana
En tiedä, mutta epäilen. Moni nimi saattoi olla tuttu jostain, mutta heidän musiikistaan ei juuri tiennyt. Jotenkin kuvitteli, että hän jaksaisi sinnitellä maailman loppuun. Valitettavasti lehti jäi lyhytikäiseksi. Wigwam ja Tasavallan presidentti olivat tiedossa, mutta mitä ovat Elonkorjuu tai Isokynä Lindholm. Lupasin äänittää Waldemarille häneltä puuttuvat Harrisin ja Jimmy Witherspoonin levyt, ja parin päivän jälkeen lähetinkin hänelle kasetin. Vaikka pitkään on ollut tiedossa Waldemarin fyysisen kunnon heikkeneminen, tuli poismeno silti yllätyksenä. Vaikka hän oli periaatteessa objektiivinen, hän ei innostuessaan pitänyt tunteitaan piilossa. Kun joskus varhaisessa teini-iässä aloin kokea silloisten nuortenlehtien, Suosikin ja Intron, musiikillisen annin melko pinnalliseksi, tuli kuin salamana kirkkaalta taivaalta Walleniuksen perustama Musa. Olikohan se numero, jossa oli ”John Lennon muistelee” -kirjan esittely. Onko joku todella nimeltään Lightning Hopkins. Teinien seinille sopivia julisteitakin oli tarjolla. Jopa yo-kirjoituksiin vaadittu äidinkielen kirjallinen esitykseni oli ”Nuorisokulttuurin omaleimaisia piirteitä”. Aina niitä ei ollut varaa ostaa, hinta kun oli 1,70 markkaa, joten lehdet kulkivat musiikkia harrastavien koulupoikien käsissä sitä mukaa kun joku oli saanut sen ostettua. Tosin paikoitellen ne olivat laaja-alaisempia. Lehden tekijätiimikin oli lähes mystinen: hämärältä kuulostavia nimiä, kuten Tapio ”Madman” Korjus, Pekka ”Pipin pieni” Markkula ja erityisesti päätoimittaja Jukka ”Waldemar” Wallenius. Kaikkiin näihin löytyi vastauksia – ja vieläpä monista eri näkökulmista. Tai vasta seuraava, jossa oli Deep Purple kannessa, mutta sisäsivuilla melko kriittinen artikkeli. Ja ainahan siinä voi kuulija jotain uuttakin oppia. Itseluottamukseni oli jo tuossa iässä kasvanut, joten yritin keksiä keinon vanhan idolini huomion saamiseksi. Little Milton oli juuri lopettanut Kirjurinluodon esiintymisensä, kun huomasin Walleniuksen harhailevan torilla hieman eksyneen näköisenä. Hän ei tiennyt, kuinka päästä Yyterin Rantasipiin Little Miltonin iltakeikalle, joten tarjosin taksikyydin. Alku oli menestyksekäs, sillä kaikki vanhat Musan lukijat siirtyivät Soundin lukijoiksi. Juuri se teki kirjoituksista kiehtovia. Led Zeppelin, Jethro Tull ja Pink Floyd olivat sentään tunnistettavissa. Mutta ei ollut epäilystäkään, etteikö oluen tarjoajia olisi aina riittänyt. Yhtään rehvastelematta voin kertoa saaneeni laudaturin. Sittemmin tapasimme useaan otteeseen, milloin Tampereella, milloin Helsingissä. Aloimme pöytäseurueen kanssa keskustella kovaäänisesti Wynonie Harrisista. Seuraavaksi tapasimme Porin Jazzissa ’84. Musa oli aihepiiriltään erittäin monipuolinen (vähän kuten nykyinen Blues News, hehheh), joten monet esittelyt jäivät tuolloin ymmärtämättömiksi, oli sitten kyse artistien, bändien tai levyjen esittelyistä. En liioittele, jos väitän, että ilman hänen esimerkkiään tuskin olisin tehnyt yhtään musiikkiaiheista kirjoitusta. Waldemar alkoi syventyä entistä enemmän vanhempiin musiikkityyleihin ja erilaiseen maailmanmusiikkiin. Ei ole tehokkaampaa tapaa levittää musiikin ilosanomaa! Kun Musan tekijöiden ja sitä julkaisevan Graafisen kustannuksen riita äityi äärimmilleen, perusti Wallenius kumppaneineen uuden lehden, Soundin. Ei värikuvia, ei julisteita, mutta pienellä painettua tekstiä päiväkausiksi luettavaksi. ”Kuka ihmeen Duke Ellington, joku ikäloppu jazz-ukko. Sen jälkeen Waldemar oli jonkin aikaa Rytmin erikoisavustajana, mutta muste alkoi pikkuhiljaa hyytyä kirjoituskynässä. Kun hän nosti Hookerin tai Hopkinsin albumin kuukauden levyksi, oli pakko alkaa miettiä, saisikohan sen jossain kuunnelluksi. Olisiko se onnistunut ilman Waldemarin antamaa suuntaa. Mutta sitten ”isot pojat”, eli paria vuotta vanhemmat sanoivat, että ”lue nyt saatana Musaa – se on täyttä asiaa!” Ensimmäisen numeroni luin muistaakseni syksyllä ’72. Musa oli teinipoikaa hämmentävä julkaisu. B.B. Waldemar Walleniuksen taloudellinen tilanne ei vuosiin ollut kadehdittava. Yöpaikka oli Helsingissä taattu – Velton työhuoneen sohvalla, ellei päässyt jonkun lattialle nukkumaan. Viimeinen vakituinen työpaikka taisi olla Veltto Virtasen eduskunta-avustajana. Uskon näin olleen monen muunkin kohdalla. Se ei ole vähäinen saavutus! Honey Aaltonen. Useamman vuoden Wallenius jatkoi Soundissa, kunnes kyllästyi rock-musiikin pinnallistumiseen. 70-luvun lopussa hän perusti Fanzinen, jonka tarkoituksena oli tuoda esille musiikkia monipuolisesti. Eipä tarvinnut kuin mainita kenestä oli kyse, niin tuoppi tuli pöytään saman tien. Välillä häneltä oli vaikea saada suunvuoroa, mutta koska muut kunnioittivat häntä, puhe sai jatkua. King, vieläkö sellainen on hengissä?” Sama kysymys tuli mieleen, kun heinäkuun ’73 numerossa (yhteisnumero Blues Newsin kanssa) kannessa oli joku John Lee Hooker. Joskus Tavastian baaritiskillä istuessamme tuli seuraan jokunen tuttu, jotka eivät Walleniusta heti tunnistaneet. Hän oli edelleen auktoriteetti. Siellä julkistettiin Juicen haastatteluihin perustuva kirja, jota Waldemar oli ollut toimittamassa. Suosikissa oli paljon musiikki-idoleihin liittyviä juttuja räiskyvine nelivärikuvineen, Introssa vähän värittömämpiä. Pitänee muistaa, että Waldemar oli itsekin tuolloin vielä alle kolmekymppinen oraakkeli. 90-luvulla Wallenius ja Juhani Aalto perustivat uuden lehden WUM (Wanha ja uusi musa), mutta sekään ei saanut riittävästi lukijoita. Ensimmäinen kohtaamiseni Waldemarin kanssa oli muistaakseni Tavastialla, en muista kuka oli esiintymässä. Wallu oli edelleen oma itsensä, vähän nukkavieruun mustaan pikkutakkiin pukeutunut, hiukan räjähtäneen näköinen, mutta reippaan sanavalmis suupaltti. Taisi olla vasta vuoden ’73 puolella, kun viikkorahani nousi sen verran, että sain lehden ostettua. Waldemar kun jaksoi pitää kiinni omasta erehtymättömyydestään. Se olikin piirre, mikä monia saattoi ärsyttää. Menin tervehtimään ja yllätyksekseni hän vielä muisti minut. Blues News 6/2021 15 Waldemar Wallenius oli minulle henkilökohtaisesti merkittävin vaikuttaja musiikkijournalismin kannalta. Hänestä tuli ehdoton – jälkikäteen todettuna ehkä liiankin ehdoton – auktoriteetti nuorelle musiikin harrastajalle. Viimeksi näimme (tuntuu siltä, että ihan vastikään) Juice Leskisen 70-vuotispäivän kunniaksi järjestetyssä tilaisuudessa viime vuonna. Ilta jatkui railakkaasti. Mutta tapa, jolla Wallenius kirjoitti aiheistaan, teki vaikutuksen. Jonkun hetken (ja tuopin) jälkeen takanamme seissyt Wallu tulikin kysymään, voisiko mahdollisesti liittyä seuraan. Tärkeimmän valistajan roolin sai osakseen juuri päätoimittaja Wallenius. ”Rock kuoli 80-luvulla, kun siitä tuli stadion-rokkia”, hän joskus totesi aiheesta keskustellessamme. Waldemarin omakohtaisista tuntemuksista ja vilpittömästä innostuksesta kimpoava tyyli vei lukijan mukanaan. Mutta Waldemar Walleniuksen perintö elänee niin kauan, kun ihmiset vielä jaksavat lukea musiikkiaiheisia artikkeleita
Lenore, Jimmy Reed (suositumpi kuin Muddy Waters), Jimmy Rogers, Muddy Waters ja Sonny Boy Williamson II. Uhkaavalla A-puolella kilkuttelee tuntematon pianisti Wolf-henkeä rynnivään kappaleeseen, joka on etäisesti kuin 44 Blues Willie Nix -mausteilla. Se oli äänitetty edellisen vuoden elokuussa, mutta tällä kertaa takuurumpali Joe Martinin taustalla kitaraa soittivat Dacey Williams ja Adamsin poikapuoli Curtis Allen, jolloin Adams lauloi ja soitti kitaraa. Lopputulos oli 62, joista vain 17 edustaa omien subjektiivisten kriteerieni mukaan tiukemmin bluesia. Ajat olivat muuttuneet, ja nyt tuotos oli Slim Harpon tyylistä Louisianan swamp-poppia pehmotarinoineen ja laiskanpuoleisine laulutyyleineen. Pelottava, tehokas, lähes kaoottinen esitys on täynnä intoa ja yllytyshuutoja. Kolmikon laulusolisti ja kitaristi viuhutti slidea ja laulu luikahti vähän väliä falsettoon, Sylvester Hayes puhkui sähköistettyyn huuliharppuun ja Joe Martin takoi rumpuja. Tämäkään sessio ei tuonut Adamsille hittiä, joten ei auttanut Robert Nighthawkin ja Sonny Boy Williamson II:n kanssa. B-puolella sama laiskahko vibratolaulutyyli jatkuu, huuliharppu on melodinen, kaukana vuosikymmenen takaisesta Hayesin raivokkaasta tuuttauksesta. Sen sijaan B-puolella pianistin korvaa kakkoskitaristi, joka koristelee melodisesti Sweet Home Chicago -tyylistä shufflea, johon on ujutettu myös nokkela stop time -osio. Kääntöpuoli on sekin herkullisen kotikeittoista raakaa bluesia; tällä kertaa mennään lähemmäs Elmore Jamesin henkeä boogiekuvion kierteellä. Memphisin Sam Phillipsin levytysstudiossa taltioitiin 24.5.1952 kuusi railakasta raitaa, joista kaksi (Pretty Baby Blues ja She’s Done Come And Gone) kelpuutettiin Chicagossa toimivalle Chess-levy-yhtiön alamerkille (Checker 757). Crockett, Willie Dixon, Guitar Slim, Albert King, B.B. Sanoitus kulkee persoonallisempia latuja kuin Delta-bardeilta yleensä on totuttu kuulemaan. Puoliurbaaneiksi deep blues -tyylisiksi laskin seuraavat yhdeksän: Arthur Crudup, John Lee Hooker, Howlin´ Wolf, Elmore James, J.B. Yhtye on urbaanimpi, vetävämpi ja kaksine kitaroineen hallitumpi. avattu: ”Boogie Blues Blasters” kertoo kaiken olennaisen. Kaupallista menestystä ei tullut, joten ei ihme, että toisen singlen julkaisuun kesti kolme vuotta. Vuosikymmenen lopulta vuoteen 1952 hän pääsi rumpalinsa Joe Martinin kera muutamaksi vuodeksi itsensä Howlin’ Wolfin yhtyeeseen, mistä suurimmat vaikutteet ensilevytyksessäkin ovat kuultavissa. Kolmas ja viimeinen Adamsin single julkaistiin vuonna 1961 Home Of The Blues -merkillä (109, Something On My Mind ja Sad And Blue). Robert Lockwoodin, © M ar in a Bo ke lm an. Aiemman bändin salaperäinen nimi ”The Three B’s” on Lähdin tutkimaan Joel Whitburnin ”Top R&B Singles 1942–1988” -kirjan pohjalta, kuinka monta Mississippissä syntynyttä artistia tai kokoonpanoa pääsi listoille. 16 Blues News 6/2021 ERKKI SIRONEN M ississippin Deltan aliarvostettu laulaja-kitaristi-harpisti Woodrow Adams (1917–1988) edusti karheaa sähköistä pikkuyhtyebluesia, jossa oli aineksia Howlin’ Wolfin lisäksi Sonny Boy Williamson II:lta sekä muilta Etelän mestareilta, jopa Louisianan R&B:sta. On päivänselvää, että vain aniharvat heistä pääsivät laajempaan maineeseen saati mammonaan. presidentin mukaan nimetty Woodrow Adams syntyi Mississippin Deltan eteläreunalla Tchulassa 1917, mutta poikavuosinaan hän oli ehtinyt muuttaa Minter Cityyn, jossa hän oppi soittamaan omatekoista kitaraa L.C. Julkaisematta jääneet neljä raitaa If You Don’t Want Me, The Last Time, The Train Is Coming ja Train Time ovat mielestäni mainioita esimerkkejä hieman melodisemman lajin bluesista ja 12 tahdin standardiboogie-kokeiluista. Melodisen A-puolen juonena on se, että laulajan ihannoima tyttönen opetetaan tanssimaan rock’n’rollia tanssihallissa. Huuliharppuun tuutataan entistä sähäkämmin, juna-aihe nousee esiin, mutta mieleen tulevat Doctor Ross ja varhainen J.B. Sittemmin 1940-luvulla Woodrow muutti lähemmäs Memphisiä Robinsonvilleen, ja soittokokemusta karttui mm. Lopuksi tein katsauksen Leadbitter & Slavenin aloittamaan ”Blues Records 1943–1970” -diskografiaan (1987 & 1994) ja totesin, että Mississippissä syntyneiksi mainittuja levyttäneitä bluesartisteja oli noin 160. Käsiteltävänä oleva Woodrow Adams ei saanut häävisti edes paikallista mainetta kolmella singlellään, mutta kiintoisaa vahvaa musiikkia häneltä jäi nautittavaksemme. Hutto. Toinen levytys-sessio oli vuonna 1955 Memphisissä, josta paikallinen Meteor-merkki julkaisi singlen numero 5018 (Wine Head Woman ja Baby You Just Don’t Know). Julkaisematta jäi ainakin kaksi jolkottavaa shufflea, itsekehuinen Seventh Son, joka on nasevasti tulkittu, minkä lisäksi kuullaan vielä itseironinen Everything I Do Is Wrong, sähkökitara sisältää nuorisomuodin mukaista twangia. Kappaleiden rakenne on hallussa, mikä kuulostaa oudon kurinalaiselta verrattuna aiempiin tuotoksiin. Greenin kanssa, niin että saattoi esiintyä paikallisissa pirskeissä. Urbaanimmiksi luokittelen seuraavat kahdeksan: G.L. Yhdysvaltain 28. King (selvästi menestynein), Little Joe Blue, Little Milton ja Otis Rush. Martin keskittyy lopuksi peltiensä takomiseen. Nyt voi puhua oikeasta bändistä, sillä vakiorumpali Joe Martinin tukena kitaraa soittaa Joe Hill Louis, joten sankarimme Woodrow voi keskittyä laulun lisäksi huuliharppuun
On kuitenkin todennäköistä, että Fancourtin & McGrathin uudessa bluesdiskografíassa vuodelta 2012 (”The Blues Discography 1943–1970 – totally revised second edition, the classic years”) mainitut kappaleet Don’t You Know I Love You ja I Love You O Yes I Do tosiaan kuuluvat tähän vuoden 1960 sessioon, koska sointi on sama ja linja yhtä puhtoinen: bändi yrittää seurata maestroa, joka puhkuu SBW-tyylisiä kuvioita harpustaan. 4”). Muutama vuosi myöhemmin Hound Dog Taylor pääsi lähes samaan, mutta LP-levyllä tällaisia live-jameja oli 1970-luvulla kätevämpi julkaista. LPja CD-kokoelmilla löytyy osa Woodrow Adamsin tuotannosta, mutta muutama vuosi sitten törmäsin Helsingin kirjamessuilla levyosastoon, jossa oli BE!Sharp-yhtiön vinyyli-LP 6092 (”A Collection Of Authentic Blues Recordings, Vol. Kappale on todella kaunis molliballadi – Adams tosin tulee sisään lauluineen väärään aikaan. Rumputyöskentely on yhtä yksinkertaisen tehokasta, ja jamitunnelma on hulvaton. Laulu on erittäin raakaa, ilmeisen livenä tallennettu, hihkumista ja kannustusta kuuluu taustalta. Boogie und Blues! © St ep he n La Ve re Viulisti Joe Martin (vas.) ja Woodrow Adams Mississippin Robinsonvillessä huhtikuussa 1971. Blues News 6/2021 17 muuta kuin jatkaa paikallisten soittoloiden kiertämistä traktoritöiden ohella. Saksalaistuotteen kansitekstit ja diskografiset tiedot eivät ole aivan kohdallaan, mutta ei se musiikkinautintoa vähennä. David Evansilla ei ollut käytössä 1960-luvun lopulla sopivaa formaattia, joten englantilainen Flyright-firma julkaisi raidat kokoelmallaan 512 myöhemmin. How Long kestää vajaat kuusi minuuttia, harppu soi mallikkaasti trioksi kutistuneessa bändissä, sillä kitaristina on Curtis Allen ja rumpalina Joe Martin. Onhan se söpöä mainostaa, että tästä herkusta nauttivat sekä alkuperäisen bluesin että rockabillyn ystävät. Lyriikat ovat osin omia, vaikka runko on lainattu Wolfilta. Omaelämäkerrallista ainesta lienee mukana – niin ainakin Adamsin tunteneet tutkijat väittävät. Viimeinen raita on erikoista Deltan slide-rynttäystä, sillä soittaja ei uskaltaudu kovin laajalla alueella seikkailemaan, vaan tyytyy tappavan tehokkaisiin pistelyihin. Piano on varmasti mukana jälkimmäisessä rakkaudentunnustuksessa, vaikka Grath ei sitä mainitsekaan. Viimeisestä eli neljännestä sessiosta, jonka tuolloin parikymppinen bluestutkija David Evans tuotti Robinsonvillessä elokuussa 1967, on jäljellä kaksi rajua helmeä: How Long ja Pony Blues, joissa palataan taannoiseen Howlin’ Wolf -sointiin
Paras listaamistani kahdeksasta levytyksestä on mielestäni siisti versio moneen kertaan levytetystä laulusta Anytime Anyplace Anywhere. Hänelle järjestyi onnistuneet esiintymisjaksot kaupungin Oasis-klubilla Nat King Colen ja Count Basien kanssa ja niiden innostamana paikallisen KOWL-aseman vaikutusvaltainen disc jockey Joe Adams opasti hänet levyttämään. 5 RED CAPSIN SOLISTINA 5 RED CAPSIN SOLISTINA Vaikka Damitan ensimmäiset levytykset eivät olleet suuria menestyksiä, seurasi niistä suuria muutoksia. Marv Goldbergin perusteellisesta Red Caps Notebookista löytyy maininta, jonka mukaan Damita avioitui elokuussa ‘50 Thomas Smith -nimisen miehen kanssa ja liitto kariutui kaksi vuotta myöhemmin. 182 Way Up High Wandering The Streets Tarkkaan ottaen How Can I Live ja You Took My Heart julkaistiin ensin pienellä Taxco-merkillä numerolla 1006 ja sen jälkeen Recorded In Hollywoodilla. Kun se tuntui herättävän laajempaa kiinnostusta, Morrisin orkesteri teki Laurie Tate solistinaan sen levytyksen, josta tuli ykköshitti ja joka jätti Damitan esityksen varjoonsa. Keskimäärin nuo vuonna ‘51 Armando Solisin orkesterin kanssa levytetyt Hollywood-raidat ovat sekä taustoiltaan että Damitan laulun osalta aika siloteltuja. Yhtyeen juuret ovat 30-luvulla ja sen historian tonkiminen on tässä yhteydessä mahdoton urakka, kyseessä on yksi USA:n r&b-historian pitkäikäisimmistä ja henkilöosastoltaan koukeroisimmista ryhmistä. Korona-aika on antanut aikaa korjata käsityksiäni, tosiasia kuitenkin on, että Damitan ura on ollut niin täynnä kiemuroita, että tämä esittely jää asioita paremmin tuntevan mielestä varmaankin turhan pinnalliseksi. Syy oli arvatenkin suosio Ruotsissa, jonka ansiosta hänen levyjään soitettiin Radio Nordin ohjelmissa. Marraskuussa ‘53 Damita meni Gibsonin kanssa naimisiin, tuo liitto hajosi 50-luvun lopussa. Damitasta on käytetty lempinimeä ”Austinin Ella”. Damitan keväällä ‘50 levyttämä esitys tuosta Joe Morrisin sävelmästä on tietääkseni originaali, ainakin se oli ensimmäinen laulettu versio. Muutama kohdalle osunut vanha single palautti kiinnostustani, mutta myönnettävä on, että kaiken kaikkiaan olen tiennyt Damitan hienosta ja pitkästä urasta hävettävän vähän. Discovery 521 Believe Me Here I Am 523 Anytime Anyplace Anywhere Until The Real Thing Comes Along Recorded In Hollywood 180 How Can I Live You Took My Heart TEXASISTA KALIFORNIAAN TEXASISTA KALIFORNIAAN Damita Jo DeBlanc, jonka sukunimi esiintyy joissakin teksteissä muodossa DuBlanc syntyi Austinissa Teksasissa 5.8.1930. Varhaislapsuuteen liittyivät tyypilliset musiikkikokemukset,. 18 Blues News 6/2021 DAMITA JO DAMITA JO Viihde-r&b:llä menestynyt välisarjalainen Viihde-r&b:llä menestynyt välisarjalainen PEKKA TALVENMÄKI K un aloittelin musiikkiharrastustani aivan 60-luvun alussa, yksi ensimmäisistä ei-suomalaisista naisartisteista, jonka nimen opin tuntemaan, oli Damita Jo. Damitalla ei ollut sisaruksia, koska vanhempien avioliitto päättyi eroon, jolloin tyttö jäi ensisijaisesti isänsä kasvatettavaksi. Ensimmäisinä opiskeluvuosinani törmäsin hänen levyihinsä Helsingin kaupoissa, mutta ”väärissä” tilanteissa eli jazzalennuslaareissa. Eroon liittyi isän muutto Santa Barbaran laivastotukikohtaan ja hän vei Damita Jon mennessään. Tyydytään tässä vain toteamaan, että 40-luvun loppuun mennessä se oli ottanut nimekseen Steve Gibson & 5 Red Caps. Damita eli paria taukojaksoa lukuun ottamatta läpi 50-luvun jatkuvassa esiintymutta muilta osin elämä ei välttämättä ollut huippuonnellista. Elämä uusissa ympyröissä sujui tasaisesti, koulun ja yliopisto-opintojen ohessa Damita Jo sai mahdollisuuden kehittää laulutaitojaan, joiden ansiosta hän pääsi esiintymisten makuun muutettuaan Los Angelesiin aivan 40-luvun lopussa. Vuosien kuluessa Damita hävisi tajunnastani, hänestä kun ei tullut soul-laulajaa. Häntä on myös surutta verrattu 50-luvun arvostetuimpiin mustiin naisartisteihin Dinah Washingtoniin, Sarah Vaughaniin, Faye Adamsiin vain muutamia mainitakseni. Niissä käy selkeästi ilmi, miksi hän ei täysin pärjännyt aikaisemmin mainitsemilleni kovimman luokan naisartisteille; hänen äänensä oli kevyempi ja kiltimpi, oliko liian kiltti ja viihteellinen, onkin sitten makuasia. Osasyyllinen oli varmaankin Steve Gibson, joka kiinnostui pienestä (4’11”) ja pippurisesta Damitasta muutenkin kuin solistina. Levymerkki oli Discovery ja sen konkurssin jälkeen Recorded In Hollywood. Syksyllä ‘51 hänet valittiin maineikkaan Steve Gibson & 5 Red Caps -orkesterin solistiksi. Pientä ylisanailua noihin vertauksiin liittyy, sillä vaikka Damita oli erinomainen laulaja, yleiskuva hänen levyistään on jonkin verran kepeämpi kuin vertailukohteiden, itse sijoittaisin hänet sekä levytetyn materiaalin että ajoittain tyttömäisen ja turhan viihteellisen tyylin takia urheilutermein sanottuna lajinsa välisarjaan. Liittyminen Red Capseihin mullisti Damitan elämän paitsi siten, että hänestä tuli täysipäiväinen musiikkiammattilainen myös niin, että yksityiselämä meni sekaisin
Tyttömäinen Damita ja kymmenisen v u o t t a v a n hempi kokenut RCA-tähti muodostivat tasapainoisen parin eikä ylisovitettu tausta tunnelmaa pilaa. B-puoli oli rikkonaisempi, Damitan suoritus oli lähes pelkkää hyräilyä. Helpoin osio koostuu levyistä, jotka on merkitty nimelle Damita Jo. HITTIVUODET HITTIVUODET 50-luvun lopussa Damita Jo oli valmis siirtymään soolouralle. Blues News 6/2021 19 miskierteessä ja levytti paljon. Lisäksi osa levyistä on sellaisia, joissa Damita lauloi vain toisen sivun. Hän levytti tuona aikana käsittämättömän määrän singlejä. Sijoitukset ovat muodossa r&b/pop. Listaukseen mahtuu kiistattomia onnistumisia, mutta kun osa on kuulematta, en lähde asiaa tarkemmin ruotimaan, totean vain, että kohdalleni osuneista raidoista ovat ehdottomat suosikkini railakas I Don’t Care ja kaihoisa How Will I Know. Nimi johtaa osittain harhaan, sillä Damita on solistina vain yhdeksällä raidalla (onneksi sentään hänen jo vuonna ‘52 laulamansa komea tulkinta Patti Pagen hitistä I Went To Your Wedding on mukana) ja vain kolme on pelkästään hänen nimissään aiemmin julkaistua materiaalia. Jatkossa Damita Jo osoittautui tyylikkääksi ja taitavaksi laulajaksi, yleistunne oli hieman hienostuneempi ja kepeämpi kuin suurilla mustaihoisilla naistähdillä. Pääosa Damitan 50-luvulla laulamista raidoista on niitä, joissa hän esiintyi 5 Red Capsin solistina. Hyvä albumi silti. Hänen tilalleen Red Capsin naissolistiksi tuli Gloria Smith, mutta kovin pitkäaikaiseksi ei hänen pestinsä muodostunut. Damita sai hyvän pestin suurfirma Mercurylle, jolla hän viipyi vajaat neljä vuotta. Hyvän kokonaiskuvan saamiseksi kannattaisi etsiä Red Caps -kokoelmia, ainoa Damitan nimissä julkaistu albumi on 60-luvun alussa ilmestynyt ”The Big 15” (ABC 378). Yhteenvetoyritys jääköön tekemättä, yleisilme on hitusen rankempi kuin ”soololevyillä”, mutta kovin suurta olennaista eroa en huomannut, mitä nyt yhtyeen soitanta on keskimäärin pontevampaa. Mercury 71493 The Dance Was Over Look At Yourself 71568 What Would You Do Widow Walk 71608 Little Things Mean A Lot I Burned Your Letter 71690 I’ll Save The Last Dance For You (16./22.) Forgive 71760 Keep Your Hands Off Him (-/75.) Hush Somebody’s Calling My Name 71793 Do What You Want Sweet Georgia Brown 71840 I’ll Be There (15./12.) Love Laid It’s Hands On Me 71871 Dance With A Dolly (-/105.) You’re Nobody Til Somebody Loves You 71929 I Didn’t Know I Was Crying I Built My World Around A Dream 71984 Another Dancing Partner Please Send Me Someone To Love72019 The Window Up Above Tennessee Waltz 72056 Dance Him By Me Las Vegas 72106 Love Is A Ball Gather Your Dreams 72121 Drama Of Love Hobo Facy’ts 72162 In The Dark Melancholy Baby 72196 Yaba-Taba-Do Almost Persuaded 72207 Stop Foolin’ (-/108.) Baby You’ve Got What It Takes. Diskografian laatiminen on sekavaa, sillä hän oli toisaalta solistina Red Caps -levyillä, joilla hänen nimeään ei mainittu, toisaalta hän teki paljon soololevyjä, joista osan Red Capsien säestämänä. Epävarmuuksia voi esiintyä, koska käyttämissäni lähteissä on pieniä eroavuuksia. Itse asiassa naispääosan esittäjän paikka on vuosien varrella ollut erittäin tuulinen, sillä eräästä yhteenvedosta löytämässäni luettelossa on 20 nimeä, niistä tunnetuimmat Wynona Carr ja myöhemmin Motownilla varsinaisen läpimurtonsa tehneet Barbara Randolph ja Tammi Montgomery. RCA Victor 47-4685 Lonesome And Blue I Need You 47-5022 I Don’t Care I’d Do It Again 47-5120 Go Away From My Window Let Me Share Your Name 47-5253 Missing (One Heart) The Widow Walk 47-5328 Do Me A Favor Don’t You Care 47-5570 Face To Face Sadie Thompson’s Song 47-6185 In My Heart Abracadabra 47-6281 Always Free Hearted ABC-Paramount 9822 How Will I Know I Never Cry Ensimmäinen RCA oli molemmin puolin John Greerin kanssa laulettu duetto, Lonesome And Blue kuuluu kaksin aina kaunihimpi -osaston kiistattomiin klassikoihin. Listauksen kirjaaminen on vähän turhauttavaa ja niin on varmaan lukeminenkin, mutta niin kuin joskus takavuosien BN:ssä opetettiin, listausten yli voi hypätä
Oma mielenkiintoni kohdistuu kevyempiin ja popahtavampiin esityksiin, joihin sisältyvät Damitan harvat hitit. Ensinnäkin hänen avioliittonsa manageri Biddy Woodin kanssa noteerattiin lehden juorupalstalla. 72106:ssa Damitan parina oli itse Billy Eckstine ja lopputulos oli upea. Jostakin syystä sitä ei Suomessa huomattu, sen sijaan Dance With A Dolly huomattiin sitäkin paremmin. Kingin Stand By Me’hen. Kahdella muulla duetolla (72196 ja 72207) Damitan pari oli Brook Benton, Edellisen singlen tunnetumpi puoli on lennokas ja härskin oloinen Yaba-Taba-Do, jälkimmäisen flippisivulla kiinnittää huomion Bentonin ja Dinah Washingtonin hittiduettojen apinointi kappaleen nimeä myöten. Olympics-hitin ”säveltäjiksi” on merkitty tuttu pari Goldsmith & Smith ja Dollylle vastaavasti Sand-Eaton-Leader. Aineksia listahitteihin olisi ollut lukuisia, mutta ainuttakaan merkintää ei brittien listakirjasta löydy. Hieno versio pärjäsi vain poplistoilla ja sielläkin nipin napin. Hänen esityksissään on vahva värillisen musiikin leima ja ne todella svengaavat”. I’ll Save The Last Dance For You ja Keep Your Hands Off Him saivat Erkki Pälliltä kolme tähteä Iskelmä Pyörittää -sivuilla. Toinen suomeksi laulettu Damita-juttu oli Do What You Want, suomeksi Tee kuinka vain, esittäjänä Maria Lessig. Sävelmät ovat enemmän kuin toistensa kopioita, ne on samasta muotista tehty ja sanoituksetkin menevät lähes yksiin. Yritin kaivella, miten Iskelmä-lehtieni varasto suhtautui Damitaan ja löysin viisi merkintää. Sitä vahvempi oli menestys Ruotsissa, siellä Damita saavutti kolme huippumenestystä: I’ll Save The Last Dance With You (3.), Do What You Want (5.) ja Dance With A Dolly (2.). Sitä soitettiin Ylen ohjelmissa Damitan esityksenä ja varsinkin Laila Kinnusen kotimaisena ”mollamaija”-versiona. Seuraava single tarjosi eloisan puolinopean Hush Somebody’s Calling My Name, mutta yllättäen ykköspuoleksi nousi versio Jay McShannin ja Priscilla Bowmanin hitistä Hands Off. Ensimmäinen merkki linjan kevenemisestä oli vuonna ‘60 reipas teinilaulu I Burned Your Letter, jota seurasi listoilla hyvin menestynyt versio Driftersin ykköshitistä. Huippuonnistumiseen vaadittiin taas early soul -klassikon coverointi, I’ll Be There on tyylikäs vastaus Ben E. 20 Blues News 6/2021 Kokonaisuus on kirjava sekä luonteeltaan että tasoltaan. Singlen molemmat puolet ovat peräisin elokuvasta Love Is A Ball ja varsinkin nimisävelmä on lajinsa viihdettä tyylikkäimmillään. Netistä löytyy mahtavia Damita Jo -paketteja. Todella oudolta tuntuu, ettei Damitaa noteerattu ollenkaan Englannissa. Levyt olivat vakioita Radio Nordin soittolistoilla ja sitä kautta ne kantautuivat Suomeenkin. Kuten nimikkeistä näkyy, esitti Damita huomattavan paljon covereita. Kun kuuntelin Damitan Dance With A Dollya ensimmäisen kerran lähes kuuteen vuosikymmeneen, huomasin hyräileväni Olympics-yhtyeen tanssihittiä Dance By The Light Of The Moon. Lisää ihmeteltävää sain, kun katsoin joulutunnelmissa vuoden ‘46 klassikkofilmiä It’s A Wonderful Life, jonka huippuhetken taustalla selvästi soi Dance By. Eckstine oli tehnyt hyviä duettolevyjä jo Sarah Vaughanin kanssa ja onnistui nytkin mahtavasti. Tuhdein on 82 raitaa sisältävä Youtubeen ladattu ”All Tracks”, pääpaino on Mercury-vaiheessa, joten siitä vaan, jos kunto kestää. Viihdepalat ja vanhahtavat r&b-standardit Damita lauloi hyvin, mutta sovitusten osalta kappaleet olivat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta turhan raskaita. Singlelitaniasta tekee mieleni poimia vielä miehekkäiden miesten kanssa levytetyt duetot. Ja huomioista parhaana: Vuoden ‘63 alussa Damita sai 11 ääntä ja sijoittui kymmenenneksi Iskelmän suosikkiäänestyksessä ulkomaisten naisartistien sarjassa, listakärjen muodostivat Ella Fitzgerald ja Connie Francis. Edellisestä löytyy sanallinen maininta ”Tummahkopintainen Damita esittää sävelmän kaikella kunnialla – on aivan makuasia kumpi viimeinen tanssi kiinnostaa enemmän, Drifters-yhtyeen vai hieman käheääänisen Damita Jon” ja jälkimmäisestä ” Damita Jo on laulajatar, josta joko pitää suuresti tai sitten ei pidä ollenkaan. Toisaalta Dance With A Dollysta oli pieni kuvallinen mainos