Haastattelussa ja kiertueilla mukana oli suomalainen vaimo Pike, jota aviomiehen menetyksen jälkeen kohtasi vielä uusi menetys, kun pariskunnan yhteinen koti tuhoutui Kalifornian viimeaikaisissa metsäpaloissa. – Olihan niitä joitakin, oli Jaken baari ja neljä muuta eri puolilla Crowleytä. – Soitin huuliharppua Lightnin’ Slimin laulun taustalla. Kaikki äänitettiin niiden kahden mikrofonin kautta. Lightnin’ Slim oli nopea tekemään kappaleita, mutta naiset olivat hänelle ongelma. Siksi meillä oli aina paikka, missä soittaa. Milloin tämä tapahtui. Uraan kuului sessiotyötä Lightnin’ Slimin taustalla huuliharpistina sekä omia hittilevytyksiä, mm. Lazy Lester levytti vuosien varrella useille levymerkeille, kuten King Snake, Alligator ja Antone’s. Veljeni soitti kolmisen vuotta bassoa Slimin. Lopulta soitin paljon Lightnin’ Slimin sessioissa. Sitten törmäsin itse Lightnin’ Slimiin, joka kertoi olevansa menossa Crowleyyn levyttämään. – Kyllä, itse asiassa tapasin heti laulaja Carol Franin. Hän esiintyi pääasiassa Baton Rougen alueella. Soitit huuliharppua Lightnin’ Slimin ”Rooster Blues” -albumilla. Ajattelin lähteä vain hengailemaan hänen mukaansa. Esimerkiksi Wentus Blues Bandin ”Family Meeting” -sessio on nähtävissä elokuvana ja DVD:nä. Kolaroin yhden hänen autoistaan, vuosimallin ’57 avo-Buickin. Teimme silloisen bändini, Guitar Gablen, Clarence ”Jockey” Etiennen ja Guitar Gablen pikkuveljen Clinton Perrodinin kanssa singlen, jossa toisena kappaleena oli Lester’s Stomp. Nykyisin on sähköisiä kaikuja, mutta silloin kaiku oli luonnonmukainen. Miten muusikon urasi sai alkunsa. – Omia levyjä aloin tehdä noin kolme vuotta myöhemmin. Me soitimme June’s Play House -baarissa. – Kyllä, rumpuina saattoi olla pahvilaatikkoja. Bändikeikkoja oli perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin. Sugar Coated Love, I’m A Lover Not A Fighter, I Hear You Knockin’ ja Same Thing Could Happen To You, joita on myöhemmin levyttänyt mm. Mutta ei, hän ei juonut eikä polttanut. Maalasin studion seinät saadakseni erilaisen soundin ja mitä enemmän seinille laittoi paperia sitä terävämmän soundin sai. – Ensimmäisen kerran menin Jay Millerin studioon Lightnin’ Slimin kanssa. Lightnin’ Slim oli saanut sen Jay Milleriltä ja Slim Harpo osti sen häneltä. Hän otti minut siipiensä suojaan, vaikka tein jotain typeryyksiäkin nuoruudessani. Lightnin’ oli siihen aikaan kuuluisa bluesmies. Siihen aikaan oli varmaan myös paljon muusikoita. Ihmiset kokoontuivat niihin kauempaakin pitämään hauskaa. Siellä keikkailivat myös Lonesome Sundown, Slim Harpo, Silas Hogan, King Karl ja Guitar Gable, joka sittemmin muutti Phoenixiin Arizonaan. The Fabulous Thunderbirds. Aloitin keikkailun Lonesome Sundownin kanssa. Keikkapalkkiot eivät olleet suuria, mutta meillä oli hauskaa. Jay Millerin maineikkaalla Excello-merkillä uransa levyttävänä artistina aloittanut Lester eli pitkän ja vaiheikkaan elämän ja poistui 85 vuoden iässä keskuudestamme 22.8.2018. Auton olisi totta kai pitänyt olla Cadillac, mutta Buick oli valkoinen. Opin häneltä silti paljon. – Se oli niin monta olutta sitten, etten enää muista. He olivat päässeet mukaan bändiin, minä en. – Kyllä, kaikilla sen kappaleilla. Siihen aikaan minulla oli yksi oma kappale I’m Gonna Leave You Baby. – Jay Miller maksoi studiosessiot ja hänellä oli kadun toisella puolella kauppa, josta saimme hakea sen mitä tarvitsimme. Muutettuaan 70-luvulla Louisianasta Michiganiin Lester piti taukoa esiintymisistä ja levytyksistä, mutta palasi valokeilaan, keikoille ja levytyspuuhiin 80-luvulla. – Slim Harposta muuten puhutaan kaikenlaista – että hän olisi käyttänyt huumeita ja ollut juoppo. Kaikua pystyi lisäämään niin paljon kuin halusi. – Hän antoi minulle neljännestaalan ja kehotti säästämään sen, koska saattaisi olla onnenpäiväni. Olin jammaillut Slimin bändin kanssa parina iltana. Kun maali oli kuivunut parin päivän kuluttua, ääni oli kovempi. En tiennyt silloin mitään levyttämisestä tai studioista. Oli myös pimeä huone ja kaikuhuone, kaksi kaiutinta molemmin puolin ja kaksi mikrofonia. Ne olivat hauskoja aikoja, vanhoja hyviä aikoja. Lazy Lester oli viimeisiä 50-luvulla aloittaneita huuliharpisti-laulaja -legendoja. Studiot olivat myös silloin erilaisia. Kerroin, ettei minulla ole kuin yksi kappale ja hän kannusti tekemään toisen. Se oli 1950-luvun puoliväliä. Oliko siellä silloin paljonkin baareja ja jukejointteja. Siihen aikaan hänen huuliharpistejaan olivat Slim Harpo, Whispering Smith ja joku muukin. Erään kerran kun menin studioon, Jay kysyi, mitä mieltä olisin levyn tekemisestä. Seuraavalla viikolla piikissä oli jo 100 dollarin velka. Lazy Lester oli rento mies, joka ei ottanut murheita menneistä ja jolla oli oma humoristinen suhtautumisensa elämään. Soitin sessioissa perkussioita lähes joka päivä. Kiersin keikkailemassa hänen kanssaan Crowleyn alueella. 4 KARI KEMPAS A rkistojen kätköistä löytyi vuonna 2010 tekemäni haastattelu elokuussa 2018 syöpään menehtyneen Lazy Lesterin kanssa. Hänen rennon letkeää Louisiana-soundiaan kuultiin myös Suomessa useilla kiertueilla eri bändien kanssa. Kun baarin piikissä oli 60 dollarin lasku, oli pakko mennä seuraavana viikonloppuna taas keikalle – ja maksaa siitä. Vakiokeikkaa. Asuin silloin Baton Rougessa
Westin nimellä. 60-luvulla taisi olla aika tavallista, että levy-yhtiöiden omistajat laittoivat oman nimensä levylle krediitteihin kappaleiden säveltäjäksi. Minä en ole saanut siitä koskaan mitään ansioita. – Totta kai, silloin syntyivät ”Rides Again” (1987), ”Harp & Soul” (1988), ”All Over You” (1998) ja ”Blues Stop Knockin’” (2001). – Kyllä kai, mutta suurin osa kappaleista on jo yli 50 vuotta vanhoja. Hän otti vastaan vain käteistä rahaa, eikä todisteita ollut. Reed oli noihin aikoihin iso nimi Etelässä. – Kyllä, ne olivat samalla singlellä. – Kyllä, se oli iso hitti. Silloin järjestettiin suosittujen artistien kuten Bobby Blandin, Junior Parkerin ym. – Jay Miller kosiskeli radioasemien tiskijukkia. – Ei, vaan Michiganin Pontiaciin vuonna 1975, heinäkuun 4. Järjestimme juhlia, grillasimme, soitimme parkkipaikalla ja pelasimme korttia. Eikö asiaa voi korjata enää näin jälkikäteen. päivä. Seurustelin myöhemmin hänen siskonsa kanssa. Voisit siis julkaista samat kappaleet. Hän oli samanlainen kuin houstonilaisen Duke Recordsin Don Robey, joka merkitsi kaikkiin levyihinsä omat krediittinsä – Deadric Malone . Teitkö Pontiacissa asuessasi levyjä. Saitko musiikkiisi vaikutteita Jimmy Reediltä. Hitit toivat lisää keikkoja. Luulen, että silloin vain ihmiset pääsivät hengestään helpommin. – Kaikki levyttivät toistensa kappaleita omissa nimissään. Monet muut rahaa vastaanottaneet joutuivat oikeuteen, koska eivät tajunneet heittää saamiaan shekkejä pois. – Kyllä, Deford Baileyltä. Soittivatko radioasemat Excellon levyjä. Yhdestä sain W.C. Sitä on tapahtunut niin kauan, ettei kukaan enää ota selvää kenen kappaleesta alun perin oli kyse. Eli rojaltit olisi pitänyt jakaa puoliksi. Silloin oli myös hyviä huuliharpisteja, mutta olen unohtanut nimiä. Tunnettiinko 60-luvulla tekijänoikeuslakia. – Kyllä, mutta Jay laittoi käyttäen nimeä Jay West itsensä toiseksi tekijäksi. Tiskijukille maksettiin levyjen soittamisesta. Myös seuraava I Hear You Knockin’ taisi olla hitti. Jay Miller kirjoitti hienoja sanoituksia, mutta instrumentaalien kuten Ponderosa Stompinin kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Sugar Coated Love ja I’m A Lover Not A Fighter olivat aikoinaan hittikappaleita. yhteiskiertueita. – Kyllä, voisin levyttää ne ja julkaista ne uudelleen. Minulla oli tapana kuunnella myös Sonny Boy Williamsonia. Sad Sad City -kappaleen sanoituksen Jay sai muualta, mutta minä sävelsin myös sen. Handy -palkinnon.. Millerin nimi on minun kappaleissani, mutta kukaan ei tiedä, kuka minkäkin niistä on säveltänyt. Kuuntelin radiosta hänen esiintymisiään Grand Ole Opryssä. Singlen hinta oli silloin 45 senttiä. Slim Harpo kuoli todennäköisesti sisäisiin vammoihin, jotka hän sai auton pudottua tunkilta hänen päälleen. – Kyllä, hän oli mahtava. Sillä keikalla oli myös Roscoe Gordon ja Smiley Lewis. Ainoa, joka oli tarpeeksi fiksu ollakseen jäämättä kiinni, oli Ed Sullivan. En koskaan tavannut häntä. Kun hän sai rahaa, hän laittoi ne pankkiin, ja hänen kuolemansa jälkeen hänen asianajajansa löysi ja kokosi satoja tuhansia dollareita eri pankkien tileiltä eri puolilta maailmaa ja antoi niistä osan hänen perheelleen. Voisin tietysti julkaista niitä nyt uudelleen – ne ovat nyt minun. 6 Blues News 6/2018 bändissä ja lauloi myös, ja vietimme paljon aikaa yhdessä Monroessa Louisianassa, missä asuin 30 vuotta. Doctor Rossin, ”The Harmonica Bossin” kanssa tein myös muutaman keikan. Esimerkiksi Carnegie Hallissa show’n aloitti Al ”TNT” Braggs, sitten oli Bobbyn ja Junior Parkerin vuoro ja viimeisenä Jimmy Reed ja Eddie Taylor. Muutin pois sieltä vuonna 2005. – Excello Musicilla oli kaikkiin kappaleisiin tekijänoikeus. – Jay Miller kirjoitti niihin sanoitukset ja minä sävelsin. Millainen tarina on Bloodstains On The Wall -kappaleen takana. – Se on vanha Frank ”Honeyboy” Pattin laulu. houstonilainen KSIC-asema Teksasissa ja myös Lafayettessä oli asema, joka niitä soitti. Saitko vaikutteita muilta artisteilta. – Opin häneltä paljon, mutta lupauksista huolimatta taisin jäädä ilman rahojani. Muutit Detroitiin 1970-luvulla. Hän vaipui koomaan pari kolme kuukautta tapahtuman jälkeen. Näin jonkun rojaltilaskelman, jossa singleä oli kolmessa kuukaudessa myyty 88 000 kappaletta. Jimmy oli sairastunut ja me satuimme juuri silloin olemaan Crowleyssä studiossa. Payola oli silloin maan tapa ja on edelleen tänä päivänäkin. Hän otti niistä vain kunnian J. Esitin sekä omia että Jimmy Reedin kappaleita. Tapasin Jimmy Reedin Chicagossa ja kerran paikkasimme häntä Katie Websterin kanssa Teksasissa. – Kyllä, mm. Ehkä saan palkkioni kun tapaan Jayn taivaassa... Ainakin he saivat jotain perintöä. Mitä mieltä olet Jay Milleristä. Jimmy sai yleisön hereille hiteillään. Olivatko hittikappaleet sinun tekemiäsi
Levytit myös Phoenixissa Arizonassa asuvan Walkin’ Cane Markin kanssa. Onko I’m A Lover Not A Fighterin takana jotain tarinaa. Ohjelmat olivat 30 minuutin pituisia, joten niissä soitettavat kappaleet eivät voineet olla pitkiä. Tunsin muut jo niiltä ajoilta kun asuin Chicagossa vuosina 1976–78 ja ajoittain 1960ja 70-lukujen vaihteessa. Olen tuntenut Buddy Guyn jo pitkään ja hänen veljensä Philin sekä toisen veljen, joka on kokkina Baton Rougessa. Haluaisin itsekin asua siellä, mutta se on verojen takia liian kallista. – Kyllä, mutta jäin ilman rahojani, koska levymerkki teki konkurssin. – Levy ”Harp & Soul ” oli alun perin tehty King Snake -merkille Floridassa Kenny Nealin ja Lucky Petersonin kanssa. Soitan kitaralla country & western -kappaleita. Olen aina sanonut, että pitää soittaa sitä, mitä yleisö haluaa kuulla. Bändi oli kotoisin Rhode Islandilta. Clifford Antone kuoli, kun olin menossa kiertueelle Norjaan. Aikoinaan eri musiikkityyleille – r’n’b:lle, gospelille, bluesille – oli omia radioasemia. Pidin urkusoundista ja tiesin, että se teki tuloaan. – Kuuntelin paljon radiosta country & westerniä, joka on suosikkimusiikkiani. Olen mukana muutamalla kappaleella hänen cd:llään. – Esiinnyin myös Kenny Nealin kanssa ennen kuin hän muutti takaisin Baton Rougeen. Palasin Louisianaan ja työskentelin Greyhoundin busseissa sekä muuttofirmassa jonkin aikaa. Kirjoitin ne eräänä lauantaiaamuna ja levytin ne iltapäivällä tai illalla. Täältä olen menossa Espanjaan ja sieltä takaisin Norjaan. Täytän 77 ensi kuussa. Jammailin bändien kanssa, mutta en esiintynyt säännöllisesti. Tapasin Wallace Colemanin Toledossa ja hän voi hyvin. Levytin sen ja yhden muun samana aamuna saamani kappaleen jo tuona iltapäivänä. Esiinnyin Antone’sklubilla monta kertaa. – Jo ennen huuliharppua. Olin mukana Mark Hummelin Harmonica Showdownissa pari kertaa. Olen tuntenut hänet jo pitkään. Jätin kitaransoiton kun aloin soittaa huuliharppua ja myöhemmin taas palasin siihen. – Sessiot äänitettiin Mainessa. Vuosi oli 1989, jolloin olin jo tehnyt ”Rides Again”ja ”Harp & Soul” -levyt. Esiinnyit Suomessa ensimmäisen kerran 80-luvun loppupuolella amerikkalaisen bändin kanssa. Pidän kalastamisesta ja musiikista. Aloitin veljeni kitaralla. Hän on hyvä huuliharpisti. – Kyllä, Jay antoi minulle sanat ja pyysi minua katsomaan, saisinko siihen sävelen. Johnny Winter sattui myös olemaan paikalla ja soitti kanssani muutaman kappaleen. Millaisia tulevaisuuden suunnitelmia sinulla on. Raful ei ollut paikan päällä, hän äänitti osuutensa Louisianassa. Kolmen minuutin pituinen levy oli jo liian pitkä radiosoittoon. Olit mukana myös Telarc Recordsin ”Superharps”-levyn sessioissa Carey Bellin, Snooky Pryorin ja Raful Nealin kanssa. Sama tahti oli kappaleiden Lonesome Highway Blues ja I Made Up My Mind kanssa. Entä Alligator-diili. Luulin saavani siitä 100 000 dollarin palkkion – sain puolet siitä, mutta silti se oli todella hyvä diili. Sylvester Buckley oli hieno huuliharpisti, ja niin hän kuin muutkin studiossa olleet muusikot olivat hyviä. – Olen menossa keikalle Lionel Hampton -klubille Pariisiin. Milloin aloit soittaa kitaraa. Siitä sessiosta on varmaan myös pari julkaisematonta kappaletta. Ne rentouttavat. – Kyllä, ja juuri pari päivää sitten vaihdoimme sähköpostiviestejä. Olen mielestäni kuitenkin pitänyt itsestäni parempaa huolta kuin moni muu artisti, joka on aikoinaan käyttänyt huumeita ja juopotellut.. Blues News 6/2018 7 Levytit myös Antone’s-merkille. – Alligatorin kautta sain kappaleeni I’m A Man Freddie-nimisen tv-sarjan avauskappaleeksi. – Kyllä, Loaded Dicen. Esiinnyin Chicago Blues -festivaalilla 80-luvun loppupuolella kahtena vuotena peräkkäin Larry McCrayn bändin kanssa. Teen töitä Ruotsissa Eastside Soul -nimisen bändin kanssa ja Espanjassa toisen ja Ranskassa Benoit Blue Boyn yhtyeen kanssa
Leyla pohtii levyllään, millaista on olla nyt amerikkalainen, ja musta nainen, kun presidenttinäkin on Donald Trump. Hänen polkuaan ovat muokanneet muun muassa kansalaisaktivisti ja runoilija Langston Hughesin runous, sellisti Rufus Cappadocian soittotyyli, Carolina Chocolate Drops -jäsenyys, haitilaiset juuret, New Jersey, New York, Ghana, New Orleans katusoittoineen ja kreoliperintöineen, ihmisoikeudet sekä loputon uteliaisuus. iso sello elämää nähneine suojakoteloineen, kasa muita soittimia, lastenvaunut, nukkuva lapsi ja itkevä lapsi. Aluksi sisään roudattiin sutjakkaasti mm. Yhtenä erona on myös se, että aiemmat levyt hän tuotti itse, mutta nyt hän työskenteli tuottajan kanssa, todeten sen olleen vallan hauskaa: – Se oli virkistävä kokemus, minun ei tarvinnutkaan kantaa yksinäni vastuuta aivan kaikesta. Genret ovat hänen mielestään olemassa ennemmin musiikkibisneksen luomuksina, kategorisoimassa asioita ja myymässä levyjä. Musiikkigenreistäkin puhuessamme Leyla kertoi olevansa niitä ihmisiä, joille genrekäsitteet tuntuvat vähäsen hankalilta, sillä musiikki kiehtoo häntä hyvin laajasti. – Lienee itsestäänselvää, etten ole mikään fani, mutta mielestäni on tärkeää huomioida, ettei Trump luonut tätä tilannetta, hän vain käytti hetkeä hyväkseen. Vuosien ja sukupolvien ajan. Tulevalla levyllä Leyla ei soita lainkaan selloa, vain kitaraa ja banjoa. Kaikki tuo hoitui solmuttomalla luontevuudella – tervehtimiset, roudaamiset, lapset ja muut – ja samalla rennon paneutuneella asenteella siirryttiin haastatteluun. Hän oli afroamerikkalainen antropologi, folkloristi ja kirjailija, joka teki uraauurtavaa työtä tutkiessaan ja dokumentoidessaan afroamerikkalaista kulttuuria sekä Yhdysvalloissa että Haitin ja Jamaikan suunnalla. Eiväthän ne maailman totuudet ole aina pelkkiä ruusuisia kuvia. Toki genremäärittelyjä tulee itsekin välillä käytettyä, lisää Leyla: – Jos minulta kysytään millaista musiikkia soitan, niin kerron soittavani folkmusiikkia, välillähän musiikkini on folkeinta folkkia, toisinaan sitten ihan jotain muuta. – Musiikkiani kuvaillaan usein melankoliseksi, ja ehkäpä yksi syy siihen on se että tuo kaikki vaatii paljon itsetutkiskelua sekä asioiden pähkäilyä. Nämä teemat ovat osa laajempaa rakennetta, ei vain jotain, joka ilmestyi kuin tyhjästä – vaikka moni tuntuu haluavan nyt ajatella niin. Kaikki tuo on vahvasti läsnä hänen musiikissaan. Se kaikki on ollut olemassa jo kauan ennen Trumpin valtaannousua. Perheen kolmas lapsi sekä aiemmin McCallan bändissä kitaristina toiminut aviomies, Daniel Tremblay, olivat jääneet nyt kotiin. Samalla siinä oli ihminen, joka usutti minut haastamaan itseni ja luomaan jotain aivan uutta. THE CAPITALIST BLUES Leyla McCalla kertoo ”The Capitalist Blues” -albuminsa eroavan kahdesta edeltävästä levystä (Langston Hughesin runoihin perustuva ”Vari-Colored Songs” sekä ”A Day For The Hunter, A Day For The Prey”) eniten äänimaailmaltaan. Leyla toteaa katsovansa tuota kaikkea ensimmäisen sukupolven amerikkalaisena, haitilaisten maahanmuuttajien jälkeläisenä, ja esimerkiksi Haitin historiaan tutustuminen on selkeyttänyt monia hänen pohdintojaan. McCallan tulevan levyn sanomana on millaista on olla ihminen isossa maailmassa, osana yhteiskunnan valtavia rakenteita, kuinka pysyä kuitenkin kosketuksissa omaan itseensä, yhteisöönsä ja koko maailmaan. Mainittakoon, että Langston Hughes, ensimmäisen sooloalbumini inspiroija, oli hänen ystävänsä. Yhdysvallat on maa, joka käyttää enemmän rahaa armeijaan kuin ihmisten hyvinvointiin. –Minulla on tekeillä myös yhdysvaltalaisen Duke University -yliopiston tilaama multimediaprojekti, jota voisi kuvailla liikkuvaa kuvaa, musiikkia ja kenties myös tanssia sisältäväksi teatteriteokseksi, joka pohjaa 1970-luvulta 2000-luvulle saakka toimineen haitilaisen radiokanavan arkistoihin. Jälkimmäinen, eli toinen Leyla McCallan kesällä syntyneistä kaksosista, pääsi heti äidin syliin saamaan hellää hoivaa ja väläyttikin pian kauniin hymyn. Miten nähdä selvästi. Pidän kovasti siitä, kun saan olla mukana projekteissa, joissa pääsen perusteellisesti uppoutumaan kyseessä olevaan aiheeseen ja sitten saan päästää luomisintoni vapaaksi. Myös oma ääni on tärkeä asia.. Tulipa ennen konserttia myös keskusteltua tovi hänen kanssaan. Vuoden 2018 Etnosoi!-festivaalin ohjelmiston Leyla McCalla -osuus alkoi konserttia edeltävällä viikolla Pasilan kirjastossa, jossa Esa Kuloniemi luennoi McCallasta, maalaten esiin kiehtovan kuvan lahjakkaasta ja monipuolisesta persoonasta sekä rönsyävästä musiikillisesta polusta, joka alkoi sellon varressa klassista musiikkia opiskellen ja ravistautui lopulta genrerajoitteista vapaaksi Leylan löytäessä uusia tapoja soittaa selloa ja musisoida. Minusta on tärkeää pysyä selvillä siitä, mitä tapahtuu ja mitä menneisyydessä on tapahtunut. 10 Blues News 6/2018 SATU JÄSKE L eyla McCalla vieraili Suomessa viimeksi vuonna 2013 Carolina Chocolate Dropsin riveissä, nyt hän saapui sooloartistina herättelemään marraskuisessa hämäryydessä horrostavaa kansaa loihtimalla esiin taianomaisen sekoituksen kauneimpia unelmia sekä riipivää raadollisuutta ja aimo annoksen musiikillista aurinkoa. HAASTATTELUSSA LEYLA MCCALLA, VAI MITEN PÄIN SE MENIKÄÄN Istahdimme pöydän ääreen, eikä aikaakaan kun haastateltavan ja haastattelijan roolit heittivät kuperkeikkaa Leylan tentatessa nauraen edellisen viikon luennon sisällöstä. Tämä 33-vuotias, nykyään New Orleansin suunnalla asuva sellon, kitaran ja banjon hallitseva laulaja ja säveltäjä tuntuu ehtineen kokea paljon, joten seuraavana maanantaina olikin jännittävää suunnata Korjaamolle ennen illan keikkaa jutustelemaan hänen kanssaan. Tulikin heti osuttua yhteen selvään teemaan: ei turhan jäykkiä rooleja, vaan iloa ja vapautta olla juuri sellainen mitä on. Vuoden 2019 alussa ilmestyvä uusi levy, ”The Capitalist Blues”, äänitettiin vuonna 2017, joten Leyla on ehtinyt touhuta jo kaikkea muutakin, musiikillisista kuulumisista Leyla kertoo näin: – Nyt syksyllä sain säveltää musiikkia Zora Neale Hurston -lyhytfilmiin
Restless ja Pepe Ahlqvist H.A.R.P. Blues News 6/2018 13 13 Blues News 6/2018 CLINT BRADLEY Soul of the West CD, LP, Digital myynnissä 25.1.2019 MILLION DOLLAR TONES That’s Right ! CD, Digital myynnissä 17.1.2019 GONA LEHTINEN Fly Now ! CD, Digital myynnissä nyt Keväämmällä tulossa mm. www.facebook.com/bluelightrecords jakelu: Playground Music
16 Blues News 6/2018 TIMO KAUPPINEN Z ydeco syntyi Etelä-Louisianassa kreoliranskaa puhuvien mustien keskuudessa. Tarina kertoo, että hän oli valkoihoisten kotitansseissa erehtynyt pyyhkimään hikeä talonomistajan tyttären ojentamaan nenäliinaan, mikä oli ollut liikaa joillekin paikalla olleille rasistisille. Ardoin levytti vuosina 1929–1934 yhteensä 34 kappaletta yksin tai McGeen kanssa. Kreoleiksi kutsutaan ranskankielisiä värillisiä. Amédé Ardoinin serkku Alphonse ”Bois Sec” Ardoin (1915–2007) oli myös suosittu kreoli-haitaristi, joka soitti la la -musiikkia usein yhdessä viulisti Canray Fontenotin (1922–1995) kanssa. Sähkökitara, sähköbasso ja rummut ovat nykyisin lähes aina mukana, mutta myös cajun-viuluja, kosketinsoittimia ja puhaltimia voi kuulua soitinvalikoimaan. Onkin makuasia, pitääkö zydeco-tyyliin soitettua bluesia zydecona vai bluesina. Tanssijat pysyvät latinalaistanssien tapaan lähes paikallaan ja rytmitys on ripeätempoinen ”hidas-nopeanopea”. Tärkein zydeco-soitin on pianotai nappulahaitari. Kreolien vanhassa ”la la” -tanssimusiikissa on cajunin lisäksi vaikutteita afrokaribialaisesta musiikista ja bluesin esimuodoista. Ardoinin elämä päättyi traagisesti jo 44 vuoden iässä. Tanssina zydeco on vauhdikasta ja muistuttaa lähinnä salsaa ja jivea. La la -musiikkia voidaankin pitää zydecon esimuotona. Tiettävästi ensimmäisen frottoirin suunnitteli ja teetti Clifton Chenier vuonna 1946. Clifton Chenier nosti zydecon laajempaan suosioon 60ja 70-luvuilla. Toinen tyypillinen soitin on kiiltävä metallinen ”pesulauta” (rubboard, frottoir), joka toimii rytmi-instrumenttina. Zydecon nopea ja tasainen perusrytmi muistuttaa jossain määrin ska’ta tai hyvin nopeaa foksia. Zydeco-muusikko Rockin’ Dopsien mukaan se on sekoitus jazzia, bluesia, ranskalaisperäistä cajunia ja R&B:tä. Sointuvaihdokset ovat yleensä vähäisiä ja voivat olla peräisin myös bluesista tai cajunista, sillä tanssiorkestereille tyypilliseen tapaan zydecoyhtyeet soittavat myös muuta kuin perus-zydecoa. Sillä viitataan koviin aikoihin, jolloin papupataan ei ollut varaa lisätä edes suolaista sianlihaa. Aimez-Moi Ce Soir, Crowley Blues ja useat muut kappaleet ennakoivat jo zydeco-musiikin syntyä. He voivat olla mustien orjien jälkeläisiä tai muita vapaita värillisiä (free people of color). Kreolien perinteinen la la -musiikki imi zydecoksi muuntautuessaan vaikutteita ennen kaikkea saman alueen valkoihoisten cajun-musiikista, mutta myös bluesista ja R&B:sta. Tunnetuin perinteinen kreolimuusikko oli musta haitaristi Amédé Ardoin (1898–1942), joka keikkaili usein cajun-viulisti Dennis McGeen (1893–1989) kanssa. Ardoin ei toipunut tästä tapahtumasta koskaan, vaan hänen mielenterveytensä alkoi horjua, ja hän kuoli myöhemmin mielisairaalassa Pinevillessa Louisianassa. Aikansa zydeco-kuninkaan tittelistä kiisteltyään Chenierin seuraajat ovat antaneet oman persoonallisen panoksensa zydecon kehittämiseen ja nuoremman polven zydeco-artistit jatkavat uusien musiikkityylien fuusioimista zydecoon, joka tunnetaan rytmimusiikin harrastajien keskuudessa jo ympäri maailmaa. Näytteitä zydeco-tanssista löytyy YouTubesta. Kerrotaan, että hänet olisi kotimatkalla pahoinpidelty, tai ajettu autolla kumoon ja jätetty ojaan makaamaan. ZYDECON VARHAISVUODET Zydecon juuret ovat kreolien vanhassa tanssimusiikissa. Muut zydecoyhtyeen soittimet vaihtelevat. Heidän uransa jatkuivat vielä pitkään toisen maailmansodan jälkeen.. HAITARILLA JA PESULAUDALLA TANSSIJALKAAN VIPINÄÄ Sanaa ”zydeco” ei löydy sanakirjoista. Täyttä selvyyttä sanan alkuperästä ei ole, mutta vallitsevan käsityksen mukaan se liittyy kreoliranskan sanontaan ”Les haricots ne sont pas salés” eli ”pavut eivät ole suolaisia”. Tähän määrittelyyn voisi lisätä vielä sähköiset soittimet ja tanssittavuuden. Zydeco vakiintui kuvaamaan tietynlaista musiikkityyliä, kun Clifton Chenierin levyttämästä perinnekappaleesta Zydeco Est Pas Sale (1965) tuli suosittu Louisianassa. Kreoleita asuu Louisianassa paljon samoilla alueilla kuin ranskalaisperäisiä cajuneita. Ardoinin ohjelmistoon kuului myös tyypillistä cajuntanssimusiikkia, kuten valsseja, one-steppejä ja two-steppejä. Sanojen ”les haricots” äänneasu (lezariko) on melko lähellä sanan zydeco englanninkielistä ääntämistä. Zydeco on ensisijaisesti tanssimusiikkia, jossa pääosassa ovat useimmiten haitari ja metallinen ”pesulauta”. Edistyneemmät tanssijat voivat soveltaa perusrytmiä hyvinkin luovasti ja monipuolisesti. Millaista musiikkia zydeco sitten on. Kreolien ja cajunien pitkä yhteiselo ja vuorovaikutus näkyvät myös musiikissa. Tapana oli, että valkoihoisten tansseissa soitettiin pääasiassa cajun-musiikkia ja mustien tansseissa puolestaan bluesia ja la la’ta
Sitten alkoivat työt öljyrekan kuljettajana Lake Charlesin ja Port Arthurin jalostamoilla. Tässä vielä poiminta Chenierin tunnetuimmista kappaleista. Hän itsekin omaksui tämän arvonimen ja markkinointikeinon 70-luvun lopulla ja alkoi esiintyessään käyttää kruunua ja viittaa. Buckwheat Zydecon viimeiseksi originaalialbumiksi jäi ”Lay Your Burden Down” (2009), jolla vierailivat kitaristeina Sonny Landreth ja Warren Haynes. Yhteistyötä on tehty mm. Tämä ja muutama myöhäisempikin albumi on ollut Grammy-ehdokkaana. Blues News 6/2018 17 La la -musiikki oli alueellisesti suosittua tanssimusiikkia, mutta lähes tuntematonta muualla Yhdysvalloissa ja maailmalla. Suhteet oppi-isä Chenieriin saivat melkoisen kolauksen, kun Buckwheat alkoi esiintyä kruunu päässä ja vihjailla vallanvaihdosta julkaisemalla albumin ”Turning Point” vuonna 1983. Alla esimerkkikappaleita hänen uransa varrelta. Esikoisalbumi ”One For The Road” julkaistiin vuonna 1979. Keikkailemassa käytiin tuolloin myös ulkomailla. Chenierin ura jatkui suotuisissa merkeissä ja 70-luvulla hän keikkaili ahkerasti Meksikon lahden rantaosavaltioissa ja levytti mm. Joe Texia ja Clarence ”Gatemouth” Brownia. Varsinainen läpimurto tapahtui vuonna 1965, jolloin julkaistiin albumi ”Louisiana Blues And Zydeco”. Zydeco Et Pas Sale Ay, Tete Fee Black Gal Zydeco Cha Cha Allons A Grand Coteau Zodeco Stomp Je Me Reveiller Le Matin Bogaloosa Boogie Chenierin ansiot zydecon kehittäjänä liittyvät pianohaitarin mahdollisuuksien löytämiseen zydeco-soittimena ja helppokäyttöisen ”pesulaudan” keksimiseen. Hän perusti oman funk-bändin vuonna 1971, mutta siirtyi zydecomuusikoksi vuonna 1976 saatuaan kutsun Chenieriltä Red Hot Louisiana Bandin urkuriksi. ”Buckwheat” syntyi maanviljelijä-amatöörihaitaristin suurperheeseen Lafayettessa Etelä-Louisianassa. Chenierin ja hänen Zodico Ramblers -yhtyeensä suosio alkoi kasvaa ja kotipaikaksi vakiintui Houston. Mukana on myös cajunia, bluesia ja R&B:tä, joita hän levytti zydecon ohella. ”ZYDECON KUNINGAS” CLIFTON CHENIER Clifton Chenier (1925–1987) syntyi vuokraviljelijäperheeseen Opelousassa EteläLouisianassa. Asia muuttui vasta musiikillisen innovaattorin, kreolihaitaristi Clifton Chenierin astuessa näyttämölle. Hän myös sävelsi suuren joukon zydeco-kappaleita, innosti nuoria muusikoita tämän perinteisen musiikkityylin pariin ja teki sitä tunnetuksi ulkomaita myöten. Eric Claptonin, Keith Richardsin, Robert Plantin, Willie Nelsonin ja Ry Cooderin kanssa, ja bändi on esiintynyt monilla festivaaleilla niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Näillä meriiteillä Chenieriä voidaan perustellusti kyllä kutsua zydecon kuninkaaksi. Buck’s Nouvelle Jole Blon Zydeco La Louisianne Hot Tamale Baby Zydeco Boogaloo Take Me To The Mountain Top Don’t Leave Me Cryin’ In The Streets Amédé Ardoin & Dennis McGhee. Chenierin nuoruus kului sokeriruokopelloilla ja pianohaitarin saloja opetellessa. albumit ”Bayou Blues” (1971) ja ”Bogaloosa Boogie” (1976). Elämänsä viimeiset kymmenkunta vuotta Chenier sairasti diabetesta. Suurin menestys oli kuitenkin luvassa vasta 80-luvulla, jolloin Chenier sai Grammyn ”I’m Here” -albumista vuonna 1983. Tauti kehittyi niin pahaksi, että hänen toinen jalkansa piti amputoida ja hän joutui käymään munuaisongelmien takia dialyysihoidoissa. Levytysmahdollisuus ilmaantui vuonna 1954, jolloin ilmestyi single Louisiana Stomp, b-puolella Cliston Blues. Buckwheat kuoli 68-vuotiaana keuhkosyöpään kotikaupungissaan Lafayettessa vuonna 2016. Hän kuoli munuaissairauteen 62-vuotiaana vuonna 1987 Louisianan Lafayettessa. Levy sisälsi myös uuden musiikkigenren tunnuslauluksi muodostuneen kappaleen Zydeco Est Pas Sale. Sen kitaristeina ovat toimineet mm. Esikuvina olivat Amédé Ardoinin lisäksi myös Muddy Waters, Lightnin’ Hopkins ja Fats Domino. Myös hänen Red Hot Louisiana Bandinsä laajeni ja monipuolistui. Koko kuningastouhu muuttui vähitellen farssimaiseksi ja Chenier päätti itse lopettaa kuninkaana esiintymisen vuonna 1982. 1947–2016) oli yksi kruununtavoittelijoista ja on Chenierin ohella luultavasti kansainvälisesti tunnetuin zydeco-artisti. Lonnie Brooks ja Lonesome Sundown. Viikonvaihteissa Chenier hankki lisäansioita soittamalla veljiensä kanssa paikallisissa tansseissa. Parin vuoden oppiajan jälkeen pääsoittimeksi tuli haitari ja vuorossa oli jälleen oman bändin perustaminen nimellä Buckwheat Zydeco & Ils Sont Partis Band. Pian näyttämölle alkoi kuitenkin ilmaantua paikallisia zydeco-kuninkaita ja muita kruununtavoittelijoita. ”PERINTÖPRINSSI” BUCKWHEAT ZYDECO Buckwheat Zydeco (Stanley Joseph Dural, Jr. Hän innostui nuorena R&B:sta ja pianonsoitosta päätyen säestämään mm
Veljen lisäksi Queen Idan yhtyeessä ovat vuosien mittaan soittaneet myös hänen kaksi poikaansa ja tytär. Se esiintyi useilla suurilla festivaaleilla ja kiersi maailmaa aina Japania, Australiaa sekä Suomea myöten. Ida oppi haitarinsoiton veljeltään Al Lewisiltä (Al Rapone), mutta ei esiintynyt julkisesti vaan meni naimisiin, kasvatti lapsiaan ja ajoi työkseen bussia. Sen seurauksena hän olikin pitkään tunnetumpi Euroopassa kuin kotimaassaan. Zydecon suosion kasvu 70-luvun lopulla sai Sidneyn siirtymään zydecoon. Bändin ensialbumi ”Play The Zydeco” (1976) sisälsi texmex-vaikutteista zydecoa. Onnettomuudekseen hyvässä nosteessa ollut Rockin’ Sidney Simien sairastui kurkkusyöpään ja menehtyi 59-vuotiaana vuonna 1998. Esiintymisten aika tuli vasta yli 40-vuotiaana, jolloin hän perusti veljensä avustuksella yhtyeen Queen Ida & The Bon Temps Band. Hänen kappaleensa You Ain’t Nothing But Fine (1962) tunnetaan parhaiten The Fabulous Thunderbirds -yhtyeen versiona (1980). Ensimmäinen naispuolinen zydeco-tähti Queen Ida eläköityi soittopuuhista vasta 81-vuotiaana vuonna 2010.. 18 Blues News 6/2018 ROKKAAVAA HOVIVÄKEÄ Rockin’ Dopsie (Alton Jay Rubin, 1932–1993) ei rohjennut julistautua zydecon kuninkaaksi, mutta käytti kyllä titteliä zydecon prinssi. Rockin’ Sidney (Sidney Simien, 1938– 1998) oli multi-instrumentalisti ja soitti zydecon lisäksi R&B:a, soulia, bluesia ja lattareita. Hän syntyi louisianalaiseen riisinviljelijäperheeseen, joka kuitenkin muutti ensin Teksasiin ja sieltä San Fransiscoon Idan ollessa 18-vuotias. Rahoilla hän osti oman radioaseman, perusti levy-yhtiön ja julkaisi joukon vetäviä zydeco-kappaleita kuten If It’s Good For The Gander, My Zydeco Shoes ja Ann Cayenne. Suosio Yhdysvalloissa alkoi lisääntyä 80-luvun loppupuolella ja viimeisin albumi ”Louisiana Music” (1991) oli jo Grammy-ehdokkaana. Sidneyn ura alkoi perheyhtyeessä ja ensisingle ilmestyi vuonna 1957. Ja pian tiedettiin Euroopassakin, että “Don’t mess with my toot toot / You can have the other women / But don’t mess with my toot toot.” Äänite palkittiin Grammylla, siitä tehtiin monia cover-versioita ja Sidney sai reilut rojaltit. Albumeita julkaistiin kymmenkunta vuoteen 1999 saakka, jolloin ilmestyi ”Back On The Bayou” yhteistyössä Al-veljen kanssa. Sen kappale My Toot Toot julkaistiin singlenä ja siitä tuli kansallinen hitti. Vuonna 1984 hän äänitti kotistudiossaan albumin ”My Zydeco Shoes Got The Zydeco Blues” soittaen itse kaikki instrumentit. Idan taiteilijanimi juontuu siitä, että hänet oli valittu kerran New Orleansin Mardi Gras -karnevaalikuningattareksi ja lehdistö alkoi kutsua häntä Queen Idaksi. Rockin’ Dopsien ura päättyi kuitenkin äkisti sydänkohtaukseen 61-vuotiaana vuonna 1993. Showmiehenä hän otti ”kuninkuusasiat” huumorin kannalta ja tapasi huipentaa esityksensä parodioimalla kruunuun ja viittaan sonnustautuneena Clifton Chenieriä, tai imitoimalla vatsastapuhujanuken avulla Buckwheat Zydecoa. Bändista tuli suosittu. Queen Ida (Ida Lewis Guillory, 1929-) on osoittautunut miespuolisia kollegoitaan pitkäikäisemmäksi, sillä hän täyttää ensi tammikuussa 90 vuotta. Ida on myös taitava kokki. Myös hän oli syntyperäinen louisianalainen ja oppi soittamaan isänsä haitaria, jota tosin piteli vasenkätisenä ylösalaisin. Hän soitti töiden ohella veljensä kanssa paikallisissa klubeissa, kunnes onni potkaisi vuonna 1976 ruotsalaisen Sonet levy-yhtiön innostuessa julkaisemaan hänen Cajun Twisters -yhtyeensä debyyttialbumin ”Doin’ The Zydeco”. Hänen ”Cooking With Queen Ida” (1995) -albuminsa ohessa ilmestyi myös samanniminen kreoliruokaohjeita sisältävä keittokirja. Hänen isänsä oli ranskalainen ja äitinsä värillinen (free woman of color). Vuonna 1965 hän siirtyi The Dukes (Herttuat) -yhtyeineen Eddie Shulerin Goldband-yhtiön huomaan, alkoi käyttää päähineenään turbaania ja nimeä Count (Kreivi) Rockin’ Sidney. Singlejä ilmestyi tämän jälkeen kymmenittäin, mutta suosio antoi odottaa itseään
ja kokoonpanosta tuli sen johdosta suosittu. Albumeita ilmestyi lisää ja 90-luvulla Boozoo alkoi lentopelkonsa voitettuaan esiintyä Magic Sounds -bändeineen myös Louisianan rajojen ulkopuolella. Siinä ohessa Boozoo toimi maanviljelijänä, jockeyna ja hevosvalmentajana. Haitarin soittotaitokin siirtyy sujuvasti sukupolvien välillä isältä pojalle. Hän on Mallet Playboysja Zydeco Experience -yhtyeidensä kanssa esiintynyt yli 40 maassa, tehnyt soundtrack-musiikkia useisiin elokuviin, organisoinut vaimonsa Cynthian kanssa lapsille ja opettajille suunnatun kreoliperinteitä esittelevän valistuskampanjan sekä tehnyt yhteistyötä mm. Tuolloin Grammy-palkituiksi tulivat Terrance Simien ja The Zydeco Experience (2008), Michel Doucet ja Beausoleil (2009), Buckwheat Zydeco (2010) sekä Chubby Carrier ja The Bayou Swamp Band (2011). Tässä joitakin maistiaisia edellä kuvattujen muusikoiden levytyksistä. Kappaleesta tuli historian ensimmäinen zydeco-hitti. Simienin Grammy-palkittu albumi oli nimeltään “Live! Worldwide“. Niukoista rojalteista sydämistyneenä Boozoo vetäytyi maanviljelyksen ja ravihevosten pariin lähes 30 vuodeksi julkaisten sinä aikana vain kolme singleä ja esiintyen hyvin harvoin. Suuresta koosta juontuu myös hänen taiteilijanimensä, sillä Beau Jocque on kreoliranskaa ja merkitsee komeaa isoa kaveria. Boozoo Chavis. Simien oli aktiivisesti perustamassa myös uutta Grammy-palkintokategoriaa (Best Zydeco or Cajun Music Album), joka olikin käytössä vuosina 2008–2011. Sydänkohtaus päätti tämän vasta 45-vuotiaan artistin hyvässä vauhdissa olleen uran. Jotkut halusivat kruunata Boozoon zydeco-kuninkaaksi Clifton Chenierin kuoleman jälkeen Lafayettessa vuonna 1994 Seremoniassa Boozoo laittoi kuitenkin kruunun syrjään ja piti päässään oman stetsoninsa. Vuonna 1995 hän sai Austinissa Teksasissa keikkaillessaan sydänkohtauksen ja eräs radioasema ehti julistaa hänet jo kuolleeksi. Hän oli nuoruudessaan Yhdysvaltojen ilmavoimien palveluksessa toimien sen jälkeen sähkömiehenä ja hitsarina. Se kertoo köyhästä kaverista, jolla ei ollut varaa uusiin kenkiin, vaan varpaat täytyi pitää lämpimänä tunkemalla paperia risaisiin kenkiin. Jocquella oli kuitenkin vakavia sydänongelmia. Sen myynti oli yli 150 000 savikiekkoa, mutta Boozoon tekemien selvitysten mukaan yli miljoona. Siksi ei ole ihme, että monet artistit ovat sukua keskenään ja että yhtyeissä saattaa soittaa saman perheen jäseniä. Beau Jocque (Andrus Espré, 1953–1999) oli raamikas mies, pituutta 198 cm ja painoa noin 120 kiloa. Työtapaturman jälkeen 80-luvun lopulla hän aloitti muusikon uran haitaristina ja perusti Hi-Rollers -yhtyeen. Terrance Simien (1965–) on Malletissa Louisianassa syntynyt nuoremman polven haitaristi, joka on zydecon soihdunkantajana ehtinyt tehdä jo merkittävän uran. Geno, joka siirtyi bändin johtajaksi, kun isän terveys alkoi rakoilla 90-luvulla. Virikkeenä paluuseen oli myös tuntematon muusikko, joka alkoi esiintyä nimellä Boozoo Chavis. Tarinan mukaan kappaleen purkitus ei tahtonut onnistua, joten äänittäjä Eddie Shuler toi sessioon pullon viskiä, jolloin Boozoon ja hänen bändinsä soitto alkoi sujua. Simien ja Zydeco Experience -yhtye on voittanut kertaalleen myös tämän Grammyn levyllään ”Dockside Sessions” (2014). Boozoon ensilevytys oli hänen oma kappaleensa Paper In My Shoe (1954). Rouheaääninen Boozoo soitti nappulahaitaria ja edusti tyylillisesti perinteistä zydecoa. Zydecon suosion nousu Yhdysvalloissa ja Euroopassa sai Boozoon palaamaan soittopuuhiin vuonna 1984. Jopa niin hyvin, että julkaistun version loppu piti feidata, koska Boozoo ei enää pysynyt tuolillaan vaan putoili lattialle. Ensialbumi ”Beau Jocque Boogie” ilmestyi vuonna 1993 ja sitä seurasi 90-luvulla kymmenkunta muuta pitkäsoittoa. Rockin’ Dopsie: Old Time Zydeco Rockin’ Dopsie ja Paul Simon: That Was Your Mother Rockin’ Sidney: My Toot Toot Rockin’ Sidney: Jalapeno Lena Queen Ida: Zydeco Queen Ida: Hey Negresse Boozoo Chavis: Paper In My Shoe Boozoo Chavis: Zydeco Hee Haw SOIHDUNKANTAJIA John Delafose (1939–1994) soitteli maataloustöiden ohessa nappulahaitaria, mutta perusti oman Eunice Playboys -yhtyeensä vasta 70-luvun puolivälissä. Mies kuitenkin ”nousi kuolleista” vähän myöhemmin hämmästyttäen väkeä ilmestyessään ostoksille erääseen kotipaikkakuntansa supermarkettiin. Johnin, Stevie Wonderin ja Los Lobosin kanssa. Vuonna 1992 he tekivät yhdessä vielä albumin ”Pere Et Garcon Zydeco”, mutta vuoden 1993 ”Blues Stay Away From Me” jäi John Delafosen viimeiseksi. Vuonna 2012 tämä Grammy-kategoria laajennettiin koskemaan muitakin alueellisia juurimusiikkityylejä (Best Regional Roots Music Album). Aidon Boozoon debyyttialbumi ”Louisiana Zydeco Music” (1986) sisälsi uuden version Paper In My Shoe’sta, josta tuli jälleen hitti. Vuonna 1999 oli sitten tosi kyseessä, kun hänet löydettiin kuolleena omasta kylpyhuoneestaan. Ryhmässä soitti useita John Delafosen poikia, mm. Kollegat kunnioittivat vanhan liiton zydecomiestä julkaisemalla tribuuttialbumin ”Boozoo Hoodoo! The Songs of Boozoo Chavis” (2003). Blues News 6/2018 19 Boozoo Chavis (Wilson Anthony Chavis, 1930–2001) syntyi Dog Hill -nimisessä kreolikylässä Louisianassa. Zydecon vanhan kaartin artistit alkavat olla jo edesmenneitä ja tilalle ovat astuneet uudet kyvyt. Heidän joukossaan on myös kuuluisien zydeco-muusikoiden poikia. Vuoden 1981 debyyttialbumi ”Zydeco Man” sisälsi alueellisen hittikappaleen Joe Pitre A Deux Femmes John Delafose: Joe Pitre A Deux Femmes John Delafose: Ka-Wann Beau Jocque: Make It Stank Beau Jocque: Ma Brunette Terrance Simien: C’est Mon Temps Pour Danse ZYDECO-JUNIOREITA JA UUSIA TUULIA Zydeco syntyi ja kehittyi melko suppealla alueella Etelä-Louisianan maaseudulla pääasiassa mustan väestön keskuudessa. Paul Simonin, Dr. Tässä pieni valikoima kappaleita näiden artistien tuotannosta. Isä ja useat sukulaiset soittivat haitaria, ja äidillä oli tanssipaikka, jossa nuorella Boozoolla oli mahdollisuus jammailla vierailevien artistien, kuten Clifton Chenierin kanssa. Beau Jocque oli luoteeltaan kokeilija, joka yhdisti zydecoon rohkeasti rockia, funkkia ja reggaeta. Hän kuoli sydänkohtauksen aiheuttamiin komplikaatiohin vuonna 2001. Kuuluisin näistä zydeco-junioreista on varmaankin Clifton Chenierin poika C.J
Geno Delafose (1972–) on haitaristi John Delafosen poika, joka soitti isänsä yhtyeessä aina tämän kuolemaan saakka vuonna 1994. Ensialbumin ”That’s Da Lick” (1994) markkinoinnissa vetonaulaksi nostettiin tuolloin 13-vuotias Chris. Chubby Carrierin ura alkoi isän yhtyeessä, jatkui Terrance Simienin yhtyeen rumpalina ja johti oman Bayou Swamp Bandin perustamiseen vuonna 1989. Alton Rubin, Jr ja Anthony Rubin. Isänsä kanssa hän esiintyi jo nuorena Mardi Gras -festivaalilla ja jopa Super Bowl -ottelun puoliajalla. Chenier on opiskellut musiikkia Etelä-Teksasin Yliopistossa ja soittaa useita instrumentteja. JP Bergin matkaraportin mukaan (ks. Tämä kahdeksan albumia julkaissut orkesteri kuului Buckwheat Zydecon suosikkeihin. Seuraavassa siksi vain poimintoja artisteista, joiden musiikki voi olla tutustumisen arvoista mikäli uusi zydeco kiinnostaa. Chris Ardoinin (1981–) sukutausta on vaikuttava ja se ulottuu aina Amédé Ardoiniin saakka, joka oli Chrisin isoisän, haitaristi ”Bois Sec” Ardoinin serkku. suosittu ”Dance All Night” (1993) ja Grammy-voittaja ”Zydeco Junkie” (2010). Vuonna 1993 perustettu kokoonpano on levyttänyt viisi albumia. BN 4/2018) Chenierin yhtye edusti zydecon osalta vuoden 2018 festivaalin terävintä kärkeä. Double Clutchin’ ehti julkaista seitsemän albumia, minkä jälkeen Chris Ardoin muutti yhtyeensä nimeksi NuStep. Albumeita on syntynyt toistakymmentä, mm. Rosie Ledet (Mary Roszela Bellard, 1971–) on Queen Idan ohella yksi harvoista naispuolisista zydeco-haitaristeista. Tässä jälleen esimerkkikappaleita edellä mainituita artisteilta.. Bruce ”Sunpie” Barnes on mielenkiintoinen zydeco-fuusioija, jonka tie on johtanut värikkäiden vaiheiden kautta Arkansasista New Orleansiin. Cajunien ja kreolien pitkä yhteiselo näkyy myös cajun-artistien tuotannossa. Zydeco Force on vuonna 1988 perustettu yhtye, joka levyttää ja esiintyy ahkerasti eri festivaaleilla. Louisianan zydeco-skene on sen verran laaja ja monipuolinen, että sitä on mahdotonta esitellä kattavasti. Sen jälkeen studioalbumeita on kertynyt seitsemän, ja niistä ”Top Of The Mountain” (2017) on ollut Grammy-ehdokkaana kategoriassa Best Regional Roots Music Album. Vuonna 1991 perustamansa Louisiana Sunspots -yhtyeen kanssa hän yhdistelee zydecoon delta bluesia, gospelia, boogie woogieta, R&B:a ja karibialaisaineksia. Chubby Carrier (Roy Carrier, 1967–) tulee varsinaisesta zydeco-suvusta, sillä hänen isänsä sekä isoisänsä olivat zydeco-muusikoita, ja hänen serkkunsa levyttivät nimellä The Carrier Brothers. Originaalialbumeita hän on vuosina 1990–2011 levyttänyt kymmenkunta ja sen lisäksi useita live-albumeita New Orleans Jazz & Heritage Festivaalilta, jossa hän soittaa vuosittain. Tämän jälkeen hän on johtanut omaa French Rockin’ Boogie -yhtyettä, joka on julkaissut viisi albumia. Double clutchin’ viittaa voimakkaaseen synkopoituun bassorumpurytmiin, joka on yksi uuden zydecon (nouveau zydeco) piirteistä. Siksi ei sovi unohtaa sellaisia zydeco-kappaleita levyttäneitä cajun/New Orleans -artisteja kuin Steve Riley & Mamou Playboys, Beausoleil, Tab Benoit ja Sonny Landreth. Niistä viimeisin ”Le Cowboy Creole” (2007) oli Grammy-ehdokkaana. Isänsä kuoleman aikoihin vuonna 1993 hän päätti omistautua musiikille ja ensimmäinen oma Zydeco Hellraisers -yhtye näki päivänvalon vuonna 1999. Nathan & The Zydeco Cha Chas on Nathan Williamsin (1963–) yhtye, joka otti nimensä suoraan idolinsa Clifton Chenierin eräästä hitistä. Kenne’ Wayne puolestaan fuusioi zydecoa ja etelän soulia kutsuen musiikkiaan zydesouliksi. J Paul Jr & the Zydeco Nubreeds lisäilee keitokseen mukaan myös hiphoppia. Dwayne Dopsie (Dwayne Rubin, 1979–) on Rockin’ Dopsien kahdeksasta lapsesta nuorin. Zydecoa fuusioidaan nykyisin ennakkoluulottomasti muihin musiikkityyleihin. Hän aloitti isänsä yhtyeessä saksofonistina vuonna 1978 ja siirtyi haitaristiksi ja bändin nokkamieheksi Cliftonin kuoltua vuonna 1987. C.J. Soulia/R&B:a zydecoon yhdistelee myös Boozoo Chavisin serkku Leon Chavis. Hän aloitti yhtyeineen vuonna 1994 ja on kiertänyt esiintymässä myös Euroopassa. Muusikkoisän avustuksella Chris ja tämän isoveli Sean perustivat zydeco-yhtyeen Double Clutchin’ Chrisin ollessa vasta 10-vuotias. Keith Frank (1972–) perusti Soileau Zydeco Bandin vuonna 1990 ja on levyttänyt toistakymmentä albumia. Geno Delafosen tyyli perustuu traditionaaliseen kreolimusiikkiin ja siinä on vaikutteita myös cajun-musiikista ja kantrista. Rubinin perheen zydeco-perinteitä jatkaa menestyksekkäästi myös ”pesulautavirtuoosi” Rockin’ Dopsie Jr (David Rubin) ja hänen Zydeco Twisters -yhtyeensä, jossa soittavat mm. Hän aloitti pesulaudan ja haitarin soiton alle 10-vuotiaana. Hän hoitelee ranchillaan Eunicen lähistöllä karjaa ja hevosia keikkaillen yhtyeineen pääasiassa Louisianassa. 20 Blues News 6/2018 Chenier (Clayton Joseph Chenier, 1957–), joka on ehtinyt jo yli 60 vuoden ikään, mutta johtaa edelleen isänsä Red Hot Louisiana Bandia