Blues News 06/2017 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

vuosikerta. THE LIMBOOS Heikki Raine / Devil Blues / BN käy tapahtumissa / Divarien helmiä Fats Domino / BN lukee kirjallisuutta / Luther Allison / Levytutkailut 197301-17-06 ISSN 0784-7726 N:o 288 (6/2017) Hinta 6,80 € 50. BN haastattelee: NICK MOSS MIKE LEDBETTER STACIE COLLINS MUDDY MANNINEN THE HITMAKERS Henkilökuvia diskografioiden takaa: LOU COURTNEY Teinipopin aatelisia, osa 17: BOBBY COMSTOCK Klassikoiden lähteillä, osa 47: TAMPA RED BN esittelee: THE ALLNIGHT WORKERS vs
14 s. 24 s. 44 s. 14 s. 12 s. 40 s. 40 s. 8 s. 4 s. s. 30 2 Blues News 6/2017 s. 4 s. 44 © M ic ha el Ku rg an sk y © St eff en N itz sc he. 8 s. 30 s. 46 s. 12 s. 24 s. 46 s
24 The Hitmakers ............................................................ Tätä kirjoitettaessa Suomen satavuotis-itsenäisyysjuhla kolkuttaa jo aivan ovikynnyksellä. Toiminnantarkastajiksi valittiin edelliskauden tapaan Vesa Walamies ja Pekka Korhonen sekä varatoiminnantarkastajaksi Hannu Nyberg. kisoissa mittelee tällä kertaa maanmainio Slim Butler & The SlimCuts. The Limboos .................. 44 Heikki Raine ................................................................ 45 The Allnight Workers vs. 18 Teinipopin aatelisia #17: Bobby Comstock ......... 46 BN käy tapahtumissa ............................................... FBSn väki suhtautuu tuohon suureen juhlaan toki asiaankuuluvan hartaasti ja kunnioittavasti, mutta tiedän mieliemme samalla askaroivan jo tiiviisti tulevan vuoden toiminnoissa. maaliskuuta. 14 Devil Blues ................................................................... 38 In memoriam: Fats Domino .................................... juhlavuoden tapahtumien lisäksi FBS on toki innolla mukana myös monissa muissa tulevan vuoden verkostoyhteistyötapahtumissa. Se on sitten ei muuta kuin perinteisten toivotusten paikka; mukavaa ja antoisaa joulun aikaa + vuodenvaihdetta kaikille – ja ollaan taas kiltisti, jookos! Maiju Lasola SISÄLTÖ:. Vuonna 2018 FBS järjestää erilaisia tapahtumia pitkin vuotta, jokaisena kuukautena, vain suomalaisille se keskeisin lomakausi eli keskikesä pois lukien. Rinnat rottingeilla (!) siis ehkäpä vallan ansaitusti toimituskunnan piirissä ollaan, kun moisissa lukemissa liikutaan. Kokouksessa valittiin jälleen myös FBSn toimihenkilöt seuraavalle vuodelle. vuosikokouksessa hyväksyttiin perinteiseen tapaan (ja toki ilman kitinöitä) yhdistyksen toimintasuunnitelma, talousarvio sekä jäsenmaksu (42 €) vuodelle 2018. lehden historiassa, mikä tietenkin on aikamoinen saavutus näinä aikoina. 54 Levytutkailut ............................................................... Blues News 6/2017 3 Nick Moss & Mike Ledbetter ...................................... Jäsenmaksuun lukeutuu mm. 30 Luther Allison .............................................................. 8 Muddy Manninen ..................................................... 4 Stacie Collins ................................................................ jatkossakin 6 kertaa vuodessa ilmestyvä Blues News -lehti. Todettakoon asiaa mahdollisesti pähkäileville tässä yhteydessä myös, että FBSn hallitus päätti Blues Newsin juhlavuoden aiheuttamista moninaisista ponnisteluista + kustannuksista johtuen olla tällä kertaa lähettämättä edustajaa tammikuussa 2018 järjestettävään 34th International Blues Challengeen Memphisiin, ao. Siitä kiitos kuuluu tietenkin yhdistyksen jäsenistölle/lehden lukijakunnalle, yhteistyökumppaneille sekä laajalle vapaaehtoisjoukolle toimittajia ja kuvaajia, jotka aikaansa yhteisen asiamme eteen uhraavat, vuosittainhan hommissa on mukana kaikkiaan peräti n. Lämpimät kiitokset siis kaikille eri tavoin Blues Newsin eteen tänäkin vuonna panostaneille! Virallisasiaakin on vielä kuluvalta vuodelta tiedotettavana. Eli stay tuned, kuten trendikkäästi nykyamerikalla pruukataan sanoa, havaintojen mukaan siis jo satavuotiaassa Suomessakin...! Em. 12 Lou Courtney .............................................................. 2 kk) yhtäjaksoisesti ilmestyneen printtilehden taivalta – ja toivon mukaan edelleen vielä pitkään jatkuvaa kaarta – juhlistaaksemme olemme toki jo kuluneen vuoden aikana aloittaneet juhlavuoden valmistelut. 56 BN-arkistojen helmiä ................................................ 34 Muddy Lee Makkonen .............................................. Rakas lehtemme Blues News kun täyttää vuonna 2018 kokonaiset 50 vuotta! Maailman toiseksi vanhimman (heti ruotsalaisen Jeffersonin jälkeen, ikäeroa n. Yhdistyksen hallituksen puheenjohtajana ja Blues Newsin vastaavana päätoimittajana jatkaa allekirjoittanut Maiju Lasola, hallituksen jäseninä mukana remmissä ovat Honey Aaltonen, Aarno Alén, Kari Kempas, Anders Lillsunde, Riku Metelinen (varajäsen), Kalle Mänttä, Pertti Nurmi, Aimo Ollikainen, Juha Seila (varajäsen) ja Harri Suokas. 8th European Blues Challenge, joka järjestetään Norjan Hellissä lähellä Trondheimia 16.–17. Paljon hauskaa ja monipuolista blues-rootsaiheista meininkiä on siis luvassa, niistä kuitenkin tarkemmin hieman tuonnempana. Ilmoitushinnat vuodelle 2018: 1/4 sivu 130 eur 1/2 sivu 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi 350 eur 1/1 sivu, takakansi 370 eur Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Marko Aho, Aarno Alén, J-P Berg, Jari Flinck, Harri Haka, Timo Happonen, Satu Jäske, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Leif Laaksonen, Petri Lahti, Kai Leivo, Anders Lillsunde, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Arto Pajukallio, Hessu Pirhonen, Ville Pirinen, Pasi Rytkönen, Sami Ruokangas, Sanna Salila, Pirjo Salminen, Jarmo Santavuori, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Vesa Walamies Painopaikka: Lönnberg Painot Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu 2018: N:o 1/18: vk 08 N:o 2/18: vk 16 N:o 3/18: vk 24 N:o 4/18: vk 34 N:o 5/18: vk 42 N:o 6/18: vk 51 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BNnumeroon 1/18 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 19.1.2018! WWW.BLUESNEWS.FI Joulukuussa 2017 Se on sitten Blues Newsin vuoden 2017 viimeinen numero käsillä, järjestyksessään jo 288. 50 avustajaa. Tilaukseen sisältyy 6 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille. FBSn loppuvuoden uutisista mainittakoon, että marraskuun 25. vuosikerta Ilmestyy 6 kertaa vuodessa Julkaisija Finnish Blues Society (FBS ry) PL 257, 00531 Helsinki (PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland) Vastaava päätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, ilmoitusmyynti, verkkosivut Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja BN:n tilaus: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Taloudenhoitaja Aarno Alén aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 BN-lehden tilaus vuodelle 2018 on 42 euroa. 42 Klassikoiden lähteillä #47: Tampa Red ................. Suomen edustajanahan ao. 48 BN lukee kirjallisuutta .............................................. Muutoksiin ei nähty tälläkään kertaa olevan tarvetta, samalla kokoonpanolla astellaan tulevan vuoden haasteisiin kuin kuluvanakin vuonna on taivallettu. 40 Muistoja Emu Lehtisestä .......................................... ympyröihin palataan sitten jälleen juohevasti juhlavuoden jälkeen. 66 Etukansi: Fats Domino © Universal Music Group BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 50. 37 Divarien helmiä #36 ................................................. Vuosikokouksessa nimettyjen toimihenkilöiden ohella Blues Newsin toimituspäällikkönä työsarkaansa perkailee jatkossakin Pete Hoppula. Niistä mainittakoon nyt esim
Michael teki levyn Monster Mike Welchin kanssa Delta Groove -merkille ja Nick on ryhtynyt yhteistyöhön huuliharpisti Dennis Gruenlingin kanssa. Alku-uran traditionaalisesta Chicago-bluesista Nick Moss on laajentanut tyyliään bluesrock-painotteiseen jam band -tyyliin, josta voi löytää vaikutteita niin P-Funkista kuin Alman Brotherseista, Creamista ja maailmanmusiikistakin. Hän on 3,5 vuotta vanhempi kuin minä. – Joku sanoi, että se oli vuonna 2006. Siellä esiintyivät minun bändini lisäksi myös Ike Turner, Bobby Rush ja Robert Lockwood Jr. Jimmy Rogersin yhtyeessä hän oli kitaran varressa nelisen vuotta kierrellen ympäri maailmaa. Seuraavat olivatkin sitten paikallisia levytyksiä. Joskus nuorempana olen kiertänyt ja esiintynyt Skandinaviassa Jimmy Rogersin kanssa. Bändin debyyttialbumi Alligatormerkillä ilmestyy keväällä 2018. Hän kävi ystäviensä kanssa keikoilla katsomassa Muddy Watersia, Eddie Tayloria ja muita. Veljelläni oli auto, joten lähdimme etsimään bluespaikkoja. – Joe oppi itse soittamaan todella nopeasti. – Aivan ensimmäisen levytyssession tein Legendary Blues Bandin Willie Smithin kanssa. Bändin laulaja-kitaristi Michael Ledbetter kertoo hänkin urastaan ja lauluopinnoistaan. Tapasin myös Sven Zetterbergin tuolloin. Minä soitin edelleen bassoa ja bändissä oli jo basisti – Wayne, jolla oli ajoittain ongelmia alkoholin kanssa, ja joka ei aina ilmaantunut keikoille. Roikuimme veljeni kanssa hänen keikoillaan ja lopulta hän palkkasi Joen bändiinsä soittamaan komppikitaraa. Hän yritti opettaa minulle nuotteja, sointuja ja teoriaa, mutta suurimmaksi osaksi opin hänen soittoaan katselemalla. Soitin Tail Draggerin kanssa West Sidessa ja tapanamme oli soittaa myös Ciceron ja Kedzien kulmassa sijainneella klubilla. Aikaan, jolloin ei oltu niin tarkkoja promillerajoista ja luvista, oli helpompaa. Aluksi hän käänsi minulle selkänsä ja minun piti vain päätellä, mitä hän oli tekemässä. Erityisesti äitini, jolla oli mahtava levykokoelma. Myöhemmin seurasi pesti Jimmy Dawkinsin ja Willie Smithin vetämässä Legendary Blues Bandissä. – Aloitin jo pikkupoikana eri instrumenteilla leikkimisen ja kokeilemisen. Ne olivat hienoja aikoja. Buddylla oli tapana antaa muusikoiden jammata bändinsä kanssa. Lynwood Slim, Curtis Salgado, Sam Myers, Lurrie Bell, Barrelhouse Chuck, Anson Funderburgh ja Eddie Taylor Jr. Nick Moss & The Flip Topsin debyyttilevy ”First Offence” näki päivänvalon vuonna 1998 Nickin omalla Blue Bella -merkillä. Jo hänen katselemisensa oli oppimiskokemus. – Kyllä, siinä vaiheessa olin itse 15-16-vuotias ja hän oli jo lopettanut koulun. Näimme monia paikallisia kuuluisuuksia, kuten Buddy Scott & The Rib Tipsin. Vanhemmillani on siis ollut vaikutusta musiikkimakuuni. Hän on myös tuottanut Big Bill Morganfieldin, Willie Smithin, Monster Mike Welshin ja Magic Slim & The Teardropsin levyjä. Hän on musikaalinen ja tuntee myös musiikin teoriaa ja muuta. Puistobluesissa vuonna 2015 tehdyn haastattelun jälkeen Nickin ja Michaelin tiet ovat erkaantuneet ja kumpikin johtaa nyt omia bändejään. Bändissäni oli silloin mukana Willie O’Shawny, Bob Carter ja Gerry Hundt. Haastattelussa Nick kertoo urastaan ja vaikutteistaan sekä työskentelystään studiossa ja levybisneksessä. Robert Plunkett soitti rumpuja ja lauloi. Hän rakasti Jimmy Reedin musiikkia ja ollessaan ilmavoimissa hän osti Jimmy Reedin ”Live At Garnegie Hall” -albumin. Itse en vuotta muista, joten kai se pitää paikkansa. Yhteistyökumppaneita ja vieraita äänitteillä ovat olleet mm. Tähän mennessä hän on julkaissut levy-yhtiöllään 12 cd:tä. Asuimme siis esikaupungissa, ja kerran päätimme lähteä tutustumaan Chicagon klubeihin. Isäni piti enemmän soulista ja doo wopista sekä big band -musiikista. Äitini asui lähellä Indianan osavaltion rajaa eikä Indianassa ollut klubeissa 18 vuoden ikärajaa. 15.12.1969) on laulaja-kitaristi-tuottaja ja levy-yhtiön omistaja Chicagosta. Olin mukana Jimmy Rogersin BBC:lle tekemällä äänitteellä,. Mikä oli ensimmäinen levytyssessiosi. Lisäksi Moss on tuottanut ja julkaissut Blue Bellan kautta mm. Hän aloitti uransa kitaristi-isoveljensä Joen opastuksella ja pääsi teini-iässä soittamaan bassoa Chicagon South Siden klubeilla Scott & The Rib Tips -yhtyeessä. Saitko veljeltäsi kitaratunteja. 4 Blues News 6/2017 KARI KEMPAS N ick Moss (s. Kun olin noin 12-vuotias, hän osti minulle basson, koska hän ei halunnut minun leikkivän kitarallaan. Soitin bassoa ”Money Talks” -albumilla, joka tehtiin Ichiban-merkille. Michael on Huddie Ledbetterin eli Leadbellyn jälkeläisiä alenevassa polvessa. Ottiko hän sinut mukaansa South Siden klubeille. Gerry Hundtin, Cash Box Kingsin, Kilborn Alley Blues Bandin ja Bill Lupkinin cd:t. Niinpä minäkin pääsin soittamaan bändissä niinä iltoina. Veljeni Joe oli esikuvani. Hänen asemapaikkansa oli Alaskassa, eikä hänellä ollut muuta tekemistä kuin pelata korttia, juoda ja kuunnella Jimmy Reediä. Myöhemmin kun hän kyllästyi katselemaan touhujani hänen kitaransa kanssa, hän ryhtyi näyttämään minulle juttuja kitaralla. Äitini varttui Chicagon eteläisissä esikaupungeissa ja isäni West Sidessa. Bluesiin päädyimme, koska vanhempani rakastivat bluesia. Milloin olet aloittanut soittamisen. NICK MOSS Nick, olet esiintynyt Suomessa aiemminkin, Rauma Blues -festivaalilla. Se oli hieno festivaali
– Kyllä, Kansasin yliopiston professori Wayne Goins on kirjoittanut sen. – Se oli ensin helppoa. – Olisipa! On minulla muutama: yksi Norjan kiertueelta, jonka joku lähetti minulle muutama vuosi sitten, ja yksi Coloradon keikalta sekä yksi Jimmyn keikalta, jolla Ted Harvey soitti rumpuja, Willie O’Shawny pianoa, Bob Stroger bassoa ja Madison Slim huuliharppua. Meidän piti aloittaa levyn äänittäminen, kun Hammond Scott Black Top Recordsista soitti ja kertoi, että yhtiö on mennyt konkurssiin. Asuimme Emeryvillessä Oaklandin ulkopuolella. Se ei kestänyt kovin kauaa ja muutin takaisin Chicagoon ja levytin ensimmäisen cd:ni ”First Offence”, jonka Lynwood Slim tuotti. Olin onnekas saadessani soittaa kaikkien noiden muusikoiden kanssa. Jimmy Rogersista on tehty kirjakin. En halunnut olla EteläKaliforniassa, vaikka muut siellä viihtyivätkin. Mutta sitten kun olet asettunut asumaan paikkakunnalle, et enää ”Minusta on harmi, ettei nuoremmilla sukupolvilla ole samanlaisia mahdollisuuksia oppia asioita vanhoilta legendoilta kuin itselläni oli. Se oli hyvin opettavaista. Willie ja David Clark suosittelivat minua kitaristiksi Jimmy Rogersille. Ensimmäiset puolitoista kuukautta sujuvat tosi hyvin. Opin paljon noilta kavereilta. Kun muutat uuteen paikkaan, olet ensin ulkopuolelta tulleena kiinnostava. Olin Jimmyn mukana noin 3,5–4 vuotta ja kiersimme kaikkialla. Oliko Kaliforniassa helppo päästä mukaan kuvioihin. – Se tapahtui joskus vuosina 1997–98. Se on elämän kiertokulkua. Oli helpompi ryhtyä soittamaan perinteistä bluesia kitaralla ja opettaa uusi kaveri soittamaan bassoa. Jimmy Rogers oli sillä kiertueella vuosina 1992–93. Blues News 6/2017 5 jota ei koskaan julkaistu Briteissä. En koskaan päässyt levyttämään Black Topille. Yritän välittää eteenpäin niitä tärkeimpiä asioita, joita itse opin.” © G ra nt Ke ss le r. En ymmärtänyt sitä silloin, vaan vasta myöhemmin kun vanhoja mestareita ei enää ole niin montaa jäljellä. En tiedä, mitä tapahtui – ehkä Jimmyn manageri sai sen tai maksuista oli erimielisyyksiä. Rusty Zinn teki levyn yhtiölle ja minä asuin Rustyn kanssa Kaliforniassa. Kukaan meistä ei ole täällä ikuisesti. – Olen soittanut siitä asti ja esiintynyt bändini kanssa, ja kokenut monta muutosta. Milloin perustit oman bändin. Willie Smithin ja Jimmy Rogersin välissä vaihdoin basson kitaraan, koska kitaristi oli lähdössä bändistä ja homma oli tarjolla. En tiedä, onko niin kaikkialla, myös Suomessa. – Ensin menin Kaliforniaan. Sitten perustit oman levy-yhtiön. Onko sinulla live-nauhoituksia tallella noilta ajoilta. Sitä kesti vuoden ja sitten Willie alkoi soittaa Muddy Watersin tribuuttibändissä. Niinpä muutin Pohjois-Kaliforniaan Rustyn ja Bob Welshin kanssa. Kiersimme Jimmyn kanssa Isossa-Britanniassa ja teimme sessiot BBC:n studioilla. Keikkailin San Franciscossa, Los Angelesissa ja Oaklandissa. Avustin kirjan tekemisessä, mutta en ole vielä saanut omaa kopiotani. Lynwood asui Chicagossa jonkin aikaa, mutta muutti Kaliforniaan ja ehdotti, että minäkin muuttaisin sinne, jolloin voisimme levyttää yhdessä Richard Innesin ja muiden kanssa. Lähdin Kaliforniaan viettämään aikaa joidenkin ystävien kanssa. Soitin Willien kanssa nelisen vuotta
Minäkin kampasin hiukseni taakse. – Hän tuotti ensimmäiset kolme cd:täni. – Tunnen yhden kaverin Länsirannikolta, joka osaa soittaa Chicago-bluesia todella hyvin ja mielestäni oikealla tavalla. Jos se myy, hyvä niin. Hän lauloi sydämensä pohjasta ja miksasi sitten oman levynsä. Hän näytti minulle tekniikkaa ja kuinka äänitetään livenä ja miksataan. Minusta on harmi, ettei nuoremmilla sukupolvilla ole samanlaisia mahdollisuuksia oppia asioita vanhoilta legendoilta kuin itselläni oli. – Nuorissa muusikoissa on tulevaisuus, koska vanhat ovat hidastamassa tahtia tai jo menehtyneet. Tuotan levyjä ja julkaisen niitä, jos pidän muusikosta ja hänen musiikistaan. Teitkö lopulta äänityksiä Kaliforniassa. Minulla on oma studio ja oma levymerkki Blue Bella, ja vaikka levy-yhtiöillä ei nyt mene kovin hyvin, en paljon murehdi asiaa. Byrdillä ei ollut rahaa julkaista sitä. Voin ”Olen laulanut klassista oopperaa kahdeksan vuotta, ja pidin siitä, mutta olin väsähtämässä siihen. Hän oli mahtava. Ehkä olen mukana jollain kokoelma-cd:llä. Hän opetti minulle myös studiotyöskentelyä. Oveni takana ei ollut jonoa. Olemme saavuttaneet laajemman yleisön ja saaneet uusia faneja ja lisää musiikistamme kiinnostuneita kuulijoita. Hän on Bob Welsh. Länsirannikolta tulevat eivät kai osaa soittaa Chicago-bluesia niin hyvin kuin chicagolaiset muusikot. Bluesia ei kannata tuputtaa yleisölle – se saattaa jopa aiheuttaa torjuvan vastareaktion – mutta tällä tavalla joku saattaa päätyä tutustumaan vanhempaankin bluesiin. Se on mahtavaa, sillä monet hänen nuoret faninsa tulevat hänen keikoilleen tajuamatta edes kuuntelevansa bluesia. Seurasimme juuri Gary Clark Jr:in esiintymistä, jolla on moderni tyyli, mutta sen pohjalla on vanha tekniikka. Pyrimme tasapainoon perinteisen bluesin ja uudemman musiikin välillä. En pidä itseäni Länsirannikon tyylin edustajana, mutta osaan kyllä soittaa sitä. Pidän huolen siitä, että tuottamani ja julkaisemani musiikki on parasta, mitä sillä hetkellä on tarjolla. Niin minä kuuntelen musiikkia. Sitten perustit oman levy-yhtiön. Saitko vaikutteita Länsirannikon muusikoilta. Toisen tein huuliharpisti Byrd Halen kanssa. Siihen pyrimme myös omilla keikoillamme, vaikka meidän musiikkimme on ehdottomasti perinteisempää kuin Gary Clark Jr:n. Niinpä muutin takaisin Chicagoon. – Muutaman, en mitään isompaa. Yritän välittää eteenpäin niitä tärkeimpiä asioita, joita itse opin. Kuunnella taukoja ja tunnelmaa, sävyjä. – Olen omissa kappaleissani ja tyylissäni hieman siirtynyt ajan myötä traditionaalisesta musiikista modernimpaan rockbluestyyliseen musiikkiin. Minun ei tarvitse tavoitella massoja kuten suurten levy-yhtiöiden. En tietenkään niin hyvin kuin kaverit siellä. Halusin kokeilla, pystyisinkö etenemään jossain muussa musiikkigenressä.” – Mike Ledbetter. Se ei vaan kestänyt kovin pitkään. Hän oikeastaan opetti minulle, kuinka tehdään levy. Hän kuulostaa siltä kuin olisi kasvanut Chicagossa. Hän esiintyy Elvin Bishopin kanssa ja olen itsekin soittanut hänen kanssaan. Olen saanut palautetta siitä, että ihmiset pitävät tavastamme sekoittaa näitä, ja siitä että Miken ja minun laulutyylit täydentävät vastakohtina toisiaan. – Kyllä, koska en saanut sopimusta minkään levy-yhtiön kanssa. Hänen musiikkinsa kuulostaa minusta monesti Magic Samiltä, mutta modernein instrumentein esitettynä. Minulla ei ole mitään Länsirannikolta tulevia muusikoita vastaan, mutta heillä on selvästi erottuva soundi. – Voi kyllä – kaikilla oli hieno, iso, vanha kitara ja vanha vahvistin. Yksi tärkeimmistä on se, että pitää kunnioittaa tunnetta eikä tuijottaa vain nuotteja. Tein yhden pianisti Mitch Woodsin kanssa, mutta sitä ei – ainakaan Woodsin mukaan – koskaan julkaistu. Lynwood muutti alun perin Chicagoon tehdäkseen töitä Dave Specterin kanssa ja Delmark Recordsille. 6 Blues News 6/2017 olekaan niin kiinnostava, olet vain yksi paikallisista. Lynwood Slim siis tuotti ensimmäisen cd:si
Keikkapalkkiolla on enemmän jakajia, jos bändiin otetaan laulaja erikseen. Ajelimme vuosia sitten Jimmy Rogersin kanssa kuunnellen samalla hänen levyään, ja kysyin Jimmyltä, halusiko hän, että soitamme samalla tavalla. En ole koskaan käynyt konservatoriota, mutta opettajani oli tehnyt oman uransa Saksassa tenorina. MIKE LEDBETTER Näin teidät kaksi esiintyvän ensimmäisen kerran yhdessä Chicago Blues -festivaalilla, kun säestitte Curtis Salgadoa. – Se oli ensimmäinen esiintymiseni bändissä ja Nickin kanssa. Opin laulunopettajilta äänenmuodostuksesta ja laulutekniikasta, mutta bluesin ja soulin laulaminen on oma juttunsa. King oli tärkein vaikutteeni. Esitimme Curtisin kanssa kappaleet You’re Gonna Make Me Cry ja muuta Hi-levymerkin materiaalia. Nick kuitenkin halusi minun laulavan joitain taustoja ja siitä se alkoi: hän pyysi minut mukaan kiertueelle bändin kanssa. – Olin silloin noin 16-vuotias. Kuuntelitko r’n’b:tä radiokanavilta. Ja yhtäkkiä olin hänen ja Nickin kanssa lavalla! Kuinka tapasit Nickin. Saitko kirkkokuorossa laulunopetusta. En koskaan opetellut soittamaan levyiltä kappaleita nuotti nuotilta. Se ei johtanut oikein mihinkään ja halusin tehdä jotain muuta. Niistä oli hyötyä, mutta – ja moni luulee, että vitsailen – Nick on opettanut minulle laulamisesta yhtä paljon kuin monet laulunopettajistani. Sitten eräänä iltana Kilborn Alley Blues Band esiintyi kotikaupungissani ja minulla oli tilaisuus jutella bändin laulajan Andyn kanssa. Wrightin kappaleita duona. Olin kiinnostuneempi uudemmasta musiikista. Löysin laulunopettajan, josta todella pidin, ja joka opetti minua käyttämään ääntäni. Hän ymmärtää asiat nopeammin kuin moni muu nuori muusikko. Se oli mahtava kokemus. Siitä keikasta alkoi ystävyytemme, ja meille tuli tavaksi jammailla yhdessä. Äitini ja isäni rakastivat Staxin ja Motownin musiikkia, joten vartuin kuunnellen Sam Cookea, Otis Reddingiä, Stevie Wonderia, Donny Hathawaytä ja muita. Isoäitini vei minut kirkkoon, ja minä yritin saada kaikki kirkkokuoron soolot. Kun olin lähdössä, Kate pysäytti minut ovella ja kysyi, tunnenko Nick Mossin. Keneltä olet saanut vaikutteita lauluusi. Olen laulanut niin kauan kuin muistan. Hän vastasi, että kuulimme levyltä sen, miten Leonard Chess halusi hänen soittavan. Halusin kokeilla, pystyisinkö etenemään jossain muussa musiikkigenressä. Blues News 6/2017 7 näyttää nuoremmilleni, miten soitan jonkun lickin, mutta en ole koskaan piitannut niistä paljoakaan. Nick yritti myös auttaa minua saamaan töitä muusikkona. En tiennyt paljoakaan vanhemmista legendoista kuten Muddy Watersista tai Howlin’ Wolfista ennen kuin tapasin Nickin. – Se oli hienoa minustakin. © Pi rjo Sa lm in en Nick Moss (vas.) ja Mike Ledbetter Puistobluesissa 2015. – Jos puhutaan bluesista ja soulista, B.B. Hän sanoi, ettei koskaan soittanut kappaletta samalla tavalla kuin levyllä. Se tuntuu samalta ja kuulostaa samalta, mutta kuulijoiden on tärkeä ymmärtää, että muusikko on mukana tunteella. Olin Curtisin fani jo ennen kuin ystävystyin hänen kanssaan. Oli hienoa kuulla sinun ja Curtisin esittävän O. Ihmisille, jotka saattaisivat auttaa minua alkuun. Olin ollut bändissä kaksi viikkoa. Hän oli esittänyt paljon Wagnerin musiikkia. Ja Nick oli yksi suosikkikitaristeistani. Olen aina pitänyt bluesista ja soulista, joten päädyin siihen. – Olen laulanut klassista oopperaa kahdeksan vuotta, ja pidin siitä, mutta olin väsähtämässä siihen. – Nickillä oli silloin työn alla ”Here I Am” -cd ja olin hänen mukanaan joissain sessioissa vain kuuntelemassa ja katselemassa, kuinka oikein äänitetään. Milloin aloitit laulamisen. – Aloitin lauluopinnot high schoolissa, kun menin mukaan koulun kuoroon. Chicagossa on paljon kitaristeja ja suurin osa myös laulaa. V. – Heti kun kykenin. Nimi oli minulle tuttu, koska olin esittänyt erään cover-bändin solistina paria Nickin kappaleista. Curtis on yksi maailman hienoimmista soulbluesja r’n’b-vokalisteista. Kuoron johtaja huomasi, että minulla on lahjoja, ja hän kehotti minua ottamaan laulutunteja. – Kuuntelin paljonkin 90-luvun r’n’b:tä. Hän kutsui minut lavalle esittämään muutaman kappaleen, ja Nickin vaimo Kate Moss sattui olemaan paikalla. Kerroin, että olen menossa katsomaan Nickin keikkaa seuraavana perjantaina Rosa’siin ja Kate sanoi pyytävänsä Nickiä kutsumaan minut lavalle. Jossain määrin pystyn hyödyntämään oppimaani siinä, mitä teen nykyisin Nickin kanssa. Olin high schoolin jälkeen yhden lukukauden collegessa, ja huomasin, että koulunkäynti riitti minulle. Milloin päädyit klassisen musiikin pariin. Eräs ystäväni on mukana Chicagon blueskuvioissa ja lähdimme hänen kanssaan kiertämään bluesklubeja, ja hän esitteli minut muille muusikoille. – Mike Ledbetter on nyt ollut mukanani jo pidempään, ja hänellä on hyvä sävelkorva, herkät korvat kuulla ja välittää kuulemansa niin, että yleisö pääsee mukaan tunnelmaan. Minusta tuntui kuin minut olisi heitetty leijonan luolaan, Curtisin rinnalle
© Pa si Ry tk ön en. Malmi-talo oli lähes loppuunmyyty. Stacie Collins vakuutti suomalaiset jälleen syksyisellä kiertueellaan täällä. Stacien versio Walking The Dogista muistuttaa enemmän Aerosmithia kuin Rufus Thomasia, mutta hänen huuliharpussaan soi bluesin perinne. Itse asiassa Stacien lavaesiintyminen muistuttaa energiassaan ja raivokkuudessaan Michael Monroeta. Moni painaa useissa projekteissa, sekä rakkaudesta musiikkiin että taloudellisista syistä. Dan Baird oli varoittanut minua siitä, että väkeä voi olla välillä vähän. Pidän siitä, kuinka pidät elossa Georgia Satellitesin ja Jason & The Scorchersin henkeä. Onneksi hän saa rahaa hiteistään ja pystyy käymään lääkäreissä. Yhteys häneen alkoi aikoinaan, kun soitin Nashvillessä. JASON & THE SCORCHERS Dan Bairdin lisäksi musiikissasi kuuluu Jason & The Scorchers. Dan Baird on minulle tärkeä vaikuttaja. Hanoi Rocks oli teininä suosikkibändini. Kun Conny Bloom sanoi, että muistutan lavalla Michaelia, en ollut uskoa korviani. – Kiitos. Se on mahdollista. Siirtyessämme tältä illalta ovensa sulkevan Malmi-talon takahuoneesta läheiseen kuppilaan, Stacie muistelee ensimmäisiä keikkojaan Ruotsissa. Roots-maailman piirit ovat pienet. Kun Keep Your Hands To Yourself (Dan Bairdin ja Georgia Satellitesin ensimmäinen hitti) ilmestyi, siinä kuuli jotain erilaista, hauskaa ja erikoista. Nyt sinä sanot samaa! Kiitos kohteliaisuudesta! Taivas! Nyt olen onnellinen. Ajattelin, että haluaisin kertoa hänelle, että naisetkin soittavat harppua. Kokonaissoundi muistuttaa paljon sellaisia suomalaisten rakastamia bändejä kuin Jason & The Scorchers, Georgia Satellites ja Dan Baird & The Homemade Sin. Ja pystyy varmasti myöhemmin palaamaan kiertämään ja soittamaan musiikkia. Dan Baird taas on toiminut Stacien tuottajana ja kitaristina. Ehkä niin vielä tapahtuukin, sillä Michaelilla ja minulla näyttää olevan paljon yhteisiä tuttuja. Rakastan hänen musiikkiaan ja kuuntelin sitä jo teini-ikäisenä. Naisharpisteja ei ole monia. Tuolloin hän oli myös bluesbändissä The Dusters. 8 Blues News 6/2017 SAMI RUOKANGAS S tacie Collinsin rootsrockista on moneksi. Hän kutsui Warner Hodgesin keikallemme. Katsoin juuri tällä viikolla YouTubesta videon, jolla Michael esitteli huuliharppujaan ja kertoi vinkkejään harpisteille. Onneksi hänen diagnoosinsa on lupaava, eli hänen odotetaan toipuvan syövästään ajan myötä. Helsingin konsertin jälkeen istahdimme vaihtamaan kuulumisia. Hän on myös ollut ystävä ja tuki tarpeen tullen. Hardrockia sekoitukseen tuovat osaltaan Stacien kiertuebändin brittijäsenet, Jonathan Sudbury (kitara ja laulu) ja Ryan McCormick (rummut ja laulu). Dan soitti kiertuebändissäni parin vuoden ajan. Olen otettu saadessani soittaa hänen laulujaan. Siinä on kantria, punkia, bluesia ja hardrockia. Samoin Stacien kitaristina on kiertänyt Warner Hodges, Scorchersin ja Homemade Sinin riveistä tuttu mies. Eli hän ei ole saanut mitään kuolemantuomiota. – Todellakin! Michael Monroe on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Kitaristina oli Daninkin kanssa soittanut Ken McMahan. Eli hauskaa että mainitsit Michaelin nyt. – Jason Ringenberg on toinen hahmo, johon minua verrataan. Soititte Keep Your Hands To Yourselfin hienona kunnianosoituksena syöpää sairastavalle Dan Bairdille. – On hienoa kiertää Suomi pohjoiseen saakka. Sinun pitäisi levyttää duetto Michael Monroen kanssa. Warner oli jättänyt musiikin, ainakin suurimmaksi osaksi. Olemme soittaneet sekä maaseudulla että kaupungeissa. – Kiitos. Minua sanotaan hänen naispuoliseksi versiokseen. Tuolloin hänen bändissään soitti Hanoi Rocksinkin entinen kitaristi Conny Bloom. Eikä ihme, sillä Stacien basisti ja aviomies Al Collins on myös Jason & The Scorchersin basisti. On ollut hienoa saada työskennellä hänen kanssaan vuosia myöhemmin. Olen todella iloinen, että täällä on arki-iltoinakin näin paljon yleisöä. Yksi heistä on bändissäsi. Hän oli siirtynyt talonrakennusbisnekseen ja soitti enää harvoin
Tiesin osaavani laulaa vähän, mutta Alin kanssa asuessani hän kirjoitti biisejä ja tarvitsi jonkun laulamaan niitä. Dan pyysi häntä kirjoittamaan naiselle ja minua laulamaan korkeammalta. Moni artisti uskoo levy-yhtiötä ja muuttaa tyylinsä helpommin myytäväksi. Hän ja Warner tunsivat toisensa vuosien takaa. – Dan huomasi pian, että Al kirjoittaa biisejä miehelle, vaikka ne laulaa nainen. Kantriväelle olin liian erikoista. En edes tiennyt osaavani laulaa toisin, mutta hän kuuli ja tiesi sen jo ennen minua. Ja molemmat soittivat sekä levyilläni että bändissäni. Aloin tuossa vaiheessa kyllästyä folk-musiikkipiireihin. Niiden huomionosoitusten innoittamana päätimme yrittää Nashvillessä. Scorchers piti Alista ja he tekivät seuraavan “Halcyon Times“ -albuminsa yhdessä. Ensin kahviloissa ja folk-illoissa, joissa minun oli hyvä opiskella esiintymistä. Opettelin ”cross harp” -tyylin ja silloin kaikki aukeni minulle musiikillisesti. Soundini muuttui, koska hän kuuli, etten ollut vielä löytänyt itseäni. Myöhemmin Jani tuli tunnetuksi Warrant-bändin laulajana. Hyvänä tuottajana hän osasi avata minut ja tyylini levylle. – Halusin että minussa on samaa punkasennetta kuin Georgia Satellitesissa ja Jason & The Scorchersissa aikoinaan. Emme miettineet lajityyppejä, vaan teimme sitä mikä oli luontevaa. STACIEN OMA TYYLI – Oma tyylini muodostui kaikesta siitä mitä olen kuunnellut teinistä saakka. Se oli räjähdys! – Minulla on kantriääni, mutta rock & roll -sydän ja punk-asenne. Ken ojensi hänelle kitaransa ja kun käännyin sille puolelle lavaa, huomasin että hyvä jumala, soolon soittaakin Jason & & The Scorchersin Warner Hodges! Meillä synkkasi heti niin hyvin, että hän liittyi bändiini pariksi vuodeksi ja samalla palasi musiikkibisnekseen. He eivät olleet puhuneet vuosiin, mutta nyt päätyivät jälleen yhteyksiin. Isäni oli muusikko. Enkä halun© Pa si Ry tk ön en ”Olen liian kantria rockille ja liian rockia kantrille. Olemme siis läheisiä kaikki, Warner ja hänen vaimonsa sekä Jason, joka usein pyytää minut vierailemaan laulamassa Scorchersin keikoilla. Ongelmani levytyssopimuksen saamisessa oli Nashvillessä, ettei kukaan tiennyt miten markkinoida minua. Tapasin Alin Hollywood Boulevardilla 30 vuotta sitten ja olemme olleet siitä saakka yhdessä. Sama ongelma oli ollut Scorchersilla, Satellitesilla ja nyt minulla. En ollut muusikko ennen kuin tapasin mieheni Alin. Sitten hän tuli kuuntelemaan keikkamme ja sanoi keikan jälkeen takahuoneessa, että haluaa auttaa meitä. Sitten he aloittivat Homemade Sin -bändin. Halusin soittaa bluesia sähköisesti, Chicagon tyylillä. Al kyseli manageriltamme asiasta ja eräänä päivänä saimme meiliä Dan Bairdilta. Minä en halunnut olla lavalla soittamassa tyylillä, joka ei ole täysin omaani. Yhteistyö alkoi siitä. Ensin arastelin korkeampaa ääntä, mutta huomasin pian, että hän oli oikeassa. Hän soitti bändissä Hollywoodissa ja minä asuin pienessä Bakersfieldin kaupungissa, kahden tunnin ajomatkan päässä Hollywoodista. Ihmiset pitivät meistä kovasti. Moni on ihmeissään tämän kanssa.”. Dan Bairdin nimi tuli esiin monesta suunnasta. – Dan oli tuolloin tuottajani. 10 Blues News 6/2017 – Warner hyppäsi yllättäen lavalle tuolla keikalla. Olemme yhtä suurta perhettä. DAN BAIRD TUOTTAJAKSI – Nashvillessä tarvitsimme tuottajan levyntekoon kanssamme. Tuolloin Warner keksi pyytää mukaan mieheni Al Collinsin, soitettuaan hänen kanssaan bändissäni. Olin kuullut heiltä, että Suomessa pidetään tämän tyylisestä musiikista ja siksi olen jo pitkään halunnut tulla Suomeen. Kun aloimme tehdä musiikkia, Al toi minulle biisin ja käänsin sen sydämessäni omanlaisekseni bluesrockiksi. ”Meidän pitää saada äsken lavalla näkemäni juttu levylle”, hän sanoi. Rakastan Little Walteria, James Cottonia ja Muddy Watersia. Seuraavaksi hän erosikin bändistään ja alkoi soittaa kanssani. – Tapasin Alin, kun tapailin hänen bändinsä laulajaa, nimeltään Jani Lane. Aloin käyttää Green Bullet -mikkiä ja vahvistinta harpussani. – Olin nuoresta saakka mukana musiikkikuvioissa. Tätä ei moni tiedä, mutta nyt he tekevät taas uutta levyä. Sitten halusin opetella soittamaan muutakin kuin tamburiinia. Hän soitti huuliharppua ja opetti jo lapsena minulle boogie woogie -pianoa, joten se tyyli oli minulle luonteva ja aloin opetella harppua. Kävin keikoilla ja Alin mukana aloin päästä sisälle levyttämiseen ja kiertueisiin. Luonnollisesti aloin auttaa häntä ja kehittyä laulajana. Seuraavaksi muutimme Clevelandiin, Ohioon ja voitimme kilpailuja parhaana uutena artistina. ”Kuulin, että etsitte minua”, hän kirjoitti. – Scorchers oli aloittamassa kiertueen Eurooppaan, mutta he joutuivat eroon basististaan. Lisäksi soitan bluesharppua
Olen soittanut siellä kahdesti ja vastaanotto on ollut hieno. Aerosmith on pohjimmiltaan harppua soittava bluesbändi sekin. Mutta se onnistui! Ystäväni Pontus Snibb (Bonafide, Jason & The Scorchers) oli lavalla, joten meidätkin päästettiin sinne lopulta. – Yksi suosikeistani ja vaikutteistani Muddy Watersin kaltaisten vanhojen mestareiden lisäksi oli Red Devils ja Lester Butler. Blues News 6/2017 11 nut esittää covereita, joita en koe omikseni. Ilahdun siitä, että ihmiset tulevat kuuntelemaan elävää musiikkia. En yleensä fanita ketään, mutta minullakin on esikuvani, Stacie nauraa. Tänä vuonna oma keikkamme oli aikaisin päivällä ja vettä satoi kovasti. Hieno harpisti. Niinpä työskentelemme Jonathan Sudburyn ja Ryan McCormickin kanssa. Olemme oikea bändi. He tienaavat hyvin noista keikoista. – Tämän kiertueen jälkeen alamme Alin kanssa tehdä uutta levyä. Sitten on myös 80-vuotiaita kantrifaneja. Lisäksi soitan bluesharppua. Sen jälkeen palaamme kiertueelle helmikuussa. Heissä on se hyvä puoli, että he olivat tiukka yksikkö omassa bändissään jo ennen meidän tapaamistamme. – Sweden Rock on metalliin keskittynyt, mutta yleisö siellä rakastaa musiikkia laajemmin. Ennen kuin huomasinkaan, Aerosmith oli jo lavalla enkä ehtinyt tavata heitä. Siksi päätimme lopulta alkaa käyttää täällä brittibändiä. Yhdistäen niihin myös covereita, etenkin tällaisissa paikoissa kuin Suomi. Se on aina riskinä ulkoilmakeikoissa. Minua varoitettiin, että suomalaiset ovat ujoja etenkin arki-iltana, mutta yleisö osallistuu täällä hyvin, taputtaa käsiään ja jalkojaan. Päätin sitten mennä lavalle katsomaan Aerosmithin, vaikka minulla ei ollut lupaa mennä sinne. Meininkini on heille riittävän rankkaa. Keikoilla on pikkulapsia, mutta myös vanhuksia, joilla yhä on sydämessään rakkaus musiikkiin. Nautimme toistemme seurasta sekä lavalla että lavan ulkopuolella. Mutta sielläkin minut on otettu hyvin vastaan. Nyt olemme työskennelleet Jonin ja Ryanin kanssa jo neljä vuotta. Kiertueella kirjoittaminen ei ole helppoa, vaikka jammailemme ideoita soundcheckeissä. Led Zeppelinillä on kaikkia noita. Hän otti jopa stetsonini minulta ja lauloi se päässään! – Kun olin 15 tai 16, muistan käyneeni katsomassa Aerosmithia ja Tyleria. Lisäksi Al tekee uuden levyn Jason & The Scorchersin kanssa. Heillä on myös runsaasti keikkoja Outlaw Cruise -risteilyllä ja Blackberry Smoken lämppärinä. Moni on ihmeissään tämän kanssa. Kiertueella on toki vapaapäiviä, jolloin olemme kirjoittaneet biisejä, mutta tarvitsemme aikaa kotona tehdäksemme uutta musiikkia. ROOTSROCKIA – Olen liian kantria rockille ja liian rockia kantrille. Heidän on hyvä kuulla välillä jotakin tuttua, minun tyyliini esitettynä. – Kiertäminen on nykyään haastavaa ja kallista. Vanha Chicago-blues on silti tärkein vaikute. Soitan cover-biisejä, mutta omilla ehdoillani, enkä haluaisi koskaan soittaa pelkästään niitä. Nautin siis täysillä. On ollut hyvä soittaa jo neljä vuotta samojen tyyppien kanssa. – Olemme tottuneet kiertämään heidän kanssaan Euroopassa, kun taas Yhdysvalloissa kanssamme soittaa Nashvillen muusikoita. Soitan rootsrockia. – Yleisössäni on nuoria, joita miellyttänee punk-asenne. Sitten Paul Butterfield sekä Lee Oskar. Rolling Stoneskin on kantria, bluesia ja rockia. Kiertuemanageri Mick Brown auttoi asiassa. Soitettuamme ruotsalaisten Conny Bloomin ja Pontus Snibbin kanssa, löysimme nämä britit. Aluksi olin huolissani hardcorebluesyleisölle soittamisesta, sillä en ole puristista bluesia. Keikan aikana siirryin vähitellen lähemmäksi Aerosmithiä, ja lopulta olin ihan Steven Tylerin vieressä. Hän on nähnyt 52 keikkaani kolmessatoista eri maassa! BÄNDI NIMELTÄ STACIE COLLINS – Al ja minä olemme käytännössä bändi nimeltä Stacie Collins, mutta tarvitsemme taustallemme kitaran ja rummut. En haluaisikaan tulla lokeroiduksi sen tarkemmin. Nashvillen nimiä on hankala saada kiertueelle Eurooppaan, sillä he ovat aina kiireisiä Willie Nelsonin tai milloin kenenkin kanssa. Joulunaika menee sukulaisissamme Las Vegasissa ja Ohiossa. Halusin tavata Aerosmithin, mutta sitten jumituin tekemään haastatteluja, valokuvauksia ja tapaamaan ystäviäni. Kunnioitamme toisiamme muusikoina. Se riittää minulle. Täällä yleisössä on myös ihmisiä, jotka eivät tunne musiikkiani. Sanoisin, että olen rootsrockia. Tänään täällä Helsingissä oli britti nimeltä Al Powers. Joka kiertueella Euroopassa ajattelen, että tämä voi olla viimeinen kerta täällä. – Kesällä Ruotsin Sweden Rock -festareilla näin Aerosmithin läheltä. © Pa si Ry tk ön en. – Osa faneistani on todella omistautuneita näkemään niin monta keikkaani kuin mahdollista. – Soitan paljon myös bluesklubeilla. – Saan hyvän shown aikaan omilla biiseilläni. Rakastan tuota laajuutta, demokratiaa
Soitannollisesti Wishbone Ash oli melko lailla tutuilla, 70-luvulle uskollisilla raiteillaan koko ajan, mikä oli väliin melkoinen rasite ja rajoite. Rory oli mun ensikosketus ihan toisenlaiseen, bluestyyliseen, raakaan kitaransoittoon. Ben halusi keskittyä muihin asioihin sekä perheeseen ja suositteli minua tilalleen. Hectorin kanssa tein duunia läpi koko 90-luvun. MIELENKIINTOISIN YHTEISTYÖKUMPPANI – Niitä on monia. Lukuisten studiosessioiden, Havana Blackin ja Gringos Locosin kautta tie jatkui Wishbone Ashiin. Sitä myöten rupesin tsekkaamaan Mayallia, Bluesbreakersiä Peter Greenin ja Mick Taylorin kanssa, ZZ Topia sekä Allman Brothers Bandiä. Kävin koesoitossa Lontoossa loppukesästä 2004 ja eka rundi oli sitten Jenkeissä saman vuoden marraskuussa. – Vaikka Hendrix ja Clapton olivat tuttuja, ne jostain syystä kolahtivat vasta myöhemmin. Sen jälkeen muutin Stokikseen ja Red House haudattiin. Hän aloitti levytysuransa Red House Bandissä, joka teki vuonna 1979 yhden singlen Love Recordsille. ESIKUVAT JA VAIKUTTAJAT – Varhaisimmat olivat tietysti Beatles ja Rolling Stones, sitten tulivat Taste ja Rory Gallagher. Siitä taas enemmän alkulähteille päin, Albert, Freddie ja B.B. Skid Row -ajan Gary Moore oli myös iso vaikuttaja. – Jos muistan oikein, Red House Bandin kanssa me ruvettiin soittamaan vuonna 1977. Harjoiteltiin Kalliossa legendaarisessa Kill City -talossa ja tehtiin muutamia keikkoja, mm. Tuo punaiselle vinyylille painettu seitsemäntuumainen jäi syyttä, suotta ja aivan aiheetta silloin allekirjoittaneelta noteeraamatta. Myös Pave Maijanen havaitsi Mannisen kitaristin taidot ja pyysi hänet mukaan uuteen bändinsä, joka tietenkin oli Mistakes. 12 Blues News 6/2017 RIKU METELINEN Y ksi maamme monipuolisimmista kitaristeista on nykyään Britanniassa asustava Jyrki “Muddy“ Manninen. Kun Muddy Mannisen ensimmäisestä levytyksestä on kulunut liki 40 vuotta, oli mielestäni aika tehdä hänestä haastattelu. – Nykyisistä soittokumppaneista voisin mainita laulaja Jenny Darrenin, joka on ollut niin ikään kuvioissa mukana jo 70-luvulta lähtien, ja en ole todennäköisesti työskennellyt yhtä laajan musiikillisen skaalan omaavan muusikon kanssa aiemmin. Jouduin myös laulamaan, mikä kehitti samalla biisintekotaitoani. Sitten tehtiin demo ja vietiin se Atte Blomille, joka innostui ja buukkasi meidät Loven studioon Vando Suvannon kanssa äänittämään sinkkua. Äitini hankki myös vierailuillaan Lontoossa Hendrixiä, Otis Reddingiä, Santanaa, Yusef Latefia ym, joten kuulin paljon musaa kotona. Bluesin ohessa diggailin sujuvasti Hatfield & The Northia, Soft Machinea, Zappaa, Gentle Giantia, Yesiä, Coltranea, Miles Davisiä, soulia ja klassista. Hän oli minulle suuri innoittaja. WISHBONE ASH – Me soitettiin Ben Granfeltin kanssa Gringos Locosissa ja Ben oli Ashin leivissä ennen mua. Meidänkin toiminta hiljeni, perustettiin Luumu Kaikkosen kanssa Stoned-projekti, jossa soitettiin Rolling Stones -biisejä. Suomalaisista tietysti Pave Maijanen, joka poimi minut ja Hirvosen Keimon Mistakes-yhtyeeseensä 70-luvun loppumetreillä. MITEN KAIKKI SAI ALKUNSA – Se varmaan alkoi siitä, kun Lontoossa 60-luvun alussa asuva tätini lähetti minulle Beatlesin singlen She’s A Woman. Haastavaa! © M ic ha el Ba xt er. Tämän vuoden keväällä hän jätti kokoonpanon keskittyen muihin projekteihin, kuten uransa ensimmäiseen soololevyyn sekä Hipkiss Bandiin. Tavastialla Blues Newsin järjestämässä illassa. Wishbone Ash oli hyvä koulu mulle, nimenomaan biisintekijän kantilta katsoen, sitä ennen olin tehnyt omaa musaa varsin varoen ja en oikein kunnolla itseeni uskoen. Mutta mä olen aina kuunnellut kaikenlaista musaa. Sain pitkin 60-lukua tällä tavalla useita sinkkuja, Beatlesia ja Stonesia. Se ilmestyi 1979 ja oli viimeinen Loven julkaisema platta, sen jälkeen ne meni kaput. King, Bukka White, Robert Johnson, Blind Willie McTell. Kassu Halosen blueslevyllä “Halosta!“ sekä Riki Sorsan esikoisalbumilla “Changing Tunes“ tekivät minuun suuren vaikutuksen. Myöhemmin kyllä huomasin Mannisen lahjakkuuden, ja hänen slidekitarointinsa mm
Joe Cockerille, Joe Bonamassalle, Sam Brownille ja Curtis Stigersille. Efektilaudassa on Bognerin Blue Overdrive, Analog Man Prince Of Tone, Dunlop Octavia, Tech 21 Leslie -pedaali, CryBaby Wah ja vanha Line6-delay. Mulla on ollut onni saada projektiini mukaan hienoja muusikoita, kuten Tom Leary Lindisfarnesta, Hughie Flint legendaarisesta Bluesbreakersista, Jenny Darren, Patsy Gamble ja tyttäreni Rosita yhtyeestä Phenomenal Creature. Bändit: Red House Band (1977–1979) Mistakes (1980–1982) Havana Black (1985) Gringos Locos (1987–1991) Wishbone Ash (2004–2017) © M ic ha el Ba xt er. Voisin mainita Ollie Halsallin, Mick Taylorin, Peter Greenin, Wes Montgomeryn, Hank Garlandin, Johnny Winterin, Allan Holdsworthin, Zappan... Mulla on myös Mad Professorin 101 -nuppi, ja pikkukeikkoja varten on vanha Mesan Studio 22 -combo. KAPPALE, JOSSA ON MAAILMAN PARAS KITARASOOLO – Kitarasooloja on niin miljoona hienoa. Blues News 6/2017 13 NYKYISET SOITTOVEHKEET – Mulla on ollut peruskeppinä Gibson Les Paul niin kauan kuin olen soittanut. Akustinenkitara on Martin. Sen verran voin sanoa kuitenkin, että ollaan puhuttu Ben Granfeltin kanssa kimpparundin tekemisestä Englannissa ja Saksassa vuonna 2018, ja jos kiinnostusta löytyy, niin miksi ei myös Suomessa. Slidea varten Epiphone Wiltshire ja jo 80-luvun alussa Kitarapajasta hankkimani lap steel, jonka nimeä en edes tiedä. Teimme yhdessä muutamia biisejä, joista Danger Zone päätyi levylleni. KEIKALLE SUOMEEN – Ei ole mitään suunnitelmia keikoista ihan lähiaikoina. SOOLOLEVY – Mulla on ollut pitkään varastossa biisejä, jotka eivät soveltuneet Wishbone Ashin ohjelmistoon. Yksikelaista soundia varten mulla on Kevin Chilcottin rakentama Les Paul Jr, yhdellä P90mikillä. Perusäänitykset tein kotistudiossani, rummut ja päällesoitot parissa eri studiossa täällä Stroudissa ja Cheltenhamissä. mutta ehkä kaikkein kovimmat, tyylipuhtaimmat, bluespohjaiset rock-kitarasoolot ovat kuitenkin Creamin Crossroads ja Hendrixin Voodoo Child Slight Return. Tällä hetkellä käytössäni on Standard Historic ’59 reissue. Vahvistimena suosin joko Fenderiä tai Marshallia. Helmikuussa 2016 kävin Los Angelesissa tapaamassa Gregg Suttonia, joka on nikkaroinut biisejä mm. Viimeisimmät Ash-rundit tein Marshall Randy Rhoads Signature -nupilla ja 4x12-kaapilla sekä Fenderin Bassman ’59 -reissueilla. Musiikillisesti levyllä on hyvinkin erityylisiä biisejä, mutta ehkäpä yhteinen nimittäjä on mun vahvasti bluespohjainen kitaransoittotyylini. Olin työstänyt niitä hyvin laiskasti demoasteelle, kunnes vuoden 2016 lopulla päätin ruveta tekemään niitä julkaisukelpoiseen kuntoon. Ei voi mitään..
Kerrattakoon kuitenkin kaikille land of 1000 dancesin ja varsinkin Chubbyn ystäville, että hänen Freddie-laulunsa tehtiin ensin. Pegues) Man With A Cigar, joka oli noille ajoille tyypillinen täyteläinen uptown-laulu Driftershenkisine kilkuttimineen. Lou sai tililleen kovan hitin, kun Mary Wellsin laulama Ain’t It The Thruth nousi poplistojen sijalle 45. Myös b-puolta hallitsi tyttöryhmä ja teki tunnelmasta aika sekavan. Säveltäjäja tuottajakaveriksi tuli tuolloin edellä mainittu Dennis Lambert ja singlen sovitti Bert deCoteaux, tulevaisuuden nimiä hänkin. Kun vielä kävi niin, että häntä ei ole erityisemmin noteerattu Euroopassa, on hän meikäläisittäin vain innokkaimman harrastajapiirin tuntema. Eksoottinen nimi ei paljasta sukujuuria, mutta ei tuo ainakaan puuvillapeltopohjalta tunnu. Valmistuttuaan Technical High Schoolista 60-luvun alussa Louis totesi, että musiikki kiinnosti enemmän kuin siviilihommat ja pääsi sopivien suhteiden kautta yhteyteen levymiesten kanssa. Chubby Checker ja Lesley Gore”. Loun esityksenä se jäi unohduksiin, sen verran se kyllä herätti huomiota, että Herman’s Hermits teki siitä tyypillisen plötsköversion A Must To Avoid -hittinsä kääntöpuoleksi. jenkkilistoilla Courtney-sävelmällä Up And Down. Toisella singlellä Professional Lover jatkoi sikarimiehen linjoilla. He tuottivat ensimmäiset singlet Imperialille, vuosi oli ’64. 60-luvun jälkipuolella hän teki muutaman yllättävän tanssihitin ja toisaalta hän herätti 70-luvun hämysoulin ystävät kehuihin lajin parhaimmistoon lukeutuvalla albumilla ja siltä lohkaistulla parilla pikkuhitillä. Ehkä, jos sävelmä olisi päätynyt hittiartistin kuten Drifters, Tommy Hunt tai Gene Mc Daniels levytettäväksi, siitä olisi voinut tulla listamenestys. Kun levystä ja tanssista odotettiin hittiä, päättivät Mercuryn taustamiehet levyttää pika pikaa kilpailevan laulun, jonka säveltäjiksi tilattiin Courtney ja Lambert. Ellisoniakin kuuluisampi Mercury-tähti oli Dee Dee Warwick, jonka diskografiasta löysin ainoana Courtney-merkintänä Robert Batemanin kaverina tuotetun I Want To Be With You -hitin b-puoleksi jääneen laulun Lover’s Chant. Come On Home oli aika yhdentekevä F-G-G -juttu, singlen parempi puoli oli Courtneyn itsensä säveltämä (etiketissä L.R. Single ei yltänyt HOT 100 -listalle, mutta käväisi Bubblin’ Under -osastossa kuumimmassa Batman-vaiheessa. Chubby Checkerin Let’s Do The Freddie oli eri sävelmä. Komean miehisen version laulusta teki Roy Hamilton, mutta heikommalla menestyksellä. Tarkempaa tietoa on, että Courtney tuotti 60-luvun puolivälissä ystävänsä Betty Mabryn ensisinglen Cellar, pari vuotta myöhemmin Betty avioitui Miles Davisin kanssa ja teki varsinaisen uransa nimellä Betty Davis. Raskaamman naissoulin tekoon Courtney osallistui Mercuryllä, jonne hänet palkattiin eräänlaiseksi studiojuoksupojaksi, niissä merkeissä hän pääsi säveltämään ja tuottamaan joitakin levyjä ja ylsi niillä listoille saakka. Philips 40287 I Watched You Slowly Slip Away I’ll Cry If I Want To A-puoli ei ollut ihan niin surullinen kuin nimen perusteella voisi päätellä, paremminkin puo. Onni osui kohdalle kirjavasta popahtavasta tuotannostaan tunnetun kolmikon Feldman-Goldstein-Gottehrer muodossa. Oikealta nimeltään hän oli Louis Russell Pegues, syntynyt 15.8.1943 Buffalossa New Yorkissa. 14 Blues News 6/2017 PEKKA TALVENMÄKI L ou Courtney oli New Yorkissa vaikuttanut soulartisti, jonka uralle mahtui kaksi erilaista nousuvaihetta. Nihkeästä alusta huolimatta Lou huomattiin popja soulpiireissä, ei vähiten siksi, että hänen sävelmänsä eivät olleet huonoja. Niin sitten kävi, että Dreamers vei onnistuneen TV-puffauksen ansiosta voiton, Chubby ylsi korkeimmillaan sijalle 40. Sen sijaan on mahdollista ja luonnollistakin, että Louis on kouluvaiheessa ollut mukana maallisissa yhtyekokeiluissa. Muutamat kommentaattorit ovat löytäneet hänen laulustaan gospelkoulun merkkejä, mutta ei tuota myöhemmiltä levyiltä huomaa. Loun omalla uralla seuraava etappi oli Philips. Jos Billboardin r&b-lista olisi ollut hallussa, kyseessä olisi ollut todennäköinen top ten -menestys. Kyseenalaisempiin hitteihin kuului tanssilaulu Do The Freddie, jonka brittiyhtyeiden kevyimpään kastiin kuulunut Freddie & The Dreamers vei peräti sijalle 18. Myös Lesley Goren kohdalla anti oli köyhä, mutta yksi sentään löytyi, “My Town My Guy And Me“ -albumin pikkunätti täyteraita Just Another Fool. Sitä ennen oli brittisekstetti Nashville Teens käynyt sekä Englannin että USA:n listoilla Courtneyn ja Lambertin laululla Find My Way Back Home. Suuresta tähdestä ei kuitenkaan ollut kysymys. Sävelmä oli Loun oma ja esitys kulmikkaan kaupunkimainen, vankan tyttökuoron ja torvirevittelyn ansiosta erittäin energinen. Neljäskin hittimaininta löytyi, The McCoys nousi parhaimmillaan sijalle 46. Mainittakoon vielä noveltyksi luokiteltava The Spotlights -yhtyeen hulluttelu Batman & Robin, jota Courtney oli säveltämässä. Hän tuotti Dennis Lambertin apurina vahvaäänisen Lorraine Ellisonin ensimmäisen hitin I Dig You Baby, joka käväisi r&b-listan hännillä (seuraavana vuonna sävelmästä tuli top ten -hitti Jerry Butlerin esityksenä, tuottaja oli tuolloin Jerry Ross). Joudun myöntämään, että sitkeästä yrityksestä huolimatta en löytänyt ainuttakaan Chubbyn levyttämää laulua, jossa olisi nimike Pegues tai Courtney. Monet nettiesittelyt alkavat maininnalla ”hänen sävelmiään levyttivät mm. Imperial 66006 Come On Home The Man With A Cigar 66043 Professional Lover Little Old Love Maker 66006 julkaistiin inhimillisen erehdyksen takia nimellä Lew Courtney, toisella kerralla etunimi oli muodossa Lou. keväällä ’65. TUNTEMATTOMUUDESTA LEVYLLE Lou Courtneyn varhaisista vaiheista on hyvin vähän tietoa
Loun lauluosuus lähti nihkeähkösti liikkeelle, mutta selkeytyi loppua kohti. Levyt julkaistiin aluksi Riverside-merkillä. B-puolen itkujuttu oli Loun singlen parempi osio, lempeä hetkittäin överiksi sovitettu nyyhkylaulu. SKATE NOW Vuoden ’66 lopussa Lou Courtneyn ura nytkähti aivan uudelle tasolle. LP:n päätösraita on sävelmänä aika puhdas kopio Four Topsin I Can’t Help Myself -hitistä, esitystä piristää selkeät Staxvaikutteiset torvet. Siitäkään en saanut täyttä varmuutta, oliko Skate oikea tanssi, mutta näin kaiketi oli, koska Lou kehottaa pariinkin otteeseen ”do the skate”. Yksipuolinen kuva albumista kieltämättä jää, mutta sellainen lienee ollut tarkoituskin. Howard Guyton levytti pari vuotta myöhemmin sävelmän uudelleen Teddy Randazzon kanssa ja teki mielestäni paremman version. Batemanin johdolla tehtiin puhtaita, tehokkaita tanssilevyjä, joihin merkittiin ylväästi maininta Funk Bros Production. Niin myös Skate Now, mutta vauhtinsa ja hyväntuulisuutensa takia se kuuluu lajinsa parhaimmistoon ja listasijoitukset ovat ansaitut. 60-luvun jälkipuolen land of 1000 dances -levyt olivat enimmäkseen turruttavan puuroisia. The Thing ei käsittääkseni ollut tanssi vaan fraasi, niinpä toisen listasinglen Do The Thing haastaa muotitanssi boogaloon ja toteaa, että thing on ”new dance called the Shing-A-Ling”. Courtneyn itsensä säveltämät Man Is Lonely ja b-puolen lopun sävelmät ovat lähes tanssilaulujen tapaisia rytkytyksiä. Jatkossa tahti vain parani. Edellisen singleotos katkaistiin valitettavasti vähän kesken, parhaimmillaan esitys onkin neliminuuttisena albumiversiona. Skate Now Shing-A-Ling (Riverside 2000) A: (1) Skate Now (2) I’ve Got Just The Thing (3) The Man Is Lonely (4) Another’n Like The Other’n (5) Me And You B: (1) Do The Thing, Pt 1 & 2 (2) Psychedelic Shing-A-Ling (3) I Need You Now (4) I Can Always Tell (5) I Don’t Wanna Leave You Levy oli perusalbumiksi pramea, taitekannet, ulkokuorilla mahtipontiset värikuvat ja sisällä neljä mustavalkoista. Riverside 4588 Skate Now (13./71.) I Can Always Tell 4589 Do The Thing (17./80.) The Man Is Lonely 4591 I’ve Got Just The Thing You Ain’t Ready (46./-) Skate Now oli ehkä tarkoitettu rullaluisteluhallien taustamusiikiksi, tuskin ainakaan jääkiekkovalmentajien kannustuspalaksi. Robert Batemanin mukanaolo antaisi aiheen odottaa pieniä Motown-pilkahduksia ja niitä kyllä löytyykin. Muutamat nimikkeet antavat odottaa pehmosoulia, mutta sitä ei saada. Askelkuvioita ei kannata arvailla, pääasia oli liike oikeahenkisen musiikin tahdissa ”if you got soul, you gotta go”. LP rakentui edellä kehuttujen tanssirymistelyjen varaan, plussana siltä puolelta todettakoon vielä vauhdikas boogaloo-kohellus Me And You. Parasta oli rymistelystä huokuva hyväntuulisuus. Elvytysyritys popahtavamman musiikin parissa jäi ponnettomaksi, sillä löytämässäni Riversiden luettelossa ei siltä osin ole muita merkintöjä kuin Courtneyn neljä singleä. Tuo maineikas jazztehdas oli ollut kaksi vuotta tyhjäkäynnissä perustajansa Bill Grauerin kuoleman jälkeen. Ted Williamsin kirjoittamat tekstit ovat täynnä tarpeetonta ylisanailua, pahimmillaan artistia verrataan Teräsmieheen paitsi että Lou Courtneyssä on enemmän soulia. Do The Thing ja I’ve Got Just The Thing ovat molemmat upeita tanssifunkeja. Yllätys, tosin ei välttämättä positiivinen, oli Psychedelic Shing-A-Ling, joka on sekavahko instrumentaali. Lou Courtneyn thing-levyjen nimikkeissä ei Shing-a-lingia mainita, sanoituksissa kylläkin. Huomionarvoista on myös taustojen vahva miehitys ja selkeä funkpainotteisuus.. Topseista muistuttaa myös Boogaloo-laulu Me And You, jonka alkuhuhuilu tuo mieleen Baby I Need Your Lovingin, ja vielä A4:ssä tarttuu korvaan muutama Stevie Wonder -hakuinen välähdys. Blues News 6/2017 15 linopea ja paikoitellen sekava ja puuroinen. Hän sai vakiotuottajakseen edellä mainitun, Motownilla vuosikymmenen alussa sekä kynäilijänä että Satintones-yhtyeen laulajana kunnostautuneen Robert Batemanin. Taustat ovat skateja thing-laulujen tapaan vankan puuroiset, mutta solistin osuus ainakin sanoituksiin verrattuna ”räkäinen”. En tiedä kenelle kunnia tuosta kevään ’67 suosikkitanssista kuuluu, levyllä sitä markkinoivat ainakin Don Covay, Shirley Ellis ja chicagolainen The Cooperettes. Singlehitit saivat luonnollisesti jatkokseen albumin
16 Blues News 6/2017 Väite Courtneysta funkin tärkeimpiin kuuluvana esi-isänä heti James Brownin jälkeen on liioittelua, mutta ei hänen osuuttaan vähätelläkään voi. Batemanin ja Courtneyn yhteistyön tulos Do The Horse ilmestyi samoihin aikoihin Cliff Nobles -hitin kanssa ja siinäkin olisi ollut menestyksen ainekset, radioasemien tiskijukat vain valitsivat toisin. C. Listamenestyksiä ei noista sinkuista tullut, mutta ainakin iloinen rymistely Soul Is Taking Over on saanut mainintoja northern-puolella. Vähitellen merkille värvättiin myös soulartisteja, ensimmäisten joukossa Tony Lamar, Timothy Wilson, Five Stairsteps ja Judy White sekä Motownilla 60-luvun alussa uransa aloittanut Henry Lumpkin. Bpuolelle jäi niin ikään erinomainen tanssilaulu, Motown-vaikutteinen Rubber Neckin’, jonka sanoitus perustui Funky Broadway -ajatteluun. Kahdesta hitistä huolimatta Riversidevaihe katkesi. Tuota ajatusta tukisi numeroinnin jatkuminen siitä mihin Riversidella jäätiin samoin kuin se, että etiketti kopioitiin suoraan Riversidelta, mutta firman virallisissa listauksissa sitä ei mainita lainkaan. Jo keväällä ’68 Lou siirtyi Verve-merkille, nytkään ei musiikissa tapahtunut isoja muutoksia. Webs menestyi Vervelläkin paremmin kuin Courtney, heidän singlensä nousi r&b-listan sijalle 44. Hyvä levy lajissaan, joskin. Vuonna ’71 Robert Bateman liittyi hankkeeseen, joka sai nimen Hurdy-Gurdy. 2471), niistä jälkimmäinen oli parivaljakon sävellys. Batemanin ja Courtneyn yhteistyö ja muutamat hitit herättivät myös suurfirma Atlanticin huomion. Session neljästä raidasta päätyivät julkaistaviksi Still Burning In My Heart ja I Need You Now (Atl. Kääntöpuolikaan ei ole kunnon soulin riemuvoitto, mutta löytyy siitä sentään kokonaisuutta täsmentävä torviosuus ja mielenkiintoisimpana pointtina Loun terävähkö laulu, jossa olin havaitsevinani Wilson Pickett -henkeä. Lou Courtney päätyi hänkin tekemään yhden singlen Buddahille, vuosi oli’69: Buddah 121 Let Me Turn You On Tryin’ To Find My Woman A-puoli on käsittämätön sotkuinen funkyritelmä, josta ei jujua löydy missään vaiheessa. Perusjuttuja jäivät jauhamaan myös kaksi muuta julkaistua singlepuoliskoa, Riversiden tanssihittien tasoa ei aivan tavoitettu. Art Kassin vuonna ’67 perustama Buddah oli aikamoinen erilaisten tyylilajien sekasotku. on kaiken järjen mukaan hänen nimimerkkinsä. R&b-listan sijalle 32. Molemmissa esityksissä on hyvän tanssilevyn iloisuutta, huumoria ja purevuutta, mielestäni Courtneyn levy oli jopa parempi vahvojen funk-torviensa ansiosta. Yhteistyö tuotti kaksi Lumpkinin levyttämää singleä Soul Is Taking Over / If I Could Make Magic (BDA22) ja Honey Hush / Your Sweet Loving (BDA 55). ”Sävelmä” on hänen, samoin sovittajaksi merkitty Mr. Samat sanat sopivat toisen singlen hauskaan mutta heppoiseen If The Shoe Don’t Fit -puoleen. Tuolla merkillä julkaistiin vain kolme singleä, artistejakin oli vain kolme, Donald Height, Lou Courtney ja Luther Ingram. Taustayhtyeeksi on merkitty Mr. Viimeksi mainittu oli Robert Batemanin vanha kaveri ja sitä kautta myös Bateman ja hänen mukanaan Lou Courtney päätyivät Buddahille, aluksi säveltäjiksi. Aivan vuoden ’67 lopussa parivaljakko päätyi tuottamaan kovia kokoonpanomuutoksia kokeneen Driftersin sessiota. Sen vahvistumista siivittivät purkkayhtyeiden 1910 Fruitgum Company ja Ohio Express isot hitit. C. Cliff Nobles & Co -nimellä julkaistu instrumentaali The Horse nousi kakkoseksi sekä popettä r&b-listoilla ja James Boysin nimiin viety laulettu versio kävi listoilla muutamaa viikkoa myöhemmin, samoin Fantastic Johnny C:n Hitch It To The Horse. Niin tai näin, musiikillisesti muutosta ei juuri huomannut. Toisella Verve-singlellä yllätti nätti cover Drifters-hitistä Please Stay, joka jätti a-puolen väkinäisen rymistelyn selvästi varjoonsa. We Belong Together oli yhtyeen solistin Willie Cooperin sävellys, ei siis versio Robert & Johnny -klassikosta. Hyllylle päätyivät I Dig Your Act ja Country To The City, joista jälkimmäinen julkaistiin kolmisen vuotta myöhemmin brittikokoelmilla. Kyseessä on energinen ja tasapainoinen funk, jonka Lou lauloi aikavoimaisella vimmalla. Popside 4594 Hey Joyce (43./-) I’m Mad About You (ilmestynyt myös singlenä Milk 001) 4596 It’s Love Now If The Shoe Does Fit Listoille noussut Hey Joyce oli remakka vauhtipala, johon löytyi tarvittavaa funkjämäkkyyttä, mutta vain hetkittäin. LISÄÄ VAUHTIPALOJA Asiat muuttuivat vauhdikkaasti. 10610:n b-puolella oli Bateman & Courtney -kohellus I Want You Back. HurdyGurdy 101 Hot Butter ’N All, Part 1 Hot Butter ’N All, Part 2 Koko paketti on merkitty Loun tekemäksi. & Funk Junction. Myös This Thing Called Love kävi listoilla (37./102) eikä ihme, sillä San Antoniossa Texasissa muodostettu Webs oli parhaimmillaan erinomainen coolsoundinen balladiyhtye, Give In oli sujuva temporaita ja siten poikkeus säännöstä. Syksyllä ’67 nimike oli muutettu muotoon Popside, joka on joissakin lähteissä merkitty kylmästi Riversiden sisarmerkiksi. Noiden kahden singlen väliin mahtui numerolla 10610 julkaistu edellä mainitun Webs-yhtyeen balladi We Belong Together, jonka Courtney ja Bateman tuottivat. noussutta Give In -laulua hän oli myös säveltämässä. Courtneylle on merkitty myös avustavan bassolaulajan rooli, koska paikalle saatiin vain kolme yhtyeen varsinaista jäsentä. Verve 10602 Do The Horse Rubber Neckin’ (Chick Check’n) 10631 You Can Give Your Love To Me Please Stay Horse oli noiden aikojen muotitanssi, joka levisi Philadelphian kautta. Vähäveriseen Popside-listaukseen mahtui numeroilla 4591 ja 4595 julkaistut The Webs -yhtyeen singlet This Thing Called Love / Tomorrow ja Give In / It’s So Hard To Break A Habit, jotka Lou tuotti yhdessä Robert Batemanin kanssa
Viimeisten neljän vuosikymmenen ajalta on olemassa vain tieto satunnaisista esiintymisistä. Buffalo Smoken jälkeen hän vietti pari vuotta poissa kuvioista, kunnes siirtyi Motownille täyttämään 5th Dimension -yhtyeeseen jääneitä aukkoja. Kokoonpanosta en löytänyt tietoja, sen musiikista pääsin sen verran perille, että kyseessä oli pahanlainen sekamelska funkia, perussoulia ja puhdasta diskoa. Ehkä olin turhan ankara. Jostakin syystä suurin suosikkini koko Epic-vaiheesta on singlen b-puoleksi päätynyt sujuva Why. Tilannetta on vaikeuttanut syöpä, josta Lou on kuitenkin selvinnyt niin, että asustelee nykytiedon mukaan New Yorkissa perheensä parissa. Blues News 6/2017 17 tasan saman kuvion jauhaminen kakkososalla on mielestäni turhaa. Lou Courtneyn uraan liittyviä kolmea albumia löytyy nykyään nettimyyjiltä kohtuuhintaan. Siitä tässäkin on pitkälti kyse. Yhtye oli kovilla kärkiparin Billy Davis & Marilyn McCoo lähdettyä sooloilemaan ja täydennysmies Danny Beardin kuoltua tapaturmaisesti tulipalossa. Parhaan kuvan miehen musiikista saa näppäilemällä esimerkiksi “Radio v.61 – Focus On Lou Courtney“, jolloin pääsee käsiksi 23 keskeistä raitaa sisältävään MP-kolmoseen.. Lauluosuudet Lou hoiti pääosin itse apunaan sekä kolmen tytön muodostama nimetön yhtye (Mary Johnson, Gladys Freeman, Dorothy Cooley) että tunnelman sekoittamiseksi vielä muitakin aputyttöjä. Surullisena detaljina löytyi maininta vuodelta 2012, jolloin Lou on menettänyt yhden kolmesta lapsestaan. Jos sanan tyylikkäimmillään muuttaa sanaksi tyypillisimmillään, niin päästään mielestäni lähemmäs totuutta. VIIMEISET TIEDON RIPPEET Valitettavan harvat 60-luvun soultähdet ovat onnistuneet luomaan kunnon uraa myöhempinä vuosikymmeninä. Hän esiintyi Jerry Ragovoyn tuottamalla Bonnie Raitt -albumilla “Streetlights“ sekä taustalaulajana että raidan You Gotta Be Ready For Love säveltäjänä.Tätä kautta soulin vanhoihin mestareihin lukeutunut Ragovoy otti Loun hoiviinsa ja tuotti pehmoalbumin. Juhani Ritvasen vanha määritelmä 70-luvun soul-albumeille oli, että ne olivat levyjä, joilla kappaleen vaihtumista toiseksi ei huomaa. Lou toimi yhtyeen johtavana miesäänenä vain “High On Sunshine“ -albumilla, jolta löytyy kaksi hänen sooloilemaansa raitaa, Turn My Love Away ja Everybody’s Got To Give It Up. Levyssä ei ole sinällään mitään vikaa, se ei ärsytä ja levypuolen kestää hyvin kuunnella läpi jos ei satu nukahtamaan kesken kaiken. I’m In Need Of Love (Epic 33011) A: (1) The Common Broken Heart (2) Since I First Laid Eyes On You (3) What Do You Want Me To Do (4) Best Thing A Man Can Do For His Woman (5) I Will If You Will B: (1) Somebody New Is Loving On You (2) I’m Serious About Loving You (3) I Don’t Need Nobody Else (4) Just To Let Him Break Your Heart (5) I’m In Need Of Love LP:n pohjalta julkaistiin neljä singleä, vieläpä kohtalaisen hyvällä menestyksellä: Epic 11062 What Do Want Me To Do (48.) Beware (ilmestynyt myös singlenä Rags R-100) 11088 I Don’t Need Nobody Else (67.) Why 50046 I’m Serious About Loving You The Best Thing A Man Can Do For His Woman Woman 50070 Somebody New Is Loving On You Just To Let Him Break Your Heart “I’m In Need Of Love“ -albumi on kerännyt kovasti kehuja 70’s-soulia harrastavien keskuudessa ja sitä on surutta verrattu milloin Marvin Gayen, milloin Al Greenen, Sam Deesin, Leon Waren tai ties kenen parhaisiin albumeihin ja väitetty sen olleen 70-luvun soft soulia tyylikkäimmillään. Tuon albumin jälkeen yhtyeen tarina huipulla tai sen tuntumassa oli ohi, jatkuvien kokoonpanomuutosten avulla se on silti sinnitellyt esiintymässä nykypäiviin saakka. FUNKISTA KUTUSOULIIN Parin vuoden tauon jälkeen Lou ilmestyi yllättäen arvostetumpiin piireihin. Syy voi olla sinä, että olen kuunnellut tätä naputellessani Loun kahta albumia vuorotellen ja 60-luvun tanssilevystä löytyy huomattavasti enemmän omaperäisyyttä ja tarttuvia yksityiskohtia. Vuonna ’76 ilmestyi koostumuksen albumi: Lou Courtney/Buffalo Smoke (RCA 1696) A: (1) Call The Police (2) 911 (3) Danger (Watch Your Step) (4) Love Is A Joker B: (1) Amen For Loud Music (2) Don’t Stop The Box (3) Do The Bone (4) Come To Me Call The Police oli sekava diskoraita, johon totuuden tuntua toivat kitaroin väännetyt poliisiefektit, sama teema jatkui myös 911-puolella. Saturday Night Live ja Blues Brothers) jazz-puolen onnistumisista puhumattakaan. Sen verran varsinkin balladit muistuttavat toisiaan, ettei niistä osaa valita edes omaa suosikkia, mutta jos pakko on, niin annan pisteeni Common Broken Heart -raidalle ehkä siksi, että siinä vaiheessa olen vielä varmasti hereillä. Yritin kuunnella levyä soulkorvin, mutta anti jäi vähäiseksi Loun hetkittäisiä laulullisia onnistumisia lukuun ottamatta. BUFFALO SMOKE 70-luvun puolivälissä Lou Courtney perusti yhtyeen, jolle hän antoi kotikaupunkinsa kunniaksi nimen Buffalo Smoke. Lou sävelsi pääosan levytyksistä, sovitusapuna hänellä oli Epic-vaiheesta tuttu Leon Pendarvis. Lou on itse säveltänyt kaikki raidat ja tuottanut ne yhdessä Ragovoyn kanssa, pääosan sovitustyöstä on tehnyt Leon Pendarvis, Georgiasta New Yorkiin muuttanut muusikko, joka juuri noihin aikoihin nousi soul-väen tietoisuuteen ja on myöhemmin saanut suurta mainetta monenkirjavissa projekteissa (mm. Suurin ongelma on se, että kuusiminuuttiseksi venytetyn diskoilun ensimmäinen pari minuuttia on puhdasta esittelylonksutusta ja vasta sen jälkeen voi yrittää tunnistaa itse kappaletta tai sanoitusta. Mainittakoon vielä, että sävelmää ja taustaa käytettiin sellaisenaan Donald Heightin julistuksessa Life Is Free. Näin kävi myös Lou Courtneylle. Singlepuolelta löytyi yksi yllätys: RCAVictor 10644 Call The Police 911 10805 Don’t Stop The Box Stubborn Kind Of Fella 11368 Stubborn Kind Of Fella Mix Esittelyissä kehuttiin, että Stubborn Kind Of Fella on mielenkiintoinen cover, mutta koville otti tajuta, että kyseessä todella on moderni näkemys Marvin Gayen vuoden ’62 hitistä
Johnsonin kappale Cross Road Blues (1936) ei kuitenkaan kerro paholaisen kanssa solmitusta sopimuksesta, vaan siinä allapäin oleva mies pyytelee polvillaan Jumalalta armoa ja harmittelee kun kukaan ei ota kyytiin, eikä naisseuraakaan ole. Tarina sielun myymisestä paholaiselle on vielä paljon vanhempi. Lisäksi paholaisella on kansanomaisia nimityksiä, kuten Vanha kehno (Old Nick) ja Vihtahousu. karhun ja sen synonyymien kohdalla. Chicago). Niillä on monia nimiä (Mephistoteles, Lucifer ym.) ja jopa omia hierarkioitaan. Hän ei nyt kelpaa tässä yhteydessä, vaan parempi opas löytyy Kari Hotakaisen bluesromaanista ”Syntisäkki” (1995). Goethe (1740–1832) teki sen kuuluisaksi murhenäytelmässään ”Faust”, joka puolestaan perustuu tuntemattoman kirjailijan tarinaan ”Kertomus tohtori Johann Faustenista” (1587). Samankaltaista taikauskoista pelkoa on esiintynyt Suomessa myös mm. NIMIVIIDAKOSSA Aluksi on syytä tutustua tarinan päähenkilöön, joka esittelee itsensä Hotakaisen kirjassa seuraavasti: Saanen esittäytyä, olen Piru. Mississippi) ja sitten Hornankattilassa (vrt. Näitä kiertoilmaisuja käytetään huumorimielessä, ja entisaikoina niitä käytettiin myös siksi, että paholaisen nimen lausumisen pelättiin kutsuvan itse paholaisen paikalle. Koska Robert ja Tommy Johnson tuskin tunsivat klassista saksalaista kirjallisuutta, on arveltu myös, että tienristeyslegendan paholaisen esikuvana olisi ollut Dahomeysta (nykyisestä Beninistä) peräisin oleva voodoo-jumala Legba. 18 Blues News 6/2017 TIMO KAUPPINEN K appaleessa Me And The Devil Blues Robert Johnson tilittää suhdettaan paholaiseen, jonka kanssa hän legendan mukaan teki sopimuksen tienristeyksessä. Jos joku haluaa tutustua tähän aihepiiriin, vilkaiskoon esimerkiksi Wikipedian artikkelia ”Devil in Christianity”. Dante Alighierin ”Jumalaisessa näytelmässä” (Divina Commedia, 1321) Danten oppaana helvetissä toimi roomalainen runoilija Vergilius. Siinä oppaana on kirjan kertoja, itse Piru, joka toteuttaa pyrkimyksiään bluesmies Kolkko-Joosepin, alias Juhani Purasen (vrt. Kristillisessä mytologiassa ja teologiassa erilaisia paholaisia, demoneita ja muita vastaavia hahmoja on joukoittain. Chester Burnett eli Howlin’ Wolf) kautta ensin Takapajulassa (vrt. Bluesia on väitetty myös paholaisen musiikiksi. Johnson ei itse keksinyt tarinaa paholaisen kanssa tehdystä sopimuksesta, vaan jo ennen häntä toinen deltabluesartisti Tommy Johnson kerskaili tällaisella diilillä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, joten tunnette minut kenties myös nimillä Saatana, Perkele, Sielunvihollinen, Helvetin Portsari, Maailmallinen Jortsumestari. ROBERT JOHNSON JA PAHOLAINEN Tunnetun legendan mukaan Robert Johnson myi sielunsa paholaiselle tienristeyksessä vastineeksi soittotaidosta. Opas on hyvä olla matkassa, kun hiippaillaan paholaisen jäljillä helvetissä tai muissa hämäräperäisissä paikoissa. Mustan väestön sieluista käytiin 1900-luvun alkupuolella kovaa kamppailua bluesin synnyinseuduilla, ja siinä väännössä paholaisella oli tärkeä rooli Jumalan vastapuolena. Paholainen ei ole vieläkään kokonaan eläkkeellä, vaan on edelleen käyttökelpoinen vertauskuvallinen hahmo bluessanoituksissa. Oli niin tai näin, Robert Johnson mainitsee tavanneensa paholaisen kappaleessaan Me And The Devil Blues (1936): Early this morning, ooh When you knocked upon my door And I said “hello Satan I believe it’s time to go“ /…/ Me and the Devil, ooh Was walking side-by-side I’m going to beat my woman Until I get satisfied. Bluesartistit käyttävät tarinamme päähenkilöstä lähes aina sanaa ”devil”, ja olen päätynyt suomentamaan sen tässä artikkelissa sanalla ”paholainen”, joka korvasi uudessa Raamatun suomennoksessa (1992) aiemmin käytössä olleen sanan ”perkele”
Onneksi Johnson ei tarkoita tässä bluesmusiikkia, vaan mielentilaa silloin kun elämässä menee tosi huonosti. Jo Clara Smithin Done Sold My Soul To The Devil (1924) viittaaa selkeästi sielun myymiseen paholaiselle. Kuuluisimmat hymnit (esim. Kaiken lisäksi on jouluaika, jolloin monet muut kanssaihmiset iloitsevat. Casey Bill Weldon liittyy sielunsa myyjiin kappaleellaan Sold My Soul To The Devil (1936). Sippie Wallacen Devil Dance Blues (1925), Sam Collinsin Devil In The Lion’s Den (1927), Texas Alexanderin Blue Devil Blues (1928), Charley Pattonin Devil Sent The Rain (1929), Bessie Smithin Blue Spirit Blues (1929) sekä Joe Williamsin ja Jed Davenportin Mr Devil Blues (1929). Vai yritetäänkö tässä vierittää syy naista uhkaavasta pahoinpitelystä paholaisen niskaan. Pikemminkin hän oli yksi osa pitkässä musiikillisessa perinteessä, jonka juuret ovat mustien sosiaalisessa ja henkisessä todellisuudessa. Osittain sokea kitaristi-pastori Reverend Gary Davis kertoo kappaleessaan Devil’s Dream (1964) paholaisen unesta, jossa tämä haaveilee kateellisena Jumalan kauniista kaupungista, johon johtaa 12 porttia. Lonnie Johnsonin Devil’s Got The Blues (1938) kytkee bluesin ja paholaisen tiiviisti yhteen. Toinen Johnsonin paholaislaulu on Preachin’ Blues (Up Jumped The Devil) (1937). Yksinäinen kertoja kaipaa lohdukseen naisseuraa. Debra DeSalvon “The Language of The Blues” (2006) antaa sanalle ”devil” lisätulkinnan, joka koskee erityisesti vanhoja paholaisblueseja. I’d rather be the devil, to be that woman’s man (2x) Aw, nothin’ but the devil, changed my baby’s mind (2x) /.../ Woman I loved, took her from my best friend But he got lucky, stoled her back again (2x) I woke up this mornin’ Ah, blues walkin' like a man Worried blues Give me your right hand Johnson vertaa tässä kappaleessa bluesia myös kuumeen aiheuttamiin vilunväristyksiin, sydäntautiin ja hitaasti tappavaan keuhkotautiin. Muita 20-luvun devil-blueseja ovat mm. Kun Johnson kertoo avaavansa oven aamuvarhaisella, kuka siellä on. Sanoituksesta käy tosin ilmi, että kertoja on itse aiemmin vienyt saman naisen parhaalta ystävältään, jonka luokse nainen on nyt palannut. DeSalvon mukaan sanalla The blues is like a devil, it comes on you like a spell (2x) Blues’ll leave your heart full of trouble and your po’ mind full of hell Some people say there’s no blues, but that story is old and stale (2x) The blues will drive you to drink and murder, and spend the rest of your life in jail. Wheatstrawn laulujen aiheina olivat myös kuolema ja yliluonnolliset asiat, ja mm. Aikalaiskertomusten mukaan Wheatsraw oli laulujensa mukainen demoninen macho, mutta hän käsitteli sanoituksissaan rohkeasti myös sosiaalisia ongelmia kuten työttömyyttä ja mustien kehnoja elinoloja. gospel-musiikkia, ja ”paholaisen musiikkiin”, jollaiseksi blues leimattiin. VARHAISEN BLUESIN PAHOLAISET Bluesin syntyaikoina mustien yhteisöt olivat asenteiltaan jakautuneet, mikä näkyi selvästi myös musiikissa. Laulun kertojaa riivaava paha henki (sisäinen paholainen?) on saamassa vallan, eikä tätä pelota edes kuolema: You may bury my body, hoo / Down by the highway side / So my old evil spirit / Can get a Greyhound bus and ride. Tunnuskappaleessaan The Devil’s Son-In-Law (1931) hän sanoo pitävänsä enemmin kalkkarokäärmeestä kuin ex-naisystävästään, ja kerskailee, että hänellä on nykyisin 11 naista ja intiaanivaimo. Gospel-musiikissa pääosassa on Jumala ja paholainen mainitaan vain harvoin. Gussowin mukaan Johnsonin tarkoituksena oli luoda vain vetävä imago ja kerätä ”cooliuspisteitä” nuorilta, jotka eivät tuolloin yleensä enää uskoneet paholaisen olemassaoloon. Siinä yksinäinen mies on katkera naiselle, joka on jättänyt hänet, ja epäilee että paholaisella on osuutta asiassa. Wheatstraw oli suosittu artisti 30-luvulta aina kuolemaansa asti vuonna 1941. Onko siellä paholainen, vai koko yön joron jäljillä ollut naisystävä. suosittu YouTube -video). Johnson ei ollut ainut eikä lähestulkoonkaan ensimmäinen bluesartisti, joka lauloi paholaisesta. John Lee Hooker on levyttänyt salanimellä Texas Slim boogien Devils Jump (1949). Sen sijaan ”blues” materialisoituu aavemaisesti miehen hahmoisena: Bonnie Raitt (2003), Gregg Allman (2011), Corey Harris (2013) ja Rory Block (2014). Blueshistorioitsija Adam Gussow Mississippin Yliopistosta on tutkinut bluesin paholaismyyttejä kirjassaan “Beyond The Crossroads: The Devil And The Blues Tradition” (2017). Robert Johnson sai häneltä vaikutteita tyylillisesti ja musiikillisesti. Yksi 30-luvun vaikuttavimmista paholaisblueseista on Skip Jamesin Devil Got My Woman (1931). Sen jälkeen sanoituksessa seuraa kiistelyä siitä, kuka on kohdellut toista kuin koiraa, ja väkivallalla ja kuolemalla uhkailua. Kirjaan liittyvässä haastattelussa hän väittää, että nuori ja kapinahenkinen Johnson halusi sanoituksillaan järkyttää vanhempaa väkeä, jolla oli vahva usko paholaiseen. Mutta ei, paholaista ei edes mainita. Siinä Jumala loi musiikin omaksi kunniakseen, mutta paholainen ”viritti sen mieleisekseen epäkeskoksi rynkkyvirreksi siten, että siinä laulaja anoi lempeä eikä mitään äkillistä nostoa pois maan iloista”. Pesulautamies Washboard Samilla on kappale nimeltään She Belongs To The Devil (1937), Bo Carterilla Old Devil (1938), Sonny Boy Williamsonilla I Been Dealing With The Devil (1940) ja parivaljakko Sonny Terry & Brownie McGheella Dealing With The Devil (1940). Jamesin valittava falsettiääni ja persoonallinen kitaransoitto tekevät kappaleesta mieleenpainuvan. Samaa aihepiiriä käsittelee myös Johnsonin Hellhounds On My Trail (1937), mutta ilman paholaista. Tuolta aikakaudelta on peräisin myös jako ”Jumalan musiikkiin”, jolla tarkoitettiin Peetie Wheatstraw (William Bunch) käytti itsestään nimityksiä ”The Devil’s Son-In-Law” ja ”The High Sheriff From Hell”. Hotakaisen blues-romaanikin noteeraa gospelin ja bluesin kiinteän yhteyden. Kuulija odottaa, että jossain vaiheessa tätä blues-saarnaa esiin hyppää paholainen. Gospelilla ja bluesilla on kuitenkin paljon samoja afrikkalaisia juuria ja piirteitä. Mustien uskonnollinen musiikki syntyi ennen bluesia. Blues News 6/2017 19 Pahaenteistä blueslyriikkaa, joka jättää tulkinnan kuulijan vastuulle. Muista 30ja 40-lukujen paholaiskappaleista esimerkkeinä mainittakoon Johnnie Templen The Evil Devil Blues (1935), joka on mukaeltu versio Skip Jamesin Devil Got My Womanista. Kun blues valtaa mielen, se johtaa juopotteluun, murhiin ja vankilaan. Sister Rosetta Tharpe varoittelee paholaisen voimasta laulussa nimeltä The Devil Has Thrown Him Down (1943). Toisella puolen jakolinjaa olivat kirkko ja uskonnollinen musiikki, ja toisella puolella ”syntiset” juke jointit ja blues. Esimerkiksi Johnsonin Hellhounds On My Trail muistuttaa Wheatstraw’n Police Station Bluesia. Amazing Graze) ovat peräisin jo 1760ja 1770-luvuilta. Negro spirituaaleja sisältävä ensimmäinen laaja kokoelma ”Slave Songs Of The United States” julkaistiin vuonna 1867 ja ”Gospel Songs” vuonna 1874. Laulun tunnelma on outo, koska blues-hahmo, joka ilmeisesti on kertojan alitajunnasta peräisin, vaikuttaa samanaikaisesti todelliselta ihmiseltä ja tuonpuoleisesta ilmestyneeltä kummitukselta. Siinä blues iskee kuin raesade ja kalmanhurtat ovat kintereillä. rokkaavilla kitarasooloillaan, esimerkkinä kappale Up Above My Head (ks. Vanhimmat paholaisaiheiset blueslevytykset ovat 20-luvulta. Sister Rosetta ylittää vaivatta myös genre-rajoja mm. Tämän klassikon ovat tulkinneet myös mm
J.B. I Put A Spell. Buddy Guyn Devil’s Daughter (2013) esittelee paholaisen tyttären. Siinä minähenkilö on pulassa, koska on mennyt naimisiin paI’m not dealing with that devil anymore All I know is that you gave me back my pride But imaginary bottles won’t be everywhere You were sent here just to save me Uudenlainen piirre on paholaisten ja demonien tekeminen naurunalaisiksi. Näin on käynyt Otis Spannin kappaleessa It Must Have Been The Devil (1955), jossa minäkertoja toteaa: You know it must have been the devil / Changing my baby’s mind. Siinä mies on kiitollinen naiselle, joka pelasti hänet viina-nimisen paholaisen kynsistä: On You -hittisinglen B-puolelta löytyvässä Little Demonissa (1956) hän mutisee itsekseen ja kertoo tolkuttoman tarinan pikkupirusta. Kolkko oli saanut Takapajulassa oppia Kalevi Patoselta (vrt. Kolkon sanoin: Ihminen ei elä pelkän järkensä varassa, vaan juuri tunne on se ratiton auto, joka liikuttaa ihmistä odottamattomin seurauksin. Louisin kaduilla ja käytti samanaikaisesti itsestään nimitystä ”paholaisen vävy”. Jos paholaisen pilkkaaminen olisi rangaistava teko, Hawkins istuisi todennäköisesti elinkautista jossain helvetin alimmista kerroksista. Mukana muutti myös bluesmuusikoita. Selvästi positiivinen naishahmo esiintyy James Cottonin kappaleessa Dealing With The Devil (1982). Nykyisin paholainen on lähinnä symbolinen olento, johon viitataan, kun jotain pahaa on näköpiirissä. Kolkko-Jooseppi ymmärsi itsekin maaseudun kasvattina suurkaupunkihelvettiin heitettyjen nuorten mustien tuntoja ja tiesi mitä nämä odottivat bluesmuusikoilta. 20 Blues News 6/2017 tarkoitettiin joskus myös valkoihoista ilkeää maanomistajaa, isäntää tai pomoa. Lenoirin ja Sunnyland Slimin Devil Is A Busy Man (1963) varoittaa varsinkin miehiä sinnikkäästä pahantekoon yllyttävästä paholaisesta: Well if you ain't mighty careful, he lead you right to your grave. Sielu helvettiin, ruumis taivaaseen! Nyt vaihdetaan kerrankin paikkoja! Aina ruumis on joutunut kärsimään tuosta aineettomasta vääpelistä, joka häärää kallossa ja vaikeuttaa lihan iloja. Paholaislauluille oli tuolloin edelleen kysyntää, vaikka nuoremman väen usko konkreettiseen, punaiseen sarvipääpaholaiseen oli jo pahasti horjunut. MYÖHÄISEMPIEN AIKOJEN BLUESPAHOLAISIA Viime vuosisadan puolivälin tienoilla mustaa väestöä siirtyi paljon Chicagon kaltaisiin suuriin kaupunkeihin, koska traktorit, puuvillan poimintakoneet ja muut tekniset ja sosiaaliset muutokset kavensivat elinmahdollisuuksia maaseudulla. Tunne polttaisi ihmisen karrelle, ellei järki kusisi nuotioon. TÄMÄN VUOSITUHANNEN BLUESPAHOLAISET Paholainen tuntuu olevan 2000-luvullakin käyttökelpoinen hahmo blueskappaleissa. Joitakin uusia piirteitä paholaislyriikkaan on tosin ilmaantunut. Kaupunkien hikisten tanssiluolien metelissä mies ja kitara nurkassa eivät enää riittäneet, vaan tarvittiin kokonainen yhtye ja sähköllä vahvistettua musiikin räimettä. Soiton tarkoitus on erottaa sielu ruumiista. Tunne vie, ihminen vikisee. The Clovers -yhtyeen doo wop -klassikossa Devil Or Angel (1956) rakastunut mies kokee tuskaista epävarmuutta, koska ei tiedä, mitä nainen hänestä ajattelee: Devil or angel, / I can’t make up my mind / Which one you are / I’d like to wake up and find. Peetie Wheatstraw osoittikin melkoista rohkeutta kävelemällä näyttävästi valkoihoisen ystävättärensä (vaimonsa?) kanssa valkoista (!) koiraa taluttaen asuinpaikkansa East St. Naisiakin paholainen yllyttää, tosin ei juopotteluun tai väkivallantekoihin kuten miehiä, vaan hylkäämään miehensä ja lähtemään vieraan miehen kelkkaan. Tällainen epäsuora piilomielenilmaus oli varmaan psyykkisesti helpottava keino purkaa turhautumista aikana, jolloin suora kapinointi ja arvostelu saattoivat johtaa mustan protestoijan suuriin vaikeuksiin. (...) Ihmiset maksavat jortsumestarista, joka leikkaa niiden alamäen keskeltä halki ja tiputtaa ne tanssilattian läpi räikeästi valaistuun Pirun kellariin, missä juomat ovat eksoottisia ja tarpeet tunnistettavissa. Hornankattila-kaupunkiin vei myös Hotakaisen kirjan Kolkko-Joosepin ja hänen Kirveelläveistetyt -yhtyeensä tie. Hawkins on lyönyt pääkalloineen ja ruumisarkkuineen koko paholaisasian läskiksi esiintymisissään ja levytyksissään. Hyvä esimerkki tästä suuntauksesta on pistämätön showmies Screamin’ Jay Hawkins. Vanhoissa paholaisblueseissa nainen oli aika usein ilkeämielinen ja julma, tai ainakin häilyväinen. Charley Patton), joka oli Hotakaisen kuvauksen mukaan synnin ylistäjä ja Pirun luottosyntinen. Patosella oli taito ottaa hyppysiinsä ihmisrypäs, joka oli raskaan raadannan uuvuttamana sattunut pysähtymään tienvarsijuottolaan, joita oli noussut unohdetulle seudulle kuin myrkkysieniä