Hän oli kuitenkin siihen aikaan todella katkeran oloinen. Eddie Clearwater, Carey ja Lurrie Bell sekä suomalaisia artisteja. – Jukka Gustavson: Vuosi oli 1971 ja soitimme Wigwamin kanssa Finnish Blues Societyn järjestämässä konsertissa, sekin oli muistaakseni Kouvolan kaupungintalolla ja mukana myös tällä kertaa Eddie Boyd. Kyllä se välittyi sieltä rivien välistä, että hän koki tulleensa unohdetuksi ja harmitteli, ettei mitään isompaa ollut koskaan tapahtunut. Siellä mä olen tavannut Eddien ekan kerran. Finnish Blues Societyn paikallisjaosto järjesti siihen aikaan Kouvolan kaupungintalolla blueskonsertteja. Siellä soivat sellaiset allergiaa aiheuttavat Farfisa-urut. Sehän kyllä sopi. Meille siitä tuli erittäin suuria ongelmia. No totta kai. Miten joku voi laittaa levylle näin sairaan urkusoundin, jonka Mike Vernonkin onnistui torppaamaan pois Boydin aiemmilta Blue Horizon -äänitteiltä Peter Greenin ja Fleetwood Macin kanssa! En ikinä oppinut arvostamaan sitä levyä. Puhuimme Eddien PEPE AHLQVIST & JUKKA GUSTAVSON Eddie Boyd herätti muusikkokonkareiden luovuuden Eddie Boyd herätti muusikkokonkareiden luovuuden. Eddie jopa ehdotti, että voitaisiin vaikka ryhtyä tekemään jotain keikkoja. – Pepe Ahlqvist: Sen täytyi olla 1973–74, jolloin soitin Charliesissa. Blues oli siihen aikaan 1990-luvun alussa hyvässä nosteessa. Kallelle ja minulle syntyi idea akustisesta countryblueslevystä, jonka Euros olisi julkaissut. Rundiin sisältyi kaksi peräkkäistä iltaa Tavastia-klubilla. Oltiin soitettu jotain Sonny Boy Williamson I:n biisiä ja muistin, että Eddiehän oli ollut mukana niissä alkuperäislevytyksissä. Myös sen esiintymisen jälkeen törmäsimme Eddie Boydiin hengailemassa siellä backstagella. Chip otti yhteyttä, kertoi suunnitelmastaan järjestää täällä ”Talviblues”-kiertue tammikuussa 1991 ja kysyi lähtisinkö siihen mukaan. Juttutuokio paljastaa, että studiohanke myös opetti tähtikaksikolle yhtä sun toista uutta tribuuttinsa kohteesta. 4 Blues News 5/2024 PETE HOPPULA J ärkälemäisten soittohahmojen törmätessä ammattinsa merkeissä on mannerlaattojen tapana ainakin hieman värähdellä. Chicagolaisella muusikolla ja musiikkivaikuttajalla Chip Covingtonilla oli vahvat yhteydet Suomeen ja hän myös tiesi Chicago Overcoatin. Eddie itsekin myönsi jutellessamme puhelimessa, että kieltämättä tässä on ollut sitä sun tätä vaivaa ja ehkä hän innostui vähän liikaa. Keskinäisen yhteisen sävelen kaksikko löysi vasta 2000-luvulla SF-Blues -kokoonpanon merkeissä, mutta Boydin kanssa he molemmat olivat tulleet puolitutuiksi jo vuosikymmeniä aiemmin. Hän oli silloinkin KOHTAAMISIA KOHTAAMISIA Sekä Pepe Ahlqvist että Jukka Gustavson muistavat hyvin ensitapaamisensa Eddie Boydin kanssa. Olin siihen aikaan HARP:n kanssa Rocktops-ohjelmatoimiston listoilla ja myös siellä ideaa pidettiin kannatettavana. Myöhemmin tiemme kohtasivat useamman kerran, kun kiersin Chicago Overcoatin kanssa. 1956) ja Jukka Gustavsonin (s. John Mayallkin kuulemma eli miljonäärinä Lontoossa ja hän itse nettoaa vaivaiset 15 dollaria Five Long Yearsista. Siellä halasin häntä ensi kertaa. Eddie kyllä sanoi tykänneensä kovasti kappaleistamme, mutta kieltäytyi kohteliaasti ja totesi, ettei enää halua levyttää bluesia – ja että jos hän joskus jotain julkaisee niin se on gospelia. 1951) tuoreella yhteisprojektilla, Bluelight-merkin äänitteeksi pukemalla kunnianosoituksella Eddie Boydille. – Tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän. Richterit paukkuivat odotetusti myös Pepe Ahlqvistin (s. Siinä yhteydessä Eddie tutustui Ronnie Österbergiin ja pyysi sen jälkeen tätä Euroopan rundilleen. – Seuraavana vuonna Puistoblues buukkasi minut ja Lurrie Bellin avaamaan tapahtuman pääkonsertin duona. Kumpikin oli eri yhteyksissä ja aikakausina sekä paljolti toisistaan tietämättä kypsyttänyt suhdettaan Suomessa 1970-luvun alusta aina kuolemaansa 1994 saakka asuneeseen blueslegendaan ja tämän levytystuotantoon. Tapaaminen Eddien kanssa siellä konsertissa oli tosi lämmin, mutta se Loven vuonna 1970 julkaisema ”Praise To Helsinki”... Ei mennyt kuin pari päivää ja puhelin soi. Mietin, lähtisiköhän Eddie Boyd sille vierailijaksi. Sopivien tasavuosien osuessa kohdalle ajatus poikkeuksellisesta muistojulkaisusta jalostui kevään 2024 kuluessa konkretiaksi. Asiaa ehdittiin jo valmistella, muttei mennyt kuin kuukausi ja Leila Boydilta tuli faksi, että ei Eddie taida enää lähteä: 60 vuotta bluesia sai riittää. Siitä huolimatta Eddie laulaa hienosti – ja nyt kun jälkeenpäin kuuntelen niin biisit ovat kyllä hyviä. Ja kuinka ollakaan, myös Eddie Boyd ilmestyi sinne moikkaamaan vanhoja kavereitaan ja oli yhtä hymyä. Tavastiallakin oli kova suksee, tupa täysi, soittajaa tulee ja menee. Muistan, että hän tuli sinne Skodalla ja esiintyi soolona. Ainakin Helsingin Vanhalla YO-talolla olimme yhtä aikaa 1970-luvun lopulla. Parin-kolmen viikon kiertue, Tapio Seger bassossa ja Albert Järvinen kitarassa – ja tietysti Wigwamille oli järkätty samalla ajalle jo omia keikkoja. Tehtiin sitten demokasetti ja lähetettiin se hänelle. Teimme Kalle Jämsenin kanssa duo-keikkoja vuodesta 1984 lähtien ja samoihin aikoihin olin mukana Euros-merkin julkaisemalla Antero Jakoilan sooloalbumilla. aivan eri mies kuin vuonna 1984 ja taas iloisella tuulella. – En silti milloinkaan soittanut Eddien kanssa. Mähän rakastin näitä alkuperäisiä kanssa tosi pitkään
2000-luvulla määrä on jälleen merkittävästi laskenut, mutta myös lähestymistavat ovat muuttuneet C-kasettiajoista. Bluelightin ensimmäiseksi kotimaan jakelijaksi valikoitui K-Tel, mutta kumppanuus jäi lyhytaikaiseksi. Suomen ohella Playground hoitaa levyjen toimittamisen myös muihin Pohjoismaihin. Kun kaveririnki oli kierretty ympäri, yhtiö janosi lisää julkaistavaa. Luulisin, että ostokynnys on silloin matalampi kuin suoratilauksissa. Sony-vaiheen jälkeen Bluelightin jakelu siirtyi puolestaan Playgroundille. Musiikkinäyte tulee. – Käytännössä nykyisin saan vain sähköpostia, että ”kuuntele tästä”. Briteissäkin Bluelightilla on oma vakituinen jakelufirmansa. Itse hän oli ensin kaavaillut sanayhdistelmää Blue Flame, Junior Parkerin Blue Flames -yhtyeen mukaan. Osallistun myös aktiivisesti sinkkubiisin valintaan. Todennäköisesti monet kontaktoinnit tapahtuivatkin hänen itsensä aloitteesta. Välillä toki saattaa tulla mieleen sovituksellisia ratkaisuja, mutta niitä on vaikea pukea sanoiksi ilman työkaluja, joilla tuottaa ehdotukset muiden kuultavaksi. Bluelight ei kuitenkaan matkannut mukana osana työsopimusta, vaan sille auttavaa kättään tarjosi seuraavaksi Epe Helenius Poko Rekordseineen. Viime vuosikymmeninähän ylimääräistä byrokratiaa on kai ainakin yritetty purkaa. Myyryläinen on silti vakuuttunut, että niitäkin yhä tarvitaan – erityisesti juuri Bluelightin skaalassa operoivia. Kenties levy-yhtiötä kaipaavat edelleen eniten sellaiset artistit, jotka haluavat projekteilleen enemmän ”pitkät valot päällä” -suunnittelua. AJAT JA TAVAT MUUTTUVAT AJAT JA TAVAT MUUTTUVAT Vakiintuneen käsityksen mukaan 2020-luvun artistit eivät ole enää niin riippuvaisia levyyhtiöistä kuin edeltäneillä vuosikymmenillä. – Kyllähän fyysisten äänitteiden myynti on Suomessa nykyisin niin pientä, että olen harkinnut jopa sitä, että ottaisin itse haltuuni niiden jakelun täällä. Siinä kohtaa tosin törmätään siihen haasteeseen, että jos levyllä ei olekaan hirveästi kysyntää niin kauppiaalla on oma riesansa tilata pelkästään yhtä tuotetta multa erikseen, kun hän voisi vaihtoehtoisesti lähettää tilauksen äänitejakelijalle, jolla on tarjolla tuhansia muitakin levyjä samaan pakettiin. Voisin kuvitella, että nykyään yrityksen perustaminen on jopa vielä helpompaa. – Nykyäänhän kuka tahansa saa musiikkinsa koko ihmiskunnan kuultavaksi parhaimmillaan tuntien kuluessa äänityshetkestä. Julkaisuissa on joka tapauksessa paljon työtä, jota ei kuitenkaan nähdä liikevaihdon kannalta järkeväksi. Koen, ettei mulla olisi resurssejakaan lähteä taiteelliseksi tuottajaksi studiossa, koska en soita mitään. Sitten Myyryläinen päätyi töihin maan siihen aikaan johtavaan jakeluyhtiöön PEC-musiikkitukkuun. Silloin nimenomaan mä aloin etsiä niitä. Bluelight kuitenkin osoittautui helpommin suomalaiseen suuhun sopivaksi sekä huterammallakin englannin kieliopilla tajuttavaksi. Taustat ovat siis yhä kunnossa, mutta yleisesti ottaen levymyynnin nykytila ja fyysisten äänitteiden yhä rajallisempi kysyntä ovat saaneet paatuneenkin ammattilaisen mietteliääksi. – Tiedän myös vanhoilta ajoilta, että nimekkäämmätkin artistit saattoivat hakea yksittäiselle julkaisemalleen levylle jakelijaa, mutta isot tai keskisarjankaan yhtiöt eivät aina mielellään lähde siihen. Mikan aloittaessa työsuhteen Sony Musicilla diili Epen kanssa purettiin hyvässä yhteisymmärryksessä. Ihan yhtä lailla mä voisin postittaa levyt eri puolelle maata sijaitseviin kauppoihin. Kuumimpina tuotantovuosina tilanne oli toinen ja demoja tipahteli yhtiön postiluukkuun ellei viikoittain niin useita kertoja kuukaudessa. Ehkä mulla on tarjota jotain mediakontaktejakin. On kuitenkin kohtalaisen tärkeä osa julkaisuprosessia miettiä, mikä kappale tulevalta albumilta laitetaan ennakkoon julki. – En muista, että se olisi vaatinut juuri muuta kuin ilmoituksen Kaupparekisteriin ja rekisteröintimaksun suorittamisen. Myyryläinen oli ensijulkaisunsa aikoihin 17-vuotias ja Bluelight Recordsin kirjautuessa yhtiörekisteriin loppuvuonna 1984 hädin tuskin täysi-ikäinen. 10 Blues News 5/2024 vähän enemmän kuin äänitteiden taiteelliseen sisältöön, joka taas saa yleensä jäädä bändin tai jonkun ulkopuolisen tuottajan harteille. Levyjulkaisuissahan ei kuitenkaan ole kyse luvanvaraisesta toiminnasta. Konkreettinen firman pystytys tapahtui nimivalintaa kitkattomammin. Myyryläinen kertoo, ettei yhteydenottoja Bluelightin suuntaan vielä 1980-luvulla juurikaan tullut. Lisäksi Myyryläisellä on luottotukku Hollannissa, jonka toimintakenttään kuuluvat kaikki Benelux-maat sekä välikäden kautta Ranska ja Saksa. Digijulkaisujahan sen sijaan voi hoitaa mainiosti itse. Mainitun The Crackerjacks -vinyylin etiketissä tosin levymerkkinä luki vielä Abyss Records. Kotkalaisen tuttavan ehdottama nimi (suomeksi syvänne, kuilu, horna, rappio tms.) ei silti miellyttänyt yhtiöpomoa. Uskon myös, että saan fyysiset levyt omakustannejulkaisijaa paremmin tarjolle ulkomaisten jakelijoiden kautta. Lisäksi on joitakin levyprojekteja, kuten Hayden Thompsonin ja Mac Curtisin kanssa, joihin piti löytää biisejä. Siinä mielessä fyysisen äänitteen saaminen kuluttajan ulottuville ei välttämättä ole ihan yksiselitteinen asia tänä päivänä
Luulen sen junan jo menneen, että fyysisistä levyistä tulisi taas perus-Pirkon ja -Pekan tuotteita. On siinäkin pointtinsa. Riemastuin siitä tyylistä ja ulkoasusta. Ja vaikken ihan täysin vihreään aatemaailmaan olekaan kallistunut, niin kyllä noiden muovinpalojen valmistaminen ja lähettäminen ympäri maailmaa on kieltämättä ympäristölle aikamoinen rasite. Niiden nettisivuilla oli mainittu suunnitelmat uudesta levystä. Fyysisten äänitteiden myynnin alamäki ja digitaalivallankumous ovat kestoaiheita levymogulien kahvipöytäkeskusteluissa. Se johtaa siihen, että joitain aikoinaan ihan tärkeinä pitämiäni äänitteitä en välttämättä enää julkaisisi. Prosessoin ne yleensä hyvin nopeasti, ja jollei erityistä fiilistä synny niin kyllä se vastaus silloin on, että ”talli on jo nyt täynnä”, sen enempää itse musasisältöön puuttumatta. Ymmärrän silti halun kokeilla mahdollisuuksia, joita vähän isommilla markkinoilla pelaava toimija pystyy tarjoamaan. – Toisaalta pelkkien demojen perusteella ei kovin montaa bändiä ole Bluelightille päätynyt. Toivottavasti myös oma ymmärrys on jotenkin kehittynyt vuosien mittaan. Ne, jotka hankkivat silloin CD-levyjä todennäköisesti kuuntelevat nykyisin musansa Youtubesta tai Spotifysta – tai sitten he eivät kuuntele lainkaan. Paskaa fiilistä. Eikä niitä sitten kuitenkaan ole tarpeeksi, että päästäisiin edes Suomen markkinoilla aidosti merkittäviin myyntilukemiin. Suomessa Anttila-kauppaketjun konkurssi vuonna 2016 ei katoa musiikkiteollisuudessa vaikuttaneiden mielistä, mutta Myyryläinen näkee, että viime kädessä ratkaisut ovat ennen kaikkea kuluttajien käsissä. Ehkä se ei ole kokonaisuutena ihan kymppi vaan ysi puoli, mutta se on silti Jackin näköinen. Kelasin vaan, että ei hitto, toi on niin kunkku, että siltä täytyy kyllä levy tehdä! PLUSSAT JA MIINUKSET PLUSSAT JA MIINUKSET Neljäänkymmeneen Bluelight-vuoteen mahtuu arvatenkin paljon niin ilon kuin surunkin hetkiä. – Negatiivisista asioista ensimmäisenä tulee totta kai mieleen, että levyt olisivat saaneet myydä vähän enemmän. Jussi Syrenin aikaisempi yhtye The Lake Country Boys oli kuitenkin poikkeuksellisesti juuri sellainen. En mä minään Levyraatina ala kuitenkaan toimimaan, enkä välttämättä aina edes kykenisi siihen. Vinyylien hintakehitys on viime aikoina hieman korjaantunut, mutta rajallisten painoserien johdosta tekeminen on silti suhteessa kallista, etenkin Bluelightille, sillä silti tavalla tai toisella mukana ja sehän on tietysti oleellisinta. Tapaiselleni musiikinkuluttajalle suoratoistot ovat hiton hyvä väline auttamaan päätöksessä, ostaisiko jonkun levyn vai ei. – Vaikka jokainen tehtaalta saapuva levy tuottaa iloa, niin henkilökohtaisesti rankkaan Jack Scottin albumin huimimmaksi saavutuksekseni. Siitä se silti lähti, ihan vaan meilinvaihdosta yhtyeen solistin Clint Bradleyn kanssa. Johonkin juttuun on ehkä itse uskonut liikaa tai tajuamatta siihen liittyviä realiteetteja. Juttelin siitä ystäväni Mika Railon kanssa ja hän ehdotti, että ota yhteyttä ja kysy kiinnostaisiko niitä Bluelight. – Kyllä mä väitän, että jos äänitteet olisivat edelleen massatavaraa niin niitä olisi nytkin tuolla Prismoissa ja Citymarketeissa metrikaupalla. Blues News 5/2024 11 sellaisesta ei ole siksi ikinä jäänyt – sehän on vain bisnestä. Olin että enhän mä kehtaa edes kysyä. Pidän kyllä jonkinasteisena meriittinä tuoda markkinoille ensimmäinen pitkäsoitto viiteenkymmeneen vuoteen niin isolta staralta. Sattumuksia, jotka ovat jääneet positiivisina muistoina mieleen, mutta myös tapahtumaketjuja, jotka ovat ikävä kyllä jääneet toteutumatta – tai vastavuoroisesti olisivat saaneet mieluusti jäädäkin sellaisiksi. Fyysisten levyjen kaupankäynti on siis romahtanut todella pahasti ja vinyylin uusi tuleminen ei valitettavasti kompensoi CD-myynnin laskua millään tasolla. Vinyylipuolta en myöskään dissaa, pienelle levy-yhtiölle formaatti on vaan vähän hankala. Vinyyliharrastajat taas ovat luultavasti enemmän hardcore-musadiggareita, eivätkä satunnaisia levyostajia. Pettymyksiä ovat tavallaan olleet myös tilanteet, joissa Bluelightille levyttänyt bändi on siirtynytkin toiselle yhtiölle. Taloudellisia takaiskujahan on matkan varrella kyllä riittänyt. Sisällöllisesti mitään totaalista epäonnistumista ei liene koskaan tullut, mutta jos vain itsellä rahkeet riittävät niin taiteellista tasoa haluaisin silti koko ajan nostaa. Muistan, kun näin Oskarin bändin livenä Helsingin keskustassa ensimmäistä kertaa enkä tiennyt äijästä oikein mitään. Biisit olivat pitkälti hänen valitsemiaan. – Mun suhde digitaalisiin palveluihin on ehdottomasti positiivinen. On monia muitakin levyjä, joista olen todella ylpeä. – Alkujaan keikkojen kautta kohtaamiani Bluelight-kiinnityksiä taas on Knucklebone Oscar. Vastaavasti englantilainen The Blue Cats on hyvä esimerkki siitä, että mä itse toimin aloitteentekijänä
Goofin’ Records Goofin’ Records Perustettu Vantaalla Pete Hakosen toimesta 1984. Uusien CD:eiden myyntihinnat ovat vastaavasti laskeneet selvästi. Ensimmäinen julkaisu yhtiö/ yhdistysnimellä SRRS Production (Suomen Rock’n’Roll Seura). Elokuvien soundtrackit ovat täydellinen esimerkki siitä, mitä kautta voi tavoittaa genreä täysin tietämättömän yleisön ja jopa potentiaalisen levyostajan. Hakalan ryhdyttyä johtamaan yhtiötä yksinään sen nimeksi vaihtui vuosiksi 1989–1996 My Way Records. – Ei tässä poteroissa nyrkit pystyssä olla, vaikken tiedä, onko levy-yhtiöiden kesken sitten niin paljon johdonmukaista yhteistyötäkään. – Luulen, että nuorempaa jengiä voisi puhutella Bluelightin artisteista vaikkapa Blues Bizarre enemmän kuin Restless jo pelkästään muusikoiden ikää katsomalla. Nykyään enimmäkseen mietin, miten laskut saa maksettua – toisin kuin joskus ennen, jolloin pankissa oli aina edes sen verran rahaa, että jos Dave Lindholm sattui soittamaan ja ehdottamaan levyn tekoa, jossa hän laulaa vanhan sirkusposetiivin säestyksellä... Goofin’ Records juhlisti omia pyöreitään sekä juhlajulkaisuilla että -konsertilla. Vuodesta 1998 eteenpäin julkaisut ovat ilmestyneet Jungle Recordsin alaisuudessa.. Sitä vastoin Jungle ja Bluelight eivät ole vastaavanlaisiin karkeloihin ainakaan vielä ryhtyneet. Hyvä niin, sillä on takuulla sellaistakin porukkaa, joka ei vielä tiedä tykkäävänsä juurimusiikista, kun ei ole päässyt kosketuksiin sen kanssa. Vinyyleitähän kuulemma ostavat myös suht nuoret kuluttajat. Molemmat ovat kuitenkin jatkaneet äänitteiden tekoa vakaalla tahdillaan. Francine ja Hal Peters & His Trio ovat julkaisseet tallenteitaan ristiin eri merkkien välillä, enimmäkseen hyvässä keskinäisessä konsensuksessa. Jungle Records Jungle Records Perustettu Raunchy Records -nimellä Porissa Marko ”Hakki” Hakalan ja Henri Keto-Tokoin toimesta 1984. PIRSKEET PYSTYYN VAI EI. Vinyylin tulevaisuutta on todella vaikea ennustaa. Kaikki eri formaatit yhteen laskien summaksi saadaan muhkeat 42. Sen näkee jo tehtaiden toimitusajoissa: saan nyt vinyylin peräti 3 tai 4 viikossa, mikä ei olisi ollut mahdollista muutama vuosi sitten. PIRSKEET PYSTYYN VAI EI. Kolmen nelikymppisen levymerkin tiet ovat ristenneet useaan otteeseen myös yhteisten levyttävien artistien toimesta. En todellakaan toivo, että formaatti droppaisi, mutta jonkinlainen saturaatiohetki saattaa olla nyt käsillä. Eri juttu jos loikkaisi meiltä Sonylle tai Universalille. Suomalaisnimistä myös mm. Joskin samalla on sanottava, että siirtymä näiden kolmen yhtiön välillä on kyllä lopulta aika kosmeettinen lopputuloksen kannalta. Olen kuitenkin huomannut, että viime vuosina myös isot levy-yhtiöt ovat heränneet kaikenlaisiin ultimate-deluxe -erikoispaketteihin – ja huomanneet että hei, tällaisia jopa yli tuhannen euron CDja LP-laatikoita voi oikeasti myydä! Entä miten Myyryläinen näkee asiakaskuntansa muuttuneen taipaleellaan. Vinyylin paluusta ja parikymppisten kasvaneesta innostuksesta mustaa vahaa kohtaan on herätelty toiveita, mutta perustuvatko ne realismiin. 12 Blues News 5/2024 myyn levyni tukkujen kautta enkä vaikkapa omassa kivijalkatai nettiliikkeessä. Pääkaupunkiseudulta takaisin synnyinseudulleen Kotkan kupeeseen taannoin asettautuneen Bluelightin levykatalogi on ylittänyt kuluvan vuoden aikana yli 400 äänitteen rajapyykin – ja pelkästään viimeisten 12 kuukauden aikana saldo on karttunut kaikkiaan 24 uutuustuotteella, joiden tyylikirjoon sulautuu totuttuun tapaan sekä bluesia, rock’n’rollia, rockabillyä, countrya, folkia että metallimusiikkia. Jutellessani asiasta myös ulkomaisten levykauppiaiden kanssa olen aistinut, että pahin vinyylikiima on ehkä vähän laantunut. Se täytyy kyllä sanoa, että vituttaahan tämä välillä tosi rankasti. Sisarmerkki Gas Records on erikoistunut instrumentaaliseen surfja rautalankamusiikkiin. Kaikille mainituille on musiikkiaan menestyksellä tehnyt ainakin haminalainen Whistle Bait. Jokainen pelaa omalla hiekkalaatikollaan, mutta jonkinlainen kunnioitus ja yhteisymmärrys säilytetään, ettei kaverin boksille mennä kalastelemaan. Sisarmerkki Blastic Heaven Records on erikoistunut metallimusiikkiin. Suomalaiseen perivaatimattomaan ja itseä säästelemättömän sarkastiseen tyyliinsä Myyryläinen torppaa toimittajan utelut juhlagaala-aikeista ääntäkin nopeammin: – Käydään varmaan puolison kanssa Karhulan torilla hampurilaisella sinä päivänä, kun Kaupparekisteriin kilahtaa tasalukemat. niin pystyi saman tien sanomaan, että ”Joo, tehdään vaan!” Bluelight Records Bluelight Records Perustettu Abyss Records -nimellä Kotkassa Mika Myyryläisen toimesta 1984
Raastava hidas blues kääntää jälleen suunnan kohti 1960-lukuista Chicago-äänimaailmaa, jonka Ahlqvist niittaa kohdilleen huuliharppuosuuksillaan. Tiettävästi ensimmäisen täysimittaisen kunnianosoitusalbumin muodossa Boydin tuotantoa tuovat nyt 2020-luvulle kaksi itsekin jo yli 50-vuotisen artistinuran läpikäynyttä suomalaiskonkaria. Useasti versioitu esitys oli myös Talking To The Operator, uusi variaatio vuonna 1962 Chicagossa ensi kertaa ikuistetusta Operator-bluesista. Tilaisuus maisemanvaihdokseen oli koittanut syksyllä 1965 eri puolille Eurooppaa suuntautuneen American Folk Blues Festival -pakettikiertueen myötä. Toimivan valinnan on tehnyt myös basisti Jaska Prepula, joka on vaihtanut tällä esityksellä sähköisen soittimensa kontraan. Praise To Helsinki päättää muistelut niin ikään kimppavetona – vaan kumpi herroista sen laulussa ”nimeltä mainitsematta jäävän naisen” tässä tapauksessa pääkaupungistamme lopulta löysikään. Brotherhoodin kumppanukset duetoivat yhdessä tuoden samalla tulkintaansa levollista gospelkontekstia. Muutoin äänitteen tekoon osallistui joukko laulajan pitkäaikaisia chicagolaisia soittajaystäviä: kitaristi Louis Myers, rumpali Fred Below sekä saksofonisti Jim Conley. 10” (Sonet/GNP Crescendo). Tämäkin numero vakiintui kiinteäksi osaksi Boydin repertuaaria. Reilua kahta vuosikymmentä aikaisemmin hän oli onnistunut nostattamaan itsensä Billboardin R&B-listakärkeen omalla sävellyksellään Five Long Years (1952) sekä sitä pian seuranneiden Top 3 -jatkohittien 24 Hours ja Third Degree (1953) myötä silloisen bluesyleisön tietoisuuteen, mutta jättimenestys ei kuitenkaan ollut jaksanut kannatella Chicagoon kotiutuneen Mississippin kasvatin uraa toivotulla tavalla. Toivoa sopii, että bluesveljemme muiston kunnioittaminen jatkuisi vielä tämän jälkeenkin kauas tulevaisuuteen. Pepe nappaa vokaalivuoron takaisin itselleen levyn perinteisimmässä bluesmuotissa pysyttelevällä Five Long Yearsilla. Praise To My Baby oli sekin Eddien samoihin aikoihin pariin otteeseen studiossa tapailema muunnelma laulusta Praise To Helsinki, jonka kohteeksi oli tässä vaiheessa täsmentynyt uuden asuinkaupungin sijaan suomalainen Leila, hänen tuleva vaimonsa. Toisaalta levyn päätarkoitusta ei otsikkoa lukuun ottamatta juuri muutoin selitelläkään. Molempien kumarrus on silti syvä ja vilpitön. Gustavson pääsee avaamaan omat lauluhanansa I Criedilla. Ennen kaikkea Eddie oli kokenut vieraassa kulttuurija kielimiljöössä itsensä yhä ulkopuolisemmaksi. Levyn grafiikan otti suunniteltavakseen Mika Liikari ja etukannen piirroksen laati 1950-luvun jazzja blues-albumeista mukaillulla tyylillä Lilja Liikari. Samoissa aatoksissa FBS ajautui puoli vuosisataa myöhemmin toistamiseen vastaavaan puuhaan saatuaan Leila Boydin perikunnalta suostumuksen aineiston uudelleenkäyttöön täydessä laajuudessaan. Seuraavat 10 Boyd-lainaa on johdettu bluesin koulukirjaoppien pohjalta, mutta lähes kauttaaltaan alkuperäisesityksiä uuteen uskoon sovittaen. Pitkäsoiton tekoon oltiin silti sitouduttu eikä päämäärästä nähty vieläkään syytä vetäytyä. Perusteellisesta restaurointioperatiosta vastasi nyt Petteri Salmi (PS-Tonelab). Pelkästään nauhan muuntaminen käyttökelpoiseksi masteriksi ja sen jälkeen miksaaminen kuuntelun kestävään muotoon vaati ammattilaisiltakin poikkeuksellisen paljon työtä, eikä lopputulos siltikään päässyt edes lähelle täydellisyyttä. Eddien tavaramerkkimäisen pianointron rakenteessaan säilyttänyt She Is Real on puolestaan kääntynyt jazz-elementtejä viljeleväksi jump-shuffleksi salskein Jimmy Smith -maneerein. Sen enempää Pepe Ahlqvist (laulu, kitara, huuliharppu) kuin Jukka Gustavsonkaan (laulu, koskettimet) eivät tosin ikinä päässeet levyttämään tai edes esiintymään tribuuttinsa kohteen kanssa, vaikka tiet muutoin useampaan otteeseen kohtasivatkin. Eräällä lomamatkallaan Chicagoon vuonna 1974 hän päätyi samalla järjestämään spontaanin levytystilaisuuden, jonka tekopaikasta ei jäänyt artistille itselleenkään muistikuvia. Pete Hoppula Blues News 5/2024 13. Niistä neljä oli sisältynyt hänen Englannin Fontana-merkillä 1966 ilmestyneelle debyyttialbumilleen ”Five Long Years”: keikoilleen ominaiseen tapaan pirteänä boogie woogie -tyylisenä improvisoituna instrumentaalinumerona levyn avaava My New Idea, terävä blues Hello Stranger, alkujaan 1950-luvun lopulla taltioitu shufflerytminen Where You Belong sekä tietysti aina matkassa kulkenut Five Long Years. Ainoana lainateoksena bluesmuusikot jammailevat myös 1930-luvun musikaalistandardin On The Sunny Side Of The Street swing-tyylisenä sovituksena. Boydin pariin kertaan levyttämä kannatusviisu bluesin puolesta on kohdannut sanoituksessaan myös pienen päivityksen Ahlqvistin mainitessa versiollaan muutamia Eddielle vielä omana aikanaan vieraampia musiikkityylejä. Pitkälti hidastempoisesta pianobluestyylistään viimeiseen saakka kiinni pitänyt Boyd oli jatkanut tasokkaiden levytysten tekoa vuosikymmenestä toiseen silti kohtaamatta enää koskaan läpimurtoäänitteidensä kaltaista suosiota. Suprovox-studiolla paikan pomon Tomi Leinon sekä isänsä jälkiä seuraavan Eemil Leinon tammi– huhtikuussa 2024 äänittämä ”Stovall, Coahoma” toimisi täysiveroisena albumikokonaisuutena ilman tietoisuutta kappaleiden alkuperästäkin. Tämä suunta oli vaikuttanut juuri oikealta toistuviin pettymyksiin ja epäoikeudenmukaiseen kohteluun turtuneelle muusikolle. Tämän tuntemuksen hän uskoi vihdoin poistuneen löydettyään seuraavan ja lopulliseksi muodostuneen turvasatamansa Helsingistä 1970-luvun alussa. Eddie Boydia muistetaan levyuutuuksin! EDDIE BOYD EDDIE BOYD The Brotherhood Sessions (Chicago, 1974) (Blue North BNLP/BNCD019) Vuonna 1974 kuusikymppisiään juhlinut pianisti-laulaja Eddie Boyd oli ehtinyt kokea siihenastisella taipaleellaan jo mitä yllättävämpiä käänteitä. Edellä mainitun albumin ilmestymisen aikoihin Eddie Boyd osoitti jälleen myös jonkinasteista kaipuuta entisille kotikulmilleen. Reap What You Sow taipuu lataukselliseksi soulbluesiksi Gustavsonin urkujen sävyttämänä. Yhdistyksen edustajana hankkeeseen tarttui tuolloin Scandia-yhtiön palveluksessa ollut Matti Laipio, joka sai pian Finnvoxin Antti Joen kanssa huomata tehtävän haastavuuden. Let It Be Me täydentää pakkaa Fats Domino -vivahteilla – ja vaikkei New Orleansin rytmiikka ominaisinta Boydia koskaan ollutkaan, Gustavsonin ilmeikkääseen tulkintaan tempomuutos sointuu hyvin. Sen puolen hoitavat kekseliäällä tavalla kansiin painetut nimiraidan sanoitukset. Ajan tajun kadottava maalailu huipentuu solistina operoivan Ahlqvistin useamman minuutin mittaisiin peltikitarasooloihin. Puhutulla rakkaudentunnustuksella käynnistyvä Nothin’ fiilistelee samoin Jukan karismaattisessa, Ray Charlesin henkeä tavoittelevassa otteessa. Kaskaiden sihinän, Tomi Leinon soittaman purevan yhden soinnun kitarariffin sekä rumpali Kepa Kettusen perkussioiden voimin taianomaisen Syvän Etelän atmosfäärin kotisohvalle välittävä Stovall, Coahoma käy läpi edellä kuvatun elämänkierron Deltan sydämestä Helsinkiin Teppo Nuorvan vaikuttavia lyriikoita hyödyntäen: ”The old bluesman told me about hard times, ’bout the piano and good rhymes”. Myöskään levytyksillä kuultavan basistin henkilöllisyys ei jäänyt Eddien mieleen (kun materiaalista julkaistiin viisi kappaletta Finnish Blues Societyn vuoden 1975 albumilla ”Brotherhood”, sen kansiteksteihin keksittiin muusikon nimi lennosta!). Vauhtia koneeseen lisää himpun verran The Blues Is Here To Stay. Urkumaestro on saanut ujutettua levylle mukaan myös pianoinstrumentaalin Backslack. Vaikkei Chicagosta tuliaisina Suomeen tuotu Ampex-kela kenties täysin vastannutkaan sen enempää artistin itsensä kuin sen ostamisesta ja julkaisemista kiinnostuksensa osoittaneen Finnish Blues Societyn odotuksia, toimeen päätettiin joka tapauksessa ryhtyä. Pete Hoppula PEPE AHLQVIST & PEPE AHLQVIST & JUKKA GUSTAVSON JUKKA GUSTAVSON Stovall, Coahoma – A Tribute To Eddie Boyd (Bluelight BLR 33242 1/2, LP/CD) Matka Mississippin plantaaseilta hetkelliseksi r&b-listojen valtiaaksi ja vielä vuosia myöhemmin Euroopassa myös nuoremman muusikkosukupolven ihailun kohteeksi oli osoittautunut Eddie Boydille muutamista menestyksen pilkahduksista huolimatta sekä karikkoiseksi että aika ajoin jopa traumaattiseksi. FBS-LP:lle nimensä antanut Brotherhood vuorostaan muistutti kansalaisuuksien tasavertaisuudesta ja vielä tässä kohtaa unelmana säilyneestä aidosta veljeydestä suomalaisten kanssa. Tulevat vuodet hän olikin etsinyt omaa paikkaansa ympäri vanhaa mannerta. Silloiset ajatuksensa hän oli purkanut sanoiksi Love Recordsin albumille ”Praise To Helsinki” (1970). Vallitsevat musiikkitrendit olivat muuttuneet ja levyyhtiöt pienentyneet, eikä synnyinmantereella enää vaikuttanut olleen muutenkaan artistille riittävästi annettavaa. Soitannollista yhteistyötä hänelle olivat tarjonneet mm. Sen jälkeen uusia studiolevytyksiä ei kuitenkaan ollut syntynyt ennen Tukholmassa loppuvuonna 1973 Peps Perssonin ja Per ”Slim” Notinin tapaisten ruotsalaismuusikoiden kanssa toteutunutta sessiota, jonka tuotokset julkaistiin 1974 LP:nä ”The Legacy Of The Blues, Vol. Nämä arkensa haasteet hän puki rivien väleissä sanoiksi lukemattomilla levytyksillään. Alkuperäisten neliraitanauhoitusten teknisen laadun perusteella kyseessä ei tosin voinut olla erityisen tasokas studio. Sille ikuistunut lauluvibra on huikeaa kuultavaa: vanha ”Grizzle” vaikuttaa ladanneen kaikki tunteensa peliin. Vuonna 2024 Eddie Boydin syntymästä on kulunut 110 vuotta, kuolemasta 30 vuotta ja nyt Blue Northin toimesta julkaistun levyn äänittämisestä siitäkin tasan 50 pitkää vuotta. Peter Greenin Fleetwood Mac, John Mayallin Bluesbreakers sekä hollantilainen Cuby & The Blizzards, mutta jokin tuntui edelleen olleen pielessä. Myös kappaleet ovat eittämättä valikoituneet ilman suurempaa ennakkoharkintaa Boydin bravuuriohjelmistosta
Hän myös halusi bändimme Tad Robinsonin taustalle. – Aloitin Chicagon blueskuvioissa vuonna 1985. Toimisto oli silloin Lincoln Avenuella. Lisäksi Hoegen pyysi, että toisin mukanani erikoisvieraan, ehkä jonkun sellaisen, jota eurooppalaiset eivät vielä tunne hyvin. Sitten aloitin ovimiehenä B.L.U.E.S on Halstedt -klubilla 1985–89 ja sen ansiosta tapasin useita Chicagon bluesmiehiä ja sain keikkoja komppikitaristina Hubert Sumlinin, Sam Layn, Jimmy Johnsonin ja Steve Freundin taustalla. McDanieliin, joka on basisti, ja pyysin hänen lupansa julkaista levyn. Työskentelin jonkin verran myös Jazz Record Martilla. Legendary Blues Bandissä. Olen alun perin Chicagosta, mutta kävin lukiota muutaman vuoden Keski-Illinoisissa. Itse asiassa työskentelin Bob Koesterille palattuani Chicagoon. Ensiksi häntä kuultiin bändini solistina albumilla ”Blueplicity” (1994). Tein töitä useiden eri komppiryhmien kanssa, mukaan lukien Bob Strogerin, mutta lopulta komppiryhmäksi vakiintui Mike McCurdy ja Mark Fornek. Näin kaikki alkoi. Joskus vuoden 1989 paikkeilla kokosin oman yhtyeeni Dave Specter & The Bluebirds. Siitä oli myöhemmin paljon hyötyä. Otin sitten yhteyttä Floydin poikaan, E.G. Haastattelu on tehty Chicagossa kesäkuussa 2023. Ensimmäinen oli ”One To Infinity” (1994), jolla minäkin soitan parilla kappaleella. Hän oli mahtava laulaja. Sinulla on pitkä ura 1980-luvulta saakka. Keikkailevan muusikon ura käynnistyi Sam Layn ja Son Sealsin bändeissä komppikitaristina. Syntyi “West Side Baby (Live In Europe)”, josta olen todella ylpeä. Dave on myös tehnyt muusikoiden haastatteluja YouTube-kanavalleen ja julkaisee niistä myös podcastia. Levyllä ovat mukana myös Ronnie Earl, Deitra Farr, Ken Saydak ja Bob Stroger. Floyd kertoi mahtavia tarinoita ajoista, jolloin hän työskenteli baareissa täällä Chicagossa, sekä Chicagon mafiasta ja Al Caponesta. Paikka sijaitsee Evanstonissa, parikymmentä kilometriä Chicagon keskustasta pohjoiseen päin. Se kuvattiin ja äänitettiin Buddy Guy’s Legendsja Rosa’s Lounge -klubeilla. Perustin sen yhdessä Barkin’ Bill Smithin kanssa. – Kyllä, minulla on ollut neljä keikkaa eri lavoilla. Se on hyvä levy ja siinä on mukana Alex Schultz, joka on asunut Saksassa nyt jo vuosia ja soittaa ja levyttää eri maissa.. On mukava edustaa Delmark Recordsia ja soittaa monien sellaisten muusikoiden kanssa, joiden kanssa ei tavallisesti esiinny. Hän kertoi, että gangsterit kohtelivat muusikoita todella hyvin. Kun päätin, että haluan kitaristiksi, tulin tänne takaisin. En ollut varma, oliko setissä riittävästi materiaalia levylle ja valitettavasti Floyd menehtyi seuraavana vuonna. Olen arvioinut Jimmy Johnsonin ja Tad Robinsonin kanssa Delmarkille tekemäsi live-DVD:n. – Bob sanoi joskus luottavansa minuun ja siksi hän antoi minun levyttää niin monissa eri kokoonpanoissa. Viimeisin julkaisu on koronapandemian jälkeen ilmestynyt single The Ballad of George Floyd, jolla Dave laulaa ensimmäisen kerran levyllä Billy Branchin kanssa. on Halstedt -klubin ovella Chicagossa, minkä ansiosta hän sai tutustua lukemattomiin bluesmiehiin. Hän esiintyi New Yorkissa ja teki kiertueita. Debyyttialbumia on seurannut lukematon määrä keikkoja, kiertueita ja levytyksiä monien bluesja jazzartistien, kuten Buddy Guyn, Otis Rushin ja Hubert Sumlinin kanssa. Myös Red Groetzinger soittaa baritonisaksofonia parilla kappaleella. Ensilevytyksensä Specter teki Delmarkille – ”Bluebird Blues” julkaistiin vuonna 1991. Hän myös pyysi minua tuottamaan tiettyjä artisteja. – Tosiaan, se julkaistiin kai vuonna 2008. Se oli jännittävää aikaa, koska Son oli silloin suosittu ja hänellä oli paljon keikkoja. Lisäksi hän on toiminut tuottajana Floyd McDanielin, Steve Freundin, Lurrie Bellin ja Lenny Lynnin äänitteillä ja oma Spaceklubi pitää miestä kiireisenä. Olet tehnyt aika paljon sessioita ja levyjä Delmarkille. Yksi ensimmäisistä työpaikoistani oli postittajana Delmarkilla. Hän suostui ja niinpä levytimme ensimmäisen albumini ”Bluebird Blues” vuonna 1990. Vuoden 1987 loppupuolella pääsin Son Sealsin taustalle ja soitin hänen kanssaan melkein kaksi vuotta. CrossCut Recordsin Detlev Hoegen Sinulla on ollut kiirettä keikkojen kanssa Chicago Blues -festivaalin aikaan. Se oli hieno kokemus. Olin 25-vuotias ja olin jo kiertänyt jonkin verran Hubert Sumlinin ja Sam Layn kanssa, mutta Sonin myötä siitä tuli lähes kokopäivätyötä. Sen jälkeen häneltä julkaistiin Delmarkilla kaksi soololevyä. – Työskentelin Tad Robinsonin kanssa, kun meidät kutsuttiin soittamaan vuoden 1994 Breminale Blues Nights -festivaalille Bremeniin Saksaan. Hän piti paljon Jesse Fortunesta ja oli sitä mieltä, että bändini sopisi hänen taustalleen. Steve Freund, joka oli minulle kuin isoveli, oli kiinnostunut levyn tekemisestä ja sain tilaisuuden tuottaa kaksi hänen levyään. Tad teki myös loistavia levyjä Delmarkille. – Kun lähdin Sonin bändistä, aloin soittaa Willie ”Big Eyes” Smithin ja Fuzz Jonesin The DAVE SPECTER Kitaristi, tuottaja, klubi-isäntä ja paljon muuta Kitaristi, tuottaja, klubi-isäntä ja paljon muuta ehdotti meille livealbumin tekoa festivaalilta julkaistavaksi sekä omalla levymerkillään että Delmarkilla Yhdysvalloissa (Dave Specter & The Bluebirds feat Tad Robinson: “Live In Europe”). 14 Blues News 5/2024 KARI KEMPAS D ave Specter sanoo uransa saaneen alkunsa portsarina B.L.U.E.S. Hän oli soittotyyliltään melkein kuin T-Bone Walker ja lauloi loistavasti. Niinpä pyysin Floyd McDanielin ja soitimme setin hänen kanssaan. Pidin Floydista paljon. Toisesta (”Last Go Round”, 1998) muistan hyvin kansikuvan, koska se on otettu hääpäivänäni ja kuvattu samassa paikassa, jossa häät järjestettiin. – Kun kuulin, että Delmark Records oli aktivoitumassa uudelleen, menin Bob Koesterin luo ja kutsuin hänet kuuntelemaan esiintymistämme
Teetkö äänityksiä Delmarkin studiolla vai Spacessa. Ne täydentävät toisiaan. Pidin huolta vanhemmistani, joilla oli terveysongelmia, mutta he ovat nyt kuolleet, joten nyt minulla olisi vähän enemmän mahdollisuuksia kiertää. Työhön pitää lyödä oma leimansa. Sitten aloin käyttää pedaaleja, mitä joskus kadun, koska ennen niitä oli paljon helpompaa. Jimmy teki aluksi pianokeikkoja, ja halusi minun säestävän häntä kitaralla. Steve Freund auttoi minua erityisesti ymmärtämään Freddie Kingiä. Mutta miksi tehdä niin. Mutta seuraavaksi tosiaan on suunnitelmissa uusi levy, toivottavasti pääosin omasta materiaalista.. Osa materiaalista on valmiina, mutta tarvitsen lisää. Yritän myös auttaa Space-klubin pyörittämisessä. Hänellä oli isoja jazzpuhallin-sovituksia. Käytän pientä boost-pedaalia, ja Leslie-efektiä sekä joskus jopa vähän wahwahia. Siellä on vielä huone, jossa soittaa, mutta kontrollihuone on poistettu, eikä siellä ole pandemian jälkeen tehty äänityksiä. Nykyisin soundistani on mielestäni tullut aggressiivisempi ja sävyni on muuttunut hieman. Viimeinen siellä syntynyt levy oli singleni Billy Branchin kanssa, Ballad Of George Floyd. Haluaisin kiertää hieman enemmänkin, myös ulkomailla. Yksi syy siihen, että pidän siitä, on varmaan se, että olen ollut Fender-kitaristi. Yritän yhdistää sen kaiken ja toivon mukaan tulos kuulostaa minulta itseltäni. Siitähän kaikessa on kysymys. – Esiintymisiä Chicagossa ja vähän kiertuekeikkoja, satunnaisesti Kaliforniassa ja New Yorkissa sekä kappaleiden kirjoittamista. – Sitten perustin oman bändin. Pidin siitä soundiyhdistelmästä. – Totta, pidän New Orleans -tyylistä, sellaisesta kuin The Meters tai Memphisin muusikot kuten Booker T. Minusta se on tanssimiseen sopivaa ”happy bluesia” ja minä haluan soittaa myös raaempaa, rajumpaa bluesia. Siinä ei ole Stratocasterin tunnistettavaa soundia, josta pidän, mutta se tuntuu minusta hyvältä. Blues News 5/2024 17 pääsin sisään T-Bone Walkerin sekä myös Freddie Kingin ja B.B. – Tämä kaikki vaikutti tyyliini paljon ja sitten aloin Stratocasterien sijaan soittaa onttokoppaisia ja semionttokoppaisia kitaroita. Mukana oli oma komppiryhmäni, Chris Foreman uruissa, hieno bluesja jazzpianisti Pete Benson ja lisäksi Billy Branch, Jimmy Johnson ja Sharon Lewis sekä nelihenkinen torvisektio, kaikki jazzmuusikoita. Viimeisimmillä parilla levyllä soundi on ollut likainen, joten haluan tavallaan palata siihen. Pidin paljon sen tyylisestä materiaalista, mutten halua soittaa vain sellaista musiikkia. – Sain paljon vaikutteita myös Jimmy Vaughanin ja Anson Funderburghin soundeista. Se oli todella upeaa ja mielestäni bluesia ja jazzia pitäisi yhdistää useamminkin. – Spacessa ei itse asiassa ole studiota enää, koska klubi on laajentunut. 1980ja 1990-luvuilla jump-R&B oli suosittua vähän joka puolella. Olet myös esittänyt jazzja soulblues-tyylisiä instrumentaaleja. Tavoitteeni oli kuitenkin ottaa komppikitara haltuun. Siitä varmaan tarttui soittooni jotain, erityisesti sen melodisesta puolesta. Uskon todella, että blues ja jazz on tarkoitettu esitettäväksi livenä ja pidän live-äänityksistä, joten ehkä seuraava julkaisuni on konserttilevy. Luin myös esimerkiksi Otis Rushin haastatteluja, ja he aina mainitsivat kuuntelevansa paljon suuria jazz-kitaristeja, Kenny Burrellia, George Bensonia ja Wes Montgomeryä. – Tein mielenkiintoisen Dave Specter’s Blues and Jazz Summit -konsertin Millenium Parkissa. Kingin tyyliin. Millaisia suunnitelmia sinulla on tulevan varalle. – Kyllä, kun soitin Lynwood Slimin kanssa. Olen esiintynyt Ruotsissa ja Norjassa, mutten koskaan Suomessa. Hän oli Länsirannikon swing-mestari. Jazzmaster taas tuntui suuremmalta ja sen sävy on tukevampi. Ensimmäisenä vuotenani Son Sealsin kanssa hän ei antanut minulle varmaan yhtään sooloa, eikä se haitannut minua. Taitaakin olla uuden levyn aika, ehkä tänä vuonna tai viimeistään ensi vuonna. Halusin yhdistää yhden kitaran bändin Teksas-soundin Chicago-bluesiin. Asuin Chicagossa ja saatoin joka ilta mennä kuuntelemaan musiikkia. Pidän P-90 Jazzmasterista, joten soitin sitä paljon. Hän vastasi, että totta kai, miksen ollut pyytänyt jo aiemmin. Livenä soittaminen on niin paljon luonnollisempaa kuin studiossa, joka on aivan eri maailma. Käytin alussa paljon Stratocaster-kitaraa Fender Super -vahvistimen kanssa. Viimeisin levyni, tupla-CD ”Six String Soul – 30 Years On Delmark” on tosin remasteroitu vanhoista tallenteistani. Tuliko se tutuksi sinullekin. Kun aloitin musiikin parissa, halusin soittaa ja kuulostaa muilta kitaristeilta, ja onnistuin siinä. Teen kaiken nykyisin Delmarkin studiossa. Haluan tehdä uuden levyn, jossa soundi on puhtaampi – sellainen kun se oli ennen. Noin 15 vuotta sitten tartuin ensimmäisen kerran Fender Jazzmasteriin. Minusta alkoi tuntua, että haluan ilmaista itseäni voimakkaammin ja soittaa enemmän soolokitaraa ja valita itse kappaleeni. John Primerin ja Magic Slimin näkeminen yhdessä teki minuun suuren vaikutuksen. Se oli aikaa, jolloin tutkin asioita ja juttelin paljon ihmisten, kuten Jimmy Johnsonin kanssa. Minusta jazzissa on paljon bluesia. & The MG’s esittivät. Sinulla oli tapana käyttää bändissäsi paljon akustista bassoa ja pianoa... Olin hermostunut, koska vaikka Son ei koskaan ollut ilkeä, hän oli hiljainen ja tiukka. – Kuuntelin paljon myös sellaisia kitaristeja, kuten Steve Cropper ja otin tunteja Larry Burtonilta. Sitten keräsin rohkeuteni ja pyysin, että saisin soittaa soolon – ehkä jossain hitaassa bluesissa. Yksi syy siihen oli, että halusin olla enemmän kuin vain toisen kitaran soittaja. Lynwood Slim soitti sitä paljon. Joten minäkin perehdyin jazziin, Horace Silveriin, Dexter Gordoniin ja muihin Blue Note -julkaisuihin ja kiinnostuin siitä todella. – Steve painotti, että minun pitää ensin tulla hyväksi komppikitaristiksi, ja sen jälkeen hän ja sitten Jimmy Johnson alkoivat palkata minua esiintymään kanssaan. Kingin varhaisessa tyylissä ja miksei myöhemmässäkin. – Kyllä, ennen. Se kuuluu myös B.B. Larry soitti komppikitaraa Jimmy Johnsonin bändissä ja Albert Collinsin myös. Kun otin käteeni Stratocasterin soitettuani vuosia semionttokoppaisia, Strato tuntui pieneltä. Vaikka Son Sealsin teokset olivat hienoja, ne eivät kuitenkaan olleet sellaisia tai sellaista bluesia, jota halusin soittaa