Blues News 05/2020 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

Klassikoiden lähteillä: Big Bill Broonzy / Bluesmaantietoa: East Coast, osa 2 / Misty Mops Divarien helmiä / Unohdetut albumit / Al Greenin kirkossa / Sinkkuelämää / Levytutkailut 197301-20-05 ISSN 0784-7726 N:o 305 (5/2020) Hinta 7,20 € 53. vuosikerta BN haastattelee: BENNY TURNER RICK KREHER Henkilöhistoriaa: JACK & JILL RENÉ HALL Memphisin pikkujättiläisiä: PERCY MILEM & THE LYRICS
28 s. 8 s. 8 s. 18 s. 4 s. 14 s. 14 s. 2 Blues News 5/2020 s. 18 s. 15 s. 24. 28 s. 22 s. 24 s. 4 s. 15 s. 22 s
Blues Newsin kirjoitusten sekä kotilevyhyllystämme löytyneen FBS:n ”Brotherhood”-pitkäsoiton (1975) ohella kiinnostusta lisäsi Waldemar Walleniuksen vuosina 1980–81 päätoimittama legendaarinen Fanzine-lehti, jossa julkaistiin suomeksi käännettynä alkujaan yhdysvaltalaisessa Living Blues -lehdessä vuonna 1977 ilmestynyt Jim & Amy O’Nealin laatima mittava Boyd-haastattelu. Itse muistan saaneeni ensikosketuksen Eddie Boydin urotekoihin sekä kotimaisiin kytköksiin jo nuorella iällä. Levyn ilmestymistä juhlittiin tuolloin helmikuussa 2005 – kuinka ollakaan – Hara Saanion ja muiden aiheelle omistautuneiden suomalaismuusikoiden kuten Jukka Tolosen, Pepe Ahlqvistin ja Tomi Leinon voimin Malmitalolla järjestetyssä tyylikkäässä kavalkadi-illassa. 40 BN käy tapahtumissa ............................................... Muutama spesiaali kysymyskin oli jo takataskussa valmiiksi mietittynä. Jotenkin päädyin myös arvioimaan kyseisen julkaisun lehdessämme, mitä pidin tuohon aikaan BN-konkareilta huomattavana luottamuksen osoituksena kaltaiselleni nöösipojalle. BN toivottaa lukijansa lämpimästi tervetulleiksi sekä näyttelyyn että sen tiimoilta järjestettäviin oheistapahtumiin. 47 Levytutkailut ............................................................... lokakuuta juhlakonsertti, jossa pianisti-laulaja Hara Saanion luotsaama The Amazing Meatmen -yhtye tulkitsee erikoisvieraidensa kera Eddien tunnetuksi tekemää tuotantoa vuosien varrelta. kunniajäsenelle (1993) Eddie Boydille. Epäilemättä kyse oli puhtaasta yhteensattumasta, mutta mysteeriä ei koskaan päästy varmistamaan sen enempää vuonna 1994 edesmenneeltä Boydilta kuin jo paria vuotta aiemmin menehtyneeltä Mizelliltäkään. Siellä tämä arvoesine on saanut edelleenkin päivittäin kertoa sekä satunnaisille ohikulkijoille että varta vasten paikalle saapuneille bluespyhiinvaeltajille Helsinginkatu 12:n kuuluisan asukin rakkaista kulmakunnista tämän kahdenkymmenenkolmen viimeisen elinvuoden aikana. 13 BN vierailee Al Greenin kirkossa .............................. Toukokuussa 2009 jatkoimme pitkälti samoin valmistelujoukoin, kun Kallio Kukkii -festivaalin mainingeissa julkistimme Eddien ja Leilan vanhan kotirapun yhteyteen asennetun Eddie Boyd -muistolaatan. 15 Percy Milem & The Lyrics ......................................... Niistä yksi liittyi rockabillylaulaja Hank Mizellin Chicagossa 1958 tekemään klassikkolevytykseen Jungle Rock, jonka basistiksi hän oli omissa muisteloissaan nimennyt monien suureksi hämmästyksesi ”jonkun Eddie Boydin”. Hirvonen), jonka oma maallinen taival saapui valitettavasti lopulliseen määränpäähänsä 1. Tasan puoli vuosisataa sitten Suomeen asettautunut blueslegenda löysi erinäisten alkuhaasteiden jälkeen loppuelämänsä kodin Helsingistä, jatkaen uudessa asuinpaikassaan myös aktiivista musiikintekoa vielä usean vuosikymmenen ajan. lokakuuta 2020 Helsingin Pasilan kirjastossa (Kellosilta 9) ja sen jälkeen 31.10.–14.11.2020 Helsingin Malmitalolla (Ala-Malmin tori 1) on esillä pariskunnan henkilökohtaisista valokuva-albumeista sekä pienesineistöstä koottu Eddie Boydin elämää ja erityisesti Suomen-vaiheita valottava teemanäyttely, jonka toteutuksen ovat yhdistyksen omien toimihenkilöiden ohella mahdollistaneet yhteistyöllään Leila Boydin läheiset Ilpo Takanen ja Jorma Hirvonen. Entä miten Boyd itse olisi tällaisiin lähestymisyrityksiin suhtautunut. Ensin 1.–24. 39 Divarien helmiä #53 ................................................. Konkreettisemman yhteyden Boydiin sain 2000-luvun alkuvuosina FBS-hallitusremmiin liityttyäni, jolloin yhdistys oli paraikaa viimeistelemässä historiallista kokoelma-cd:tään ”Mello Hello! – Eddie Boyd In Finland”. 42 Sinkkuelämää #5: The Show Stoppers ................. vuosikerta Ilmestyy 6 kertaa vuodessa Julkaisija Finnish Blues Society (FBS ry) PL 257, 00531 Helsinki (PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland) Vastaava päätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, ilmoitusmyynti, verkkosivut Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja BN:n tilaus: www.bluesnews.fi/lehden-tilaaminen Taloudenhoitaja Aarno Alén aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 BN-lehden tilaus vuodelle 2020 on 42 euroa. Malmitalon näyttelyjakson avaa lauantaina 31. 14 Misty Mops .................................................................. 8 Muddy Lee Makkonen ............................................. Blues Newsissa vuosina 1970–2020 julkaistuja Eddie Boyd -kirjoituksia on koottu verkkosivuillemme osoitteeseen www. 18 Klassikoiden lähteillä #64: Big Bill Broonzy ........... 24 René Hall ...................................................................... Tervetuloa!. 48 Etukansi: Benny Turner & Billy Branch, Lucerne Blues Festival 2019 © Pertti Nurmi BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 53. 22 Jack & Jill ..................................................................... Tilaukseen sisältyy 6 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille Blues Newsissa. Ilmoitushinnat vuodelle 2020: 1/4 sivu 130 eur 1/2 sivu 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi 350 eur 1/1 sivu, takakansi 370 eur Tässä numerossa avustivat: Kimmo Ahonen, Aarno Alén, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Leif Laaksonen, Petri Lahti, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Ville Pirinen, Jorma Riihikoski, Olavi Rytkönen, Pirjo Salminen, Mike Stephenson, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Vesa Walamies, Donald Wright Painopaikka: Grano Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu 2020: N:o 1/20: vk 08 N:o 2/20: vk 16 N:o 3/20: vk 24 N:o 4/20: vk 34 N:o 5/20: vk 42 N:o 6/20: vk 51 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BN-numeroon 6/2020 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 13.11.2020! WWW.BLUESNEWS.FI Lokakuussa 2020 Mello Hello! Finnish Blues Societyn ja Blues Newsin loppuvuosi on omistettu yhdistyksen järjestyksessään 11. 32 Unohdetut albumit #16 ........................................... 4 Rick Kreher .................................................................... bluesnews.fi/bn-artikkelikooste-eddie-boyd-bn-kirjoitusten-valossa. Suurin kiitos tästä kaikesta kuului tietenkin heti varhaismetreillä Eddien kanssa ystävystyneelle ja sittemmin myös avioituneelle Leila Boydille (os. Koska en lapsuudessani asunut tai edes juuri kyläillyt Helsingin suunnalla, jäivät niin livekeikat kuin muutkin lähikontaktit seniorimuusikon kanssa omalta osaltani kokematta. 28 Bluesmaantietoa: East Coast #2 ............................ Mitä siinä tilanteessa olisin tehnyt, olisinko rohjennut mennä juttusille ja esittäytyä. Niillä harvoilla ensimmäisillä kerroilla Kallion kaupunginosan lähettyvillä palloillessani jaksoin silti totta kai aina haaveilla, että tarunhohtoinen hahmo sattuisi astelemaan juuri nyt minua vastaan. SISÄLTÖ: Pete Hoppula Finnish Blues Societyn SÄÄNTÖMÄÄRÄINEN SYYSKOKOUS Lauantaina 28.11.2020 klo 17 alkaen osoitteessa Suonionkatu 6 (00530 Helsinki). marraskuuta 2019. Blues News 5/2020 3 Benny Turner ................................................................
Hän päätyi sitten tutustumaan Jimmy Reedin ja Howlin’ Wolfin kaltaisiin bluesstaroihin, mistä käynnistyi vähitellen hänen oma bluesmuusikon taipaleensa. Onneksi siskoni, joka oli varsinainen söpöliini kierteli pitkin junavaunuja ja pummasi ruokarahat koko isolle perheellemme – äiti ja me kuusi sisarusta. – Koko perheemme muutti Chicagoon vuonna 1950. Chicagossa oli paljon klubeja ylt ympäriinsä ja pyrin olemaan mahdollisimman paljon keikoilla Freddien mukana. Kiitokset tilaisuuden mahdollistamisesta Nola Blues -levy-yhtiön Sallie Bengtsonille ja Blind Raccoon -ohjelmatoimiston Betsie Brownille – sekä Pertti Nurmelle, joka oli mukana Schweizerhof-hotellin hulppeassa aulassa käydyssä juttutuokiossa. – Näihin aikoihin, noin vuonna 1958, Freddie ja minä löimme Chicagossa soittokamppeemme yhteen. Freddie päätti jättää koulun kesken paljolti, koska häntä ei pidetty riittävän fiksuna, mikä ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Ryhdyin hänen basistikseen ja soitimme aluksi mestassa nimeltä Squeeze Club. Senpä takia jouduin opettelemaan bassokuviot kuusikielisellä kitaralla. Hän oli jo tuolloin varma, että hänestä tulisi vielä joskus muusikko. Minä olin tuolloin vielä koulupoika. Olin oppinut soittamaan äidiltäni. Tein Nashvillessä joitain levytyksiä tämän yhtyeen kanssa. Minä puolestani en ollut pikkukundina juurikaan kiinnostunut musiikista vaan pikemminkin hengailin vain Freddie-veljeni kanssa. OPPIVUODET ISOVELJEN RINNALLA – Freddien ura alkoi Little Sonny Scottin kanssa muodostamansa bändin myötä. Äitini ja hänen neljä veljeään osasivat kaikki soittaa kitaraa ja laulaa. Me sitten väijyimme pihan puolella kuuntelemassa heitä. NUORUUS – Nimeni on Benny Turner, synnyin Teksasin Gilmerissä 2. Cash kertoo itsekin tätä varhaista juttua, mutta sittemmin hänestä tuli laatukitaristi, joka kyllä peittosi minut mennen tullen. Minulle pääseminen Chicagoon oli äärettömän tärkeää, ja yritimme siellä sitten sopeutua mahdollisimman hyvin suurkaupungin sykkeeseen ja ilmapiiriin. Jim Crow -rotuerottelujärjestelmä oli tuolloin jokapäiväistä todellisuutta kotiseudullani. Minä johkaannuin musiikin pariin häntä myöhemmin, mutta olinhan toki viisi vuotta nuorempi. Minulla oli alkajaisiksi lainassa Freddien vakibasistin Fender-basso, jonka hän vei kuitenkin sitten mukanaan. – Muutimme Chicagoon äitini vanhimman veljen houkuttelemana, koska hän pärjäili siellä oikein hyvin. 4 Blues News 5/2020 MIKE STEPHENSON (käännös ja kommentit: Pertti Nurmi) E desmenneen blueskolossi Freddie Kingin veljen, ikäistään selvästi nuoremman oloisen Benny Turnerin haastattelu tehtiin Lucernen bluesfestarin yhteydessä marraskuussa 2019. Maailmansodan syttymisvuonna 1939, olen siis 80-vuotias. Siinä vaiheessa, kun olin jo jättämässä yhtyeen, tutustuin omaa muusikon taipalettaan aloittelevaan Cash McCalliin. Magic Samin basisti Odell (Campbell) neuvoi minua virittämään kielet oktaavin verran alemmaksi ja soittamaan kevyellä kosketuksella, jolloin lopputulema oli hyvin lähellä Fenderin bassosoundeja. Meillä oli pitkälle matkalle rahaa ainoastaan junalippuihin, mutta ei ruokaan. Hän ei osannut omasta mielestään soittaa juttuja, joita näytin hänelle, joten hän pisti pillit pussiin, pakkasi kitaransa ja häipyi ulos ovesta. Sittemmin tutustuin Handsome Arson -nimiseen kaveriin, jonka kanssa liityimme gospel-ryhmään The Kindly Shpherds, jossa soitin kitaraa. Kuulin usein vanhempieni keskustelevan järkyttyneinä, kuka oli lynkattu edellisenä päivänä. Hän taasen halusi soittajaksi, mutta kun äitimme veljineen aloittivat musisoinnin kotosalla, oli heillä tapana ajaa meidät ulos häiritsemästä. Kotimme sijaitsi Roosevelt Roadilla Chicagon West Sidella kahdeksan korttelin päässä Halsted Streetiltä ja 12 korttelia Maxwell Streetiltä. Oven pielessä oli tapana säilyttää kaljaa täynnä oleva pesusoikko, jonka tyhjentämisestä Freddie piti huolen ja humaltui kuunnellessan sisältä kantautuvaa soittoa. Yksi kantapaikoistamme oli © Pe rt ti N ur m i Veljekset Freddie ja Benny lapsuudessaan 1940-luvulla sekä Helsingin Kulttuuritalolla 20.11.1975
Niinpä sitten Floridasta poistuessani liityin Soul Stirrersin muonavahvuuteen ja minusta tuli tiettävästi ensimmäinen gospel-yhtyeessä soittanut sähköbasisti. Olin Stirrersin kanssa parisen vuotta, mutta olin jo jonkin aikaa ikävöinyt Freddie-veljeäni ja palasin vuoden 1964 tietämillä takaisin Chicagon klubikuvioihin. Freddiellä oli tosin myös edelleen oma vakituinen basistinsa, jota tuurasin silloin, kun häntä ei jostain syystä huvittanut tehdä keikkaa tai jos hän sattui olemaan sairas. rumpali Casey Jonesin sekä © Pe rt ti N ur m i © Pe rt ti N ur m i. – Vuosina 1959–60 kuuluin vokalisti Dee Clarkin yhtyeeseen, mutta jätin heidät tavatessani Floridassa Soul Stirrersin johtohahmon Leroy Crumen. Silloin minä puolestani liityin muiden artistien bändeihin, kuten Bobby Kingin, Little Walterin, Gene Bargen, Elmore Jamesin ja Eddie Shaw‘n. Leroy kertoi heidän ajattelevan värvätä joukkoonsa basistin ja sitten yhtenä iltana olin mukana show’ssa, jossa esiintyivät heidän lisäkseen The Caravans ja The Staple Singers. Tein keikkaa mm. 6 Blues News 5/2020 Be Bop Bar. Olin aina pitänyt tästä ryhmästä ja pitkäaikainen haaveeni oli päästä soittamaan johonkin merkittävään yhtyeeseen
Silloin rupesin ajattelemaan, miten menetän järjestään kaikki suojattini ja bändinjohtajani, joten päätin alkaa tehdä musiikkibisnestä solistina, omissa nimissäni. huom.) – Minulla on tätä nykyä oma yhtyeeni Benny Turner’s Real Blues, jonka jäsenet kosketinsoittaja Keiko Komaki ja rumpali Jeffery “Jellybean” Alexander ovat vakiokalustoani ja joiden ympärille kutsun sitten muita soittajia. Eric Claptonin kaltaiset starat esittivät hänen kappaleitaan. Sen seurauksena Mighty Joe pääsi enää hädin tuskin ylös sängystään ja hänen uransa oli käytännöllisesti katsoen ohitse. Siitäkin huolimatta hän oli valmis lähtemään kanssani oikopäätä Memphisiin levytysstudioon, missä lopputuloksena syntyi edellä mainittu “Going Back Home” -levymme. – Operation Soul -kausi kesti muistaakseni vuoteen 1969, jolloin Freddie kääntyi jälleen kerran puoleeni pyytäen apuani. Levymerkin ensimmäinen julkaisu “Journey” (CD 001; 2014) ei saanut mielestäni ansaitsemaansa näkyvyyttä ja tunnustusta, koska olimme saaneet systeemit vasta käyntiin. – Olen julkaissut omissa nimissäni kuusi albumia, joista yhden Cash McCallin kanssa (“Going Back Home”, Nola Blue CD 007; 2018). Myös Deacon Jones kuului Freddien yhtyeeseen koko tämän pitkähkön ajanjakson. Näiden jälkeen siirryin sitten Sallie Bengtsonin vuonna 2014 perustamalle Nola Blue’lle. – Olin ollut hiljattain yhteyksissä Cash McCalliin keskustellakseni hänen kanssaan gospelyhtyeestä The Pilgrim Jubilees, jonka jäsen Cash oli aikoinaan ollut. Myös Billy Branch tunsi hyvin Cashin ja kävimme peräti Chicagossa saakka levyttämässä cd:lle pari raitaa yhdessä Billyn kanssa. Blues News 5/2020 7 jälleen kerran Bobby Kingin ja Gene Bargen kanssa. Samassa yhteydessä kuulin hänen olevan vakavasti sairas ja kemoterapiahoidossa neljännen asteen syövän kourissa. Keikkailimme Mighty Joen kanssa ympäri maata ja ulkomaita myöten, mutta sitten hän sairastui vakavasti. Sitten minä ja nuorempi veljeni Bobby perustimme oman Operation Soul -yhtyeen, joka oli kuumaa kamaa Chicagon ympäristössä. Olin hänen managerinsa ja ystävänsä yli 20 vuotta, kunnes hänkin kuoli (23.3.2010). Freddiestä oli tullut maailmankuulu, erittäin suosittu etenkin Euroopassa ja teimme paljon kiertueita. Levyistä kaksi ilmestyi ennen Nola Blue’lle värväytymistäni. – Kitaristi-laulaja Mighty Joe Young ja minä olimme aina todelliset sielunveljet. (Cash McCall kuoli 20.4.2019, pian em. huom.) Pari vuotta sitten (2017) julkaistiin omaelämäkerrallinen kirjani “Survivor – The Benny Turner Story”. VIHDOIN SOOLOURALLE – Muutin seuraavaksi New Orleansiin ja tapasin Marva Wrightin, joka muistutti minua Freddiestä niin kovin paljon. Lääkärit lupasivat tilanteen korjautuvan leikkauksella, joka meni kutenkin pahasti pieleen. Keikkailen myös kansainvälisesti, ja minulla on edelleen yhteyksiä myös Chicagoon, jossa asuu yhä sukulaisiani. Tässä nyt sitten olen Nola Blue -levymerkillä ja vedän omaa bändiäni. Keiko saapui aikanaan Japanista Amerikkaan, ja minä olin ensimmäinen henkilö, joka tarjosi hänelle töitä Marva Wrightin yhtyeessä. (Bennyn kaksi muuta Nola Blue -albumia ovat Marva Wrightille omistettu “When She’s Gone”, CD 002; 2015 ja “My Brother’s Blues”, CD 004; 2017, joista ensin mainitulla on mukana kuusi kappaletta “Blue And Not So Blue” -cd:ltä; käänt. – Asun edelleen New Orleansissa, jossa on Katrinan jäljiltä valitettavasti vieläkin paikoin sangen ankeaa. Soitin hänen kanssaan kahdeksan vuotta Freddien kuoleman jälkeen. Freddien poismeno oli minulle valtava järkytys, vaivuin sen jäljiltä syvään masennukseen ja laihduin langanlaihaksi luuviuluksi. Ei ole sinällään kummallista nousta lavalle esiintymään, mutta saada yleisö pitämään sinusta onkin eri juttu ja vaatii kovasti panostamista. levyjulkaisun jälkeen; käänt. Marva tykkäsi uhkapeleistä ja pokerin pelaamisesta. Bändissämme oli kosketinsoittaja Deacon Jones, joka liittyi meihin Curtis Mayfieldin yhtyeestä ja jonka sittemmin vein mukanani vuosikausiksi Freddie Kingin bändiin. Kiersin hänen kanssaan ympäri maailmaa ja esimerkiksi Lontoossa teimme yhteistyötä Robert Stigwoodin ja Leon Russelin kanssa. Siitä eteenpäin soitinkin hänen rinnallaan aina hänen kuolemaansa saakka (28.12.1976). Myös “Jellybean” soitti kanssamme Marvan bändissä, joten me olemme siis pysytelleet kiinteästi kimpassa. Helppoa se ei totta tosiaan ole. Hänellä oli kipuja niskassaan (mitä ilmeisimmin hermopinne), jotka säteilivät hänen käteensä haitaten soittoa. Seuraavaksi julkaisin cd:n “A Tribute To My Brother Freddie King”, samaten King “B” -levymerkilläni vuonna 2011. Oli pitkälti Mighty Joen ansiota, että ylipäänsä selviydyin masennuksestani, kun hän sai minut houkuteltua liittymään bändiinsä. “Blue And Not So Blue (King “B” CD 001; 1997) oli ensimmäinen albumini ja kirjoitin kaikki sen kappaleet. © Pe rt ti N ur m i © Pe rt ti N ur m i © Pe rt ti N ur m i © Pe rt ti N ur m i Yläpuolisessa kuvassa Benny Turner skoolaa Billy Branchin kanssa, alapuolella Keiko Komaki soittimineen Lucerne Blues Festivaleilla 2019 Imatra Big Band Festivaleilla vuonna 2000 Marva Wrightin kokoonpanon jäsenenä
Kun 70-luvulla ajeli autolla ikkuna avoinna, kuuli aina jossain bändin soittavan. – Suosikkini on aina ollut Muddy Waters, mutta noihin aikoihin oli mahdollista vielä kaupungin klubiessa nähdä ja kuulla niin. Muddy Watersin kanssa vuosia esiintyneen George ”Mojo” Bufordin kautta hän sai tarjouksen liittyä itsekin Muddyn yhtyeeseen tämän edellisen kokoonpanon lopetettua. Pepper’s sijaitsi South Sidessä ja se oli minulle teini-ikäisenä todellinen kokemus. Sait varmaan vaikutteita näkemistäsi keikoista. myöhemmin John Lee Hookerin ja Jimmy Dawkinsin bändeissä vaikuttanut kitaristi Rich Kirsch sekä Studebaker John, jonka lukuisissa bändeissä Rick Kreher on soittanut näihin päiviin saakka. Nuoruusaikojen soittokavereita olivat mm. Hänen mielestään Chicago-bluesin vahvuus on bändin toimivassa yhteensoitossa ja hän on tyytynyt hoitamaan siinä oman tonttinsa hyvin. Huomasin mainoksesta, että Muddy Waters soitti Pepper’s Lounge -nimisessä paikassa, ja se oli ensimmäinen bluesklubi, johon menin. – Se oli hauska tilaisuus. Parin vuoden ajan merkkasin kotiin tultuani kalenteriini, missä klubissa olin ollut ja minkä esiintyjän olin nähnyt. Milloin aloit jammailla klubeilla noiden muusikoiden kanssa. Sitten tapasin Studebaker Johnin ja perustimme Richin ja Johnin kanssa bändin. Ryhdyimme soittamaan pienissä klubeissa ja yksi asia johti toiseen. Milloin ryhdyit soittamaan kitaraa. Lisäksi Kreher on vaikuttanut Chicago Blues -festivaalin taustajoukoissa. levymerkeille Blind Pig (Studebaker John), St. Taisin vähän seota, kun näin Muddyn. Reggie’s oli rockklubi, mutta suostui yhteistyöhön. Kun jäin koukkuun, kävin eri klubeissa jopa seitsemänä iltana viikossa. Little Arthurin tilaisuus oli South Sidessä, aika rajussa naapurustossa, ja ajattelimme, ettei sinne uskaltaisi tulla kukaan. Little Arthur Duncan kuoli aika pian vuoden 2007 keikan jälkeen, mutta Cadillac Zack, kitaristi ja tuottaja, joka nykyisin vaikuttaa Los Angelesissa ja myös Johnny Burgin ryhtyivät hoitamaan joka vuosi muusikoiden buukkauksia Reggie’siin. Little Arthur Duncanin The Backscratchersiin hän kuului pitkään Twist Turnerin ja Illinois Slimin kanssa. – Aloitin soittamisen lukiovuosina, varmaan 18-vuotiaana. Sen jälkeen aloimme järjestää joka vuosi keikkoja vähän lähempänä keskustaa ja tapahtuma-aluetta Reggie’s Loungessa aina bluesfestivaalin aikaan. Mutta sinne saapui paljon ihmisiä, jotka olivat olleet festivaalilla, ja monet muusikot tulivat jammailemaan Backscratchersien kanssa. Hän on myös soittanut ja levyttänyt Muddy Watersin kolmen pojan Big Bill Morganfieldin, Mud Morganfieldin ja nuorimmaisen Mojo Morganfieldin bändeissä. 1960-luvulla kävin rock-klubeissa, joissa esiintyi Grateful Deadin ja Jefferson Airplanen kaltaisia bändejä. Olin onnekas, että minulla oli mahdollisuus nähdä suurin osa noista mahtavista artisteista. – Illinois Slim ja Mojo Mark Cihlar soittivat usein West Siden klubeissa Tail Draggerin, Eddie C. Ketkä muusikot olivat suosikkejasi. Serkkuni soitti rumpuja. Musiikki oli mahtavaa. Näin oli ainakin vielä 70-luvulla. Mojo Bufordin avustuksella Watersin riveihin päätyivät myös John Primer, Ray ”Killer” Allison, Earnest Johnson ja Lovie Lee. – No, olin siihen aikaan, 1970-luvun alussa, aika ujo ja kävin vain katsomassa, kun muut soittivat. Melkein joka korttelissa oli klubi. George (Tail Dragger, Andre Williams), Severn (Mud Morganfield), Delmark (Rockin’ Johnny Band, Willie Buck) ja Wolf (Harmonica Hinds). Rick on tehnyt runsaasti sessioita kitaristina mm. Se oli minulle kuin jatkuvaa bluesfestivaalia. 8 Blues News 5/2020 KARI KEMPAS R ick Kreher pääsi nuoruudessaan 60ja 70-luvuilla näkemään monia legendoja kotikaupunkinsa Chicagon bluesklubeilla. Heillä oli usein lämmittelijöinään Muddy Waters, Howlin’ Wolf tai muita bluesesiintyjiä. Nykyään niitä on vielä kourallinen jäljellä. Minun silmissäni nuo muusikot näyttivät vanhoilta miehiltä, mutta moni oli silloin vasta 30-40-vuotias. Tämä ryhmä nähtiin myös Pori Jazz -festivaalilla vuonna 1980. monia legendoja. He olivat hyvin avoimia ja kutsuivat mielellään vierailijoita lavalle. Olet vaikuttanut kauan Chicagon blues-kuvioissa. Tunnetuin niistä on jälkikäteen julkaistu jami Buddy Guyn Checkerboard Loungessa The Rolling Stones -yhtyeen kanssa vuonna 1981. Porista Rick muistaa valoisat yöt ja sen, että Toots Thielemans tuli jammailemaan lavalle bändin kanssa. Kolmen vuoden pesti Muddy Watersin taustalla ei tuottanut levytyksiä, mutta live-tallenteita on muutamia. Mutta myöhemmin he hoksasivat valkoisen kundin mustien klubissa ja ryhtyivät kutsumaan minua jammailemaan kanssaan. Kun naama tulee tutuksi ja sinut totutaan näkemään soittamassa, muut muusikot alkavat kutsua sinua jammailemaan kanssaan. Klubeja ja muusikoita, joiden kanssa sain soittaa 70-luvulta aina 90-luvulle asti oli paljon. Sen jälkeen kun olin ryhtynyt soittamaan Mojo Bufordin Näin sinut ensimmäisen kerran lavalla vuonna 2007 Chicagon Reynold’s Loungessa Little Arthur Duncanin järjestämällä bluesfestivaalin after-keikalla. Sisään pystyi kävelemään noin vain, ja drinkin tai oluenkin sai ostaa, eikä kukaan kysellyt mitään. – Rich Kirsch, joka soitti John Lee Hookerin ja myös Jimmy Dawkinsin yhtyeessä oli hyvä ystäväni. Keikkojen jälkeen myytiin vasemmiston underground-lehtiä ja lehden takakannessa oli luettelo Chicagon senaikaisista bluesklubeista. Campbellin ja muiden kanssa. Oman soolouran rakentamiseen Rickillä ei kuitenkaan ole koskaan ollut kunnianhimoa
Heillä oli usein lämmittelijöinään Muddy Waters, Howlin’ Wolf tai muita bluesesiintyjiä. Hän ei kuitenkaan sopinut Muddyn bändiin ja muutaman viikon jälkeen Lovie Lee ehdotti tilalle Ray ”Killer” Allisonia. Lensimme kaikkialle, asuimme ensiluokkaisissa hotelleissa ja söimme hyvin. Oliko se ensimmäisellä kiertueellasi Muddyn kanssa. Waters sanoi kuulleensa, että olen aika hyvä kitaristi ja kysyi, onko minulla passia. Levymerkin cd-levyjä myytiin pääasiassa keikoilla ja kiertueilla. 10 Blues News 5/2020 kanssa, sain jamikutsuja myös moneilta South Siden esiintyjiltä. – Niitä on paljon – mm. Aloitimme paikallissa klubeissa ja saimme sopimuksen Blind Pig -yhtiön kanssa. Mojo Buford oli soittanut Muddy Watersin kanssa monta eri kertaa ja oli tälle läheinen. – Kyllä se oli. Et koskaan levyttänyt Muddyn kanssa, mutta live-esiintymisistä on säilynyt paljon filmiaineistoa. Kuinka pitkään soitit Mojon kanssa ennen Muddyn bändiin siirtymistäsi. teki Tyrone Davisille kappaleen Mom’s Apple Pie. George Recordsille. – Muddy Watersin kuoleman jälkeen ryhdyin soittamaan Studebaker Johnin kanssa. Taisin vähän seota, kun näin Muddyn.” © Ti m o H ei kk ilä © Pi rjo Sa lm in en Rick Kreher, Rockin’ Johnny Burgin & Good Rockin’ Kempas, Simon’s Tavern, Chicago 2013 Rick Kreher & Big Bill Morganfield, Chicago Blues Festival 2009. Muddy kohteli meitä todella hyvin. Mojo asui Chicagon ja Minneapoliksen välissä, ja liikkui näiden kahden kaupungin ympäristössä. John Primerin Mojo löysi Muddyn bändiin Theresa’s Loungesta, samoin basisti Earnest Johnsonin. Kun Mojo sanoi Muddyn haluavan keskustella kanssani, luulin ensin hänen pilailevan, mutta sitten menimme tapaamaan Muddya hänen kotiinsa Westmontilla. Muddyn poika Mud Morganfield, Harmonica Hinds, Little Mack Simmons, Tail Dragger. – Kyllä, varmaan noin kymmenelle cd:lle. Hän on mahtava kaveri ja on myös joskus esiintynyt Chicago Blues -festivaalilla. – Ensimmäisille keikoille bändin hajoamisen jälkeen Muddy oli jo palkannut kitaristiksi Jimmy Rogersin. – Ehkä vuoden verran. Muddy Watersin nimi riitti siihen, että sain passin ennätysvauhtia. Ryhdyin soittamaan Chicagossa eri artistien kanssa – paikallisia keikkoja ja joitain äänityssessioita Keskilännessä. Pianisti Lovie Lee tuli myös mukaan Mojon suosituksesta ja ensimmäiselle kiertueelle hän palkkasi rumpaliksi Jessie Clayn. Ensimmäinen keikkani Muddyn kanssa oli juuri Englannissa. Sen jälkeen Jimmyllä oli kuitenkin muita sitoumuksia oman bändinsä kanssa ja minä otin hänen paikkansa. Eikö Jessie Clay muuttanut Mississippiin ja ryhtynyt laulamaan. – Muddy oli suunnittelemassa uutta levyä, mutta hän sairastui. Clay oli huippumuusikko ja fantastinen laulaja, joka mm. Kävin Euroopassa esiintymässä vain silloin tällöin, en säännöllisesti. Minä olin mukana kiertuemanagerina ensimmäiset pari viikkoa. Siitä lähtien kaikki onkin ollut minulle alamäkeä, haha... Oli hauska jammailla Buddy Guyn, Junior Wellsin ja Lefty Dizzin kanssa. Olit mukana Muddy Watersin bändissä Pori Jazz -festivaalilla vuonna 1980. Olet levyttänyt myös St. – Mojo Bufordin kautta itse asiassa pääsin Muddy Watersinkin bändiin, kun koko hänen aikaisempi orkesterinsa oli jättänyt hänet. Mitä sessioita teit noihin aikoihin Studebaker Johnin sessioiden lisäksi. Olin silloin vasta parikymppinen. – Kyllä, juttelen hänen kanssaan edelleen säännöllisesti. Koska minulla ei passia ollut, hän kehotti pikaisesti hankkimaan sen, koska parin viikon sisällä lähtisimme esiintymään Englantiin. Hän oli työskennellyt kotona studiossaan ja työstänyt uusia, äänitettäviä kappaleita, mutta niistä ei koskaan tullut valmista. Olimme Studebaker Johnin, Twist Turnerin ”1960-luvulla kävin rock-klubeissa, joissa esiintyi Grateful Deadin ja Jefferson Airplanen kaltaisia bändejä. Ne olivat hienoja aikoja. Sinut voi myös nähdä dvd:llä, joka on tehty The Rolling Stonesin keikalta Checkerboard Loungessa vuonna 1980. Sitten aloitin parin lapsen adoptioprosessin, enkä voinut olla niin paljoa poissa kotoa, joten minun piti jättää Johnin bändi. – Se on aika hyvä ja siitä tuli mieleen paljon muistoja
George Paulukselta jäi vielä paljon hyvää, julkaisematonta materiaalia. – Kyllä, keikan siellä, toisen täällä. Ennen St. George johti sessioita ja me harjoittelimme sen, mitä kunkin artistin säestämiseen tarvittiin. Lisäksi hän teki toisen Little Mack Simmonsin levyn, jota ei ole vielä julkaistu. Hänen soittotyylinsä muistuttaa monien jo mainitsemieni vanhojen muusikoiden tyyliä – Hipin ja muiden 60ja 70-luvuilla vaikuttaneiden. Hän veloitti meiltä 6 dollaria hengeltä, mikä 70-luvulla oli mielestämme iso raha. Hän levytti myös vanhoja r&b-, rock’n’rollja rockabillyartisteja kuten Classie Ballouta ja Sonny Burgessia. – Olen tehnyt keikkoja ja sessioita myös Mud Morganfieldin kanssa, mikä on mahtavaa. Nykyään käytämme Joy Ride -studiota. Kitaristeina pidän Muddysta, Otis Rushista, Eddie Taylorista ja Smiley Tillmonista, joka on taas ryhtynyt soittamaan. – Delta Slim -niminen kaveri Illinoisin Peoriasta teki Paulukselle upean levyn. Hän oli levyjenkeräilijä ja piti paljon 50-luvun Chicago-bluessoundista vanhoilla levyillä, Big John Wrencherin ja Maxwell Streetin tyylisestä musiikista. ja Rockin’ Johnny Burginin kanssa tavallaan yhtiön housebändi. Blues News 5/2020 11 Miten idea Maxwell Street Kings -bändistä syntyi. Hänellä on myös oma bändinsä, jonka kanssa hänellä on aika paljon keikkoja. – Twist Turnerin ja kosketinsoittaja Mark Brumbachin kanssa tuotin Severn Recordsille cd:t ”Chicago Harmonica Project 1 & 2”. Hän oli todella hyvä kitaristi 70-luvulla, mutta ei kai ole vielä koskaan levyttänyt. Hänellä on hyvä tatsi ja hän on loistava kitaristi. Miten kuvailisit sitä. George Pauluksen sessiot taas äänitettiin Acme-studiolla, joka oli siihen aikaan 80ja 90-luvuilla yksi huippustudioista. Rockin’ Johnnyn oman levyn teimme Delmarkille. – Tein vuosia yhteistyötä myös Rockin’ Johnny Burginin kanssa. Olimme toteuttaneet samankaltaisen tribuutin George Paulukselle Delta Slimin vanhaan tyyliin, ja tavallaan se johti Maxwell Streetiin – kuningasajatus. George Recordsia hän pyöritti Barrelhouse Recordsia. Hän oli varsinainen persoona. Myös suurin osa muusikoista, joita hän levytti, on jo kuollut, mikä ei helpota levyjen myyntiä. Lopulta hän oli juovuksissa, mutta hän näytti meille hyviä huuliharpun soittoon liittyviä juttuja. Menimme hänen kotiinsa South Sidessä ja ennen kun aloitimme, hän sanoi että käydään oluella. Meillä oli cd:n julkaisukeikka ja joitakin muita esiintymisiä lähiseudulla, ei mitään isompaa kiertuetta. Mitä muistoja sinulla on noista vanhoista legendaarisista muusikoista. – Harmonica Hindsin kanssa tein pari cd:tä, yhden hänen omalle levymerkilleen ja yhden itävaltalaiselle Wolf Recordsille. Heiltä on varmaan tarttunut jotain mukaan. Myös Sammy Fender Chicagosta ja Easy Babe tekivät äänitteitä Georgelle. Studebaker Johnin Maxwell Street Kingsin kanssa taas julkaisimme Delmarkilla yhden albumin, jossa Steve Cushing on rummuissa, ja toisen, jossa on mukana myös basisti.. En soita bluesrockia, en osaa. Nautin soittamisesta hänen kanssaan, ja äänitimme myös nelisen cd:tä yhdessä. En osaa kuvailla sitä sen paremmin. – Oma soundini on kehittynyt katselemalla ja seuraamalla muiden soittoa vuosien mittaan. Teettekö keikkoja ja kiertueita Maxwell Street Kingsin kanssa. Useimmiten soitan traditionaalisempien muusikoiden kanssa ja perinteisemmällä tyylillä. – Kitaransoitossa sain oppitunteja Sammy Lawhornilta. Esimerkiksi Little Arthur Duncan, jonka kanssa esiinnyin vuosia, oli mahtava tyyppi. Pääsitkö myös soittamaan mainitsemiesi muusikoiden kanssa. Teimme sessiot Twist Turnerin studiossa. Ikävä, että hän menehtyi juuri kun oli saamassa tunnustusta. – Otimme Rich Kirschin kanssa muutaman huuliharpputunnin Big Walter Hortonilta. He eivät olleet vain soittokavereita vaan myös ystäviäni. Hän juopotteli kotonaan jo aamusta, joten tunnit eivät maksaneet niin paljoa. Bobby King oli loistava, samoin Willie James Lyons, Hip Linkchain, Fenton Robinson ja Jimmy Dawkins. Olet kehittänyt oman kitarasoundin. Nykyisin Chicagossa on vaikeampaa löytää soittajia. – Studebaker John halusi tehdä tribuutin Maxwell Streetin soundille, josta hän piti. Hän valitsi levytettävät kappaleet, sekä lainakappaleet että artistin omat. Suurimmaksi osaksi sain oppini kuitenkin katselemalla. – Keikkailemme paikallisesti, mutta musiikkiamme on vaikea myydä, vaikka Studebaker Johnilla on nimeä – myös bluesrock-yleisön keskuudessa. George sanoi, että julkaisee vielä lisää, mutta sitten cd-markkinat romahtivat ja hän kuoli
Delmark Recordsilla on oma studio ja Studebaker John tietää mitä haluaa, samoin kuin Delmarkin hyvä ääniteknikko Steve Wagner tietää mitä tekee. En tuntenut häntä entuudestaan. Oletko keräillyt levyjä. Nykyään vanhoja savikakkuja on vaikea löytää. Hän juopotteli kotonaan jo aamusta, joten tunnit eivät maksaneet niin paljoa.” © Ka ri Ke m pa s © Pi rjo Sa lm in en Rick Kreher & Charlie Love, Chicago Blues Festival 2007 Martin Lang, Maxwell Street Mike & Rick Kreher, Chicago 2012. John vietti paljon aikaa studiossa, joten missä tahansa muualla se olisi maksanut hänelle todella paljon. Niitä sessioita olisi ilo julkaista. Oletko ajatellut tekeväsi joskus jotain soolojuttuja. – Olemme nyt Chicago Blues -festivaalilla ja taustalla soittaa parhaillaan soulbluesbändi. En käy enää niin usein klubeissa kuuntelemassa bändejä. – Minulla on muutama savikiekko, mutta livekeikat ovat olleet minun juttuni. Olisinpa silloin kun vanhat ystäväni olivat vielä elossa tehnyt jotain äänityksiä heidän kanssaan. Säestimme mm. 12 Blues News 5/2020 Hän kuulostaa hyvin paljon isältään. Willie Buck ja Tail Dragger esiintyvät vielä, mutta eivät niin usein kuin ennen, ja he ovat usein ulkomailla. Oletko kiertänyt Euroopassa Muddyn kiertueen jälkeen. ”Kitaransoitossa sain oppitunteja Sammy Lawhornilta. Kävimme usein esiintymässä Blues Estafette -festivaalilla Alankomaissa. Chicago on edelleen maailman paras blueskaupunki, kun ajattelee festivaalia ja sen tuhansia ja tuhansia kävijöitä. Olet työskennellyt monissa eri studioissa. Minulta kyllä pyydetään soololevyä. Hyviä muusikoita on silti edelleen. Mitä mieltä olet siitä. – Muddyn lisäksi olen ollut Euroopassa Studebaker Johnhin ja Rockin’ Johnnyn kanssa. Bluesin nostamiseen suosioon tarvitaan kuitenkin joku iso tähti, samaan tapaan kuin 80-luvulla, jolloin Stevie Ray Vaughan toi sen takaisin. – Ei kovin paljoa. Hän ilmestyi kuin tyhjästä ja yllätti minut aloittaessaan esiintymisen. joitain rockabilly-muusikoita, muistaakseni ainakin Sonny Burgessia, sekä lisäksi Rudy Rae Moorea ja monia bluesartisteja. Onko niissä eroja. – Ehkä jonain päivänä. Bluesskene on muuttunut täydellisesti. Niitä löytää joskus kirpputoreilta, mutta ne ovat niin huonokuntoisia, ettei niitä voi kuunnella. Minulla on paljon ystäviä, jotka ovat keräilleet levyjä ja toivon, että minäkin olisin aikoinaan niitä ostanut. Hänen ansiostaan blueskenttä sai paljon uutta yleisöä. Suurin osa Chicagossa nykyään esitettävästä bluesista on rockbluesia, jota nuoremmat kaverit soittavat, eikä se ole minun makuuni. Zora Youngin kanssa esiinnyin Italiassa. Hän keikkailee kuitenkin lähinnä Englannissa ja muualla Euroopassa englantilaisen bändinsä tukemana. Pari päivää äänityksiä ja sen jälkeen kaikki muu, päälleäänitykset, miksaus ja niin edelleen. Näinä aikoina ei ole niinkään kyse siitä, mitä soitat, kuin siitä, miten nopeasti soitat. Andre Williamsin kiertueella en ollut mukana, mutta olin hänen St. George Recordsille tekemällään cd:llä. Rudy Rae ja Andre Williams olivat aika persoonia, varsinaisia koomikoita ja tarinaniskijöitä. Olet nähnyt bluesin muutoksen 70-luvulta tähän päivään
Kysehän ei ollut mistään keikasta tai esiintymisestä, vaan pienen seurakunnan jumalanpalveluksesta. Hän kehui Greenin saarnataitoja ja sanoi, että musiikin määrä vaihtelee seremoniassa viikoittain. Tässä kohdin oli hyvä tilaisuus pohtia omia motiiveja osallistua tilaisuuteen. Kimmo Ahonen BN vierailee: © Ki m m o Ah on en © Ki m m o Ah on en © H an nu Sa lm i Yllä Chip Corruthers kirkon edessä, oikealla Pastori Green julistamassa sanaa seurakunnalleen. Hänen silloinen tyttöystävänsä Mary Woodson tuli aamuyöstä kylpyhuoneeseen ja heitti Greenin päälle kattilallisen tulikuumaa maissipuuroa. YouTubesta löytyy joitain taltiointeja Greenin kirkon jumalanpalveluksista. Green keskittyi sanan julistamiseen yli vuosikymmenen ajan, mutta palasi kuitenkin soulin ja R&B:n pariin 1980-luvun lopulla. 14 Blues News 5/2020 Albert ”Al” Green (s. Siirtymä hengelliseen musiikkiin oli siis alkanut jo ennen näitä murheellisia tapahtumia. 1946) on soulin ja gospelin elävä legenda. Katsokaa ja päättäkää itse. Vuosien sinnikäs työ johti lopulta soulin supertähteyteen 1970-luvun alussa. Valkoinen kirkkorakennus on keskellä rauhallista omakotitaloaluetta Memphisin kaupungin eteläpuolella osoitteessa 787 Hale Road, mikä on mailin päässä Gracelandista. Blues Newsissa Greenin musiikkia ja uraa on esitelty vuosien varrella etupäässä lukuisten levyarvioiden merkeissä. Corruthers kertoi, että edellisenä sunnuntaina Green oli ollut hyväntuulinen ja että musiikkia oli kuultu paljon enemmän. Säestysryhmän vielä soittaessa Green poistui nopeasti paikalta. Hän moitti myöhässä paikalle tulleita seurakuntalaisia ja tiuskaisi tylysti naiselle, jonka kännykkä soi saarnan aikana. Hän aloitti improvisoidulta vaikuttavan saarnan, joka kesti eri vaiheineen lähes kaksi tuntia. Halutessaan hän voisi täyttää konserttisalit koska tahansa. Sen jälkeen esipuhujana toiminut seurakuntalainen kutsui itse pastorin paikalle. Silloin hän koki valaistumisen hetken vieraillessaan Disneylandissa (!). Silloin jumalanpalvelus oli päättynyt tunnin mittaiseen hurmokselliseen gospel-ilotteluun, johon seurakunta oli laulamalla ja tanssimalla yhtynyt. Al Green Road. Green valitteli olevansa kipeä ja tuntui muutenkin olevan ärtyneellä tuulella. Lopuksi kuultiin puhuen ja laulaen tapahtuvaa julistamista, johon kuoro ja säestäjät luontevasti yhtyivät. Se kietoutuu traagisiinkin vaiheisiin, joita hän on kuvaillut omaelämäkerrassaan ”Take Me To The River” (2000). Palvelus alkoi kahdeksanhenkisen gospelkuoron ja nelihenkisen säestysryhmän laulutervehdyksillä. This Little Light Of Mine sai jo salin kirkkokansankin laulamaan mukana. Se tosin tapahtui vasta muutaman vuoden kuluttua. Greenin saarnan puhevirta aaltoili Raamatun siteeraamisesta yleiseen hengelliseen pohdintaan ja ajankohtaisiin asioihin, kuten jo silloin orastavaan koronakriisiin. Nopeasti ilmeni, että kyse on todellakin perhekirkosta. Jostain syystä Suomen mainitseminen nostatti miehen kasvoille iloisen virnistyksen. Saarnaa seurasi seurakuntalaisten toimittama ehtoollinen, jonka yhteydessä halukkaat antoivat kirjekuoressa kolehtisumman. Kirkko ei ilmoita etukäteen, pitääkö saarnan Green itse vai joku muu seurakuntalainen. päivä vuonna 1974 Greenin elämä kuitenkin muuttui järkyttävällä tavalla. Tien nimikyltissä Hale Roadin sijaan lukee tosin Rev. Vai turistisesta tirkistelystä, jossa kännykkäkamera viedään paikkoihin, missä sen ei pitäisi olla. Green oli saanut uskonnollista ”kasvatusta” jo lapsuudenkodissaan. Keski-ikäinen valkoinen mies, Chip Corruthers, totesi käyneensä viisi vuotta kirkossa, vaikka ei ollut itse seurakunnan jäsen. Greenin lauluääni on 74-vuotiaana edelleen upea. Hiteillään Take Me To The River ja Let’s Stay Together Green nousi 1970-luvun alkuvuosina nopeasti soul-laulajien eturiviin. Osallistujat olivat lähinnä afroamerikkalaisia seurakuntalaisia, joita oli paikalla runsaat 60 henkilöä. On silti huomattava, että Green tuli uskoon jo aiemmin, kesällä 1973. He olivat ystävällisiä ja suostuivat valokuvaan, mutta eivät oikein halunneet puhua kirkon asioista mitään, todeten vain, että ”pastori vastaa kysymyksiin”. Meitä muualta tulleita (ja huonommin pukeutuneita) ulkopuolisia oli paikalla ehkä kymmenisen. Vierailimme kirkossa sunnuntain 1.3.2020 jumalanpalveluksessa. Hänen isänsä oli kiihkouskovainen, joka heitti teini-ikäisen poikansa pois kodistaan sen jälkeen, kun oli yllättänyt tämän kuuntelemasta Jackie Wilsonia. Poika siirtyikin maallisen musiikin pariin. Sen jälkeen Woodson otti Greenin aseen ja ampui itsensä. Odotin, että Greenin kaltaisen populaarimusiikin ikonin kirkossa olisi turisteja tungokseen asti – onhan Green nimetty Rock and Roll Hall of Fameen jo vuonna 1995 (samassa yhteydessä pidetyssä konsertissa Green muuten esitti tyrmäävän version Sam Cooken A Change Is Gonna Come -klassikosta). Jättäessäni kirjekuoren Green huikkasi minut pysähtymään ja kysyi mistä olen. Tilaisuuden jälkeen lähestyin seurakuntalaisia. Green oli palovammojensa vuoksi sairaalahoidossa kuukausia. Onko kyse positiivisesta Greenin kirkon tunnetuksi tekemisestä. En oikein tiedä, miten näihin pitäisi suhtautua. Parkkipaikalla pääsimme kuitenkin jututtamaan erästä kirkossakävijää. Vuonna 1976 Green perusti Memphisiin oman baptistikirkon Full Gospel Tabernacle Church, jonka pastorina hän on toiminut alusta asti. Äänen raspi on raastava ja syvä, luihin ja ytimiin tunkeutuva. Pastori tunsi oman joukkonsa ja puhutteli heitä etunimellä. Osansa ärhentelystä sai myös jokelteleva lapsi (”Shut up, kid!”). Toivuttuaan hän halusi jättää maallisen musiikin taakseen ja siirtyä gospelin pariin. Kirkko oli kuitenkin puolityhjä. Muusikkouden ohella Greenin elämää on kuitenkin määritellyt myös hengellinen herääminen. Al Green asteli punaista mattoa pitkin puhujapönttöön. Lokakuun 18
– Aina kun Beatlesilta tuli uusi kappale, olimme korvat höröllä. Help oli ilmestynyt maanantaina, ja lauantaina se jo soitettiin. Linkola muistaa vieläkin, että The Searchers oli erityisen haastava matkittava monine jenkkilähtöisine lainoineen. Blues News 5/2020 15 Voiko beat-yhtyeellä, jolla on keikkaohjelmistossaan yli 60 The Beatlesin tuotannosta poimittua kappaletta, olla komeampaa nimeä kuin Misty Mops. – Pääkaupunkiseudun keikkojen, joita oli eri kouluilla, Natsalla, Linnanmäen Rondossa, Kulttuuritalon Pop-kellarissa, Tapanilan urheilutalossa, Tanhurinteellä ja jopa Ruotsalaisen teatterin 100-vuotisjuhlassa, lisäksi esiinnyimme muun muassa Nummenkylän Nummiksessa, Tammisaaressa ja muualla Uudellamaalla, PETRI LAHTI K un lipun ostaneet haluavat kuulla tutut hittibiisit, bändin on vastattava huutoon. Prosessi ei ollut koulupojille helppo: laulajaksi noussut Jaakko ”Jaska” Linkola luki pitkää saksaa, ja soolokitaristi Pertti ”Pera” Lehtosen kelanauhuri oli kovassa käytössä, kun brittibändien ääntämyksestä ja soinnuista yritettiin saada selvää levyja radionauhoituksilta. Herkällä korvalla poimittiin myös materiaalia keväällä 1964 toimintansa aloittaneen yhtyeen ohjelmistoon. Välillä tuli niin kiire, etteivät biisien kaikki yksityiskohdat olleet aivan kohdallaan. Erityispontta hankkeille antoi se, että Misty Mops halusi olla eturintamassa esittämässä lainakappaleita. Kyllä se läpi meni, vaikka riffien kanssa oli vaikeuksia, Jukarainen muistelee. Se oli vakaana toimintaperiaatteena espoolaisella beat-yhtyeellä Misty Mopsilla, jolla oli ohjelmistossaan kymmeniä cover-kappaleita toimintavuosiensa 1964 ja 1966 välillä.. Alussa mukana oli reippaasti instrumentaaleja, mutta kuukausien vieriessä mukaan tuli yhä enemmän laulettua materiaalia: kappaleita suosituilta brittibändeiltä, Beatlesin lisäksi Stonesilta ja monilta muilta. Valitettavasti nimellä ei viitata Merseysidelta nousevaan utuun eikä idolien hiustyyliin, vaan monien muiden suomalaisbändien tavoin yhtyeelle etsittiin nimeä sanakirjan avulla, kun laulavalla rytmikitaristilla Reijo ”Reiska” Jukaraisella välähti: Erroll Garnerin ikivihreän asemaan saman tien noussut Misty oli tuttu The Four Freshmenin esittämänä, ja termin perään sopi M-kirjaimella alkava sana, jonka merkitys löytyi vasta myöhemmin suomi-englantisuomesta. Keikoilla Misty Mops kävi viikonloppuisin paljon pääkaupunkiseudulla, mutta myös läntinen Uusimaa tuli tutuksi. Muistan kun olin itse armeijassa ja kosketinsoittaja Ben ”Pena” Laurentin veli Nils ”Nisse” Laurent tuurasi minua kitarassa, näin lomallani pojat Helpin kimpussa Linnanmäen Rondossa
Syy oli tuttu, opiskelut ja muu elämä. Demot olivat jääneet tekemättä eikä levytysmahdollisuuksia ollut irronnut. MISTY MOPS (1964–1966) Reijo ”Reiska” Jukarainen, rytmikitara ja laulu Seppo ”Sebastian” Nurmi, basso ja laulu Ben ”Pena” Laurent, laulu ja kosketinsoittimet Alpo ”Albonzo” Collanus, rummut Jaakko ”Jaska” Linkola, laulu Pertti ”Pera” Lehtonen, soolokitara MISTY MOPSIN 60-LUVULLA ESITTÄMÄT COVERIT Useiden artistien esittämät kappaleet ovat sen esiintyjän nimen alla, mistä Misty Mops cover-versionsa poimi. Stumpin karvapäälistalla yhtye oli parhaimmillaan neljäs ja Espoon Odilammella pyöri fanikerhokin. Nauhalle ei jäänyt mitään, kun treenisoittelut katosivat myyntiin menneen kelanauhurin mukana maailman tuuliin. 16 Blues News 5/2020 Salon messuilla, Perniön Kisakalliossa, Turussa ja Lahden Rondossa, Linkola kertoo. Kun vuosi alkoi lähestyä loppuaan, päättyi myös Misty Mopsin tarina. Toimittajana asialla oli itse Mauri Antero Numminen, Jukarainen muistelee. Manageri Yrjö ”Ykä” Reinikaisen tallissa Misty Mops keikkaili kesällä 1966 Jormasin ja Topmostin kanssa. Jukaraisen mukaan Misty Mops tunnettiin vankoista keikoistaan, sen pitemmälle ei riittänyt kunnianhimoa eikä määrätietoisuutta. I Love You Baby It’s You (The Shirelles) Do You Want To Know A Secret A Taste Of Honey (Billy Dee Williams) I Want To Hold Your Hand This Boy I Call Your Name (Billy J. Yhtyeen muusikoista basisti Seppo ”Sebastian” Nurmi jatkoi Misty Mopsista Reinikaisen talliin kuuluneeseen New Joysiin. Postman (The Marvelettes) Roll Over Beethoven (Chuck Berry) Hold Me Tight You Really Got A Hold On Me (The Miracles) Money (That’s What I Want) (Barrett Strong) No Reply I'm A Loser Baby's In Black Rock And Roll Music (Chuck Berry) I'll Follow The Sun Eight Days A Week Words Of Love (Buddy Holly) Every Little Thing Everybody’s Trying To Be My Baby (Carl Perkins Rex Griffinin lauluun) A Hard Day’s Night I Should Have Known Better If I Fell And I Love Her From Me To You Tell Me Why Can’t Buy Me Love Any Time At All Things We Said Today You Can’t Do That I’ll Be Back Help The Night Before You’ve Got To Hide Your Love Away You’re Going To Lose That Girl Ticket To Ride It’s Only Love You Like Me Too Much Tell Me What You See Yesterday Dizzy Miss Lizzy (Larry Williams) Norwegian Wood You Won’t See Me Nowhere Man Michelle Girl The Ivy League: We’re Having A Party (Sam Cooke) Funny How Love Can Be Lonely Room That’s Why I’m Crying Don’t Worry Baby (The Beach Boys) Moody Blues: Go Now! (Bessie Banks) I Don’t Mind (James Brown) I’ll Go Crazy (James Brown) Something You Got (Chris Kenner) Unit Four Plus Two: (You’ve) Never Been In Love Like This Before Len Barry: 1-2-3 (The Supremes) Just Like A Baby Spencer Davis Group: Somebody Help Me Ray Charles: Hallelujah I Love Her So What’d I Say Alma Cogan: Tennessee Waltz (Cowboy Copas) (The Same Thing Happens With) The Birds And The Bees (George Gobel & Mitzi Gaynor) Cilla Black: You’ve Lost That Lovin’ Feelin’ (The Righteous Brothers) The Lovin’ Spoonful: Daydream The Rolling Stones: I Wanna Be Your Man Tell Me (You’re Coming Back) If You Need Me (Wilson Pickett) It’s All Over Now (The Valentinos) Honest I Do (Jimmy Reed) Walking The Dog (Rufus Thomas) Off The Hook Play With Fire Around And Around (Chuck Berry) (Get Your Kicks On) Route 66 (The King Cole Trio) Last Time (mukailtu The Staple Singersiä) As Tears Go By (Marianne Faithfull) Poison Ivy (The Coasters) The Searchers: Needles And Pins (Jackie DeShannon) Hi-Heel Sneakers (Tommy Tucker) Love Potion Number Nine (The Clovers) Sweets For My Sweet (The Drifters) Don’t Throw Your Love Away (The Orlons) What Have They Done To The Rain (Joan Baez) Gonna Send You Back To Georgia (Timmy Shaw) Sho’Know A Lot About Love (Hollywood Argyles) It’s In Her Kiss (Merry Clayton) The Hollies: Yes I Will That’s My Desire (Russell Wooding and His Grand Central Red Caps). The Beatles: I Saw Her Standing There Misery (Kenny Lynch) Anna (Go To Him) (Arthur Alexander) Chains (The Everly Brothers) Boys (The Shirelles) Yes It Is Ask Me Why Please Please Me Love Me Do P.S. Linkola muistelee lämmöllä myös ”Go Go Ykän” Tammisaaren Ramsholmeniin järjestämiä ulkoilmakonsertteja, joissa YR Productionsin kuumien nimien lisäksi esiintyivät tanskalainen The Lollipops, Folk-Minna ja go-go-tyttöjä. Kramer with The Dakotas) I Feel Fine She’s A Woman We Can Work It Out All My Loving Don’t Bother Me Little Child Till There Was You (Nelson Riddle) Please Mr. Espoolaiset soittivat usein parikymmentäminuuttisia välisoittoja, kun naapuribändi veti henkeä. Suluissa kappaleen alkuperäinen esittäjä. Vuonna 1966, viimeisenä toimintavuotenaan, ryhmä voitti Helsingin yhtyemestaruuden ja ylsi sen jälkeen siihen mihin ei ihan joka bändi yllä, kanteen Suosikin. Linkolan mukaan Beatlesin kappaleet alkoivat niihin aikoihin kadota Misty Mopsin ohjelmistosta, kun moniääniset melodiset biisit valtasivat alaa suomalaisyhtyeidenkin repertuaarissa. Vaikka musiikki kehittyi vauhdilla 1960-luvun puolivälissä, Misty Mops pysyi ajan virrassa. Eniten väkeä, parisentuhatta, oli Perniössä, kun Eino Grön oli pääesiintyjänä
Hädän tullen soitettiin muutama traditionaali jenkka tai kansanlaulu. kansanlaulu) Peter and Gordon: I Go To Pieces True Love Ways (Buddy Holly) The Righteous Brothers: Soul And Inspiration Elvis: Mean Woman Blues The Shadows: Apache (Bert Weedon) F.B.I. Keikoilla esitettiin vuonna 1965 myös Linkolan kirjoittamaa laulua nimeltään I (Minä), joka käytiin äänittämässä jossain kaupallisessa studiossa, mahdollisesti Voima Radion tiloissa. Blues News 5/2020 17 The Animals: Don’t Let Me Be Misunderstood (Nina Simone) Bring It On Home To Me (Sam Cooke) Baby Let Me Take You Home (Hoagy Lands) The House Of The Rising Sun (trad. Kramer With The Dakotas: Bad To Me Harry Belafonte: Michael Row The Boat Ashore (tuntematon) The Honeycombs: Have I The Right The Renegades: Cadillac (Vince Taylor & The Playboys) Sir Henry And The Butlers: Let’s Go Gary Lewis And The Playboys: This Diamond Ring (Sammy Ambrose) Jaska Linkola kertoo, että yhtyeen alkutaipaleella, jolloin ohjelmistossa oli suhteessa enemmän instrumentaaleja, repertuaarissa oli lisäksi muun muassa More, Baby Elephant Walk ja Cruel Sea. Tambourine Man (Bob Dylan) Billy J. Nivram Sleepwalk (Santo & Johnny) Wonderful Land Shadoogie The Boys South Of The Border (Billy Cotton) Perfidia (Lupita Palomera con La Lira San Cristóbal) Spring Is Nearly Here Dance On Shindig Theme For Young Lovers It’s Been A Blue Day Atlantis Foot Tapper The Rise And Fall Of Flingel Bunt Chattanooga Choo-Choo (Glen Miller) Zambesi Blue Shadows In The Mood (Wingy Manone) The High And The Mighty (Leroy Holmes) Cliff Richard: I’m The Lonely One I Could Easily Fall (In Love With You) The Kinks: Don’t Ever Change Tired Of Waiting For You The Swinging Blue Jeans: Shakin’ All Over (Johnny Kidd & The Pirates) Hippy Hippy Shake (Chan Romero) Herman’s Hermits: I’m Into Something Good (Earl-Jean) Mrs. Brown, You’ve Got A Lovely Daughter (Tom Courtenay) The End Of The World (Skeeter Davis) Chuck Berry: Memphis Tennessee Little Richard: Lucille Tutti-Frutti Good Golly, Miss Molly Long Tall Sally The Platters: Twilight Time (Three Suns) Donovan: Catch The Wind Colours Byrds: Mr. Misty Mopsilta ei jäänyt jälkeen nauhoituksia.. Vuonna 1966 yhtyeen jäsenet olivat innoissaan Four Seasonsista, mutta The Beach Boysin tavoin jenkkibändiltä ei ehditty saada lainoja ohjelmistoon, kun ”Ivy League ja Moody Blues olivat tempaisseet niin paljon mukaansa ennen kuin Misty Mops hidasti tahtiaan kesän lopulla”
Lyrics osallistui W.C. Siihen tehtävään palkattiin Rubin Washington, joka järjesti yhtyeelle vakiopaikan Johnny Curry Supper Clubille toisen aloittelevan ryhmän Ollie & The Nightingalesin pariksi. Staxin ja sen merkittävimmän kilpailijan Goldwaxin riveissä levytti suuri joukko alan legendoja, mutta yllättävän paljon mukaan mahtui myös sellaisia arvostettuja artisteja, joiden menestys jäi lähes täysin paikalliseksi. Historiikkien mukaan Lyrics-yhtyeen perustaja oli nimenomaan Richard Greene, vuosi oli ‘58. Handy -teatterin kisaan voitokkaasti ja totesi eteenpäin päästäkseen tarvitsevansa managerin. Lyrics-poikien tutuista Del Rios -yhtyeen (myöhemmin Ovationsin) solisti Louis Williams oli tyrkyllä Stewartin firmaan, samoin Kirk Kirkwoodin kaukainen serkku Booker T. Talenttikilpailut olivat 50-luvun lopussa jokapäiväisiä. Näin Lyrics oli valmis ja se pääsi Top Hat -klubille Don Bryantin ja hänen Four Kings -bändinsä lämmittelijäksi. STAXILLE Jim Stewartin 50-luvun lopussa perustama Staxin edelläkävijä Satellite oli luonnollinen mielenkiinnon kohde Memphisin nuorille levyttämään pyrkiville artisteille. Kun Lyricsiltä puuttui bassolaulaja, kutsui Richard Greene Kirk Kirkwoodin täyttämään aukkoa. 18 Blues News 5/2020 PERCY MILEM & THE LYRICS Memphisin pikkujättiläiset PEKKA TALVENMÄKI M emphis oli kiistatta yksi 60-luvun soulin järeimmistä keskuspaikoista. Jones. Molemmat nauttivat alan harrastajien keskuudessa kiistatonta suosiota, mutta lähinnä armottoman kilpailun takia sekä Milemin että Lyricsin diskografiamerkinnät jäivät surullisen vähiin. Oppia hän haki myös naapuriseurakunnasta, jonka Gospel Trumpets -nimiseen yhtyeeseen hän liittyi 50-luvun alkupuolella bassolaulajaksi. THE LYRICSIN SYNTYHISTORIA Lyricsien tarinan alku oli Memphisin Orange Mound -lähiössä, josta kaikki yhtyeen jäsenet olivat peräisin. Viimeksi mainitun nuoruudesta on sen verran varmaa tietoa, että hän perusti tyypillisten. Kävi kuitenkin niin, että Jim Stewart ei suostunut julkaisemaan kadunkulmaporukoissa laulaminen, sieltä hänet löysi Top Hat -nimisen klubin omistaja Richard Greene, jonka Combo soitti tulevan tähden Don Bryantin taustalla. Seuraava luonnollinen vaihe oli järkevän levyfirman etsiminen. The VelTones oli saanut levyttää Stewartin luottomiehen Chips Momanin johdolla singlen, joka menestyi hyvin Memphisin seudulla, vaikkei valtakunnallisille listoille yltänytkään. Porukan vanhin oli 27.10.1938 syntynyt Cornetherns ”Kirk” Kirkwood, jonka lapsuuteen kuului tyypillinen gospelkoulu hänen kummitätinsä metodistikirkossa. Se avasi tietä muille nuorille yhtyeille, niinpä Lyricskin pääsi tekemään Momanin johdolla muutaman nauhoituksen. Ryhmän jäsenet olivat baritoni William Glenn, tenorit Fonnie Harley ja LaVern Edwards ja solisti Percy Milem, syntynyt 18.1.1940. Tyypilliseen tyyliin häntä kiinnosti myös gospelvaiheiden jälkeen The Night Hawks -nimisen yhtyeen, jonka kokoonpanosta ei löytynyt tietoja. Näihin pikkujättiläisiin lukeutuivat muutaman singlen ja yhden albumin Goldwaxille levyttänyt Percy Milem ja hänen läpilyöntiyhtyeensä The Lyrics
Fernwood-single ei ollut kummoinenkaan menestys, mutta sen turvin Kirkwood meni nauhoineen uudelleen Jim Stewartin puheille ja sai kuin saikin tämän suostumaan toisen singlen tekoon. Käsiteltyjen singleraitojen lisäksi Lyricsiltä on paljastunut kaksi hyllylle jäänyttä raitaa. Darling on raastava rakkauslaulu, komeimpia yhtye-esityksiä, mitä noiden aikojen soulissa tehtiin. Crying Over You on nätti balladi ja se menestyi hyvin paikallisesti, mutta valtakunnallisesti sen kaltainen doo wop ei kerta kaikkiaan enää saanut vastakaikua. B-puoli How A Woman... Lyrics sai kunnian olla Goldwaxin ensimmäisen singlen esittäjä. Ilmestyessään vuonna ‘62 single oli vuositolkulla ajastaan jäljessä, varsinkin Down In The Alley on vain varjo Clovers-yhtyeen muutamaa vuotta aiemmin levyttämästä originaalista. Levyn alkuun on sijoitettu huimaava vollotus ja sen jälkeen alkaa varsinainen rypeminen itsesäälissä. Quinton Claunch on selittänyt jälkikäteen uskoneensa tyhmyyksissään levyn markkinoinnin entisen Hi-kaverinsa Joe Cuoghin tehtäväksi. Fernwood 129 You And Your Fellow Let’s Bee Sweethearts Again Molemmat puolet ovat erinomaisesti laulettua vanhahtavaa doo wopia. Hänen väitteidensä mukaan yhtyeelle tarjottiin mahdollisuutta esiintyä Elviksen kotiinpaluuelokuvassa G.I.Blues, mutta ”ei siitä kuitenkaan mitään tule” -hengessä tarjous torjuttiin. Darling oli menestykseltään floppi. Kirk Kirkwoodin muistelojen mukaan Lyrics menetti noihin aikoihin mahdollisuuden saada laajempaakin julkisuutta. Julkaisija ei kuitenkaan ollut Stax vaan sen alamerkkinä toiminut MidSouth. You And Your Fellow on sävelmänä korkeintaan keskinkertainen, mutta Lyrics lauloi sen komeasti, erityisesti Kirkwoodin vahva bassosuoritus erottuu edukseen. Wallace kuitenkin suostui julkaisemaan Lyrics-singlen, joka sisälsi kaksi Staxille alun perin nauhoitettua Kirk Kirkwoodin sävelmää. Nimessä ei ole lukivirhettä, vaan sana Bee jäi alkuperäissinglen etikettiin. Fernwood oli sikäli outo valinta, että se keskittyi kokonaan valkoiseen teinipoppiin, ainoa hittikin oli Thomas Wayne & The Delonsin surullinen Tragedy vuoden ‘59 alussa. Suurin kunnia kuuluu solistille, joka saa raastetuksi pintaan ytimiin ja munaskuihin käyvän tunnelman. Now Girl on nätti vanhahtava balladi ja I’ve Got A Girl sujuva vauhtipala. Toisen Goldwax-singlen a-puolella Lyrics heitettiin raastavan balladin jälkeen toiseen ääripäähän. Lyricsien ensimmäinen Goldwaxsingle on silti merkitty levytetyksi jo edellisenä vuonna. Etsimättä tulee mieleen Jackie & The Starlitesin parhaat vollotuslevyt eikä kyse varmaankaan ollut sattumasta, olihan Starlites parhaimmillaan vuonna ‘62. Tämä ei ollut kiinnostunut Lyricseistä eikä Goldwaxista ylipäätänsäkään vaan jätti hommansa hoitamatta. Claunchin ja rockabilly/kantrilaulaja Charlie Feathersin yhteissävellykseksi merkitty The Side Wind on nimittäin tanssi, jonka askelet on helppo kuvitella ilman erityisohjeitakin, ymmärtääkseni tunnetummista tansseista Wobble liikkui samoilla linjoilla. Edellinen löytyy cd:ltä ”Goldwax Northern Soul” (Kent 313) ja jälkimmäinen ”The Goldwax Storyn” kolmososalta (Kent 335). Ihan rämäkkä ja vauhdikas levy, mutta ei sentään ”Land Of 1000 Dances” -osaston kärkipäätä. Oman sotkunsa. Blues News 5/2020 19 Lyricsien esityksiä, jolloin odottamaan kyllästynyt Kirk Kirkwood otti nauhat ja vei ne pienen Fernwood-merkin pomon Ronald Wallacen kuultavaksi. Syynä saattoi olla odotettua heikompi menestys, mutta ennen kaikkea se, että poikien vanhan kaverin Louis Williamsin ympärille oli koottu The Ovations -yhtye, jonka tyyli oli sulavampi ja helpompi markkinoitava. Goldwax 101 Darling How A Woman Does Your Man 105 The Side Wind So Hard To Get Along 101 oli pieni kokeilupainos ja keräilylevynä harvinainen, nykyisillä nettilistoilla esiintyykin useimmiten promo, jossa numeroksi on merkitty 910. Raaka ja karhea ääni poikkeaa paljon Percy Milemin normaalitulkinnasta enkä voi olla ajattelematta, että kyseessä onkin joku muu, esimerkiksi Kirk Kirkwood, mutta minkäänlaista vahvistusta en epäilylleni löytänyt. B-puoli on Laura Lee & The Meditations -ryhmän gospelsävelmästä muokattu upea esitys. B-puoli ei nimestään huolimatta ole Bill Johnsonin yhtyeen tai Margaret Whitingin levyiltä tuttu kaiholaulu, vaan Lyricsien oma juttu, kaihoisa ja upeasti laulettu sekin. Lyricsien Goldwax-vaihe ja itse asiassa koko tarina päättyi kahteen singleyritykseen. GOLDWAXILLE Quinton Claunchin ja Doc Russellin Goldwax perustettiin virallisesti vuonna ‘64 ainakin sikäli, että silloin firma julkaisi ensimmäisen levynsä. Selitys on Kirk Kirklandin mukaan se, että singlen puoliskot äänitettiin jo Staxilla ja kun muuta julkaisumahdollisuutta ei ollut näkyvissä, hän otti yhteyttä Claunchiin ja sai tämän innostumaan asiasta. Mid-South 1500 Crying Over You Down In The Alley Molemmat puolet ovat todennäköisesti Fernwood-vaiheen peruja. ei sekään ole huono, mutta hienon Darlingin rinnalla keskinkertainen
PERCY MILEMIN SOOLOSINGLET Percy Milemin sooloura ei lähtenyt käyntiin ollenkaan niin kuin ehkä oli tarkoitus. Lisäksi kaikki tarvittava Lyricsit mukaan lukien löytyy sekä Kentin ”The Goldwax Story” -trilogiasta että japanilaiselta Vividin ”Goldwax Collection” -parilta.. Raastava I Don’t Know What You’ve Got on mielestäni Percyn soololevytyksistä paras, mutta minkäs teet, eihän se mitenkään pärjää Little Richardin huikealle originaalille, jonka arvoa vielä nostaa ainakin kitaroinnin ystävien mielissä taustalla soittava Jimi Hendrix. Levyissä ei ole mitään sellaista vikaa, joka selittäisi Percyn jäämisen edellä todetun kovan kolmikon varjoon. Toinen itkulevy I’m Crying Over You on uusinta Lyricsien muutamaa vuotta aikaisemmin levyttämästä doo wop -balladista Cryin’ Over You. Omaa albumia ei hänen vähistä levytyksistään saatu kootuksi, mutta Goldwax-singlet ovat tunnetusti olleet helppoja hankittavia. Myös sävelmät ja taustat olivat vankkaa Goldwax-tasoa, mutta hitti jäi tekemättä. Percy Milemin kolmatta singleä ei ehditty julkaista normaalinumeroinnin puitteissa, vaan se ilmestyi vasta vuonna ‘75, joidenkin ilmoitusten mukaan peräti bootleginä. Vertailu parempiin pudottaa myös sinänsä ihan jämäkän She’s About A Moverin pinnoja, sekä Sir Douglas Quintetin originaali että Otis Clayn jykevä Muscle Shoals -versio ovat ehdottomasti parempia. Kaiken kaikkiaan hän ehti levyttää vain kolme singleä. William Glenn kuoli junatapaturmassa, LaVern Edwards jäi Memphisiin siviilihommiin ja Kirk Kirkwood muutti Rockfordiin Illinoisiin ja sieltä West Oaklandiin 80-luvulla. Crying Baby Baby Baby -kaihoilun intro tuo mieleen parit James Carr -avaukset ja jatkokin sujuu luotettavaan Memphis-tyyliin. Sen seurauksena levyn arvo on noussut nettikauppiaiden ilmoituksissa rajusti, esimerkkinä vaikkapa taannoin huomaamani 80 taalan pyyntö singlen kuvakannellisesta ranskalaispainoksesta. Lyrics hajosi edellä kuvattujen muutosten seurauksena. listauksen raidat ovat tyylikästä perussoulia. Goldwax 315 Crying Baby Baby Baby Call On Me 326 I Don’t Know What You’ve Got She’s About A Mover 201 I’m Crying Over You I Slipped A Little Aivan 60-luvun lopussa Doc Russell ja Quinton Claunch ajautuivat riitoihin, jotka johtivat Goldwaxin hajoamiseen. Wrightin, sen jälkeen James Carrin ja pian myös Spencer Wigginsin. Armeijasta palattuaan hän muodosti kahden sisarensa kanssa The Ladies & The Gent -yhtyeen, joka sai yhden levytysmahdollisuuden, Died Inside -single ilmestyi Gentry-merkillä. Sitä se todella olikin, sillä genren pyhättöihin lukeutuneen Manchester Twisted Wheelin historiikeissa mainitaan, että Call On Me oli yksi klubin ensimmäisistä soulsuosikeista 60-luvun puolivälissä. Hänellä oli joitakin kokeiluja, kuten Blues Ministers ja Fluxes Of Dixie -nimiset yhtyeet, mutta ainakaan soulin saralla hän ei tehnyt mitään merkittävää. George Jacksonin säveltämä Call On Me on energinen, mutta puuroinen tyttökuoron tukema vauhtipala, siis mitä ilmeisintä northern-kamaa. Siinä tärkeimmät havainnot hajonneen Lyricsin rivijäsenten myöhemmistä vaiheista. Sillä oli myös itseoikeutettu paikkansa Shimmy Marcusin vuonna 2010 ohjaamassa 17-vuotiaan northern-harrastajan elämää kuvaavassa filmissä Soul Boy. Tasoeroa on turha miettiä, eniten jäin ihmettelemään, miksi Percyn levyyn on merkitty säveltäjäksi Claunch, kun alkuperäisellä Lyricsillä luki Kirkwood & Milem. Prosessia vauhditti Fonnie Harleyn joutuminen Uncle Samin hoiviin. Quinton Claunch värväsi Goldwaxille vuonna ‘64 O.V. Yksikään Percyn singleraidoista ei noussut listoille ja sen takia hän on jäänyt vain innokkaimpien soul-fanaatikkojen suosikiksi. Muut eo. 20 Blues News 5/2020 aiheutti myös se, että Claunch halusi siirtää Percy Milemin sooloartistiksi. Firman resurssit olivat rajalliset ja kun käytössä oli kova mieskolmikko, niin Percy Milemin liikkeellelähtö lykkääntyi yli vuodella. Hän oli soulmies ja pystyi parhaimmillaan ehtaan deeptunnelmaan