BN haastattelee: THE CASH BOX KINGS BRUCE IGLAUER KIRK FLETCHER CARLA & VANEESE THOMAS ISMO HAAVISTO BRITISH STANDARD SLIM BUTLER Henkilökuvia diskografioiden takaa: ROY HEAD Kaikuja kadunkulmista, osa 13: THE FLAMINGOS Klassikoiden lähteillä, osa 46: CHUCK BERRY ja blues BN autiolla saarella / BN käy tapahtumissa / Unohdetut albumit, osa 5: Everly Brothers Eksoottista bluesia / BN lukee kirjallisuutta / Muddy Lee Makkonen / Levytutkailut 197301-17-05 ISSN 0784-7726 N:o 287 (5/2017) Hinta 6,80 € 50. vuosikerta
Oscar Wilson liittyi bändiin vuonna 2007 ja viimeisen kymmenen vuoden aikana mukana ovat olleet kitaristit Joel Paterson ja Billy Flynn sekä pari muuta basistia, rummuissa Kenny Smith ja Mark Haines, minä huuliharpussa ja laulussa sekä Oscar Wilson. He kunnioittavat toisiaan, ja Jerry sanoi puhuvansa Brucen kanssa ja kysyvänsä, mitä mieltä hän on meistä. Sitten teimme yhden Nick ja Kate Mossin Blue Bella Recordsille ja sen jälkeen kolme cd:tä julkaistiin Blind Pig -merkillä. – Uusimman cd:mme ”Royal Mint” teimme Madisonissa, Wisconsinissa. – Teimme yhden levyn Soto Sound -studiossa Chicagon esikaupunkialueella. Kun levytämme omia kappaleita, aikaa menee tietysti vähän enemmän: teemme erilaisia sovituksia nähdäksemme, mikä sopii eri kappaleisiin. Se on äänitetty analogisesti, yhdessä huoneessa live-tyylisesti ja se päätyi miksattavaksi Bruce Iglauerille. Bändin jäsenillä on paljon erilaisia musiikkimakuja ja vaikutteita. Laulaja Oscar Wilsonin liityttyä yhtyeeseen vuonna 2007 The Cash Box Kings nousi uudelle tasolle. Mukaan on tullut myöhemmin vaikutteita Länsirannikolta sekä Memphisin bluesja rockabillylegendoilta. 4 Blues News 5/2017 KARI KEMPAS T he Cash Box Kings on toiminut vuosituhannen vaihteesta tehden paikallisia keikkoja Madisonissa, Wisconsinissa ja lähialueilla. Nosekin mukana on ollut pitkään Willie Smithin rumpalipoika Kenny (Beedy Eyes) Smith sekä monipuolinen kitaraässä Billy Flynn. Niin teemme varmaan myös jatkossa. Tietääkseni niitä käyttävät mm. – Blind Pig auttoi meitä pääsemään kiertueille ja festivaaleille. Harvemmin kuultujen blueskappaleiden ohella Nosek ja nykyään myös Wilson ovat tehneet omaa traditioon istuvaa musiikkia nykyaikaa tarkastelevin sanoituksin. Milloin aloitit. Olemme olleet onnekkaita siinä, että bändi on kehittynyt ja kasvanut, ja olemme onnellisia ja ylpeitä siitä, mitä olemme tähän mennessä saavuttaneet. Tie on ollut pitkä, ja olemme edenneet tikapuilla askel askeleelta. Bändin ei siis tarvitse harjoitella kovinkaan paljoa. Kokemuksemme Blind Pigistä oli mahtava. Keitä muita muusikoita oli silloin mukana. Kolme Joel Patersonin tuottamaa cd:tä olemme levyttäneet Hi-Style-studiossa, jonka omistavat Jimmy Sutton ja Alex Hall. – Ehdottomasti niitäkin, ja myös George Harmonica Smithiä, Delta-tyyliä ja jopa hieman rockabillyä. Teitte esikoislevynne omalle merkille. Ensimmäisellä cd:llämme puolet kappaleista oli covereita ja puolet alkuperäistä materiaalia. – Minä olen kai bändin pääasiallinen biisintekijä, mutta myös Oscar kirjoittaa jonkin verran kappaleita. Uudetkin kappaleemme ovat silti ehdottomasti tyyliltään vanhaa koulukuntaa. Olemme käyttäneet Chicagossa myös Electrical Audio -studiota, jonka omistaa kuuluisa rocktyyppi Steve Albini. Pyrimme tekemään omaa juttuamme, ja yritämme pitää kappaleiden tarinat kiinni nykyhetkessä ja -yhteiskunnassa. Nyt uusimman cd:mme ”Royal Mint” teimme Alligator Recordsille. Chicagossa kesäkuussa 2017 tehdyssä haastattelussa Joe Nosek kertoo bändin alkuajoista ja kehityksestä sekä kappaleiden synnystä ja työskentelystä uuden Alligator-levyn parissa. Kutsumme musiikkiamme ”blues-a-billyksi”. Kirjoittaako joku muu kuin sinä itse bändille kappaleita. Saimme sen ansiosta paljon enemmän huomiota lehdistössä ja pääsimme isommille lavoille. Olemme aina tehneet omia kappaleita. Olemme aina halunneet kirjoittaa omaa musiikkia ja saada oma äänemme kuuluviin, eikä vain kopioida vanhoja mestareita. Onko Chicago-bluesissanne vaikutteita Länsirannikolta. Levyjä bändi on julkaissut kahdeksan kappaletta, joista kolme omalle merkille, yhden Blue Bellalle, kolme Blind Pigille sekä nyt uusimman Alligatorille. – Ei, koska bändissä on tuollaisia ammattilaisia, meidän ei tarvitse käyttää niin paljoa aikaa harjoitteluun kuin joidenkin muiden. Hän asuu nykyisin Karibialla. Ryhmässä vaikuttavat jo edellä mainittujen lisäksi kitaristi Joel Paterson ja basisti Brad Ber. Edesmennyt pianisti Barrelhouse Chuck oli hänkin pitkään kokoonpanossa. Joel Paterson ja Billy Flynn pystyvät soittamaan kaikkia amerikkalaisia tyylilajeja ja he soittavat niin hyvin, että ohjelmistomme kattaa melkein mitä vain. Olet soittanut The Cash Box Kingsissä jo pitkään. Aloititteko covereilla ja ryhdyitte sitten tekemään omia kappaleita. Toddilla on nykyisin yritys Fraulini Guitars, joka valmistaa kitaroita. – Kyllä, perustimme oman yhtiön Blue Midnight Recordsin ja teimme kolme ensimmäistä levyä sille. Olemme siinä onnekkaita. – Muistaakseni aloitimme vuonna 2001 eli olemme soittaneet jo 16 vuotta. Esiinnyimme alussa lähinnä Keskilännessä ja nyt soitamme kaikkialla Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Sanoisitko, että Blind Pig Recordsin ansiosta pääsitte keikkailemaan laajemmalla alueella. Jerry Del Giudice, yksi levymerkin perustajista, auttoi meitä löytämään uusia suuntia. – Kenny Smith soitti rumpuja ja lisäksi oli kolme muuta kaveria. – Kyllä. Aloititte bändin taipaleen paikallisilla keikoilla ja sitten lähditte myös tien päälle. Arvostin heitä ja Blind Pigin kanssa oli hienoa tehdä töitä. Se ei ole enää toiminnassa, koska sen ääniteknikko Jerry Soto kuoli. Kaikilla cd:llämme on varmaan puolet omia. Sieltä keikkareviiri on laajentunut Keskilänteen ja Chicagoon. Yksi alkuperäisistä The Cash Box Kingsin jäsenistä oli Travis Koopman. Laulajaharpisti Joe Nosekilla on ollut alusta asti visio perinteitä kunnioittavasta, 1940–50-lukujen äänimaisemasta ammentavasta bändistä. Se on sekoitus Sun Recordsin bluesia ja rock’n’rollia sekä rockabillyä. Lisäksi teemme mielellämme covereita joistain vanhoista, vähemmän tunnetuista bluesnumeroista. Missä studioissa olette tehneet levytyksiä. Chris Boeger soitti pystybassoa ja kitaraa, Todd Cambio pystybassoa, kitaraa ja huuliharppua. Hän tekee maailman parhaimpiin kuuluvia 12-kielisiä ja vanhanaikaisia akustisia kitaroita. Hän ja Alligatorin Bruce Iglauer ovat kilpailijoita, mutta myös hyviä ystäviä. – Kyllä, ja teimme ensimmäisen Euroopan kiertueemme vuonna 2005. Taj Mahal, Mark Knopfler ja Corey Harris sekä monet muut
Eräs amerikkalainen artisti toi kerran ilmi tätä ongelmallisuutta: kun kansainväliset ja kansalliset festivaalimarkkinat hiljentyvät, sinulla ei ole kotimarkkinoita mihin turvautua. Mike Stephenson teki haastattelun Kentissä, Englannissa syyskuussa 2016. Vanhempani ovat Walter Fletcher ja Ogierea Avery. Se tuntui oikealta ratkaisulta ja olin 16–17-vuotias. Ellen olisi tehnyt tätä valintaa, olisin todennäköisesti vielä kirkon palveluksessa tai töissä postikonttorissa. Mustan bluesin vuoksi valloitetaan kaupunkeja ja osavaltioita. joulukuuta 1975. Aivan fantastista saada soittaa legendan kanssa ja näin nuorena. Pääsin soittamaan yhdessä Lynwood Slimin, Freddie Brooksin, Janiva Magnessin ja myös James Harmanin kanssa, jonka rinnalla osallistuin myös levyntekoon. Maantieteellistä reviiriä laajennetaan yhä suuremman ympyrän mukaan, mutta on aina olemassa kotikenttä. (Anders Lillsunde) MISTÄ KAIKKI ALKOI – Nimeni on Kirk Elija Fletcher ja olen syntynyt Bellflowerissa, Kaliforniassa 23. Hän auttoi minua merkittävästi ja antoi vihiä siitä, mitä rumpalin soittotavassa kiinnosti sekä kertoi eri tyyleistä, fraseerauksista ja yleensäkin mitä kannattaa tehdä. Tosi hyvä yhdistelmä, koska saimme sekoitettua r&b:tä ja funkia gospelmusiikkiin. Hän laajensi musiikkitietoisuuttani ja sain tutustua myös hieman oudompiin bluesartisteihin. En silti koskaan päässyt levyttämään hänen kanssaan ja se on vielä yksi suurimpia haaveitani. Siitä sain inspiraation yrittää samaa. Hän oli se henkilö, joka ensimmäisen kerran antoi kitaran käteeni isäni kirkossa. Minun oli myös vähän opiskeltava Länsirannikon jump-bluesia, joten kuuntelin Hollywood Fatsia ja Junior Watsonia, viimeksi mainitulta otin lisäksi muutaman oppitunnin. BÄNDIKOKEMUSTA – Siihen aikaan kuuntelin kaikkia Chicagoartisteja, mutta lähinnä sellaisia kuten Eddie Taylor, Jimmy Rogers, Muddy Waters, Howlin’ Wolf, Otis Rush, Louis ja Dave Myers, Robert Junior Lockwood, Luther Tucker ja Willie Johnson. – Lopetin yhteistyöni Charlie Musselwhiten kanssa siirtyäkseni Fabulous Thunderbirdsiin. Saat myös hyvän kuvan siitä, miten pieni artistipiiri on: kaikki tuntevat toisensa ja tekevät yhteistyötä tarpeen tullen. Rusty Zinn oli myös suureksi avuksi – ja hän keikkaili kaikkien niiden huuliharppua soittavien artistien kanssa, joiden kanssa minäkin tahdoin esiintyä, joten seurasin erityisen tarkkana hänen soittoaan. Olin Charlien kanssa muutaman vuoden, ehkä 2002–2004. Tämän Kirk Fletcher on myös huomannut kertoessaan nykypäivän tilanteesta. Näiltä sain todellisen lähtöpotkun uralleni. Al antoi minulle itseluottamusta pysyä pelkästään bluesissa ja pitää kiinni muista arvostamistani seikoista. Soitin siellä täällä ja tajusin, että blues oli elämäntehtäväni. Brent Jonesin ja TP Mobbin, joka oli lähinnä hiphop-gospelkuoro. Näin hänen lähtevän keikalle bändinsä kanssa, näin hänen palaavan ja tekevän studiotöitä. MUSIIKIN MERKITYS – Tutustuin Jim Foote -nimiseen henkilöön, joka omisti Music Works -musiikkiliikkeen. Sitten heittäydyin baanalle ja yritin soittaa jokaisen löytämäni huuliharppua taitavan tyypin kanssa. Jatkoin näissä merkeissä n. Vartuin siellä ja sain soittaa veljeni kanssa, jolla oli vaikutusvaltaa levykokoelmansa ja soittotapansa ansiosta. Jouduin kuitenkin tekemään töitä saadakseni soittaa Wilsonin kanssa. Myin kaikki levyni, jotka eivät olleet perinteistä bluesia ja ostin pelkästään sitä, Chicago-bluesia, jump-bluesia, Texas-bluesia jne. 6 Blues News 5/2017 MIKE STEPHENSON & ANDERS LILLSUNDE O len saanut sen vaikutelman, että ero modernin mustan bluesin (southern soul blues) ja valkoisten piirien suosiman bluesin välillä on yhteydessä siihen, missä tilanteessa artistit esiintyvät. Valkoisten suosima blues tavoittelee yleisöä, jota maantieteelliset rajat eivät sido vaan joita yhdistää tyyli. Isäni oli helluntalaispastori ja toimi kirkossa Comptonissa, Kaliforniassa ja sieltä se kaikki alkoi. Voi sanoa, että kirjaimellisesti melkein asuin musiikkiliikkeessä täytettyäni 16 ja saatuani lukion päätökseen. Olisin mennyt T-Birdsiin jo aiemmin, mutta se. Hän oli julkaissut levyjä ja suhtautui ammattimaisesti koko bisnekseen. Olin siellä aina, joskus jopa seitsemän päivää viikosta ja yritin omaksua kaiken mahdollisen musiikista ja muusikoista, jotka tulivat paikalle korjauttamaan kitaransa ja vahvistimensa, tällä tavoin tutustuin Robben Fordiin. Tämän myötä tein vähän r&bja soulmusiikkia sekä gospelia. Tein valinnan ja jätin r&b:n ja kaiken muun musiikin omistautuakseni perinteiselle bluesille – ja löysin Al Blaken, samanhenkisen muusikon Hollywood Fatsin yhtyeestä. Ehkä voisimme vielä tehdä levyn yhdessä. Soitin monen paikallisen yhtyeen kanssa kuten mm. Luulen että Charlie oli tiedustellut minusta sillä Janiva Magness otti minut bändiinsä vain jotta Charlie Musselwhite saisi mahdollisuuden kuulla minun soittavan. Ilmeisesti hän piti kuulemastaan koska hän otti minut bändiinsä. Näin hän melkein heti pääsi kansainvälisille markkinoille, vaikka kotimarkkinat eivät olleet erityisen vahvat. Hänen maantieteellinen vaikutusalueensa tulee olemaan rajaton niin kauan kuin valkoisen bluespiirin suosima tyyli on voimassa. 8 vuotta enkä todellakaan ajatellut uraa muusikkona. Tällöin aloin ansaita hieman ja tein myös pyhinä hotellija syntymäpäiväkeikkoja. Tavattuani hänet koin todellisen elämänmuutoksen. Kuulijoita valloitetaan eri maiden välisistä rajoista piittaamatta, ja sillä saralla Kirk Fletcher on toiminut menestyksekkäästi. Yritin saada 20 vuotta mahtumaan yhteen vuoteen. Sitten sain Al Blaken kautta yhteyttä Kim Wilsoniin Fabulous Thunderbirdistä. Tämä kaikki tapahtui ollessani noin 20-vuotias. Siten sain ensimakua muusikon elämästä, josta minulla ei ollut mitään käsitystä aikaisemmin. Olin silloin 8–9-vuotias. – Soittaessani Kim Wilsonin bluesbändissä sain puhelun jossa kerrottiin että Charlie Musselwhite etsi kitaristia. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen juttu erään artistin elämästä, ja millä ehdoilla siinä etenet, plussat ja miinukset. Minulla on kaksi vanhempaa veljeä ja yksi on menehtynyt hiljattain. Kälyni lauloi myös kirkkokuorossa, joten olimme todella musikaalinen joukko. Teimme konserttinauhoituksen Kanadassa ja luulin että se julkaistaisiin, mutta näin ei käynyt. Siellä sain tavata ammattimuusikoita, kuten Robben Ford ja muita, jotka yrittivät saada elantonsa soittamalla
Siitä tuli ammatti, 2 vuotta olen ollut täysipäiväinen bluesmuusikko. Kingiä ja Muddy Watersia, mutta ensimmäinen kitaristi joka kolahti, oli Albert Collins. Itse odottaisi, että olisi edes jotain yllättävää joukossa. Blues News 5/2017 9 RIKU METELINEN S eison Hustle Fuzz -bändin rumpalin Kimmo Liljan kanssa WaterLoon a.k.a. – Kaikki alkoi Pepe Ahlqvistin ansiosta. Nykytekijöistä Alvin Youngblood Heart, etenkin hänen soolotuotantonsa, kun teen näitä One Man Band -keikkoja. Sieltä löytyi mm. Olen myös ollut Lazy Lesterin ja James Harmanin lämppärinä. Ripatti haastatteli meitä ja haastattelun lomassa soitimme myös suosikkilevyjämme. Vuosien varrella mm. Ismo Haavisto on juuri lopettanut keikkansa Puutori Bluesissa. Hän piti Baby Boy Varhaman kanssa bluesoppitunteja kouluissa ja he tulivat myös bändikouluun. Teimme tunnin lähetyksen yöradioon Rokki-Maken luona. Hänen harppunsa teki minuun suuren vaikutuksen. Jopa Paul Butterfield Band tuntui olevan liian rock. Tapani Ripatti pisti meidän bändin merkille. Siinä meni ainakin tunti ja toinenkin, kunnes joku siivooja tuli avaamaan ovet. 30 VUOTTA ON JO PITKÄ URA – Se on bluesmusa, joka silloin niin kolahti. – 80-luvun bluesbuumin myötä erotuimme muista teinibändeistä, koska soitimme vanhaa bluesia. Musiikkimakuni on muuttunut vuosien varrella ja osaan arvostaa eri asioita. Kun muilla bändikoulun bändeillä. En tarkoita, että väkisin pitäisi laittaa jotain erilaista mukaan, mutta jotain pientä saisi olla. Käännyn Antin osoittamaan suuntaan ja kas siinähän seisoo Ismo Haavisto. Hänen musiikkinsa vei mennessään. Keskustelu siirtyy Blues Newsiin ja yritämme muistella, milloin Ismosta on viimeksi juttua ollut. Koska Lahteen on aika pitkä matka ajaa niin kerran ajattelin jäädä sinne yöksi. Puutorin Vessan jonossa odottaen pääsyä tiskille. Mä olin varmaan 16-vuotias ja meidän rumpali pari vuotta vanhempi. Olin saanut joululahjaksi harpun ja soittanut sitä muutaman kuukauden. Veljeni Markon Badding Rockers esiintyi siellä. Sen jälkeen kävin ostoksilla Swingtownissa, katsoin vain bluesosastolta levyn, jossa oli joku äijä harpun kanssa. MUKAVA OLLA TURUSSA PITKÄSTÄ AIKAA... ”Mulla on tässä tovi aikaa, jos sopii, tehdään haastattelu vaikka nyt”, toteaa Ismo. – Ihan kiva olla taas keikalla täällä. Kim Wilson on ollut iso vaikuttaja ja enemmän ehkä laulupuolella kuin harpistina. Nykyään pyrin tekemään levyjä laajalla skaalalla eli lähinnä sellaisia, joita itse haluaisin kuunnella. Niinpä juomat saatuamme käymme tuumasta toimeen. Jos nykyisistä pitäisi sanoa yksi nimi, niin se on hän. Bändi soitti sellaisia suoristettuja versioita. Rokki-Maken levyhyllystä löytyi myös B.B. Soitin neljä Sonny Boy Williamson II:n biisiä heidän ollessaan taustabändinä. – Pääsin oikeastaan heti kiinni mustaan bluesiin, ja muutaman vuoden sisällä olin jo sellainen puristi, etten suostunut kuuntelemaan valkoisia bluesbändejä. Odotellessani tartuin resonaattorikitaraan ja silloin syntyi kappale Wall Of Gray. Siihen paikkaan liittyy sellainen tarina, että heillä oli siellä alakerrassa huone, jonne sai jäädä nukkumaan tarpeen vaatiessa. Samanlaiset biisit samanlaisessa järjestyksessä. Muistamme muutamat levyarviot, hänen kirjoittamansa matkakertomuksen ja vuoden 2011 lehden kansikuvan, jossa Ismo poseerasi, mutta varsinaista artikkelia ei mieleemme tule. Rokki-Make asui meidän T-kaupan naapurissa Venetsiassa. TORVI – Mun eka keikka oli Torvessa. Joskus saattaa pettyä, kun ostaa oman suosikkiartistinsa uuden levyn, joka on ihan samanlainen kuin se edellinen oli. Aamulla kun piti jatkaa matkaa niin en päässyt mihinkään, sillä kaikki ovet olivat takalukossa. Aikoinaan bändikoulussa kuulin hänen harpunsoittoaan. William Clarken näin siellä kahdesti. Vaikka olen vuosien saatossa soittanut muutakin musaa niin 10 vuotta takaperin tein lopullisen päätöksen, että soitan vain bluesia. Turussa on tullut soiteltua useastikin, Gracelandissa ainakin. Kun alan ääneen pohtia, kukahan hänestä jutun tekisi niin juuri juomansa hakenut Turun Rytmiklubin aktiivijäseniin kuuluva West Coast Bluesin laulaja/kitaristi Antti Karineva sanoo: ”Jos jutun haluat, niin mikset kirjoita sitä itse?”. Oikeastaan Fabulous Thunderbirds teki ensimmäisenä valkoisena bluesbändinä vaikutuksen. Little Walter, vaikken silloin edes tiennyt, kuka hän oli. North Mississippi Allstars on hyvä, heillä on mukana sellaista tuoreutta mutta myös vanhaa. Hänellä oli pääasiassa rock’n’roll-levyjä, mutta häneltä löytyi myös Sonny Boy Williamson II:n levy “The Real Folk Blues“, josta aloin kappaleita treenaamaan
ooh! Hän tekee edelleen kovan vaikutuksen, hänen soittotyylinsä on niin persoonallinen. – Niistä keikoista, joissa olen ollut yleisön joukossa, on mieleenpainuvin ollut Albert Collinsin vierailu. Eli otti sellaisen sävellajin ja aseman, että jos ei ole soittanut harppua oikeasti, niin siitä ei selviä. Henkilökunta kantoi meille olutta ja juotti pilleillä biisien välillä, että jaksamme soittaa. 10 Blues News 5/2017 oli nuorisotilassa keikkoja niin meillä alkoi olla jo baarikeikkoja. Me olimme että mitä hittoa, mitähän ne odottaa...?! Keikka oli todella hyvä, 1,5 tunnin setti ja jengi oli täysillä mukana. Orjuudesta ei tietenkään lapsille kerrota, mutta kerrotaan, että maalla tehtiin raskaita töitä sekä pitkää päivää ja siitä blues syntyi, kun laulettiin työn ohessa. En ole koskaan ollut kauhean hysteerinen minkään bändin tai artistin suhteen, mutta tuolloin tuli hetken hysteria, kun hän käveli yleisön sekaan. Kotimaisista artisteista Pepen kanssa olemme soitelleet paljon yhdessä, tosin ei nyt ihan muutamaan vuoteen. Kuulijat lähtevät paremmin mukaan, kun soittaa heille tunteella. Mulla oli kymmenkunta levyä ja olin kuunnellut häntä pitkään, niin siinä tuli huudettua: ”Hei, mä olen täällä...”. Kerran Chicago Blues Festivalilla tutustuin yhteen kaveriin, joka halusi kuulla mun soittoani. Keikan jälkeen alkoi jamit ja menin harpun kanssa norkoilemaan. Näin hänet hiukan ennen kuin hän kuoli. Mukana on myös Työlaulu. Sen jälkeen siellä on ollut paljonkin suomalaisia bändejä, tänä vuonna Björklöfin Micke kävi siellä. Kun pääsi kättelemään, niin se oli... Seuraavana päivänä olimme soittamassa vanhaan tuulimyllyyn rakennetussa ravintolassa. Eka setti oli normaali eli kesti tunnin. Pohjoismaihin verrattuna leipä on tiukemmassa isommissa maissa. Siellä oli tuttuja soittajia, jotka sanoivat, että ota hänet mukaan. MIELENKIINTOISIMMAT YHTEISTYÖKUMPPANIT – Andres Roots on sellainen kaveri, jonka kanssa on helppo tehdä yhteistyötä. Se on lapsista erittäin hauskaa. Wilson katseli ja odotti kauan ennen kuin hän pyysi lavalle. Toinen mainitsemisen arvoinen on B.B. Siitä on tarkoitus julkaista myös. Olemme jo 4 vuotta tehneet yhteistyötä lähes säännöllisesti. Olen sitä mieltä, että Fabulous Thunderbirds oli trio + Wilson. Ensin vedin pari biisiä, ja kun olin lähdössä, niin bändin kitaristi sanoi, että soitetaan vielä vähän. Ne ovat myös siinä mielessä hyviä keikkoja, että ne alkavat ja loppuvat ajoissa. MIELENKIINTOISIN KEIKKA – Sen muistan, kun ekan kerran olimme bändinä Saksassa, 2004 Eutinissa bluesfestivaaleilla. Heppu kävi sitten kysymässä Charlie Lovelta, että saanko mä tulla soittamaan. UUSI LEVY – Se on työn alla. Siellähän lavalle pääsee soittamaan, kun vaan kehtaa käydä kysymässä. KEIKAT – Niitä on ollut sen verran, että leivässä pysyy, ja perinteisten bändija soolokeikkojen lisäksi teen lapsille suunnattuja blueskeikkoja nimellä Bluesmies Jönsson. Hän pyysi mut lopulta lavalle ja yritti selkeästi kyykyttää, sanoi Flat B -harppu (eli Bb-harppu) ja straight harp. Olin silloin joku parikymppinen. Siinä on sellainen tavallinen bluesmiehen tarina, matka maalta kaupunkiin. Kello oli jotain 2.00 yöllä ja oli tullut otettua pari olutta illalla, niin en ollut ihan varma haluanko mennä lavalle tai edes käydä kysymässä. Lomareissuilla mulla on tapana etsiä joku jamimesta ihan sen takia, että kun käy soittamassa niin pääsee paikallisten kanssa juttelemaan. Siitä puhuttiin kylillä useita kertoja, kuinka setti venyi pikkutunneille asti. Siihen tulee pääasiassa triokamaa ja muutama sooloraita. Mukana on mm. Hänen kanssaan olisi mukavaa tehdä joku pidempikin projekti. – Kim Wilsonin kanssa olen pääsyt kerran soittamaan, Fabulous Thunderbirds soitti silloin Aulangolla. Siellä oli kauhea ennakkomainonta, että Suomen kovin bluesbändi esiintyy. Soitan sen yksin harpulla ja ulvahtelen siihen väliin. Jimmie Vaughanin kanssa olisi myös hienoa päästä soittamaan, häneltä on aina opittavaa. Kun ajoittaa tuon reissun alkuun, niin saa vinkkejä hyvistä ruokapaikoista ja mahdollisista paikoista, jonne voi myöhemmin tulla oikeille keikoille. Tuo on jäänyt mieleen. Ei siellä kysytä, kauanko olet soittanut ja kenen kanssa. He kirjoittavat bluesin bliuzo. – Baltiassa on ollut paljon keikkoja, Liettua oli mielenkiintoinen. Päätapahtuma oli torilla ja ehkä 1500 henkeä oli paikalla ja se taputus kuului takahuoneeseen asti. Nykyään bluesin soittamisella pystyy elättämään itsensä. Se oli todella mieleenpainuva keikka. Kingin vierailu vuonna -89 Kulttuuritalolla. Suomi ja pohjoismaat ovat hyvin otollisia bluesbändeille. Helpottaa muuten leivänsaantia, kun on myös viikkokeikkoja, eikä ole pelkästään viikonloppujen varassa. Paikallisia soittajia tuli välillä jammailemaan lavalle. Yritti selkeästi laittaa meikäläisen asemaan, että katsotaan onko kaverista mihinkään. Kun aloitimme toisen setin niin se venyi kolmen tunnin mittaiseksi. Lopulta vedimme siinä koko tunnin setin. Ihan samalla tavalla soitan täysillä slidea ja harppua niin lapsille kuin aikuisillekin. Pohjat ja kitarat on äänitetty. Sanoitusideat ovat suoraan bluesmaailmasta, jotain kohtia on tietenkin siivottu. Siinä ei ollut mitään kitarasankarihommaa, samalla kun Vaughan soittaa soolon hän komppaa. Se oli bändisoittoa parhaimmillaan. Amerikassa on myös ollut muutama mielenkiintoinen tapaus, kun on saanut soittaa paikallisten bändien kanssa. Meillä synkkasi heti alusta lähtien, ajatusmaailmamme ja lähestymistapamme ovat hyvin samanlaisia. Ei kauhean iso bluesmaa, mutta kovasti tykkäsivät. Sonny Terryn soittama harppuinstrumentaali Fox Chase, Kettujahti. Mutta hyvin se meni, ja lopulta Wilson nauroi ja totesi, että hyvä meininki. Siellä annetaan tilaisuus soittaa, ja soittotaito punnitaan sitten lavalla
löydy, mutta Trampissa homma jostakin syystä toimi. Samalla reseptillä väkisin väännetty LP “King & Queen“ sitä vastoin jäi räpistelyksi, sen myönsi Carlakin, mutta ei syyttänyt Otista vaan tilannetta, jolla levy kasattiin. Kappaletta tarjottiin Carlan levytettäväksi, mutta hän torjui sen, koska se oli ”puhdasta Sam & Dave -puppua”. Näennäisesti hiljaisella 90-luvulla Vaneese esiintyi enimmäkseen taustalaulajana, mutta teki joukon sävelmiä muille ja oli mukana kahdessa elokuvaprojektissa, joista tärkeämpi oli Disney-teos Hercules. Oma lukunsa oli Carlan suurin soolohitti B-A-B-Y, jonka Isaac Hayes ja David Porter sävelsivät vuonna ’65. Muistuttaessani hänelle Memphis-soulin nykynoususta ja sen tarjoamasta mahdollisuudesta osaavalle tyttösolistille sain vastauksen ”no way, that’s not my thing”.. Sekä itse levy että Vaneesen lavaesiintymiset noteerattiin alan vaikuttajien myöntämillä tunnustuksilla. 12 Blues News 5/2017 ymmärtääkseni se, että sekä sävelmältään että tunnelmiltaan A Boy Named Tom oli selvästi Motown-henkinen, jopa Carlan tyttömäinen ja nasaali laulu tuo hetkittäin mieleen Diana Rossin. Huippuvuosi oli ’87, jolloin Vaneesen kohdalle osui kolme soulhittiä Geffenmerkillä: Let’s Talk It Over (10.), Close To You (12.) ja Heading In The Right Direction (76.). Jatkoa seurasi jo viime vuonna, kun Vaneeselta julkaistiin “The Long Journey Home“ -niminen cd (Seque, 2016). En arvannut kysyä, kumpi tieto on oikea vai onko kumpikaan. VANEESE THOMAS Rufus Thomasin perheen kuopus Vaneese tunnetaan varsinkin vanhemman soulin harrastajien piirissä heikosti, osuivathan hänen uransa huippuhetket kirotulle 80-luvulle. Vahvin raita on lähes seitsemänminuuttinen Sam Cooken Change Is Gonna Come -klassikkoakin hyödyntävä pessimistinen yhteiskunnallinen laulu The More Things Change. Viimeistään tämä levy osoittaa, että Vaneese ei ole välttämättä suuri persoonallisuus, mutta hän on vahvaääninen ja luotettava, ilman turhia kiemuroita laulava artisti. Levy on nimensä mukaisesti koko lailla puhdasta bluesia eli irtiotto soulista. Paikalla oli monta hyvää laulajaa ja tunnelma oli leppoisa. Vaisuhkoa ja mekaanisesti sovitettua pikkusoulia ovat sekä hitit että koko LP, sen myönsi Vaneesekin, mutta nyökkäsi ymmärtävästi sanoin ”good choice”, kun kerroin antaneeni plussan nätille balladille A New Love. Omien sanojensa mukaan hän suuntautuu tällä hetkellä lähes sataprosenttisesti bluesiin, tätä ajatusta vahvisti myös hänen esiintymisensä Porrettassa. Syy on Tuoreimmista levytyksistä tärkein on Rufus-isän muistoksi vuonna 2014 julkaistu “Blues For My Father“ (Seque), jonka Vaneese työsti aviomiehensä Wayne Warnecken kanssa. Rufus on vielä yhden raidan (Can’t Ever Let You Go) verran mukana, samoin viime tammikuussa kuollut Marvell-veli. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi lähes samansisältöinen Carla-siskon 60-luvun hitin mukaan nimetty “Woman´s Love“ (Seque 2091). Läpimurtohitti Gee Whiz oli tunnetuin esimerkki, muista mainittakoon sen tyttömäinen jatke A Love Of My Own sekä täyteraidat What Have You Got To Offer Me, Don’t Say No More ja I’ve Fallen In Love. Hän suostui muokkaamaan esitystä ja teki siitä oman näköisensä ja oli vähän happaman oloinen todetessaan, että se oli hänen laulunsa, vaikka etiketissä luki loppuun asti vain Hayes & Porter. “The Long Journey Home“ on saanut lukemissani arvioissa varsin positiivisen vastaanoton, johon on helppo yhtyä. Carla vei ajastamme niin suuren osan, että Vaneesen kanssa ehdittiin kerrata lähinnä uran päävaiheet. Ainoa levytysmerkintä on vuonna ’98 tehty gospelalbumi “When My Back Is Against The Wall“. Vuonna 2009 julkaistiin tyttösoulin klassikoille omistettu Seque-LP “Soul Sister“, jossa on kaksitoista rehellistä coveria 60-luvun perushiteistä. Pari vuotta myöhemmin levytettyä duettotuplaa “Boy Meets Girl“ Carla muisteli lämpimästi. Itse luotan enemmän jälkimmäiseen, vaikka Vaneese kieltämättä oli aika nuorekkaan oloinen. Hän kertoi olleensa muutaman kerran taustalaulajana molempien levyillä, ensimmäisen kerran upean No Time To Lose -balladin b-puoleksi unohtuneella Carlan itsensä säveltämällä veikeällä A Boy Named Tomilla. Vaneese itse muisteli tätä levyä mielellään ja kertoi valinneensa materiaalin nimenomaan sellaisten naisartistien levyiltä, joita hän erityisesti on arvostanut. Carolyn oli Vaneesen levyillä myöhemminkin esiintynyt Carolyn Mitchell. Mainitut kaksi singleä sisälsivät kaihoisaa ja kilttiä popsoulia, positiivisimpana esityksenä on mieleeni jäänyt nätti Goodbye Song. “Vaneese“-niminen albumikin julkaistiin (GHS 24141). Vaneesen oma ura alkoi 70-luvun lopussa, jolloin hän levytti Polydorille kaksi Vaneese & Carolyn -nimellä julkaistua duettosingleä. Stax-väen suhtautuminen Motowniin on tainnut muutenkin olla penseä. Soulin pariin hän palasi vuonna 2001 tyylikkäällä albumilla “Talk Me Down“, jota alan harrastajat pitävät hänen uransa tähänastisena huippuna ja Vaneese tuntui olevan samaa mieltä. Hänen syntymävuodekseen ilmoitetaan useimmissa lähteissä 1959, toisena vaihtoehtona on päivän tarkkuudella 24.8.1952. Stax ei tätä iskelmällistä levyä ole juuri muistellut, se on tylysti jätetty koosteiden ulkopuolelle. Yleisilme on hitusen kevyempi ja monipuolisempi, mukana on kaksi siistiä mielestäni puhtaaksi souliksi luokiteltavaa raitaa (Mystified ja Prince Of Fools), iloinen kantrihenkinen jolkutus Country Funk ja selkeästi gospeltunnelmainen Mean World. Niinpä Vaneese nyrpisti selvästi nokkaansa, kun muistutin hänen säveltämästään nätistä rakkauslaulusta One Shining Moment, josta Diana Ross teki version 90-luvun alussa ja sai ison hitin Englannissa. Carlasta puhuttaessa unohdetaan usein, että hän levytti huippuvuosinaankin omia sävelmiä. Se on hyvin laulettu kunnianosoitus Memphisille, taustasoittajat ovat kokeneita ammattilaisia. Toki kuopuskin Staxin muisti, koska hän pääsi isänsä ja siskonsa mukana toisinaan seuraamaan levytyksiä
Vuoden ’53 alussa tärppäsi, silloin Flamingos pääsi Art Sheridanin Chance-merkille ja levytti sille kuusi singleä: Chance 1133 Someday Somehow If I Can’t Have You 1140 Hurry Home Baby That’s My Desire 1145 Carried Away Golden Teardrops 1149 You Ain’t Ready Plan For Love 1154 Cross Over The Bridge Listen To My Plea 1162 Blues In A Letter Jump Children PEKKA TALVENMÄKI. Etuliitettä käytettiin sisäpiireissä Kaikuja kadunkulmista, osa 13 THE FLAMINGOS T he Flamingos oli epäilemättä yksi aikansa suurista doo wop -yhtyeistä, lajinsa ehdoton prototyyppi niin kuin vaikkapa Temptations soulin tai Gospelaires gospelin puolella. Hänen tilalleen palkattiin ihan oikea manageri Ralph Leon, joka vei yhtyeen kaksikin kertaa koelauluun isolle United Recordsille, molemmilla kerroilla huonoin tuloksin. Robert Pruter on käsitellyt yhtyettä ja sen merkitystä osana Chicagon yhtyemaailmaa kirjassaan Doo Wop The Chicago Scene ja jäsenten välisiä kiemuroita olen lueskellut Tommy Huntin biografiasta Only Human. Swallowsilla oli pientä paikallista kysyntää niin paljon, että järjestelemiseen tarvittiin apuvoimia, niinpä Jake Careyn työkaveri Fletcher Wethersoon otti hoitaakseen ns. Sikäli nimen valinta oli hölmö, että se ”oikea” King-merkille levyttänyt Swallows oli Baltimoresta kotoisin, joten ainakin Careyn serkukset varmasti tiesivät olevansa vain hännystelijöitä. Swallowsin viidenneksi jäseneksi liittyi Earl Lewis ansionaan se, että hän oli Johnny Carterin sisaren entinen poikaystävä. Flamingosista on kirjoitettu paljon ja tarkasti. BN:ssä Flamingos on ollut esillä silloin tällöin, mutta vain lyhyiden arvioiden tasolla. Chicagossa toimineen kuntoklubin mukaan uusi nimi oli ensin El Flamingos, sitten Five Flamingos sen kirjoittamattoman säännön mukaan, että jokaisen vähänkin itseään kunnioittavan yhtyeen nimen piti olla Five jotakin. 10.4.1932 – 1.6.1984), josta tuli Flamingosin suuruuden aikojen merkittävin solisti. Yksi syy tähän esittelyyn on se, ettei yhtye suinkaan kuollut 60-luvun alussa vaan ehti myöhemmissä vaiheissaan esittää ja levyttää melkoisen määrän enemmän tai vähemmän kiinnostavaa soulia. Sollie McElroy oli hänkin sen verran levoton tyyppi, että häipyi tai häivytettiin ensimmäisten levyjen jälkeen ja hänet korvasi Velvetonesyhtyeestä siirtynyt Nate Nelson (s. Siellä he tutustuivat samassa juutalaisseurakunnan kuorossa laulaneisiin Johnny Carteriin (2.6.34) ja Judah Byrdiin ja muodostivat heidän kanssaan tyypillisen street corner -yhtyeen, joka sai nimen The Swallows. Tarkkaan ottaen he olivat vain ”serkkuja”, Jake oli nimittäin Zeken sedän perheen ottopoika. Earl Lewisin lisäksi Judah Byrd poistui Swallowsien riveistä, täydennyksinä yhtyeeseen liittyivät Paul Wilson (Johnny Carterin serkku, s.6.1.35) ja Sollie McElroy (16.6.33). McElroy siirtyi muutamaksi vuodeksi The Moroccos -yhtyeeseen, sen jälkeen hän oli Chi-Litesien esimuodossa nimeltä The Chanteurs ja lopulta vielä The Nobles -yhtyeessä. 29.8.23) ja Zeke (24.1.33) Carey. Hänen taidoissaan ei ollut puutteita, mutta levottomissa elämäntavoissa oli, tytöt kiinnostivat liikaa ja sitä eivät jäyhät juutalaisnuoret hyväksyneet. Syy siihen, että yhtyettä ei käsitelty Bring Back Those Doo Wops -sarjassa, on Juhani Ritvasen tunteneille tuttu. Marv Goldbergin pedanttinen Notebooks on kartoittanut yhtyeen tekemisiä jokaisen yksittäisen session ja vähänkin merkittävän kiertuetapahtuman tarkkuudella. Muutenkin tilanteet vaihtuivat nopeasti. Molemmat pojat muuttivat 40-luvun lopussa Chicagoon. Earl lähti ja liittyi Morocco-hotellin Flame-nimisen yökerhon mukaan nimensä saaneeseen Flames-yhtyeeseen, joka muutti pian nimensä muotoon The Five Echoes ja pääsi levyttämään Sabre-merkille. Sekin paluu oli väliaikainen, hänen korvaajansa oli itse Johnnie Taylor, mutta se on kokonaan oma tarinansa. Hän ei halunnut kirjoittaa aiheista, joissa henkilöhistoria peitti alleen musiikilliset hienoudet ja toisaalta Juhani myönsi itsekin, ettei erityisemmin pitänyt Flamingosista, se oli hänen makuunsa liian kiltti ja steriili. Tommy Hunt oli mukana Five Echoesin alkuvaiheissa, mutta lähti pian armeijaan ja palasi viimeiseen Sabre-sessioon. Kaikki kolme pääsivät levyttämään, mikä osoittaa, että McElroykaan ei ollut turha mies. 20 Blues News 5/2017 SYNTYVAIHEET Flamingosin tärkeimmät kantahahmot olivat Baltimoressa syntyneet serkukset Jake (s. Seuraava esittely nojautuu pääasiassa kolmeen tietolähteeseen. Swallows-nimestä luovuttiin vuonna ’52 sen oikean Swallowsin tehtyä suurimmat hittinsä. 50-luvun puoliväliin asti, levyillä se ei esiintynyt alun alkaenkaan. LEVYTYSVAIHE ALKAA Fletcher Wetherspoon joutui armeijaan muutaman kuukauden Flamingos-palvelujen jälkeen. managerin tehtävät. Ennen kuin otetaan levytyshistorian ensivaiheet käsittelyyn, täydennetään vielä henkilöhistoriaa. Sekä Goldberg että Pruter käsittelivät Flamingosia melko yksioikoisesti doo wopin näkökulmasta. Hänen ehdotuksestaan McElroy otettiin mukaan, vieläpä ykkössolistiksi