vuosikerta. BN haastattelee: NIKKI HILL THEO HUFF EERO RAITTINEN SARALEE B. CUPP COMBO Teinipopin aatelisia, osa 16: BOBBY ”BORIS” PICKETT Motown memories, osa 68: HERMAN GRIFFIN Rockabillyn aamunkoitto: SCOTTY MOORE Blues-ornitologiaa / Divarien helmiä / Halpaa bluesia / Muddy Lee Makkonen BN lukee kirjallisuutta / Unohdetut LP:t / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut 197301-16-05 ISSN 0784-7726 N:o 281 (5/2016) Hinta 6,80 € 49
Kuinka pitkään olet esiintynyt nykyisen bändisi kanssa. – Julkaisin ensimmäisen kokonaisen cd:n vuonna 2013 ja olen ollut tien päällä siitä asti. Musiikista tuli minulle pakkomielle: keräsin levyjä ja kävin live-keikoilla. Debyytti-cd ”Here’s Nikki Hill” (2013) ja vuonna 2015 julkaistu ”Heavy Hearts, Hard Fists” lisäsivät ryhmän kysyntää. Tuntuu siltä kuin voisi levitoida. Miten levytyssopimuksesi ovat syntyneet. Musiikkidiggarista kuoriutui kitaristi-aviomiehen Matt Hillin ehdotuksesta lauluntekijä-laulaja. – ”Soul Meets Country” -EP on itse asiassa hyvin erityinen levy. Niinpä halusin tuoda idean bändilaulajasta takaisin. Se toi mieleeni, millaista oli laulaa lapsena kirkossa. Vuonna 2012 julkaistu EP avasi ovia ja lavakarisma yhdistettynä raakaan, tunteikkaaseen tulkintaan sekä tiukkaan bändityöskentelyyn ovat toimineet hyvänä mainoksena yhtyeelle. Se oli myös hauska keikka. Ryhdyimme kuitenkin esiintymään duona ja teimme kotipuolessa keikkoja saadaksemme vähän ruokarahaa. Nautin erityisesti niiden energiasta, varsinkin live-esiintymisissä. Otis Redding, Mavis Staples, Etta James ja AC/DC:n Bon Scott, jolla oli uskomaton ääni ja lavapresenssi. – Kitaristi Matt Hill on ollut mukana käytännössä alusta asti, kolme tai neljä vuotta. Milloin ryhdyit laulamaan. Teini-ikäisenä yritin perehtyä musiikkiin vähän enemmän ja miettiä, minkälaisista tyyleistä pidän. Hän on tietysti hyvin tunnettu rockabilly-kuvioissa ja hallitsee monet musiikkityylit. Deke tietää kaiken. Se ja pari YouTube-videota alkoivat poikia online-yhteydenottoja ja kyselyitä, mistä levyjäni saa ja missä ja milloin keikkailen. Suhtauduin hänen ehdotukseensa epäillen, koska muusikon elämä on kovaa ja se edellyttää paljon uhrauksia ja omistautumista. Myös Otis Redding kosketti ja innoitti minua. – Esikuviani ovat mm. – Lauloin jo pikkutyttönä kirkossa gospelkuorossa, mutten haaveillut laulajan urasta. Tunne on parempi kuin mikään huume. Aloitin siis hyvin pienessä mittakaavassa: duokeikoilla kotikaupungissani. En halunnut olla bändilaulaja, mutta kun ryhdyin kirjoittamaan kappaleita, huomasin että sellaisillekin on tilaa. Hän ehdotti, että voisin ehkä tehdä omia kappaleita, kirjoittaa sanoituksia. Sitten levytin pienen vinyyli-EP:n erään ystävän studiolla Chicagossa. Pidän myös instrumentalisteista kuten Thelonious Monkista, Link Wraysta ja sen tyylisestä musiikista. Puistobluesin yhteydessä kesällä 2016 tehdyssä haastattelussa hän kertoo urastaan ja esikuvistaan sekä tulevaisuuden suunnitelmistaan. Basisti on ollut mukana kolme vuotta ja nykyinen rumpali liittyi bändiin viime vuonna, toinen kitaristi vasta pari viikkoa sitten. – Olen lähtöisin Pohjois-Carolinasta, mutta muutin St Louisiin vuonna 2011 ja vasta silloin aloin keikkailla enemmän. – Kyllä, kaikki muusikot olivat meille todella kannustavia. Mitä enemmän esiinnyin sitä paremmalta se tuntui. Deke Dickerson on ystäväni ja ainutlaatuinen roots-kitaristi. Nikki on bändeineen ollut kolme kertaa Suomessa ja kiertää ahkerasti maailmalla. Aloititko rock’n’rollista. Nautimme yhdessä esiintymisestä: hänen kitaransa ja minun ääneni. Teimme paljon töitä sen eteen, mutta festivaali oli mahtava, vaikken tullessani tiennytkään, mitä midsummer tarkoittaa. 4 Blues News 5/2016 NIKKI HILL Rock’n’rollin energiapakkaus KARI KEMPAS N ikki Hill on muutamassa vuodessa noussut paikallisesta baariesiintyjästä kansainväliseksi tähdeksi. Helmikuussa 2016 esiinnyimme Tampereella. Bändilaulajia – miehiä tai naisia – sellaisia kuin Otis Redding, Mick Jagger tai Bon Scott, ei ole montaa. – Noin viisi tai kuusi vuotta sitten mieheni kuuli minun lauleskelevan, ja sanoi, että minulla on hyvä ääni ja minun pitäisi harkita laulamista. Minäkin halusin teiniikäisenä soittaa bassoa, kitaraa tai rumpuja. Mikä on kotikaupunkisi. Mitä enemmän esiinnyin sitä enemmän jäin siihen koukkuun. Rock’n’roll-, soul-, rhythm’n’blues-, punkja gospel-vaikutteet kuuluvat Nikkin tyylissä. Siitä lähtien olen vain yrittänyt kehittyä paremmaksi. Sitten tutustuin muusikoihin ja heistä tuli ystäviäni, mutta aluksi olin vain musiikkifani. Etelä-Carolinasta kotoisin oleva 27-vuotias Nikki sai herätyksen musiikkiin gospel-kuorosta. – Tämä on kolmas kerta. Melkein tarkalleen kolme vuotta sitten esiinnyimme Midsummer Jamboree -festivaalilla ruotsalaisen Honey Boy Slim & The Bad Habits -bändin säestyksellä. Ihmiset olivat hyvin kannustavia ja minä nautin esiintymisistä – se oli mahtavaa. Keneltä olet saanut vaikutteita. Nyt olemme täällä Järvenpäässä vain yhdellä keikalla ja palaamme täältä takaisin Jenkkeihin. Kolme vuotta sitten kiersin Euroopassa vielä muiden bändien kanssa. Monet soul-, bluesja rock’n’roll-laulajat ovat vaikuttaneet minuun. Monet ovat kuolleet tai jääneet eläkkeelle. Kuuntelin itse asiassa paljon punkia ja rokkia. En ollut mielestäni siihen vielä valmis. Yritämme edustaa parhaamme mukaan amerikkalaista roots-musiikkia, rock’n’rollia, bluesia, rockabillyä, soulia, gospelia ja countrya – ja yritän tehdä kaiken omalla tavallani. Sinulla oli siis musiikkipiiriyhteyksiä eri puolille Amerikkaa. Olet esiintynyt Suomessa jo useasti. Seuraavana vuonna yritin jo itse kirjoittaa kappaleita. Teimme varmaan viisi kiertuetta sillä tavoin, mutta sen jälkeen pystyin tuomaan tänne oman bändini Jenkeistä. Se rohkaisi minut yrittämään ja hankin buukkaajan tehdäkseni keikkoja vähän kauempanakin. Se johdatti minut rock’n’rollin pariin, ja ymmärrettyäni, että pitämäni musiikin vaikutteet tulivat sellaisilta artisteilta kuten Little Richard, Chuck Berry ja Jerry Lee Lewis ryhdyin kuuntelemaan heidän levyjään
Rakastan työtä lasten parissa. Soulmusiikki yhdistetään useimmiten kaupunkeihin kuten Memphis ja Detroit. Myöhemmin lukiossa luin kirjan ”The Chicago Golden Soul”, jossa käsiteltiin artisteja kuten mm. Sekä Chicago että Detroit kuitenkin menettivät asemansa musiikkikeskuksina, kun Los Angeles pystyi 70-luvulla houkuttelemaan suuret levy-yhtiöt kaupunkiin. Siksi on melkeinpä suoranainen ihme, että nuori Chicagoartisti menestyy ja saa myös kansainvälistä huomiota ilman, että hän esittää retrosoulia tai 50-luvun bluespastisseja, ja tekee sen tyylillä, jossa hän osaa ennen kaikkea hyödyntää oman kulttuuriperintönsä taustaa, siis nykyaikaisella soulbluesilla. Mike Stephenson tapasi Theo Huffin Blues Newsin puolesta Chicagossa kesäkuussa 2016. Samalla moni chicagolaisartisti muutti mm. Näistä voisi mainita esim. Pari kuukautta myöhemmin sain tavata useampia heistä Jimmy Tillmanin esitellessä minut. Myöhemmin tapasin Jimmy Tillman -nimisen miehen, jolla oli tapana soittaa Jimmy Reedin, Willie Dixonin ja monen muun artistin kanssa. Theo Huffin uusimmassa ja erinomaisessa levyssä ”The New Beginning”, jota saa vain ladattuna on selviä merkkejä pehmeästä Chicagotyylistä, sellaisena kuin se tänään saattaa esiintyä Willie Claytonin tuotannossa. McKinley Mitchellin, Lee Shot Williamsin ja Willie Cobbsin. Philadelphia oli sekin tärkeä soulkeskus 70-luvulla, mutta jo 60-luvulla sitä oli myös Chicago, missä vallitsi pehmeämpi soul-tyyli ja artistit kuten Impressions, Jerry Butler, Walter Jackson, Tyrone Davis ja Gene Chandler olivat huippusuosittuja. Anders Lillsunde KAIKEN ALKU – Synnyin Chicagon West Sidessa, Illinoisissa 10. Chess oli todellisuudessa kaupallisesti suurempi soulkuin bluesyhtiö. Toisaalta siinä on myös pientä kaikua Willie Mitchellin studion töistä. kesäkuuta 1988 ja olen nyt 28-vuotias. 8 Blues News 5/2016 THEO HUFF Chicago-soulbluesia 2010-luvulta MIKE STEPHENSON & ANDERS LILLSUNDE N ykypolven bluesja soulartisteista saa tällä kertaa puheenvuoron 29-vuotias chicagolainen Theo Huff, joka kertoi urastaan, elämästään ja tavoitteistaan Blues Newsille toimittaja Mike Stephensonin välityksellä. Toiset hakeutuivat valkoisten markkinoille. Viimeisten 20 vuoden suosituin musta miesartisti R. Kiitän Jumalaa siitä, että ympärilläni on niin monta avuliasta ihmistä, jotka ovat ottaneet minut siipiensä suojaan. Hän toimi siihen aikaan musiikkiopettajanani. Otin oppia suurilta tähdiltä. Jimmy esitteli minut Jackie Taylorille, joka on esiintynyt mm. Hänen musiikkinsa ei ole niin raakaa kuin Etelän soulblues voi olla. Etelävaltioihin, missä heillä vielä oli kysyntää. Chicagosta puuttui sama vilkas southern soul -bluesnäyttämö, joka löytyy Etelävaltioista. Kun lukiessani törmäsin Gene Chandleriin, Dee Clarkiin ja levymerkkeihin Brunswick Records ja Chess Records, huomasin että ne kaikki olivat kotoisin Chicagosta. Tämä tärkeä historiikki unohtuu helposti, kun haetaan pelkästään 50-luvun Chicago blues -boomin jälkiä. Monet kiitokset kaikesta avusta myös Jim Feeneylle. Hän sai minut osallistumaan koulujen kykyjenetsintäkilpailuihin ja olenkin voittanut niistä noin 90 prosenttia. Harvat jäljelle jääneet bluesklubit keskittyivät turisteihin, jotka tahtoivat vaeltaa Muddy Watersin jalanjäljissä. Jimmy toimi nimittäin myös musiikkialalla. Hän vei minut Willie Hendersonin luo ja kun kerroin Willielle, että olin lukenut paljon hänen taustoistaan ja että halusin tavata hänet, hän ihmetteli sitä, että olin tehnyt läksyni niin huolellisesti.. Toimin vahtimestarina Oscar DePriest Elementary Schoolissa. Siihen aikaan lauloin paljon Sam Cookea kuten Change Is Gonna Come ja Bring It On Home To Me, ja sen jälkeen seurasivat Tyrone Davis, Johnnie Taylor, Otis Redding jne. elokuvissa Cooley High, Hoodlum ja Barber Shop 1 & 2 ja hän on ammattinäyttelijätär. Kouluista jatkoimme kahviloihin ja siitä urani lähti ylöspäin. Hän auttoi minua luomaan uraani. Tämä on ehkä syynä siihen, että Huff sai kutsun Porrettan soulfestivaaleille Italiassa, joka muuten tunnetaan vanhahtavan soulin eurooppalaisena etuvartiona. Aloitin Western House High Schoolista, missä voitin melkein jokaisen ja se vei minut muiden koulujen vastaaviin kilpailuihin. Kelly on myös kotoisin Chicagosta ja tämän päivän tärkein southern soul -nimi Willie Clayton asuu Chicagossa, vaikka hän esiintyy Etelävaltioissa. Theo Huff on lahjakas artisti, jolla on vielä monta vuotta edessäpäin – ja näin lupaavan alun jälkeen hänen tulevaa uraansa on jännittävä seurata. – Aloitin laulamisen kirkossa, Walls Memorial Christian Methodist Episcopal Churchissä. Vanha southern soul -konkari Cicero Blake elää myös Chicagossa, aivan kuten Artie White teki kuolemaansa asti. Hän antoi esiintymisneuvoja ja sain kuvan siitä, mitä kulissien takana tapahtuu ennen esiintymistä. Musiikki on melkeinpä kokopäiväistä minulle, vaikkakin olen Chicagon koululautakunnan palkkalistoilla. Otis Rush, Otis Clay, Willie Henderson ja Alvin Cash
Jenkeissä, Saksassa, Ruotsissa, Italiassa ja Venezuelassa. – Kappaleista Oh, Oh on saanut hyvin huomiota, sen video on kuvattu Vallilassa. Hyvänä esimerkkinä meidän luomasta svengistä on viimeisin Storyvillen keikka, jossa yleisö ei malttanut lähteä tanssilattialta pois. Nopeimmista kappaleista levyn nimikappale Queen Of Your Heart sekä mainitsemani Gypsy In Me. Kaksi slovaria mahtui mukaan ja niistä ehkä Down The Line, jota myös Blues Newsin arviossa kehuttiin, on minun suosikkini. yksi säkeistö rumpusooloja. Uusimmat Blue Northin julkaisut saatavilla! MAISTERI T. Se on myös päätynyt Rhythm Bomb Recordsin kokoelmalle ”Get Up And Dance” ja sitä on toimiteltu ympäri maailmaa. 16 Blues News 5/2016 Kinda Girl taas yhdistelee Las Vegas -henkeä ottaen vaikutteita suomalaisesta musiikista. : ”VOODOO-MIES” (BNCD 013) TITTY BAR TIM BLUES BAND : ”FLATHEAD WOMAN” (BNCD 014) BN:N VERKKOKAUPASTA! BN:N VERKKOKAUPASTA! bluesnews.mycashflow.fi bluesnews.mycashflow.fi. Ne ovat molemmat mieleisiä esittää. Meidän levymme tähditti australialaisen Michael Memphis Williamsin ”Rattlin’ Bones & Retro Tones” -ohjelman ”Cue the new” -osiota. Omia suosikkejani levyllä on monia. Tämän lisäksi levymme on tiettävästi soinut mm. AUTION SAAREN LEVYT – Mahdotonta valita, mutta tästä lähtisin levykatalogiani rakentamaan: Ella Fitzgeraldin & Joe Passin ”Hamburg Duets 1976” pitäisi olla mukana ja lisäksi jotain Big Maybelleltä, Ray Charlesilta ja King Curtisilta. Siinä on mm. : ”VOODOO-MIES” (BNCD 013) TITTY BAR TIM BLUES BAND : ”FLATHEAD WOMAN” (BNCD 014) Uusimmat Blue Northin julkaisut saatavilla! MAISTERI T
Sinällään Uptight on leppoisa instrumentaali, sopiva flippi, kun ei parempaakaan ollut tarjolla. Sitä seurasi parin vuoden tauko, jonka aikana ehti tapahtua yhtä ja toista muuta. Berry Gordy oli avioliitosta raivoissaan. on mitäänsanomaton, laahaava balladi, johon ei edes taustalla laulava The Mello-Dees saa minkäänlaista henkeä. Hearbreak oli periaatteessa leppoisa medium, mutta hitin aineksia siinä ei ollut. Tämä oli joka tapauksessa yksi niistä näytöistä, joiden perusteella Stevenson uskalsi mennä pari vuotta myöhemmin työn hakuun Berry Gordyn toimistoon. Se on Motownin singleboxin tekstien mukaan kulkenut myös nimellä I’m Still In Love. Maryn ura lähti liikkeelle jopa odotettua paremmin, pariskunta pääsi kiinni omaan. Hermanin originaali on kömpelömpi, mutta sympaattinen esitys sekin, erikoisen viehättävä on hänen paksu ässänsä sleep-sanan alussa. Ensinnäkin Herman oli taustahommiin sikäli sopimaton, että hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa nuotteja. Parasta oli Motown-henkinen bridge, sen sijaan itse sävelmä on tasapaksu ja Hermanin laulu junnava. Tuolloin hän meni kärttämään jatkoa, mutta oli kaiketi todennut puutteensa laulajana ja halusi päästä tuottajatehtäviin. Mary oli todellinen lupaus, firman tuleva ensimmäinen naistähti. Nykivässä vauhtipalassa on selkeitä Motownaineksia, mutta hittipotentiaalia ei senkään vertaa kuin Mr. Pomon mietteisiin Herman Griffiniin liittyen ei ehkä niinkään vaikuttanut Stepp-singlen hyvyys tai huonous, paremminkin molempia osapuolia hyödyttänyt yhteistyö Gwen-siskon kanssa. HERMAN & MARY Herman Griffinin ja Mary Wellsin avioliitto ja Maryn lähtö Motownilta ovat yhtiön historian suuria juttuja eikä niitä voida tässäkään yhteydessä välttää. Hermanin seuraava etappi oli Lloyd Pricen omistama Double L, jossa hän sai tuottajakseen niin ikään Motownilta lähteneen Robert Batemanin. Nopeampi puoli oli kuten Hermanin kahdella edelliselläkin yrityksellä selvästi parempi, reipas ajalleen tyypillinen doo wop, jolle erityisesti kuoro antoi tarvittavan säväyksen. Pienet miinukset turhan hallitsevista jousista, eräästä nettikirjoitelmasta löysin myös moitteet liian pikaisesta feidauksesta, Herman ei mukamas ehdi huokaista tarpeeksi monta kertaa ”I’ll be right by your side”. True Love on hyvin tehty puolinopea. Sen sävelsi Don Davis, joka myös soitti taustalla kitaraosuuksia. Se julkaistiin ensin Annamerkillä ja sitten Tamlalla, minkä takia Herman tavallaan menetti paikkansa ja sai siirron Motownille, sielläkin heikoin tuloksin. Todellisuudessa Mary näyttää olleen vähintään yhtä suuri ”syyllinen” kuin Herman. Mickey Stevensonin ja Joe Hunterin säveltämä Sleep on suuria Motown-suosikkejani lähinnä Marv Johnsonin muutamaa vuotta myöhemmin levyttämän sujuvan coverin ansiosta. Luonnollisesti Hermanin kosiskelu teki tehtävänsä ja korostui lavatilanteissa, joissa Hermanin vauhdikkaat temput olivat tärkeä osa Maryn ensimmäisinä Motown-kuukausina. Sitä on verrattu Swinging Tigersin levyttämään tanssilevyyn Snake Walk, sävelmää on väitetty jopa samaksi, mutta siitä ei ainakaan minun koekuuntelussani ollut kyse. Tässä siis turinaa ja tietoa lähinnä Hermanin näkökulmasta. En aikaisemmin hyväksynyt Hermaniin liitettyä määrettä ”bluesy”, tähän esitykseen se kuitenkin jollakin lailla sopii. Stepp 237 Hurry Up And Marry Me Do You Want To See My Baby Hurry Up... Heartbreak -puolessa. Häät vietettiin kesäkuussa ’61, mikä merkitsi Hermanille edellä mainittuja kiistattomia etuja. Heartbreak Never Trust Your Girl-Friend Mr. Joka tapauksessa Gordy teki Hermanin kanssa kolmen vuoden sopimuksen, joka kylläkin osoittautui molemmin puolin pahaksi pettymykseksi ja tuotti vain kaksi singleä: Tamla 54032 True Love (That’s Love) It’s You Motown 1028 Sleep (Little One) Uptight Jos Motownin sisältä hakee vertailukohtaa Hermanille, niin ensimmäisenä tulee mieleen Barrett Strong, molempia on ainakin pidetty talon heikoimpaan osastoon kuuluvina laulajina. Singleä on moitittu huonosti tuotetuksi ja pistetty tulos Mickey Stevensonin kokemattomuuden piikkiin. Motown-boxilla True Lovea seuraa Miraclesin Shop Around eikä artistin vaihtumista edes välttämättä huomaa. Hän oli kasvanut isättömänä ankaran äitinsä ohjauksessa ja halusi kiihkeästi itsenäistyä. Annan numero oli 1115 ja parhaiten lopputuloksen löytää nimenomaan Annan uusintakokoelmilta. B-puolen Uptight ei ole se Stevie Wonderin hitiksi laulama Uptight, vaan instrumentaali. Double L 718 Mr. En yhtään epäile Hermanin ihastumisen fyysistä puolta, mutta arvattavasti häntä kiinnosti myös asema managerina ja kirstunvartijana, jonka pikainen avioituminen takasi. Hän on muistellut päästäneensä Griffinin Maryn taustajoukkoihin nimenomaan sillä evästyksellä, että ”pidät sitten näppisi erossa tytöstä”. Laulussa kiinnittää huomiota aikaisemmilta yrityksiltä puuttunut energisyys ja aggressiivisuus. Kun tuottajan paikkaa ei herunut, Herman lähti Motownilta aiheuttaakseen seuraavana vuonna entistä enemmän sotkua. Hyvä raita, mutta It’s You, sekin Don Davisin sävellys, on mielestäni vielä parempi, Hermanin ensimmäinen (ja ainoa?) onnistuminen hitaamman materiaalin parissa. Berry Gordylla oli kaksi syytä evätä pyyntö. Levytys on tehty New Yorkissa vuoden ’63 lopussa. B-puolen toiseksi säveltäjäksi on merkitty Mickey Stevenson, ilmeisesti mies on katsonut lopputuloksen sen verran mitättömäksi, että hän on antanut oikeudet Batemanille tämän lähtiessä Motownilta. Toisaalta hän oli ehtinyt suututtaa Motownin perusväkeä vaimonsa Mary Wellsin kanssa kierrellessään, niissä merkeissä hän oli liikaakin hyppinyt sekä tuottajien että orkesterinjohtajien nenille ja osoittanut yhteistyökyvyttömyytensä. Strongilla oli onnea, koska hän sai laulettavakseen huimaksi hitiksi kohonneen Money-klassikon. Näyttää siltä, että Herman iski silmänsä 17-vuotiaaseen Maryyn heti tämän tultua Motownille vuoden ’60 kesällä. Hermanin sopimus päättyi vuonna ’63. Blues News 5/2016 19 siskon omistamalla Annalla
Herman Griffin joka tapauksessa halusi Maryn ulos ja neuvotteli suurfirmojen kanssa siirtoehdoista. Avioeroasiakirjoista ilmenee, että Mary sai talon, Herman Cadillacin ja lisäksi Mary joutui maksamaan 1 000 dollaria Hermanille edellisten vuosien palveluista. Motown-harrastajia on kautta vuosien kiinnostanut, miten Herman saattoi olla vielä vuonna ’64 järjestelemässä Maryn lähtöä Motownilta, vaikka pari oli ollut erossa jo vuoden. Westillä oli omien bisnestensä kautta (esimerkiksi Betty Lavette) hyvät yhteydet Atlanticiin ja hän neuvottelikin omin nokkinensa sopimusta sinne suuntaan, ilkeimpien huhujen mukaan hän ehti jopa kuitata osan sopimuspalkkiosta tileilleen. Herman oli potkut saatuaan erityisen innokas saamaan myös Maryn ulos Motownilta, syitä ei tarvinnut edes keksiä. Suoranaisista pahoinpitelyistä en löytänyt mainintoja, henkiseltä puolelta tuli ilmi tieto, jonka mukaan Herman oli pakottanut Maryn kaksi eri kertaa aborttiin. Marylle suunniteltu Where Did Our Love Go annettiin Supremesin levytettäväksi ja muutenkin näytti Maryn näkökulmasta siltä, että firman koko voimavara oli noihin aikoihin suunnattu Supremesin huipulle nousun pönkittämiseen. Jälkeenpäin on tullut ilmi, että Herman houkutteli Motownin huippunimiä Brian Hollandia ja Mickey Stevensonia myöten osallistumaan hittien kirjoittamiseen Marylle, tarvittaessa vaikkapa salanimillä. Herman pääsi sopimukseen 20th Century Foxin kanssa sen jälkeen, kun firman puolesta neuvotteluja käynyt Morty Craft möläytti bonuksena mahdollisuuden päästä esiin myös filmipuolella. Saatuaan Maryn pois Motownilta Hermanin asema vahvistui, mutta apujakin tarvittiin. Yhteistyö oli alusta alkaen ristiriitaista. Musiikkipuoleen hän ei pystynyt vaikuttamaan, mutta silti hän yritti managerin ominaisuudessa käyttää olematonta määräysvaltaansa ja esitti milloin mistäkin teknisestä jutusta mielipiteensä. Tehty sopimus osoittautui huonoksi ja siitäkin on syyt vieritetty pelkästään Hermanin niskoille. Jet-lehden maaliskuun ’63 numeron juorupalstalla oli maininta Hermanin ja Maryn avioerosta. 20 Blues News 5/2016 taloon 5116 West Chicago Boulevardilla ja hankki 40 000 dollarin arvoisen Cadillacin. Erityisesti häntä sapetti Supremesin nousu superyhtyeeksi juuri samoihin aikoihin ja Diana Rossin keimailu pomo-Gordyn kanssa. Näin hän vain ärsytti muita ja sen seurauksena oli edellä mainittu ero Motownilta vuonna ’63. Ongelmana oli Maryn asema Detroitin ykköstyttönä, siitä ei tietenkään haluttu luopua. Mary kuitenkin valitsi, kuten todettiin, elokuvafirman. Hän jopa torjui Gordyn tarjouksen ruhtinaallisesta osuudesta Motownin organisaatiossa. Todellisuudessa Mary oli jo tässä vaiheessa vaihtanut manageria ja tehnyt hänen kanssaan lopullisen valinnan katteettoman filmilupauksen harhauttamana. Mary meni lankaan, elokuvasta ei tietoakaan, asiaa perättäessä Craft saattoi todeta, että sopimus on se mikä on paperilla, vain tyhmä kuvittelee suullisten välipuheiden perusteella jotakin muuta. Varsinkin My Guyn noustua ykköshitiksi oli helppo osoittaa, että noin ja noin paljon hitti tuotti Motownille ja noin ja noin monta promillea oli Maryn osuus. Syy oli useimpien asiaa muistelleiden mukaan se, että Herman oli kaikesta huolimatta Marylle luotettu isähahmo, ainoa jonka varaan hän uskalsi jättää taloudelliset huolensa. Nämä tarjoukset torjuttiin, niinpä katseet piti kääntää pois Detroitista. Taustalle palkattiin Gordyn vanha kiistakumppani Robert West, jonka omat yritykset olivat jääneet pahoin Motown-menestyksen jalkoihin. palkkioista. Tätä ei Maryn elämäkerrassa mainita, sen sijaan todetaan viimeisenä pisarana firman juhlat, joihin Herman lähti yksin ja häipyi kesken kaiken paikalle osuneen maksullisen naisen kanssa. Robert West oli juovuksissa raju ja holtiton, Herman puolestaan lupsakka räksyttäjä ja suunpieksijä Jet Magazine 7.3.1963, 6.8.1964 & 22.7.1965. Prosessin pani alulle Mary, syynä paitsi taloudelliset väärinkäytökset myös ”jatkuva julmuus”. Herman on monien Motown-historioiden mukaan julistettu yksipuolisesti syylliseksi Maryn lähtöön, mutta Benjaminsonin kirjan perusteella näin ei ollut, vaan Mary itse halusi pois huolimatta lukuisten ystäviensä vetoomuksista. En tiedä, oliko taustalla mustasukkaisuus, Herman joka tapauksessa seurasi tarkoin Maryn tekemisiä sekä studiossa että lavoilla, vaikka Gordy antoi hänelle potkut orkesterijohtotehtävistä. Siinä sivussa Hermanin onnistui siirtää Maryn ansaitsemia palkkioita myös omille tileilleen, näin ainakin sen perusteella, että Mary väitti avioero-oikeudenkäynnissä Hermanin olleen hänelle velkaa 10 000 taalaa royaltyyms. Muitakin sotkuja oli, koko homma tiivistyi heinäkuussa ’64 rajuun yhteenottoon