Lightnin’ Hopkisia ja Muddy Watersia, tulivat Oscarille tutuksi. Pitäisi vain ehtiä ryhtyä siihen. Olen ollut tosi kiireinen ja olin muutama viikko sitten akuutissa leikkauksessa. Lisää materiaalia on tehtynä ja musiikkia on ilmestymässä jo ehkä tämän vuoden aikana. Hienoa, että olemme saaneet sinut kiertueelle Suomeen, ja onnittelut viime vuosina saamistasi useista huomionosoituksista. Äänihuulissani oli syöpä. – Siihen ei ole vielä ollut tilaisuutta, mutta jotain vähän sen suuntaista on tulossa ulos Bob Corritoren seuraavalla CD:llä ”Going To Dallas”. Elmore James, Little Mack Simmons ja Big Smokey Smothers. – Olen mukana ainoastaan hänen viimeisimmällä levyllään, kahdella kappaleella. – Bob on julkaissut kaksi tai kolme CD:tä vuodessa, sekä uusia että ”From The Vaults” -sarjassa vanhoja äänityksiä arkistosta. Pidän tilaisuutta silmällä ja teen jonain päivänä sen soul-levyn – vanhan ajan R&B:tä ja soulia. Tulossa on aivan erityinen levy. Hauska mies. Muutettuaan oman perheensä kanssa Wisconsiniin, Janesvilleen hän kävi paikallisissa jameissa, jossa The Cash Box Kings oli esiintymässä. Mitkä ovat suosikkibändejäsi. Sitä voisi luonnehtia jazz-bluesiksi. fish fry -partyja. – Minut on tosiaan nimetty The Cash Box Kings -bändin kanssa useamman kerran ehdolle erilaisissa äänestyksissä. – Kyllä. – Olen tehnyt yhden levyn, ”Ain’t No Notion” Martin Langin kanssa. Sinulla on siis myös sooloprojekteja. Odotan sitä jo kovasti! Muistelisin, että juttelimme Messengerissä, että haluaisit jonain päivänä tehdä R&B/soul -levyn. Levyn kappaleissa on vaikutteita jazzista. Oletko tehnyt sen jälkeen muita levytyksiä – lukuun ottamatta niitä, jotka ovat syntyneet The Cash Box Kingsin kanssa. Valitsin albumin kappaleet ja meillä oli mahtavaa studiossa. Sillä on myös mukana kitaristi Billy Flynn. Oletko jo täysin parantunut. Kingin kappaleen Just A Dream. Se on vielä salaisuus, mutta se tulee ulos merkittävällä levymerkillä ja tulee olemaan dynamiittia. Äiti ja sisko pitivät kotibileitä, joissa tarjoiltiin paistettua kalaa, ns. – The Cash Box Kings, mutta nämä suomalaiset, Timo Haikarainen Blues Bandin kaverit, jotka tapasin ensimmäistä kertaa eilen illalla, ovat myös hyviä. Oscar myös pääsi keikkailemaan Honeyboy Edwardsin ja Johnny B. Sitä on lykätty, enkä voi sanoa asiasta paljoa enempää. Lapset tutustuivat Smothersiin, “Ice Cream Maniin”, joka myi vaunustaan jäätelöä lapsille. Olemme kuitenkin aina hävinneet kisan muille ja varsinaiset palkinnot ovat jääneet saamatta. Jumalan armosta ja erinomaisen, alansa parhaan Mayo-klinikan lääkärin ansiosta pystyin laulamaan jo seuraavana lauantaina. 4 Blues News 4/2025 KARI KEMPAS O scar Wilson kasvoi Chicagon South Sidessa Wells Streetillä. Olimme Kid Andersenin kanssa Norjassa ja sielläkin oli tasokas bändi. Kotikatu oli lähellä East 43rd Streetiä, jolla sijaitsi Buddy Guyn Checkerboard Lounge -klubi. Äänitin sen viime elokuussa, mutta en voi sanoa kenen kanssa. Greaseland on hieno, old school -tyylinen studio. Olet tehnyt myös yhden soololevyn Chicagon Green Mill Loungessa paljon esiintyvän kitaristi Joel Patersonin kanssa. OSCAR WILSON “Mr 43rd Street“ Chicagosta “Mr 43rd Street“ Chicagosta. Lisäksi olen soittanut Tomi Leinon kanssa – hän on hyvä. Kotona äidin levyt, joilta löytyi mm. Hänellä on tallessa paljon materiaalia. Olemme menossa sinne uudelleen. – Julkaisimme ”One Room Bluesin” vuonna 2017. Olen freelance-muusikko ja täytän kalenteriani soittamalla eri bändeissä ja kokoonpanoissa. Vaikka hän sanookin luopuneensa nimestä, hän on minulle aina Titty Bar Tim. – Kyllä, Titty Bar Timin. Musiikkia kuuli South Sidessa kaikkialla – klubeissa ja kotona. Levyjä hän on tehnyt yhtyeen kanssa Nick Mossin Blue Bella -merkille, Blind Pigille sekä vuodesta 2017 Alligatorille. Hänen isänsä, joka oli kuollut jo ennen Oscarin syntymää, oli bluesmies. Basisti Chris [Boeger] on kirjoittanut minulle kappaleen, jonka voisin ehkä äänittää sille. Kim Wilson vain ilmaantui studiolle ja halusi soittaa seurassamme, samoin kitaristi Kid Ramos. Edellisen kerran Suomessa esiinnyit Timmy Heikkilän bändin kanssa. Melvin Taylorin kanssa esittäen päivän R&B-hittejä. Materiaalia levyä varten on jo valmiina paljon. Olet levyttänyt viime aikoina paljon. Haastattelu on syntynyt Oscar Wilsonin ja Timo Haikarainen Blues Bandin toukokuisen Suomen-kiertueen keikalla Hard Rock Housessa Helsingissä. Sen verran voin kertoa, että levy esittelee kaksi erilaista puoltani. Alueella oli paljon muitakin bluesja jazzklubeja 1950-luvulla. Niissä esiintyi paikallisia bluesmiehiä, kuten mm. Oscar kutsuttiin lavalle ja pian hän oli bändin vakituinen laulusolisti. – Totta kai. Oletko osallistunut aiemmin Bob Corritoren äänitteiden tekoon. Hän on antanut minulle tilaisuuden levyttää ja tehdä juttuja, joita en tavallisesti tee, esimerkiksi hänen viimeisimmälle julkaisulleen B.B. Olen äänittänyt siellä myös Cadillac Zackin ja Kim Wilsonin kanssa. Oscar oli perheensä nuorin ja kiinnostunut radiosta kuulemastaan doo wopista, rhythm’n’bluesista ja Motownin hiteistä. Kävimme myös Memphisissä Blues Music Awards -tilaisuudessa ja soitimme Ground Zero -klubilla Mississippissä. En vain tiedä, milloin se tapahtuu. Toistaiseksi ainoa sooloalbumi ”One Room Blues” syntyi Joel Patersonin avustuksella, minkä lisäksi hän on sooloartistina mukana SWMAF-levymerkillä vuonna 2023 julkaistulla Bob Corritore & Friendsin CD:llä ”Somebody Put Bad Luck On Me”. Oletko julkaisemassa uutta soololevyä. Olen levyttänyt siellä Mark Hummelin kanssa, hänen albumilleen ”True Believer”. Myös The Cash Box Kingsin kanssa pitäisi ehtiä studioon pian. Oletko ollut Kid Andersenin studiolla Kaliforniassa. John Primerin, Bob Strogerin ja Anthony Geracin kanssa. Mooren sekä myöhemmin mm. – En juuri nyt. Mutta olin mukana Bob Corritoren levymerkille tehdyssä Allstars-projektissa mm. Mikä tilanne on nyt sen suhteen. – Kyllä, ja minulla on monenlaisia suunnitelmia vireillä
blueslegendat Brownie McGhee, Charles Brown, Eddie Taylor ja Luther Tucker. Vuonna 2006 ilmestyneellä DVD:llä ”Mark Hummel’s Harmonica Party” artisti puolestaan opastaa huuliharpun soittoon. Jossain vaiheessa 2000-luvun puolella tein kolmen viikon kiertueen erään saksalaisen bändin kanssa. Mistä tämä idea sai alkunsa. Olet kiertänyt keikkailemassa ympäri maailman. Onko sinulla ollut jo pitkään oma levy-yhtiö. Uusinta albumiani on saatavilla fyysisenä CD:nä, mutta sitä jaellaan myös digitaalisesti Applen, Spotifyn ja Amazonin alustojen kautta. matkassa on kuitenkin oma bändini, johon kuuluvat Anson Funderburgh, Wes Starr ja Bill Stuve. Oikeastaan kierrän yleensä oman bändini kanssa, mutta olen hiljattain tehnyt kaksi kiertuetta Tomi Leinon bändin tuella. Sitä edeltävän ”Wayback Machinen” tein vuonna 2020. Oletko esiintynyt eri paikoissa aina eri bändien kanssa. Matkan varrella hänen yhteistyökumppaneihinsa ovat kuuluneet lukemattomat muusikot, mm. Muistan, että istuimme silloin hotellihuoneessasi ja soitit minulle hiljattain saamasi kasetin, joka oli äänitetty jossain klubissa Chicagossa. Yllättäen sain Messengerissä viestin, jossa eräs kaveri kysyi, mitä pitäisin ajatuksesta tehdä näistä julkaisuista podcasteja. Muistan sen ja muistan, kuinka Anson ja Billy esittelivät Otis Rushin eri tyylejä eri vuosilta ja levyiltä. Pystyn edelleen myymään ongelmitta CD:eitä keikoilla, mutta levykaupat ja postimyyntiliikkeet ovat kadonneet ja myynti on siksi vaikeutunut. Viime vuonna esiinnyimme festivaaleilla Tanskassa ja Belgiassa. Oletko ehtinyt tehdä uusia levyjä sitten viime tapaamisemme. Nuo aiemmin mainitsemani ovat ilmestyneet Electro-Fi:lla ja uusimman tein omalle merkilleni. – Olen tosiaan esiintynyt vähän joka puolella. Blues Survivorsin, kanssa maailman eri mantereita jo yli 40 vuoden ajan. Junior Watsonin piti alun perin olla mukana tämän vuoden kiertueella, mutta hän vetäytyi siitä, koska hänen jo iäkkäällä äidillään on terveysongelmia. – Kyllä, uusin CD julkaistiin kesäkuussa 2024 ja sen nimi on ”True Believer”. Kun haastattelin ”Paris Slim” Frank Goldwasseria, hän kertoi, että hänen ensimmäinen levytyksensä on juuri tuolla kokoelmalla. – Ajankohta huomioiden se oli varmaan George ”Harmonica” Smith. Näistä haastatteluista saattaa osa tulla mukaan suunnitteilla olevalle uudelle kirjalle. Teen silloin tällöin kiertueita myös Junior Watsonin kanssa. Julkaisin sen itse, koska halusin pääasiassa varmistaa, että se tulee ulos ennen vaaleja. Billy Flynn on mukana niillä molemmilla, kuten myös Junior Watson. Markin tuotteliaisuus ei rajoitu äänitteisiin vaan hän on vuonna 2012 julkaissut kirjan ”Big Road Blues – 12 Bars On I-80”, joka kertoo tarinoita tien päältä. Sinulla oli silloin Helsingissä vähän vapaaaikaakin ja muistan, että kävimme yhdessä joissain levykaupoissa. Saatoimme käydä silloin myös Suomessa. Monet levy-yhtiöt ovat vähentäneet toimintaansa. Jäämme siis odottamaan monitoimimiehen seuraavia siirtoja. Olen aktiivinen Facebookissa ja julkaisen siellä paljon juttuja. Vastasin, etten tiedä sellaisista mitään, mutta hän kertoi olevansa dokumentaristi ja eloku. Se oli mielestäni vuonna 2012. Muistaakseni pandemian alun aikoihin aloin kirjoitella sinne muistojani ja muistikuviani bluesmuusikoista, joiden kanssa olin vuosien varrella työskennellyt. Hän esiintyi Chicagossa 1980-luvulla. Tavallisesti MARK HUMMEL Bluesin monitoimimies Bluesin monitoimimies julkaistiin kokoelmalevy ”East Bay Blues Vaults 1976–1988”, jossa on vanhempaa materiaalia. Se oli hieno keikka, koska kitaristi Billy Flynn tuli silloin jammaamaan kanssamme pariin kappaleeseen. Keikkojen ja kiertueiden ohella Hummel on ehtinyt julkaista YouTubessa tuttujen ja tapaamiensa muusikoiden kanssa tekemiään haastatteluja, jotka tallentavat heidän tarinoitaan jälkipolville. Näiden välissä, vuonna 2022, Kävit ensimmäisen kerran Suomessa esiintymässä vuonna 1986. Kingistä, Little Walterista, T-Bone Walkerista, George ”Harmonica” Smithistä, Jimmy Reedistä, Eddie Taylorista, Brownie McGheestä, Lowell Fulsonista ja muista. Vuonna 2018 kiersin hollantilaisen bändin säestyksellä. Levyjen teon ja kiertueiden lisäksi olet tehnyt useita haastatteluja, jotka on julkaistu YouTubessa. Alun perin Electro-Fi:n piti hoitaa se, mutta viime hetkellä siellä päätettiin, ettei CD:tä vietäisikään heti markkinoille. Olet tehnyt levyjä useille levy-yhtiöille. Muistan myös, että sain suomalaiselta huuliharpistilta Pepe Ahlqvistilta kasetin, jossa esiintyi Big Walter Horton ja Eddie Taylor duona ja suomalaisen bändin kanssa. Se on tavallaan retrospektiivinen antologia ja mukana on ihmisiä, jotka olen tuntenut. Sitten tein Sue Foleyn kanssa yhden albumin (”Up And Jumpin’”) omalla levymerkilläni vuonna 1989. Hän on mahtava kitaristi ja hieno kaveri kaikkiaan. – Kyllä, hän on myös mukana. Tein tavallaan henkilöprofiileja, sittemmin myös sellaisista artisteista, joihin en ollut tutustunut henkilökohtaisesti, mutta jotka olin saattanut nähdä esiintymässä: B.B. Sain markkinoitua sitä paremmin omalla merkilläni. Kokoonpanossa soittivat tuolloin kitaristi Anson Funderburgh, pianisti Bob Hall, basisti Bill Stuve sekä rumpali Wes Starr. – Tein itse asiassa kiertueen myös Billy Flynnin kanssa. – Siitä on jo aikaa. Omalla Rockinitus-levymerkillään hän on julkaissut ajoittain omia tuotoksiaan 1980-luvulta lähtien, mutta osansa ovat saaneet myös muut yhtiöt, kuten Electro-Fi, Double Trouble, Flying Fish ja Blind Pig. 8 Blues News 4/2025 KARI KEMPAS L änsirannikon Oaklandin ja San Francisco Bayn alueen bluesmesenaatti, laulaja, harpisti ja bändinjohtaja Mark Hummel on levyttänyt ja kiertänyt eri kokoonpanojensa, mm. Se oli hieno, pidin siitä kovasti. Sillä oli vieraana myös Charles Brown. – Julkaisin Rockinitus Recordsini ensimmäisen singlen vuonna 1981. – Se onkin oma juttunsa. – No, CD-levyjen markkinat ovat kauttaaltaan romahtaneet. Se on mukana mainitsemallani kokoelmalevyllä. Walter Horton tosiaan soitti upeasti sillä live-äänityksellä. Sen jälkeen laadin sopimuksen Double Trouble -yhtiön kanssa ja julkaisin pari vinyyliä sen kautta. Ensimmäinen vinyylialbumini tuli ulos 1985. Kerran Lucernen bluesfestivaaleilla sinulla taisi olla kitaristeina Ansonin lisäksi Charles Baty. – Olen tosiaan julkaissut paljon ja monilla eri levymerkeillä: Mountain Top Recordsilla, Flying Fish Recordsilla, Grammy-palkitun Little Walter -tribuutin Blind Pig Recordsilla ja eniten, ainakin kahdeksan levyä kanadalaisella Electro-Fi Recordsilla. Edellisen kerran Mark oli bändinsä kanssa Suomessa marraskuussa 2024 ja haastattelu on tehty kyseisen kiertueen yhteydessä Helsingin Malmitalolla. Frank on soittanut monilla muillakn levytyksilläni vuosien mittaan. Electro-Fi:n julkaisemasta ”Golden State Lone Star Blues Revue” -levystä poiketen en tehnyt tällä kertaa vinyylipainosta. Muistatko, kuka huuliharpisti siinä esiintyi
Little Walterin materiaali kuulostaa kuitenkin hienolta esitettynä tällä kokoonpanolla. Hänellä on korvaa musiikille, ja olenkin äänittänyt kaikki viimeisimmät sessioni hänen Greaselandstudiossaan. Blues News 4/2025 11 Olet tehnyt Little Walter -tribuuttikonserttejasi jo pitkään. Se ei ole helppoa, ja kaikenlaista hullua on tapahtunut vuosien varrella. Ihmiset todella pitivät esikoiskirjastani. Hän saattaa ehdottaa esimerkiksi Kid Andersenin studion sessiossa, että yrittäisimme saada enemmän ilmaa kappaleeseen tai kysyä, mitä mieltä olisimme siitä, että bassoa nostettaisiin jossain kohdassa. Minulla on hienolta kuulostava, vanha Silvertone vuodelta 1959, jossa on kaksi 12-tuumaista kaiutinta. Siinä on hyvän session salaisuus: hyvät laitteet ja joku, joka ymmärtää, millaista soundia haet. Erinomainen vahvistin. Hän ei puutu joka asiaan eikä komentele. Lisäksi minulla on joitain pienempiä vahvistimia, muun muassa Airline ja Princeton – sekä uustuotantoa edustava Bassman, mutta sen kytkentöjä on muutettu (hard-wired) ja se kuulostaa tosi hyvältä. Hän oli mukana tuottajana mm. Sinulla on varmaan ollut paljonkin erilaisia vahvistimia vuosien mittaan. Mahtavan kuuloinen pieni vahvistin. Hän antaa bändille tilaa, lähes ambientsoundin, eikä mikitä kaikkea niin läheltä. Lisäksi hänellä on studiossaan mahtava laitteisto. Kun lisäksi olen bändinjohtaja ja lauluntekijä sekä omien levyjeni tuottaja alkaa kalenteri olla ylen määrin täynnä. – Kyllä, kiirettä riittää. Minulla on siis vahvistimia, mistä valita. Tarinat ovat joskus pitkähköjä, ja kirjoittelen usein paperille ylös kolme tai neljä sivua juttutuokion jälkeen. Ehkä yhdistäen toisiinsa omia tarinoitani sekä tapaamieni muusikoiden muisteluita. Kiertuekattaukseen kuului myös Curtis Salgado, mutta hän ei ole albumilla, sillä hänen levy-yhtiönsä Alligator Records ei antanut lupaa kuin yhteen kappaleeseen. Hänen tapansa tuottaa on ehdotteleva. Milloin kirjasi ilmestyi. Samalla, jota Charlie Musselwhite käyttää, ja se on äänessä mainitsemallani ”100 Years Of Blues” -kiekollakin. Jos joskus tulisi tarve myydä ne, saisin niistä hyvän hinnan.. Hän saattaa laittaa yhden mikin lähelle, mutta toisen kauemmas. Kiertueelta ilmestyi sitten myös live-levy Blind Pig -merkillä (”Remembering Little Walter”, 2013), jolla ovat minun lisäkseni mukana Charlie Musselwhite, Billy Boy Arnold, James Harman ja Sugar Ray Norcia. Levyn miksaus on pitkälti hänen ja Ansonin työtä. Se on samanlainen vahvistin kuin se, mikä näkyy Sonny Boy Williamsonin valokuvassa, jossa hän on Peck Curtisin ja Houston Stackhousen kanssa. Pitää miettiä, teenkö sen vai en, ja jos niin miten. Kolmestatai neljästäkymmenestä haastattelusta artistiesittelyineen saisi jo koottua kirjan. – Kyllä, ja nykyään pidän niiden vaihtelemisesta. Lisäksi olen itseni manageri ja huolehdin matkajärjestelyistä. Vastaan myös itse omista buukkauksistani ja hoidankin agentin hommat hyvin. – Kid Andersen on myös loistava. Sitten minulla on 1990-luvulta alkaen ollut myös alkuperäinen Fender Bassman. Siinä on jotain todella erityistä, ja sen miksaus on kaunista kuultavaa. Se on mahtava. Anson Funderburgh ja Rick Estrin ovatkin olleet tukena, kuten myös Steve Freund. Uudella CD:lläni on kappale Jackknifed, joka käsittelee erästä tällaista sattumusta. – Kirjani ”Big Road Blues – 12 Bars On I-80” ilmestyi vuonna 2010, ja olen itse asiassa juuri aloittelemassa uuden teoksen kirjoittamista. Olen myös elätellyt ajatusta, että tekisin kirjan kokoelmasta haastatteluja, jotka mainitsin. – Minun pitää sanoa, että Anson on yksi tuotteliaimmista tuottajista, joka minulla on ollut. Se on kai nimeltään Silvertone Medalist 1487. Sen johdosta Kid on myös usein yksi tuottajista. Yksi suosikkini Kidin tuottamista albumeista on Elvin Bishopin ja Charlie Musselwhiten ”100 Years Of Blues”. Se oli erilainen, ja kertoi siitä, millaista on olla bluesbändin kanssa tien päällä. – Olen julkaissut omalla levymerkilläni vuonna 2012 Little Walterin tribuutti-CD:n, jonka tein konsertteja varten. edellä mainitsemallani ”Golden State” -CD:llä. Kid tietää, miltä bluesbändit haluavat kuulostaa levyllä. Hän vaikuttaa vähentäneen kiertämistä. Joskus olen pyytänyt tuottamiseen avuksi muita. Yhteisesti tuottamamme ”Golden State Lone Star Blues Revue” -CD:n soundi on mahtava, rakastan sitä. – Totta, ja pääasiassa tällä bändillä. Viimeisimmällä levylläni soitin hänen tosi pienen vahvistimensa kautta. Watson ei kuitenkaan voinut lähteä kiertueelle. Vaikuttaa siltä, että olet kiireinen mies. Suunnittelin, että Junior Watson olisi mukana, koska hänen kanssaan aloitin Little Walter -tribuutit. Teen palattuani vain muutaman lyhyen turneen hänen kanssaan
King ja Memphis Slim. Omia Pelurin bluesejaan muotoilivat myös mm. Vuonna -60 Buddy Guy toi julkisuuteen todella järisyttävän näkemyksensä tarinasta First Time I Met The Blues. täkäläinen Sonny Boy Magnusson. Laulun alkuperäislevytyksen teki Little Brother Montgomery vuonna -37, ja Tasten versio on peräisin vuodelta -68. Eräs kaltaisistani saattoi hyvinkin olla Rory Gallagher, joka kymmenisen vuotta myöhemmin valmisti kumppaneineen samasta aiheesta pitkän ja koukeroisen muunnoksen. Aika harvoin kuultu Leaving Blues voidaan luokitella lähinnä folk-bluesiksi. Louis Bessie käyttänyt Bessie Mae Smith, jonka kerrotaan olleen jonkin aikaa avotai avioliitossa Big Joe Williamsin kanssa. Perinteinen Catfish Blues on puolestaan taustoiltaan puhdasta maalaisbluesia. Iso mies levytti sen ensimmäisen kerran vuoden -41 joulukuussa, mutta monen muun tavoin tutustuin tuohon klassikkoon vuoden -60 satoa olevaa albumia ”Muddy Waters At Newport” kuuntelemalla. Tämänkertaisen selvittelyn viimeinen osanen kertoo sokeriseksi kuvatusta naishenkilöstä. Sen sijaan Yank Rachellin Sugar Farm Blues, mikä mainitaan tämän bluesin kohdalla Wikipediassa, ei ole saman melodian johdannainen. -64 itse Howlin’ Wolf. James Infirmary Blues, mikä tunnetaan tuollakin nimellä ja mitä ovat versioineet myös jazzin ja folkin taitajat. Hopkins oli voimiensa päivinä paitsi kova juomamies niin myös pahanlaisesti addiktoitunut uhkapeluri, joka välillä pelasi kaikki käytettävissään olleet rahat. B.B. Niistä tunnetuin on perinteinen St. Vuoden -50 helmikuussa itse Muddy Waters käytti aivan samaa sävelmää teoksessaan Rolling Stone, minkä innoittamana nimesivät itsensä 60-luvulla eräs uraansa aloitellut brittiyhtye ja sittemmin laajalle levinnyt amerikkalainen aikakauslehti. erinomaiset. Sen varhaisimman tallennetun version sai aikaiseksi 28.3.-41 sellainen artisti kuin Robert Petway, ja puolisen vuotta myöhemmin samaa aihepiiriä käsitteli nimellä Deep Blue Sea karkeaääninen Tommy McClennan. Se on kirjattu 1940-luvun alkupuolella Leadbellyn nimiin, ja samaisella laululla aloitteli lyhyeksi jäänyttä levytysuraansa vuonna -57 englantilainen Cyril Davies. -37, Tommy McClennan v. Muita merkittäviä sokeritarinan hyödyntäjiä olivat muiden muassa Tampa Red v. Ensimmäisen Sugar Mama Bluesin tallennutti puolestaan 1.1.1931 taiteilijanimeä St. Senkin sävelkulku on laadultaan aika perinteisen oloinen. Eräs Big Bill Broonzyn parhaista lauluista on tarttuvamelodinen I Feel So Good. -34, Sonny Boy Williamson I v. Rory Gallagher levytti myös omissa nimissään useita varsinaisten bluesartistien tunnetuksi tekemiä lauluja, mm. -41 ja nimellä My Country Sugar Mama v. Sittemmin samaa teemaa hyödynsi hyvällä menestyksellä mm. Niiden tallenteiden enemmän kommentoinnin jätän kuitenkin muille mahdollisille kirjoittajille. Sävelmän varhaisin tallennettu versio esiintyy Memphis Minnien ja Kansas Joen vuoden 1930 levytyksessä Bumble Bee. Kyseisellä bluesilla saattoi hyvinkin olla vaikutusta myös Bob Dylanin vuoden -65 luomuksen Like A Rolling Stone sanoitukseen. Vesa Walamies Sugar Mama Blues (Trad., John Lee Williamson) Sugar mama, sugar mama, please come back to me (2x) Bring me my granulated sugar, sugar mama, and try to ease my misery You’ve got this new grade of sugar, sugar mama, and you done me love it too (2x) You’ve got this granulated sugar, sugar mama, ain’t nobody else got but you They’ve been braggin’ ’bout your sugar, sugar mama, been braggin’ all over town (2x) Now, the bootleggers want you to sell ’em enough to make whiskey, but you won’t sell ’em about four of five pounds I like my coffee sweet in the mornin’, you know, and I’m crazy ’bout my tea at night (2x) If I don’t get my sugar three times a day, oh Lord, then I don’t feel right Granulated sugar tarkoittaa kidetai raesokeria, minkä ilmaisun yhteys laulun muuhun sisältöön on ainakin ulkomaalaiselle vaikeahkosti ymmärrettävissä. Levytetyn bluesin aarteistosta löytyy joitakin Gambler’s Blues -nimisiä lauluja. John Lee Williamsonin version sanoitus on seuraavanlainen: versiot Big Bill Broonzyn ja Blind Boy Fullerin teoksista Banker’s Blues & Pistol Slapper Blues sekä aivan oikein Sonny Boy ykköseltä peräisin olevaksi merkityn tarinan When My Baby She Left Me, alkuperäiseltä nimeltään Shotgun Blues. 23 tunnuslaulu. Gallagherin Gambler’s Blues on kuitenkin mukaelma Texasin suuren pojan Lightnin’ Hopkinsin tuotoksesta, mitä Salama veteli jo 60-luvun alussa yhdessä Brownie McGheen, Sonny Terryn ja Big Joe Williamsin kanssa ja minkä hän levytti yksin 60-luvun puolivälin paikkeilla
Tästä nelikosta kuuluisin tallenne on Embraceable You -balladi, joka on maallikonkin korviin huimaa soittoa. Kappaleet ovat olleet hallussa tietysti pitkään artistin kakkosalbumilla ”Hats Off To Larry”, mutta kun Helsingin Viiskulman AH-levykaupassa sinkulasta tuli vastaan kolmella eurolla siisti brittipainos, pakko se oli ottaa talteen. Huh. Niin kuin varmaan huomaatte, Del Shannon on kovassa huudossa Etelä-Vantaalla – siitä on pian 50 vuotta, kun kuulin Runawayn ensi kertaa ”Soda Pop Jive” -kokoelmalta. Sitten alkoi improvisointi. Soitossakin on kekseliäisyyttä – kukkopilli tuli tutuksi meille 1970-luvun lapsille tietenkin Henry Olavin huulilla, mutta 1960-luvun alussa se ei soinut ihan joka teinipop-levyllä. CHARLIE PARKER ALL STAR SEXTET CHARLIE PARKER ALL STAR SEXTET L’Inoubliable Charlie Parker: Air Conditioning / Don’t Blame Me // Bird Feathers / Embraceable You (Cid 22 002) Niin kuin aikaisemmin on ollut puhetta, Charlie Parkerin arvostus oli Ranskanmaalla melkoista. Tämä EP on ilmestynyt loppuvuodesta 1960, mutta musiikissa liikutaan vuoden 1947 loppupuolella, jolloin Parkerin kokoonpano levytti New Yorkin WOR-aseman studiossa raitoja ahkerasti Dialille. muusikkoa, joiden studiotouhuissa riittäisi ihmeteltävää: Scott oli mukana esimerkiksi Freddie Kingin ”Let’s Hide Away And Dance Away” -hommissa 1960–1961 ja Butlerille on merkitty kitaraosuus muun muassa Joey Dee & The Starlitersin Peppermint Twistissä! PS. Kiekkoa pyöritellessä tuli mieleen seuraavaa: sanokaahan toinen artisti, joka on aloittanut uransa näin komeasti – kolmella laatukappaleella, jotka ovat kaiken lisäksi omia sävellyksiä. omat soitannolliset koukkunsa: tunnelmaa hienoon balladiin värisytetään vibrafonilla. Siksi historiallisia julkaisuja Birdin tuotannosta julkaistiin maassa vielä pitkään neron menehtymisen jälkeen. BILL DOGGETT BILL DOGGETT Shindig / Hammer Head (King 45-5070) Milloin kuulit ensimmäisen kerran Bill Doggettin kiihkeästi sykkivän ja komeasti kumisevan kaksiosaisen instrumentaaliesityksen Honky Tonk. Tämä nyt soiva urkurin pikkulevy on ilmestynyt vuosi jättihitistä, kesällä 1957, mutta tutusta rytmistä ja äänimaailmasta on pidetty kiinni. Ihan yhtä tarttuvaa otetta kuin Honky Tonkissa ei ole raidoille löytynyt, mutta tällainen R&B:n ja rock’n’rollin sekoitus oli tietysti tarkoitettu tanssisalien jalkaviidakkoon ja juke jointien sahanpuruun kylmän analysoinnin sijaan. So Long Babyn tarina on Shannonin tyyliin tiukkaa suhdemiekkailua, jossa tämä antaa ex-mimmilleen täydeltä laidalta pettämispaljastuksia myöten. Dionin Little Dianella sitä käytettiin vielä ronskimmin, mutta muita sen ajan kazookappaleita ei tule juuri nyt mieleen. Omalta osaltani hetki löi ”Cruisin’ 1956” -albumilla aivan 1970-luvun lopussa, ja samalla kiekolla pääsin nauttimaan myös toisesta alkukesästä 1956 ilmestyneestä tyrmäävästä King-klassikosta, Little Willie Johnin Feveristä. Myös sinkun B-puolella on DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 80 Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 80. Air Conditioningia ja Bird Feathersia levytettäessä hänelle oli järjestetty sentään uusi Selmerin altto, jolla hän puhalsi EP:n kummankin puolen ykkösraidat. Syynä kiireisiin oli se, että muusikoiden liiton lakon tiedettiin alkavan heti vuoden vaihduttua. Levytyssessiota Dialin piikkiin valvonut Ross Russell kuvaa Bird-elämäkerrassa, kuinka kireän oloinen Parker vaati ennen nauhoitusta 50 dollaria ennakkona, kutsui paikalle diilerinsä, katosi sen jälkeen piikkeineen vessaan ja palasi sieltä mikkien ääreen aivan eri miehenä. Hänellä ei ollut kaikissa loppuvuoden sessioissa edes omaa soitinta, sillä hän oli viskannut keikkamatkalla Detroitissa torvensa hotellihuoneen ikkunasta. Vaikka touhu kuulostaa järjestelmälliseltä, Parker oli tutusti tuuliajolla. 24 Blues News 4/2025 PETRI LAHTI K äytettyjen ja sopivasti naarmuisten pikkulevyaarteiden katsauksessa kuittaillaan tällä kertaa kilpailijalle, haetaan soittovirettä studion saniteettitiloista ja käännetään takkia kirkkolaulusta. Löydöt ovat kaikki viime kesältä. Kun on monesti ihmetelty artistien entisajan kurjia levytyssopimuksia, joskus kävi toisinkin: Bill Doggett sai jotenkin pidetyksi Honky Tonkin kustannusoikeudet itsellään King-pomo Syd Nathanin ohi. Tämä kolmiapila on siis Runaway, Hats Off To Larry ja So Long Baby. Siinä olisi muuten taas kaksi DEL SHANNON DEL SHANNON So Long Baby / The Answer To Everything (London HLX 9462) Avataan tällä kertaa helmien vaskaus hienolla levyllä, Del Shannonin uran kolmannella singlellä. Rojaltirahaa tuli vielä 1990-luvunkin lopussa sen verran, että nimensä etikettiin saaneet muusikot (Doggett, Scott, Butler, Shep Shepherd) saivat pikkulaskut hoidetuiksi niillä tuloilla. Ja ellei edeltävä riitä kehuiksi Shannonin luovuudelle, esitykset ilmestyivät pikkulevyjen A-puolilla puolen vuoden sisään 1961. Itse pidän tämän ajan Doggett-levyissä siitä, että torvensoittaja Clifford Scottin rypistyksen ja liiderin urkuluritusten jälkeen ääneen pääsee yleensä kitaristi Billy Butler napakoine sooloineen
Kumpikin esityksistä kohosi USA:n listoille. Touhun elvytti (aiemmin vastakkain olivat kokonaiset soundsystemit) ja vei henkilökohtaiseksi I Roy, joka tuuppasi suoran päin Prince Jazzbon pläsiä vuoden 1975 Straight To Jazzbo’s Head -levytyksellä. Poskipuolella Bobbie Gentryn (tuleva) klassikko saa Brownin koplalta aika yllätyksettömän tulkinnan, jota ei auta se, että soitto vaiennetaan tylysti kolmen minuutin kohdalla, kun singlelle ei ole mahtunut sen enempää musiikkia. PRINCE JAZZBO PRINCE JAZZBO Straight To I Roy’s Head (Upsetters) Toastereiden taistelut, pilkkariimittelyt kilpailijoiden nolaamiseksi, olivat oma hupinsa Jamaikalla 1970-luvun puolivälissä ja vähän sen jälkeen. Sitä en tiedä, mitä kautta styge päätyi Searchersille – ehkä loppuvuodesta 1961 ilmestyneeltä Adam Faithin kakkosalbumilta. Kun tässä nyt suhtaudutaan aika laimeasti Rambeaun tuotantoon, todetaan kuitenkin että hän on yltänyt BN:n ”Teinipopin aatelisia” -sarjaan (lehti 1/02) ja sinnehän ei ihan joka kiekua ja kaikua kelpuuteta. Tällä singlellä soitteleva kitaristi Mel Brown (1939–2009) aloitti uransa 1950-luvun puolivälissä bluesartistien säestäjänä, teki 1960-luvulla studiohommia ennen kuin alkoi vuodesta 1967 lähtien levyttää tuottaja Bob Thielen johdolla albumeita Impulse!-merkille. ”The Wizard” -albumilla oodi Billie Joelle jatkuu vielä puolitoista lisäminuuttia. Sen jälkeen alkoi vastauslevyjen tulva, johon osallistuivat myös paikkaansa mikin ääressä hakeneet pienemmät dj-nimet. Kun ensimmäinen ilmestyi vuonna 1960, Philipsin studioissa painettiin vuosien varrella ahkerasti tavaraa purkkiin. Vänkäys ei jäänyt vielä tähän, vaan jatkolevyillä tekstit kävivät yhä kovemmiksi: esimerkiksi Gal Boy I Roy -kappaleella Jazzbo raportoi, että kilpailijalla on sormi suussa, kun pitäisi saada kättä naapurinrouvan hameen alle. Hyvää näissä sanasodissa oli se, että törkyä syydettiin ilmoille vain studioissa ja live-esityksissä – muuten toasterit olivat sopuisissa väleissä ja hieroivat käsiä yhteen, kun levytykset kiinnostivat. Sho’ Know A Lot About Love on lähtöisin Paxtonin ja tulevan kantritähden Billy Mizen kynästä, ja olisi laadukkaamman kokoonpanon kynsissä ollut mainio esitys heti syntyessään. MEL BROWN MEL BROWN Swamp Fever / Ode To Billie Joe (Impulse! 45-270) Soul jazz on tainnut soida aika harvoin näissä kuvioissa, kun olen hankkinut alan musiikkia lähinnä albumeina: Wes Montgomeryn, George Bensonin, Grant Greenin, O’Donel Levyn ja kumppaneiden kitaravetoisilla levyillä sekoittuvat komeasti eri rytmimusiikin tyylit. Kappaleet paahdettiin yleensä vetävien sen hetken hittirytmien päälle. JOHNNY HALLYDAY JOHNNY HALLYDAY Johnny: Je L’Aime / Maintenant Ou Jamais // Jusqu’a Minuit / N’y Crois Pas (Philips 437.191 BE) Ranskan Dannyn suosiosta kotimaassaan kertoo jotain se, että tämä on artistin järjestyksessä 23:s EP. Niin kuin arvata saattaa, Swamp Fever suorastaan sihisee ja kuplii, ja Brownin terhakan kielinäpläyksen perään Paul Humphrey paiskaa raidalla funkyn rumpusoolon. Nyt lautasella pyörivä Jazzbon single on suora vastaus I Royn levytykseen, ja täällä kilpailijaa soimataan siitä, että tämä on varastanut tyylin lisäksi taiteilijanimensäkin toastereiden sen hetkiseltä kuninkaalta U Roylta. Blues News 4/2025 25 HOLLYWOOD ARGYLES HOLLYWOOD ARGYLES Alley Oop / Sho’ Know A Lot About Love (Lute L-5905) En ala tässä kertailemaan Alley Oopin tarinaa: tämä Gary Paxtonin ja Kim Fowleyn studiossa 1960 kehittämä ykköshitti tuskin on päässyt unohtumaan, jos sen on kuullut edes kerran, mutta olin tyytyväinen sinkkulöytöön siksi, että sen B-puoli on tullut itselleni tutuksi The Searchersin esittämänä brittiyhtyeen kolmannella albumilla ”It’s The Searchers”. Kaivoin ”Adam Faithin” pitkästä aikaa esiin tätä kirjaillessani, ja heti avausraidalta pamahti ilmoille cover Bobby Parkerin raisusta Watch Your Stepistä. Yritys oli kova saada lainan imuun myös jatkohittejä, mutta My Name Is Mud ja Clock eivät heilauttaneet viisareita. Tässäkin on alla John Holtin A Love I Can Feel, joka on alkujaan The Temptationsin I Want A Love I Can See vuodelta 1963. Edes se ei auttanut, ettei DynoVoicella selvästikään säästelty aikaa ja vaivaa näitä levytettäessä: laulajan odotellessa mirkkuaan asemalaiturilla raidalle on dubattu kaikenlaisia matkustamisen ääniä. Johnny-EP ilmestyi helmikuussa 1966, ja ajan. Pidän siis jatkossakin Searchersin lippua liehumassa, kun puheeksi tulee Sho’ Know A Lot About Love – ainakin siihen asti, kun vastaan tulee britti-Deccan keväällä 1964 julkaisema Dave Davani & The D-Menin urkuja harppuvetoinen näkemys. EDDIE RAMBEAU EDDIE RAMBEAU Clock / Yesterday’s Newspapers (DynoVoice 212) Eddie Rambeau muistetaan jos muistetaan Concrete And Clay -hitistään, jonka hän sai julki viikkoa ennen kuin brittiläinen ensiesitys ilmestyi rapakon takana (Unit Four Plus Two). Julkaisu on poiminta Brownin toiselta pladulta ”The Wizardilta”, ja levytetty Los Angelesissa keväällä 1968. Esimerkiksi The Coasters olisi saanut irti kappaleesta vaikka mitä, kun miettii vaikka saman vuoden Besame Muchoa, The Snake And The Bookwormia ja muita vastaavia hersyviä esityksiä. Puheena olevaan Argylesin kappaleeseen tuottaja John Barry on kasannut orkesteripohjaisemman taustan huiluineen, joten vähän hissutteluksi tämä jää myös Faithin tulkitsemana. Sanotaan tämän ajan brittiartisteista mitä tahansa, niin lainakappaleita heille poimittiin kyllä hyvällä maulla. Nyt Argylesin esitys on jotenkin laihanlainen terhakoista rumpubreikeistä huolimatta. Näistä yrityksistä nyt käsillä oleva The Clock liikkuu selvästi Gene Pitneyn vanavedessä, mutta se mikä teki Pitneyn levyistä hienoja – traagiset laulunaiheet ja sopivan dramaattinen esittäminen – jää täällä tavoittamatta
Sitä en osaa sanoa, miten näin sielukas levy on päätynyt Georgiasta kauas Pohjolaan, mutta sehän näiden divarihelmien kalastelun suola on: ikinä ei tiedä, mitä tulee vastaan seuraavaksi. Kulut kuittasi GRC:n (sekä sisarmerkit Awaren ja Hotlantan) perustanut pornokeisari Michael Thevis, joka tarvitsi kunniallista kulissia liiketoimilleen. Singlen myyntisivuksi tyrkytettiin lyriikoiltaan elämän vastakohtiin nojaavaa keskitempoista kelailua, mutta ronskimman soulin ystäviä saattaa viehättää kääntösivun rymistely, jossa huudellaan väkeä rytmijunan kyytiin. Jet-lehdessä hän julisti, että oli kyllästynyt siihen, miten vähän rahaa gospelissa liikkui ja miten vaikeaa oli saada ääntään kuuluviin muualla kuin ristin merkeissä. Aktivoidaksesi oman tilaajatunnuksesi sinun tulee olla sähköpostitse asiasta yhteydessä lehden toimituspäällikköön Pete Hoppulaan (pete.hoppula@saunalahti.fi). Tämän A-puolen kappaleen säveltänyt Charles Hatcher vaihtoi taiteilijanimekseen Edwin Starr aiemmin jutussa mainitun Bill Doggettin managerin ehdotuksesta, ja myös Detroit on artikkelissa useasti esillä vireänä musiikkikaupunkina. BLUES NEWS -TILAAJATUNNUS BLUES NEWS -TILAAJATUNNUS ! ! Finnish Blues Society, Blues News -lehti ja Lehtiluukku.fi -palvelua ylläpitävä ePaper Finland Oy tarjoavat FBS:n jäsenetuna mahdollisuuden aktivoida henkilökohtaiseen käyttöösi BN:n digitaalisen numeroarkiston vuodesta 2009 lähtien. 26 Blues News 4/2025 hengessä mennään: Beatlesia, Dylania, Wilson Pickettiä ja omaa varhaispsykedeliaa. Hän oli aloittanut gospel-laulun The Caravansin riveissä jo 1950-luvun puolivälin jälkeen, mutta niin vain hän käänsi 35-vuotiaana takin ja siirtyi maalliselle puolelle. Tunnistetietojen varmistamiseksi ilmoitathan viestissäsi koko nimesi ja postiosoitteesi. Ilmassa on selviä hyvästejä vanhan ajan teinipopille: sävelmä on kaihoisa, kellot kilkattavat, kellopeli tuo jujua melodiaan ja taustakuoro tukee ilmeikkäästi solistia. Touhu raidalla on suorastaan sauhuavaa: bongorummut paukkuvat, basso pumppaa ja Norwood repäisee muutaman kerran äänivaroistaan siihen malliin, että aseman odotustilassakin nuokkuvat havahtuvat. Saat tämän jälkeen tarkemmat jatko-ohjeet omaan sähköpostiisi! Finnish Blues Societyn jäsenetuna:. Ei hassumpaa! THE SHADES OF BLUE THE SHADES OF BLUE Lonely Summer / With This Ring (Impact 1014) Pienet ovat kuviot tällä kertaa divarihelmissä. DOROTHY NORWOOD DOROTHY NORWOOD There’s Got To Be Rain In Your Life (To Appreciate The Sunshine) / Get Aboard The Soul Train (GRC 1011) Dorothy Norwood teki vuonna 1973 aikamoisen liikkeen urallaan. Je L’Aime eli Girl loppuu erikoisesti soolo-osuuteen. Onneksi EP päättyy komeasti: N’y Crois Pas voisi olla vaikka Phil Spectorin näpeistä äänivalleineen ja kaiutuksineen, ja Hallydayn laulun monistaminen toimii raidalla hienosti. Hallydayn gauloisenkarhea ääni ja koiruohonkarski tyyli esittää kappaleitaan ei ole ihan makuuni, mutta on näissä aina omat jipponsa, kun levyt soitettiin hyvin ja sovitettiin kekseliäästi. Starria ei ole kuitenkaan unohdettu uudessa kotimaassaan: hänestä on maalattu komea muraali Beestonin esikaupunkiin. A2 on If You Gotta Go, Go Now, ja soittimissa ei ole säästelty: soolo-osuudessa pinnalle tunkee huuliharppu, taustalla särisee fuzz-kitara, lurittaa hammond ja tuuttaa torvi. In The Midnight Hour on puolestaan täyttä soulsoundia, mutta tässä Hallydayn karjunta ei yllä Pickettin tasolle. Kun Starr loi samaan aikaan kappalemateriaalia myös omille RicTic -levyilleen, hänen luovat kykynsä pääsivät komeasti esille heti soolouran alussa. Tästä aiheesta tehtyjä ikuistuksia kuultiin runsaasti 1963–1966, mutta tämä ei ole huonoimmasta päästä, kaikkea muuta. Norwoodia alkoi levyttää uusi atlantalainen GRC-merkki, jossa yritys oli kova: nämä esitykset pistettiin purkkiin sovittaja Paul Riserin johdolla, ja hän toi Detroitista mukanaan ”Funk Brothersiksi” kutsutut James Jamersonit, Earl Van Dyket ja muut. The Shades Of Blue oli paikallinen sinisilmäsouliin kallellaan ollut nelikko, joka pääsi nauttimaan Starrin luovista kyvyistä: ensin laulajasäveltäjän luoma Oh How Happy vei ryhmän korkealle listoilla keväällä 1966 (BB pop #12, R&B #16), ja perään tämä nyt soiva Lonely Summer kohosi sijalle 72. Käykäähän kurkkaamassa, jos vierailette katsomassa jalkapalloa City Groundilla. Puhutaan vielä hetki Starrista: Artisti muutti Britanniaan vuonna 1983, ja kuolo korjasi hänet Nottinghamin maisemissa 2003
Jostain kummallisesta syystä tuottaja Carl Davis on päätynyt ikuistamaan levylle My Wayn, joka oli toki soinut vähän joka albumilla Frank Sinatran helmikuussa 1969 ilmestyneen levytyksen jälkeen, mutta tuskin kovin moni ”You Got Me Walkingin” tuoreeltaan hankkineista halusi kuulla Jackie Wilsonin tulkintaa kappaleesta. Huippulaulajana hän hoiti nämä illanhämyisät laulukirjalainat UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 30 LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 30 komeasti maaliin, mutta se sähinä ja kiihko, mistä Jackie Wilson tunnettiin, pursusi ihan muunlaisessa musiikissa. Niin kuin tiedetään, Wilsonin tragedia rytmimusiikin kannalta oli levy-yhtiö. Hänen levyttämänsä viihteellisen albumimateriaalin seassa on lähes poikkeuksetta reippaan tummempisävyisiä huippuesityksiä, vaikka yhdelle ja samalle albumille niitä ei yleensä saatu mahtumaan. Niiden vastineeksi levyllä on useita vetäviä tulkintoja. Vaikka itsekin lähtisin hakemaan Wilsonsuosikkejani jostain 1950–60-lukujen taitteesta, on pidettävä mielessä, että suurlaulajan ura oli pitkä. Ihan täyttä puolta tuntia levyllä ei soulata. Excitement” -lempinimellä. Ura loppui sydänkohtaukseen lavalla 1975 kesken Lonely Teardropsin tulkinnan, ja sen jälkeen hän eli vuodepotilaana vuoteen 1984 saakka. Hänen hetkessä matalalta korkealle kipuava äänensä sopii tällaiseen kimmoisaan kappalemateriaaliin, ja monilla kappaleilla kuulijaa muistutetaan täysillä siitä, miksi Wilson tunnettiin sauhuavalla ”Mr. Kuten arvata saattaa, niin hyvin. Tekisi mieli julistaa ”You Got Me Walking” Wilsonin loppukauden parhaaksi albumiksi, mutta kun en ole kahlannut ihan kaikkia Brunswickplattoja läpi korvat höröllä, julistetaan tämä vähintäänkin onnistumiseksi. Etikettitiedoista löytyy esimerkiksi Eugene Recordin, Marvin Smithin sekä Johnny Mooren nimet, ja levyn soundeistakin kuulee, että nyt liikutaan Detroit–Chicago -akselilla. Petri Lahti. Wilson siirrettiin alkuun merkitsemättömään hautaan, mutta vuonna 1987 musiikin ystävät järjestivät hänelle sentään muistomerkin hautuumaalle Detroitin esikaupunkiin. Singlevalinnat Love Is Funny That Way (#95, R&B #18), eloisa nimikkokappale (#93, R&B #22) ja The Girl Turned Me On (R&B #44) on tehty kaikki hyvällä maulla, ja muista kappaleista esimerkiksi gospelpohjainen The Fountain on reipasta raastoa. Deccan alamerkillä Brunswickillä hänelle syötettiin erilaista ikivihreää levytettäväksi. Blues News 4/2025 27 JACKIE WILSON JACKIE WILSON You Got Me Walking (Brunswick BL 754172) You Got Me Walking / What A Lovely Way / You Left The Fire Burning / My Way / Try It Again // Forever And A Day / The Girl Turned Me On / Hard To Get A Thing Called Love / Love Is Funny That Way / The Fountain Kun listataan Jackie Wilsonin kuolemattomia, valinnat osuvat varmaan aika monella laulajan uran alkupään tai keskivaiheen soolotuotantoon: Reet Petite, Lonely Teardrops, (Your Love Keeps Lifting Me) Higher And Higher, Uptight (Everything’s Alright), I Get The Sweetest Feeling ja muut. Lisäksi taustahommat ainakin osassa raitoja hoitaa The Chi-Lites, vaikka olemattomissa kansiteksteissä tällaisiin yksityiskohtiin ei puututa. Siksi oli kiintoisaa heittää lautaselle tämä Wilsonin uran loppupään pitkäsoitto, sillä huomasin jo kappaleiden säveltäjistä, että fokus on soulissa. Toinen Sopotin musiikkifestivaalien suuntaan lipsuva kappale on Hard To Get A Thing Called Love, joka on turhan mahtipontista esittämistä (se on näköjään lainaa viihdelaulaja Tony Brunolta – ilmankos). En ole ihan varma, onko Jackie Wilsonin sädekehä laulajana entisensä, vaikka omissa kirjoissani hän on ihan siellä Sam Cooken ja Clyde McPhatterin tasolla. Listasijatkin – mustan yleisön innostus verrattuna vaatimattomiin sijoihin Billboardin pop-listalla – paljastavat, että Wilson on päässyt levyllä sielukkaamman musiikin pariin. Kiintoisinta on kuunnella, miten Wilson pärjäilee 1970-luvun alun soulin parissa
Brandon Hailey tuli soittamaan fonia, kaveri puhalsi settien aikana putken suoraksi! Car Show oli nimensä mukainen: autoja, musaa ja leikkimielinen pin up -tyttökilpailu; erittäin... 32 Blues News 4/2025 bluesia, rock’n’rollia, New Orleans -groovea, vanhan liiton rhythm’n’bluesia, muutama instrumentaali. Piti selvittää kuuntelemaan tulleelle yleisölle, etten suinkaan ole lopettamassa kitaramusiikkia, vaan osaltani pitämässä amerikkalaista juurimusaa elossa ja käynnissä. 2.8. Aaron totesi puhelimitse, että kaikki ok, LEFTYN KEIKKAREISSU RAPAKON TAKANA Tacoma–Seattle 31.7.–10.8.2025 Tacoma–Seattle 31.7.–10.8.2025 BN käy Amerikassa! Brew53 Beer & Music Festival, Tacoma Hogs, Dogs and Rods, Gig Harbor: Lefty, Brandon Hailey, Sheena Denney, Rick White ja Mark Hurwitz. 6.8. Jammattiin, oli kivaa. Toki huvitti! 31.7. Ainoa keikka Seattlessa oli aluksi aika vaisuhko, alkuillan lämmittelyaktimme ei ensin juurikaan herättänyt vastakaikua baaritiskillä nuokkuneissa; ainainen tippisaavi ammotti tyhjyyttään. Pari rustaamaani suomenkielistä, tyyliin sopivaa biisiä livahti settiin Markin pyynnöstä. Yleensä ryhmä kulkee nimellä ”Mark Hurwitz Gin Creek Band” kuten tällä keikalla, myöhemmillä keikoilla oltiin välillä ”Ville Leppanen Band” riippuen siitä kuka oli vetovastuussa. Mark oli menossa keikoille Baltian maihin ja tuli Helsingissä tsekkaamaan isännöimäni Roots Tuesday -klubin meininkiä Storyvilleen. The Joel Astley Band viimeisteli keikkaansa hienosti rullaavan shufflen tahtiin. Olin vetovuorossa ”kutsuttuna artistina”, mainoksissa luki hupaisasti ”Finish guitar music”. kone laskeutui Tacoman lentokentälle. Kaksi viikkoa myöhemmin Hurwitzilta tuli meiliä; huvittaisiko minua tulla kesällä pienimuotoiselle rundille Tacoman ja Seattlen alueille. 1.8. Oli kiva päästä heti musafiiliksiin! Hurwitzien talo lähellä merenlahtikylä Gig Harboria oli vuorossa tämän jälkeen, siitä tuli majapaikkani seuraavien puolentoista viikon ajaksi. Rick, Aaron ja Mark ovat onneksi päteviä soittajia, keskinäinen pallonheittomme alkoi toisen tsekatkaa vaan tyylilajit, nähdään keikalla! Näin tehtiin, keikkojen perusrungoksi muodostui kimara klassisia juurimusanumeroita: Tapasin USA:n Washingtonin osavaltiosta kotoisin olevan bluespianisti Mark Hurwitzin viime vuoden lopulla. Osama Afifi oli bassossa, taitava pelimanni oli niin ikään käynyt kotitreeneissä, jotka olivatkin viimeiset laatuaan; tykitettiin ilta pois alta, jengillä oli bileet! 7.8. Gig Harborin Eagles-klubin ”Hogs, Dogs and Rods” Car Show oli ryhmän ensimmäinen sessio. ensimmäiset treenit mainion laulajan Sheena Denneyn kotona. Three Doors, Seattle. Vietettiin harpisti Joelin syntymäpäiviä ja nurmikolla jammannut yleisö lauloi hänelle onnentoivotukset. Music on the Square, kaupunkiaukiokonsertti Tacomassa. Rick White, basisti usealla tulevalla keikalla oli kehissä, rumpali Aaron Hennings oli juuttunut liikenneruuhkaan. amerikkalaista relaa touhua, hyvin koin istuvani bändiin ja yleiseen meininkiin. Markin vaimo Betsy oli tiukahkon rajatarkastuksen jälkeen vastassa, ajettiin suoraan Curran Apple Orchardiin, Mark oli siellä konsertin järjestäjän ominaisuudessa. Ehkä seuraavalla kiertueella sitten taas. Keikka oli valitettavasti Sheenan ainoa tällä reissulla
Esityksemme jälkeen vuorossa oli nuorista kundeista koostunut ryhmä, jonka perusidea oli vitsikkäästi kebab-kompiksi nimittämäni ”uumppa umppa”-rytmitys. Kolme tunnin settiä perusjenkkibaarissa, isoilta screeneiltä baseballia, jota asiakkaat puolella silmällä vilkuilivat samalla kun seurasivat soittoamme. 9.8. Pikaiset moikat, 15 minuuttia aikaa kasata backline stagelle, ei sound checkiä, menoksi! Yllättävän toimivaa oli, saatiin kiitosta olutfestivaalikansalta lyhyen 45 minuutin setin jälkeen. Beer & Music Festival, Brew Five Three, Tacoma Armoury, päiväkeikka. Aaron ja Patrick hoitivat kompin ja Markin kanssa vaihdeltiin solistivuoroja. Blues News 4/2025 33 Henry Jay – laulu & kitara Country bluesia ja muuta juurevaa musiikkia https://www.youtube.com/@henryjaysCBP https://henryjaymusic.blogspot.com/ setin aikana viehättää hiljalleen paikalle valuvaa porukkaa siinä määrin, että saaviin alkoi niitä dollareita ilmestyä ja muutamia tanssiaskeleitakin otettiin. Reissun alussa olimme käyneet tässä pitkät perinteet omaavassa musakapakassa kuuntelemassa mississippiläistä pianistilaulajatar Eden Brentiä, tiesin kyllä mitä odottaa. 10.8. Tsekattiin pääsalissa bluesrokkari Ian Mooren bändiä ja lähdettiin takaisin Tacomaan. Rummuissa Everett James, fonissa Ron Baker, bassossa Patrick McDanel. Lavan edusta oli välittömästi täynnä nuorehkoa tanssiporukkaa. Hyvällä meiningillä kaverit homman hoitivat, dj bändissä tietysti koneineen oli, mutta myös ”oikeat” soittimet ja laulaja. Iltakeikka oli hikisen tukahduttavassa, sopivasti nuhjuisessa Dawson’s Barissa toisella puolella Tacomaa. Kiitos Mark, Betsy ja kaikki muut hienot ihmiset rapakon takana! Ville ”Lefty” Leppänen (kuvat Leppäsen matka-albumista) Brew53 Beer & Music Festival: Lefty, Ron Baker, Everett James, Mark ja Patrick McDanel Music on the Square, Tacoma: Mark Hurwitz, Aaron Hennings, Lefty ja Osama Afifi Three Doors, Seattle. Olipa sitten kuitenkin tosi kivaa ja nastaa, bändi oli hyvässä lyönnissä ja sen huomasi myös baariyleisö: tippiä tuli saaviin, kansa bailasi juurevaa musaa juurevasti! Session päätteeksi mehut olivat kyllä pihalla, kämpille ja nukkumaan. The Spar, Tacoma. Olihan siinä hyvä harrastaa kaikenlaista temppuilua ja vaihdella Markin kanssa sooloja, joita kyllä tuli komeasti rytmiryhmältäkin! Kaikin puolin mahtireissu, musiikillisesti Amerikan juurimusa on aina ollut soittamiseni kivijalka ja nyt sitä pääsi tulkitsemaan ihan paikan päällä kiertueenomaisesti, natiivijengin kanssa. Yleisö oli täysillä messissä, Osama ja Aaron komppasivat tiukasti. Iso tuuletin liikutteli kuumaa ilmaa, nestettä kului ennätysmäärät. Tuli mieleen vapaailtana Seattlen Jazz Alley -klubilla tsekkaamani Tito Puente Jr: samaan tapaan tuollainen hypnoottisen tautofoninen gruuvailu eli kuubalaiset son-rytmit ja tämä nyt todistamamme meininki toimivat. Silti intensiivinen meininki ylitti odotukseni
Niitä kuitenkin pidettiin ihan joka kesä. Pensuo Blues järjestettiin kauniissa maalaismaisemassa 19.7.2025 Jarmo ja Outi Poutiaisen pihapiirissä Pensuontiellä. Esiintymässä olivat Something Blue, Ismo Haavisto One Man Band, Jykä Kantoluoto Allstars, Tri Tolvanen, Blue Dogs ja Blues Fathers. Suurin syy on se, että mulla on niin monta HAASTATELTAVANA PENSUO BLUES HAASTATELTAVANA PENSUO BLUES TAPAHTUMAN JÄRJESTÄJÄT OUTI JA TAPAHTUMAN JÄRJESTÄJÄT OUTI JA JARMO ”JARSKI” POUTIAINEN JARMO ”JARSKI” POUTIAINEN Mistä idea Pensuo Bluesiin syntyi ja kuka nimen on keksinyt. – Jarski: Ydinporukka oli Roope Rossi, Iiro Mahkonen, Lasse Maatala ja Jaska Heinonen. Illalla klo 21 alkaen järjestettiin ”Juke Joint” -yökerhossa jamit. Aluksi ketään ei kutsuttu, ihmisiä vain tuli. Meillä on jo sovittuna eräitä bändejä ja äänimies – Sakari Liimatainen, se on tosi kova. Eero ”Ebro” Ravi (Charlies) ja Pekka Partanen (Fire Blues)sekä Chicago Overcoatin Timo Kakko, Lasse Maatala ja Roope Rossi. Miten tulevaisuuden suunnitelmat. Mainitkaa muutamia nimiä, jotka ovat esiintyneet vuosien varrella. Sitten oli ihan satunnaisia pienemmän piirin pihatapahtumia. Tapahtumaan oli vapaa pääsy. Nythän tämä oli kolmas kerta, kun meillä oli käytössä siirrettävä lava. Aivan puskaradiona, kuten tänä päivänäkin. Kouvolan tieltä Villähteen ja Haravakylän jälkeen mutkainen tie vei kohti Orimattilan Heinämaata. – Outi: Alun alkaen vuonna 1984 oli sellainen tapahtuma kuin Big Party. Christian-Charles dePlicque keksi alkuperäiset isot juhlat, ”Big Partyn”. – Jarski: Ja minä keksin tapahtumalle Pensuo Blues -nimen, samoin kuin nimen ”Juke Joint” sisätilan klubillemme. Sitten oli välillä kolme Taarasti Bluesia. Yeisökin on jo kovasti kysellyt, että milloin se seuraava Pensuo Blues on. Pihapiiri täyttyi runsaslukuisesta, varttuneemmasta yleisöstä. Ensin soitettiin ilman mitään lavaa. BLUESPOIKIA, GUMBOA JA TALKOOHENKEÄ BLUESPOIKIA, GUMBOA JA TALKOOHENKEÄ Pihapiirissä navetan ja tilan päärakennuksen välissä oli pari katosta ja pöytiä yleisölle. Jarski Poutiainen ja avauspuhe Ismo Haavisto Jykä Kantoluoto Allstars. Oli lämmin ja aurinkoinen päivä, joten varjopaikat olivat tuota pikaa täynnä. Karjalainen ja Mustat Lasit (v. Ilmeisesti nämä kolme viimeistä PENSUO BLUES Villähde, Pensuo 19.7.2025 Villähde, Pensuo 19.7.2025 vuotta tätä soittotaustaa ja olen tavannut niin monia ihmisiä, että ne ovat olleet melkein kavereiden yhtyeitä, joihin olemme tutustuneet jo aikaisemmin. Läsnä oli tietenkin paljon nastolalaisia ja lahtelaisia bluesinharrastajia sekä muutama hieno Amerikan auto. Sakari Kuosmanen sekä J. Meillä on käynyt mm. – Outi: Viisi kertaa on ollut vähän isommat bileet. MATKALLA KOHTI MAALAISMAISEMAA MATKALLA KOHTI MAALAISMAISEMAA Kun lähdimme Lahdesta ajelemaan itään, Nastolaan päin, Villähteen kohdalla joku autossa totesi: ”Tuolla asui Pepe Ahlqvist”. Koska ensimmäinen Pensuo Blues järjestettiin ja monesko tämänvuotinen tapahtuma oli. Jatkoille oli pieni maksu, sillä paikka on niin pieni. 36 Blues News 4/2025 BN jututtaa ja raportoi ovat olleet sellaisia, että täällä on ollut vähän enemmän väkeäkin paikalla. – Jarski: Helpompi on melkein sanoa, että kaikki tutut soittajat paitsi Pepe Ahlqvist ei vielä. – Jarski: Nythän meillä oli kaikkien hulppein juhla, kun oli paremmat äänentoistot, teltat ja valot ja kaikki. Kohta oltiinkin Pensuolla, Poutiaisten maatilalla, Fire Blues -yhtyeen perustaneiden Poutiaisten veljesten uran ja Suomi-bluesin syntysijoilla. VR-lavojen päällä oli joku matto ja siinä rummut – ja siinä soitettiin. 1984). Miten saatte soittajia tänne peltojen keskelle. Leino & Bluemonger, Sounds of Willähde, Wellu Lehtinen (Charlies), Baby Boy Varhama ja monet muut. ”Nastolan Bluespojat” -kirjan toinen kirjoittaja Hara Järvinen oli paikalla ja bluespoikiakin oli saapunut runsaasti, Jarmo ja Jouko ”Jokkeri” Poutiaisen lisäksi mm. Oikealla punaisen kivinavetan seinän vierellä olevan lavan yläpuolella luki suurin sinisin kirjaimin Pensuo Blues. – Outi: Idea varmaan lähti siitä, että muusikoita oli paljon ja tarvittiin paikka, missä voidaan yhdessä toimia, soittaa, nauttia elämästä. Sitten on ollut Blues Mafia All Stars, J. – Jarski: Joo, kyllä me ollaan bändejä helposti saatu. – Jarski: Pensuo Blues järjestetään taas ensi vuonna heinäkuun loppupuolella. Tai kyllä sitä ydinporukkaa kutsuttiin, mutta ei ulkopuolelle
Midnight Hour ja Mustang Sally. Mardi Gras In New Orleans Professor Longhairin tuotannosta, pari nopeaa piano-boogieta sekä Johnny B. Keitto oli maukasta ja sopivan suolaista ja siinä oli myös kaalia, joka on sitten varmaan osa sitä salaista reseptiä. Sen jälkeen rumpali ja basisti vaihtuivat ja mukaan lavalle nousi lisää laulajia sekä saksofonistit. Viimeisenä esitettiin Osibisa-yhtyeen upea Sunshine Day. Vesa Salmi (teksti), Jouni Asikainen (kuvat) Jani Pyyhtiä ja Ese Yrjölä (Blue Dogs). Tuominiemi tekee alkujaan Louisianasta peräisin olevan gumbonsa Poutiaisen salaisella sukureseptillä ilman äyriäisiä. Ismo oli juuri saapunut Ranskan kiertueelta ja tuli melkein suoraan Pensuolle. Lavalla esiintyivät mm. Johnin hengessä versioitujen Iko Ikon ja Junco Partnerin lisäksi mm. Loppuhuipennuksena Haavisto vetäisi vauhdikkaan kitararevityksen The Dirty Dozen Kokomo Arnoldin tyylisesti. Seuraavaksi oli vuorossa Ismo Haavisto One Man Band (kitara, huuliharppu ja laulu). Jani Mahkonen lauloi tyylikkäästi ja Martti Vaarin saksofoni kuvioi päällimmäisenä. Poutiaiset ovatkin kehittäneet sitä itseään ja lähiympäristöään säästämättä: esteetöntä ulkohuussia on nikkaroitu ja soittajille rakennettu takahuonetila. Jouko Poutiaisen kirjoittama Wee, Wee Baby Blues ja Jimmy Reedin Big Boss Man). Mukana oli myös pari omaa kappaletta, My Home Town, jossa lauletaan Lahdesta sekä uusi teos One Star Blues, jossa Ismo kertoo, millaista on esittää yhden tähden bluesia, asua yhden tähden hotellissa ja juoda yhden tähden juomaa. Ennen siellä majailivat lehmät, mutta nyt soi blues. Ismo esitti muutaman kappaleen perinnebluesia dobrolla, välillä slideputkea käyttäen tai harppua soittaen. Äänentoistoa on parannettu joka vuosi. Ensin vedettiin bluesia (mm. Kuulimme hienoa tuplakitarointia mm. Kaiken kruunasivat kahvi ja Kaisan rapeakuoriset karjalanpiirakat! Pensuo Blues on naapuruston yhteinen tapahtuma. Iso bändi ja iso sointi, hyvä! Meno jatkui Blues Fathersin tahdissa. Bändin repertuaariin kuului mm. Albert Kingin I’ll Play The Blues For You. Riku Saarinen (kitara ja laulu), Marko Saarinen (basso) ja Petri ”Pasi” Laine (rummut) vetivät hyvällä otteella mm. Goode. Dr. Tolvanen taitaa New Orleans -rytmit paremmin kuin hyvin! Seuraavana lavalle nousi Jykä Kantoluoto Allstars, jonka kokoonpano oli seuraava: Jykä Kantoluoto (kitara), Jouko Poutiainen (kitara), Jarmo Poutiainen (basso ja huuliharppu), Marko Saarinen (basso), Jani Mahkonen (laulu), Hilla Kohtamäki (laulu ja saksofoni), Martti Vaari (saksofoni), Kaisa Karjalainen (laulu), Sakari Liimatainen (rummut) ja Petri Laine (rummut). Ohjelmistoon sisältyivät mm. Modernia blueshommaa, jossa kitara ja saksofoni vuorottelivat. Illan ulkolavalla päätti Blue Dogs, jossa soittivat Pete Lahtinen (saksofoni ja huuliharppu), Jani Pyyhtiä (kitara), Ese Yrjölä (basso ja laulu) sekä Jukka Teerisaari (rummut). Nyt saadaan tarvittaessa tukevampaakin soundia ja sitten on vielä parempi siirrettävä lava. Tohtori esiintyi soolona pianolla itseään säästäen. Hienoa talkoobluesia ja ainutlaatuinen bluesfestari. Blues News 4/2025 37 Tarjolla oli viime kesän tapaan ruokaa ja juomaa, myös Juppi Tuominiemen jo legendaksi muodostunutta Gumbo-keittoa. Something Blue ja Tri Tolvanen, kovaa menoa pitkälle yöhön! Pensuo Bluesissa saimme nauttia paikallisista huippubändeistä, ruoka ja juoma oli maittavaa ja järjestelyt toimivat hyvin. Sitten oli vuorossa Tri Tolvanen (laulu, vihellys ja sähköpiano). Kun ulkolavan soitot oli soitettu, jatkettiin vielä navetan päätyyn rakennetussa Juke Jointissa. Grilli oli kuumana ja kylmää juomaakin oli saatavilla. Lupaava alku päivälle. kappaleissa Born Under A Bad Sign ja Crossroads Cream-tyyliin. Freddie Kingin Woman Across The Riverin. Tolvaselta kuultiin mm. Jimmy Rogersin Walking By Myself ja Robert Johnsonin Walking Blues. Aurinkokin hymyili taivaalla, joten kesäilta oli täydellinen. Toivottavasti ensi vuoden kiertue ei mene päällekkäin Pensuo Bluesin kanssa. Bändissä soittivat Timo Halttunen (laulu ja kitara), Jartte Saastamoinen (laulu ja kitara), Oka Utriainen (basso) ja Timo Koskinen (rummut). Kuultiin soulia, mm. Yhtye esitti modernia bluesia ja bluesrockia. Setin lopuksi hän esitti vielä Ray Charlesin tunnetuksi tekemän hienon, iltapäivän seesteiseen tunnelmaan sopivan kappaleen Let’s Go Get Stoned. LIVEMUSAA YLI PUOLI VUOROKAUTTA LIVEMUSAA YLI PUOLI VUOROKAUTTA Iltapäivän avasi Something Blue, joka oli modernia bluesia ja rockia suurella sydämellä esittävä trio
Bonitan setti tarjosi muitakin soul-covereita, kuten esim. Duijf oli mainio valinta aloittamaan festivaalin. Keikalla Duijf vaihteli kitaransa virityksiä, soitti välillä slidella ja kaivoi myös pari kertaa harpun esiin kitaransa tueksi. Tapahtuma on upeasti säilyttänyt ominaispiirteensä ja festivaalille hankitut artistit ovat vuosi vuoden jälkeen laadukkaita. Blues Shacksin vokalisti Michael Arlt oli pienemmässä roolissa laulajana. 38 Blues News 4/2025 soittanut Henning Hauerken musisoivat dynaamisesti antaen joustavan tuen muulle bändille. Keikka alkoi junateemalla hänen uusimman, 2025 ilmestyneen ”Silver Spoon” -CD:nsä avausraidalla Ticket For The Love Train. Hänen savuinen, käheä äänensä on miellyttävän kuuloinen ja sopii hyvin artistin esittämään maanläheiseen musiikkiin. Vuoden 2024 Euroopan Blues Challenge -voittaja Robbert Duijf edusti juuri tuota eurooppalaista uuden polven bluesosaamista. Keikalla mies esiintyi istuen soittaen resonaattorikitaraa. Se mitä omaperäisyydessä ehkä hävittiin, otettiin takaisin svengin ja hyvän lavakemian kautta. Devil -rallissa Duijf taas kävi taistelua itse paholaisen kanssa. Se mitä porukalta vielä toivoisi, olisi tietysti oman tuotannon lisääminen. Yhtye myös osoitti esiintymisellään, kuinka hienoa omaa bluesia täällä pohjolassakin osataan tehdä. Laadukasta bluesia tehdään muuallakin kuin Pohjois-Amerikassa. Bonita osoittautui valovoimaiseksi esiintyjäksi, jonka teeskentelemättömän säteilevä olemus, tanssiliikkeet, eläytyminen sekä vuorovaikutus yleisöön oli huipputasoa! Myös äänivarat kaikessa rosoisuudessaan ja elävyydessään olivat kohdillaan. Kappale oli omistettu hänen huumeisiin menehtyneelle ystävälleen. Kitaristi saikin runsaasti sooloilleen tilaa. Myös ohjelmiston monipuolisuus ja ajan hermolla pysyminen miellyttävät. King -tyylinen kitarointi unohtamatta myöskään maukasta soulkomppausta. Juhlakonserttiin ”Blue Strip Special” -kokoonpanoa oli täydennetty kahdella taustalaulajalla, Veera Railiolla ja Lena Lindroosilla sekä kosketinsoittaja Harri Taittosella. Saksalaisryhmä aloitti keikan kahdella lämmittelybiisillä, jotka osoittivat yhtyeen bluesahtavan retroblues-svengin olevan kohdillaan. Muu kokoonpano oli tuttu yhtyeen uraa seuranneille: kitaravelho Ville ”Lefty” Leppänen, basisti Seppo Nuolikoski, rumpali Teemu Vuorela ja perkussionisti Timo Roiko ovat soittaneet pitkään yhdessä. Covereista täytyy nostaa esiin vielä hieno soul-versio bluessuuruus Magic Samin Give Me Time -biisistä. Etelä-Afrikassa syntyneen Bonita Niessenin tullessa lavalla alkoi kuitenkin toden teolla tapahtua. Kaikessa tekemisessä paistoi läpi vuosikymmenien aikana hankittu kokemus ja ammattimaisuus. Kitaristin musiikin juuret ovat kuitenkin vahvasti amerikkalaisessa perinnebluesissa. Mies puhaltelikin pääasiassa paksusoundista sähköistä huuliharppua. Viimeksi mainitusta kuultiin tyylikäs pitkä versio, jossa myös kitaristi Arlt kunnostautui. Ronskisti sanoitetussa I’m The RAUMA BLUES Pääkonsertti 16.8.2025 Pääkonsertti 16.8.2025 BN käy tapahtumissa! Robbert Duijf Andreas Arlt ja Bonita Niessen. Koskettimissa operoinut Fabian Fritz toi soitollaan soundiin lisää laajuutta ja väriä. Rumpali Andre Werkmeister ja bassoa Elokuun puolivälissä vietettiin taas Rauma Bluesia. Maamme ehdottomaan bluesin ykköskategorian kuuluva Micke Björklöf & Blue Strip sen sijaan pystyy nojaamaan täysin omaan laadukkaaseen ja monipuoliseen tuotantoonsa. B.B. Kingin hitaalla bluesilla Sweet Thing ja Johnny Acen balladilla Never Let Me Go. Vaikka versiot olivat hyviä ja välillä jopa erinomaisia, niin omat sävelmät olisivat vielä iso steppi eteenpäin. Maestro Björklöf operoi totutusti harpun ja yksimikkisen Telecasterinsa kanssa ja hoiti bändin johtamisen sekä lauluosuudet jämäkästi. Mitään erityistä kliimaksia tasaisissa merkeissä edennyt keikka ei tarjonnut, mutta mielenkiintoista tarinankerrontaa, hyvää vuorovaikutusta sekä laadukasta down home -bluesia lupaavalta nuoremman polven hollantilaiselta bluesartistilta. Otis Clayn Too Much Mystery, Supremesin You Keep Me Hangin’ On sekä Ann Peeblesin The Handwriting Is On The Wall. Bonita mainitsi Peeblesin olevan yksi bändin suursuosikeista. kerran. Bonitan levytykset, vuoden 2015 ”Bonita & The Blues Shacks” sekä vuoden 2019 ”Sweet Thing” antavat vain kalpean kuvan siitä, mitä lady pystyy lavalla yleisölleen tarjoamaan. Seuraavaksi lavalle astunut Bonita & The Blues Shacks oli festivaalin suurin yllättäjä. Keikan jännite pysyi loppuun asti hienosti kasassa. Hänen tukenaan oli basisti ja rumpali. Hauskasti keinuva Tired Of Being Good tarjosi nimensä mukaisesti hieman itseironista sanomaa, kun taas Heroin varoitteli ihmisiä addiktioista. Blues elää ja muuttuu aikojen mukana. Duijfin vahvuudet ovat vahvassa ja uskottavassa tarinankerronnassa. Täytyy myös mainita, että Blues Shacksin toiminta oli kaikessa retrohenkisyydessään erittäin laadukasta. Duijf kommunikoi yleisön kanssa hyvin ja sai porukkaa vangittua menoonsa mukaan erityisesti setin alkuosassa kuullun boogien All Night Long sävelien myötä. Kitaristi Andreas Arltilta taittui niin West Coast -blues kuin B.B. Tällä kertaa oli kyseessä juhlavuosi, sillä festivaali järjestettiin jo 40. Soulin lisäksi yhtyeen repertuaariin kuului omaa tuotantoa olevaa vauhdikasta West Coast -bluesia (tyyliin William Clarke, Hollywood Fats jne.). Bonitan osuus alkoi Bobbie Gentryn hienolla groove-palalla He Made A Woman Out Of Me, johon kitaristi Arlt taikoi vaikuttavat tremolosoundit. Varsinaista bluesosastoa viljeltiin mm. Tätä puolta on Raumalla huomioitu kiitettävästi viime vuosina kiinnostavien, nousevien eurooppalaiskykyjen muodossa
Samaa ilmiötä olen havainnut myös aikaisempina vuosina. Miehen notkea tenori sopi mainiosti Paulen porukan musisoinnin katteeksi. Jordanin kovasta yrityksestä huolimatta intensiteetti ei lukuiseksi muodostunut yleisö sai kuitenkin kuultavakseen sujuvaa, helposti sulateltavaa soulia, bluesia ja muutaman funkahtavankin vedon. Siirryttäessä enemmän ”voodoo”-osastolle homma aukeni kuitenkin eri lailla. Onko aikataulu järkevä, jos keikat jatkuvat puolen yön yli. Blues News 4/2025 39 Parin ensimmäisen biisin aikana aloin pohtia, miksi kokoonpanoa oli laajennettu ja mitä lisäarvoa tämä lisäys toi heidän rytmillisesti rikkaaseen musiikkiinsa. Levytyksissähän parivaljakko käyttää laajempaa soitinarsenaalia ja taustalaulajia. Jo hieman harvaTutustu myös Heikki Suosalon haastatteluartikkeleihin Rauma Blues -esiintyjistä Soul Express -verkkolehdessä: www.soulexpress.net/raumablues2025.htm. Teltassa oli tilaa liikkua kuitenkin hieman tavallista enemmän. Pieni miinus tulee myös ruokapuolelle, sillä hinnat alkavat karata Pori Jazz -tasolle ja tarjonta oli tällä kertaa aika suppea. Asia erikseen oli vielä ”Lefty” Leppäsen kitarointi. Siinä muutama kysymys pohdittavaksi. Myös lavalla Chambers on valoisa ja karismaattinen ja kemiat kitaristimiehen kanssa näyttävät toimivan. Parhaimmillaan keikka oli kuitenkin mielestäni Chambersin tulkitessa omaa, vanhempaa materiaaliaan. Highway Highway, Good Times Somehow, After The Flood, Jungle Cat sekä yleisönlaulatusbiisi On Vacation ym. Annika Chambers esiintyi Rauma Bluesissa jo 2018. Tämän jälkeen lavalle saatiin aimo annos energiaa laulaja Willy Jordanin tuomana. Positiivista oli myös orkesterin pitäytyminen pääasiassa omassa materiaalissaan. Keikalla jäin kaipaamaan triomuotoiselta bändiltä hieman sävykkäämpää tukea pääosan vokalisoinnista vastanneelle Chambersille. Kuten Raumalla oli todettavissa, Chambers on edelleen aivan erinomainen laulaja. Enemmistö yleisöstä näytti pitävän näkemästään sekä kuulemastaan ja pariskunnan levyjä myytiin keikan jälkeen runsaasti. Viimeisen esiintyjän aikana väkimäärä alkoi kuitenkin huveta jo turhankin paljon. Hänen äänialansa on laaja ja tulkinnat tihkuvat gospelista ja soulista ponnistavaa tunnetta. Toimivin esimerkki oli mielestäni hämyisä blues Two Bit Texas Town. Anthony Paule Orchestran esitys ei laadukkaasta soitannasta huolimatta erityisen säväyttäviä huippukohtia kuitenkaan tarjonnut. Myös Johnny Copeland -cover Flying High (Yesterday) säväytti. Tunnelma säilyi pikemminkin hillittynä. Festivaalipäivään osui yksi kesän karmeimmista myrskyistä. Muuten järjestelyt toimivat tuttuun tapaan hienosti, aikataulut pitivät kutinsa ja teltassa oli hyvä fiilis. Hänen idearikas ja yllätyksiä täynnä oleva soitantansa nostaa bändin profiilia ja luo runsaasti omaperäisyyttä heidän tuotoksiinsa. Kitarasooloja kuultiinkin paljon. Settilista oli järkevästi laadittu. Chambers kuvailee heidän yhteistyönsä musiikillista linjaa varsin osuvasti Mavis Staplesin ja Rolling Stonesin risteytyksenä. Lisäksi ”Leftyn” velmu lavaolemus on mukava lisä bändin sinänsä jo mallikkaaseen lavapresenssiin. Upean äänen omaava ja useasti palkittu 40-vuotias soul-blueslaulaja teki paluun Suomeen aviomiehensä Paul DesLauriersin ja hänen bändinsä kanssa. omat sävellykset pitivät jännitettä hyvin yllä ja saivat naulattua festivaaliyleisönkin tiukasti lavan äärelle. Keikalla Deslauriers oli äänessä vain Little Willie Johnin bluesklassikossa I Need Your Love So Bad, johon hän myös taikoi Gibsonillaan tyylikkään soolon. Kokoonpanossa oli porukkaa johtaneen kitaristi Paulen lisäksi rumpali, basisti, ja kosketinsoittaja sekä kolme puhaltajaa. Ensimmäinen Chambers/Deslauriers -levytys ilmestyi vuonna 2022. Pariskunta tapasi Memphisissä 2018 ja avioitui jo seuraavana vuonna. Viimeisenä Rauman päälavalla nähtiin Anthony Paule Soul Orchestra. Esimerkiksi biiseissä Ray Needs A Mojo Hand ja In Chains lauluharmoniat olivat keskiössä ja kokonaissoundi oli muutenkin hienosti jäsennelty koko soittajiston toimesta. Entä minkä tyyppistä bluesia viimeisen esiintyjän pitäisi esittää. Parivaljakon uudesta tuotannosta lopussa kuultu rullaava, tänä vuonna julkaistu People Gonna Talk rokkasi myös vastustamattomasti eteenpäin. J-P Berg (teksti), Pertti Nurmi (kuvat) Willy Jordan Annika Chambers Lena Lindroos (vas.), Ville Leppänen ja Veera Railio kohonnut kovin korkeaksi. Kanadalainen Deslauriers on pätevä ja marinoitunut bluesrock-kitaristi. Keikan puolivälissä mies poistui parin biisin ajaksi lavan taakse palatakseen myöhemmin taas takaisin. Tuota puolta hän myös pyrkii tuomaan keikoilla esiin laulamisen jäädessä suppeaan rooliin. Settilista koostui laajalti heidän yhteislevynsä materiaalista. Se saattoi hieman verottaa paikalle tulleen yleisön määrää, mutta ei kuitenkaan mitenkään hälyttävästi. Pitäisiköhän järjestäjien huomioida tuota asiaa tulevaisuudessa hieman tarkemmin. Tyylikkäästi pukeutunut Jordan otti lavan haltuunsa eläväisen esiintymisen saattelemana. Keikka alkoi kolmella instrumentaalilla
PUISTOBLUES 2025 Pääkonsertti, Järvenpää 5.7.2025 Pääkonsertti, Järvenpää 5.7.2025 BN käy tapahtumissa! Blues Bizarre Albert Cummings. J. Paikallisilla klubeillakin oli tarjolla keikkoja yllin kyllin. Taimaus toimi erinomaisesti, eikä yleisön tarvinnut odotella turhaan esitysten välissä. Lavajärjestelyt oli viime vuoden tapaan toteutettu kahdella esiintymislavalla – suuri ja pieni lava seisoivat rinnakkain. Blues Bizarre nousi pienelle lavalle heti Cummingsin setin päätyttyä. Seuraavaksi ison lavan otti haltuunsa yhdysvaltalainen Albert Cummings, nykybluesrockin arvostettu nimi. Blues Bizarre on nuorten muusikoiden mielenkiintoinen kokoonpano, jonka juuret Kun lähestyin pääkonsertin portteja hyvissä ajoin ennen ensimmäisen artistin aloitusta, porukkaa valui sisälle entiseen malliin ja aurinko paistoi! Huonosta sääennusteesta huolimatta ei satanut, keli oli lämmin ja ilmassa oli hyvän festaripäivän odotusta, vaikka sadeja ukkoskuurojen mahdollisuus olikin olemassa. Esitys oli taattua Jantson bravuuria – resonaattorikitara ja huuliharppu veivät kuulijat delta bluesin maisemiin, ja mukana kuultiin muutakin kiinnostavaa. Itse pääkonserttipäivän ennuste näytti huolestuttavalta – säätilahan vaikuttaa ratkaisevasti ulkoilmatapahtumien lipunmyyntiin, ja Puistoblues on saanut kokea tämän karvaasti useana vuonna. Seuraavaksi pienelle lavalle nousi Jantso Jokelin, Suomen ensimmäinen ”mitalisti” European Blues Unionin vuosittaisessa European Blues Challenge -kilpailussa – bluesin omissa euroviisuissa. Pääkonsertti järjestettiin, kuten perinteeseen kuuluu, luonnonkauniissa Vanhankylänniemessä – vajaan neljän kilometrin päässä Blueskadulta, Tuusulanjärven rannalla. Karjalaisen jälkeen esiintyminen ei ole helpoin paikka kenellekään. Kun artisti saavuttaa suuren suosion ja astuu ulos totutusta genrestään, soraäänet ovat usein väistämättömiä. Kolean kesäkuun jälkeen ilmojen haltija soi Blueskadun väelle aurinkoa, joskin päivät pysyivät viileähköinä. Maksullisia parkkipaikkoja oli kuitenkin rajallisesti. Siitä huolimatta Jantso onnistui houkuttelemaan ison lavan edustalta yleisöä, jota pikkuhiljaa kerääntyi runsaslukuisesti häntä seuraamaan. Tapahtumaa on markkinoitu yhtenä Suomen suurimmista koko perheen festivaaleista, eikä syyttä – Kakarabluesia on järjestetty jo yli 30 vuoden ajan. Lapsille riitti tekemistä monenlaisten puuhapisteiden parissa, ja pääkonsertissa heille oli tarjolla myös oma kitarapaja. Paikalle pääsi kätevästi shuttle-busseilla Järvenpään rautatieasemalta tai omalla autolla. Yksi asia jäi J:tä kuitenkin vaivaamaan: heistä ei koskaan otettu ainuttakaan yhteiskuvaa. Sen jälkeen kuultiin kappale Eddie Boyd -polaroid. Hän myös kertoi lempeän haikeasti muistojaan blues-legenda Eddie Boydista, jonka kanssa vietti paljon aikaa muun muassa Eddien Helsinginkadun asunnolla. Järjestäjien riveissä piisasi varmasti jännitystä. Jantson keikka kylpi vielä auringossa, mutta loppua kohti säteet katosivat hiljalleen pilvien taakse. Karjalainen vaikutti tiedostavan tämän ja valitsi settiinsä enemmän bluesiin vivahtavaa tuotantoaan. Karjalainen. Vanhankylänniemessä kuultiin taitavaa kitarointia ja tiukkaa bändisoittoa, joista erityisesti rumpali Warren Grantin iloinen groove jäi mieleen. 40 Blues News 4/2025 ilahduttanut kaksikko pääsi tällä kertaa ansaitusti pääkonsertin aurinkoiselle estradille. Vuodesta 1978 lähtien pieni Järvenpään Blues-Jazz Diggarit ry:n harrastajajoukko on yhdessä kasvavan vapaaehtoiskaartin kanssa rakentanut tästä tapahtumasta koko Suomen suurimman bluesjuhlan. Itse festivaali käynnistyi jo ennen pääkonserttia kolmen päivän aktiviteeteilla Järvenpään Blueskadulla, jossa vallitsi aito markkinameininki torikojuineen ja esiintymislavalle nousseine artisteineen. Tämän jälkeen vuoron sai suuri suomalainen, alun perin vahvasti bluesperinteestä ponnistanut J. Australialainen Natural Boogie -duo potkaisi päivän käyntiin pieneltä lavalta. Blueskadulla jo useampana vuonna yleisöä 47. Myös luuppikone oli osana soundia. Puistoblues rävähti täyteen vauhtiin lauantaina 5.7., kun pääkonsertti täytti Vanhankylänniemen sinisävyisellä soitolla ja iloisella yleisömeren kohinalla. Tänä vuonna kisa käytiin Splitissä, Kroatiassa, ja Jokelin voitti siellä Solo/Duo -sarjan ”Special Awardin”
Kokoonpanon soittajat ovat pääosin Puistobluesin vapaaehtoisia, mutta bändi toimi erinomaisesti. Edulliseen hintaan, joukossa harvinaisuuksia. Yllättäen illan pääesiintyjä Kenny Wayne Shepherd joutui hieman samanlaiseen tilanteeseen kuin Jantso Jokelin J. Bablo. Tämän jälkeen ison lavan otti haltuunsa The Cinelli Brothers Lontoosta. Päivän suurin positiivinen yllätys minulle oli seuraavaksi pienelle lavalle noussut Joe Cocker Tribute Band feat. Kesken kaiken bändi heitti yllättävän gospelhenkisen “saarna”-väliosuuden – juuri samoihin aikoihin taivas alkoi ripotella vettä. Juha Seila (teksti ja kuvat) MYYDÄÄN 300 Blues-albumia, LP:itä ja CD:itä, lisäksi pari sataa 45-sinkkua. Koko bändi – mukaan lukien kolme naislaulajaa – kunnioitti Joe Cockerin muistoa suurella tunteen palolla ja svengillä. Levyt pääasiassa erittäin hyväkuntoisia. Show rullasi saumattomasti ja bluesin sekaan ujuttautui myös svengaavia soul-sävyjä. Vuoden 2024 UK Blues Band of the Year -palkinnon voittanut The Cinelli Brothers koostuu Cinellin veljeksistä – Marco (laulu, kitara, kosketinsoittimet) ja Alessandro (rummut) – sekä Tom Julian Jonesista (kitara) ja Jorma Gasperista (basso, kitara). Soitto soljui vaivattomasti, ja Marko Karpin slide-kitarassa välähtelivät yllättäen myös itämaiset sävyt, jotka toivat kokonaisuuteen eksoottisen mausteen. Rummuissa jyräsi legendaarinen Chris “Whipper” Layton, joka toi lavalle samaa energiaa kuin aikoinaan Stevie Ray Vaughanin Double Trouble -kokoonpanossa. Pyydä listat: perttinjurmi@gmail.com Kenny Wayne Shepherd The Cinelli Brothers. Yleisömäärän perusteella myös järjestäjät voivat huokaista helpotuksesta – kaikki viittaa siihen, että ensi kesänä Puistoblues soi jälleen täydessä loistossaan. Ilta päättyi pieneen sateen ripotteluun, kun kansa kulki tyytyväisenä kohti portteja. Yhtye syntyi, kun Sylvi Saarekas (laulu, kitara) ja Marko Karppi (kitara) kohtasivat opintojensa ohessa. Hammondin ääressä loisti mestarillinen Joe Krown, tuttu Clarence ”Gatemouth” Brownin bändin riveistä. Blues News 4/2025 41 SAMI SAARI & BLUESJUNA – BOOM, BOOM (BNLP018) EDDIE BOYD – THE BROTHERHOOD SESSIONS (CHICAGO, 1974) (BNLP/CD019) Saatavilla DIGINÄ JA 12” VINYYLI-LP:NÄ! Saatavilla 10” VINYYLI-LP:NÄ JA CD:NÄ! BN-verkkokaupasta: bluesnews.mycashflow.fi BLUE NORTH RECORDSIN UUTTA LEVYTUOTANTOA: ovat Pop & Jazz Konservatoriossa. Kokoonpanoa täydentävät Leevi Heikkilä (rummut) ja Nikolas Rissanen (basso). Kenny Wayne Shepherdin virtuoosimainen kitaransoitto, Noah Huntin sävykkään lauluäänen lämpö ja tiukasti rullaavan taustabändin tuki käänsivät tunnelman lopulta heidän puolelleen. Bablo toi raspikurkullaan lavalle sellaista miesenergiaa, että oksat pois. Yhtyeen jäsenet ovat italialais-englantilainen sekoitus, joka kuuluu myös heidän soundissaan. Karjalaisen jälkeen: yleisö oli yhä hurmiossa Bablon joukkueen esityksestä, mikä tuntui vaikuttaneen hänen settinsä alkuun
Tapahtuman BN käy tapahtumissa! Dr. Ensimmäisenä esiintyjänä festarit avasi kaksi albumia levyttänyt yhtye Takuumiehet, joka soitti skidirockia lapsille tai kuten ohjelmassa luki, ”huutsikuutsia skideille”. Helander & Third Ward, jonka kärkimiehenä laulussa ja kitarassa esiintyi varmaotteisesti Ilkka Helander. Festivaalien lomassa Olavi Anikari luovutti taiteilemansa potretit Pablo Salmekselle sekä Honey B. Pablo Clement. Helander & Third Ward Marjo Leinonen & BubliCans. Puurtisen hieno, vivahteikas ja persoonallinen lauluääni sekä Kuloniemen suvereeni kitarointi ja slide-taiturointi loihtivat ilmoille kiehtovan keitoksen, jossa kuuluivat Mississippin syvän etelän bluessoundien ohella myös monet muut musiikilliset ainekset. Toisena lavalle noussut yhtye oli Matala kynnys, jota on luonnehdittu Kontulan alueelta peräisin olevaksi katu-uskottavien ukkojen bändiksi. Virallisen festariohjelman viidentenä ja viimeisenä tapahtuman huipensi alkuvoimaisen sielukas ja energinen Marjo Leinonen & BubliCans. -duon Aija Puurtiselle ja Esa Kuloniemelle. Neljännestä ohjelmaslotista vastasi huomattavalla taidolla ja kokemuksella Honey B. Bassolinjoista ja laulusta vastasi Esa Kuloniemi ja rummuissa rytmitteli Leevi Leppänen. Oman kiinnostavan vivahteensa sekä yhtyeen äänimaailmalle että visuaaliselle ilmeelle toi Ville Niemelän tuuba, joka vastasi basson sijasta matalampien taajuuksien rytmikkäästä sykähtelystä ja kuljetti yleisön mielikuvia kohti New Orleansin maisemia. Pidättelemättömän väkevän Leinosen laulun lisäksi mukana kokoonpanon musiikillista hurmiota olivat ruoskimassa Risto Kumpulainen koskettimissa, Petri Kautto kitarassa, Ville Niemelä puhaltimissa ja Sami ”Sande” Vettenranta rummuissa. Esiintyjiksi festareille oli saatu vaikuttava kattaus kotimaisen bluesin kärkinimiä, ja tapahtuman suojelijaksi oli ryhtynyt itse bluesministeri Esa Kuloniemi. Tapahtumapaikkana oli Kontula-aukio kirjaston ja nuorisotalon edessä. Yhtyeen muodostivat Sepi Kirjavainen (laulu), Kari Rajantie (laulu, kitara), Pablo Salmes (laulu, basso) sekä Jay Skywainen (soolokitara). Duo, eli Aija Puurtinen bassossa ja laulussa sekä Esa Kuloniemi kitaroissa ja lauluosuuksissa. Helsingin kaupungilta rahoituksensa saavan Kulttuuriostarin tukemat tapahtumat ovat maksuttomia ja avoimia kaikille. Jatkoa festareille vaikuttaisi näillä näkymin olevan luvassa, joten ei muuta kuin seuraavaa Kontula Blues Festivalia odotellessa! Heikki J. Oman settinsä soitettuaan bändi säesti vielä yllätysesiintyjänä lavalle kitaran kanssa noussutta Veltto Virtasta kolmessa biisissä. Kyseessä oli mainiosti paikallista kulttuuria tukeva sekä samalla yleismaailmallista bluesin ilosanomaa ansiokkaasti levittävä tapahtuma. Paikalle kerääntyikin suuri joukko ihmisiä nauttimaan bluesista ja elävän musiikin tunnelmasta. Kolmantena festaribändinä vuorossa oli vuodesta 2017 saakka samalla kokoonpanolla Suomen bluesfestivaalien joukkoon ilmaantui tänä vuonna uusi tulokas, kun Kontula Blues Festival järjestettiin ensimmäistä kertaa aurinkoisen heinäkuun puolivälissä. Ensimmäistä kertaa järjestetty festivaali oli osa Kontulan kulttuuriostari-hanketta, jonka tarkoituksena on tuoda ihmisiä yhteen, tukea paikallista luovuutta ja vahvistaa Kontulan moniäänistä identiteettiä. Tämä suomalaisen bluesin superkokoonpano tarjoili yleisölle laajaan ja syvälliseen osaamiseensa perustuvan kattauksen rouheita sinisäveliä. Auringonpaisteinen kaikille avoin festivaali sujui kauttaaltaan hienosti ja erittäin positiivisissa tunnelmissa. Koskinen (teksti), Juha Seila (kuvat) kokoonpanossa mukana olivat kitarasta ja laulusta vastannut Ville ”Lefty” Leppänen, bassoja laulutonttia hoitanut Pablo Salmes sekä rummuissa rytmiosaston selkärankana soittanut Sami Vettenranta, joka oli lainassa myöhemmin esiintyneen Marjo Leinosen bändistä. Helsingin Uutisten jutussa, joka julkaistiin 12.7.2025. Tilaisuudelle oli etukäteen perustettu omat Facebook-sivunsa ja se sai ennakkonäkyvyyttä myös mm. KONTULA BLUES FESTIVAL Kontula-aukio, Helsinki 16.7.2025 Kontula-aukio, Helsinki 16.7.2025 operoinut trio Dr. Festivaalin tuottajana ja puuhamiehenä toimi Pablo Salmes, jonka rinnalla työskenteli tilaisuuden juontajana toiminut Risto Vuorimies sekä joukko muita tapahtuman mahdollistajia. Tapahtuman ohessa tarjolla oli myös grillija makeismyyntiä sekä kasvomaalausta ja katuliituilua pienimmille. Jatkobileet järjestettiin virallisen ohjelman jälkeen ravintola Wenlassa, jossa esiintyi Gunny Sack feat
vuosisadalla pystytetyn, järkälemäisen Piispanlinnan (Piiskopilinnus) pihapiiri, jonka vetoisuus on arvatakseni muutamia tuhansia ihmisiä. Nyt meni siis vain yksi vuosi! Laitetaanpa tällä kertaa poikkeuksellisesti kiitokset heti alkuun, etteivät vain unohdu katsauksen lopusta. Vuosi sitten Augustibluusia juhlittiin festarin kunniakkaan 30-vuotistaipaleen merkeissä, tapahtuman kehittymisestä alkuperäisistä pienistä kyläkinkereistä kansainväliseksi merkittäväksi eurooppalaiseksi Blues-spektaakkeliksi. Omien joukkojemme lisäksi estradeilla esiintyi sitten vielä kymmenkunta muuta kansainvälistä esiintyjää ja/tai yhtyettä, näistä valtaosa juuri päälavalla. Toivottavasti tämä ilahduttava yhteistyö veljeskansojemme välillä jatkuu tulevinakin vuosina. Siitä iso kiitos hänelle, samaten meidän raportoijien verrattomasta huolenpidosta, mistä lämmin kiitos myös ihastuttavalle Kate-Riin Kontille. VirolaiBN käy tapahtumissa! Teemana ”BBKing100” Maurice John Vaughn Chris Cain. Saivartelu sikseen, joka tapauksessa Kuninkaalle omistettu musiikki oli näkyvästi ja kuultavasti esillä etenkin festarin pääareenalla lauantai-illan kääntyessä yöhön. syyskuuta. Kingin (16.9.1925–14.5.2015) syntymän 100-vuotismerkkipäivä. Kisojen pääareena oli kuten kaikkina aiempina vuosina keskiaikaisen, 13. Jonkun verran tantereella on myös yleisiä ja yhtäläisiä puupenkkirivistöjä, Kuittasin viimevuotisen Augustibluus-festariraporttini (ks. Vaughn oli vieraillut Suomessa kymmeniä vuosia sitten 1980-luvun loppupuolella, mutta ei sen koommin. Festivaalijohtaja Raul Ukareda oli tehnyt jälleen kerran mahtavan työrupeaman ja suoriutunut siitä upeasti loihtiessaan apujoukkojensa kera erinomaisesti onnistuneen, järjestyksessään jo peräti 31. Käytännössä oli lähes mahdottomuus ehtiä muualle kuin hädin tuskin seuraamaan edes päälavan tapahtumia. Perjantain linnalavan illan aloitti edellä mainittu suomalaisvetoinen Highway & Maurice John Vaughn -kokoonpano. Augustibluusin. Niistä etäisin ja ilmapiiriltään kaikkein mieluisin on vajaan puolentoista kilometrin päässä linnalta sijaitseva historiallinen rautatieasema (Raudteejaam). Siellä meidän oma virtuoosimme Jantso Jokelin heitti lauantai-iltapäivällä erinomaisen tunnin mittaisen keikan, joka sai ehkäpä meitä suomalaisiakin jähmeämmän virolaisyleisön jopa hurraamaan. Hieman tosin oltiin etuajassa, koskapa Kingin 100-synttäreitä vietettäisiin vasta 16. AUGUSTIBLUUS Haapsalu, 1.-3.8.2025 Haapsalu, 1.-3.8.2025 mutta vihje kuitenkin kaikille tulevina vuosina Augustibluusiin matkaaville lukijoillemme, ottakaa omat retkituolit mukaan! Pääareenan ohella festarikokonaisuus kattaa vajaat kymmenkunta erillistä esiintymislavaa ympäri Haapsalua. Näin hänet sattumoisin Chicagon viime kesäkuun bluesfestareilla, jossa pistin set ovat aiemmilta vuosilta oppineet tuomaan paikan päälle mukanaan retki-istuimia, joita sitten asemoitiin sopuisasti satamäärin ympäri nurmikenttää. 46 Blues News 4/2025 31. Hän huolehti logistisesta selviytymisestämme kolmen päivän aikana suorastaan täydellisesti, jo heti kisojen alkajaisiksi Tallinnan laivasatamassa ja sen jälkeen Haapsalun kulttuurimiljöössä. BN 4/2024) loppukaneettina, ettei seuraavaan osallistumiseeni tulisi (eikä voisi) vierähtää 26 vuotta, kuten oli silloin käynyt (1998...2024). Selaillessani nyt jälkeenpäin festarin ohjelmalehtistä, laskeskelin kisoissa esiintyneen viikonlopun aikana vajaan parinkymmenen eestiläisaktin ohella huomattavan kunnioitettava määrä eli peräti viisi bändiä Suomesta (Jantson lisäksi): Lazymen Blues Band, Breeze, Knucklebone Oscar, Tina Bednoff & The Cocktailers, sekä Kari Kempaksen liidaama Highway, joka säesti Chicago-artisti Maurice John Vaughnia. Tänä vuonna festarin johtoteemaksi oli nostettu bluesin edesmenneen kuninkaan, B.B
Isä-poika -parivaljakko räjäytti perjantai-illan jackpotin ennen keikka-areenan hiljentymistä seuraavaa päivää varten. Niin kävi Augustissakin, jossa laatukitaristimme Jonne Kulluvaara huolehti pääasiassa kitarataustoista ja -sooloista Vaughnin vetäessä Highway’n kera tasapainoisen perus-Chicago-bluesiin rakentuvan keikan. Hänen jälkeensä ja pitkälle puolenyön tuolle puolelle jatkuneen show’n vauhdikkaasta menosta vastasi virolainen valtavan svengaava ja valloittava, soul-voittoinen Lexsoul Dancemachine, jonka nimestänkin voi arvata sen olevan varsinainen biletysbändi. Sanoma tämän vauhtiyhtyeen nimessä on arvatenkin viestiä oikeiden ja aitojen soittimien puolesta vastapainona konemusiikille. Oli ihastuttavaa tavata maestro jälleen kerran, muistelimme yhdessä aiempia tapaamisiamme sekä tietenkin kuningas-Kingiä. Blackburn Brothers on kolmen kanadalaisveljeksen perustama 6-miehinen yhtye, jonka soittotyyliä voi luonnehtia vaikkapa groovejazzelementtejä sisältäväksi r&b -pohjaiseksi soulfun. Yhtyeen seuraksi kapusi lavalle yksi Viron tiettävästi kuuluisimpia laulajia, Ivo Linna (mahtaneeko vertaus Suomen Dannyyn olla kelvollinen), jonka poika Robert Linna on bändin varsinainen vokalisti. Täytyy todeta Cainin olleen jopa vielä huikeampi kuin vuosi sitten Rauma Bluesissa, ja se jos mikä on paljon sanottu! Chris Cainin vetäydyttyä upean keikkansa jälkeen bäkkärille lepäilemään lavalle alkoi kerääntyä artisteja festarin päättävää spektaakkelia varten, teemana tietenkin kunnianosoitus B.B. Lauantai-illan päälavan avasi (nykykokoonpanossaan nimeä Tina Bednoff & The TB’s käyttävä) Tina Bednoff & The Cocktailers, jonka settiin emme valitettavasti ehtineet paikalle, koska samaan aikaan oli Haapsalun laitamilla käynnissä isäntäväen järjestämä barbecue parkiksi. eräskin Chris Cain, sekä lukuisia vokalisteja tulkitsemassa B.B.:n vuosikymmenten saatossa tutuksi tulleita kappaleita. Ei mikään helppo rasti, toiset onnistuivat siinä paremmin, jotkut eivät ehkä aivan yhtä hyvin. King -valokuvia. Näin hänen settilistansa ennen keikkaa, mutta Cain tuunasi sitä kuitenkin esityksensä kestäessä vielä suunniteltuakin enemmän King-painotteiseksi – sattuneesta syystä. Eläköön Augustibluus! Pertti Nurmi (teksti ja kuvat) Curtis Salgado Budda Guedes Raul Ukareda ty. Näillä kohdin ei menty enää välttämättä bluestai edes soulsfääreissä, mutta väliäkö sillä, juhlakansa sai halajamaansa. Heidän tuorein levynsä kantaakin nimeä ”SoulFunkn’BLUES”. Raul Ukareda oli luonnollisesti itseoikeutettu *se* B.B.-kitaristi, joka oli tribuutin keskeisin soittaja, ei pelkästään erinomaisena B.B.:n soiton tulkkaajana, mutta myös ansaitusti upean festarin pääorganisaattorina. Oma korteni kekoon BBKing100muistokonserttiin oli kaiken kaikkiaan 30 vintagefotoa Kuninkaan 12 Suomen keikalta, joita olin ollut todistamassa kameroineni vuosina 1972–2009. Paikallisten järjestäjien kertoman mukaan festariyleisöä oli paikalla koko viikonlopun aikana kiitettävän runsaasti ja selvästi odotuksia enemmän, joten ainakin siltä pohjalta festarin tulevaisuus ja edelleen kehittyminen näyttäisi olevan hyvällä mallilla. Loistava Chris Cain oli itsestäänselvyytenä Augustibluusin ehdoton pääesiintyjä, eikä vähiten hänen B.B. Zahlin ollessa estyneenä, yhtyeen keskeinen solisti oli EBU-kuvioista tuttu hyvä ystäväni, portugalilainen Budda Guedes. Heti cocktailien jälkeen stagen valtasi vauhtihirmumme Knucklebone Oscar. Tämän viimeisen tauon aikana päälavan viereisillä jättiscreeneillä esitettiin Augustibluusin minulta etukäteen tilaamia, vuosikymmenten varrella ottamiani B.B. Oscar oli lavalla oma karismaattinen itsensä, minkä meiningin kaikki tämän aviisin lukijat luultavasti tietävät. Kingille. Molempien pitkien iltojen jatkoksi oli vielä mahdollisuus siirtyä pikkutunteja tärväämään Haapsalu Kultuurikeskuses Ööklubille, siis yökerhoon, mutta meidän eräiden raportoijien sekä olotila että musiikillinen kyllästystila olivat sen verran tapissa, että lähes vastapäätä sijainneen viiniravintolan (joka oli siis auki) erinomaiset Riojat kutsuivat puoleensa aamuöiden hämäriin. Illan tunnetuin ja myös merkittävin pitkänlinjan artisti, vahvan soulvoittoisen lauluäänen omaava ja huuliharpistinakin kelvollinen, jo 70 vuoden rajapyykin ohittanut Curtis Salgado oli jotenkin vanhentuneen ja haurastuneen oloinen, mutta ulkoisesta olemuksestaan huolimatta heitti hienon, ajoittain intiiminkin oloisen setin. Blues News 4/2025 47 merkille hänen keskittyvän nykyisin aika paljon kitaran sijasta kiippareiden soittoon. Yhtye on mainitulla julkaisulla hyvinkin kiinnostava, mutta ”livenä” kuullut kappaleet olivat mielestäni turhaan venytettyjä ja ylipitkiä. Häntä oli säestämässä kitaroineen oma teini-ikäinen poikansa Amos, mahtoiko nuorukainen olla jopa ihan elämänsä ensimmäisellä ulkomaan keikalla. Veljekset ovat tummaihoisia ja heidän sukujuurensa ulottuvat kauas historiaan ja Yhdysvaltojen etelävaltioihin. Kisojen pitkämatkalaisin artisti, peräti aussimaasta saapunut järkälemäinen Stefan Hauk puolestaan viihtyi tiiviisti kitarakaulansa alapäässä soittimen yläkielillä, tiluttaen kisojen selkeintä viuhuvaa rockblues-kitarointia. Hänen taustatukenaan toimi norjalainen Viking Blues Band -kaksikko, basisti Trond Hansen ja rumpali Kåre Amundsen. Blues Against The Machine on puolestaan eurooppalaisittain merkittävä yhtye, koska sen kuusi jäsentä ovat kotoisin peräti viidestä eri maasta, Portugalista, Espanjasta, Italiasta, Puolasta ja Norjasta, tosin vuoden 2016 EBCvoittaja, norjalainen Eric Slim Zahl ei päässyt tällä kertaa mukaan. Muista lavalle kavunneista ulkomaisista kitaristeista taidokas, nopsasorminen nuori englantilainen Krissy Matthews oli suorastaan energinen, liukas ja vauhdikas lavaesiintyjä. King -kytkentöjensä ja -tulkintojensa ansiosta. Joka tapauksessa ilmapiiri pimentyneessä yössä oli huikea ja tunteellinen päättyen loppujen lopuksi kaikkien kynnelle kykenevien artistien kerääntymiseen lavalle yhteiseen potrettiin. Lavalle nousi musiikillisen muistelon kestäessä muitakin kitaristeja, mm
The Band nousi useampaankin kertaan mieleen siitä vaivattomuudesta, jolla hyväntuulinen poppoo seikkaili countryn ja sen sukuisen amerikan musiikin parissa. Parin kappaleen tunnistin olevan Jari Rättyän muinaisen Daddy Giljoteen -orkesterin ohjelmistoa. Maamme, takarivissäkin viihtyviä, eturivin soittoniekkoja operoimassa rennoin ottein oman lempimusiikkinsa parissa on kiusallisen toimiva kaava. Jo seuraavana vuonna festivaali kuitenkin laajeni kaksipäiväiseksi, vaikka samainen tauti edelleen nakkeli kapuloita rattaisiin. Uuden levynsä julkaisua juhlistanut Lauantain edetessä rootssoppaa maustettiin ja hämmennettiin makoisin tuloksin vielä cajunilla ja irkkumusiikilla. Festareilla kautta aikain toisen keikkansa – aivan kuin Crosby, Stills & Nash Woodstockissa – soittaneen RättyäSoramäki Twangobangon pihahommissa kaikui monipolvinen bluesherkku. Ennen Hoedownia Kirjahallissa soitti setillisen countrya ja southern rockia myös Kuopion suunnalta tuleva Tina’s Highway Band. Kymin kantriväki oli jälleen onnistunut koostamaan monipuolisen ja laadukkaan ohjelmakokonaisuuden. Ihka ensimmäisen festivaalin muhiessa järjestäjien mielissä oli Kiinan maalla kypsymässä ärhäkämmän puoleinen virus, joka vauhtiin päästyään laittoikin kaikki systeemit sekaisin ja sulki. Perjantain pääesiintyjä oli Hoedown. Alku ei kuitenkaan ollut helppo. Asian mahdollistanee osaltaan se, että pihapiirin tarjoamat raamit eivät anna juuri tilaa tapahtuman kasvattamiselle. Perjantain iso yllätys oli päälavan avannut paikalliskokoonpano The Rattler, joka esitti oivallisin ottein muun muassa Charlie Daniels Bandin tuotantoa. Kantrikansaa innosti yhtä lailla Cajun Comets kuin Culainin Koiratkin, vaikka viimeksi mainitulle osui koko festivaalin ainoa hieman sateisempi ulkovuoro. Ainakin oman kokemukseni mukaan pyrkimys ns. Sitä ennen pihalavan korkannut Rakkaudella Janne jäi harmillisesti Heinäkuun alussa kuudetta kertaa järjestetty Kymi Kantri on hyvin löytänyt ja vakiinnuttanut paikkansa maamme festivaalikartalta. Erityisesti ilahduttaa se, että siinä missä monet vastaavat tapahtumat hakevat laajennusta valtavirran puolelta – sen kautta kun voi tavoittaa ne suuremmat yleisömassatkin, tähyilee Kymi Kantrin väki mieluummin marginaalin suuntaan. Tästä syystä onkin tervetullutta laajentaa myös festivaalin tarjontaa. Myyntikojujen ympäröimä pihalava edustaa puolestaan perinteistä perävaunumallia. Ulkoa opeteltu ja kopioitu musiikki kun hyvin harvoin on samoissa määrin kiinnostavaa kuin avoimin mielin laajemmista vaikutteista suodatettu. Täkäläissolistien ilmaisussa helposti päälle liimattuina koristeina erottuvat nyanssit olivat luonteva osa hänen lauluaan. Opettelun sijaan Ijäs on ilmeisen hyvin omaksunut genren. KYMI KANTRI 2025 Myllykoski 4.-5.7.2025 Myllykoski 4.-5.7.2025 BN käy tapahtumissa! Otto Pilli Yhtyeineen Ted Russell Kamp. Ei ole siis painetta lähteä voittoja maksimoiden pyrkimään kasvottomampien tapahtumien jatkoksi. Hyvä, etteivät nekään jää tyystin unohduksiin. Ensimmäiset Kymi Kantrit päästiin juhlimaan vasta syyskuun 2020 alussa – kolme kuukautta alkuperäistä suunnitelmaa myöhemmin. Kuten jo mainitsinkin, niin lauantaina Stenari & The Snake Oil Company tarjoili aimo annoksen sitä kaivattua countrya takanani seisseelle tyypille – ja tokihan paikoin rockabillyyn vivahtavan honkytonkkauksen vaikutuspiiriin allekirjoittanutkin mieluusti hakeutuu. Jere Ijäs osoitti olevansa ison veden takaisen rytmimusiikin tulkitsijana uskottava ja ennen kaikkea luonteva. oikeaan countryyn, bluesiin tai mihin tahansa musiikkityyliin johtaa helposti tylsään lopputulokseen. Lauantaina Stenarin keikkaa odotellessa korvaani tarttui jostain takaviistosta lause ”Eihän tänään ole vielä oikeata kantria ollutkaan.” Se oli totta, koska siihen mennessä oli pihalavalla kuultu Kanervan valloittavaa folkpoppia ja G-miesten rautalankaan nojallaan olevaa musisointia. 48 Blues News 4/2025 sisääntulomusiikin asemaan ja kuulumisten vaihdon taustalle. Viulu, kitara, piano ja haitari tarjosivat asiaan kuuluvaa ilotulitusta. Niistä tulee tapahtumalle aivan omanlaisensa luonne. Hänen countrynsa kuulostaa autenttiselta. Hyvän fiiliksen ja virtuositeetin viemänä setti kulki kepeästi ja jänniäkin polkuja. Tämä ”kokoon keitetty Käärmekeitto” operoi englanninkielisesti resonaattorikitaran ja moninaisten lyömäsoitinten turvin. Heidän esitykseensä tarttumapintaa toivat suomirockklassikoiden englanninkieliset versiot: pari tuttua Freukkari-hittiä kuultiin alkuperäisasussaan ja Juliet Jonesin Sydämen Kantri oli bändin toimesta kääntynyt englanniksi. Päälavan kakkospäivän oli puolestaan startannut Amuri, jonka sopivan vanhahtavasta soundimaailmasta ja lauluharmonioista löytyy ainakin 70-lukuisia länsirannikon sävyjä – onneksi vieläpä Yhdysvaltain eikä Suomen länsirannikon. Muilta osin harvat sadekuurot kohdistuivat Kirjahallin bändien esiintymisaikoihin. Kaikista kolmesta esityksestä olisi ollut kaivettavissa esiin myös ripaus kantria, mutta tokihan Kymi Kantri on nimestään huolimattakin alusta asti profiloitunut laaja-alaisemmin juurimusiikkifestivaaliksi. Sen sijaan Bill Hill & Win Chester saivat rootsrytkyttelyllään jo kansaa paremmin mukaan. Kulttuuritalo Wanha Rautakauppa muodostaa pihapiireineen kertakaikkisen oivat raamit ja miljöön Kymi Kantrille. Päänäyttämönä on sympaattinen Kirjahalli, jonka seiniä hallitsevat kirjahyllyt ovat vaikuttava näky ja toimivat niin kierrätyshyllynä, akustointimateriaalina kuin lämmöneristeenäkin
Kun niiden perään tuli vielä Sun Records -potpuri ja Carl Perkinsin Your True Love, voidaan sanoa, että avaus hoidettiin varman päälle. Musisointi oli samanaikaisesti rentoa ja tiukkaa – ja fiilis Kirjahallin katossa. Komeasti keikka noilla eväin kyllä starttasikin. Encorena kuullun Rockabilly Boogien aikana seinällä pyöri puolestaan hauska animaatiovideo. Bändi kuitenkin hajosi suosionsa huipulla ja hieman myöhemmin teki menestyksekkään comebackin toimien 1990-luvulla taas muutaman vuoden. Muissa kappaleissa Campbellilta kuultiin huomattavasti vapautuneempaa ja heittäytyvämpää soittoa. Lee Rocker on vuosien saatossa julkaissut nipun oivia soololevyjä, mutta Tampereen Tavara-asemalla hän tuntui luottavan enemmän Stray Catsin laulukirjan tehovoimaan. Mike Bell & The Belltonesissa soittanut Japi Saario. Kolmikon jäsenet eivät omilla ollessaankaan ole musiikillisesti loitontuneet kovin kauaksi yhteisestä soinnistaan. Hänellä tuntui paikoin olevan jopa vaikeuksia pysyä omien sormiensa vauhdissa. Molemmat päivät nimittäin huipentuivat hänen rumpujensa määrätessä tahdin. Myös Rocker vaihtoi parin kappaleen ajaksi sen bassonsa tilalle. Sitä ja etenkin soittajan omaa näkemystä olisin kaivannut noihin Stray Cats -hitteihinkin. Sittemminkin Stray Cats on välillä aktivoitunut keikkailemaan, mutta uutta levyä saatiin odottaa aina vuoteen 2019 asti. Ainut miinuspuoli oli se, että mainioksi kitaramieheksi osoittautunut Buzz Campbell soitti Stray Catsin kappaleet jostain syystä vähän liian varman päälle: muuta materiaalia pidättyväisemmin ja lähinnä Setzerin kitarakuvioita harvakseltaan toistaen. Sunnuntain kotimatkalla pohdin seurueeseeni kuuluneiden, moninkertaisten Kymi Kantri -kävijöiden kanssa, mistä tapahtumassa vallitseva hyvä, rento ja tuttavallinen henki mahtaa kummuta. Rockerin bändiin kuuluvat kitaristi Buzz Campbell, rumpali Larry Mitchell ja pianon ohella ainakin huuliharppua ja kitaraa soittava Phil Parlapiano – pitkän linjan rock-/countrymuusikoita jok’ikinen. Marko Aho (teksti ja kuva) 1980-luvun alkuun kulminoituneen rockabillyboomin myötä suureen suosioon nousseista bändeistä mielenkiintoisimpia oli Stray Cats. Bändillä oli yksi akustinen kitara yhteiskäytössä. Setti alkoi soolonumerolla, jossa Kamp säesti lauluaan sähköbassolla. Brian Setzer moninaisine projekteineen on ollut menestyksekkäin. Tuolloin 40-vuotisjuhlakiertue toi Kujakollit taas Suomeenkin. I Won’t Stand In Your Way, Bulletproof, Rumble In Brighton ja Rock This Town sen sijaan veivät tyylillä ja roimenevalla otteella homman maaliin. He näyttivät, miten monipuolinen ja tehokas yksikkö voikaan olla triokokoonpano, jossa vähemmän on enemmän. Ennen Viron Haapsalun päätöskeikkaa he pistäytyivät myös Tampereella ja Helsingissä. Settiin puolivälin suvantopaikan tuoneet The Last Offline Lovers ja Memphis Freeze kuultiin näin ollen bassottomina versioina. Kuluvan vuoden lopussa näyttäisi Stray Catsilla olevan taas comeback ja Amerikan rundi, mutta kesä–heinäkuussa Lee Rocker kiersi Euroopassa omine bändeineen. Tulimme siihen tulokseen, että juhlapaikkana toimivalla Wanhalla Rautakaupalla ja sen väellä on suuri vaikutus. Alkunostatuksen ja loppurytinän välissä kuultiin Rockerin omaa tuotantoa jokunen kappale sekä The Bandilta lainattu Ophelia mainiona jatsiversiona. Soolokitaristi Viljami Kujansivu ei hänkään tyyliin liiemmälti poikkeamia tehnyt ja laulaja-kitaristi Vellu Lehtonen hoiti keulakuvan roolin oivalla asenteella. Homman pontimena on selkeästi rakkaus lajiin ja omalle viihtymiselle puitteiden luominen. Kelpoisasti ovat myös Slim Jim Phantom ja Lee Rocker tahoillaan pärjänneet. Toki myös Kymi Kantrin järjestelytoimikunta on ilmeisen hyvällä fiiliksellä ja täysillä tapahtumassa mukana. Chuck Berryn Bye Bye Johnnyn perään piti vauhtia yllä Stray Catsin ensimmäisen comebackin hitti Bring It Back Again. Marko Aho (teksti ja kuvat) Lee Rocker. Illan avasi kotimainen Son Demon & His Holy Boys tyylikkään perinnetietoisesti ja sopivan rouheisesti esitetyllä vanhalla rockabillylla. Siinä Campbellin kitaroinnin säästeliäisyys vaivasi kaikkein eniten. Topi Kurkihan soittaa myös Hoedownissa, joten tänä vuonna hän oli tavallaan Kymi Kantrin todellinen pääesiintyjä. Asioiden hoitumiseksi on nähty vaivaa, eikä mitään ole jätetty puolitiehen tai sattuman varaan. Niiden jälkeen alkoi taas iso viulu jumpsuttaa, kun – edellisten lailla Rockerin soolotuotantoa edustava – Love Me Good aloitti rokkia ja Stray Catsia sisältävän pitkän loppukirin, jonka aikana vain jälkimmäisen kategorian I Won’t Stand In Your Way laski hetkeksi kierroksia, mutta ei tunnelmaa. Mikäli mukaan ei lasketa (ja emmehän me laske) sankaria, joka oli siinä uskossa, että pääsylipun maksaminen oikeuttaa myös yleisön joukossa operoivan valokuvaajan sättimiseen ja tönimiseen, niin vuosien saatossa olen Kymi Kantrissa kohdannut yksinomaan hyväntuulista ja leppoisaa väkeä. Phil Parlapiano sen sijaan ei pianonsa äärellä jarrutellut. Ei sillä, että sekään erityisen LEE ROCKER Tavara-asema, Tampere, 10.7.2025 Tavara-asema, Tampere, 10.7.2025 BN käy tapahtumissa! paikallissankari Otto Pilli Yhtyeineen taisi houkutella Kirjahalliin viikonlopun runsaslukuisimman ja innokkaimman yleisön. Campbell soitti sitä Opheliaan ja Parlapiano useampaankin otteeseen. Se välittyi yleisölle yhteissoiton sujuvuutena ja ennen kaikkea leppoisuutena. Totta kai vähäeleisemmän soiton myötä Rockerin rullaava bassottelu nousi selkeämmin esiin, mutta eipä se muutoinkaan ollut missään vaiheessa vaarassa taustalle jäädä. Blues News 4/2025 49 helppo jobi olisi. Vähän toista tuntia kestäneen keikan kappaleista puolet olikin kissakolmikon repertuaarista. Yhtä lailla tupakoitsijoiden kuin bajamajailijoidenkin viihtyvyyteen on panostettu. Hyväntuulinen, iskelmällä maustettu suomikantri toden totta villitsi juhlakansan. Koska tässäkin tapauksessa bändi on enemmän kuin osiensa summa, niin Stray Catsiin verrattavissa olevaa sukseeta ei kuitenkaan ole soolotouhujen kohdalle osunut. Lee Rocker on pätevä heppu hoitamaan keskimikin takaiset solistilliset velvollisuudetkin ja hänen bassottelunsahan toimii tietysti. Käsiteltävä genre näytti olevan ryhmällä hyvin hallussa. Sen aikana myös lavan takaseinälle heijastettiin kuvia Lee Rockerin uran eri vaiheista – niissä Stray Cats oli vahvasti läsnä. Herrat olivat siis vanhoja tuttuja keskenään. Lauantai-illan päätti amerikkalaisvieras Ted Russell Kamp suomalaisbändeineen – ja komeasti päättikin. Viimeisessä kappaleessa kuultiin bändin jokaiselta jäseneltä soolot. Pelin henki tehtiin selväksi heti avauksessa: Runaway Boys, Built For Speed ja Stray Cat Strut ottivat niin sanotusti löysät pois. Se ei ole ihme, koska Pyhien Poikien basisti on ties missä kaikissa alan bändeissä vaikuttava Iikku Riepponen ja rumpali hänen kanssaan mm. Useita kertoja aiemminkin maassamme vierailleen Kampin bändin muodostivat kitaristit Tuomas Metsberg ja Tokela, basisti Topi Karvonen ja rumpali Topi Kurki
Loppuvaikutelma uudesta festivaalista oli erittäin myönteinen. Oulujokivarressa, luonnonkauniilla paikalla toimiva Koivurannan Kahvila antoi lauantaina 9. Kolmas kokoonpano nousi lauteille jo viiden maissa ja nyt tapahtuman puuhamies Janne Pekkala pääsi itsekin tositoimiin rumpusetin äärelle. Tarvittaessa biisi polkaistaan käyntiin vaikka aidolla Tarzan-huudolla, jonka rinnalla Weissmuller-vainaakin olisi nolostunut. Rovaniemeläisryhmän historia ulottuu peräti vuoteen 1980 ja vuosiin on mahtunut miehistönmuutos jos toinenkin. Oulu River Blues N’ Roots Festival 2025 oli heti kärkeen peräti seitsemän bändin laadukas rutistus. Musiikki risteili tutuilla reiteillä Johnny Burnettesta Eddie Cochraniin Bluespohjaiseen musiikkiin keskittyviä festareita ei Suomessa ole koskaan liikaa. Professor Feelbad jatkoi festarikansan tanssittamista takuuvarmalla taktiikalla: soitetaan Dr. Lyhyesti sanottuna rhythm & bluesia ja rock´n´rollia tuli sopivin Teksas-maustein liki myrskylintujen malliin, niin että bändin ensimmäisen kerran nähneestä raportoijasta tuli yksi uusi jäsen jo ennestään pitkään fanijoukkoon. Ilmojen haltijatkin antoivat tukensa, sillä juuri Joker Kingsien setin alettua alkoi myös taivas antaa kostuketta Oulun kesäiltaan ja sivualueilta kaikki siirtyivät soittokatokseen. Trio OULU RIVER BLUES N’ ROOTS FESTIVAL Koivurannan kahvila, Oulu 9.8.2025 Koivurannan kahvila, Oulu 9.8.2025 BN käy tapahtumissa! Joker Kings Henry Ojutkangas Tommy Moberg. Perinnebluesia kitaran, dobron, huuliharpun ja stomp-boxin säestyksellä, näillä eväillä uusi tapahtuma saatiin käyntiin arvoisellaan tavalla. Raimo Kauppilan pystybasso, Ari-Pekka Sipilän Gretch-kitara ja teräskielisellä varustautunut laulaja Jori Leisterä saivat yhdessä Pekkalan osaavan rumputyöskentelyn kanssa porukan tanssimaan jo ihan kunnolla. Tapahtuman taustalla olevat kokki Janne Pekkala ja Koivurannan omistaja Pekka Selin olivat laatineet bluesiin, rhythm & bluesiin sekä rock’n’rolliin painottuvan ohjelmiston, jota teemaan sopivat ruokaja juomapalvelut tukivat. Laulaja-harpisti Jussi Nykänen on hänkin 12 vuodessa ottanut tonttinsa haltuun haasteita pelkäämättä. Feelgoodin biisejä hyvin tai vieläkin paremmin. Pohjois-Suomessa asiaan on ottauduttu kiitettävästi useammallakin paikkakunnalla. Jos ei tällä tunnelmalla jatkoa seuraa, niin ihmepä on. Sade kesti lopulta vain puolisen tuntia ja Wristshakers pääsi aloittamaan ilta-auringon loistaessa. Setti ei ollut totista triojyystöä, vaan boogie jytäsi hymyhuulin ja välipuheet olivat paikallismurteella höystettyä leukavaa sanailua. Henry Ojutkangas on esittänyt laatubluesia jo 1970-luvulta lähtien ja nyt kuultiin soolosetti Henry O -nimellä. Alueelle pääsi jo iltapäivällä kahdelta ja kello kolme festivaalihistorian ensimmäisen artistin kunniatehtävä oli sälytetty juuri oikealle miehelle. Seuraavaksi mentiin jo bändiosastolle ja tarjolle tuli mojova latinki ”teksasii”. Juomapisteitä riitti ja saniteettitilat olivat kesäisen tyylikkäät, muovisiin bajamajoihin ei tarvinnut pujahdella. Tunnelma oli tietenkin sen mukainen eli koko ajan kohoava ja riehakoituva. Oulussa hyvän rytmimusiikin päälle on aina ymmärretty ja tyyli tuntuu jatkuvan. 50 Blues News 4/2025 ja Carl Perkinsiin. Kesäisessä säässä tilaratkaisutkin olivat mitä parhaimmat: soitto soi tilavassa ja sivuiltaan avoimessa teltassa ja lisätilaa istuskeluun ja seisoskeluun löytyi viereisiltä sivuilta runsaasti. Keikka alkoi Going Back Homella ja osasi hommansa eikä yllätyksenä tullut tieto, että kitaristi Arto Louhelan aikaisempi kokoonpano oli kuulemma ZZ Toppila! Muutama biisi toki kuultiin partatrion biisilistan ulkopuoleltakin. Biisit olivat sen verran tuttuja, että niiden esittäjän on syytä osata asiansa ja jokerikurkot kyllä vastasivat huutoonsa. Kepa Härkönen kitaroineen on kuitenkin ollut mukana alusta lähtien, samoin basisti Hannu Lehtomaa ja rumpali Mikko Koivula kuuluvat alkuperäiseen miehistöön. Nimittäin Low Helaz tykitti heti alkuun useamman biisin suoran sitä monille oikeimmaksi koettua ZZ Toppia eli makupaloja 70-luvun levyiltä. Joker Kings on valinnut tyylilajikseen vanhan rokin ja rockabillyn, niin musiikin kuin instrumentaation ja pukeutumisenkin suhteen. elokuuta puitteet upouudelle festivaalille
Paikallinen SunCity Blues on esiintynyt tapahtumassa jo usean vuoden ajan. Muu bändi oli tällä kertaa Ubbe Hed (kontrabasso), Fredrik von Werder (piano), Christer Björklund (rummut), Tobbe Eliasson (tenorisaxofoni) ja Johan Norin (trumpetti). Fat Chance olisi päässyt vieläkin paremmin oikeuksiinsa pari pykälää aikaisemmalla soittovuorolla, vaikkapa heti Joker Kingsien jälkeen. Hienoa, että sentään naapurikunnissa osataan, kun Turussa ei ymmärretä mitään hyvän päälle. Harpistia ei ollut lainkaan ja rumpalin pallilla istui uusi mies, Rami Laine. Eikä tämäkään kesä ollut poikkeus, sillä kattaus oli monipuolinen tarjoten jokaiselle jotakin. Jälleen kerran iso käsi Naantalin Kulttuuritaloyhdistys ry:lle, kun järjestävät ensiluokkaisia tapahtumia. Riku Metelinen (teksti & kuva) Naantalissa heinäkuussa järjestettävä koko kuukauden kestävä Kirkkopuisto soi -tapahtumasarja on vuosien ajan tarjoillut ilmaistapahtumia, joissa on ollut mm. Kaukaa viisaasti ennen päätösbändiä teltasta raivattiinkin puolet pöydistä ja tuoleista pois, että kansa mahtui tanssimaan. Kitaristi AP Sipilä kerkesi verrytellä takki päällä Joker Kingseissä ja nyt paitahihasillaan Sipilän Tele lauloi asiaa, olipa kyseessä Wilkon tai Gypien aikainen kipale. Bändi sai muutama vuosi sitten harvinaisen kunnian esiintyä Canvey Islandin Lee Brilleaux Memorial -bileissä, eikä ihme. Biisejä kuultiin muun muassa Sonicsilta ja White Stripesilta. Setti koostui bändin omista kappaleista joista suurin osa oli tuttuja pari vuotta sitten ilmestyneeltä ”Blues On My Mind” -CD:ltä. Illan päätteeksi kesäyöhön käppäili nukkumaan tai jatkoille itsensä hikeen tanssannutta mutta tyytyväistä kansaa. Erityisesti rootstarjonta oli tänä vuonna kiitettävän laaja. Bändin ”Naantalin kiertueen” päätöskeikka sattui yhdelle heinäkuun helteisimmistä päivistä, ja kun soittoaikakin oli keskellä vuorokautta, niin lämmintä piisasi. Blues News 4/2025 51 Nelikko avasi pelin toistaiseksi levyttämättömällä Red House On Fire -kappaleella, jonka jälkeen saimme kuulla esikoisalbumin nimiraidan. Setti oli vauhdikas ja vaihteleva ilman kuolleita kohtia. Encorenkin saimme, johon Reima vaihtoi kitaraa. Keulamiehenä nimittäin huhkii itseään säästämättä Trickbagistakin tuttu vauhtiveikko Tommy Moberg, joka ehtii ottaa yhden setin aikana moninkertaisesti keskivertokansalaiselle suositellun askelmäärän. Harri Nousiainen on solistina uskottava pukumies ilman turhia spagaatteja, Jaakko Vetämäjärvi hoitaa rumputontin ja Hantte Oivo on bassonsa kanssa rytmin kulmakivi. Versio oli piste i:n päälle ja paikalle saapuneet saattoivat poistua tyytyväisinä. Kaikesta huolimatta Kirkkopuistoon oli saapunut runsaasti rootsnälkäistä yleisöä ja muutama ohikulkijakin pysähtyi hetkeksi juurihoitoa kuuntelemaan. Kokoonpanossa oli tapahtunut pienoisia muutoksia sitten viime näkemän. En minä ainakaan olisi jaksanut mitään flat out -meininkiä. Kun rinnalla ja taustalla työskenteli pianisti Hessu Pirhosen, fonisti Jukka Vaajoensuun, basisti Jan Smedbergin ja rumpali Artsi Taskisen muodostama kokenut rytmikopla, ei meiningistä svengiä puuttunut. Pääkaupunkiseudulla pääosin operoiva jump bluesin ja rhythm & bluesin erikoisryhmä tarjoili nautittavan setin upeaa musiikkia. Tukholman gentlemannit olivat napanneet Helsingistä mukaan menoon kitaristi Konstantin Kovalevin, joka hoiti tonttinsa tyylikkäästi ja näytti osaamistaan muutamassa napakassa soolossa. Moni oli tullut tapahtumaan nimenomaan Beat From Palookavilleä katsomaan, niinpä meno olikin mitä mellevin ja tunnelma katossa. Muilta osin jäsenistö oli entinen, Ilkka Reima kitarassa, Pekka Korhonen bassossa sekä Harri Laakso laulussa ja kitarassa. Koska kyseessä on vain yksi keikka, aivan housebändistä tuskin voidaan puhua, joten käytetään sanaa Kirkkopuiston vakiovieras. iskelmää, jazzia, poppia sekä rootsja bluesmusiikkia. Rytmikkään bluesmeiningin sekaan oli onnistuneesti lisätty myös jazzsävyjä, joita laulaja Merikukka Kiviharju ja virtuoosimainen kitaristi Gona Lehtinen erinomaisen luontevasti toivat esille. Vaikkei harpistia mukana ollut, niin tunnin setti oli täyttä tavaraa. Välillä kitaristikaksikko tarjoili pienimuotoista yhteissoittoa aavistuksen Little Feat -tyylisesti ja muutamissa kappaleissa Laakso ryyditti menoa wah-wah-pedaalinsa kanssa. Olavi Rytkönen (teksti ja kuvat). Välillä kuultiin kaikki olennaiset hyväolohitit ja muutama muukin menopala, tyyliin Fats Dominon Hello Josephine. SUNCITY BLUES Kirkkopuisto, Naantali 20.7.2025 Kirkkopuisto, Naantali 20.7.2025 BN käy tapahtumissa! She Does It Rightiin se päättyi. The Beat from Palookaville on bändi, joka ei ole saavuttanut aivan niin suurta mainetta kuin ansaitsisi, mutta tietäjät tietävät, että tämän orkesterin keikoilla kannattaa varautua railakkaaseen meininkiin. Mutterin muotoinen lava ei ehkä ole paras mahdollinen paikka esiintyä, mutta se ei menoa haitannut. Siitä huolimatta osa jäi joraamaan ulkopuolellekin. Tällä hetkellä vertailu äskettäin Suomea kiertäneeseen varsinaiseen bändiin ei ole oululaisten kannalta ainakaan kohtuuttoman tappiollinen, ellei peräti päin vastoin. Shown pohjana on rhythm & blues ja rock’n’roll höystettynä harvinaisella herkulla eli ska’lla. Olikohan edellisillan keikka ollut sen verran raju, että sen takia tyytyivät nyt hissuttelemaan, vai valittiinko soitettavat kappaleet siten, ettei yleisön kuin bändinkään tarvitsisi hikoilla yhtään enempää kuin oli pakko. Tutut kappaleet tuntuivat toimivan hyvin hellepäivänä ja uusista sävellyksistä Gasoline And Whisky miellytti minua eniten. Niin tai näin, mutta mielestäni semirauhalliset kappaleet sopivat hyvin sunnuntaipäivälle. Reiman Stratocasterin tonessa kaikui selvästi myöhempien vuosien Clapton. Illan toiseksi viimeisenä bändinä lauteille hyppäsi Fat Chance. Päätöksenä tarjoiltu slidekoitaroitu Blues Before Sunrise oli päivän ainoa kierrätyssävelmä. Monien kirjanpidossa Proffat kuuluu kohtaan maailman paras Dr.Feelgood -tribuutti
Tässä esityksessä on myös paljon gospel-vaikutteita. Itse asiassa molemmat näkökulmat pitävät paikkansa. Häntä on sanottu lahjakkaaksi blueslaulajaksi, joka pitää Chicago-bluesia elossa vahvoilla esiintymisillään sekä livenä että levytyksillään. CDlevylle on ahdettu kerrassaan 18 kappaletta, 65 minuuttia musiikkia. Mistä päästäänkin itse asiaan, eli nyt kyseessä olevaan levyyn. Kosketinsoittajina ovat Delbert McClintonin levyllä Grammynkin voittanut Kevin McKendree sekä entinen Allman Brothers Band -mies Chuck Leavell. Mukana on Mudin lisäksi tuulisen BUDDY GUY BUDDY GUY Ain’t Done With The Blues (RCA 1980291864-1/-2, 2-LP/CD) Vanhat bluesukot ovat kyllä varsinaisia tervaskantoja, ja Buddy Guy on siitä koulukirjaesimerkki. Osassa kappaleita on osaavat taustalaulajat Felicia Collins, Kristen Lowe, Jacole Avent ja Demetrias M. Harri Haka JOHN PRIMER JOHN PRIMER Grown In Mississippi (Blues House Productions JP2025) John Primeria on kehuttu Blues Newsissa usein ja täysin aiheellisesti, niin nytkin. Muuten levyn biisit ovat aika lailla modernia Chicago-bluesia. Hall. Kun Hambridge on puikoissa, on selvää, että vanhaa mestaria säestävät muusikot ovat alansa valioita. Mud on sanonut, että hänelle blues kertoo omakohtaisista kokemuksista ja että äiti oli hänelle tärkein ihminen. Huuliharpisti Studebaker John on myös toiminut tuottajana ja sovittajana. Modernimpaa otetta edustaa esimerkiksi Cosigner Man, joka on funkahtava veto ja sisältää hienot tyttökuoroja torviosuudet. Hänen tuoreimman, keväällä julkaistun albuminsa kannesta voi tehdä heti pitkälle meneviä johtopäätöksiä, millä kalavesillä tällä kertaa liikutaan. Basistina vuorottelevat Jeff Beckin bändistä muistettava Tal Wilkenfeld ja paljon käytetty studiomuusikko Glenn Worf, joka on mukana useimmilla ellei kaikilla Dire Straitsia johtaneen Mark Knopflerin sooloalbumeilla. Toinen tulkinta on, että hän hyödyntää isänsä, Muddy Watersin nimeä ja asemaa sähköisen bluesin synnyssä ja kehityksessä. Musisointi sujuu kuin puolta nuoremmalla. Mike Rojasin kirkkourkusoundeilla soittaman Hammond B3:n introlla käynnistämä esitys on silkkaa modernia gospelia, jonka lauluosuudet vievät kuulijan mennessään. Trumpetisti Phil Perkins on samalla torvisektion sovittaja. Jälkimmäisessä. Levyn ongelma, jos sen sellaisena haluaa nähdä, eivät olekaan muusikot vaan biisit. Mies ja akustinen kitara ei suinkaan ole albumin keskeisin teema. Ne lunastaisivat paikkansa myös albumin karsitussa versiossa, olkoonkin, että viimeksi mainitussa Eagles-mies Joe Walshin slide-kitarointi ja etenkin hänen lauluosuutensa nostattavat hieman kulmakarvoja. John Lee Hookerilta, Lightnin’ Hopkinsilta, Guitar Slimiltä, Earl Kingiltä ja J.B. 52 Blues News 4/2025 LEVY TUTKAILUT kaupungin parhaita muusikoita. Äänitykset on tehty Chicagossa, JoyRide studiolla. ”Deep Mudilla” on yhteensä 14 raitaa, joista 12 on Mudin omia sävellyksiä ja kaksi on lainattu isän ohjelmistosta. Viimeksi mainitut ovat merkittävässä osassa kappaleessa A Dream Walking, jonka aiheena on laulajan hiljattain edesmennyt äiti. Samaan kategoriaan kuuluu tunnelmallinen Dry Stick, jossa Guy muistelee oman äitinsä ja muidenkin äitien jakamaa viisasta elämänohjetta: ”Hope for the best, be ready for the worst”. Lenoirilta, onpa albumilla yksi Little Richardin tunnetuksi tekemä vanhan rock’n’roll-ajan standardi 1950-luvulta. Teemana on lähtökohtaisesti Mississippi, missä Primer syntyi, tarkemmin ottaen Camdenin alueen puuvillapeltojen pientareilla, 80 vuotta sitten. ”Ain’t Done With The Blues” kertoo Buddy Guyn edelleen kovasta työmoraalista. Toisaalta Muddy Waters -lainoista Country Boy on todellista old schoolia, jossa harppu ja slidekitara saavat lopputuloksen kuulostamaan 50-luvun Chessin studiolla tehdyltä äänitykseltä. Hambridge itse ja kitaristi Rob McNelly urakoivat jokaisella biisillä. Se on Mudin kahdeksas albumi ja ensimmäinen Nola Blue -levymerkillä. 89-vuotiaan bluesikonin pitkän elämän väistämättä tuomat rajoitteet saattavat jo näkyä lavalla hänen liikkumisessaan, laulussaan ja kitaransoitossaan, mutta studiossa ikä on vain numero. Albumin kattaus on sinänsä yllättävänkin laaja. Toki samaisen kannen pitkä litania artisteja antaa ymmärtää, että säestäjiä on levyllä mukana melkoinen veljeskunta. Se kertoo amerikkalaisen yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksista ja rasismista, synkistä hetkistä, joita Buddy Guy itsekin on joutunut kokemaan: ”I don’t forget my people’s history, I still got scars”. Mutta toisaalta hän on myös säveltänyt ja sanoittanut paljon omia kappaleita ja samalla tehnyt isältä lainatuista omanlaisiaan. Kitaristi Rick Kreher oli aikanaan mukana Muddyn viimeisessä kiertuebändissä. Blues Chase The Blues Away ja How Blues Is That ovat kappaleita, joissa niin ikään on yhtymäkohtia Buddy Guyn kokemuksiin. Kaiken kaikkiaan tämä levy on hienoa bluesia, jonka juuret ovat syvällä Mud Morganfieldin kasvuympäristössä, Chicagon South Sidella. ”Deep Mud” ilmestyy samoihin aikoihin tämän lehden kanssa. Vaikuttavan hidas, mutta painokas luenta I Don’t Forget on levyn yhteiskunnallisin numero. Materiaalissa olisi ollut rutkasti tiivistämisen varaa, ja vierailijoitakin olisi voinut miettiä hieman tiiviimmällä seulalla. Ainakin brittikitaristi Peter Frampton (kyllä, juuri se ”Frampton Comes Alive” -mies) olisi saanut jäädä kutsumatta studioon, sillä hänen panoksensa muutenkin hieman yhdentekevässä kappaleessa It Keeps Me Young on täysin turha. Sen ääripäitä edustavat Guyn soolona akustisen kitaran kera esittämät Hookerja Hopkins-tuokiot Hooker Thing ja One From Lightning sekä suorastaan radikaalilta drum loopeineen sun muine säksättelyineen kuulostava Where U At?, levyn modernein biisi, jossa kuullaan myös Christone ”Kingfish” Ingramin tavanomaisesta poikkeavaa kitarointia. Levy on alusta loppuun eräänlainen musiikillinen kehyskertomus, pienellä mielikuvituksella ajatellen milteipä Primerin elämäntarina alkaen hänen synnyinseuduiltaan, suuntana sittemmin Chicago, päätyen siihen pisteeseen, missä hän yhä edelleen jaksaa korkeasta iästään huolimatta levittää bluesin ilosanomaa yhtä kaikki bluesfestareiden isoilla lavoilla ja hämyisten klubien stageilla kuin erinomaisilla levytyksillään. Hidas Blues On Top on sitten levyn perinteisintä Buddy Guyta, juuri sitä, millaisena monet meistä ovat oppineet häntä kunnioittamaan ja rakastamaan. McDaniel ja rumpuja Melvin “Pookie Styx” Carlisle. Usein nimekkäät vierailijat ovat mukana levyillä puhtaasti markkinointisyistä, mutta tässä meillä on nyt erinomainen osoitus siitä, kuinka loistavat vierailijat tekevät biisistä sen, minkä takia heidät on valittu se esittämäänkin. Ja kyllä, Morganfieldin ohjelmistossa on runsaasti Watersin kappaleita. Harri Aalto MUD MUD MORGANFIELD MORGANFIELD Deep Mud (Nola Blue NB047) Mud Morganfieldiä on luonnehdittu kahdella tavalla. Se on Jesus Loves The Sinner ja se on täysin The Blind Boys of Alabaman ansiota. Mud on leimallisesti äänimaailmaltaan isänsä kuuloinen ja lavaesiintymisessä on myös paljon yhteistä. Valtaosa biiseistä on tämänkin Guyn albumin tuottaneen rumpali Tom Hambridgen ja hänen aisaparinsa Richard Flemingin käsialaa. Levyn ydinmehua ovat Buddy Guyn omaelämäkerralliset teokset, joista voi halutessaan aistia elämän ja uran summaamista, toivottavasti ei sentään vielä hyvästijättöä, sillä kuten hän laulaa biisissä Been There Done That: ”still alive and well”. Toinen kitaristi on Mike Wheeler, koskettimia soittavat Roosevelt “Mad Hatter” Purifoy ja Sumito “Ariyo” Ariyoshi, bassoa E.G. Joe Bonamassa soittaa aivan erinomaisen, aiheen lämmön ja läheisyyden ymmärtävän kitarasoolon. ”Ain’t Done With Bluesin” nostattavimmasta biisistä ei silti ole pienintäkään epäselvyyttä. 6 levyn 14 kappaleesta paljastui sitten olevan akustisia esityksiä ja loppujen kahdeksan sähköistetyn bändin kanssa toteutettuja. Guyn kitaraa ja Kevin McKendreen pianoa ei vain väsy kuuntelemaan. Levyn idyllinen kansi, Primer istuskelemassa aidan kaiteella pellon reunassa akustisine kitaroineen on hieman harhaanjohtava. Mukana on myös koko joukko lainabiisejä mm
viimeaikaiset Buddy Guy’n hengentuotteet, tai oikeammin tuottaja Tom Hambridgen mielen tuotokset, sillä hän kirjoittaa valtaosan Buddyn kappaleista pistäen siten sanat Buddyn suuhun, eli mitä kaikkea tämä blueslegenda onkaan uransa aikana tehnyt. Viime vuonna Emma Wilson palasi uudelleen jenkkeihin ja vieraili myös Clarksdalessa, bluesin historian kuuluisimmassa paikassa, jonka spirituaalinen vaikutus oli lähtemätön. Albumin kappalelistausta silmäillessä saattaa ensiajatuksena tuntua rosterissa olevan liikaa tuttuja standardeja kuten Leroy Carrin Blues Before Sunrise, oppi-isä Muddyn Walkin’ Blues, kynäilijä Willie Dixonin Down In The Bottom, Big Joe Williamsin Baby Please Don’t Go sekä Jimmy Reedin Shame Shame Shame. Tuskin ainuttakaan niistä on moitittu. Levyn pääasiallisessa säestysbändissä soittavat kuudella raidalla lähinnä slideosastoon keskittyvä Bob Margolin sekä kolmella siivulla huippukitaristi Billy Flynn. Huuliharpistiässä, tuottajavelho ja arkistojen aarteiden ylivisiiri Bob Corritore on onnistunut tälläkin kertaa. Tuloksena olikin erittäin hieno albumi, paljon upeasti laulettua soulia. Huvittavinta asiassa on, kun levyllähän ei esiinny kumpikaan heistä, ei Tail Dragger eikä liioin Chism. Joka tapauksessa sekä tämä, että edeltävä John Primerin uutuuslevy ovat molemmat tyylipuhtaita, toteutukseltaan ja tuotannoltaan maanmainioita albumeita pelottavan katoavasta luonnonvarasta, jota perinteiseksi Chicago-bluesiksi kutsutaan. Corritoren munnari soi siinä Lazy Lester–Slim Harpo -koulukunnan pikemmin kuin Chicagon merkeissä. Levyn loppupuolella kuullaan vielä Primerin parikymppisen Aliya-tyttären laulama traditionaalinen gospel-kappale Lay My Burdens Down. John Primerin omat seitsemän sävellystä on asemoitu levyn alkuun sekä loppuun ja lisäksi limitetty oivallisesti lainakappaleiden sekaan, missä ne liittyvät saumattomasti CD:n teemaan. Corritoren melodisesti mouruava kromaattinen harppu osuu tälle hitaalle tilitykselle kuin se kuuluisa nenä päähän. Muun joukkion muodostavat ikoni-basisti Bob Stroger, rumpali Wes Starr sekä pianossa vuorottelevat Anthony Geraci ja Ben Levin. Joukkueen tulkinta tosin on hyvin ”muddymainen”. Senpä takia tyylitajuinen, viuhuva slide on vahvasti esillä bluesharpun tavoin myös seitsemällä levyn kappaleista. ”A Spoonful Of Willie Dixon” on ennen kaikkea aseista riisuva rakkaudentunnustus bluesmusiikille. Emma Wilson ei välttämättä esitä tuttujakaan lauluja niinkään uusina sovituksina kuin moderneina, tuoreesti elävinä tulkintoina, joihin hänellä erinomaisena, persoonallisena laulajana on kaikki mahdollisuudet. Albumin avaava nimikappale Oh Yeah on lainattu itseltään Bo Diddleyltä ja sen jälkeen tarjoiltu She’s Alright puolestaan Muddy Watersilta. Toisaalta levyn edetessä ja musiikin soljuessa nämä kaikki kytkeytyvät oikeastaan täysin perustellusti Primerin henkilökohtaiseen keh(it)yskertomukseen. Ainoa poikkeus on yksittäinen jo vuonna 2010 taltioitu, CD:n puoliväliin sijoitettu, Buckin itsensä säveltämä blueshölkkä Went Home This Morning. Levyn tuotantoprosessin avainhenkilöinä ovat toimineet John Primerin vaimo Lisa Becker Primer sekä paremminkin Earwiglevymerkistään tuttu Michael Frank. Hänet on – totta kai vahingossa – nimetty Chico Chismiksi. Albumilla on apujoukkoina lukuisia erinomaisia huuliharpisteja yhteensä seitsemällä raidalla: Charlie Musselwhite, Steve Bell, Deak Harp sekä Bobby Rush, eli bluesharpun ystävien toiveet on hyvin tyydytetty. Materiaali purkitettiin Sheffieldissä, Englannissa, studio-livenä yhdessä päivässä, yhdessä huoneessa. Itse olen näemmä osallistunut kehuskeluihin 10 kertaa. Levyllä on vain kuusi biisiä, musiikkia hädin tuskin puoli tuntia, mutta ei yhtään tylsää hetkeä, ei mitään puolivillaista vuosikymmenien takaisten biisien uudelleen lämmittelyä, vaan koko ajan aitoa asiaa. Varsinkin kun heti perään kuullaan levyn teemaan liittyvänä jatkojohdantona ainoastaan akustisella kitaralla säestetty Born In Mississippi. Pertti Nurmi WILLIE BUCK & WILLIE BUCK & BOB CORRITORE BOB CORRITORE Oh Yeah! (Bob Corritore’s ”From The Vaults” Series) (Southwest Musical Arts Foundation SWMAF 29) Tuoreen Willie Buck & Bob Corritore -yhteisalbumin voisi aloittaa kutakuinkin samoin puoltolausein kuin edeltävän John Primerin. Osansa tunnelmaan saattaa olla – ja onkin – albumin tekotavalla. Baby Please Don’t Go taasen ei ole alun perin Muddyn käsialaa, vaikka kansipahvissa niin väitetäänkin. Primer on tunnetusti niittänyt viljalti mainetta slidekitaran soitollaan jatkumona monivuotisesta palvelustaan oppi-isä Muddy Watersin bändissä. Margolinin slidekitaroinnille voisi ehdottaa adjektiiveja ”alkukantainen”, ”rupinen” tai jopa ”räkäinen”. Tässä tapauksessa nimenomaisesti Bob Corritorea on kehuttu Blues Newsissa tiuhaan, ansaitusti, ja aivan oikein, niin tässäkin. Toistetaan nyt varmuuden vuoksi vielä, että albumilla kuullaan nimenomaisesti juuri Chicago-bluesia koko rahalla. Buckin laulun lomassa Corritore on ehkäpä keskeisin säestäjä ja myös sooloillaan vahvasti esillä, kuten levyn nimeäminen toki antaa odottaakin. Kokonaisuutena erinomainen albumi. Laatua on siis kasassa kukkuramitoin. Blues News 4/2025 53 Liki tunnin mittainen kattaus alkaa puolentoista minuutin mittaisella John’s Blues Holler -peltohuudolla johdattaen mielikuvat juuri sinne lapsuuden puuvillapelloille, missä elämä oli ilmeisen ankaraa. Sen seurauksena voimme nyt kuunnella Willie Dixonin tuotannon tunnettuja ja vähemmän tunnettuja kappaleita brittileidin mahtavina tulkintoina. Erinomaisena esimerkkinä puolimatkan krouvissa kuultava When I Met The Blues, jolla on päädytty matkaamaan bluesin perässä Chicagoon. Nyt tällä kertaa Bob Corritoren kassaholvin (”vault”) perukoilta on löytynyt leppoisan, Suomessakin pari kertaa vierailleen, Chicagon bluesklubeilla systemaattisesti pörräävän vokalisti Willie Buckin seurassa tehtyjä tallenteita kymmenen kappaletta. Emma Wilsonilta ei todellakaan puutu rohkeutta tarttua klassikoihin, joita olemme levy tutkailut. Mene ja tiedä, lähitulevaisuus näyttäköön. Kurkkasin alkajaisiksi uteliaisuuttani ja muistini virkistykseksi (mikä on tätä nykyä tosi usein tarpeellista) Blues Newsin hakemistoa havaitakseni Corritoren omia sekä kavereidensa kanssa julkaistuja albumeita arvioidun BN:ssa viimeisten noin viiden vuoden aikana peräti 17 kappaletta. Ainakin jos vertailukohteeksi ottaa Billy Flynnin täysin toisenlaisen, kuulakkaan kauniisti maalailevan, Earl Hookerin elävästi mieleen tuovan liu’ttelun levyn liki 8-minuuttisella hitaalla päätösbluesilla Let Me Find Out Your Name. Buck itse on kirjoittanut kuusi kappaletta, kaikki tyylillisesti perinteitä kunnioittavaa Chicago-bluesia, joille hänen lempeän soljuva mutta samalla napakka lauluäänensä istuu vallan mainiosti. Ne ovat levyn ainoat lainakappaleet Louisiana Redin Let Me Be Your Electrician -raidan ohella, jolla jää kuuntelijan omaan tulkintaan, mikäs Primersähkömekaanikko oikein onkaan miehiään. Primerin itsensä kirjoittamana kappaleena se on huomattavasti uskottavampi kuin esim. Pertti Nurmi EMMA WILSON EMMA WILSON A Spoonful Of Willie Dixon (Emma Wilson Music) Emma Wilson on pesunkestävä britti, mutta ei ehkä niinkään sielultaan. Samaan hengenvetoon täytyy tosin todeta CD:n kestoajan olevan vain hikiset 39 minuuttia, mistä voisi arvailla kassaholvien olevan tyhjenemään päin. Äänityssessioista kolme ajoittuu vuosille 2021–23. Primer tekee niistä aidosti itsensä oloisia. Ja sitten mukana oli yksi Willie Dixon -klassikko, jonka Wilson väänsi muotoon Hoochie Coochie Mama. Kuten hänen edellisen albuminsa ”Memphis Calling” (2023) äänityksiin Sam Phillipsin studiossa Memphisissä osallistunut amerikkalaispianisti Archie ”Hubbie” Turner sanoi: ”Ei hän ole mistään Middlesbroughista, hän on Mississipistä!” Rouva Wilsonille tarjoutui mahdollisuus äänittää musiikkia Memphisissä palkinnoksi siitä, että hänet valittiin kotimaansa UK Blues Music -gaalassa vuoden parhaaksi esiintyväksi artistiksi. Pienenä nyanssina vielä ihmettelyä CD:n kansipahvien sisäaukeamalla olevasta valokuvasta, jossa Corritore ja Buck komeilevat vokalisti Tail Draggerin kanssa. Kappaleella on myös täysin eri säestyskokoonpano kuin CD:n muilla yhdeksällä raidalla
Good To The Last Drop on todella upea näyttö koko bändiltä, mutta erityisesti Bennett Holland vetää sellaiset pianoja Hammond-osuudet että alta pois. Lil’ Jimmy ei voi kehuskella kovinkaan kummoisella levytyshistorialla. Kokonaisuutena tämä on, ehkä jopa yllättäen, vallan nautittava, leppoisa äänite ja huomattavasti laadukkaampi kuin mikään Lil’ Jimmy Reedin live-albumeista. Sama pätee myös I Can’t Quit You Babyyn, jonka Otis Rush levytti jo 1956, mutta joka tunnetaan ennen kaikkea kolossaalisen brittibändi Led Zeppelinin ikimuistoisena tulkintana. Kappale on suoraa jatkoa Allmanin soololevyltä ”Ragged & Dirty” (2014) löytyvälle hienolle sävelmälle Midnight Lake Michigan. Muutamat biisivalinnat ansaitsevat kyllä kritiikkiä. Willie Dixonin kertoman mukaan noin 500 sävellyksen aarreaitasta olisi varmaan löytynyt vielä muutamakin herkkupala. I Want To Be Loved on sävellys, jonka Muddy Waters levytti 1955. Parhaat hetket ovat kuitenkin vasta tulossa, vaikka ovatkin ikiklassikoihin verrattuna paljon huonommin tunnettuja. Emma Wilson kutoo siitä lähes kahdeksanminuuttisen, hitaan ja jazzikkaan tunnelmapalan, joka päättää levyn parhaalla mahdollisella tavalla. CD ansaitsee kelvollisen kahdeksikon kouluarvosanan, kunhan siihen vaan osaa lähtökohtaisesti asennoitua oikealla mielialalla eikä odota mitään uutta kuuta taivaalta nousevaksi. Devon Allmanin uusista kappaleista hidas tunnelmapala Real Love on Sierra Greenin hetki loistaa laulajana – vokalisti on New Orleansista, mutta silkkaa Memphisiähän tämä on. Esimerkiksi nimikappaleen Spoonful levytti ensimmäiseksi Howlin’ Wolf vuonna 1960, ja vaikka sitä ovat versioineet sittemmin lukuisat muutkin merkittävät bluesartistit, se tunnetaan ehkä laajimmin brittiläisen bändilegendan Creamin esityksenä. Howlin’ Wolf nauhoitti Wang Dang Doodlen samoissa sessioissa kuin Spoonfulinkin, mutta parhaiten se tunnetaan Koko Taylorin hittinä. Sen lisäksi hänen levytuotantonsa kattaa vaivaiset puolisen tusinaa albumia, niistäkin puolet ovat enemmän tai vähemmän läpihuutolive-CD:itä. Mahtaako muuten olla kovin yleisessä tiedossa (ja jossei, niin vahvistetaan tässä), että Bob Hall oli aikoinaan perustamassa mm. Levyn tusinasta kappaleesta tasan puolet ovat Jimmy Reedin tunnetuinta kamaa: Big Boss Man, Honest I Do, Going To New York, I’m Goin’ Upside Your Head, Down In Virginia sekä CD:n nimiteos. Jimmy itse on säveltänyt kolme kappaletta, jotka nekin ovat tyyliltään ja rytmiikoiltaan esikuvalleen hyvin uskollisia. Sen koommin pikku-Jimmy on keskittynyt esittämään aika yksiselitteisesti legenda-esikuvansa viitoittamaa peruspoljentoista bluesia ja pitäytyen valtaosiltaan myös tämän laulukirjan antiin. Lil’ Jimmy, oikealta nimeltään Leon Atkins, sattui vaan omimaan yhden historian tärkeimmän blueslegendan taiteilijanimen, koskapa päätyi tai pääsi korvaamaan iso-Jimmyä jollakin tämän keikalla joskus kovin kauan sitten. Uusi albumi ”The Blues Summit” ei ole tavanomainen soololevy, vaan pikemminkin Allman on antanut nimensä ja kiertuebändinsä (kosketinsoittaja John Ginty, kitaristi Jackson Stokes, basisti Justin Corgan ja rumpali John Lum) käyttöön muutamien huippumuusikoiden tapaamiselle. Hänen kynästään on lähtöisin sen paras biisi Hands And Knees, joka voisi milloin tahansa olla peräisin legendaarisesta Stax-tuotannosta. Hän ei myöskään nouse dominoimaan musiikkiesityksiä, ei laulajana eikä kitaristina, vaan päinvastoin antaa erittäin auliisti tilaa nimekkäille kanssamuusikoille. Eivätkä ne muutkaan biisit ole varsinaista päiväperhoskamaa. Mistään erityisen merkittävästä bluesstarasta ei siis tosiaan voida puhua. 54 Blues News 4/2025 tottuneet kuulemaan useimmiten vahvoina, maskuliinisina tulkintoina. Loput kolme ovat lainoja, Elmore Jamesin 12 Year Old Boy sekä hieman muusta tyylistä poikkeavat valinnat, Joe Turnerin TV Mama sekä Artie ”Blues Boy” White -cover, hidas blues When You Leave, Don’t Take Nothing. Sen sijaan albumin toinen instrumentaali Midnight Lake Erie tarjoaa Allmanilta varsin kiehtovaa, hieman hämyisää ja utuista kitarataidetta, jota täydentävät David Gomezin saksofonija John Gintyn piano-osuudet. Aiemmin tänä vuonna loistavan albumin ”Heartbreak City” julkaissut Larry McCray nousee levyn keskeisimmäksi hahmoksi. It Don’t Make Sense (You Can’t Make Peace) on Willie Dixonin uran myöhäistuotantoa 1980-luvulta ja on biisi, jota Dixon ei tainnut koskaan itse levyttää. Se on aivan liian lyhyt. Brittimuusikoiden upeaa ammattitaitoa edustavat parhaasta päästä Hammond-urkuri ja pianisti Bennett Holland, jazzkitaristi Nik Svarc sekä basisti Ian Leese ja rumpali Mark Barrett. Tässä meillä on nyt levy, jossa on vain yksi vika. Allman on säveltänyt itsenäisesti kolme ja yhdessä Larry McCrayn kanssa kaksi muuta kappaletta eli puolet levyn biiseistä. Emma Wilsonin väkevästi elävät tulkinnat tekevät täyttä kunniaa klassikoille, ei kahta sanaa siitä. Samaten se on paljon mielekkäämpi julkaisu kuin tämän vuoden BN:n kakkosnumerossa esittelemäni ”isoveli” Jimmyn perin vaatimaton konserttitallenne. Lil’ Jimmy oli itse asiassa melkoisen mainiossa vedossa tällä liki kahdeksankymppisenä vaarina 10 vuotta sitten floridalaisessa studiossa purkitetulla albumillaan. brittiläistä sittemmin kulttimaineeseen noussutta Savoy Brown -yhtyettä. Vasta hänen myöhäiskeski-ikäisenä ilmestynyt ensimmäinen pitkäsoittonsa ”School’s Out” (Vent 30006) tallennettiin noin vuonna 1995. Hollandin Hammond-urkumatto ja Nik Svarcin laatuisa kitarointi ovat kerrassaan nautittavaa kuultavaa. Ilman häntä koko levy olisi huomattavasti puisevampi. Niitä jää malttamattomana odottamaan Emma Wilsonin tulkintoina. Lil’ Jimmyn laulu on rennon leppoisaa, hän puhaltelee kaulallaan roikkuvan harpputelineen kautta huuliharppukuvioita pitkälti kuten alkuperäinen Jimmy, sekä soittaa kitaraa itse asiassa yllättävänkin napakasti ja sujauttaa sekaan raikkaita, purevan hersyviä sooloja. Sielun sopukoita hyväilevä sävellys, jossa McCrayn laulu, pehmeä kitarointi ja The Memphis Hornsin puhaltimet ovat täydellisesti tasapainossa. Allmanin itsensä laulama After You on rocksärmällä terästettyä soulbiletystä, jokseenkin yhdentekevä biisi. Toisaalta hänen pitkä muusikontaipaleensa on ehdottomasti hatunnoston arvoinen suoritus. Olen nähnyt ja kuullut Lil’ Jimmyä ”livenä” pari-kolme kertaa, viimeksi vajaa vuosi sitten Lucernen bluesfestarilla, missä hän oli edelleen vallan hyvinvoivan oloinen ja ihan kelpo tikissä. Trade Martinin ja B.B. Harri Aalto LIL’ JIMMY REED LIL’ JIMMY REED Caress Me Baby (Wolf 120.636) Jo peräti 87-vuotias ”pikku” Jimmy Reed jatkaa korkeasta iästään huolimatta tukevasti maineikkaan ”iso”-Jimmy Reedin jalanjäljissä. Kingin alun levy tutkailut. Allman-McCray -kaksikon toinen yhteistyön tulos Blues Is A Feeling tuo vahvasti mukaan takavuosien southern-yhtye Wet Williestä muistettavan Jimmy Hallin laulajana ja huuliharpun soittajana. Sama periaate jatkuu albumin musiikkivalinnoissa. Tätä korostaa sekin tosiasia, ettei levyä ole julkaistu Allmanin omalla Create -levymerkillä vaan saksalaisella Ruf Recordsilla. Mitään sukua näillä hepuilla ei keskenään ole. Allmanin ja McCrayn yhdessä säveltämä Runners In The Night on tasokas avaus, siitä pitävät huolen Christone ”Kingfish” Ingram totutun maukkaalla kitaratyöskentelyllään ja The Memphis Horns jämäkillä puhallinosuuksilla. Hänen pitkäaikaisen soittokumppaninsa, pianisti Bob Hallin sinällään aavistuksen akateemisen oloinen mutta erittäin pirteästi kilkuttava piano on levyn toinen kantava voima. Legendaarinen ”isoveli” kuoli tätä katsausta kirjoittaessani lähes päivälleen 49 vuotta sitten elokuussa 1976, ainoastaan 50-vuotiaana, ilmeisen rankan elämän uuvuttamana. Pertti Nurmi DEVON ALLMAN DEVON ALLMAN The Blues Summit (Ruf 1328) Devon Allmanin tuotannolla on ollut hetkensä aina alkuaikojen Honeytribe-yhtyeestä ja soolouran ensimmäisestä albumista ”Turquoise” (2012) lähtien, mutta merkittävintä hänen panoksensa on ollut kokoonpanoissa The Royal Southern Brotherhood ja Allman Betts Band. Memphisin puhaltajat panevat parastaan myös toisessa McCray-originaalissa, riuskassa Gettin’ Greasy With It -instrumentaalissa. Ja samaan hengenvetoon on lisättävä, että hänen yhtyeensä elää täysillä tunteessa mukana
Bluesmoodin tekee paljon siedettävämmäksi Mitch Kashmarin vahva harpputyöskentely. Fat Kid Boogie kertoo lihavasta pojasta buffetpöydän iloissa. Hurt No More on albumin suorimmin Troutin aiempaan sekavaan elämään ja pahoihin päihdeongelmiin palautuva biisi. Lyriikka liikuttaa: ”Maybe I’m just an old man, seems I’m in love with a memory, but I got something here, still inside of me”. Samasta kaupungista kotoisin oleva multiinstrumentalisti Chad Rupp esittääkin tällä levyllään deLayn muistoksi miehen kappaleen 14 Dollars In The Bank. Itse asiassa sanomisen tarve oli niin suuri, että musiikki ja lyriikat oli purettava uudelle albumille ennen kuin edellisestä levystä (”Broken”, 2024) oli kulunut veteraanikitaristin tavanomaisempaan julkaisurytmiin kuuluvat kaksi vuotta. Levy sisältää kahdeksan Ruppin omaa sävellystä täydennettynä kolmella coverilla: 14 Dollars In The Bank (Paul deLay), Blind Crippled And Crazy (O.V. Levy päätetään aika sekavissa ja vauhdikkaissa nuoteissa kappaleeseen Blind, Crippled And Crazy, funkya Memphis-soulin rytkeessä. Jari Kolari POPA CHUBBY & POPA CHUBBY & FRIENDS FRIENDS I Love Freddie King (Gulf Coast) The Beast from The East, kuten neworkilaista bluesrockk itar istia Popa Chubbya (oikealta nimeltään Theodore Joseph Horowitz) tavataan kutsua, ei koskaan ole ollut henkilökohtaisia suosikkejani. Nimikappale Gate C23 sopii hitaan bluesin määritelmään ja kappaleen sanoma on varmasti hyvinkin tuttua meille jokaiselle: ”Somebody help me! Kaikki lennot peruttu, olen jumissa portilla C23!” Muusikkona Kenny Blue Ray ei ole itselleni tuttu mutta kannattaisi varmasti tutustua mieheen lähemmin, sen verran tyylikästä bluesia kitarallaan mies tälläkin kappaleella esittää. Albumi on Troutia aidoimmillaan. Kappaleen rytmi on napattu osin Muddyn I’m Readysta, vaikka vedetäänkin boogiena ja siihen kuuluu tietysti vahva harppu, jota Mitch Kashmar meille jälleen esittää vieressään ”kuuma” Kenny Blue Ray ja Chad Rupp. Reilut kymmenen vuotta sitten tapahtunut, hengenvaaraan johtanut maksasairaus, vaativa leikkaus ja siitä toipuminen avasivat kokonaan uuden luvun Troutin musiikissa. Roland Stonen She Is The One makeilee: ”I’m gonna feel this way ‘til the day I die, Oh yes! She is the one that makes me feel good” ja Ruppin kitaraa ovat tukemassa Peter Mossin fonin törähdykset. Blues News 4/2025 55 perin yhdessä säveltämä ja duetoima Peace To The World on silkkaa gospelia, joten sen varjolla levylle on saatu mukaan Robert Randolph pedal steel -kitaroineen. Välitöitähän ne aika usein levy tutkailut. Jatkoa sille ja Kenny Blue Rayn kitaroinnille saadaan Blues City Cafe’lla, johon oman lisänsä nautintoon tuo Rubbin laulu ja kitarointi. Too Bad on perinteinen akustisen kitaran ja huuliharpun kuljettama tilitysblues. Wright) ja She Is The One (Roland Stone). Voisipa melkein sanoa, että Troutin silmät avautuivat aivan uudella tavalla. Ei tähtivierailijoita, ei kompromisseja, ei turhia krumeluureja, vain raakaa soitantaa ja mieltä painavien huolien suorasukaista kertomista. Kaverin ulkoinen habitus ja musiikkinsa rujot sävyt eivät ole olleet mieleeni. Jos levyn tärkeimmät kappaleet kuvaavatkin nykyisen maailmanmenon aiheuttamaa ahdistusta, niin päätösnumeron Struggle To Believe voi tulkita niin, ettei näin tarvitsisi olla. "Gate C23" on Rupp’n kolmas levy (The Sugar Roots: ”Savage’s Life”, 2021ja ”Devil Won’t Get You”, 2023) edustaa edellisten tavoin rytmikästä rytkettä, jossa kaikuu niin rokki, blues, funky, New Orleans, Memphis soul ja ripaus jaskaakin. Voidaan kysyä, että oliko tarpeen. ”The Blues Came Callin’” (2014) aloitti rankkojen albumien sarjan, jonka tähän mennessä tummin ja raskain lenkki ”Sign Of The Times” on. You’ll Be Singing My Songs -kappaleen tyyliä voisi luonnehtia soulful southern blues, jossa Rubbin laulu, urku, rummut ja basso taustalla kitarasoolon seassa antavat Kashmarin soitolle oivan pohjan toteuttaa itseään. En myöskään hirveästi lämpene levyille, joilla vierailee leegio tunnettuja kitaristeja tukemassa pääartistia. Särmikäs nimikappale Sign Of The Times on raskaalla säröllä luotua, lähes painajaismaista kuvastoa yhteiskunnan kaoottisesta tilasta. ”Sign Of The Times” ei ole musiikkia sunnuntaiaamujen raukeisiin aamutunteihin, mutta se tarjoaa ajateltavaa niihin hetkiin, kun on aika oikeasti ajatella. Walter Trout kantaa nyt enemmän huolta yhteiskunnallisista asioista kuin henkilökohtaisesta taustastaan, jota hän on paljon purkanut aiemmilla levyillään. Hän vastaa itse tällä kertaa tuotannosta, ja studioon hän otti tutun kiertuebändinsä (rumpali Michael Leasure, basisti John Avila ja kosketinsoittaja Teddy Andreadis). Rupp hoitaa lauluosuutensa tyylikkäästi urkurin vetäessä hetken syvää kirkkomusaa sekaan. Asenne on suora ja säälimätön, kuten myrskyisä avausbiisi, terävästi Troutin raskassointisen kitaran ja huuliharpun johdattelema sarkastinen avausbiisi Artificial heti osoittaa. She Got The Business Handled on täynnä äänimaailmaa, josta huolehtivat torvisektio, koskettimissa Goss sekä Bottin kapuloima shuffle, johon lopuksi Rupp ja vieraileva kitaristi Andrea De Luca soittavat omat sanottavansa mukaan. Vastapainoksi levy tarjoaa kevyempiäkin tunnelmia, niitäkin tarvitaan. Mona Lisa’s smile on herkkä, akustinen rakkauslaulu, ehtaa americanaa haitareineen, mandoliineineen ja viuluineen, joiden sovituksista vastaa Stevie Blacke. Näkökulma on ongelmista toipumisessa. Chad Rupp & The Sugar Roots oli itselleni muutamia irtoraitoja lukuun ottamatta uusi tuttavuus. Eihän tulkinnoissa sinänsä mitään vikaa ole, esitykset vain ovat tässä yhteydessä turhia ja vievät mahdollisesti tilaa tapaamisessa syntyneiltä alkuperäistuotoksilta. I Remember, välittömästi Tom Pettyn mieleen tuova southern-balladi, kertoo siitä, kuinka elämä oli ennen paljon yksinkertaisempaa. Sen vastaparina on raastavan tunteellinen Blood On My Pillow, jossa Trout loihtii kitarastaan levyn ehkä perinteisimmän bluessoolon ja Teddy Andreadis muhevimman urkumaton. The Sugar Roots -yhtyeen muodostavat Chad Rupp (laulu ja kitarat), Ken Brewer (urut), Brady Goss (piano), Timmer Blakely (basso) ja ainoa entuudestaan näistä piireistä tuttu Jimi Bott (rummut), joka on myös insiröinyt levyn yhdessä Timothy Jamesin kanssa. Pitkänpuoleiset soolot Rubbin lisäksi saavat basisti Blakely ja vieraileva rumpali Gean Ermal. Ammattitaitoista soitantaa ja tyylikkäitä kappalevalintoja, mutta ei levy kovin isoja hurraahuutoja ansaitse, vaikka paikkansa sekin on näissä musiikkiympyröissä kyllä lunastanut. Willie Dixonin Wang Dang Doodle ja Jimi Hendrixin Little Wing herättävät vielä enemmän kysymyksiä, vaikka toki Allman pääsee jälkimmäisessä (vihdoin!) revittelemään kitaralla. No Strings Attached jatkaa teemaa vihasta, tekopyhyydestä ja kiihkoilusta samalla ilkeällä kitarasoundilla. Harri Aalto WALTER TROUT WALTER TROUT Sign Of The Times (Provogue PRD77511) Walter Troutilla on jälleen sanottavaa. Vahva teos, väkevää soitantaa. Curtis Salgado, Terry Robb ja Paul deLay. Harri Aalto CHAD RUPP & CHAD RUPP & THE SUGAR THE SUGAR ROOTS ROOTS Gate C23 (Lightning In A Bottle) Yhdysvaltain luoteiskulman osavaltio Oregon ja siellä etenkin Portland on ollut musiikillisesti yllättävän rikasta aluetta, ovathan sieltä lähtöisin mm. Rytmit ovat raskaita ja tekstit, joista osin vastaa jälleen Marie-vaimo, purevat kuin hänen kitaransa kielet konsanaan. Trout ei ole koskaan tehnyt erityisen kevyttä bluesrockia, mutta hänenkin asteikollaan ”Sign Of The Times” on painavimmasta päästä. Ruppin kappaleilla on myös painavaa sanottavaa ja siihen kategoriaan sopii hienosti myös 14 Dollars In The Bank, jossa paneudutaan yhteen bluessanoitusten iäisyyskysymykseen: ”no money – no honey” eli köyhyyteen sen monissa muodoissaan. Sekin on raskassoundinen mutta sinänsä selväpiirteinen rockbiisi, jossa bändi niin sanotusti panee pisteen iin päälle. Vakiobändin lisäksi Chad oli saanut levylle joukon muusikkokavereitaan, kuten kitaristi Kenny Blue Rayn ja harpisti Mitch Kashmarin
Baby Baby kuului kiinteästi LJK:n livesettiin, eikä pikkuveli olisi mistään hinnasta jättänyt sitä pois tribuuttialbumilta, niin paljon hän sitä nuorempana diggaili. Freddy (ei vielä tuossa vaiheessa Freddie) King tosiaan levytti 1960-luvun alussa kokonaisen albumin (”Let’s Hide Away And Dance Away”) instrumentaalimusiikkia, ja kaikki nämä numerot ovat sieltä peräisin. Sittemmin monien muidenkin artistien levyttämän (mm. Nopeasti käy selväksi, ettei Popa Chubby ole halunnut tehdä hiilipaperikopioita Teksasin blues-ikonin tuotannosta, vaan hakee omaa ääntään. Eri asia sitten on, mitä hän lopultakin saa irti tribuutistaan. Neljäs ”Burglar”-laina, J.J. Jälkimmäinen on wah wah -kitaraefektin vahvasti sävyttämä biisi, jossa vierailija Christone ”Kingfish” Ingram vetäisee korkeaoktaanisen kitarasoolon. ”Murtovarkaan” avauskappaleen Pack It Up Popa tulkitsee vielä ilman ulkopuolisia kitaristivahvistuksia. Peräti neljä biisiä on otettu mukaan tuolta LJK:n albumilta. My Credit Didn’t Go Through on jo jämäkämpi näyttö, ja Eric Galesin kitara puree hyvin. 56 Blues News 4/2025 ovat, vaikka voivatkin kuulostaa hyviltä. Vierailijoiden mukanaolon välttämättömyydestä voi jälleen olla monta mieltä, mutta kun Buddy Guy ja steel-kitaristi Roosevelt Collier saavat vuoron päätöskappaleella Somebody (LJK:n liveäänitteeltä Monterey Bay Blues Festivalilta, 1999), moiset ajatukset kaikkoavat epäilevän tuomaankin ajatusmaailmasta. Bonamassa ja Josh Smith pääsevät ääneen kahdessa kappaleessa, JB ensin LJK:n albumin ”Soldier Of The Blues” (1997) keskitempoisessa rokkipalassa Don’t Wanna Go Home ja sitten kumppanukset yhdessä samalta albumilta peräisin olevassa It Takes A Whole Lot Of Moneyssa. Vaikka tämän tyylinen musiikki ei kotona juurikaan soi, on mukava laittaa levy soimaan, ottaa lasillinen kylmää ja antaa musiikin viedä mennessään jääpalojen lyödessä tahtia lasissa. Julkaisulla ei siis ole Eric Claptonin tulkintojen ansiosta kaikkein tunnetuinta Freddie King -biisiä Have You Ever Loved A Woman. Calen Same Old Blues on oikein hyvä levyn päätös, gospel-sävyinen hidas blues, jossa Popa Chuppyn ja V.D. Nopeatempoinen Blues Been Too Good To Me säväyttää Calvin Turnerin puhallinsovituksilla. Tampa Redin Love Her With A Feeling -biisissä Chubbyn kitaristikaveriksi vaihtuu Ziton tallin Albert Castiglia, ja nyt kitaroiden vuoropuhelussa on oikeasti sähköä. Veljensä tavoin ”Manuel” Gales oli vasenkätinen kitaristi, jonka soittotyylikin oli sama eli paksuimmat kielet olivat hänen kitarassaan alimpana. Vaikuttava esitys, josta levy saa hyvinkin arvoisensa päätöksen. Aivan kaikkiin Johnny Rawls -albumeihin en ole tutustunut, mutta tämä on ehdottomasti paras kuulemistani. V. Toki ”I Love Freddie King” on albumi, joka osoittaa Popa Chubbyn kunnioitusta Freddie Kingiä kohtaan. Wrightin, James Carrin ja Z. Tribuuttialbumi nimittäin nojaa vahvasti ”Something Inside Of Me” -levyyn. Tässä on tekemisen meininkiä ja asennetta huomattavasti enemmän kuin vaikkapa funkbluesilla väritetyllä ”Walking Heart Attack” -kiekolla. Akustisen kitaran aloittama biisi kasvaa kuin huomaamatta sähköiseksi purkaukseksi, jonka laannuttua herrat muusikot esittävät kimpassa duolauluaan. Avaus You Shouldn’t Have Left on sittemmin enteelliseksi osoittautuneen nimensä mukaisesti väkevä tunnelataus, jossa Eric Gales antaa kitaransa laulaa kaipausta. Riku Metelinen levy tutkailut. Biisistä toiseen toistuvat artistin itsensä ja kulloisenkin vieraan kitaroiden vuoropuhelut alkavat ennen pitkää maistua itsetarkoituksellisilta eivätkä useimmissa tapauksissa tuo musiikkiin merkittävää uutta sisältöä. Vaikkei albumilla varsinaisia menopaloja ole, niin vaihtelevaan tahtiin soitetut balladit ja nopeatempoisemmat biisit luovat riittävää variaatiota kuulijan mielenkiintoa herättämään. Levyn avauskappale, Don Nixin I’m Going Down saa tuekseen studion nimekkäimmän kitaristivierailijan Joe Bonamassan, joka tekee takuuvarmasti sen, mitä häneltä odotetaankin. Taiteilijanimi oli Little Jimmy Kingin kunnianosoitus idoleilleen Jimi Hendrixille ja Albert Kingille, jonka kiertuebändissä hän soittikin ennen kuin perusti oman yhtyeensä The Memphis Soul Survivorsin. Tällaisia ovat instrumentaalibiisit Hideaway (kitaristivieraana Arthur Neilson), The Stumble (Castiglia) ja San Ho Zay (Neilson). Musiikki kuulostaa yhtä aikaa nostalgisen tutulta mutta samalla virkistävän tuoreelta. Jos muusikoiden nimet tuntuvat tutuilta, niin kyllä, tämänkin albumin tuotannossa ja soitannossakin Joe Bonamassalla ja Josh Smithillä on sormensa pelissä. Epäilyksistä huolimatta levyllä on kuitenkin hetkensä, koska nyt ei ole menty yli siitä, missä aita on matalin. Z. Hillin tapaiset muusikot. Vaikka Popa Chubby vältteleekin ilmeisimpiä Freddie King -klassikoita, joitakin juttuja on näköjään pakko tehdä. Keskivertovinyylin mittainen, kymmenen jalan alle käyvää raitaa sisältävä levy on varsin mukavasti soljuvaa modernia soulbluesia, sellaista kevyesti keskellä päivää tai viihdettä iltapäivän ratoksi -musiikkia, miten kukin asian haluaa tulkita. Rawls on kirjoittanut nipun hienoja sävellyksiä. Cat Food Recordsin pomo sekä aiemmiltakin Rawls-levyiltä tuttu basisti Bob Trenchard on laatinut osan kappaleista ja muutama on kaksikon yhteistyötä. Harri Aalto JOHNNY RAWLS JOHNNY RAWLS Make Them Dance (Catfood CFR-034) Amerikkalainen soul blues -laulaja, kitaristi, sovittaja, lauluntekijä ja levytuottaja Johnny Rawls lienee useimmille Blues Newsin lukijoille tuttu yhteydestä tai toisesta. Toki potpuria kuuntelee ilman suurta tuskaa, kuten myös sarjan täydentävän neljännen instrumentaalin Heads Up (jälleen Neilson). Kingin (kuka hän lieneekään) kitarat soivat kauniisti. Tribuuttialbumi sisältää yhdeksän LJK:n orginaalia sekä yhden lainan, Elmore Jamesin hitaan bluesin Something Inside Of Me. ”Make Them Dance” on nimensä veroinen. Hyvä juttu, mutta ironista on, että juuri ääni on se, missä hän häviää Freddie Kingille, jonka äänessä oli tunnusomaista raakuutta ja rosoa. Guitar Man ja Rockin’ Horse Ride ovat Galesin veljestrion (Manuel, hänen kaksoisveljensä Danuel ja pikkuveli Eric) ainoalta yhteiseksi jääneeltä levyltä ”Left Hand Brand” (1996). Se on mielenkiintoinen veto. LJK levytti 1990-luvulla kolme albumia, myöhemmin on julkaistu pari livelevyä. She’s A Burglar sujuu laulullisestikin kohtuullisen hyvin, levy-yhtiöpomon Mike Ziton kiperän kitarasoolon katveessa. Sen sijaan Big Legged Woman, kitaristivieraana Christone ”Kingfish” Ingram, jää kumma kyllä jotenkin sieluttomaksi ja vaisuksi. ”I Love Freddie King” on albumi, jossa nämä itseäni arveluttavat piirteet yhdistyvät. Siinä on enemmänkin potkua ja särmää, kun kitaroiden vuoropuhelu pääsee vauhtiin. Se on myös levyn paras biisi, jossa Eric Galesin kitarointi on nautittavimmillaan Gerald Jenkinsin urkumaton päällä. Peruskokoonpanossa soittavat basisti Mike Merritt, rumpali Andrei Koribanics III, kosketinsoittaja Mike DiMeo sekä saksofonisti Curtis Hotgrefe ja trumpetisti Harold Horowitz. Sitä pidetään hänen parhaimpanaan, eikä näiden näytteiden perusteella suotta. Levyjä hän on tehnyt 80-luvun lopulta lähtien ja vaikutteikseen hän on maininnut 1960-luvun soulja gospelmusiikin sekä O. Muhevaa soundia täydentävät basisti Mono Neon, rumpali Lemar Carter ja kitaristi Josh Smith. Tyylinsä, tuotantonsa ja sanoituksiensa puolesta Rawlsin ote on aina ollut modernimpi. Sen sijaan Popa Chubby on halunnut mukaan nimenomaan Kingin ”Burglar”-albumin (1974) tuotantoa, ja siltä kuullaan nyt neljä kappaletta. Levyn esitiedot eivät kerro lähemmin puhallinsektiosta, mutta valistunut arvaus voisi olla veljesten kotiseudun perusteella The Memphis Horns. Harri Aalto ERIC GALES ERIC GALES A Tribute To LJK (Provogue PRD77652) Emmanuel Lynn Gales, taiteilijanimeltään Little Jimmy King, oli kitaristi Eric Galesin isoveli, joka kuoli 2002 vain 37-vuotiaana. Erja Lyytinen albumille ”The Sky Is Crying”, 2014) cover-numeron mukanaoloon on pätevät perusteet, sillä Little Jimmy King julkaisi samannimisen albumin vuonna 1994. Sen voi panna soimaan kuulokkeisiin yksin ulkona istuskellessaan, tai pyörimään stereoihin, kun haluaa hyvää taustamusiikkia illanistujaisiin. Kyseessä on valloittavasti keinuva levykokonaisuus, joka saa tanssimaan. Tuoreen albumin puikoissa oli monien artistien levyt tuottanut Jim Gaines, jonka viimeiseksi työksi ”Make Them Dance” jäi ja levy onkin omistettu hänen muistolleen
Toisin kuin viimevuotisella albumilla, nyt ei etsitä uutta ilmaisua, vaan tehdään sitä, minkä bändi taitaa luontaisesti parhaiten. Bywater Call on varmasti odotuksienne arvoinen. Toukokuussa ilmestynyt albumi on hänen 2010 alkaneen uransa viides pitkäsoitto. Bywater Call ei koskaan ole kuulostanut näin hyvältä. Kertosäe: ”Clap your hand with the one you love” muuttuu yhteislauluksi, kun kuoro liittyy mukaan. Koko bändi venyy kliimaksiin – ja arvatenkin myös kotiyleisö Torontossa. Albumin nimiteos Sunshine on levyn tuoreinta antia, viime keväänä julkaistu funky raita, joka näyttää heti kärkeen, millaiset energiat bändiltä vapautuvat lavalla. Näistä varsinkin ensin mainittu jäi omassakin arviossani (BN 5/2024) syyttä suotta levyn huippubiisien varjoon, mutta avautuu nyt pidennettynä versiona uudella tavalla. Levyn kansi ei ole kovin myyvä ja kuvissa Santini muistuttaa kovasti amissia. Rytmiryhmä luo vahvasti sykkivän pohjan, jonka päälle Meghanin kelpaa esitellä äänialaansa. Blues News 4/2025 57 ROBERT JON & ROBERT JON & THE WRECK THE WRECK Heartbreakes & Last Goodbyes (Journeyman JMR99425/26, LP/CD) Kalifornialaisyhtye Robert Jon & The Wreckin yhdeksäs studioalbumi on yksi bändin parhaista ja todennäköisesti kaikkein yhtenäisin saavutus. Kyllä, arvasitte oikein, bändi panee lavalla pystyyn kunnon jamit ja antaa musiikin viedä. Live-versio alkaa eri tavalla pariminuuttisella pianointrolla, kunnes vastustamaton rytminen iloittelu alkaa, eikä Kervinin piano ole siinä vähiten esillä. Yhä vain tiivimmin yhdeksi orgaaniseksi kokonaisuudeksi kypsynyt Robert Jon & The Wreck soittaa ehkä paremmin kuin koskaan levyllä – ja se on jo melkoinen saavutus tältä jo ennestään taitavaksi tunnetulta bändiltä. Bywater Call on niitä bändejä, jolla studiossa testatut kappaleet kasvavat lavalla uusiin ulottuvuuksiin. Näin muusikot saattoivat keskittyä täysin uuden musiikin tekemiseen, vailla ulkoisia häiriöitä ja arkisia huolia. Muutenkin koskettimet ovat nyt aiempaa enemmän esillä tukemassa muhevaa bändisoundia. Studiolevyillä päähuomion ovat vieneet aivan erinomainen vokalisti Meghan Parnell ja kitaristi Dave Barnes, mutta konserttitilanteessa esiin nousevat erityisesti saksofonisti Julian Nalli, trumpetisti Stephen Dyte ja kosketinsoittaja John Kervin. Upea veto. Nyt ollaan perusasioiden ytimessä! Rumpukompin saattelemana harppu pohjustaa tietä Santinin laululle. Taustatiedot kertovat, että bändi eristäytyi 10 päiväksi studioon Maconissa southern rockin sydänmailla. Kakkosraita alkaa niin ikään rumpukompilla, jota seuraa muriseva basso. Ashes In The Snow tasoittaa sykettä. Jos levyllä muuten on liipattu läheltäkin kantrirokkia, niin tässä teoksessa häilyy gospel. Vaikka levy on edeltäjänsä ”Red Moon Risingin” (2024) tavoin julkaistu Joe Bonamassan riippumattomalla Journeyman Recordsilla, JB:n luottotuottaja Kevin Shirley on nyt saanut tehdä tilaa toiselle maineikkaalle studiovelholle, Grammy-palkitulle Dave Cobbille. Kättentaputuksineen ja ulvovine harppuineen kappale on veret seisauttavan hurja. (MoMojo MMJ-378) Brandon Santini on harvakseltaan levyttävä harpisti. Kervinin urut pohjustavat tietä Nallin saksofonille. Tämänkertainen lopetusnumero Everybody Knows kasvaa studioversiosta kestoltaan kaksinkertaiseksi eikä syyttä. Bändi paahtaa vaikut kuulijoiden korvista. Lyhin biisi kellottaa lähelle 5 minuuttia ja pari pisintä 10 minuutin molemmin puolin. ”Sunshine” sisältää vain kuusi kappaletta, mutta albumin kokonaiskesto on täydet 46 minuuttia. Kerrassaan komeaa kuultavaa! I Wanna Give It, taustatietojen mukaan jo vuosia sitten syntynyt biisi, on erinomainen osoitus bändin ulottuvuuksista. Levyn lopetusnumero Keep Myself Clean on sitten ylevää southern rockia ja putsaa pöydän. Vaihdos vaikuttaa onnistuneelta. Harri Aalto BYWATER CALL BYWATER CALL Sunshine – Live In 2024 (Continental Record Services BCR002) Kanadalainen Bywater Call on kolmella ensimmäisellä studioalbumillaan parantanut koko ajan ilmaisuaan, ja nyt on sitten konserttialbumin vuoro räjäyttää potti. Tähän on saattanut vaikuttaa muutamakin seikka. Ja sen Englannissa, Yhdysvalloissa ja bändin kotikaupungissa Torontossa viime vuonna äänitetty ”Sunshine” todellakin tekee. Muutamaa satunnaista Spotifystä kuunneltua kappaletta lukuun ottamatta en ollut herran tekemisiin tutustunut, eikä hänen julkaisujaan muistikuvieni mukaan ole Blues Newsissa koskaan arvioitu. Saksofonisti Julian Nalli käyttää hetkensä taidokkaasti. Sign Of Peace vei ”Shepherdin” vahvasti puhallinvoittoisena päätöskappaleena kuulijan suoraan New Orleansin katujuhliin. Bändin mukaan ne kertovat jäsenten henkilökohtaisista elämänkokemuksista. Samasta sylttytehtaasta on Highway, iso balladi, jossa bändisoundi on laveudessaan komea. Ei sieltä mitään suuria syvällisyyksistä löydy, mutta eipä niitä tässä yhteydessä kaipaakaan. Yhtye on toki osoittautunut todella taitavaksi aiemmilla studiolevyillään, mutta vasta lavalla seitsenjäsenisen bändin koko potentiaali vapautuu täysin. Eivätkä basisti Mike Meusel ja rumpali Bruce McCarthy jää yhtään vähäisemmälle huomiolle. Se johtui nimenomaan musiikista eikä kesähelteiden aiheuttamasta mahdollisesta nestehukasta. Old Man on vetävää bändisoitantaa, jossa Henry James Schneekluthin kitaraosuudet ovat silkkaa mannaa. Esitys nousee 55 vuoden takaa tuoreutettuna, kymmenminuuttisena jamiversiona kerrassaan komeaan lentoon. Se näyttää, kuinka tärkeä vaikuttaja loistava Tedeschi Trucks Band on ollut yhtyeelle. Love The One You’re With on Stephen Stillsin debyyttialbumin (1970) avauskappale, josta bändi tekee inspiroituneen oman versionsa. Yhtyeen musiikkiin on aiemmin liitetty määreet roots, rock ja soul, mutta livetilanteessa niiden jatkoksi voidaan täydellä syyllä lisätä myös jazz. As If, Sign Of Peace ja Everybody Knows ovat peräisin viime vuonna ilmestyneeltä hienolta ”Shepherd”-albumilta. Toinen huomionarvoinen seikka on tuottajan vaihdos. Ei niin, ettei orkesteri ehkä olisi jossakin uransa vaiheessa onnistunut tekemään joitakin parempia yksittäisiä kappaleita, mutta tuskin koskaan aiemmin näin tasavahvaa, vaihtelevaa ja hienosti hengittävää kokonaisuutta. Harri Aalto BRANDON BRANDON SANTINI SANTINI Which Way Do We Go. Kuunnelkaapa vain Meghan Parnellin laulua ja Dave Barnesin slidekitaraa. levy tutkailut. Robert Jon Burrison laulaa balladin voimakkaalla tunteella, ja bändi kasvaa esityksen mukaan. Vaikka lähtökohdat eivät ole kovinkaan suotuisat, laitoin levyn soimaan ilman suurempia ennakko-odotuksia. Improvisaatio on ihana asia, ja nyt sitä saadaan koko rahan edestä. Albumin ainoa laina kertoo paljon Bywater Callin fiksuudesta. On korkea aika korkata tämä bändi, jos ette ole sitä jo tehneet. Soundi on jälleen erinomainen, avoin ja erotteleva, ja musiikissa on jotenkin luonnollista vakuuttavuutta. Sittin’ Pretty on albumin räjähtävä avaus, joka keikan avaajana taatusti laittaisi yleisön pähkinöiksi. Kun nimikappale lähti soimaan, putosin kirjaimellisesti tuolilta. Rytmikkäästi sykkivän Long Gonen kirjoittamiseen on osallistunut myös John Oates (muistatteko menestyksekkään soul/rock -duon Hall & Oates, jonka hiteistä Oates pääosin vastasi), ja nyt Henry James painaa wah wah -pedaalin pohjaan. Hyvä esimerkki tästä on Better Of Me. Esitys toisensa jälkeen käy päälle kuin höyryjuna. Väistämättä mieleen tulevat Susan Tedeschi ja Derek Trucks, eikä se ole ollenkaan huono asia. Balladiosastolle menee myös nimikappale Heartbreakes & Last Goodbyes ja sangen nautittavasti meneekin Jake Abernathien piano-osuuden johdattelemana. ”Heartbreakes & Last Goodbyes” on ytimeltään aikaa tunnustamatonta herkkua, toki toteutukseltaan tiukasti kiinni nykypäivässä. Siis nautittavan pakottomasti kulkevia biisejä usein arkisista asioista, ihmissuhteista, rakkauksista ja pettymyksistäkin. Meghan laulaa sydämensä kyllyydestä. Eikä se tähän jää. On trumpetisti Stephen Dyten vuoro loistaa. Omalla listallani levy nousee bändin Top 3:een, sinne hienojen ”Shine A Light On Me, Brotherin” (2021) ja ”Last Night On The Highwayn” (2020) seuraan. Bring Me Down on esikoisalbumin ”Bywater Call” (2019) kuningasbiisi
Niissä yhtye voi omalla tai lainatyylillään esittää tunnettuja kappaleita ja me kuuntelijat pääsemme sitä kautta myös alkuperäisen version lumoihin. 58 Blues News 4/2025 Ain’t Turning Back antaa pienen hengähdystauon, mutta sen jälkeen vaihdetaan taas menovaihde päälle. Yhtyeellä on ongelma: sen uudet kappaleet eivät nouse liitoon oikein millään. Levyn soul-, gospelja bluesvetoinen materiaali sopii erinomaisesti Taylorille, eikä vähiten vuoron laulaa liidiä. Levyllä on neljä Lucan kirjoittamaa kappaletta ja yksi Victorilta, loppujen kuuden ollessa varsin tyylikkäitä cover-versioita. Wade In The Water on spituaali, jonka juuret juontuvat 1900-luvun alkuun. Mutta kuten vanha viidakon sanonta kuuluu, vasta kolmannella albumilla nähdään, onko bändistä mihinkään. Cassie Taylorin tulkinta vakuuttaa sanoman olevan yhä ajankohtainen. Yhtään huonoa eikä edes keskinkertaista sävellystä ole mukaan päätynyt. Nimetön debyyttialbumi ilmestyi parisen vuotta sitten. Pääosan sävellyksistä on tehnyt laulaja-kitaristi Chris Jones, poikkeuksena Broken, joka on Jonesin ja laulaja Laura T Lewisin yhteistyön tulos. Musiikin, tässä tapauksessa mustan musiikin, kuunteleminen yleensäkin oli ennen mahdollista vain livenä. Ei todellakaan kannata nonsaleerata. Historian hämäristä sen nosti esiin Ramsey Lewis Trio instrumentaaliversiollaan 1966. Tästä aasinsilta yhtyeen seuraavaan esitykseen I Don’t Know, jota levy tutkailut siksi, että mukana on useita The Staple Singersin repertuaariin kuuluneita lauluja. The Bluesmasters (Tim Tuckerin ja Doug Lynnin lisäksi basisti Kassidy Kent, rumpali Christian Teele, kosketinsoittaja Eric Moon, lyömäsoittaja Stella Ann ja lap steel -kitaristi Sally Van Meter) tekee kautta levyn horjumatonta työtä eikä nosta itseään liikaa esiin, sillä tämä hetki on on Cassie Taylorin. Ei kannata nonsaleerata, sillä hyvä laina voittaa aina huonon originaalin. Riku Metelinen THE BLUESMASTERS THE BLUESMASTERS Featuring Cassie Taylor (Exulans DMD) The Bluesmasters on kokeneiden, ilmeisesti lähinnä studiomuusikoiden yhteenliittymä, jonka kitaristi Tim Tucker ja pianisti Sean Benjamin perustivat 2007. Kuuntelin debyyttialbumin verrokiksi muutamaan kertaan ja siihen verrattuna uusi julkaisu on monin tavoin erilainen. Ja lisää seuraa. Alku kuitenkin suoritetaan lännen malliin instrumentaalilla West Armitage Shuffle, jossa tyyliin sopien tietysti kromaattinen harppu (Puertas) ja West Coast -kitarointi (Giordano) ovat nautinnollisesti pääosissa. Stax-laulaja Luther Ingramin kirjoittama Respect Yourself on mustan väestön itsetuntoa kohottava anthem, jonka Staple Singers levytti 1971. Mielestäni ei olisi lainkaan ollut huono idea venyttää sooloa, että edes kolmen ja puolen minuutin raja olisi rikkoutunut. Elvin Bishopin yhtyeessä ja laajemmin Jefferson Starshipin laulajana ja säveltäjänä maineensa luonut Mickey Thomas oli hienossa vedossa. Blues So Bad on silkkaa harppubluesin juhlaa. Viisihenkisen yhtyeen mukana studiossa on vieraillut puolen tusinaa avustajia täydentäviä instrumentteja soittamassa. Vaikka muutaman tasokkaan bluesharppulevyn olen tänäkin vuonna kuunnellut, niin kyllä tämä on Top 5 -kamaa niiden joukossa. Perussapluuna on kuitenkin säilynyt useimmiten samana. Mielestäni coverit ovat bluesin helmiä. Harppu ulvoo, kitara räimii ja vokaaliosuuksissa mennään Howlin’ Wolfin laulumaille. Siihen saatiin pysyvä muutos reilut 100 vuotta sitten äänitetyn musiikin muodossa, joka salli rahvaallekin kuulla musiikkia joko levyiltä tai usein myös kylän ainoan radion kautta. Kappaleen runsaat pari minuuttia hurahtavat ohi hetkessä ja kappale loppuu kuin seinään. Kokonaisuus on nyrjähtäneen onnistunut. Sweet Revivalissa tehdään jälleen crossoveria, kun mukaan on laitettu 70-luvun soulvaikutteita. This Could All Go Away jyskyttää eteenpäin kuin Johnny Cashin juna kohti Folsomin vankilaa. Bluesin ilmaisussa keskeistä on tunne, melankolia (tuttua toki muissakin musiikkityyleissä), johon kuulijan on helppo samaistua, löytää sanoista itselleen tuttuja osia ja jakaa tarinan ”tuskaa” esiintyjän kanssa. Blind Willie Johnsonin perinnenumero Nobody’s Fault But Mine on suorastaan harras. Cassie Taylor (blueslaulaja Otis Taylorin tytär) loi omaa uraa juuri noihin aikoihin. Tämä pieni alustus seuraavaan eli covereihin, joita osa rakastaa ja osa taasen karsastaa. Sitä odotellessa. Jo viisi vuotta aiemmin Staple Singers levytti I Wonder Why’n, joka nousee nyt Cassie Taylorin tulkinnalla ja Doug Lynnin huuliharpun johdattelemana yhdeksi albumin huippuhetkistä. Albumin muu materiaali ei jää yhtään vähäisemmäksi. Onhan ”Time Will Finally Come” -levyssä omat hetkensä, mutta niitä vain on edellislevyä vähemmän. Levyn sisältämät 11 Santinin kirjoittamaa orkkissävelmää ovat todella tymäkkää tavaraa. Bluesmasters tekee siitä räväkän version, jonka parissa Cassie Taylor on parhaimmillaan. Mutta siinä kun Samatha Fish ja Dani Wilde ovat jatkaneet omaa uraansa, Cassie Taylorista ei ole kuulunut mitään. Sit Down Servant jatkaa heti perään gospel-teemaa, ja myös siinä siinä taustalaulajien (Kylee Ribble, Larea Edwards ja Chrissy Grant) voimallinen panos on merkittävä. Bändi koostaa levynsä pääosin klassikkojen coverversioista ja hankkii laulajaksi jonkun nimekkään vokalistin. Esikoislevy oli oivallisesti valittuja biisejä ja komeasti soitettua bluesia. Kokoonpano on vuosien saatossa vaihdellut niin että esikoislevyn ”Featuring Mickey Thomas” (2011) porukasta ovat tällä bändin uudella, kahdeksannella albumilla mukana enää Tucker ja huuliharpisti Doug Lynn. Harri Aalto WOLF JETT WOLF JETT Time Will Finally Come (Wolf Jett) Wolf Jett on suht tuore americanabändi ja uutukainen on heidän toinen kokopitkä levynsä. Kun päätösbiisi on laatuvarma tulkinta Aretha Franklinin isosta hitistä Chain Of Fools – albumin tunnetuimmasta kappaleesta – niin paketti on valmis. Vaikka americanasta on kyse, niin esitys sisältää runsaita gospelvaikutteita. If You’re Ready on tempoltaan rauhallinen, mutta kantaa ottavalla tekstillään painavaa sananjulistusta vuodelta 1973. Luca itse on muuttanut citybluesin kehtoon Chicagoon 25-vuotiaana. Kun ”nimetön” oli puhtaasti kantri-americana -sisältöinen, ollaan nyt astuttu laatikon ulkopuolelle. Eri vaikutteiden lisääminen ei välttämättä ole huono idea, mutta minusta esikoinen oli tasalaatuisempi ja kuulosti monin paikoin raikkaammalta. Hänen viimeisin soololevynsä on niinkin kaukaa kuin vuoden 2013 ”Out of My Mind”. Eivätkä erikoisuudet suinkaan siihen lopu, sillä Strong Help Carry The Weak -kappaleeseen on sekoitettu aavistus southern rockia ja ripaus gospelia. Albumin nimikappaleessa Night Time Boogie pistetään John Lee Hooker -rytmiä vauhdilla tossuun, kun kitara ja bassorumpu ryydittävät menoa harpun puhaltaessa junaan lisää höyryä. Jonkin asteista crossoveria tässä tehdään. Working On A Mystery tuo mieleen varhaisen Fabulous Thunderbirdsin levyt, siis ajalta, jolloin Jimmie Vaughan oli kitarassa ja Keith Ferguson vielä hengissä. Näin syntyi todella tasokas albumi ilman yhtään alkuperäiskappaletta. Aloituksena on melkein puolen minuutin mittainen intro, mutta oikea avauskappale on nimiraita. Riku Metelinen LUCA GIORDANO, LUCA GIORDANO, VICTOR PUERTAS & VICTOR PUERTAS & NETTO ROCKFELNETTO ROCKFELLER TRIO LER TRIO Night Time Boogie (Blue Crawfish) Italialainen Luca Giordano (kitara) ja brasilialaiset Victor Puertas (bluesharppu ja piano), Netto Rockefeller (kitara), Guilherme Ambrózio (basso) sekä Danilo Handem (rummut) ovat tehneet meille 50-luvun Chicagon kulta-ajan bluesfaneille yhden tämän vuoden Top Class -levyn. Uudella levyllä vokalistina on Cassie Taylor, joka lauloi jo Bluesmastersin kakkoslevyllä, Hubert Sumlinin ja Pinetop Perkinsin muistoa kunnioittaneella albumilla ”Volume Two” (2012). Huoli pois, sillä Cassie Taylor on edelleen vetävä laulaja. Heti väkevä avaus Downward Road vakuuttaa siitä, että nyt ollaan oikealla tiellä ja että Cassie Taylor on tullut takaisin. Pääasiallinen solisti on Jones, mutta Brokenissa Lewis saa. Itse asiassa hänen lauluäänensä on runsaan vuosikymmenen levytystauon jäljiltä vain kypsynyt ja syventynyt. Hänet muistetaan myös Ruf Recordsin promotoimasta ”Girls With Guitars” -yhteydestä, josta tuloksena oli kolmen nousussa olleen naisartistin samanniminen levy (2011)
Sitten tuli seitsemän vuoden hiljaisuus. We Came Here To Party päättää levyn jonkinlaisella rokkaavalla Louisiana-swampilla, johon jokaisella soittajalla tuntuu olevan sanansa, siis nuottinsa, sanottavanaan. Miehen uusin levy, hänen kuudes albuminsa sitten soolouran startin 2000-luvun alussa, onkin sitten näyte todellisesta harvinaisuudesta, lähes äärimmäisestä onnistumisesta. Farris laulaa niin upeasti, että kuulijallekin tulee suorastaan ylevä olo. Kuvaavasti on sanottu, että Farris syntyi levyttämään Muscle Shoalsissa, Alabamassa. Asetelma on jo entuudestaan koettu ja toimivaksi todistettu sekä keikoilla että äänilevyillä: The Lowdown Saintsissa ylitsepursuavan joskin aina yhtä viihdyttävän mesoamisensa hetkeksi unohtamaan joutuva Moberg on ikään kuin pakotettu keskittymään uudella tavalla laulusuoritukseensa, eikä vokalisoinnin ohessa hoituva rytminpitäjän toimikaan tunnu menoa haittaavan – pikemminkin päin vastoin. ”Shine For All The People” (2014) palkittiin Grammyllä vuoden parhaana roots-gospel -albumina. Iloisen John Lee Williamson -rallin She Was A Dreamer myötä palataan 40-luvulle ja Puertas näyttää, miten Sonny Boy I kuuluu harpulla esittää. Eddie ”Cleanhead” Vinsonin Kidney Stew svengaa tyyliin liittyen vahvasti sisältäen T-Bone Walker -kitarointia ja Puertasin West Coast -harputusta á la William Clarke/Rod Piazza. Toisaalta yhtye osoittaa Giordanon kappaleella Offline kykynsä tehdä itsekin ISOA Chicagoa. Mike Farrisin elämänpolku ei ole ollut aivan tasainen. Kuunnelkaa – Nauttikaa – This is The Real Thing! Jari Kolari MIKE FARRIS MIKE FARRIS The Sound Of Muscle Shoals (Fame/Malaco 03437 33119 20) Mike Farris, 57, on muusikko, joka levyttää vain harvoin mutta sitäkin harkitummin. Sen kanssa vastaavan sävyisen, hitusen jopa kantlevy tutkailut. Sokkotestissä voisi kysyä, että kukahan sen laulaa. Jos ovat biisit kohdillaan ja taustat timanttia, niin parasta kaikessa on kyllä Mike Farrisin lauluääni, joka tekee albumista oman aikamme klassikon. Ehkä kaikkein upein hetki on Farrisin ja kitaristi McFarlanen yhdessä kirjoittama Before There Was You And I. Lisäksi mukana on isohko joukko taustalaulajia, jotka ovat korvaamattomia erityisesti niinä hetkinä, joissa noustaan gospel-sfääreihin. ”The Sound Of Muscle Shoals” on todella vahva kooste soulia, gospelia ja bluesia, mutta onpa siellä myös kantria, kuten levyn toisessa lainabiisissä, Tom Pettyn 1990-lukulaisessa sävelmässä Swingin’. Orkesterijäsenten jump-pitoisella kimppatuotteella Baby Please Come Home jaellaan näytön paikkoja eritoten harpisti Almstedtille, joka ne myös kiitollisena hyödyntää. Se toinen cover-versio on Steve Cropperin ja William Bellin gospel-klassikko Slow Train, jonka Staple Singers levytti 1968. Kaikki sujuu niin vaivattoman nautittavasti, olipa sitten kyse southern soulia henkivästä avausbiisistä Ease On, sielukkaasta kantrirokista Bright Lights, akustisesta soulballadista Learning To Love tai Farrisin oman akustisen kitaran myötäilemästä folk-bluesista Heavy On The Humble. Entä mitähän alan miehet sanovat Sam Cooken makeilevasta kappaleesta You Send Me. Tämän tulkinnan kuultuaan Petty tuskin olisi voinut olla tyytyväisempi, jos olisi saanut elää. Silti kaikki musiikilliset aihiot ovat sieltä Maceon aikakaudelta, svengaavaa, hyppivää bluesia, rumpujen vispilöinti, basson louskutus, Lucan näppäilevä kitarointi ja Puertasin tunnistettava Bic Maceo -pimputus. Big Maceon kappale Kid Man Blues käynnistyy kivan ”tunkkaisesti” kuin kuulisimme historian havinoista 40-luvun äänitystä, kunnes hypätään nykyaikaan. Teksasin malliin rokkaava Evertina taas lukeutuu ruotsalaisessa The Playtones -bändissä vaikuttavien Tobias Einestadin ja Jonas Holmbergin hengentuotteisiin. Zettiksen kynänjäljen terävyyden puolesta voi kuulija totutusti laittaa vaikka päänsä pantiksi, mutta eipä muukaan materiaali pääse pettämään bluesväen luottamusta. Sitä mielenkiintoisempi on kuitenkin tieto, jonka mukaan Stevie Ray Vaughanin traagisen kuoleman jälkeen Farris lauloi 1990-luvulla jonkin aikaa Double Trouble -yhtyeessä. Studiossa nauttivat Clayton Ivy (koskettimet), Will McFarlane, Kelvin Holly ja Wes Sheffield (kitarat), Jim Hart (basso), Justin Holder (rummut), Philippe Bronchtein (steel-kitara), Brad Guin (saksofoni) ja Drew White (trumpetti). Blues Newsin lukijoille ei tarvitse kertoa, millaista taikaa seudun musiikkiperintöön liittyy ja ketkä legendaariset artistit ovat luoneet sen Fame-studioilla. Farrisin laulussa on sellaista sisäsyntyistä intohimoa ja palavaa paneutuneisuutta, että Fame-studioissa vuosikymmeniä häntä ennen laulaneet legendat ovat varmasti enemmän kuin tyytyväisiä seuraajaansa ja sielunveljeensä. Nuorella iällä Farris saavutti myös musiikillista menestystä. Seuraavaksi hidastellaan Kalifornian kultamaille ”Cleanhead” Vinsonin I Had A Dreamin seurassa kuuntelemaan Lucan esittämää autenttista T-Bone-kitarointia, jota laulunsa ohessa Puertas säestää pianollaan. Victorin harppu on niin tuttua Sonny Boyta kuin vain voi ja lauluunkin on saatu samaa tunteikkuutta vieressään Luca kitaroimassa Matt Murphyn päristyksiä. Siihen liittyvät molempien vanhempien varhaiset kuolemat, aivan liian syvä päihdehistoria jo nuorella iällä ja melkein hengenlähtö yliannostuksen takia 20-vuotiaana, kunnes ystävän kuolema havahdutti ja johti elämäntapojen muutokseen. Sen seuraaja, ”Silver & Stone” (2018) oli irtiotto aiemmasta (mukana mm. Ei, kyllä se laulaa Mike Farris ja Herran tähden, miten hän sen laulaakaan! Huh, tästä vuodesta näyttää tulevan todella poikkeuksellisen hienojen levyjen vuosi. Mike Farrisin ”The Sound Of Muscle Shoals” on yksi sen ehdottomista huipentumista – ja olisi sivumennen sanoen melkein minkä tahansa vuoden ainakin tällä vuosituhannella. Harri Aalto THE LOWDOWN THE LOWDOWN SAINTS SAINTS Hard Player (Big T Entertainment 004) Miten mahtaakaan käydä, kun keskivertoa eläväisemmäksi lavapersoonaksi tiedetty ruotsalaissolisti Tommy Moberg istutetaankin rumpujakkaralle ja pistetään johtamaan bluesbändiään ”Remu-ottein” orkesterin takarivistä käsin. Huomattavaa yllätyskerrointa pyhimyslauman otteissa ei välttämättä ole, mutta veijarimaisuutta sen musiikista kyllä löytyy. Otis Redding. Nimenomaan laulu on se, mikä tekee Mike Farrisista niin erinomaisen. funkahtava Pusherman sekä Bo Diddley -rytminen It Takes Two 2 Play The Game. Farrisistä tuli myös kunnon kristitty. Kappale voisi olla Muddyn tai jopa Tomi Leinon esitys. Kappale on kuin tehty Farrisille. 10 esityksen laajuinen albumi koostuu kuudesta omasta kappaleesta, joista nimiraitaa I’m A Hardplayer sekä perinneshufflea Got No Time For Love on ollut mukana kirjoittamassa jo tuonpuoleiseen siirtynyt Mobergin esikuva ja kollega Sven Zetterberg. Omaleimaisempaa ilmaisua tarjoavat mm. Itse en osaa verrata tarkemmin alkuperäiseen, mutta kauniisti Puertas laulaa ja piano sekä kitara sopivat hyvin samaan rytmiin. Kaikkein viktoriaanisimpia bluesmakuhermoja The Lowdown Saints hellii Big Walter Hortonin leppoisasti rullaavalla Need My Babylla. Onnistumisista kertovat erityisesti pari edellistä pitkäsoittoa. Esitys on levyn toinen osoitus siitä, miten hienosti yhtye on sisäistänyt sekstetin Muddy, Rogers, Walter, Spann, Below, Dixon soiton. Hänen perustamansa, mainstream-rockia soittanyt Screamin’ Cheetah Wheelies nousi kohtuulliseen suosioon. Blues News 4/2025 59 kuunnellessa automaattisesti tuli verranneeksi alkuperäiseen (Sonny Boy Williamson II), mutta silti samalla nauttien miesten loistavasta omasta tulkinnasta. Peri-chicagolaisessa hitaassa Inside Stuffissa ollaan taas vahvasti takaisin Muddyn 50-luvun alun tunnelmissa. Hänet on kuin luotu laulamaan Muscle Shoalsin kokeneen soittajakaartin kanssa. Levyllä todella riittää voimaa gospel-sävytteiseen päätökseen Sunset Road asti niin, että kuulija huomaa laulavansa mukana kertosäettä ”we will never worry no more”. Joe Bonamassa ja Reese Wynans) ja sai kiittävät arvostelut. Voitte olla varmoja, että Chris Layton ja Tommy Shannon eivät ketä tahansa keskinkertaisuutta kelpuuttaneet bändinsä keulille. Chicagon, Teksasin ja länsirannikon bluessuuntauksista enimmät vaikutteensa valkannut tukholmalaisyhtye (Mobergin lisäksi mukana ovat kitaristit Hannes Mellberg ja Felix Matthiessen, huuliharpisti Gustav Almstedt sekä basisti Urban Hed) on kaikin tavoin tervetullut lisä pohjoismaiseen traditionaalisen koulukunnan bändikirjoon, vaikka kieltämättä se kuulostaakin uutuuslevyllään paikoittain lähes vaivaannuttavan paljon Mobergin ykköstykiltä Trickbagiltä. Hyvin käy
Jos olis valtaa niin kuin on mieli, niin lähettäisin kappa. 60 Blues News 4/2025 rirokahtavan Help Me Lordin taas on rustannut kappaleella kitaraakin soittava Joakim Wall. Nämä molemmat miehet kokivat aikoinaan kolkon kohtalon. Kiekolta löytyy yhteensä 11 musiikkikappaletta, mitkä kaikki on merkitty melodioidensa osalta perinteisiksi eli traditionaaleiksi. Tai ehkä se voisi antaa laulusolistinsa Talvi Äkräksen loistaa solistina yksinään. hengellisiä asioita armottomasti pilkkaava ja säveleltään USA:n sisällissodan aikaisesta rallatuksesta Battle Of The Republic eli Glory, Glory Hallelujah peräisin oleva Profeetta Joona, nimellä Aina vain varustettu mukaelma vanhasta taistelulaulusta Bella Ciao sekä Tyttö punainen, mikä Liiton tytön tavoin ihastelee aatteensa vahvasti sisäistänyttä naista. Ehkä silloin voisi ajatella live-taltiointia, omia kappaleita ja hyvin valittuja cover-versioita, mikä todistaisi bändin keikkakunnosta hikisissä klubiolosuhteissa. Kappalevalikoima on kohtalaisen vaihtelevainen. Toisaalta myös levyn nimikappale Shower In The Woods, jossa solistit vuorottelivat vastaillen toisilleen, toimii hienosti. Bändin ensimmäinen varta vasten Katrille kirjoitettu sävellys Whiskey Woman on varsinainen ”Carolina Reaper”. Ohtamaan kappaleessa Happiness Blues leadlevy tutkailut KOTIMAAN KATSAUS TRES PISTOLEROS TRES PISTOLEROS E DOÑA KAY E DOÑA KAY On Another Level (PM0004) Jäsenlisäyksen myötä Tres Pistoleros on luonut nahkansa ja sen alta on paljastunut uusi uljas tyylitaitoinen ja monipuolinen kokoonpano. Muusta materiaalista mainittakoon countrytunnelmainen Honest Man, jossa Äkräksen ja Ohtamaan laulu vuorottelevat. Levyltä löytyvät mm. Aivan näin ei kuitenkaan ole asian laita, sillä pikaisen tarkastelun jälkeen totesin niistä ainakin kaksi säveltäjiltään tunnetuiksi. Pieni miinus tulee siitä, että ”On Another Level” on liian lyhyt. Bändin debyyttisingleltä peräisin oleva Simple Life on saanut uusiokäsittelyssä varsinaisen testosteroniruiskeen ja versio pyyhkii alkuperäisellä lattiaa mennen tullen. Odotankin kuulevani joskus hänen tulkitsevan I’d Rather Go Blindin. Kun levy on tehty omaan piikkiin, ei studiossa hieromiseen ole käytetty liikoja aikoja, mikä näkyy positiivisesti lopputuloksessa. Äänilevyjen nykyisen vähäisen kysynnän takia tuollaiset tukitoimenpiteet ovat varmasti olleet erinomaisen tervetulleita. Vaikkei trio ollut missään mielessä huono, ovat palaset Katri Heinosen liityttyä bändiin loksahtaneet paikoilleen. Nyt tarjolla on tymäkkää perusboogieta alusta loppuun asti. Moberg-monopoli vaikuttaa elävän ja voivan länsinaapurissa hyvin. Jos löytyvät. Puolen tunnin pläjäys tällaista herkkua ei riitä mihinkään. Pelkkää ZZ Toppia levy ei ole, sillä Jade Like Me tuo selvästi esiin Janne Louhivuoren aikaisen Hurriganesin. En sano että ”one take and captured” olisi se ainoa oikea tapa, mutta toisaalta aika harvoin neljännen(toista) yrityksen jälkeen syntyy mitään maata mullistavaa. Samaa voi sanoa myös Tres Pistoleros E Doña Kay’stä. Englanninkielisistä sanoittajista ovat eniten esillä pitkään kulkurina elänyt T-Bone Slim eli Matti Huhta (1882–1942) ja ruotsalaistaustainen Joel Hägglund alias Joe Hill (1879–1915). ”You Feel Lucky” -EP:llä ensikäsittelyn saanut kappale on alkuperäistä monin verroin energisempi. Nyt kun levy on vihdoin soittimessa, niin totta se on, tämä on kova julkaisu. Äskettäin ilmaantui tarkasteltavaksi sen odotettu jatko-osa, ja kun ensimmäinen levy oli saanut tukea Kansan Sivistysrahastolta, nyt silmäiltävän tuotteen valmistamista on kannatellut sen ohella viisi muutakin tahoa, muiden muassa alkuperäinen ”laulava unioni”, legendaarinen amerikkalainen ammattijärjestö Industrial Workers of the World. Vaikka kolmepyöräinen auto eteenpäin kulkee, niin neljällä pyörällä varustettu auto on huomattavasti vakaampi ajaa. Riku Metelinen PALEFACE & PALEFACE & LAULAVA UNIONI LAULAVA UNIONI Hoopon elämän mysteerit (Finalmix 117) Vuoden 2019 loppupuolella Karri ”Paleface” Miettinen ja kumppaninsa julkaisivat tasokkaan työväenhenkisen CD:n ”Tie vapauteen”. Tekijät esittävät kukin omat laulunsa ja muut avustavat taustalaulajina. Uusversion toteutuksessa on bändillä ollut selvästi ZZ Top mielessä. Edellisen panos on kolme tekstitystä ja jälkimmäisen kaksi. Näkemäni keikat olivat todiste siitä, että bändin tuleva pitkäsoitto olisi todella kovaa kamaa. Tyylillisesti niissä liikutaan laajalla kentällä (blues, R&B, rock, pop, americana), kunkin omien mieltymysten ja vahvuuksien mukaan. Talvi Äkräs on tehnyt niistä neljä, Kari Viitanen viisi, Veka Ohtamaa yhden ja kaksi on yhteistyön tulosta. Myös toinen ko. Levyn ainoa suvantokohta on raskassointinen Abomination, joka edustaa sitä tyylilajia, josta nykyään jaksan innostua aika harvoin, eikä se tapahdu nyt. Katri Heinonen on vahva laulaja, jolta löytyy tarvittaessa potkua. Räjähtäen käynnistyvä slidekitarapala Blues Is The Mother on varsin rankka pelin avaus. Useassa erässä kasattu palapeli ei maistu pyttipannulta, kokonaisuus toimii. Eri tyylisuuntien käytöstä johtuen myös radiosoittoa voisi kuvitella jatkossa löytyvän. Musikanteista tunnetuimpia edustaa Jan ”Harmonica Henry” Sjöström, joka muistetaan mm. ”Hard Playerin” keväästä 2023 aina kesään 2025 saakka venähtäneeseen studiovaiheeseen on osallistunut myös muita vierailijoita. Tuotteen yleisilme on perinnetietoinen, tyylitajuinen ja sopivassa määrin paatoksellinen. Bändi pitää esikuvinaan Chicago Overcoatja Super Blues Band -yhtyeitä ja sen ohjelmistoon kuuluu bluesia ja R&B:tä, covereita ja omia kappaleita. Teos on omalla tavallaan vaarallinen, sillä viskin ystävänä sen kuultuani minun tulee aina tarve ottaa lasillinen. Kari Viitaselle tulivat kolmen vuoden oleskelun aikana tutuksi myös Chicagon jamikuviot ja rumpali Veka Ohtamaa on mm. Kaikki levyn 11 kappaletta ovat bändin jäsenten omia sävellyksiä. Sven Zetterbergin 1990-lukuisen Chicago Express -ryhmän kantavana voimana. EP:llä ollut sävelmä These Forever Changes on kokenut muutoksen. Kaiken kaikkiaan hyvä kokonaisuus, ja pienellä ulkopuolisen tuottajan ohjauksella seuraava levy saattaisi kiinnostaa levy-yhtiöitäkin. Tämän katraan työkalut ovat vaihdelleet bassosta huuliharppuun, pianoon, kitaraan ja perkussioihin. Edellisiin julkaisuihin nähden pari piirua lihaksikkaampi tuotanto, sävyjen varovainen lisääminen on osunut nappiin. Paras on jätetty jälleen viimeiseksi, tunnelmallinen Murder Ballad Blues päättää albumin. Erilaisten instrumenttien soittajia on mukana kaikkiaan kymmenen osaavan musikantin verran, ja Palefacen ohella äänessä on joukko muitakin laulajia, kuten Helsingin työväen naiskuoro Elegian pienryhmä. Ryhmän jäsenillä on pitkät urat eri kokoonpanoissa bluesja R&B-musiikin parissa. Pete Hoppula leen Erja Lyytiselle sekä muutamalle muullekin naispuoliselle kitaristille ja viestiksi laittaisin lyhyesti ja yksinkertaisesti vain ”levytä tämä!”. Kolmikko Tammioja, Oksanen ja Mäkinen on saanut selvästi lisää virtaa uudesta jäsenestä. Näinä päivinä, kun väkivalta, sorto ja ihmisoikeuksista piittaamattomuus ovat maailmanlaajuisia ongelmia, tällainen yhteistä hyvää korostava kokonaisuus on laadultaan todella mieltä lämmittävä. Vesa Walamies THE RHYTHMTHE RHYTHMBREAKERS BREAKERS Shower In The Woods (omakustanne) The Rhythmbreakers on perustettu vuonna 2022 Järvenpäässä ja se on keikkaillut ahkerasti Etelä-Suomessa. Esityksessä kuullaan myös Juha Laineen kitarasoolo ja Viitasen akustista country-tyylistä huuliharppua. Moniin kilpasiskoihinsa verrattuna hän hallitsee äänensä hyvin eikä sorru missään vaiheessa huutamiseen. Nähtäväksi jää, mistä ja milloin tämän meillä Suomessakin poikkeuksellisen pidetyn artistin seuraavat varteenotettavat haastajat löytyvät. soitellut Floridassa 20 vuotta sitten Sarasota Slimin kanssa. Niillä tarkoitan Goebel Reevesin kaunista Kulkurin tuutulaulua (Hobo’s Lullaby) sekä Woody Guthrien ja Pete Seegerin vakio-ohjelmistoon kuulunutta Liiton tyttöä (Union Maid). Uskoisin heillä olleen takataskussa vielä jotain, että levyn kaipaama kymmenes kappale olisi saatu mukaan. Joe Hill teloitettiin laajalti poliittiseksi arvioidun oikeudenkäynnin jälkeen ja T-Bone Slimin on arveltu joutuneen vastustajiensa murhaamaksi
500 Tip puolestaan kertoo huuliharpistin kiertelystä yleisön joukossa sekä tämän hyvän show’n johdosta saamasta 500 dollarin tipistä. Edellisen tavoin Ile Kallion kitaravaltiuden ajoille sijoittuvien ”Seven Days, Seven Nightsin” (1983) avausrokkaus Love Me Only sekä ”Hot Wheelsin” (1976) Come To Me Baby pistävät puolestaan punttiin liikettä Lovematchesin Everly Brothers -henkisessä käsittelyssä. Vierailevia muusikoita kuullaan vain pariin otteeseen: Johan Järf ja Janne Louhivuori soittavat bassoa muutamalla raidalla, minkä lisäksi lainoista ”ilmeisimmällä” joskin The Lollipops -alkuperäisversion tavoin muodossa I’ll Stay By Your Side kirjatulla numerolla Järfin (basso) ja Louhivuoren (banjo) ohella mukana ovat Janne Haavisto perkussioissa sekä Susanna Hallaste koskettimissa. Me muut taas olemme sulaa vahaa pariskunnan maanläheisen tunnelmoinnin äärellä. Everly-juuristaan muistuttaa konkreettisesti myös Cisse Häkkisen ”Summer Party” -soolokiekolla (sekä silloin tällöin Ganesin keikkaohjelmiston välityksellä) suomalaisille tutoroitu The Price Of Love. Ja kun tositoimeen lopulta ryhdytään, kelkan kyytiin hypätään yhtäaikaisesti naamat haudanvakavina mutta silti läpipaistava pilke silmäkulmassa. Remun absurdit lyriikat edellä mainitun albumin Teenagella taas kääntyvät hellyttäväksi teinipopiksi, jollaisena höpsön laulun olisi voinut alun alkaenkin toteuttaa. Provokaattoreita, jotka herättävät itsekriittisimmänkin taiteilijan sielussa kaivatun yllytyshulluuden ja saavat hänet ottamaan ratkaisevan askeleen sille muusikkouden sektorille, missä kaikkea ei tarvitse enää perustella järkisyin. ”10/80”-LP:n Bye Bye Bye avaa tribuutin rohkeasti harmonikkateemoineen ja ”jazzsointuineen”. Jytäelementeistä lähes kauttaaltaan riisuttu esitystapa luonnollisesti puoltaa rakenteeltaan melodisempia ja siinä suhteessa luultavasti hieman harvemmin coveroinnin kohteeksi päätyneitä sävelmiä. Sen suuri vahvuus on pohjatyö, johon sisältyy ei vain treeniä ja sovitusten hierontaa, vaan myös mentaalista valmistautumista ja valmentautumista tulevaan. Ei ole myöskään jokapäiväistä, että julkaisun kansitekstit saavat roskan menemään silmään. Muutamien täydentävien studiovieraiden joukosta Suomisoul-kalibroitu haukansilmä poimii Sami Saaren nimen. Kappale on esitetty huumorilla kieli poskessa. Louhivuoren esittäessä Ganes-ohjelmistoaan Black Devils -yhtyeen kanssa samoihin tilaisuuksiin osui aika ajoin myös tyylillisesti tyystin toisesta maailmasta tullut akustinen kaksikko. Nyt laulaja Johanna Rauman sekä rumpuja ja monia muita instrumentteja soittavan Lauri Levannon johtaman yhtyeen toinen pitkäsoitto on vihdoin ylittämässä myös ansaitsemansa valtakunnallisen uutiskynnyksen. ”Hangerilta” valikoitunut viehkeä countryfolk-sovitteinen Until I Settle Down poikkeaa monista levyn muista Hurrikaani-originaaleista siinä mielessä, että sen lyriikoissa saattoi piillä hitusen tolkkuakin: ne näet olivat (Teardropsin tavoin) Remun tajunnanvirran sijaan ainakin enimmiltä osin syntyperäisen britin Jim Pembroken käsialaa. Vuosimallin 2025 Punomo voimistaa jo valmiiksi korkean profiilin soul-soundiaan paitsi nimiraidan Kahdeksan kertaa sekä baritonifonisti Max Zengerin fiittaaman Viitta liehumaan -tykityksen tapaisella funkkaavalla tanssimateriaalilla, myös kaivautumalla aiempaa syvemmälle afroamerikkalaisen rytmimusiikin juurille: ensimmäinen kotimainen levy tutkailut. Ennakkoluulottomasti myös rokkaavampia lainakappaleita omaan ”lälläri-tyyliinsä” ennenkin sovittaneelle Lovematchesille Hurriganes ei ollut aiheena aivan vieras. Mikäli kuulijalle ainoastaan Ganes-näkemys on ainoa oikea ja hyväksyttävä, hän luultavasti on jo tässä kohtaa etsimässä virtanappia levysoittimestaan. Kari Kempas THE LOVEMATCHES THE LOVEMATCHES Hug And Hold All Night Long (Emsalö Music EMLP071) Tiedämmehän me, mitä kaikkea onnistuneen levyn julkaiseminen tekijältään vaatii. Perin vaikeaa on yhdistää myös kuulasta Teardropsia vuosimallin 1981 Hurriganesiin. On tiettävästi kiittäminen tuottaja Louhivuorta, että levyllä esiintyy enimmäkseen Rytkösen ja Björkmanin omat äänet ja ydinsoittimet (Pasi kitaroineen ja Sanna harmonikkoineen sekä erilaisine perkussioineen) mahdollisimman lähellä heidän livesoundiaan. Kaiken tämän päälle ja ehkä jopa ennen kaikkea: hedelmällisimpään luomistyöhön tarvitaan aina myös ”lietsojia”. Erityisen hyvien kappaleiden sekä parasta laatua olevien yhteistyökumppaneiden lisäksi matkassa tulee olla sopivassa suhteessa sekä henkilökohtaista osaamista, ymmärrystä että vilpitöntä intohimoa. Lopun rytminvaihdos sopii tähänkin kappaleeseen komeasti. Jälkimmäisellä kuluttajan korvaa koetellaan yhdellä Suomirock-historian harvoista kazoo-sooloista. ”Hug And Hold All Night Longilla” näin tapahtuu – toistaen koskettavin sanankääntein tarinan kuolinvuoteellaan puoltonsa levyhankkeelle sekä etenkin albumin huipentavalle ”sopivan erilaiselle” I’ll Stay By Your Side -tulkinnalle antaneesta Honey Aaltosesta. Ajankohdan on niin ikään natsattava kohdilleen ja tähtien oltava muutenkin suotuisissa asennoissaan. Vastaavanlaisen väistämättömän psyykkis-kemiallisen reaktion aiheuttaa myös saman alkuperäislevyn päätösinstrumentaali Just For You, johon Rytkönen on kirjoittanut ihastuttavan onnistuneet tekstit. Aluksi turkulaiskokoonpanon osaamisen tasoa valaisivat pienissä erissä sekä vinyyliset että digitaaliset sinkut, kuten Latin soulista vaikutteensa imenyt Anna aikaa, Motown-sävyinen Juokse vaan sekä discofunkia lähestynyt Siskot, jotka myös muodostivat olennaisen osan ryhmän debyyttialbumia, omakustanteena vuonna 2022 ilmestynyttä ”Punomoa”. See The Light alkaa hitaana balladina kitaran johdolla ja vaihtuu keskellä nopeaksi shuffleksi. Kuilu tyypillisen Ganes-käsityksen ja The Lovematchesin välillä oli ilmeinen, muttei ylittämätön. Pasi Rytköselle ja Sanna Björkmanille tällaiseksi musamuusaksi valikoitui Janne Louhivuori, josta kehkeytyi omasta aloitteestaan myös nyt käsillä olevan toistaiseksi omaperäisimmän Hurriganescoverlevyn tuottaja. Soittajistoa on mukana kuuden muun muusikon sekä kolmen taustalaulajan verran. Aihepiiristä yhtä sun toista itsekin tietävää Saarta kuullaan duettoparina rohkeasti Daptone-reviirille kurottelevalla tunnelmoinnilla Varo kuumaa. Siihen asti, kunnes kaikista mahdollisista henkilöistä Janne Louhivuori sen vihdoin sanoi ääneen: nämä versiot olisi syytä tallentaa ja päästää kaikkien kuultavaksi kokonaisena albumina! Lovematchesillä ei ole tapana tehdä asioita puolivillaisesti. Pian kävi selväksi, etteivät maailmat olleetkaan niin kaukana toisistaan. Tuhansien sessioiden studiokokemuksen omaava ja eittämättä monien mielissä juuri Hurriganes-jäsenyydestään parhaiten muistettava mestarikitaristi tutustui karismaattisen ”americana”-duon tekemisiin yhteisten keikkojen merkeissä. Duon lauluäänet harmonisoituvat täyteläisimmin toisiinsa folk-sävyiseksi maalatulla ”Hurrygames”-levyn balladilla Heartbreak Woman. Happy Hug’n’Hold! Pete Hoppula PUNOMO PUNOMO Kahdeksan kertaa (Playground Music Oy PMFI102LP) Itsensä osaksi suomenkielisen ”retrosoulin” harvalukuista eliittiä viime aikoina pysyväisluontoisesti palmikoinut Punomo on julkaissut tasokasta musiikkiaan lähes vaivihkaa vuodesta 2019 lähtien. Instrumentaalisia lisäkerrostumia tuotteelta kyllä löytyy, mutta niitä on ripoteltu sekaan äärimmäisen harkitusti. Kymmenen Hurriganesilta (tai sen jäsenten soolotuotannoista) poimittua kappaletta eivät ole pyörremyrskytrion (eikä etenkään sen varsinaisten tribuuttibändien) jo entuudestaan loppuun kaluamia jättisuosikkeja, vaan pitkälti ”unohdettuja” helmiä. Esiintymislavoilla tapahtuneiden aikaisempien Ganes-kokeilujen positiivinen vastaanotto oli jo enteillyt hyvää, mutta rikoskumppaneille itselleen ne kenties sittenkin edustivat vain kertaluontoisia haasteprojekteja muiden joukossa. Shuffleveto Twelve Dollar Shoes kertoo Viitasen divarikauppareissusta Amerikan-maalla, ja huuliharppusoolot sopivat hyvin mukaan. Sen tehokas gospel-vaikutteinen nostatus ”Do you see the light” tuo mieleen Blues Brothers -leffan. Musiikin ”Kahdeksan kertaa” -levylle on kirjoittanut kokonaisuudessaan edellä mainittu ydinkaksikko. Voisimmepa me kaikki olla kuten Sanna, Pasi ja Honey: sopivan erilaisia. Blues News 4/2025 61 laulu toimii mainiosti ja numero sisältää myös kitaraja huuliharppusoolot
Mukana äänityspuhteissa hänellä on ollut liki pitäen genrensä kiitellyimmät sessiomiehet, sähkökitaristi Jarmo Hynninen, basisti Topi Karvonen ja rumpali Sami Laakso. Tästä sitten kehittyi Ace Records, joka aloitti runsaan uusintajulkaisujen sarjan muutama vuosi myöhemmin. Nimimerkki Vilman eli Ensio Kostan alias Sten Ducanderin sanoituksia hyödynsi jo vuonna 1958 Hannu Hovi. Cecilia) esitetään lauluyhtyefoksina valkoisen The Bon-Airesin 1960-luvun alun levytulkinnan hengessä tukenaan a cappella -yhtye Lone Star Dreamers. Pete Hoppula DEKE DICKERSON & DEKE DICKERSON & WHISTLE BAIT WHISTLE BAIT Deke Dickerson Meets Whistle Bait (Goofin’ GREP 249, 7” EP) Odotettuahan se oli. Vuonna 1975 Weller johti jo mod-henkistä Jam-yhtyettä, joka soitti soul-covereita työvä. HANK C. Pop-radioystävällisempää crossoveria puolestaan ripottelee sekaan albumin ensimmäinen sinkkulohkaisu Lempee. Pienet äänenkäytölliset epäpuhtaudet ovat toki ymmärrettäviä, hieman kärjistäen tässä genressä suorastaan asiaan kuuluvia, mutta kieltämättä ne korostuvat miltei viheliäisellä tavalla säestyskokoonpanon instrumentaalisen suoritustason ollessa likimain maksimaalisissa lukemissa. Alkujaan 1940-lukuinen balladi Kuu on yllä lammen (Shrine Of St. Hank C:n suurimmat ansiot kohdistuvat silti yhä hänen laulunkirjoitustaitoihinsa. Ainoan näkyvä muutos jäsenistössä kohdistuu sen saksofonistiin: vaikka alkuperäinen puhaltaja Juho Hurskainen poseeraakin uutuus-EP:n kansikuvassa, itse äänitteellä levyn kansitietojen mukaan baritonija tenorifonit soittaa tällä kertaa Masa Orpana. Omaa linjaansa hartaudella yli puolen vuosikymmenen ajan vaalinut Punomo on myös elävä todistuskappale siitä, että pitkäjänteinen uurastus voi kantaa hedelmää ilman kaupallisia myönnytyksiä myös valtavirran keskuudessa. Kalifornialaismuusikko Deke Dickersonin musiikilliset muskelit ovat tupanneet olemaan sellaista mittaluokkaa, ettei hänen levyilleen ole juurikaan epäonnistumisia osunut. Neljä Ikkalan analogitaivaassa ikuistunutta esitystä muodostaa yhden piristävimmistä kuluvan vuoden EP-kokonaisuuksista, joilla solistivuorot jakautuvat säntillisesti tasan Dickersonin ja Whistle Bait -keulakuvan Vesa Haajan kesken. Tässä muusikkoyhteisössä ajan kuluminen ei kuitenkaan varsinaisesti huoleta, sillä soitannollisesti Vesa Snygg Satelliittiyhtyeineen näyttää nyt jatkavan tismalleen siitä, mihin se edelliskierroksellaan jäi. Aavistuksenomainen jännitteisyys kuuluu ajoittain muusikon muutoin kieltämättä positiivisessa mielessä luonteikkaasta laulusoundista. 62 Blues News 4/2025 taipuu Kuuntele mua -kappaleella notkeasti revittelevän solistinsa huulilla kunnioitusta herättäväksi blues-slovariksi. Johanna Rauma itse vastaanotti tästä perinpohjaisen vahvistuksen tultuaan kesän 2025 korvilla valituksi mukaan huippusuositun tv-ohjelman ”Elämäni biisi” tähtiä vilisevään artistikaartiin. Dickersonin kirjoittama 1960-lukuisesti Bobby Fuller Fourin tapaan surf-rokahtava Leave My Heart Alone sekä reipaspoljentoinen avaruusajan irrottelu My UFO päästävät liidivuoroon Amerikanvieraan, kun taas Haaja lataa vastapalloon oman Strings On Firensa Deken keskittyessä laulun tekstien viitoittamana soolokitarointiin sekä taustalauluun. numeroilla Ihanan kiire ja En vaikene. Little Promised Land (omakustanne) Vuonna 2024 esikoisalbumillaan ”Till The End” (ks. Pete Hoppula levy tutkailut UUSINTAJULKAISUT eri esittäjiä eri esittäjiä Paul Weller Presents That Sweet Sweet Music (Ace CDTOP 1655) Ace on saanut itse Modfather Paul Wellerin astumaan kuraattorin rooliin ja kokoamaan omia mustan musiikin suosikkejaan yhteen julkaisuun. Firman asiantuntijat ostivat oikeuksia äänitteisiin ja pääsivät penkomaan nauha-arkistoja. Mutta jukupätkä, miten hienoja, kansainvälisen vertailun kestäviä teoksia hän onkaan jälleen kirjoittanut! Esimerkiksi hillbillysävytteiset Lonesome ja Taking Toll For This Road olisivat voineet pienellä mielikuvituksella hyvinkin löytää paikkansa vaikkapa Hank C:n ”Teksasin serkun” Wayne ”The Train” Hancockin levytysrepertuaarista. Käykää tutustumassa saitilla acerecords.co.uk. Erilaisia mainioita R&B-kokoelmia 1950–60-luvuilta ja sitten vaikka CD-sarja ”Dave Godin’s Deep Soul Treasures”. Bändille entuudestaan ominainen puhaltimien hallitsema 1960ja 1970-lukujen retro soul -äänimaailma valtaa ja valloittaa mm. Hänen jazziskelmällisillä jalanjäljillään tyyliniekka Saloranta on enemmän kuin elementissään. Samalla voidaan juhlistaa Acen 50-vuotissynttäreitä, jos lasketaan alkupotkuksi se, kun Camden Townin Rock On -levykaupan Ted Carroll perusti Chiswick-merkin ja julkaisi pubrockyhye Count Bishopsin singlen Teenage Letter. Siten myös saapuminen Suomeen parille keikalle tammikuussa 2025 merkitsi väistämätöntä: yhteenliittymä häntä säestäneen Whistle Bait-orkesterin kanssa tietenkin päätyi konserttien jatkeeksi studioon, Tomi Leinon Suprovoxille. Voi kunpa joku vain hoksaisi vinkata niistä Jimmie Dale Gilmoren tai Dave Alvinin tapaisille sankareille – ja ensimmäinen Grammy-palkinto suomalaista tekoa olevalle americana-kappaleelle olisi enemmän kuin lähellä noutajaansa. Näinköhän kahden akateemisen tutkinnon omaavan juristi-musiikkikasvattajan tarvitsee enää tuon pestin jälkeen ”oikeisiin” päivätöihinsä palatakaan. Pete Hoppula VESA SNYGG VESA SNYGG SEKÄ SATELLIITTISEKÄ SATELLIITTIYHTYE YHTYE Kuu on yllä lammen (Moondog Music MOONEPCD2504, 7” EP/CD-EP) 2010-luvun alkutaipaleella rock’n’roll-väen suomenkielisellä, pitkälti lainakappaleisiin pohjautuneella musiikillaan tenhonnut laulaja Masa Salorannan (myös rytmikitara, piano ja 6-kielinen basso), soolokitaristi Tuomas Metsbergin, basisti Ari Berghällin ja rumpali Juha Litmasen muodostama orkesteri on ollut kaiken aikaa tavalla tai toisella olemassa, mutta kiireisiä muusikoita ei ole saatu studioon yli kymmeneen vuoteen. Komeuden kruunaa niin ikään Haajan vokalisoima Uh-Huh, ”popcorn”-kerman moneen otteeseen hehkuttama Paul Anka -numero, joka eittämättä kuuluukin Dianajantterin loistokkaimpiin alkuperäistekeleisiin. Siksi perustellusta syystä myös Whistle Bait ja Dickerson ovat tyytyneet enimmäkseen vain toisintamaan Ankan originaaliluennan aina Juho Hurskaisen tuuttaamia uljaita fonisooloja myöten. BN 1/2025) etenkin säveltäjä-sanoittajana vakuuttanut Hannu Juntunen alias Hank C on viettänyt jälleen tehokasta peliaikaa studiossa – tarkemmin sanottuna Helsingin Finnvoxilla. Skaala julkaisuissa on loputtoman laaja, omia suosikkejani ovat viime vuosikymmenenä olleet popkirjoittajien Jon Savagen ja Bob Stanleyn toteuttamat kokoelmat eri tyylilajeista ja aikakausista. Elviksen tunnetuksi tekemä (You’re So Square) Baby I Don’t Care (Mä siitä piittaa en) esitetään edelleen Salorannan tekstein odotettuna rokkiversiointina, kuten myös Carl Perkinsin niin ikään vuodelta 1958 peräisin oleva Pop, Let Me Have The Car (Autoas kai lainata saan). Sieltä tuomisinaan countryvetoista englanninkielistä musiikkia luova artisti on vapauttanut suoratoistomaailmaan yhdentoista omaa käsialaa olevan esityksen laajuisen levykokonaisuuden. Bluesmiehen kantrisydän sykkii hyväksyvästi myös emotionaalisen balladin Will You Meet Me On This Road tai Johnny Cashin 1960-luvun puolivälin folk-sävyisemmän tuotannon mieleen tuovan Rebel Standin kohdalla. Juntunen itse huolehtii laulamisen ohella akustisesta kitarasta, jolla onkin hänen tuotannossaan keskeinen tehtävänsä. Samaa työnjakoa noudattavat pitkälti myös kappaleiden tekijäkrediitit. Salorannan omalla Eastfork-kotistudiolla syntyneen pikkulevyn avaa Jack Lee Cochranin raivoisa vuoden 1957 rockabillynumero Mama Don’t You Think I Know erinomaisen uskottavana käännösversiona Luuletko, etten tietää saa. Pete Hoppula HANK C. Tuloksia on arvioitu laajasti BN:n sivuillakin
Musiikin perustana on tiukka bluestrio, jossa Vaughanin kumppaneina olivat rumpali George Rains ja nyttemmin edesmennyt Hammond B3 -taituri Bill Willis, joka hoiti pedaaleillaan myös basistin tehtävät. Jimmie Vaughan soittaa tavoilleen ominaisesti nöyrästi, pienin elein ja itseään korostamatta, mutta samalla niin taitavasti, ettei yhtään ihmettele Stevie Rayn pitäneen isoveljeään itseään parempana kitaristina. Flyright, Testament) julkaistuja kappaleita, sekä paljon myöhemmin kaksi LP:tä omissa nimissään, vuonna 1974 Philolevymerkillä julkaistu ”live” (Philo 1003) sekä juuri Michael Frankin Earwig-merkillä vuonna 1984 ilmestynyt ”Tough Luck” (LP 4904). Häntä kuunnellessa kannattaa myös pitää mielessä miehen olleen sokea. Tämän traditionaalista akustista kitarabluesia kartoittavan erittäin kiinnostavan albumin kruunaa superhieno paketointi sekä kivasti kuvitetut aukeavat kannet, joista löytyy myös kaikki mahdolliset äänitteisiin ja äänitystapahtumiin liittyvät tiedot. Aito keräiljä. Se on aika paljon sanottu, mutta kuka sen olisi paremmin tiennyt. Albumin avaava Jim’s Highway 61 on Brewerin tulkinta legendaarisesta Syvän Etelän blues-maantiestä. Se kuulostaa tänään aivan yhtä nautittavalta kuin 2000-luvun alussa. Levyn musiikki, josta noin puolet on Vaughanin käsialaa, ei tunnusta lainkaan aikaa. Albumi on ihailtavan vahva ja tasaisen harmoninen kokonaisuus, jossa taitavat, usein rauhallisesti etenevät instrumentaalinumerot ovat sulassa sovussa laulettujen kappaleiden kanssa. Sittemmin albumi on ottanut paikkansa yhtenä kitaravetoisen Teksas-bluesin ikonisista saavutuksista. Lainakappaleista See See Rider (Ma Rainey) sekä Leadbellyn Don’t You Lie To Me ja It Hurts Me Too ovat totta kai kovin tuttuja bluesstandardeja, mutta Brewerin esitykset ovat silti lähes hartaassa levollisuudessaan suorastaan ihastuttavia. Lisämausteena vielä huomattavan kiinnostava, sisältörikas 16-sivuinen vihkonen, jossa valaisevan historiikin lopuksi kuvataan vielä kappalekohtaisesti koko hienon CD:n sisältö. Miehet olivat ystävystyneet ja sangen pian kohtaamisen jälkeen hänestä tuli Brewerin manageri. Jorma Riihikoski JIM BREWER JIM BREWER (WITH (WITH SPECIAL SPECIAL GUEST DAN GUEST DAN SMITH) SMITH) Take It Easy Greasy (Earwig EWR 4984) Satuin tapaamaan viime kesän Chicago-bluesfestarilla lähitulevaisuudessa 50 vuoden kunniakkaan merkkipaalun (toivottavasti) saavuttavan Earwig-levy-yhtiön pomon, Michael Frankin, joka tuikkasi ystävällisesti kouraani tämän sittemmin kotioloihin palattuani vallan hienoksi osoittautuneen CD:n. jolle Weller teki hienoja Whoja Kinks-vaikutteisia lauluja useamman albumin. Wellerin soolomateriaali on esimerkki monipuolisesta musiikintekijästä, joka on ammentanut paljon mustasta kulttuurista. Soittoa täydentävät valikoidut vierailijat, muun muassa laulaja Lou Ann Barton, huuliharpisti James Cotton, Double Trouble (basisti Tommy Shannon ja rumpali Chris Layton), kitaristi Tyrone Vaughan (Jimmien poika) ja tenorisaksofonisti Geg Piccolo, muutamaan otteeseen myös huilisti Herman Green. Jon Lucienin sievä Search For The Inner Self, josta Weller maksoi singlenä 90-luvulla 70 puntaa. Niistä Must I Go Or Stay tuo BB Broonzyn ohella mieleen Lightnin’ Hopkinsin tyylittelyt, Oak Top Boogie on reipas kitarainstrumentaali, kun taas hieman tuhmia lyriikkoja viljelevä Jim Brewer’s Talkin’ Blues sisältää ilkamoivaa vuoropuhelua innostuneen yleisön kanssa. Pertti Nurmi JIMMIE JIMMIE VAUGHAN VAUGHAN Do You Get The Blues. Harrastajien keskuudessa tunnetummasta päästä ovat deepimmät James Carrin Pouring Water On A Drowning Man, Roscoe Robinsonin That’s Enough ja Baby Hueyn Hard Times, harvinaisemmasta taas mm. Vanhin niistä juontaa aina vuoteen 1966 ja konserttiin, josta taltioitui nauhoille kuusi esitystä, Blind Boy Fullerilta omaksuttu Step It Up And Go, Jimmy Rogersin That’s Alright, sekä neljä Brewerin omaa sävellystä. LMCD228) Fabulous Thunderbirdsistä omalle uralleen lähteneen Jimmie Vaughanin kolmas soololevy on todella uudelleenjulkaisun arvoinen. Lähes tunnin mittaisen ”Take It Easy Greasy” -CD:n kaikki 16 kappaletta ovat aiemmin julkaisemattomia ja ajoittuvat neljään eri äänitystapahtumaan. Minunkin oli nähtävä bändi huippukaudellaan vuonna 1980 Ruisrockissa, lavan edessä tukholmalaisten modien keskellä. Levyn etukannessa esiin nostettu ”Special Guest” Dan Smith oli kymmenisen vuotta Breweria vanhempi huuliharpisti, jonka soittotyyli muistuttaa läheisesti Sonny Terrya. Vaikka hänen harpun taivuttelunsa mm. Weller jatkoi levynkeräilyä myöhemminkin, kun muutti tyyliään soulin ja jazzin suuntaan 1980-luvulla Style Councilin myötä ja sisäisti syvällisemmin 1960-luvun modernistisen rotujen integroituneen kulttuurin. Muistoihin kuuluu myös soul-levyjen hankkiminen keräilijähengessä. Sitä paitsi yksi niistä, gospel-teemainen Babylon Is Falling Down ei juurikaan istu levyn muuhun kokonaisuuteen. Soulshaken ovat muuten suomeksi laulaneet levylle asti Petri Petterson ja Maarit duettona. Michael lienee ainakin osalle lukijoista tuttu myös blueslegenda Honeyboy Edwardsin managerina. Nimensä mukaisesti tämä käsiteltävä levy on täynnä pehmeämpää mustaa soulia 1970-luvulla, esim. Ei siis todellakaan levynjulkaisubileitä. Levyn ilmestymispäivän oli määrä olla 11. Tällöin riehui Euroopassa uusmod-kuume, joka synnytti koko joukon tyylisuuntaa edustaneita yhtyeitä omaksi skenekseen. Harri Aalto levy tutkailut. Alkuvuodelta 1978 sekä marraskuulta 1980 on peräisin viisi ihan oikeassa levytysstudiossa äänitettyä taltiointia. Jo ennen tätä sekä CD:nä että LP:nä ilmestynyttä uudelleenjulkaisua ”Do You Get The Blues?” tuotiin vuonna 2021 toistamiseen markkinoille vanhassa kunnon vinyyliformaatissa, Jimmie Vaughanin 70-vuotispäivän kunniaksi. (The Last Music Co. Hänen levytysuransa oli sangen vaatimaton, kattaen vain muutamia yksittäisiä 1960-luvulla äänitettyjä ja sittemmin erinäisillä kokoelma-albumeilla (esim. Tutuimpia levytyksiä taitavat olla Peggy Scottin ja Jo Jo Bensonin Soulshake sekä Billy Stewartin versio Summertimesta. ”Do You Get Get The Blues?” julkaistiin alun perin vuonna 2001 erittäin epäonnisten tähtien alla. 1944) oli tutustunut nuorena bluesdiggarina chicagolaisella bluesklubilla sokeaan kitaristi/ laulaja Jim (James) Breweriin (1920–1988) niinkin varhain kuin vuonna 1972. Tämän kaltaiset kokoelmat tekevät tehtävänsä mentaalisena retkenä jonkun suosikkiartistin maailmaan samalla avaten sitä metodia, jolla he ovat ottaneet vaikutteita omaan tuotantoonsa. Tarinan mukaan hänellä oli siellä joka sunnuntai ihka oma pelipaikka peräti 48 vuoden ajan, mikä tosin tuntuu aika uskomattomalta. Lupasin luonnollisesti laatia vastavuoroisesti levystä esittelyn Blues News -aviisiimme. Kaikki me muistamme, mitä tapahtui 9/11, kuten amerikkalaiset kirjoittavat tuon syvälle kansakunnan muistiin painuneen hetken. Sitä on koottu tälle levylle vältellen soul-genren tavanomaisia kappaleita. junateemoineen on ihan laatuunkäypää, on hänelle mielestäni suotu liiallista näkyvyyttä jopa levykanteen, koska hän on solistina kuitenkin vain kolmella, Wisconsinin yliopistossa vuonna 1984 taltioidulla ja samalla CD:n uusimmalla äänitteellä. syyskuuta. Spinners, Dells ja Joe Simon. Tämän levyn kappaleet Weller on koonnut muistellen nuoruuttaan ja mixtapejen kokoamista kavereiden kesken. Parissa biisissä basistina on Roscoe Beck (Robben Fordin Blue Line -yhtyeen jäsen) ja läskibasson varressa Billy Horton. Brewer oli leppoisa laulaja sekä erinomainen (pääasiassa akustinen) kitaristi, jonka hyvinkin näppärän kuuloinen pikkaustyyli vie ajatukset vaikkapa Big Bill Broonzyyn. Kaikista huomionarvoisin rooli Brewerin elämän varrella on kuitenkin ollut katusoittajana toimiminen Chicagon legendaarisella Maxwell Streetillä. Ei siksi, että se toi Stevie Rayn isoveljelle hänen neljännen Grammy-palkintonsa, eikä siksi, että nyt on ainakin amerikkalaisen ajanlaskun mukaan albumin 25-vuotisjuhlavuosi, vaan yksinkertaisesti sen takia, että se on aivan loistava albumi, joka kannattaa nostaa muistoista levylautaselle. Kyllä, juuri tuo hirvittävän tragedian ajankohta. Hieman funkimpaa ajattelua tuovat Syl Johnsonin Black Balloons, Betty Davisin In The Meantime ja Headhuntersin God Made Me Funky. Hehän vierailivat yhdessä Tampereen Viikinsaaren Saaribluesissa elokuussa 2007, jolloin Michael toimi myös Honeyboyn huuliharpistina. Acen kuratoiduista kokoelmista voin suositella myös Primal Screamin Bobby Gillespien valikoimia erittäin monipuolisia kokonaisuuksia. Blues News 4/2025 63 enluokalle pubien takahuoneissa. Tällä rutiinilla Jamista oli helppo muokata 1977 kiihkeästi soittava punkyhtye. Michael (s
Kokonaisuutena ”White Sugar” oli varsin vakuuttava debyytti, josta pidän edelleen, joskin tykkään JST:n viimeisimmistä levyistä monin verroin enemmän. Kyseessä on luonnollisesti vanhoja äänitteitä sisältävä postuumialbumi, jotka on taltioitu kahdessa sessiossa vuonna 1992. Tuolloin levyt julkaistiin vain CD-muodossa, joten vinyyliset uusintapainokset ovat tietenkin tervetulleita. Vanhahtava, dobrolla ryyditetty Today’s My Day on edelleen silkkaa platinaa. En lähde arvailemaan, kumpi on totuus – se, ettei ennenjulkaisemattomia kappaleita ollut vai se, ettei niitä ole jaksettu etsiä. ”Runaway” sentään on prässätty kirkkaanpunaiselle vinyylille ja olisi ollut suotavaa, että ”White Sugar” olisi prässätty valkoiselle vinyylille. Tässä tuli siten puolivahingossa ylimääräistä lisäarvoa levylle, koska se täyttää yhden levykokoelmassani olleen aukon. Ne olisivat mielestäni voitu jättää levyn musiikilliseen yleisilmeeseen kuulumattomina kokonaan pois, varsinkin kun albumilla on kaikkiaan peräti 15 raitaa ja kestoaikakin on tasan tunti. Jesus tosin näyttäisi kuuluneen aina Pattmanin vakio-ohjelmistoon, samoin tietenkin nimikappale Prison(er) Blues ja toinen hänen oma sävellyksensä, nopeatempoinen Market Blues sekä legendaarinen Catfish Blues. John Lee Hookerin Dimplestulkinta on tasaisesti etenevässä rentoudessaan makoisa, ja hyvin toimivat myös Muddyn Mannish Boy sekä Big Maceon Worried Life Blues levyn loppumetreillä. Äänensärkijää käytettiin paljon ja tone oli todella tumma. Mainitaan pienenä loppukaneettina sellainen, että molempien levyjen kannet on tehnyt Michael Van Merwyk. Hän eli koko pitkähkön elämänsä Georgian osavaltion pääkaupungin, Atlantan koillispuolella sijaitsevassa Athensin pikkukaupungissa. Levyllä oli useita tyylejä ja kokonaisuus oli mukavan monipuolinen. Esikoisalbumin aikoihin JST oli vaughanismin ja trowerismin riivaama, mikä kieltämättä kuuluu. CD:llä on kaksi hengellistä kappaletta, Jesus Walk With Me sekä Will The Circle Be Unbroken, joilla Pattman esiintyy soolona. Vankilastoorillaan Pattman laulaa mm: ”If you ever wanna make a crime, you better stop before you make up your mind”. Pattmanilta näkyy julkaistun samoihin aikoihin 1990-luvun alussa myös toinen C-kasetti, joka ei ole valitettavasti koskaan osunut haaviini. Prison Blues on laulu, josta Neal Pattman on tullut tutuksi bluespiireissä. Juuri sama herra, jonka levyn Blues Newsin kakkosnumerossa arvioin. ”Runaway”levyä ei muistaakseni ole Blues Newsissa arvioitu, mutta Timo Tarkiainen esitteli ”White Sugarin” tuoreeltaan (BN #235). 64 Blues News 4/2025 NEAL PATTMAN & NEAL PATTMAN & THE KING BEES THE KING BEES Prisoner Blues, Live From Georgia / USA (Wolf 120.945) Huuliharpisti Neal Pattman (1926– 2005), josta käytettiin toisinaan myös lisänimeä ”Big Daddy”, on yksi lukuisista bluesartisteista, joka ei monestakaan syystä koskaan päätynyt kirkkaimpiin – tai oikeastaan minkäänlaisiin – parrasvaloihin. Kummankin esikoislevyt koostuivat pääasiassa omista sävellyksistä. Perspektiiviksi tälle levylle on siten otettava fakta, että taidokkaasta huuliharpun soitosta vastaa yksikätinen mies, mikä on taatusti vielä haastavampaa kuin sokealle soittajalle. Mutta palataan musiikin pariin. Kitaransoitossa he olivat erittäin taitavia ja omaa näkemystä löytyi. Reipasotteisella instrumentaalilla Lightning Twist keulahahmona nokittelee King Bees -kitaristi Rob ”Hound Dog” Baskerville, jonka lisänimi juontunee hänen sukunimestään, ja joka pääsee irrottelemaan oikein kunnolla Pattmanin veivatessa ”Mississippin saksofoniaan” hieman taka-alalla. Köyhiin oloihin syntynyt Pattman joutui jo lapsena koviin ruumiillisiin töihin, joiden yhteydessä sattuneessa onnettomuudessa hän menetti vain 9-vuotiaana pikkukundina koko oikean kätensä olkapäätä myöten. Monissa tapauksissa vinyyliset uusintajulkaisut sisältävät bonus-raitoja ja ovat myös gatefoldkansilla sekä runsailla liitteillä tai ainakin saatesanoilla varustettuja. Jatsahtava Feelin’ Alright on todiste Fishin monipuolisuudesta ja tavasta pystyä tekemään myös genren ulkopuolista musiikkia. Lyhyesti ilmaistuna levyn musiikki on traditionaalista downhome bluesia, jonka yhtenä ilmentymänä Pattman viljelee tiuhaan vuolaita harppukuvioita välittömästi laulusäkeidensä perään tai miltei niiden päälle. Riku Metelinen THE ”5” ROYALES THE ”5” ROYALES Story, Part One 1953–1956: Baby Don’t Do It (Jasmine JASMCD3313) Ei ole ensimmäinen (tosin tuskin viimeinenkään) kerta, kun levy tutkailut. Ford/McGrath -bluesdiskografiaa tutkailtuani havaitsin suureksi yllätyksekseni materiaalin olevan julkaistun jo aika päiviä sitten ”Lightnin’ Twist” -nimeä kantavana C-kasettina High John -nimisellä levymerkillä. Molemmat ovat 180 gramman audiophile pressing, mutta tinnituksen riivamilla korvillani en soundeissa juurikaan eroja CD-versioihin huomannut. En ole selvittänyt, onko hän mahdollisesti joskus itse istunut kakkua, mutta veikkaisin että ei. Bluesrockin saralla Fish oli kuin juuri apupyöränsä irrottanut edeten horjahdellen eteenpäin, kun taas JST polki vauhdilla eteenpäin tottuneen ajajan tavoin. Jos ei julkaisemattomia niin edes julkaistuja kappaleita. Kyseinen bändi on toiminut aikain saatossa myös muiden bluesharpistien kuten Jerry McCainin ja Chicago Bob Nelsonin taustoittajina. Nimittäin Ruf Records on heittänyt oman lusikkansa soppaan ja julkaissut lähes samaan aikaan uudelleen JST:n loistavan esikoisalbumin, 2009 ilmestyneen levyn ”White Sugar” sekä Fishin mainion vuonna 2011 ilmestyneen debyyttialbumin “Runaway”. Muista lainakappaleista Slim Harpon Scratch My Back sisältää Pattmanin harppua ehkä runsaimmillaan koko CD:llä. Nimikappale sen sijaan oli todellinen timantti, joka loistaa kirkkaana vielä vuosien jälkeenkin. Fishin tapauksessa ainakin ”Girls With Guitars” -livejulkaisuilta olisi varmaan löytynyt materiaalia kakkoslevyn verran. Kun aikoinaan tutustuin ”Runaway”-albumiin, olin suhteellisen varma, että tulemme Fishistä vielä kuulemaan, enkä tainnut väärässä olla. Oppi-isänään Pattmanilla on korvinkuultavasti ollut Sonny Terry, joka – kuten tiedetään – oli puolestaan sokea. Koska hän on erittäin pätevä, niin miksi yrittää puuduttaa kuulijoita bluesrock-ähkyllä, kun rahkeet riittävät paljon parempaankin. Vaikka Going Home on edelleen varsin vankka pelin avaus ja Blackest Day sekä Watch ’Em Burn veret seisauttavan tiukkaa heavybluesrockia, niin pienemmälläkin säröllä olisi pärjätty hyvin. 2000-luvun lopulla Ruf-perheeseen kuului edellä mainittujen lisäksi useita naispuolisia kuusikielisen kurittajia, kuten Ana Popovic, Erja Lyytinen, Sue Foley sekä Dani Wilde. Vaikka tykkään, kun Fish päästää kaikki hevoset valloilleen, niin silti olen sitä mieltä, että laulajana hän on parhaimmillaan keskitempoisissa americana-kappaleissa. Todettava kuitenkin on, että JST oli esikuvansa omaksunut, kun taas Fish ehkä vielä pikkuisen haki tyyliään. Laihaksi lohdutukseksi hän sai isältään huuliharpun, jota sitten soitti koko loppuelämänsä, enemmälti kuitenkin katusoittajana kuin ammatikseen. Laulajana JST tosin oli jossain määrin kilpasiskoaan parempi, hänen äänensä oli jo tuolloin muutaman pykälän syvempi. Juuri kyseisen kappaleen takia CD:lle on annettu nimeksi ”Prisoner Blues”, vaikkakin mieheltä on jo aiemmin ilmestynyt lähes samanniminen Music Maker -merkillä 1990-luvun lopussa julkaistu ”Prison Blues” -albumi. Sillä näyttäisi olevan säestäjinä sama kolmihenkinen King Bees -yhtye kuin tässä. Muistelen, etten ollut kauhean innostunut avausraidasta enkä aio takkiani vielä(kään) kääntää. Slummioloja kuvailevalla Skid Row Bluesilla taasen havahduin Pattmanin kuulostavan aivan kuin huuliharpisti Big John Wrencheriltä komealla ”Maxwell Street Alley Blues” -albumillaan. Viitekehyksenä voisi pitää vaikkapa mustien aikoinaan puuvillapelloilla harjoittamaa ”voice and refrain” -kulttuuria, jossa esilaulaja (”voice”) sai värssyilleen vahvistukseksi taustakuoron välittömät vastaushuudahdukset (”refrain”). Levytysstudioon mentäessä kummankin artistin lähtökohdat olivat samat: he olivat uraansa aloittelevia nuoria naisia, joilla molemmilla oli takataskussaan yksi omakustannejulkaisu. Kumpikaan näistä ei moisia herkkuja sisällä. Myös suunnattoman kaunis versio Tom Pettyn Louisiana Rainista miellyttää yhä. Pertti Nurmi SAMANTHA FISH SAMANTHA FISH Runaway (Ruf 2103) JOANNE SHAW JOANNE SHAW TAYLOR TAYLOR White Sugar (Ruf 2115) Kun viime numerossa saitte lukea Samantha Fishin sekä Joanne Shaw Taylorin tuoreista julkaisuista, niin ette välty neitokaisten tekemisistä tälläkään kertaa
Monin levy tutkailut kirkkokvartettityyliin veisatusta Bedside Of A Neighbour -versiosta käynnistyvä CD pääsee tarkastelussaan vuoteen 1956 saakka. Pakkovenytetyt annokset ilmeisellä kiireellä purkitettuja tanssiketkutuksia eivät enää toistaneet esikoissinkun kaupallisia tuloksia. Blues News 4/2025 65 legendaarisen The ”5” Royalesin äänitteitä kootaan omaksi antologiakseen. 1960-luvun alkumetreille jatkunut King-tuotantokausi säilyi tasokkaana ja tyylillisesti entisen veroisena, mutta tämän koosteen aikaraameissa The ”5” Royales onnistui nappaamaan uudella yhtiöllään ainoastaan yhden Top20-merkinnän. You Know I Know’n (R&B #8), Too Much Lovin’ (Much Too Much)’n (R&B #4), I Do’n (R&B #6) ja I Like It Like Thatin (R&B #17) kaltaiset astetta rivakammat jump-numerot. Horsen tapaisten uusintajulkaisumerkkien toimesta. Pete Hoppula PHIL UPCHURCH PHIL UPCHURCH You Can’t Sit Down (Jasmine JASCD1245) Väittävät, että osuvan rytmin purressa kintuille et voi enää istua. Tarttuva äänite alkoi kerätä radiosoittoa ja sopimus Hollywoodissa vaikuttaneelle United Artistsille vaikutti tässä kohtaa lottovoitolta. Tulevaisuuden klassikoita joka tapauksessa satoi tekijöidensä laariin kaatotahdilla: Monkey Hips And Rice, You Didn’t Learn It At Home, nyt selkeämmin novelty-runkoinen Mohawk Squaw sekä Mickey Bakerin hyvin tunnistettavaa kitarointia sisältävä I Need Your Lovin’ Baby tuuppivat porukkaa vuosikymmenen vaihdevuosina terhakkaa vauhtia kohti orastavaa rock’n’rollia. Kyseessä oli heti ensijulkaisu Behave Yourself (R&B #16), joka jakeli käyttäytymisohjeitaan hitaahkon bluesin tahdittamana. Dokumentointia saattanee siis olla luvassa vielä useamman jatko-osan verran. The Shirelles (Dedicated To The One I Love), Ray Charles (Tell The Truth) ja James Brown & The Famous Flames (Think). Jopa vanha kunnon Bear Family liittyi rinkiin mukaan “The ”5” Royales Rock” -latingillaan vuonna 2021. Ratkaisevan rajaviivan joukkio tavoitti viimeistään Right Around The Cornerin ja I Could Love You’n kohdalla alkuvuonna 1956.. PohjoisCarolinan Winston-Salemista tullut suuryhtye on silti kaikki nostonsa ansainnut. Keskitempoiset rhythm’n’bluestunnelmoinnit loivat yhtyeen tavaramerkkitahtilajin, jota alkuaikoina rikkoivat mm. Chicagossa 1941 syntynyt Philip Upchurch löysi pesäpaikan kotikaupunkinsa Vee Jay -levymerkiltä ja sai pätevänä muusikkona hoidettavakseen sekä studiosessiotöitä että kiertuekomennuksia pääsuojattinsa Dee Clarkin ohella mm. Charlyn, Relicin, Rhinon, Collectablesin, P-Vinen, Westsiden ja Dr. Solisteille tukeaan valtaosalla Apollo-savikakuista jakoi Charlie “Little Jazz” Fergusonin orkesteri. Lauluyhtyeen kitaristi-laulajan Lowman Paulingin lähes kauttaaltaan kirjoittama teräväsanainen ja -nuottinen levytysmateriaali sekä soololaulaja Johnny Tannerin tunnistettava voimallinen vokalismi loivat The ”5” Royalesin ympärille musiikillisen aarrearkun, josta hittejä saivat myöhemmin omaankin käyttöönsä lainattua mm. Yhtyeeksi originaalipainokselle oli tosin kirjautunut mystinen The Bim Bam Boos. Kyseessä ei kuitenkaan ole ”complete”-annos vaan laajahko 30 raidan otanta kulttiköörin mittavasta studioarsenaalista. Ace-, El Toro-, History Of Soulja Real Gone -firmat. Tästä linjanvedosta esimerkkejä kevään ja kesän 1954 aikana tarjosivat mm. Yhtyeen vaikutus kuuluu yhä tänä päivänä lukemattomien ajatonta r&bvintagesoundia tavoittelevien artistien, kuten esim. Yhtye muisti ottaa musiikkinsa vakavasti kuulostamatta kuitenkaan liian tosikkomaiselta. 19-vuotias kitaravelho Phil Upchurch tuskin ainakaan malttoi pysyä aloillaan saatuaan kuulla simppelin kaksiosaisen gogo-instrumentaalinsa You Can’t Sit Down nousemisesta Billboardin Hot100-listan sijalle 29 syksyllä 1961. Julkaisumielessä tammikuuhun 1955 jatkunut varhainen Apollo-kausi New Yorkissa tuotti The ”5” Royalesille paitsi 18 hienoa levypuolta, myös useamman järkälemäisen Billboard-hitin, kruununjalokivinään R&B-listan ykköspaikat peräkkäisinä sinkkuina joulukuun 1952 ja huhtikuun 1953 välillä vallanneet Baby Don’t Do It ja Help Me Somebody. The Spanielsin ja The Dellsin taustalla. Hän puolestaan lisensoi esityksen hieman editoituna versiona pienelle Oklahomassa operoineelle Boyd Recordsille. James Hunterin tuotannoissa. dynaaminen marssiblues Good Things (R&B #16) sekä The Treniersin malliin kiihdyttelevä What’s That. Vuodesta 1951 ja alkuperäisellä bändinimellään The Royal Sons esitetystä hitaahkoon Rose Marie McCoyn ja Charles Singletonin käsialaa olevat doo wop -vauhtipalat olivat myös samalla harvoja tämän periodin kappaleita, joihin Lowman Pauling ei saanut painatettua levyetiketeissä omaa ikonista nimeään. Sittemmin Cosimo Matassan studioilla New Orleansissa syntynyt uusi otto ei Dee Clarkin suosituksista huolimatta kiinnostanut Vee Jayn johtoporrasta, joten se kulkeutui seuraavaksi chicagolaistuottaja Don Taltyn haltuun. Älppäreistä ensimmäisen (”You Can’t Sit Down Part Two”, 1961) vahvimpaan tarjontaan kuuluvat Upchurchin oma puhaltimien sävyttämä mollirytmiblues Honest Injun, hieman Ike Turner -stailin mieleen tuova terävästi kitaroitu Cha Cha Cha Blues sekä sinkkunakin ilmestynyt You Can’t Sit Downin henkinen jatko-osa The Hog. 1980ja 1990-luvuilla ryhmän studiotöiden hienoutta vakuuteltiin tuoreelle harrastajasukupolvelle mm. Lyhyt jakso one hit wonder -artistina veikin Upchurchin levyttämään omissa nimissään peräti kaksi pitkäsoittoa vuosina 1961–62. Totta kai siksi, että kokoonpanoon useimmiten kuuluikin viiden sijaan kuusi jäsentä. Ja miksikö ”5” lainausmerkeissä. Kun bändin managerina toiminut Carl LeBow jätti päätyönantajansa Apollo Recordsin kesällä 1954 ja siirtyi Syd Nathanin King-yhtiön palvelukseen, oli lauluporukan seurattava mukana. The ”5” Royales ei myöskään kokenut vielä tässä vaiheessa suunnatonta tarvetta laajentaa ilmaisuaan rock’n’rollin ajankohtaistuttua alati suosiotaan kasvattaneiden novelty-hupailujen suuntaan. Upchurch ja hänen urkurikaverinsa Cornell Muldrow olivat onnistuneet julkaisemaan You Can’t Sit Downin alkujaan jo syksyllä 1960 newyorkilaisella Dashermerkillä. 2000-luvun varrella vastaavanlaisia kaiken kattavia kokoelmia ovat liukuhihnailleet markkinoille mm
Kahdelle Excello-sinkulle sisältyi latauksellisen hitaan piano-kitarabluesin Cool Lovin’ Mama lisäksi ruudikkaat jump-noveltyt Teeny Weeny Baby, (Bobby Lewisin vuoden 1952 Mumbles Bluesista räikeästi plagioitu) My Mumblin’ Baby ja sekä samoin rajunpuoleinen r&b-irroittelu Queer Feelin’. Niillä kuultiin sekä viihdejatsahtavia popnumeroita, boogievetoista bluesia että Louis Jordanin hengessä puhaltimien tuella letkeiltyä rhythm’n’bluesia. Studiokiireet Green/Greene joka tapauksessa aloitti oman yhtyeensä kanssa jo verrattain nuorena. Sen kompensaationa aivan liian huolimattoman oloisesti sävellettyä ja soitettua 12 tahdin shuffleja twist-hepsankeikkaa sisältävältä albumilta miltei ainoat ansaitut aplodit voitaneen antaa Freddie King -henkiselle kitarapalalle Clean It Up (The New Watusi) sekä niin ikään harvinaisen äkäiselle r&b-revittelylle Here It Tis (The Roach), joka vuorostaan lainailee melkoisesti Titus Turnerin 1950-lukuista All Around The Worldia eli sittemmin Little Miltonin menestyslevynä Grits Ain’t Groceries tunnettua soulblues-numeroa. Viimeksi mainittua tyyliä edusti viimeisen Bullet-kakun a-puoli Buzzard Pie. Näytteistä etenkin hidas blues Love Is A Pain tarjoilee veret seisauttavaa julistusta ja solisti saa näyttää kykyjään myös T-Bone Walker’maisen sähkökitaran soittajana. Tuloksiksi kirjautui taas kaksi sinkullista tanssi-r&b:n mallisuorituksia. 35 äänitystä vuosien 1951–62 välillä (eli tämän CD:n aikahaarukassa) kauppojen hyllyille saanut Carmen Taylor säilyi henkilöhahmona poikkeuksellisen pitkään täydellisenä arvoituksena. överipirteästi rokkaava So What) sekä newyorkilaisella El Torolla 1959 (mm. Vahvimmat vaihtoehdot syntymälle löytynevät Floridan Tampan ja elokuun 1925 sekä Louisianan Lake Charlesin ja syyskuun 1926 väliltä, kuolema puolestaan korjasi kaverin joko Floridan Hillborough Countyssa marraskuussa 1976 tai Etelä-Carolinan Berkeleyssä helmikuussa 1978. Vereviin omiin blueseihin lukeutuvat mm. Vakuutuksia osaamisen tasosta tarjosivat näinä aikoina mm. Sekaan mahtui myös doo wopia The Boleros -yhtyeen kanssa. 66 Blues News 4/2025 paikoin materiaali kuitenkin uuvahtaa kiusallisen puuduttavaksi bulkkijammailuksi. Suuria odotuksia kultalevyrajan ylitykselle ei taida olla syytä asettaa Jasmine-julkaisullekaan. Carmen Taylorin omat hitit sen sijaan antoivat yhä odottaa itseään. Syntyi jälleen kolme pontevaa sinkkua, joista ensimmäisen hän teki trumpetisti King Kolaxin orkesterin kanssa. 1956 sekä Clyde McPhatterin Seven Days, R&B #2 v. Tahmean oloinen välivaihe ei kuitenkaan lannistanut soittajanlahjansa jo todistanutta Phil Upchurchia. Vuosi 1956 oli kuitenkin taas Rudyn. Mikä stoori, mikä daami! Pete Hoppula RUDY GREEN RUDY GREEN Juicy Fruit – The Rudy Green Story (Jasmine JASMCD3301) Rudolph ”Rudy” Greenin (levyillä nimi joskus myös muodossa Rudy Greene) musiikilliset ansiot eivät ole varsinainen salaisuus, mutta tiedämmekö tästä aikaansaaneesta laulaja-kitaristista itsestään silti tuon taivaallista. Seuraavan kerran artistin houkutteli levyttämään soolona chicagolainen Chance-merkki vuonna 1953. Latinalaisamerikkalainen alter egonsa Elena Madera nimittäin jatkoi vuonna 1959 siitä, mikä Carmenilta oli jäänyt kesken. Kevät 1955 täydensi Chicago-levytysten sarjaan vielä yhden sinkun Club ”51” -merkillä. Keväällä 1962 ennen kakkosalbumin ”The Big Hit Dances” julkaisua sama poppoo levytti myös singlekäyttöön mainion huuliharpulla väritetyn bluesvariaation Organ Grinder’s Swing/Twist. Esimerkiksi hänen synnyinpaikkansa (kenties Kuuba) ja -hetkensä (1930-luvun puoliväli) esitetään uudella Jasmine-kokoelmalla Tony Rouncen kansiteksteissä yhä vain veikkauksina. Jasmine-CD:n päättää vuoden 1962 poprock’n’roll Love Me Baby. Yhä tiettävästi elossa oleva artisti elvytti soololevytysuransa vuonna 1968 ja jatkoi sen jälkeen sekalaisten jazz-funkahtavien äänitysten tekoa aina 2000-luvun puolelle saakka. Äärivaikuttavaa, hetkittäin jopa Yma Sumac’maisiin korkeuksiin laulullisesti levitoivaa espanjankielistä lattarimusiikkia kertyi Deccamerkille useiden sinkkujen sekä peräti kahden LP:n edestä. Vanhemman polven musikanttien tapaan epäselvyyttä on jopa hänen elindetaljeistaan. Ding Dong, hölkkäliikkeinen Big Mamou Daddy sekä exotica-rytmitetty Mama Me And Johnny Free. itsensä Little Richardinkin maanisessa kiljunnassaan haastava rietastelu Willie B). Levyllä soittavaan The Four Buddies -ryhmään kuuluivat mm. Toisaalta Philadelphiassa elänyt artisti oli myyttisyydestään huolimatta myös yksi aikansa tuotteliaimmista naispuolisista lauluntekijöistä, jonka tilille rekisteröityi säveltäjä-sanoittajana useampia kunnon r&b-hittejäkin. Luottoa riitti läpi vuosikymmenten myös sessiomiehenä. Viimeisen kerran sankarimme sai tilaisuuden päivittää ilmaisuaan syksyllä 1961. tenorifonisti Eddie Chamblee ja pianisti Robert ”Prince” Cooper. Meksikossa ja muissa espanjankielisissä maissa Elena Maderan kappaleet, eritoten Pepito saavuttivatkin kiitettäviä myyntilukuja. Etenkin pitelemättömällä Wild Lifella ja Juicy Fruitilla laukattiin kirjaimellisesti lujaa ja Green oli myös ronskistanut kitarasoundiaan entisestään, eittämättä Mickey Bakerin vaikutuksen alaisena. Syksyllä 1951 tenorifonisti Julian Dashin ”löytönä” levyttämisen makuun päässyt möräkkä-ääninen mutta myös miltei klassisen laulajan ulottuvuuksiin yltänyt Taylor venyi studiossa heti debyyttivuotenaan melkoisiin suorituksiin. Viimeisen levytyksensä hän teki vuonna 1967, ja olisi eittämättä tehnyt vielä myöhemmin lisää, ellei hänen silloinen aviomiehensä olisi mennyt ampumaan lahjakasta vaimoaan hengiltä perheriidan päätteeksi San Franciscossa 1974. Dee Clarkin ja Cornell Muldrowin nuotittamaksi merkitty Nothing But The Soul -niminen tanakka torvi-urkur&b on teemaltaan pirullisen tutun oloinen – ja kyllä, se ja Lonnie Mackin Wham! (1963) – nehän ovat kuin kaksi marjaa! Omien sävellysten ohella mukana on myös joitakin yllättävän svengaavia väännelmiä silloisista lauluhiteistä, kuten Jessie Hillin Ooh Poo Pah Doo’sta (Ooh Poop Adoo) sekä Johnny Prestonin Running Bearista. Ei mitään tusinasarjalaisia, ei todellakaan. Hidasta feidausta julkisuudesta edesauttoivat myös yhtä vähälle huomiolle jääneet levytykset King-yhtiöllä 1957 (mm. Sama jengi säesti sarjanumeroltaan seuraavalla Club ”51” -kakulla naislaulaja Bobbie Jamesia. Esimerkiksi Mercury-merkin bluesilla Can’t Understand It hän pisti komeasti kampoihin karpaasimaiselle duettokaverilleen Bob Kornegaylle. Nämä kaikki kappaleet hän kirjoitti omin käsin, kuten valtaosan muistakin vuoteen 1961 ulottuvan Jasmine-koonnin sisällöstä. Nashvilleläinen Bullet-yhtiö julkaisi vuonna 1946 ikäistään huomattavan paljon varttuneemmalta kuulostavalta artistilta kolme akustisen kitaran ja pianon hallitsemaa savikiekkoa. Tarina ei kuitenkaan loppunut siihen. Sen jälkeen Carmen levytti tällä nimellään enää vain yhden mutta sitäkin mykistävämmän ”Merseybeat kohtaa Motownin” -henkisen kitarabändilevytyksen Kama Sutra -merkillä vuonna 1965. Sessiomiehenäkin elantoaan hankkineen taiturin hyvin tunnistettavissa olevaa tuntipalkkasoittoa kokoelmalla ilmentävät pari Johnny (Brother John) Sellersin syksyn 1952 jump-bluesaavaa Chance-äänitettä sekä joulukuussa 1953 RCA Victorilla julkaistu Charles Gonzalesin (eli Bobby Princen) äreä ”rumba-r&b” I’m In Bad Shape. 1956). Valokuviakaan ei leidistä ole järin montaa otettu. Vastavuoroisesti Johnny Rayn ja The Four Ladsin jättihittinä monumentoitu Cry sai häneltä vaikuttavan vanhakantaisen swing-tulkinnan. Saman ajanjakson Atlanticjulkaisuilla hän alkoi päästä todella vauhtiin. Pete Hoppula CARMEN TAYLOR CARMEN TAYLOR Oh Please! (Jasmine JASMCD3295) Erikoisia ovat joskus rhythm’n’blueslaulajattarienkin tiet. Aiemmat yritykset toisensa jälkeen olivat tuottaneet julkaisuaikoinaan kaupallisen vesiperän, ja niin kävi myös yhä vähintäänkin riittävästi hittipotentiaalia omanneelle joutsenlaululle. Sitten rock’n’roll-nuorison kosiskelu jatkui New Yorkin Ember-merkillä loppuvuonna 1956. Ensin hänet kiikutettiin studioon Nashvillessä. Koko Rudy Green -levytystuotanto kun ennätettiin jo paketoida vuonna 2010 edelleen verrattain helposti ja edullisesti hankittavissa olevalle espanjalaisen El Toro -firman CD:lle ”Wild Life!”. Nashvillessä Ted Jarrettin uudella Poncello-merkillä hän haki suuntaa topakasti rokanneella blues-shufflella (Oh Baby) sekä Buster Brownin Fannie Maen ja Wilbert Harrisonin Kansas Cityn henkeä tapailleella r&b:llä (Hurry Hurry). Lisäksi Taylor rustasi vakituisen lauluntekijäkumppaninsa Willis Carrollin kanssa useamman menestyslaulun toisille Atlanticin artisteille (The Cloversin Little Mama, R&B #4 v. Donny Hathaway, Quincy Jones, Jimmy Smith ja Jack McDuff. Niitä ei hänelle suonut myöskään lyhyt visiitti Guyden-merkillä 1954, eivät myöskään muutamat viihteelliset Tin Pan Alley Recordsin sinkut tai jälleen rock’n’rollin pariin hänet tuoneet lyhytikäiset diilit OKehja Apollo-merkeillä 1955–56. Pete Hoppula levy tutkailut. 1954, The Cookiesin In Paradise, R&B #9 v. Carmenin henkilökohtaista kirjoitusjälkeä esittelee levyllä ensimmäisen kerran Ruth Brownin tapaan pippurisesti jump-bluesaava Lookin’ For You vuodelta 1953
KE 8.10. klo 19:00 MALMITALO HELSINKI FAT CHANCE FAT CHANCE ”OLD SCHOOL RHYTHM & BLUES” Liput: lippu.fi facebook.com/fatchanceofficial boogiewithfatchance@gmail.com