Kari kuului myös The Deep Blue Diversiin, jonka keikkaa olin käynyt katsomassa jossain Helsingin keskustan ravintolassa. Karpo ottikin mut sitten mukaan omiin musahommiinsa ja syntyi Snake Oil. Sitä kautta se alkoi. 4 Blues News 4/2023 PETE HOPPULA E uropean Blues Challenge 2024:n Suomen edustajaksi kesäkuussa valittu Ville Mehto taisi tavallaan pudottaa pienehkön pommin kotimaisen bluesharrastajakunnan niskaan nappaamalla sooloartistina karsintakilpailun tavoitellun ykköspaikan ohi kolmen yhtyekollegansa. Huoleen Mehdolla tosin ei lopulta ollut aihetta – pian musisoinnin aloitettuaan hänen kerrotaan ottaneen itsevarmoin elkein tilan haltuunsa ja vanginneen kuulijat seuraamaan hiirenhiljaa 20-minuuttista kilpailusuoritustaan. Odottaessaan omaa vuoroaan Tuusulan Krapin Pajan EBC-lavalle hän tunnustaa silti hermoilleensa estradille astumista enemmän kuin mitään pitkiin aikoihin. hänen luokseen Kolmannelle linjalle. Menin paikalle ja siellä oli vastassa Kari Karpo. OPPEJA JA YLLÄTYSMOMENTTEJA OPPEJA JA YLLÄTYSMOMENTTEJA Haastateltu kertoo saaneensa juurimusiikkipureman bluesista ja vanhasta rockista innostuneelta sukulaiseltaan, jonka luona Pohjois-Savossa hän silloin tällöin lapsuudessaan vieraili. Olisikohan niitä tunteja ollut kaikkiaan kymmenkunta. Löysin taas jostain lehdestä sopivan myynti-ilmoituksen. – Mä yritin siihen aikaan myös päästä yhtyeisiin. – Seuraavaksi mun piti saada huuliharppuvahvistin. – Päätin, että menen sinne ihan vaan tyyliin ”mä oon nyt tässä, ampukaa mut”. Storyville-ravintola ja yhtye myös dokumentoi repertuaariaan käyntikortiksi omakustanteiselle demo-CD:lle. Tutustuin siellä Daveen – oltiin nuoria kavereita molemmat ja kiinnostuneita samoista jutuista. Nopeasti nuorukainen kuitenkin keksi keinoja syventää harrastustaan myös oma-aloitteisesti. Menin sisään ja olin että vitsit, näähän vetää ihan samalla soundilla kuin Little Walterit ja muut. Harpisti-laulajan seurassa ryhmää tähdittivät noin vuodesta 1994 lähtien jo saroillaan ansioituneet kitaristi Kari Karpo, basisti Jukka ”Juki” Salmi sekä vuorotelleet rumpalit Harri Nieminen ja Reijo Juntunen. Kaiken kaikkiaan Mehdolla on positiivinen luotto European Blues Unionin ja varsinaisen EBC-kilpailun tarjoamiin mahdollisuuksiin. Sitä kautta sain kiinni roots-musasta. – Tutustuin Rautalammilla setäni levyihin, Jethro Tulliin, Lynyrd Skynyrdiin, Stevie Ray Vaughaniin, ZZ Topiin ja kaikkeen sellaiseen. Pepe oli että: ”Joo joo, tuu tänne vaan”. että sähän voisit ottaa siihen yhteyttä. Kun mä sitten vihdoin keksin taivuttamistekniikan niin se oli menoa. Jossain vaiheessa tuli mukaan huuliharppu. Riittää kun itse tietää, että ihan hyvin mä tämän homman hoidan. Aloin vain sanoa heille, että ”tuutte yllättymään”. Siitä kehittyi edelleen Dave’s Special, johon ajan myötä liittyi toiseksi solistiksi Erja Lyytinen. Täällä Suomessa kun joku jotain voittaa, sitä tulosta voisi fiilistellä enemmänkin, eikä vain niin, että tässä tämä pokaali, laitetaanpa kaappiin. Laitoin mm. Kun kaikki muut ikäiseni kuuntelivat Metallicaa ja Guns’n’Rosesia, niin mä löysin Sonny Boy Williamsonin ja vastaavat, ja totesin, että tuota mä haluan oppia myös soittamaan. Soitin sille ja jännitti ihan sikana. Tärkeäksi hengenheimolaiseksi osoittautui myös samoihin aikoihin omaa bänditoimintaansa viritellyt kitaristi Davide Floreno. Ja olemalla siellä stagella vähän niin kuin se ei mikään kisa edes olisikaan. Osasin silloin jo soittaa aika hyvin. Meillä oli ensin duo, sitten jossain vaiheessa Erja tuli mukaan kuvioihin. Sanoa vaikka jotain, mikä laukaisee tilanteen – saada jengi tiiviimmin messiin ja ajattelemaan, että me ollaan tässä kaikki yhdessä tekemässä tätä tänään. Toisaalta se oli hyväkin, siinä pystyi vähän suunnittelemaan, mitä kannattaa tehdä. Nimiä Bluesbusters ja Snake Oil suosinut bändi keikkaili sangen säännöllisesti, muttei kuitenkaan ennättänyt koskaan tehdä c-kasettiäänityksiä virallisempia tallenteita musiikistaan. Kuuntelin silloin muutenkin aktiivisesti kaikkea sen tyylistä bluesia, Red Devilsiä, Billy Boy Arnoldia ja niin edelleen. Jos on tekniikkaa ja osaamista, niin sen tavallaan tulisi välittyä luonnostaan annettuna, eikä niin, että pyrittäisiin alleviivaamaan omaa taitavuutta. Ikätoverit kehittelivät aluksi yhteistyötä sekä kahdestaan että Teenage Beat -nimisenä orkesterina. – Munkkivuoren ostarin alakerrassa oli pari treenikämppää. Vieläkin joskus Lassen kanssa sitä muistellaan. Villen mukaan potentiaalista markkinarakoa kannattaisi avata konkreettisemmin jo kansallisella tasolla. Jotain sellaista, mihin en ollut siihen mennessä livenä törmännyt. Eteen tulevat kansainväliset näytönpaikat kunkin artistin, yhtyeen ja heidän taustakoVILLE MEHTO Kun musiikinteko maistuu Kun musiikinteko maistuu. Soitettiin pelkästään T-Birdsin kahden ekan levyn biisejä. neistojensa tulee silti osata itse hyödyntää. Faija heitti mut HIOSTAVAT KISATUNNELMAT HIOSTAVAT KISATUNNELMAT Mittavasta bänditaustastaan huolimatta Ville Mehto on totuttu näkemään viime aikoina esiintymässä ensisijaisesti yksinään, erilaisilla kielisoittimilla sekä pääinstrumentillaan huuliharpulla lauluaan säestäen. Ikään kuin että ”en edes mä välttämättä tiedä, kertokaa pikemminkin te mulle, mitä mä teille soitan”. Mutta kyllähän se alkoi jostain syystä jännittämään – siinä tilanteessa asettaa väkisin myös itselleen odotuksia. – Tuntuu hyvältä saada vähän tunnustusta ja huomiota. – Mulla oli myös sellainen The Fabulous Thunderbirds -tyyppinen Different Tacos Band, jossa oli Sirkon Lasse bassossa. Ne soittivat ikkunaa vasten selkä kadulle päin. Johdonmukaisen uran bluesmusiikin parissa 1990-luvulta lähtien luoneella ”Little Williellä” oli kuitenkin suunnitelma, jolla sekä tapahtuman yleisö että EBC-tuomaristo saatiin vakuuttuneiksi siitä, että hän on tähän tehtävään oikea mies – juuri oikeassa paikassa. Katsoin puhelinluettelosta: ”Pertti Ahlqvist”. Just sitä olen miettinyt esiintyjänä muutenkin, että yleisö pitäisi pystyä ottamaan mukaan heti lavalle noustessa. Heidän lisäkseen bändissä soittivat pianisti Toni Kortepohja, basisti Jouni Kaartinen ja rumpali Kimmo Oikarinen. Mietin, että olisi hienoa hallita jokin instrumentti, jota kukaan kaverini ei silloin teininä soittanut – Kerran mutsi sanoi, että Suomessa on sellainen blueslaulaja-harpisti kuin Pepe Ahlqvist... Vuonna 2001 ilmestyneellä ”Jumpin’ From Six To Six:llä” Mehto sai vokalisoitavakseen kaksi yhä ohjelmistossaan säilynyttä klassikkoa, Louis Jordanin Caldonian ja ”Baby Face” Leroy Fosterin Red Headed Womanin. Mulle tietenkin vastailivat lähinnä itseäni vanhemmat muusikot, ja kun he kuulivat minkä ikäinen olin, he vähän epäilivät taitojani. Kyllä mä suuntaan EBC:hen siltä pohjalta, että olisi siistiä voittaa se koko homma – vaikka ei kai sinne kukaan osallistu ajattelemalla, että ”siellä on niin kovia muita bändejä, ei me kuitenkaan pärjätä.” Pitää lähteä tekemään omaa juttua, tuomaan esiin sitä mikä oikeasti on ja monipuolisesti niitä asioita, joissa on hyvä. Sillä oli tarjolla joku helvetin iso Peavey, jonka mä ostin. Kun piti vielä soittaa kilpailijoista viimeisenä ja kuunnella, miten muut tykittivät siellä hurjalla draivilla. Mehdon ensimmäinen varsinainen blueskokoonpano ei sekään koostunut vasta-alkajista. Keikkamahdollisuuksia Helsingissä tarjosi mm. – Lähdin sinne ensin ihan peruskeikalle, vetämään niin kuin yleensäkin vedän. Päädyin sinnekin jonkun lehti-ilmoituksen kautta ja tarjoamaan itseäni huuliharpistiksi. Onnistuin sentään esittelemään itseni ja kysyin harpputunneista. Soundiin ilmoituksia, että ”huuliharpisti etsii bluesbändiä”
Pysyin siten meiningeissä mukana. Pääsin jammailemaan jollekin Helander Co.:n baarikeikalle Espoon Otaniemessä. Näin tapahtuikin. Ilman sitä Mehdon koko soitannollinen polku olisi saattanut kehkeytyä tyystin toisenlaiseksi. Oman kokoonpanonsa Little Willie & The Night Train Mehto perusti vuoden 2012 tietämillä. – Night Train syntyi vain siitä, että kysyin Ykältä, Iirolta ja Karilta, kiinnostaisiko heitä lähteä soittelemaan treenikämpälle. – Olin tutustunut vähän aiemmin Karpon kautta kitaristi Jonni Seppälään, joka taas oli sanonut Helanderille, että tuossa on hyvä nuori harpisti. Mä olin, että ”jes, kyllä varmasti tuun!” Miehestä ei kuitenkaan kuulunut sen jälkeen vähään aikaan mitään. Jossain vaiheessa alkoi sitten kiehtoa se sooloesiintymisen vapaus, että saa touhuta mitä vain ja olla vastuussa ainoastaan itsestään. Tuli perheenlisäystä ja ajattelin, että nyt pitää keskittyä ihan muihin asioihin. Ei haittaa, vaikka tempo joskus vähän vaihtelee, siihen voi kyllä palata takaisin – ja ehkä päätökseen vaikutti sekin, kun huomasi pystyvänsä hoitamaan eri soittimet ja laulun yhtäaikaisesti. Vaikkei artisti olekaan sen koommin sooloalbuminsa kappaleita keikoillaan esittänyt, oli tällä ”rehelliseksi ja aidoksi” nyttemmin kuvailemallaan omakustanteella hänen tulevaisuudelleen silti olennainen tehtävänsä. Heti ekoissa jameissa Iiro totesi, että nyt syntyy sellaista kamaa, ettei meidän ole mitään järkeä tänne treenikselle jäädä. Ehkei sitä välttämättä olisi tarvinnut niin totaalisesti kaikkea silloin lopettaakaan, mutta nuorena otti asiat niin tosissaan. Vuonna 2016 kohtalo kuljetti hänet sen navigoimana ensimmäistä kertaa Ranskaan. Albumin ”Break It Up Baby!” vuonna 2013 julkaisseessa kovatasoisessa seurueessa musisoivat laulaja-harpistin kavereina kitaristi Ykä Putkinen, basisti Iiro Kautto ja rumpali Kari Haakana. Helander, 2015) ja ”Meat Grindin’ Business” (Dr. Mehdon status maan bluesharpistieliitissä saavutti uuden tason Helander Co.:n kehutun ”Fodder”-albumin välityksellä vuonna 2000. Ratkaisin tilanteen heittämällä sen päälle pyyhkeen tai kalsarit ja taas päästiin eteenpäin. – Jaoin levyä joka paikkaan ja tyrkytin itseäni. Talossa oli kaikenlaisia maadoitusongelmia, joten joskus siitä mikistä lähti kauhea hurina. Mutta aina kun Helander sai sovittua keikkoja, se kutsui mut niille harpistiksi. Sillä levyllä oli kyllä hienot harput, hemmetti, diggaan niistä itsekin! – Jossain vaiheessa koitin jo lopetella Helanderin bändissä ja jättää muutenkin soittohommia vähemmälle. Lopulta hän vastasi, ettei ollut unohtanut mua ja niin mä matkustin SAM’ Blues Festivalille esiintymään. – Mä olin aina himassa rämpytellyt akustista kitaraa. Kriitikkoarviot mm. Soittokumppanuus jatkui edellisen tavoin Helanderin oman Rootman-merkin julkaisemalla Dr. Helander & Third Ward, 2018). Kaveri oli ollut ihan fiiliksissä kuunneltuaan musiikkiani ja sanoi, että sähän voisit tulla tänne festarilleni soittamaan. Mehto myös tuotti, äänitti ja miksasi materiaalin ilman ulkopuolista apua. Onhan se tavallaan myös haastavaa: jos joku menee pieleen, se on oma vika, mutta jos menee hyvin niin ”hyvä Ville!” – Tein soololevyn avioeron jälkeen, Pihlajamäen kaksioni vaatehuoneessa. Ville Mehto ja Ilkka Helander. Konkarikitaristin aisaparina alkoi saman tien tapahtua myös studiorintamalla. valistivat ”bluesmiehen löytäneen itsensä artistina”. Sitten huomasin Facebookista erään ranskalaisen järjestävän omaa bluesfestivaalia ja pohdin, että tuonnekin sen voisi lähettää. Niistä äänityksistä jäi mukavat muistot, kun istuttiin studiossa vierekkäin ja soitettiin. Tutustuin siellä backstagella myös Yokatta Brothersin tyyppeihin ja kysyin heidän basistiltaan Stéphane Bihanilta, että jos joskus tulisin tänne toisen kerran niin voisimmeko soitella yhdessä. Levyltä välittynyt originelli delta-bluesia ja suomalais-ugrilaista ilmaisua luovasti yhdistellyt tyyli saattoi jalostua äänitemuotoon puolisattumalta ja olla eräänlainen tietyn elämänvaiheen yhteenveto, mutta harkitsematon teko se ei ollut. Helander & His Medicine Menin vuoden 2006 levyllä ”Freedom Music”, sekä sen jälkeen Bluelight-kiekoilla ”Country Boy” (Dr. Äänitin kaiken yhdellä mikillä ja Thomannilta ostetulla Tascam-kasiraiturilla. Ilkka tykkäsi ja pyysi mut mukaan ”Fodderille”. YKSIN LAUTEILLE YKSIN LAUTEILLE Sooloartistina Ville lanseerasi nimensä vuoden 2014 CD:llä ”There Ain’t No Coolin’”, jolla hän esitti yksinään 13 omaa kappalettaan. 6 Blues News 4/2023 TOHTORIN VASTAANTOHTORIN VASTAANOTOLTA OMAN JUNAN OTOLTA OMAN JUNAN KULJETTAJAKSI KULJETTAJAKSI Läpi 2000-luvun Villen vakituisin soittokumppani on ollut Ilkka Helander. Laitoin viestiä, että täällä olisi bluesmies Suomesta. Kyllähän kai mullakin oli siinä taustalla sellainen ajatus, että keikoille lähdetään. Siinä oli silloin Pete Loikala bassossa ja Jupe Litmanen rummuissa. Myös levystä tuli hyvä
Tunnelmat kuitenkin paranivat, kun Stevie Wonder otti Beckiin yhteyttä ja pyysi hänet Detroitiin tekemään muutaman kitararaidan uudelle ”Talking Book” -albumilleen. Stevie saapui studioon ja sanoi: ”Jatka vaan tuota”. Jeff ei voinut kuin todeta olevansa voimaton tilanteessa, kun mäen takaa tuli kuorma-auto vastaan. Stewartin ja Beckin välit kiristyivät, ja Stewart muodosti Woodin kanssa oman ”leirin”, joka liitoutui Beckiä vastaan – johtaen siihen, että Beck erotti Woodin kesken kiertueen. Lehtijuttu toimi heidän kutsukorttinaan uusiin paikkoihin ja yhdessä ”viidakkorummun” kanssa levitti sanaa kulovalkean tavoin. Superstition aiheutti kuitenkin hiukan skismaa miesten välille. Tuo esiintyminen oli silti pakko perua, sillä Jeff häipyi keskellä yötä takaisin Englantiin. Pitkittynyt kiertue kasasi paineita henkilösuhteisiin ja jatkuva yhdessäolo alkoi käydä hermoille. Koska hän ei ollut mikään järjettömän lahjakas rumpali, soitto oli vain simppeliä peruskomppia. Kiertue jatkui edelleen ja kahden viikon päästä odotti festivaalikeikka: Woodstock, jonka ensimmäisissä mainoksissa oli Jeff Beck Groupin nimi. Tuntui kuin parhaat kaverit olisivat pettäneet hänet. Superstitionista tuli Wonderin kaikkien aikojen myydyin single ja Motownin Berry Gordykin kehui sitä hänen parhaaksi sävellyksekseen. Kitaristin ollessa sairaalassa joku ystävällinen hoitaja toi hänelle Melody Makerin, jossa oli kuva Small Facesista ja sen yläpuolella otsikko (ilmeisesti Rod Stewartin suusta): ”Faces is going to be big”. Tony Newman, joka soitti bändin uudella levyllä ”Beck-Ola”. Jeff vastusteli, mutta Stevie ei kuunnellut vaan keskittyi riffiin, jonka hän oli juuri keksinyt rumpukompin päälle. Tuo pieni ryppy rakkaudessa meni nopeasti ohi, kun Stevie tarjosi Jeffille toista kappaletta, jonka hän oli alun tästä uudesta rock-kokoonpanosta, jonka livesoundi on ennennäkemättömän raju. Bändi kävi kyllä muutamaan otteeseen Englannissa, mutta kaikesta huolimatta ja Nicky Hopkinsin terveysongelmiakin uhmaten turneeta ei keskeytetty. Wonder oli luvannut sen Beckille, mutta Motownin johto ei suostunut antamaan takuuvarmaa hittiä muiden kuin Stevien itsensä levytettäväksi. Niinpä Wood oli lennätettävä takaisin seuraavalle keikalle. 16 Blues News 4/2023 JUKKA MÄKINEN J eff Beckin uraa kartoittavan historiikin ensimmäisessä osassa päästiin Jeff Beck Groupin Yhdysvaltain kiertueelle ja onnistuneen New Yorkin Fillmore Eastin konsertin jälkeisiin aamutunnelmiin kesällä 1968. Hän oli ajautunut keskelle tietä, joten nokkakolari ei ollut vältettävissä. Seuraavana päivänä Stevie oli mennyt tauolle ja Jeff oli aikaa tappaakseen alkanut soittaa rumpuja. Jossain vaiheessa Micky Waller erosi bändistä ja tilalle tuli ehkä vielä kovakätisempi rumpali Peter Grant jatkoi artikkelin lukemista: ”Yhtyeen musiikki avaa uusia musiikin valtateitä ja bändin solistit vaihtelevat fraaseja kuin Pinterin näytelmässä.” Grant oli oikeassa, artikkeli avasi bändille uusia ovia, varsinkin kun he ottivat siitä valokopioita ja lähettivät niitä ympäri maata, missä vain esiintyivätkin. Riidat johtivat siihen, että Beck nukkui eri hotellissa kuin muu bändi. Sessio meni hienosti ja miehet tuntuivat tulevan hyvin toimeen keskenään. Jeffin mieliala ei tästä sanottavasti noussut. Kuinka USA valloitetaan. Hän meni jälleen äitinsä luo, ilmeisen masentuneena. Kuorma-aton kuljettajalta menivät molemmat jalat poikki ja Jeffin selkäranka vaurioitui, samoin nenä. Jeff Beckin ”Truth”-albumi soi collegeradioissa sekä kaikilla aikaansa seuraavilla FM-asemilla ja kiertue vain jatkui. Vaikka hän yritti oikaista kulkuvälinettä, se vänkäsi yhä pahemmin. Manageri Peter Grant oli tuolloin lukenut kitaristille puhelimessa New York Timesin kehuvaa raporttia ja todennut: ”Nyt se on tapahtunut – olette lyöneet itsenne läpi Amerikan markkinoille!” JEFF BECKIN TARINA, OSA 2 Kuinka USA valloitetaan. He keskustelivat taikauskosta ja sen erilaisista muodoista eri kulttuureissa, mutta eivät tehneet asian eteen mitään. Ajellessaan Surreyssä yhdellä hot rodeistaan, Beck tunsi auton toisen etupyörän liukuvan vasemmalle. Hän ei kuitenkaan saanut ketään kappaleet klaarannutta basistia tilalle
Yhdessä tapahtuman erään pääorganisaattorin Ronnie ”Plonk” Lanen kanssa Beck soitti suohon mm. Tämä ns. Martin kertoi jossakin haastattelussaan, ettei hänellä ole mitään sitä vastaan, jos artistin temperamentti vähän kuohahtaa, kunhan se ei kohdistu tuottajaan itseensä. Hän oli tutustunut Hammeriin Sveitsin keikan jälkeen, jolloin oli selvinnyt, että tämä tunsi kaikki hänen kappaleensa Yardbirds-ajoilta lähtien. Yksi erikoisimmista kappaleista on Hammerin käsialaa oleva Blue Wind, jonka lastenlaulunomainen lyhyt teema ei kuitenkaan aluksi vakuuttanut Beckiä itseään. Clapton onkin myöntänyt, että tuo ilta oli Jeffin.. ”Orange album” oli askel parempaan suuntaan ja ennen kaikkea Max Middletonin osuus nousee melko keskeiseen asemaan levyn edetessä. Scatterbrainiin lisätyt jouset nostavatkin esityksen aivan toiselle tasolle. 18 Blues News 4/2023 kovin monia treenejä ennen Suomeen lähtöä. Edes Beck ei voinut kiistää Martinin ansioita. Vuonna 1980 julkaistu ”There And Back” vahvisti Hammerin roolia eräänlaisena studiovelhona. Tämä samainen kokoonpano pysyi yhdessä vielä kolmannellakin levyllä, jolle tuottajaksi tuli George Martin. Esimerkkinä hän mainitsee Beckin heittäneen kitaran studion lattian poikki ollessaan tyytymätön omaan ilmaisuunsa. Suosio johti siihen, että artistin uran painopiste siirtyi Amerikkaan ja osittain myös Japaniin, jonka isoilla markkinoilla hänen nimensä oli kovaa valuuttaa. Noihin aikoihin Kris Kristoffersonin ura ei ollut vielä nousussa, vaan hän toimi ”siivoojana/vahtimestarina” samaisessa studiossa. Jeff jatkoi materiaalin työstämistä Mahavishnu Orchestran kosketinsoittajan Jan Hammerin kanssa tämän demostudiossa. Näin taitavan muusikon ollessa kyseessä tätä on syytä epäillä. Yksi sen ehdottomia helmiä on Charles Mingusin sävellys Goodbye Pork Pie Hat, jonka kuultuaan Mingus lähetti Beckille sähkeen kiittäen tätä erinomaisesta tulkinnasta. ”Wired” pärjäsi Yhdysvalloissa erinomaisesti, myyden jopa edellä mainittua, Beckin siihen mennessä eniten kaupaksi käynyttä albumia enemmän. Sen täydellinen ruumiillistuma antoi kuitenkin odottaa itseään parin levyn verran. Levyn kohokohta oli epäilemättä Maxin sävellys Definitely Maybe, johon hän ehdotti kolmiäänistä kitarasooloa, joista kaksi oli soitettu slidekitaralla. Hänen motoriikkansa ja Moogosaamisensa saivat levyn kuulostamaan siltä, että oli jo vaikea erottaa mikä instrumentti on kitara ja mikä syntetisaattori. Vaikka Jeff ei pitänyt jousisovituksista, hän antoi tuottajan yrittää niitä. Beckillä ei ollut kovin suuria toiveita soolon onnistumisesta, mutta hän toteutti sen Maxin toiveiden mukaan. Lisäksi se vaati tarpeeksi nimekkään ja näkemyksellisen tuottajan, joka uskoi itseensä ja jolla oli tarpeeksi kanttia, että myös Jeff luotti häneen. Esiintymisestä jäi sellainen maku, että heidän musiikkinsa oli matkalla kohti jotain uutta, jossa oli heijastuksia jazzista ja reggaesta, pienellä ”Stevie Wonder” -aksentilla. Hammerin mielikuvituksella ei tuntunut olevan rajoja, ennen kaikkea mitä tuli Moogsyntetisaattorin äänen muokkaukseen. Martinilla oli lisäksi auktoriteettia saada läpi omia sovitusideoitaan. Joka tapauksessa Max Middletonin merkitys sovittajana ja ideanikkarina sekä Jeffin luottomiehenä lisääntyi varsinkin hänen kuunnellessaan Jeffin maanista sormiharjoitusta ja ehdottaessa, että tämä lisäisi siihen vielä muutaman soinnun. Tämä sopi erinomaisesti laulaja Bobby Tenchille. Lopputulos yllätti niin Beckin kuin tuottaja Steve Cropperinkin. Hän myös soitti moniin kappaleisiin rummut ja joihinkin esityksiin kaikki pohjat. Beckin soololevy ”Blow By Blow” (1975) sisälsi edellä mainitun Stevie Wonder -kappaleen Cause We’ve Ended As Lovers. Naradan lisäksi rumpuja sessioissa soitti myös Ed Greene ja Richard Bailey, joka oli tuttu jo levyltä ”Blow By Blow”. Suosio vain kasvoi vuonna 1981 pidetyssä MS-tautiin sairastuneiden hyväksi järjestetyssä ARMS-konsertissa, josta tehdystä tallenteesta muodostui jopa suositumpi kuin alkuperäisestä studioäänityksestä. Toiselle levylleen he saivat tuottajaksi Steve Cropperin ja äänitykset tehtiin Nashvillessä. Julkaisu kuitenkin möi aivan kohtuullisesti, joten mielipiteeni ei isossa mittakaavassa paina paljoakaan. Sillä toimi tuottajana Narada Michael Walden, joka antoi LP:lle yhtenäisen soundimaailman kirjavasta kappalevalikoimasta ja sekalaisesta soittaja-arsenaalista huolimatta. Itse asiassa hän soitti stemmat sokkona eli kuulematta toisia raitoja. Eipä siksi ole ihme, että Beck valitti ”Nashvillessä olleen niin kova taso, että studion talonmieskin osaa soittaa kitaraa paremmin kuin moni ammattilainen täällä (Englannissa)”. Yhteistyöstä syntyi vuonna 1976 albumi "Wired" . Näin sai alkunsa Scatterbrain – klassikko jo syntyessään, josta tuli niin ikään yksi Beckin ohjelmiston kulmakiviä. Hän oli mies, jolla riitti krediittejä tarpeeksi, jotta myös oikukkaana pidetty Jeff Beck saattoi antaa hänen mielipiteilleen painoarvoa. Kokoonpano teki kaksi LP:tä. En tiedä, miten Jeffin kokoonpanot tarkasti ottaen risteilivät keskenään, sillä Beck, Bogert & Appice levytti ensimmäisen albuminsa elokuussa 1971 ja viimeisimmän live-LP:n Japanissa (kahdessa päivässä) 1973. Itselleni raidoista tärkeimmäksi on osoittautunut The Final Peace, joka oli kuin alkusoittoa tuleville herkille teoksille, kuten (Angel) Footsteps (1999) ja Nadia (2001), jotka tionin korvaajaksi mainittu ”lohdutuspalkinto” kasvoi melkoiseksi myyntimenestykseksi. lavalla olleet Jimmy Pagen ja Eric Claptonin, jotka eivät pärjänneet inspiraation vallassa esiintyneelle kollegalleen. Seuraavaksi oli vuorossa The Jan Hammer Groupin kanssa tehty konserttialbumi "Live" (1977), joka on minulle ehkä etäisimmäksi jäänyt levy Beckin uralla. Sen heikkous on mielestäni materiaalin heppoisuus ja ylenpalttinen tekniikalla brassailu vailla painavaa sanottavaa. Eräänlaiseksi SuperstiGeorge Martinin piti tuottaa myös Beckin seuraava levy, mutta työ jäi kesken Americayhtyeen valmisteilla olleen pitkäsoiton viedessä etusijan. ”Rough And Ready” ei mielestäni ollut vielä ”ready”. Beck on sittemmin arvellut, ettei olisi pystynyt soittamaan stemmoja, mikäli olisi kuullut muut äänet. Ilmeisesti juuri näillä main aavistus Jeff Beckin uudesta tyylistä alkoi orastaa
Vaikka he tekivätkin parhaansa, niin mitenkään räjähtävää vaikutusta ammattimaisen värittömästi hommansa hoitanut rytmiryhmä ei saanut aikaiseksi. Myös Jimille Jeffin soitto avasi uusia näköaloja kitarankäsittelyyn, koska hänen käsiensä toiminnot olivat hieman aiemmin diagnosoidusta MS-taudista johtuen rajoitettuja. Kuullessani suruuutisen minut valtasi tunne, ettei maailmassa ole yhtään kitaristia, joka pääsisi edes murto-osaan hänen taidoistaan. Hankin samalla tiketit kahdelle kaverilleni, Matti Rajantielle ja Jimi Suménille. Konsertista muodostui minulle kaikkien aikojen livekokemus. basson varressa aikaisemmin Princen rinnalla soittanut Rhonda Smith. Matkassaan hänellä oli tuolloin rumpalina Narada Michael Walden ja Minulle henkilökohtaisesti ”Live At Ronnie Scott’s” lukeutuu Beckin uran huipentumiin niin musiikillisesti kuin fiiliksellisestikin. Vuonna 2004 perheemme oli menossa Jamie-vaimoni isän suvun synnyinseudulle Sloveniaan. Blues News 4/2023 19 puolestaan määrittelivät uudelleen vibrakammen ja volyymipotikan samanaikaisen käytön kurinalaisuudet. Ne näyttivät kelpaavan myös Led Zeppelinin Jimmy Pagelle ja Robert Plantille, joiden leveästi hymyilevät kasvot ikuistuivat tv-kameroille. Jeff Beck nukkui pois keskuudestamme rauhallisesti rakkaimpiensa läsnäollessa 10.1.2023. Tämän jälkeen Beck päätti ottaa hetken aikaa rauhallisemmin. Päätös tuli kaikille yllätyksenä, sillä miehet eivät olleet puheväleissä yli kymmeneen vuoteen. Vuonna 1992 hän tuotti soundtrackin tv-sarjaan ”Frankie’s House” yhdessä Jerry Leiberin pojan Jed Leiberin kanssa. Tästä ei pelkästään voi syyttää Stewartia, vaikka Beck valittelikin, että kun olisi pitänyt keskittyä musiikin tekemiseen, niin Stewart jahtasi nuoria naisia Hawaijilla. pilaten People Get Readyn lähes täydellisesti. Tapahtuma oli vaikuttava senkin takia, että se oli Jan Hammerin viimeinen soittokerta Euroopassa. Jeff odotti lavalle tulevaksi Imogen Heapia, kun lavan alta pukuhuoneesta saapuikin Wood takki auki ja vielä enemmän juovuksissa. Täyteen pakattu lontoolaisklubi sai nauttia kitaristin parhaista kappaleista intiimissä tilassa. Edellisten kaltaista vaikutusta ei jättänyt myöskään kesän 2022 konsertti Tampere-talossa Johnny Deppin kanssa. Edellä mainitusta kappaleesta Jeff ei kuitenkaan saanut valtavasti pään silitystä, sillä selvisi, että hän oli käyttänyt sen introssa ja välikkeessä jonkin tuntemattoman kitaristin demoversiota. Muuten kappaleen tekninen toteutus on melko kolkko, sillä Beck oli rakentanut pohjat omassa kotistudiossaan. Lähinnä Porin konsertista onkin jäänyt mieleen se, ettei kitaristi virittänyt soitintaan kertaakaan koko parituntisen setin aikana. Ainut negatiivinen asia oli Ron Woodin kunto, sillä hän oli kohtalaisessa ”laitamyötäisessä”, mm. Matka ja koneemme vaihto Lontoossa sattui sopivasti samoille päiville kuin Jeff Beckin 60-vuotispäivät, joten en voinut muuta kuin tilata liput hänen konserttiinsa Royal Albert Hallissa. Kuolinsyy oli bakteeriperäinen aivokalvon tulehdus. Rytmiraitojen vaatimattomuus ei paljoa haitannut, sillä hänen kitarointinsa yhdistettynä Stewartin lauluun ja vieläpä hienoon sovitukseen loistavasta kappaleesta kelpasi superparivaljakon faneille ja nosti laulun pitkästä aikaa listoille. Beckin sorvi-projekti jatkui ”Camouflage”kiertueella, mutta riemua ei kestänyt pitkään. Yllättäen hän myös suostui yhteistyöhön Rod Stewartin kanssa tämän albumille ”Camouflage” äänitetyllä kappaleella Infatuation (1984). Kaiken huipuksi Beck sisällytti Stewartin laulaman People Get Readyn vuoden 1985 albumilleen ”Flash”, jonka muista lauluosuuksista vastasi Wet Willie -yhtyeen solisti Jimmy Hall. Jeff Beck jätti aukon, jota on mahdoton täyttää – hän oli ainutlaatuinen. Koko ilta oli uskomaton, mutta erityisesti hitaat ja kauniit kappaleet muodostuivat unohtumattomiksi: Angel (Footsteps), Where Were You ja Nadia olivat ylivertaisia, mieleen jäivät myös Cry Me A River sekä Rollin’ And Tumblin’. Porissa herätti ennen kaikkea ihmetystä se, että lavalla tähden käytössä oli vain kaksi pientä Fender DeLuxe -vahvistinta normaalien Marshallien sijaan. Jeff Beckin kommentti kuuluikin lavalta selvästi ilman vahvistusta: ”Oh fuck, Ron...” Muuten täydellinen konsertti osoitti tähtienkin olevan tavallisia kuolevaisia. Beck suorastaan hehkuu tulkitessaan Cause We've Ended As Loversia Tal Wilkenfeldin kanssa.. Paikkamme melko läheltä lavaa eivät olisi voineet olla salin akustiikan kannalta paremmin valittuja – siitäkin päätellen, että Jimmy Page istui kolme riviä takanamme. Vaikka yhtyeessä oli mukana Carmine Appice, hyvä ja tuttu rumpali parista kokoonpanosta, Beckin kärsivällisyys Stewartiin lopahti jo parin viikon jälkeen. Tapa, jolla he säestivät Beckiä on huikea. Kun Beckiltä kysyttiin äkkinäisestä mielenmuutoksesta, tämä kertoi tarvinneensa rahaa uuden sorvin ostoon. Samaa ei voi sanoa vuoden 2008 CD/ DVD -taltioinnilla ”Live At Ronnie Scott’s” esiintyneistä basisti Tal Wilkenfeldistä ja rumpali Vinnie Colaiutasta (yhdessä kosketinsoittaja Jason Rebellon kanssa). Vaikka näin Beckin myös Pori Jazzissa 2014 sekä Tampere-talossa 2022, ne eivät elämyksinä nousseet enää samalle tasolle Royal Albert Hallin kanssa
20 Blues News 4/2023 PETE HOPPULA E lviksen, Jerry Lee Lewisin ja Carl Perkinsin ohella myös monet muut amerikkalaisen rock’n’roll-ensipolven edustajat siirtyivät 1960ja 1970-luvuilla testaamaan ainakin hetkeksi uskottavuuttaan mustan rhythm’n’bluesin ja soulin tulkkeina. Suuria menestystarinoita nämä kokeilut harvemmin tekijöilleen tuottivat, mutta artistisina kasvukertomuksina ne kaikki ansaitsevat oman lukunsa juurimusiikin historiankirjoituksessa. Syyskuussa 1968, ollessaan Englannissa kiertueella, Roy joutui ottamaan vastaan suru-uutisen hänen kahden vanhimman poikansa poismenosta poroksi palaneen kotitalon mukana. kanmaksajan julkaisut eivät kuitenkaan käyneet kaupaksi entiseen malliin. 1960-luvun jälkimmäinen puolisko näyttäytyi Orbisonille tragediantäyteisenä. Musiikkinsa laadusta artisti suurine taustakoneistoineen ei ollut valmis tinkimään, mutta koska levyjen menestyminen ei enää Toisinaan slovarikuningas intoutui lisäämään julkaisuillaan myös tahtilajia, kuten Conway Twitty -henkisellä Dancella sekä etenkin monilla onnistuneilla teinipopahtavilla rallatuksilla, kuten Lana, Loneliness ja Sunset. Levytyssopimus Monumentin kanssa katkesi kesällä 1965, minkä jälkeen laulaja siirtyi seuraavaksi MGM-yhtiön kirjoille. Selkeimmät kädenojennukset mustan musiikin suuntaan Orbisonin senhetkisessä studiotuotannossa olivat The Platters -coverit The Great Pretender (”Crying”, 1962) ja My Prayer (”In Dreams”, 1963) sekä Billboard-listaykkösellä Oh, Pretty Woman markkinoidulle viimeiselle Monument-LP:lle ”Orbisongs” (1965) sisältynyt rempseän kantrirokahtava luenta Shirley & Lee -miljoonahitistä Let The Good Times Roll. ROCK’N’ROLL-ARTISTIT sielunhoitajina Osa 2 Roy Orbison. Avioliitto Claudette-vaimon kanssa oli kokenut jo monia yläja alamäkiä ennen kohtalokasta päivämäärää 6.6.1966, jolloin kaksikon moottoripyöräajelu päättyi Tennesseen Gallatinissa rouva Orbisonin välittömään kuolemaan yhteentörmäyksessä kuorma-auton kanssa. Rhythm’n’bluesin sekä ylipäätään lainanumeroiden hän sitä vastoin antoi pääsääntöisesti olla tässä vaiheessa rauhassa. Teksasin Vernonin kaupungissa 1936 syntynyt mies mustien lasiensa takana oli osoittanut lauluntekijän lahjansa jo rokkaavilla 1950-luvun Sun-varhaistöillään sekä vuosikymmenen loppuun ajoittuneella kaudellaan Acuff-Rose -yhtiön country’n’western-kustannustiimin palveluksessa, mutta solistina hän kasvoi täysin omille lukemilleen Monument-merkin, Nashvillen RCA Studio B -äänittämön sekä lauluntekijäkollega Joe Nelsonin muodostamassa luottokolmikannassa vuodesta 1960 lähtien. Uuden palISON O’N VAIHTELEVAT MIELIALAT ISON O’N VAIHTELEVAT MIELIALAT Musiikkia seuraava maailma saattoi vain haukkoa hämmästyksestä henkeään kuunnellessaan ujosta rockabillyartistista kuoriutuneen Roy Orbisonin kultakauden toinen toistaan ylittämättömämpiä balladihittejä. Vaikkei ostava yleisö aina Orbisonin tuotoksille lämmennytkään, ei vuoteen 1973 jatkunut MGM-periodi ollut silti taiteellisesti floppi. Ulottuvaista ja erittäin tunnistettavaa lauluääntään Cryingin, Running Scaredin ja In Dreamsin tapaisilla balladeillaan ympäri maapallon tunnetuksi tehnyt Orbison eli kaupallista kukoistustaan läpi 1960-luvun alkuvuosien. Siviilielämässä dramatiikkaa riitti sitäkin enemmän