Blues News 04/2021 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

Pure rock’n’roll! / Crazy Rock Boys / Divarien helmiä / Bluesmaantietoa / Hurriganes! Pure rock’n’roll! / Crazy Rock Boys / Divarien helmiä / Bluesmaantietoa / Hurriganes! Bob Dylan 80 vuotta, osa 2 / Unohdetut albumit / Klassikoiden lähteillä / Levytutkailut Bob Dylan 80 vuotta, osa 2 / Unohdetut albumit / Klassikoiden lähteillä / Levytutkailut 197301-21-04 ISSN 0784-7726 N:o 310 (4/2021) Hinta 7,50 € 54. vuosikerta N:o 310 (4/2021) Hinta 7,50 € 54. vuosikerta Haastatteluja: Haastatteluja: INETTA VISOR INETTA VISOR HESSU HEINONEN HESSU HEINONEN NASTOLAN BLUESPOJAT NASTOLAN BLUESPOJAT PAPA’S PARADISE PAPA’S PARADISE VESA HAAJA VESA HAAJA JJ NYBERGH JJ NYBERGH R&B:n merkkihahmoja: R&B:n merkkihahmoja: ROY HAMILTON ROY HAMILTON Muistoissamme: Muistoissamme: PAUL OSCHER PAUL OSCHER GENE TAYLOR GENE TAYLOR HENRIK GRANÖ HENRIK GRANÖ
8 s. 2 Blues News 4/2021 s. 16 s. 4 s. 78 s. 13 s. 20 s. 8 s. 16 s. 20 s. 42 s. 13 s. 78 s. 20. 13 s. 8 s. 16 © D av e Pe dl ey © Pa si Ry tk ön en © Pe rt ti N ur m i © Le if La ak so ne n © Pe rt ti N ur m i © O liv ia M an ni ne n © H en rik Sc hü tt s. 78 s. 42 s. 28 s. 28 s. 4 s. 24 s. 24 s. 24 s. 4 s. 24 s. 8 s. 42 s. 42 s. 78 s. 28 s. 13 s. 20 s. 16 s. 4 s. 28 s
78 Etukansi: Kotimaisia purkkakeräilykuvia Hessu Pirhosen kokoelmasta © Pete Hoppula BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 54. 24 Papa’s Paradise .................................................... Hetki teosten julkaisulle on niin ikään mitä otollisin, onhan lukeminen taatusti lisääntynyt myös monen musiikinharrastajan taloudessa koronarajoitusten poikiman lisääntyneen kotiajankäytön johdosta. Elokuisen Blues Newsin juttuvalikoimassa korostuvat myös useat roots-sektorille osuvat tietokirjauutuudet. Sekä Jyväskylän 40-vuotias Blues Live! ry että Nastolan ja Lahden seudulla vieläkin pidempään mainetta niittäneet ”bluespojat” aktiivihahmoineen ovat toden totta painotuotteiden väärtejä tarinan aiheita molemmat. Aivan kalkkiviivoille asti rinta rinnan ensisivun paikasta nimittäin mittelöivät sekä vanha kunnon Hurriganes että lopulta voiton vienyt sommitelmafoto rock’n’rollja rhythm’n’blues-artistien tähdittämistä kotimaisista purukumipakettien keräilykuvista. Tämänkertaiseen in memoriam -osioon kohtalon myötä päätyneiden pianistilegenda Gene Taylorin, Suomi-rautalangan monien mielestä tärkeimmän yksittäispersoonan Henrik Granön sekä Muddy Watersin rinnalta julkisuuteen nousseen Paul Oscherin lisäksi ovat lähikuukausina yläkerran bluesyhteisöön liittyneet muun muassa monien r&bja soul-hittien esittäjä Lloyd Price, chicagolaisen Delmark-yhtiön perustaja Bob Koester, harpistisankari James Harman sekä tätä kirjoittaessa viimeisimpänä lähtijänä 72-vuotiaana kuollut ZZ Topin Joseph Michael ”Dusty” Hill. Ilmoitushinnat vuodelle 2021: 1/4 sivu 130 eur 1/2 sivu 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi 350 eur 1/1 sivu, takakansi 370 eur Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Aarno Alén, Kai Engren, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Leif Laaksonen, Petri Lahti, Japa Mattila, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Hannu Nyberg, Mikke Nöjd, Arto Pajukallio, Hessu Pirhonen, Ville Pirinen, Jussi Raulamo, Jorma Riihikoski, Pasi Rytkönen, Vesa Salmi, Pirjo Salminen, Henrik Schütt, Mike Stephenson, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Vesa Walamies Painopaikka: Grano Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu 2021: N:o 1/21: vk 08 N:o 2/21: vk 16 N:o 3/21: vk 24 N:o 4/21: vk 34 N:o 5/21: vk 41 N:o 6/21: vk 50 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jätToimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BN-numeroon 5/2021 tarkoitetäjille: BN-numeroon 5/2021 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa tut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 10.9.2021! viimeistään perjantaina 10.9.2021! WWW.BLUESNEWS.FI Elokuussa 2021 Purkkaa vai jytää, tavattiin kuulemma Suomessakin ennen muinoin, erityisesti 1970-luvun alkuvuosina keskustelutovereilta tiedustella. 48 Pure rock’n’roll! ..................................................... 28 Bluesmaantietoa: Länsirannikko ..................... Myös heihin kaikkiin palattaneen vielä muodossa tai toisessa tulevien BN-julkaisujen yhteydessä. Mitkä sitä vastoin loppukesän Blues Newsista tällä kertaa totutusta poiketen tyystin puuttuvat, ovat tapahtuma-arviot. 34 Muddy Lee Makkonen ........................................ 8 Inetta Visor ............................................................ 65 BN lukee kirjallisuutta ......................................... 26 Nastolan bluespojat ........................................... Samaan kysymykseen törmäsivät jälleen myös Blues Newsin toimituksesta vastaavat tahot lehden kansiaihetta aprikoidessaan. 41 Roy Hamilton ........................................................ 62 Unohdetut albumit #20 ..................................... 50 Bob Dylan 80 vuotta #2 ..................................... Toimitettujen vajaan tunnin mittaisten koosteohjelmien lisäksi kaikki konserttidokumentaatiot ovat myös kokonaisuudessaan kuultavissa Yle Areena -verkkopalvelussa. 42 Crazy Rock Boys ................................................... vuosikerta Ilmestyy 6 kertaa vuodessa Julkaisija Finnish Blues Society (FBS ry) PL 257, 00531 Helsinki (PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland) Vastaava päätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, arviolevyt, ilmoitusmyynti, verkkosivut Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja BN:n tilaus: www.bluesnews.fi/lehden-tilaaminen Taloudenhoitaja Aarno Alén aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 BN-lehden tilaus vuodelle 2021 on 44 euroa. Perinteiseen – tosin samoin tässä tapauksessa aina yhtä lailla surulliseen tapaan BN:n palstoilla kunnioitetaan myös keskuudestamme poistuneita musiikkimaailman merkkihenkilöitä. Niin jytä kuin ehta blueskin on soinut läpi kesän myös Yleisradion FM-taajuuksilla Esa Kuloniemen, Pekka Laineen ja Tero Lietteen toteuttamassa ”Lekaa otsaan!” -ohjelmasarjassa. 16 Henrik Granö ........................................................ alojen kärkiasiantuntijoiden laatimat laajat artikkelit – eivätkä sekä teemoiltaan että käsittelytarkkuudeltaan ainutlaatuiset kirjoitukset suinkaan vielä niihin pääty! Uskallan siten luvata BN-koteihin nyt erityisen antoisia lukutuokioita. SISÄLTÖ: SISÄLTÖ: Pete Hoppula. 20 JJ Nybergh & The Bluesradiators ...................... 54 Klassikoiden lähteillä #69: Hugh Laurie ......... 60 Divarien helmiä #58 ............................................ Tilaukseen sisältyy 6 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille BN:ssä. 66 Levytutkailut ......................................................... Syy tähän on totta kai jokaisella hyvin tiedossa. ”Lekaa otsaan!” -ohjelmien sisällöstä on luettavissa lisää BN:n nettisivuilta osoitteessa www.bluesnews.fi/lekaaotsaan sekä myöhemmin syksyllä myös printtilehdestä. Kummastakin aiheesta on tässä käsillä olevassa numerossa ko. Blues News 4/2021 3 Paul Oscher ............................................................. Tekijänoikeussäädösten vapauttaessa 50 vuotta iäkkäämmät radiotallenteet jälleen julkiseen esityskäyttöön on Ylen arkistoista kaivettu esiin vaikuttava ja mikä tärkeintä, äänentoistoltaan ihailtavan korkeatasoinen otanta elävää Suomessa taltioitua musiikin historiaa muun muassa Helsingin Kulttuuritalon vuosien 1966 ja 1967 American Folk Blues Festival -kavalkadeista, Muddy Watersin Suomen-debyyttikeikalta 1970, ensimmäisestä Turun Ruisrockista sekä Fleetwood Macin, John Mayallin, Ten Years Afterin ja Steppenwolfin varhaisesiintymisistä. 4 Hessu Heinonen ..................................................... Kuten jo monesti todettua, ei niin pahaa ettei joskus pientä hyvääkin. 19 Vesa Haaja ............................................................ 13 Gene Taylor ........................................................... Näiden nauhoitteiden kautta pääsemme vihdoin me nuoremmatkin omin korvin analysoimaan sitä kaikkea, mistä myös Blues Newsissa on kyseisiin tapahtumiin liittyen jaksettu vuosikymmenten ajan verestää muistoja, spekuloida ja joskus jopa leikkimielisesti nahistella. 67 Hurriganes all day and night long! ................. Laittakaamme siis kaikki toivo, luotto ja tiimihenki peliin, että yhteiskuntamme tästä pikkuhiljaa toipuisi ennalleen ja livemusiikista olisi jatkossa mahdollista nauttia muutoinkin kuin yli puolen vuosisadan takaisten keikkaäänitteiden välityksellä
Sen jälkeen Oscher palasi kotikulmilleen Brooklyniin, New Yorkiin, ja alkoi esiintyä Brooklyn Slim -nimellä. Sen ansiosta Paul sai kutsun tulla soittamaan seuraavalla kerralla, kun Watersin bändi saapui esiintymään Isoon Omenaan ilman vakituista harpistiaan Big Walter Hortonia. Vaimonsa, taiteilija Suzan-Lori Parksin kanssa Paul muutti Länsirannikolle Los Angelesiin, jossa syntyi yhteislevytys Mark Hummelin ja Johnny Dyerin kanssa.Siellä hän aloitti myös sooloesiintymiset ja harjoitteli ohjelmistoaan kadunkulmassa saaden suoraa palautetta ohikulkijoilta. 1990-luvulla artisti nousi yleisön tietoisuuteen levyllä ”Knocking On The Devil’s Door” (Viceroots), jota seurasivat ”Deep Blues Of Paul Oscher” ja Steve Guygerin kanssa tehty ”Living Legends: Deep In The Blues”, jossa he vuorottelevat solistin roolissa. Sen myötä Paul muutti Chicagoon Muddyn taloon ja lähti saman tien hänen kanssaan © Pi rjo Sa lm in en. 1970-luvulla Paul keikkaili paikallisesti ja teki mm. Muddy Waters Trubute Bandin riveissä Paul käväisi silloin, kun kokoonpanossa olivat solisteina Jimmy Rogers ja Big Daddy Kinsey. Tuona aikana Waters käytti harpisteinaan myös Mojo Bufordia ja Carey Belliä kiertueilla ja Paul Oscher tutustui Muddy Watersiin tämän New Yorkin keikan jatkoilla. Hän teki mm. Ei helppo homma 17-vuotiaalle nuorukaiselle, jonka edeltäjiä olivat olleet Hortonin ohella mm. Eric Clapton, Levon Helm ja Keith Richards. Avioeron jälkeen hän muutti Austiniin, Teksasiin, sattumalta vanhan Chicago-ystävänsä James Cottonin naapurustoon ja alkoi pitää säännöllisiä viikottaisia keikkoja C-Boy’s -klubilla paikallisten, tasokkaiden muusikoiden kanssa. Lisäksi hän soitti melodikaa ja haitaria. 4 Blues News 4/2021 KARI KEMPAS T ämän vuoden huhtikuussa 74-vuotiaana koronaviruksen aiheuttaman taudin komplikaatioihin menehtynyt Paul Oscher ei ollut ensimmäinen valkoihoinen soittaja Chicagon bluesklubeissa, mutta hän oli ensimmäinen, joka sai kiinnityksen Muddy Waters Blues Bandin kaltaiseen nimibändiin. Kuvittajaksi löytyi hänen sairaalajaksonsa aikana entinen newyorkilaismuusikko, Tukholmassa asuva Brian Kramer. Toivotaan, että teos näkee kiertueille. Tämä tapahtui vuonna 1967. Oheinen arkistojen kätköistä löytynyt haastattelu on tehty Sulatto-festivaalin yhteydessä Karkkilassa vuonna 2011. Viimeiseksi levyksi jäi ”Cool Cat” (Blues Fidelity, 2018), jossa hän sai vetoapua mm. 90-vuotiaalta Miss Lavelle Whitelta. Hän alkoi laulaa, tehdä kappaleita ja johtaa omaa bändiä, jossa oli mukana myös puhaltajia. levytyksissä sekä satunnaisesti James Cottonia ja George Smithiä varsinkin Länsirannikon keikoilla. Little Walter, Junior Wells, George Smith, James Cotton, Mojo Buford ja muutama muu. Paul toimi bändissä vuosina 1967–71. Levyjäkin tuli lisää: ”Alone With The Blues” (Electro-Fi, 2004), ”Down In The Delta” (Blues Fidelity, 2005) ja ”Bet On the Blues” (Blues Fidelity, 2010). Euroopan-kiertueen Louisiana Redin kanssa vuonna 1976. Huuliharpun lisäksi hän oli matkan varrella oppinut soittamaan pianoa Otis Spannin ohjauksessa sekä saanut neuvoja kitaransoittoon Muddyltä itseltään. Muddyn pojan Big Bill Morganfieldin kanssa levytyssession Blind Pig -merkille sekä levylle ”About Them Shoes” Hubert Sumlinin supersession, jossa olivat mukana myös mm. New Yorkissa Paulin yhtye säesti mm. Big Joe Turneria, Doc Pomusta, Victoria Spiveytä, Big Walter Hortonia ja lukemattomia muita alan legendoja. Paulin pitkäaikainen unelma oli kirjoittaa muistelmat ja kirja olikin jo loppusuoralla
Tämä tapahtui sen jälkeen, kun olin lähtenyt Muddy Watersin bändistä, vuoden 1973 paikkeilla. – Olen tuntenut Steven jo pitkään, siitä asti kun hän opetteli soittamaan. On kuitenkin eri asia kuunnella levyjä kuin kuulla huuliharppua livenä aivan vierestä. Uudella cd:lläni käytän sitä Round Midnight -kappaleessa. Tein myös räppäri Mos Defin kanssa yhteistyötä hänen yhdellä levyllään. Se oli kai edelleen Chess Recordsin ja Chessin studion aikaa. Olin kerran esiintymässä Brooklynissä ja samana iltana lavalla oli kaveri, joka räppäsi. Sillä ovat mukana myös basisti Kid Andersen ja rumpali Willie Smith. Lisäksi Paul oli mukana Muddy Watersin vanhan kotitalon säilyttämistä puuhaavan yhdistyksen toiminnassa. Millainen oli New Yorkin musiikkiskene 70-luvulla. Baareissa on liian meluisaa ja ihmiset juttelevat keskenään. Juttelin juuri hiljattain Steve Guygerin kanssa ja hän kertoi sinusta ja yhdessä tekemästänne levystä. Siksi pidän soolokeikoista, joilla voin itse tehdä samoin. Klubiesiintymiset olivat kunnon show-iltoja, revyitä. Esiinnyn nykyisin mielelläni paikoissa, joissa yleisö istuu ja kuuntelee. Soitan myös kromaattista huuliharppua pienellä kaiulla. Mutta pidän yhä yllä Muddy Waters-Little Walter -tyyliä. Millainen oli ensikosketuksesi bluesiin. Nykyisin soitan huuliharppua vain huuliharpputelineen kanssa. – Totta tosiaan. – Kyllä, ostin sen vuonna 1968, mutta en levyttänyt sillä ennen ”Living Legends” -cd:tä. Se oli varmaan sinullekin oppimiskokemus. Isäni ei pitänyt äänekkäästä musiikista, joten kun hän sai levyjä kaupasta, hän toi ne kotiin minulle, mm. On hienoa, että saimme sinut esiintymään Suomeen (2011). Hän sanoi, ettei hänellä ollut aavistustakaan, että nuo vanhat bluesmuusikot olivat niin kovia. Aloitit siis urasi jo 1960-luvulla New Yorkissa ja käytit 70ja 80-luvuilla nimeä Brooklyn Slim. Rakennuksen kellarissa oli levykauppa, jossa musiikkia soitettiin kovalla volyymillä. Rakennus on nyt virallisesti hyväksytty säilytettävien ja kunnostettavien talojen listalle. Muddy korosti tekstiä pitämällä taukoja ja venyttämällä laulaessaan. Olen tottunut tekemään soolokeikkoja ja sillä tavoin se onnistuu. Nykyisin vastaavissa paikoissa soi hiphop, mikä on mielestäni lähinnä bluesia, koska sekin kertoo tarinoita. Bill Putnam toimi siellä ääniteknikkona. Isäni nimittäin työskenteli siihen aikaan Foxin teatterissa Brooklynissä, missä esiintyivät monet rock’n’roll-tähdet. Olemme tehneet yhteystyötä parilla cd:llä. Steve on huuliharpisteista suosikkini. Hänellä oli iso soundi kuin Big Walter Hortonilla ja hän hallitsi myös vanhemman tyylisen bluesin. Ohjelmistossa saattoi olla koomikko, doowop-ryhmä ja talon yhtye. Olit mukana monella Muddyn levylläkin. – Ei, ei 60-luvulla, eikä bluesbändeissä. Nuorempana minulle oli ihan sama, millainen keikkapaikka oli. Soitan samalla kitaraa ja huuliharppua. – Kyllä, ja Muddyn parhaat levyt on mielestäni tehty Universal-studiossa Chicagossa. Rasismi oli vielä yleistä, eihän rotuerottelun purkamisesta ollut kulunut kuin nelisen vuotta. Matkustin Etelässä Muddyn kanssa ja asuin Chicagon South Sidessa Muddyn kodissa, jossa Otis Spanin kanssa jaoimme kellarin. Olin varmaan ensimmäinen valkoihoinen muusikko, joka soitti mustassa bluesbändissä, Muddy Watersin. Pystyn siihen, kun soitan ilman bändiä, jolloin minun ei tarvitse seurata rumpalin rytmiä. Kehuin hänen riimejään ja kysyin, mitä mieltä hän on seuraavasta: ”I got an axe handle pistol on a graveyard frame that shoot tombstone bullets, wearin’ balls and chain, I’m drinkin’ TNT, I’m smokin’ dynamite, I hope some screwball start a fight, ’cause I’m ready, ready as anybody can be, I’m ready for you, I hope you’re ready for me.” Kaveri kyseli, olinko kirjoittanut riimit, mutta tunnustin, että teksti oli Willie Dixonin ja että Muddy Waters esitti kappaletta jo vuonna 1954. Blues News 4/2021 5 päivänvalon. Olen soittanut sitä koko ikäni. Kun Muddy taas tuli New Yorkiin, hänellä ei ollut huuliharpistia mukanaan ja sain puhelun. – Se oli mahtava. Tunsin Victoria Spiveyn hyvin ja levytin hänen yhtiölleen. – 1960-luvulla kuuli New Yorkissa vielä vanhempien muusikoiden soittamaa bluesia livenäkin mustien klubeissa. – Kuulin bluesia livenä ensimmäisen kerran teini-ikäisenä New Yorkissa: Musta kaveri soitti huuliharppua kadunkulmassa aivan nenäni edessä. Soitamme hyvin yhteen, puhumme täysin samaa kieltä. 60ja 70-luvuilla ei monikaan valkoinen muusikko esiintynyt mustien klubeilla. – Kyllä, mutta en ole tyytyväinen tapaan, millä jotkut niistä on aikoinaan miksattu. Soitin pari kappaletta, minkä jälkeen Muddy kysyi minulta, pystyisinkö ja olisinko valmis lähtemään tien päälle. En ollut kokenut vastaavaa aiemmin, vaikka olin toki kuunnellut levyjä. Kun aloitin Muddyn bändissä, olin toki opetellut kappaleita hänen levyiltään, mutta hänen kanssaan esiintyminen olikin sitten toinen juttu. Myös Dave Waldman mainitsi sinut, kun juttelimme Chicagossa. Hän on hyvä tyyppi ja musikaalisempi kuin useimmat muut räppärit. – Dave otti minulta muutaman soittotunnin 70-luvulla. Se oli mahtavaa – parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut. – Kyllä, New Yorkissa oli klubi nimeltä Nightcap, jonka yleisö oli pääosin etelästä muuttaneita afroamerikkalaisia, ja niinpä siellä soi usein blues ja soul, jotka olivat mustan yleisön musiikkia. 1970ja -80-luvuilla blues alkoi hiipua ja monet rockmuusikot ryhtyivät esittämään bluesia. Jäin koukkuun. Little Walterin äänitteitä. Sinullahan on myös bassohuuliharppu. Willie on mahtava muusikko. Jimmy Johnson, joka opetti minulle muutaman huuliharppujutun, lauloi kuin Buster Brown ja Junior Parker. Tapasin hänet New Yorkissa, kun hän tuli katsomaan keikkaani yhdessä klubissa. Johnsonin kanssa kiersimme sitten mustissa klubeissa ja sain lisää jammailukokemusta. Pidän siitä soundista, ”Deep Blues” -soundista. © Je an -P ie rr e Le lo ir Pee Wee Madison, Paul Oscher, Muddy Waters, Willie "Big Eyes" Smith, Sammy Lawhorn (ja takana Calvin ”Fuzz” Jones) Chicagossa 16.6.1971. Tapasin Muddyn show’n jälkeen Apollon takahuoneessa ja sen jälkeen menimme Theresa-hotelliin, jossa he yöpyivät, otimme muutaman drinkin ja muuta sekä heitimme noppaa. Se oli minulle hienoa aikaa. Se huuliharpun soundi oli mielestäni niin kaunis. Erään klubin omistaja antoi minulle tilaisuuden jammailla bändin kanssa, ja tutustuin sen johtajaan. Bändin johtaja tunsi Otis Spannin ja hän vei minut katsomaan Muddy Watersia Apollo-teatteriin Harlemiin. Pelkästään bluesia soittavia klubeja ei oikeastaan ollut olemassakaan. Se olikin iso show, jossa olivat mukana myös Bobby Bland, Lightnin’ Hopkins, John Lee Hooker, Jimmy Reed ja T-Bone Walker
Se syö myös vähän soundia. – Luulen, että yksi sellainen on olemassa Detroitista. Kun esiinnyn yksin, minun ei tarvitse väitellä bändin kanssa, ja jos teen virheen, se on oma virheeni. Blue Horizon on julkaissut levyn myös cd:nä, johon sisältyy muutama ylimääräinen raita. – Se oli englantilaista tuotantoa, ja koska he halusivat näyttää vain mustia esiintyjiä, minut rajattiin kuvasta pois, mutta minun voi kyllä kuulla soittavan huuliharppua Muddyn taustalla ainakin 19 Years Oldja Hoochie Coochie Man -kappaleissa. – Se huolestuttaa minua välillä. Yhtenä päivänä päätin ennen keikkaa ottaa suihkun klubilla ja sain suihkutella rauhassa hetken ennen kuin klubin johtaja tuli koputtelemaan ovelle. Se kuvattiin Theresa’s Loungessa vuoden 1970 paikkeilla. – Pedaalilaudallani on kaksi pedaalia kitaralle, toinen niistä antaa 12-kielisen kitaran soundin, sekä yksi huuliharpulle, ja ne on kytketty. – Vuonna 2001. Olimme käyttäneet hänen autoaan keikkareissuilla ja minun piti auton ja kuljettajan menetyksen vuoksi peruuttaa 13 esiintymistä. Jokainen kantoi asetta. Johnny Young taas oli mukava kaveri. On hienoa, että vielä löytyy julkaisematonta materiaalia. – Kyllä, soitimme 21 peräkkäistä iltaa Mr Kelly’sissä. Uskotko, että siltä ajalta kun soitit Muddy Watersin bändissä on vielä julkaisemattomia nauhoja. Myöhemmin mukaan tulivat Willie Smith, Pinetop Perkins ja Calvin Jones, jotka olivat persoonina erilaisia. Myöhemmin aloit julkaista kasetteja ja cdlevyjä omalla nimelläsi. Myös Earl Hooker ja Louis Myers olivat hyviä kitaristeja. Olet tehnyt Johnny Youngin kanssa Blue Horizonille levyn New Yorkissa. Eräältä festivaalilta minua pyydettiin tulemaan yksin, jos en pysty saapumaan bändini kanssa. Otis Spann soitti sessiossa pianoa ja mukana olivat myös Sam Lawhorn ja rumpali S.P. – Kyllä, vuonna 1968. Muddyn bändi oli omaa luokkaansa niihin aikoihin, kun Luther Georgia Boy Snake Johnson, Spann ja S.P. Näytät käyttävän langatonta systeemiä. En halua muuttaa takaisin New Yorkiin. Se on mielenkiintoinen video. – Kyllä, vuonna 1996 cd:t ”The Deep Blues of Paul Oscher” ja ”Knocking On The Devil’s Door”, jonka nimikappaleen olen kirjoittanut itse. Esiinnyn pääasiassa bluesfestivaaleilla, en niinkään paikallisissa klubeissa. Hän asui lähellä Muddyn taloa, ja hänellä oli valkoinen vaimo, mikä oli harvinaista siihen aikaan. Hän komensi minut ulos sanoen, ettei kukaan ole käyttänyt suihkua sen jälkeen, kun Sinatra oli ollut klubissa keikalla, ja sitä paitsi alakerrassa päivällistä syövien ravintolavieraiden niskaan tippuu vettä. Aikaisemmin minulla oli ongelmia joka puolella lavaa risteilevien piuhojen kanssa. Muddyn kitaristi Pee Wee Madison oli tyylikäs. Se oli kovien miesten orkesteri. – Vaimoni sai töitä Kaliforniasta ja minäkin muutin sinne. Sen esiintymisen jälkeen myin 65 cd:tä ja päätin, että jatkan samaan malliin. Klubi oli siihen aikaan Chicagon hienoin, ja siellä esiintyivät sellaiset nimet kuin Frank Sinatra ja Nancy Wilson. Ash Grovessa kuvattu video on kuitenkin ainoa, jolla voi oikeasti nähdä ja kuulla minun soittavan huuliharppua Muddyn kanssa. Sitten muutit Kaliforniaan. 6 Blues News 4/2021 Olitko mukana myös Chessin ”Live At Mr Kelly’s” -levyllä, joka on tehty 70-luvun alkupuolella. Siellä on liian kylmä ja lunta. Sam oli erittäin hyvä kitaristi. Tunnen kaverin, jolla se on, mutta en ole kuullut suunnitelmista julkaista sitä. Leary. Samoihin aikoihin Kaliforniassa Ash Grove -klubissa kuvattiin toinenkin video, jonka on alun perin julkaissut Wolfgang’s Vault ja joka nykyisin löytyy myös YouTubesta. Käytätkö kaikua huuliharpussa. Se oli Muddyn uran käänteentekevä kiinnitys. George Smith on siinä mukana. Johnny kuulostaa samalta kuin Muddy. Olit mukana Buddy Guyn ja Muddy Watersin kanssa myös Harvey Cokelissin vuonna 1972 julkaistussa dokumenttielokuvassa, joka käsitteli Chicago Bluesia. Olin esiintynyt erään kitaristin kanssa, joka jäi kiinni rattijuoppoudesta ja menetti ajokorttinsa. En ole aina varma, toimiiko se. Leary olivat mukana. Länsirannikolla olen tehnyt cd:n Mark Hummelin ja Johnny Dyerin kanssa. Milloin aloitit esiintymisen yksin
Cd-levyilläni ei ole ollut puhaltimia, mutta ehkä jonain päivänä teen sen omalla merkilläni. Sain levyn masternauhat takaisin ja pidän niiden siloittelemattomuudesta. Soitan myös muiden kappaleita, mutta niihinkin pyrin aina jättämään oman leimani. Se oli hienoa aikaa. Viimeisimmän cd:n olen julkaissut omalla merkilläni. Olet ollut mukana myös Muddy Watersin tribuuttibändeissä. Olen kirjoittanut paljon kohtaamistani naisista. King ja Muddy Waters on erilainen kuin Howlin’ Wolf. Hän kehitti ja paransi työjälkeään jokaisella soittokerralla. – Ensimmäinen oma kappaleeni oli Debra Lou, joka kertoo Debrasta, jonka kanssa suhteeni kesti kolme kuukautta. Sinun pitäisi kirjoittaa kirja urastasi! – Itse asiassa olen jo alkanut kirjoittamaankin sellaista. Välillä olen käyttänyt myös torvia, sekä keikoilla että liveäänityksissä. Opetin Jerryn soittamaan. ”Rough Stuff” myy yhä aika hyvin. murre on erilainen.””. Levy miksattiin huolellisesti. Olet varmasti antanut vaikutteita monelle huuliharpistille. He tekevät muutoksia ja heittävät mukaan yllätyksiä. – Kyllä, duosta isompiin kokoonpanoihin. Pyrin välttämään kopioimista ja yritän tehdä niistä omanlaisiani. Milloin aloitit. Muistan Pepper’s Loungen bluesjamit, joissa saattoi nähdä Otis Rushin, Junior Wellsin, James Cottonin ja Big Walter Hortonin. Nykyisin tilanne klubeissa on toinen, liian paljon rokkia. © Pi rjo Sa lm in en © Pi rjo Sa lm in en ”Blues on kuin kieli, jonka jokainen ”Blues on kuin kieli, jonka jokainen murre on erilainen. Olet suosinut erilaisia bändikokoonpanoja. – Se on etuni. Miten yhteistyö levy-yhtiöiden kanssa on sujunut. Buddy Guy on erilainen kuin B.B. Steve Guyger tekee niin myös. Blues News 4/2021 7 eri vahvistimiin. Muddyn kanssa soittaessani käytin Guildia ja minulla on sellainen vielä kotonani. Olet tehnyt omia kappaleita jo pitkään. Kaveri, joka julkaisi ”Knockin’ On The Devil’s Door” -levyn Vicerootsilla, on sanonut, että voin käyttää sitä kokoelmallani. Little Walter ja Big Walter käyttivät joskus klubeilla PA:ta ja Cottonilla oli PA jatkuvasti omilla keikoillaan. Se johtunee asemastani Muddy Watersin bändin jäsenenä. – Luulen niin. Sinulla on pitkältä uraltasi varmasti paljon kokemuksia ja tarinoita kerrottavaksi. – Olin mukana vuoden 1994 kiertueella Jimmy Rogersin kanssa. Ehkä teenkin sen, koska myös se yhtiö on mennyt konkurssiin. Varmaan ainakin William Clarkelle ja Paul Delaylle. Blues on kuin kieli, jonka jokainen murre on erilainen. Carey Bell ja Jerry Portnoy keikkailivat myös tribuuttibändin kanssa. Blues Planet, jolla ”Deep Blues” ilmestyi, oli hyvä yhtiö, mutta se meni konkurssiin, enkä koskaan saanut rahojani. Olen onnekas, että minut hyväksyttiin 60-luvulla osaksi mustaa kulttuuria. Lisäksi teimme Steve Guygerin kanssa kasetille livenauhoitukset ”Live At The Five Burros Cafe” ja ”Live In The Virgin Islands”. Minulla oli joskus bändissäni kaksi torvea: tenorisaksofoni ja vetopasuuna. En laula mitään, mihin en pysty samaistumaan. Monetkaan bluesmuusikot eivät ole nähneet Muddy Watersia, Howlin’ Wolfia, Little Walteria ja muita livenä, eivätkä he ole kokeneet samoja asioita kuin minä. Se oli kuin iso sukukokous. Käytän Fenderin Bassmania. Maxine taas särki sydämeni ja kirjoitin myös siitä kappaleen. Haluaisin tehdä niistä ja muusta vanhasta materiaalista kokoelmalevyn. Ja ajattele vaikkapa Little Walteria, joka ei koskaan soittanut kappaletta kahta kertaa samalla lailla. –”Living Legendsin” yhteydessä se sujui hyvin
Niitä ruvettiin tilailemaan, meillä oli hitosti konsertteja, saattoi olla yhdellä kevätkaudella viisikin jenkkibändiä. Työhommissa postissa olin vuosia työsuojeluasiamies ja luottamusmies, että tällainen järjestöhomma oli tuttua. Ei se kitara ollut mun laji. Kokonaisuus tietysti ratkaisee. levy. Muita perustajajäseniä olivat Veli-Matti Pylvinen ja Jouko Salmi, Walamiehen Vesa oli myös siinä keskeisessä roolissa. Sitten kun kuulin huuliharpisteja, jonniin verran oli brittibluesissakin niitä, kiinnosti. Toka taisi olla ”Moanin’ In The Moonlight”, Howlin’ Wolfin 50-luvun kappaleista koostuva. – Mä olen tämmöinen harrastaja, soittaja, ja siinä ohessa on tullut sitten se, jos nyt halutaan käyttää sanaa promoottori. Legendaarisia ovat ne jutut, kun keskisuomalaista Blues Live! -yhdistystä lukuisine tapahtumineen ja syysfestareineen sen koko yli 40-vuotisen taipaleen ajan vetänyttä puheenjohtajaa on jahdattu postinjakelureitin varrelta jonkin yhdistyksen toimintaan liittyvän kiireellisen asian vuoksi. 8 Blues News 4/2021 MAIJU LASOLA B lues-Hessu, Postimies, Keski-Suomen Mick Jagger, Viimeinen Mohikaani, Shamaani. Jyväskylässä oli tuolloin jazzja folk-toimintaa, niin tuli luontevasti idea Antsu Perttusen ja Kari Kaijanahon kanssa, että bluespuolellakin pitäisi järjestää jonkinlainen tapahtuma. Selkeällä ja varmasti osin määrätietoisella ja perusteellisella perehtymisellä maustettu tie on kulkenut avoimen uteliaana ja tarmokkaana läpi vuosikymmenien. Pienellä varoitusajalla siis ja siitä se lähti viemään! Silloin ajattelin, että joutavat nuo poliittiset harrastukset jäädä pois. Joku kysyi vielä vaaliehdokkaaksikin, mutta sanoin etten lähde, tunnen mielekkäämmäksi nämä musiikkitoiminnat. luonnon ihmeisiin, kirjallisuuteen ja Amerikan alkuperäiskansojen kohtaloon on sammumaton. Ja roots-musiikissa puhuu ylipäätään jotenkin ihmisen ääni. Ruvettiin järkkäämään konsertteja, pienimuotoisia jameja ja esitelmätilaisuuksia, joissa levynäyttein esiteltiin artisteja. Ensimmäisten harppujen hommaamisen jälkeen sitä Wolfin levyä tuli paljon kuunneltua ja soitettua päälle. Lempinimet kertovat kantajistaan usein jo paljon, näin Heikki ”Hessu” Heinosenkin tapauksessa. Olin kuuntelija ja kyllähän mä levyjen mukana lauleskelin, hommasin ensimmäiset huuliharput ja soitin sitten levyjen mukana. Mutta vauhtiin päästyään herrasta muotoutui vuosikymmenien saatossa sen kummemmin tavoittelematta ei pelkästään Keski-Suomeen, vaan persoonallinen vaikuttaja koko Suomen roots-musiikkikenttään. Se vetosi enemmän, Wolfhan on rytminen harpisti, soittaa omalla soundillaan, se tuntui että aiaiaiaiai... – Silloin oli tarjolla paljon artisteja, Kala-Hande Salakka toi maahan jenkkibändejä Itäja Länsirannikolta. Ja jälkiä on jäänyt; laulaja-huuliharpistina sarkaa jo 60-luvulta lähtien kyntänyt, ilman sen suurempaa meteliä itsestään pitänyt herra Heinonen on ehtinyt elämän saroillaan jo moneen. Ulkoiselle tyylilleenkin aina ja kaikkialla uskollinen hahmo, Keski-Suomen Mick Jagger on ehtinyt vuosien varrella puuhata myös paljon muuta; kiinnostus mm. Ennen Blues Live!ähän meillä oli Jyväskylässä Finnish Blues Societyn paikallisosasto, 1975 lähtien. Ne menivät yleisöön kohtuullisesti, eivätkä olleet hinnankiroissa ne bändit. tapahtumakokemuksista ovat mielenkiintoista ja ehdottomasti tutustumisen arvoisen hykerryttävää luettavaa. ”Järjestelijäksi” syntynyt, BN-toimittajan tarjoamaa promoottori-titteliä hieman karsastava Hessu on siis ehtinyt olla mukana monissa jännittävissäkin kiemuroissa. Kaikki nämä rokkenroll-miehetkin jos ajatellaan, niin Elviksellä oli blues-kappaleita, Little Richardilla, Eddie Cochranilla, Bo Diddleylla, olihan siinä tällaisia vaiheita ennen kuin tilasin ensimmäiset Chicago-blues-tyyppiset levyt vuonna 1965. Joskus on vaikea sanoa, mikä asia kehenkin ihmiseen vetoaa. Olinhan mä poliittisestikin aktiivinen 70-luvulla, tunnetusti vasemmistolainen, kunnes tympäännyin niihin poliittisiin kiistoihin. Mutta tommonen järjestelijä olen, isäkin oli sellainen järjestelijä. Samaan aikaan hän on uurtanut uraa soittajana ja laulajana, vuosikymmenien mittaan lukuisissa kokoonpanoissa. Blues Live! -yhdistys perustettiin alkusyksystä 1981 ja ensimmäinen festari pidettiin heti perään syyskuussa 1981. Otettiinhan me takkiinkin vuosien varrella, mutta yhdistyskavereiden kanssa päätettiin, ettei luovuteta, mennään pankkiin ja avataan luotollinen tili, järjestetään tukikonsertteja ja maksetaan velat pois. historiikkiin taltioidut monipolviset tarinat pienen yhdistyksen alkuajoista ja selviytymisestä tapahtumatantereilla, maailmantähtien Suomeen roudaamisesta ja festariym. Se vaan sitten osui, se huuliharppu. Hessun ja kumppaneiden em. Mutta annetaan toki tarinamestari-Hessun (uusi lempinimi?) nyt tässäkin itse kertoa: – Kotona oli Landola-kitara, kuuntelin silloin alkuun Elviksen levyjä ja olin soittavinani mukana, enhän mä mitään osannut, keinuttelin siinä itseäni musiikin mukana. Sitten alkoi olla jo erilaisia bändikokoonpanojakin. Blues Live!n artistitarjonnan monipuolisuus, kansainvälisyys ja laadukkuus on aikaansaanut festarin kasvun kokoaan suuremmaksi. Talkootyötä tehtiin ja käytiin Leivonmä”TAVALLISESTA TARINASTA” ”KESKEISEKSI ”TAVALLISESTA TARINASTA” ”KESKEISEKSI VAIKUTTAJAKSI” VAIKUTTAJAKSI” Hessun polku bluesin salojen syövereissä on ollut pitkä, ei kuitenkaan perin mutkainen. Mulle on tärkeää myös lauluääni, ja se että se vetoaa. Taisi olla ensimmäinen musta blueslevy, kun tuli tilattua, ”Best Of Muddy Waters”, siinä tietysti Little Walter harpussa. tuoretta historiikkia, arvio kirjasta löytyy myös tästä lehdestä. Blues-Hessun alkumatka roots-musiikin pariin on ollut 60-luvulta lähtien levykuunteluineen ja soittoharrastusherätyksineen tietyssä mielessä ”se tavallinen tarina”. Sari Aution kirjoittaman Blues Live! -historiikin (Jyväskylän bluesihme! Blues Live! ry 40 vuotta) ilmestyttyä kuluneena keväänä oli niin sanotusti bluesinselvää tarttua tilaisuuteen ja kysellä Hessulta pitkään kokemukseen perustuvia ajatuksia bluesista ja vähän muustakin! Jutussa on haastattelun ohella hyödynnetty em. Blues-ympyröissä mukana jo vuosikymmeniä ollut soittaja-laulaja-”järjestelijä” Hessu Heinonen on kantanut postilaukkuaan päätyössään postilaitoksen palveluksessa yhteensä kaksi kertaa maapallon ympäri ulottuvan matkan. Soittoharrastuksen myötä tuli tapahtumien järjestäminen. Musisoinnin ohella kiistatta näkyvimmin hän on ollut esillä jo 40-vuotisen historian omaavan, Jyväskylässä vuosittain järjestetyn Blues Live! -festarin veturina ja kyseistä tapahtumaa sekä muita alueen blues-roots-tapahtumia järjestäneen Blues Live! -yhdistyksen puheenjohtajana. Että sitä taivutetaan ja sitten istuu sävelet kohdilleen. Huomasin siinä, että olisi pitänyt olla eri sävellajin huuliharppuja enemmän, että tämä komppi menee tästä sävellajista, jaa-a, huuliharppu pitääkin olla eri sävellajia, eri duuria
Tapahtumista kirjoiteltiin eri puolilla. Symbolisia ilmaisuja, tiesivät vain keskenään mistä puhutaan. – Välillä on ollut kyllä BluesLive!n kanssa kieltämättä vähän raskastakin, on joutunut juoksemaan kaikenlaisten asioiden kanssa. Jäänyt harmittamaankin jotkut tilanteet, kun olisi hieno artisti ollut mahdollisuus saada meille kohtuuhintaan, mutta on mennyt noin ohi, esim. Ja vaikka © Ja rk ko M än tt är i. ahkerassa käytössä olevalla mökillä Keski-Suomessa. Omat mieltymykset ovat jäsentyneet ja selkeytyneet, ns. Että näitäkin on tietysti ollut, kun ei ole pienehköllä tapahtumalla varaa. Islannista ei ole kyllä koskaan mitään ollut. Aikaisemmin oltiin ehkä tunnetumpi myös paikallisesti, livetapahtumia oli Jyväskylässä vähemmän, niin näkyvyyttä oli enemmän. R.L. Se oli kuitenkin pienimuotoinen tapahtuma, ei mikään iso kesäfestivaali, intiimimpi ja ihmisläheinen, helppo tulla. Karjalaista, Davea ja Tuomari Nurmiota ja kumppaneita, mutta sitten on ollut hirveän paljon vähemmän tunnettuja bändejä, joilla ei niin hirveästi ole keikkaa ollut. Varsinkin eläkkeelle jäämisen (12 v. Ja kun tietää vielä musiikin taustat, ajatellen mustaa musiikkia USA:ssa, sitä se nimenomaan on ollut heillekin. Ei mitään vaikuttavuutta ole sen kummemmin tullut ajateltua. 10 Blues News 4/2021 ellä kasaamassa huonekalujakin, saatiin siitä rahaa. HARRASTUSTEN JA MIELTYMYSTEN KIRJOA HARRASTUSTEN JA MIELTYMYSTEN KIRJOA Pitkä, aktiivinen harrastamisen tie on ladannut Hessun kokemusarkun pullolleen, laaja-alaisesti musiikkimaailmaa tutkimalla, muutoinkin kuin soittoja festarikokemusten kautta. Toki tiedostaen sen, että mystisiä makuasioitahan nämä itse kunkin tykkäämiset tavallaan pitkälti ovat. Suomalaisessa kulttuurissa jos ajattelee, niin ollaanhan me tarjottu soittotilaisuuksia aika monelle kotimaisellekin bluesbändille. – Jo 60-luvulla Jyväskylässä kun oli nämä ensimmäiset bändit, niin tuli mulle nimitys Blues-Hessu, joltain kaverilta. 2010-luvulta kävijämäärä on hiipunut, merkittävyys Jyväskylän seudullakin ehkä vähentynyt, kun on paljon muita tapahtumia. Pääesiintyjät ovat olleet pääasiassa USA:sta, mutta aika paljon on ollut esim. Elämää on toki muuallakin kuin musiikkimaailmassa, kulttuuripuoleen keskittyviä harrastuksia on Hessulla myös muita, esimerkiksi kirjallisuus ja kuvataide. Ja on edelleen. USA:n alkuperäiskansojen kohtaloihin perehtyminen on ollut pikkupojasta asti yksi erityisen kiinnostuksen kohde. Siihen Hessulla on mahdollisuus mm. Siinä samalla musiikki on syventänyt sekä laajentanut maailmankuvaa ja johdattanut perehtymään perusteellisesti tämän(kin) kulttuurin osaalueen taustoihin. Helsingin suunnasta, Tampereelta, Lahdesta, pohjoisempaakin. Niin tehtiin, ihan mielenkiintoinen homma oli. Musiikki, tanssit, kokoontumiset, hirveän tärkeitä heille. Ja lempipuuhiin sisältyy ilman muuta ja tietenkin hessumaiseen tyyliin laaja-alaisesti perehtyen luonnon tarkkailu, se palauttaa ydinasioihin ja irrottaa sopivasti maailman melskeistä. En ole mitään vaikuttamista siinä ajatellut, en, olen vaan siitä lähtien ollut näissä jutuissa mukana Keski-Suomessa. Kun paljon on ollut omia bändi-kokoonpanoja, niin leimautunutkin siinä tietyllä tavalla ja kun on ollut myös tätä järjestäytyneempää tekemistä jo yli 40 vuotta bluesin saralla, niin kaikki on vaan kehittynyt omalla painollaan. hyvän musiikin listaa riittää. Tällä tavalla on tarjottu heille esiintymismahdollisuuksia myös muualla kuin ihan siinä kotikulmilla. Huuliharpun soitosta ja laulusta ei toki silloinkaan täysin luovuta, mutta vähemmälle se luonnon tarkkailulta, soutamiselta ja pihapuuhilta jää! – Itselle soittaminen ja siihen liittyvä on jonkinlainen purkautumiskeino. Tietysti on käynyt näitä tunnetuimpia, jotka liippaa bluesia, J. Burnside 90-luvun alkupuolella. sitten) jälkeen, kun ajattelivat, että Heinonen se joutaa touhuta, hehee! Mielelläni olisin vastuuta jakanut mahdollisuuksien mukaan, mutta ... On ongittu tietoa ja ajateltu, että otetaan tuokin. On joutunut sitten välillä tekemään ne lopulliset päätökset nopeastikin, ja ehkä vähän myös runnomaan, että nyt tehdään päätös. Meillähän kävi alueen ulkopuolelta aika paljon porukkaa, varsinkin festareilla. Olihan mustalla väestöllä oma slangikin, mitä valkoiset eivät ymmärtäneet. Herra Heinoselle on totta tosiaan käynyt niin kuin monelle muullekin asian harrastajalle, musiikki kaikkinensa ja erityisesti roots-blues on väistämättä pitänyt monin tavoin myös oman tekemisen intohimoa yllä. Ulkomaiset keikkajärjestäjät tietävät, että tämmöinenkin tapahtuma on olemassa ja sitä kautta tulee yhteydenottoja. Ja tulivat kyselemään huuliharpuista ja muusta, juttelemaan, mummot halusivat kertoa, kun olivat tehneet omia laulutekstejä. Ja päätöksiä, esimerkiksi artistivalintojen osalta, täytyy tehdä joskus nopeastikin tai ne menee ohi, ei siinä ole aina aikaa kummoisiin jahkailuihin otetaanko vai eikö. Jotenkin mua kiinnostaa nämä sorretut, tunsin ja tunnen sympatiaa. Briteistä, Saksasta, Ranskasta, Virosta, Puolasta ja Unkaristakin, tietysti Pohjoismaat mukaan lukien, ennen kaikkea Ruotsi ja Sven Zetterberg. – Mukavia kokemuksia kaikkiaan. Meillä oli joku Hound Dog -kappale, ulvomista, haukkumista ja naukumista, ja mähän eläydyin niihin aika lailla, niin alkoi vammaisten ja ikäihmisten, kuulijoiden keskeltä kuulua vastauksia, innostuivat kovasti. Kuinka se väestö on ollut kurjassa asemassa ja miten tärkeä ilmaisukeino musiikki on heille ollut. Ehkä tähän liittyy mulla kiinnostus myös intiaanikulttuureja kohtaan. Yritettiin saada rahaa myös kaupungin kulttuuritoimistosta ja ehdottivat, että tehkää semmoinen viikon päiväkeskus-kiertue, menette soittamaan niihin ja saatte siitä määrätyn summan rahaa. Mulla on yksi suosikki tuolta valkoiselta puolelta, Tony Joe White, tykkään siitä aika lailla, ja oli aika kallis ja yritettiin tinkiä, mutta ei
Howlin’ Wolfista, Junior Wellsistä tykkään, Buddy Guy toki, John Lee Hookerit ja nämä itsestään selvyyksinä. Elmohan ei ollut mikään kitaravirtuoosi, soitti tukevasti rytmikuvioita, ei oikein lähtenyt soolo, mutta se kokonaisuus! Jotkut kaverit sanoivat, että noinhan soittaa kuka vaan, sanoin, että vetäkää duona itse tuollai, pistäkää menemään, niin mää tuun varmasti kattoon! – Sitä helposti sanotaan, että semmoinen mikä kuulostaa yksinkertaiselta, pelkistetyltä, että tämä sujuu keltä vaan. Oleellinen jäi puuttumaan. Mulle se on shamanistista meininkiä, sanoittaisko näin. Mutta sitä kun on kuullut tuolta 60-luvulta asti, niin täytyy olla joku sykähdyttävä juttu, solisti tai jotain, että se tekee siitä ”uutta” ja mielenkiintoista. Oonkohan mä nyt jotenkin syrjäytynyt, kun tunsin jotenkin kummasti samaistuvani niihin ihmisiin, ainahan mulla oli sulkapäähine poikana päässä, hehehee. Niinhän sanottiin Jimmy Reedistäkin. Mainstreamia, brittivaikutteista bluesia kuulee paljon, hyvinkin soitettua tosin. Yhdessä kappaleessa kaikenlaiset sekalaiset elementit, taitavasti sinänsä kyllä mutta... Magic Slim & the Teardrops oli myös meillä BluesLive!ssä hakusessa kauan. – Mökillä pystyn irrottautumaan näistä musiikkiharrasteistakin, ainakin suurimman osan aikaa. On ollut jazzahtavia kausia, John Coltranea kestää kuulla ehdottomasti vieläkin, myös modernia konserttimusiikkia, Stravinskya, Bartokia, Olivier Messiaenia ja tämmöistä. Afrikan rytmejä, kaikkea etno-tyylistä. Siellä luin useasti Tapio Hiisivaaran intiaanikirjaa ’Intiaanit tulevat’, kirjoitettu jo 1950, siinähän on kyllä aika paljon kaikenlaista virhettäkin, mutta myöhemmin sitten sen kirjan hommasin ja paljon muita aihetta käsitteleviä, kiinnostus heräsi, paljon on niitä tullut luettua. Burnside, Fred McDowell ja vanhempaa aikaa Charlie Patton. Ja tietysti meilläkin v. Sam Cooke ehdottomasti. Näitähän on, rouhea, pelkistetty on mun mieleen. –Vuosien varrella on tullut kuunneltua eri artisteja ja tyylilajeja paljon, kaikenlaista, levyjä on kertynyt. Mavis Staples oli loistava Finlandia-talossa (2010) ja tykkään sen levyistä. Että ei tämä ole sen kummempaa. Vähemmän tulee mökillä musisoitua, luontoa seurailen, lintujen ääniä ja soutelen. Kaikki puhuu aina Billie Holidaysta, mullakin on levyjä, mutta enemmän tykkään Dinah Washingtonista. Tietysti mulla on se hapatus tuonne etelään, Mississippi, Louisiana ja muut. Siitä saattaa puuttua se keskeinen olemus. Jos on ”vain” tasaista ja hyvää, niin ihan yhtä hyvin voin kuunnella vaikka räväkkää rokkenrollia tai soulia, siinä mielessä en nosta bluesia mitenkään muun yläpuolelle. En juurikaan kaivele mökillä huuliharppua esiin ja ala soittelemaan. Alkoi taitavasti, ja sitten alkoi tupata niihin kappaleisiin vaikka mitä, tuntui ettei keskittynyt ollenkaan syvällisesti niihin. Kaikesta löytyy aina jotain, mistä tykkää. Hienoja juttuja tulee paljon, mutta... Son Housen näin 1967 American Folk Blues Festivalilla ja se teki vaikutuksen, kun se släppäsi sitä peltikitaraa ja kun oli voimakas lauluääni. Niitä ei paljoa kuule. 1992 se saatiin ja oli vielä loistava kokoonpano, John Primer kitarassa ja Slimin veli Nick Holt bassossa, Earl Howell rummuissa. Jotkut tiukat bluesharrastajat on sanoneetkin tiettyjä nimiä kuullessaan, että älä helvetissä, puhutko nyt ihan tosissaan. Se oli sellainen sorrettu vähemmistö, intiaanit, samoin kuin musta väestö. Kinasteltiin joidenkin kanssa esimerkiksi, kun Bob Brozman kävi Blues Live!ssä (2007), helvetin taitava heppu. Viime keväänä oli hienoa kun 30 keltavästäräkin parvi laskeutui muuttomatkallaan muutaman metrin päähän pihalle, saattoi © Ka ri Ko sm os. R.L. 2000 esiintyneet Elmo Williams & Hezekiah Early, oikein Mississippin Natchezin runkkubluesia, sanotaan suoraan. Shouter Big Maybelle oli kova, Etta James toki myös. Se on sellainen hypnoottinen musiikki, mikä minuun vetoaa, jonkun mielestä voi olla aika monotonistakin. Liika on liikaa. Blues News 4/2021 11 olinkin kommunisti nuorena, 70-luvulla, niin olin kodin perintönä myös partiossa. Erittäin hyvä kokoonpano. Fat Possum -artisteista löytyy paljon sellaista, mikä vetoaa meikäläiseen. – Etelän bluesia ja meininkiä kaipaan, Memphisin down home -juttuja ja tällaisia. Toisaalta, mulla on vähän sellainen suhtautuminen eräisiin blues-harpisteihinkin, että on helvetin taitavia soittajia, jotka vetää niissä jutuissaan kaiken mitä osaavat ja se jostain syystä alkaa puuduttaa. Lakota-blues on kappaleen nimi, mutta ei sitä ole julkisesti esitetty ikinä, treenattu kyllä joidenkin kanssa joskus. T-Model Fordin näin Raumalla (1998), karheine äänineen, etelän meininkiä. Ja Sister Rosetta Tharpe ja muut. 1920-30-luvuilla tapahtui kaikenlaista kiinnostavaa, mutta kyllä melkein tuo 50luku on mielenkiintoisin roots-musiikissa, jos kysytään. Keväällä tai syksyllä kyllä, kun on kylmä ja tulee mökille, laittaa lämpöä päälle ja ottaa yhden rommin sisäiseksikin lämmikkeeksi, niin saatan innostua vetäisemään jonkun kappaleen omia aikojani. Myös intiaanimusiikki siis kiinnostaa, olen tehnyt yhden kappaleenkin, kun kiinnostaa yksi sioux-intiaanien haara, murreryhmä lakotat. Kylässä käydessä, kun joku on katsonut mun levyhyllyjä, niin nostanut sieltä jonkun ja kysynyt, että onko tää Hessu nyt bluesia, joku Everly Brothersinkin levy mitä on tullut kuunneltua. James Brown on yksi tärkeä artisti mulle, mutta onhan niitä hienoja, tyylikkäitä ja taitavia laulajia, niin blueskuin soulpuolella, hitonmoinen litania tulisi, suosikki-listaa olisi paljon. Ja tottakai myöhemminkin on tehty hyvää musiikkia. 60-luvulla tietysti jatkui. Mutta saada se toimimaan, se on ihan eri juttu! Onhan mulla myös bluesin ulkopuolelta roots-suosikkeja, ja kaikkea muutakin. Mähän opiskelin suomalaista ja vertailevaa kansanelämäntutkimusta yliopistossa, shamanismi ja noituus ja nämä, niissä on jotain semmoista, vaikea tietysti sitä määritellä, musiikissakaan
Runsaudenpulakin voi olla ongelma. Vielä on kysyttävä Hessulta se perinteinen kysymys, vaikka vastaus on edeltäviltä riveiltä tavallaan jo luettavissakin; mihin ja miksi matkaisitkaan, jos aikakone olisi käytössä. Toiveita ja parantamisen varaa esim. Vaikka aina puhutaan, on puhuttu vuosikymmeniä jostain bluesbuumista, 60-luvulla suosittujen brittibändien kautta se alkoi Suomessakin, mutta sen jälkeen, kun puhutaan buumista, niin se on jäänyt kuitenkin yksittäisten artistien varaan. Piirustus ja maalaus oli varsinkin aiemmin tärkeää, taidehistoriaa yhdessä vaiheessa luinkin. vanha kaarti alkaa olla aika lailla kuolleitakin. – En ainakaan eteenpäin ajassa lähtisi, kyllä lähtisin taaksepäin. – Ja onhan sitä tullut kuultua helvetin paljon tylsää bluesia, ei sitä voi jalustalle nostaa ja vaatia keikkoja pelkästään sen takia, että se on bluesia. Muutamat ovat heittäytyneet Suomessakin ammattilaisiksi, sivuhommina tuottamista ja levyhommia, mutta ovat saaneet kyllä reissata leipänsä eteen. Ja kirjallisuus kaikkiaan, luen aika paljon, varsinkin historiaa. 12 Blues News 4/2021 niitä rauhassa katsella, harvinaisempia ovat. Ja olen tahallani mennyt joskus tuossa Kirkkopuistossakin nuorison luo, jotka kuuntelevat laitteistaan jotain jumputusta, mennyt siihen istuskelemaan ja kysynyt, että saako papparainen vetää teille yhden biisin, kaivanut harpun ja laulanut jonkun biisin. Aina ei kuitenkaan omalla tai samanhenkisen yhteisönkään aktiivisella toiminnalla saa aikaan kaikkia toivottuja muutoksia. Joku iso nimi on ollut myös Suomessa suosittu, Gary Moore tai Eric Clapton, mutta kyllä blues kaiken kaikkiaan musiikkikentässä aika vähälle huomiolle jää ja on jäänyt, jos ajattelee mitä tämä pintamusiikki on. Mutta kun on sitä hyvääkin, joka alalla on hyvää ja huonoa. Hieno lintu. Ja kun joku huutelee jossain, että mikä buugi, niin olen vaan huutanut takaisin, että Swamp Boogie (oma kokoonpano), hehee. Kyllä pitäisi näkyä blues mediassa enemmän, lehdistössä, tv:ssä ja radiossa, näkyvyyttä ja kuuluvuutta tarvittaisiin, ehdottomasti. Kyllähän näitä festareita ja tapahtumia on, Suomessakin, mutta kaiken kaikkiaan onhan se blues sellaista marginaalimusiikkia, ei sille voi mitään. Samoin TV:stä, jos tulee bluesia, niin se on joku dokumenttisarja. Ihan hyvä vastaanotto on ollut. 1877) tapaamassa! © Pe rt ti N ur m i W.C. Vakiohommaa, luontevasti, ei tyrkyttäen tietenkään. Pentti Haanpää on esimerkiksi proosapuolelta suuri suosikki! MUUTOKSIA KAIVATAAN MUUTOKSIA KAIVATAAN BLUESKENTÄSSÄKIN BLUESKENTÄSSÄKIN Blues Live! -yhdistyksen tavoitteenasetteluihin on kirjattu kiteytettynä bluesin ja sen lähisukuisten musiikkimuotojen tunnetuksi tekeminen, harrastuksen levittäminen, keskisuomalaisten ja muiden suomalaisten sekä ulkomaalaisten asianharrastajien ja esiintyjien lähentäminen, alan taidon ja asiantuntemuksen levittäminen sekä laajemman musiikkipoliittisen näkemyksen tuominen keskisuomalaiseen ja suomalaiseen musiikkielämään. Suomihan tunnetaan nyt heavy-hardrock-maana, ja sitten on tämä hiphop-räppirintama ja tekno, voivoi kun kuulostaa ikävältä. Enkä usko, että jotain isoa myönteistä hyppäystä ykskaks tulee. 1920-30-lukujen meininki voisi olla kiinnostavaa. Nettimaailmastahan löytyy sitten vaikka mitä, mutta sieltä kuunnellaan aika lyhytjännitteisesti, pelkkiä pätkiä, ei siitä saa artistista välttämättä käsitystä. Kyllä heikolta tuntuu, kun ajattelee koko kulttuurikenttää. Ja on katusoittoa vedetty, lupakin hommattiin. On myös tarjottu mahdollisuuksia alan uusille tulokkaille, ja siinä samalla on tullut vaikutettua valtakunnankin tasolla merkittävästi juurimusiikkiharrastukseen, nuortenkin keskuudessa. Ja nyt kun ns. näkyvyyden ja tunnettuuden osalta on toki bluesinkin sinänsä vahvassa, mutta kuitenkin pienehkössä kentässä. Kaikki on teknistä ja muokattua. Tällaisia olisi kyllä kiva nähdä livenä! Ja vaikka voisi olla tietyllä tavalla surkeaakin, niin mielelläni kävisin jossain intiaaniyhteisössä vaikka 1800-luvun puolimaissa, lakota-kansan oglala-yhteisön heimopäällikkö Hullua Hevosta (Thasunka Witko, s. Onhan näitä harrastuksia siis muitakin kuin musiikki. ?, k. En ole USA:ssa koskaan käynyt, olisihan se mielenkiintoista käydä bluesin syntysijoilla, niihin aikoihin siirtyisin, Mississippiin, esim. Clark ja ”Howlin’ Hessu” Blues Live!ssä 2005. Blues Live!n historiikki ja Hessun henkkoht-elämäntarina osoittavat selkeästi, että toiminnan tarkoitusta on pyritty toteuttamaan varsin kunnioitettavalla tavalla. Sinirinta, pähkinähakki, ruskosuohaukat ovat tärkeitä minulle. Kaikessa vaaditaan tietynlainen taso tietysti. Täällä on yksi italialainen katusoittaja, ei mikään bluesin soittaja, mutta olen mennyt mukaan ja joskus kun olen ohi kävellyt myöhemmin, niin huomannut että ahaa, on se jotain vaikuttanut, nyt soittaa bluesahtavaakin. Clarksdaleen johonkin juke jointiin. Myös lähikuppilassa, kun pidetään kokouksia ja muuten, niin aina mulla on harppu mukana ja sanovat jo tiskille tullessa, että hiljennetäänkö taustamusiikki... Kaikki kunnia siis niille, jotka sinnikkäästi vievät sanomaa eteenpäin, muodossa tai toisessa! – Toivoisihan sitä, että olisi paikkoja, jotka ottaisivat artisteja ennakkoluulottomammin soittamaan. Ja kuikka, oikea Suomi-lintu, suosikkivesilintuni, kun kiinnitän aina ääneen huomiota, niillä on hienoja erilaisia ääniä. Nimen saaminen on vaikeaa, kun on niin paljon kuitenkin artisteja, ulkomailla ainakin. Miten kysyntääkään sitten mahtaa olla. Ellei huippusoittajuutta, niin fiilinkiä ja kipinää, joka tarttuu yleisöönkin! Bluesistahan on monella käsitys, että se on vaan 12-tahtista, eihän sitä jaksa, olen yrittänyt puolustella, että sitä on niiiiin monenlaista. Tavoitteenasettelun eri osa-alueita on toteutettu konkreettisesti monessa muodossa. Ehkä se on hyvä joskus vaan mennä mukaan ja alkaa soittaa. Alan ytimessä toimineelle Hessulle on toki kaiken kaikkiaan syntynyt kuvaa siitä, mikä voisi blues-rootskentässä olla mielellään toisin ja mitä toivoisi kehitettävän. Radio Suomen Luontoiltaa seuraan ja joskus olen sinne soitellutkin. Ja ehkä 50-luvullekin, mielelläni näkisin Fred McDowellin livenä ja tietysti Burnsiden, vaikka tuli vähän myöhemmin. Totta kai sekin on tarpeen, mutta harvemmin tulee ajankohtaisen bluesartistin konserttia tms. Mutta miten siihen päästäisiin..
Kadulla, Capital Theatre sijaitsi 79. He tuntuivat melkein lähisukulaisilta ja hypimme suorastaan riemusta heidän päästessään mukaan Ed Sullivan Show’hun. Heidän nousemisensa kuuluisuuteen tuntui tosi hienolta, olimmehan seuranneet heitä pienestä pitäen. Kun olin pärjännyt siinä kisassa, minut laitettiin vetämään neljän tytön ryhmää, jotka kaikki olivat suorastaan upean näköisiä. Työskentelimme siellä pitkän aikaa ja heitimme monenlaisia keikkoja kuten esimerkiksi häätilaisuuksia. Näimme Temptationsin ja Motown Revue’n 69. – Chicagon 63. Meidän yhtyeemmme oli oikeastaan eräänlainen revyy, sillä kutsuimme usein vieraileviksi solisteiksi laulajia, kuten Ken Ellison, Diane Harvey ja Bruce Thompson. – Meillä Chicagossa oli radioasema WVON, jonka omistivat kuuluisat Chessin veljekset. Blues News 4/2021 13 INETTA VISOR INETTA VISOR Leidit laulavat Chicago-bluesia, osa 4 Leidit laulavat Chicago-bluesia, osa 4 MIKE STEPHENSON (käännös & täydennykset: Pertti Nurmi) M ississippi Heat -yhtyeen vokalistina parikymmentä vuotta toimineen chicagolaisen laulajattaren Inetta Visorin haastattelu pidettiin hänen Chicagon kodissaan ennen kuin koronapandemia esti tällaiset juttutuokiot. Pitämällä vain ovesi ja ikkunasi auki niin ympäriltä kantautui aina musiikkia. Kadun ja Halstedin kulmassa. Katu kukoisti live-musiikkia tarjoilevine yökerhoineen. Aloitin laulamisen jo hyvin nuorena, gospelia kuinkas muuten, mutta aluksi se ei ollut mitään sen vakavampaa. Olimme samalla viivalla Scott Brothers Bandin kanssa, kun meistä julkaistiin vuonna 1982 “The tale of two bands” -otsikoitu yhteisartikkeli. Minä puolestani olin kaikkea muuta: “I was dog, I had short hair”. – Vanhempani saapuivat aikoinaan Mississippistä Chicagoon suuren muuttoaallon mukana. Lyhyestä virsi kaunis, minut vedettiin pois tästä ryhmästä, mikä riitti minulle ja oli samalla viimeinen osallistumiseni kykyjenetsintätapahtumiin. Kuoron hajottua monet sen jäsenistä perustivat omia kuorojaan, joiden kanssa aloin sittemmin työskennellä. Viimeisin kuoro, johon kuuluin, edellytti meitä osallistumaan ainakin kahdeksiin harjoituksiin ennen kuin pääsit mukaan kirkkoon esiintymään, enkä minä pystynyt sitoutumaan sellaiseen rääkkiin. Yksi niistä, The Whole Truth tunnettiin myös akronyymillä TWT. Kuten tämän Chicagon laulavien leidien juttusarjan aiempienkin osien kohdalla, kiitos paikallisista järjestelyistä kuuluu Jim Feeneylle. Sitten oli tietenkin maineikas Regal Theatre, jossa olin todistamassa, kun Jackson Five voitti neljä “talent show’ta”. Kuka hyvänsä saattoi osallistua paikallisiin kykyjenetsintätilaisuuksiin maksamalla viiden sentin pääsymaksun. Naapurustossa oli lisäksi kavereita, jotka lauloivat doowopia kadunkulmissa. Osallistuessani urani ainokaiseen kykyjenetsintätapahtumaan lauloin Skeeter Davisin kappaleen I Can’t Stay Mad At You, mikä oli myös ensimmäinen julkinen esiintymiseni. Omat vanhempani olivat aika tiukkoja osallistumisestani tällaisiin kisoihin, koska ne järjestettiin yleensä iltaisin koulupäivän jälkeen. – Valmistuin Simeonin lukiosta vuonna 1972. – Muistan Calumet High Schoolin kykyjenetsintätilaisuuden, jossa kilpaili myös Chaka Khan, joka kulki silloin vielä omalla nimellään, Marie Stevens. Se koko touhu oli myös aikamoisen kuppikuntaista. Kaikki tajusivat välittömästi, että muut osallistujat skabasivat ainoastaan kakkossijasta. – Olin myös perustanut oman taustalauluyhtyeeni, Sisters With Voices, ja onnistuimme © M ik e St ep he ns on. Esiinnyimme keskiviikosta lauantaihin, ja Vance Kelly oli vuorossa sunnuntaisin. Heidän molempien treeninsä, joihin koko naapurusto oli tervetullutta pidettiin aina lauantaisin. Sen puitteissa perustettiin The Hallelujah Dubber Ruckie -niminen kuoro, jonka jäsenenä toimin viitisen vuotta, 1971–76, ja siitä alkoi käytännössä laulajan urani. Siksipä osallistuin ainoastaan yhteen tapahtumaan. Noihin aikoihin meidän korttelissamme asusti kaksi perhettä, jonka jäsenistä eräs soitti jazzbändissä ja toinen oli puolestaan trumpetisti eri yhtyeessä. Autoa ei tarvinnut, koska toimintaa oli lähikulmilla niin paljon. Esitimme R&B-materiaalia Chicagon klubeilla kuten Bernice’s Twilight Zone ja South Side’lla sijainneella Lee’s Unleaded Bluesilla, joka tunnettiin tuolloin nimellä Harper’s Point
Carl Weathersby on myös ollut pitkään luottokitaristimme. Lopulta yhtye hajosi, koska se ei onnistunut saamaan levytyssopimusta. Bändin hajoamisen jälkeen päädyin taas kerran Markin kelkkaan ja World Class Noise -nimiseen yhtyeeseen. huom.). Silloinen yhtyeemme oli Kenny Smith, Spurling Banks bassossa, Max Valldeneu kitarassa, Chris Hambone Cameron koskettimissa sekä minä ja Pierre. Päädyin sittemmin rock-kuvioihin, kun Mark Pollito -niminen kundi halusi värvätä lauluyhtyeemme. Olen kuulunut Mississippi Heatiin aina siitä lähtien. Työskentelimme uutterasti asian korjaamiseksi ja sen jälkeen kaikki onkin toiminut hienosti keskuudessamme. En ollut koskaan laulanut varsinaisesti bluesia, mutta uskoin kyllä hallitsevani genren, olinhan musta laulajatar. – Olen vuosien varrella todistanut lukuisten soittajien tulevan ja menevän. Tein Markin porukan kanssa lauluhommia kolmisen vuotta ja levytimme yhden albumin Tom Tom Washingtonin kanssa. Minun ja neljän muun laulajattaren koelaulutilaisuus pidettiin Koko Taylorin silloisessa South Wabash -kadulla sijainneessa kämpässä. 14 Blues News 4/2021 hankkimaan lehti-ilmoitusten perusteella joitain keikkoja. Viimeisin kokoonpanomme on ollut kasassa kaikista kauimmin, ainakin jo kuusi vuotta: rumpali Terrence Williams, basisti Brian Quinn, kitaristi Michael Dotson sekä luonnollisesti me Pierren Mississippi Heat, Inetta Visorin takana vasemmalta: Brian Quinn, Michael Dotson, Pierre Lacocque, Terrence Williams Inetta Visorin ensivisiitti levyllä tiettävästi tapahtui taustalaulajan roolissa chicagolaisen Larry Dixonin vuoden 1984 albumilla ”Can’t Price Love” (Lad Productions 8404) © Al fo ns o Zi rp ol i. Ohjelmistomme oli lähinnä rock-bluesia, mistä yhtyeen “tainted” nimikin juonsi juurensa. Muut tytöt eivät kuitenkaan halunneet matkustaa Markin bändin kotikonnuille pohjoiseen, joten päädyin reissuun yksinäni. Kyseessä oli siis rockbändi, jossa toimin taustalaulajana Markin ollessa solisti. – Poukkoilin seuraavaksi vähän siellä sun täällä, kuten esimerkiksi reggae-artisti Carl Brownin taustalaulajana. – The Emotions -lauluyhtyeen Theresa David suositteli minua aikanaan Mississippi Heat -yhtyeen johtohahmolle, huuliharpisti Pierre Lacocquelle. Tätä elämänvaihettani kesti vuoteen 2000 saakka. – toim. – Suuntasimme heti studioon äänittämään “Footprints On The Ceiling” -albumia (Crosscut 11071; 2002), jonka tuottajana ja äänitysinsinöörinä toimi Michael Freeman. Elettiin vuotta 2001 ja olin jälleen tilanteessa hakeutua uusiin työkuvioihin ja kaupittelin itseäni eri tahoille mainostaen olevani vapaana. Mark Pollito otti sitten minuun uudemman kerran yhteyttä ja pyysi mukaan koe-esiintymiseen Bridgeportissa vaikuttaneen Tainted Blue -nimisen bändin kanssa. (Ryhmää ei pidä sekoittaa samannimiseen 1990-luvulla menestyneeseen newyorkilaistrioon. Minulle tehtiin kuitenkin nopeasti selväksi, että laulun ajoitukseni oli liian selkeä ja puhdaspiirteinen. Meitä on ollut niin paljon, etten edes muista kaikkia. Minulla oli sattumoisin vielä tallessa Pierren käyntikortti ja aioin soittaa hänelle uudemman kerran, mutta juuri silloin puhelimeni pärähti – langoilla oli Pierre kutsuakseen minut kuitenkin yhtyeeseen. Koelaulun valinta osui kohdalleni, mutta sitten Katherine muutti mielensä ja päättikin jäädä yhtyeeseen. Mark itse vaihtoi kuitenkin pian maisemaa, mutta minä jäin yhtyeeseen vuosiksi 1993–97, kunnes se hajosi. Olin 31-vuotiaana koko joukon vanhin, muut jotain 19-kesäisiä nuorukaisia. Mississippi Heat on julkaissut kaikkiaan 12 albumia, joista minä olen mukana kahdeksalla, niistä kuusi arvostetulla Delmark-levymerkillä. Sittemmin matkan varrella yhtyeessä on vieraillut mm. Liittyessäni bändiin rummuissa oli Kenny Smith, bassossa Steve Howard, kitaroita soittivat Michael Thomas ja Chris Winter, ja huuliharpistina tietenkin Pierre Lacocque. Mississippi Heatin tuon ajan vokalisti Katherine Davis oli päättänyt jättää yhtyeen, koska hän halusi promotoida omaa tuoretta jazzcd:tään. kitaristi Lurrie Bell, joka oli mukana live-levytyksellä “One Eye Open: Live At Rosa’s Lounge, Chicago” (Delmark 783; 2005)
– toim. – Tulevaisuutta silmälläpitäen haluan edelleen pysyä mukana Mississippi Heatin kokoonpanossa, mutta tehdä lisäksi muutamia keikkoja kuukaudessa myös omissa nimissäni. Tällaiset poikkeamat bluesmusiikin valtavirrasta lisäävät omalta osaltaan Mississippi Heatin musiikin kultturellista monimuotoisuutta. Studiossa hänen tapoihinsa kuuluu aina antaa meidän tehdä ensimmäisenä päivänä mitä lystäämme, sen jälkeen hän analysoi tilanteen ja antaa kullanarvoisia ohjeita lopullisille Mississippi Heat -albumidiskografia (huom: Inetta Visor ei ole mukana yhtyeen neljällä ensimmäisellä julkaisulla): Straight From The Heart Van der Linden 100 (cd, 1992) Learned The Hard Way Van der Linden 101 (cd, 1994) Thunder In My Heart Van der Linden 102 (cd, 1995) Handyman Crosscut 11064 / Van der Linden 103 +2 (cd, 1999) Footprints On the Ceiling Crosscut 11071 (cd, 2002) Glad You’re Mine Crosscut 11085 (cd, 2005) One Eye Open: Live At Rosa’s Lounge, Chicago Delmark 783 (cd, 2005) Hattiesburg Blues Delmark 795 (cd, 2008) Let’s Live It Up! Delmark 807 (cd, 2010) Delta Bound Delmark 823 (cd, 2012) Warning Shot Delmark 839 (cd, 2014) Cab Driving Man Delmark 848 (cd, 2016) tulkinnoille. Hänet tarvittiin korvaamaan minut syksyllä 2014 Lucernen Bluesfestivaalille, koska olin joutunut kiireelliseen leikkaukseen juuri ennen keikkoja enkä voinut matkustaa. Deitra Farr oli yhtyeen ensimmäinen laulajatar toimien solistina Heatin toisella ja kolmannella cd:llä sekä hänen jälkeensä Katherine Davis neljännellä. huom.) – Olen päässyt matkustamaan yhtyeen mukana ympäri maailmaa. Pierre kirjoittaa ahkerasti kappaleita yhtyeelleen ja kertoo aina minulle, miten tulkita hänen sävellyksiään, ja homma toimii aina saumattomasti. Olen jatkanut sävellyshommia viimeisimmän albumimme (“Cab Driving Man”, Delmark 848; 2016) jälkeen. – Olen myös kirjoittanut jonkun verran kappaleita Mississippi Heatille. Blues News 4/2021 15 kanssa. Heat on todella jämäkkä bändi, jolta voi aina odottaa laatuesiintymisiä, ja Pierre on omaperäisine soundeineen loistava huuliharpisti. Odottelemme vain H-hetkeä. En ollut itse asiassa edes tavannut Carlaa ennen kuin vuonna 2017, jolloin esiinnyimme yhdessä “Legends”-klubilla. Myös tuottaja Michael Freeman on auttanut minua suunnattomasti laulujen tulkinnoissa. Ihkaensimmäinen lentomatkani suuntautui Belgiaan. – Kappaleeni She Died From A Broken Heart on saavuttanut “cross over” -statuksen ja saan sen tiimoilta puhelinsoittoja sekä haastattelupyyntöjä radioasemilta Teksasista ja Arkansasista. Carla siis korvasi minut toipumisjaksoni aikana. Minulla olisi varmasti ainakin neljän cd:n verran valmiita sävellyksiä. Mississippi Heat on onnistunut ankkuroimaan itsensä vakioklubeille Chicagossa: Kingston Mines, Buddy Guy’s Legends, House Of Blues, Shaw’s Crab House ja Nick’s Beer Garden. Jos tai kun päädymme seuraavan kerran levytysstudioon, niin Pierre on valinnut valmiiksi pari kappaleistani. Ensimmäiset sävellykseni olivat The Life From Within sekä She Died From A Broken Heart, joka on oma suosikkikappaleeni, samaten A Part Of Something Special. Osa sävellyksistäni ei ole lainkaan traditionaalista bluesia eikä varsinaisesti istu Heatin ohjelmistoon. Toipumiseni ei ollut lainkaan itsestäänselvää ja se kesti tosi kauan. Siksipä tutkailen myös tilaisuuksia esiintyä omissa nimissäni. Sen takia päädyimme uudestaan vuorottelemaan lauluhommissa Carlan kanssa, mutta nyttemmin olen täysin toipunut ja takaisin kuvioissa. Niistä Trouble juontaa niinkin kaukaa historiasta kuin vuodelta 2008. Useimmat näistä eivät olleet koskaan edes kuulleet Mississippi Heatistä, mikä likipitäin murtaa sydämeni, koska bändi on sentään ollut kasassa kolmisenkymmentä vuotta. Samaten Mississippi Heatillä olisi periaatteessa materiaali valmiina uutta levyä varten. (Yhtyeen ensimmäisellä vuonna 1995 ilmestyneellä albumilla, “Straight From The Heart”; Van der Linden CD100, ei ollut mukana lainkaan naisvokalistia. – Mississippi Heat on värvännyt rosteriinsa myös toisen laulajattaren, Carla Stinsonin, jonka kanssa emme juurikaan esiinny yhdessä. Traditionaalisen bluesin lisäksi pyrimme ottamaan mukaan ohjelmistoomme karibialaisia vivahteita mm siksi, että Pierre rakastaa kuubalaista Michel-vaimoaan. Sairastuin sitten uudemman kerran erittäin vakavasti ja jouduin sairaalaan. © M ik e St ep he ns on © Al fo ns o Zi rp ol i. Taistelu keikkatilaisuuksista on kuitenkin jatkuvaa arkitodellisuutta artisteille. Silloin minut istutettiin koneessa Carl Weathersbyn viereen, joka rauhoitteli minua ottamaan iisisti. Me kaikki olemme tulleet aina erinomaisesti toimeen keskenämme
Kohtasimme sen jälkeen satunnaisesti vuosien varrella, etenkin silloin, kun muutama eri kokoonpanoni oli lämppäämässä ensiksi mainittuja. © Jy rk i Ka lli o Gene Taylor ja Jo’ Buddy. Sen levyn ansiosta minusta tuli Gene Taylor -fani. Tapahtunut iski lujaa, sillä tiesin miehellä olleen vielä paljon annettavaa. Vaikka Taylor oli soittanut vuosikymmenien ajan lukeJUSSI RAULAMO S unnuntaiaamuna 21.2. heräsin odottamatta hyvän soittokaverini, mestaripianisti-laulaja Gene Taylorin yllättävään kuolinuutiseen. Hän osoittautui harvinaisen suurisydämiseksi ja vieraanvaraiseksi ystäväksi, jonka seurassa ei ollut koskaan tylsää. Sangen mukavaa sakkia oli koko porukka, totesin poistuessani takahuoneesta keikan jälkeen. Yritin yllyttää miestä kirjoittamaan muistoistaan kirjaa, mutta hän sanoi kertovansa niitä mieluummin kaverilleen ainoastaan suullisesti. Vuonna 1993 Taylor muutti Kanadan Torontosta Austiniin, liittyen The Fabulous Thunderbirdsiin sekä Kim Wilsonin soolokokoonpanoihin. Työskentely Genen kanssa oli myös siinä mielessä helppoa, että hän ei harrastanut lainkaan small talkia, vaan sanoi aina suoraan mitä halusi. Ensimmäinen tapaamisemme tapahtui 1990-luvun alkupuolella vanhan kotikaupunSamaan aikaan koronan kurittaman lockdownin lisäksi Texasia piinasi poikkeuksellinen arktinen kylmäaalto, mikä laski pakkasen pitkäksi aikaa alle -10 Celsius-asteen ja aiheutti etenkin Genen asuinkaupungissa Austinissa vesijohtoverkoston ja sähkönjakelun katkeamisen. Hän kertoi käyneensä aikuisiällään lääkärissä vain kerran, muuttaessaan Kanadaan vuonna 1978: pakollisen maahanmuuttoon liittyneen lääkärintarkastuksen merkeissä, ja sanoi pärjänneensä omin avuin koko elämänsä. Keväällä 2008 ryhdyimme keikkailemaan yhdessä, sekä Suomessa että Benelux-maissa. Miehen tuntien, ei Gene myöskään paljon apuja pyydellyt. Ohessa kerron niistä muutamia mieleenpainuneimpia: Kerran Gene esitteli musiikillisen ensirakkautensa eli doowop-musiikin, soittamalla alkajaisiksi The Penguins -yhtyeen balladin Earth Angel. Hän oli myös erinomainen pelimanni, showmies ja bändinjohtaja, joka antoi kaikkien yhtyeensä jäsenten loistaa lavalla, luovuttaen kaikille soolotilaa sekä päästäen jokaisen laulutaitoisen laulamaan. Opin tuntemaan Genen oikein hyvin noin kymmenvuotisen musiikillisen yhteistyömme merkeissä. Ensimmäisen kerran soitimme yhdessä marraskuussa 2003, jolloin vierailin Ilmajoella T-Birdsin keikalla. Kuulin ensimmäisen kerran Genen rullaavaa boogie woogie -pianonsoittoa 1980-luvun alussa The Blasters -yhtyeen riveissä, missä hän soitti vuoteen 1985 asti. Genen tapauksessa kuusi päivää ja kuusi yötä sängyssä peiton alla, kaikki mahdolliset vaatteet päällä, mikä ei valitettavasti riittänyt. 16 Blues News 4/2021 kini Tampereen YO-Talolla The Blasters -keikan jälkeen. Niitä hän kertoili auliisti automatkoilla sekä vapaailtoina ja -öinä Belgian Neerpeltin asuintalonsa kellarin musiikkihuoneessa, muhkean alkuperäissinkkukokoelman diggailun lomassa. Vuonna 1986 ilmestyi debyyttisoolo-LP ”Handmade”, jolla hän myös laulaa sielukaasti. Ja jos biisi meni hyvin ja yleisö tykkäsi, hän yllytti laulamaan vielä toisenkin kappaleen heti perään, mikä toi keikkoihin runsaasti lisäväriä. Katastrofi oli liian pitkäaikainen ja se pakotti asukkaat pysymään sisällä kodeissaan. Kesällä 2006 Gene kuitenkin erosi bändistä, muutti Belgiaan ja aloitti lopulta pitkään odotetun soolouransa. Sama toimi myös vastavuoroisesti. Monien kiertueidemme bonuksena oli Genen uskomattomat tarinat vuosikymmenien ajalta. Sen hän muisti kuulleensa noin GENE TAYLOR GENE TAYLOR In memoriam (2.7.1952–20.2.2021) In memoriam (2.7.1952–20.2.2021) mattomien legendojen kanssa, hän halusi olla vain tavallinen, mukava seurakaveri kaikille, ilman pienintäkään egoa. Bändissä soitti vielä silloin myös viimeisiä kertojaan tenorisaksofonilegenda Lee Allen
Genen ollessa 15-vuotias hän menetti traagisesti molemmat vanhempansa ja veljensä, jääden orvoksi. Hite oli esitellyt itsensä ja sanonut haluavansa auttaa tätä urallaan. Kyseessä oli myös Rollarien kaikkien aikojen debyyttikeikka Pohjois-Amerikan maaperällä. T-Bone svengasi jokaisella solullaan ja sai yleisön laulamaan mukana, läpi keikan. Eräänä hauskana Big Joe -muistona Gene kertoi, kuinka Turner oli ollut New York Cityssä juhlimassa parhaan ystävänä Doc Pomusin synttäreitä ja paikalla oli ollut myös muuan Jimmy Page, joka oli tullut esittäytymään huonokuuloiselle Joelle. Musiikki oli ollut osa hänen nuoruuttaan, muttei enää aikoihin, eikä hän edes voinut poistua kellaristaan, sillä bisnekset rullasivat hyvin muutenkin: koskaan ei tiennyt, milloin seuraava vakiasiakas tulisi oven taakse kolkuttelemaan. Silti hän kehui jaksoa parhaaksi mahdolliseksi soittokoulutukseksi uralleen. Gene kertoi kasvaneensa lapsuutensa doowopin, rhythm & bluesin, rock & rollin ja countryn ristitulessa, mikä antoi nuorukaiselle rikkaan kasvupohjan tulevaa muusikon uraa varten. Gene muisteli hauskana yksityiskohtana Heat-vierailua Liechtensteinin ruhtinasperheelle kuuluneessa linnassa, missä he nauttivat LSD:tä monarkkiväen kanssa. Soittamisen Taylor aloitti rumpalina kahdeksanvuotiaana, mutta kaksi vuotta myöhemmin hän siirtyi kitaraan sekä pian sen jälkeen tulevaan intohimoonsa pianoon ja boogie woogien soittamiseen, pianistinaapuriensa innoittamana. Tuolta Canned Heat -ajalta ei ole valitettavasti säilynyt ainuttakaan tallennetta. Yhden keikan Gene kertoi tehneensä myös jukeboxien kuninkaan Louis Jordanin yhtyeessä tämän viimeisen elinvuoden aikana. Ja vaikka Watson jäikin historian kirjoihin kitaristina, Gene kehui hänen olleen vielä 100 kertaa parempi pianistina. Heihin lukeutuivat muun muassa T-Bone Walker, Lowell Fulson, Pee Wee Crayton, Johnny Guitar Watson, Louis Jordan ja Big Joe Turner. 1970-luvun alkupuolella Taylor alkoi työskennellä Big Joe Turnerin henkilökohtaisena avustajana, muun muassa lukien hänelle paikallisen päivän sanomalehden uutisotsikot sekä keikkaillen Turnerin kanssa duona, paikaten tällöin pianistina edesmenneen Pete Johnsonin jättämää aukkoa. Hän sanoi käyneensä lähes kaikissa mahdollisissa matseissa, missä Tikkanen pelasi, sillä hän piti suomalaisen ilmeisen ärräpäistä Tiki-talkia hauskimpana yksittäisen lätkäpelaajan showna Kanada-vuosiltaan. Erityisesti Gene kehui Brian Jonesin olleen bändin niihin aikoihin selkeästi musikaalisin hahmo. Tilannetta auttoi, että hän oli vielä silloin edullinen soittoliksoiltaan – minkä lisäksi häneltä löytyi ajokortti, rutkasti intoa sekä musiikilliset kyvyt pärjätä elävien legendojenkin kyydissä. Meno oli kuulemma paikoin hurjaa ja nuori pianisti aisti, ettei hänellä ollut varaa soittaa yhtään huonoa ääntä tai kuula olisi voinut tulla kalloon samantien. Siihen Joe oli vastannut: ”Ei se voinut olla mikään kitaristi, eihän se edes puhunut mistään kitaroista ja näyttikin ihan sutenööriltä, eikä ainakaan muusikolta.” Gene myös muisteli yhden keikan pestiään 1970-luvun alkupuolella Johnny Guitar Watsonin bändissä, jolloin hän oli tajunnut, että Watson oli siihen aikaan megasuosittu L.A.:ssa, samaan tapaan kuin esim. Pian tämän jälkeen hän liittyi myös boogieretkue Canned Heatiin, jonka riveissä palvelua kesti kaksi vuotta (1974–1976). Kokomo oli kieltäytynyt tarjouksesta todeten työskennelleensä jo pitkään ainoastaan moonshinen valmistajana ja myyjänä kellaristaan käsin. Hite oli isojen etsintöjen jälkeen löytänyt Kokomon asuintalon Chicagossa ja mennyt koputtamaan kellarin ovea, mistä elämänsä ehtoopuolella ollut blueshahmo oli tullut avaamaan. Varhaisimman todellisen livekeikkansa Gene muisteli kokeneensa kesäkuussa 1964, jolloin The Rolling Stones esiintyi Swing Auditoriumissa Etelä-Kalifornian San Fernandossa. 16 vuotta täytettyään hänellä oli jo auto ja ajokortti, ja olosuhteiden sanelemana hän alkoi rahoittaa elämäänsä keikkapianistina. Huhujen mukaan Watson pyöritti täyspäiväisesti huumeja ilotyttöbisnestä jo 1950-luvulta lähtien, ollen siten itse se aito laulunsa ”Gangster Of Love”, musahommien tullessa koko ajan vain siinä sivussa. Musiikista tulikin hänen elämänsä tukipilari. Alkuaikojen keikat olivat pääasiassa mustien klubeissa ja Gene oli usein mukana bändien ainoana valkoisena jäsenenä. Taylor piti Jordania huikeimpana showmiehenä kenen kanssa hän oli koskaan soittanut. Gene paljastui myös kovaksi joukkueurheilun ystäväksi ja sitä kautta myös Esa Tikkanen -faniksi. Töitä tarjoutui länsirannikon isojen rhythm & blues -nimien bändeissä. 1970-luvulla Gene Taylor Blues Band koostui kaikista The Doorsin entisistä elossa olleista jäsenistä ja he olivat aikeissa levyttää albumin. Elvis Memphisissä. Toinen hauska bändimuisto oli Canned Heatin Bob Hiten kertoma Kokomo Arnold -tarina, kun heillä oli tapana etsiä vanhoja jo unohdettuja blueslegendoja ja auttaa heitä uuteen alkuun. Jokin kiero Doorsin aikainen sopimus kuitenkin kielsi heitä levyttämästä muiden kuin Jim Morrisonin kanssa, joten se projekti hiipui siihen. Blues News 4/2021 17 3-4-vuotiaana, saaden siitä musiikillisen alkukipinän. Gene odotti aina kuumana niitä tilanteita, jolloin Tikkasella paloi hihat ja Tiki-talk alkoi raikua ympäri jäähallia – ja vaikkei hän ymmärtänyt siitä sanaakaan, oli selvää, ettei Tikkanen tarkoittanut sillä vastustajalleen ainakaan mitään hyvää. Seuraavana päivänä Joe oli soittanut vaimolleen Los Angelesiin ja kertonut tavanneensa ”brooklynilaisen Ted Zeppelin -nimisen parittajan, minkkiturkissa ja muutaman ilolintunsa kanssa”, mihin vaimo oli oikaissut kaverin oikean nimen ja todennut tämän soittavan kitaraa nyt huippusuositussa Led Zeppelinissä. Taylor muun muassa palautteli mieleensä erään talvisen rundin Down Child Blues Bandin kanssa, kun he juuttuivat jumiin lumimyrskyyn moneksi päiväksi: kun Kanadassa sataa lunta, sitä tulee tarvittaessa metri tai pari kerralla – silloin maantieliikenne voi pysähtyä pitkiksikin ajoiksi. Samoin aikohin 1970-luvun alkupuolella Gene ystävystyi ja alkoi keikkailla tuolloin kalifornialaistuneen laulaja-huuliharpisti-tarinankertoja (niin kuin hän halusi itseään kuvailla) James Harmanin (1946–2021) bändissä, missä soitti myös tulevan The Blastersin jäseniä. Kenties. Vuonna 1978, työolosuhteet ja poliittisesti korruptoitunut ilmapiiri USA:ssa ei ollut enää Genen mieleen ja hän oli valmis vaihtamaan maisemia. Seurasi muutto pysyvästi Kanadan Torontoon, missä hän soitti pääasiassa Morgan Davisin, Down Child Blues Bandin ja jo 1950-luvun lopulla Kanadaan emigroituneen Ronnie Hawkinsin bändeissä. Palkaksi ei ollut tarjolla rahaa, mutta sai valita rivistä mieleisensä naisen
Työskenneltyäni muutamia vuosia Genen vanhan englantilaisystävän Diz Watsonin samoin kuin Texasista Tampereelle 1997 asettautuneen ja The Blastersia Kaliforniassa jo 1980-luvun alkupuolella lämmitelleen Wiley Cousinsin kanssa, ymmärsin, että heitä kaikkia yhdisti rakkaus boogie woogieta ja New Orleansin rhythm & bluesia kohtaan. Tältä ajanjaksolta on julkaistu kaksi albumia, Junopalkittu ”The Return Of The Formerly Brothers” sekä ”Live In Japan”. Top Jimmy & The Rhythm Pigsin ainoa selviytyjä on Suomessakin 2000-luvun lopulla kiertänyt, karua katuelämää nähnyt laulajakitaristi Carlos Guitarlos. Mies ei kyennyt soittamaan naurultaan, kun lavalla oli liian hauskaa. Eräällä keikkamatkalla Gene paljasti, millaista meno oli Top Jimmy & The Rhythm Pigsissä – 1980-luvun L.A.:n pahamaineisimmassa retkueessa, joka inspiroi Eddie Van Haleninkin levyttämään Top Jimmy -kappaleensa. Se oli todella ikimuistoinen jälleennäkeminen heille jokaiselle. Oikeastaan tuntui, että koko rundin ajan bändimme (Robban Hagnäs bassossa ja Down Home King III rummuissa) oli parhaimmillaan, Genen huokuessa onnellisuutta. Tommyn vapaa-ajan harrastus oli verkkovirtaan kytkettyjen kuumien putkitelevisioiden ammuskelu asuintalonsa pihamaalla, mikä sai naapurit hälyttämään aika ajoin poliisit paikalle. Kun palasimme takaisin, hän maksoi minulle täyden keikkaliksan siitä, että soitin illan aikana neljällä biisillä. Hän sai siitä jotenkin valtavasti lisäintoa jäähyväisshow’hunsa Storyvillessä. Oli onni saada tehdä puolisen tusinaa Benelux-kiertuetta yhdessä. Bändi piti aina huolen siitä, että he esiintyivät illan viimeisenä: muusikot olivat sitä ennen mukiloineet kaikki, jotka olivat yrittäneet kyseenalaistaa heidän paikkansa pääesiintyjinä. Gene diggasi huuliharpisteja. Gene piti Carlosia lahjakkaimpana laulunkirjoittajana, jonka kanssa hän oli koskaan soittanut. Koskaan ei ollut mitään ongelmia ja kuulemma kaikki järjestyi aina, kun Tommy kävi hoitamassa homman. En ole ikinä kokenut yhtä hauskaa takahuonetunnelmaa enkä vastaavaa soittamisen riemua kuin sinä iltana. Carlos totesi menettäneensä 200 biisiä, mutta ehtineensä kirjoittaa jo 300 uutta tilalle sen jälkeen.” Kerran Gene muisteli The Blastersin kultaaikojen roudaria, ”Two Gun Tommy” -nimellä tunnettua kaveria. Sillä kertaa meillä oli ainoastaan pieni PA ja minulla pieni kitaravahvistin. Kerran The Blastersin esiintyessä New Orleansissa Lee Allen pirautti Fats Dominolle, haluten esitellä hänelle nuoren lahjakkaan pianistin. Viimeisiksi jääneet yhteiskeikkamme tapahtuivat marraskuussa 2017 Helsinki-Tampere -akselilla. Kun Genen kuolemasta on nyt kulunut jo muutama kuukausi ja hänelle on myös saatu järjestettyä Austinissa vanhojen soittokavereiden toimesta tribuuttikonsertti 69-vuotissyntymäpäivien (3. 18 Blues News 4/2021 samasta syystä hän viihtyi myöhemmin hyvin myös meidän muiden suomalaisten seurassa. Vaikka Gene keikkaili 1980-luvulla rock & roll -legendojen Chuck Berryn, Bo Diddleyn ja Carl Perkinsin kanssa, hän piti vuoden 1985 pestiään Rick Nelsonin bändissä ylivertaisena. Kaksikolla oli tuolloin myös yhteinen The Formerly Brothers -niminen bändi, missä lisäksi kitaroi ja lauloi Amos Garrett. Hän halusi jokaisella kerralla tarjota jotakin, mitä en ollut vielä aiemmin kokenut. Näin ollen kokoonpano julkaisi ainoastaan yhden albumin ”Pigus Drunkus Maximus” (1987), jonka se oli purkittanut jo kuutta vuotta aikaisemmin. Lavalla Genen näkyvä showhun kuulunut alkoholin viihdekäyttö saattoi kuitenkin aiheuttaa monille väärinkäsityksen. Keikkaohjelmistoomme kuului oli myös Eddie Boydin iki-ihana kappale Four Leaf Clover, mikä valitettavasti jäi Genen osalta levyttämättä. Gene muisteli lämmöllä niin ikään Doug Sahmia (1941–1999), joka asui vuosina 1985–1988 Kanadassa. Kuten moni arvannee, Gene oli suuri oluen ystävä ja elämäntapanautiskelija. Ajaessani keikkojen jälkeen Geneä takaisin Helsinki-Vantaan lentokentälle, en voinut mitenkään aavistaa, ettemme enää pääsisi kiertämään yhdessä. Vastaavasti toisena ääripäänä teimme yhden perjantai-illan duokeikan Hollannin puolella. Ja aina joku halusi tarjota hänelle drinkin, samalla tukien baaria, ilmaisten takahuonejuomien sijaan. Jo setin alkupuolella Gene ilmoitti, että hänen on pakko astua sivuun hetkeksi. Päätin järjestää Kemin Pakkasukko Blues ’n Jazz -festivaaleilla helmikuussa 2013 näiden kolmen huippupianistin yhteiskeikan teemalla ”Boogie Woogie Dream”. Myös bändin signaamisesta kiinnostuneet levy-yhtiötyypit saivat yleensä turpiin kesken neuvottelujen. Kyseinen biisi muistutti silloin viedä Gene vihdoinkin idolinsa muistolaatan luokse Helsingin Kallioon osoitteeseen Helsinginkatu 12. Säestyksestä vastasi oma trioni, bonuksena jamaikalainen perkussiolegenda Tony Uter. Fats toivotti heidät tervetulleiksi taloonsa, ja Gene päätyi jammailemaan Fatsin kanssa pianolla aamuun asti. Suostuin. Aina kun joku yleisöstä mainitsi hänelle olevansa harpisti, hän kutsui tämän pian mukaan soittamaan biisin tai pari. Esimerkiksi "Roadhouse Memories" yhteisalbumimme sessiot Tomi Leinon studiolla kesällä 2012 hän hoiti vesiselvänä, mikä korostaa, kuinka hyvin hän kontrolloi juomatapojaan. Olin maininnut Genelle ennen esiintymistä, että hollantilaiset tykkäävät bilettää lauantaisin, mutta perjantaisin he tulevat baareihin puhumaan. Kerran hän ehdotti keikkaa Brysselin keskustan musaklubissa, esitellen samalla syyn, miksi hän halusi muuttaa Belgiaan: paikassa oli todella vastaanottavainen tunnelma ja ravintola oli täynnä nauravia ihmisiä. heinäkuuta) ympärille, tuntuu siltä, että hänen hyväntuulisen rullaava musiikkinsa ja muistonsa tulevat inspiroimaan meitä ikuisesti. Gene kehui järjestelyjä, pianoa, lavasoundeja ja kaikkea parhaiksi ikinä, mutta kohtalo puuttui peliin ja leikki loppui lyhyeen Nelsonin kuollessa lento-onnettomuudessa. Yhdellä Helsingin Storyvillen keikalla estradilla vierali jopa kolme harpistia, joista erityisesti tanskalainen huippumuusikko Thomas Melau jäi mieleeni. Kysyin kerran, mitä Carlosille kuuluu, johon Gene vastasi: ”Carlosin kämpässä L.A.:ssa oli ollut jokin aika sitten vesivahinko ja kysyin, mitä menetit. Jossain vaiheessa keikkaa Gene tokaisi: ”Jo’ you are right, they are talking.” Emme enää kuulleet puheen alta omaa soittoamme, mutta vedimme totta kai illan kunnialla loppuun, niin kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Gene oli ihmisenä erittäin hyväsydäminen ja antelias. Pesunkestävänä baarimuusikkona hän joka tapauksessa halusi tukea keikkabaarien toimintaa, menemällä esiintymisten väliajoilla baaritiskille juttelemaan mukavia ihmisten kanssa. Yhdellä toisella Benelux-visiitilläni Genelle oli buukattu soolokeikka Belgian puolelle ja hän kysyi minua mukaan että ottaisin kitaran ja pikkuvahvistimen autoon ja tulisin jammailemaan. Välillä hän soitti jotkut keikat täysin selvinpäin ja oli hyvin tarkka, ettei juonut tippaakaan alkoholia klo 01 jälkeen, siirtyen kivennäisveteen viimeistään silloin. Suurkiitos kaikesta Gene ja lepää rauhassa. Lee Allenilla ja Genellä oli sama syntymäpäivä 25 vuoden ikäerolla ja aina kun niitä juhlittiin yhdessä, bileet kestivät 3 vuorokautta, kunnes poliisi tuli koputtamaan ovea. © Le if La ak so ne n Gene Taylor ja rumpali Olli Ontronen Storyvillessä. Yllättäen Tex-Mex -kulttuurin lipunkantajana tunnettu Doug inhosi meksikolaista ruokaa ja halusi varmistaa jokaisen keikkansa yhteydessä, ettei joutunut syömään sitä
Tämä muisto tulee säilymään. Muutama rocklaulaja tosin pääsi 60-luvun alussa levyttämään, mutta siihen se levyherrojen helpotukseksi jäi. Se päivä koitti tasan 50 vuotta myöhemmin 29.6.2013, kokoonpano oli Johnny Liebkindia vaille alkuperäinen vahvistettuna Esa Helasvuolla. Eniten musiikillisesti varhaisteininä minuun on vaikuttanut kaksi suomalaista artistia, ensimmäinen on Rock-Jerry, toinen Henkka. Aikansa kutakin. Henkan soittoa voisi kehua pidempäänkin, mutta kuuntelemalla The Soundsin kolme ensimmäistä singleä sekä radioäänitteen Amorada, kaikki vuodelta 1963, siihen ei ole tarvetta. Sitten tapahtui kummia: Henkka kasvatti parran ja pitkän tukan sekä liittyi hippiyhteisöön. Tähän kauteen liittyy myös esiintyminen paljon kohua herättäneessä Jörn Donnerin elokuvassa ”Naisenkuvia” (1970), jossa hän pyöri jonkin verran vähissä vaatteissa ellei peräti aivan ilman. Ennen rautalankaa ei Suomessa ollut juurikaan omaehtoista nuorisomusiikkikulttuuria. Henkka lopetti soittohommat 1965, kävi koulun ja armeijan. Hannu Nyberg Tieto Henrik Granön kuolemasta tavoitti minut mahdollisimman huonolla hetkellä, olin juuri pakkaamassa juhannusaattona tavaroita lähteäkseni huvilalle. Ei tullut kovin riehakasta iltaa. Vuonna 1963 haaveilin aloittelevana rumpalina kuinka vielä jonakin päivänä soitan Emman The Soundsin kanssa niin ettei kukaan aiemmin. Palattuaan normaalielämään Henkka luki opettajaksi, mitä ammattia hän harjoitti eläkeikään saakka. Siellä hän osallistui undergroundyhtye The Spermin toimintaan, mikä oli lähinnä päätöntä happeningia. Jos joku ei sattuisi tietämään, niin Henkka oli rautalankayhtye The Soundsin soolokitaristi, aikansa parhaimmaksi yleisesti arvostettu. Sattumaako, mutta molemmilla on yhteistäkin historiaa. Yhtye levyttikin, en tiedä onko Henkka niillä mukana, mutta joitakin äänityksiä kuunneltuani toivon totisesti ettei ole. Tutustuin Henkkaan pintapuolisesti jo 80-luvun alussa, hieman paremmin uudelleen kootun The Soundsin yhteydessä 2010-luvulla, hän oli aina kohtelias ja tyylikäs. Vasta kun The Soundsin Emma vuonna 1963 nousi listoilla ykköseksi, alkoi tapahtua nopeasti ja paljon – suomalainen levyteollisuus ei enää ollut entisensä. Tämän olen kertonut aiemminkin, mutta kerron Vasemmalla The Sounds alkuperäiskokoonpanossaan (Peter Ekman, Bobi Söderblom, Johnny Liebkind, Henrik Granö), alla Granö ja vastanäyttelijä Marianne Holmström elokuvassa ”Naisenkuvia”. Blues News 4/2021 19 sen silti uudelleen. Ei hänen nimeään silti käytännössä koskaan mainita puhuttaessa suomalaisista kitarakuninkaista, vaikka sen pitäisi olla ensimmäisenä listassa
Nykypäivänä vastaavanlaisella ohjelmistolla varustettua tulokasyhtyettä saatettaisiin jopa kaavoihin kangistuneimmissa törmätä rockabillyä esittäneisiin yhtyeisiin vain ani harvoin, eikä silloisesta tuttavapiiristä löytynyt aitoa kiinnostusta omankaan orkesterin kokoamiseen. Whistle Bait on jatkanut olemassaoloaan aina näille päiville asti ja haastattelun tekoaikoihin ryhmä on saanut juuri valmiiksi tuoreen kesäsinglensä. Ennen kaikkea keikantäyteisinä 1990-luvun vuosina uusien tallenteiden työstäminen ei yksinkertaisesti edes aina tullut muusikoiden mieleen. Sitten kun menin yläasteelle Haminaan niin kaveri kannusti minua lyöttäytymään muutamien sellaisten heppujen seuraan, jotka osasivat soittaa. Uutuuslevyn äänitykset suoritettiin spontaanisti reilussa yhdessä tunnissa ilman ennakkoharjoituksia. Rippilahjaksi saamansa instrumentin sekä kolmen itseopiskellun soinnun turvin hänestä tuli bändin rytmikitaristi. Tilanne muuttui kertaheitolla nuorenmiehen liittyessä keväällä 1984 Haminassa perustettuun Whistle Bait -yhtyeeseen, jonka muut jäsenet Vesa Tynkkynen (kitara), Juha Tynkkynen (rummut) ja Marko Mäkelä (basso) olivat jo tätä ennen aloitelleet soittoharrastustaan Pink & Black -nimisenä triona. Saksofonisti Jarkko Ravin mukaantulon myötä vuonna 1985 se lisäsi tyylisapluunaansa Freddie Bellin, Bill Haleyn sekä tuohon aikaan kovassa huudossa olleen nousevan polven orkesterin The Stargazersin edustaman jump-materiaalin. Omia kappaleita Haaja vakuuttelee ryhtyneensä kirjoittamaan huvikseen jo 1970-luvun puolella. Meistä muodostui tietynlainen yksilö. Myös tällä hetkellä Haajalla on useita rautoja täydessä tulessa. Mutta mikä on bändin pitkän iän ja sen erityisen yhteenhitsautuneisuuden salaisuus. 20 Blues News 4/2021 PETE HOPPULA V altaväestön keskuudessa parhaiten kymmenvuotisesta Agentssolistikaudestaan muistettava Vesa Haaja on vaikuttanut musiikkialalla teini-ikäisestä lähtien. Siitä se lähti. – Rupesin käymään pianotunneilla kymmenvuotiaana ja olin kiinnostunut pistämään jo junnuna bändiä pystyyn, mutta eihän siellä sellaisia soittokavereita ollut. Musiikki löysi siten paikkansa hänen sydämestään heti lapsuudessa. – Se, että tulemme Haminasta. Lisäksi Haaja tunnustaa itsekriittisyytensä lauluntekijänä: sopivien omien kappaleiden puute saattoi ajoittain muodostua kynnyskysymykseksi levynteolle, samoin se, että Haminasta katsottuna valtaosa studioista sijaitsi kohtuuttoman kaukana. Myös Whistle Baitin poikkeuksellisen laajaalainen repertuaari on erottanut bändin monista kilpailijoistaan. Pianisti-urkuri Kim Drockilan hypättyä kyytiin soundimaailma venyi entisestään rokkaavan rhythm’n’bluesin sekä 1960-lukuisempien sävyjen kuten twistin ja surfin pariin. Erityisen suosittuna liveaktina mainetta niittänyt Whistle Bait on julkaissut levyjä sangen maltilliseen tahtiin, mikä jälkikäteen tarkasteltuna vaikuttaa hieman harmittavan solistia itseäänkin. Matkan varrelle on mahtunut lukematon määrä huippuyhtyeitä, levytyksiä, kirjoitettuja kappaleita, listamerkintöjä sekä kansainvälistäkin suosiota – aina Japania, Yhdysvaltoja ja Australiaa myöten. Muistan yhä, että ensimmäiset Whistle Baitin treenit pidettiin 10.4.1984. Koska esimerkiksi etäisyys Helsinkiin tuntui soittajanalun mielestä siihen aikaan julmetun pitkältä, pienessä maalaiskunnassa musiikilliset vaikutteet imettiin etupäässä Yleisradion ja Suosikki-lehden kautta. Olin silloin vielä 15, täytin viikon päästä 16. Pian työkenttää kuitenkin laajennettiin myös laulajan tehtävillä. ROCKABILLY-YMPYRÄ SULKEUTUU ROCKABILLY-YMPYRÄ SULKEUTUU Vehkalahdella vuonna 1968 syntyneen Vesa Haajan taival musiikkielämässä käynnistyi monen ikätoverinsa tavoin rockabillyn parissa. Olimme kaveriporukka, joka soitti ja treenasi todella ahkerasti, monta kertaa viikossa. Naapurikaupungissa Haminassakin saattoi vielä 1980-luvun alussa © Pa si Ry tk ön en. Kun ei ollut niin hirveästi soittajia niin suhteet näiden tyyppien kanssa kehittyivät saman tien hyvin tiiviiksi. Samassa studiotilanteessa syntyi myös materiaalia hiljattain edesmenneelle Ray Campille omistetulle Goofin’ Recordsin muistokokoelmalle