vuosikerta BN haastattelee: WILLIE BUCK VANHAA ROINAA Henkilöhistoriaa: BOBBY LEWIS O.B. Peter Green 1946–2020 Divarien helmiä, osa 52 / Bluesmaantietoa: East Coast, osa 1 / Sinkkuelämää: Kai-Ray The Rolling Stones / Klassikoiden lähteillä, osa 63: Lonnie Johnson / 7 tuuman taivas! 197301-20-04 ISSN 0784-7726 N:o 304 (4/2020) Hinta 7,20 € 53. MCCLINTON BILLY HAWKS
10. 4 s. 16 s. 2 Blues News 4/2020 s. 29 s. 22 s. 8 s. 20 s. 22 s. 40 s. 8 s. 4 s. 16 s. 20 s. 40 s. 29 s. 10 s
– MT: 14 kappaletta levytettiin, joista kymmenen julkaistaan. Tietenkin omia juttuja on tullut miksailtua. – TV: Valittiin kimpassa parhaat kappaleet. Kaikki muut ovat Matin kynästä. Ei ehkä ihan perinteistä bluesia ole tulossa. Edellisellä levyllä oli yksi mun kappale ja tällä uudella on yksi Esan sävellys. Blues News 4/2020 9 ”Olemme sellaisia lähes kuuskymppisiä ukkoja, eli B.B. Minä olen sitä yrittänyt miksata ja opetellut siinä samalla, kun en ole sitä aikaisemmin tehnyt. – TV: Ei oikein tule mitään mieleen, mutta Puistoblues kuulostaa hyvältä.. Kun perhe kyllästyy kuuntelemaan Matin laulua, niin on välillä pakko pitää taukoa. Loput saavat jäädä seuraavalle levylle. UNELMIEN KEIKKAPAIKKA – MT: Suuria haaveita ei ole, mutta Puistobluesin päälavalle olisi kiva päästä soittamaan. Sävellykset ovat monipuolisempia, mutta mollissa mennään ja kolmella soinnulla. Kingin mittapuun mukaan olemme nuoria ja lupaavia muusikoita.” tään sitä tekemään
Itse en sitä 60-luvulla noteerannut pikku renkutusta erikoisemmaksi. Näin väittävät tilastot ja valehtelevat niin kuin aina, mutta osoittavat silti, kuinka suuri hitti Bobby Lewisin Tossin’ And Turnin’ oli. ORPOPOJAN TARINA Niin oudolta kuin se tuntuukin, on Bobby Lewisin syntymäajasta läpi vuosikymmenien esiintynyt kolmenlaista tietoa. Al Benson oli kuitenkin perustanut firman jo aikaisemmin ja koska hän harrasti muutenkin kaupantekoa Chessin kanssa, tuntuu tämä tapahtumajärjestys luontevimmalta. Asiansa hän sai järjestykseen palattuaan Detroitiin 50-luvun alkaessa. Huhtikuussa 2020 menehtyneen artistin tarina on joka tapauksessa kertaamisen arvoinen. Kymmeneen tai yli ykkösviikkoon ylsi 40ja 50-luvuilla moni aikansa musta klassikko, mutta 60-luvulla kilpailu oli kiristynyt niin, että Lewisin rinnalle pääsi vain kaksi muuta levytystä, nimittäin Ray Charlesin I Can’t Stop Loving You ja Dinah Washingtonin ja Brook Bentonin duetto Baby (You Got What It Takes). ruusvaiheiden jälkeen tekemään ensilevynsä vuonna ‘52. Mumbles Blues on hauska ja hypnoottinen, jämäkästi soitettu jumpblues, josta on olemassa toinenkin varhainen levytys, esittäjänään Paul Bascomb. Hän päätyi adoptioperheensä mukana 12-vuotiaana Detroitiin ja karkasi 14-vuotiaana. Se sopii mielestäni paremmin siihen aikatauluun, että Bobby pääsi rankkojen lapsuusja nuonitaan päivämäärä 16.2.1927, mutta kuten monista yhteyksistä on huomattu, on artistin muisti näissä asioissa se kaikkein horjuvin. Sekin on hieno esitys, mutta ei ihan niin maanläheinen kuin Bobby Lewisin originaali. MUMBLES BLUES Bobby Lewis teki ensiäänitteensä Chicagossa vuonna ‘52. 10 Blues News 4/2020 BOBBY LEWIS Yhden Billboard-jättihitin ihme PEKKA TALVENMÄKI L istakirjojen innokkaana tutkijana olen joutunut kohtaamaan useita tapauksia, joissa on näyttänyt siltä, että kärkeen on ylletty varsin heppoisin ansioin. Näin asian ymmärsin, mutta nettisaivarteluissa löytyy eriäviä mielipiteitä sillä perusteella, että Parrotin ensimmäinen single julkaistiin vasta vuonna ‘53. Travlin’ Days on hidas, melkein laahaava kotiinpaluublues, sekin sekä solistin että taustan osalta täysipainoinen. Bobby vietti lapsuutensa ensimmäiset yhdeksän vuotta orpokodissa. Syntymäkaupungista sentään vallitsee yksimielisyys, se oli Indianapolis. 40-luvun loppuvuosina hän vietti Rock On -kirjan mukaan kirjavaa elämää, toimi kiertelevänä ruukkukauppiaana ja esiintyi mahdollisuuksien mukaan mustilla klubeilla ja koomikko Soupy Salesin apupoikana. Nämäkin vuosimäärät ovat Bobbyn muisteloihin perustuvia noin-arveluja, mutta kertovat hänen rankasta lapsuudestaan. Eräässä tuoreemmassa haastattelussa Bobby korjasikin antamaansa tietoa ja totesi, että 1925 on ainoa oikea syntymävuosi, luotetaan siis siihen. Eniten ihmeteltävää tarjosivat 60-luvun puolivälissä brittiyhtyeet, mutta lukuisia esimerkkejä löytyy Atlantin takaakin. Yksi eniten kummeksumiani superhittejä on ollut Bobby Lewisin Tossin’ And Turnin’, joka kummitteli kymmenen viikkoa Billboardin r&b-listan kärjessä vuonna ‘61 ja mikä vielä kummallisempaa, oli myös poplistan ykkösenä seitsemän viikkoa. Toinen vaihtoehto taas on 9.2.1925, jota esimerkiksi useiden kokoelmien mainostajat tyrkyttävät väittäessään, että Bobby teki lopullisen läpimurtonsa reilusti yli kolmekymppisenä. Monet lähteet ilmoittavat syntymäajaksi 17.2.1933. Teini-ikäisenä hän esiintyi satunnaisesti paikoissa, joissa tilaisuuksia sai ja päätyi syntymäkaupunkiinsa Indianapolisiin Leo Hinesin orkesterin solistiksi. Bobbyn Now Dig This -lehdelle vuonna 1992 antamassa haastattelussa mai. En ollenkaan ihmettele Chessin halua saada oikeudet itselleen, sillä kyseessä on erinomainen julkaisu. Levymerkki oli vastaperustettu Parrot, jonka diskografioissa levyä ei kuitenkaan näy, koska se myytiin tuoreeltaan Chessille. Chess 1518 Mumbles Blues Travlin’ Days Levyn sävelsi Bobbyn parina Leroy Kirkland, jonka orkesteri soitti taustalla
Siitä oli tehty versioita esittäjinään ainakin Boyd Bennett ja Big Connie. Yleisilme oli sama kuin 354:llä, tälläkin kertaa alakuloinen lonely man -blues eli You Even Forgot My Name oli vakuuttavampi. Tein jo alkukappaleessa selväksi etten ole koskaan ymmärtänyt Bobby Lewisin ykköshitin arvoja. Bobbyn tekemiset kiinnostivat Mercurya niin paljon, että siellä päätettiin ostaa ja julkaista Spotlight 354 uusiksi. Cahan suostui tuumaan ja antoi taustatyöt A&Rmiehensä Joe Renen hoidettavaksi. Oltiin jo vuodessa ‘58. Mercury 71245 Oh Baby Mumbles Blues 71288 Yay Yay I Feel So Gay Oh Mr. Saman tien julkaistiin uuttakin tuotantoa yhden singlen verran. Itse asiassa tekisi mieleni väittää, että se oli laulullisesti parasta, mitä Bobby Lewis koskaan levytti. Sekä Spotlightit että Mercury levytettiin itärannikolla. A-puoleksi merkitty Oh Baby oli singlen vankempi puolisko, laiskanlaisesti etenevä bluespala, jonka kruunasi pitkä ja vankka foniosuus. Onhan se tavallaan hauska, mutta samalla levoton ja laulultaan rumasti sanottuna amatöörimäinen. vuoden ‘59 alussa) päätynyt soolouralle ja tehnyt ensimmäisen oman levynsä Les Cahanin vasta perustamalle Beltone-merkille. Kahdesta singlestä jälkimmäinen julkaistiin vasta syksyllä ‘61 Bobbyn suuren läpimurron jälkeen. Single julkaistiin maaliskuussa ‘61 ja se nousi hitaasti mutta varmasti listojen kärkeen viipyen HOT 100:ssa 23 viikkoa, niistä seitsemän ykkösenä. Somebody on parempi, siinä oltiin laulupuolella aika lähellä sitä, mihin 60-luvun alkupuolella jouduttiin tottumaan. Ne ovat menoltaan lupsakoita, enemmän kaoottista hassuttelua kuin tiukkaa vääntöä. Roulette 4182 Fire Of Love You Better Stop 4382 Solid As A Rock Oh Mr. Jos aikaisemmin esillä ollut sana viceforous suomennetaan sanalla koheltava, niin sitä se nimenomaan on. Bobby Lewis oli hitin levyttäessään papparainen, sen takia levy-yhtiössä ilmeisesti tehtiin nuorennusleikkaus ja päädyttiin esittämään aikakirjoihin virheellisesti jäänyttä syntymävuotta ’33. Adams kehotti Bobbya tulemaan Beltonen toimistoon ja esitteli uuden Tossin’ And Turnin’ -nimisen sävelmän, jonka hän arveli sopivan Bobbyn levytettäväksi. Mumbles Blues pulpahti uudelleen esiin vuonna ‘56. Herää siis kysymys, mikä oli hänen osuutensa vuoden ‘52 levytyksessä. Kolme vuotta myöhemmin yritti onneaan yksi kolmesta soulhistorian tuntemasta George Jacksonista. Somebody Singlen 71288 puoliskoja ei ole juuri kokoelmilla esiintynyt, syy lienee se, että ne ovat aikaisempien onnistumisten rinnalla aika kehnoja. Somebody Fire Of Love, You Better Stop ja Solid As A Rock olivat vauhdikasta mustaa rock & rollia. Blues News 4/2020 11 Chessin arkistoista löytyy myös maininta kahdesta muusta Bobby Lewis -levytyksestä, That’s Love ja Heartaches, joiden kohtalosta ei ole muuta tietoa kuin unissued-maininta Soul Discographyssä. Vuoden ‘58 lopussa Bobby tapasi Jackie Wilsonin ja tämän managerin Nat Tarnopolin, joiden yllytyksestä hän asettui pysyvästi New Yorkiin ja pääsi levyttämään Roulette-merkille. Keskitempoinen, popahtava Oh Mr. Epäilemättä se oli kyseisen vuoden suurin jenkkihitti, tosin en tiedä millä perusteella näitä titteleitä jaettiin, sillä kotoisen Iskelmälehden numerossa 2/1962 näkemäni listauksen mukaan kärkiparina oli Del Shannonin Runaway ja Dionin Runaround Sue. Ymmärrykseni ei riitä, joten jääköön enempi moittiminen. Eron voisi kuitata vaikkapa toteamalla, että alkuperäinen oli jumpbluesia ja uusintayritys mustaa rock & rollia. Kaikki kolme olivat Bobbyn omia sävellyksiä, ehkä sitä mitä hän halusi tehdä, mutta menestys antoi vielä odottaa itseään ja vaati tullakseen onnellisen sattuman. Tossin’ And Turnin’ on luonnollisesti kerännyt kymmenittäin covereita, mutta jenkkien listoille on myöhemmistä yrittäjistä päättynyt vain Bunny Sigler 70-luvun alussa. Huomionarvoista on, että Leroy Kirklandin nimeä ei mainittu säveltäjänä. Hänen esityksensä on kolmas ja viimeinen kohdalleni osunut soulversio. Ensin mainittu on jykevä, King Curtisin saksofonin terävöittämä esitys, Big Connien Groove-cover puolestaan puhdasta mustaa rock & rollia. Dave Baby Cortezin säveltämä ruma ja aiheeltaan sekava Yay Yay... Spotlight 354 Oh Baby Mumbles Blues 397 Solid As A Rock You Even Forgot My Name Bobbyn päivitetty Mumbles Blues oli alkuperäiseen verrattuna hitusen hosuvampi ja taustasoitoltaan lepsumpi. Taustalla soitti Dave Hamiltonin Peppers-yhtye niin kuin toisellakin Spotlightilla. Tässä ei ollut mitään ihmeellistä, samaan sortuivat vuoden ‘61 isojen hittien tekijöistä ainakin Del Shannon ja Dick & Dee Dee. Adams oli You Were Mine -hitin jälkeen (korkein sijoitus 21. on suoritus, johon sopii takavuosien Relic-koosteen määre ”forgettable” tai Billboardin käyttämä sana ”viceforous”. TOSSIN’ AND TURNIN’ Onnelliseksi sattumaksi osoittautui tapaaminen entisen The Fireflies -solistin Ritchie Adamsin kanssa Apollo-teatterissa vuoden ‘60 lopulla. Tämän New Yorkissa muutaman singlen levyttäneen Jacksonin singlen taustalla lauloi Jive Five. Ensimmäisen, juurevan sellaisen teki vuonna ‘64 Sam Baker Athens-merkille. Ne olivat herättäneet sen verran huomiota, että Bobby Lewis päätti itsekin palata aiheeseen muutaman vuoden hiljaisen vaiheen jälkeen. Eräät analyytikot ovat löytäneet levyn jujuksi jokaista teini-ihastumisen pariin joutunutta koskettavaa sanoitusta, mutta selittääkö sekään kaikkea
Helpommin ymmärrettäviä ovat Sandy Nelsonin ja The Venturesin instrumentaaliyritelmät, jotka jäivät vaisuiksi, eihän itse sävelmässä ole varsinaista jytyä. Näin syntyi ketju toinen toistaan huonompia ja huonommin menestyneitä hömpötyksiä. Sellaisen levytti vuonna ‘61 Phil Flowers, kappale sai ymmärrettävästi nimen No More Tossin’ And Turnin’. Listasijoitukset ovat ensin muodossa r&b/pop, kahden jälkimmäisen merkinnän osalta vain popin puolelta. Tossin’ And Turnin’ ei koskaan yltänyt listoille Englannissa eikä juuri muuallakaan Euroopassa (yleissivistykseen kuuluu muistaa, että Ivy Leaguen brittihitti, Windjammerin 80-luvun levytys sekä hollatilaisryhmän Chakka Boom Bang vuoden 1996 pikkumenestys ovat kaikki eri sävelmiä). Perinteisistä brittiversioista on kohdalleni osunut vain Dave Berryn kohellus vuodelta ‘63, Lulun pari vuotta tuoreempi albumitäyte sekä Dusty Springfieldin livenäyte 2000-luvun alkupuolelta. Tässä kohdin on pakko muistaa kanadalainen yhtye Guess Who, joka teki vajaassa kymmenessä vuodessa 21 jenkkihittiä. Toisen vastineen kappaleesta levytti mystinen, joskus salanimellä esiintyneeksi Ruth Browniksikin eittämättä virheellisesti epäilty r&b-laulajatar Venus. Tästä repesi jakelijan ja Beltone-pomo Les Cahanin välille kolmen miljoonan dollarin riita, jonka King voitti ja edesauttoi samalla Beltonen vaikeuksia jatkossa.. Seuraavien reilun kahden vuoden aikana julkaistiin seitsemän jatkoyritystä, jotka sujuivat epätoivoisesti Tossin’ And Turnin’ -ideaa toistaen. Tyypillisistä jenkkijäljitelmistä ensimmäisen levytti RCA:lle Dave Garnett, lopputulos oli jähmeä ja vielä vähemmän hauska kuin originaali. Erityisiä meriittejä ei esityksestä löydy, puhdas ärsyttävästi mekastavan tyttöryhmän tukemana kajautettu kopio. Yhtiötä johti laulun toisena tekijänä yhdessä Brownin kanssa etiketissä mainittu newyorkilainen James ”Maynor” Steward Jr, joka oli myös kuulunut The Ravens -lauluyhtyeen jäsenistöön 50-luvun alkuvuosina. Myöhempinä revival-vuosina on listauksissa esiintynyt minulle vieraampia ravisteluja esittäjinään The Stargazers, Shakin’ Stevens, Showaddywaddy, Sha Na Na ja Kissyhtyeen Peter Criss. Ritchie Adams on mainittu hitin kitaristiksi, mutta miten lie, Soul Discograhyn mukaan soiton hoiti Calvin Newborn. Hitin väitetään myyneen kolme miljoonaa kappaletta, joten on selvää, että sille haettiin jatkoa tutuin eväin. Hänen numeronsa Walkin’ And Talkin’ ilmestyi Maynor-merkillä (#1061) vuonna 1961. Rivieras-yhtyeen kalifornialaisversio oli pirteimmästä päästä, aikamoisia pettymyksiä olivat sen sijaan Marvelettesin yritys ”Live On Stage” -LP:llä, Bobby Rydellin ja Dee Dee Sharpin albumitäytteet sekä 60-luvun puolivälissä Gary Lewis & The Playboys ja The Kingsmen. Niistä ensimmäinen oli nimellä Chad Allen & The Expressions julkaistu Shakin’ All Over, jonka b-puolena oli Tossin’ And Turnin’. Vaikka sijoitukset ylsivät peräti top ten -tasolle, olivat odotukset ylimitoitetut ja tarina kertoo, että sinkkujen jakelusta vastanneen King-firman varastoihin jäi tuhansia laatikollisia singlejä. TOIVOTON JATKOHITIN ETSINTÄ Tossin’ And Turnin’ -singlen etiketissä on säveltäjäksi merkitty Bobby Lewisin lisäksi Joe Renen vaimo Malou ja koska hän oli jatkossakin kakkossäveltäjän osassa, lienee varmaa, että hän todella osallistui työhön. Yhtyeen kotimaassa osat vaihtuivat ja Tossin’And Turnin’ nousi listakolmoseksi asti. Levyn taustalla lauloi Beltonen ainoa tyttöyhtye The Swanettes, joka sai kiitokseksi levyttää yhden omankin singlen, puhtaaksi gospeliksi luokiteltavan Nothing But The Blood / Something’s Got A Hold Of Me (Beltone 1003). Beltone 1002 Tossin’ And Turning (1./1.) Oh Yes I Love You 1012 One Track Mind (8./9.) Are You Ready 1015 What A Walk (77.) Cry No More 1016 Yes Oh Yes It Did Mamie In The Afternoon 2018 A Man’s Gotta Be A Man Day By Day I Need Your Love 2023 I’m Tossin’ And Turnin’ Again (98.) Nothing But The Blues 2026 Lonely Teardrops Boom-A-Chick Chick 2035 Intermission Nothing But The Blues One Track Mind julkaistiin kovalla kiireellä loppukesällä ‘61. Kyseessä oli uudelleen sanoitettu originaalisävelmä, jonka säveltäjiksi oli kiltisti merkitty Adams & Rene. 12 Blues News 4/2020 ja sen sovittajaksi on merkitty aikaisemmin mainittu Ritchie Adams. Kun vielä todetaan Bill Haley & The Cometsin ja Supremesin 70-luvun alun levytykset niin eiköhän tärkeimmät ole mainittu. Tämäkin listaus kertonee, kuinka hurjasta klassikosta on kysymys. Iso hitti vaati myös answer-levyn
Toinen muistelutilanne tuli John Landisin komediassa Animal House eli suomalaisittain Delta Jengi 70-luvun lopussa. listauksen ”hullunhauskoista” pöllytyksistä, joille menestystä toivottiin. En tietenkään väitä, että Bobby olisi ollut läheskään Jackie Wilsonin tasoinen laulaja, mutta kuten todettu, taustapuoli on hyvin tehty. Luonnollisesti Tossin’ And Turnin’ -hittiä on vuosikymmenien varrella muisteltu myös lukemattomilla ”Golden Oldies” -kokoelmilla. ”Uusista” raidoista Head Over Heals on olematon nylkyttely, sen sijaan Turn Over A New Leaf ja varsinkin Let Me Be The One You Love kuulostavat singletarjontaan verrattuna onnistuneilta. American Graffitilla sen läsnäolo oli itsestäänselvyys. LP julkaistiin uudelleen vuonna ‘82 numerolla Outline OLLP 5236. Vuonna ‘92 ilmestynyt Relic-cd (7041) sisälsi 17 Beltone-raitaa, tarkkaan ottaen vain viimeisen singlen Intermission-hassuttelu puuttuu. Tossin’ And Turnin’ ei ole hittiversio, vaan stereopainos, jossa originaaliin on lisätty toistakymmentä sekuntia kestävä hullutteluintro. Oman paikkansa se on saanut myös valkokankailla. Vielä yksi positiivinen havainto. Aloitin Ray Charlesista, paransin arviotani New Orleans -mies Alvin Robinsonilla ja päädyin 60-luvun alussa muutaman hienon souljutun levyttäneeseen New York -artistiin James Rayhin. Ehkä on myös niin, että Gordyn veljesten Lonely Teardropsissa on niin paljon sävelmäntynkää verrattuna muuhun Beltone-materiaaliin, että siitä jo syntyy positiivinen pohja. Yritin lukea tekstin siltä kantilta, kuinka julkeasti Bobby Lewisiä on uskallettu kehua ja huomasin, että varovaisia on oltu, teksti on ympäripyöreää. Se sisältää 27 raitaa ja antaa sikäli parannetun kuvan Bobby Lewisin urasta, että tarjolla on Beltone-materiaalin lisäksi kaikki 50-luvun levytykset. Muitakin ehti mielessä käydä, mutta nuo kolme antavat jo pienen vihjeen siitä, millainen Bobby Lewis parhaimmillaan oli. Cahanilla ei ollut varaa maksaa Bobbylle tämän vaatimia royaltymaksuja, asiasta puhjennut riita päättyi Bobbyn tappioksi. Jos Lewisin laulamista nopeista nylkytyksistä on pakko löytää onnistumisia, niin minun ääneni saavat rento ja purevasti sovitettu Yes Oh Yes It Did sekä hauska tanssilaulu What A Walk. Les Cahan oli hävinnyt taistelunsa King-firmaa vastaan ja yhtiön kassan täyttäjät Bobby Lewis ja The Jive Five olivat menettäneet asemansa. Varsinainen uusintojen tulva on sittemmin saatu cd-aikakaudella, tässä vain muutama poiminta. TOSSIN’ AND TURNIN’ -ALBUMIT Ison hitin imuun julkaistu albumi tehtiin kiireellä ja julkaistiin jo elokuussa ‘61. Blues News 4/2020 13 One Track Mind oli samanlainen lirutus kuin edeltäjänsä ja samaa on valitettavasti sanottava lähes kaikista eo. Collectables on saatavilla myös audio-muodossa, jollainen on myös ”Golden Oldies” -niminen paketti. Paljon mielenkiintoisempaa kuin epäonnistuneiden hittiyritysten kuuntelu on bpuolille tai muuten vain täyteraidoiksi jääneiden esitysten tarkastelu. Raitakohtainen analysointi on turhaa, todetaan vain, että vaatimattomimmat yritykset olivat monenkirjavan kolmikon Felman-Goldstein-Gottehrer vääntämä hittiuusinta tyyliin ”muistattehan kesän ‘61, kun nukkumisesta ei tullut mitään ja nyt sama ongelma on täällä taas” sekä Broadwaysävelmästä Mamie In The Afternoon tehty rymistely. Bobby Lewis sai solmituksi sopimuksen ABC Paramountin kanssa, sen tuloksena julkaistiin vuonna ‘64 kaksi singleä.. Aivan uutta antia on vuonna 2020 ilmestynyt Jasmine-merkin ”Mumblin’, Tossin’ And Turnin’” -niminen kokoelma (JASCD 1034). Versio Jackie Wilsonin hitistä Lonely Teardrops on alan teksteissä haukuttu aika perusteellisesti, mutta minun mielestäni kyseessä on lupsakka ja hyvin sovitettu esitys. URAN HEIVERÖISET LOPPUTIEDOT Beltonen taloudellinen tilanne oli vuoden ‘63 lopussa katastrofaalinen. Ronnie Erwinin kirjoittama tekstiläpyskä pitää sisällään perusfaktat. 2000-luvulla on julkaistu kolme pelkästään Beltoneen keskittyvää cd:tä, Collectablesin ”Tossin’ And Turnin’” (COL CD 7685) ja HOT JMP -merkin ”Complete Recordings” (HJP 8562), samansisältöinen HOT JMP löytyy myös nimellä ”Collectors Gold Series”. Nimistä voi jo päätellä, että samaan kastiin kuuluvat vanhahtavat bluesballadit Cry No More ja Nothing But The Blues, joita kuunnellessa voi etsiä myös Bobbyn laulullisia esikuvia. Sen seurauksena hän lähti, samoihin aikoihin loppui myös Jive Fiven Beltone-vaihe ja muutaman hataraksi jääneen singlekokeilun jälkeen Cahan joutui pistämään pillit pussiin. Kaikki sisältävät 18 raitaa, Tossin’ And Turnin’ -hitistä on tarjolla molemmat vuoden ‘61 versiot. Tossin’ & Turnin’ (Beltone LP 4000) A: (1) What A Walk (2) Cry No More (3) Lonely Teardrops (4) Let Me Be The One You Love (5) Turn Over A New Leaf (6) Tossin’ And Turnin’ B: (1) Yes Oh Yes It Did (2) Are You Ready (3) Boom A Chick Chick (4) Oh Yes I Love You (5) Head Over Heals (6) One Track Mind Peräti yhdeksän raidoista päätyi singlejulkaisuiksi, joten kovin kummoisia kommentteja ei tarvita. Heti ensimmäisten hittisinkkujen kääntösivut olivat rankempia ja kolkompia, mutta ehdottomasti ”mustempia” esityksiä, tosin niidenkään perusteella Bobbya ei voi kehua varsinaiseksi taituriksi tai tunnelmanluojaksi
Fannie Tuckerin ovat kirjoittaneet Tommy Boyce ja Bobby Hart. Timmy Shaw’n Gonna Send You Back To Georgia oli ollut kohtalainen menestys muutamaa kuukautta aikaisemmin ja Stark... Hän muutti aivan 60-luvun lopussa New Jerseyn Newarkiin. Musiikillisesta aktiivisuudesta tai paremminkin passiivisuudesta löysin vain maininnan, jonka mukaan hän on esiintynyt viime vuosikymmenille saakka vain harvakseen. Lopputulos ei säväytä, vaikka kuinka yrittää liittää laulun Tuckerin kauppiassukuun ja Fannie Tucker -nimiseen kolmimastoiseen purjelaivaan. oli kuin samasta muotista tehty nykien etenevä tehokas ronksutus. 14 Blues News 4/2020 ABC-Paramount 10565 That’s Right Fannie Tucker 10592 Stark Raving Wild Jealous Love Noista neljästä raidasta selvästi parhaat onnistumisen mahdollisuudet omasi Stark Raving Wild. Jealous Love oli latteampi, läpitunkevan tyttökuoron hallitsema medium, jossa oli jo selkeitä soulin merkkejä. Bobbyn versio jäi julkaisematta eikä se ole osunut vastaan nettihaeskeluista huolimatta. Sekä Stark Raving Wild että Jealous Love olivat Bobbyn omia sävelmiä. Niissä merkeissä sujui myös Soul Seekin’, joka täytti kaikki räkäsoulin tunnusmerkit vahvoja soultorvia myöten. huhtikuuta 2020 kunnioitettavan 95 vuoden iän.. Sekavaa köyhän miehen Wilson Pickettiä, sanoisin. Muutaman vuoden hiljaisen vaiheen jälkeen Bobby Lewis palasi vielä kerran levyttämään. Vauhtia hillitsi sairastelu, eritoten näkökyvyn rapautuminen. Vaikka Bobbyn cover on ihan hauska, niin ei se mielestäni Five Keysille pärjää. Samoja ajatuksia herättää sekavahko b-puoli, jonka sekavuutta lisää turhan äänekäs tyttökuoro. That’s Right ei ollut ainoa 50-luvun puolivälin sävelmä, jonka Bobby levytti. Bobbyn lauluosuus ei nytkään huippukehuja ansaitse, muta paljon oli petrausta tapahtunut Beltone-kohelluksiin verrattuna ja taustasoitanta on pureva, koko komeuden kruunaa pitkä foniväliosa. Ensimmäisen ABC:n molemmat puolet sen sijaan olivat lainatavaraa. Philips 40519 Soul Seekin’ Give Me Your Yesterdays Elettiin soulin kultavuosia, jolloin aiheeseen liittyvät ylistyslaulut olivat muodissa. Bobby Lewisin myöhemmistä vaiheista on hyvin vähän tietoa. ABC:n hyllylle jäi versio Big Maybellen mahtipontisesta vauhtipalasta That’s A Pretty Good Love, joka alun perin ilmestyi Candy-hitin b-puolena. Jenkkioriginaalin oli levyttänyt The Five Keys vuonna ‘56 Out Of Sight Out Of Mind hitin b-puoleksi. Bobby yritti parhaansa, mutta tarvittavaa aggressiivisuutta ja soulenergiaa ei hänen laulustaan löytynyt. That’s Right oli australialaissyntyisen Winfdield Scottin sävelmä, mikä selittää tarinan keskittymisen sikäläisen kulttuurin ja varsinkin kenguruaiheen ympärille. Mikäli Lewisin ilmoitettu syntymävuosi 1925 pitää paikkansa, hän oli ennättänyt saavuttaa kuollessaan 28
LP, CD, Digital. Kaikkea muuta, sillä jos yhtyeen edellinen levy oli kuin kupillinen vahvaa kahvia, Traffic Jam on the Back Street on kuin pannullinen niin vahvaa tavaraa, että sitä juodessa permanentitkin suoristuvat. KEIKKA PUISTOBLUESIN PÄÄLAVALLA 30.6. ! UUSI BÄNDI! UUSI LEVY! ILKKA HELANDER • ESA KULONIEMI • LEEVI LEPPÄNEN www.facebook.com/bluelightrecords jakelu Playground Music VAIKEA TOINEN LEVY
Gibsonin Red Caps joka tapauksessa teki vielä viimeisen julkaistun studiosessionsa Band Box -merkille loppuvuonna 1962 (No More / Peppermint Baby, #325), ja katosi viimein myös keikkamaailmasta vuosikymmenen loppuun mennessä. Uusi diili Mercuryllä ei kuitenkaan tuottanut enempää äänitteitä ja lopulta riitaisa seurakunta jakautui kahtia. Nykyajan perään haikaili myös legendaarisesta The Flamingosista kesäkuussa 1961 irtautunut ja New Yorkista Philadelphiaan muuttanut Terry Johnson, joka perusti rinnalleen uuden kvartetin nimeltä The Mo. Seuraavan vuosikymmenen alussa Red Caps oli silti vielä ABC-Paramountilla työskennellessään kohtalaisessa vedossa ja sitä kuultiin myös Steven silloisen vaimon Damita Jo’n levytyksillä taustayhtyeenä. Kaikki sen jäsenet lauloivat tai hallitsivat jonkin instrumentin, myös Billyn äiti soitti neljä vuosikymmentä urkuja paikallisessa kirkossa. Kourallisen sinkkuja tehneiden ”modernien punanuttujen” tuoreimmat tiedossa olevat (joskin julkaisematta jääneet) levytykset taas syntyivät kesällä 1967. Perhe oli musikaalinen. 1950-luvun lopulla rivit rakoilivat jo varsin pahaenteisesti. Kuudesta lapsesta Billyn ohella vankemmin musiikista kiinnostui hänen nuorempi veljensä Leroy, joka ansioitui sittemmin Philadelphian maisemissa levyttämäänkin päässeenä soul-laulajana. Vuonna 1961 Hawkesin kerrotaan liittyneen lyhyeksi ajaksi maineikkaan Steve Gibson’s Red Caps -yhtyeen jäseneksi. Viisivuotiaasta saakka laulanut ja pianoa soittanut Billy piti gospelin ohella kovasti bluesista, r&b:stä ja jazzista. Fats Domino kuului hänen keskeisiin idoleihinsa. Toinen sai lisätermin The Modern Red Caps ja toisesta tuli Steve Gibson’s Red Caps. Steve Gibson oli aloittanut keikkailun Virginian maisemissa jo 1930-luvun alkupuolella. Täyttä varmuutta ei ole, kummassa näistä Hawkes mahdollisesti vaikutti mukana. Ennen kuin Billyn omaa nimeä päästiin varsinaisesti painattamaan mainosplakaatteihin, lahjakkaan muusikon kyvyt kelpasivat myös muille samoilla kulmilla esiintyneille jo entuudestaan tunnetuille kiertueakteille. Kiertueet ja lukemattomat levytykset pitivät bändiläiset liikekannalla, mutta niiden keskellä toistuvat jäsenvaihdokset kuormittivat yhtyettä. LAULUYHTYEISTÄ KIRIAPUA 3. Modernius ei siis sittenkään koitunut heidän myyntivaltikseen jo muutenkin radikaalisti kehittyneessä musiikkimaailmassa. syyskuuta 1941 syntynyt William Hawkes varttui ilmeisen normaalin nuoruuden Virginiassa, Richmondin kaupunkia lähellä sijainneella Blackstone-nimisellä pikkupaikkakunnalla. 1940ja 1950-lukujen suosikkikokoonpano profiloitui luonnollisesti kitaristijohtajansa ympärille. 16 Blues News 4/2020 BILLY HAWKS Luovuuden lähteiltä tuntemattomuuteen PETE HOPPULA B illy Hawks on mitä tyypillisin esimerkki artistista, jonka ura olisi jäänyt täydelliseen pimentoon valtaosalta musiikinkuluttajista ilman sattumien kautta kymmeniä vuosia hänen aktiiviuransa jälkeen tapahtunutta statuksennousua ensin englantilaisten klubiharrastajien ja sitten suosittujen sämplelevytysten välityksellä. Jopa ”Bluesin uutena nerona” aikoinaan markkinoidun soittajan kohtalona oli silti kadota julkisuuden valokeilasta yhtä nopeasti kuin hän oli sinne 1960-luvun jälkipuolella hetkeksi tupsahtanutkin. armeijan tukikohdissa pitkin itärannikkoa Virginiasta, Atlantic Cityn, New Jerseyn ja New Yorkin kautta Philadelphiaan. Hawkesin perustama yhtye sai pian alueellista suosiota ja monipuolisesti ajan henkeä välittäneelle keikkaryhmälle oli tarjolla yllin kyllin töitä yökerhoissa, hotellien aulabaareissa sekä esim
Eittämättä yhtiön tähtäimessä oli saada katalogiinsa oma ”Ray Charles”, mutta oliko entuudestaan tuiki tuntemattomasta ja studiohommissa kokemattomasta keikkapelimannista kuitenkaan noin suurten saapikkaiden täyttäjäksi. 1940-luvun viihde-evergreeneihin hän turvautuu I Wish You Loven kohdalla. Mikään kultakurkku tai erityisen laajatai edes voimakasskaalainen solisti hän ei ollut, mutta tyylitajua miehellä kyllä riitti. Levyn tuotti lukemattomien jazzin ja popin suuruuksien kanssa työskennellyt Cal Lampley. Viimeistään Rusty Bryantin ja Sonny Phillipsin kanssa tehty kolmas soololevy ”Boogaloo Joe” esitteli hänen lisänimensä koko maailmalle vuonna 1969. Kun kappaleet Let’s Be Lovers ja Walk Softly Away julkaistiin kesäkuussa 1963 (ATCO 6272), bändin nimeksi kuitenkin kirjattiin sopimussyistä The Starglows. Miltei koko ikänsä New Jerseyn seudulla asuneen Jonesin taival musiikin parissa jatkuu jollain lailla edelleen lähes 80-vuotiaana. Hieman koheltavan jamitulkinnan kokevasta Ray Charlesin I Got A Womanista tai suorasukaisemmin revitellystä Willie Dixonin I Just Want To Make Love To You‘sta trio ei sitä vastoin tunnu saavan kunnon otetta Boogaloo Joen innokkaiksi yltyvistä jazz-tilutussooloista huolimatta. THE BILLY HAWKS TRIO The Billy Hawks (Organ) Trio aloitti matkantekonsa Philadelphiassa 1964. The Modern Flamingos ei jäänyt hetken oikuksi. Kitaristina toimi sessioissa Ivan Joseph ”Boogaloo Joe” Jones (s. Easy listening -sektoriin kolahtaa myös maltilla esitetty Every Time It Rains. Flamingosin luotsaamista hän jatkoi silti satunnaisesti myös tämän jälkeen. Johnsonin johtaman ryhmän tiedetään esiintyneen yhdessä vielä 2010-luvullakin. Omaa käsialaa olevalla hitaalla Jimmy Reed -bluesshufflella I‘ll Wait For You Baby solisti lisää soitinarsenaaliinsa huuliharpun, jolla hän puhaltaa asiaan kuuluvan maalaishenkisen intron. Jonesin kiinnitys ei ollut pitkäaikainen, sillä vuonna 1967 hän sai kiinni omasta souljazz-pitoisesta soolourastaan ja nousikin lopulta vanhaa bändinjohtajaansa jollei tunnetummaksi niin ainakin tuotteliaammaksi artistiksi. King -vaikutteisesti raastava slovari Mean Woman Blues. Terry Johnsonin (edessä) The Modern Flamingos, takarivissä vasemmalla Billy Hawks. Tässä vaiheessa sooloduetoista vastanneita Nelsonia ja Johnsonia lukuun ottamatta koko muu flamingolauma oli jälleen päivittynyt uusilla naamoilla, eikä siten myöskään Hawkesin soittoa enää kuultu äänitteellä. Sittemmin soul-artistiksi kasvanut Drake roikkui ryhmässä noin vuoden, kunnes hänet korvasi Nelson Dupree. Tenorilaulun ohella kitaraa soittaneen Johnsonin kanssa ensimmäisessä Modern Flamingosissa toimivat vokalisteina tenorit Kent Peeler ja Troy Anthony, baritoni Tony Drake sekä bändissä urkurina Billy Hawkes, basistina Eddie Thomas ja rumpalina Carl Chambers. Sen muodostivat sukunimestään tarpeettoman e:n managerinsa Clifford Doubledeen kannustamana pois tiputtaneen Billyn kanssa kitaristi Maynard Parker ja rumpali Henry Terrell. 1940). Boogaloo Joen jäntevää Wes Montgomery -tyylistä soittotekniikaa demonstroiva neljäja puoliminuuttinen päätösinstrumentaali tyytyy lähinnä varmistamaan albumin täysimittaisuuden. Blues News 4/2020 17 dern Flamingos. The New Genius Of The Blues (Prestige PR 7501) -67 A: (1) Got My Mojo Working (But It Just Won’t Work On You) (2) I’ll Wait For You Baby (3) I Got A Woman (4) Why Do Things Happen To Me (5) Let Me Love You Before You Go B: (1) I Wish You Love (2) Mean Woman Blues (3) I Just Want To Make Love To You (4) Every Time It Rains (5) Hawk’s Blues On tietysti selvää, että Billy oli Jimmy Smithinsä kuunnellut valikoidessaan debyyttinsä avausraidaksi vanhan kunnon Mojo Workingin. The Modern Flamingosin taival jatkui sekin läpi 1960-luvun, alati muuttunein jäsenin. Richard ”Groove” Holmesin, Houston Personin ja Willis Jacksonin seurassa. Keikkakomennuksista ei ollut edelleenkään pulaa, mutta miten kolmikko sai parin vuoden ahkeroinnin jälkeen solmittua levytysdiilin suhteellisen suuren Prestige Recordsin kanssa, on jäänyt jälkipolville arvoitukseksi. Esikois-LP:nsä ”Introducing The Psychedelic Soul Jazz Guitar Of Joe Jones” hän julkaisi Prestigellä 1967, ja lisää musiikkia syntyi myös mm. Onnistuneita Billy Hawks -kynäelmiä levyllä edustaa myös B.B. Omista viidestä sävellystyöstä yritystä on eniten James Brown -tyylisellä soul-slovarilla Why Do Things Happen To Me, joka kuitenkin samalla pystyy vähiten peittelemään Hawksin rajallista laulukapasiteettia. Muun muassa maaliskuussa 1963 se esiintyi isoille lehtereille New Yorkin Apolloteatterissa ja uusia levytysmahdollisuuksiakin piisasi Atlanticin ATCO-merkillä. Marraskuussa 1966 trion äänittäessä esikoisalbumiaan ”The New Genius Of The Blues” sen kokoonpano oli joka tapauksessa hieman muuttunut. Nate Nelsonin nappasi vuonna 1966 riveihinsä The Platters ja Terry Johnson puolestaan suuntasi vuonna 1967 Detroitiin työskennelläkseen Motownin palkkalistoilla sekä eritoten Smokey Robinsonin tuottajaja lauluntekijäkaverina. Seuraan lyöttäytyi eräässä käänteessä myös vanha Flamingoskollega Nate Nelson. Sillä urkuosuudet hoiti Joe Johnson. Livehenkisen urku-kitaravuorottelevan grooven johdatuksella Hawks paljastaa olevansa varsin mukiinmenevä huutosoul-tyylinen vokalisti, jonka ääni venyy ärjynnän keskellä paikoin jopa kimeään falsettiin
Asialla olivat britti-DJ:t Baz Fe Jazz ja Gilles Peterson, jotka pohjustivat klubimenestyksensä hip hopja funksoul-sävytteiseen latinja jazz-grooveen, jota oltiin ryhdytty kutsumaan Lontoon yöelämässä yleisnimikkeellä acid jazz. Heidän 1980-luvun jälkipuolella perustamansa BGP-yhtiön prässättyä Statesidesinglen paraatipuolesta uuden painoksen 12-tuumaiselle eri esittäjiä -EP:lle sekä julkaistua sen myös LP-kokoelmalla ”Dance Juice, Vol. Omaisten mukaan sydänkohtaukseen nelikymppisenä vuosien 1981–82 vaihteessa menehtynyt Billy Hawks jäi yhdeksi kulttihahmoksi, jonka musiikki kuitenkin jatkaa yhä eloaan soul-tanssiklubien syövereissä.. Tietyssä mielessä samaa jatkumoa edusti myös jopa Suomessa huomioitu amerikkalaisen Branford Marsalisin projekti Buckshot LeFonque. James Taylor Quartet sekä mainstreamiinkin nousseet Brand New Heavies ja Jamiroquai. Hypnoottinen riisuttu groovebeat ottaa kuulijan jälleen syleilyynsä heti lemmentuskaa vuodattavalla avausraidalla O’Baby (I Believe I’m Losing You). Loppuvuonna 1967 ilmestyi seuraava pitkäsoitto ”Heavy Soul!”, jolla trio oli kasvanut kvintetiksi saksofonisti Buddy Terryn myötä. Sama toistui vuonna 2001, kun brittiläinen hip hip/ soul jazz -yhteenliittymä Us3 puolestaan sämpläsi kappaleen osaksi numeroaan Get Out. What More Can I Do. 18 Blues News 4/2020 Heavy Soul! (More From The New Genius Of The Blues) (Prestige PR 7556) -68 A: (1) O’Baby (I Believe I’m Losing You) (2) Drown In My Own Tears (3) Whip It On Me (4) What Can I Do. Musiikkinsa se oli purkittanut joulukuussa 1967, esikoisen tapaan Rudy Van Gelderin studioilla New Jerseyn Englewood Cliffsissä. Etenkin Lontoon klubeilla 1980ja 1990-luvuilla villinnyt acid jazz valoi kivijalkaa seuraaville aalloille, joita on totuttu kutsumaan esimerkiksi nimillä neo soul tai jazz rap. Tämän jälkeen niin O‘Baby kuin muutkin Hawks-levytykset levisivät kulovalkean lailla lukemattomilla muilla uusintajulkaisukoosteilla läpi 1990ja 2000-lukujen. Myös lehdistö pysyi yllättävän hiljaisena hänen tapauksessaan. Samoin simppelin soulblueskaavan äärellä junnaava I Can Make It istuu laulajan äänelle luontevasti Bobby Bland’mäiseen tapaan. Lisää hikistä gogo-urkuvihdontaa tarjoaa niin ikään puhdas bailausnumero Whip It On Me. Hawks ei tiettävästi koskaan lopettanut musiikintekoa ja esiintymisiä, mutta studioon tai laajemmille kiertueille häntä ei Prestigen jälkeen enää saatu houkuteltua. Nimiraita taas jyystää urkujen ja rumpujen otteessa sykkivää 12-tahtista instrumentaalibluesshufflea. Vuoden tauko vaikuttaa jäntevöittäneen Hawksia ennen kaikkea laulajana ja lisänneen malttia hänen tulkintaansa. Sitten Euroopassa alkoi tapahtua. ODOTTAMATON RENESSANSSI Kaikista maailman kolkista syystä tai toisesta Ranskan Stateside julkaisi kakkoslevyn vauhdikkaan tanssigroovailun O’Baby singlenä. Prestigen suoma huomio oli hävyttömän rajallista, eikä esimerkiksi veli Leroy Hawkes usko julkaisujen juurikaan petranneen Billyn talousja työtilannetta. Rehellisyyden nimissä mikään valtaisa suksee Get Out ei silti ollut, ainakaan verrattuna bändin sitä edeltäneeseen kahteen ensimmäiseen Sonyyhtiön julkaisemaan albumiin sekä etenkin debyyttisinkkuläpimurtoon Cantaloop (Flip Fantasia), jotka menestyivät hienosti myös Yhdysvalloissa. (To Prove My Love To You) (5) Heavy Soul B: (1) You’ve Been A Bad Girl (2) I’ll Be Back (3) I Can Make It (4) That’s Your Bag Vauhti oli toki jonkin aikaa nousujohteista myös Billy Hawksilla. Genren tyyppiedustajiin kuuluivat Euroopassa mm. Perkussiovoittoisuudellaan se yhdisti luontevasti mekaanisen ja elektronisen musiikin, elävät bändisoittimet ja DJ:n sekä olennaisena osanaan menneisyydestä kaivetut sämplet, joiden arvokkaita lähteitä olivat etenkin Blue Note -yhtiön albumit. ”An Ordinary Day” ei noussut Amerikan albumilistoille lainkaan ja Get Outin merkinnöiksi jäivät Brittien sinkkulistan sija 174 sekä Hollannin hittiranking 97. Drown In My Own Tearsin ohella levyn ainoa cover, Oscar Brown Juniorin hidas blues I’ll Be Back nostaa esiin fonin, ja itse kappaleessa kuuluu melodista hengenheimolaisuutta Willie Dixonin Hidden Charmsin kanssa. Mikään tästä ei liikuttanut enää tässä vaiheessa alkuperäisartistia itseään. Solisti selvästi varoo livauttamasta koko maneerikirjoaan kerralla pöydälle. Albumille ”An Ordinary Day In An Unusual Place” (Universal/EmArcy) sisältynyt laulaja Alison Crockettin tähdittämä drum’n bass -teos on siinäkin mielessä mainitsemisen arvoinen, että sillä soittaa useamman soolon kokkolalaistrumpetisti Mika Mylläri. Kiinteämmin jazzvaihteen ryhmä saa silmään pitkällä päätösinstrumentaalilla That’s Your Bag. Erityisen hienoksi Mustang Sally‘mäiseksi r&b-tanssitukseksi osoittautuu You’ve Been A Bad Girl. Vaikkei esitys suoranaisesti loista omaperäisyydellään, on silti hieman ihmeteltävä, miksei kappaleesta kehkeytynyt suurempaa hittiä tai jazzyhtiö Prestige nähnyt siinä potentiaalia sinkkujulkaisuksi. 2” vuonna 1988 oli peli selvä. Tällä levyllä myös Maynard Parker oli palannut ryhmän kitaristiksi. Billy Hawksin kolmas noin 4-minuuttinen hetki julkisuudessa koitti vuonna 1991, kun acid jazz -kollektiivi The Humble Souls sämpläsi O’Babyn tarttuvat urkufillit ja rytmipohjan albuminsa ”Thoughts & Sound Paintings” kappaleelle Beads, Things And Flowers. Tarkasti ottaen levyn olemassaolokin säilyi pitkälti pimennossa vielä seuraavat pari vuosikymmentä, ja nykyisin sen aniharvoista vastaan tulevista eksemplaareista ollaan valmiita maksamaan keräilijämarkkinoilla silmää räpäyttämättä nelinumeroisia summia (sikäli huvittavaa, että Hawksin molempia Prestige-vinyylialbumeita taas on aina ollut runsain mitoin saatavilla ja myös sangen huokein hinnoin). Hawks viljelee falsettia, ärjyy ja fiilistelee täydestä sydämestään. Euroopan tanssipiirit kuitenkin äkkäsivät lopulta kappaleen. Lähes 5-minuuttinen bluesslovari Ray Charlesin Drown In My Own Tearsista kuulostaa vilpittömän spontaanilta studioliveltä, ja tunteen paloa riittää, vaikkei Hawks kovasti Redding’mäisestä kiekumisestaan huolimatta aivan huippuaan solistina näytäkään. Orastavien discojen tai edes norttisoul-piirien hittiä siitä ei kuitenkaan ilmestymisaikanaan vielä kehkeytynyt. Ainakaan hänen kasvonsa eivät saaneet kummankaan albumin myötä julkisuutta, sillä molempien kiekkojen kuvituksena käytettiin samaa vesivärimaalattua haukka-aihetta valokuvien sijaan. kierrättää säälimättä klassista yökerhoviihde-soinnutusta. Kakkosjulkaisullaan Hawks oli myös astetta omavaraisempi. Oletettavasti ensi-LP:n myynti ei ollut täysin olematonta, sillä hän sai uuden mahdollisuuden. Laadukkaista aikaansaannoksista ei ollut pitkäaikaista riemua tekijöilleen
Lonnien pääinstrumentti oli aluksi viulu, mikä 1920-luvun alkupuolella muuttui kitaraksi, mutta käytännössä hän soitti sujuvasti useita muita kielisoittimia kuten bassoa, banjoa ja mandoliinia. joutunut menemään töihin terästehtaaseen. Ja kolmanneksi hän saavutti kaikkein suurimmat kaupalliset menestyksensä haikeiden balladien tulkitsijana. Toiseksi hän oli tietysti kuuluisa ja laajalti arvostettu bluesin taitaja, joka pystyi sujuvasti levyttämään paitsi pääartistina niin myös niinkin erilaisten vokalistien kuin arkaaisen Texas Alexanderin ja diivanoloisen Victoria Spiveyn kanssa. Taiteilijana Lonnie Johnson toimi ainakin kolmessa keskeisessä roolissa. King. Lonnie oli v. Louisissa bluesin esittäjille järjestetyn kilpailun, minkä pääpalkintona oli sopimus OKeh Recordsin kanssa. espanjantautiin. Kun hän palasi takaisin kotikaupunkiinsa New Orleansiin, hän sai tietää suuren osan läheisistä sukulaisistaan sairastuneen ns. Wikipediaan on näköjään merkitty hänen kohdalleen vuosiluku 1899, mutta hänestä kirjan tehneen Dean Algerin tavoin pidän oikeampana vuotta 1894, mikä myös oli kirjoitettu hänen passiinsa. 1917, siis ensimmäisen maailmansodan vielä riehuessa, lähtenyt erään taiteilijaseurueen kanssa USA:sta Englantiin, missä hän viipyi vuoteen 1919 saakka. Tuoreenpuoleisten tietojen mukaan hän oli syntynyt Louisianan osavaltion pääkaupungissa Baton Roukitaristi, joka soitti aikoinaan esimerkiksi Louis Armstrongin ja Duke Ellingtonin orkestereissa ja jonka loisteliaasta tekniikasta ottivat oppia mitä monituisimmat suuruudet kuten T-Bone Walker ja B.B. Myös tämän muusikon syntymäajalle on esitetty useita vaihtoehtoja aikaväliltä 1889–1900. People is hollerin’ ’bout hard times, tell me what it’s all about. Siihen on arvioitu menehtyneen 25–50 miljoonaa henkilöä, ja monissa tapauksissa kuolema seurasi sairastumista varsin pikaisesti. Lonnien vanhemmilla oli tiettävästi kaikkiaan kuusi poikaa ja kuusi tytärtä, ja vuoteen 1921 mennessä tästä perheestä olivat enää elossa hänen lisäkseen vain äiti ja veli James ”Steady Roll” Johnson. Tuona ajanjaksona hänen ohjelmistonsa koostui muiden muassa taidokkaasti muotoilluista omista teoksista, joihin kuuluvat esimerkiksi Blue Ghost Blues, Racketeer’s Blues ja Roamin’ Rambler eli Rambler’s Blues, sekä joistakin yleisesti tungessa, mutta enimmän osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan hän vietti New Orleansissa. Vuosina 1925–32 hän tallennutti omissa nimissään peräti noin 130 musiikkikappaletta, minkä lisäksi hän oli mukana lukemattomissa sessioissa joko orkesterin jäsenenä tai säestäjänä. Vielä dramaattisempaa oli tapahtunut hänen nuoruudessaan. Lonnie Johnsonin levytysura käynnistyi sen jälkeen, kun hän oli voittanut St. puhaltimia. Lintuinfluenssan tapainen espanjantauti, mikä itse asiassa oli lähtöisin Pohjois-Amerikasta, oli nykyistä koronaviruksen aiheuttamaa pandemiaa huomattavasti tuhoisampi vitsaus. Viisi vuotta aikaisemmin hänen levytysuransa oli silloisen talouspulan takia katkennut ja hän oli henkensä pitimiksi mm. Hän oli ensinnäkin erittäin taitava ja uria uurtanut ”People is ravin’ ’bout hard times, tell me what it’s all about. Hard times don’t worry me, I was broke when it first started out.”. Varmuudella tiedetään hänen hallinneen pianonkin käsittelyn, ja erään kertomuksen mukaan hän osasi soitella myös trumpettia ym. 20 Blues News 4/2020 LONNIE JOHNSON Klassikoiden lähteillä, osa 63 Näin totesi Alonzo ”Lonnie” Johnson vuonna 1937 bluesissaan Hard Times Ain’t Gone No Where, ja hän todella tiesi, mistä lauloi