vuosikerta BN haastattelee: BOBBY RUSH WENTUS BLUES BAND LAURI & SATU HITTO Kaikuja kadunkulmista: JIMMY BEAUMONT & THE SKYLINERS Motown memories: HATTIE LITTLES Klassikoiden lähteillä: THE ANIMALS 1963–66 Bluesmaantietoa: SWEET HOME CHICAGO. Konserttialbumien klassikoita, osa 4 / Divarien helmiä, osa 46 / Muddy Lee Makkonen Kappale historiaa, osa 6: Lapsenvahdin rock / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut 197301-19-04 ISSN 0784-7726 N:o 298 (4/2019) Hinta 7,20 € 52
10 s. 4 s. 4 s. 30 s. 12 s. 15 s. 30 s. 8 s. 16 2 Blues News 4/2019 s. 15 s. s. 12 s. 16 s. 10 s. 8. 38 s. 38 s
Se on 377. Se on mahtava. Cd ilmestyy omalla Deep Rush -yhtiölläni, mutta jakelun hoitaa Sony Musicin omistama yritys. Minulla oli keikka vuonna 1950 Pine Bluffissa paikassa nimeltä Jack Rabbit’s ja tarvitsin Elmore Jamesin kitaristiksi, koska klubin omistaja oli luvannut maksaa Elmorelle 20 dollaria. Isä halusi tyttärelleen miehen, jolla olisi oikea ammatti – ei blueslaulajaa. Kun minä sain jonkun idean, Scott ja Vasti viimeistelivät sen. Olemme tehneet myös hyväntekeväisyyskiertueita tietoisuuden lisäämiseksi eturauhassyövästä. Olen kirjoittanut sille 3–4 uutta kappaletta ja niistä tuli mahtavia. Kappale perustuu omakohtaiseen kokemukseen ajoilta, jolloin olin 19-vuotias ja ihastunut tyttöön, jonka isä ei halunnut meidän menevän naimisiin. Joitain taustoja äänitin Memphisissä, mutta suurin osa levystä on syntynyt Hattiesburgissa Mississippissä ja New Orleansissa. Esimerkiksi Chicago Blues -festivaalilla kesäkuussa hänellä oli isompi bändi taustallaan ja esitys oli suunnattu selvemmin hänen mustalle yleisölleen. Hän on pitkällä urallaaan soittanut lukuisten legendojen kanssa. Hän on soittanut kanssani jo lukuisilla tekemilläni levyillä. Kitaristi Vasti Jackson oli myös mukana apulaistuottajana. Olemme kotoisin samasta osavaltiosta Louisianasta, mutta emme samasta kaupungista. Maaliskuussa 2019 hän soitti maassamme kaksi keikkaa osana parin viikon Euroopan-kiertuettaan. – Levyllä on myös kappale Get Out Of Here, jonka tein vuonna 1975. Rounder Records julkaisi ”Porcupine Meat” -levyn. Juttua vuosien varrelta ja uran eri käänteistä riittää. Yhtä niistä, I Am A Bluesman olen nyt esittänyt keikoilla eri puolilla maailmaa. Missä uusi cd on äänitetty. – Soitimme muutaman keikan hänen klubillaan Legends’issä Chicagossa. Esitän bluesia, koska rakastan sitä ja koska osaan. Olet keikkaillut viime aikoina Buddy Guyn kanssa. Se on naurattava, surullinen ja hyvä tarina. Uusi levy ”Sitting On The Top Of The Blues” ilmestyy elokuussa omalla Deep Rush -merkillä. – Olen julkaissut Deep Rushilla nyt seitsemän tai kahdeksan cd:tä. Olisin halunnut tehdä heille toisenkin levyn, mutta yhtiö ei silloin ollut kiinnostunut. levytykseni. Tiedät kai, että olen ollut naimisissa kahdesti. Vuonna 2017 Bobby Rush voitti Grammy-palkinnon Rounder-yhtiön ”Porcupine Meat” -levyllä. Bobby aikoo jatkossa keikkailla enemmän vanhalla mantereella. – Eri paikoissa. Kun näimme viimeksi, olit juuri julkaissut cd:n ”Down In Louisiana”. Olemme kiistelleet levyn nimestä viimeiset 8–9 päivää ja taisin keksiä sen viime yönä: ”Bobby Rush, The Bluesman”. – Olisin varmaan muuttanut Chicagoon aiemmin, mutta sain Rufus Thomasilta apua bändin kokoamiseen Pine Bluffissa, Arkansasissa. 4 Blues News 4/2019 KARI KEMPAS B obby Rush on tarinankeroja, viihdyttäjä, showmies, säveltäjä, bändin johtaja, oman levy-yhtiön pyörittäjä ja monia muita asioita tekevä energiapakkaus. Espoon Sellosalin setissä hän soitti itse paljon kitaraa ja huuliharppua. Boydin serkku Elmore James soitti kanssamme silloin tällöin ja tarina siitä, miten Elmore James päätyi soittamaan kanssani on hieman erikoinen. Cd julkaistaan siis elokuussa, ja sitä ennen haluamme julkaista siltä muutaman singlen. Toivottavasti pääsemme ensi vuonna levyttämään jotain yhdessä. Se ei haitannut, koska Scott Billington oli osittain mukana myös tämän uuden cd:n teossa. Hän on levyttänyt monille pienille ja suurille yhtiöille pääasiassa omaa tuotantoaan. Hän muutti Chicagoon vuonna 1957 ja minä asuin siellä jo silloin. Oletko tuntenut hänet pitkään. Elmore James kieltäytyi ja sanoi haluavansa kahdeksan dollaria illasta eli yhteensä 24 dollaria. Tarjosin kuitenkin Elmorelle 15 dollaria perjantain, lauantain ja sunnuntain keikoista. Onko albumi nyt valmis. Kaikkiaan olen tehnyt nelisenkymmentä albumia. Kappale on hauska, mutta se on totta. – Ja nyt on uusi cd tulossa elokuussa. Minulta ja manageriltani meni kaksi kuukautta kaikkien niiden laskemiseen. Meidän kolmen yhteistyö tuottajina toimi. Annoin kappaleelle ensin nimeksi A Dog Named Bo, mutta sitten ajattelin, etten halua suututtaa eläinten ystäviä – itsekin pidän koirista. – Se on ollut valmiina jo kuusi kuukautta ja se painetaan seuraavan parin viikon sisällä. Se on paljon rahaa, kun ansaitsee neljä dollaria ja 15 senttiä illasta. – Kyllä, Rounderin ja sen tuottajan Scott Billingtonin kanssa oli hienoa tehdä töitä. Seuraava kappale cd:llä on Recipe For Love, jossa kerron sellaisen rakkauden reseptistä, jota ei usein tai ainakaan helposti löydy. Musiikkityylit ovat vaihdelleet bluesista, rhythm'n'bluesiin, souliin ja funkiin. Hyvän läpileikkauksen Bobbyn tyyleistä saa Omnivoren neljän cd:n pakkauksesta ”Chicken Heads: A 50-Year History Of Bobby Rush”. Bluesia kuultiin normaalia enemmän pienemmän kiertuebändin tuella. URAN ALKU Aloitit urasi Etelässä. Bobbylla on aina huumoria mukanaan niin lavalla kuin haastatteluissa. Sanoin, etten voi maksaa niin paljoa.. Tapasin Buddyn ensimmäisen kerran vuonna 1955. – Olin niin onnellinen vuoden 2017 Grammypalkinnosta, jonka sain ”Porcupine Meatistä” , mutta kun on kerran voittanut Grammyn, on uuden levyn tekeminen haasteellista, koska joutuu kilpailemaan itsensä kanssa. Se kertoo elämästäni. Bändissä oli mukana minun lisäkseni Boyd Gilmore, Johnny ”Big Moose” Walker ja rumpali nimeltä Ruby
On Topin omisti Calvin Carter, joka oli ollut yksi Vee-Jay Recordsin omistajista. Minulla on tämä tietty oma pukeutumistyyli. Jackie Wilsonin ja Sammy Davis Juniorin vaikutuksesta halusin tehdä enemmän soul-musiikkia. Asuin Chicagossa monta vuotta muutaman kadun päässä Little Walterista. Illan lasku taisi olla 100 dollarin luokkaa ja minulta meni sen maksamiseen varmaan pari kuukautta. – Minulta on pyydetty, etten möisi itseäni, mutta mustana miehenä, joka soittaa bluesia, on vaikea ansaita elantoa. Hän oli alkoholisti. Aion keikkailla paljon maailmalla. Jos sen sijaan olisin kuunnellut Muddy Watersia, olisin esiintynyt Euroopassa jo 60-luvulla. Olen ajatellut jatkossa viettää Yhdysvaltojen ulkopuolella paljon aikaa. Ja on joukko uusia kavereita, erityisesti kitaristeja, kuten Mr Sipp, joilla on nyt sopimus Malaco Recordsin kanssa. Hänet tunnettiin aikoinaan täällä kitaristina, mutta Yhdysvalloissa hän ei ollut tunnettu artisti. BLUESMIEHEN TYYLI JA ELÄMÄNFILOSOFIA Minua on pyydetty kysymään sinulta, mistä hankit nuo rhinestone-pukusi. Hän antoi minulle yleensä 1,5 dollaria ostokseen ja kun pullo viskiä maksoi dollarin ja neljänneksen, voitin neljännesdollarin. Olen täällä siksi, että haluan olla täällä – en siksi, että minun olisi pakko. Monille kaltaisilleni muusikoille se ei ole mahdollista. Jimmy Reed oli hyvä ystäväni, eikä hän antanut kenenkään muun soittaa kitaraansa kuin minun. – Minulla on Atlantassa ystävä, joka on tehnyt ne minulle mittatilaustyönä jo noin 40 vuoden ajan. – Kyllä, Dexter Allen, joka soitti bändissäni noin kahdeksan vuotta sitten, on nyt saanut julkaistua muutaman hyvän levyn. – Toivon, että saamme tilaisuuden vielä kiertää esiintymässä myös Buddy Guyn kanssa. Jimmy Johnson on meitä hieman vanhempi. Tämä on sitä, mitä haluan tehdä. Siinä se. Blues News 4/2019 7 – Olin silloin huuliharpisti. Olen aina soittanut myös bassoa ja kitaraa, mutta huuliharppu oli muotia, kun aloittelin uraani 50-luvulla. Teitkö tuolloin jo ensimmäisiä levyjä, singlejä pienille levy-yhtiöille. Ansaitsin bändinjohtajana 12 dollaria ja 50 senttiä illassa. Muistan kun wahwah -pedaali tuli käyttöön ja valkoiset muusikot yrittivät soittaa kuin mustat artistit. – Kyllä, On Top -levymerkille vuonna 1972 tekemäni Gotta Be Funky -single oli yksi ensimmäisistä, joka kunnolla vauhditti uraani. Minullekin sanottiin, että olin siisti ja hyvännäköinen, joten minun pitäisi esittää soulia, ei bluesia. Se tapahtui Muddy Watersin kanssa vuonna 1957. Onko Philadelphia Recordsin arkistoissa joku julkaisematon albumisi 70-luvulta. En halunnut lähteä kaupungista, koska olin jo päässyt hyvään asemaan. Se on ympyrä. En ole koskenut pihviin noin 40 vuoteen ja koko elämäni aikana olen juonut vain noin kolme olutta. Noudatat myös terveellistä ruokavaliota. On paljon muitakin, joita arvostan erityisesti bisneksen tekijöinä – Quincy Jonesia, Kenny Gamblea, Leon Huffia ja Benjamin Wrightia sekä monta muuta viihdyttäjää. Hän sai paljon aikaan tyhjästä ja se tekee minuun vaikutuksen. Olen onnekas, että minulla on mahdollisuus kiertää työn merkeissä maailmalla. Buddy kulki rankan tien kuuluisan ja suositun klubin omistajaksi ja pärjää nyt hyvin. Olemme olleet ystäviä pitkään. Kun James Brown tuli kaupunkiin tapaamaan King Recordsin väkeä, hän tuli katsomaan minua, koska Walton’s oli tasokas paikka. – En syö punaista lihaa, riisiä, perunoita ja syön vain hyvin vähän leipää. Vee-Jayllähän oli Jimmy Reed ja Jerry Butler ennen The Beatlesia ja levymerkin konkurssia. Valitsen niistä, mitä haluan käyttää. Ihmiset ovat olleet ystävällisiä ja pyytäneet minua tulemaan takaisin. Kun hän tuli humalaan, hän antoi minun soittaa kitaraansa. En juo viiniä enkä tupakoi, vaikka aikoinaan olen kyllä muuta tehnyt. Ajattelin, että jos levytän, joudun myös matkustamaan enemmän. Takapihojamme erotti vain alley. – Haluan kertoa ihmisille myös täällä Suomessa, että minua pidetään Chitlin’ Circuitin kuninkaana. Lisäksi siihen kuuluvat kauluskäänteet, ei kuitenkaan liian leveät. Osaa en voi julkaista, koska levy-yhtiöt omistavat materiaalin. Toisaalta promoottorit ja levy-yhtiöt, muut kuin Chess, eivät olleet kovin kiinnostuneita huuliharpisteista. Kerro musiikillisista tavoitteistasi. Muistan kun James Brown, John Lee Hooker, Smokey Hogg, Sonny Thompson ja Jimmy Reed tulivat eräänä iltana Walton’s Corneriin katsomaan minua. Olen oma, aito itseni, enkä yritä olla mitään muuta. Olin olevinani tärkeää ja sanoin, että voivat ottaa laskuuni. Kannattaa tehdä hyvin se, minkä tekee, mutta se ei riitä. Kerron vain hänelle, mitä haluan ja hän tekee ne. – Esiinnyin siihen aikaan kuitenkin jo Chicagon West Siden paremmissa paikoissa, jonne päästäkseen piti laittaa puku päälle. Pitää myös tehdä asioita eri lailla kuin muut.. Olemme viimeiset muusikot, jotka noilta ajoilta ovat vielä elossa. Se on okei, ei siinä mitään väärää ole. He eivät ole vielä löytäneet omaa tyyliään. Hän soitti bändissänikin jonkin aikaa. En kuitenkaan halunnut soittaa huuliharppua, koska halusin laulaa. Tunsin myös hänen veljensä, kitaristi Syl Johnsonin ja basisti Mack Thompsonin. Muistan kun olin jo 21-vuotias, hänellä oli tapana pyytää minua hakemaan kaupasta viskiä. – Arvostan Buddy Guyta sekä muusikkona että ihmisenä. He ovat hyviä, mutta kuulostavat samanlaisilta keskenään. Olen ollut onnekas – kun soitan Memphisissä jossain klubissa Beale-kadulla, talo on täynnä pääosin valkoista yleisöä ja kun soitan radan toisella puolella, paikoissa, joissa musta yleisö käy, saan talon täyteen sielläkin. Nyt nuoret, mustat muusikot yrittävät kuulostaa valkoisilta muusikoilta wah-wah -pedaaleineen. Olet myös tuottanut joitain, uusia nuoria muusikoita. Jimmy on hyvä tyyppi. Tänä vuonna olen äänittänyt jo noin 44 kappaletta. Syön kaikkea, mikä lentää tai ui. – Jotkut mustat muusikot yrittävät tehdä vaikutuksen valkoiseen yleisöön. Tavoitteeni onkin ollut lyödä läpi laajemman yleisön keskuudessa kuitenkaan tulematta unohdetuksi, kuten monelle mustalle muusikolle on tapahtunut. Nostan hänelle hattua. Minä ostin myös vettä ja laimensin viskin puoliksi vedellä – ja voitin joka toisella hakukerralla 1,5 dollaria. Ihmiset hyväksyvät sen, mitä teen, ja myös radioja tv-asemat ja toimittajat ovat olleet minulle suopeita. Se oli tietysti väärin tehty, mutta hän kehui aina, että osasin ostaa hyvää viskiä. Muddy, Junior Wells ja Buddy Guy esiintyivät Theresa’s Loungessa ja minä Walton’s Cornerissa. – Minulla on 280 julkaisematonta kappaletta laatikossa odottamassa julkaisua. En osta enää pukuja kaupasta
– Kun Duke kävi soittamassa Wentus Festissä, hän alkoi puhua, että pitäisi äänittää jotakin yhdessä. Siitä yhteydenpidosta kaikki käynnistyi. – Duke halusi levyttää tuon biisin, koska hän rakastaa Jennifer Warnesin ja vanhan ystävänsä Stevie Ray Vaughanin versiota siitä, Robban kertoo. – Silloin tapasimme ensimmäisen kerran. SUOMALAISTEN INNOITTAJA Muistan itse, kuinka tärkeä hahmo Duke Robillard oli minulle ja monelle muulle suomalaiselle soittajalle ja bluesin harrastajalle 80ja 90-luvuilla. Sitten yhtenä päivänä, kun sessio alkoi olla lopussa, Duke pyysi minua ottamaan valokuvan, jossa hänellä oli tuo punainen kitara. LIIKAA SINAPPIA! TOM WAITS -KOMPPI KOHTAA LEONARD COHENIN ”Too Much Mustard” -albumin ensimmäinen elokuussa ilmestynyt single on versio Leonard Cohenin kappaleesta First We Take Manhattan. Silloin kun aloitimme, vuoden 1986 aikoihin, paikallisen elävän musiikin yhdistyksen puheenjohtaja soitti minulle ja sanoi, että tällainen kaveri kuin Duke Robillard on tulossa Suomeen keikalle. Suomesta lähti sinne todella paljon ihmisiä. Se kertoo naisesta, joka muutti Pohjanmaalta Jenkkeihin aikoinaan ja pojankollit jäivät itkemään rannalle. Vuonna 1948 syntynyt herra on paitsi Roomful Of Blues -bändin perustajajäsen, myös The Fabulous Thunderbirdsin entinen kitaristi ja menestynyt sooloartisti. Mikkelin Dinosaurockissa hän soitti The Fabulous Thunderbirdsin riveissä 1990. Tästä kappaleesta Duke on ollut kovin otettu ja siksi teimme siitä uuden version. Wentuksen johtajabasisti Robban Hagnäs kertoo bändinsä suhteesta Robillardiin: – Duke Robillard on tosiaan ollut tärkeä suomalaisten bluessoittajien innoittajana. Tyyliniekkakitaristi Duke on toiminut myös tuottajana mm. Sitten pidimme 30-vuotisjuhlat ja olemme olleet puolin ja toisin innoissamme yhteistyöstä. Siellä alettiin taas pitää yhteyttä. – Meillä Wentuksellahan on pitkä historia Duken kanssa. – Session loppuvaihessa puhuttiin siitä, milloin levy voitaisiin julkaista. – Studion vieressä oli ladossa joka toinen ilta line dancing -kursseja. Suomen pitkän linjan bluesylpeys Wentus tunnetaan nimekkäistä yhteistyöprojekteistaan ja albumi Duken kanssa on uusi komea sulka saavutusten stetsoniin. Se soundasi todella hyvältä ja Niko tykkäsi siitä. Olimme tuolloin alaikäisiä. Että se on pakko viimein tehdä. Se oli helmikuussa 1987 ja meidät siis pyydettiin lämppäriksi. Sitten paikan päällä Niko valitsi itselleen kitaran, punaisen Stratocasterin. Niitä tehtiin 16 biisiä, jotka miksattiin keväällä 2019. Siihen aikaan säännöt olivat tarkat, eikä alaikäisiä todellakaan saanut liikkua baareissa. Hän soittaa bluesia, rock & rollia ja jazzia. 8 Blues News 4/2019 SAMI RUOKANGAS M ichael John ”Duke” Robillard on kulttimainetta nauttiva amerikkalaiskitaristi. Kiersimme yhdessä Suomessa ja Ruotsissa. Yhdessä vaiheessa hän oli täällä yhtä kova kuin Stevie Ray ja kumppanit. Emmehän me suomalaiset ole tottuneet tuollaiseen, että jotakin annetaan ilmaiseksi. Siitä meni vuosia, kunnes Facebook yleistyi. Niko meni suomalaiseen tyyliin tosi vaikeaksi. – Kun menimme Rhode Islandin studioille, emme ottaneet soittimia mukaan Suomesta, koska Duke sanoi, että siellä niitä riittää. Robillard on laaja-alaisuudessaan arvostettu muusikko, jonka osa kitara-asiantuntijoista rankkaa esimerkiksi Stevie Ray Vaughanin ja Jimmie Vaughanin rinnalle tai jopa näiden yläpuolelle. Inspiraatio oli oikeanlainen. Kerroin Dukelle tarinan siitä, kuinka soitimme hänen lämppärinään. Sen on tuottanut Duke Robillard. Wentus Blues Bandin ja Duke Robillardin yhteislevy ”Too Much Mustard” ilmestyy syyskuussa. Pitkän uransa varrella Duke on soittanut myös Robert Gordonin, Tom Waitsin ja Bob Dylanin bändeissä sekä kiertueilla että studiossa. Matkustimme avoimin mielin Yhdysvaltoihin. Olimme menossa sen jälkeen New Yorkiin lomailemaan. Billy Boy Arnoldin, Joe Louis Walkerin, Rosco Gordonin, Jimmy Witherspoonin, Jay McShannin, Zuzu Bollinin, Billy Pricen ja Otis Clayn levyillä. Niko (Riippa, Wentus Blues Bandin kitaristi) oli 15. Duke muisti sen hämärästi. Oli hyvä fiilis ensin äänittää ja siten käydä ladossa katsomassa tanssikuvioita! – Lakewest-studiota pyörittää mies nimeltä Jack Gauthier. Rhode Islandilla, Lakewest Recording -studioilla valitsimme yhdessä joitain Wentus-biisejä, jotka hänkin halusi levyttää. Ja joitain Duken biisejä, joita me halusimme levyttää. Oli juhlaa nähdä Duke useita kertoja livenä eri kokoonpanoissa. Duke innostui tuosta lauseesta ja kysyi, että olemmehan kuulleet Jennifer Warnesin version, jolla Stevie Ray soittaa. Studiolla ovat levyttäneet Eddie Clearwaterit, Jimmy Witherspoonit ja kumppanit, kaikki kovat bluesnimet. Sitten satuin näkemään hänet noin 2 vuotta sitten Kööpenhaminassa ja hän pyysi minut lavalle vierailijaksi. Siellä Duke sanoi jälleen, että yhteinen levytys tai levy pitää saada aikaiseksi. Kun valokuva oli otettu, Duke sanoi: ”Niko, kuulostat tällä kitaralla niin hyvältä, että sinä saat sen”. Hoidin hänelle keikkoja. Historiallinen tarina ja kaikkihan Jenkeissä ovat tulleet jostain. Nyt Duke Robillard on saanut levylle rinnalleen kokkolalaisen Wentus Blues Bandin. – Mukana on myös coverit Lazy Lesterin, Holmes Brothersin, Tom Waitsin, Robert Johnsonin ja Leonard Cohenin biiseistä. Hän on tehnyt käytännössä jokaisen Duken oman levyn ja myös Fabulous Thunderbirdsin ”Walk That Walkin”, jolla Duke soittaa. PUNAINEN LAHJAKITARA – Duke oli jostain syystä todella innostunut biisistä Selma, jonka teimme myös ”Woodstock”levylle. Lähinnä 80-luvulla alun perin julkaistuja biisejä. Olin 17-vuotias. Siinä jutellessa sanoin lauseen: ”First we take Manhattan, then we take Berlin”. Vanhemmat piti olla mukana vähintään. Emme olleet kuulleet, mutta Duke. – Siitä lähtivät suunnittelut ja 2018 sovittiin tarkempi aikataulu
Soul Discograhy listaa tältä ajalta peräti 16 raitaa, joista neljä päätyi singlesuunnitelmalle ja niistäkin suunnitelmista toteutui vain puolet. Joka tapauksessa Hattie oli valmis laulaja siirtyessään Detroitiin 50ja 60-lukujen taitteessa. Kieltämättä noilla kriittisillä toteamuksilla on oikeutuksensa. Esimerkiksi otsikolla Motown Monday todetaan, että Hattie Littles oli yksi monista artisteista, joiden uran Berry Gordy pilasi. Back In My Arms osoittaa nämä kehut oikeiksi, se on vankkaa hidasta Detroit-bluesia. Hattie Littlesillä oli Motownin kanssa neljän vuoden mittainen sopimus. B-puoli oli, jos mahdollista, vielä parempi, tyypillinen alakuloinen Motownin tyttölevy, hyvinkin verrattavissa Mary Wellsin noiden aikoihin hitteihin tai Martha & The Vandellasin ensimmäisiin levytyksiin. 12 Blues News 4/2019 ETELÄN TYTTÖ Lukuisien entisten Motown-tähtien tavoin Hattie Littles oli kotoisin syvästä etelästä. Kuten edellä mainittiin, Hattie Littlesin Motown-sopimus oli nelivuotinen. Listausten mukaan näyttää siltä, että hän pääsi satunnaisesti töihin sen mukaan kuin Gordyn ja staffin aikataulu antoi siihen mahdollisuuden. Maaliskuussa ‘62 Gordy itse otti Hattien tekemisissä tuottajavastuun. Niin ovat väittäneet monet muutkin, vertaus Etta Jamesiin on positiivisin näkemäni maininta. Henki löytyi, tuloksena erinomainen single. Soul Discographyn mukaan hänen ensimmäinen sessionsa oli elokuussa ‘61 ja kaksi seuraavaa muutama kuukausi myöhemmin. MIKÄ MENI PIELEEN. tyi Hitsvillessä ja norkoili päiväkausia studiolla, enimmäkseen tyhjän panttina. A-puolen rakkauslaulu oli mielenkiintoinen sekoitus Hattien raastavaa laulua ja sanoitukseen liittyvää pehmeyttä. Duettoversio on ymmärrettävästi kiltimpi ja leppoisampi kuin Hattie Littlesin esitys. Omien sanojensa mukaan Hattie viihPEKKA TALVENMÄKI S ysäyksen tälle esittelylle antoivat muutamat netistä löytämäni 60-luvun alun Motowniin liittyvät kommentit. Is It True -originaalin levyttäjä oli ”Complete Singles” -kirjan mukaan Debbie Dean, mutta kuinka ollakaan, mitään vahvistusta väitteelle ei löydy. Sinä aikana hän levytti parikymmentä levypuolta, mutta virallisesti häneltä julkaistiin vain yksi single. Netin ”kuka kukin on” -palstoilta löytyy useita viittauksia etelävaltioiden Littles-nimisiin, joukossa myös Hattien etunimikaimoja, mutta varmoja yhteyksiä hänen juuriinsa ei löydy. 7007 siis julkaistiin. Hieno balladi, Motownin historian ainoa deep soul -levytys niin kuin soulkriitikko Dave Godin on todennut. Berry Gordy oli aluksi hyvin innostunut saadessaan lahjakkaan, vahvaäänisen tyttösolistin talliinsa. Ne osoittavat, että Hattie Littles oli loistava, vahvaääninen laulaja, jonka halut ja tekemiset olivat selkeästi ristiriidassa Motownin liukuhihnalinjan kanssa. Sävelmä on Mickey Stevensonin ja tuottajaksi on merkitty Clarence Paul. Berry Gordy sävelsi molemmat puolet ja haki oikeaa Motownhenkeä. Päinvastoin kuin Back In My Arms on Is It True aika tyypillistä, hitusen runnovaa vuoden ‘62 Motownia. Taustalla laulanut terhakka yhtye oli The Fayettes, jota ei itse asiassa ollut olemassakaan, vaan kyseessä ”The Fayettes” eli The Vandellas. Hän lauloi sekä bluesklubeilla että kirkoissa ja osallistui kaupungin talenttikilpailuihin. Pehmeämmin laulettuna levyssä olisi ollut kenties aineksia hitiksi, Hattien ronski esitys osoitti vain sen, ettei hän ollut omimmillaan perusmotownin parissa. Hank Cosby on maininnut ”Complete Motown Singles” -kokoelman tekstissä, että Hattie Littles oli poikkeuksellisen vahva blueslaulajatar. Tunne oli molemminpuolinen, pääsy Motownille oli Hattielle taivaan lahja, myöhemmissä haastatteluissa hän kiitteli nuoren firman tekemistä ja kannustavaa perheilmapiiriä. Elettiin niitä aikoja, joina Sound of Young America oli vasta heräilemässä. Motown Junkie -sarjan pitkä esittely puolestaan toteaa, että Hattie Littles oli kenties paras naisartisti, joka Motownilla oli kirjoissaan, mutta firmassa ei ollut riittävästi aikaa eikä järkeä tekemään hänelle oikeutta. Hyllylle tai ”Cellarful Of Motown” -sarjaa lainataksemme kellariin jäi esityksiä, joista osa on saatu viime vuosien kokoelmilla kuultavaksi. Tuloksena oli seitsemän purkitettua raitaa, tuottajana pääasiassa Mickey Stevenson. Mainitun ”Complete Singles” -tekstin mukaan originaalin oli levyttänyt niin ikään Motownille päätynyt Sherri Taylor, mutta eipä tuota ainakaan Sherrin omasta diskografiasta löydy. Hän syntyi 14.2.1937 Shelbyssä Mississipissä. Musiikki on ollut keskeinen johdattaja sekä gospelin että bluesin hengessä, esikuvina mainitaan Leadbelly, Howlin’ Wolf, Ruth Brown ja Nina Simone. Niistä yhteyksistä hänet hoksasi Motownin A&R-mies Clarence Paul ja vei Berry Gordyn juttusille. Blues, jazz ja gospel eivät olleet pääasia, mutta niillä oli paikkansa firman koneistossa. Gordy 7004 Back In My Arms Is It True (What They Say About You) 7007 Your Love Is Wonderful Here You Come 7004 jäi julkaisematta, 7007 ilmestyi syyskuussa ‘62. Marvin Gaye ja Mary Wells tekivät laulusta duettoversion pari vuotta myöhemmin, mutta kellariin sekin jäi ja ilmestyi vasta myöhempien vuosikymmenien koosteilla. Hän voitti useaan otteeseen (kolme-kuusi kertaa sen mukaan mistä muistelosta informaatiota etsitään) Lee’s Sensational Clubin kisat
On arvioitu, että joku Motownin tunnetummista tytöistä olisi hyvinkin voinut laulaa You’re Love Is Wonderfulin listoille. Your Love Is Wonderful merkitsi lopullista välirikkoa Gordyn ja Hattien välille. Tunnelmaa nostaa taustan tyttöyhtye, Vandellas tälläkin kertaa. Singlestä julkaistiin kaksi painosta, joista jälkimmäiseen merkittiin myös Fayettesin nimi. You Got Me Worried poimittiin kellariosastosta, se oli vuoden ‘63 levytys ja kieltämättä se kuulosti vanhanaikaiselta erilaisen a-puolen rinnalla. I Pity The Fool Freedomland U.S.A. Vain yksi levytys pääsi niin pitkälle, että siitä suunniteltiin singleä vuoden ‘65 alussa, tuloksena not released -merkintä Motownin virallisessa luettelossa. Viimeksi mainitun koosteen takakannessa on lisäksi komea mustavalkoinen kuva Hattiesta lavalla. Hyvä ja railakas raita, tällaisia tekivät Martha & Vandellas ja Marvelettes ennen kuin Supremes mullisti Motownin hittiputkellaan. listauksista puuttuva komea balladi Strange Is My Love For You. Onneksi ”Complete Singles” -paketeilta löytyy edellä käsitellyt kuusi raitaa, siis myös hyllytetyt singleraidat. -teemapuistossa New Yorkin Bronxissa 1964. Lisäksi muutaman vuoden takaiselta koosteelta ”Love And Affection – More Motown Girls” löytyy nätti perusraita Now That Love Is Gone sekä cd:ltä ”Finders Keepers – Motown Girls” vuonna ‘64 levytetty, alun perin Stevie Wonderille soviteltu ilkikurinen laulu My Black Belt. Brian Holland, Mickey Stevenson, Clarence Paul, Marv Johnson ja Ivy Jo Hunter käväisivät Hattien kanssa studiossa, tuloksena taas nivaska kellariin päätyneitä yrityksiä. Havaintojeni mukaan Hattien versiot tutuista Motown-teemoista (You Got What It Takes, Money...) ovat hyvin laulettuja, mutta muuten mitäänsanomattomia. CELLARFUL OF HATTIE LITTLES Soul Discography listaa seuraavat Hattie Littlesin unohduksiin ääneet Motown-levytykset aikajärjestyksessä: Push Back The Tears, Work Song, Stickin With You, I Pity The Fool, Don’t Come Knocking At My Door, Money, Gotta Have Your Loving, False Words, The Man, You Got What It Takes, Let’s Talk It Over, This Time, If You Leave The Man, Old Man River, Hello Young Lovers, I’ll Be By Your Side, Please Reassure Me, Who’s Loving You, I’ve Been Good To You, Wish That You Were Here, Heebe Geebes, Love Trouble Heartache And Misery, I Wanna Be Around, If I Love Again, The Man, Is My Best Good Enough, Promise Me, When I Was In School. Originaali oli Snowlle ominaisen laiskatunnelmainen ja säyseä, Hattie Littlesin cover sitä vastoin erittäin syvällisesti ja tunteikkaasti tulkittu, kantrialkuperästä muistuttaa vain Al Kleinin sovittama jousivoittoinen tausta. Hattie kierteli Marvin Gayen ja Spinners-yhtyeen kanssa ja halusi itseään tituleerattavan Queen of Bluesiksi, ohjelmisto oli sen mukainen. Näiden täydennyksien perusteella syntyy kohtalaisen kattava mielikuva Hattie Littlesista Motownilla. V.I.P. 25015 Conscience I’m Guilty You Got Me Worried A-puolen tuottivat Mickey Stevenson ja Ivy Jo Hunter. Blues News 4/2019 13 oli nimenomaan Vandellas, sessiosta on lyhyt maininta Martha Reevesin ”Dancing In The Street” -muistelmissa. Kappalevalinta on yllättävä ja poikkeuksellinen Motownin historiassa, onhan Conscience I’m Guilty Jack Rhodesin säveltämä vanha kantrilaulu, josta Hank Snow oli tehnyt hitin jo 50-luvulla. Nettikin tulee avuksi, sieltä on poimittavissa 13 Hattie Littles -raitaa sisältävä ”Unreleased Motown 1962 – Girls”, jolta löytyy myös eo. Listaus osoittaa, että materiaalia olisi kokonaiseen komeaan muistelukokoelmaan, mutta sellaista ei toistaiseksi ole näkynyt. Vielä vahvemmin tämä ajatus tulee mieleen Mary Wells -henkistä Here You Come -puolta kuunnellessa. Hattie Littlesin single ei pärjännyt. Hän itse on kertonut inhonneensa liian popantavaa aikaansaannostaan eikä hän tiettävästi suostunut esittämään Your Wonderful Lovea livenä kuin yhden kerran Berry Gordyn vahtiessa katsomassa. Yksittäisiä näytteitä sisältyy mainittujen Motownin jäämistökoosteiden ohella eritoten viisiosaiseen ”Cellarful Of Motowniin”. Pomo totesi, ettei Hattie kyennyt muokkautumaan entistä kevyempään Hitsville-muottiin ja antoi sopimuksen vaatimat pakolliset levytyskokeilut muiden tuotettaviksi
”Pelastus” osui kohdalle vasta 70-luvun puolivälissä, kun hän löysi Herran. Yleensä Motorcitylle kirjautuneet entiset Motown-tähdet on kuitattu toteamalla, että laulu on väsynyttä ja ponnetonta, voima oli poissa. Hänellä oli huhupuheiden mukaan romanssi erään Motown-soittajan kanssa, tämä vahvistetaan ”Complete Singles” -paketin tekstiosassakin. Kyse ei välttämättä ollut edes romanssista, vaan Hattien kiihkonomaisesta rakastumisesta, joka ei johtanut mihinkään, koska mies oli tanakasti naimisissa. Hattien Your Love Is Wonderful oli Levinea pahimmillaan, 60-luvun originaalin tunnelma oli hukattu täysin. Hyviä balladeja toki on tarjolla, esimerkkeinä vaikkapa False Words ja Don’t Come Knocking At My Door. MOTORCITYLLE – KUINKAS MUUTEN Hattie Littles tapasi 80-luvun lopussa erään musiikkitapahtuman yhteydessä kitaristi Dave Hamiltonin, vanhan tutun Motown-ajoilta. Hän oli katkera Berry Gordylle, mutta hänen elämänsä ajautui sivuraiteille toisestakin syystä. Omaan kastiinsa nousee synkkä Love Trouble Heartache And Misery, jossa erään nettirunoilijan mielestä tiivistyi Hattien suhde Berry Gordyyn ja Motowniin. Ansioita ovat löytäneet nettikirjoitusten perusteella muutkin. Surkeimpia olivat Levinen itsensä kirjoittamat sohellukset, joissa ei ollut ideaa nimeksikään. Hattiesta tulikin yksi Levinen tallin ahkerimmista artisteista, häneltä julkaistiin nimittäin kolme singleä ja kaksi albumia. Yritin edellä varovasti kehua Hattie Littlesia ainakin vertailussa muuhun Motorcity-kaartiin. Hän kertoo inhonneensa sitä miten Motownin kotoinen ilmapiiri oli muuttunut rennosta hitinteon riemusta pakonomaiseksi, vain hiteillä ja kassan täyttymisellä oli merkitystä. Ei kuitenkaan kokonaan. Miehen henkilöllisyys kiinnostaisi tietenkin romantiikan ystäviä, mutta Hattie ei tiettävästi koskaan paljastanut, kenestä oli kysymys. Näin oli tietenkin käynyt Hattiellekin. Samat esitykset ovat ilmaantuneet myöhemmin nettijakeluun Apple-nimikkeellä ”Running A Fever”. Artistien omista vanhoista hiteistään tekemät uusintalonksutukset olivat karmeaa kuultavaa, ainoa miellyttävä poikkeus oli mielestäni Kim Westonin modernisoitu It Should Have Been Me. POHJALLA Hattie Littles lähti Hitsvillestä vuonna ‘65 eikä sanojensa mukaan käynyt talossa kertaakaan sen jälkeen. Vähitellen hän pääsi mukaan seurakuntansa musiikkikuvioihin ja vakiinnutti paikkansa luotettavana gospeltähtenä, yksittäisissä blueshenkisissä tapahtumissakin hän oli mukana. Hattie Littles kuoli sydänkohtaukseen kotonaan Flintissä Michiganissa 15.6.2000. 14 Blues News 4/2019 on hyvä naisnäkökulma Bobby Blandin hittiin, muuten blues jäi vastoin Hattien toiveita vähiin. Tätä kuvastaa sekin, että hänen levytyksensä ovat olleet esillä tavallista näkyvämmin. mästä Motorcity-hankkeesta ja järjesti Hattien kiinnostuttua asiasta sopimuksen. Motorcity 29 You’re The First The Last My Everything 75 Waiting For The Day Nightmare 104 Running A Fever The Right Direction (Motorcity MOTCLP 50) (1) So Far Away (2) After The Love Has Gone (3) Time Is On My Side (4) The Right Direction (5) Nowhere To Run (6) Come And Get These Memories (7) Never Say Never (8) Running A Fever (9) You’re The First The Last My Everything (10) Waiting For The Day Borderline (Motorcity MOTCD 79) (1) Borderline (2) Want Ads (3) I’ve Never Loved A Man (4) One Too Many Reasons (5) Make The Right Choice (6) Ten Percent (7) Sell My Soul (8) Your Love Is Wonderful (9) You See The Trouble With Me (10) Touch Me In The Morning Motorcityn heikkoudet, halvat konemaiset liukuhihnataustat, toisiaan kopioivat kappalevalinnat ja täydellinen mielikuvituksettomuus on BN:nkin palstoilla todettu useaan kertaan eikä Hattie Littles -osio ollut poikkeus. Tämä kertoi Ian Levinen Lontoossa käynnistä. Ääni oli muuttunut käheämmäksi, 60-luvun esityksien energiaa oli hävinnyt. Jo vuonna ‘96 julkaistiin jenkeissä kokoelma ”Nowhere To Run – Best Of” (HOT HTCD 7736), joka sisälsi suurin piirtein kaikki Motorcity-vaiheen levytykset ja bonuksena raidan Dancing In The Key Of Life. Levyttämään hän ei päässyt, koska entinen ystäväpiiri ja tukijajoukko oli hajonnut. Perinteisen Motownin ystävää ilahduttavat vauhtipalat This Time ja Let’s Talk It Over sekä poikatyttöduetto Stickin’ With You, Hattien kaverin ääni kuulostaa tutulta, mutta en rohkene arvailla kuka on kyseessä. ja You See The Trouble With Me), ja vaikka niitäkään ei erityisesti voi huippusuorituksiksi ylistää niin mielestäni ne ovat hänen Motorcity-levyjensä parhaimmistoa. Lähdettyään Motownilta Hattie vajosi huumeiden ja alkoholin täyttämään puolihelvettiin ja putosi kokonaan musiikkikuvioiden ulkopuolelle moneksi vuodeksi. Hattie sai yllättäen levytettäväkseen kaksi Barry White -laulua (singlenäkin julkaistu You’re The First... Yleensä muistakin vanhoista perusjutuista tehdyt uusintaversiot epäonnistuivat. Kun vielä useimmille hänen laulamilleen raidoille saatiin taustalle Andantestai Vandella-tyttöjen kuorot niin on pakko todeta, että laulupuolessa oli hetkittäin oma hohtonsa, valitettavasti vain edellä todetut Levinen tuottamisideat pilasivat valtaosan tunnelmasta
Sen jälkeen oli solistien vuoro. Esityksessä on Malmsténin vireän suorituksen lisäksi muutenkin potkua. Lisäksi singlellä löytyi ensimmäistä kertaa oikea Eeron ja Jussin laulusoundi, kun jälkimmäinen lauloi aiempaa korkeammalta. Decca-singlelle päätyneestä alkuperäisestä Lapsenvahdin rockista ei tullut menestyslevyä, mutta historiaan se jää kappaleena, jossa suomalaiseen rock’n’rolliin saatiin tekemisen ja esittämisen iloa. Jenkkimarkkinoiden lisäksi Clifford-levytys pisti hymyn huulille pitkin poikin Eurooppaa: se myi esimerkiksi Norjassa huippuhyvin, ja Fontana-single oli kaupan Fazerin vanhojen mainosten perusteella myös Suomessa. Empiirinen tutkimus paljastaa, ettei ihan joka puolella pystytty siihen, mihin Parker aitoine nauhoituksineen: esimerkiksi Ranskassa jokeltelut ovat jääneet ilmiselvästi imitaattorin huoleksi, eikä jälki ole yhtä elävää kuin Cliffordin levyllä. Hän on sitä mieltä, että ”Malmsténin jokeltelu Neumannin mikin läpi oli paras osuus kappaletta”. Kun studiotekniikan kehittyessä nauhalle saatiin myös erilaisia tehosteita, reitti oli vapaa mitä villeimmille ideoille. Myös vanhassa Jussin mukaan veljekset eivät esittäneet kappaletta keikoillakaan, koska ”englanti oli siihen aikaan mielestämme rokin oikea kieli ja Mean Woman Bluesilla mentiin Linnanmäen Vihreä Oksa -revyyssä ja sen jälkeen Roobertin Rock Show’ssa”. Eero Raittinen on veljeään kriittisempi. Novelty-kappaleilla on pitkä historia levyteollisuudessa: leikkisät, ilakoivat ja välillä jopa rienaavat sanoitukset ovat uponneet kuulijoihin usein kuin kuulu veitsi voihin. Lapsenvahdin rockin kotimainen versio ei herättänyt hittipotentiaalistaan huolimatta suurta huomiota. Nummisen tuottamalla lastenlevyllä ”Jussi merihädässä”, jossa Eero Lupari hoiti Malmsténin osuuden. Neitsytpolun Akkustudiolla otettiin käyttöön apuvälineet, vettä kahvikupissa, jonka avulla kuulun musiikkisuvun jälkeläinen päristeli kunnon naperotyyliin. Homma pistettiin purkkiin kolmiraitaiseen Ampegiin taustojen äänityksen yhteydessä. Marraskuussa 1960 ilmestynyt Buzz Cliffordin esitys ei jättänyt ketään kylmäksi: vaikka se kipusi Billboardin listalla korkeimmillaan kuudenneksi, se jäi kuulijoille mieleen, tahtoi tai ei. Enää ei ole epäselvää sekään, mistä lopussa on kyse, kun Malmstén matkii kähisevällä äänellä hetken jotain tummempaa laulajaa. Jussi Raittisen mukaan kyse on Louis Armstrongista. Jugoslaviassa iskettiin hittiin kiinni useammankin tekijän voimin nimellä Bebi Bugi. Artisteista Jussi Raittinen kehuu erityisesti saksofonisti Henrik ”Henkka” Nymanin, televisiokasvo Peter Nymanin isän, reipasta, rock’n’rollin henkeä tavoittelevaa sooloa. Kappaleen suomalaisversiolla, Eeron ja Jussin kakkossinkulla huhtikuulta 1961, ei tarvinnut hävetä jokelteluja, vaikka asialla oli 27-vuotias Ragni Malmstén. Sen ajan tyyliin Columbia ei pihistellyt käännösoikeuksien kanssa: Sacha Distel ja Nancy Holloway levyttivät Ranskassa Le Boogie Du Beben, Ralf Bendix Saksassa pikkuElisabethin tuella Babysitter-Boogien, Daimi, Tanskan tuleva iskelmätähti, Baby-Sittin Boogien avaussinglellään. Jussi palasi kappaleeseen vielä 1980-luvun alussa M.A. 16 Blues News 4/2019 LAPSENVAHDIN ROCK Kappale historiaa , osa 6 PETRI LAHTI B uzz Cliffordin hittilevystä tehtiin riemastuttavia tulkintoja vuonna 1961 ympäri Eurooppaa. Pitkän linjan musiikkimies, entinen jazzlaulaja Johnny Parker oli loihtinut noveltykappaleita levytettäväksi koko 1950-luvun, mutta kevyen musiikin historiaan hän pääsi kekseliäällä tavalla: rakentamalla Baby Sittin’ Boogien koukuksi oman jälkikasvunsa jokeltelut. Eeron ja Jussin versiossa Ragni Malmstén takasi, ettei kappaleen henki kadonnut jokelteluosuuksissa. Se haudattiin Englannin euroviisukäännöksen, The Allisonsin alkujaan esittämän keinuvan Oletko varman kääntöpuolelle Musiikki-Fazerin nokkamiesten päätöksellä.. Levyllä Repe Helismaan riimi ”ääni oli Armstrongin tuntuinen” jäi nimiosastaan jonnekin veljesten nieluun
Viimeksi mainittu on myös julkaistu nimellä ”Hollerin’ And Cryin’ The Blues” (Vogue LDM. 30198). Tanskan Storyville-merkki julkaisi pitkäsoiton uudelleen omassa katalogissaan (SLP 114) vuonna 1962 ja sen jälkeen useampaan otteeseen nimellä ”Black, Brown And White”. JOSH WHITE Live! (ABC-Paramount ABC/ABCS 407) 1961 A: (1) Betty And Dupree (2) Wandering (3) Got A Head Like A Rock (4) Apples, Peaches And Cherries (5) You Know Baby (6) Freedom Road B: (1) Scarlet Ribbons (2) The Man Who Couldn’t Walk Around (3) Where Were You Baby When My Heart Went Out (4) Sam Hall (5) Strange Fruit Big Bill Broonzy. Vaikkei sittemmin Chicagossa levyartistin uransa luonutta laulajaa saatu koskaan Suomeen esiintymään, melko lähellä käytiin toukokuussa 1956. Swing-, Philipsja Mercury-merkeillä. Levyn ”An Evening With...” ilmestyttyä Englannissa kolmen vuoden viiveellä syöpää sairastanut Broonzy tosin oli jo musisoimassa tuonpuoleisessa. Lee Conley Bradley, 1893–1958) opittiin tuntemaan vanhalla mantereella sangen hyvin jo 50-luvulla. Lisäksi Big Billin Euroopan esiintymisiä on saatavilla cd-formaatissa mm. Levy-yhtiöiden kannalta kiitollisimmassa asemassa olivat luonnollisesti ne artistit, joiden ei tarvinnut tukeutua keikkaseteissään yksinomaan omien aikaisempien julkaisujensa materiaaliin tai kaikkien jo entuudestaan tuntemiin cover-hitteihin. Eurooppa oli tullut puolestaan Broonzylle itselleen tutuksi hänen palvellessaan kotimaataan tällä pallonpuoliskolla ensimmäisen maailmansodan aikana. Euroopassa erityistä suosiota nauttinut muusikko oli saanut julkaistua musiikkiaan albumiformaatissa jo Ranskan Vogue-yhtiöllä 1952 ja sen jälkeen mm. 33” (Vogue LD. Virikkeellisiä ja samalla kustannustehokkaita puitteitaan albumikokonaisuuksien toteuttamiselle loivat niin yliopistojen auditoriot, festivaalit kuin yökerhomiljöötkin. äänitetyssä konsertissa syntyi 10 kappaleen otanta sekä tähden omista menestyssävelmistä että traditionaalisemmista folkpohjaisista numeroista. 605-30) vuodelta 1967, joka oli peräisin osittain Pariisin konsertista 1952 yhdessä pianisti Blind John Davisin kanssa sekä saman aikakauden studiovisiitiltä. 18 Blues News 4/2019 LONG LIVE BLUES! Konserttialbumien klassikoita, osa 4 PETE HOPPULA L ive-pitkäsoitot näyttelivät olennaista roolia bluesmuusikoiden levytystuotannoissa jo 50-luvulla, olihan blues, eritoten akustisesti esitettynä mitä otollisinta musiikkia äänitettäväksi studioiden ohella myös konserttioloissa. (Tempo TAP 23) 1959 A: (1) I’m Goin’ Down The Road (2) This Train (3) Bill Bailey Won’t You Please Come Home (4) A Shanty In Old Shanty Town (5) Hey, Bub Blues B: (1) The Crawdad Song (2) The Blue Tail Fly (3) Black, Brown And White (4) Guitar Blues (5) Goodnight, Irene Myös musiikkihistorialliselta merkitykseltään etuliitteensä mukaisesti suuri Big Bill Broonzy (oik. Postuumeista 60-luvun Broonzy-livekiekoista maininnan arvoisiin lukeutuvat folk-kollegan kanssa äänitetty ”Big Bill Broonzy And Pete Seeger In Concert” (Verve Folkways FV/FVS 9008, englantilaispainokset XTRA 1006/Verve Folkways SVLP 5006) vuodelta 1965 sekä ”In Paris 1952 – Concert Salle Pleyel, Vol. SENIORIT NÄYTTIVÄT ESIMERKKIÄ BIG BILL BROONZY An Evening With... Edelleen mielenkiintoinen eurojulkaisu oli Lontoossa lokakuussa 1955 syntynyt, mutta pian Broonzyn kuoleman jälkeen 1958 ilmestynyt bänditaustainen levy ”Tribute To Big Bill” (Pye Nixa NJL 16), jonka äänitysryhmässä vaikutti tuottaja Denis Prestonin apuna myös tuleva studiovelho Joe Meek. Folkaallon ja ennen kaikkea American Folk Blues Festival -kiertueiden myötä konsertti-vinyylien tarjonta kasvoi 60-luvun aikana olennaisesti myös Euroopassa. Suomessakin Rytmilehti oli huomioinut laulaja-lauluntekijän poismenon muistokirjoituksella vuoden 1958 seitsemännessä numerossaan, vaikka tuskinpa kovin moni kotimaisista jazz-harrastajista oli hänen varsinaista tuotantoaan vielä tuossa vaiheessa edes kuullut. puristeilla ”On Tour In Britain: Live In England & Scotland” (2002), ”In Concert” (2002) ja ”Amsterdam Live Concerts 1953” (2006). Tanskassa, Kööpenhaminan Club Montmartressa 4.5
Kun kommunismisyytöksistä seuranneet esiintymisja levytyskiellot käytännössä estivät artistin elannon hankinnan Yhdysvalloissa 50-luvun alkumetreillä, oli hän siirtynyt konsertoimaan yhä enemmän Euroopan puolella. Etelä-Carolinan Greenvillessä syntynyttä Whitea ei välttämättä mielletty kansainvälisesti menestyksekkäimpinä aikoinaan enää niinkään bluessankariksi vaan esim. Bob Dylan, The Blues Project sekä lukuisat jazz-rintaman aktit, kuten Louis Armstrong & His All Stars, Billy Taylor Trio, Sammy Davis Jr, Nina Simone, Thelonius Monk Orchestra, Ornette Coleman ja Bill Evans Trio. Suomessakin muutamaan otteeseen 60-luvulla vieraillut laulaja-lauluntekijä sai pitkään toimia lähestulkoon ainoana konkreettisena linkkinämme afroamerikkalaiseen bluesmaailmaan. Valikoimaan lukeutui tietenkin myös monia konserttilevyjä. A Musical Narrative”, ja niin uusi nouseva nuorisopolvi viritteillä olleessa folk-huumassaan oppi vähitellen tuntemaan vanhempiensa idolin. ja Eleanor Roosevelt, mutta joka kuitenkin päätyi edellisestä huolimatta 50-luvulla kommunismin kannattajina pidettyjen taiteilijoiden pahamaineiselle Red Channels -listalle. Ryhmä avaa levyn rehvakkaasti Whiten monesti levyttämällä bluesbravuurilla Outskirts Of Town. Lisää koreilematonta kantribluesia demonstroidaan Hard Time Bluesin sävelin, kun taas toisen polven Whitet saavat tulkittavakseen hieman tunnetumpia folk-kentän klassikoita, kuten Josh White Jr:n esittämän Woody Guthrien Pastures Of Plentyn ja Beverly Whiten versioimaksi päätyneen Rising Sunin. Joshua Daniel White, 1914–1969). Lontoon 2900-paikkaisessa Royal Festival Hallissa aprillipäivänä 1961 syntynyt ”Live!” esitteli akustisen kitaransa kanssa lämminhenkiseen balladityyliin musisoineen kokeneen trubaduurin, jonka repertuaari kattoi omien numeroiden lisäksi myös Wolfen ja Bradfordin kirjoittaman Got A Head Like A Rockin tapaisia Broadway-evergreenejä sekä muita hittistandardeja, kuten Peggy Leen Apples, Peaches And Cherries, Jo Staffordin Scarlet Ribbons ja Billie Holidayn Strange Fruit. Lähimmäs perinteisempää bluestulkintaa hän hivuttautui kontrabasistin säestyksellä soitetuilla ja omiin nimiin merkityillä shuffleillaan Betty And Dupree sekä Where Were You Baby When My Heart Went Out. Ruotsissa hän vuorostaan tähditti kahta tv-konserttispesiaalia vuosina 1962 ja 1967. Sessioista syntyi 25-vuotisjuhla-albumi ”The Story Of John Henry... Josh White. Paul Robesonin ja Harry Belafonten tapaiseksi ihmisoikeuksien puolesta puhuneeksi, sittemmin myös elokuviin, radioon ja Broadwayn teatterilavoille näyttelijänä edenneeksi sekä kauan kuolemansa jälkeen vuonna 1998 jopa synnyinmaansa postimerkkiin kasvonsa ikuistaneeksi afroamerikkalaisjulkimoksi, toisaalta myös eräänlaiseksi marttyyripersoonaksi, jonka tuttavapiiriin lukeutuivat mm. Elämänsä aikana Josh White ennätti nähdä nimissään julkaistuja pitkäsoittoja miltei nelisenkymmentä. & BEVERLY WHITE At Town Hall (Mercury MG 20672/SR 60672) 1962 A: (1) Outskirts Of Town (Josh White, Sr.) (2) I Know Where I’m Goin’ (Josh White, Jr.) (3) Foggy Dew (Josh White, Sr.) (4) Rising Sun (Beverly White) (5) Hard Time Blues (Josh White, Sr.) B: (1) Lass With The Most Delicate Air (Josh White, Sr.) (2) Half As Much (Beverly White) (3) Pastures Of Plenty (Josh White, Jr.) (4) What Ya Gonna Do (Josh White, Sr.) (5) Green Grass Grows All Around (Beverly White, Josh White, Sr., Josh White, Jr.) Harva musta bluesia esittänyt muusikko pystyi päihittämään eurooppalaisessa tunnettuudessa Josh Whiten (oik. Josh White sai oman mahdollisuutensa syyskuussa 1961. Chicagossa vuonna 1927 Paramount-merkillä levytysdebyyttinsä tehnyt Josh White painatutti nimensä aikakirjoihin myös tiettävästi ensimmäisenä mustana miljoonahitin solistina, kun Hy Zaretin ja Lou Singerin evergreenistä Lay Of The One Fishball muunneltu One Meat Ball -kappale kohosi vuonna 1944 huikeaan kansansuosioon. Lopullisesti musta lista vapautti Whiten viihdekiellosta vasta vuonna 1963, jolloin Presidentti Kennedy kutsui hänet CBS-kanavan ohjelmaansa ”Dinner With The President” keskustelemaan kansalaisoikeuksista. New Yorkin Broadway-alueen ytimeen 1921 perustetussa Town Hallissa ovat vuosikymmenten saatossa ikuistaneet konserttejaan mm. Keikkatilanteessa suomalaiset olivat saattaneet päästä kokemaan hänet ensi kertaa Linnanmäellä elokuussa 1963. Vuodet 1950–55 White viettikin etupäässä Lontoossa, mm. Amerikkalaista siviilirohkeutta ääniteteollisuuden saralla osoitti vihdoin vuonna 1955 uuden Elektra-yhtiön omistaja Jac Holzman, joka antoi valtiovallan uhitteluista piittaamatta Whitelle tilaisuuden levyttää jälleen kotimaassaan. Onni ei kuitenkaan ollut ikuista. Vuonna 1961 hän isännöi Englannin Granada Tv:ssä omaa ”The Josh White Showtaan”. presidenttipari Franklin D. Tulevalle Mercury-julkaisulle ”At Town Hall” pääsivät mukaan myös kiertueilla Whiten kera vakituisesti esiintyneet jälkikasvun edustajat Beverly ja Josh Jr., joiden lisäksi kokoonpanoon kuuluivat pianisti Bobby Scott, tenorifonistihuilisti Jerome Richardson, rumpali Sticks Evans sekä congansoittaja Victor Allande. Blues News 4/2019 19 JOSH WHITE, JOSH WHITE JR. juontaen BBC:n radio-ohjelmaa ”My Guitar Is Old As Father Time” sekä kiertäen sieltä käsin ympäri maanosaa
60-luvulla tasokkaita albumeita ilmestyi mm. Biharin veljesten Modernja Crown-merkeille musiikkia tehneelle Witherspoonille 50-luku näyttäytyi yhä suosiollisena, vaikka hänen soundinsa olikin jo eittämättä vanhanaikaistumassa. Count Basie Orchestra, Coleman Hawkins, Oscar Peterson Trio, Sarah Vaughan, Modern Jazz Quartet sekä brittivieras Chris Barber yhtyeineen. Englannissa albumi näki päivänvalon Ember-merkin myyntiartikkelina.. Reprise-, Prestigeja Verve-yhtiöillä. Gloria Lynne sekä lauluyhtye The Olympics. Seuraava cover, Leroy Carrin Evening Blues (In The Evenin’ When The Sun Goes Down) kipusi niin ikään hyvälle listapaikalle, parhaimmillaan sijalle 5. Huippusoittajat Roy Eldridge, Woody Herman, Ben Webster, Coleman Hawkins, Earl Hines ja Mel Lewis huolehtivat Jimmyn paluun onnistumisesta ja toivat hänet seuraavan vuosikymmenen alkajaisiksi myös Eurooppaan. Etenkin Englannissa suosittu laulaja jatkoi niin kiertue-elämää kuin levyttämistä. Parrasvalot kutsuivat häntä silti uudestaan vuonna 1959 albumin ”At The Monterey Jazz Festival” myötä. 39-vuotias Witherspoon ei tosin ollut vielä kehäraakki itsekään, sen epäilyksen karistaa jaloista heti vahvalatauksinen Have You Ever Loved A Woman -teemaa kierrättävä aloitusslovari, jonka pianojohdatteiseen sykkeeseen heittäytyy välittömästi vastahuudoin myös tapahtuman yleisö. Montereysta 1972, Los Angelesin The Ashgrovesta 1977, New Yorkin Condonista 1990, Norjan Notoddenista 1991 sekä Los Angelesin Mintistä 1994. Ainoastaan viiden laulunumeron mittainen LP ”At The Monterey Jazz Festival” paljastaa, ettei Witherspoonin ohjelmisto ollut juuri päivittynyt vuosikymmenen alusta. 20 Blues News 4/2019 SHOUTEREILLEKIN RIITTI KEIKKAKYSYNTÄÄ Arkansaslainen James (Jimmy) Witherspoon (1920–1997) ponnisti jump-taustoistaan pitkälle. Myöhempien aikojen yhteistyökumppaneiksi ilmoittautuivat mm. Laulajajärkäleen levytysuran startin mahdollisti toisen maailmansodan aikana esiintymiset USA:n armeijan radiolähetyksissä sekä liittyminen Jay McShannin bändin solistiksi ja edelleen Count Basie Orchestraan vuosiksi 1935–48. Myös dixieland-hengessä hölköttelevän Big Fine Girlin ja oman Ain’t Nobody’s Business -hitin ryhmä hoitaa rutinoidusti turhia hätäilemättä. Festivaalin debyyttivuoden muihin kärkihahmoihin lukeutuivat mm. Witherspoonin tavoin tässä liigassa muina outolintuina näyttäytyivät mm. Seuraavassa esiteltyjen lisäksi konserttiplattoja julkaistiin mm. Eric Burdon (kohtuuhuonosti myynyt vuoden 1971 LP ”Guilty!”), tuottaja Mike Vernon (Lontoossa 1974 tehty LP ”Love Is A Five-Letter Word”) sekä kitaristi Robben Ford, joista etenkin viimeksi mainitun seurassa Witherspoon sai vielä kerran elvytettyä vanhan esiintymisvireensä. Capitolin palkkalistoilla sekä jazz-yhtyeiden parissa kunnostautunut David Axelrod ja sen julkaisusta vastasi Everest-yhtiöperheeseen kytkeytynyt mutta alkujaan itsenäinen Hi-Fi Records. Tallenteen tuotannosta otti kunnian sittemmin mm. Saatuaan maaliin kiireettömän swingversion Roy Brownin Good Rockin' Tonightista kokoonpano jatkaa Witherspoonin nimiin merkittyjen ja tämän studiossakin levyttämien kappaleiden parissa. Sujuvasti Kansas City -pohjaista shouter-tyyliä gospel-taustoihin ja länsirannikon swing blues -tyyliin sekoitelleen live-esiintyjän mainetta pönkittivät myös useat vuosittaiset Cavalcade of Jazz -konserttisarjan esiintymiset Los Angelesin Wrigley Fieldin areenalla. Ensimmäinen Billboardin r&b-ykköshitti, Bessie Smithiltä lainattu Ain’t Nobody’s Business syntyi kuitenkin jälleen McShannin seurassa 1949. Jatkomenestyksistä No Rollin’ Blues (r&b #4), Big Fine Girl (r&b #4) sekä sinkkupari Falling By Degrees ja New Orleans Woman syntyivät kaikki livenä loppuvuonna 1949 Pasadenassa, Kaliforniassa Gene Normanin sponsoroimissa tapahtumissa. Ainoa Billboard-sijoittumaton esitys, When I Been Drinkin’ vuoden 1959 World Pacific -LP:ltä ”Singin’ The Blues” pitäytyy sekin samassa tahtilajissa ikään kuin edelliskappaleen vastauslevynä. Verve-yhtiön sankaritrumpetisti ja mm. Seniorilaulajan hiljaiseloa herättelivät myös satunnaiset visiitit elokuvissa, kuten ”The Black Godfather” (1974) ja ”To Sleep With Anger” (1990). Gene Krupan, Artie Shaw’n sekä Count Basien orkesterien luottosoittaja Roy Eldridge, Atlanticilta lainattu alttofonisti Woody Herman, tenorifonistit Coleman Hawkins ja Ben Webster, pianisti Earl Hines, basisti Vernon Alley ja rumpali Mel Lewis muodostivat tähdistöketjun, johon Witherspoonin oli harvinaisen luontevaa nojata. Louis Armstrong All-Starseineen, Dizzy Gillespie ja Billie Holiday. Vuonna 1947 hän pääsi levyttämään myös sooloartistina. Hollywoodilaisen levymerkin oli perustanut 1956 stereofonisen äänitystekniikan pioneereihin kuulunut Richard Vaughn. JIMMY WITHERSPOON At The Monterey Jazz Festival (HiFi Jazz J/SJ 421) 1959 A: (1) No Rollin’ Blues (2) Good Rockin’ Tonight (3) Big Fine Girl B: (1) Ain’t Nobody’s Business (2) When I Been Drinkin’ The Monterey Jazz Festival aloitti olemassaolonsa lokakuussa 1958 Kalifornian Montereyssä, kun tiskijukka ja festivaalin tulevien 35 vuoden aikainen johtaja Jimmy Lyons raahasi Dave Brubeckin, erään kiinnityksistään esiintymään kaupunginvaltuuston eteen ja vakuuttamaan poliitikot tapahtuman kannattavuudesta. Pitkäsoittoja Witherspoonin ansioluetteloon kertyi kaikkiaan seitsemisenkymmentä. Tästä syystä valtaosa Hi-Fi:n julkaisuista keskittyikin esittelemään uusia studio-oivalluksia orkestraalisten jazz-, popja exotica-levytysten välityksellä. Mm. World Pacific -yhtiön pikkumustalle X-814 (1960) niistä valikoituivat Good Rockin’ Tonight ja Ain’t Nobody’s Business, joista ensimmäisen tekijäksi oltiin etikettiin kirjattu nyt Robert ”Bob” Geddins ja b-puolelle Witherspoonin originaalisavikiekon tapaan Henry Crisham. Swing-kentällä viihtynyt Witherspoon oli Montereyn tapahtuman ensimmäinen varsinainen blueslaulaja 2. Toisaalta hän myös luotti yhä vanhoihin konkarimuusikkoihinsa, joista kaikista oli nyt kasvanut jazz-piirien staroja omillakin ansioillaan. Ylimääräisestä mekkalasta huolimatta äänenlaatu on kuitenkin kautta levyn poikkeuksellisen korkealuokkaista. Monterey-liven materiaalia ilmestyi myös singleinä. lokakuuta 1959, jolloin hänen ohellaan viikonloppufestareilla esiintyivät mm