vuosikerta. NEW ORLEANS JAZZ & HERITAGE FESTIVAL 2018 BN haastattelee: JOHNNY SANSONE TWIST TURNER Henkilökuvia diskografioiden takaa: LENNY MILES Teinipopin aatelisia, osa 18: NEIL SEDAKA Klassikoiden lähteillä, osa 51: LOWELL FULSON Divarien helmiä, osa 40 / Konserttialbumien klassikoita, osa 5 / FBS-aktiivit esittäytyvät! BN tutkii: Märkää bluesia / Unohtuneet albumit, osa 8 / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut 197301-18-04 ISSN 0784-7726 N:o 292 (4/2018) Hinta 7,20 € 51
Kun en ollut käytettävissä, rumpuja soitti Mot Dutko. Levyjä tehtiin kai vähemmän 1970-luvulla. Chicagossa kuuli bluesia lukuisissa klubeissa, koko illan ja kaikkina viikonpäivinä. Andre Williamsin, Big Mojo Elemin, Jimmy Lee Robinsonin ja muiden kanssa yli 60 session verran. Täällä Chicagossa käytetään muusikkoa siihen asti kun häntä saadaan huijattua, ja kun he ovat saaneet rahansa, he siirtyvät seuraavaan uhriin. Suosittelen. Isälläni oli Pinetop Smithin Pinetop’s Boogie Woogie -savikiekko, ja se oli suosikkini. valkoisten klubeissa Juniorin tai Buddyn kanssa. Ensimmäisiä ystäviäni blueskuvioista oli basisti Earnest Johnson, joka päätyi soittamaan Muddy Watersin bändissä. Meillä oli hauskaa noina aikoina. Hän oli St. George -yhtiön vakiorumpali ja häntä kuulee myös Random Chance-, Severnja oman Delta Roots -merkin julkaisuilla. Soitin hänen kanssaan pari vuotta ja sitten muutin Chicagoon vuonna 1975. Soitimme muutenkin samoissa ympyröissä. Turner on soittanut lukemattomien bluesmiesten bändeissä, mm. JSPja Wolf-merkeiltä. NUORUUS – Aloitin lapsena, vuonna 1964 naapuruston bändissä. Avasimme show’n ja sitten Muddy Waters Jr, Mary Lane tai Harmonica Hinds tuli lavalle. Aloitin soittamisen Isaac Scott -nimisen kaverin kanssa. – Moni hyvä ystäväni, vanhempi bluesmies 70ja 80-luvuilta on kuollut. Ensimmäisellä keikallani soitin bassoa Little Willie Andersonin, Jimmie Lee Robinsonin ja rumpali George Beasleyn kanssa. 8 Blues News 4/2018 KARI KEMPAS T wist Turnerilla on takanaan 54 vuotta musiikkibisneksessä rumpalina, tuottajana, levy-yhtiön omistajana, äänittäjänä ja lauluntekijänä. Earnestillä oli tyttöystävä, mutta hänellä ei ollut autoa, joten hän soitti minulle kun tarvitsi kyytiä johonkin klubiin kuuntelemaan musiikkia. Twist Turner julkaisi muistelmakirjansa ”Blues With A Twist” tänä vuonna. Kuten myös Louis Jordanin. Se oli yksi syy, miksi muutin Kalifornian aurinkoon. Siihen aikaan oli viikonloppuisin varmaan pari sataa bluesklubia, mistä valita ja West Sidessa minä päivänä tahansa 9-10 klubia. Sitten vuonna 1977 tahti alkoi kiihtyä: soitin seitsemänä iltana viikossa. Oliko keikkojen saaminen helppoa. Neljän Kaliforniassa vietetyn vuoden jälkeen hän on taas palaamassa Chicagoon ja jatkamassa studiotyöskentelyä ja soittamista alueen bluesklubeissa. Minulla ei ollut televisiota, joten kuuntelin mm. Kuuntelitko mustien omia radioasemia kun muutit Chicagoon. Hän on vaikuttanut Chicagon bluespiireissä vuodesta 1975 ja tehnyt muutaman neljän-viiden vuoden pyrähdyksen Länsirannikon Bay Arean ja Oaklandin seuduille, missä hän sai innoituksen studioja äänityshommiin. Hänen kauttaan tutustuin muihin muusikoihin. 70-luvun puolivälissä he olivat nelikymppisiä. Itse olen nähnyt hänet tositoimissa South Sidessa Little Arthur Duncanin kanssa ja West Sidessa Mary Lanen kanssa, Smokedaddyssa Jimmy Dawkinsin ja Billy Flynnin kanssa sekä Chicago Blues -festivaalilla 2017 Big Bill Morganfieldin taustalla. – Niihin aikoihin sessioihin ei haluttu valkoisia muusikoita, joten aloitin levytysurani myö. CHICAGO-OPPIA KEIKKAILEMALLA Tunsitko paikallisia muusikoita jo silloin kun muutit Chicagoon. Työskentelin Junior Wellsin kanssa, mutta välillä soitin myös Buddy Guyn bändissä, palaten Theresa’siin Juniorin rinnalle. – Kyllä, kun muutin tänne, Chicagossa oli niitä paljon. Kun aloitin Theresa’sissa, mukana bändissä olivat John Watkins, Sam Lawhorn, basisti Earnest Johnson ja minä rummuissa. Tail Dragger otti minut aina tauon jälkeen takaisin bändiin. Soitin silloin myös Billy Branchin kanssa. Hän oli ainoa musta bluesmuusikko Seattlessa. – En, en alussa. Kun Howlin’ Wolf kuoli, Tail Dragger otti haltuunsa hänen bändinsä: Hubert Sumlin soitti kitaraa, Chicken House Shorty Gilbert bassoa, Big Leon Brooks huuliharppua ja meillä oli Willie James Lyons kitarassa, joten se oli todella hyvä bändi. Vuonna 1966 pääsin mukaan ystävieni orkesteriin. – Meillä oli tapana soittaa kolmena iltana viikossa: perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin. Tein ajoittain töitä Little Arthur Duncanin kanssa 34 vuoden ajan ja Mary Lane, joka on nyt vähän päälle 80-vuotias, oli yksi ensimmäisiä, joka palkkasi minut töihin. En koskaan soittanut ns. Rodney Jonesia, Mr A:ta ja Big Bill Collinsia. – Se oli helpompaa kuin Seattlessa. Siitä lähtien työskentelin eri muusikoiden kanssa: Mary Lanen, Wild Child Butlerin, Hip Linkchainin ja pianisti Jimmy Walkerin. Butterballia, E. En tiennyt, mitä blues oli – se oli vain musiikkia, josta pidin. Vartuin Seattlessa länsirannikolla, jossa oli bluesklubejakin, mutta minä kuulin bluesia ensimmäiseksi radiosta. Tarinoita 70-luvulta viime vuosikymmenille Chicagon blueskuvioista riittää, usein huumorilla maustettuna. Kokoelmalevyjä, joilla Twist on ollut mukana tuottajana ja rumpalina löytyy mm. Levytyksiä ja sessiotöitä hän on tehnyt mm. Se oli hauskaa. En oikeastaan koskaan kuunnellut popja rock-musiikkia sen jälkeen kun valmistuin high schoolista. Olin mukana Tail Draggerin bändissä yhdeksän vuoden ajan aina kun minulla ei ollut muuta tekemistä. Big Bill Hillillä oli tapana tehdä live-lähetyksiä Michigan Avenuella sijaitsevasta Cafe Society -klubista. Soitimme joka sunnuntai paikassa nimeltä Bowties ja joskus torstaisin David & Thelma’sissa. Junior Wellsin, Luther Tuckerin, Little Arthur Duncanin, Tail Draggerin, Little Mack Simmonsin ja Mary Lanen. Jos minulla oli vapaa ilta, saatoin mennä kuuntelemaan ja jammailemaan bändien kanssa, ja seuraavana iltana seuraavassa klubissa saatoin soittaa koko illan. He ojensivat minulle basson ja osasin soittaa sillä yhden kuvion
– George oli ”kuningas” ja teimme niin kuin hän halusi. Robert kuitenkin kuoli ja juttelin siitä hänen tyttärensä kanssa. 10 Blues News 4/2018 hemmin. Kerroit, että sinulla on myös jotain r’n’b-, southern soulja soulblues-materiaalia. Hän minut sai tavallaan innostumaan asiasta. Jos suunnitelma ei toteudu, saatan julkaista sen omalla levymerkilläni. – Kyllä, olin mukana monilla levyillä. Mainitsit soittaneesi Andre Williamsin kanssa. Isompiakin oli – muistan ainakin käyneeni Brunswickin studiolla Rick Howardin kanssa. Levylle oli kuitenkin helpompi päästä mukaan, kun sen tuotti itse. George Recordsin George Paulus eivät piitanneet siitä, oliko muusikko musta vai valkoinen – politiikka pidettiin ulkona kuvioista. Aloitin lukemalla kaiken, minkä sain alasta käsiini. Hän äänitti jotain gospel-kappaleita studiolla jonkun kanssa. Olit St. Joissain sessioissa muutin soittotyyliäni vähän. Yritin vuokrata oikeuksia johonkin materiaaliin, mutta niissä sopimuksissa luvattuja rahoja ei yleensä näe. Tiesin, ettei hän halunnut liian modernia soundia. Andre olisi mielellään soittanut modernimpaakin. Teimme Tail Draggerin cd:n ja Little Mack Simmonsin kaksi cd:tä, joista julkaistiin vain toinen. Minulla on joitain kappaleita, joita käytettiin MGM:n elokuvissa, jonkinlaisia CBS:n promojuttuja. Robert Plunkettin kokonainen cd, jonka yritin antaa hänelle hoitokulujen kattamiseksi, kun hän oli sairaalassa. Nyt minulla on suurempi studio ja hyvät laitteet ja nyt se on liian kallis – ihmisillä ei ole enää varaa levyttää. – Toivon, että minulla olisi ollut tilaisuus levyttää useampien muusikkojen kanssa Chicagossa, mutta minulla ei ollut siihen riittävästi rahaa. George Pauluksella oli peruskokoonpano, jota hän käytti – Studebaker John, Erwin Helfer, Max Brumbach ja minä – ja tätä täydennettiin sitten sen mukaan, mitä sessio vaati. Rick soitti rumpuja Freddie Kingin bändissä. Mikä oli ensimmäinen levy. – Minulla on ollut omia levymerkkejä jo vuodesta 1976 aina silloin tällöin, joilla olen julkaissut omat singleni, Hip Linkchainin vinyylin ja Country Pete McGillin levyn. – Levy-yhtiö pyrki Andren kanssa 50-luvun soundiin ja me sovimme siihen. Siihen aikaa oli jonkin verran pieniä levyyhtiöitä ja studioita. – Tuotin Hip Linkchainin levyn vuonna 1976 jonkun toisen studiossa, ja myöhemmin sain oman studion ja ryhdyin äänittämään ystävien ja tuttujen musiikkia. Tein Z.Z. Kun näin tapahtuu, saan ainakin sitä kautta korvauksen. Sitten Wolf Recordsin piti julkaista se, mutta saa nähdä. Opettelu vei aikansa. Hill Jr:n levyn, mutta hävisin siinä paljon rahaa. Georgella se taisi olla Big Mojo Elemin sessio. Hän pyysi meiltä jotain ja me toteutimme sen. Jos minulla olisi ollut täällä studio 70-luvun lopulla ja 80-luvulla, olisin voinut klubien sulkemisajan jälkeen äänittää monia muusikkoja. Little Arthur Duncan teki kanssani kokonaisen cd:n, josta neljä kappaletta julkaistiin Cannonball Recordsilla, mutta oikeudet palasivat seitsemän vuoden jälkeen minulle. Nyt ajat ovat liian kovat. Hän oli tosi nopea. Minulla on mm. Ajattelin lisätä joihinkin kappaleisiin torviarrit ja julkaista materiaalin. Onko sinulla vielä tallella julkaisematonta materiaalia Chicagon ajoiltasi. Vasta palattuani Chicagoon, aloin levyttää. Englantilainen kitaristi Dick Taylor, joka on tunnettu mm. Tein siellä monta sessiota. Sain sieltä studiolaitteita, kun se lopetti. The Eldorados lauloi taustoja ja hän päätti kuka laulaisi minkäkin osan. Jakelu ja markkinointi vaativat taitoja, joissa en ole hyvä – en ole sihteeri. GEORGE RECORDSIN LEIVISSÄ – Muutin New Orleansiin vuonna 1984, mutta en saanut sieltä töitä, joten siirryin Länsirannikolle, minne jäin vuodeksi. Universal oli iso studio. George Recordsin vakiorumpali, vai mitä. Tuottiko George Paulus levyt itse vai tuotitko sinä ne. Ja sen me toteutimme. Olen tehnyt aika paljon instrumentaaleja, joita on käytetty mm. TUOTTAJAKSI Milloin ryhdyit tuottamaan levyjä. Lisäksi on mm. Palattuani Chicagoon Kaliforniasta, vaihdoin levy-yhtiön nimen Delta Rootsiksi. Nauhojen lähetyksen aikaan vielä maksun saa, mutta ei enää sen jälkeen kun ne on julkaistu. Studio oli vanha, Jackie Wilson oli tehnyt siellä äänityksiään. Pretty Things/ Yardbirds -yhteyksistä, oli myös mukanamme. Teimme “Chicago Harmonica Project 1-2:sta“ pari hyvää diiliä Severn Recordsin kanssa. Ansaitsen enemmän yhdellä kappaleella kuin myymällä koko albumin. mainoksissa. Niitä löytyy YouTubesta. ST. Andre oli nero, en ole koskaan nähnyt kenenkään työskentelevän samalla tavalla. – St. Ne edellyttävät monta puhelua. Minulla oli kadunvarsistudio Kaliforniassa noin neljän vuoden ajan, kunnes muutin Chicagoon, missä ostin talon ja rakensin kellaristudion. – Kyllä, Little Mack Simmonsilla oli pieni studio, mutta kun hän joutui vankilaan, joku varasti studion kaikki laitteet. Täällä on monta hienoa soittajaa, joista kukaan ei ole kuullut ja jotka olisivat ansainneet tulla tunnetuksi. Magic Samin kaukaisen serkun James Newmanin materiaalia. Jo Armstead oli mukana parissa kappaleessa ja moni muu myös. Kun muutin Kaliforniaan, minulla ei ollut mukanani mitään näyttöä siihenastisista tekemisistäni. Aloin ostaa studiolaitteita asuessani San Franciscon lahden alueella. 1980ja 90-luvuilla yhtiöt alkoivat tehdä enemmän levyjä. ”Täällä Chicagossa käytetään muusikkoa siihen asti kun häntä saadaan huijattua, ja kun he ovat saaneet rahansa, he siirtyvät seuraavaan uhriin.” The Wild Vibrations vuonna 1966, vokalistinaan Twist Turner. Valkoinen muusikko ei myöskään päässyt mukaan Euroopan kiertueille. Olen ollut mukana noin 60 levyllä. Hän toimi kuin olisi tuottanut Sam Cookea tai jotain. En saanut keikkoja Euroopasta ennen kuin pääsin Hollantiin Blues Estafette -festivaalille Andre Williamsin kanssa. Sellaiset ihmiset kuin St. Äänitimme myös Andre Williamsin levyn ja tein pari kappaletta Reverend Charlie Jacksonin cd:lle sekä antologioita eri artistien kanssa. Naapurillani Paris Slimillä oli neliraitainen. Se vuokrasi ensimmäisen levyn oikeudet kohtuullisella summalla ja sain maksun studioajasta. Hän haki vuoden 1952 sessioiden äänimaailmaa. – Kyllä, voisin jotain julkaistakin. – Gerald McClendon teki demoja minun kappaleistani. Minulla on myös yhä yksi albumi, josta kaikki muut ovat saaneet rahansa paitsi Jimmy Pugh
Hän piti sen tyylisestä musiikista enemmän kuin mistään muusta. Sovimme aluksi muutamasta jutusta internet-sivuille ja he halusivat lisää. Kirjoittaminen oli helppoa, mutta kaikkia tarinoita Tail Draggeristä ja muista, hauskoja ja surullisia tarinoita, ei voi julkistaa. – Kyllä, esimerkiksi Lee Shot Williams on levyttänyt yhden kappaleeni kaksikin kertaa: se on julkaistu kerran Japanissa ja nyt hänen viimeisimmällä albumillaan. Hän oli todella hyvä laulaja ja kitaristi myös. Esiintymässä saattoi olla esim. Junior Wellsissä pidin siitä, että hän huomasi, kuka muusikoista mokasi kappaleen. Hän teki monta hienoa sessiota – Little Mack Simmonsin 70-luvulla, Alvin Cashin... 45 minuuttia myöhemmin meillä oli numerot valmiina. He varmaan etsivät ostajaa koko levymerkille, jolla on julkaisematontakin materiaalia. Rumpalit Sam Lay ja Ray Scott, joka soitti Jimmy Reedin bändissä, toimivat järjestysmiehinä ja he saattoivat pistää juopon käsiraudoilla kiinni katupylvääseen, jotta hän ei häiritsisi. Hill Juniorille. Oliko se sinulle silloin kokopäivätyötä. Ne toimivat aikansa jossain osoitteessa ja muuttavat sitten toiseen paikkaan. Hän ei koskaan huutanut minulle, jos basisti teki virheen. En ole lukenut Living Blues -lehteä sitten kouluvuosieni. Kirjoitit 90-luvulla juttuja Blues Access -lehteen. Demolevytyksistä neljä julkaistiin Cannonball Recordsin kokoelmalla ”Blues Across America, Chicago Scene”. Kuumana kesäpäivänä siellä oli mukava nauttia olut ja kuunnella musiikkia. Louis Myers, Twist, Bob Stroger & Jon McDonald 1983 Twist Turner 1977. Blues News 4/2018 11 Hän tuotti Motownille hienoja levyjä, mm. Hän työskenteli One-Derful! Recordsille, koska hänellä oli ”korvaa” musiikille. Kirjoitin juttuja vuoden tai pari. Se sai hyviä arvioita ja myi kaikkiaan noin 20 000 kappaletta, muttei tuottanut paljoakaan. Se vaikutti hyvältä lehdeltä ja minulla oli paljon tarinoita kerrottavanani. Hän väitti, että hänellä oli tapana lukita Stevie Wonder kaappiin, koska tämä kyseli niin paljon. – Minulla oli tapana käydä siellä joka viikonloppu. CHICAGON RUTIINEISTA Olet soittanut myös Delta Fish Marketissa West Sidessa. Se menestyi Japanissa paremmin kuin missään muualla. LAULUNTEKIJÄ JA LEHTITOIMITTAJA Milloin ryhdyit tekemään omia kappaleita. The Temptationsia ja Ted Tayloria sekä Bobby Blandin Chains Of Love -session. Pystyin soittamaan vanhempaa tai modernimpaa bluesia, aivan kuten Junior Wells, joka hallitsi myös James Brown -osaston. Teetkö kappaleita myös muille artisteille levytettäväksi. Joskus kuului ammuskelua tai puukko vedettiin esiin. Vaikuttaa siltä, että useimmat bluesjulkaisut ovat oikeastaan aika rasistisia. Samoin South Sidessa. Soitin Little Mack Simmonsin kanssa sessiossa, jota ei ole julkaistu, eikä ”Easy Baby” -albumiakaan ole ilmestynyt. En lue niitä. Sunnyland Slim tai James Cotton. Tein silloin pari singleä omalla nimelläni ja albumin vuonna 1989. Emery soitti Johnny Nashin kanssa reggaeta, mutta hän kuoli pian sen jälkeen kun teimme kappaleet. Otis Clay teki yhden kappaleeni 22 vuotta sitten ja lähetti minulle sähköpostia puoli vuotta sitten ja pyysi lyriikoita uudelleen, joten hän kai aikoo edelleen käyttää sitä. – Emery Williams Jr. En tiedä, mitä sille tapahtui. – Itse asiassa minulla oli päivätyö ja iltaisin ja viikonloppuisin työskentelin studiossa tai keikoilla. Omistaja Oliver Davis oli hyvä tyyppi, ja soitti slide-kitaraa kuin Elmore James. Saatoimme esittää Theresa’sissa housebändinä setin instrumentaaleja, ja meillä oli tapana soittaa Soul Train -show’n tunnuskappale, vähän Tyrone Davisin tyyliin. – Kyllä, 70-luvulla kun vanhoja bluesmiehiä vielä oli kuvioissa mukana soitin perinteisempää bluesia, mutta myös r’n’b:tä ja soulbluesia McKinley Mitchellin tyyliin, soulbluesiksi sitä tosin ei vielä silloin kutsuttu. Se ei kuulu hänen levyiltään, mutta hän oli siihen aikaan köyhän miehen James Brown. Annoin hänelle lyriikat kymmeneen lauluun, joita hän ei ollut aikaisemmin kuullut. En ole koskaan kuullut upeampaa. Hill tuli kuvioihin ja vaihdoimme hänen tyyliinsä. Sitten ryhdyin tuottamaan cdlevyjä muille, esimerkiksi Z.Z. – Luulen, että hänen vaimonsa yritti myydä kaikki levyt. – Kyllä, heidän pyynnöstään. Nykyisin ansaitsen saman verran vähemmällä työtuntimäärällä. West Sidessa ei kai enää ole montaakaan bluesklubia jäljellä. Hän sai kappaleisiin lisää intensiteettiä, kuin Bobby Womack olisi laulanut. Se oli hauska paikka ja siellä kävi aikamoisia persoonallisuuksia. George Paulus kuoli viime vuonna. Olet soittanut monenlaista bluesia. Osasta ei edes tiedä, koska ne eivät mainosta esiintyjiään. on tehnyt myös muutaman kappaleeni. Hän ei osannut soittaa mitään instrumenttia, mutta hän osasi laulaa harmonioita ja hallitsi moniäänisen laulun. Missä muualla tuollaista voisi tapahtua?! Siellä näki katujen kasvatteja. Tiedätkö, ovatko hänen perillisensä suunnitelleet tekevänsä jotain hänen kataloginsa suhteen. Minua ei erityisemmin kiinnostanut tehdä niitä. Lisäksi teimme dvd:n Little Arthur Duncanin kanssa, mutta en ole nähnyt sitä. – Ei, ehkä kolme tai neljä. – Aloin kirjoittamaan niitä 70-luvulla. Sitten Z.Z. Hän saattoi innostua myös tanssimaan
Hänellä oli rockbändi Dino Alvarezin kanssa, joka puolestaan soitti Jimmy Johnsonin ja Luther Guitar Junior Johnsonin kanssa. Siksi soitan Chicagossa mieluiten mustien klubeissa, joissa arvioidaan muusikkoa soittotaidon mukaan. Hän ei luottanut valkoisiin, mutta me tulimme aina hyvin toimeen ja meillä oli hauskaa. Hän on nyt 89-vuotias ja laulaa kuin Junior Parker. Kun asuin aiemmin Kaliforniassa, työskentelin San Franciscossa Sonny Rhodesin, Country Pete McGillin, Larry Davisin, Luther Tuckerin, Guitar Gablen sekä Jimmy McCracklinin kanssa. Morris Pejoe, Eddie El... Tilanne muuttui vaaralliseksi hyvin nopeasti, oli ammuskeluja, veitsitappeluita, autoryöstöjä, mutta ei niitä nykyään enää niin paljon näe. Vain kerran, kun autoni hajosi, jouduin juoksemaan junaan ja joku kaveri seurasi minua sinne. – Jos pidin työstä bändissä, en loikannut johonkin toiseen kokoonpanoon, kuten monet muut tekivät muutaman dollarin tähden. Soitan rumpujen lisäksi kitaraa ja koskettimia. – En useinkaan Oaklandissa. Muutettuani ryhdyin yhteistyöhän Nat Boldenin kanssa. – Kyllä, Luther Tucker, Louis Myers... Nyt huumeita on liikkeellä paljon. Freddie Roulette soitti myös hänen bändissään, mutta hän lähti juuri ennen minua. Hän on yksi alkuperäisistä. Kitarassa oli John Watkins sekä Sam Lawhorn ja sitten John Primer tuli paikalle. Chicagossa oli liikaa rasismia – klubien omistajat eivät halua valkoista muusikkoa, tai korkeintaan yhden bändiä kohden. Hän oli ainoa kaveri, jolta sain jäähyväislahjan kun lähdin hänen bändistään vuonna 1991. Minä soitin Chicagossa Luther Tuckerin kanssa, kuten myös Kaliforniassa. Kappaleet sävellän joko koskettimilla tai kitaralla. Ja nämä tulevat sanomaan, että soitan väärin. 12 Blues News 4/2018 – Näin Howlin’ Wolfin joka viikko, ja kerran Willie Johnson käveli sisään ja soitti hänen kanssaan. Luther kuoli pari kuukautta lähtöni jälkeen, ja hänet haudattiin Chicagoon. Byther harjoitteli bändini kanssa, mutta levytti Buddy Guyn ryhmän säestyksellä. Olin soittanut Freddien kanssa aiemminkin ja Luther päätti ottaa myös Freddien bändiinsä. – Neljä vuotta sitten. LÄNSIRANNIKON KUVIOT Milloin muutit Kaliforniaan. Siellä on kavereita, jotka kopioivat niitä muusikoita, joiden kanssa soitin tai levytin Chicagossa. Hän soitti Theresa’sissa kuten minäkin. Häneen sanaansa pystyi luottamaan, samoin Sunnyland Slimin. Oaklandissa se on suuntautunut nyt enemmän bluesiin ja r’n’b:hen, ja sinne minäkin aion suunnata. En koskaan kuullut hänen levyjään, mutta juttelimme jossain klubissa. Se oli Johnin ensimmäinen blueskeikka. – Soitin Eddie C. Hän soitteli kuistillaan kappaletta, jonka hän sanoi tehneensä Little Walterille, mutta jota tämä ei koskaan levyttänyt. Sitten tein töitä Big Cat Tolfreen kanssa noin vuoden ja sen jälkeen hänen vaimonsa Carolin sekä muiden, mm. Sitten on oma jump – Teksas – West Coast – Delta Groove -kuvionsa. Muusikoista 90 prosenttia on valkoisia. En koskaan kohdannut vaikeuksia mustien klubeissa, enkä koskaan pelännyt. Moni mahtava bluesmuusikko on jo kuollut. – Suosikkejani ovat ne, jotka eivät ole koskaan huijanneet minua. Junior Wells oli heistä yksi. Oletko keikkaillut Oaklandissa tai Los Angelesissa. Campbellin kanssa 70-luvulla juuri ennen kuin hän teki levytyssopimuksen Mr Blues -merkin kanssa. On ehkä viisi tyyppiä, joiden kanssa en ole missään vaiheessa soittanut! OMAT SUOSIKIT Ketkä ovat olleet suosikkimuusikkojasi vuosien mittaan. Tunsin myös Danny Overbean. – Kaliforniassa ei oikeastaan ole kunnon blues-skeneä. Onko Kalifornian ja Chicagon blueskuvioissa eroja. Hän ei luottanut minuun, mutta hän ei luottanut muihinkaan. Ajat olivat silloin toiset. Hieno numero, tyyliltään 50-luvun Chicago-bluesia. Olin tehnyt levyn hänen kanssaan vuonna 1991 kun edellisen kerran asuin Kaliforniassa. Minut aina yllätti, jos sain palkkani. En saanut häntä studioon. Myös Little Arthur Duncan oli aina hyvä ihminen. Hän ei itsekään koskaan levyttänyt sitä. Marvin Jackson, joka soitti Albert Collinsin The Icebreakersissa kitaraa, bassoa ja rumpuja, muutti myös sinne. Ystäviini lukeutuivat myös Byther Smith ja basisti Earnest Johnson. 40-luvulla siellä oli vilkas blues-skene veden äärellä ja monet kävivät ”Rumpalit Sam Lay ja Ray Scott toimivat järjestysmiehinä ja he saattoivat pistää juopon käsiraudoilla kiinni katupylvääseen, jotta hän ei häiritsisi.”. Tein muutaman keikan Pittsburgissa, joka on musta lähiö vajaan kymmenen kilometrin päässä San Franciscosta, ja jonne on muuttanut paljon mustia Oaklandista. Kun crack on kuvioissa, saattaa päästä hengestään viiden dollarin tähden. Se oli bonusta, sillä usein bändin rahat katoavat jonkun matkaan. Willie kuulosti hyvältä, mutta Wolfilla oli jotain häntä vastaan. 70-luvulla Florence’s Loungessa, Theresa’sissa, Checker Board Loungessa, Turner’sissa, Peyton Placessa, End of the Rainbow’ssa ja Flying Foxissa oli bluesfestivaalit joka ilta. Sam Wesleyn, Sam-Onen kanssa. – olen soittanut niin monen hyvän muusikon kanssa. Kannoin aina asetta, mikä nykyisin olisi rikos. Onneksi minun ei tarvinnut ampua ketään. – Kaliforniassa on tavallaan kaksi eri leiriä. Ryhdyin siis työskentelemään hänen kanssaan, mutta jouduin lopettamaan yhteistyön noin vuoden päästä, kun ansiot jäivät niukoiksi. 80-luvulla kun kokaiini ja crack tulivat, mafia yritti pitää niitä loitolla, mutta jengien rooli kasvoi. Hän eli sosiaaliavustuksilla, ei levytyksillä. Muusikot ovat siellä monipuolisempia, ja soittavat muutakin kuin suoraa 12 tahdin bluesia
Sotka muni immen polvelle munia, jotka vierähtivät veteen, rikkoutuivat ja kuoren palasista syntyivät maa ja taivas. 14 Blues News 4/2018 Kiinnostuin tätä artikkelia kirjoittaessani menemään mukavuusalueeni ulkopuolelle ja tekemään kevytvertailua blueslyriikan ja perinteisen lyriikan välillä. Lintu janoinen. Ne on kyllä helppo hypätä ylikin ja keskittyä vain bluessanoituksiin esimerkiksi seuraamalla tekstissä esiintyviä henkilönimien ”paksunnoksia”. Tämä kesäyönä unen pöpperössä ja kynttilän valossa kirjoitettu mystinen runo herätti aikoinaan ihmetystä. Kun googlaa hakusanoilla ”poetry water”, päätyy poemhunter-sivustolle, jossa on heti alkupaloiksi 100 vesiaiheista runoa tekstinä ja lausuttuna. Kehon saa pestyä puhtaaksi vedellä, mutta varsinkin uskonnollisissa yhteyksissä veden katsotaan voivan puhdistaa myös ihmisen sielun. Kari Peitsamon laulussa vedestä nousee kasvi, mutta Aaro Hellaakoski (1893–1952) pistää paremmaksi kuuluisassa runossaan Hauen laulu (1928). Vesisymboliikka liittyy usein veden puhdistavaan ominaisuuteen. Uudemmassa runoudessa vesi on aiheena edelleen suosittu. Vedestä, meristä, joista, sateesta ja tulvista on tehty paljon blueskappaleita. Ja tässä toinen runo: ”Olen heijastus, / olen kuva; / mykästi viittilöivä hahmo, / ommeltu veden muistiin”.. Uskon kuitenkin, että tämä sukellus vesilyriikan maailmaan saattaa virkistää niitä BN:n lukijoita, jotka ovat lyriikasta kiinnostuneita, tai muuten vaan ennakkoluulottomia. Lapsia kastetaan vedellä, eräiden jokien ja lähteiden vettä pidetään pyhänä, ja vihkivesiastian veden koskettamisen ja ristinmerkin uskotaan karkottavan demonit. Mistään tutkimuksesta ei ole kyse, sillä käyttämäni aineisto on hyvin puutteellinen, tutkimusmenetelmät eivät ole hallinnassani, enkä ole runoilija, en edes pöytälaatikkorunoilija. Kalevalassa maailma syntyi kun ilmojen impi ”laskeusi lainehille, meren selvälle selälle, ulapalle aukealle”. Harri Nordellin ”Veden kuvat” (1990) sisältää erittäin lyhyitä ja tiiviitä vesirunoja, jotka jättävät paljon tilaa lukijan omille tulkinnoille. Vesi saattaa olla ihmiselle myös vaarallista, sillä siihen voi hukkua ja siellä asuu tarujen mukaan merihirviöitä, näkkejä ja muita outoja otuksia. Kirjastosta löytyneiden runoantologioiden selailun ja googlailun lopputuloksena on lähinnä joukko satunnaisia havaintoja. Luontoja Kalevala-henkisen runon on tulkittu kuvaavan mm. Joki ei aina tarkoita jokea, vaan esimerkiksi ”elämän virtaa”. Kansallisrunoilijamme Eino Leino kuvaa kirjassaan ”Hymyilevä Apollo” (1898) vesistöjä inspiraation lähteenä: ”Soi, helise kulkijan kannel vain! / Halo aaltoja laulajan haaksi! / Käy purjehin täysin ja pullistuvain, / jätä välkkyvä jälki taaksi! / Ja vaikka mun nuorena laineet vei, / niin eipä se hukkahan vaipunut, ei, / joka upposi laulujen laineisiin / ja lempensä unelmiin”. pyhä fyysisen puhdistautumisen ja henkisen virkistäytymisen paikka. Elävien olioiden on pakko saada vettä säännöllisesti pysyäkseen hengissä. Heijastukset, / Olet sokea. Tässä artikkelissa kuvataan vesiaiheisia bluessanoituksia, niihin liittyviä piilomerkityksiä, ja sivutaan vertailumielessä myös ”oikeaa” lyriikkaa. Myös löyly on vettä, ja monille suomalaisille sauna onkin lähes TIMO KAUPPINEN V esi on varsinainen elämän eliksiiri, jota ilman luonto ja ihmiset eivät tule toimeen. Ja kun Elmore James laulaa, että ”the sky is crying”, hän haluaa sateen välityksellä kertoa jostain muustakin. Sivuston runot ovat kuitenkin englanninkielisiä, joten jätetään ne sikseen ja otetaan pari esimerkkiä kotimaisilta runoilijoilta. ”Vedet loppuvat. VESI VANHIN VOITEHISTA Maapallon pinta-alasta yli 70 % on vettä. Muille lukijoille on aiheellista antaa runousvaroitus: Olette ”säkeilyvaarassa”, sillä tämä artikkeli sisältää otteita ja kommentteja kotimaisesta ja suomennetusta lyriikasta. Pablo Neruda, Robert Burns, Rainer Maria Rilke, Emily Dickinson ja William Butler Yeats. Siinä vedestä nousee hauki kuusen latvaan punaista käpyä pureskelemaan ja ”niin villin-raskaan se virren veti / että vaikeni linnut heti / kuin vetten paino ois tullut yli / ja yksinäisyyden kylmä syli”. Ihmiset ja eliöt ovat kaikki vesipitoisia ja jokainen meistä on uiskennellut vedessä sikiönä. Raamattu ja useat muut uskonnolliset perusteokset sisältävät kertomuksen vedenpaisumuksesta, ja vedellä on tärkeä osa monissa myyttisissä kertomuksissa ja runoelmissa. Elämä syntyi ja kehittyi miljoonien vuosien ajan merissä. Runo on ollut yhtenä innoittajana myös Reijo Hukkasen ”olemisen vimmasta ja elämisen ilosta” kertovalle 13 metriä korkealle Laulupuut-haukiveistokselle Helsingin Musiikkitalon aukiolla. Vesi voi olla puhdasta tai likaista, ja sitä voi olla liian vähän, sopivasti tai liikaa kuten tulvissa. Niiden sanoituksiin liittyy usein vertauskuvallisuutta ja symboliikkaa. Vai mitä mieltä olette seuraavasta kahdesta runosta. luovuuden lähteestä (vedestä) henkensä korkeuksiin nousevaa taiteilijaa, joka väkevillä teoksillaan saa hämmästyneen yleisönsä mykistymään. Vesi on kansanrunoudessa kestoaihe. Kirjoittajina ovat mm. / Sielu, kämmenellinen pimeää vettä”
Veden jättäminen valumaan ei tässä tapauksessa viittaa kylpyhuoneen vesihanaan vaan naisen kyyneliin. 2018) on kertomus jäähain eli holkerin pakkomielteisestä pyyntiseikkailusta, mutta myös monipuolinen tietokirja meritutkimuksesta, -historiasta, -kirjallisuudesta ja -mytologiasta. Juha Vainion tuttu laulu Albatrossi (1980) kuvaa hienosti tuota meren herättämää kaukokaipuuta ja seikkailunhalua. Monet runoilijat ovat saaneet merestä innoitusta, jopa siinä määrin, että merille on omistettu kokonaisia kirjoja. Ja kukapa voisi vastustaa auringonpaisteessa välkehtivää merta. Sama on henki myös North Mississippi Allstarsin kappaleessa Drinking Muddy Water (2000): “I been drinking muddy water, sleepin’ in a hollow log / Lord if I can’t be your kickman, I ain’t gonna be your dog”.. Esitys perustuu teksasilaisen Henry Thomasin Bull Doze Bluesiin (1928), mutta sen sanoitus uusittiin 60-luvun hippiajan henkeen paremmin sopivaksi. / Olen nähnyt miten tuo suuri juhlija hymyili ulapan välkkeessä: untemme juhliva Meri, kuin vihreäruohoinen pääsiäinen ja kuin juhlittu juhlapäivä, / koko meri juhlien ääriään myöten, valkoisten pilvien haukkatarhan alla / Tyhjyyden rummut väistykööt valon huilujen tieltä. VALTAMEREN MAININGEILLA Valtameri tekee vaikutuksen. Eikä sekään riitä, vaan kaatuva vielä tönäistään nurin ja maassa makaavaa potkitaan: ”You push me when I’m falling and you kick me when I’m down”. Howlin’ Wolfin I Asked For Water (She Brought Me Gasoline) (1956) ja Lucinda Williamsin I Asked For Water (He Gave Me Gasoline) (1988) ovat muunnelmia samasta teemasta. Raikkaan ja puhtaan veden vastakohta on mutainen tai likainen vesi. Toisessa vaakakupissa ovat sitten kaikki merten ihmeet kuten valaat, delfiinit ja koralliriutat kaloineen. Ja kaikkialla Valtameri, polkien kuolleitten ruusujensa taakkaa / ... Norjalaisen Morten Strøksnesin ”Merikirja” (2015, suom. Olaus Magnuksen Carta Marina -kartan (1539) merihirviöt ja Maelstrom-pyörteet. Yksittäinen ihmisen elämä on häviävän pieni osa ihmiskunnan ja maailmankaikkeuden historiaa (suom. Ruotsalaisen Göran Sonnevin ”Valtameri” (Oceanen, 2005) käyttää merta koko universumin vertauskuvana. James Carrin R&B/soul -kappaleessa Pouring Water On Drowning Man (1967) kaadetaan vettä hukkuvan niskaan. Jyrki Kiiskinen, 2008): ”Jokaisen ihmisen sisimmässä / universumin suuri fuuga / eri tavoin keskeneräisenä/ ... Waterboy on traditionaalinen kappale, jonka sanoitukset vaihtelevat esittäjästä riippuen. Lukijalle tulevat tutuiksi mm. Freddie Spruellin Muddy Water Bluesissa (1926) mutavesi esiintyy säkeessä “I’d rather drink muddy water, rather sleep in a real hollow log”. Eino Leinon Elegiassa (1908) meri ei herätä unelmia vaan hautaa ne: ”Upposi mereen I asked for water and she gave me gasoline (3x) Lord, Lordy, Lord Crying, Lord, I wonder will I ever get back home (2x) Johnsonin laulu kertoo naiseen pettyneestä rahattomasta miehestä, joka kyselee rautatieasemalla konduktööriltä lupaa päästä junakyytiin, jos ei muuten, niin vaikka ikkunattoman vaunun ulkopuolella keplotellen (ride the blinds). Janiva Magnessin Dirty Waterissa (2012) nainen ei suostu enää ”juomaan likavettä”, joka tässä viittaa miehen kertomiin valheisiin. Toisessa taas mies anoo jo naista palaamaan takaisin. / Historian tuuli puhaltaa aavikoiden yli, vuorten, merien Tuulen tauottua on vain surua, äänet, tuska / Valtameren ylittämättömyys Ja kaikki mitä teen / hylkytavaraa sen rannalla / ... Siinä siis totta totisesti kuvainnollisesti lyödään lyötyä. Meren raivolle ihminen ei mahda mitään, mistä todisteena ovat tuhannet hylyt merten pohjissa ja myrskytuhot rantakaupungeissa. / Kuhankeittäjän ääni kuuluu / Sointi avautuu sisäänpäin suunnattomuuteen Näen aivot / niiden sisäpuolella on valtameri, perhosenohuen kalvon takana / ... / Meri, kudottu meihin syvyyksiensä piikkikasveja myöten, / Meri meissä kutoen suuria valonhetkiään ja suuria pimeänratojaan”. Meri on haaste ja lupaus seikkailusta, mikä on vuosisatojen ajan vetänyt puoleensa seireenien lailla merimiehiä ja purjehtijoita. / Edessämme on / koko valtameri / Se on myös sisällämme / Meriäiti kuiskaa Hänen äänensä on ikuisuutta / Valtameri on joka hetki uusi Valtameri jää.” Suomestakin löytyy merta ylistäviä runoteoksia. Laulaja-lauluntekijä-kitaristi Barbara Lynn on tehnyt hienoja R&B/soul -kappaleita, kuten You’ll Loose A Good Thing (1962), Oh Baby, We’ve Got A Good Thing Goin’ (1964), I Cried At Laura’s Wedding (1963) ja It’s Better To Have It (1965). Sen voimien äärellä ihminen tuntee itsensä pieneksi. Viljo Kajava kirjoittaa kokoelmassaan ”Hyvä on meri” (1950): ”Sininen lainehtiva avaruus, oi meri / sinä kannat rautaisia laivoja, / sinä kannat kaipausta / lujempaa kuin elämä ja kuolema”. Robert Nighthawk (1960), Rory Block (1992), Eli “Paperboy” Reed (2005) ja Guy Davis (2015). Tommy Johnsonin Cool Drink Of Water (1928) on klassikko, jossa mies pyytää naiselta raikasta viileää vettä, mutta saakin tältä sen sijaan bensaa! Ei ehkä konkreettisesti, mutta ainakin vertauskuvallisesti. Tätä kappaletta ovat versioineet mm. Nuoren John Lee Hookerin liveversiossa vuodelta 1949 tulvavallitustöissä raatava rangaistusvanki pyytää pomoa kutsumaan paikalle vesipojan, jonka tehtävänä on tuoda auringon paahteessa hikoileville vangeille juomavettä. Otis Taylorin Walk On Water (2003, 2017) on hypnoottista transsibluesia. Rick Hallin, Dan Pennin ja Oscar Frankin kirjoittamaksi merkityssä vesikappaleessa You Left The Water Running (1966) mies on jättänyt yllättäen naisen, joka on murheissaan: “You left the water running / Running from these eyes of mine / You turned out the light of love”. Ranskalaisen Nobel-kirjailija Saint John Perseen (Alexis LégerLéger, 1887–1975) runoteos ”Merimerkkejä” (Amers, 1957) on suomennettu vain osittain. Yhdessä niistä mies kehuskelee seksuaalisilla kyvyillään ja haluaa ”kävellä vetten päällä” naisen kanssa. Kyytiä ei kuitenkaan heru. Likapyykkiä on kertynyt parisuhteeseen ja se pitää ensin pestä puhtaaksi ennen kuin voidaan harkita yhteiselämän jatkamista. Mikäli Canned Heat -yhtyeen kappaletta Going Up The Country (1968) on uskominen, niin maaseudulta löytyy erityisen hyvänmakuista vettä, jossa on mukava myös uiskennella: “I’m goin’ where the water tastes like wine / We can jump in the water, stay drunk all the time”. Se on kaikista vesistöistä laajin, syvin ja mahtavin. Kappaleesta on olemassa ainakin kaksi erilaista versiota Taylorin albumeilla. Blues News 4/2018 15 Ja sitten blueslyriikan pariin. Tämäntapaisen ylevän merirunouden ohella teos sisältää yllättävänkin sensuellin jakson (Kaidat ovat purret, kaita vuoteemme), jossa kaksi rakastavaista käy merihenkistä vuoropuhelua. Eli mieluummin juon kuravettä ja nukun onton tukin sisällä (kuin annan kohdella itseäni kuin koiraa). Perseen meri on ikuinen juhlija, jolla on maaginen vaikutus ihmiseen (suomentanut Aale Tynni): ”Meri, suunnaton ja vihreä kuin sarastus ihmisten idässä
Lightnin’ Hopkins (1961), John Lee Hooker (1950) ja Leadbelly (1940). Einari Aaltonen on runousoppineiden tekstejä tutkiessaan löytänyt tälle runolle kymmenkunta erilaista symbolista tulkintaa. Vesi on huuhtonut hylyn kannelta pois oksennukset ja viinitahrat, mutta purresta ei ole enää purjehtimaan uljaasti viirien alla, eikä edes rahtaamaan puuvillaa. Hyvä esimerkki jokisymboliikan käytöstä runoudessa on ranskalaisen boheemirunoilija Arthur Rimbaudin (1854–1891) legendaarinen runo Le Bateau Ivre (1871), joka on suomennettu mm. Esimerkiksi Tommy McClennanin Deep Blue Sea Blues (1941) sisältää säkeet “Now I wished I was a bullfrog swimmin’ in the deep blue sea / Lord, I would have all these goodlookin’ women, now / Fishin’ after me”. Tämänkin voi kyllä tulkita vertauskuvallisesti. Huolia on meri täynnä ja ilma sakeana, kurjuudesta pitäisi päästä pois mutta rahaa ei ole edes laivamatkaan. Ajan kuluessa ihminen elää elämäänsä ja ikääntyy. Hän tunnistaa bluessanoituksista useita fraaseja, jotka on lainattu suoraan vanhoista merimieslauluista (shanty) ja brittiballadeista. Rimbaud vyöryttää lukijan tajuntaan mm. Texas Alexanderin ja Lonnie Johnsonin Deep Blue Sea Bluesissa (1928) mies yrittää rautatieasemalla saada naistaan jäämään luokseen korostamalla omaa ainutlaatuisuuttaan merivertauksella: ”You can sail that ocean, go across the deep blue sea. Blues all on the ocean, blues all in the air Can't stay here no longer, I have no steamship fare When my earthly trials are over, carry my body out in the sea Save all the undertaker bills, let the mermaids flirt with me. Ihmiselämässä on hämmästyttävän paljon näitä samoja piirteitä, ja joki onkin mitä kätevin metafora kuvaamaan ihmisen elämänkulkua. Myrsky raivoaa, purjeet ovat tiessään ja salama on iskenyt mastoon. Hän pyytää kapteenia kutsumaan miehet takaisin laivalle vaikka nämä ovat juuri rantautumassa muualle. Valaat, nuijapäät, hummerit, turskat, lohet, merenneidot, merihevoset, sähköankeriaat ja kaikki muutkin seitsemän meren kalat tanssivat boppia, hoppia, strollia ja rokkia iloisena sekamelskana. Ja toden totta, tämän kappaleen ovat versioineet vaihtelevin sanoin mm. / But you cannot find another man like me”. Sanoituksia lainailtiin paljon myös bluesartistien kesken. Kun kuolema tulee, kannattaa säästää hautauskulut ja upottaa ruumis mereen, jossa merenneidot voivat leikitellä sen kanssa! Clyde McPhatterin R&B-kappaleessa Deep Sea Ball (1960) on menossa melkoiset syvän meren bailut. Tässä kuitenkin näytteeksi Tuomas Anhavan käännöksen alku: ”Lipuessani piittaamatonten Virtojen myötä tunsin, / etteivät minua enää ohjanneet vetomiehet: punanahat / olivat kiljuen kaapanneet maalitauluiksi heidät, naulanneet alastomina monenkirjaviin paaluihin”. Leinon Virta venhettä vie (1906) alkaa seuraavasti: ”Virta venhettä vie. Kupletin perusjuoni on kaikissa näissä kuitenkin sama, naista varoitellaan liian vapaamielisen ”purjehtimisen” vaaroista: ”Sail on, sail on, little girl, sail on / Well, you gonna keep on a sailin’ / Till you lose your happy home”. Stormy Sea Blues kuului sekä Ma’ Raineyn (1925) että Tampa Redin (1936) ohjelmistoon. Sanoitus on realistisen oloinen, mutta sen voi käsittää myös kuvaukseksi epätoivoisesta elämäntilanteesta. Tämä pyytelee naista palaamaan luokseen ja lupaa olla kiltti. Bluespianisti Roosevelt Sykesin kappaleen nimi Sail On, Little Girl Sail On (1930) kuulostaa luultavasti tutulta. Tässä runossa myrskyssä rähjääntynyt pursi ajelehtii vapaana ja löyhkäten ilman ruoria ja ankkuria virtaa alas, ja kelluu mutaisissa poukamissa ja aavalla ulapalla. Jollei pelastus pian saavu kapteeni hukkuu laulaen haaksirikkoisen bluesia. Max Haymesin aiheesen liittyvä essee earlyblues-nettisivustolla kertoo lisää Catfish Bluesin historiasta. Syvän meren blueseja (Deep Sea Blues) ovat levyttäneet myös Clara Smith (1924) ja Ida Cox (1939). Lisää meriaiheisia suomalaisia runokirjoja löytyy satakirjastot. Mississippi John Hurt käsittelee vakavia asioita sarkastisesti kappaleessa Let The Mermaids Flirt With Me (1966). / Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat. ajan kulumiseen kuten sanonnassa ”Paljon ehtii vettä virrata Aura-joessa, ennen kuin...” Joen ja ajan kulumisen yhteys näkyy suoraan myös musiikissa, esimerkiksi Jorma Kaukonen ja Van Morrison ovat molemmat levyttäneet alkuperäiskappaleet nimeltään The River Of Time. Joen virtaus vertautuu mm. tähdet ja linnunradan, pantterin silmät, sateenkaaret, helmiäislaineet, jättiläiskäärmeet, pohjaan vajoavat hukkuneet, kultaiset kalat ja mustat merihevoset. Suomalaisessa runoudessakaan ei tarvitse mennä Eino Leinoa kauemmaksi virta/ joki -symboliikkaa etsimään. nimillä Humaltunut venhe (Kaarlo Sarkia, 1934), Juopunut pursi (Tuomas Anhava, 1958) ja Känninen paatti (Einari Aaltonen, 2002). ”Blues-sadekuuroja” ropisee laulajan niskaan. / Mikä ihminen on. Maailman kuuluisinta haaksirikkoa, Titanicin uppoamista, ja muita merimatka-aiheisia blueseja on kuvattu lyhyesti jo BN:n artikkelissa ”Reissublues” (3/2018). Tampa Redin kappaleessa merellä sataa ja myrskyää. Ihmisen itsensä voi kuvitella lipuvan veneenä tai laivana elämän virrassa. 16 Blues News 4/2018 unteni kukkivat kunnaat. Myös näiden kahden kappaleen rytmiikassa ja melodiassa on paljon yhteisiä piirteitä. / Virvaliekki levoton”. Clara Smithin yhdessä Louis Armstrongin ja Fletcher Hendersonin kanssa levyttämä Shipwrecked Blues (1925) ja Bessie Smithin Shipwreck Blues (1931) ovat kaksi eri laulua. Rimbaud vietti lyhyen mutta villin elämän uusia kokemuksia jatkuvasti etsien, ja kirjoitti siinä sivussa 16–21-vuotiaana näynomaisia, monimerkityksellisiä ja jopa hulluutta hipovia runoja, joita on lähes mahdoton kääntää. / Mihin päättyvi tie. Clara Smithin kappaleen päähenkilö on uppoamassa olevan laivan kapteeni, jonka miehistö on jo jättänyt. Joki alkaa pienenä purona, voimistuu ja kasvaa, virtaa välillä suoraan ja joskus mutkitellen, välillä rauhallisesti ja joskus vuolaasti päätyen lopulta rannattomaan ja ikuiseen valtamereen. Max Haymes on käsitellyt meriaiheisia blueseja ja niiden juuria nettiesseessään ”Blues At Sea” (2012). Tai sitten tuo ilmaus on jäänyt mieleen Muddy Watersin kappaleesta Honey Bee (1951). Sama ajatuskulku löytyy Robert Petwayn kuuluisasta Catfish Bluesista (1941) sillä erotuksella, että härkäsammakko (bullfrog) on korvattu monnilla (catfish). / Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin, / haavehen kullat mieleni murheella maksoin”. Olisipa Leino osannut upottaa myös omat murheensa alkoholin sijaan mereen. Bessie Smithin kappaleessa nainen on itsesäälin vallassa ja huolestunut miehensä puolesta, koska merellä myrskyää ja sataa rankasti. Myrskyävä meri toimii tässä lähinnä tunnelmaa luovana rekvisiittana. / Lyö kuohut purren puuta ja talkaa. fi nettisivustolta. JOKI – ELÄMÄN VIRTA Jokiin liittyy paljon symboliikkaa
ALAVILLA MAILLA TULVAN VAARA Mississippin tulviminen aiheuttaa edelleen ajoittain suurta tuhoa huolimatta 30 padosta ja lukuisista muista tulvaesteistä. / Voi, Barbara – / taas sataa Brestissä / kuin aina ennenkin, / vain eri tavalla. Country-musiikistakin löytyy Mississippijoesta kertovia kappaleita, mm. Bob Dylanin kappale High Water (2001) on tribuutti Charley Pattonille. Muuallakin kuin Mississippi-joella esiintyy ajoittain pahoja tulvia. / Oi Barbara! / On sota törkeää, / en tiedä, mihin päädyit / siinä terässateessa, / ja verisateessa, / ja mies joka sulki sinut syliinsä / ja rakasti / on kuollut, kadonnut – tai vielä hengissä. Pojan vastauksissa esiintyy mm. Memphis Minnien ja Kansas Joe McCoyn When The Levee Breaks (1929) inspiroi Led Zeppelinin tekemään vuonna 1971 siitä oman pitkän ja stomppaavan version, joka sai paljon radiosoittoa hurrikaani Katrinan aikoihin vuonna 2005. Mississippin tuhotulvasta kertovia blueseja 20-luvun lopulta löysin vielä toistakymmentä lisääkin, mutta ne jääkööt tässä yhteydessä luettelematta. Yves Montand (1955). Äitinsä ja isänsä tulvassa menettänyt köyhä tyttö on nälissään, hyljeksitty ja vailla paikkaa, johon päänsä kallistaa. Sade näyttää lyriikassa kuitenkin merkitsevän yleensä jotain alakuloista, haikeaa tai surullista. Charlie Pattonin High Water Everywhere, Part 1 & 2 (1929) raportoi saman tulvan seuraamuksista useilla Mississippin paikkakunnilla. Suomeksi sen ovat tulkinneet Tapani Perttu, Harri Saksala, Arja Saijonmaa ja Tango-orkesteri Unto solistinaan Maria Kalaniemi. Kova sade toimii laulussa synkkänä symbolina madonluvuille, joiden mukaan ihmiskunta kulkee kohti tuhoaan. John Lee Hookerin Tupelo (1960) ja Eric Bibbin Flood Water (2010). Sanoitus kuvaa monien muiden tulvabluesien tapaan tulvan vaikutusta ihmisten elämään: ja toimeentulonsa menettäneinä pohjoisen kaupunkeihin työnhakuun. Paul Robesonin Ol’ Man River (1928) on mustien työlaulua muistuttava sävelmä Oscar Hammerstein II:n Broadway-musikaalista Showboat (1927). Haku antaa 100 kappaletta runotekstejä, kirjoittajina mm. Toinen laululyyrikkona kunnostautunut runoilija on ranskalainen Jacques Prévert. Suurten tulvien tuoreempaa jälkikäteismuistelua edustavat mm. Nobel-kirjailija Bob Dylanin Hard Rain’s A-Gonna Fall ilmestyi ”The Freewheelin’ Bob Dylan” -albumilla vuonna 1963. Tässä pätkä Jukka Kemppisen tekstiä: ”Muistathan, Barbara, / kuinka satoi Brestissä, päivällä, / ja kävelit, hymyilit, / säteilit, kiilsit, kimmelsit / sateessa. Larry Davisin Texas Flood (1958) tuli tutuksi monille bluesfaneille, kun Stevie Ray Vaughan levytti sen vuonna 1983. J.J. Monet bluesit, joiden nimessä esiintyy sana ”Mississippi” eivät kuitenkaan kerro joesta, vaan Mississippin osavaltiosta, ja ne joudutaan tässä yhteydessä jättämään huomiotta. 18 Blues News 4/2018 Casey Bill Weldonin The Big Boat (1936) on uptempo-versio samasta kappaleesta. Hänen kuuluisan runonsa Barbara (1946) sävelsi Joseph Kosma (1948) ja sen on levyttänyt mm. / Nyt sade pyyhkii Keskeinen seuraamus tulvasta oli kodin menetys. Sadepisaroitahan voi pitää vertauskuvallisesti ”taivaan kyyneleinä”. Dave & Phil Alvinin Broonzy-tribuuttialbumi sisältää modernin version Southern Flood Bluesista (2014). jodlaavan jarrumiehen Jimmie Rodgersin Mississippi River Blues (1929). Se kertoo Mississippin jokilaivalla tanssijana toimivasta naisesta, jota laulaja kaipaa kotiin: “I hear a whistle, I hear a moan / Must be my baby coming home / She’s been down in Tupelo, / Singing that river boat song / She is a dancer, a river queen / ... Vuoden 1927 tulvassa sai surmansa ainakin 250 ihmistä ja tulvavedet peittivät 70 000 km2 laajuisen alueen. / ... Rainer Maria Rilke, Perce Bysshe Shelley, James Joyce ja Charles Bukowski. / Muistathan, Barbara, / ethän unohda, / siis viisas onnellinen sade, / kasvosi onnelliset, / onnellinen kaupunki! / Kun satoi merellä / ja rannassa / ja valtamerilaivalla. Calen Riverboat Song (1990) on mukavasti rullaava blues. Ruby Cowdyn Florida Flood Blues (1928) kuvaa nimensä mukaisesti tulvaa Floridassa ja Big Bill Broonzyn shellakkasinkku Southern Flood Blues / Terrible Flood Blues (1937) runsasvesisen Ohio-joen tulvaa. Se julkaistiin Mississippi-joen suurtulvan aikana, mutta levytettiin jo hieman aikaisemmin, kun Mississippiin päätyvä Cumberland-joki oli antanut esimakua tulevasta katastrofista vuoden 1926 lopulla. Laululyriikasta löytyy varsin rankkaakin sadesymboliikkaa. Sadepisara ja kyynel esiintyvät usein samassa yhteydessä. Tulvia esiintyy varsinkin keväällä Ylä-Mississippin ja sen pohjoisten sivujokien valuma-alueen lumien sulaessa ja alkukesän sateiden saapuessa. Tuvalaisen Yat-Kha-yhtyeen kurkkulauluversio vuodelta 2005 on ehkä erikoisin tulkinta tästä klassikkokappaleesta. SADETTA ULKONA JA SYDÄMESSÄ Sateeseen liittyvää runoutta löytyy helposti poemhunter-nettisivustolta hakusanalla ”rain”. Sade saa luonnon kukoistamaan ja on elämää elvyttävä positiivinen ilmiö. Bessie Smithin Back Water Blues (1927) on tulvabluesklassikko, josta on tehty yli 30 cover-versiota. Dylan tuntuu tosin viittaavan muihinkin yhteiskunnallisiin uhkiin, kuten väkivaltaan, köyhyyteen, rotusyrjintään, luonnon tuhoamiseen ja ihmisten välinpitämättömyyteen. Tämä Grammy Hall of Fameen vuonna 2006 hyväksytty laulu kertoo ”kaikkitietävästä jokivanhuksesta”, Mississippistä, jonka ylityksestä mustat satamatyöläiset haaveilevat päästäkseen vapaiksi valkoihoisten pomojensa ikeen alta. Sosiaalinen turvaverkko ja katastrofivalmius olivat 20-luvun Yhdysvalloissa lähes olemattomat. Tulvavalleihin (levee) liittyvät kappaleet kertovat usein myös tulvista. Jokainen säkeistö päättyy pahaenteiseen ennustukseen ”kovan sateen” lankeamisesta. Monet joutuivat lähtemään kotinsa Backwater blues done called me to pack my things and go (2x) ’Cause my house fell down and I can’t live there no more Mmm, I can’t move no more (2x) There ain’t no place for a poor old girl to go. Bessie Smithin Homeless Blues (1927) on kuin saman tarinan jatko-osa. surullisia metsiä, kuolleita valtameriä, susien ympäröimä vastasyntynyt, verta tihkuva musta puunoksa, ampuma-aseilla ja miekoilla aseistautuneita lapsia, kuiskaava ihmisjoukko jota kukaan ei kuuntele, katuojaan kuollut runoilija, mustaa koiraa taluttava valkoinen mies ja naamioitunut teloittaja. En löytänyt siitä suomennosta, mutta sanoituksessa puhutellaan nuorta sinisilmäistä poikaa (”my blue-eyed son, my darling young one”) ja kysellään tämän havaintoja maailmasta. Katastrofi näyttää koskettaneen syvästi niin väestöä kuin bluesartistejakin. Suurimmat taloudelliset menetykset aiheutti vuoden 1993 tulva, joka tuhosi noin 50 000 kotia ja jossa 62 ihmistä kuoli. Sen on tulkittu viittaavan Kuuban kriisiin (1962), ydinsodan uhkaan ja radioaktiiviseen laskeumaan. Suomennoksiakin on useita. / River captain, bring my baby home / I get so lonesome since she’s been gone”
Piristävä poikkeus on Mississippi John Hurtin Coffee Bluesin säkeestä nimensä ottaneen hippibändi Lovin’ Spoonfulin Rain On The Roof (1966), jossa lämpimän kesäsateen kastelemat tyttö ja poika kuivattelevat vaatteitaan aurinkoa odotellen sateen ropistessa katolla. ”Love comes out of nowhere, baby / Just like a hurricane / And it feels like rain”. Siinä on samassa laulussa onnellinen sade, ankea sade, terässade ja verisade! Bluesissa sade on yleisimmin surun ja itkemisen vertauskuva. Every once in a while, think I hear my baby call my name”. Boheemirunoilijatkin tunsivat kirjallista perinnettä ja olivat usein ns. Sadeaiheisia gospeleita, balladeja, soul-, popja rock-kappaleita on paljon, ja useimmat niistä ovat surumielisiä. Jimmy Reedin Little Rain’issä (1958) pieni sade saa kukat avautumaan, linnut laulamaan ja laulajan romanttiselle tuulelle. Liekö tähän näkemykseen vaikuttanut Mis. Käsittelemättä jäivät järvet, lähteet, kuivuus (veden puute) jne, mutta rajansa kaikella, kuten BN-artikkelien pituudella. Bluessanoituksissa esiintyy paljon symboliikkaa esimerkiksi jokija sade-aiheisissa kappaleissa, mutta runoilijat tuntuvat revittelevän kielikuvien osalta vapautuneemmin ja korkealentoisemmin kuin bluesartistit. Lonnie Johnsonin erikoinen viulublues Falling Rain Blues (1925 ja 1967) sisältää säkeet: “Blues, fallin’ like showers of rain. The Allman Brothers soitti kappaleen Duane Allmanin hautajaisissa vuonna 1971. The sky is cryin’ Can't you see the tears roll down the street I've been lookin' for my baby And I wonder where can she be Kappale valittiin Blues Foundationin Hall of Fameen vuonna 1991 sarjassa “Classics of Blues Recordings“, ja siitä on tehty hienoja cover-versioita. Artikkeliin sisältyi myös sukellus perinteisen lyriikan syviin vesiin, joka tuskin onnistui ”suorin vartaloin” eivätkä tyylipisteet taida sen osalta kohota kovin korkeiksi. Eric Clapton (1975), George Thorogood (1977) ja Etta James (2004). Uskoisin että tällä on jotain tekemistä henkilöiden sosiaalisen taustan kanssa. Buddy Guyn It Feels Like Rain (1993) on tulkinta John Hiattin hienosta balladista vuodelta 1988. sivistyneistön suosiossa tai saivat ainakin huomiota uudistusmielisinä ”kauhukakaroina”. John Lee Hookerin bluesissa Rainy Day (1997) mies on silmät kyynelissä lähtemässä ennen auringonnousua naisen luota, joka on kohdellut häntä huonosti. Entisaikojen mustat bluesmiehet olivat usein köyhiä, kouluja käymättömiä ja tunsivat yleensä vain bluesperinteitä. Studioversioita siitä ovat tehneet myös mm. Vaikutelmaksi jäi, että blueslyriikka on vesiaiheiden osalta usein sisällöltään konkreettisempaa, arkisempaa ja maanläheisempää kuin perinteinen lyriikka. Niistä mainittakoon Sonny Boy Williamsonin (Rice Miller) countrybluesversio (1963) ja Albert Kingin yhdeksi signature-kappaleeksi muodostunut versio (1969), jonka perusteella Stevie Ray Vaughan kehitteli oman tulkintansa (levytetty 1985, julkaistu 1991). Tulkintojen parhaimmistoon kuuluvat myös Erja Lyytisen studioversio Elmore James -tribuuttilevyllä ”The Sky Is Crying” (2014) ja liveveto albumilla ”Live In London” (2015). ”Oikeat” runoilijat olivat sekalainen seurakunta, jonka sosiaalinen kirjo ulottui köyhistä boheemeista (Rimbaud, Leino ym.) diplomaatteihin ja aatelisiin saakka (St John Perse, Lordi Byron ym.). Charlie Patton syyttää sateesta paholaista kappaleessa Devil Sent The Rain (1929):”Good Lord send the sunshine, devil he send the rain”. The Rolling Stones versoi tämän kappaleen uusimmalla albumillaan ”Blue And Lonesome” (2016). Blues lankeaa kuin sade myös Kokomo Arnoldin kappaleessa Rainy Night Blues (nimellä Gitfiddle Jim, 1930) ja Robert Johnsonin kappaleessa Hell Hound On My Trail (1937). Vanhoihin sadeblueseihin kuuluvat myös Edward Thompsonin Showers Of Rain Blues (1929) ja Sonny Boy (Lee) Williamsonin Rainy Day Blues (1938), joissa molemmissa parisuhde on katkolla sateisena päivänä. Blues News 4/2018 19 merta ja on / niin hirveää ja ankeaa”. Lightning Hopkins miettii kappaleessa Rainy Day Blues (1973) mitä tekisi kun sade tuntuu vain jatkuvan. Blueslyriikan ja perinteisen runouden kevytvertailun suhteen en rohkene tehdä aineistoja menetelmäpuutteiden takia mitään selkeitä johtopäätöksiä. Esimerkiksi kelpaa vaikkapa Elmore Jamesin slidekitaraklassikko The Sky Is Crying (1959): sissippin tuhotulva vuonna 1927. Bluesin ja sateen läheisestä suhteesta kertoo se, että sade esiintyy joissakin kappaleissa itse bluesin vertauskuvana. Lopuksi nostankin hattua niille ennakkoluulottomille lukijoille, jotka lukivat läpi tämän kaikista kirjoitelmistani ”säkeilyvaarallisimman”