Tämä lienee ollut BN:n lukijoille selvää viimeistään Jari Toivosen vuonna 1984 kirjoittamasta artistiesittelystä lähtien. Jasminella (”Got My Mo-jo Working”) on enemmän kappaleita ja se on Colen maallisen tuotannon osalta kattavampi, CJRO:n (”I Want To Be A Big Girl”) plussana taas ovat pari esimerkkiä Colen Colemanaires-yhtyeen jäsenenä tekemistä gospel-levytyksistä. Asiayhteydestä saa kuitenkin vaikutelman, että onnettomuus olisi tapahtunut jossain vaiheessa – ehkä paljonkin – ennen Colen viimeistä, syksyllä 1962 ilmestyttä singlejulkaisua. Colea itseään hän ei ainakaan tekstistä ja sen lopussa kiitetyistä henkilöistä päätellen tavannut – tai jos tapasi, tämä ei ilmeisesti ollut yhteistyöhaluinen. Juhani Ritvanen arvioi levyn BN:n numerossa 4/80, ja hänelle nimenomaan Cole oli kolmella esityksellään albumin tähti. Marv Goldbergin viimeaikainen tutkimustyö on kuitenkin tuonut päivänvaloon sen verran uutta informaatiota, että aiheeseen on perusteltua palata uudestaan, 42 vuoden jälkeen. -lehden numerossa 12/13 (1983) julkaisemasta Ann Cole -artikkelista (”Ann Cole : The Little Girl With The Big Voice”). Viitisen vuotta myöhemmin BN:ssä 1/03 hän arvioi Blue City -merkillä ilmestyneen CD:n (”In The Chapel”), joka sisälsi Batonja Sir-levytysten lisäksi aiempaa kattavammin myös Colen muilla merkeillä ilmestyneitä julkaisuja. Ritvanen soitti Ann Colen Each Dayn ”Bluesin maailmasta”-radio-ohjelmassa huhtikuussa 1984, mutta omien muistikuvieni mukaan olin saanut ensikosketukseni kappaleeseen jo hyvän aikaa aiemmin jossain Tapani Ripatin ohjelmista, joiden soittolistoilla oli noihin aikoihin ”tutun ja turvallisen diskomusiikin” lisäksi myös paljon vanhaa rhythm & bluesia ja rock & rollia. Nykyään nämä levytykset ovat – netin musiikkipalveluiden lisäksi – saatavilla Jasmineja CJRO-merkeillä ilmestyneillä CD:illä. Colen ura maallisen musiikin parissa oli tässä vaiheessa kaukaista menneisyyttä, sillä hän oli päätynyt pyörätuoliin ja lauloi enää pelkästään gospelia. Arkistoistani löytyy hänen huutokauppalistansa 2/83, jolla näkyy olleen kaupan peräti seitsemän Colen alkuperäistä Baton-, Sirja MGM-sinkkua. Juhani Ritvanen kirjoitti BN:ään 4/98 arvion Acen julkaisemasta Baton-kokoelmasta (”The Baton Label – Sol’s Story”), jolla oli mukana yhdeksän Colen kappaletta. Oma osuutensa albumin Suomessa saamaan poikkeukselliseen huomioon oli epäilemättä myös Jari Toivosen BN:n numeroon 4/84 kirjoittamalla Ann Cole -artikkelilla, jossa hän kävi kolmessa sivussa kompaktisti ja kattavasti läpi tämän uran ja levytykset. Sittemmin Ann Colen tuotantoon on palattu BN:n sivuilla pariin otteeseen. JYRKI ILVA A nn Cole oli yksi 1950-luvun parhaista rhythm & blues -laulajattarista. TIETOLÄHTEISTÄ TIETOLÄHTEISTÄ Sekä Jari Toivosen BN-jutun että Bruce Bastinin Krazy Kat -LP:lle kirjoittamien kansitekstien faktat olivat suurelta osin peräisin George A. Vinyylilevyjen tuonaikaiset hinnat näyttävät nykynäkökulmasta katsottuna nostalgisen edullisilta – jopa ennen kuin muistaa, että rahayksikkönä oli tuolloin euron sijasta markka. Jari Toivonen oli hänkin saanut Ann Cole -herätyksensä ennen Krazy Kat -LP:n ilmestymistä. ”Annin laulu pursuaa voimaa ja sähinää, hänellä on gospelin koulima vivahteikas ääni, eikä hän ole lapsuudessaan välttynyt blueslevyjäkään kuulemasta”, Ritvanen kirjoitti. Suomessa hänet noteerattiin ensimmäisen kerran vasta Flyrightin vuonna 1980 julkaiseman ”The Best Of Baton R’n’B”-kokoelman myötä. Moonoogianin artikkelin kohdalla kannattaa kuitenkin huomata, että sen keskeinen tietolähde oli Ann Colen setä Lander Coleman (1913–2001), joka oli kertonut Moonoogianille oman versionsa veljentyttärensä vaiheista. Mutta Colen sinkuille Toivonen oli laittanut varmaan lähinnä fiilispohjalta useamman kympin lähtöhinnat, jotka tosin nekään eivät olisi nykyeuroiksi muutettuina mitenkään hirmuisia. Vaikka Colen uralle oli osunut 1950-luvun puolivälissä ja 1960-luvun alussa muutamia pieniä listamenestyksiä, hän oli pari seuraavaa vuosikymmentä obskuuri hahmo, joka tunnettiin maailmallakin lähinnä vain pienessä rhythm & blues -sinkkujen keräilijöiden piirissä. ANN COLE 1950-luvun R&B-laulajattaren levoton elämä 1950-luvun R&B-laulajattaren levoton elämä. 18 Blues News 3/2026 SUOMALAINEN NÄKÖKULMA SUOMALAINEN NÄKÖKULMA Ann Cole (1934–1986), oikealta nimeltään Cynthia Coleman, tuli laajemmin suomalaisten juurimusiikin harrastajien tietoisuuteen vuonna 1984, kun brittiläinen Krazy Kat -levymerkki julkaisi ensimmäisen koosteen (”Got My Mojo Working”) hänen klassisista Batonja Sir-singleistään. Niin tai näin, omat vähäiset viikkorahani menivät tuossa vaiheessa vielä muihin kohteisiin, ja tutustuin Colen tuotantoon laajemmin vasta Krazy Kat -LP:n ilmestyttyä. Tämä epämääräisyys on antanut tilaa perusteettomille oletuksille, jotka ovat alkaneet elää omaa elämäänsä: monissa Colea käsittelevissä teksteissä hänen laulajanuransa äkillisen lopun selitykseksi esitetään vuonna 1962 tapahtunut auto-onnettomuus. Myöhemmätkin Colea käsittelevät tekstit ovat perustuneet suurelta osin Moonoogianin kokoamaan informaatioon. Toivosen arvio juuri saataville tulleesta Krazy Kat -LP:stä oli tiivistetty kolmeen sanaan: ”Klassikko jo ilmestyessään”. Onnettomuuden tarkempi luonne ja sen ajankohta jäävät Moonoogianin kuvauksessa kuitenkin hämärän peittoon. Moonoogianin artikkelin mukaan taustalla oli New Yorkissa tapahtuneessa onnettomuudessa saatu selkävamma, jonka takia hän oli moneen otteeseen joutunut viettämään paljon aikaa sairaalassa. Hän mainitsee samassa yhteydessä Irvin Feldin järjestämään show’n ja Smokey McAllisterin toiminnan Colen managerina, mutta nämä viittaukset eivät tarjoa selkeää ajallista kiinnekohtaa. Moonoogianin Whiskey, Women, and... Tämä pinkkikantinen LP oli tiettävästi yksi Fennica-levykaupan tuon ajan suurimmista myyntimenestyksistä, ja pari albumin kappaleista päätyi jopa Aki Kaurismäen seuraavana vuonna valkokankaille tulleen ”Calamari Union” -elokuvan soundtrackille
Moonoogianin artikkeliin ja Rabinowitzin muistikuviin perustuvia tietoja on kierrätetty neljän vuosikymmenen ajan sekä lehtiartikkeleissa, uusintajulkaisujen kansiteksteissä että erilaisilla verkkosivustoilla. Näihin kuuluivat mm. Levy-yhtiön lisäksi Colemanien suvun bisnesimperiumiin kuului Central Wardin alueella Newarkin keskustan tuntumassa sijainnut Hotelli Coleman, jossa oli 72 huonetta. Osin tästä syystä hän on tuoreimmissa teksteissään keskittynyt lauluyhtyeiden sijasta enemmän Ann Colen kaltaisiin sooloartisteihin, joita koskevien tietojen löytäminen näistä lähteistä on helpompaa. Koska alkuperäisartistit tai muutkaan musiikkibisneksen aikalaisvaikuttajat eivät enää suurimmalta osin ole elävien kirjoissa, Goldberg on viime vuosina käyttänyt tietolähteinään etenkin sanomalehtien digitoituja vuosikertoja ja muita arkistomateriaaleja. hissi ja kaikkien huoneiden varustukseen kuulunut radiovastaanotin. Vuodesta 1935 eteenpäin The Coleman Brothers kiersi laajasti ympäri USA:n eteläisiä ja läntisiä osavaltioita, esiintyen The 5 Soul Stirrersin ja The Dixie Hummingbirdsin kaltaisten aikakauden keskeisten gospel-lauluyhtyeiden kanssa. Hän on jatkanut eläkepäivillään musiikkiaiheista kirjoittelua omalla Marv Goldberg’s R&B Notebooks -verkkosivustollaan (uncamarvy.com), joka on aarreaitta kaikille mustan lauluyhtyemusiikin historiasta kiinnostuneille. Toisin kuin muut veljet, hän ei kuitenkaan profiloitunut Coleman Brothers 1940-luvun puolivälissä. tai 29. tammikuuta 1934. Tähän ensimmäiseen sukupolveen kuulunut vanhempi veljessarja oli perustanut jo vuonna 1917 alkuperäisen Coleman Brothers -lauluyhtyeen, joka saavutti seuraavina vuosina paikallista mainetta esittämällä hengellistä musiikkia New Jerseyn kirkoissa ja seuraintaloilla. NEWARKIN COLEMANIT NEWARKIN COLEMANIT New Jerseyn osavaltiossa sijaitseva Newark oli 1930ja 1940-luvuilla yli 400 000 asukkaan teollisuusja satamakaupunki, jonka afrikkalais-amerikkalainen väestö oli Etelästä saapuvan muuttoliikkeen myötä kasvamassa nopeasti. Goldberg on yksi tämän aihealueen parhaista asiantuntijoista, sillä hän on kirjoittanut 1970-luvun alkuvuosista lähtien valtavan määrän artikkeleita eri musiikkilehtiin pääasiassa 1940ja 1950-lukujen r&bja doowop-lauluyhtyeistä. Ann Colen vaiheita vuonna 2023 selvittänyt Marv Goldberg onnistui kuitenkin kaivamaan esiin uutta tietoa, joka on muuttanut käsityksiä etenkin sen suhteen, miten Colen laulajanura päättyi ja mitä hänelle sen jälkeen tapahtui. Wallace Colemanin perhe muutti vuonna 1925 Montclairiin, jonkin matkaa Newarkista pohjoiseen. Yhtiö oli toiminnassa vuoteen 1954 asti, ja se julkaisi myös maallista musiikkia. Siitäkään ei varmasti ollut haittaa, että Herman Lubinskyn vuonna 1942 perustaman Savoy-levy-yhtiön toimisto sijaitsi vain muutaman korttelin päässä. Hotel Coleman. Yhtyeen levytyksiä ilmestyi vuodesta 1943 alkaen Manor-, Deccaja Colemanlevymerkeillä, ja se esiintyi sotavuosina vakituisesti CBS:n radiokanavan aamuohjelmissa, joissa se lauloi spirituaalien ja virsien lisäksi sekä pop-kappaleita, folk-musiikkia että kantrisävelmiä. Cynthia Colemanin isän Wallace Colemanin sukulaisia oli muuttanut kaupunkiin ensimmäisen kerran jo 1910-luvulla Kenbridgestä, Virginiasta. Hän oli ollut Colen kanssa viimeisen kerran tekemisissä syksyllä 1960 (tästä myöhemmin lisää!), mutta tämän jälkeen hän oli kuullut vain huhuja. The Dixieaires, The Five Blind Boys of Mississippi ja The National Clouds of Joy. Hotellin yhteydessä oli myös ravintola ja levytystudio, josta oli mahdollista välittää ohjelmaa paikallisille radiokanaville. Takarivissä Wallace Coleman ja Danny Owens, keskellä Lander Coleman, Melvin Coleman ja Russell Coleman, edessä Everette Coleman. Alkuperäinen The Coleman Brothers oli näihin aikoihin hajoamassa, ja Wallace perusti kahden veljensä ja parin ulkopuolisen jäsenen kanssa uuden samannimisen ryhmän, joka jatkoi siitä mihin aiempi yhtye oli lopettanut. Colemanin veljekset laajensivat vuonna 1944 repertuaariaan musiikin lisäksi myös liike-elämän puolelle. Rabinowitzin käsityksen mukaan häntä oli ammuttu selkään New Yorkin Port Authority -bussiterminaalissa, minkä seurauksena hän oli halvaantunut ja sittemmin kuollut. Lehtimainosten mukaan kyseessä oli Newarkin suurin afroamerikkalaisessa omistuksessa oleva hotelli, jonka ylpeyden aiheisiin kuuluivat mm. He perustivat Coleman Brothers Company -nimisen levy-yhtiön, joka julkaisi heidän omien esitystensä lisäksi muidenkin veljesten tuttavapiiriin kuuluneiden gospel-yhtyeiden musiikkia. Blues News 3/2026 19 Toinen merkittävä tietolähde on ollut Batonja Sir-levy-yhtiöiden omistaja Solomon ”Sol” Rabinowitz (1924–2013), joka muisteli Ann Coleen liittyviä vaiheitaan vuosien varrella useaan otteeseen, ensimmäisen kerran Billboard-lehden sivuilla vuonna 1966, ja viimeisen kerran John Brovenin haastattelemana vuonna 2010 (haastattelu ilmestyi pari vuotta myöhemmin Juke Blues -lehden numerossa 72). Rabinowitz oli ollut aiemmin vaitelias Colen uran loppuvaiheista, mutta Brovenin haastattelussa hän viimein kertoi niistä oman versionsa. The Coleman Brothersin nousu valtakunnalliseen maineeseen alkoi kuitenkin vasta 1930-luvun puolella, kun tämä ryhmä yhdisti voimansa toisen nuoremman sukupolven Colemaneista koostuneen lauluyhtyeen, The Jubilee Fourin kanssa. Yhtyeen suosio jatkui myös tämän jälkeen – se esiintyi 1940-luvun lopulla varhaisissa tv-ohjelmissa ja sen kiertueet ulottuivat Havaijille ja Kanadaan asti. Hotelli oli yksi mustalle väestölle suunnatun maineikkaan ”The Green Book”-matkaoppaan etapeista, ja siitä tuli suosittu yöpymispaikka myös Newarkissa vieraileville muusikoille. Sivustolla on sekä päivitettyjä versioita Goldbergin joko yksin tai yhdessä muiden kanssa julkaisemista artikkeleista että kokonaan uusia tekstejä. Artikkelien lisäksi hän on julkaissut myös Ink Spots -lauluyhtyettä käsittelevän kirjan (”More Than Words Can Say : The Ink Spots And Their Music”, 1998). Julkaisujen joukkoon mahtui jopa yksi listahitti – Ray-OVacs-yhtyeen I’ll Always Be In Love With You (Coleman 100) nousi tammikuun lopulla 1949 Billboard-lehden R&B-listan sijalle #8. Tässä yhteydessä Coleman Brothersin kokoonpanoon tuli mukaan Wallacen nuorempi veli, Lander Coleman, josta tuli jatkossa perheyhtyeen kantava voima. Cynthia Coleman syntyi (tietolähteestä riippuen) joko 24. Hänen isänsä Wallace oli äänialaltaan baritoni, ja hän erottuu veljesyhtyeen valokuvista komeana, viiksekkäänä hahmona, jonka kasvoilta voi halutessaan löytää yhteisiä piirteitä myös hänen tyttärensä kanssa
Colen Timely-julkaisuilla taustoista vastasi Howard Biggsin johtama orkesteri. Colemanaires-levytykset olivat vielä 1980-luvun alussa kiven alla, joten Jari Toivonen joutui omassa Ann Cole -jutussaan lainaamaan niiden kohdalla Bob Laughtonin ylistäviä kommentteja. Colemanin säkeiden välillä useaan kertaan toistama ”Good God Almighty” jää mieleen. Timely julkaisi vuosina 1954–55 yhteensä neljä hänen singleään, joista ensimmäiset ilmestyivät Colemanaires-julkaisujen lomassa. Vaikka kaikki yhtyeen levypuoliskot sisältävää Opal Louis Nationsin kotipolttoista Pewburner-julkaisua tuskin löytyy kovin monesta suomalaiskodista (ei löydy minultakaan), näiden äänitteiden kanssa ei onneksi enää nykyään tarvitse mennä YouTubea edemmäs kalaan. Ehkä tämä oli myös Colen oma ajatus. Sieltä löytyvien esimerkkien perusteella Laughtonin kehut olivat ansaittuja: The Colemanaires oli tosiaan yksi parhaista sekayhtyeistä, ja Coleman oli jo tässä vaiheessa ihan yhtä ärhäkkä ja vakuuttava vokalisti kuin myöhemmillä maallisilla levytyksillään. Yhtyeen muita jäseniä olivat Joe Walker (piano, tenori), Sam Walker (tenori) ja Wesley Johnson (baritoni). Vuonna 1949 tällöin 15-vuotias Coleman perusti miespuolisten serkkujensa kanssa oman The Colemanaires -nimisen lauluyhtyeen. Ainakin Lander-sedän muistikuvien mukaan hän oli jo 12-vuotiaana innostava esiintyjä, jota nähtiin konserttilavoilla Colemanin veljesten lisäksi myös The Golden Gate Quartetin, Madame Ernestine Washingtonin ja The Southern Sonsin kaltaisten gospelin suurten nimien kanssa. Cynthia Ann Colemanista tuli luontevasti Ann Cole. Kappale oli ollut R&B-hitti sokean balladilaulajan Al Hibblerin tulkintana (Atlantic 911, 1950), ja myös nuori Jackie Wilson oli levyttänyt sen vuonna 1952 ensimmäiselle singlelleen (Dee Gee 4001), tuolloin vielä taiteilijanimellä Sonny Wilson. Cynthian äänen vähitellen kypsyttyä hän esiintyi isoisänsä pastori William Colemanin kirkossa, joka sijaitsi Vauxhallissa, joitakin kilometrejä Newarkin keskustan länsipuolella. Lander Colemanin mukaan kyseessä oli erinomainen yhtye, yksi Newarkin parhaista, ja muutaman vuoden päästä se pääsi myös levyttämään. Tämä ei ehkä ollut aivan sattumaa, sillä Biggs oli Colemanien vanha perhetuttu. Niinpä ei olekaan ihme, että yhtiön toiminnan päättyessä vuonna 1955 sen jäämistö päätyi Apollon haltuun. Carriesta oli tullut tässä vaiheessa jo seitsenlapsiseksi kasvaneen perheen yksinhuoltaja. Esim. yhtyeen Apollo-singlellä (308) julkaistu nopeatempoinen This May Be The Last Time alkaa miessolistin (Rev. Osin varmaan tästä päällekkäisyydestä johtuen hän otti maallisilla levytyksillään käyttöön taitelijanimen. Ehkä ilmassa oli myös perhedraamaa, sillä väestöviranomaisten kirjanpidon mukaan Wallacen ja Cynthian äidin Carrie Colemanin yhteiselo oli vuoteen 1950 mennessä päättynyt avioeroon. Ensimmäisellä singlellä (Timely 1006) julkaistu viulutaustainen versio vanhasta standardista Danny Boy on näet silkkaa poppia, vaikka Cole tekee siitä silti komean tulkinnan, jossa on loppua kohden aika lailla särmää. Timelyn omistaja Herman ”Hy” Siegal oli ollut kymmenkunta vuotta aiemmin mukana perustamassa Apolloa, ja vaikka Timely oli erillinen yhtiö, Siegal pyöritti sen toimintaa Apollon toimistolta käsin. Siltä julkaistiin viisi singleä, neljä ensimmäistä vuosina 1953–54 pienellä Timely-levymerkillä ja viimeinen vuonna 1957 Apollo-merkillä. HENGELLISTÄ JA MAALLISTA MUSIIKKIA HENGELLISTÄ JA MAALLISTA MUSIIKKIA Musiikki oli Cynthia Colemanin elämässä läsnä lapsuusvuosista lähtien, ja hänestä kasvoi nopeasti ihmelapsi, jolla oli erityisen läheinen suhde setänsä Lander Colemanin kanssa. Paul Gaytenin Goodnight Irene -versio, joka oli R&B-listahitti vuonna 1950). Colen ensisinglen kääntöpuolella julkaistu svengaava Smilin’ Through on sekin vanha viihdesävelmä – ei erityisen mustaa meininkiä, mutta mutta melko lystikäs Downtown Newark 1950-luvulla.. Colemanin alusta loppuun sooloilema bluesvaikutteinen balladi Out On The Ocean Sailing (Timely 105) on erityisen intensiivinen ja upea esitys. Niinpä parikymppinen Coleman aloitti vuonna 1954 soolouran ja loikkasi suin päin maallisen musiikin pariin. Muun muassa Ravens-lauluyhtyeen pianistina profiloitunut Biggs oli toiminut vuosikymmenen vaihteessa Newarkin eteläpuolella Lindenissä majaansa pitäneen Regal-levy-yhtiön A&Rmiehenä. Lander Colemanin muistikuvien mukaan Cole oli laulanut kappaletta ensimmäisen kerran jo kolmivuotiaana istuessaan hänen polvellaan, ja se oli myöhemminkin yksi hänen bravuureistaan. Joseph Walker) rauhallisemmalla lauluosuudella, mutta tunnelma tiivistyy kiitettävästi puolessa välissä, kun Coleman ottaa johtavan roolin. Vaikuttaa siltä, että Timely pyrki aluksi viemään Colen rhythm & bluesin sijasta ennemminkin pop-markkinoille. 20 Blues News 3/2026 suvun liiketoimissa, ja Marv Goldbergin esiin kaivamien väestönlaskentatietojen mukaan hänen siviiliammattinsa oli proosallisesti kadunlakaisija. Hän oli Coleman Brothers -fani ja oli värvännyt nämä taustalaulajiksi yhtiön maallisille levytyksille (mm. Vaikka The Colemanaires kävi esiintymässä myös Newarkin lähialueen ulkopuolella, gospel-lauluyhtyeen jäsenenä oli vaikea tienata kunnollista elantoa