Tilanne on hyvin hankala ja monimutkainen. Onneksi kunnon bluesdiggarit sentään tunnistivat minut. – J: Kyllä, vanhoina hyvinä aikoina. Tribuuttina Bobbylle. Hän rakasti bluesia, muttei tullut kuuntelemaan Eddie C. Quique, vuosia sitten teit Chicagossa CDsession Luca Giordanon ja chicagolaisten muusikoiden kanssa. Joka tapauksessa teimme levyn ja sen jälkeen tein pari Espanjassa ja sitten tämän ”Dos Hombres” -levyn. – Q: Koska halusimme tehdä levyn vain mustien muusikoiden kanssa. Kun soitan bluesia, minusta on mukava sekoittaa siihen jazzia. Kaikki riippuu siitä, kenen kanssa kulloinkin soitan. Olemme tehneet yhdessä vain ”Dos Hombres” -CD:n. Soitin seuraavana päivänä haastattelijalle kiittääkseni häntä, ja hän kertoi juuri tajunneensa, että olen sama kaveri kuin Rockin’ Johnny. Vanhoista ajoista tuli mieleeni hassu juttu. Kun olin nuorempi, luin hänen Solo Blues -lehteään, ja se oli minusta silloin hyvä. Solo Blues -lehti julkaisi Espanjassa CD:n, jossa on chicagolaisen Smilin’ Bobbyn liveäänityksiä Chicagosta ja Espanjasta. Onko live-levy tehty vielä Delmarkin vanhojen omistajien aikaan. Toivottavasti meillä on joskus niin iso budjetti, että saamme John Primerin sinne opettamaan. Sellaisten kuin Eddie C. Aina joku haluaa ostaa sen. Järjestän bluesleirejä maalla Madridin ulkopuolella, missä järjestetään myös bluesfestivaalia. – Johnny: Nyt elämme rockbluesin aikakautta – montaakaan autenttista, vanhan koulukunnan bluesmuusikkoa ei enää ole elossa. Se ei oikeastaan ole bluesbändi, vaan esittää kaikenlaista musiikkia. – Q: Asun Madridissa, mutta olen muuttamassa maaseudulle. – J: Siinä olivat mukana kaikki muut paitsi minä... Minulla on myös jazzkvartetti, jossa soitan myös huuliharppua. Jo yli kymmenen vuoden ajan. – J: No, Kid Andersen on miksannut viimeisimmän albumini ja itse asiassa kaikki Kaliforniassa tekemäni levyt Quiquen kanssa syntyneen ”Dos Hombresin” jälkeen. Campbelliä tai Tail Draggeriä, vaikka tapasikin Tail Draggerin kiertueemme yhteydessä. Osa cd:llä mukana olevista muusikoista oli ollut Lucan kanssa Italian-kiertueella vuonna 2009 ja äänitimme sen Chicagossa vuonna 2011. Kun menen Kaliforniaan, soitan mielelläni Kid Andersenin kanssa, koska hän tuntee kappaleet. Campbell, Johnny Burns ja Billy Branch. Kun Kid Andersenin kuva oli Blues Blast -lehden kannessa, hän kirjoitti, että kyse on kulttuurisesta omimisesta, ja onnistui kääntämään ihmiset vastaansa. En kierrä niin paljoa kuin Johnny, mutta niin paljon kuin vain mahdollista. Kävimme yhdessä myös Austinissa, Teksasissa tekemässä lisää äänityksiä levylle. Tein pienen kiertueen Espanjassa englantilaisen The New Mastersoundsin kosketinsoittajan Joe Tattonin kanssa ja muutaman päivän kiertueen oman uuden bändini kanssa. Hän ei itse oikeastaan ole muusikko, ja hän on vähän erikoinen kaveri. He tekevät töitä yhdessä. Johnny, kuinka monta levyä olet tehnyt Kid Andersenin Greaseland-studiossa. Oletteko levyttäneet viime aikoina yhdessä. Joka tapauksessa hyvä saavutus. – Q: Pidän jazzin ja bluesin sekoittamisesta, mutta periaatteessa useimmiten laulan big bandin solistina. Hänen levynsä ovat oikeita euroblues-jazz klassikoita. Lisäksi minäkin opetan. Quique Gómez & Johnny Burgin yhdessä Mikko Peltolan (edessä) ja Jaska Prepulan (takana keskellä) kanssa Vaasassa 2025.. Kesällä on paremmin, kun on sekä festivaaleja että klubeja. Quique, kuinka pitkään jo olet käynyt Kaliforniassa. Maalla ei tehdä mitään, kun on liian kuuma. Soitan mielelläni bluesia myös Junior Watsonin kanssa, koska tunnemme toistemme tyylin. Cd:n kansi on hieno – basistini teki sen. Mutta lennot ja muu on maksettava itse. Blues News 3/2025 7 Quique, esiinnytkö pääasiassa Espanjassa vai keikkailetko myös Yhdysvalloissa ja muualla ulkomailla. – J: Quique on tehnyt mahtavia levyjä ja The Vipers on hieno bändi. – Q: Kävin siellä ensimmäistä kertaa Johnnyn kanssa. Ohjelmassani on myös parin viikon työrupeama Espanjassa John Primerin kanssa. Olen tehnyt sitä jo 14 vuotta. Tai ehkä vuotta myöhemmin. Samana vuonna tapasin Johnnyn. 1960–80-luvuilla Espanjassa julkaistiin amerikkalaisia blueslevyjä espanjankielisillä kansiteksteillä, mikä tutustutti espanjalaiset moniin blueslegendoihin kuten Earl Hookeriin ja Homesick Jamesiin. Olin Japanissa joulukuussa ja Italiassa. Se on ainutlaatuinen ja siitä on pidetty. Mutta hän ei kaverinsa kanssa koskaan ilmestynyt yhdellekään keikalle, joita soitin amerikkalaisten vieraideni kanssa. – Q: Tunnen lehden päätoimittaja-julkaisijan. Siksi on välillä hyvä kuulla Suomessa ja Euroopassa espanjalaista bluesia – ja Johnnyn bluesia. Hän pyörii hämmentämässä asioita Argentiinasta kotoisin olevan kaverinsa kanssa. Haluan nähdä ja kokea uusia paikkoja. On vaikea saada buukattua hyviä keikkoja, mutta paikallisen bändin kanssa ansaitsemme sentään jotain. Mutta kaikkia äänityksiä ei ole tehty Greaseland-studiossa. Olin hiljattain haastateltavana eräällä radiokanavalla Oregonissa ja kaikki sujui hyvin. – Q: Emme, mutta toivottavasti vielä tulevaisuudessa. – J: Ajomatkaksi tuli kyllä 5000 mailia. Delmarkin julkaiseman konserttilevyni ”Johnny Burgin Live”, jolla Kid soittaa, miksasi Delmarkin Steve Wagner, enkä tosiaan muista, kuka miksasi ”No Border Blues” -levyn. Ihmiset ovat outoja, ja jotkut haluavat olla kaiken keskipisteenä. Kun aikoinaan jätin soittamisen ja sitten tein paluun, olin monille kuin uusi artisti. Äänitimme siellä ”Dos Hombres” -cd:tä ja soitimme muutaman keikan. – Q: Asia on niin, että on niin paljon keikkailevia amatööribändejä, että on vaikea saada kokoon talvikiertuetta. Ajoimme 8000 mailia takaisin Kaliforniaan ja annoimme materiaalin Kid Andersenille miksattavaksi
Hän tykästyi joihinkin lauluihimme, ja vaikka he olivat ensisijaisesti Motown-coverbändi, he ottivat Somebody Else’s Babyn ohjelmistoonsa. Juhlimme kimpassa usein keikkojen jälkeen. Muutimme tosin aluksi väliaikaisesti itärannikolle asumaan veljeni luokse ja työskentelemään hänen vaateliikkeessään. Clyde Stubblefield oli aina sanonut, että meidän on sävellettävä omaa musiikkiamme, mihin hän meitä myös kannusti. Törmäsin tuolloin kaltaiseeni heppuun, huuliharpisti Mark Hummeliin, jonka kanssa olemme olleet ystäviä vuodesta 1975 eli pyöreät 50 vuotta. – Larry Batiste oli yksi yhtyeen laulusolisteista, ja hän halusi tietää kuka oli säveltänyt kappaleen. Olimme viisihenkinen kokoonpano Christinen toimiessa vokalistinamme, mutta Clyde korosti, että jos haluamme esittää soulmusiikkia, tarvitsisimme myös puhaltajia. Perustimme sitten siellä kokoonpanon nimeltä The River City Shuffle Band, ja viivyimme niillä nurkilla noin kahdeksan kuukautta. Ajattelimme tarvitsevamme naislaulajan, ja siten tapasin tulevan vaimoni Christine Vitalen. Tein myös ensimmäisen Euroopan-kiertueeni hänen kanssaan, jonka kiertueen ensimmäisessä osassa oli matkassa mukana lisäksi Roy Rogers. (Mark Hummel & The Blues Survivors sekä Roy Rogers esiintyivät Tavastialla 4. Blues oli minulle edelleen pakkomielle. Hän kutsui itseään nimellä The Rev – hän asuu nykyään Pohjois-Carolinassa. Sittemmin, 1990-luvun alussa, aloimme kirjoittaa omia kappaleita melko ahkerasti – osa oli hyviä, osa vähemmän hyviä – yksi niistä oli Somebody Else’s Baby. Hän muutti James Brownin bändin soiton tavallisesta r&b:sta uraauurtavaksi grooveksi, minkä vaikkapa juuri Cold Sweat osoittaa. Helsinki City Blues Festivalilla, Forssassa ja Turussa tammikuun lopussa 1988; – käänt. Päätimme kuitenkin palata San Franciscoon, mutta keikkoja oli vaikea löytää, emmekä olleet edes kovin hyviä. Clyde piti naisista ja ensimmäinen kappale, jonka kirjoitimme ja äänitimme hänen soittaessaan rumpuja, ollessamme vielä Wisconsinissa, oli Wasn’t In Love Just In Heat. – Kahdeksan kuukauden kuluttua tuumailimme, että Wisconsinissa olisi kuitenkin helpompi tienata rahaa, joten palasimme sinne vuonna 1979. Tom Mazzolini toimitti ”Blues By The Bay” -nimistä ohjelmaa. Jopa useimmat nykyrumpalit soittavat hänen juttujaan ja jippojaan, tiedostavatpa he sen tai eivät. Levytimme yhden neljävitosen, vaikka minä vielä vasta opettelin soittamaan. Annoimme bändillemme nimeksi Tina & The Tigers, ja Christine, jonka kanssa asuin tuolloin, oli luonnollisesti solisti Tina. Suunnitelmamme oli majailla itärannikolla puolisen vuotta maaliskuusta elokuuhun ja muuttaa sitten Bay Arealle. Tutustuimme Larryn kanssa tuolloin 1990-luvun alussa. Hänen haaveenaan oli Kalifornia, jossa olimme viettäneet lomia tapaamassa perhettä ja ystäviä. Kuten edellä kerroin, minulla oli pieni ystäväporukka, jonka kanssa kokoonnuimme yhteen kuuntelemaan levyjä ja etsimään vaikkapa vanhoja Chess-äänitteitä. Christine ilmoitti minulle ykskantaan lähtevänsä, vaikka minä en. – Sain sitten kuulla San Franciscon bluesfestivaalista, ja osallistuin sen toiseen tapahtumaan vuonna 1974 (Festivaali oli toiminnassa 35 vuoden ajan, 1973–2008; – käänt. Howlin’ Wolfia. Otin häneen yhteyttä, se oli taianomainen kohtaaminen. San Franciscon alueen suosituin orkesteri oli tuolloin nimeltään The Yazoo Pits Memorial Orchestra, joka soitti Motown soulja big band -juttuja useiden laulajien ja puhaltimien voimin tienaten rutkasti rahaa. 10 Blues News 3/2025 kuulemaan KPOO:lla mm. Olin vielä nuori ja tyhmä reilu parikymppinen ja yritimme kasata yhtyeen, koska veljeni bändi oli hiipumassa. Minulla ei ollut enää länsirannikollakaan suhteita, mutta onneksi sentään yksi harvoista oli Mark Hummel. Meillä oli vaikeuksia löytää basistia, mutta tämä heppu väitti tietävänsä basistin Wisconsinin Oshkosh’ssa, joten matkasimme sinne. Kävimme klubeissa kuten Eli’s Mile High Club, The Playboy Club, Ruthies Inn ja My Club. huom.) – En ole varma, osasinko täysin arvostaa Clydea ja hänen osaamistaan, mutta juuri hänen ansiostaan yhtyeemme muuttui tavallisista kuolevaisista soittajista superlatautuneeksi ryhmäksi. Ihmiset ja muusikot olivat suht vanhoja, noin neljä–viisikymppisiä ja olivat soittaneet bluesia jo 1950ja 60-luvuilla, mutta nyt heillä oli vaikeuksia, koska tarjolla oli keikkoja enää kovin harvoin. Minä puolestani en ollut innokas palaamaan, muistellen vaikeuksia ansaita elantoni siellä 1970-luvun lopulla. Bändin johtohahmo oli basisti Steve Ashman, jonka kanssa meistä tuli hyviä ystäviä, ja hän kutsui meidät myös lämmittelijäbändikseen. Niinpä kävi, että lähdin. Meillä oli loistava rumpali nimeltään Clyde Stubblefield, joka oli aiemmin soittanut James Brownin bändissä mm. UUSI YRITYS KALIFORNIASSA UUSI YRITYS KALIFORNIASSA – Saavuimme San Franciscoon vuonna 1985, mentyämme naimisiin aiemmin samana vuonna Wisconsinissa. Vaikka soitin kantrimusiikkia veljeni kanssa, suuri rakkauteni on ollut blues aina lukioajoista lähtien. Hän alkoi laulaa bändissä, ja asuimme Wisconsinissa aina vuoteen 1985 saakka. Tämä tapahtui noin vuonna 1982. tämän legendaarisella kappaleella Cold Sweat. Minun bändini silloinen rumpali oli muuttamassa Atlantaan, joten pyysimme ihan vain mukamas vitsinä Clydea rumpaliksemme, ja yllätyimme kovasti, kun hän suostui. huom.) – Erosin Hummelin yhtyeestä perustaakseni vaimoni kanssa uuden, oman bändin. Soitimme niin rockia, bluesia kuin vanhoja hittejäkin. – Tapasin vuonna 1978 erään miehen, joka oli kotoisin Wisconsinista ja joka soitti aika hyvin bluesia. Hän mullisti rumpusäestyksen, enkä liioittele tässä lainkaan. Sinä lyhyenä aikana en soittanut lainkaan, koska minulla ei ollut sielläpäin suhteita. – Clyde Stubblefield asui Wisconsinin Madisonissa veljensä kanssa jättäessään Brownin bändin. Näin ja kuulin klubeilla artisteja kuten Buddy Ace, Lowell Fulson, mahtava soul-laulaja Charles Huff, Frankie Lee, Sonny Rhodes, Cool Papa sekä muutamia valkoisia muusikoita kuten Tom McFarland ja Ron Thompson. huom.). Stubblefield oli todella ”funky” rumpali. Meistä tuli hyviä ystäviä ja sovimme kirjoittavamme jatkossa kappaleita yhdessä. Niinpä bändi sitten muovautui alkuperäisestä bluesja rock-kokoonpanosta esittämään Motownia ja muuta soulia ajanjaksolla 1983– 1985, kunnes Christine ilmoitti haluavansa häipyä Wisconsinista, missä oli asunut lähes koko ikänsä. Seuraavana vuonna, 1986, Mark tarvitsi kitaristin, ja päädyin soittamaan hänen yhtyessään vuosina 1986–88, ja olen mukana joillain hänen levyilläänkin. Kävimme siis systemaattisesti kaikilla näillä klubeilla ystävieni kanssa. Bay Arean blueshistoriikki on erityisen rikas kaikkien niiden lukemattomien mustien ihmisten ansiosta, jotka muuttivat sinne Oklahomasta, Teksasista ja Louisianasta työskennelläkseen alueen telakoilla kunnostamassa Yhdysvaltojen laivastoa. Aluksi yhtyeemme kantoi nimeä The Home Wreckers, sitten siitä tuli Hula Sisters. BLUESKLUBEILTA KIMMOKE BLUESKLUBEILTA KIMMOKE OMALLE URALLE OMALLE URALLE – Itäisen East Bayn pääasiassa mustien asuinalueilla, Oaklandissa ja Richmondissa, oli vielä vuosina 1975–1979 lukuisia bluesklubeja. Siitä huolimatta bluesartistit milteipä kituivat, koska diskomusiikki oli ottanut vallan, eivätkä nuoret mustat olleet lainkaan kiinnostuneita bluesista. Hänhän oli itse jo menestynyt laulun. (Clyde Stubblefield kuoli vuonna 2017; – käänt. Ensimmäisillä festivaaleilla esiintyi artisteja kuten Boogie Jake, Jesse ”Lone Cat” Fuller, Cool Papa, Little Joe Blue sekä Robert Lowery. Hurahdin bluesiin aivan totaalisesti. – Home Wreckersin ja Hula Sistersin merkeissä teimme lähinnä paikallisia keikkoja, mistä palautuu mieleeni mielenkiintoinen tarina
Hän esiintyi kanssamme vain noin neljällä keikalla. Andersen ja Estrin kertoivat vievänsä Willien studioon, jonka tuloksena syntyi sitten albumi ”If Nothing Ever Changes” Little Village Foundation -levymerkillä (LVF-1004; 2015). Tämän jälkeen soitimme kyseisen yhtyeen kanssa viitisen vuotta, 2007–2012, haluten myös toden teolla tehdä albumin Frankin kanssa. Jälkikäteen ajateltuna ilmassa oli merkkejä, ettei hän ollut kunnossa, mutta koska hän oli sellainen kovanaama kuin oli, emme osanneet arvata mitään. Tiedustelimme Willien halukkuutta, mihin hän suostui mielellään. 12 Blues News 3/2025 joka järjesti minulle toistuvasti keikkoja Italiaan. HUIPPUSOLISTEJA TOISENSA PERÄÄN HUIPPUSOLISTEJA TOISENSA PERÄÄN – Juuri samoihin aikoihin, kun olimme julkaisemassa viimeistä Frank Bey -albumiamme, Kid Andersen ja Rick Estrin olivat minuun yhteydessä ja kertoivat tavanneensa soul-laulaja Wee Willie Walkerin, joka oli edelleen elossa ja hyvävoimainen esiintyessään kotikonnuillaan Minneapolisissa. Christinen kirjoittama nimikappale After A While istuu kuin hansikas Willien käteen ja on suorastaan maaginen teos. – Pandemian iskettyä Willien kuoleman jälkeen ei keikkailulle ollut mitään mahdollisuuksia. Sen kaikki kappaleet ovat yhtä lukuun ottamatta cover-versioita, jolloin ajattelimme, että pitäähän meidän tehdä myös omaa materiaalia sisältävä albumi. – Niinpä aloimme heti miettiä seuraavaa albumia, joka kantaisi nimeä ”Not In My Lifetime” (Blue Dot CD-110; 2021), ja jolla Larry Batiste alkoi osallistua enemmän levyn toteutukseen. Larry on lisäksi erittäin lahjakas musiikillinen sovittaja. (Viimeisin oli ”Bey Paule Band – Not Goin’ Away”, Blue Dot CD-108; 2015; – käänt. – Palattuamme Willien kanssa vuoden 2019 bluesristeilyltä meillä oli kaikki kappaleet valmiina levyn tekoa varten. Jotkut sen sisältämistä kappaleista oli kirjoitettu nimenomaisesti Frankille, mutta osa oli peruja Hula Sistersiltä, minkä lisäksi CD:llä on puolen tusinaa covereita. Hengailimme yhdessä. – Frank Beylle tehtiin munuaissiirto vuonna 2015, kun hän aloitti kanssamme. Walker oli minulle toki tuttu laulaja, koska kokoelmissani oli hänen Goldwaxja Checker-levymerkkien julkaisuja. Sen jälkeen kirjoitimme hänelle lukuisia alkuperäiskappaleita ja julkaisimme ”After A While” -albumin vuonna 2017 (Blue Dot CD-109). Heti sen perään iski Covid, joten emme julkaisseet levyä ennen kuin vuonna 2021. Minulla itselläni oli leukemia, johon sain hoitoa, mutta onneksi tauti on parantunut ja on hallinnassa. Frank työskenteli ahkerasti lavalla, ja keikan loppuun mennessä hän oli uupunut ja lopulta hänestä tuli liian hauras matkustamaan. En ollut osallisena tuossa levyssä, olinhan kiireinen Frankin kanssa, mutta levy toi laajaa näkyvyyttä Willielle. – Lokakuussa 2023 olimme bluesristeilyllä, jossa Elvin Bishopin kanssa esiintyi laulaja/ rumpali Willy Jordan. Silloin 2000-luvun alussa oli melkoinen onnenpotku päätyä esiintymään Italiassa, joskus jopa useiden viikkojen ajaksi. Minun roolini on valita yhtyeen muusikot, jotka ovat vaihtuneet jonkin verran vuosien varrella. Palattuamme Yhdysvaltoihin soitimme San Jose Jazz -festarilla, ja aloimme keskustella yhteisalbumin tekemisestä. Menimme studioon äänittämään ne, ja kolme päivää myöhemmin Willie kuoli. Se tuntui kuitenkin kustannussyistä mahdottomalta. Minun tarvitsee vain käydä varmistukseksi verikokeissa kolme kertaa vuodessa. – Olimme Willie Walkerin kanssa Porretta Soul Festivalilla vuonna 2015, kun Frank, jolle tehtiin munuaissiirto samana vuonna, ei voinut enää matkustaa. Näiden molempien albumien puhallinsovituksista vastasimme minä ja pasunisti Mike Rinta yhdessä. Willie oli läheinen ystäväni, hän asui kotonamme kuukausia, ja hän oli minulle hyvin erityinen. Heti kun hän oli matkakunnossa, hän tuli meille, ja se tapahtui vuonna 2017. Vuonna 2021 aloitimme yhteistyön Marcel Smithin kanssa, ja kirjoitimme yhdessä neljä kappaletta, joista kolme on hänen uusimmalla albumillaan ”From My Soul” (Little Village Foundation LVF-1060; 2023). Sitten palasimme takaisin tähän samaan tehtävään pandemian jälkeen vuosina 2021 ja 2022. Useimmat kappaleet on säveltänyt ja sanoittanut trio, johon kuuluvat minä, Christine sekä Larry, koska me muodostamme keskenämme todella hyvän sävellystiimin. Fantasy Recordsin studiolla äänitetty CD sai paljon huomiota osakseen. Tämä toki onnistui, ja teimmekin sitten muutamia yhteisiä keikkoja. Stan Mosley tuli mukanamme Italiaan vuoden 2021 lopussa ajatuksella työskennellä yhdessä pitempäänkin, mutta se ei sitten onnistunut. Sitten ystäväni Noel Hayes sanoi olevansa kyllästynyt odottamaan meidän mahdollista menoamme levytysstudioon ja vastalauseistani huolimatta hän tallennutti yhden livekeikkamme Biscuits And Bluesissa. Neljä vuotta myöhemmin minulla oli kasassa yhtye, joka istui hänen festivaaleilleen ja päädyimme sinne Frank Beyn kanssa. Keikan jälkeen soitin Grazianolle ja tarjouduin hänen festivaalinsa ”house”-bändiksi, mihin hän suostui oitis ja olimme siinä roolissa viisi seuraavaa vuotta, 2015–2019. Saatuani sitten ääninauhat kuultavakseni, ne olivatkin mielestäni yllättävän hyviä, joten päädyimme julkaisemaan CD:n ”You Don’t Know Nothing” (Blue Dot CD-105; 2012). – Vuoden 2007 tietämillä heittäessäni aina silloin tällöin keikkoja siellä täällä ja piipahtaen aika ajoin Italiassa, eräs KPOO-radioaseman DJ-ystäväni kertoi minulle Frank Bey -nimisestä laulajasta ja että oli buukannut tälle keikan San Franciscon Biscuits And Blues -klubilla, tiedustellen lisäksi, voisinko kasata Beylle taustabändin. Marcel ei voinut matkustaa useastakaan syystä, joihin en puutu tämän tarkemmin. Live-CD:n julkaisemisen aikoihin olimmekin jo studiossa purkittamassa uutta CD:tä, ”Soul For Your Blues” (Blue Dot CD-106; 2013). Levytyksiä emme tehneet hänen kanssaan, vaan kiersimme Eurooppaa esiintyen Porrettassa sekä muilla festivaaleilla. lisäys) – Vuonna 2010 tapasin erään ystäväni välityksellä Porretta Soul Festivalin pomon Graziano Ulianin. Niinpä pyysimme lopulta Terrie Odabia laulajaksemme, ja hän olikin kanssamme noin puolitoista vuotta. Terrie oli kuitenkin aina enemmän kiinnostunut omasta pienestä bändistään ja omista jutuistaan, mutta hän teki joka tapauksessa hienoa työtä ollessaan yhtyeessämme. Julkaisimme Frank Beyn kanssa yhteensä kolme albumia
Oli hämmästyttävän hankalaa keksiä uusia banjolle käyviä sävellyksiä. Irlantilaisen David McWilliamsin The Days Of Pearly Spenceriä olin miettinyt jo vähän pidempään. – Ymmärrän, että rootsmusassa halutaan kuluttajana ja kuulijana keskittyä tiettyyn omaan genreen. Nykyään bluegrass-bändit soittavat aina niitä samoja. Levyjen tekemiselle Syren on aina nähnyt loogisia tarkoitusperiä, jotka eivät liity yksinomaan mahdollisimman suuriin myyntiodotuksiin. Tämän jälkeen voi olla vaikea saada tätä yhtyettä enää tänne. – Levy-yhtiö helpottaa tekemistä ja tuohan se artistille uskottavuuttakin. Ruotsissa käymme kesällä kahdesti festareilla. Lopullista versiota hän ei kuitenkaan koskaan ehtinyt kuulemaan. Olen huomannut, että lukiosta päässeillä noin 19–20-vuotiailla konservatorio-opiskelijoilla kaikki elämän realiteetit eivät ole vielä selvillä. Niiden tilalle lupaamme kokemuksen, joka varmasti herättää tunteita.. Toivottaisin kuitenkin tervetulleiksi keikoillemme myös kaikki sellaiset, jotka eivät ole vielä Groundbreakersia livenä nähneet. Hän innostui siitä ja ehdotti meille kappalettaan Sunday’s Child eli Sunnuntailapsi 1970-luvulla ilmestyneeltä ”Nashville”-LP:ltään. Tähänkin on painava syynsä. ASIOITA LAITETAAN ASIOITA LAITETAAN TAPAHTUMAAN TAPAHTUMAAN Syrenin työpäiviin lukeutuu paitsi soittohommia, myös opetusja koulutustehtäviä. Roger Whittakerin New World In The Morningin tiesin kyllä entuudestaan, mutta kun kuulin siitä netissä Anssi Känsälän liveversion niin mietin että hetkinen, toihan on mahtava – onkohan siitä tehty paljon countrytai bluegrass-versioita. Sitten banjistimme Tauri Oksala löysi My Little Margien, joka on alun pitäen dixielandiä. Toimittaja ja luovan talouden yrittäjä Pentti Teräväinen sanoi hyvin, että ”on ihmisiä joille tapahtuu ja on ihmisiä, jotka katsovat kun muille tapahtuu – ja sitten on ihmisiä, jotka laittavat asioita tapahtumaan”. Vedän myös ”muusikon uravalmennus” -kursseja edelleen silloin tällöin, lähinnä konservatorioissa ja musiikkialan oppilaitoksissa. Siihen vielä stemmat päälle ja biisihän on countrya jo valmiiksi. – Pidämme Tauri Oksalan kanssa bluegrass-workshoppeja enimmäkseen Järvenpäässä. – 1940ja 1950-luvuilla etenkin Earl Scruggs teki banjoversioita vanhoista swing jazz -biiseistä, kuten Benny Goodmanin Bugle Call Ragistä. Erityisen suuri juttu itselleni on, että amerikkalainen Pitney Meyer -yhtye tulee Suomeen elokuussa ja kierrämme heidän kanssaan. – Jussi Raittisen tarina on omansa. Otetaan vaikka ”Million Dollar Quartet” niin hengellisiä kappaleitahan Elvis, Johnny Cash, Carl Perkins ja Jerry Lee Lewis siellä lauloivat – ja Elvis myös levytti ensimmäiset gospelinsa jo 1950-luvulla. Mä kuitenkin haluan, että materiaali on mahdollisimman monipuolista. Kesä ja syksy ovat joka tapauksessa yhtyeelle vilkasta keikkakautta. – Teemme kesällä ja syksyllä keikkoja aivan entiseen tahtiin. Rose otti yhteyttä ja tarjosi levytettäväksi kappalettaan Down The Jericho Road. Tämä on niin toisen tyyppistä kuin mikään muu: ei ole vahvistimia, pedaaleita, rumpuja, mitään sähkösoittimia eikä lisälaitteita. Tuotanto on kaiken kaikkiaan tarkkaa. Mä kuulin kappaleen huuliharppuosuudessa bluegrass-viulut, jotka poikani Aarne sitten soitti meidän versioomme. Maallistuneessa Euroopassa ja Suomessa, missä roots-musiikki on tullut ihmisten tietoisuuteen erilaisten nuorisovirtausten ja trendien kautta, ei moni ajattele näitä taustoja sen syvällisemmin ja ne jäävät usein huomaamatta. Blues News 3/2025 17 pitkäsoittoa (neljä vuosina 1999–2004 ja neljä vuosina 2019–2025). Julkaiseminen sujuu paremmin, kun ei itse tarvitse niihin asioihin enää puuttua. Bluegrassia ihan Amerikan terävimmästä kärjestä. Syren-metodeja noudattaen myös sen tekoa siivittivät huolella etukäteen puntaroidut sisällölliset suuntaviivat. Siksi gospel näyttelee niin suurta osaa tässä musiikissa. Jussi piti sitä hemmetin hienona. Kävin Jussin oman käännöstekstin läpi, tein siihen hänen luvallaan pieniä muutoksia ja äänitin siitä demon. Yhdysvallathan rakentuu uskonnollisuudelle ja koko valtio on syntynyt sen myötä. Siinä oli jotain samaa puritaanisuutta, mitä saattaa joskus bluegrassistakin saada irti. – Uuden levyn kappaleet demotin ensin itse. Mä pyrin kuulumaan tähän viimeiseen ryhmään. Tajusin, ettei mun kannata tehdä samoja covereita, mitä muut ovat jo Yhdysvalloissa tehneet. Lisäksi amerikkalainen gospel-lauluntekijä John W. Jos syntyy hyviä musiikillisia ideoita, ne ansaitsevat tulla kuulluiksi. Vaikka matkimisesta ja pastisseista aina puhutaan, mä haluan olla uniikki ja tehdä musiikkia persoonallisesti ja omista lähtökohdistani. – Pidän levyjen julkaisua tärkeänä myös itseilmaisun takia. Sellaisiksi yleensä pääsee vain amerikkalaisia. He eivät oikein tahdo uskoa, ettei ilmaiseksi välttämättä tule mitään. Hän oli vähän yllättynyt, että voiko siitä tehdä bluegrassia. On hieman yllätys, ettei siitäkään ole aiemmin olemassa bluegrass-versiota. Ennemmin tai myöhemmin tänä vuonna lähdemme myös Irlantiin ja totta kai syksylle on luvassa vielä lisää keikkoja kotimaassakin. Tapasin Jussin Musiikintekijöiden kokouksessa vuonna 2023, jolloin hän kertoi kuulleensa, että olimme tekemässä Nukkekotia englanniksi. NEW WORLD IN THE MORNING NEW WORLD IN THE MORNING Uusin Groundbreakers-albumi ”New World In The Morning” ilmestyi kesäkuussa 2025. Sitten on tietenkin Aikka Hakalan Be Seeing You. Niissä keskitytään soittamiseen ja stemmalaulamiseen. Hyvä niin, nyt kun uusi levykin on ulkona. Siksi Eurooppa-akseli toimi, koska amerikkalaiset eivät juurikaan seuraa eurooppalaista musiikkia. Otin Caritaan yhteyttä ja kerroin, että meillä olisi Joki-biisistä tällainen idea. Levyt myös tulevat ulos silloin kun niiden sanotaan tulevan ja ne toimitetaan sinne minne pitää. Syyskuun alussa olemme menossa Saksaan kolmelle keikalle, joista yksi on bluegrassfestivaali. Sen jälkeen suuntaamme Chattanoogaan, Tennesseehen viikon kestävään ja kävijämäärältään hyvin isoon IBMA World of Bluegrass -tapahtumaan, johon meidät on valittu jo toistamiseen viiden vuoden sisään ”official showcase artistiksi”. Soitin kaikki soittimet ja lauloin stemmat. – Kyllä se henkilökohtaisestikin merkitsee, mutta kaiken kaikkiaan jokaisessa rootsgenressä kristillinen puoli on aika oleellinen, oli se sitten afrotai angloamerikkalaista perimää. – Oli kiva saada myös Carita Holmströmin River mukaan. Bluelightin kanssa olemme tehneet jälleen yhteistyötä viimeiset kuusi vuotta ja se on toiminut täsmällisesti. Varsinkin Britteinsaarilta ja Saksasta tulleet protestanttimaahanmuuttajat toivat hengellisyyden mukanaan niille alueille, missä bluegrassia ja countrya ylipäätään esitetään. Entä millaisia terveisiä kokeneella musiikkimiehellä voisi olla entuudestaan bluegrassiin perehtymättömille lukijoille. Yleensä albumeillamme on puolet omia biisejä. Musiikkiala on äärimmäisen kilpailtu ja töitä joutuu tekemään enemmän kuin monella muulla alalla. Siinä on valmiina jakelut ja muut isot käytännön hommat – levyjen prässääminen, luvat ja kaikki paperityö. Jussi pyysi biisin ennakkoon kuunteluun, koska oli aikoinaan itsekin sen levyttänyt. Mulle niiden tekeminen ei ole millään tavalla epämieluista, silloin kun vaan on asiaa ja ajatusta. Rakenteeltaan ja teksteiltään nämä molemmat menevät ihan bluegrassista. Täällä kotipaikkakunnallani Sastamalassa isoisäni lauloi virsiä päivittäin. BLUEGRASSIN HENGELLINEN VIESTI BLUEGRASSIN HENGELLINEN VIESTI Groundbreakersin levyjulkaisuilla on totuttu kuulemaan myös gospel-materiaalia ja esimerkiksi vuoden 2013 albumi ”There’s No Greater Message” koostui kauttaaltaan spirituaalisista sanoituksista. Pitkän linjan laulajan Marju Inkisen kanssa tehtiin duettona John Denverin Leaving On A Jet Plane. Hän myös sanoi 1950-luvun alussa swing-musiikista innostuneelle isälleni, että ”tää on sitten sellainen huusholli, että täällä kuunnellaan ainoastaan virsiä”