Blues News 03/2019 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

Dr. vuosikerta BN haastattelee: LITTLE VICTOR ILE KALLIO JOHNNY TUCKER Henkilökuvia: JACKIE LOMAX TERRY STAFFORD LINDA GRINER Klassikoiden lähteillä: MUDDY WATERS BN tutkii: MATCH BOX BLUES. Feelgood Today! / Divarien helmiä, osa 45 / European Blues Challenge 2019 Bluesmaantietoa: Memphis & Mississippi / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut 197301-19-03 ISSN 0784-7726 N:o 297 (3/2019) Hinta 7,20 € 52
26 s. 12 s. 50 s. 12 s. 10 s. 22 s. 38 s. 44 s. 4 s. 4 s. 16 s. 50 s. 38 2 Blues News 3/2019 s. 44 s. s. 22. 10 s. 16 s. 26 s
vietetään puolestaan Blues Newsin SuomiDoo Wop -juhlailtaa, jolloin amerikkalaista 1950-luvun doo wop -musiikkia esittävä lauluyhtye The Relics taustasoittajineen säestää lauluyhtyetaustan omaavia tähtiesiintyjiä vuosikymmenten varrelta. ratakiskoista Suomen karsintamenettely: European Blues Unionissa on pitkälti toistakymmentä (tänä vuonna 16) suomalaista ns. bluesnews.fi. Koska joka vuosi esille on noussut joidenkin taholta virheellinen käsitys siitä, että FBS jotenkin yksin valitsisi Suomen loppukilpailuedustajat peräti jonkinlaisten “sisäpiiri-intressien” mukaisesti, väännettäköön nyt vielä kerran ns. Vaikka kesä lukuisine hienoine tapahtumineen ja festareineen on vielä edessä, niin syytä on jo tehdä muutamia merkintöjä syksynkin kalenteriin. Nieminen. Malmitalon valtaa Ladies’ Night with Blues News -tapahtuma, jolloin luvassa on ainutkertainen yhteiskattaus monipuolista nuorta naisenergiaa. 58 Etukansi: Little Victor & Jo’ Buddy, Down Home Kivi -klubi, Tampere 25.4.2019 © Jyrki Kallio BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 52. puolestaan tapahtuu jälleen Malmitalolla; tiedossa on viikonlopun verran mannaa kaikille juurimusiikin ystäville. Tähän tapahtumaan Suomi lähettää tietenkin jälleen edustajan, joka selviää FBS:n ja Puistobluesin yhteistyössä organisoimassa loppukilpailussa Järvenpäässä perjantaina 28. 49 European Blues Challenge 2019 ............................ 40 Divarien helmiä #45 ................................................. 50 BN käy tapahtumissa ............................................... Lauantaina 5. 16 Jackie Lomax ............................................................. Ilmeistä siis on, että karsinnan lopputulos on tosiaankin maassamme muutoinkin vallitsevan demokratiahengen mukainen. vuosikerta Ilmestyy 6 kertaa vuodessa Julkaisija Finnish Blues Society (FBS ry) PL 257, 00531 Helsinki (PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland) Vastaava päätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, ilmoitusmyynti, verkkosivut Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja BN:n tilaus: www.bluesnews.fi/lehden-tilaaminen Taloudenhoitaja Aarno Alén aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 BN-lehden tilaus vuodelle 2019 on 42 euroa. Mutta ennen syksyä saadaan toki viettää monia auvoisia Summertime Blues -hetkiä ja ammentaa mukavia roots-blues-mausteisia tuokioita muistojemme laareihin Suomen suloisessa suvessa. Tapahtuma antaa siis ainutkertaisen mahdollisuuden tutustua siihen, miten lauluyhtyemusiikki on kehittynyt 1950-luvulta nykypäivään! Mainituista tapahtumista kuten myös muista loppuvuoden juhlameiningeistä (kalenteriin kannattaa merkitä myös mm. On siis aika toivottaa oikein hyvää (musiikkipitoista) kesää kaikille – ja ollaanhan taas kaikki (suhteellisen) kiltisti! Maiju Lasola SISÄLTÖ:. Lauantaina 19.10. 12 Motown memories #70: Linda Griner ................... Toivottavasti nyt viimeinkin jäävät pulinat pois ..! Blues Newsilla on totta tosiaan tänäkin vuonna syytä juhlaan, joulun tienoilla kun on luvassa lehden vuodesta 1968 jatkuneen yhtäjaksoisen ilmestymisen myötä järjestyksessä peräti jo 300. Emilia Sisco, Queen Fatima ja Charlotta Kerbs loistavat Helge Tallqvist Bandin säestämänä, illan ohjelmassa kuullaan bluesia, soulia, funkya ja ripaus jazziakin. Feelgood Today! .................................................. 44 Match Box Blues ........................................................ pe 8.11.) löytyy jatkossa lisätietoa modernisti paitsi Facebooksivuiltamme myös nettisivuiltamme www. 38 Sinkkuelämää #1: Victor & Annette Brox ............. kesäkuuta. Käsillä olevassa Blues Newsin kesänumerossa käydään sisäsivuilla muun runsaan lukemiston ohella tarkemminkin läpi EBCkisojen kulkua, mutta mainittakoon tässäkin, että voitto meni tällä kertaa ilmeisen ansaitusti Britanniaan Kyla Broxille, Suomi-edustustomme hoitaessa toki mallikkaasti oman tonttinsa, hienoa niin! EBC-mittelöt järjestetään taas ensi keväänä, 17.–18. äänioikeus sisältyy. 4 Johnny Tucker ........................................................... Loppukilpailussa voittajan valitsee asiantuntijaraati (4-5 puolueetonta musiikkialan edustajaa), jotka käyttävät pisteytyksissään samaa kriteeristöä, mitä käytetään EBC-kisojen finaalissa. 26 Bluesmaantietoa: Memphis & Mississippi ........... Nämä aktiivijäsenet äänestävät kukin makunsa mukaan määräaikaan mennessä ilmoittautuneista akteista mielestään neljä parasta. 42 Klassikoiden lähteillä #56: Muddy Waters ........... Tällä kertaa menoa aalloilla siivittävät Nieminen & Litmanen, Whistle Bait ja Million Dollar Tones. huhtikuuta 2020, jolloin vietetään kisojen 10-vuotisjuhlia Alankomaiden Zaandamissa lähellä Amsterdamia. Selvennettäköön tässä myös, että FBS:n hallitus, kuten myös Puistobluesia järjestävän Järvenpään Blues-Jazz Diggarit ry:n hallitus käyttävät esikarsintavaiheessa aktiivijäseninä kumpikin YHTÄ hallitustensa jäsenten mielipiteitä peilaavaa kollektiiviääntä. Lokakuun 18.–19. 46 Muddy Lee Makkonen .............................................. lokakuuta Blues News -juhlahumussa seilataan jälleen merillä Viking XPRS:llä järjestettävän Roots-risteilyn merkeissä. Viime vuonna juhlittiin lehden 50-vuotispäiviä FBS:n pitkin vuotta järjestämien tapahtumien muodossa, ja samalla sapluunalla on jo jatkettu kulunut alkuvuosi ja jatketaan vastakin myös tänä vuonna. Loppukisaan selvittivät tiensä yhteensä 15 määräajassa ilmoittautuneen aktin joukosta neljä eniten ääniä saanutta eli (aakkosjärjestyksessä) Hi-Five Quintet, Lumberjacks, Million Dollar Tones ja Tina Bednoff & The Cocktailers. 30 Dr. 22 Teinipopin aatelisia #20: Terry Stafford ............... Blues News 3/2019 3 Little Victor .................................................................... BN-numero, 6/2019 (#300). Ilmoitushinnat vuodelle 2019: 1/4 sivu 130 eur 1/2 sivu 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi 350 eur 1/1 sivu, takakansi 370 eur Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Aarno Alén, Sanna Björkman, Petri Friman, Timo Happonen, Jarmo Hoppula, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Leif Laaksonen, Petri Lahti, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Ville Pirinen, Jorma Riihikoski, Jussi Ronkainen, Pasi Rytkönen, Pirjo Salminen, Mike Stephenson, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Vesa Walamies Painopaikka: Grano Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu 2019: N:o 1/19: vk 08 N:o 2/19: vk 16 N:o 3/19: vk 24 N:o 4/19: vk 34 N:o 5/19: vk 42 N:o 6/19: vk 51 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BN-numeroon 4/19 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 19.7.2019! WWW.BLUESNEWS.FI Kesäkuussa 2019 Se on sitten Summertime Blues; kunkin maun mukaan vaikkapa Eddie Cochranin (1958), Alan Jacksonin (1994), Brian Setzerin (1987) taikka sitten The Whon (1967) sävelten sekä kunkin oman sisäluvun mukaisesti itselle sopivien lyriikoiden tahdissa! Kesäkuu kolkuttaa tätä kirjoitettaessa jo reilun parin vuorokauden päässä, jihuu! – Palataan nyt kuitenkin maltillisesti vielä pari kuukautta ajassa taaksepäin eli European Blues Challengen 2019 huhtikuiseen finaaliin Portugalin Azoreilla, jossa kisassa Suomea edusti Jo' Buddy & Down Home King III feat. aktiivijäsentä, musiikkialan yhteisöjä + yksityishenkilöitä, jotka ovat maksaneet tietyn aktiivijäsenyyteen oikeuttavan vuosimaksun, johon ao. Piste. 53 Levytutkailut ............................................................... 10 Ile Kallio ja Black Devils ............................................ Äänet lasketaan (puolueettomasti) ja neljä eniten ääniä saanutta etenee Suomen loppumittelöön. Tilaukseen sisältyy 6 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille. Perjantaina 18.10
Viime vuodet Victor on ollut esiintymistauolla ja tehnyt mm. 4 Blues News 3/2019 Olet keikkaillut Suomessa aiemminkin. Löysin levysoittimen roskapöntöstä. Sophie soitti komppikitaraa ja rumpalina oli Rockin’ Lulu Bo Weevil -bändistä. En ole muuten soittanut Helsingissä miltei kymmeneen vuoteen. – Se taisi olla trio Little Victor & Miss Sophie Kay ja vuosi oli 2003. 31.1.1967) on ollut maailmanmatkaaja koko ikänsä. Hänen musiikkinsa soi silloin radiossa tauotta, televisio näytti hänen elokuviaan, ja hänen varhaisen tuotantonsa levyjä oli taas saatavilla. – Jo’ Buddyn kanssa olen tehnyt yhteistyötä noin vuodesta 2004 alkaen ja Tyko tuli kuvioihin samoihin aikoihin. Teksasissa valkoiset lapset eivät leikkineet mustien lasten kanssa ja se oli minulle jonkinlainen shokki. Näin ollen ensimmäinen musiikkiin liittyvä muistoni on Elvis Presleyn kuolema vuonna 1977. – Ensimmäinen omilla rahoillani hankkimani levy oli Elviksen ”Sun Collection”, jonka ostin ruohonleikkuusta ja lehtien jakelusta saamillani ansioilla. Isäni oli armeijan palveluksessa ja asuimme lapsuusja nuoruusvuosinani monessa eri paikassa ja maassa. Miehen singleja savikiekkolevyjen kokoelmaan olemme saaneet tutustua hänen koostamillaan Koko Mojo -merkin cd-levyillä. Louisiana Redin slidekitarointi kuulosti Robert Nighthawkilta, jolla kielet olivat hyvin korkealla kaulasta. Minä soitin sillä. Sittemmin monien kokoonpanojen ja levytysten joukkoon mahtuu myös yhteistyötä blueslegendojen Hubert Sumlinin, R.L. Vihreä Kay oli alun perin Elmore Jamesin. Laulaja-kitaristi-harpistin 50ja 60-lukuja kunnioittava show onkin kokemisen arvoinen. Hänellä on oma soundinsa, joka toimii hänellä, mutta minä suosin paksumpia kieliä ja kohotan E-kieltä soittaakseni slidellä. En aluksi pitänyt itseäni kovin hyvänä, mutta olin nuori ja minulla oli tuuhea tukka – ja heitto kuten Little Richardilla. Isäni vanhojen sinkkujen joukossa oli Elvistä, Chuck Berryä ja Little Richardia, ja mikä hämmästytti minua oli se, että hänen mielestään kaikki mustien esittämä musiikki oli rock’n’rollia, jopa The Platters ja Ray Charles. Olin hyvännäköinen ja osasin muuvit. Harmi vain, ettei Louisiana Red pystynyt kiipeämään toisessa kerroksessa sijainneeseen studioon, mutta hänen vihreä Kay-kitaransa 50-luvun lopulta oli mukana. Sen jälkeen hän jatkoi soolouralle. Soitimme ainoastaan Sun-levymerkin levyttämää musiikkia. TIE MUUSIKOKSI Milloin ryhdyit soittamaan. – Aloitin 80-luvun alussa. Outoa kyllä, olin hänen kuolemaansa edeltävänä yönä nähnyt unta, että Elvis tuli valkoisessa asussaan puhumaan minulle, ja iltapäivällä kuulin, että hän oli kuollut. Omia levyjä Victor on tehnyt harvakseltaan vuoden 1994 julkaisusta ”Cuttin’ Out” (Blue Jay) alkaen. Se päätyi Redille Jimmy Vivinon, television myöhäisillan show’n isännän kautta. Hän syntyi Roomassa italialaisen äidin ja amerikkalaisen isän poikana. Isän armeijaura vei perhettä ympäri maailmaa, kunnes he lopulta asettuivat isän kotimaahan. – Little Victor’s Juke Joint esiintyi myös Sulattofestivaalilla (Karkkilassa) vuonna 2010 Louisiana Redin kanssa. Käytin nyt Jo’ Buddyn kitaraa ja vahvistinta. KARI KEMPAS L ittle Victor (s. DJ:n ja tuottajan hommia useille yhtiöille, mutta nyt hän on jälleen palaamassa lavoille. Muistelen nähneeni sinut ensimmäisen kerran Jyväskylän Blues Live! -festivaalilla. Kävin levykaupassa kuuntelemassa levyjä ilmaiseksi ja ystäväni äänittivät minulle kasetteja. Armeija, erityisesti ilmavoimat, oli ainoa paikka, joka tarjosi yhdenvertaiset mahdollisuudet ihonväristä riippumatta. Lauloin vain sydämeni kyllyydestä. Sillä samalla reissulla teimme äänityksiä Tomi Leinon studiossa. Aloitin keräilyharrastukseni rock’n’roll-singleistä, sitten tulivat rhythm’n’blues ja tietenkin blues. Opin kielien kohottamisen Louisiana Rediltä, joka oli oppinut sen Earl Hookerilta. Aloitin singlejen keräilyn vuonna 1978, jolloin niitä ei lainkaan arvostettu, ja sain niitä ensin isovanhemmiltani, sukulaisilta ja ystävieni sukulaisilta. Vähitellen kehityin paremmaksi laulajaksi. Victorin oma soittajan taival alkoi Memphisin Beale Streetillä ja Sun-levy-yhtiön katalogia soittaneessa bändissä. Kun olin 10-vuotias muutimme takaisin Yhdysvaltoihin ja muistan, kuinka kaikki muuttui. Suomessa hän toteutti hiljattain kiertueen Jussi Raulamon, Jaska Prepulan ja Tyko Haapalan kanssa. En ollut synnynnäinen laulaja, en tiennyt mitään laulamisesta, enkä tuntenut riittävästi musiikkia. Burnsiden ja Louisiana Redin kanssa. Louisiana Red antoi minulle slideputken, jonka hän väitti olleen Muddy Watersin, mutta se ei pidä paikkaansa. Äitini taas oli ollut klassisen musiikin pianisti, mutta hän lopetti soittamisen synnyttyäni. – Olen pitänyt esiintymisissä kahdeksan vuoden tauon Redin kuoleman jälkeen ja olen nyt aloittelemassa uudelleen. Olin jo melko hyvä rock’n’rollin parissa, mutta rakastuin kuitenkin bluesiin.. Soittohommien ohessa Victor on ollut kova musiikkidiggari ja levykeräilijä. 60ja 70-luvuilla sotilastukikohtien henkilökunta oli 90-prosenttisesti mustia eteläisistä osavaltioista. En siis itse asiassa kuunnellut levyjä varttuessani. Se oli melko harvinaista. Myöhemmin autoin Sofieta kokoamaan oman bändin ja soitin siinä jonkin aikaa. Minulla ei ole omaa bändiä, vaan käytän valitsemiani muusikoita keikoilla eri maissa ja tiettyjä vakiobändejä Italiassa, Belgiassa sekä täällä Suomessa tietysti Jussia ja Tykoa. Olen tyytyväinen nykytilanteeseeni. Nimellä Louisiana Red & Little Victor’s Juke Joint syntyi kaksi levytystä Ruf-merkille, joista ”Back To The Black Bayou” voitti BMA-palkinnon Blues Foundationin vuotuisessa bluesgaalassa. – Ryhdyin myös laulamaan. – En tiedä, kuulinko lapsuudessani bluesia, mutta isälläni, joka oli ollut teini-ikäinen 50-luvulla, oli paljon levyjä – levysoitin vain oli rikki. Ensimmäinen bändini, 14-vuotiaana, oli nimeltään The Sunbeams. Taistelukentillä tai lasten leikkikentillä ei ihonvärillä ole väliä. Italialaisen äitini isä oli tavannut Roomassa. Jo’ Buddyn kitarassa kielet olivat minulle liian lähellä kaulaa slideä ajatellen
”En aluksi pitänyt itseäni kovin hyvänä, mutta olin nuori ja minulla oli tuuhea tukka – ja heitto kuten Little Richardilla.” © Jy rk i Ka lli o
Keskitien kulkijoilla menee parhaiten. Kappaleet löytyivät Muddy Watersin All Night Long -sessioiden äänitysten lopusta. 6 Blues News 3/2019 – Minulta on monesti kysytty, miksi valitsin bluesin. En ollut sitä ennen suunnitellut ryhtyväni soittamaan kitaraa, mutta levyn kuultuani halusin vain soittaa niin kuin Red. Olin hänen bändinsä johtaja ja tuotin kaksi hänen levyään. – Esiinnyin Memphisin Beale-kadulla säännöllisesti Uncle Ben Perryn ja muiden muusikoiden kanssa. Hän oli myös loistava slidekitaristi. Sain 15-vuotiaana hänen Roulette Recordsille tekemänsä LP:n ”The Lowdown Back Porch Blues” ja soitin sen puhki. Ensimmäinen asia, mitä Red minulta kysyi kun tapasimme oli, pidänkö Muddy Watersista. © Ja ri Fl in ck. Red oli jo kokenut kaksi halvauskohtausta, eivätkä hänen sormensa toimineet enää niin kuin ennen, joten minun oli otettava roolia kitaristina. Hän pystyi soittamaan eri tyyleillä – kuten Elmore James, Muddy Waters, Robert Nighthawk tai Tampa Red, ja hän keksi aina jotain hienoja juttuja slidekitarointiinsa. Näin teidät esiintymässä Sulattofestivaalilla. Olin onnellinen, minulla oli hiuksia, keikkoja ja naisia, mutta halusin syvemmälle bluesin maailmaan. Red esiintyi Suomessa useammankin kerran eri bändien kanssa 80-luvun alusta eteen päin. Hän kuuli minun soittavan ja kutsui minut ja rumpalini pari päivää myöhemmin säestämään häntä parilla keikalla. En tiedä, onko se kehu vai loukkaus, koska Red saattoi välillä soittaa kuin muissa maailmoissa. Kaksi kappaletta, joilla Red oli mukana, oli äänitetty todennäköisesti vuonna 1948, jolloin hän oli 17tai 18-vuotias ja ne oli julkaistu vuonna 1953. Muddy Waters oli hänen suuri idolinsa. Red opetti muita mielellään. Kumma kyllä, bluesyleisö löysi sen vasta pari vuotta myöhemmin. Jos on huono, ei saa keikkoja, ja jos on erinomainen, ei silloinkaan saa keikkoja. Parhaimmillaan oli kuin hän olisi ollut yhteydessä jumaliin. – Kun aloimme soittaa yhdessä, ajattelin että meillä on koossa Louisiana Red -tribuuttibändi sillä erotuksella, että tribuutin kohde, alkuperäinen laulaja on mukana. Monet muusikot, esimerkiksi Bob Corritore, ovat sanoneet, että minun kitaransoittoni kuulostaa Louisiana Redin soitolta. Tein töitä hänen kanssaan noin vuodesta 2005 alkaen. Redin oli välillä vaikea keskittyä asioihin. Myöhemmin kun tutustuin Sven Zetterbergiin, sain tietää, että hänkin oli soittanut Bealella samoihin aikoihin ja hänellä oli jopa kuvia, missä minä soitin kadulla. Ensimmäinen niistä, ”Back To The Black Bayou” vuodelta 2008 oli menestyskin, ensin rockyleisön keskuudessa, joka piti Louisiana Rediä uutena R.L. – Tarina kertoo, että Red myös levytti Muddy Watersin ja Little Walterin kanssa Chessille 50-luvun alussa. Jutun uskottavuutta epäiltiin, kunnes vuonna 1972 julkaistiin ”Genesis”boxi, jolla oli mukana kappale Funeral Hearse, yhtenä sen soittajanaan Rocky Fuller eli Red. Elämme kuitenkin keskinkertaisuuksien aikakautta. Hän sanoi oppineensa soittamaan countrybluesia Rediltä, kun Red teki kiertueita Ruotsissa 70–90-luvuilla. Ne olivat hyviä aikoja ja Red oli onnellinen. – Red oli mahtava laulaja vielä silloinkin, kun hänen sormensa eivät enää toimineet entiseen malliin. Ja meistä tuli välittömästi ystäviä. Niinpä aloitin huuliharpun itseopiskelun ja soiton 15-vuotiaana. Tiesin, että huuliharpun soitto onnistuisi minulta. Muddy soittaa niillä slidekitaraa. Louisiana Red intoutui silloin soittamaan slidekitaraa Earl Hookerin tyylillä. Sven sanoi Louisiana Redin olevan vastuussa siitä, että hän soitti slidekitaraa. Burnsidena. YHTEISTYÖSTÄ LOUISIANA REDIN KANSSA – Tutustuin Louisiana Rediin vuonna 2004, kun satuimme esiintymään samassa tilaisuudessa. Saimme julkaisusta palkintoja Saksassa ja Ranskassa. Mutta bluesia ei valita, blues valitsee sinut. Se oli myös minulle urani huippuhetkiä, sillä olen ollut Louisiana Red -fani teini-ikäisestä lähtien. Hän oli arvaamaton ja ailahteleva, mutta joka tapauksessa kaikkea muuta kuin keskinkertainen
YouTubessa on video, jossa Red esiintyy Belgiassa Lurrie Bellin, Bobby Rushin ja joidenkin muiden muusikoiden kanssa. Red oli tehnyt jotain albumeja Earwigille, mutta bändi ei ollut sellainen kuin olin ajatellut. Hän teki joitain hyviä sessioita Bob Corritoren kanssa, mutta Bob ei ole riskinottaja. Setti oli mahtava siitä huolimatta, ja Red oli kuin leijona viidakossa. (Trojani) ja hänen poikapuolensa ja ajattelin, että nämä muusikot olivat oikeat Redille. Useimmille muusikoille Red oli mahdoton seurattava. Olen tuottanut sen itse, koska tiesin, millaisen siitä halusin. Minä halusin olla itsenäinen, ja vaati paljon aikaa ja työtä löytää oikea soundi yrityksen ja erehdyksen kautta. Ajattelin, että tuolla tavalla hänen musiikkinsa on tarkoitettu esitettäväksi, ja siksi mikä tahansa bändi ei toimisi. Nuorempana Red olisi selvinnyt noista keikoista kunnialla, mutta halvauskohtaustensa jälkeen hän oli kuin Muhammad Ali viimeisessä ottelussaan. Dora buukkasi keikat ja tein töitä saadakseni Doran ymmärtämään, että hyville muusikoille kannattaa maksaa vähän enemmän. Olin bändin johtaja ja palkkojen maksaja. Tauon jälkeen hän ei aina päässyt rytmiin mukaan, joten minun piti löytää säestäjiksi tietynlaisia muusikoita. Vasta 80ja 90-lukujen vaihteessa aloimme äänittää kasetteja studiossa. Dora oli buukannut keikkoja jopa mitä surkeimpien rockbluesbändien kanssa. Äänitin sitä vuosien varrella Big Tone -studiolla Kaliforniassa ja kolme vuotta sitten toteutin myös session Lundberg-studiossa Hollywoodissa. Parhaat keikkansa Red soitti yksinään tai duona Carey Bellin kanssa. Red muuten antoi Lurrielle tämän ensimmäisen kitaran, kun hän oli 10-vuotias. – Singleja 78-kierroksisten äänitteiden kokoelmani on karttunut vuosien varrella ja muutama vuosi sitten ryhdyin DJ Mojo Man -nimellä valmistelemaan kokoelmalevyjä niiden pohjalta Koko Mojo Recordsille. Kun joku levy-yhtiö otti yhteyttä, se halusi määrätä musiikista. Teimme joitakin singlejä bändin markkinointia varten ja saadaksemme keikkoja. Hän on hyvä ystäväni, mutta hän pelaa varman päälle. Se ei toiminut, joten päätin perustaa Little Victor’s Juke Jointin, eikä Redin enää tarvinnut soittaa kahden tunnin settejä. Yksi suurista ongelmista yhteistyömme alussa oli se, että Red oli Saksassa Hannoverissa asuessaan vuodesta 1983–84 esiintynyt minkä tahansa bändin kanssa, joka oli suostunut siitä maksamaan hänen vaimonsa ja silloisen managerinsa Doran pyytämän hinnan. Red asui silloin Carey Bellin luona ja opetti Lurrieta tietysti myös. Hän vaihtoi sointuja erikoisesti ja hänen ajoituksensa oli erilainen. Redillä oli tapana laulaa ja soittaa kuin Muddy Waters, mikä oli hyvä soiton osalta, mutta laulu oli surkeaa imitointia. Blues News 3/2019 7 – Tiedän. Ajattelin, että musiikkini sopii vain live-esiintymisiin. Olet julkaissut myös kokoelmalevyjä. © Jy rk i Ka lli o. Järjestely toimi, koska se oli suunniteltu Rediä varten. Lo-Fi on uusi Hi-Fi. He selvisivät kunnialla ja soitimmekin yhdessä kahdeksan tai yhdeksän vuoden ajan sekä teimme Oslossa levyn ”Back To The Black Bayou”, jonka Ruf Records julkaisi vuonna 2009. – Ajatuksenani oli myös levyttää Rediä niin, että häntä säestäisi hänelle räätälöity bändi, joka saisi hänet kuulostamaan yhtä hyvältä kuin soolotai duokeikoilla. Nimeen ”Mojo Man” päädyin, koska sen nimistä DJ:tä ei silloin ollut. Red oli levyttänyt Chicagossa, Detroitissa ja New Yorkissa, mutta halusimme tehdä jotain toisin. Olin pitkään itseni pahin vihollinen verratessani aikaansaannoksiani John Lee Hookerin, Muddy Watersin ja muiden vanhojen mestareiden musiikkiin. Soitin klubeilla Isossa-Britanniassa northern soulja rock’n’roll-tapahtumissa. – Ollessamme Redin ja rumpalin kanssa esiintymässä Muddy Waters Clubilla Norjassa säestävässä bändissä olivat mukana basisti Billie T. – Olin yhteistyömme alkuaikoina vain palkkalainen – viritin Redin kitarat ja treenasin bändejä soittamaan hänen musiikkiaan. Olin tehnyt paljon DJ-hommia ja tallentanut singlejä kelanauhoille, niin että minulla oli kahdeksan tai yhdeksän tuntia musiikkia ilman, että minun piti välillä vaihtaa levyä. LEVYJULKAISUISTA JA ROOLISTA TUOTTAJANA – Olen levyttänyt monille levymerkeille, mm. Pyysin Rediä olemaan oma itsensä ja keskittymään omiin kappaleisiinsa. Videolla näkee, kuinka rumpalin pitää seurata ja muuttaa rytmiä tauon jälkeen. El Torolle, mutten pitänyt itseäni riittävän hyvänä tai valmiina, enkä materiaaliani oikeanlaisena. – Samalla etsin yhtiötä, joka maksaisi levyn teon ja jakelun. – Uusinta levyä ”Deluxe Lo-Fi” tein vuodesta 2010. Aikoinaan äänitimme harjoitukset Revoxilla ja tulos oli parempi kuin studioiden arvokkailla nauhureilla
Pidän myös huuliharpisteista, kuten Little Walterista, jota on mahdoton kopioida ja joka on mielestäni huuliharpun Django Reinhardt, sekä Big Walter Hortonista. Big Jon Atkinsonin kiekolla olivat mukana myös Charlie Musselwhite ja Rusty Zinn. Chessin katalogin. Juuri hän sai minut kiinnostumaan bluesista, mutta hänen musiikkinsa on monille liian yksinkertaista ja rentoa. Opin paljon tuona aikana. Blues on paperilla yksinkertaista musiikkia, mutta sitä ei ole helppoa soittaa lavalla. Esiinnyin jonkin aikaa Hubert Sumlinin kanssa ja hän kertoi Eric Claptonista ja tämän linnasta ja kitaroille varatusta huoneesta. Se tulee sisältämään mustaa rhytm’n’bluesia, rock’n’rollia ja gospelia. Sain käyttööni paljon hienoja levyjä, kopioita 50ja 60-lukujen alkuperäisistä master-nauhoista – olin kuin lapsi karkkikaupassa. © Pi rjo Sa lm in en ”Jos The Rolling Stones olisi Chicago-bluesin sijaan ihastunut Gatemouth Browniin ehkä Dallas tai Los Angeles olisivat kuuluisampia bluesmusiikistaan.” Kari Kempas ja Little Victor. – Olin tehnyt free lancerina töitä myös 80-luvun alussa perustetulle Green Line Recordsille, joka oli ostanut mm. Sitten Chessin katalogi myytiin MCA:lle ja se loppui siihen. – Olen aina pitänyt vanhasta 50-luvun tyylisestä soundista, vaikka se silloin kun aloitin 80-luvulla ei ollutkaan muodissa. Olen aloittamassa vastaavaa sarjaa Black Pearl -levy-yhtiölle. Teemme vielä kaksi ja sitten lopetan. – Jos The Rolling Stones olisi Chicago-bluesin sijaan ihastunut Gatemouth Browniin ehkä Dallas tai Los Angeles olisivat kuuluisampia bluesmusiikistaan. Minä käytän tislattua vettä ja säästän aikaa ja rahaa. Kingillä, Muddy Watersilla ja Elmore Jamesilla yhteensä, oli täysin aliarvostettu. Cd:t ovat itsessään taideteoksia, ja niissä on paras mahdollinen äänentoisto, mutta kansitekstit puuttuvat. Musiikkia lähestytään enemmänkin DJ:n ja levykeräilijän näkökulmasta, ei musiikkitieteilijän. Yhden kappaleen puhdistaminen vie neljä tai viisi päivää ja maksaa 700 dollaria, mutta tuloksesta ei uskoisi, että lähteenä on ollut vinyyli. Se aloitti vajaat 20 vuotta sitten 50-luvun tyylisestä rockabillystä, rock’n’rollista, countrysta ja surf-musiikista. Siitä tuli valkoisten musiikkia ja mustat menettivät kiinnostuksensa siihen. Olen tuottanut mm. Louisiana Redin levyjen suosion ansiosta eri artistit ovat myös alkaneet kysyä minua tuottajaksi. Egidio ”Juke” Ingala & The Jacknivesin levyn Italiassa, Harpdog Brownin levyn Kanadassa, Mo Al Jazin tribuuttilevyn Little Walterille Ranskassa ja Big Jon Atkinsonin levyn Kaliforniassa. Kaikkein kuuluisinta bluesmuusikkoa Robert Johnsonia kuunnellessa huomaa, ettei hän koskaan soittanut sooloja. Etelän kirkoilla ja niiden saarnaajilla oli suuri vaikutus niin musiikkiin kun muusikoiden tyyleihin, pukeutumiseen ja lavaliikehdintään – ajatellaan vaikkapa Elvistä, Carl Perkinsiä tai Jerry Lee Lewisiä ja sitä musiikkia, jota soitettiin ennen kuin valkoinen rockblues tuhosi bluesin 60-luvun lopulla. Sellaisen soundin uusi nousu taisi alkaa Ruotsista, jossa jotkut rock’n’roll-bändit olivat hankkineet studioonsa vanhoja 50-luvun laitteita. – Olen soittanut Johnny Shinesin kanssa, ja hän ja hänen kaltaisensa muusikot saavat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkärankaani. Koko Mojon kokoelmalevyt sijoittuvat jonnekin bootlegien ja Bear Familyn alkuperäistä asua noudattavien uusintajulkaisujen välimaastoon. 8 Blues News 3/2019 Annoin ensimmäiset kopiot tekemistäni seteistä kaseteilla eräälle ranskalaiselle DJkollegalle ja huomasin, että ihmiset alkoivat kopioimaan niitä, joten aloin myydä niitä myös itse DJ-keikoillani. Blues on hyvää musiikkia, ja se kuten kaikki muukin mustien tai valkoisten musiikki perustuu gospeliin. Meidän piti ryhtyä kopioimaan kappaleita suoraan vinyyleiltä ja opin siitäkin monta kikkaa. – Pidän Jimmy Reedistä. Saksalaisessa studiossa käytimme vinyylien puhdistamiseen Cedar-ohjelmaa, mutta se on kallis tapa. Hän soitti kuin pianisti. Kuulin kyllä Jimmy Reedin, Frank Frostin ja Sonny Boy Williamsonin akustisen soundin, koska he soittivat laulumikrofoniin. – Olen viimeisen viiden vuoden aikana toiminut myös freelance-tuottajana saksalaisessa Rhythm Bomb -yhtiössä. Koko Mojon sarjassa on nyt 23 kokoelmajulkaisua, 28 kappaletta per levy. Nyt kaikki haluavat levyttää 50-luvun äänimaailmaa. Niiltä löytyy myös esityksiä, joita ei ole koskaan julkaistu singleinä. Niin paljon kuin pidänkin vanhoista vahvistimista ja mikrofoneista, niin Big Walter Horton, Hubert Sumlin ja Louisiana Red pystyivät saamaan oman soundinsa ulos mistä tahansa vahvistimesta. Samat kaverit, jotka tekevät Bear Family-levyjen ulkoasun, tekevät töitä myös Koko Mojolle. Itse asiassa kitarasankarit tappoivat bluesin. Cd-levyjen suosion hiipumisen myötä tuottajille on vain nykyään vähemmän töitä. SUHTEESTA BLUESIIN – Bluesin vuoksi ei tarvitse uskoa paholaiseen tai mennä keskiyöllä neljän tien risteykseen. Jos Eric Clapton piti jostain, siitä tuli hitti, ja toisaalta Jimmy Reed, jolla oli enemmän hittejä kuin B.B. Kokoelmalevyistä otetaan tietty rajoitettu painos, eikä enempää. Se ei toimi kaikkien rahinoiden poistamisessa, ehkä noin 80 prosenttisesti. En tiennyt, että he käyttivät vahvistinta, enkä saanut itse samanlaista soundia aikaiseksi. – En ole aina kokoelmalevyillä pystynyt käyttämään omia singlejäni niiden naarmujen vuoksi, ja olen lainaillut niitä muilta DJ:ltä ja käyttänyt myös kappaleiden versioita 78-kierroksen levyiltä
Larkin Poe (US) Laurence Jones (UK) Joey Landreth (CAN) Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana (FIN) Wentus Blues Band (FIN) Puistoblues 29.6.2019 LIPUT 62 € BLUESKATU 26.6.–28.6. LISÄTIETOJA FACEBOOK, INSTAGRAM: @PUISTOBLUES. JÄRVENPÄÄN KESKUSTASSA BLUESKADULLA KATETTU BLUESTELTTA, JOSSA ON OHJELMAA PÄIVISIN JA ILTAISIN. / BLUESKLUBIT 26.6.–30.6
– Itse päädyin musiikin poluille siskooni tykästyneen lankoni myötävaikutuksella. Meillähän ei luonnollisesti ollut kotioloissa liiemmälti rahaa kunnon soittimien ostamiseksi. Minulla oli myös oma bändini Johnny Tucker & The Top Ten, jossa toimin laulusolistina. Hän oli kuullut minun kolistelevan erilaisilla purkeilla ja purnukoilla ja lupautui ostamaan minulle ihan oikean rumpusetin sillä ehdolla, että opettelisin soittamaan kunnolla. Hänen kanssaan ei kannattanut ryttyillä, se oli ”turpa kiinni. – Perheyhtyeemme jätettyäni päädyin ensin Phillip Walkerin ja sittemmin Johnny Otisin sekä Lowell Fulsonin orkestereihin. Saimme lopulta kehiteltyä soittimen, joka ei rikkonut käsiä, MIKE STEPHENSON U SA:n länsirannikolta kotoisin olevan vokalistin, aiemmin pikemminkin rumpalina tunnetun Johnny Tuckerin haastattelu tehtiin Lucernen bluesfestivaalin yhteydessä viime marraskuussa. Hän oli sattumoisin myös ensimmäinen ”one man band” Fresnossa. Onnekseni pääsin kiertueelle Phillip Walkerin yhtyeen jäsenenä. Perheemme ei tarvinnut koskaan avustuksia keneltäkään, koska ahkeroimme uutterasti peltotöissä. Olen nyt 73-vuotias, joten sen on täytynyt tapahtua 1940-luvun puolivälissä. Oma rumpusettini koostui vain muutamasta kannusta ja isosta symbaalista. – Soitimme Fresnon alueen klubeilla ja ympäristön pikkukaupungeissa, missä isämme oli aina mukana esiliinana, koska olimme liian nuoria päästäksemme sisään kapakoihin. Perheeni oli tottunut muuttamaan paljolti työn perässä enkä ole ihan varma, milloin tarkkaan ottaen muutimme Kaliforniaan. Olimme aika tunnettuja, ja kaikki tulivat tsekkaamaan meitä, koska ainoana orkkana soitimme James Brown -kamaa. – Meitä oli kolme veljestä, minä rummuissa, yksi veljeni soitti itse tekemäänsä kitaraa ja toinen veli bassokuvioita käyttäen kitaran matalia alakieliä. Bändimme nimessä ollut ”Plus” juonsi siitä, että siskomme Vivienne toimi silloin tällöin laulusolistinamme. Meidän perheen tehtäviin kuului viimeistellä pellot kuntoon ennen rypälesatokautta. ja veljeni soitti sittemmin tällaista alkeellista kielisoitinta vielä kauan jälkeenpäin. Kerran esiintyessämme oikean yleisön edessä olin miltei piilossa ison symbaalini takana, mutta se sattui kaatumaan ja yhtäkkiä olinkin sitten kaikkien näkyvillä, mikä auttoi minua parantumaan ujoudestani. – Isäni oli sattumoisin kuullut joskus minun ja veljieni soittavan erilaisilla kotikutoisilla instrumenteilla ja kehotti meitä opettelemaan soittamaan kunnolla, jotta pääsisimme pois peltotöistä. Myös äitini rakensi itselleen oman kitaran ja noihin aikoihin soitimme vain keskenämme. Äidilläni oli tapana pyytää minua kyselemään ystäviltäni ja heidän vanhemmiltaan, oliko heillä haluja lähteä mukaan urakkaporukoihin. Phillip ja hänen vaimonsa BeBop ottivat minut siipiensä suojaan, koska olin bändin nuorin jäsen. Soitimme yhdessä vuosikausia, mutta pikkuhiljaa kykyjemme kehityttyä bändimme hajaantui. Tämä tapahtui aina tiettyyn aikaan vuodesta ennen sateita, jotka olisivat saattaneet tuhota koko rypälesadon. Erään kerran lämmittelimme itseämme kolean sumuisessa säässä paiskomalla autonrenkaita tuleen. Kumien palettua liekeissä jäi niistä jäljelle vain renkaiden vahvistuksena toimineet ohuet rautalangat, joista veljeni sai idean rakentaa alkeellisen kitaran. Mike Stephenson haluaa välittää kiitokset haastattelun mahdollistamisesta Blind Racoon -ohjelmatoimiston Betsie Brownille sekä Robert Auerbachille.Mukana juttutuokiossa oli Pertti Nurmi, joka vastasi myös artikkelin käännöksestä sekä diskografiatäydennyksistä. Vanhin meistä, Ernest, oli se joka soitti kitaraa basson tavoin. Hän asensi rautalangat molemmista päistään nauloilla kiinni tasaiseen levyyn. Vielä nykyisinkin soittava vasenkätinen Eric-veljeni oli yhtyeen rumpali. Vanhemmat sisarukseni sen sijaan olivat syntyneet Teksasissa. 10 Blues News 3/2019 – Perheemme jätti aikoinaan Teksasin pölyt taakseen, ja minä olin ensimmäinen lapsista, joka syntyi Kalifornian Fresnossa. Isäni kehotti meitä jatkamaan soittoharjoittelua ja kehittyessämme riittävän hyviksi hän lupasi hankkia meille paremmat soittimet. Minun lähdettyä omille teilleni jäivät muut veljet ja siskot vielä kotiin. Soittimessa oli kitaran tavoin kuusi kieltä, jotka olivat niin ohuet ja terävät, että veljeni piti suojata kätensä paperitupoilla välttääkseen verenvuodon sormistaan. – Yhdessä kolmen veljeni kanssa meistä tuli Tucker Brothers Plus Band. En käynyt koulua muiden lasten kanssa, koska minuakin tarvittiin peltohommissa kantamassa korteni kekoon ison perheemme toimeentulon eteen. Noihin aikoihin vauvan maitoa (”pet milk”) myytiin pehmeissä peltitölkeissä, jollaisen veljeni ruttasi lyttyyn ja liu’utteli sitten kielien alla saaden aikaan kitaran sointia muistuttavia ääniä. Ohjelmistomme oli paljolti James Brown -matskua ja nautimme kovasti soittamisesta yhdessä. Halusin olla tuolloin vokalisti, koska he olivat aina leidien suurimman kiinnostuksen kohteita. Eugene oli varsinainen kitaristimme, mutta hän hallitsi lisäksi lukuisia muita instrumentteja kuten koskettimia. BeBop oli minulle kuin äiti, joka opetti paljon musiikista ja jolta sain valtavasti tärkeitä elämänohjeita, kuten että tärkeintä on olla aina sanojensa mittainen mies. Urakoitsijat ja työnvälittäjät tekivät sopparit aina äitini kanssa, koska isäni ei ollut lukutaitoinen. Kolmas veljistäni, Aaron, seurasi minua rumpalina annettuani hänelle rummunsoiton ensiaskeleet. Isäni vakuutti, ettei meidän tarvitse enää palata takaisin peltotöihin, mistä olimme todella riemuissamme. Olin tuolloin nuorena vielä hyvin ujo enkä halunnut kenenkään näkevän minun soittavan
Yhtyeessä oli silloin mukana myös hänen poikansa Shuggie, joka ei tykännyt lainkaan, että minun piti kulkea väärällä nimellä. Se on tärkeää! Olen saanut aina soittaa parhaiden muusikoiden kanssa. BeBop kuoli ennen miestään eikä Phillip ollut sen jälkeen enää koskaan entisensä. Olin Fresnon peräkylästä ja kaikki muut L.A:sta, eli olin toope, joka ei tiennyt suuren maailman menosta yhtikäs mitään. – Asustan edelleen, tai oikeammin jälleen, Fresnossa. BeBop tunsi myös perheeni ja äitini luvaten heille pitävänsä minusta hyvää huolta muutettuani Walkerien matkassa Los Angelesiin. Seuraavaksi levytin High John Recordsille ”Why You Lookin’ At Me” vuonna 2002 (High John CD 6011, julkaistu myös Double Barrel Recordsilla. En voi kuitenkaan valittaa, koska olen elänyt huikeaa elämää ja tavannut upeita ihmisiä, jotka ovat kunnioittaneet minua ja olleet aina kohteliaita. 1980). Kutsuin Fulsonia lempinimellä ”Pappy”. Phillip Walkerin kanssa soitin vuosikymmenet ympäri maailmaa aina Tokiota myöten (tuloksena albumi ”The Blue Show! Live At Pit Inn”, jolla mukana myös George ”Harmonica” Smith, Yupiteru LP 4002, v. Nautin suuresti kuunnellessani heidän jutustelujaan. Olen siis ollut sekä kansainvälinen että paikallinen muusikko. Minäkin opin häneltä hyvin paljon. Niistä ensimmäinen oli ”Tucker & Thomas – Stranded” (HMG CD 1001), jonka teimme basisti James Thomasin kanssa kuuluessamme Phillip Walkerin yhtyeeseen. Samaten yhtyeessä soitti kosketinsoittaja Nat Dove, joka oli korkeasti koulutettu muusikko ja musiikin opettaja, mikä oli tuiki harvinaista mustalle artistille. Se on työtapani. Levyttäessäni en halua muiden tulevan paikalle kynineen ja papereineen näyttämään miten pitäisi toimia.” © Pe rt ti N ur m i. Olin beibi ja noviisi, jollaisia bändeissä ei juuri ollut, koska sellaiset eivät tienneet mitään levytyshommista. Viimeisin levytykseni ”Seven Day Blues” (High John CD 007) purkitettiin Los Angelesissa vuonna 2017. 1979). Hän alkoi kutsua minua Frankie Tuckeriksi, mikä otti minua sen verran pannuun, että päätin jättää bändin parin vuoden kuluttua. Olin puoli vuotta sitten niskaleikkauksessa, minkä jälkeen oloni oli jonkun aikaa hyvä mutta huononi sittemmin. – Olen tehnyt joitain albumeita omissa nimissäni. Tokiossa (albumi ”The Blue Show! Live At Pit Inn”, Yupiteru LP 4003 / P-Vine CD 2843, v. Se on ollut uskomatonta! ”Olen elänyt ja tehnyt bluesia 7-päiväisesti koko elämäni. Soittelin ajoittain myös kotiseudullani pitäessäni taukoa Phillipin ja Lowellin bändeistä. Olen elänyt ja tehnyt bluesia 7-päiväisesti koko elämäni, mistä juontaa cd:n nimi. ”Why You Lookin’ At Me” -albumilla kaikki lutviutui ensi yrittämällä, keskeytymättä yhtä kyytiä, ja homma toimi hyvin. Tavatessani heidät ensi kertaa uransa alkutaipaleella (1960-luvulla) he kulkivat nimellä Phillip & The BeBop Show. Minulla oli tasapainovaikeuksia, joiden syynä oli ilmeisesti niskassani ollut hermopinne. Juuri nyt voin aika hyvin, mutta menen kuitenkin uudestaan tutkimuksiin, jos jotain olisi parannettavissa. Soittelen nykyisin vielä jonkun verran rumpuja ja rakastan soittamista, mutta keskityn kuitenkin pääasiassa laulamiseen. Phillip ja hän olivat keskenään todella hyviä kavereita ja levytimme yhdessä Pariisissa (”One More Blues”, Blue Phoenix LP 33.724 / Evidence CD 26022, v. Blues News 3/2019 11 ja kuuntele” ja sillä siisti. Kehotan bändiä hoitamaan kaiken ensimmäisellä otolla, koska sen jälkeen en enää muista mitä olen heille sanonut. Noihin aikoihin Johnny Otisin bändi oli vain pieni combo eikä siinä ollut mukana puhaltajia. huom.). Kaiken on hoiduttava ensimmäisellä otolla – en pysty toistamaan samaa uudestaan. Tucker tosin muisteli levytysvuoden olleen 2006 – käänt. kaikista miehensä soppareista. BeBop oli ollut hänen oikea kätensä, joka huolehti mm. 1984). – Soitin 1970–80-luvuilla myös Lowell Fulsonin kanssa ja olimme kiertueella mm. Minä yksinkertaisesti kävelen sisään studioon mikrofonin ääreen ja pyydän säestäjiä vetämään jonkun bluesin G:stä ja alan sitten vaan improvisoimaan. En pidä sellaisesta, koska en lue kovin hyvin. Kitaristina levyllä toimi James Armstrong. – Johnny Otisin kanssa soitin jonkin aikaa, mutta hän kielsi minua käyttämästä omaa nimeäni, koska hänkin oli Johnny ja show’n varsinainen tähti. Levyttäessäni en halua muiden tulevan paikalle kynineen ja papereineen näyttämään miten pitäisi toimia
Mikä sai pään kääntymään juuri nyt ja nimenomaan Black Devilsin kohdalla. – En todellakaan. No, myöhemmin se on jo hieman selvinnyt (naurua). Jeff Beck on tietenkin eräänlainen kuningas myöskin ja B.B.King on totta kai parhaimmillaan aivan uskomaton! 14-vuotiaana näin Johnny Winterin Kulttiksella ja se oli mieletön! Mulle eräs kaikkien aikojen keikoista! Äijä meni lavalla edestaas ja soitti niin tautisen hienosti! Näytti, että musiikki vaan virtasi hänen lävitseen. Mutta todella harvalla on hallussaan blues ja se on sääli. Mulla oli bändiin tultuani sellainen ajatus, että jos ”Roadrunnerilla” nupit oli käännetty kymppiin, niin mennään ja käännetään ne seuraavalla levyllä yhdelletoista! Niinpä yllätys olikin suuri, kun Remu halusikin haeskella popimpaa soundia. – Syy miksi en ole aiemmin vastaaviin suostunut on, että soitin aikoinaan Hurriganesissa bändin ollessa parhaimmillaan ja se tietenkin nosti riman tosi korkealle. Se oli monella tapaa opettavaista aikaa, tein todella paljon kaikkea erilaista musaa. Entäs aikoinaan Hurriganesin kanssa. Vuonna 1984, Hurriganesin paketoimisen jälkeen, keskityin pitkäksi aikaa tekemään TVja mainosmusiikkia ja muita tilaustöitä ja keikkailin vain harvoin ja satunnaisesti. Kaksitoistavuotiaana näin Dave Lindholmin koulun bileissä ja olin aivan ihmeissäni, että mikä kundi tää on. Olet tähän saakka kieltäytynyt kaikista tarjouksista osallistua minkäänlaisiin Hurriganesin ulkopuolelta tuleviin tribuutteihin, vaikka muuten oletkin tehnyt kaikenlaista. Perään seuraava Bluesbreakers-levy, jossa niin ikään loistava Peter Green. Vastaukset tulevat matalalla äänellä, harkiten ja täsmällisesti. Mitä kaikkea. Sävellät paljon musiikkia. Miten voi laulaa noin ja miten kitaran saa soimaan noin.... Ile on ollut 19-vuotiaasta asti julkisuuden valokeilassa, hankkien kannuksensa aikanaan Suomen suosituimman ja myös seuratuimman yhtyeen riveissä. Viereeni istuu yksi suomirokin legendoista, marraskuussa 64 vuotta täyttävä Ile Kallio. 12 Blues News 3/2019 PETRI FRIMAN I stahdan On The Rocks -ravintolan takahuoneen sohvalle ja asettelen kännykkäni nauhoitusasemiin. – Siinä bändissä biisit tehtiin aina samalla tavalla; jammailemalla treeniksellä. En halua koittaa väkisin puskea mitään, vaan biisit syntyvät yleensä pitkälti itsestään ja luonnostaan. Teittekö jokainen tahoillanne kappaleita ja toitte treenikselle, vai miten säveltäminen tapahtui. Oli helpompi kieltäytyä lähtemästä mukaan mihinkään virityksiin, kuin ottaa riski, että seisoo lavalla ja toteaa kesken keikan, että eipä tää homma näköjään toimikaan. Menetkö aamuisin kuudeksi jonnekin taiteilijakammioon luomaan, vai miten homma toimii. Tuhtia rokkiahan sekin on! Mikä on muuten oma suosikkisi Hurriganes-levyistä. Niinpä kun mua pyydettiin kesällä 2017 Jannen ohella mukaan Imatran Pit Stop Partyyn soittamaan kundien kanssa, lähdin kokeilemaan. Loppusohvan valtaa joutsenolainen Hurriganes-tribuuttibändi Black Devils, jo 25 vuotta kasassa ollut trio, joka monien mielestä on juuri se paras kaikista suomalaisista Ganes-tribuuteista. Olin ihmeissäni ja eri mieltä, mutta siinä bändissähän oli tunnetusti vain yksi pomo. Blues on kuitenkin se alku ja juuri ja sieltähän koko rockja popmusiikki on lähtöisin. – Kyllä sitä tuli pikkujätkänä kuunneltua ja soitettua todella paljon! Tänä päivänä meillä on paljon loistavia muusikoita, esimerkiksi nuoria kitaristeja, jotka tekevät soittimellaan mitä vaan. – 70/80-luvun taitteessa mulla oli hetken aikaa broidin kanssa bändi, Pera & The Dogs. Ile on ikäänsä nähden erittäin tiukassa fyysisessä kunnossa, katsoo suoraan silmiin ja hymyilee paljon ja ystävällisesti. Rokkikansa tuntee sinut tietenkin Hurriganesin kitaristina, mutta olet tehnyt paljon muutakin. – Bändi oli siinä niin järjettömässä iskussa! Olen ymmärtänyt, että musiikin soittamisen lisäksi nautit myös edelleen sen kuuntelemisesta. Mitkä tai ketkä ovat olleet omia vaikuttajiasi. ”Live In Stockholm”, tulee vastaukseksi melkein ennen kuin pääsen kysymyksen loppuun. Vai olenko ihan väärässä. Monihan olisi jäänyt Roadrunnerin jälkeen tekemään samaa levyä uudestaan ja uudestaan. Olen kyllä joskus tehnyt levyllisen musiikkia menemällä koiran kanssa mökille viikoksi ja keskittynyt vain sen levyn musan tekoon. En tarkoita, että täytyisi soittaa. Mentiin käytännössä ilman treeniä ja koska homma toimi niin hienosti, oli helppoa suunnitella jatkoakin. Homma onnistui niinkin, mutta se pakottomuus sopii silti mulle paremmin. Toki mulla oli joskus kitarariffejä, jotka käynnistivät homman, mutta joskus Remu alkoi vaan paukuttaa komppia rummuilla ja siitä se lähti. – Kyllä se on totta. Suomessa ei kuitenkaan ollut tuohon aikaan vaadittavaa osaamista, eikä kanavia ulkomaanvalloituksiin ja homma kuivui kokoon. Onko sulla joku tietty metodi tai rutiini. Ja Davella oli jo silloin joku oikea kitara, Fenderit ja Gibsonithan olivat silloin täällä ihan avaruusaluksia, koska niitä ei yksinkertaisesti ollut. Sitten tuli Euroviisut ja tietenkin yhteistyö Kaijan kanssa. Sitten mentiinkin ihan kronologisesti; ”John Mayall Bluesbreakers With Eric Clapton” – aivan täydellinen levy! Silloin ja edelleenkin. Silti hän ei vaikuta tippaakaan varautuneelta, vaan vastailee kysymyksiin kärsivällisesti ja perusteellisesti. Joskus ulkoilemasta tullessa joutuu viittoilemaan perheelle, että jos on asiaa, niin myöhemmin, nyt on mentävä suoraan nauhurille ennen kuin idea katoaa (naurua). Media on näyttänyt hänelle kaikki puolensa jo moneen kertaan. Viime vuosina kokoonpano on ollut Ile Kallio Big Rock Bandin myötä hieman suurempikin. Vaikka et ole juurikaan bluesia levyttänyt, sillä on tainnut kuitenkin olla soittoosi merkittävä vaikutus. Sitten tuli Jimmy Page, riffien kuningas ja perään Ritchie Blackmore. Kun katsoo Hurriganesin levytyshistoriaa, tulee sellainen fiilis, että Remu halusi koko ajan viedä juttua johonkin suuntaan. – Louhivuoren Janne oli tehnyt näiden herrojen kanssa muutamia keikkoja ja kehui mulle, että nyt on soittotaidon lisäksi meininki ja asenne kohdillaan. Tehtiin pari levyä ja tähtäin oli alusta alkaen ulkomaille. Aihiota pyöriteltiin niin pitkään, että se löysi muotonsa ja sitten se oli siinä. – Noin kymmenvuotiaana kuulin ensi kertaa Buddy Guyn First Time I Met The Bluesin ja se räjäytti tajunnan! Että mistä tommonen ääni tulee. No, eipä tuota ”Crazy Daysia” oikein osaa minään poppilevynä pitää, päinvastoin. Kävelen paljon jo kuntoilun kannalta ja se on hedelmällistä myös ideoinnille. Kitarassa vasta parikymppinen Eric Clapton, joka oli jo silloin löytänyt oman juttunsa ja rajaton itsevarmuus kuuluu myös soitossa. Seuraavaksi kaikkien aikojen myrsky, kun esiin astui Jimi Hendrix
Kun on puhe Ilestä, niin musiikkiinhan se jotenkin varmasti liittyy. En halua kerätä siitä kunniaa, eikä se musta kuulu asiaan. Olen nähnyt vierestä, kun parikin kaveria on pilannut elämänsä niissä leikeissä jo käytännössä ensi kokeilussa. Mikä on sääli, koska se olisi iso lisä siihen juttuun. Sen saattelemana lavalle astelee joutsenolainen Black Devils, monien mielestä juuri se tribuuttitrio, joka tässä maassa on päässyt lähimmäksi aitoa Hurriganes-soundia. Olin vaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vielä viimeinen kysymys ja sitten aion painua itsekin salin puolelle odottamaan illan keikkaa. Aika näyttäköön. Tyylikäs vastaus ja varmaan aika tyypillistä Ileä. Hurriganesin kappaleethan eivät biiseinä ole kovinkaan vaikeita soittaa. Blues News 3/2019 13 bluesia, mutta kyllä sen heti kuulee, onko se blues siellä pohjalla vai ei. Perhe on myös aina ollut Ilelle turhanaikaista rokkikukkoilua tärkeämpää ja niinpä Ilen täysi-ikäiset pojat pyörähtävätkin takahuoneessa. – Hyvät geenit ja faijalta tullut viisaus. Uskon, että moni muukin, jolla on ollut onni saada antaa jotain eteenpäin, ajattelee samoin. Ile tarjoaa mulle vielä oluen ja sitten onkin aika jättää pelimannit keskittymään illan koitokseen. Kiitän ja kättelen kundit. Samoihin aikoihin kun aloin soittamaan, nuorisovallankumous rantautui Suomeen. Keikka on ilmoitettu alkavaksi kello 22 ja sillä kellonlyömällä käynnistyy alkunauha, ”Roadrunner”-levyn hurjan rumpukompin lennättämä Mister X. Mitäs mahtaa olla luvassa jatkossa. Tänään pitää nähdä, sillä tänä iltana on luvassa jotain, jota ei ihan joka ilta pääse kuulemaan, nimittäin mahdollisimman autenttista Hurriganestributointia! Ja tuon tribuutin helmenä lavalla tullaan näkemään alkuperäinen, bändiä aikanaan perustamassa ollut ja sen jälkeen siinä pariinkin kertaan soittanut legendaarinen kitaristi, Ile Kallio. Esimerkki oli niin pysäyttävä. Big Rock Band on tällä hetkellä telakalla ja sen jatkosta en osaa sanoa mitään. Pysähdytkö koskaan ajattelemaan, että olet itse ollut ja olet varmasti edelleenkin todella iso vaikuttaja monille muusikoille, varsinkin kitaristeille. Katsoin vierestä sitä touhua ja päätin, että toi ei ole mun juttuni. Kesä mennään Black Devilsin kanssa Hurriganesin merkeissä. – Tätä, Ile osoittaa sohvan joutsenolaistrioa ja hymyilee. Ja se oli hirveetä. Porukka on kasaantunut lavan eteen tai rappusiin tai mihin vaan, mistä näkee hyvin. Miltä se tuntuu. – No, kieltäydyn ajattelemasta asiaa tuolta kantilta. – Onko ok jos hengaillaan täällä, nuorukaiset kyselevät ja Ile ilmoittaa hymyillen, että totta kai on. Olet sitä ikäluokkaa, joka ei rock’n’rollin ensiaallossa tiennyt tai ainakaan välittänyt päihteiden mahdollisista vaaroista. Nehän ovat Hurriganesinkin miehistöstä vaatineet valitettavan veronsa. Välillä keikkamyyjä käy ilmoittamassa, että tupa on nyt sitten loppuunmyyty. Miten olet itse onnistunut välttymään niiltä houkutuksilta. Yleisön keski-ikä huitelee neljässäkymmenessä tai yli, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta nuorempaa väkeä ei näy. Sitten otetaan tietenkin se pakollinen yhteiskuva. Hieno juttu tietenkin, jos asia on niin, mutta en halua siitä mitään prenikoita rintaani. Big Rock Bandikö kenties. Let’s born to rock! KEIKALLA: BLACK DEVILS FEAT. ILE KALLIO, ON THE ROCKS, HELSINKI 18.4.2019 On The Rocks on tänä iltana myyty loppuun. Ja valitettavasti samassa aallossa tuli myös kaikenlaista kamaa. Aika näyttänee. Joku menehtyi, joku jäi vaan ikuisesti sinne retkelle. Ja yhä useammin se nykyään ei ole. Mutta tää on tietenkin vain mun mielipiteeni. Tuntuu, ettei hänellä ole tarvetta paukutella henkseleitään, vaan hän antaa mieluummin tekojen puhua puolestaan. Kyse onkin siitä, saako kappaleisiin juuri oikean meiningin ja sen maagisen palon, joka 70-luvulla kaatoi © M ar ek Sa bo ga l
Feelgood -vaikutteiseen Oh Baby Dolliin, jonka jälkeen onkin aika löysätä hieman ja aloittaa illan ensimmäinen yhteislaulu. Perään tulee jonkinlaiseksi Cissen muistobiisiksi ajan kanssa muodostunut, aikoinaan hieman vähemmälle huomiolle jääneen ”Hanger”-levyn päätösraita Honey I’m Leaving. Kitaristissa on edelleen aimo annos poikamaista charmia, mutta toki vuodetkin näkyvät. Ja komeastihan biisi jyrää kahden kitaran voimin. Mahtuisi varmaan edelleen vuonna -75 pitämiinsä Beaverseihin, huomaan ajattelevani hivenen kateellisena. Ja siitähän 25 vuotta Hurriganesia soittaneessa Black Devilsissä on nimenomaan kyse. Hiukset ovat tyylikkäästi lyhyet, kasvoissa on pari uurretta lisää ja olemukseen on tullut kaiken kokeneen musikantin karismaa. Kitaristi Matti Kähkönen on tennareissa ja farkkuliiveissään kuin suoraan 70-luvulta sillä erotuksella, että käsivarsien tatuoinnit olisivat silloin varmaan säikäyttäneet jopa ne aikanaan melkein ainoat tatuointien ottajatkin, eli merimiehet ja linnakundit. Odotus ei onneksi kestä kauaa, sillä kolmantena kappaleena kuullun Cozyrown jälkeen rumpali Kakkola kuuluttaa Ile Kallion sisään. Ile antaa myös kiitettävästi tilaa Black Devils -kitaristi Kähköselle ja mikäpä on mieheen luottaessa: Kähkönen hallitsee Ganes-kuviot suvereenisti ja soitossaan on juuri oikea tatsi. Ja se tosiasia jännittää tämänkin iltaista yleisöä. Fraasit ja jopa Remun kryptiset välispiikit putoilevat niin luontevasti, että taustalla täytyy olla tuhansia ja taas tuhansia tunteja Hurriganesin livenauhojen kuuntelua ja niihin harrasta perehtymistä. Bändi polkaisee keikan käyntiin Keep On Knockingilla ja sitä seuraa rivakka Do You Wanna Dance. Moni on sitä yrittänyt ja yrittää edelleenkin joka viikonloppu jossain päin Suomea – toiset paremmalla ja toiset hieman heikommalla menestyksellä. Biisin loppuun on lisätty ylimääräinen kitarasoolo, jossa jo Hurriganes-osaamisensa osoittanut Kähkönen pääsee kunnolla esitte© Pa si Ry tk ön en. Tämän jälkeen bändi laulattaa yleisöään toisella radiosuosikilla, Bourbon Streetilla. kansaa ja poltti poroksi yleisöennätykset niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Yleisökin lämpenee, taputtaa ja huutaa, mutta on silti hieman odottavalla kannalla. Olen jonkun verran seuraillut Ilen uraa ja levytyksiä jo 70-luvulta saakka ja ainakin minulle tulee kiirastorstain illassa tunne, että äijä soittaa nyt kypsässä iässä paremmin kuin koskaan! Aiemman rock-taituruuden lisäksi monipuolinen musiikkityyleihin tutustuminen on tuonut soittoon paljon sävyjä ja kikkaboksiin välineitä vaikka muille jakaa. Siitä jatketaan luontevasti aikoinaan vain sinkkuna julkaistuun, vahvasti Dr. Se on Cisse-vainaan aikoinaan tuhansiin sydämiin tunnelmoima My Only One. Ja nyt yleisönkään ei tarvitse enää jännittää; tämä hommahan toimii! Ja tätä on tultu kuulemaan! Seuraavaksi kuullaan itsestäänselvä Hurriganes-klassikko It Ain’t What You Do, jonka jälkeen seuraa setin ensimmäinen yllätys: tribuuttibändien harvemmin esittämä Elephant’s Boogie. Sitten on luvassa taas yllätys, kun vuoron saa aikoinaan niin ikään vain sinkkuna julkaistu Keep On Movin’. Ulkomuodoltaan Ile on hämmästyttävän solakka. Keikan aikana selviää, että ulkomuodon lisäksi Kakkola hallitsee suvereenisti Remun tavan oikoa lyriikoissa ja muokata ne surutta omaan suuhunsa sopiviksi. Yhtyeen rumpali-solisti ja ehdoton kapellimestari J-P Kakkola muistuttaa ulkoiselta olemukseltaan hämmästyttävän paljon Remua. Illan päätähti puuttuu vielä... Soundit ja valot ovat kohdallaan ja soitto toimii kuin se kuuluisa junan vessa. Basisti Tero Salminen on pukeutunut mahdollisimman autenttisen näköiseen tiikeritakkiin ja päässään hänellä on monista Cissen 80-luvun kuvista tutut tupakkavalmistajan mainoslasit (joita muuten jaettiin aikanaan ruotsinlaivan tax freessa ilmaiseksi, eli ”aidoista” ei kannata suuria summia maksaa, vaikka sellaisiakin niistä välillä netissä pyydetään). Tupa on kuitenkin täynnä aiheeseen huolella perehtynyttä jengiä, jokamiehen toivekonsertit ovat erikseen. Hieman harvemmin kuultuja helmiä kuullaan lisää, kun tuttu kitarariffi aloittaa 11th Street Boogien. Ile heittää kitaran kaulaansa, hymyilee yleisölle ja hihkaisee mikkiin: ”Tervetuloa aikamatkalle!” Ja sitten mennään! Good Morning Little Schoolgirl jyrähtää liikkeelle yhtä tanakasti kuin aikanaan levyltä. Useisiin aikoinaan levyttämiinsä Hurriganesbiiseihin Ile soittaa jo levyiltä tutut soolot, mutta mukaan mahtuu myös paljon maukasta improvisointia. On nimittäin selvää, että tällaista samaistumista ei saa mistään kansalaisopiston imitaatiokursseilta, vaan se edellyttää elämänmittaista aiheelle omistautumista. Biisi ei ole koskaan kuulunut varsinaisiin suosikkeihini, mutta on pelkästään hienoa, että tällaisessa setissä kuullaan myös muuta kuin niitä kaikkein ilmeisimpiä kipaleita. Vaikka selvää on, että Ilen lisäksi lavalla ei tänä iltana nähdä alkuperäisiä Hurriganesjäseniä, eikä kukaan sellaisia yritä esittääkään, niin ainakin ulkoisesti Black Devils näyttää juuri sopivan uskottavalta
Komiaa! Hienoista esityksistä huolimatta hiukan tuntemattomammat ja keskenään melko samantempoiset biisit ovat vieneet keikan jonkinlaiseen suvantovaiheeseen. Mutta sitten alkaa taas tapahtua, kun ”Hot Wheelsin” loppupuolen helmi, eräälle bluesin legendoista jo nimessään ja kitarariffillään kumartava Hey Bo Diddley lähtee liikkeelle. Sen perään kuullaan vielä sen kenties merkittävimmän Hurriganes-levyn nimibiisi, Roadrunner. Luultavasti moni sai myös sen, mitä Ile lavalle tullessaan lupaili. Ainakin itsestäni tuntuu, kuin olisi tehnyt aikamatkan jonnekin menneeseen aikaan ja paikkaan... Blues News 3/2019 15 lemään hienoa melodiankuljettelutaitoaan. Ja olipa hyvä reissu! Petri Friman © Pa si Ry tk ön en © Pa si Ry tk ön en. Cisse ei luonnollisestikaan ole paikalla, joten tällä kertaa biisin tulkitsee kitaristi Kähkönen. Kähkönen aloittaa kitarasoolon sillä tutulla, laulun melodiaa myötäilevällä yksinkertaisella teemalla, joka myös on kuulunut aloittelevien taiteilijoiden ehdottomaan repertuaariin jo 70-luvulta saakka. Yleisölle tämä ei tietenkään riitä ja alkaa vimmattu taputus ja encoren vaatiminen. Kähkösen tulkinta on astetta rosoisempi, mutta äänessä kuuluu myös biisiin kuuluva kaiho. Soolojen jälkeen biisi muuttuu yllättäen ”Roadrunnerilta” tutuksi In The Nude -instrumentaaliksi, joka on melko paljon velkaa sekä Glenn Millerille että Shadowsille. Suurin osa yleisöstä poistuu samantien, se on saanut sen, mitä on tullut hakemaankin. sillä ovat monet kitaraharrastuksensa ja jopa muusikon ammattinsa tässä maassa aloittaneet ja sillä alkaa myös eräs suurimmista Hurriganesklassikoista, eli I Will Stay. Kertosäettä vielä loppuun ja bändi poistuu lavalta. Bändi palaakin takaisin ja tuttu tomikomppi käynnistää makoisasti rullaavan Tallahassee Lassien. Tulkinnassa on maltillinen tempo, mutta silti – tai juuri siksisiinä on rutosti voimaa! Loppurytinöiden jälkeen bändi poistuu Nämä kuultiin: Keep On Knockin’ Do You Wanna Dance Cozyrow Good Morning Little Schoolgirl Ain’t What You Do Elephant’s Boogie Oh Baby Doll Only One Bourbon Street Keep On Movin’ 11th Street Boogie Honey I’m Leaving Hey Bo Diddley Chinatown Hot Wheels I Will Stay Get On encore: Tallahassee Lassie Roadrunner lavalta toistamiseen, valot sammuvat ja PA:sta alkaa kuulua ”Crazy Days” -levyn seesteinen I Can’t Get The Feeling. Maukasta! I Will Stayn tunnelmoinnin jälkeen Ile ottaa hetken tilan itselleen ja soittaa pitkän soolon esitellen vakuuttavaa kitarointiaan. Cissen ääntä ei voi jäljitellä, eikä sitä onneksi yritetäkään. Yleisö aavistelee jo mitä tuleman pitää ja sieltähän se tuttu introriffi tärähtääkin; Get On! Biisi rullaa kuin konsanaan levyllä ja osiotkin etenevät samassa järjestyksessä Ilen vastatessa ensimmäisestä kitarasoolosta ja Kähkösen jälkimmäisestä. Toisella kierroksella Ile kuitenkin päivittää soolon todella tyylikkäästi 2000-luvulle; melodia ja tunnelma ovat siellä edelleen, mutta tähän ei enää nuotiokitaristit pysty, vaan asialla on mies, joka hallitsee instrumenttinsa monipuolisesti. Otelaudalta A-molli, etusormen nostoa väliin ja pari paksuinta kieltä vapaana... Nyt kun uuni on taas kuuma, bändi lisää löylyä! Ensin tanakkaa sufflea Chinatownin muodossa ja perään raivokas tulkinta Hurriganesin tuotannon kenties suoraviivaisimmasta jyrästä, joka on tietenkin ”Hot Wheelsin” nimikappale. Bändin naputellessa tuttua teemaa rumpali-solisti Kakkola esittelee bändin ja tietysti vielä keran Ilen. Lähes hypnoottisesti jyskyttävä biisi nousee yhdeksi illan ehdottomista kohokohdista! Ile pääsee sen kitarasoolossa jamittelemaan kuin konsanaan ”Live In Stockholm” -levyllä, tuolla taltioinnilla ajalta, jolloin Hurriganes kaatoi aitaa ja yleisöennätyksiä länsinaapurin puolella. Tyylikäs lopetus
Lienee selvää, että Smokeyn mielenkiinnon suuntautuminen muualle oli yksi syy siihen, että Linda Grinerin single julkaistiin vasta yli puoli vuotta levytyksen jälkeen tammikuun lopussa ‘63 ja että siihen ei tuossa vaiheessa enää panostettu. Bennedetti oli ainakin puolivirallisesti Lindan manageri ja hän järjesti uran urkenemiseen johtaneen esiintymisen Howard Teatterissa. Hän levytti vain yhden singlen, mutta se on jäänyt historiaan suurena keräilyharvinaisuutena. Lindan äiti oli kotoisin Jamaikalta ja isä entinen kevyen sarjan mestarinyrkkeilijä. Motown 1037 Good-by Cruel Love Envious A-puolta on usein pidetty eräänlaisena answer-lauluna James Darrenin edellisen syksyn hitille Good Bye Cruel World. Todellisuus oli hieman arkisempi. GOOD-BY CRUEL LOVE Motownin historiikit esittelevät Linda Grinerin päätymisen Detroitiin jonkinlaisena tuhkimotarinana, kun Smokey Robinson löysi 15-vuotiaan tytön Washingtonista, tajusi hänen lahjakkuutensa ja toi Berry Gordyn juttusille. Erehdys korjattiin nopeasti, mutta nuo väärällä nimellä prässätyt kappaleet ovat jääneet keräilyihmeiksi. Se oli niin varma sävelmä, että on helppo kuvitella sitä top ten -hitiksi, jos Mary Wells olisi levyttänyt sen. Linda tajusi varmaan itsekin, että hänellä ei ollut mahdollisuuksia Smokeyn holhouksessa levyttäneen Mary Wellsin varjossa. Neljännesvuosisadan ajan käytössä oli taiteilijanimi Lyn Roman ja tyyli oli aivan toisenlainen. Yhtä suureksi esteeksi Linda on maininnut myös Gordyn pinttymän Diana Rossista tulevana suurtähtenä, Lindaa ei voitu päästää Supremes-kuviota sotkemaan. Korjatut singlet ovat toki arvokkaita nekin, mutta niiden arvo on ollut noin kymmenesosa virhekappaleiden hinnoista. Myös b-puoleksi jäänyt hidas ja viihteellinen Envious oli hyvä esitys, siitäkin löytyy yhtäläisyyksiä Mary Wellsin vastaavanlaisiin balladeihin.. 70-luvun oppaissa hinnaksi arvioitiin 4060 dollaria, takavuosien nettihuutokaupoissa hinta oli korkeimmillaan useita satoja taaloja. Yksi Gordyn asenteeseen vaikuttanut seikka oli Lindan ikä. Siltä se ei ainakaan kuulosta, vaan kyseessä on mitä tyypillisin Smokey Robinson -sävelmä, juuri samasta muotista kuin Smokeyn Mary Wellsille tekemät suurmenestykset. Lindalla oli pikkutyttönä mahdollisuus tyypilliseen gospelkoulutukseen kotiseurakuntansa Heavenly Stars -nimisessä kuorossa, mutta myös tilaisuus kuunnella 50-luvun suuria tähtiä. Kotiradiossa soivat Sam Cooken ja Roy Hamiltonin tapaiset viihdyttäjät ja johtavat Dinah Washingtonin, Sarah Vaughanin ja Ella Fitzgeraldin tasoiset naisesikuvat. Linda oli tietenkin lahjakas, mutta mikään slummien raakile hän ei ollut, vaan ikäisekseen kyvykäs ja määrätietoinen nuori nainen. Tapaaminen ei suinkaan tapahtunut sattumalta, vaan Linda oli esiintymässä Washingtonin Howard Theaterissa samassa tilaisuudessa, jonka päätähti oli Smokey Miracles-yhtyeineen. Hänen kanssaan ei voitu solmia talolle tyypillistä rahat pomon taskuun -sopimusta, koska vanhemmilta ei saatu siihen suostumusta. Kuulostaa kaukaa haetulta, mutta muistaa sopii, että Linda oli erinomainen laulaja, hänen sopraanossaan oli yhtäläisyyksiä Diana Rossin vastaavaan, lapsellinen nasaalius ja seksikkyys vain puuttuivat. Ehkä tuota on turha spekuloida, luulen kuitenkin, että Linda kiertelee totuutta väittäessään, että hän halusi eroon Motownista kiihkeämmin kuin Motown hänestä. Good-by Cruel Love ei ollut hitti, mutta se on hyvä levy. LYN ROMAN Motown memories, osa 70 PEKKA TALVENMÄKI A laotsikko lupaa liikaa, esiteltävämme liittyy Motowniin vain marginaalisesti uransa alun ja lopun osalta, noissa yhteyksissä hän levytti omalla nimellään Linda Griner. Linda Griner on myöhemmissä haastatteluissa kertonut, että Smokey ja useimmat muut Hitsvillen kaverit olivat kannustavia, mutta hän ei viihtynyt Motownilla lähinnä siksi, että Berry Gordy ei sietänyt häntä. 16 Blues News 3/2019 LINDA GRINER a.k.a. Ilmeisesti edellä toteamani satojen taalojen hintapyynnöt liittyvät nimenomaan ”cruel world” -kappaleisiin. Motownin kannalta Linda oli erikoistapaus. Maininta Smokey Robinsonista Lindan ”löytäjänä” on liioittelua. Todellisuudessa Linda oli päässyt 14-vuotiaana esiintymään säännöllisesti Ko Ko -nimiseen kerhoon, jonka omistaja Angelo Bennedetti kannusti ja tuki monin tavoin hänen uransa alkua. Lindan syntymäaikaa ei ole mainittu näkemissäni teksteissä, mutta koska hän oli 15-vuotias tavatessaan Smokeyn vuoden ‘61 paikkeilla, niin pienellä päättelyllä päästään ainakin lähelle totuutta. Mary Wellsin ensimmäinen ykköshitti You Beat Me To The Punch julkaistiin kaksi päivää Lindan levytystilaisuuden jälkeen ja seuraava ykkönen Two Lovers levytettiin muutamaa viikkoa myöhemmin. Linda pääsi Smokeyn suosituksesta Hitsvilleen alkukesällä ‘62 ja sai lähes kylmiltään levytettäväkseen singlen, jonka molemmat puolet sävelsi ja tuotti Smokey, taustakuorona toimi The Miracles. Washingtonissa asunut perhe oli kaikin puolin musikaalinen. Maryn hitit työllistivät Smokeyn, mikä näkyi siinäkin, että Miracles oli melkein paitsiossa koko alkuvuoden ‘62, kunnes palasi kuvioihin vuoden lopulla hitillä You’ve Really Got A Hold On Me. Sen verran Darrenin hitti on saattanut tekijöiden ajatuksia sekoittaa, että singlen ensimmäisiin otoksiin painettiin ymmärtääkseni täysin vahingossa nimeksi Good By Cruel World
Taustatukena kaiken aikaa vaikuttanut Angelo Bennedetti neuvotteli sopimuksen Columbialle, jonka pomot olivat niin vakuuttuneita hänen kyvyistään, että antoivat alan mestareihin kuuluneen Clyde Otisin ottaa hänet tuotettavakseen. Enää ei ollut merkkiäkään Smokey-vaiheen liukuhihna-Motownista, paremminkin esityksessä oli näkyvissä Lindan tulevaisuus kovan tason viihdelaulajana. Nuoresta iästään huolimatta Lyn Roman oli kypsä artisti ja Clyde Otisin maltilliset sovitukset päästivät hänen äänensä oikeuksiinsa. Aretha Franklin oli tunnetusti ollut Columbialla jo kolmisen vuotta eikä firmassa taidettu täysin ymmärtää, mitä kiistatta ylivoimaisen artistin kanssa olisi pitänyt tehdä. Lyn Romanin mielestä se jokin oli Columbian johtomiesten ja Clyde Otisin välinen budjettiriita. VIIHTEEN HUIPULLE Linda Grinerilla ei ollut vaikeuksia jatkaa uraansa Motown-vaiheen jälkeen. Päästäkseen irti Motownin mukana syntyneestä teinityttöimagosta Linda vaihtoi nimeä. Columbia-albumi ei ollut menestys, mutta se huomattiin alan taustamiespiireissä. Hieno esitys kaiken kaikkiaan, samalla viikolla levytettiin tulevaa enteilevät historialliset Motown-levyt Martha & The Vandellasin Come And Get These Memories ja Temptationsin I Want A Love I Can See. Ainoatakaan singleä ei albumin raidoista julkaistu, tekemättä jäi myös toinen albumi, joka oli Romanin mukaan suunnitteilla. Kesällä ‘64, ehkä peräti Lyn Romanin albumin innoittamana päätettiin Otis siirtää tuottamaan Arethan levyjä, tuo suuren määrän hienoja levytyksiä poikinut yhteistyö jatkui siihen saakka, kun Aretha siirtyi Atlanticille vuoden ‘67 alussa. Huhtikuussa ‘64 järjestettiin kaksi sessiota, joiden tuloksena julkaistiin albumi. Billboard käytti Album Spotlightissaan Lyn Romanista sanontaa ”exciting new star” ja vertasi häntä Lena Horneen ja Damita Jo’hon. Linda on kertonut haastattelussa, että Columbialla oli motiivina tehdä hänestä uusi Dinah Washington joulukuussa ‘63 kuolleen supertähden paikalle. Tuon viihteellisen balladin taustamiehenä ei toiminut Smokey, vaan säveltäjiksi on merkitty Marvin Gaye ja Clarence Paul ja tuottajaksi viimeksi mainittu. Epäilemättä hän teki Smokeyn johdolla yhtä ja toista, epävarmojen muistelojen mukaan jopa albumi oli suunnitteilla. Etunimi sai muodon Lyn, sukunimeksi kelpuutettiin Bennedettin ideoima, roomalaiselta kalskahtava Roman. Olen kuullut vain muutaman raidan tältä levyltä ja ne vahvistavat kappalelistan synnyttämää mielikuvaa: Perusviihdettä, mutta ehdottomasti loistavaa sellaista. Quincy Jones toimi Mercuryn varapääjohtajana noihin aikoihin ja hän kiinnostui Romanista.. Kävikö niin, että Lyn Romanin sopimus Columbialla jäi yhden LP:n pituiseksi sen takia, että yhtiö halusi satsata Arethan uraan. Jokin meni kuitenkin pieleen. Varmaa tietoa on vain vuoden ‘63 alussa purkitettu julkaisematta jäänyt So Let Them Laugh At Me. En tiedä, kiertelikö Roman totuutta, itselläni kävi levytysten katkeamiseen mielessäni aikataulullinenkin selitys. Blues News 3/2019 17 On epäselvää kuinka paljon hyllylle jäänyttä materiaalia Linda Motown-vuotensa aikana levytti. The Many Faces Of Lyn Roman (Columbia CL-2219) A: (1) Moon River (2) I Thought About You (3) While We’re Young (4) Imagination (5) The End Of A Love Affair (6) You Came A Long Way From St. Louis B: (1) Out Of This World (2) Candy (3) On The Green Dolphin’s Street (4)When The Sun Comes Out (5) A Certain Smile (6) Fly Me To The Moon Stereopainoskin on olemassa, numeroltaan 9019, lisäksi albumi on julkaistu viitisen vuotta sitten cd-muodossa Legacy-merkillä
A Girl For All Reasons (Dot DLP 25850) A: (1) Here I Am (2) One Life One Dream (3) Stop Along The Way (4) Don’t Worry About Me (5) Summertime B: (1) Confession / I’m A Believer (2) In The Back Room (3) Call Me (4) A Little Bit Of Sunshine (5) I Haven’t Got Anything Better To Do (6) How Could I Be So Wrong The Greatest Roman Of Them All (Dot DLP 25903) A: (1) Knowing When To Leave (2) God Bless The Child (3) When I Was Five (4) Didn’t We (5) Unchained B: (1) Little Green Apples (2) Just A Little Lovin’ (3) (You Make Me Feel Like) A Natural Woman (4) Help Yourself (5) The Look Of Love Tärkeimmät havainnot Romanin Doteista mainittiin jo sinkkukatsauksen yhteydessä. Day on loistava hienostunut levy. Syyksi voi arvailla Townsendin sortumista yhteen lukemattomista ryyppyputkistaan tai hänen täystyöllistymistään muiden artistien kanssa, Lyn Romanin Mercury-levyt jäivät joka tapauksessa yhteen singleen. Se ei ole koskaan ollut varsinainen hitti, mutta siitä on tehty paljon hyviä lainoja. Gerry Granahan toimi Romanin taustalla niiden kahden vuoden ajan, jotka tyttö Dotilla vietti. Hetkittäin, mutta vain hetkittäin Roman onnistui myös kuulostamaan paremman väen Diana Rossilta. Molemmilta albumeilta löytyy. Peräti neljän viimeisen singlen raidat puuttuvat albumeilta, syy on tiettävästi se, että luvattua kolmatta LP:tä ei koskaan saatu kasaan. Verrattuna aikaisempiin vuosiin tämä vaihe merkitsi selkeästi takapakkia. Litanian parhaimmistoon kuuluvat sävelmät Here I Am ja When I Was Five ovat reippaasti velkaa niille Dionnen lauluille, joita pari Bacharach & David noihin aikoihin kirjoitti, myös sovituksissa ja laulussa oli samantapaista sujuvuutta ja kepeyttä. Ed Townsendin kirjoittama My Life Story on hieno viihde-esitys sekin. Netissä on katsottavissa kyseisen vuoden lokakuussa taltioitu live-versio, joka osoittaa miten vaikuttava lavadiiva Lyn Romanista oli kehittynyt. VIIHDEMAAILMAAN Vuonna ‘67 Lyn Roman siirtyi uudenlaiseen ympäristöön monenkirjavasta jäljestään tunnetulle Dot-merkille, joka toimi suuren filmiyhtiön Paramountin kyljessä. Lyn Romanin laulu on huikea, erityisesti hän osoitti taitonsa noustessaan kliimaksikohdissa ylärekistereihin ilman vähäistäkään väkinäisyyden tunnetta tai ajatusta kiljumisesta. Edellinen oli tyypillinen mahtipontinen 60-luvun filmisävelmä, muuten siisti, mutta tunnelmaa pilasi aika lailla se, että Roman kuulosti ärsyttävästi Petula Clarkilta. Dionne Warwick oli kolmas, mielenkiintoisin esikuva. Lyn Romanin kertoman mukaan Columbiavaiheen kuvio toistui Mercurylla. Day My Life Story Samassa heinäkuun ‘65 sessiossa levytettiin hyllylle jääneet Make Someone Love You ja I Want To Be Your Baby Girl. Dot-touhu oli linjatonta tai jos linjaa oli, se siirtyi 60-luvun lopussa pois Romanin vahvuusalueilta. Covereista tunnetuin on varmaankin Dusty Springfieldin ”Dusty In Memphis” -albumilta löytyvä tulkinta, muita tuohon hienoon sävelmään tarttuneita kuuluisuuksia ovat Sarah Vaughan, Barbara Streisand, Tina Turner, Billy Eckstine ja Friends Of Distinction, vain muutamia mainitakseni. Singleinä julkaistuista versioista parhaiten sopi Romanin tyyliin Barry Mannin ja Cynthia Weilin kaihoisa Just A Little Lovin’ (Early In The Morning). Daddy’s Gone A Huntin oli levottomampi, se sujui enemmän Johnny Williamsin orkesterin ehdoilla, valitettavasti siinäkin laulupuolta häiritsi mielikuva Petula Clarkista. Lyn Romanin versio on nätti, mutta ei erotu sen kummemmin edukseen. Originaalin levytti vuoden ‘68 alussa australialaissyntyinen Lana Cantrell. Jones löysi Romanin taustalle tuottajaksi Ed Townsendin ja sovittajaksi Horace Ottin, tuloksena hieno single: Mercury 72473 G.B. Voi olla, että hänellä oli toiveita jopa filmiurasta, ainakin hän on haastatteluissa maininnut, että Paramountilla oli suuria suunnitelmia hänen varalleen, mutta ne kaatuivat epäselvyyksiin yhtiön hallinnossa. Petula Clark/Dionne Warwick -ihmettely jatkui albumeilla. Dot 17052 The Penthouse Born To Lose 17089 Here I Am In The Back Room 17148 Just A Little Lovin’ When I Was Five 17203 Unchained The Taste Of Love 17237 Somewhere Cupid 17265 Daddy’s Gone A Hunting The Love That A Woman Should Give To A Man 17313 The Secretary’s Life Some Hearts Petula Clarkin haamu oli kaiken aikaa Romanin Dot-sinkkujen taustalla, toisissa esityksissä enemmän, toisissa vähemmän. Horace Ottin kirjoittama G.B. Kauniin jäähyväislaulun täydentää Horace Ottin sovitus, joka on malliesimerkki siitä miten jousia käytetään ”oikein”. Yhteistyö Ed Townsendin kanssa sujui molemminpuolisen yhteisymmärryksen merkeissä, suunnitteilla oli albumi, mutta mitään ei tapahtunut. 18 Blues News 3/2019 Ehkä Quincynkin mielessä liikkui ajatus Dinah Washingtonin kuolemasta aiheutuneen aukon täyttämisestä, sama toteamus on liitetty myös Timi Yuron siirtymiseen Quincyn alaisuuteen Mercurylle. Hänen tunnetuimmat Dot-levynsä olivat joka tapauksessa Gerry Granahanin tuottamia filmitunnareita elokuvista The Penthouse ja Daddy’s Gone A Hunting. Lyn Roman sai levyttää Gerry Granahanin johdolla Dotille kaksi albumia
Eddien esitys oli hengetön ja nihkeä, Roman-cover oli hitusen vankempi, mutta keskinkertaista kummempi ei sekään ollut. Kertomansa mukaan häntä kohdeltiin hyvin ja hänen lahjakkuutensa näyttelijänäkin tunnustettiin, mutta roolien ja muiden työtilaisuuksien saaminen edellytti hyvännäköiseltä tytöltä vastapalveluksia. Tämä ehdotteli levytysmahdollisuutta Ichiban-merkillä. EPÄSELVYYKSIÄ In The Basement -lehden haastattelusta (#40) saa sen käsityksen, että Linda/Lynillä oli uransa jokaiseen negatiiviseen käänteeseen syyllinen. Heidän versionsa noudatteli niin pikkutarkasti originaalia, että kylmiltään kuunneltuna on mahdotonta arvata, kumpi on kumpi. Lyn innostui omien sanojensa mukaan liikaa, teetti levyn ja maksoi sen tekoon liittyneet kustannukset. 80-luvun alussa Lyn Roman siirtyi Las Vegasiin ja perusti sinne oman firman, jossa hän työskenteli alalle pyrkivien nuorten artistien parissa. Wanted (Ichiban ICH-1015) A: (1) I Want You (2) Billy The Kid (3) Love Slave (4) I Want You Reprise B: (1) A Different Kind Of Sweet (2) Born To Live (3) We Belong Together (4) Don’t Look Back Ensimmäinen havainto on ruma, seksistinen kansikuva, täydellinen vastakohta 60-luvun tyylikkäille otoksille. Help Yourself -nimisiä lauluja on monenlaisia, nyt on kyseessä yhdentekevä versio Tom Jonesin yhdentekevästä pikkuhitistä. Lajissaan Stop!... Lisää levytyksiä oli luvattu, mutta firmalla meni huonosti ja Davis häipyi ties minne. 70-luvun loppu on sekavin vaihe Lyn Romanin uralla. Mielenkiintoisin valinta on A Natural Woman, joka ei ymmärrettävästi ole läheskään niin rankka kuin Aretha Franklinin suuri klassikko, mutta ei se onneksi yritäkään olla, onpahan vain sopivasti erilainen. Mikä lie ollut totuus, LP ilmestyi vuonna ‘87. 11 .1 96 7. Hän esiintyi kaikenkirjavissa showtapahtumissa arvostettujenkin viihdejättiläisten kanssa. Supremes nimittäin levytti Stop!...-raidan 90-luvun puolivälissä, ei tietenkään alkuperäinen Supremes vaan yhtyeen myöhemmistä jäsenistä (Lynda Lawrence, Scherrie Payne...) koottu, Suomessakin pariin kertaan vieraillut ryhmä, josta käytettiin Florence Ballardin muistoksi myös nimikettä The Flo’s. Myös Brunswick ja Carl Davis saavat saman kohtelun. Ymmärtääkseni hän asusteli Hollywoodissa ja pyrki elokuva-alalle. Hänellä oli oma pieni Linai-niminen levymerkki ja manageritoimisto, jonka turvin hän pystyi säätelemään myös omia esiintymisiään. Noihin aikoihin ei asioista voinut puhua eikä paljastaa nimiä, mutta haastattelussaan Roman uhkasi kirjoittaa elämäkerran, jossa kaikki tulee julki #metoohengessä niin kuin nykyään sanottaisiin. Lisää Motown-kontaktia tarjoaa b-puolen Where Do You Go. Lyn väittää, että hän ei saanut koskaan julkaisusta senttiäkään, päinvastoin. Ichiban myi levyä, vaikka minkäänlaista sopimusta ei ollut edes olemassa. Vuonna ‘86 Lyn Roman joutui tekemisiin vanhan ystävänsä, niin kuin hän itse sanoi, John Abbeyn kanssa. Brunswick 55008 Stop! I Don’t Need No Sympathy Where Do You Go Stop!... ”Greatest Roman” -levyn kakkospuoli alkaa aika näppärällä Little Green Apples -coverilla eikä jatkossakaan ole isompaa valittamista. on ihan mukava ja harmiton levy, mutta listoille vievä eleganssi siitä puuttui. Musiikillisesti tärkeintä antia ovat Lynin kaksi omaa sävelmää, Love Yhdessä laulaja-lauluntekijä-tuottajan ja Dot-yhtiön varatoimitusjohtajan Gerry Granahanin kanssa 1967 © Bi llb oa rd M ag az in e 4. Aina oli kyse siitä, että yhtiössä tai hänen asioistaan vastaavassa miehistössä asiat hoidettiin vastoin annettuja lupauksia. Vertailukohtina löysin maininnat Motownista ja varsinkin Hollandin veljesten ja Lamont Dozierin Invictuksesta, omat mielikuvat menevät enemmän phillyn, eritoten muutaman Three Degrees -levyn suuntaan. VIIHTEELLÄ JA DISKOSSA 70-luvun alun Lyn oli poissa levytysstudioista, mutta ei musiikkimaailmasta. Blues News 3/2019 19 paljon lainasävelmiä, jälkimmäiseltä peräti seitsemän. Where Do You Go sävellettiin samoihin aikoihin ja se päätyi täyteraidaksi Eddie Kendricksin kolmannelle soolo-LP:lle. Tässä kohtaa saadaan hentoinen ote myös Motown Memories -puolelle. Sen taustalla oli Chicago-soulin huipputuottajiin kuulunut Carl Davis apunaan Sonny Sanders. Roman oli taitava laulaja eikä mukaan mahtunut varsinaisia epäonnistumia, toisaalta ei myöskään hätkähdyttäviä oivalluksia. on ajalleen tyypillinen hyväntuulinen diskolonkutus. Pamela Sawyer ja Gloria Jones työskentelivät 70-luvun alussa jonkin aikaa parina, jonka tuotoksista tunnetuin oli Glorian albumi ”Share My Love”. Kun hän vuonna ‘74 pääsi taas levyttämään, tuloksena oli hieman yllättäen puhdas diskolevy
Linda itse muistelee Motorcityä seuraavasti: ”Uskoakseni Motorcityn konseptilla olisi voitu saada paljon hyvää aikaan, mutta mitkä olivat heidän todelliset tarkoitusperänsä. Ainoa raita, johon mielikuvitukseni riitti, on huokailevan monologialun sisältävä ja Diana Rossin kuiskailevaa tyyliä lauluosuudessa tavoitteleva kakkospuolen avaus. In The Basement -lehden haastattelussa väitetään, että Lyn olisi levyttänyt Love Is The Answer -nimisen raidan Italiassa 80-luvun lopussa. Linda ei ollut tärkeimpiä Motorcityn artisteista, häneltä julkaistiin nimittäin vain yksi single (Too Late For Tears). Ketä kiinnostaa. Yksityiskohtia en löytänyt, mutta oletan, että jos Lyn jotakin soolona lauloi, niin kyseessä oli We Belong Together. Linda oli ja on nätti nainen ja etuvarustuksia on kuvissa korostettu niin, että uhkea on vaisu sana niitä kuvaamaan. Kuka tietää. Hän oli tarjonnut sitä Lindan levytettäväksi vuosikymmeniä sitten, mutta kun aie ei toteutunut, Linda muisti ystäväänsä modernisoidulla versiolla. Redd Foxxin merkitystä Lindan tukijana ja ystävänä kuvaa myös se, että Foxxin perheen myötävaikutuksella on pantu alulle koomikon elämää ja bisnesmaailman koukeroita yleisemminkin kuvaava elokuvaprojekti, johon käsikirjoituksen ovat laatineet Sean McBride ja Michael Green. Kaiken kaikkiaan ”Wanted” oli ja on sekava paketti. Levy sinällään on kaikkea muuta kuin vetelää huumoria, sävelmä on nätti ja esitys siisti, vaikkei se ainakaan minussa sen kummempia joulutuntoja herättänyt. Ichiban 110 Don’t Look Back (78.) Living In The 80’s Kyseessä ei ole versio vanhasta tempparihitistä, vaan Ichiban-sävelmä, joka ei erotu sen kummemmin edukseen albumilla. Care For Me (1) Running Out Of Ways (2) Care For Me (3) Like A Stone (4) True Love Seuraava merkintä on niin ikään neliraitainen EP, levymerkki oli K-Tel ja vuosi 2010. Tribuutti perustui lukuisiin yhteisiin esiintymisiin 70-luvun alussa. Olisi luullut, että jos he olisivat ajatelleet kaikkia niitä ongelmia, joita entisillä Motown-artisteilla on ollut, he olisivat hoitaneet homman huomattavasti paremmin.” UUDEN VUOSITUHANNEN AKTIVITEETIT Olin jo päättämässä esittelyni Motorcityyn, mutta kun uteliaisuuksissani tarkistin, onko Linda Grinerilta olemassa mitään uutta tietoa, niin löysin vaikka mitä, kaikki 2000-luvulta. En saanut netti-ilmoituksesta täyttä selkoa levyn taustatekijöistä, mutta ehkei ole väliäkään, sillä levy on täysin tyhjänpäiväinen. Siinä tärkeimmät. Ichiban julkaisi myös yhden singlen, josta tuli yllättäen Lynin ainoa listalevy. Jälkimmäisen lauluosuus on kelvollinen, mutta paukuttelun säestämänä kerrottu pitkä johdantomonologi täysin metsässä. Sweet Genius (1) Sweet Genius (2) You Can’t Turn Me Off (3) Do It Again (4) One More Dance For The Road Molemmilla levyillä on hyvää se, että pahimmat paukuttelut on jätetty sen verran vähiin, että sävelmistä saa selvää. Parempaa tarjosi kyseisenä vuonna Second Chances -merkillä julkaistu EP, jonka Linda levytti ranskalaisen Arno Eliasin tuottamana. Suunnitelma on tätä kirjoitettaessa vain suunnitelma, jonka lopullisesta toteutumisesta ei ole varmuutta.. Sijoitus blacklistan hännillä oli pieni erikoisuus, ei laadun tae. Marvin Gayen ystävä tarkistaa tietenkin Lynin näkemyksen 70-luvun puolivälin I Want You -hitistä, joka oli originaalina aika vaikeaselkoinen eikä Lynin naisnäkökulma sitä ainakaan ymmärrettävämmäksi tee. Samoihin aikoihin vuonna 2007 julkaistiin ymmärtääkseni myös single The Snippet. Musiikkipuolesta erottuu tietenkin kaksi versiota omista vanhoista singleyrityksistä, valitettavasti Unchained ja varsinkin Goodbye Cruel Love eivät sisällä hitustakaan 60-luvun henkeä. Kuluneet kolme vuosikymmentä ovat vieneet esityksestä lopunkin hohdon. Hän on vaikuttanut aktiivisesti Las Vegasin yhteiskuntaelämässä ja hyväntekeväisyyskuvioissa ja toiminut erilaisissa edustustehtävissä monella maailman kolkalla. Musiikkiakaan hän ei unohtanut. Hypnoottisen tuntuinen Care For Me, unelias True Love ja pitkän intron avaama Do It Again jäivät pikakuuntelussa positiivisimpina mieleen. MOTORCITYLLE – KUINKAS MUUTEN Lähes kaikki Motown Memories -osat ovat päättyneet esiteltävän yrityksiin Ian Levinen jälkikäteen ajatellen naurettavalla Motorcitymerkillä. Kyse on ehkä väärinkäsityksestä. Varminta tietoa on vuonna ‘91 julkaistu cd, josta löytyy myös parin raidan verran täydennetty nettiversio nimellä ”Distant Lover”. 20 Blues News 3/2019 Slave ja Born To Live, jotka eivät erityisemmin erotu sekavasta kokonaisuudesta. Nettisivustot on päivitetty ajan tasalle ja niiden mukaan Linda Griner on edelleen täysillä mukana. Love Is The Answer oli maineikkaan italialaisen Fonit Cetra -nimisen yhtiön ”perhepaketti”, jolla lauloi monta jenkkikuuluisuutta muutaman paikallisen tähden kanssa. Ensinnäkin Linda näyttää jatkaneen töitään Las Vegasissa, koska hänelle on myönnetty kunnianosoitus ”Voice Of Emprovement Award Las Vegas”, turha miettiäkään mitä sen myöntämiseen on vaadittu. Iso plussa kolmisen joulua sitten ilmestyneelle levylle When You Love Someone It’s Christmas Every Day, jonka Linda on esittelytekstin mukaan tehnyt 90-luvun alussa kuolleen ”bullshit”-humoristin Redd Foxxin muistoksi. Sävelmä on ymmärtääkseni Redd Foxxin tekemä. Tässä alkuperäisen Motorcityn tiedot: Bitter End (CDMOTCLP 60) (1) Bitter End (2) Distant Lover (3) Jealousy (4) Easy To Love (5) Prime Time Lover (6) Somebody’s Gotta Go (7) Unchained (8) Break The Chains Of Love (9) Goodbye Cruel Love (10) Too Late For Tears ”Parasta” koko paketissa taitaa olla kuvitus. Marvin Gayeltä lainattu Distant Lover on laulullisestikin hyvä, samoin Jealousy ja yhdentekevästä taustastaan huolimatta Break The Chains Of Love. Pomon määräyksestä palattiin käyttämään Motownista muistuttavaa nimeä Linda Griner, Lyn Roman näyttää vilahtaneen muutaman raidan säveltäjätiedoissa. Parhaimmillaan levy on – niin kuin Motor City aina – silloin, kun tekijöiden maltti riitti muuhun kuin turhaan halvanoloiseen koheltamiseen