European Blues Challenge / Do The Shake / Kesätapahtumat / Levytutkailut European Blues Challenge / Do The Shake / Kesätapahtumat / Levytutkailut Klassikoiden lähteillä / Divarien helmiä / In memoriam / BN käy tapahtumissa Klassikoiden lähteillä / Divarien helmiä / In memoriam / BN käy tapahtumissa N:o 330 (2/2025) Hinta 9,00 € 58. vuosikerta BN haastattelee: BN haastattelee: ERJA LYYTINEN ERJA LYYTINEN DUKE ROBILLARD DUKE ROBILLARD SHARON LEWIS & STEVE BRAMER SHARON LEWIS & STEVE BRAMER JO’ BUDDY & DOWN HOME KING III JO’ BUDDY & DOWN HOME KING III HONEYBOY SLIM & THE BAD HABITS HONEYBOY SLIM & THE BAD HABITS THE BLACK DEVILS THE BLACK DEVILS 25001 PAL:VKO 2025-16 197301-2501 25002 PAL:VKO 2025-26 197301-2502 25003 PAL:VKO 2025-36 197301-2503 25004 PAL:VKO 2025-46 197301-2504 25005 PAL:VKO 2026-06 197301-2505 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 5 1 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 5 2 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 5 3 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 5 4 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 5 5 BN tutkii ja tarinoi: BN tutkii ja tarinoi: CHARLES PEABODY CHARLES PEABODY BILLY BOY ARNOLD BILLY BOY ARNOLD CONNIE FRANCIS CONNIE FRANCIS. vuosikerta N:o 330 (2/2025) Hinta 9,00 € 58
Harmi, ettei niitä koskaan nauhoitettu alkuperäisessä muodossaan. Island ei kuitenkaan kiekkoa julkaissut, sillä ensialbumin myynti ei ollut tyydyttänyt yhtiötä. Puolen vuosikymmenen ajan pumppu keikkaili raivotahdilla kasvattaen statustaan Rhode Islandin ja pian koko Uuden-Englannin ykköskeikkabändinä. Lopulta tuntui liian epämukavalta jäädä yhtyeeseen. Sil Austinin ja Red Prysockin tapaisia omia esikuviaan. Ne oli silloin sovitettu hyvin erilaisiksi, alkuperäiseen R&B-tyyliin. Pomus tuotti sen itse, sillä hän tiedosti, ettei tällaista yhtyettä olisi ollut helppo myydä merkittäville olemassa olleille levyyhtiöille. Bändikaverini Steve ja Johnny sanoivat, että minut pitää nimetä uudelleen, koska näytän niin erilaiselta. Suurin osa kappaleistani kahdella ensimmäisellä PK-albumilla on muuten kirjoitettu aikana, jolloin vielä johdin Roomful of Bluesia. Roomful of Bluesin kunnioitus vanhoja jumpajan orkestereita kohtaan oli äärimmäisen läpinäkyvää, vaikka asialla olivatkin nuoret, täysin väärässä ajassa eläneet miehet. – Robert Gordonin bändissä sain tehdä myös muutaman keikan yhdessä Danny Gattonin kanssa. Että minä pidinkin Docista – ja me myös kirjoitimme muutaman kappaleen yhdessä. – Duke Robillard Bandista oli olemassa muutamia versioita ennen kuin aloin työskennellä Thomas Enrightin ja Tom DeQuattron kanssa Duke Robillard & The Pleasure Kingsinä. 1970-luvun alkupuolella joukkoon liittyvät uusi rumpali John Rossi, basisti Ed Parnagoni sekä baritonifonisti Doug James. Kappaleisiin piti siis tehdä paljon muutoksia, jotta ne saatiin istumaan triolle. Keith Ferguson ehdotti, että käyttäisin tuota nimeä ja noudatin hänen neuvoaan. Kun NBC-tv-studion yhtye ei voinut tien päälle karata, lähestyivät näyttelijät Belushin ja bändin yhteisen ystävän Curtis Salgadon (The Robert Cray Band) välityksellä Roomfulia. Se olikin melkoista kyytiä. Blues News 2/2025 11 men ”Honeybear”, johon hänen muhkea afrotukkansa ja pulisonkinsa viittasivat. Mittava sooloalbumien katalogi Duken tähtihetki valkokankaalla: Leningrad Cowboys Go America!. Hän rakasti Joe Turneria ja niin mekin! Meistä tuli nopeasti ystäviä. – Juuri tämä johtamani kokoonpano oli se muodostelma, joka äänitti kaksi ensimmäistä albumia ja kohosi kansalliseen tunnettuuteen. Rounderin perään Robillardin levymerkkeinä ovat toimineet mm. Ensimmäisen pitkäsoiton jälkeen tapahtui myös tv-kulisseissa. Vuonna 1980 oli lähtövuorossa itse Duke, jonka visio tulevaisuudesta omaa nimeä kantavan yhtyeen johtajana oli kirkastunut entisestään. Uskottavuus säilytettiin kääntymällä sopivassa risteyskohdassa eri suuntiin, mutta niin vain myös valkokankaalla sittemmin itsensä läpi lyöneet blues-veljet saivat kyllä oman kunniapaikkansa musiikkihistoriassa. Saturday Night Liven sankarit John Belushi ja Dan Aykroyd olivat ideoineet sketsihahmojensa The Blues Brothersin tuomista keikkalavoille. A-puoli Don't You Want To Roll With Me oli Duken käsialaa, b-puolella he coveroivat standardin You Rascal You. Roomfulissa alkoi nousta huoli, että bändistä oli tulossa liikaa yhtä kuin minä ja siitä ongelmat sitten alkoivat. – Doc Pomus tuli kuuntelemaan meitä New Yorkissa saatuaan selville, että soitamme rhythm’n’bluesia hänen suosikki-tyylillään. Point Blank (1994–97) ja vuodesta 1998 lähtien aina nykypäivään saakka Stony Plain. Vuonna 1981 syntyneestä Duke Robillard Bandista jalostui The Pleasure Kings, jonka kiinnitys Rounder-merkillä vei ryhmän myös maailmankiertueille. Jo valmiiksi buukatun Italian kiertueenkin hän päätti peruuttaa. Sen maine kasvoi kiihtyvää tahtia ja liiderinsä virallinen aatelisarvokin otettiin käyttöön: Michaelista tuli nyt Duke. Se oli uskomatonta aikaa – ja musiikki oli minulle silloin kaikki kaikessa. Heti sen jälkeen levytin ja keikkailin Legendary Blues Bandin kanssa. Vähitellen reviiri ulottui New Yorkiin ja se myös pääsi jakamaan lavan mm. Niinä alkuvuosina kuitenkin keikkailimme melkein joka ilta, joten minulla ei ollut paljon vapaapäiviä. Hän otti meidät siipiensä alle ja hoiti levytyssopimuksen Island Recordsille Joel Dornin kautta. – Lempinimi tuli siitä, kun leikkasin hiukseni 1960-luvun lopulla ja aloin kammata niitä taaksepäin. rockabillylaulaja Robert Gordonin taustayhtyeessä. Roomfulin kakkosalbumin ”Let’s Have A Party” (Antilles, 1979) tuotti Joel Dorn yksinään. Keikkoja toteutuikin, mutta kun alettiin puhua laajemmasta kiertueesta, soittajat arvelivat leimautuvansa sen myötä huumorikokoonpanoksi. Debyyttisinkku ilmestyi omalla Room-Tonemerkillä. Olisimme itse asiassa tehneet niitä paljon enemmän, jos vaan olisin voinut mennä New Yorkiin hänen kanssaan. Kun kuvioihin astelivat seuraavaksi keikalla bändin nähnyt lauluntekijälegenda Jerome “Doc Pomus” Felder sekä tämän kollega Joel Dorn, sai Roomful heidän suojeluksessaan tehdä vuonna 1977 esikois-LP:nsä. Count Basien ja Fats Dominon kanssa sekä säestämään mm. Siispä minua alettiin kutsua Dukeksi ja se jäi päälle. Seudun bändeissä niin ikään nimeä saanut Preston Hubbard liittyi tässä kohtaa yhtyeen basistiksi. Robillardin halu kirjoittaa itse materiaaliaan näyttäytyi levyn kahdella omalla kappaleella. Olin ällikällä lyöty hänen lahjakkuudestaan. Robert Gordon tarjosi ulospääsyn siitä kaikesta. Oli järkevää laittaa kitaransoittoni etualalle ja siirtyä pienempään formaattiin. Esikoispitkäsoitto ”Duke Robillard & The Pleasure Kings” ilmestyi 1983 ja kakkosalbumi ”Too Hot To Handle” vuonna 1985. Pääosin lainakappaleista koostunut ”Roomful Of Blues” (Island Records) otettiin hyvin vastaan. – Kaavailin aluksi 6-henkistä orkesteria, jossa olisi puhaltimet, mutta sitten halusinkin kokeilla jotain erilaista. Myös bändin jäsenistössä tapahtui vaihdoksia. En ennättänyt olla Robertin seurassa kovinkaan pitkään, sillä hän ei tuntunut haluavan matkustaa. Luulen, että tämä valinta toi minulle kokonaan uuden seuraajakunnan. Olihan se hienoa, mutta olin päättänyt johtaa omaa bändiäni ja keskittyä omaan uraani. Bändi oli nyt 7-henkinen ja klassisessa ”big band” -koostumuksessaan. Kun syksyllä Nicholas ja Nardella irtautuivat joukoista, loput neljä sulautuivat uudelleen aktivoidun Roomful of Bluesin rungoksi. SOOLONAKIN ON SATTUNUT JA SOOLONAKIN ON SATTUNUT JA TAPAHTUNUT TAPAHTUNUT Ennen soolouraansa kitaristi ahkeroi keikoilla mm. Se myös paiski hommia menestyksensä eteen. Itse kirjoitetun materiaalin kerryttyä Roomful of Blues laski 1970-luvun puolivälissä ensimmäiset verkot vesille levyntekomielessä
Istuin hänen viereensä, annoin hänelle nuotit ja puhuimme kaikki kappaleet läpi. Steve Bramer. joita käytimme Sharonin Chicago Womanissa sekä minun kappaleessani Freedom. Minulle on suuri kunnia, että hän soittaa kappaleellani. Andre oli jo lähdössä kiertueelle äänitysten toisena päivänä, mutta Steve Wagner järjesti hänen tilalleen toisen basistin kahteen viimeiseen kappaleeseen. – Sharonin Hell Yeah taas on hauska tömistelykappale, johon baariyleisön on helppo lähteä mukaan ja Chicago Woman palaa uhman teemaan, jossa musta nainen Chicagosta pyrkii ottamaan paikkansa maailmassa. Sharonin Can’t Do It Like We Do väittää, että vaikka muut voivat jäljitellä Chicago-bluesia, se ei voi olla samalla tavalla juurtunut heidän olemukseensa kuin chicagolaisella muusikolla. – Kappaleeni Don’t Try To Judge Me on sanomaltaan aika itsestään selvä: Älä yritä tuomita minua, ellei Jumala ole toinen nimesi. Sharonin They’re Lying kertoo, kuinka naapurit tunkeutuvat hänen asioihinsa vilpillisillä huhuillaan, ja vaikuttaa siltä, että he vetävät lopulta lyhemmän korren. – Sharonin Old Man’s Baby soveltaa erityisen käytännöllistä lähestymistapaa parisuhteisiin. Kun teen lauluja Sharonille, pyrin pysymään uskollisena tälle äänelle ja asenteelle. Sen avainlause on ”Freedom cannot be freedom until freedom means freedom for everyone.” – Oma Call Home -teokseni muistuttaa, ettei koskaan saa olla liian ylpeä ottamaan yhteyttä niihin, jotka rakastavat ja tukevat sinua, ja High Road on kapinaa puolison alentavaa käytöstä kohtaan. Myöhemmin ilokseni huomasin, että Steve oli saanut Sugar Bluen huuliharpistiksi juuri niille kahdelle esitykselle, joita olin ehdottanut: Sharonin Hell Yeahiin ja minun High Roadiini. Kappaleessa on ainakin minun mielestäni vahva ja vakuuttava riffi. Sen summaa hyvin lause ”I’d rather be an old man’s baby than a young man’s fool”. – Musiikki on levyllä suurin piirtein siinä järjestyksessä kuin sen äänitimme. Joanna Connor on ollut pitkään mukana Chicagon bluespiireissä ja hän on ollut osa kaupungin blueskulttuuria niin kauan kuin muistan. Toisena päivänä saimme mukaan Joanna Connorin ja hänen upean slidekitaransa, – Levyn raidat ovat tavalla tai toisella voimaantumisen ilmauksia. Roosevelt tutustui minun ja Sharonin tekemiin sävellyksiin vasta studioon tultuaan. Ensimmäisinä kahtena päivänä studiossa olivat rumpali Tony Dale, basisti Andre Howard ja minä kitarassa sekä Roosevelt ”Hatter” Purifoy, jonka tehtävä oli soittaa eri koskettimia. Absoluuttisen korvansa ansiosta hän sopi joukkoon heti ja antoi korvaamattoman panoksensa. – Äänitimme perusrytmiraidat kahdessa päivässä. He ovat mustien lasten äitejä ja he ovat eläneet tämän pelon kanssa. Sen näkökulma on äidin, jonka lapsi on ammuttu, ja siksi ajattelin, että se kuulostaa rehelliseltä Sharonin laulamana ja Joannan kitaran säestyksellä. Sharon laulaa häpeämättömästi mustan naisen näkökulmasta – naisen, jonka elämä on ollut monimutkaista ja joka on joutunut kohtaamaan kiihkoilevan ja alistavan valkoisen kulttuurin. Levyn nimikappale Grown Ass Woman oli ensimmäinen, jossa hän toi esille levyn kantavan ylpeän ja uhmaavan yleisteeman. Freedom on puolestaan kauhutarina yhteiskunnasta, jossa ihmiset, jopa lapset, voivat joutua väkivallan kohteeksi vain erilaisuutensa vuoksi. Äänitin muutamia kitarasooloja kappaleisiin, joihin olin siihen mennessä äänittänyt vain komppikitaran ja keskustelimme niiden järjestyksestä levyllä. 18 Blues News 2/2025 menimme Delmarkin studioon olimme aika hyvin valmistautuneita. Hän puhuu ylpeydestä, määrätietoisuudesta ja uhmasta, mutta myös ilosta. Sharon tunsi Sugar Bluen – hänethän tunnetaan siitä, että hän soittaa The Rolling Stonesin hitillä Miss You. – Kävin myös erikseen Steve Wagnerin kanssa studiolla. Teimme Sharonin numerot ensin, koska en tiennyt, riittääkö aika kaikkeen. Ehdotin Stevelle myös huuliharpun ja torvien lisäämistä joillekin raidoille. – Minun kirjoittamani Walk With Me on hieman herkempi ja kertoo kaipauksesta yhdessäoloon, mutta yhdessä sovituilla säännöillä. Luulen, että Sharon käytti lausetta puhelinvastaajassaan jonkin aikaa
KENNY WAYNE SHEPHERD BAND (US) J. KARJALAINEN (FIN) ALBERT CUMMINGS (US) THE CINELLI BROTHERS (UK) JANTSO JOKELIN (FIN), BLUES BIZARRE (FIN), JOE COCKER TRIBUTE BAND FEAT. BABLO (FIN), NATURAL BOOGIE (AU)
yhtyeissä Constantine & The Call Operators ja Pietarin Spektaakkeli. Lisäksi kaksikkoa kuullaan yhdessä mm. Paavola liittyi osaltaan myös duon alkuvaiheisiin. Duo-filosofiassa bändikaverin luonteenpiirteiden ja tapojen tunteminen taitaa todella olla kaikki kaikessa siinä missä jaettu ymmärrys soitannollisistakin päämääristä. Juppo ja Groovy Eyes -basistimme Ville Rauhala kysyivät multa, että kumpi mua kiinnostaa enemmän: sellainen rumpali, joka on eksakti ja soittaa prikulleen kaikki niin kuin pitää, mutta ei svengaa pätkääkään – vai sellainen, joka svengaa kuin tauti, mutta joka saattaa välillä missata tauon tai pari ja sen sellaisia pieniä juttuja. JO’ BUDDY & DOWN HOME KING III Leveän livesoundin jäljillä Leveän livesoundin jäljillä Alkujaan Raulamo oli ristitty alter egollaan jo 1980-luvun lopulla Teksasissa, mutta estradilla hänestä kuoriutui Jo’ Buddy vuonna 1996. Päin vastoin, uuden konserttialbumien julkaisusarjan juuri käynnistänyt kaksikko vaikuttaa kaikesta päätellen olevan parhaillaan luomisvoimiensa huipulla. One O’Clock Humph-, Tiny Tonesja Groovy Eyes -yhtyeistä julkisuuteen ponnahtanut ja nykyisin huomattavan osan arjestaan Lontoossa viettävä rootskosmopoliitti on julkaissut edellä mainittujen kokoonpanojen levytysten ohella yhdeksän ”soolo”-pitkäsoittoa, joista seitsemällä myös Haapala näyttelee keskeistä roolia. Jussin henkilökohtainen soittohistoria ja uroteot toki tiedetään. kitaristi Kari Niittymäen johtamassa jazz-triossa. Tyko Haapalan soittotoimet taas käynnistyivät 1990-luvulla hänen kasvuseuduillaan Luopioisissa laulavana rumpalina Motörhammer-nimisessä bändissä sekä sen jälkeen mm. Myös Jo’ Buddy ja Down Home King III selvästi tunnistavat ja tietävät henkilökemian tärkeyden. Onnekkaiden tähtien alla syntynyttä musiikillista liittoa on takana jo reilusti yli 20 vuotta, eikä lähtökohtaisesti huomattavan erilaisista taustoista tulleiden sielunveljien yhteistyölle ole loppua näkyvissä. MITÄ PIENEMPI MIEHITYS, MITÄ PIENEMPI MIEHITYS, SITÄ SUUREMPI SOUNDI SITÄ SUUREMPI SOUNDI Raulamo ja Haapala vakuuttavat heti juttutuokion aluksi, etteivät he muista koskaan varsinaisesti riidelleensä. 22 Blues News 2/2025 PETE HOPPULA J ussi ”Jo’ Buddy” Raulamon ja Tyko ”Down Home King III” Haapalan muodostama duo pelmahti alkujaan ensin kotimaiseen ja pian sen jälkeen myös kansainväliseen tietoisuuteen kahdestaan soitetun bluesin käsitettä poikkeuksellisen perinnetietoisin työkaluin teroittaneella ilmaisutavallaan. Tuolloin hän teki keikkoja alkuperäisen ”Down Home Kingin”, Jamppa Moilasen kanssa. Raulamon seurassa hän on lisäksi perinyt yhä enemmän rumpalin tehtäviä tammikuussa 2024 edesmenneeltä Juppo Paavolalta, mm. Jo’ Buddyn nimen voi edelleen bongata Tykon omien The Irrationalsja Gabro & Frankly Irrational -ryhmien äänitteiden tekijätiedoista. Ura suosittuna ja runsaasti (useimmiten Tykopaatti-nimellä) levyttäneenä rap-artistina aktivoitui samoihin aikoihin, kun hän tutustui Raulamoon. Sain heiltä Tykon numeron. 15 vuoden ikäero ei ole haitannut miesten saumatonta operointia, ei liioin maantieteellinen välimatka tai kummankaan monet muut rinnakkaiset musiikkiprojektit ja yhtyeet. amerikkalaisten Gene Taylorin ja Little Victorin albumeilla. Rumpuja Haapala on soittanut viime vuosina myös mm. Raulamo kuvaileekin duoa ”kaikkien tämänhetkisten bändiensä ydinryhmäksi”. Tad Robinsonin tapaisten ulkomaalaisten artistien kiertuekokoonpanoissa. Asuimme silloin molemmat vielä. Häntä seurasi myöhemmin Juppo Paavola, ”Down Home King II”. Paitsi että kollegat tukevat ja täydentävät omilla vahvuusalueillaan toinen toisiaan, heidän välillään vallitsee selvästi sanaton luottamus. Vastasin että totta kai se svengi kiinnostaa enemmän. – Jussi: Juppo rupesi olemaan silloin noin vuosina 2003–2004 ylityöllistetty Pauli Hanhiniemen Perunateatterissa ja myös Groovy Eyesiin sekä Tiny Tonesiin tarvittiin tuuraaja
Olihan se huikeaa. Esimerkiksi Mavis Staples, hän käy kerran vuodessa Lontoossa keikalla ja show on aina erilainen. Nathan Jamesin kanssa emme ole nähneet aikoihin, mutta meillä on ollut suunnitelmissa tehdä rundi yhdessä, kaksi one-man bandia. Miksauskin oli nopeaa: kun asetukset saatiin ekan kappaleen aikana kohdilleen, niitä ei tarvinnut jatkossa muuta kuin vain vähän hienosäätää. Tarjontaa on kuitenkin paljon ja kotona ehtii kuunnella niin vähän. ENSIMMÄINEN MUTTEI VIIMEINEN ENSIMMÄINEN MUTTEI VIIMEINEN LIVELEVY LIVELEVY Jo’ Buddy & Down Home King III jos ketkä ovat identifioituneet keikkayhtyeeksi. – Jussi: Jos me oltaisiin menty studioon yhdeksi päiväksi niin oltaisko me kymmentä biisiä saatu siellä aikaiseksi. pianistiksi. Osaa varautua ja suhtautua asioihin oikein. Sehän on ihan punkkia. Sama koskee pitkiä automatkoja: aina ei jaksa kuunnella musaa niin silloin on hyvä hetki alkaa ideoida. Se inspiroi edelleen samaan tapaan kuin olisi tehnyt silloin joskus nuorena. Armeijassa mut laitettiin aina marssilla etulinjaan, koska olin ainoa, joka pysyi rytmissä. MIKÄ PISTÄÄ VIELÄ TIKITTÄMÄÄN. Duo-korkeakoulun kantaviin ohjenuoriin kuuluu myös kyky tunnistaa eroavaisuuksia ihmisluonteiden ja toimintatapojen välillä sekä pystyä tilanteen vaatiessa sopeutumaan niihin, omista periaatteista kuitenkaan kohtuuttomasti joustamatta. Jerron ”Blind Boy” Paxton on yleinen puheenaihe Lontoossa, kaikki kansanmuusikot menevät katsomaan häntä ja keikat ovat aina loppuunmyytyjä. Miten Raulamo ja Haapala vastaavat, kun kysymys käännetäänkin päälaelleen. Ei se mua haittaa, jos keikkoja ei ole liikaa. Tiedän, että jos keikkoja haluaa, pitää olla myös kosiskelubiisejä. – Tyko: Aina kun musiikkia pääsee elävänä näkemään, niin sitä enemmän ne kokemukset herättävät. Ja ne soittavat nimenomaan Croydon-bluesia, ei mitään John Mayallia. Kun mulla on ollut muita bändejä, niin en pysty siksi aina seuraamaan bassoa samalla lailla, vaikka yleensähän juuri rumpali ja basisti muodostavat keskenään yhteyden. Itse olin enemmän kriittinen. 20-vuotisvirstanpylvään aikoihin Tampereen Paapan Kapakassa taltioitu konserttialbumi ”20 Years Live, Volume 1” (Ram-Bam Records) lupaakin avata moniosaisen sarjan, joka esittelee duon musisointia eläväisimmillään. Olen myös Ruthie Fosterin suuri fani, samoin kanadalaisen Harrison Kennedyn. – Jussi: Lontoon Kenningtonissa pyörii Toulouse Lautrec -nimisessä jazzklubissa Amazing Grace -show, joka on läpileikkaus afroamerikkalaiseen musaan Afrikan orjuusajoista tähän päivään. Äänittäjä Mika Hiironniemi oli sitä mieltä, että hän voisi vallan hyvin miksata ne kaikki ja että tehdään siitä vaikka livetupla. Halusin oikeasti päästä bändiin, joka esittää brittibluesia ja myös omaa tuotantoaan. Kymmenen biisiä levylle lopulta päätyi. – Jussi: Mä oon ollut Lontoossa tuuraamassa monissa blues-rootsbändeissä. MIKÄ PISTÄÄ VIELÄ TIKITTÄMÄÄN. Siinä mielessä livekeikkojen äänittäminen on kustannustehokasta – samoilla mikeillä ja säädöillä. Jotenkaan emme halunneet liikaa kerralla. Me ei niin kauheasti stressata. Kävin niillä 25 kilometrin marsseilla läpi meidän One O’Clock Humphin lyriikoita ja opettelin ne ulkoa. Vaikka tallennushetkestä on vierähtänyt parisen vuotta, itse viimeistelyprosessi sujui lennokkaasti: miksaus kahtena iltapäivänä ja masterointi muutamassa tunnissa. Eräs solisteista on Samantha Smith, jonka kanssa olen tehnyt pari keikkaa. Että hetkinen, täähän on aika makea homma – ja sen jälkeen se alkaa selittää itseään paremmin myös levyltä käsin. Hän koitti saada mua omaan bändiinsäkin... Että esimerkiksi jos Jussi sanoo olevansa viideltä jossain niin ei se välttämättä nyt ihan oikeasti vielä viideltä siellä ole. – Jussi: Kyllä minä saan. – Jussi: Tällä levyllä on mukana vasta ensimmäinen keikka, kaksi muuta on vielä purkissa. – Jussi: Olen havainnut, että Lontoossa olen luultavasti ainoa rootsmuusikko, joka tekee omia biisejä. – Jussi: Mä taas olen oppinut, että jos joutuu odottamaan jotain, pitää olla joku biisiaihio, jota työstää siinä samalla. Lisäksi mukana on yksi teos, jonka aikaisemman version Jussi äänitti levylle ”Grits & Rattles” (2006) soolona ilman Tykoa: – Jussi: (Lowdown) Foolin’ Gamea me ollaan kuitenkin soitettu keikoilla yhdessä ihan alusta asti. Singlepoimintanakin suoratoistoissa ilmestynyt What’s On Your Mind on albumin ainoa kappale, jota duo ei ollut entuudestaan studiojulkaisuilleen tehnyt. Levyn masteroija Mikko Saarinenkin rupesi moshaamaan sen kappaleen tullessa vuoroon. Nyt vaan todettiin, että just tämä otto pitää saada mukaan. – Jussi: Tuntuu, että mun peukaloni ja Tykon oikea basaria polkeva jalka tykkäävät toisistaan. Ne soittavat pelkkää cover-ohjelmistoa ja usein ihan yksi yhteen alkuperäisinä sovituksina. Blues News 2/2025 25 – Tyko: Mä olen huomannut Jussin kanssa kahdestaan soittaessa myös sellaisen jutun, että kuuntelen nykyisin kitaraa todella tarkkaan. Muutenkin Tyko on luonteeltaan sellainen aika laid back ja niin myös minä. Paapassa soitetaan yleensä neljä reilun puolen tunnin settiä, joten senkin illan aikana tuli parikymmentä biisiä nauhoitettua. Vieläkö konkarit saavat kipinöitä muista tänä päivänä kohtaamistaan tai kuulemistaan artistikollegoista. Muusikoilta udellaan usein nuoruuden idoleista ja tärkeistä vaikuttimista. – Tyko: Oppiihan tässä nyt toista vähän tuntemaan. Mä en silti halua sellaista. Nyt olen kuitenkin mukana croydonilaisessa Tidy’s Blues Sandwichissä. Pitää siis vaan muistaa käydä niillä livekeikoilla.. ”Mä en voi tälle mitään”, hän sanoi. Siitä on ollut jopa vähän haittaa, kun jengi kuulee keikoilla jonkun mun laulun, joka on vähän sinne päin kuin joku toinen muttei kuitenkaan juuri se. Myös David Evans esiintyi siellä hiljattain Little Victorin kanssa. Tanskalainen Big Creek Slim on myös sellainen artisti että huhhuijaa! Hänkin käy välillä Lontoossa ja aina kun on mahdollista, menen katsomaan keikan. Kaikkea ei vain pysty vastaanottamaan. Laulusta vastaavat kolme naista ja yksi mies, lisäksi heitä säestää pianisti. Voi sitten taas vetää niitä kadulla niin paljon kuin sielu sietää. Harpisti Adam ”Tidy” Burneyn laulu on sellaista puoliräppiä ja se vetää tiukasti paikallisella aksentilla. Aivan jäätävät gospelharmoniat ja ehdottomasti must-nähtävää kaikille Lontoossa kävijöille
Nämä edellyttävät perustakseen kirjallisen tallentamisen ja muokkaamisen mahdollisuutta. Niinpä tapahtumat, jotka edeltävät kirjoitusjärjestelmien kehittymistä, lukeutuvat tällä tavoin ymmärretyn historian määritelmän nojalla esihistorialliseen aikakauteen, joka on arkeologian tutkimuskohteena. 30 Blues News 2/2025 CHARLES PEABODY ...ja varhaisen bluesin historia ...ja varhaisen bluesin historia leen muodossa on vuoden 1908 huhtikuussa New Orleansissa ilmestynyt I Got The Blues. Nämä kirjalliset huomiot tarjoavat meille kiehtovan ikkunan varhaisen bluesin historiaan. KOSKINEN. Sen säveltäjä oli Sisiliassa syntynyt ja 16-vuotiaana vuonna 1892 Yhdysvaltoihin emigroitunut Antonio Maggio (1876–1968). Päätyäkseen perustelluiksi menneisyyttä koskeviksi käsityksiksi historian siivilään tarttuneet kirjallisen informaation palaset edellyttävät monen tasoista lähdekriittistä tarkastelua ja tulkintaa. Varhaisen bluesin taustatekijöiden, esivaiheiden ja syntyhistorian kannalta tiedollisena ongelmana ei ole yleisempi kirjoitusjärjestelmien puute, vaan pikemminkin se, että kukaan ei ole ollut paikalla systemaattisesti dokumentoimassa kirjalliseen formaattiin bluesin vaiheittaista muotoutumista Yhdysvaltain sisällissodan (1861–1865) jälkeisen ja 1900-luvun alun sarastuksen aikakauden afroamerikkalaisen kulttuurin ja perinteen piirissä. Ensimmäinen kirjallinen bluesin dokumentaatio kaupallisina nuotteina julkaistun kappaTwo Step”. Havaintojensa pohjalta Peabody kirjasi ja julkaisi vaikutelmiaan bluesin syntyhistorian aamuhämärästä 1900-luvun ensimmäisiltä vuosilta. Kirjoitetut tekstilähteet toimivat eräänlaisena suodattimena, johon tarttuu informaatiota nykyisistä ja menneistä tapahtumista. Maggio oli taustaltaan musikaaliseen perheeseen syntynyt multi-instrumentalisti. Hänen säveltämäänsä kappaletta voidaan perustellusti pitää bluesina, koska sen otsikossa esiintyy sana ”blues”, se hyödyntää 12 tahdin kaavaa, ja sen melodiassa esiintyy nk. sinisiä nuotteja (esim. Tämän seurauksena suurin osa varhaisen bluesin kehitykseen liittyneistä tapahtumista ja niiden yksityiskohdista on solahtanut jälkeä jättämättä historian seulan läpi peruuttamattomasti unholan synkeään syöveriin. Nämä kuvaukset sijoittavat sävellyksen luontevasti varhaisemman ragtimen sekä historiallisesti myöhempien bluesin ja jazzin aikakausien taitekohtaan. Ennen ensimmäisten kaupallisten bluesnuottien ja varhaisimpien savikiekkolevytysten julkaisua arkeologi Charles Peabody (1867–1939) vieraili Coahoman piirikunnassa Mississippin osavaltion Deltan alueella sekä havainnoi paikallisten mustien työntekijöiden musiikillista ilmaisua. b3). Nuottijulkaisun kansilehdellä kappaleesta käytetään luonnehdintoja ”An Up-To-Date Rag” ja ”Characteristic Ragtime HISTORIA, BLUES JA BLUESIN HISTORIA HISTORIA, BLUES JA BLUESIN HISTORIA Tieteenalana historiaa voidaan pitää inhimillisen menneisyytemme järjestelmällisenä tutkimuksena, dokumentointina ja tulkintana. Vielä merkittävämpiä tapahtumia, jotka nostivat bluesin kaupallisen musiikkijulkaiB uesin syntyyn vaikuttaneisiin ja sitä edeltäviin musiikillisiin tyylilajeihin lukeutuvat yksin lauletut melismaattiset peltohoilotukset, jaetun fyysisen liikkeen rytmiikkaa tehostavat työlaulut, yhteisölliset ja vuorovaikutteiset spirituaalit sekä kiertelevien minstrelja vaudeville-esitysten instrumentaalisesti säestetyt kappaleet. HEIKKI J. Se, mikä ei rekisteröidy kirjallisesti, valuu filtterin läpi unohduksiin tai jättää korkeintaan jonkin muun materiaalisen jäljen itsestään muinaistutkijoiden tarkasteltavaksi
Peabody Institute of Archaeologyn Massachusettsin Andoveriin Bostonin lähistölle. Edellä kuvattua taustaa vasten erittäin mielenkiintoisen varhaisen dokumentaation bluesin historian alkuvaiheilta tarjoaa Charles Peabodyn vuonna 1903 The Journal of American Folkloressa (Vol. Blues News 2/2025 31 semisen nuottinäyttämölle, sijoittuu vuoteen 1912. Tämä kappale myi hyvin, levisi nopeasti muiden esiintyjien repertuaariin ja synnytti samalla Sealsille mainetta kuuluisana bluessäveltäjänä. 16, No. Tuolloin syntymässä ollut genre pohjautui paljolti juuri mustien maalaistyöläisten väljään, osin improvisoituun musiikkiin sekä heidän työja vapaa-ajan lauluihinsa. Peabody -instituutti on toiminut arkeologisen kenttätyöskentelyn, tutkimuksen ja julkaisemisen merkittävänä keskuksena. Tässä roolissaan hän painotti vahvasti nimenomaan arkeologisilla kaivauksilla suoritettavan tutkimuksen merkitystä. Louisissa H. Robertin intohimo arkeologiaa kohtaan sai hänet luomaan instituutin, koska hän halusi edistää nuorison yleistä mielenkiintoa tiedettä ja tutkimusta kohtaan sekä erityisesti ensimmäisenä johtajana sen perustamisvuodesta 1901 lähtien aina vuoteen 1923 saakka. Artikkelin pohjana olevat empiiriset havainnot ovat peräisin vieläkin varhaisemmalta ajanjaksolta, vuosien 1901 ja 1902 toukoja kesäkuulta, joten nämä edeltävät selkeästi sekä ensimmäisiä kaupallisia bluesnuotteja että varhaisimpia blueslevytyksiä savikiekoille. Vuoteen 1923 asti Charles asui reilun kolmenkymmenen kilometrin päässä instituutista Massachusettsin Cambridgessa Harvardin lähistöllä, jossa hän toimi instituutin johtotehtävän ohella myös eurooppalaisen arkeologian opettajana. 1880–1915) Baby Seals’ Blues. Instituutin alkuperäinen noin 38 000:n artefaktin kokoelma sisälsi arkeologisia aineistoja, joita isä-Robert oli kerännyt Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kulttuureista. Kyseinen kirjoitus ilmestyi tieteellisessä journaalissa puoli vuosikymmentä ennen ensimmäisten kaupallisten bluesnuottien julkaisemista ja yli vuosikymmentä ennen kuin ensimmäiset bluessävellykset levytettiin. Kuten Robert Palmer toteaa arvostetussa teoksessaan Deep Blues vuodelta 1981, Peabodyn artikkelin välityksellä pääsemme vierailemaan Mississippin Deltalla kiehtovassa kehitysvaiheessa, jossa blues alkoi nousta esiin itsenäisenä tyylilajina. Robertin poika Charles Peabody toimi instituutin Charles Peabody (vas.) kaivaustoimissa tiiminsä kanssa, edessään poikansa Alfred Peabody. Kyseisen vuoden maaliskuussa julkaistiin Dallas Blues -niminen kappale, jonka säveltäjä oli Oklahoma Citystä lähtöisin ollut valkoinen viulisti ja orkesterinjohtaja Hart Ancker Wand (1887–1960). Handy (1873– 1958) julkaisi myös kuuluisan kappaleensa The Memphis Blues, jonka kansilehdellä oli luonnehdinta ”A Southern Rag”. Peabody-instituutin perustamisvuoden keväällä Charles suuntasi Harvardista käsin suorittamaan arkeologisia kaivauksia Mississippin Deltalle, vuosikymmeniä ennen kuin Alan Lomax matkusti ”maahan, jossa blues sai alkunsa”. Edelleen samaisen vuoden 1912 syyskuussa ”bluesin isänä” itseään myöhemmin markkinoinut W.C. Sävellys oli sekin varhainen esimerkki 12 tahdin bluesista. Peabody perusti vuonna 1901 testamenttilahjoituksella nimeään kantavan Robert S. 148–152) julkaisema artikkeli ”Notes on Negro Music”. Perustamisestaan lähtien Robert S. CHARLES PEABODY JA COAHOMA COUNTY CHARLES PEABODY JA COAHOMA COUNTY Charles Peabodyn isä Robert S. Ensimmäinen bluessävellyksen levytys tehtiin pari vuotta myöhemmin New York Cityssä 15.7.1914, kun valkoisista muusikoista koostunut Victor Talking Machine Companyn housebändi (Victor Military Band) tallensi Handyn Memphis Bluesin instrumentaaliversion. Franklin ”Baby” Sealsin (n. Vuoden 1912 elokuussa puolestaan julkaistiin St. 62, s. Tutkimusmatkan kohteena ollut Coahoma County on Mississippin lisätä kunnioitusta ja arvostusta mannerta tuhansia vuosia asuttaneita alkuperäiskansoja kohtaan. Vuonna 1901 hieman päälle kolmenkymmenen ikäinen Charles nimitettiin hänen isänsä toimesta vastaperustetun Harvardin yliopiston Peabody-instituutin johtoon. Vuonna 1895 Charles Peabody avioitui Jeannette Ennis Belon kanssa ja pariskunta sai myöhemmin neljä lasta. Harvardin yliopistosta hän sai AM (Master of Arts) -tutkintonsa vuonna 1890 ja myös väitteli siellä tohtoriksi klassisesta filologiasta vuonna 1893. Peabody Institute of Archaeology. Charles oli suorittanut BA-tutkinnon Pennsylvanian yliopistossa vuonna 1889. Robert S
Peabodyn mukaan työmiehet tunsivat yhtäläistä mieltymystä sekä virsiä että ragtimekappaleita kohtaan. päivään saakka. “NOTES ON NEGRO MUSIC” “NOTES ON NEGRO MUSIC” Edwardsin kummulla suoritetuilla kaivauksilla käytetty afroamerikkalaisista miehistä koostunut työvoima vaihteli saatavuuden ja terveystilanteen mukaan suuruudeltaan kuudesta tai yhdeksästä miehestä viiteentoista. 2, Cambridge MA). Peabody-museon kaivausväkeä vuonna 1903.. Peabodyn ja Farabeen korvat altistuivat samalla runsaalle etnologiselle lyriikoista ja musiikista muodostuneelle laulumateriaalille. Tämä toinen hautakumpu sijaitsi P.M. Farabeen retkikunta suoritti kaivauksia viikon ajan, vuoden 1901 toukokuun 11. Peabodyn toinen kaivaustyömaa sijaitsi noin 25 kilometrin etäisyydellä etelään Clarksdalesta, josta myös osa työmiehistä oli värvätty kaivauksille. Peabody toteaa ragtimekappaleiden epäilemättä tarttuneen työlaulurepertuaariin kiertelevien teatteriseurueiden Sunflower-joen varrella. Kestäviä ja hyvä-äänisiä laulajia palkattiin toisinaan varta vasten kohottamaan ja pitämään yllä työn tehokkuutta. Suurimman osan havaittavista ihmisäänistä majoitusja kaivauspaikalla tuottivat juuri mustat työmiehet työnsä parissa. päivästä kesäkuun 28. Kuulemansa mustien työmiesten musiikin Peabody jaotteli kolmeen erilliseen luokkaan: (1) Säestämättömät laulut, joita miehet lauloivat hautakummulla kaivausja kärräystöidensä yhteydessä; (2) Samojen miesten kitaran säestyksellä majoituspaikassaan tai marssiessaan laulamat laulut; ja (3) Kotoperäisten mustien säestämättömät laulut. päivästä heinäkuun 3. Ensimmäisenä vuonna majoituspaikkana toimivat teltat ja toisena mökki. päivään saakka. Dorr Jr:n plantaasilla. Brockman. Piirikunnan nimi ’Coahoma’ on peräisin aluetta aiemmin asuttaneiden Choctaw-intiaanien kielen puumaa tarkoittavasta sanasta. Näiltä ajanjaksoilta ovat myös peräisin Peabodyn vuonna 1903 julkaistussa artikkelissa ”Notes on Negro Music” esitetyt huomiot mustien työntekijöiden musiikillisesta ilmaisusta ja käytännöistä. Säestämättömät työlaulut Peabody jakaa edelleen (1.1) melodiseen ja (1.2) rytmiseen laulantaan. Peabody oli ensimmäinen bluesin varhaisvaiheisiin törmännyt akateemikko, joka esitti artikkelissa itsensä sekä Farabeen tekemiä havaintoja ja alustavia kategorisointeja jatkotutkimusten ja luokitteluiden pohjaksi. Molempina vuosina 1901 ja 1902 työnjohtajana toimi Peabodyn kaivausraportissaan erinomaiseksi kiittelemä B.S. Melodiset laulut puolestaan jakautuvat vielä (1.1.1) sakraaliseen ja (1.1.2) maalliseen sekä rytmiset laulut (1.2.1) yleisempiin ja (1.2.2) tiettyihin tilanteisiin sopiviin. Myös nestehuollosta huolehtineelle ”vesipojalle” (water-boy) oli käyttöä. Tässä yhteydessä Peabody mainitsee myös kuulemansa kertomuksen kuuluisasta laulajasta, jota hänen työtoverinsa nimenomaisesti pyysivät olemaan laulamatta tiettyä laulua, koska se sai heidät työskentelemään liiankin kovaan tahtiin. Peabody ja Farabee tulivat näissä tiiviissä olosuhteissa tahtomattaankin havainnoineeksi työläistensä toimia lähietäisyydeltä. Usein näissä kuoronjohtajana toimi yksi henkilö ja kertosäkeet laulettiin mitä murheellisimpaan sävyyn yhdessä. Coahoma Countyn hallinnollinen keskus puolestaan on Englannin Lancashiresta Yhdysvaltoihin emigroituneen John Clarkin (1823–1892) vuonna 1848 perustama Clarksdalen kaupunki, joka sai yksinään tämän julkishallinnollisen statuksen vuonna 1930. 32 Blues News 2/2025 osavaltion luoteisosassa sijaitseva piirikunta, joka perustettiin vuonna 1836. Tavallisesti sunnuntaisin laulettavia metodistisia virsiä toistettiin työskentelyn yhteydessä surullisempina versioina. Kyseisellä paikalla suoritettiin kaivaustöitä vuoden 1901 toukokuun 17. (Samana vuonna Charley Patton, Son House, Willie Brown ja Louise Johnson matkustivat Wisconsinin Graftoniin tekemään kuuluisat levytyksensä Paramountyhtiölle.) Charles Peabodyn vuosisadan alun mielenkiinnon kohteena ollut ensimmäinen alkuperäisasukkaiden rakentama hautakumpu sijaitsi juuri Clarksdalessa, Ellerton L. ”Kotoperäinen” (indigenous) on ilmaus, jota Peabody käytti artikkelissaan erottaakseen sillä paikalliset työmiehet heistä, jotka oli värvätty kauempaa Clarksdalesta. Ensimmäiseen luokkaan kuuluvat säestämättömät laulut tehostivat Peabodyn mukaan mustien fyysistä työntekoa samaan tapaan kuin köysiä kiskovien merimiesten työlaulut (sea shantyt) tai rumpujen ja orkesterin tuottama musiikki, jonka tahdissa sotilaat marssivat. päivään ja uudestaan seuraavana vuonna 1902 toukokuun 9. Virsistä saatettiin vaihtaa hyvinkin nopeasti ragtime -melodioihin, joista suosituimpia olivat Molly Brown ja Goo-Goo Eyes. Tällä ”Dorr Moundiksi” kutsumallaan paikalla Charles Peabodyn ja W.C. Edwardsin plantaasilla Oliverin kaupungissa Sunflower-joen varrella ja Peabody kutsui jälleen kumpua plantaasin omistajan mukaan ”Edwards Moundiksi”. Samanlaisissa oloissa alueella asuivat muutkin pienviljelijät ja työläiset – sekä mustat että valkoiset. Sekä miehistöllä että kaivausryhmällä oli kummallakin käytössään kokki. päivästä 18. Varsinaiset arkeologiset tutkimustulokset ilmestyivät vasta artikkelin julkaisua seuranneena vuonna 1904 Peabody-museon julkaisusarjassa (Exploration of Mounds, Coahoma County, Mississippi, Papers of the Peabody Museum of American Archaeology and Ethnology, Harvard University, Vol III, No
Peabodyn luonnehdinnan mukaan miehen äänen sävy kuulosti lähinnä hyvin hiljaa soitetulta säkkipilliltä tai sitoen (legato) soitetulta munniharpulta. Peabody mainitsee, että hänen paras yksittäinen muistikuvansa kyseisen kaltaisesta musiikista liittyi tilanteeseen, jossa eräs musta nainen lauloi lastaan uneen aivan heidän telttojensa yläpuolella sijainneessa mökissä. Säestävänä instrumenttina toiminut kitara pysytteli pääasiassa muutaman duurija mollisävellajin kolmen soinnun inversioiden rajoissa. Muut muulille veisatut ohjeet sulautuivat Peabodyn mukaan aidolta afrikkalaiselta musiikilta vaikuttaviin osioihin, joissa toisinaan esiintyi sanoja ja toisinaan ei. Parhaan tästä lajityypistä käytettävissä olleen mallin tarjosi eräs ahkera musta työmies, joka asui retkikunnan lähistöllä. Peabodyn mukaan kolmannen pääluokan eli kantaväestön tai kotoperäisten mustien säestämättömistä lauluista oli vaikeaa antaa kovin täsmällistä kuvausta. Nämä motiivit olivat toistuvia ja yleensä melko yksinkertaisia, perustuen enimmäkseen duuritai mollikolmisointuihin. Niissä tapauksissa, joissa kyseisen henkilön tai jonkun muun vastaavassa laulussa oli erotettavissa muotoon palautuvaa rakennetta, esiin nousi muutamia musiikillisia motiiveja. Tämän hän myös toteaa olleen jyrkässä kontrastissa alueella asustaneiden valkoisten kanssa, joilta tuntui puuttuvan keskuudestaan musiikki. Hänen mukaansa valkoiset ottivat elämänsä huomattavasti raskaammin, eikä heillä tuntunut olevan kykyä purkaa surujaan lauluun ja musiikkiin, kuten ”paahtavan vyöhykkeen todellisilla asukkailla”, alueen mustalla väestöllä. Naisen epätavallisen kaunis laulu oli Peabodylle mahdotonta kirjattavaksi, sillä sen intervallit olivat hänelle outoja ja rytmit vieraita. Nämä laulelmat ja säeparit sisälsivät joko yleisempiä viittauksia mustien elämänmuotoon liittyviin tapoihin ja tapahtumiin tai ne kytkeytyivät improvisaatioihin ja käsillä oleviin, kullakin hetkellä kiinnostavina pidettyihin tilanteisiin. Laulaja kuului huomattavaan mustaan perheeseen ja hänellä oli hyvä ääni. American Folklore Societyn journaaClarksdalen juna-asemalla 1900-luvun alussa.. Tämä kaikki synnytti monotonisen ja oudon vaikutelman, joka muistutti jossain määrin japania. Peabody päättää artikkelinsa toteamalla, että mustien kuultavissa olleiden laulujen määrä oli suuri ja niiden monimuotoisuus rikasta. Peabody kuuli naisen tuutulaulua vain kertaalleen, mutta samalla naisella oli myös tapana toisinaan kuljeskella iltaisin pelloilla ja laulaa erittäin voimakkaasti herätellen äärimmäisen tehokkaalla laulullaan kaikuja ympäristössään. Peabody mainitsee myös John Stovallin plantaasin (jossa Alan Lomax tallensi neljä vuosikymmentä myöhemmin ensimmäiset Muddy Watersin esitykset) sekä plantaasilla työskennelleen hyvin vanhan mustan miehen. Tällainen pitkä, yksinäinen ja yksitoikkoisesti nouseva sekä laskeva peltojen jollotus oli aivan omalaatuistaan ja poikkesi selkeästi kaikesta muusta, vaikka laulaja olikin taitava liukumaan virsimotiiveista kotoperäisiin resitatiiveihin. Mukana oli pitkiä fraaseja, joissa ei tuntunut olevan minkäänlaista mitattavissa olevaa rytmiikkaa ja joita oli hyvin vaikea kirjata nuoteiksi. Peabody toteaa, ettei ollut kuullut moista laulua sittemmin eikä kyseisestä tyylistä myöhemminkään mitään. Pyydettäessä työmiehet suostuivat toisinaan esiintymään Peabodylle ja hänen kumppaneilleen kitaran säestyksellä, mutta näissä tilanteissa spontaanius tyypillisesti kärsi ja repertuaari osoittautui hyvin rajalliseksi. Inhimillisesti mielenkiintoisempia olivat säeparit ja vaihtelevasti fraseeratut rytmiset improvisaatiot, joita laulettiin enemmän tai vähemmän melodiaa muistuttavilla intonaatioilla. Tämän ajan mies täytti sanoilla ja musiikilla, jossa virret vaihtelivat Haman-muulille osoitettujen pelottavien valojen kanssa. Nämä ainekset olivat etnologisena ja auditiivisena materiaalina havainnoitavissa Peabodyn ja Farabeen kaivausretkikunnan välittömissä olosuhteissa. Jälkimmäinen nimitys perustui siihen, että kyseinen henkilö seurasi auringonnoususta auringonlaskuun saakka päivittäin viidentoista tunnin ajan sinnikkäästi muulia nimeltä Haman. Blues News 2/2025 33 ohjelmistoista, mikä hänen mukaansa myös käänsi päälaelleen kyseisen tyylilajin oletetun syntyhistorian. Ragtime-kappaleiden tarkassa tempossa lauletut tai vihelletyt synkopoidut melodiat aikaansaivat tehokkaan rytmin, jota olisi Peabodyn mukaan tullut sen puuttuessa varmastikin ikävä. Improvisaatiota tapahtui toisinaan myös yleisemmässä luokassa, mutta tuolloin ne olivat tavallisimmin vain variaatioita jostakin yksittäisestä mielentilasta. Toiseen Peabodyn kategorisoinnin pääluokkaan kuuluvat, samojen työmiesten kitaran säestyksellä majoituspaikassaan tai marssiessaan laulamat laulut koostuivat enimmäkseen ragtime-kappaleista. IKKUNA VARHAISEN BLUESIN HISTORIAAN IKKUNA VARHAISEN BLUESIN HISTORIAAN Viime vuosisadan alkumetreillä julkaistussa artikkelissaan muinaistutkija Charles Peabody tuli tunnustamistaan muistin puutteista sekä itsessään toteamastaan musiikillisesta epäpätevyydestä huolimatta kirjoittaneeksi bluesin historian kiehtovat alkurivit vaiheessa, jossa koko musiikkigenre oli vasta syntymässä ja muokkautumassa erilaisista aineksista. Peabody toteaa, että valkoisten elämä oli yhtä raskasta kuin mustien, sisältäen myös joitain lisävastuita. Mies hyräili erottamattomissa olleisiin sanoihin epäsäännönmukaista rytmiä ja paria-kolmea puolisävelaskelen päässä toisistaan ollutta säveltä. Tätä pyydettiin eräänä pimeänä iltana laulamaan heille. Mustien työmiesten majoituspaikalla laulu oli siinä määrin voimakasta, että Peabody piti äänen lähteen hieman suurempaa etäisyyttä yksinomaan hyvänä asiana. Peabodyn miehistö kutsui häntä noppapeliin viittaavalla nimellä ”Five Dollars”, kun taas Peabody kumppaneineen käytti tästä nimeä ”Haman’s Man”. Peabodyn mukaan naisen laulu muistutti jossain määrin modernia kreikkalaista kansanlaulua, mutta oli paremmin esitettyä
1920ja 30-lukujen savikiekot sekä niiden myöhemmät John Lomax kenttä-äänityksiä tekemässä.. Johnsonin kanssa. Samalla hän tuli raottaneeksi ikkunaa varhaisen bluesin historiaan ja jättäneeksi jälkimaailmalle kiehtovan kuvauksen 1900-luvun alun Mississippin Deltan mustien vaikuttavasta musiikillisesta kulttuurista. Vuodesta 1933 alkaen Lomaxit ryhtyivät sen ajan toistasataa kiloa painavalla teknologialla tallentamaan kenttälevytyksiä (field recordings) mm. Ennen äänen suoran tallentamisen mahdollisuutta ainoa käytettävissä ollut tapa poimia talteen ohikiitävinä ja ainutlaatuisina elävinä esityksinä kuultuja blueslauluja tai niiden aikaisempia edeltäjiä oli kirjoittaa ylös havainnoitujen laulujen sanoja, kuvata kappaleita, niiden esittäjiä ja esitystilanteita sekä pyrkiä nuotintamaan kuultua musiikkia. Peabodyn havainnot ja artikkeli edeltävät myös John Lomaxin (1867–1948) vuonna 1910 julkaistua antologiaa Cowboy Songs and Other Frontier Ballads, joka vaikutti merkittävästi myöhempään kansanlaulujen keräämiseen eri puolilta Yhdysvaltoja. Parisenkymmentä vuotta myöhemmin Odum julkaisi tutkimustensa tuloksia kahdessa mustien lauluja sisältäneessä kirjassa yhdessä Guy B. Handyn (1873–1958) kertomuksen tämän Tutwilerin juna-asemalla kuulemasta kitaristista, joka viittasi seudun rautateiden risteykseen laulullaan Goin’ Where The Southern Cross’ The Dog. Valtaosa 1900-luvun alkupuolen amerikkalaista populaarimusiikkia ja bluesia koskevasta tiedostamme perustuu juuri näihin varhaisiin levytyksiin. Lyhyessä viiden sivun artikkelissaan Charles Peabody pyrki parhaansa mukaan kirjaamaan muistiin kuulemaansa musiikkia kaikilla näillä erilaisilla käytössään olleilla tavoilla. Vuonna 1909 John Lomax oli mukana perustamassa American Folklore Societyn Texasin haaraa ja hän toimi muutamaa vuotta myöhemmin vuosina 1912–1913 myös koko kansallisen organisaation presidenttinä. Country blues -levytysten vuoro seurasi 1920-luvun puolivälin jälkeen Blind Lemon Jeffersonin (1893–1929) ja Paramount-yhtiön kaupallisen menestyksen myötä. 34 Blues News 2/2025 lissa julkaistussa artikkelissaan Peabody myös esitteli edellä kuvattuun tapaan Mississippin Deltalla kuulemansa mustien musiikillisen ilmaisun luokitteluita alustavana ehdotuksenaan tarkemmille jatkotutkimuksille. Sekä Odumin että Scarboroughn merkinnät siitä, mistä mustien laulut olivat tarkkaan ottaen löytyneet, olivat puutteellisia tai olemattomia. Molemmissa tapauksissa kyse lienee uudenlaiseen ja kokijoilleen aiemmin tuntemattomaan Mississippin Deltan väkevään sävelja muotokieleen törmäämisestä. Tarinan rääsyinen musta kitaristi säesti itseään slide-tyyliin liu’uttamalla veistä soittimensa kielten päällä kitaran kaulaa pitkin. Isänsä jalanjälkiä myöhemmin seurannut Alan Lomax syntyi Johnin kolmantena lapsena vuonna 1915. Peabodyn musiikillinen altistuminen Mississippin Deltalla edeltää myös vuotta 1903, johon useimmat kirjalliset lähteet sijoittavat W.C. Heidän työtään myös väritti valkoinen nostalgia Etelän ”vanhoja hyviä aikoja” kohtaan. Kuten aiemmin jo todettu, Peabodyn havainnot ja artikkeli edeltävät sekä ensimmäisiä julkaistuja bluesnuotteja että varhaisimpia savikiekkolevytyksiä. vassa ylös kirjanneet toiset valkoiset kuten sosiologi Howard W. Juuri tämän laajemman yhdistyksen journaalissa Peabody oli 1903 julkaissut tarkastelumme kohteena olleen artikkelin ”Notes on Negro Music”. Alkuperäinen blueslevytysten buumi lähti liikkeelle vasta parikymmentä vuotta Peabodyn kaivausretkien ja julkaistun artikkelin jälkeen. Odum keräsi musiikkia Georgian ja Mississippin alueilta vuosien 1905–1908 aikana ja julkaisi löydöistään alun perin artikkeleita samaisessa Journal of American Folklore -julkaisussa, jossa mielenkiintomme kohteena oleva Peabodyn artikkeli oli ilmestynyt. Myös Dorothy Scarborough teki useita matkoja Yhdysvaltain Etelässä vuosina 1921–1923 ja hänen teoksensa On the Trail of Negro Folksongs ilmestyi 1925. Mamie Smithin (1891–1946) Okeh-levymerkille tallentama hitti Crazy Blues käynnisti vuonna 1920 klassisten blueslevytysten vyöryn. Peabodyn aikaisimmat havainnot vuodelta 1901 edeltävät myös Gertrude ”Ma” Raineyn (1886–1939) kertomusta, jonka mukaan hän kuuli ensimmäistä kertaa bluesia vuonna 1902 St. Odum (1884–1954) sekä kirjailija ja folkloristi Dorothy Scarborough (1878–1935). Tämä luonnehdinta tuo helposti mieleen outouden, josta myös Peabody artikkelissaan puhuu kuvaillessaan alueen mustien musiikkia. The Negro and His Songs: A Study of Typical Negro Songs in the South ilmestyi vuonna 1925 ja Negro Workaday Songs seuraavana vuonna 1926. vankiloissa, joista oletettiin löytyvän vanhempaa ja paremmin säilynyttä laulumateriaalia kuin radion ja gramofonilevyjen vaikutukselle altistuneesta ulkomaailmasta. Louisissa paikallisen nuoren tytön laulamana ja piti esityksestä siinä määrin, että ryhtyi muokkaamaan omaa tyyliään sen suuntaiseksi. Vasta Peabodyn jälkeen tulivat ensimmäiset mustien lauluja laajemmassa mittakaauudelleenjulkaisut vinyyliformaatissa ovat se perusta, jonka varaan monet bluestutkijat ja -kirjoittajat ovat sittemmin suurelta osin rakentaneet omat näkemyksensä. Handy kuvasi tuolloin havainnoimaansa musiikkia oudoimmaksi mitä hän oli milloinkaan kuullut
on loppuunmyyty! Nuorisolippu (12–17 v.) päälavan perhealueelle alk. – Tribute to Esbjörn Svenson Trio / J. mm. mm. TORSTAI 17.7. Tower of Power / Joanne Shaw Taylor / Elles Bailey / Keb’ Mo’ / Kurt Elling & The Yellowjackets Celebrate Weather Report / Bela Fleck, Edmar Castaneda, Antonio Sanchez Trio / Rodeo / Take Me to the River Memphis Soul All-Star Revue / Iiro Rantala HEL Trio / Isaiah Collier & The Chosen Few / Mary Ann Hawkins / Roxette PE 18.7. Vanessa Amorosi / Lady Blackbird / Makaya McCraven / The Five Corners Quintet KATSO KAIKKIEN PÄÄKONSERTTIEN ESIINTYJÄT PORIJAZZ.FI Take Me to the River Memphis Soul AllStar Revue Elles Bailey. 189 € 3 päivän lippu alk. Vietä festivaalipäiväsi tavallista tasokkaammissa puitteissa! Tutustu Pori Jazz VIP ja Satakunnan Kansa Lounge -lippuihin! Pori Jazz VIP ja Satakunnan Kansa Lounge la 19.7. Karjalainen / El Comité / Lynda Dawn LA 19.7. Ultra Bra / Gregory Porter, 30 Years of e.s.t. 235 € Alle 12-vuotiaat pääsevät perhealueelle huoltajan seurassa maksutta. 125 € 2 päivän lippu alk. 49 € Päivälippu alk. Kirjurinluodolla Tower of Power Joanne Shaw Taylor Varmista paikkasi Kirjurinluodon nurmella! P id ät äm m e oi ke ud et m uu to ks iin . Sting / Dave Stewart EURYTHMICS feat. Blues News 2/2025 35 Liput: porijazz.fi tai ticketmaster.fi/porijazz Torstaina 17.7
Neljävuotiaana tyttö opetteli eri instrumenttien soittamisen, erikoisuutena mainitaan haitari. Elvis oli poikkeus, muista suosikeista joutuivat oman ihastumislaulun kohteeksi ainakin Buddy Holly (Jackie Deen Buddy), Ricky Nelson (Vicky Tasson Dear Ricky) ja Dion (Donna Priman Dion My Dion). Lyhyesti sanottuna. Connie Francisin tyylillinen kirjo tiedetään kyllä huomattavan laajaksi, mutta miten paljon hänen tuotantoonsa sisältyy ”BN:n ydintoimialaan” lukeutuvaa musiikkia. Connie Francis ei ollut hupakko teinityttö ja koska hän levytti vuodesta toiseen isolla viihteeseen panostaneella MGM-merkillä, hänen tuotantonsa koostui joskus turhankin ”I’m In Love With Miss Connie Francis”, lauloi Allan Chase vuonna ‘62 ilmestyneellä singlellä. T.J. PEKKA TALVENMÄKI CONNIE FRANCIS Maailmantähden ura levytysten valossa Maailmantähden ura levytysten valossa aikuismaisesta materiaalista. Connien taitoja ja äänen suloisuutta tuskin kukaan pystyy kiistämään, mutta innostavia levytyksiä on aika vähän, etenkin käsittämättömästä määrästä puhtaita viihdealbumeja on jäänyt väsyttävä ja turruttavan sekava mielikuva. Tähän faktaan sisältyy peräti kaksi pikku epäselvyyttä. Mainittu syntymävuosi mainitaan tuoreimmissa esittelyissä, vanhemmissa lähteissä on useimmiten 1938. Whitburnin vuoden ‘90 painoksen mukaan Conniella oli vuosina ‘57–‘69 peräti 56 listahittiä ja hän sijoittui 11. MGM satsasi laatuun ja siinä suhteessa Connie poikkesi ratkaisevasti tyttömäisistä kilpailijoistaan. For Every Young Heart ilmestyi vuonna ‘63, laaja Who’s Sorry Now -niminen omaelämäkerta on vuodelta’84 ja tuorein Among My Souvenirs vuodelta 2017. Teinipojistakaan ei fanilauluja juuri tehty. Pikaesittelyssä jätän yksityiselämän koukerot mahdollisimman vähiin ja keskityn musiikkipuoleen sellaisena kuin olen sen itse kokenut. Concetto oli synnynnäinen musikaalinen lahjakkuus ja isä kannusti hänen osaamistaan kaikin mahdollisin tavoin. Alle kymmenvuotiaana hän oli jo rutinoitunut esiintyjä sekä hän oli omassa kastissaan teinipopin tai paremminkin teiniviihteen sarjassa sekä määrän että tason kannalta katsottuna. Sellaisia on julkaistukin. 36 Blues News 2/2025 V ain muutaman levyarvion sekä satunnaisten sivumainintojen yhteydessä Blues Newsissa aiemmin käsitellyksi tullut laulajaikoni levytti pitkällä urallaan lähes sata albumia ja keräsi tililleen lukemattomia jättihittejä eri puolilta maailmaa. sijalle Elviksen tunnetusti hallitsemassa tilastossa edellään vain nippu kevyen musiikin supertähtiä. Ensinnäkin syntymäpaikka oli eräiden väitteiden mukaan Brooklynin Crown Heights, mistä Connien perhe muutti Newarkiin hänen ollessaan pikkuvauva. Mitä erityistä Connie Francis teki saadakseen oman ihailijalevyn. Valkoisista poptytöistä listauksen top sataan mahtui Connien ohessa vain Brenda Lee, hänkin häntäpäähän, tosin Brenda pärjäsi paremmin Whitburnin eriskummallisella artistien suosiota mitanneella pisteytyslistalla. 50-luvun alussa Franconeron perhe muutti Newarkin naapurikaupunkiin Bellevilleen. YHDEKSÄN HUTIA YHDEKSÄN HUTIA Concetto Rosa Maria Franconero syntyi Newarkissa New Jerseyssä 12.12.1937. Ihailulevyt olivat ymmärrettävästi pliisuja, onneksi koko genre kaatui Beatlesille omistettujen älyttömien yritysten mukana. Discogsin Connie-esittely sisältää 1165 mainintaa (92 ”oikeaa” albumia, kirjava valikoima kokoelmia, tukku vanhojen aikojen hyviä EP-kiekkoja sekä läjäpäin singlepuolia). Malinin vuosien takaisesta levyarviosta (BN #127) löytyy kehusanoja: ”Hän oli monipuolinen omat rajansa tuntenut artisti, joka hallitsi ääniskaalansa taiturimaisesti etenkin silloin kun lähdettiin kiipeilemään nuottiviivaston ylärekisterille ja vältti laulunsa kohoamisen kiljunnaksi.” Allan Chasen single saattoi hyvinkin olla T.J.:n elämäni biisi, oma suhtautumiseni on nihkeämpi. Marilynistä toki laulettiin muutaman laulajan voimin, mutta sehän on eri juttu. Kaiken käsittelemiseen tarvittaisiin kokonainen tietosanakirja. Teinisuosikeille omistetut levyt olivat yllättävän harvinaisia, niinpä tuo Chasen single on ainoa tiedossani oleva tyttöartistille omistettu levy
Rainwater ja Connie päätettiin päästää samalle levylle, tuloksena single The Majesty Of Love / You Darling You (125559), josta kehkeytyi miljoonahitti. Vanhat MGM-singlet ovat läpi vuosien olleet keräilijän kannalta peruskamaa, mutta listattu yhdeksikkö ei ole omaan hyllyyni eksynyt. Ja jos asia ei ihan niin paljoa kiinnosta, niin nettipalvelu toimii. Taloon oli pestattu kantri/rockabillyveteraani Marvin Rainwater, joka oli onnistunut tekemään muutaman pikku hitin. Surullisen kaihoisa herkkä perusvire ja T.J.:n mainitsema taituruus ovat nautittavasti kuultavissa raidoilla No Other Love, My Sailor Boy, Little Blue Wren ja My First Real Love, vain neljä esimerkkiä mainitakseni. 12-vuotiaana hän pääsi laulamaan demoja menestyttyään Alfred Godfreyn talenttitapahtumissa ja sitä kautta aukeni monivuotinen pikkupesti NBC-aseman Startime Kisses -showssa. Itse asiassa kiinnostuin aiheesta vasta, kun vuonna 2014 julkaistiin komea kolmeosainen boxi ”The Complete US & UK Singles 1955–62”, jolta kaikki tarvittava, ja niin kuin nimi lupaa, paljon muutakin löytyy. Ykköspallille ei ollut asiaa, siitä pitivät huolen pitkäikäiset. MGM 12015 Freddy Didn’t I Love You Enough 12056 (Oh Please) Make Him Jealous Goody Goodbye 12122 Are You Satisfied. Singlestä 12122 alkoi sovitusten siistiydyttyä ja sävellysten selkiydyttyä löytyä se kypsyys, joka oli Connielle ominaista läpi tulevien vuosien. On vaikea käsittää, miksei yksikään kahdeksastatoista esityksestä yltänyt listatasolle. Tuossa vaiheessa hankalan italialaisperäisen nimen sijaan otettiin käyttöön taiteilijani Connie Francis. Ratkaisevalle kymmenennelle singlelle oli tarjolla versio Ink Spotsin 40-luvun lopussa levyttämästä kaiholaulusta You Were Only Fooling. Single viipyi listalla yhden viikon korkeimman sijoituksen oltu 93. Forgetting oli suositun TV-sarjan Modern Romances tunnari ja Believe In Me soi Katherine Hepburnin tähdittämässä filmissä Summertime In Venice. Sopimuksen syntyminen ei ollut itsestäänselvyys. Lopullisen ratkaisun tarjosi MGM:n pomoihin lukeutunut Harry Meyers, joka tykästyi Connien ohjelmistoon kuuluneeseen Freddy-nimiseen lauluun ja tahtoi antaa siitä tehdyn demon Freddy-pojalleen syntymäpäivälahjaksi. Vaikka ajatus kalseahkoäänisen Rainwaterin ja hallitun tyttömäisen Connien päästämisestä samalle levylle on jotenkin ontuva niin lopputuloksessa ei ole hävettävää noille ajoille tyypillisten viihteellisten poika/tyttöduettojen sarjassa. Näin väitetään, mutta tilastoissa menestys ei näkynyt. Numeroiden ei kannata antaa hämätä, sillä Majesty Of Love on erinomainen esitys lajissaan. Tärkein pointti mainitussa duetossa taisi olla, että se antoi potkua Connien viimeiseksi mainitulle mahdollisuudelle. Se jäi onneksi b-puolelle, onneksi sikäli, että esitys oli jotenkin keinoreipas ja tyttömäinen eikä Connien paras osaaminen päässyt siinä esiin. My Treasure 12191 My First Real Love Believe In Me (Credimi) 12251 Forgetting Send For My Baby 12335 Everyone Needs Someone My Sailor Boy 12375 I Never Had A Sweetheart Little Blue Wren 12440 No Other Love I Leaned On A Man 12490 Faded Orchid Eighteen Kahdella ensisinglellä Connie kuulosti vielä pikkutyttömäiseltä ja sekavaa tunnetta lisäsi taustan vahva instrumentalisointi. Single oli liian popmainen ja viihteellinen kelvatakseen c&w-listalle ja kenties Rainwaterin nimen takia sitä ei noteerattu HOT 100:ssa. Single oli suosittu ja toi Connien nimen ja kasvot yleiseen tietoisuuteen TVesiintymisten ansiosta. Laulullisesti Connie ei hävinnyt tippaakaan noiden aikojen suosituimmille valkoisille naistähdille ja MGM teki parhaansa, firman soittajat olivat alansa huippuja ja sävelmissäkin yritettiin löytää kuulijoita kiinnostava pohja. Sopimus tarjosi Connielle mahdollisuuden levyttää kymmenen singleä ja yhden duettolevyn. Blues News 2/2025 37 koulujuhlissa että julkisemminkin. A-puolelle valittiin Connien vastustuksesta huolimatta hänen isänsä vahvasti suosittelema Who’s Sorry Now, joka pelasti MGM-sopimuksen jatkon noustuaan HOT 100:n neloseksi helmikuussa ‘58. Viimeksi mainittuun tartuttiin ensin. WHO’S SORRY NOW WHO’S SORRY NOW Vuoden ‘57 lopussa Connien MGM-sopimuksesta oli käyttämättä yksi single ja duettolevy. Kahdessa vuodessa yhdeksän yritystä oli tehty, kaikki jäivät vaille toivottua menestystä. Isänsä ja managerinsa George Scheckin tukemana Concetto sai vuonna ‘55 solmituksi ehdollisen levytyssopimuksen MGM-firman kanssa
Ensimmäisen fokstrot-sovituksen levytti Isham Jones. Vanhojen sävelmien lämmityksiä olivat myös If I Didn’t Care ja My Happiness. Olin jo väittämässä, että myös Lipstick On Your Collar oli saman parivaljakon tuote, mutta onneksi älysin tarkistaa: kyseessä on New Yorkin Brill Buildingissa työskennelleen varsin vähälle huomiolle jääneen parin Edna Lewis & George Goering sävellys. Ensimmäinen niistä oli Neilin omanakin hittinä tuttu Stupid Cupid ja toinen seuraavalle singlelle valittu simppeli teinirokki Fallin’. Connien hitissä kiinnittyy tavallista selkeämmin huomio dubbaustekniikkaan, joka on ollut hänen julkaisuilleen tyypillistä läpi vuosien. Tässä ensimmäinen vaihe (vuodet ‘58–’59). 38 Blues News 2/2025 kärkilevyt, Pat Boonen April Love, Danny & The Juniorsin At The Hop ja Elviksen kaihoilu Don’t. Hänet on valittu Rock & Roll Hall Of Fameen, vaikka aidosta ja oikeasta jäätiin vieläkin aika kauas. Juuret olivat italialaisjuutalaisessa kulttuurissa ja samoin ajattelevia musikaalisia ystäviä löytyi New Yorkin alueelta, tärkeimpänä omaa uraansa aloitellut Neil Sedaka. maailmansodan melskeissä, ensimmäisen tunnetun version lauloi Henry Burr vuonna 1918. MGM 12588 Who’s Sorry Now (4.) 12647 I’m Sorry I Made You Cry (36.) 12683 Stupid Cupid (14.) 12713 Fallin’ (30.) 12738 My Happiness (2.) 12769 If I Didn’t Care (22.) 12793 Lipstick On Your Collar (5.) Frankie (9.) 12824 You’re Gonna Miss Me (34.) Plenty Good Lovin’ (69.) 12841 Among My Souvenirs (7.) God Bless America (36.) Jatkohitti tehtiin varman päälle. Edellinen oli Ink Spots -hitti jo 30-luvun lopulla. Ylisiistinä ja steriilinä, laulajan henkilö. Jopa aikaisemmin todetussa hutisuoritusten joukossa on mielestäni parempia, mutta mitäpä tuosta, jääköön makuasiaksi. Vielä kun todetaan, että hyvin laulettu mutta sekavahkosti sovitettu Plenty Good Lovin’ oli Connien oma vauhtipala, niin päästään siirtymään 60-luvulle. Ne ovat bluesmies Jimmy Witherspoonin vuoden ‘64 levytys ja soulpuolelta Little Anthony & The Imperialsin ”Going Out Of Head” -albumille poimittu vuotta tuoreempi suoritus. Seuraavan vuosisadan aikana on tosiaan syntynyt satoja yrityksiä, joista minkään en ymmärrä antaneen aihetta tarinan valitsemiseen Connien sinkulle, kaikkein vähiten Johnnie Rayn vuonna ‘56 tekemän sekavan coverin, joka kävi hämmästyttävästi sijalla 17. Pikkutarkat diskografiat löytyvät netistä, joten tyydyn kopioimaan pophitit Joel Whitburnin Billboard-listateoksesta. Sen sävelsi Nick Clesi 1. Laulun sävelsivät valssiksi Ted Snyder, Harry Ruby ja Bert Kalmar vuonna 1923, jolloin Bob Thompson teki siitä ensitulkinnan. Who’s Sorry Now elää jokamiehen ajatuksissa Connie Francisin luomuksena, mutta todellisuudessa se on varsinainen klassikkojen klassikko, Googlen cover-valikossa on siitä 347 mainintaa, suurin osa viihteellisiä mustaa musiikkia harrastavaa vähemmän kiinnostavia esityksiä. Kyseiseltä vuosikymmeneltä on peräisin myös My Happiness, joskin siitä tuli suosittu vasta maailmansodan jälkeen, jolloin se esiintyi listoilla useanakin versiona. Englannin listalla. Hän sävelsi Howard Greenfieldin kaverina Connielle muutaman laulun. I’m Sorry I Made You Cry oli vanhakantaisempi ja viihteellisempi kuin Who’s Sorry Now. Among My Souvenirs, yksi Connien tunnetuimmista hiteistä, on sekin vanha perustarina – Paul Whiteman teki siitä tunnetuimman version vuonna 1928. Kaihoisa hyvin menestynyt Frankie oli sekin Sedaka & Greenfield -sävelmä – listasijoitus olisi ollut komeampikin, ellei esitys olisi jäänyt b-sivuksi. Molemmat standardit Connie selvitti oppimalleen tyylille uskollisesti. Tunnetuin varhaisista äänitteistä on ymmärtääkseni Marion Harrisin tyylikäs versio samalta vuodelta. Sävelmä ei ole varsinainen ikivihreä, levytettyjä versioita löytyy vuosien varrelta vain muutama, ennen Connien MGMlevytystä sen esittivät ainakin Vera Lynn, Gale Storm ja Fats Domino. 50-luvun lopun mielenkiintoisin seikka Connien uralla oli selkeä yritys hakeutua nuorisomusiikin linjoille. Joihinkin levyihin itsensä kanssa duetointi tuo tyyliä ja syvyyttä, mutta välillä se kieltämättä sai lopputuloksen kuulostamaan sekavammalta. Connien Who’s Sorry Now on hyvin sovitettu ja laulettu, mutta mahtaako johtua vuosikymmenten varrella syntyneestä kyllästymisestä, Connie-levyjen parhaimmistoon en sitä laske. MAHTAVA HITTISARJA MAHTAVA HITTISARJA Who’s Sorry Now aloitti seitsemän vuotta kestäneen vahvan hittiputken tai jos ollaan tarkempia, niin top ten -vaihe loppui jo vuoden ‘62 lopussa, joten meidän ei tarvitse syyttää britti-invaasiota suosion lievästä lipsumisesta. Google-listauksessa esiintyvien versioiden joukosta löytää kaltaiseni mustan musiikin ystävä vain kaksi kiinnostuksen kohdetta. SUOSION HUIPPU SUOSION HUIPPU Connie levytti standardisävelmiä 60-luvun alkupuolellakin, mutta selvästi oli näkyvissä tavoite siirtyä nuorisomusiikin suuntaan
Connien surullinen ääni sopi erinomaisesti kuulakkaisiin kantrijuttuihin. Noiden aikojen tunnetuista säveltäjistä kannattaa myös muistaa, että kaunis balladi Teddy on Paul Ankan sävellys. Tunnettiin hänet toki Suomessakin. Connie esiintyi myös itse elokuvassa, muttei ihan ykköstähtenä. Poikkeuksen teki elokuvan Where The Boys Are tilaustyönä kirjoitettu ylikaihoisa tunnusmelodia. Kantrin kaikuja erotin myös Connien vaikuttavimpiin esityksiin kuuluvalla balladilla In The Summer Of His Years, joka ilmestyi vuoden ‘63 lopussa Kennedyn kuoleman herättämissä tunnelmissa. Selkeimmän poikkeuksen yllä olevassa listauksessa tekee Together, versio Paul Whitemanin 20-luvun lopun hitistä. Tässä listausta vuoden ‘63 lopuille asti (Huom.: Oheisessa luettelossa mainitaan ainoastaan Billboard-listoille nousseet singlet): MGM 12878 Mama (8.) Teddy (17.) !2899 Jealous Of You Everybody’s Somebody’s Fool (1.) 12923 My Heart Has A Mind Of Its Own (1.) Malaguena 12964 Many Tears Ago (7.) Senza Mamma (87.) 12971 Where The Boys Are (4.) No One (34.) 12995 Breakin’ In A Brand New Broken Heart (7.) Someone Else’s Boy 13019 Together (6.) Too Many Rules (72.) 13039 Dreamboat (14.) Hollywood (42.) 13051 When The Boy In Your Arms (10.) Baby’s First Christmas (26.) 13059 Don’t Break The Heart That Loves You (1.) Drop It Joe 13074 Second Hand Love (7.) Gonna Git That Man 13087 Vacation (9.) The Biggest Sin Of All 13096 I Was Such A Fool (24.) He Thinks I Still Care (57.) 13116 I’m Gonna Be Warm This Winter (18.) Al Di La (90.) 13127 Follow The Boys (17.) Waiting For Billy 13143 If My Pillow Could Talk (23.) You’re The Only One Can Hurt Me 13160 Drownin’ My Sorrows (36.) Mala Femmena 13176 Your Other Love (28.) Whatever Happened To Rosemarie 13203 In The Summer Of His Years (46.) My Buddy Standardit ja varsinkin niistä lauletut hitit vähenivät 60-luvun alussa. Hänen levyjään soitettiin ennen Sävelradion alkuakin Ylen musiikkituokioissa. Standardien ohessa Connie levytti muutaman puhtaaksi kantriksi luokiteltavan sävelmän, joista Don’t Break The Heart That Loves You ylsi ykköseksi ja When The Boy In Your Arms sekä George Jonesin She Thinks I Still Care -hitille tehty vastaus He Thinks I Still Care menestyivät myös hyvin. Hän pärjäsi yllättävän hyvin Englannissa saavuttaen siellä kymmenen top ten -hittiä. Noihin aikoihin Connie levytti paljon vieraskielistä materiaalia, josta Malaguena, Connien oma sävelmä Senza Mama (englanniksi With No One) ja Al Di La ovat tunnetuimmat esimerkit. Vuonna ‘62 merkitsin kuultujen levyjen listaani Malaguenan ja saksankielisen Paradison, josta Rauni Pekkala teki mukavan suomenkielisen version. Neil Sedaka oli lähes kokonaan keskittynyt omaan uraansa, hänen paikkansa Howard Greenfieldin kirjoituskumppanina otti Jack Keller. Pääasia oli kuitenkin teininuorisolle suunnatut balladit ja pikku rokit. Eurooppaan tosiaan satsattiin ja Connie oli kaikenlaisten listausten perusteella hyvin suosittu Atlantin tällä puolen. Sen miespäätähdeksi oli ehdolla Bobby Vee, jota ei kuitenkaan esittäjälistassa mainita. Connie esiintyi myös filmissä Follow The Boys, joka oli hänelle varta vasten kirjoitettu Rivieralla kuvattu musikaalikomedia. Ellie Greenwich sävelsi Tony Powersin kanssa vähälle huomiolle jääneen täyteraidan Look At Him, joka kuulostaa vahvasti Connien ja. Blues News 2/2025 39 kohtaiseen taitoon ja ammattimaisiin sovituksiin perustuvana sujui Connien teinirocktaival, joka tuotti hittejä vähintään samaan tahtiin kuin ennenkin. Ei käy kieltäminen, kyseessä on yksi hänen komeimmista laulusuorituksistaan eikä sitä kuunnellessa kannata liikaa ihmetellä pientä ristiriitaa teinityttötarinan ja aikuismaisen tulkinnan välillä. Filmi sai ensi-iltansa jouluna ‘60 ja single julkaistiin pari viikkoa myöhemmin. Vuoden ‘63 Iskelmääänestyksessä hän oli ulkolaisten naislaulajien sarjassa kakkonen ja pisti tiukoille sarjan vakituisen valtiaan Ella Fitzgeraldin. Everybody’s Somebody’s Fool, My Heart Has A Mind Of Its Own ja Breakin’ A Brand New Broken Heart ovat Keller & Greenfield -sävelmien parhaimmistoa
Laajemmin ajateltuna tilanne ei ollut ihan noin synkkä, sillä vuosikymmenen loppuun mennessä listamerkintöjä kertyi vielä kaksitoista, tosin vailla suuria menestyksiä. jonka mukaan singlet suunnattiin nuorisolle ja viihteeseen panostaneet albumit isille ja äideille. Puolisonsa Jeff Barryn kanssa Ellie on kirjoittanut kappaleet Waiting For You ja Don’t Ever Leave Me. Melko terhakasti Connie selvisi myös ”Do The Twist” -LP:llä ajan ykkösvillityksestä.. Suomalaisittain Connien tunnetuin levy noihin aikoihin oli vuosikymmenen puolivälissä englantilaisesta filmistä Keltainen Rolls Royce napattu Forget Domani eli meikäläisittäin Ei ajatella huomispäivää, josta nautittiin Eija Merilän ja Laila Kinnusen versioina. Aika kauas jäätiin alkuperäisideoista, mutta kun Connie lauloi omalla taitavalla tavallaan ja taustat soitettiin järkevästi, niin lopputulosta on turha moittia. Connie alkoi jo olla liian vanha kilpaillakseen uusien ilmiöiden ja nuoremman tyttösukupolven kanssa, ja kun käskyttäjänä oli suuri ja vanhoillinen MGM niin Conniesta tehtiin aikuisviihdyttäjä. MGM noudatteli Connien huippuaikoina tyypillistä ideaa. 40 Blues News 2/2025 Ellien duetolta. ALBUMIPALJOUS ALBUMIPALJOUS Alussa mainitsemani 92 albumia antaa hieman liioitellun kuvan Connien aikaansaannoksista. Suurin Connie-elämykseni on vielä mainitsematta. Muutama best of -kokoelmakin tehtiin ja niistä ”Greatest Hits” ja ”More Greatest Hits” olivat sen verran suosittuja, että mahtuivat LP-tilaston Top 40 -osastoon. Vähintään saman voisin väittää Rosemarie-puolesta. Synkältä tosiaan näytti, vuonna ‘64 TOP 40 -hittejä oli vielä kaksi (Blue Winter ja Be Anything), sen jälkeen ei mitään. Mukava yritys oli rokkinuorille tähdätty ”Sings Rock & Roll Million Sellers” MGM 3794), joka sisälsi Elviksen, Fats Dominon ja Connien parin oman nopean hitin lisäksi muutaman slovarin. AIKUISVIIHDYTTÄJÄKSI AIKUISVIIHDYTTÄJÄKSI Jake Nyman kirjoitti Onnenpäivät-teoksensa Whitburnin TOP 40 -listakirjan mukaan, joten hänellä oli hyvä syy todeta, ettei Connie päässyt vuoden ‘62 jälkeen lähellekään kärkisijoja. Mukana luvussa on parikymmentä myöhempien aikojen albumia plus joitakin uusintapainoksia ja kokoelmia. Julmetusti kolmekolmosia joka tapauksessa on, enkä yritäkään niitä analysoida. Laulutaito ei mihinkään kadonnut, omassa lajissaan Connie teki edelleen hyviä levyjä, mutta nuoriso halusi jotakin muuta. Phil Spector -tietäjien perusknoppeihin kuuluu kysymys ”Mikä Connien hiteistä oli Spectorin sävellys?” Vastaus: Second Hand Love. Enempiin erittelyihin ryhtymättä poimin positiivisina muistikuvina kuulakkaan tunnelmapalan Blue Winter ja vaikuttavan sotapoikalaulun A Letter From Soldier (Dear Mama). Se on Your Other Love -hitin kääntöpuolelta löytyvä vauhdikas, melkeinpä aggressiivinen Whatever Happened To Rosemarie. Kumpikin oli mitä lupasi, myöhempien vuosikymmenten kokoelmat olivat sisällöltään laajempia ja mielenkiintoisempia. Hän kävi siellä muutaman kerran ja niistä yhteyksistä löytyy myös muita sävelmiä kuin mainittu Letter From Soldier. Vuonna ‘84 ilmestynyt tyttömusiikkilehti That Will Never Happen Again kehuu Your Other Love -puolta vauhdikkaaksi ja ylienergisesti lauletuksi ja väittää, että jos Lesley Gore olisi saanut laulun levytettäväkseen, kyseessä olisi ollut pomminvarma hitti. Omia näkemyksiä ja suosikkeja olen edellä luetellut liiankin kanssa. Kirjoittelin omia viikkolistojani 60-luvun loppuun saakka eikä niihin Motownin ja soulin sekaan mahtunut 60-luvun jälkipuolella ainuttakaan Connien levyä. Connie olikin luotettava valinta viihdyttämään Vietnamissa palvelleita joukkoja
Enempi jääköön, elämäkerroista löytyy lisää. Ehkä olikin niin, että orastava romanssi katkesi alkuunsa isä-Franconeron vastustukseen. Vanhojen teinilehtien tärkeintä luettavaa olivat tähtien välisiä suhteita koskevat juorut. Lisäksi omia albumejaan saivat rock & rollin ja twistin ohella ainakin ”Country & Western”, ”Movie Greats”, ”American Waltzes”, ”For Children” ja ”Christmas”, kaikissa parasta oli Connien ääni, mutta sovituksiltaan levyt olivat yhdentekeviä. Tauon aiheutti 70-luvun lopussa nenäleikkaus, häiriöitä liittyi myös masennusvaiheisiin. RANKKA YKSITYISELÄMÄ RANKKA YKSITYISELÄMÄ Connie on biografioissaan paljastanut, että hänen elämänsä suuri rakkaus oli 50-luvun lopun kielletty Bobby Darin -romanssi. Jos en ihan väärin muista, taisi Ajan Sävelessä olla noihin aikoihin mainintoja myös Connie Francisista, mutta Connie & Bobby -juoruja teksteissä näkyi silti harvemmin. Tuoreita tietoja hänen terveydestään en tähän hätään löytänyt. PSO Oy julkaisi Suomessa peräti 25 Connie Francis -vinyylisingleä sekä 2 kuvakannellista EP:tä (kuvissa alla). Top Teniin pääsi myös ”More Italian Favorites”. Connie on esiintynyt ja levyttänyt varsin ahkerasti nykypäiviin asti. Vuoden ‘59 lopussa julkaistu ”Italian Favorites” on Whitburnin listakirjan mukaan Connien suosituin LP, se kävi parhaimmillaan sijalla 4. Yksi pahimmista kolauksista oli 70-luvulla tapahtunut ryöstö ja raiskaus erään esiintymistilaisuuden jälkeen. Positiivisena seikkana on mainittava se, että Connie on osallistunut viime vuosikymmeninä monipuoliseen yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen keskusteluun. Bobby Darin ja Connie Francis, joiden seurustelusta kyllä tiedettiin jo ainakin Ajan Sävelen numerossa 30/1960 (kuvassa oikealla)!. Silti jokseenkin yllättäen hänen levytyksistään nousi maan ”virallisilla” hittilistoilla Top40:een ainoastaan vuonna 1966 ilmestynyt balladi Somewhere, My Love (#27) elokuvasta Doctor Zhivago. Darin meni tunnetusti naimisiin Sandra Deen kanssa vuonna ‘60, sitä ennen hän oli ehtinyt seurustella Jo Ann Campbellin kanssa, jos vanhaa Iskelmää on uskominen. nimet kertovat puolestaan. ”German Favorites”, ”Jewish Favorites”, ”Canta En Español”, ”Irish Favorites”, ”Hawaii Connie”... Kaiken kaikkiaan Connie ehti levyttää lähes kymmenen Italiavetoista LP:tä, hätäisen nettikuulostelun perusteella ”Favorites”-tasolle ei jatkossa päästy. Connie on ollut neljästi naimisissa, mikä lienee keskivertoluku suurten musiikkitähtien tarinoissa. Suurimman pettymyksen tarjosi Bacharach & David -lauluille omistettu albumi, josta jäi hyvästä kappalevalinnasta huolimatta ylisovitettu, tylsä ja vaisu tuntu. Blues News 2/2025 41 Connien italialaiset juuret näkyvät albumilistauksessa
Do The Shake tonkii taas kaikenlaista kummallista ja unohtunutta kotimaisella beat-kaudella. Sen verran Granholmissa oli kuitenkin paremman musiikin ystävää, että hän totesi kritiikissään ikään kuin yhteenvetona, ettei Beatlesin musiikki ”pidä uhrejaan pauloissa kovinkaan kauan”. Esimerkiksi 27.11.1964 kuultiin sisarusten Tuulan ja Paulan esittäminä ja Harry Aaltosen orkan säestämänä All My Loving, Can’t Buy Me Love ja A Hard Day’s Night. Perehdyin niihin alkujaan siksi, että etsin mahdollista lisätietoa radion rinnakkaisella 16. Kynässä oli Åke Granholm, intohimoinen jatsidiggari, joka malttoi pitää oman musiikkimakunsa syrjässä kirjoituksesta ja suhtautui näkemäänsä ihan rakentavasti. Aktiivisesti töllöä seurannut Katso myös arvosteli tämän Beatles-ohjelman. Esimerkiksi rapakon takana se pyöri vasta marraskuussa 1964. Yleisradion studiovieraat laulavat lainoja. Savossa etsitään itäistä Beatlesia. Lisäksi samassa ohjelmassa soi Hey-Hey-Hey-Hey. Myös Blue Diamondsin indorokkarit, vai pitäisikö sanoa paremminkin indopopparit, pistettiin lokakuussa täällä kahden edellä mainitun Beatles-suosikin kimppuun. Esityspäiväksi tuli sunnuntai-ilta 6. OMAT JA VIERAAT BIITLESIT OMAT JA VIERAAT BIITLESIT Pidetään vielä vanhat Katson numerot auki. 42 Blues News 2/2025 Osa 4 PETRI LAHTI V elvet Undergroundin taustavaikuttaja liftaa Lahteen. En ole löytänyt De Wolffin veljesten diskografiasta Alankomaissa levytettyjä Lennon– McCartney -tulkintoja, mutta täkäläisessä Beatles-huumassa kaikki selvästi kelpasi – niin omilta, vierailta kuin siltä oikealta Beatlesilta. Katselin näitä playbackina esitettyjä (mutta etukäteen studiossa erikseen nauhoitettuja). syyskuuta 1964. Ann Christine kertoo vinkit hanuripartioiden varalle. Perusteen tälle näkemykselle hän oli kasannut käyttämällä korviaan ja silmiään Beatlesin esitysten aikana. Syksyn aikana myös Ritva Mustonen esitti tulkintansa All My Lovingista ja Rauni Pekkala Can’t Buy Me Lovesta (sekä Elvarin Bossa Nova Babystä!). Mukana on lisäksi pirteä Millie Small, joka esittää My Boy Lollipopin ja Tom Harkin. lokakuuta 1964 esitetystä ohjelmasta Gene Vincent Suomessa, mutta vedin vesiperän: uutta ei löytynyt. – Tästä sai viitteen jo seuraamalla kuvaruudussa näkyvän yleisön yleensä perin epärytmikkäitä kättenlyöntejä, jotka mielestäni osoittavat, että innostuksen tähän musiikinlajiin sanelee paremminkin muoti kuin musiikin perusolemukseen kuuluvat rytmiset arvot. Elokuun lopussa Katso nimittäin kertoi, että Mainos-TV:n ohjelmajohto ”on suuria kustannuksia pelkäämättä” hankkinut ruutuun tunnin mittaisen Around The Beatles -ohjelman, jossa sankarit vihdoin nähdään huolella. pätkiä sieltä täältä, ja täytyy sanoa, että Beatlesiin täällä heränneet saivat samalla aika väkevän tuulahduksen tummien jenkkiartistien kappaleista: Koppakuoriaisten kannustaessa P.J. Yllätyin ensinnäkin siitä, miten useasti kotimaiset laulajat ovat käyneet nauhoittamassa Ylen studiossa tulkintojaan radiokuuntelijoita varten, ja varsinkin siitä, miten monet ovat laulaneet ikivihreiden sijaan päivän hittejä. Sen sijaan muuta kiinnostavaa ohjelmalistauksissa osui kyllä silmään, ja sopivasti Beatlesiin liittyen. Hankinta oli aidosti merkittävä MTV:ltä, sillä ohjelma oli nauhoitettu Lontoossa Jack Goodin tuottamana huhtikuun lopussa ja saanut ensi esityksensä Britanniassa 6. BEATLESIN RYTMISET ARVOT BEATLESIN RYTMISET ARVOT Kun täällä sytyttiin Beatlesille kesällä 1964, se oli sitten menoa. Proby päästelee ilmoille omaan tyyliinsä Walking The Dogin, Long John Baldry karjuu Got My Mojo Workingin Beatlesin taustalaulamana ja Cilla Black hakee tuntumaa LaVern Bakerin Savediin sekä Martha & The Vandellasin Heat Waveen (eikä löydä sitä turhan teatraalisen laulamisen takia). toukokuuta. Tällaisen johtopäätöksen voi vetää ainakin Katso-lehden lukijanpalstan perusteella, jossa jouduttiin julistamaan kahteen eri kertaan, ettei fanien kirjeitä bändin saamiseksi radioon ja ruutuun enää julkaista posteljoonin selkäparan säästämiseksi. Kun paine oli kovaa, jotenkin setämiehet onnistuivat sentään reagoimaan nuorten toiveisiin
Ensin lavalle ilmestyy joensuulainen The Unknowns. Levyn takakantta myöten kerrottiin, että Ray Charlesin musiikki oli tässä vaiheessa tärkeä esikuva koko Hedreniuksen orkesterille. Levyttämään Green ei päässyt Pohjoismaissa ainakaan tätä tietoa kuin kerran, ruotsalaisen Gugge Hedreniuksen orkesterin riveissä tämän vuoden 1964 helmikuussa levyttämällä ”Choose Now!” -albumilla. Tulokset: The Diamonds julistetaan voittajaksi 12 pisteellä. Inspiraatiota on haettu Beatlesin lisäksi Cliff Richardilta: laulaja Erkki Voutilainen tulkitsee Travellin’ Lightin. elokuuta ilmestyneessä lehdessä. Välillä mukana matkassa oli kovia ruotsalaismuusikoita, esimerkiksi maineikas klarinetisti Putte Wickman. Ajan ruotsalaislehdissä nimittäin kuvailtiin, miten Green oli parhaimmillaan nimenomaan. Ohjelmalistauksen mukaan silloin kuultiin hänen esittäminään Charlesin ohjelmistosta tutut Get On The Right Track Baby, Georgia On My Mind ja samainen I Want A Little Girl (sekä Choose Now ja Gugge’s Blues, jotka olivat varmaan kumpikin instrumentaaliesityksiä). Lisää osallistujia Pieksämäeltä. Keikkajärjestäjät noteeraavat nopeasti ykköstilan ja mainostavat Diamondsin esityksiä seudulla Itä-Savon Beatlesin nimellä. Jami & The Noisemakersin karismaattinen, syvä-ääninen laulusolisti herättää vipinää yleisössä. Siksi ei tainnut olla sattumaa, että ”Uncle Ray” soi Yleisradion yleisohjelmassa 2. Myös Helsingin B-Messuhallista irtoaa ykköstila. Sillä Green laulaa Eddie ”Cleanhead” Vinsonin Kidney Stew’n ja vanhan bluesin I Want A Little Girl. syyskuuta 1964 oikein kunnolla, kun Candy Green oli käymässä täällä Hedreniuksen yhtyeen kera. Hän ehti käydä Suomessakin useasti jo 1950-luvun puolella, soitteli joulukuusta 1958 useita viikkoja eteenpäin Helsingin Adlonissa sekä maaliskuussa 1959 ”Music, Music, Music” -konsertissa Kauppakorkeakoulussa ja sen jälkeen taas Adlonin baarissa. Tunnetuin niistä on kaiketi Hard Headed Woman, joka ilmestyi Peacockilla 1950 (tämä Candy Green on siis eri mies kuin kitaristi Clarence ”Candy” Green). Tämä on vetäissyt kaulaan punaruudullisen kravatin. Se avaa pelin auttamattoman vanhanaikaisesti: vaikka Kolme kitaraa sopii mainiosti kitarayhtyeille, tässä kisassa ei pärjää enää rautalankaa soittamalla. Yhtye ei ole tullut kisaan puuhastelemaan: sillä on laulusolistina länsirannikolta lainattu Jukka Loukiala, tyylikkäät vetimet ja paljon keikkoja takana. Loukiala laulaa edellisvuonna Suomen listoille nousseen Gene Vincentin Be-Bop-ALulan twist-version. Jami tunnetaan piireissä myös syntymänimellään Kari Jalkanen. Kisaa seuraava yleisö tukee luonnollisesti yhtyettä. Potissa oli nimittäin komea titteli, Itä-Suomen Beatles, ja lavalla seitsemän eri yhtyettä kruunua tavoittelemassa. Pompataan aikakoneella sinne – vekotinta ohjaa toimittaja Juhani Lompolo, joka raportoi tapahtumasta huolella Savon Sanomille 21. Ei tässä nyt ihan Eddie Boydin tasolle aidon bluesin levyttäjänä ylletä, mutta varsin komeita esityksiä tämä laulava teksasilaispianisti pisti purkkiin 1940–50-lukujen taitteen kummallakin puolen. Myös tämä yhtye esittää All My Loving -singlen B-puolen. Sikäläinen Kämäri tunnettiin ja tunnetaan jääja pesäpallostaan, mutta alueella sijaitsi myös tanssilava, jossa käytiin mielenkiintoinen kisa loppukesästä 1964. Blues News 2/2025 43 On harmi, ettei näistä radionauhoituksista ole jäänyt muuta jäljelle kuin mustetta paperille ohjelmalistauksissa. Hänet tunnetaan lavan ulkopuolella paremmin nimellä Risto Tahvanainen. Diamonds jatkaa tästä 2.2.1965 järjestettäviin SM-kisoihin. Viimeisenä lavalle ilmestyy Crusaders, joka on selvittänyt laiteongelmat: I Saw Her Standing There soi taas. Ai ai, kun olisi saanut kuultavakseen nämä. Se kykenee moniääniseen laulantaan, kun komppikitaristi ja basisti tukevat kakkosmikissä solistia. Seuraavaksi on vuorossa korkeaviritteisesti nimetty The Traitors Joensuusta. Kakkoskappale I Saw Her Standing There tuo Unknownsia paremmin aikaan kiinni. KOVAA PELIÄ POHJOIS-SAVOSSA KOVAA PELIÄ POHJOIS-SAVOSSA Siirrytään sitten Pohjois-Savoon, ja tarkemmin Varkauteen. Kolmas osallistuja on paikallinen The Red Ones, jonka laulusolistina toimii Chris. Huhtikuussa 1959 Green oli mukana Jamesin RockShow’ssa (katso mainio ilmoitus ohessa) Munkkiniemen koululla, ja eiköhän hän ole ehtinyt vierailla muuallakin maassa. On pieksämäkeläisen The Ghostsin vuoro. POHJOLAN UNCLE RAY POHJOLAN UNCLE RAY Sanooko nimi Clarence ”Candy” Green mitään. Sitten beatia Mikkelistä. Joka tapauksessa vuonna 1958 Green siirtyi Meksikon kautta Eurooppaan, ja kovana kulkurina nautti soittajan soppaa siellä täällä, useimmiten kai Ruotsissa. Tummiin takkeihin ja vaaleisiin housuihin pukeutunut The Crusaders ilmestyy lavalle, mutta kun soolokitaran johto on hajalla eikä toimivaa kaapelia irtoa lainaan kilpailijoilta, yhtye joutuu vetäytymään pukukoppiin. Sitten The Diamonds Kuopiosta
Velvet Undergroundin kitaristi Sterling Morrison on kertonut, että Heliczerin villi ja värikäs kädenjälki loi muusikoille uskoa siihen, että bändin suunta voisi olla jokin muu kuin soitella päivän hittejä teinihipoissa. PS. Heliczer oli tullut Suomeen näköjään ”Matkalla-hengessä” – liftaamalla Pariisista. Pääkaupungissa puolilta päivin televisioohjelman harjoituksia ja nauhoituksia. Ennen ensimmäistä kappaletta on juteltava mikrofoniin ja yritettävä saada kontaktia yleisöön. Näin yksityiselämän kuvioita oli monesti mahdotonta sopia hyvissä ajoin etukäteen. Keikka jääkylmässä rakennuksessa. Löysin hiljattain Uusi maailma -nimisestä kuvapainotteisesta aikakauslehdestä tarinaa Ann Christinesta, josta oli tehty kansijuttu helmikuun lopussa 1966 ilmestyneeseen irtonumeroon. Helsingissä aamupäivällä. Juu, ymmärrän, ettei nimi sano välttämättä mitään, ei minullekaan alkuun, mutta tarkemmat tutkimukset italialaisamerikkalaisen Heliczerin touhuista alkoivat soittaa kelloja. Samana iltana keikka Pukkilassa. Täytyy toivoa, että esimerkiksi toimituspäällikkö Hoppula perehtyisi Greeniin jossain välissä tarkemmin, sillä hän on bluesannut Pohjolan lisäksi ainakin Tshekkoslovakiassa ja levyttänyt albumillisen alan musiikkia 1980-luvun alussa brittiläiselle JSP:lle (sekä säestänyt näköjään ”Gatemouth” Brownia tämän Peacock-kiekolla 1950). Hän oli nimittäin se tyyppi, joka kutsui yhtyeitä soittamaan underground-henkisten mykkäfilmiensä taustalle New Yorkissa seuraavana vuonna. Silloin nimittäin suomalais-amerikkalainen runoilija ja kääntäjä Anselm Hollo toi Helsingin kansainväliseen opiskelijakerhoon beat-lyriikkaa lukemaan kaverinsa Piero Heliczerin. Tätä satoa niitettiin sitten jo 1967, kun VU:n kuolematon ”banaanialbumi” ilmestyi. Näin silloin mentiin: Iltashow Tampereen jäähallissa iltakahdeksasta kolmeen yöllä. Yksi vieraista oli The Falling Spikes -niminen bändi, josta tuli pian Velvet Underground. Vetoapua haastattelulle antoi laulajattaren valinta Suomen euroviisuedustajaksi Luxemburgiin Playboykappaleella (sijaksi tuli kymmenes). Aamulla herätys kotisängystä ja lentokentälle taas kohti Oulun-konetta. Hän otti esimerkiksi tuoreen muutaman päivän mittaisen keikkarupeaman, jossa oli turha haaveilla kunnon yöunista. Mikäli salissa on jääkylmä, päähän isketään karvalakki ja käteen hanskat. Puolilta öin autoon, hotellissa neljältä aamulla. Tylyintä näissä laulajan lunnaissa oli se, että Ann Christine kertoi jutussa saavansa tietää joka viikon keikkaohjelman noin seitsemän päivää etukäteen. Myös Andy Warhol, josta tuli VU:n manageri 1966, oli mukana tässä vaiheessa Heliczerin elokuvahankkeissa. Hänellä oli vyöllä siinä vaiheessa useita savikakkuja Teksasin bluesia Eddie’s-, Peacock-, Essexja Monarch-merkeillä. Näistä Hard Headed Woman löytyy tuubista – tämä Bill Harveyn maineikkaan yhtyeen kanssa levytetty kappale ei ole ainakaan varsinaista pianobaarimusiikkia, joka sopisi kyytipojaksi vermuttilasilliseen. Hän myös menehtyi Ranskassa 1993 tultuaan kuorma-auton töytäisemäksi mopolla ajaessaan. Samalla voi toki miettiä, minkälaista musiikkia Green soitteli Adlonissa jo 1950-luvun puolella. Haastattelussa Ann Christine kertoi esiintyjän työstään hyvinkin yksityiskohtaisesti. Hyytävänviileissä työväentaloissa pysyy lämpimänä vain pitkissä housuissa – pop-laulajana Ann Christinelle sallittiin esiintyminen ilman hametta. SUUNNANNÄYTTÄJÄ LÖNKALLA SUUNNANNÄYTTÄJÄ LÖNKALLA Helsingin Lönnrotinkadulla ei ole taidettu nähdä ikinä niin merkityksellistä hahmoa vaihtoehtoisen rokin kehitykselle kuin 24. kesäkuuta 1964. Jos katsojat ovat mykkiä avauskappaleen jälkeenkin, esiintyjän on keksittävä jotain parantaakseen tunnelmaa. Green menehtyi vuonna 1988 kotikaupungissaan Galvestonissa. Ikää oli 59 vuotta. Herätys aamuyhdeksältä ja lento Ouluun, josta lähdetään iltapäivällä ajamaan orkesterin kanssa Oijärvelle kahdensadan kilometrin päähän. Kaksikko oli sitä ennen vieraillut Mukkulan kirjailijakokouksessa Lahdessa. Marraskuussa 1965 Heliczer ja yhtye päätyivät jopa CBS:n uutislähetykseen, kun työn alla oli ”Venus In Furs” -elokuva. Joka ilta vaihtuville säestäjille lähetetään kappalelista etukäteen. ANCKIEN KIIREET ANCKIEN KIIREET Vanhan ajan keikkaruljanssista on ollut tarinaa aina silloin tällöin, pitkistä ajomatkoista lipeäisillä teillä pimeässä ja maan sahaamisesta pikkukeikkojen perässä ristiin rastiin, mutta lisäkin kelpaa. Yöllä hotelliin, josta ilman kunnon unia aamuvarhaisella Oulun lentokentälle ja sieltä kohti Helsinkiä. Hän debytoi yhtyeessä joulukuussa 1963 Gyllene Cirkelnin lavalla Tukholmassa blueslaulajan tittelillä ja jatkoi solistina seuraavana vuonna, kun rimppa soitteli Gugge And His Valiants -nimellä. Niksejäkin kerrotaan. 44 Blues News 2/2025 live-esityksissä Hedreniuksen porukassa. Tauon aikana on saatava ahdisteltua hanuristi johonkin nurkkaan, jotta ehditään käydä läpi edes illan jälkimmäisen osuuden sävellajit. Samoilla silmillä klo 6.15 lähtevään lentokenttäbussiin. Entisajan unelma-ammatti totisesti.... Sieltä Haapavedelle paikallisen orkesterin säestettäväksi
Chicagossa 30. Kaksitoista raitaa sisältävän levyn esiintyjäkaarti koostuu huuliharpusta ja laulusta huolehtivan Arnoldin lisäksi hänen basistiveljestään Jerome Arnoldista, kitaristi Mighty Joe Youngista, pianisti Lafayette Leakesta ja rumpali Junior Blackmanista. Levyn päättävä B.B. Levyn toinen lainabiisi on Junior Parkerin I’ll Forget About You. Discogs-verkkosivuston mukaan ”More Blues On The South Sidesta” on olemassa ainakin 6 eri uusintapainosta. South Side taas viittaa tietysti yhteen bluesin kehdoista, Chicagon mustien kaupunginosaan. Kappale julkaistiin jo vuoden 1964 puolella singlenä, kääntöpuolellaan School Time. Tyttönsä ihanuutta ylistävässä laulussa Arnold intoutuu pariin kertaan kiljahtelemaan siihen tyyliin, että uskottavahan se on, jotta hän on onnenpoika löydettyään rinnalleen moisen naisen. Tuotannosta vastasi Prestigen lisäksi Vanguard-merkin tuottajana toiminut musiikkitieteilijä Samuel Charters. Kappale on hyvin esitetty, mutta ainakin omissa korvissani se jää jälkeen originaaliversion raikkaudesta. Oh Baby taas kuuluu ränttätänttäbluesien pitkään sarjaan, mikä tarkoittaa, että homma toimii. Kingin Get Out Of Here on esikuvaansa huomattavasti nopeampi – rokaten ja rollaten oikein mukavasti. Pääosin jazz-merkkinä tunnetun Prestige Recordsin julkaisema albumi ”More Blues On The South Side” on nimensä osalta jatkoa saman firman edellisenä vuonna ilmestyneelle Homesick Jamesin ”Blues On The South Side” -levylle. joulukuuta 1963 äänitetty, mutta vasta vuoden 1965 helmikuussa päivänvalon nähnyt LP on kestänyt kuuntelua vuosikymmeniä ja tulee eittämättä pyörimään soittimissa jatkossakin. Alkuperäisen albumin ainoa instrumentaali on nopeahko Billy Boy’s Blues, jossa Arnold vetelee harpustaan säveliä kuin Vili Vesterinen kurtustaan. Levyn avaa nopeahko School Time, jossa ovat pääosissa Arnoldin harppu ja voimakas laulu sekä Mighty Joe Youngin iskevä kitarointi. Kadulla leikkiviä lapsia kuvaava levyn etukansi on peräisin Ray Flerlagen filmirullalta ja grafiikoiden suunnittelusta on huolehtinut Prestigen taiteellinen johtaja Don Schlitten. A-puolen päättävä Evalena rullaa sekin todella mukavasti ja olisi mielestäni voinut melodisuutensa ansiosta olla vaikka jonkin sorttinen hitti. Lempinimi oli seurausta hänen suurimman esikuvansa, John Lee (Sonny Boy) Williamson diggailustaan. Blues News 2/2025 45 Blues Newsin sivuilla aivan aiheesta useaankin otteeseen esillä olleen Billy Boy Arnoldin LP-tuotanto käsittää vain hieman toistakymmentä studioalbumia, mutta se mikä määrässä hävitään, laadussa voitetaan. ”Blues On The South Siden” alkuperäistä painosta täydennettiin vuonna 1993 julkaistulla CD-version päätösbiisillä Playing With The Blues. Jukka Rajala BILLY BOY ARNOLD Blueslegendan debyyttialbumista 60 vuotta Blueslegendan debyyttialbumista 60 vuotta Billy Boy Arnold. Monien fyysisten uusintajulkaisujen lisäksi se ilmestyi viime vuonna Prestige-yhtiön ”virallisena” digiversiona, mikä tarkoittaa sitä, että myös nuoremmat bluesdiggari-sukupolvet löytänevät kiekon kuunneltavakseen. Avausraitaa seuraava, perinteisellä bluespoljennolla etenevä Jimmy Reedin Going By The River kulkee pitkälti Arnoldin harpun ja laulun voimin muiden soittimien ollessa taustalla. Arnold syntyi Chicagossa vuonna 1935 ja teki ensimmäiset levytyksensä jo 1950-luvulla pelkällä Billy Boy -nimellä. Arnoldin levyt ovat siis poikkeuksetta hyviä, niin myös hänen ensimmäinen pitkäsoittonsa, jonka ilmestymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 60 vuotta. Albumin kolmas kipale on Pete Weldingin kirjoittaman takakansitekstin mukaan Arnoldin oma suosikki You Don’t Love Me No More, jota seuraa koko kiekon herkullisimpiin raitoihin kuuluva You’re My Girl. Levyn toiseksi viimeisessä kappaleessa solisti versioi mentorinaankin toimineen Sonny Boy Williamsonin vuonna 1948 levyttämän You Better Cut That Outin. Ilmeisesti muun materiaalin kanssa samoista sessioista peräisin olevan hitaan bluesin ovat kirjoittaneet Ruth ja Brownie McGhee. Esitystä on turha verrata alkuperäiseen, sillä Billy Boy tekee siitä oman näköisensä ja sillä siisti. Kääntöpuolen ensimmäisenä oleva I Love Only You ja sitä seuraava Two Drinks Of Wine kuuluvat jälleen perusbluesien sarjaan, jotka pistävät jalan vipattamaan ja sormet naksumaan, kuten asiaan kuuluu
Vuosina 1930–38 hän oli mukana jonkin verran yli sadassa levytyksessä, joista osa on kylläkin saman laulun uusia painoksia. Viisitoista vuotta myöhemmin hän muutti USA:han, eikä koskaan palannut takaisin Havaijille. 1915. bottleneckeli slide-tekniikan verrattain runsas käyttö kitaransoitossa. Handyn, joka tunnetaan erityisesti klassikon St. lap steel soittotavan mukaisesti pitivät kitaroitaan poikittain jalkojensa päällä, eivät siis normaalissa pystyasennossa. soinnun muodostavan virityksen. Louis Blues nimiinsä kirjaamisesta, mukaan kyseinen musta kitaristi painoi soittimensa kieliä nimenomaan veitsellä. 46 Blues News 2/2025 BLUESIA HAVAIJILAISTEN JALANJÄLJISSÄ Klassikoiden lähteillä, osa 87 Klassikoiden lähteillä, osa 87 Ensimmäinen viittaus nykyisen kaltaisesta amerikkalaisesta sliden soitosta ajoittuu vuoteen 1903, jolloin tunnettu orkesterinjohtaja W.C. Niillä hän laulaa ja soittaa yleensä yksin sekä joskus pianistin ja/tai basistin kanssa. Joukoistamme hän poistui Chicagossa v. Häntä seurasi kohtalaisen pikaisesti runsas joukko sikäläisiä kitaristeja, jotka esiintyivät mm. Siinähän kyseisen instrumentin kieliä pitkin liu’utetaan lasista tai metallista esinettä, joista jälkimmäinen voi normaalin holkin sijasta olla jopa veitsi tai kampa. Joseph Kekuku. Ensimmäiset pullonkaulatyyliset bluesit tallennutti v. Maailmansotien välisenä aikana havaijilaista musiikkia esitettiin ja levytettiin USA:ssa niin paljon, että sitä voidaan pitää jopa yhtenä niiden aikojen muoti-ilmiöistä. Toisaalta taasen eurooppalaisten merimiesten on kerrottu tuoneen 1800-luvulla Havaijille kitaroita, joiden kieliä paikalliset muusikot ryhtyivät höllentämään saadakseen soittimissaan aikaiseksi avoimen eli valmiin Eräs bluesmusiikin tyypillisistä piirteistä on tunnetusti ns. Viimeisimpien tietojen mukaan James ”Kokomo” Arnold oli syntynyt Georgiassa v. Sellaistahan käytetään useimmiten vaan ei kuitenkaan aina sliden kanssa soitettaessa. Handy kertomansa mukaan näki ja kuuli bluesia esitettävän liuttelutyylillä eräällä rautatieasemalla. Tämän soittotavan synnystä vallitsee erilaisia näkemyksiä, ja tuskin siinä asiassa koskaan päästään täyteen yhteisymmärrykseen. Monet pitävät slide-tekniikan perustavaa laatua olevana kehittäjänä havaijilaista Joseph Kekukua (1874–1932), joka 15-vuotiaana v. Tästä joukosta löytyy useita tuttuja klassikkoja. 1889 ryhtyi aktiivisesti kokeilemaan erilaisten metallisten putkien hyödyntämistä kitaransoitossa. 1968. San Franciscon maailmannäyttelyssä v. 1923 Sylvester Weaver, mutta tällä kertaa keskitytään sellaisiin entisten aikojen akustisiin musikantteihin, jotka havaijilaisten suosiman ns. 1896, ei viisi vuotta myöhemmin, kuten aiemmin pitkään luultiin. Eräiden tietojen mukaan liu’uttelun toivat mukanaan jo Amerikkaan kuljetetut orjat, joilla tosin oli käytössään vain yksikielinen ja nimeä diddley bow kantava soitin
Niistä edellinen, joka antoi hänelle uuden kutsumanimen, on itse asiassa mukaelma Scrapper Blackwellin vuoden -28 levytyksestä Kokomo Blues, ja Robert Johnsonin vuoden -36 Sweet Home Chicago on taasen saanut selkeitä vaikutteita näistä Arnoldin ja Blackwellin Kokomo-lauluista. Kumpikin lauloi ja soitti kitaraa, ja he saivat taiteilijanimillä Shreveport Home Wreckers sekä Eddie and Oscar aikaiseksi neljä tasokasta tallennetta. -24 levyttämä Salty Dog, Leroy Carrin How Long How Long Blues, Mississippi Sheiksin Stop Look And Listen ja Things ’Bout Coming My Way sekä myös Busy Bootin’, mikä on yksi variaatio James ”Boodle It” Wigginsin vuoden -28 tuotoksesta KeepA-Knockin’ (And You Can’t Get In). Sittemmin samainen herra, joka eli yli 100-vuotiaaksi, toimi vuosina 1944–48 ja 1960–64 peräti Louisianan kuvernöörinä. -46. Davis, joka tunnetaan etenkin hempeilyn You Are My Sunshine tekijänä, esitti tuolloin Jimmie Rodgers -vaikutteista ja välillä aika kaksimielistä valkoisen miehen bluesia. Sellaisia ovat muiden muassa Papa Charlie Jacksonin jo v. 1900. Hän oli Louisianan poikia ja syntynyt joskus vuosien 1892–1903 välillä, todennäköisesti noin v. Hollantilainen Guido van Rijn on 1955 joulukuu. Ainakin jälkimmäisellä kaudellaan hän jostakin merkillisestä syystä vastusti jyrkästi rotuerottelun purkamista. -57. Milk Cow Blues on puolestaan sekä Robertin vuoden -37 Milkcow’s Calf Bluesin että Elvis Presleyn vuoden -54 Milkcow Blues Boogien ilmeinen edeltäjä. Woodsin maallisen vaelluksen päätepisteeksi on kirjattu vuoden Oscar ”Buddy” Woods. Minkäänlaisia musiikkinäytteitä hän ei halunnut heille antaa, ja vanhojen muistelutkin jäivät aika vähiin. Blues News 2/2025 47 kuitenkin kaivanut jostakin esille tiedon, minkä mukaan Kokomo Arnold esiintyi julkisesti vielä niinkin myöhään v. Kun ranskalaiset Marcel Chauvard ja Jaques Demêtre v. Näissä kahdessa kivisen tien bluesissa on havaittavissa lähinnä sanoituksellisia vaan ei niinkään melodisia tai tulkinnallisia yhtäläisyyksiä. Soitto-oppia hän lienee saanut lähinnä tapaamiltaan havaijilaisilta, ja liu’utteluun hänen on kerrottu käyttäneen ainakin pientä lasista lääkepulloa. Hänen laulunsa Rainy Night Blues on nimittäin varhaisin tunnettu versio bluesista, josta Joe Turner ja Pete Johnson käyttivät nimeä Wee Baby Blues ja mitä mm. Monien kollegoidensa tavoin myös Kokomo Arnoldilla oli ohjelmistossaan ueita lainakappaleita. Lisäksi he säestivät noina aikoina kantrilaulaja Jimmie Davisia hieman yli kymmenellä levytyksellä. Vesa Walamies Bad Luck Blues (James ”Kokomo” Arnold) Now there's trouble trouble, I been having all my days (2x) Now it seems like troubles, going to put me in my lonesome grave Now my woman she got ways, just like a wildcat in the woods (2x) She always raising hell and disturbance, right here in my neighborhood I'm scared to stay here, scared to leave this old bad luck town (2x) So when I wake up early morning, my head is going round and round Now listen here people, I don't want no one's advice (2x) I done changed my way of living, going to find someone to treat me right I'm going to tell everybody, what bad luck I've had in my life (2x) I kill my sister and my brother, not a woman done break my line. Elmore James veteli nimellä Early One Morning. Vuoden -38 jälkeen Kokomo Arnold häipyi levytysympyröistä elättäen itsensä etupäässä pontikankeitolla ja tehdastyöllä. -59 kävivät Chicagossa tapaamassa Arnoldia, hän toimi erään teollisuuslaitoksen vahtimestarina ja suhtautui vieraihinsa varsin ynseästi. Hänen jäämistöstään löytyy myös valittavanoloinen Rocky Road Blues, minkä bluegrassin johtotähti Bill Monroekin levytti v. Vuosina 1930–32 Oscar Woodsin soittokumppani oli Ed Schaffer, jonka sukunimi esiintyy myös muodossa Chafer. -62. Syystä taikka toisesta Kokomo Arnold tallennutti lehmälaulustaan vuosina 1934–36 peräti viisi erilaista versiota. Oma suosikkini hänen laajanpuoleisesta tuotannostaan on vuoden -38 satoa edustava kovan onnen blues, minkä sanoitusta ei voi kuvata ainakaan kepeäksi: Jo ensimmäisessä, 17.5.-30 pidetyssä sessiossaan Arnold sai aikaiseksi todellisen merkkiteoksen. Viimeksi mainitusta laulustahan tunnetuimman version teki itse Little Richard v. Merkittävä musiikkimies oli myös Oscar ”Buddy” Woods, jota kutsuttiin hänen tunnetuimman laulunsa mukaan lisäksi nimellä ”The Lone Wolf”. Vielä parempaa kajahti ilmoille nelisen vuotta myöhemmin, kun Arnold esitti äänittäjille musiikkikappaleensa Old Original Kokomo Blues ja Milk Cow Blues. Levytyshistoriaa lukuun ottamatta muut tiedot hänen elämästään ovat niukanlaiset, ja hänestä taitaa olla löytynyt vain yksi valokuva
1980-luvulta aina 2010-luvun jälkipuolelle saakka Butler kunnostautui myös merkittävänä toimijana Illinoisin osavaltioon kuuluvan Cook Countyn aluepolitiikassa. Topmost-yhtyettä 1964 perustamassa ollut ja sen riveissä läpi vuosikymmenten muiden toimiensa ohella laulanut artisti teki myös huomattavan päivätyön kotimaisessa musiikkiteollisuudessa mm. The Adorables -ryhmässä 1960-luvun alussa siskonsa Dianen tavoin levyttämään päässyt Lewis ajautui Motown-studion ”talon kuoroon” sattumien kautta Stevie Wonderin Up-Tight -kappaleen äänityksistä ja jatkoi näissä tehtävissä hyvän aikaa ennen Solid Hitja Golden World -merkkien tarjoamia levytyssopimuksia sooloartistina vuonna 1966. 1980ja 1990-lukujen taitteessa hänet tuotiin monen muun entisen Motown-solistin seuraksi englantilaistuottaja Ian Levinen Motorcity-yhtiölle. Patsy “Pat” Lewis (23.10.1947 – 2.9.2024) oli kyllä yksi Detroitin ”Motown-tytöistä”, mutta suurta tähteä hänestä ei hyvästä yrityksestä huolimatta koskaan tullut. Aretha Franklinin ja Isaac Hayesin rinnalle. Sitä seurasi kiinnitys maineikkaaseen The Flamingosiin vuosiksi 1956–60. Tasavallan presidentin vuonna 2012 musiikkineuvokseksi nimeämä Vasilj ”Gugi” Kokljuschkin (2.6.1947 – 7.3.2025) jätti kuollessaan 77-vuotiaana suuren ja monipuolisen tekijän kokoisen aukon suomalaiseen popyhteisöön. Pittsburghissa, Pennsylvaniassa syntynyt mutta kouluvuosinaan Chicagoon asettautunut Hunt pääsi levyttämään ensi kertaa The Five Echoes -yhtyeen matkassa vuonna 1953. Spark-yhtiön julkaisemista 1970-luvun kappaleista Huntille kirjattiin lisää listahittejä. Suomessa Hunt esiintyi espanjalaisen The Velvet Candles -lauluyhtyeen sekä kotimaisten taustamuusikoiden tukemana ensin Valkeakosken Rock & Roll Ball -tapahtumassa 2012 ja sen jälkeen Finnish Blues Societyn toteuttamassa Stompin’ at the Savoyssa Helsingin Savoy-teatterissa 2014. Diili Chess-merkille Chicagossa toi pienelle ja pippuriselle laulajattarelle loput hänen tavaramerkkihittinsä Slip-In Mules, Use What You Got, Soulful Dress, I Don’t Wanna Fuss sekä nuoruudenystävänsä Etta Jamesin kanssa yhdessä kirjoitetut ja duetoidut Do I Make Myself Clear ja In The Basement. Ebb Tide ja You Don’t Know Me, muihin saavutuksiin esimerkiksi alkuperäinen laulettu tulkinta aiemmin etenkin Herb Alpertille kunniaa tuoneesta kappaleesta A Taste Of Honey. Vuonna 1991 ilmestyneen ”Separation”-albumin jälkeen artisti jatkoi uraansa sekä Levinen firman taustaremmissä että oman tuotannon osalta etupäässä hengellisen musiikin parissa. Whitney Houstonin äiti ja Bobbi Kristina Brownin isoäiti oli syntynyt tähdeksi noustuaan ensin gospel-perheyhtyeen The Drinkard Sistersin keulahahmosta sessiolaulajaksi, sitten sen jälkeen sisarentyttöjen Dionne ja Dee Dee Warwickin seurassa The Gospelairs -yhtyeen kautta edelleen vuosiksi 1967–70 kansainvälisesti tunnettuun ja Atlantic-yhtiölle levyttäneeseen The Sweet Inspirationsiin. Welchin levyttämiin Billboard-tason evergreencovereihin lukeutuivat myös mm. Thomas ”Tommy” Hunt (18.6.1933 – 12.2.2025) vaikutti miltei immortaalilta hahmolta. Ajanjakson suurimman kaupallisen onnistumisen yhtyeelle toi vuonna 1959 julkaistu persoonallinen balladi I Only Have Eyes For You. Ennen ensimmäistä kansallista menestyslevyään I Want To Know (1960) hän oli ennättänyt paitsi tehdä varhaisimmat r&bäänitteensä Federal-merkille, myös kiertää maata Otisin lisäksi James Brownin orkesterin matkassa. Erään dynastian tie saattoi tulla päätökseensä matriarkkansa Cissy Houstonin (Emily Drinkard; 30.9.1933 – 7.10.2024) poismenon myötä. Vielä 2020-luvulla esiintymässä nähty veteraani tuli orkesterinjohtaja-tuottaja Johnny Otisin löytämäksi Kaliforniasta vuonna 1955. kuului 1990-luvun alussa eri newyorkilaisyhtyeistä koottujen doo wop -veteraanien muodostamaan The Royal All Starsiin. Toisaalta Tommy Hunt osasi myös irrotella studiossa. Vaikka jättihitit karttelivatkin laulajaa 1970-luvun jälkeisinä vuosina, hän jatkoi laulajan ammattiaan verrattain aktiivisena ja mm. New Yorkin Apollo-teatterin vakiokasvosta joka tapauksessa kehittyi arvostettu solisti, jonka tavaramerkiksi muodostui juuri edellä mainittujen tapaiset mahtipontiset balladit. Kun singlet eivät kuitenkaan aiheuttaneet kansallista listahurmosta, Lewis palasi takaisin stemmalaulajan rooliinsa mm. Ikuisen nuoruuden luonteenpiirteenään ja esiintymisissään viimeiseen saakka säilyttänyt doo wop-, rhythm’n’bluesja soul-laulajalegenda joutui kuitenkin taipumaan meitä kaikkia odottavaan kohtaloonsa kunnioitettavassa 91 vuoden iässä. Niidenkään jälkeen DeSanto ei luopunut laulujen tekemisestä ja niiden levyttämisestä, vaan jatkoi keikkailun ohella molempia vielä vuosikymmenten ajan Kalifornian Oaklandista käsin. Newyorkilaisen Leon ”Lenny” Welchin (31.5.1938 – 8.4.2025) ura pop-musiikin ja viihteellisen rhythm’n’bluesin parissa alkoi 1950-luvun puolivälissä, mutta Billboardin Hot 100 -listan kärkisijoille (#4) hänet nostatti versio vanhasta Buddy Johnsonin kirjoittamasta standardista Since I Fell For You vuonna 1963. Scepter-merkillä käynnistyneen soolouran muhkein Amerikan-hitti Human ilmestyi heti alkajaisiksi 1961. Huntin alkuperäisenä julkaistuna tulkintana Burt Bacharachin ja Hal Davidin I Just Don’t Know What To Do With Myself ei sitä vastoin saanut vuonna 1962 vastaavalla tavalla suosiota kuin Dusty Springfieldin tai Dionne Warwickin myöhemmät tulkinnat. Hänen tanssipitoisemmat levytyksensä nousivat eurooppalaisten northern soul -klubien kestosoittolistoille ja saivat artistin itsensäkin muuttamaan uuden uran perässä Englantiin. 2010-luvulla laulaja saatiin houkuteltua vielä seniorina takaisin esiintymislavoille, nyt ennen kaikkea hänen doo wop -historiaansa pohjaten. Finnlevyn, Scandian, Discophonin, Polygramin ja Universal Musicin Tommy Hunt Sugar Pie DeSanto IN MEMORIAM BN kunnioittaa edesmenneiden muistoa BN kunnioittaa edesmenneiden muistoa. Ajan myötä hän löysi itselleen luontevimman roolin paitsi Whitney-tyttärensä huikean urakasvun mentorina, myös muita artisteja studioissa tukeneena arvostettuna sessiotyömyyränä. Vaikka Sugar Pie DeSanton (Peylia Marsema Balinton; 16.10.1935 – 20.12.2024) harvat hittilevyt ajoittuivatkin 1960-luvulle, musiikillista rikkautta ei hänen 89 eletystä vuodestaan puuttunut. Blues News 2/2025 51 Parkinsonin taudin nujertamana 85-vuotiaana taivaalliseen kuoroon siirtynyt Jerry Butler (Jr.) (8.12.1939 – 20.2.2025) olisi ansainnut erityisen muistopaikkansa Blues Newsissa jo alkuperäisjäsenyydestään Curtis Mayfieldin rinnalla The Impressions -yhtyeessä sekä solistin toimestaan kokoonpanon ensimmäisellä hitillä For Your Precious Love (1958), mutta jäätyään ryhmästä 1960-luvun alussa ja käynnistettyään soololevytysten ja henkilökohtaisten Billboard-menestystensä (kuten He Will Break Your Heart ja Only The Strong Survive) sarjan hänen nimensä oppivat pian tuntemaan kaikki muutkin. Soolomateriaalia Cissy Houston oli kuitenkin julkaissut jo vuodesta 1963 lähtien
1970-luvun lopulla hip hop -kokoonpanosta The Sequence laajempaan julkisuuteen noussut laulaja, räppäri, näyttelijä ja tuottaja avasi soolouransa Arista-yhtiöllä vuonna 1999. Viisinkertainen Grammy-voittaja Roberta Flack (10.2.1937 – 24.2.2025) muistettaneen ikuisesti vuoden 1973 Billboard-pop-ykkösversiostaan alkujaan Lori Liebermanin levylle tulkitsemasta kappaleesta Killing Me Softly With His Song. Levyistä viimeiseksi jäi suomenkielinen ”Kaiho” vuodelta 2023. Stoneen ja edelleen SF-Bluesiin kera kokoonpanon muiden perustajahahmojen Dave Lindholmin ja Pepe Ahlqvistin. Louisianan Shreveportissa syntynyt mutta Los Angelesissa kasvanut ja koulunsa käynyt Brenton Wood (Alfred Jesse Smith; 26.7.1941 – 3.1.2025) saavutti urallaan kolme pop-hittiä, joista Hot100-listan 9. Taiteilijaeläkkeen 2024 saaneen Silvennoisen tiedettiin kärsineen vakavista terveyshuolista viimeisten vuosiensa aikana, mutta hänen ulospäin suuntautuneeseen ja alati positiivisvireiseen elämäntyyliinsä murheet eivät ainakaan julkisuudessa heijastuneet. Robson toimi solistina bändin kahdella ensimmäisellä albumilla. Vaiherikkaan elämän läpikäynyt laulaja säilytti esiintymiskuntonsa viimeisille vuosille saakka. sijan vuonna 1967 tavoittanut Gimme Little Sign oli selkeästi suurin. Hänen jäähyväisstudiolevytyksensä sisältyvät Bruce Springsteenin vuonna 2022 ilmestyneelle soul-teema-albumille ”Only The Strong Survive”. Mississippin Holly Springsin seudulla varttunut blueslaulaja ja kitaristi Linsey Alexander (23.7.1942 – 22.2.2025) vakiintui osaksi Chicagon South Siden klubirutiineja muutettuaan kaupunkiin 1950-luvun lopulla. Kehutut sooloalbuminsa ”Isot opit elämän” ja ”Mies joka kotiin sut vie” Gugi julkaisi vuosina 2014 ja 2017. Vaikka tämä ennen kaikkea Tampereen Popteatterin vuonna 1969 esittämästä Hair-musikaalista otsikoihin aikoinaan joutunut laulaja ja ammattimielessä myös ansioitunut tv-kuvaaja sai aikaiseksi vain muutamia soolojulkaisuja, hänen levytysuransa käynnistyi jo vuonna 1964 The Five Comets -yhtyeen jäsenenä. 45-vuotiaana äkilliseen sairauskohtaukseen menehtynyt alkujaan kouvolalainen mutta pitkään Helsingissä asunut Miikka Siira (8.8.1979 – 23.9.2024) oli saanut vain joitakin kuukausia aikaisemmin julkaistuksi rockabilly-yhtyeensä Mike Bell & The Belltonesin neljännen albumin ”Lightning Bolt” ja maailmalla suuresti ylistetty kvartetti jaksoi antaa keikoilla kaikkensa aina viimeiseen yhteiseen viikonloppuunsa saakka. Kun ennenaikaiset jäähyväiset on joskus jätettävä myös huomattavan nuorelle, sekä siviilipersoonana että artistina erityisen pidetylle ja arvostetulle ihmiselle, tilanne tuntuu sitäkin epäoikeudenmukaisemmalta. Myös visionäärisen laulaja-lauluntekijän suunnitelmat seuraavista soolopitoisimmista projekteista velloivat jo lupaavina yläilmoissa, kunnes ne kaikki tulivat eräänä odottamattomana maanantaipäivänä pudotetuiksi kertaiskulla alas korkeuksista. Memphisissä syntynyt Randy Brown (1952 – 3.3.2025) levytti hänkin 1970-luvun alkuvuosina Stax-merkille sekä The Newcomers -yhtyeessä että sooloartistina. kollegaansa Son Sealsiin joskus rinnastettua energistä esiintyjää päästiin kuulemaan laajemmin levyiltä käsin vasta 2000-luvulla. sooloalbumi ”Love Language” ilmestyi 2023. Sam Cookea eräänä tärkeänä idolinaan pitänyt Wood teki ensilevynsä lauluyhtyeissä jo 1950ja 1960-lukujen vaihteessa jatkaen popahtavan rhythm’n’bluesin äärellä Brentja Wand-merkkien sooloartistina. Kahdenkymmenen vuoden ajan vuodesta 1961 lähtien Moore muodosti erään kuuluisimmista soul-duoista yhdessä laulajalauluntekijäkollegansa Dave Praterin kanssa. Hetkellisen suosion päivät pianisti-laulajalle koitti Double Shot Recordsin palveluksessa. Englannissa syntyneen Frank Robsonin (27.4.1946 – 16.11.2024) tie Suomeen kulki sattumien ja ilmeisen spontaanien ratkaisujen kautta vuonna 1967. Suurimmat hittinsä hän teki 1970ja 1980-lukujen taitteessa Casablanca-levy-yhtiön Parachuteja Chocolate City -sisarmerkeillä. Maamme valtakunnan mediankin tiedotuskynnyksen ylittänyt suru-uutinen koski Sam & Dave -duon Sam Moorea (12.10.1935 – 10.1.2025). Alkuaikojen levytykset Roulette-merkillä jäivät vielä sangen vähäiselle huomiolle, mutta kiinnittyminen Atlanticille sekä samalla sopimussuhteella myös Staxille teki kaksikosta valtaisan ilmiön. Stonen viimeiseksi jäänyt 10. Monta elinvuotta olisi suonut lisää myös auto-onnettomuudessa henkensä menettäneelle Angie Stonelle (18.12.1961 – 1.3.2025). Luomisvoimiensa terässä olevan muusikon kuolema ei ole koskaan helppo pala hyväksyttäväksi. Pop-listalla hänen ykköshittejään olivat myös The First Time Ever I Saw Your Face (1972) ja Feel Like Makin’ Love (1974), r&blistalla puolestaan Where Is The Love (1972), Feel Like Makin’ Love (1974), The Closer I Get To You (yhdessä Donny Hathawayn kanssa 1978) sekä Oasis (1988). Sen jälkeen häneltä ilmestyi vuosien 1974–98 välillä viisi soololevyä. Mosaicja Blues Section -yhtyeistä, kunnes lyhyen kotimaisemissa Englannissa vietetyn kauden jälkeen hänet kutsuttiin mukaan Tasavallan Presidentin vokalistiksi. Esikoisalbumin ”Black Diamond” jälkeen hän siirtyi J Recordsin talliin ja kakkoslevy ”Mahogany Soul” vuonna 2001 poiki hänelle myös suuren läpimurtosinkkuhitin Wish I Didn’t Miss You. ”Koko kansan Hessun” 1970-luvulla alkanut kypsymisprosessi muusikkona sisälsi monia huomattavia kasvupyrähdyksiä 1970-luvun alun progevoittoisesta Tabula Rasasta Frendzja Catwalk-yhtyeiden kautta Q. kappaleista Hold On, I’m Comin’, Soul Man ja I Thank You. Koskettava balladi oli kuitenkin vain yksi laulajan ja pianistin miljoonamenestyksistä. Swengaavan Lontoon värinää maahan tuonut lahjakas laulaja-kosketinsoittaja löysi pian muusikkoseuraa mm. Top10-hittien värisuoran käynnisti You Don’t Know Like I Know marraskuussa 1965 saaden jatkoa mm. Albumisarjassa taas Flackin onnistui tavoittaa Billboardin huippu vain esikoisalbumillaan ”First Take” vuonna 1969. Westerlund -yhtiö, joka painatti singlen kotimaisille markkinoillemme Liberty-merkin lisenssituotteena. Sam Moore Miikka Siira. Myöhemmin hän löysi toisen kotinsa Chicagon pohjoisen laidan keikkapaikoista, kuten Kingston Minesista ja B.L.U.E.S.’ista. Heikki Silvennoisen (27.4.1954 – 18.12.2024) lähtiessä suomalaiset saattoivat menettää rakkaan viihdetaiteilijan, bluesin ystävät sen sijaan yhden määrätietoisimmista ja omassa tyylilajikirjossaan kunnianhimoisimmista laulaja-lauluntekijöistä ja huippukitaristeista. Siiran toinen 1960-lukuiseen autotallirokahtavaan materiaaliin keskittynyt kokoonpano The Mike Bell Cartel oli sekin vahvasti tapetilla vuonna 2024 ilmestyneen Ain’t No High (That’s High Enough) -singlen tiimoilta. Koiviston niin ikään tähdittämiin koko kansan tunnistamiin 1960ja 1970-lukujen taitteen kokoonpanoihin lukeutuivat Matthews sekä hetken ajan myös Alwari Tuohitorvi. Yhtiön julkaiseman Gimme Little Signin intoutui nosteen johdosta lisensoimaan myös Suomeen R.E. Kaikkiaan Brownilta ilmestyi vuoteen 1981 mennessä viisi albumia. Livenäyttöjensä valossa mm. Sooloartistina Silvennoinen julkaisi vuodesta 1993 lähtien seitsemän pitkäsoittoa sekä konserttialbumin ”Live 2016” Erja Lyytisen kanssa. Mittavan elämäntaipaleen suomalaisessa bändielämässä kävi läpi myös Kokljuschkinin ikätoveri, tamperelainen Rauli ”Rale” Koivisto (14.9.1947 – 16.2.2025). 52 Blues News 2/2025 palveluksessa sekä maassa toimivien äänitetuottajien kattojärjestön Suomen Äänija kuvatallennetuottajat ÄKT:n (nykyisin Musiikkituottajat IFPI Finland ry) puheenjohtajana
Laulajan ensilevyt ”Trouble In Mind” (1957) ja ”Livin’ With The Blues” (1959) edustivat juuri viimeksi mainittua orkesterityyliä vaikuttavimmillaan ja ajankohtaansa nähden epäkaupallisimmillaan. Bondsin 1960-luvun alun menestysäänitteillä. 2000-luvun alussa soololevyjen tekoon ja keikkailemaan palannut Dane ei sen koommin hidastanut tahtiaan. Blues News 2/2025 53 Alexanderin uuden nousun suuren bluesyleisön tietoisuuteen tarjosi Delmark-yhtiö julkaisemalla tämän neljä viimeistä albumia vuosien 2012–20 kuluessa. Lähikuukausina kuolleisiin mestarisoittajiin kuuluvat myös mm. Gravenitesin omissa nimissä ilmestyi kymmenkunta pitkäsoittoa, joista viimeisin “Rogue Blues” vuonna 2024. Frank Guidan Norfolkissa, Virginiassa luotsaamalle Legrand-levymerkille työskennelleeseen The Church Street Five -soittokuntaan kuuluneen ”Daddy G” Bargen soittoa kuullaan mm. Memphisissä Staxja Ardent-yhtiöiden palveluksessa sekä sittemmin Los Angelesissa etupäässä sessiokitaristina, tuottajana ja lauluntekijänä nimeä saanut mutta soolotuotantoakin runsaasti vuosien saatossa julkaissut Don Nix (27.9.1941– 31.12.2024), brittiläinen laulaja, kosketinsoittaja ja orkesterinjohtaja Zoot Money (17.7.1942 – 8.9.2024), louisianalainen zydecomuusikko Lynn August (7.8.1948 – 12.2.2025), The Band -yhtyeen multi-instrumentalisti Garth Hudson (2.8.1937 – 21.1.2025), parhaiten soulahtavasta The Cheater -hitistään muistettava orkesterijohtaja-rumpali Robert ”Bob” Kuban (19.8.1940 – 20.1.2025) sekä Suomessa 1960-luvulla erityisen suositun brittiläisen The Renegades -yhtyeen rumpali ja ainoa elossa ollut alkuperäisjäsen Graham Johnson (30.8.1946 – 28.3.2025). Big Brother & The Holding Companyn ja kitaristi John Cipollinan kanssa. Danen poliittinen aktiivisuus ja kantaaottava luonne veivät hänet kuitenkin folk-liikkeen eturintamaan rauhan ja ihmisoikeuksien puolustajana. Tiivistä studioyhteistyötä hän teki urallaan mm. Detroitissa syntynyt ja uransa San Franciscossa, Kaliforniassa luonut Barbara Dane (Barbara Jean Spillman; 12.5.1927 – 20.10.2024) nousi 1950-luvulla esiin erikoisuutena – valkoisena naisena, joka lauloi sujuvasti niin protesti-folkia, raavasta bluesia ja rhythm’n’bluesia kuin 1920-luvun henkistä ragtimea ja jazzbluesia esimerkiksi Bessie Smithin tapaan. Vuonna 1965 hän pääsi tekemään Chess/Checker -konsernin leivissä ainoan instrumentaalisen sooloalbuminsa ”Dance With Daddy ’G’”. Dane keräsi taidoistaan huomattavan paljon kehuja myös afroamerikkalaisilta kanssamuusikoiltaan, kuten Louis Armstrongilta, Willie Dixonilta, Memphis Slimiltä ja Muddy Watersilta. Lightnin’ Hopkinsin ja The Chambers Brothersin kanssa) Arhoolieja Folkways-merkeille, kunnes 1970-luvun alussa sai alkunsa oma Paredon Records. Samaan aikaan hän tosin loi yhä myös vahvasti bluespitoisia äänitteitä sekä perusti San Franciscoon vuonna 1961 oman Gene Barge Linsey Alexander Barbara Dane Sugar Hill -klubinsa. Pete Hoppula. Seniorisarjan huippusessiomuusikoiden maineikkaimmasta kärjestä on autuaammille soittotantereille poistunut saksofonisti Gene Barge (9.8.1928 – 2.2.2025). monilla Gary U.S. Syntyperäinen chicagolainen Nick Gravenites (2.10.1938 – 18.9.2024) taas jäi aikakirjoihin ennen kaikkea soololaulajan toimestaan Electric Flag -yhtyeessä 1960-luvun lopulla. Lisäksi monipuolista puhaltajaa käytettiin näihin aikoihin mm. Lisää levytyksiä syntyi omissa nimissä (sekä yhdessä mm. Viimeiset julkaisunsa hän toteutti vuonna 2016 lähes ysikymppisenä rautarouvana. Paul Butterfield Blues Bandin tunnetuksi tekemän Born In Chicago -kappaleen kirjoittaja saavutti myös meriittejä sekä kotikaupunkinsa että San Franciscon folkja bluesklubien vakiohahmona. Bo Diddleyn, Muddy Watersin ja Jack McDuffin levytyksillä
Jotain sentään: Francis Cugat syntyi 1893 Barcelonassa, ja oli kuulun rumban kuninkaan Xavier Cugatin isoveli. Sherry on niitä kappaleita, joista ei ole helppo saada puisevaa versiota aikaiseksi, ja tämä pirteä moniääninen esitys oli Red Squaresin suosituin pikkulevy Tanskassa. Täytyy sanoa, että tällä kertaa oma ja Iskelmän näkemys stemmaa harvinaisen hyvin, vaikka yleensä lehdessä kehuttiin noihin aikoihin brittiläisten ”hiusyhtyeiden” julkaisut läpikotaisin ja oltiin epäileviä jenkkilevyjen suhteen. Kantta pidetään yhtenä parhaista kansikuvituksista kirjallisuudessa, mutta sen tekijästä ei tiedetä liikaa. Sen rytmein täällä sitä keinahdellaan nyt kevyesti iltapäivään. 54 Blues News 2/2025 PETRI LAHTI T ällä kertaa divarihelmissä käydään karvarilla, vieraillaan lintumetsässä ja etsitään askelia kotimaiseen rumbaan. Repertuaariin kuuluu muun muassa I Get Around, joka paiskataan jäsenten päälleen vetämistä kukkaisvaatteista huolimatta uskollisesti vuoden 1964 hot rodder -tyyliin... Angelo Apolonio eli taiteilijanimeltään Poly oli Brasilian tunnetuin havaijikitaristi. Bändiä markkinoitiin Tanskassa ”Englannin Beach Boys” -nimellä, ja erityisesti vireä lavashow loi sille mainetta. PS. Niissä valkuaisten päälle on maalattu alastomat naisvartalot – mahdollisesti kuvaamaan tarinassa esiintyviä intohimoja. Kun kirja on hallussa 1970-luvun kotimaisena kirjakerhoniteenä, en ollut ikinä kiinnittänyt huomiota sen kummemmin teoksen alkuperäiseen painokseen, joka ilmestyi Amerikassa 1925. Holly-päivitys I’m Gonna Love You Too juostaan läpi aika kovalla tempolla, ja touhu on jotenkin purkkaisen höttöistä, vaikka koko purkkatermiä ei vielä tässä vaiheessa tunnettu. Pari cover-pitoista albumiakin ilmestyi, joten kyllä Roulette yritti tosissaan saada ilmaa yhtyeen purjeisiin. Eikä tämä lähde kääntämällä poskeakaan: Tekopirteä Party Doll ei ole kuulunut koskaan lempisävellyksiini eikä -esityksiin (ei edes Roy Brownin yrityksenä), vaikka Hullaballoosin levytykseen on upotettu Rolling Stonesin Route 66 -tulkinnalta lainattua riffiä sinänsä ihan kekseliäästi. Hyöky riitti loppuvuodesta 1964 tämän cover-singlen A-puolen osalta sijaan 56, eikä kysyntä parantunut juuri siitä jatkossakaan: Did You Ever kipusi vielä seuraavan vuoden puolella sijalle 74. Hänen sävellyksensä Benfica ilmestyi 1950-luvun puolivälissä, mutta miten se päätyi 7. RED SQUARES RED SQUARES Sherry / Pity Me (Columbia DS 2328) Johan nyt osuu 1960-luvun otsatukkamusaa käpälään sinkkuhyllyä penkoessa. ilmeikkyyttä. XAVIER CUGAT XAVIER CUGAT Musica para bailar: Begin The Beguine / Aguellos ojos verdes / Besame mucho / Cielito Lindo (Regal SEML 34.040) Tuli kertailtua alkuvuodesta yhtä kirjallisuuden klassikoista, F. Tiedosta innostuneena aloin penkoa hyllyä sillä korvalla, että laitetaan Cugatia soimaan, mutta hiljaista tuli: piti mennä tällaiseen irtoEP:seen saakka ennen kuin jotain löytyi. Tanskan lisäksi viisikko herätti huomiota Ruotsissakin, mutta tänne saakka bändin tie ei tätä tietoa käynyt. ”The Great Gatsby” tunnettiin kiehtovan sisältönsä lisäksi myös kansikuvastaan, jossa New Yorkin valoissa yöllisellä taivaalla kimaltavat naisen surumieliset silmät. Myös vanhan ajan jatsiväen besserwisserismi saa palstatilaa kaikkine mulliganismeineen. marraskuuta 1963 helsinkiläisstudioon Iris Raution levytettäväksi, jää kyllä selvittämättä. Hullaballoosin pikkulevy huomioitiin myös Iskelmässä heti tuoreeltaan: Markku Veijalainen antoi sille numerossa 9/1964 kolme tähteä ja kaipaili platalle lisää omaa DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 78 Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 78. Yhtyeeltä julkaistiin kaksi älppäriä ja tusinan verran sinkkuja vuosikymmenen loppuun saakka uudessa kotimaassaan, joten mikään kulmikas turistibändi Red Squares ei ollut. Sinkula on julkaistu 1966. IRIS RAUTIO IRIS RAUTIO Benfica / Liekit sammuvat kerran (Decca 45-SD 5607) Lisää eksotiikkaa, mutta nyt kotimaista. Läpimurto tapahtui aika nopeasti, kun juuttimedia hehkutti tulokkaiden soittaneen maineikkaan Pretty Thingsin suohon KB-hallin keikalla Köpiksessä. THE HULLABALLOOS THE HULLABALLOOS I’m Gonna Love You Too / Party Doll (Roulette R-4587) Läpeensä kaupallisen ja laskelmoidun nykymusiikin vastapainoksi on välillä hyvä muistuttaa itseään, että kyllä ennenkin osattiin: Hullin ilmapallot valkaisivat hiukset, saivat Hugon ja Luigin tuottajikseen ja ryntäsivät tavoittelemaan listasijoja rapakon takaa kuuluisampien brittibändien vanavedessä. Red Squares oli brittibändi, joka ilmestyi Tanskanmaalle alkuvuodesta 1966 onnea onkimaan. Tuubista löytyy makupalaksi myös bändin esityksiä saksalaisessa Beat-Clubissa 1967. Scott Fitzgeraldin ”Kultahattua”. Se tiedetään raadolliseksi kuvaukseksi 1920-luvun kadotetusta sukupolvesta, jota liikuttivat jatsin rytmit, janottivat kuohujuomat ja rikastuttivat kaikenlaiset harmaan alueen keinottelut
Lainaa otettiin niin elokuvista, rikosten kovaksikeitetystä. PS. Lukijan odotetaan esimerkiksi tietävän, mitä on mulliganismi, ja levyn solistisovittajan onnistumista ruoditaan muutenkin hyvin tarkasti. Mukavaa kontrastia tälle kirurgintarkalle arviolle luo samalla palstalla oleva 14-vuotiaan Seijan kirje Etelä-Ruotsista. Nämä karibialaiset tuulet puhalsivat varovasti jopa tänne saakka: itsekin muistan ajaneeni hiukset malliin rude boy joskus vuonna 1980, mutta palanneeni nopeasti rokahtavampaan tyyliin, kun ska eri ilmiöineen jäi muutaman radiosta kuullun 2 Tone -hitin varaan. Tästä Sparrowsin esikoisjulkaisusta ei juuri lyöty rumpua, vaikka raidoilla ei ole pulaa tunteesta. Näköjään singlen kakkospuolelta löytyy vielä erikoisempaa – japanilaista foxtrotia: Säveltäjä Rokusuke Ei tunnetaan Kyu Sakamoton jättihitin Sukiyakin taustavoimista, ja sitä kautta hänen muutkin työnsä päätyivät länsimaisten artistien työstöön. Niin kuin arvata saattaa, varpusparven esitys ei ollut sama kipale, ja levytettykin samassa sessiossa kuin nyt soivat, mutta temppu takasi sen verran huomiota, että esimerkiksi Billboard arvioi levyn. A-puolella Percy Heyward antaa tulla oikein kunnolla väpättävällä tenorillaan, ja poskipuolella öristään ja muristaan vain yhtä, miks panit bänks, pianovetoisessa keskitempoisessa valituksessa. Hän kertoo asuneensa siellä perheineen kolme vuotta, ja havainneensa että naapurimaassa nuorisomusiikissa puhaltavat jo uudet tuulet: ”Nuoriso istuu baarissa iltaa viettämässä, juo Coca-Colaa sekä soittaa rock’n’rollia.” DILLINGER DILLINGER Ah You Me Love / King Tubby’s: Psalms Of Dub (Black & White) Jamaikalaistoastereilla ei ollut vaikeuksia taiteilijanimien kehittämisessä. THE SPECIALS THE SPECIALS The Special A.K.A. En nyt kuule tästä hiipuvan lemmen kuvauksesta mitään erityisen japanilaista, mutta kaihoa raidalla riittää roppakaupalla. Repropainos tämä on, siitä ei ole epäilystäkään, sillä Joe Davis julkaisi platan loppusyksystä 1953, jolloin kierrosluku julkaisuissa oli 78 rpm ja materiaali tuhtia shellakkaa. Kunnon ska-kylpy tuli otetuksi vasta vähän myöhemmin, kun Tero Kasken avaamasta Black Star -levykaupasta alkoi saada aitoa 1960-luvun tavaraa mukavasti ritisevillä jamaikalaisvinyyleillä. Jazz-palstan pitäjät viskovat ilmoille myös kaikenlaista puolipiikikästä, ”Zoot Sims soittaa reippaasti yli keskitasonsa, mikä ei tosin ole päätähuimaavan korkealla”, ja tölväisevät esimerkiksi vetopasunisti Bob Brookmayerin laiskistuneen EP:n perusteella entisestään. THE SPARROWS THE SPARROWS Tell Me Baby / Why Did You Leave Me (Jay-Dee 783) Eipä ole muistikuvaa, mistä tämä raskaan sarjan lauluyhtyekiekko on eksynyt hyllyyn, mutta aina välillä näitä vanhan ajan reprojulkaisuja näkyi entisaikoina divarien kaukaloissa. Joka tapauksessa Decca-versio väreilee miellyttävän kevyesti ja tuon ajan naislaulajien tapaan Raution laulu on tarkkaa. The Specialsin syksyllä 1979 ilmestynyt debyyttialbumi on tänä päivänä kivikova klassikko, mutta tämä live-EP on vähän välityön oloinen: kun bändi oli tulikuuma, materiaalia piti saada kauppoihin hinnalla millä hyvänsä, ja platta nousikin Britannian sinkkulistan kärkeen Too Much Too Youngin vetovoimalla. Laitetaan näytille vielä 2 Tone -sinkkupussi, johon siihenkin tiivistyy komeasti skenen henkeä. Valinta tehtiin lauantain nuortensivuilla, minne HS:n jazz-palsta oli upotettu sujuvasti teinirunojen, koululaisraporttien ja lättykestiohjeiden sekaan. Pianistin jättäminen rannalle sekstetistä saa sekin huutia. Sparrows oli New Yorkista, ja muistetaan jos muistetaan siitä, kun Davis laittoi juonisti yhtyeen levyttämän Love Me Tender -kappaleen markkinoille sen jälkeen kun Elviksen balladi oli ilmestynyt. Sen perään kuullaan alan standardeja: nekin soivat Specialsin tyyliin, mutta itse diggailen enemmän yhtyeen studiojuttuja. Huvittavin yksityiskohta on EP:n kansi: Jälkikäteen on selvinnyt, ettei hieno ajan henkeä huokuva yleisökuva ollut Specialsin vaan Selecterin keikalta, ja sitä tehdessä ovat viuhuneet myös sakset, kun vasemmassa laidassa villisti virnistelevä vesseli on liitetty reippaalla retusoinnilla kuvaan jonkun Dr. Niihin verrattuna kirjoittelua tästä Mulligan-EP:stä ei voi sanoa kovinkaan höttöiseksi: ote on asiantunteva, analyyttinen ja hetkittäin myös kriittinen. Live! Too Much Too Young / Guns Of Navarone / Longshot Kick De Bucket / Liquidator / Skinhead Moonstomp (2 Tone Records CHS TT7) Ska-musiikki keinui Britanniassa monen sydämeen vuosina 1979–1980, kun The Specials, Madness, The Selecter ja The Beat puhalsivat uutta henkeä jamaikalaisten siirtolaisten uuteen kotimaahansa tuomaan musiikkiin. Blues News 2/2025 55 Joitain vaihtoehtoja tulee mieleen: Kappale löytyy ainakin Platters-tuottaja Buck Ramin Ramrocks-yhtyeen singleltä loppuvuodesta 1962, mutta myös Ruotsi on aina tuttu vaihtoehto tämän rumban reitille tänne. Ei hassumpaa siis, mutta ehkä rytmimusiikin kannalta oli sittenkin merkittävämpää se, että Sparrowsin lisäksi Davis kiinnitti merkilleen syyskuussa 1953 Otis Blackwellin, jonka kynästä alkoi pian syöksyä huippubiisejä Little Willie Johnista Elvikseen. GERRY MULLIGAN SEXTET GERRY MULLIGAN SEXTET Mainstream Of Jazz: Elevation / Mainstream (EmArcy EP-1-6527) Isketään sitten lautaselle pyörimään Helsingin Sanomien viikon levy loppukesästä 1957. Martens -kenkiensä kärkiä tuijottelevan keikkavieraan päälle
Tämä sinkula ilmestyi heinäkuussa 1959, ja sille odotettiin vähintäänkin paikallismenestystä Duke-debyytti Be Ever Wonderfulin perään. Saat tämän jälkeen tarkemmat jatko-ohjeet omaan sähköpostiisi! Finnish Blues Societyn jäsenetuna:. PS. TED TAYLOR TED TAYLOR Count The Stars / Hold Me Tight (Duke 308) Vanhoja jenkkiläisiä musiikkilehtiä plärätessä kiinnittää välillä huomiota se, miten niiden julkaisemissa levyarviossa on monesti lintuvertauksia laulajien äänestä ja laulutyylistä: on kerttuleita, rastaita ja vaikka mitä peipposia vahalla. Toisin kävi, vaikka esimerkiksi Billboard löi sille neljä tähteä ja luokitteli sen menestyssauman ”erittäin suureksi” (kirjo oli tähän aikaan melkoista – samassa tähtikategoriassa olivat muun muassa Tommy Hudsonin Swanee River Gal ja The Wailersin Dirty Robber). Dillingerillä on loppusoinnut hallussa, we should never part / I loved you from the start, ja välillä taidetaan lainata virttäkin, kivinen tie / liukas lie, kun Jahilta pyydetään suojelua maan korvessa kulkeville. Hetkinen – Pure Love näyttääkin olevan Sonny Jamesin eikä Curtis Leen ensiesitys. Noh, nyt eri käänteiden jälkeen ollaan sitä mieltä, että laulaja on sama, kun joku pystyi esittelemään todisteeksi vanhan valokuvan, jossa Dunes-Leeltä näyttävä kaveri pitää käsissään Warrior-merkin singleä (jolla nämä kappaleet USA:ssa alkujaan ilmestyivät). Eiköhän se ole, sillä tämän ”Burnettin” työpari Jesse Hodges kuului länsirannikon musiikkityyppeihin. Yksi menestyneimmistä toastereista, Dillinger eli syntyjään Lester Bullocks, alkoi paahtaa tekstiä tuttujen taustojen päälle Young Al Capone -nimellä 1970-luvun alussa, mutta esittäjänimi vaihtui kuuluun pankkirosvoon, kun John Dillingeristä ilmestyi John Miliusin ohjaama elokuva vuonna 1973. Lone Ranger, Trinity, Clint Eastwood, Dennis Alcapone, Kojak, Lee Van Cliff ja lukemattomat muut tutut nimet ratsastivat rytmeillä vuosikymmeniä, eikä nimivarkauksista otettu sen kummempia tunnontuskia, kun tekijänoikeudet jätettiin musiikkisaarella muutenkin muiden murheeksi. En nyt tarkalleen muista, mitä mietin, kun kotisoittimessa ilmoille kaikui Pure Love -raidalla mojova länsirannikon rock’n’roll – kuin suoraan Ricky Nelsonin levyltä James Burtonin kitaroimana ja Burnette-veljesten säveltämänä – mutta sokkohankintana Top Rank -julkaisu oli joka tapauksessa onnistunut. Taustalla jymisee basso kuin maailmanlopun edellä, ja King Tubbyn miksauspöydästä kaivetut kaiutkin ovat enemmän kuin kohdallaan. Tämä tulkinta löytyi kuultavaksi verkosta, ja on Jamesin tyyliin selkeästi luomumpi kuin Leen versio. BLUES NEWS -TILAAJATUNNUS BLUES NEWS -TILAAJATUNNUS ! ! Finnish Blues Society, Blues News -lehti ja Lehtiluukku.fi -palvelua ylläpitävä ePaper Finland Oy tarjoavat FBS:n jäsenetuna mahdollisuuden aktivoida henkilökohtaiseen käyttöösi BN:n digitaalisen numeroarkiston vuodesta 2009 lähtien. 56 Blues News 2/2025 maailmasta kuin sankareista lain tällä puolen. Count The Stars seurailee Clyde McPhatterin pirteää tyyliä lievin latinomaustein, ja lauluyhtye-rock’n’rollia olevalla Hold Me Tight -raidalla Taylor pääsee esittelemään falsettiaan oikein urakalla. Tunnistetietojen varmistamiseksi ilmoitathan viestissäsi koko nimesi ja postiosoitteesi. Tämä nyt soiva Dillingerin julkaisu on vuodelta 1976. Näihin keväisiin tunnelmiin on hyvä lopettaa helmet tällä kertaa. CURTIS LEE CURTIS LEE With All My Heart (I Love You) / Pure Love (Top Rank JAR 317) Kun tämä single tuli vastaan Black & Whiten sinkkukoreissa 1990-luvun alkupuolella, iskin plattaan kiinni sillä ajatuksella, että tässä kuullaan ikivireän Pretty Little Angel Eyesin esittäjän aiempaa tuotantoa. Enää pitäisi sitten satavarmistaa, onko etikettiin säveltäjäksi merkitty Burnett tosiaan Johnny Burnette, kun Warrior-merkin omistaja oli nimeltään Bill Burnett. Vasta vuosia myöhemmin huomasin, miten keräilijäpiireissä taitettiin peistä siitä, voiko tämä kesän 1959 Nelson-imitoija olla sama tyyppi kuin Dunes-sinkuilla vähän myöhemmin ilakoiva italialaisääni. Aktivoidaksesi oman tilaajatunnuksesi sinun tulee olla sähköpostitse asiasta yhteydessä lehden toimituspäällikköön Pete Hoppulaan (pete.hoppula@saunalahti.fi). Vaikka levy ei myynyt, se on laadukas. Kun en itse ole sen kummempi lintutieteilijä, tarkka ornitologinen määritelmä Ted Taylorin äänestä jää tekemättä, mutta satakieleen, laulurastaaseen tai lehtokerttuun häntä vertaamalla ei taida mennä pahasti metsään. DJ-kappaleista tutut paksulla patoisilla lausutut alkujulistukset jäävät tällä kertaa kuulematta, kun neula hyppii levyn kärsimien lämpövaurioiden takia villisti, mutta intron jälkeen touhu tasaantuu onneksi tutuksi very good minus -tason rouheaksi jamaikalaiselämykseksi. Lisäksi kun samainen Jesse Hodges tuotti kappaleen uusiksi vuonna 1965 Ronnie & Donnie -nimiselle duolle, silloin Associated Artists -singlen etiketissä luki Johnny Burnette. Capitol-sinkussa on taas uusi tulkinta säveltäjän nimestä: Johnny Burdette..
Vielä lupaavammalta vaikutti yhteiskiertue Guns N’ Rosesin kanssa Kaukoitään ja Kaakkois-Aasiaan. Jopa bändin kuningasbiisi Lone Wolf nousi lupaavasti jenkkilistoille. On joukossa toki myös aidosti hauskoja tarinoita ja keikkamatkoilla sattuneita kommelluksia, mutta hyvätkin hetket tahtovat hukkua nonstoppina jatkuvaan sekoilumassaan. Kirjassa kerrotaan, kuinka manageri Niven jopa kehotti Leidenia valitsemaan uuden naisen Playboyn sivuilta, jotta tämä olisi jäänyt tekemään omaa uraa jenkkeihin. Havana Black pääsi kolmanneksi bändiksi Great Whiten ja McAuley Schenker Groupin kanssa Blues N’ Boogie Tourille. Laulusolisti Hannu ”Guts” Leidén, kitaristi Markku ”Crazy” Heiskanen ja vaihtuvat rytmiosastot ovat toki kirjansa ansainneet, mutta olisihan se nyt voinut olla linjakkaampi sekä harkitummin ja tiiviimmin toimitettu. Lopulliset iskut tulivat kiertueilta. Tarina on kaunis ja ansaitsi kyllä tulla kerrotuksi. Lynyrd Skynyrdiltä, Fleetwood Maciltä, Thin Lizzyltä, Mountainilta, Freeltä, Motorheadilta ja Steppenwolfilta. Mukava lisäys on ”Missä he ovat nyt” -osasto teoksen lopuksi. Tapani Bagge haastatteli kirjaa varten noin 50 ihmistä, jotka tavalla tai toisella linkittyvät Havana Blackin tarinaan. Erittäin tuottelias kirjailija tunnetaan parhaiten dekkareistaan, mutta on häneltä ilmestynyt yksi aiempikin rockmaailmaan sijoittuva teos, yhdessä Jari Eklundin kanssa kirjoitettu ”Teddy, Aikka ja Alpo – Alpo Hakalan musiikki ja elämä 1957–2021” (Docendo 2023). Kuvaavaa on, että Hullu-Heiskanen, jonka käyttäytyminen kiertueilla sai kirjan mukaan aivan häiriintyneitä piirteitä, kertoo myöBN lukee kirjallisuutta:. Niven riitautui Capitolin kanssa, ja Havanan levytyssopimus purettiin. Bändin maailmanvalloitus päättyi lopullisesti, kun Hannu Leidén kieltäytyi mm. Se on Lawrence W. Yksi poikkeus on. Uusi sopimus Disney-vetoisen Hollywood Recordsin kanssa toi studioon tuottajaksi legendaarisen ääniteknikon Eddie Kramerin, jolla bändin mukaan oli kyllä mainioita juttuja Jimi Hendrixistä ja Led Zeppelistä, mutta joka ei enää ollut lainkaan ajan tasalla Havana Blackin edustaman musiikin vaatimuksista. Hakala-aiheisen kirjan jälkilöylyihin sijoittunee Baggessa virinnyt kiinnostus kirjoittaa myös Havana Blackistä, jota hän selvästi on diggaillut. perhesyihin vedoten allekirjoittamasta rahakasta sooloartistisopimusta. Nyt kirja on sekalainen kokoelma liian usein aivan irtonaisiksi jääviä tarinoita, joiden asiayhteys on aika löyhä. Sitten alkoivat takaiskut. Kotimaan keikkakalenterin luettelomaisesta läpikäynnistä ei nyt hirveästi uutta irtoa, mutta asian ytimessä ollaan Havana Blackin Amerikan-vuosina 1989–1991. Sen sijaan päähuomion varastavat bändin jäsenten tolkuttomassa humalassa ja muiden päihteiden vaikutuksen alaisena tekemät keskenkasvuiset törttöilyt. Sitä iloa ei kauan kestänyt, kun kiertue jouduttiin peruuttamaan Great Whiten laulusolistin Jack Russellin jouduttua vieroitushoitoon. Aina se kotiolot voitti. Yksi muistaa yhtä, toinen toista, kolmas ei muista enää mitään. Russell muuten kuoli vuosi sitten. Havana Blackin jälkeiset ajat olivat Leidénille ja Heiskaselle alamäkeä, ja niiden seuraaminen on jo kirjan turhaa pitkittämistä. Hyvin kyynistä. Leen maalaus vanhasta intiaanipäälliköstä, sama kuva, joka on ”Indian Warrior” -levyn remasteroidun version kannessa. Ehkä Bagge on halunnut tehdä Havana Blackin näköisen kirjan, joka tietysti on sinänsä hyvä tavoite, mutta nyt menee aivan mötleycrueksi: viinavetoisessa kerronnassa musiikki jää sivurooliin, vaikka sen odottaisi olevan tietokirjan tärkeintä antia. Bändi pääsi tuolloin Guns N’ Roses -managerin Allen Nivenin Stravinski Brothers -toimiston listoille Los Angelesissa ja sai levytyssopimuksen ison Capitol Recordsin kanssa. Sitä ei päästy edes aloittamaan, kun Axl Rose tuli iskeneeksi melusta valittanutta naapuriaan viinipullolla päähän. Bändi rakensi kovaäänisestä napanuorastaan1970-lukulaiseen bluesrockiin vientikelpoisen Suomi-rockin historiaa, vaikka se maailmanvalloitus jäikin sitten piippuun. Ne kuulostavat edelleen todella hyviltä – etenkin vuonna 2009 remasteroiduilta CD:iltä soitettuina. Mainittakoon, että vuonna 2007 ilmestynyt tupla-CD ”Family Collection 1987–2007” sisältää kokonaisen levyllisen verran bändin hurjia cover-tulkintoja mm. ”Ukkoskansan soturien” suurin puute on siinä, että se kertoo Havana Blackin musiikista aivan liian vähän. Vaikka Havana Black oli musiikillisilla ansioillaan aivan eri planeetalta kuin Great Whiten kaltaiset ontot tukkahevibändit, amerikkalaisessa musiikkibisneksessä se ei ollut tärkein meriitti. Häkki heilahti. Aivan nannaa! Syy vanhan suosikkibändin paluuseen levylautaselle (tai oikeammin -kelkkaan) on Tapani Baggen Havana Black -tietokirja. Harri Aalto TAPANI BAGGE TAPANI BAGGE Havana Black – ukkoskansan soturit (Docendo, 415 s.) Havana Black teki vuosina 1987– 1993 neljä studioalbumia, joista debyytti ”Faceless Days” oli yllättävänkin lupaava, ”Indian Warrior” kerrassaan erinomainen, ”Exiles In Mainstream” vain keskinkertainen ja ”Growing Wings” kohtuullisen hyvä. Kirjan kansi on kerrassaan komea. Lähteet ja bändin diskografia on listattu, kuten tietokirjassa kuuluukin. Blues News 2/2025 57 hemmin jotenkin niin, että ”keikoille oli kiva lähteä, koska silloin sai dokata vapaasti”. Havana Blackin levyjä ei ole tullut kuunneltua pitkään aikaan, mutta nyt Lone Wolf, Hoo Myself, Sheila,Trashtown ja monet muut kovat biisit ovat taas soineet, ja lujaa ovatkin soineet. Yksittäiset kertomukset ovat entistä enemmän täysin irrallisia sattumuksia ilman, että niillä on kirjan kannalta enää mitään merkitystä. Seurauksen voi kuulla ”Exiles”-albumilta. Ylettömän alkoholinkäytön seuraus lienee se, että bändiläisten tarinat menevät keskenäänkin ristiin. En tiedä, miksi Bagge on valinnut pönkittää näin vahvasti hyvin kliseistä kuvaa muusikoiden huuruisesta rock’n’roll-elämäntavasta, kun hänellä selvästi olisi ollut edellytyksiä keskittyä olennaisimpiinkin asioihin. Havanan oman käden kautta kuolleen, bändin alkuaikojen kehutun rumpalin Kari ”Paku” Pakkasen poika ja oman poikansa menettänyt Markku Heiskanen löysivät toisensa
Monipuolinen setti rullasi vauhdilla eteenpäin ja jengi bailasi mukana. Viking Linen laivoilla suuren suosion saavuttaneet Finnish Blues Societyn järjestämät risteilyt saivat jatkoa maaliskuun alussa Helsinki-Tallinna -reitillä. Fried Okran levyillä soittanut Rune Højmark olikin todellinen ässä soittimensa kanssa: näin tiukkaa Telecaster-tykitystä en ole aluevesirajojen sisällä kuullut koskaan. Vielä aamiaispöydässä sekä terminaalissa joku kiitteli hyvästä ohjelmasta ja siitä, ettei musiikki tullut liian lujaa. Setin päätteeksi Mitja totesi vaatimattomaan tapaansa: ”It was just another day at the office”, vaikka laulaja-basisti Masa Saloranta myönsikin: ”No pidettiin me yhdet treenit ennen keikkaa”. Setin tiukin veto oli ehdottomasti laivan keinumaan saanut Milk Cow Blues. Blues Overdrive lunasti monin verroin ne lupaukset, jotka aperitiivina katsomani YouTube-videot olivat antaneet. Bändin rouheassa käsittelyssä soljuivat sulassa sovussa niin omat kappaleet kuin lainamateriaalikin. Sitä, kuka voitti Suomi-Ruotsi-Tanska -maaottelun, en osaa sanoa, sillä kaikki bändit olivat hyviä. Mm. Hyvin tuntui herroilla edelleen kulkevan, vaikka he eivät omien sanojensa mukaan olekaan enää viisikymppisiä. Herrat vastasivat myös laulupuolesta. FBS:n varapuheenjohtajaa siteeraten: ”Vaikka kuinka yritämme tehdä hyvää, niin aina tulee priimaa”. Setin ässäpari oli High Water Everywhere (For Charley Patton) ja I Was Wrong. Vaikka itse keikka (tai suurin osa siitä) tapahtuikin Tallinnan satamassa, bändi ei halunnut ottaa riskiä vaan esiintyi korvaajan turvin. Thor Bodingin basso oli varsinainen ”Thor’s hammer”, jolla hän nuiji yleisön liikkeeseen ja kutsui tanssitaitoiset parketille. Sabluuna oli tällä kertaa sama kuin viime vuonnakin, jolloin lauteille kapusivat bändit kolmesta eri maasta. Bändi soitti kuin mitään taukoja ei olisi edes ollut. Ruotsia edusti Honeyboy Slim & The Bad Habits, Tanskasta saapui The Blues Overdrive ja kotimaan lippua piti yllä uudelleen aktivoitunut The Rhythm Wheel Combo. Vanha sotaratsu Tequila (jossa saa laulaa mukana, ei tarvitse osata juuri mitään) sai aikaan hyvät reaktiot. Veljekset Jakob ja Josef Steinvall jakoivat kitaraosuudet niin, että kumpikin soitti vuorollaan komppia, sooloa ja slidea. Riku Metelinen (teksti), Juha Seila (kuvat) Aktiivisimmillaan kasarin alkupuoliskolla soitellut ja tuolloin myös laajaa arvostusta saaneet studiolevytyksensä tehnyt The Rhythm Wheel Combo on keikkaillut satunnaisesti 2010-luvulta lähtien, mutta yhtyeen edellisestä esiintymisestä on jo kulunut useampia vuosia. Death At The Highway sulatti heti sydämet ja moni oli täysillä mukana. Ensimmäisellä esiintyjällä, siniseksi dynamiitiksikin kutsutulla kööpenhaminalaisella The Blues Overdrivella oli mukanaan vieraileva kitaristi, sillä Andreas Andersen tulee merisairaaksi jo pelkästä ajatuksesta soittaa laivalla. Varmaan suurin osa paikalla olleista tykkäsi tarjonnasta, sillä kiitoksia sateli runsaasti musiikin loputtua. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan tulevaa albumia. Ilta oli jälleen kaiken vaivannäön arvoinen. Tuskin kukaan haluaa ruveta asiasta kättä vääntämään. BALTIC BLUES BOOGALOO M/S Viking XPRS 8.3.2025 M/S Viking XPRS 8.3.2025 BN käy tapahtumissa! The Blues Overdrive The Rhythm Wheel Combo. Viimeisenä soittovuoron saanut Honeyboy Slim & The Bad Habits tarjoili originellilla tyylillään 1950ja 1960-lukujen rhythm’n’bluesja rock’n’roll-cocktailinsa ja sai monien sympatiat puolelleen. Niko Ahvosen mukanaolo saksofonistina on mukava piriste, ja lisää rytmiä saatiin, kun foni vaihtui marakasseihin. 60 Blues News 2/2025 Kitaristi Eino Rastaalta en ole huonoa keikkaa koskaan nähnyt ja pianisti Mitja Tuurala oli notkeassa kunnossa. Se tarjoili varsin mielenkiintoisia versioita tutuista kappaleista, kuten For You Blue, Roadrunner ja I’m A Hog For You Baby. Edellisillä kerroilla avausbändi on saanut soittaa useammankin kipaleen ja vasta setin puolivälin paikkeilla ehkä ensimmäiset uskalikot ovat parketille saapuneet, mutta nyt jo kolmannen kappaleen Early In The Morningin aikana väki alkoi jorata
Pianisti Ismo Laakso tuskin suurempia esittelyjä kaipaa, sillä hän on soittanut kotimaisista nykymuusikoista varmaan kaikkien kanssa, pois lukien mahdollisesti vain Matti & Teppo. Kurki esitti soolona Sugar Maman, jonka aikana loput bändistä hiipivät lavalle ja kappale vaihtui salakavalasti Shake Your Boogieksi muiden soittajien liittyessä mukaan. Long Distance Call -sävellyksessä Kurjen laulun ja Jylkän kitaran vuoropuhelu on sovituksellisesti hieno idea. Toisen setin alussa lavalle astelivat vain Kurki, Mäkelä ja Hämäläinen. Kurki on hillitty, hallittu vanhempi valtiomies, joka ei liikoja intoile vaan tekee soittimillaan sen mitä tarvitaan. Kosmomen, Private Practice sekä West Coast Blues, ja kitaristi-laulaja Jussi Jylkkä on hänkin Kosmomenin miehiä. Tulevalle CD-EP:lle on tulossa bändiraitojen lisäksi myös Big Joe Williamsin hengessä soitettua trio-meininkiä. Hämäläinen kuorruttaa kaiken tasokkaalla harpunsoitollaan. Kun ensimmäisessä setissä helmet oli tarjoiltu melkein alkumetreillä, niin toisessa setissä paras oli jätetty viimeiseksi. Koska mitään virallista ohjelmaa ei tiedossa ollut, lupauduin mukaan, sillä edellisestä näkemästäni keikasta oli tovi jo vierähtänyt. She Left Me A Mule To Ridea terästettiin Mäkelän soittamalla mandoliinilla. Jylkkä puolestaan piiskaa Stratocasteriaan nuoruuden innolla ja täyttää tyhjät paikat tarvittaessa originellilla kitaroinnillaan. He soittivat kolmistaan muutaman Big Joe Williamsin kappaleen, joiden suola oli Kurjen soittama Big Joeksi nimetty 9-kielinen Les Paul. Southside Lounge soittaa sähköistä 50-luvun bluesia, ajalta, jolloin heidän omien sanojensa mukaan miehet olivat miehiä ja soundi lähti soittajien sormesta. Oikeasti kyseessä oli encore, Jylkän tulkitsema Howlin’ Wolf -kappale Wang Dang Doodle oli loistava. Blues News 2/2025 61 SAMI SAARI & BLUESJUNA – BOOM, BOOM (BNLP018) EDDIE BOYD – THE BROTHERHOOD SESSIONS (CHICAGO, 1974) (BNLP/CD019) Saatavilla DIGINÄ JA 12” VINYYLI-LP:NÄ! Saatavilla 10” VINYYLI-LP:NÄ JA CD:NÄ! BN-verkkokaupasta: bluesnews.mycashflow.fi BLUE NORTH RECORDSIN UUTTA LEVYTUOTANTOA: Illan ohjelmistossa oli perusjampalle tarkoitettuja standardeja, kuten I’m Ready ja Tore Down, mutta myös hieman harvinaisempia kappaleita. Ensiksi kuultua Baby Please Don’t Go’ta ei edes esitelty, sillä se on kaikkien tuntema. Rumpali Olli Mäkelä on soittanut Kosmomenissä, basisti Esa Salminen muistetaan West Coast Bluesista, laulaja-kitaristi Sakke Kurki soittaa Hurjan Pojan Koti -bändissä, harpisti Heikki Hämäläisen listalta löytyvät mm. Juttutupaa silmällä pitäen oli repertuaaria laajennettu svengaavilla kappaleilla, kuten Hey Little Girl (Professor Longhair), Fat Man (Fats Domino) ja Congo Square (Sonny Landreth). Koska soitto piti lopettaa klo 21.00, näin tehtiin, ja allekirjoittanut alkoi roudata kamoja autoon sillä aikaa, kun musiikista kylläinen yleisö poistui hyvillä mielin Helsingin yöhön. Vaikka Elmore Jamesin Stranger Bluesin paras versio on mielestäni aina ja iankaiken Fleetwood Macin “Boston Tea Party Part Two” -levyllä oleva veto, niin ei nyt kuultu tulkinta ollut suinkaan huono. Levyjä kyselleiden henkilöiden täytyy odottaa vielä tovi, mutta ei kauan, sillä Southside Lounge on menossa keväällä studioon purkittamaan musiikkia. Juice Leskinen kiteytti asian seuraavasti: “Siinä soitti mies ja vehkeet eikä pelkkä nimi.” Bändin muodostavat monista turkulaisista bändeistä tutut soittajat. Kahden erityylisen laulavan kitaristin johdosta tututkin kappaleet saavat tuoreen ilmeen. En uskaltanut hypätä autosta pois moottoritienopeudessa, vaan lupasin olla apukätenä. Asia selvisi vasta Helsingin valojen näkyessä horisontissa. Riku Metelinen (teksti & kuva) vaikutteita Buddy Guylta, etenkin Guyn tavaramerkkinä olevat korkeat äänet. Kitaran tone puolestaan on lainattu myöhempien aikojen Eric Claptonilta. Triona soitettu versio upposi kansaan kuin pizzaleikkuri Calzone-pizzaan. Hänen tavastaan laulaa löytyy SOUTHSIDE LOUNGE Juttutupa, Helsinki 8.2.2025 Juttutupa, Helsinki 8.2.2025 BN käy tapahtumissa!. Kattauksen kapellimestarina Laakso pitää langat käsissään ja saa bändin toimimaan kuin hyvin öljytty 2-tahtimoottori. Puhelin pirahti lauantaiaamuna ja luurin toisessa päässä oli Heikki Hämäläinen, joka kertoi Southside Loungella olevan keikka illalla Helsingin Juttutuvassa ja tiedusteli halukkuuttani lähteä paikalle. Olisihan se pitänyt arvata, että muusikot ovat juonia miehiä: kyse ei suinkaan ollut matkaseurasta vaan he tarvitsivat roudaria. Bändin tukijalka on MäkeläSalminen -kaksikko, joista ensin mainittu on Charlie Watts -tyylinen kellosepän tarkka rumpali ja jälkimmäinen puolestaan lipuu bassoineen musiikin mukana
Tuotokset ovat tosin olleet visuaaliselta ilmeeltään niin samanhenkisiä, ettei levyjä oikein tahdo erottaa toisistaan. Kitaristeja on levyllä jopa yhdeksän, pianisteja ja basisteja neljä kumpaisiakin, sekä rumpaleita viisi. Ja täysin ansaitusti, sillä ”Old Fashioned Ways” ansaitsee kaiken arvostuksen. CD:n ilmapiiri kääntyy välillä funkahtavampaan suuntaan, kun vanha kehäkettu Bobby Rush vetäisee tyylilleen totutun naisongelmistaan kertovan kappaleen I’ve Got Three Problems. Toki vanhat bluesukot ovat aiemminkin työskennelleet nuorempien muusikoiden kanssa, mutta jotakin erityisen spesiaalia on ilmassa, kun Bobby Rush, 91, levyttää uutta musiikkia itseään 44 vuotta nuoremman kitarasankarin Kenny Wayne Shepherdin kanssa. Kingin ja Clarence ”Gatemouth” Brownin kaltaisia bluesin jättiläisiä, Muddy Watersin ja Howlin’ Wolfin yhtyeiden muusikoita mutta myös vähemmän tunnettuja nimiä. Kaiken tuon oleellisen tiedon selvittääkseni piti CD:n kansipahvit ensin skannata laadukkaalla skannerilla ja tulostaa ne sitten lähes 100 % suurennoksena, jotta pystyin selvittämään tekstityksen salaisuudet. Eikä se tähän jää: pitkä kimppakiertuekin on jo buukattu. Hieman tilastotietoa: Levyn anti on poimittu peräti yhdeksästä (!) levytyssessiosta parilta viime vuodelta (2023–24). Tiivis yhteistyö näkyy jo materiaalin kreditoinnissa. Ja päälle rietas nauru. Bobby Rush on alusta lähtien erittäin energinen ja elinvoimainen. Heistä jykevä-äänisin tykittäjä Nora Jean töräyttää kaksi vauhdikasta omaa sävellystään, It’s My Life sekä levyn nimikappaleen Doin’ The Shout. Esityksen suorasukainen sisältö on varmasti woke-sukupolvelle kauhistus, sillä Rush ei huuliharppusoolojensa välissä juuri peittele seksuaalista vihjailevuuttaan (”if you wear a dress, be sure you wear short, ’cause the less you wear, the less I have to take off”). Ruudinsavun laskeuduttua Francine Reed tulkitsee rennon ja rauhallisen oloisena Memphis Slimin sävelmän Guess I’m A Fool. Rushin repertuaariin kuuluva synkkä 40 Acres (How Long), yksi levyn ehdottomista huippuhetkistä, on poljennoltaan ihan klassinen: Shepherdin kertautuva akustinen kitarakuvio saa seurakseen Charles Hodgesin taikoman urkumaton, Rushin luennan ja ikämiehen pakahduttavan huuliharppusoolon. Kappaleiden nimet pystyn juuri ja juuri lukemaan, mutta esiintyjäym. Rushin aiempaan tuotantoon kuuluva G-String on lähestulkoon läpipuhuttu blues, jälleen Shepherdin näppäilemän akustisen kitaran myötäilemänä. Kingin Just A Dream -kaipuun. Miehen köriläistä tuulisen kaupungin yksi kovimmista ”stand up” -vokalisteista, Oscar. Eikä toki tarvitsekaan, koska tasalaatuisuus on ollut aina, ja niin tälläkin kertaa, hyvin tunnusomaista. Jopa muutamat Rushin tunnetut biisit pannaan studiossa uusiksi. Vokalisteja on kaikkiaan 10, joista miesten ja naisten osuus on tasapuolisesti fifti-fifti, eli ”miituu”-liikkeellä ei pitäisi olla aihetta barrikadeille. Pari raitaa myöhemmin Wilson palaa kehiin huomattavasti seesteisemmissä merkeissä tulkitessaan B.B. Hän on tällä kertaa jättänyt huuliharputtelut Bob-kaimalleen. tietojen tulkkaus on koko lailla mahdotonta. Hänen lauluäänensä on kuin puolta nuoremman miehen, eikä mistään keuhkoahtaumasta ole tietoakaan, kun hän soittaa huuliharppuaan. Kaikki kappaleet ovat kumppanusten yhteistä käsialaa, poikkeuksena neljä vanhaa Bobby Rushin alkuperäisbiisiä. Ikä on vain numero, ja se kyllä käy selväksi heti repäisevässä avauksesta Who Was That. Julistan heti alkajaisiksi CD-uutuuden milteipä ainoan kritiikkini. Ja sitten on vastapainoksi esimerkiksi Make Love To You, joka edustaa silkkaa modernismia ja sisältää Shepherdillä makoisaa wah wah -pedaalin polkemista. Nimibiisi Young Fashioned Ways perustuu Muddy Watersin samannimiseen teokseen, joka puolestaan perustui Willie Dixonin vanhaan (1955) sävellykseen Young Ways. Rush ja Shepherd kirjoittivat sen koko lailla uusiksi. ”Old Fashioned Ways” on ennen kaikkea Bobby Rushin (oikealta nimeltään Emmet Ellis Jr.) voimannäyte. Solisteja ja säestäjiä on CD:n 12 kappaleella massiivinen joukkio. Pertti Nurmi BOBBY RUSH & BOBBY RUSH & KENNY WAYNE KENNY WAYNE SHEPHERD SHEPHERD Young Fashioned Ways (Deep Rush/ Thirty Tigers 15539LP/ 15638CD) Onko tässä koko vuoden erikoisin yhteenliittymä. Hän on levyn tähti. 62 Blues News 2/2025 LEVY TUTKAILUT ”Gatemouth” Brown ja Etta Baker kuolivat ennen nauhoitusten julki tuloa. Leideistä selvästi vaatimattomimmat mainesanat annan omiin korviini hermostuttavan kimakkaääniselle Carla Deniselle, joka duetoi kitaristi Jimi Primetime Smithin kanssa CD:n toiseksi viimeisellä raidalla Same Old Thing. Lähes seitsenminuuttinen tuoreutettu versio tekee komeasti kunniaa niin Watersille kuin Dixonillekin, ja nyt KWS pääsee loistamaan. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja, jos veikkaa, että jatkoa seuraa. Tia Carroll puolestaan versioi seksikkään houkuttelevasti Slim Harpo -lainan I’ve Got To Be With You Tonight. CD:n päätös on pyhitetty aivan ansaitusti lempeä-ääniselle bluesikoni-ikäpresidentti Bob Strogerille, joka hoitaa kolmevarttisen CD:n hienostuneesti niin sanotusti himaan omalla sävellyksellään My First Love, joka on naiiveista lyriikoistaan huolimatta oiva lopetus jälleen hienolle Bob Corritore -produktiolle. Thornetta Davisille on puolestaan suotu CD:n avaajan rooli; kappale on Alberta Adamsin rivakka Say Baby Say, sekä toisena vetona hänen oma sävellyksensä That Don’t Appease Me, jolla silläkin on riuska meno ja meininki. KWS antaa suosiolla tilaa idolilleen, mutta tukee häntä koko ajan aivan erinomaisesti. Hey Baby (What Are We Gonna Do) on jo tosi rankkaa menoa: Shepherdin kitara soi raa'alla saundilla, eikä Rushin huuliharppu ole yhtään vähemmän intensiivinen. Albumi kallistuu tunnelmaltaan vanhan bluesin puolelle, mutta kaikkea muuta kuin pölyttyneellä otteella. Levyn naisenergiasta vastaavat Thornetta Davis, Nora Jean (Bruso), Francine Reed, Tia Carroll sekä Carla Denise. Shepherdin taitavaa ja maukasta kitarointia toki kuullaan, mutta se on nyt säestysinstrumentti, ei pääosassa. Taustaksi kerrottakoon, ettei Kenny Wayne Shepherd ole niin sanotusti ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Kulttuuriteko, jos mikä ja aivan kreivin aikaan: esimerkiksi BOB CORRITORE & BOB CORRITORE & FRIENDS FRIENDS Doin’ The Shout! (Southwest Musical Arts Foundation SWMAF 28) Bob Corritoren ilmeisen ehtymättömälle levyjen tuotantosaagalle ei näy loppua. Loistava levy! Harri Aalto Wilson paukuttaa Bob Margolinin huiman slidekitaran säestämänä tanakkaa perusChicagoa St. Hänen viime aikojen produktionsa ovat olleet myös ulkoiselta anniltaan hyvinkin näyttäviä ja suorastaan koukuttavia verrattoman kansigraafikko Vince Ray’n ansiosta. Uncle Esau, Rush-originaali sekin, kulkee Louisianan kiihkeästi sykkivissä rytmeissä ja tarjoaa avausraidan ohella täysimittaisesti koko soittajiston kirjon; Rushin, Shepherdin ja kosketinsoittaja Hodgesin kumppaneina rytmiikasta vastaavat rumpali Steve Potts ja basisti Darryl ”DJ” Pruitt, vetävistä puhallinosuuksista trumpetisti Doug Wolverton ja saksofonisti Charlie Di Puma. Siihen vertautuu läheisesti samoista elementeistä rakennettu päätösbiisi What She Said. Tuloksena syntyi ainutlaatuinen audioja videodokumentti ”10 Days Out – Blues From The Backroads” (2006), jolla on mukana B.B. Koskahan saamme lisää. Bobby Rush on vasta korkealla iällä (ensimmäisen kerran 83-vuotiaana!) voittanut kolme Grammy-palkintoa (Best Traditional Blues Album 2017, 2021 ja 2024). Louis Jimmyn Woman Wanted -kutsuhuudolla. Kansitekstit on nimittäin printattu niin järjettömän pienellä ja haperolla fontilla, ettei ainakaan meitsin, (kieltämättä ikääntyneillä) silmillä selviä niistä kunnialla. Corritoren vakkarikumppani John Primer on itseoikeutettuna mukana levyllä, eikä tietenkään petä kuulijoita blues-shufflella Twenty Room House. Koko joukkiota ei tietenkään pysty tässä esittelemään, mutta totta kai munnarimaestro Bob Corritore itse on vahvasti framilla kautta CD:n. Kesällä 2004 hän yhdessä Double Troublen Chris Laytonin ja Tommy Shannonin sekä oman bändinsä laulajan Noah Huntin kanssa matkusti tunnettujen ja ehkä jo hieman unohdettujenkin blueslegendojen kotikonnuille jututtamaan heitä ja soittamaan heidän kanssa
Se sisältyi jo ammoisen Amen Cornerin alkuaikojen ohjelmistoon ja on sittemminkin kuultu hänen konserteissaan. Jossakin toisessa yhteydessä olisi voinut valittaa siitä, että levylle olisi voinut valita vähemmänkin kaluttuja sävelmiä kuin Rollin’ & Tumblin’, Matchbox tai edellä mainitut Jimmy Reed -numerot. Fairweather-Low on se harmaassa liivipuvussaan enemmän kamreerilta kuin rockmuusikolta näyttävä kitaristi Claptonin kiertuebändeistä – itse asiassa kokoonpanon kolmas kitaristi, sillä Doyle Bramhall II oli usein bändin toinen soolokitaristi. Bright Lights, Big Cityn hienosta, huiman inspiroituneesta piano-osuudesta vastaa muuten Chris Stainton, Claptonin bändin pitkäaikainen soittokumppani. Kaikki on periaatteessa samanlaista, mutta erilaista. Arthur ”Big Boy” Crudup (My Baby Left Me ja So Glad You’re Mine) ja Jimmy Reed (Baby What You Want Me To Do ja Bright Lights, Big City) sekä Lightnin’ Hopkins (Lightnin’s Boogie). Oli asia päin tai toisin, niin yksin hänen ei vankkureita tarvitse kiskoa, sillä vetoapua antaa levy tutkailut. Kappale on albumin avainbiisejä. Levyn vanhin kappale, Bessie Smithin jo 1926 levyttämä Gin House Blues on FairweatherLowlle koeteltu tapaus. Kitaristina ENB on varsinainen tyylitaituroinnin mestari ja laulajana loistava. nimilistaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Vaikka heitän kaikki aina takavasemmalle, saan vastaavanlaisia aina uudestaan. Hämmästelen suuresti, kuinka hienolla tavalla ENB yhdistelee soulia ja modernia R&B:tä sähköiseen bluesiin. Moni kappale sekoittuisi valtavirtaan ja jäisi monien vastaavanlaisten jalkoihin ilman mainioita kitarasooloja. Kuitenkin minulle tulee suosituksina Kangasalan (tms.) kunnanvaltuuston livestriimiä, Parikkalan kirkon aamuhartausta, AI-hömppää tyyliin Kekkonen haastattelee Irwiniä tai Trump soittaa Elvikselle. Nyt tosin säästyimme verenvuodatukselta. Walesilainen Andy Fairweather-Low on soittanut vaikka kenen kanssa levytyksissä ja kiertueilla, mutta eipä häntä juuri tunneta – ellei joku sitten muista vaatimattoman oloista kitaristia Eric Claptonin yhtyeistä. Kuinka sävykästä hänen soittonsa onkaan, ja samalla tiukan taloudellista. Kysykää vaikka entisiltä Pink Floyd -miehiltä (David Gilmour, Roger Waters), Bob Dylanilta, Bonnie Raittiltä tai... Voi olla, että Andy Fairweather-Low on ollut ”näkymätön”, mutta hän on myös ollut aika monta kertaa oikealla hetkellä oikeassa paikassa silloin, kun tähdet ovat tarvinneet laadukasta ja luotettavaa soittoapua. Tässä ovat Jimi Hendrix, Albert King ja Etta James yhdessä paketissa. Muusikot ovat muutenkin laatuluokkaa: rumpaleina Henry Spinetti ja Paul Beavis, basisteina Dave Bronze ja Ian Jennings, saksofonistina Nick Pentelow. Viime vuonna ilmestynyt debyytti-EP ”Runaway Girl” on mukana melkein kokonaan ja lisäksi loppuun on laitettu vielä Catfish Blues livevetona. Hän hallitsee äänenkäytön oikein. Siis onko materiaalia ollut riittävästi. Nyt siitä kuullaan kaksikin versiota, joista toinen on editoitu radiosoittoa varten. Varsin mielenkiintoinen on Grandma (Interlude), joka ei ole sävellys vaan puhelu, jossa ENB soittaa isoäidilleen kysellen suvussa olleessa bluesmiehestä. Andy Fairweather-Low tekee kuluneistakin klassikoista omannäköisiä biisejä. Vaikka keiton ainekset ammennetaan samasta lähteestä, niin molemmat käyttävät erilaisia mausteita luoden aikaan oman näköisensä keitoksen. Veteraanimuusikon blueslevy on koostettu Claptonin jälkeisten aikojen nauhoituksista useista eri paikoista, osa on studio-, osa livetaltiointeja. Fairweather-Low ei itse koskaan aiemmin ole tehnyt blueslevyä, vaikka hän on soittanut sellaisten alan suuruuksien kuin B.B. Rytmikitaran soitto on aliarvostettu taiteen laji, mutta juuri sen Fairweather-Low on tietoisesti valinnut. Evan Nicole Bell on tummaihoinen naislaulaja, multi-instrumentalisiti ja säveltäjä, joka on saanut tunnustusta mm. Kingin, Clarence ”Gatemouth” Brownin, Otis Rushin, Buddy Guyn ja Jimmie Vaughanin kanssa. Läsnä ovat vain mies ja akustinen kitara. Tunnistin pari kappaletta, joista Allman Brothersin It’s Not My Cross To Bear menee Big Mama Thorntonin tyylisesti ja Catfish Blues saa allekirjoittaneen pukkaamaan hikeä. ”Isoäidin” kertoma tarina taas olisi voinut olla vain painettuna kansilehteen, jolloin olisi(n) saanut selvää, kuka tuo mm. Kun tarvitaan potkua (Liar’s Anthem) sitä löytyy ja kun pitää himmailla (Wish It Wasn’t You), niin sekin onnistuu. Se on levyn hiljainen päätös. Tulkinta kertoo mainiosti, kuinka omistautuneesti Fairweather-Low paneutuu aiheeseen. Katsoin sen ja esitys lävähti päin naamaa yhtä kovaa kuin koripallo naamaani Meilahden yläasteella, joskus 70-luvun puolenvälin jälkeen. YouTube on kyllä pullollaan ENB:n videoita lainakappaleista, mutta onneksi mitään coverpakettia hän ei ole lähtenyt tekemään, vaan esikoisalbumi ”Shades Of Blue” sisältää pääasiassa omaa tuotantoa. Blues News 2/2025 63 EVAN NICOLE EVAN NICOLE BELL BELL Shades Of Blue (Hummingbird EnB-01) Monesti ihmetyttää nämä YouTuben parametrit suositella videoita. Mutta nyt ei ole sen aika. Mutta Luojan tähden, onhan hänen meriittilistansa nyt jotakin aivan muuta. Onneksi pääsin lähestymään artistia oikeasta suunnasta ja lopputulos oli korvat avaava kokemus. Tuo on tietenkin vain puhdas arvaus, koska saamani latauslinkin takaa löytyi musiikin lisäksi vain ja ainoastaan kansikuva. Riku Metelinen ANDY ANDY FAIRWEATHERFAIRWEATHERLOW LOW The Invisible Bluesman (The Last Music Company LMCD/ LP247) Onpa harvinaisen osuva nimi albumilla. Hieman kitkerään sävyyn hän tilitti viime joulukuusssa Guitar World -lehdessä, ettei häntä kukaan niistä muista: ”Kun olin edellisellä kiertueella, sitä mainostettiin tyyliin ’Andy Fairweather-Low Amen Cornerin laulaja’!” Totta, mies todella aloitti uransa 1960-luvun lopulla Amen Corner -nimisessä popyhtyeessä. Jos minulle olisi suositeltu levyä pelkän kannen perusteella, olisin todennäköisesti dumpannut sen roskikseen kuuntelematta, koska olisin kuvitellut artistin esittävän samanlaista kuraa kuin Beyoncé, Rihanna ja muut mielestäni täysin tyhjänpäiväiset laulajat tarjoavat. Ilmeisesti kansikuvaan sijoitetulla Stratocasterilla pyritään kertomaan, ettei kyseessä ole mikään tusinatavaraa pukkaava artisti. Lightnin’ Hopkinsin kanssa soittanut herra oli. Eikä suinkaan syyttä, suotta tai aiheetta, sillä kyseessä on varmasti paras, mielenkiintoisin ja innovatiivisin kuulemani uusi artisti sitten Alicia Keysin. Vaikka ääntä korotetaan joskus, niin huutamiseen hän ei missään vaiheessa sorru. Harri Aalto ERIC JOHANSON ERIC JOHANSON Live In Mississippi (Ruf RUF 1326) Tuossa muutama numero sitten saatoin julistaa jotain sen suuntaista, että Sullivan Quinn olisi bluesin pelastaja. Hänen kokenut äänensä on avaintekijä siinä, kuinka albumilta aistittava vanhojen blueslevyjen tunnelma syntyy. Blues in Britainja Blues & Rhythm -lehdissä. Ja se raaka kitarasoolo! Fairweather-Low on toki tiedetty erinomaiseksi kitaristiksi, mutta nyt, ollessaan omillaan, hän syventää artistikuvaansa. Ja sitten on aimo liuta heitä, joilta emme enää voi kysyä. Vaan paistaa se aurinko joskus risukasaankin, sillä Blues Newsin ykkösnumeron ilmestymisen aikoihin minulle suositeltiin Evan Nicole Bellin videota Catfish Blues. Mutta suurin yllätys ainakin itselleni on, kuinka hieno ja voimakas laulaja FairweatherLow vielä 76-vuotiaana on. Kuten kaikki tietävät niin minulla on vain kaksi pahetta, viski ja blues, joita molempia nautin säännöllisen epäsäännöllisesti. Ainoa hieman häiritsevä asia on mielikuva siitä, että levyä on lähdetty tekemään turhan hätäisesti. Ensin mainittua otan pienen erän joskus ja jälkimmäistä huomattavasti suurempina annoksina sekä useammin. Vain olennainen saa tilaa. Biisilista kertoo, että nyt mennään vanhaan malliin, säveltäjinä mm. En nyt lähtisi nimeämään Evan Nicole Belliä naispuoliseksi Jimi Hendrixiksi, mutta hänen tavassaan uudistaa bluesia on kieltämättä paljon samaa. Vaikka pääpaino on gallonan verran liikaa modernissa R&B:ssa ja blues on vähemmistössä, niin siitä huolimatta levy on loistava. ”The Invisible Bluesman” sisältää vain yhden Andy Fairweather-Lown oman sävellyksen, Life Is Good
Kyseessä on siis töpselivapaa levy. Oslanderin nautinnollisesti groovaavat urut nousevat melkein pääosaan biisissä Countin’ Them Days, joka on yksi levyn huippuhetkistä. Ehkäpä se piirre juontuu hänen suosikkilevyistään, jotka kertoman mukaan ovat 1950ja 1960-luvuilta. Levyillä on toinenkin yhteinen nimittäjä. Add It Up on silkkaa alkuaikojen Fabulous Thunderbirdsiä, kitarassa vain on Jimmie Vaughanin sijasta Shawn Pittman. ”My Journey” on jotenkin kokonaisempi ja avoimempi kuin artistin muutamat aiemmat sähköiset albumit. Sovitus pohjautuu tietenkin Gus Cannonin alkuperäiseen kappaleeseen. Niissä hänen lauluäänensä avautuu aivan eri tavalla. Ja vaikka edellä mainitut eivät olisikaan saaneet fibaa punttiin, niin suosittelen silti tähän levyyn tutustumaan. Liekö Johanson diggaillut nuoruudessaan Humble Pien mieliä järisyttänyttä, 70-luvun alussa Fillmoressa taltioitua räkäistä livetaltiointia, vai onko kappale tarttunut mukaan Blues Caravan -kiertueelta. Edellistä sävyttävät Roel Spanjersin pianoja haitariosuudet, jälkimmäistä taas maineikkaan Texas Hornsin puhaltimet Mark ”Kaz” Kasanoffin johdolla. Kuin alleviivauksena edellä kirjoitettuun kerrottakoon, että tänä keväänä hän on kiertänyt Eurooppaa Anson Funderburghin ja Mike Morganin kanssa nimikkeellä Texas Blues Guitar Summit. Sen mahdollisena inspiraation lähteenä Roth on saattanut nähdä YouTubessa kitaralla ja huuliharpulla soitetun version. Lainoiksi ovat valikoituneet Little Miltonin That's What Love Will Make To You ja Pittmanin kanssa myös aiemmin (ainakin albumilla ”Edge Of The World”, 2011) säveltäneen ystävän (ja exrikosasianajan!) Lewis Dicksonin Somebody’s Gonna Win, Somebody’s Gonna Lose. Harri Aalto ARLEN ROTH ARLEN ROTH Playing Out The String (Aquinnah AQ 202 403) Arlen Roth on useista yhteyksistään tunnettu pitkän linjan kitaristi, joka on levyttänyt ja ollut kiertueella lähes kaikkien kanssa (mm. levy tutkailut. Molemmissa Johanson tarjoilee rouheaa menoa meille kaikille sellaisesta pitäville. Blues Caravan 2024 -julkaisulla allekirjoittaneelta lopullisesti hyväksynnän saanut Eric Johanson on tehnyt hyvän levyn, joka antaa erinomaisen kuvan laulavasta kitaristista, lavapersoonasta ja tulkitsijasta. Vanhalla mantereella Pittman on nauhoittanut hyvin tuloksin ainakin kerran aiemmin, sillä ”Make It Right” (2020) taltioitiin Tanskassa. MonaLisa Twins. Molemmissa Pittmanin soittokumppaneina ovat saksanturkkilaiset Erkan (basso) ja Levent (rummut) Özdemir, isä ja poika, joiden kanssa Pittman on myös kiertänyt Eurooppaa. Aivan uusi aluevaltaus tämä ei ole, sillä hän on levyttänyt akustisia albumeja aiemminkin, kuten ”Paint It Black – Acoustic Stones”, ”Plays The Music Of Simon & Garfunkel – Subway Walls And Tenement Halls...”, ”Plays The Music Of Bob Dylan” sekä John Sebastianin kanssa syntynyt ”Explore The Spoonful Songbook”, jolla vierailijana oli mm. Niin tai näin, mutta akustinen tulkinta aiheesta ei aivan kunnialla paikkaansa puolusta. ”My Journey” on nimensä mukaisesti kuin yhteenveto tähän asti koetusta ja huipentaa Pittmanin levytysuran. Albumin avausbiisi Until The Time Is Right kulkee Pittmanin napakan tiukan kitaroinnin ja paljon muissakin esityksissä tilaa saavan urkuri Simon Oslanderin ohjauksessa. Sen 11 kappaleesta yhdeksän on Shawn Pittmanin käsialaa. Heartbreak In East Dallas ja Blame It On Me nostavat hymyn huulille peittelemättömillä Doug Sahmja Sir Douglas Quintet -tunnelmillaan. Parasta silti on, että Pittmanin omat biisit ovat nyt erityisen onnistuneita. Puskutraktorin voimalla päälle jyräävällä kitarariffillä varustettu Nowhere To Go raivaa tietä alkajaisiksi ja tarttuvan riffin omaava Undertow peesaa. Sävellykset ovat yhtä lukuun ottamatta kierrätysraitoja, joita on valittu sopivan monipuolisesti. 64 Blues News 2/2025 Blues Caravan 2024 -kiertueella vihdoin suuren yleisön tietoisuuteen noussut louisianalainen Eric Johanson. Herran edellinen sooloalbumi, erinomainen ”Tele Masters”, oli silkkaa kitarailotulitusta lukusten Telecasteria soittavien vierailijoiden avustamana. Sovitus on kuitenkin kaukana molemmista, sillä Johanson on muokannut siitä maanläheisemmän ja hieman lyhyemmän. Vaikka ”The Deep And The Dirty” -kiekko oli ihan okei, niin liveversiot albumin kappaleista toimivat huomattavasti ilmavammin. levyn neljä Johnsonin soolobiisiä ovat myös tällä julkaisulla. Norman Blaken Church Street Blues on hyvin alkuperäisen kuuloinen. Sovituksen olisi pitänyt olla reippaampi, eikä olisi ollut pahitteeksi, jos mukana soittokaverina olisi joku näppäräsorminen kitaristi, vaikkapa Petteri Sariola. Julkaisu on äänitetty Saksassa, mikä osaltaan kertoo siitä, kuinka hyvin Pittman viihtyy Euroopassa ja missä häntä myös osataan arvostaa. Slidekitaralla ryyditetty Dr Johnin maaginen I Walk On Guilded Splinters saa kylmiä väreitä aikaan. Häneltä on 2020-luvulta ilmestynyt sähköisten vetojen lisäksi myös kaksi täysin akustista albumia, ”Stompin’ Solo” 2021 ja ”Peace Be Still” 2024. Mikäli Blues Caravan tai ”The Deep And The Dirty” herättivät positiivisia tunteita, niin ”Live In Mississippi” kannattaa ehdottomasti ottaa kuunteluun. Onneksi versiot sentään poikkeavat toisistaan. Mitään pakotettua niissä ei ole, ei myöskään kiireen tuntua. Nimikappale My Journey on seitsemänminuuttinen hidas blues, joka kertoo omakohtaista tarinaa kiertue-elämän iloista ja suruista ja huipentaa levyn taitavalla, kypsällä kitaroinnilla. Trion yhteissoitto on ihailtavan tiukkaa, sillä basisti Will Repholz ja rumpali Terry Scott Jr hoitavat tonttinsa asiaan kuuluvalla tavalla. Niistä Roth on tehnyt hienot instrumentaaliversiot. Riku Metelinen SHAWN PITTMAN SHAWN PITTMAN My Journey (Must Have Music MVH 22) Shawn Pittman, 50, on aito Teksas-bluesin soihdunkantaja, vaikka onkin Oklahomasta syntyisin. Ne kertovat harkitun hyvästä ja rennosta sävelkynästä. ”My Journey” tarjoaa monia ilon ja nautinnon hetkiä. Shawn Pittmanin musiikki on säilyttänyt läpi vuosien laadukkuutensa, mutta omissa korvissani hän ei ole koskaan kuulostanut niin hyvältä kuin uudella albumillaan. Tällä levyllä studiossa on käynyt vain Alex Salzman hiukan kosketinsoittimia sekä bassoa soittamassa. Avausraitana olevaan Rooftop Singersin tunnetuksi tekemään ja myöhemmin Dr Hookin viiltelemään Walk Right In -sävellykseen Roth on saanut todella paljon virtaa. Mainiota jälkeä niistäkin syntyy. Miellyttävä valinta on myös Neville Brothersin Yellow Moon, eikä pahaa sanottavaa ole Skip Jamesin Hard Time Killing Floor Bluesistakaan. Perheen toinen poika, kitaristi Kenan, ei ole mukana uudella levyllä. Mississippin Biloxissa Ground Zero -klubissa taltioitu levy sisältää 10 kappaletta, joista osa on luonnollisesti edelliseltä Billboardin ykköspaikalle nousseelta ja monissa alan julkaisuissa ylistystä saaneelta ”The Deep And The Dirty” -kiekolta peräisin. Pittmanin nyt jo pitkää, 1990-luvun lopulla alkanutta levytysuraa edes satunnaisesti kuunnellut vakuuttuu nopeasti kitaristin musiikin aitoudesta ja lähtökohdista sekä muusikon monipuolisuudesta. Mukana on myös vanhempaa materiaalia ja muutama maukas kierrätyskappale, joita on valittu genren rajamailta. Varsin yllättävä valinta on myös Allen Toussaintin 50-luvun lopulla kirjoittama ja Al Hirtin trumpetilla versioituna 60-luvulla hitiksi noussut Java. ”Below Sea Level” -levyltä peräisin oleva Changes The Universe on studioversiota hillitympi (lue: parempi) ja tunnelma on suorastaan käsin kosketeltava. Taitaapa joku olla eksynyt joukkoon rajojen ulkopuoleltakin. Pittmanista onkin sanottu, että hän on niitä kitaristeja, jotka ymmärtävät myös nuottien välien merkityksellisyyden. Paul Butterfield, Art Garfunkel, John Herald, Janis Ian, Don McLean, John Prine, Helen Schneider, Pete Seeger, Dusty Springfield ja Bee Gees). Levyn mielenkiintoisimmat esitykset ovat Roy Orbisonin Blue Bayou sekä Harry Nilssonin Everybody’s Talkin’. Kappale toimii pienenä välipalana, sillä Johanson tulkitsee sen yksin. Tällä julkaisulla Roth on nykäissyt piuhan irti, laittanut sähkiksensä naulaan ja ottanut käsittelyyn erilaisia akustisia kitaroita. Päällekkäisyyksiä Blues Caravan 2024 -tallenteen kanssa ikävä kyllä löytyy, sillä kaikki ko. Aivan tuoreesta nimestä ei ole kyse, sillä arvioinnissa oleva konserttitaltiointi on hänen toinen Ruf-julkaisunsa ja järjestyksessään jo kahdeksas pitkäsoittonsa
Viimeinen raita, Marshin säveltämä There Is A Train, poikkeaa levyn muusta materiaalista, sillä soittimina ovat Golubanin harpun, Bill Gilliamin pystybasson ja Grady Clarkin sildekitaran lisäksi Marshin soittama lapsteel. Hänet on mm. Wilde on instrumenttinsa huima taitaja, ei kahta sanaa siitä. Levy on äänitetty Marshin kotikulmilla Nashvillessä. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin Wilden taidot pääsevät parhaiten oikeuksiin ja musiikissa on oikeaa sisältöä. Jos hillitön harputtelu ei kuulu lempiharrastuksiisi, niin levyä ei tarvitse soittimesta pois ottaa, sillä toisenlaistakin menoa on luvassa. Toisinkin voisi olla. Jäädään mielenkiinnolla odottamaan sitä seuraavaa julkaisua. Kappale edustaa sitä tyylisuuntaa, jollaista levyltä odotin. Tämän levyn perusteella voidaan sanoa, että 70 vuoden rajapyykin ohittaneella herralla riittää vielä virtaa tehdä tasokkaita julkaisuja. Letkeä shuffle Bad Choices Make Good Stories on todella tiukkaa tavaraa. Esimerkiksi edellisellä sooloalbumillaan, täysin cover-versioiden täyttämällä levyllä ”Bring It On Home” (2018) hän versioi 1970-luvun klassisia rockjättiläisiä kuten Deep Purple, Black Sabbath, Free, Thin Lizzy ja Jethro Tull, mutta myös Rory Gallagheria, Willie Dixonia ja jopa Lennon-McCartneytä. Vakiintuneiden luottomuusikoiden käyttö antaa Trowerille mahdollevy tutkailut. Onko hän vain harppujonglööri vai onko hänellä oikeasti jotakin sanottavaa. Riku Metelinen WILL WILDE WILL WILDE Blues Is Still Alive (Vizz Tone VT-WWCD2025/ VT-WWV2025) Brittiläinen huuliharpistihirmu Will Wilde vieraili viime vuonna Walter Troutin erinomaisella albumilla ”Broken”. Viimeisenä oleva nimikappale on oikein kaunis ja sopiva lopetus hienolle albumille. Numminen, Paul Jones tai joku muu, eikä nyt kuultava näkemys ole poikkeus. Lähdetieto ei lähemmin kerro, mistä sairaudesta oli kysymys, mutta ainoa vaihtoehto oli iso leikkaus. kolmena viime vuonna nimetty Briteissä vuoden parhaaksi instrumentalistiksi (UK Blues Awards 2023–2025). Hän on myös julkaissut yhden live-pitkäsoiton. ”Blues Is Still Alivella” tilanne on onneksi erilainen. Ainoa vaan, että kappale loppuu mielestäni avausraidan tavoin ”vähän kesken”. Letkeästi keinuva, slidekitaroitu Hard Candy on oikein svengaava. Kun muistetaan sekin, että Al Ross, Arlenin isäukko eli 100-vuotiaaksi tehden 75-vuotisen musiikkiuran, niin eiköhän jälkikasvu pysty vähintään samaan. Trower täytti maaliskuussa 80 vuotta, mutta korkea ikä ei estä häntä kerta toisensa jälkeen tavoittelemasta uusia ulottuvuuksia tuohon jylhään, vangitsevaan kitarasoundiin. Trower joutui viime vuonna peruuttamaan ison USA:n kiertueensa vakavien terveysongelmien takia. Ei bändiraidoissa mitään vikaa ole, mutta tällainen akustisvoittoinen meininki sopii herroille hyvin ja sitä olisi saanut olla enemmänkin – voisin sanoa jopa että vaikka koko pitkäsoiton verran. Kappaleet ovat pääosin Golubanin kynästä lähtöisin, Marsh on tehnyt yhden sävellyksen ja yhden kappaleen sanoituksen on kirjoittanut Anamarija Necklé. Pitkästä ajanjaksosta huolimatta minkäänlaista pirstaleisuutta ei äänityksissä huomaa, vaan musiikki kulkee vankasti kuin juna raiteilla. Ja sanottakoon nyt sekin, että roots-piireissä korkealle arvostettu Dani Wilde on hänen siskonsa. Lisäksi hänen bändinsä Bad Luck Friday julkaisi samannimisen esikoisalbumin 2022. Kappaleen loppupuolella sekä Marsh että kosketinsoittaja Eric Robert saavat heittää sekaan omat pienet soolonsa. Nyt Trout tekee vastavierailun Wilden levyn nimibiisissä. Oikeastaan ainoa poikkeus yhdenmukaisesta ilmiasusta on Tangled Love, jonka laulaa brittien uusiin löytöihin kuuluva Jess Hayes. Siihen liittyy aina riskejä, etenkin tämän ikäiselle ihmiselle. Jos kärjistetysti sanotaan, hän soitti kitarasoolot huuliharpulla. Heti kun kiire helpottaa, tilanne kääntyy paljon paremmaksi, kuten kappaleissa Stole My Love ja Broken Dream Blues, joista erityisesti jälkimmäinen on oikein hieno. Levyn toinen instrumentaali Hip Hop Shake on jälleen harppubluesin juhlaa. Työnjako on ollut seuraava: Marsh soittaa kitaraa sekä laulaa viisi kappaletta, Goluban hoitaa harputtelun sekä laulaa pari raitaa ja loput kaksi raitaa ovat instrumentaaleja. Osansa taustabändi hoitaa kyllä jykevästi. Musiikki on useimmiten korkeaoktaanista, turboahdettua bluesrockia, mikä käy pitkän päälle rasittavaksi. Se on pääosassa jokaisella esityksellä ja tuntuu välillä täyttävän myös sivuosat. Täytyy todeta, että tuttuihin lainoihin on ladattu sen verran uutta virtaa, ettei läpisoitosta ole pelkoa. Ongelmallinen kysymys kuitenkin on, mitä tämä ”huuliharpun Hendrix”, kuten saksalainen levymoguli Thomas Ruf häntä on kutsunut, tekee taidoillaan. Riku Metelinen ROBIN TROWER ROBIN TROWER Come And Find Me (Provogue PRD77432) Robin Trower, elävä legenda ja yksi brittirockin kruununjalokivistä, on jälleen yhdistänyt Fender Stratocaster -kitaransa Marshall-vahvistimeen, ja jälki on yhtä ajattoman klassista kuin nuo hänen tärkeimmät työvälineensä. Onnistunut on myös hidas Gypsy Woman. BN 1/2024). Mutta kun paahto palaa biiseihin, tavoite karkaa kauemmas. Uusi albumi “Come And Find Me” on ehkä tästä syystä koottu enemmän tai vähemmän 12 viime kuukauden aikana Trowerin vakiopaikaksi vakiintuneessa Studio 91:ssä, Newburyssä, Englannissa. Tämä on todella Will Wilden sooloalbumi. Harri Aalto TOMISLAV TOMISLAV GOLUBAN WITH GOLUBAN WITH CROOKED EYE CROOKED EYE TOMMY TOMMY Nashville Road (Overton OMX1003) Euroopan harpistien suuri nimi, Kroatian Tomislav ”Little Pigeon” Goluban, on tuoreella julkaisullaan lyönyt hynttyyt yhteen kitaristi Tommy ”Crooked Eye” Marshin kanssa. Kaikki biisit ovat Will Wilden omaa käsialaa, ja niissä on kyllä ideaa, joskaan ei aina järin suurta persoonallisuutta. Näyttämisenhalua ja teknistä kikkailua, ei niinkään sisältöä, vähän samaan tapaan kuin aiemmin YouTubessa miljoonia katselukertoja kerännyt huuliharppuversio Lynyrd Skynyrdin klassikosta Free Bird. Albumin ainoa notkahdus, joskin hyvin pieni sellainen, on Life Is Good, joka jää hieman lähtötason alapuolelle. Bändin (kitaristi Bobby Harrison, basisti Russel Carr, kosketinsoittaja Greg Coulson ja rumpali Steve Rushton) tehtäväksi jää lähinnä täyttää taustat. ”Blues Is Still Alive” on Wilden kolmas studioalbumi. Vaikka Roth tunnetaan tiukkana Telecasterpikkaajana, niin hyvin hänen käsissään soivat myös akustiset kitarat. Blues News 2/2025 65 Diddy Wah Diddy on aina mukavaa kuunneltavaa, oli tulkitsijana M.A. Biisi on hieman muuta tarjontaa kevyempi eikä albumin parhaimmistoa. Myös rytmiosasto, rumpali Chris Taggart ja basisti Glenn Letsch, on tuttu aiemmista Trower-yhteyksistään. Häntä ei varsinaisesti voi verrata Trowerin viimevuotisella albumilla “Joyful Sky” loistaneeseen Sari Schorriin, mutta toki on hyvä, että Trower kannustaa uusia yrittäjiä ja antaa heille mahdollisuuksia. Nyt Wattsille täytyy kyllä antaa tunnustusta: hän laulaa hyvin, ja hänen äänenvärinsä sopii biisien tummahkoon kuvastoon. Huuliharppu on luonnollisesti albumin tärkein instrumentti, ja sen dominoivaa roolia palvelee myös Wilden rosoinen laulu. Reippaalla instrumentaalilla lähdetään liikkeelle, ja Golubanille tuttuun tapaan tarjolla on sellaista harpputuuttausta, että Amerikan presidentin kampaus menee sekaisin. Toipuminen operaatiosta tuntuu sujuneen oikein hyvin. Monet versiot ovat mainioita ja vaikkei Java nyt korviani miellyttänyt, niin en siitä mieltäni pahoita, menköön tämän kerran. Muuten lauluosuuksista vastaa monilta aiemmilta Trowerin levyiltä tuttu Richard Watts, jolle Sari Schorr näytti Trowerin edellisellä levyllä kaapin paikan (ks. Heti kärkeen on sanottava, että se on ilman muuta albumin paras kappale. Hyvä tavoite, mutta aika usein menee vain överiksi. Wilde on sanonut tavoittelevansa musiikissaan samanlaista intensiteettiä kuin Walter Trout ja Gary Moore
Omassa levyhyllyssäni oli ennen tätä 24 Robin Trowerin soolouran albumia. Se tuntuu tarjoavan Trowerille alati uusia mahdollisuuksia. Vanhan liiton kantrilaulaja avustajanaan uutta verta eivät kompastu jalkoihinsa vaan suoriutuvat yhteistyössään hyvin. Refugee on myös yksi niitä Petty-sävellyksiä, joiden kanssa on helppo mennä metsään. Singleksi valittu A Little Bit Of Freeedom toki toimii sekin albumin avausbiisinä, mutta on ainakin Trowerin tuotantoon perehtyneille jotenkin hieman liian ilmeinen. Siedän tämän, koska ei tarvitse artistia katsoa, vain ainoastaan kuunnella. Kaikki äänitettiin livenä. Kuinka ihmeessä Wynonna Judd ja Lainey Wilson ovat uskaltaneet kappaleeseen koskea. Lady A -yhtyeen (entinen Lady Antebellum) solisti Hillary Scott on vedossa ja saa hyvin Samantha Fish -tyylisellä äänellään täydet pisteet, mutta Charles Kelleyn tulkinta jättää stetsonin verran toivomisen varaa. Harri Aalto eri esittäjiä eri esittäjiä Petty Country: A Country Music Celebration Of Tom Petty (Big Machine 008 43930 100880) Murhia ja kantrimusiikkia oli tv-sarja Ylen kanavalla. Omalla klassisella old School -tyylillään kitaristien kitaristina tunnettu Kid jatkaa uraansa jo pitkälle yli viidettä vuosikymmentä. Kappale on silkkaa päätöntä huutamista. Dolly Parton on valinnut versioitavakseen iki-ihanan Southern Accentsin. Kantrirockbändi Eli Young Band rykäisee oikein hienon version Learning To Flysta. Ehkä kenties mahdollisesti minun pitää tunnustaa teille jotain, rakkaat lukijat: kantri ei ole minulle mitenkään luotaantyöntävää, sillä pienissä erissä kuuntelen sitä aina silloin tällöin. Mainion videon sisältävä Runnin’ Down A Dream herätti aikanaan mielenkiintoni Tom Pettyn musiikkia kohtaan. Toiminnan miehenä Kid soitti siltä istumalta laulaja-harpisti Brian Templetonille (The Radio Kings), joka taas suositteli mukaan ilmiömäisen pianisti-Hammond-urkurin Dave Liminan (Ronnie Earl & The Broadcasters). Levyllä instrumentaatio on siis perinteinen. 20 hienoa sävelmää, lähes yhtä monta loistavaa tulkintaa ja tuplalevyllinen kaunista kuunneltavaa. Pastori kysyi Kidiltä, haluaisiko tämä mahdollisesti tehdä gospel-levyn. Uutukaisen liittää mielihyvin niiden jatkeeksi. Ainakin jos Johnny Cash, Steve Earle, Marty Stuart tai Jussi Syren voidaan kantriartisteiksi lukea. “Come And Find Me” on vahva ja hyvin tekijänsä oloinen kokonaisuus, joka kertoo, ettei Robin Trowerin luomisvoima ole ehtymässä. Aika rankka aloitus vai mitä sanotte. Nauhoitimme pienessä huoneessa. Hyvässä vedossa on myös Steve Earle, jonka Yer So Bad lähtee kunnolliseen nousukiitoon ja herra laskeutuu ehjin nahoin. Tuleeko tästäkin nyt murha, kun joudun kantrimusiikkia kuuntelemaan. Ei ollut kuulokkeita, ja laulua varten oli vain pieni kaiutin, josta laulu kuului, jotta he saattoivat kuulla sen. Luulin, että Stop Draggin’ My Heart Around olisi paha rasti kenelle tahansa. Tosin sen verran olen kantriartistien tekemien näkemysten lumoissa, ettei hetkeen tee mieli originaaleja kuunteluun ottaa. Esitys myötäilee Pettyn tulkintaa, mutta sovituksen reippaampi tempo viululla ja mandoliinilla höystettynä on täysosuma. Läheltä tosin piti vuonna 2012, kun Ramos sairastui Ewingin sarkoomaan, harvinaiseen syöpään, ja kävi läpi todella raskaat leikkaukset sekä kemoterapiat. Lähes joka kappaleessa on sekä Hammondurkuettä pianoraidat hyvin sovitettujen lauluköörien kuorruttamana. Kappaleen Angel Dream (No. (Se vei) noin kaksi päivää äänitystä ja pari päivää miksausta.” Homma avataan pehmeällä kitarariffillä Hammondin vetäessä paksua samettista mattoa alle, maltillinen komppiryhmä saa homman svengaamaan heti lähdöstä ja laulu on miksattu ihanasti naamalle. Paino sanalla melkein... Haastatteluissa Kid on muistellut, että usko Jumalaan kantoi vaikean sairausjakson aikana: ”Minulla on aina ollut henkilökohtainen suhde Jumalaan. Laulajat lauloivat samassa tilassa samaan aikaan. Suunnitelmissa on laittaa puhelimeen soittolista, joka sisältäsi näiden hienojen versioiden lisäksi myös alkuperäiset kappaleet. Myös hienon American Girl -sävellyksen versioinut Dierks Bentley suoriutuu urakastaan kunnialla. Riku Metelinen KID RAMOS KID RAMOS Strange Things Happening (Nola Blues) David ”Kid” Ramos (s. Tom Pettyn syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 75 vuotta, joten tribuuttialbumi on paikallaan. Parempaa seuraa. Mieluiten albumin antaa soljua yhtenäisenä, psykedelissävytteisesti särähtävänä ja ajoittain wah-wah -efektien sävyttämänä sävelvirtana. Templetonin muhkea ääni ja levy tutkailut. Eikä Pettyleipä ole minulle aivan vierasta sekään, olen nimittäin vanhoilla päivilläni ihastunut Tompan tekemisiin jopa siinä määrin, että kuuden CD:n ”Playback”ja neljän CD:n ”The Live Anthology” -boksit ovat hyllyyni päätyneet. 1959) on pitkän linjan blueskitaristi, jonka edellisestä levystä on kulunut jo viisi vuotta. Räkäisen version kruunaa Stapletonin Howlin’ Wolf -tyylinen näkemys Tom Pettyn laulutavasta. En ole oikein varma, onko edes rebel country tai countryrock oikea määritelmä, sillä sovitus on liki 1:1 originaalin kanssa. Ja me vain teimme sen noin. Ylämaan sävyjä sisältävä Free Fallin’ ansaitsee täydet pisteet. Kissalauta naukuu mainiosti, ja vaikkei kappale välttämättä sitä edes kaipaisi, niin se sopii mukaan. Komppiryhmäksi valittiin basisti Mike Tuturro ja rumpali Stephen Hodges (James Harman, John Hammond, Tom Waits) ja solistista vastuuta jakamaan tuli Kidin poika Johnny Ramos. Outoja asioita tapahtuu joka päivä, loihee Brian Templeton laulamaan mahtavalla gospel-äänellään levyn avausraidalla. Kid Ramos kertoo äänityssession olleen nopea: ”Teimme sen livenä. Stuartin version myötä huomasin, että biisi on itse asiassa ihan okei, Heartbreakersien sovitus oli vain vasemmalla kädellä ja silmät, tai pitäisikö sanoa korvat kiinni tehty. Ääni lienee Partonissa enää ainoa originaali asia, mutta sitä hän käyttää vielä nykyäänkin aika hyvin, tulkinta on oikein kaunis. Luke Combsin sovitus on suoraviivaisempi sillä lopputuloksella, että se on melkein parempi kuin alkuperäinen. Marty Stuart on puolestaan ottanut käsittelyynsä I Need To Know’n, joka pieksee alkuperäisen mennen tullen ihan koska tahansa, minä päivänä hyvänsä. Trowerin tavaramerkki, välittömästi tunnistettava kitarasoundi on syvyydessään ja myös sisällöllisesti jäljittelemätön. Kappale oli alun perin Stevie Nicksin ja Tom Pettyn duetto, josta myöhemmin Devon Allman ja Samantha Fish tekivät messevän version. Murhamysteeriä ette siten taida tällä kertaa päästä ratkaisemaan. Olen ollut kristitty, uskovainen, jo 30 vuotta, ja minua vain vetää puoleensa musiikki, joka tulee sydämestä, tiedäthän?” Uuden levyn syntyprosessi käynnistyi Ramosin ja hänen ystävänsä pastori James Rasmussenin välisistä keskusteluista. Chris Stapletonin tulkitsema I Should Have Known It on kaukana kantrista ja etenkin punaniskasellaisesta. Ei siis todellakaan mikään ikämiehen iltapuhde. Ainoa asia, joka lisättiin jälkikäteen, oli piano, koska Dave Limina soitti B3-urkuja samassa huoneessa. Pari vuotta myöhemmin mies kuitenkin ilmoitti parantuneensa täysin ja työ musiikin parissa jatkui vanhaan malliin. 66 Blues News 2/2025 lisuuden uppoutua täysillä kitarataiteeseensa, ja sen hän kyllä tekee. Rauhallisesti etenevällä albumilla mestarilla on aikaa syventyä aiheeseen, ja tulos on sangen laadukas. Thomas Rhettin valinta Wildflowers oli alun perin herkkä kantrilaulu, joka on vedetty vielä kantrimmaksi. 2) esittävät isä ja poika eli Willie ja Lukas Nelson, joiden näkemys aiheesta on aivan odotusten mukainen, tulkitkoon jokainen kommenttini haluamallaan tavalla. Mutta jos nyt haluaa joitakin kappaleita nostaa esiin, niitä voisivat olla nimiraidan lisäksi Take This Hurt Away ja mietteliäs päätös Time Stood Still. Varsinaista cross-overia puolestaan tekee The Cadillac Three avustajanaan rap-artisti Breland. Eikä pelkästään kantria vaan Tom Pettyn musiikkia kantriartistien versioimana! Hhmmnnn... Näin on saatu aikaan iso soundi ja tunnelma sekä levyllinen gospeleita ja spirituaaleja West Coast -bluesotteella. Alkuperäinen, paikallaan polkeva könttäpullasovitus oli aivan sanoinkuvaamattoman kökkö. Kantrimausteilla terästetty I Won’t Back Down on sen verran tuhti, että Brothers Osborne saa kiitettävän arvosanan omasta suorituksestaan. Levyn heikoin esitys on ohutäänisen Margo Pricen laulama Ways To Be Wicked, jota edes Heartbreakers-kitaristi Mike Campbellin mukanaolo ei onnistu pelastamaan
Fly summaa pitkää uraa, kun taas The Artist on nimensä mukaisesti enemmänkin analyysi artistista itsestään. Rumpali Hodges on jälleen kovilla ja biisi on levyn ehdotonta aatelia. Solisti Templeton nostaa version tulkinnallaan AA-luokkaan. Brianin ja Davidin yhdessä duetoimana kappaleeseen on saatu maanläheinen tunnelma. Peli tehdään siis heti lähdöstä selväksi: armoa ei pelkästään anneta, sitä suorastaan kaadetaan ja julistetaan kuulijan ylle kuin kultaista valoa – ”Jesus is the Holy Light!”. Psykedeelisempääkin otetta on mukana More Love More Power -kierrätyksessä. ”With Love” on aika erilainen levy kuin Mitch Ryderiltä voisi odottaa, selvästikin harkittu irtiotto aiemmasta. Psykedeliaan kallellaan oleva Pass It To The Right herkuttelee erityisesti McMurrayn huilutaituruudella, Oh What A Night sykkivillä latinorytmeillä. Jesus Dropped The Charges on ehtaa soulbluesia ja voisi löytyä telkkarissa HBO:n The Righteous Gemstones -sarjan soundtrackilta. Hienosti rubatona lähtevä kitara on ladattu kaikilla mahdollisilla munuaisilla ja on saatu ehtaa Hendrix/Santana -fiilistä, ja kun runsaan minuutin fiilistelyn jälkeen päästään itse asiaan, on kuin aikakone olisi siirtänyt bändin vuoteen 1969. Musiikillisesti albumi toimii nautittavan vaivattomasti. Lähelle viisiminuuttiset biisit kärsivät liiasta pituudesta. Lopulta edessä on elämän ja kuoleman kysymyksiä miettivä päätösbiisi Just The Way It Is. Siinä on lopetusbiisin tunnelma alusta asti ja hyvä niin, tunti gospelia vaatii veronsa paatuneemmaltakin syntiseltä! Vahva suositus myös ateisteille. Harri Aalto JIMMY VIVINO JIMMY VIVINO Gonna Be 2 Of Those Days (Gulf Coast) Tammikuussa 70 vuoden rajapyykin saavuttanut Max Weinberg Sevenin levy tutkailut. Lilli May on kitaravetoinen, mukavasti remeltävä avaus. Läpi levyn kitaran soinnissa on Fenderin tankeista tuttu runsas ja pitkä kaiku. Enpä usko, että monikaan enää uskoi Detroitin rocklegendan tekevän näin hyvää levyä – etenkään, jos edelliset kuuntelukokemukset ovat Mitch Ryder & The Detroit Wheelsin 1960-luvun puolivälin remakat pophitit Jenny Take A Ride ja Devil With A Blue Dress On. Kun Kid Ramos soitti aikanaan James Harmanin bändissä, pianisti Gene Taylorin lähdettyä Blastersiin, kiinnitettiin remmiin toinen kitaristi. ”With Love” on omaelämäkerrallinen levy. Blues News 2/2025 67 fraseeraus toimii erinomaisesti biisin henkeen ja kaikkiaan koko levyn tyyliin. Tilanne rauhoitetaan Bob Dylan -hiturilla Every Grain Of Sand. Ristiriitaistako, ehkäpä. Gona Lehtinen MITCH RYDER MITCH RYDER With Love (Ruf RUF 1320) Yllätys, vieläpä sangen miellyttävä. Viimeinen minuutti sitten kiihdytetään tuplatempolla kuin vimmattuna. Rumpali Hodges aloittaa sudeilla junakompin, julistavassa tunnelmassa biitti menee jalan alle kuin huomaamatta ja spittarinpohja napsuu lattiaan. Vankan rytmiryhmän muodostavat basisti Chuck Bartels, rumpali Jeff Canady ja lyömäsoittaja Mahindi Masai. Levyn nokkamies vetää kyllä omalla soundillaan, mutta selkeästi hatun nostona mentorilleen. Musiikki soljuu pääosin rauhallisesti, mikä antaa hyvin tilaa sekä Ryderin rosoiselle laululle että taitaville muusikoille. Tässä kohtaa iskee levottomuus. Alkuvuodesta 80 vuotta täyttäneen Ryderin oli aikakin tehdä tiliä elämästään, ennen kuin on liian myöhäistä. Tässä vaiheessa paatuneimmat puristit ehkä puristavat nyrkkiä rystyset valkoisina, kun totean, että Davidin korkea ja kuulas ääni on soinniltaan kuin kotimaamme hieman eri genren kiintotähden Antti Tuiskun. Hienon kuuloiset köörit ja solistiset huudahdukset sekä kitaran iskusävelet nousevat loppua kohden ja messuaminen päättyy pitkään feidiin, levyn ainoaan sellaiseen. Hän mm. Tämä kuuluu upeasti nopeana jump-tyylin versiona tehdyssä kappaleessa Nobody But The Lord. Tunnelmasta toiseen vie kaunis kolmijakoinen hituri God Walks The Dark Hills, jonka David Ramos jälleen tulkitsee hyvin kauniisti. Vaikka loppua kohti saadaan kasvateltua tunnelmaa, niin tiivistämisen jalo taito hieman alle medium-tempoisten kappaleiden ollessa kyseessä olisi ehkä ollut paikallaan. Laulajana hänellä on kuitenkin todella vahvat meriitit, valittiinhan hänet 2017 ensimmäisenä elossa olevana valkoisena artistina Rhythm & Blues Hall of Fameen. Kitaran soinnissa on tiheää tremoloa loivalla kaarella, maalailussa on eri tyyleillä puhuttelevaa ilmaisua ja sekä rumpali Hodges että urkuri Limina nousevat omalle tasolleen. Uusi levy on Mr. Ryderin albumeita on julkaistu etenkin Euroopassa, jossa hän tekee täysin erilaista musiikkia kuin Yhdysvalloissa. ”With Love” on hieno osoitus siitä, millaista muusikkous parhaimmillaan on. Loistava veto. Esimerkiksi One Monkey kertoo Ryderin aiemmasta huumeriippuvuudesta ja siitä irtautumisesta. Rytmiltään letkeämmän kompin päälle Mr. tuotti Ryderin kehutun albumin ”The Promise”, joka julkaistiin Euroopassa vuonna 2012 ja Yhdysvalloissa jo 2009 nimellä ”Detroit Ain’t Dead Yet (The Promise)”. Kid on kertonut, että Fatsin kanssa kuusi iltaa viikossa keikkoja paiskiessa oppia kitaroinnista tuli jatkuvalla syötöllä. Levyn ainoa oma originaalikappale on Brian Templetonin jo 2006 julkaisema An Answer To Isaac, joka voisi myös olla telkkarisarjan tunnarina, tosin ehkäpä prätkäjengistä kertovassa tällä kertaa. ”With Love” on paljon kypsempi ja vahvempi levy kuin Ryderin edellinen albumi, southern souliin vahvasti suuntautunut ”Georgia Drift” (2023). Gospelhymneillä jatketaan ja Clara Ward Singersin originaalin tavoin Hammondin ja pianon tuplauksella mennään How I Got Over -versiossa, akustisen pianon liidatessa. Myös Ramos napsuttelee tutulla old school -otteella hieman nasaalimmalla soundilla fillejä ja tyylikkään soolon. Mitch Ryderin (oikealta nimeltään William Sherille Devise Jr.) ura ulottuu kuudelle vuosikymmenelle, ja siihen mahtuu nousuja ja laskuja. Tärkeä ansio siitä on tuottaja Don Wasilla, jonka ohjauksessa levystä syntyi aivan mittatilaustuote Ryderille. Nuori Kid sai seurakseen Michael Mannin eli itsensä Hollywood Fatsin. Tunnelma välittyy ja taustakööri tekee tyylikkään selvää jälkeä. Ja totisesti, niin se alkaa tehdä kolmosbiisissä I’m Working On A Building. Ramos pudottelee jälleen kaulamikille napsautettua pehmeää ja kuitenkin maukkaan säröistä kitarariffittelyä. Kappaleessa on hienovaraista jännitteen rakentamista ja laukaisemista, perusbluesrakenteesta poikkeavaa ilmaisua mutta myös kauniin perinteistä ja herkkää tunnelmaa. Wrong Hands on albumin rokkaavin biisi suorastaan stonesmaisine kitarariffeineen. Meno tihenee seuraavassa hitaassa The Soul Stirrers -kierrätyksessä Oh What A Meeting. On oikeasti huomionarvoinen saavutus pitkän linjan veteraanilta yltää näin täysipainoiseen saavutukseen. Albumilla soittavat Don Wasin lisäksi kosketinsoittaja Luis Resto ja saksofonisti-huilisti David McMurray, joilla molemmilla on taustaa Don Wasin yhtyeestä Was (Not Was), sekä kitaristit Brian ”Roscoe” White ja Laura Chavez. Itse levy päätetään vanhaan kristilliseen hymniin I Am A Pilgrim, josta on saatu leivottua reipas mediumtempoinen hölkkä. Vaikka arvioija ulisi liian pitkistä biiseistä alussa, tämä 7-minuuttinen teos ei kuulosta niin pitkältä. Ramosille syvästi henkilökohtainen ja hän toivoo, että se resonoi kuulijoille. Nimikkoraita on ehtaa, klassista afroamerikkalaista spirituaalia, josta ehkäpä tunnetuimpana versiona on Sister Rosetta Tharpen luenta. Kannattaa kyllä kuunnella. Tyylikästä harpunsoittoa ja sooloilua biisissä piisaa sekä suoraa pölkkyvirvelin poljentoa. Viime syksyn studiosessioissa Detroitissa Was tuntuu ottaneen huomioon Ryderin korkean iän väistämättä tuomat fyysiset rajoitteet. Amerikkalaiset haluavat kuulla hänen laulavan niitä vanhoja hittejään, mutta vanhalla mantereella hänellä on mahdollisuus tehdä uutta musiikkia. Alkuperäisen levotonta rumpukomppia ei ole toistettu, vaan tyylikkäästi virvelin kanttiin mennään A-osassa ja menoa kasvatellaan hienosti kohti voimakasta, jopa tiluttelevan runsasta skittasooloa. Johnny Ramosin pehmeä, hiljainen ja korkea lauluääni pääsee tässä oikeuksiinsa. Paras todiste tästä on ”With Love”, joka sisältää kymmenen uutta Ryder-originaalia. Akustisen kitaran latinokuviot mexicalityyliin biisin alussa saavat tukea trumpeteista ja haitarista tyylikkäässä valssissa Satan’s Jeweled Crown, The Louvin Brothersin ”Satan Is Real” -levyllä ensiesityksensä saaneessa klassikossa. Was tuntee Mitch Ryderin pitkältä ajalta. Bändi on todella taitava ja monipuolinen. Hän on kuitenkin kunnioittanut Ryderin raspimaista lauluääntä, joka kuulostaa nyt aiempaa vahvemmalta, mutta on samaan aikaan iän myötä yhä vain syventynyt
”Live From Daryl’s House Club” on juuri sellainen kuin levyn kansikuva kertoo. Tämä voisi olla sen tunnuskappale. Siitä päätellen jo miehen mittoihin kasvanut nuorukainen oli jotain muuta kuin vain tavallinen kitaran vinguttaja! Rattlesnake, jonka lempinimen Big George oli Mattille antanut, pääsi kovaan mutta varsin hyvään kouluun saaden kiertää edellä mainitun kanssa. Nimiraita voisi olla vaikka Duke Robillardin viimeaikaisimpia tekeleitä, yhtenäisyydet ovat sen verran selkeät. John Sebastianin harpullaan ryydittämä Beware The Wolf jää vähän vaisuksi paristakin syystä: Ensinnäkin harpistina Sebastian on korkeintaan ”upper lower middle class”, ja toiseksi, tai ehkä juuri siksi, hänen harppunsa on miksattu pikkuisen alas. Hänen biisinsä, jotka ovat peräisin aiemmilta albumeilta ”10 Til Midnight” (2009) ja ”Trouble & Whiskey” (2017), edustavat varsin suoraviivaista bluesrockosastoa, kuten jo nimistä voi päätellä: Red Hot Mama, Trouble & Whiskey, Sweeter Than A Honey Bee, I Need Your Lovin'. Muddyn ja Wolfin kanssa soittaessa pitkin Highway 61:n varren kaupunkeja, kuten Baton Rouge, Memphis ja St. Kuinka sitten Chambersin omat sävelmät pärjäävät näiden bluesin historiaa huokuvien klassikoiden puristuksessa. Vaikka Mike Zito on läsnä lähes kaikilla levymerkkinsä äänitteillä, ja siitäkin huolimatta, että Vivino soitti Ziton ”Rock’n’Roll: A Tribute To Chuck Berry” -levyllä, niin tällä kertaa hän on malttanut pysyä poissa. Pääosassa on siis vain Vivino ja hänen taiturimainen kitaransoittonsa. Kyseessä on Chambersin yhdeksäs albumi ja toinen live-levy, joten kitaristin käsi ei todellakaan tärise. Ei ehkä tarkoituksella, mutta kuitenkin. Louis. Omassa lajissaan oikein hyvin. Todellakin, live-levyn rytmiryhmänä on ikonisen, 1966 perustetun brittibändin Savoy Brownin kaksikko, basisti Pat De Salvo ja rumpali Garnet Grimm. Bonamassa on kreditoitu vain kitaristiksi, mutta arvelen hänen olevan slidessa. Louisissa, Missourissa syntynyt Matt “The Rattlesnake” Lesch. Albumi pärähtää käyntiin Savoy Brownin pitkän aikajanan tuoreempaa päätä edustavalla biisillä Cobra (albumilta ”Goin’ To The Delta”, 2014), kun taas toinen Kim Simmonds -tribuutti Street Corner Talkin’ on yli 50 vuoden takaa (samannimiseltä albumilta, 1971). Toivottavasti saamme myös jatkossa tasokkaita julkaisuja iloksemme. Ei ihme, että kuusikielisten äänenkannattaja Guitarist-lehti valitsi Chambersin 1900-luvun 50 parhaan kitaristin joukkoon, kun hän nousi laajempaan tietoisuuteen Hubert Sumlinin bändissä. Shady Side Of The Street palauttaa meidät mainitsemani mustavalkoleffan pariin. Scott Healyn kapakkapiano sentään pelastaa sen mikä pelastettavissa on. Chambersin uuden levyn kannessa kiinnitti huomiota myös maininta ”Featuring The Savoy Brown Rhythm Section”. Chambersin äänekäs, hieman George Thorogoodin aksentilla raa'asti soiva kitara möyryää ja tulittaa tyylilajin parhaiden perinteiden mukaisesti. elokuvasta peräisin. Guitar Slimin You’re Gonna Miss Me voidaan lukea samaan bluesin historiaosastoon. Harri Aalto MATT ”THE RATTLEMATT ”THE RATTLESNAKE” LESCH SNAKE” LESCH Blues Cut Like Glass (Blue Lotus 24) Se, että 12-vuotiaana innostuu kitaransoitosta, ei ole mikään ihme. Kitarasoolossa on sen verran asennetta, että heikkosydämiset ovat saada kohtauksen. Kyseinen nuorukainen oli vuonna 1997 St. Bonamassan ryydittämä, korona-ajasta kertova Blues In The 21st räjäyttää pankin heti. Maailma tuntuu olevan väärällään bluesrock-kitaristeja, mutta aika harva heistä lienee soittanut kiinteästi itsensä Hubert Sumlinin kanssa, kuten Chambers teki ollessaan tämän yhtyeen musiikillinen johtaja 1998–2003. Soulblues Fool’s Gold on mykistävän tiukka. Kiekkoa voidaan pitää herran syntymäpäivälahjana itselleen, siitäkin huolimatta, että julkaisupäivä oli vasta ystävänpäivänä. Vivino ryydittää menoa Hammond B3:lla. Levykannen hikisen rypistyksen voi melkein nähdä biisien soidessa tiukimmillaan. Uskokaa pois, mies ei ole noista ajoista taantunut. He soittivat Kim Simmondsin kanssa vuodesta 2009 alkaen aina viimeiseksi jääneeseen albumiin ”Blues All Around” (2023) asti. Levyn kansikuvakin voisi olla ko. Ainakin tämän levyn perusteella bluesvuosi 2025 on alkanut hyvin. Mentorinsa ja ystävänsä kunniaksi Chambers julkaisi myös tribuuttialbumin ”That’s What I’m Talkin’ About” (2021). Tällä julkaisulla vierailijoita on mukana kaksin kappalein: Joe Bonamassa ja John Sebastian. Levyn parhaimpiin sävellyksiin lukeutuva utuinen Ain’t Nuthin’s Gonna Be Alright tuo mieleen jonkun mustavalkoisen dekkarileffan. Brockin oma ura oli alkanut jo 1940-luvun lopulla mm. Harmittaa aivan vietävästi, ettei kansi eikä promolappunen kerro, kumpi herroista slidekitaraa soittaa. Myönnän, että laulajana ei ole kyseessä mikään maailmanluokan nimi, mutta kitaristina hän on varsin originelli, jonka vähäeleinen soitto on aina ollut korvia hivelevää. Levyn oudoin raita on Goin’ Down Fast, josta jää kuva, että pohjien äänittämisen jälkeen Vivino on poistunut kahville, jolloin jokainen soittaja on soittanut mitä on halunnut eikä kokonaisuus siksi oikein toimi. Erityisesti jälkimmäisestä Chambers tekee todella hienon version. Oli soitin kumman tahansa herroista käsittelyssä, niin jälki on suorastaan veret seisauttavaa. Sama reitti ja sen lukemattomat klubit tulivat myös Mattille tutuksi yhteisillä keikoilla levy tutkailut. Riku Metelinen SEAN CHAMBERS SEAN CHAMBERS Live From Daryl’s House Club (Quarto Valley) Kansikuva kitaristin hikisestä rypistyksestä sai tarkastamaan, että mikäs mies tässä oikein on. Alkusanat eivät toki olleet vain tyhjää höpinää, sillä harpisti Big George Brock tarjosi 16-vuotiaalle Mattille lead-kitaristin pestiä yhtyeessään. Vaikka Vivino on monista yhteyksistä tuttu ja ollut mukana lukuisten huippumuusikoiden levyillä niin tuottajan kuin kitaristin roolissa (mm. Överiksi ei silti mene missään vaiheessa, vaan jopa yllättävän ilmeikkäästi mies hoitaa hommansa, myös slidekitaristina. Louisiana Bluesista puolestaan löytyy myös Savoy Brownin versio albumin ”Blue Matter” (1969) liveosuudessa. Amerikkalainen Sean Chambers ei aiemmin ollut minulle edes etäisesti tuttu, mutta jälleen kerran kävi selväksi, että kannattaa ottaa selvää. Shuffle Crossed My Mind on pitkän kitarasoolonsa ansiosta sekin mainitsemisen arvoinen. Vähän sitä ennen Simmonds antoi siunauksensa Sean Chambersille jatkaa hänen musiikillista perintöään yhdessä hänen vanhojen soittokumppaniensa kanssa. Yhden pienen suvantokohdan takia en aio turhaan miinuksia jakaa, levy saa täydet pisteet. Louise on mukana myös Chambersin erinomaisella Sumlin-albumilla. En nyt väitä, että Chambersin versio Bullfrog Bluesista ylittää Rory Gallagherin ikimuistoisen tulkinnan, mutta ei se toden totta huonokaan ole. Sean Chambers tekee siitä todella jykevän version, ja näin kerrassaan innostava ja veret virtaamaan saava levy saa arvoisensa sinetin. Ja vielä pisteenä iin päälle encorena kuultava Brown Sugar! Ei kuitenkaan se Rolling Stonesin samanniminen jättihitti, vaan Billy Gibbonsin sävellys ZZ Topin debyyttialbumille (1970). Big Bill Morganfield, Louisiana Red ja Bill Perry), niin omissa nimissään hän ei ole juurikaan levyjä tehnyt. Hikisellä klubikeikalla bändi paahtaa parastaan. Sen sijaan se, että pojan suosikkilistalta löytyy nimiä, kuten Muddy Waters, Howlin’ Wolf, Robert Johnson, Buddy Guy ja mm. Toinen John Sebastianin harputtama numero on countryblues Back Up The Country, johon on lainattu vaikutteita Sweet Home Chicagosekä Me And The Devil Blues -sävellyksistä. Trion taru loppui, kun Simmonds menehtyi syöpään joulukuussa 2022. 68 Blues News 2/2025 luottokitaristi Jimmy Vivino on muistanut meitä uudella levyllään, jonka kaikki kappaleet hän on itse kirjoittanut. Laulajana Chambers ei ole alan eliittiä, mutta kyllä hänen voimakas äänensä omilla ehdoillaan toimii. Howlin’ Wolfin Louise ja Muddy Watersin Louisiana Blues ovat albumilla nimenomaan kumarruksena Hubert Sumlinille, soittihan tämä molempien bluesikonien bändeissä. Hyvällä maulla koostettu biisivalikoima kertoo paljon, millaisesta kaverista on kysymys. Setti on mielenkiintoisesti rakennettu ja saa odottamaan räväkkää livekokemusta. kolme Kingiä niin veikkaan ainakin muutamien kulmakarvojen kohoavan hämmästyksestä
Raise Voice alkaa varsin oudosti, pelkkää bassarin polkemista pitkän aikaa ja aluksi luulen, että CD-soitin on hajonnut. Bluesin ytimessä ollaan edelleen She’s My Everythingillä, kun Popcorn ja Gus pohjustavat jämäkästi Jimmy Reed -ränttää ja Rattlesnake räppää lähes Magic Slimin raakuudella sooloja sekaan. Vaikka vanhan keiton uudelleen lämmittely ei välttämättä ole se paras tai järkevin idea, niin nyt ei tarvitse murehtia liiasta suolan käytöstä, sillä kyseessä on sen verran tyylitaitoinen ja originelli soittaja, joka saa vanhankin musiikin kuulostaan tuoreelta ja ennen kaikkea mielenkiintoiselta. Mikään eilisen teeren poika ei ole kyseessä, sillä ura on ollut pitkä ja levyjä hän on tehnyt jo runsaan kymmenen vuoden ajan. Kappaleet ovat Van Merwykin omia, poikkeuksena Cool Down, joka on kreditoitu viime vuonna yläkerran orkesteriin liittyneen harpistin Philip T. Tämä on rouheaa, rennonletkeää menoa. Tällä kertaa Sailorin piano ja fonit tekevät kivan musiikkimaton, jonka päälle Matt kutoo omat soolonsa. Herra tunnetaan myös taiteilijana, joka on tehnyt kansia mm. Liidikitarassa jälleen Wallenstein ja harpussa Marc Breitfelder. Mattin ensimmäisen levy ”Furious Strike” ilmestyi 2018 ja on vielä hiukan raaka verrattuna tähän viimeisimpään, jossa huokuu jo 26-vuotiaan kokemuksen sininen rauhallisuus sekä vahva bluestunne. Erilaisia akustisia soittimia (mm. Vaikka en ole vielä kuullut nuottiakaan Van Merwykin soittoa, niin kansikuva ainakin lupaa hyvää. Cool Down on Delta blues, jonka Van Merwyk tarjoilee resonaattorilla pelkän kuoron avustamana. Nyt sitä tarjoilee saksalainen Bad Temper Joe, joka saattaa olla monille lehtemme lukijoista, allekirjoittanut mukaan lukien, tuiki tuntematon nimi. Bo Diddley -kompilla ryyditetty All Because Of You on silkkaa murhaa. Lopuilla kuudella on mukana sitten sekalainen ryhmä Leschin kavereita. Jos Rattlesnake on edelleen varsin nuori niin Jammin’ At St. Van Merwyk liu’uttaa slideään kuin Johnny Winter -vainaa parhaimpina päivinään. Seitsemänminuuttinen(!) versio Robert Johnson -sävellyksestä Come On My Kitchen on aika hurja veto. Kun muistissa on Creamin versiointi Willie Dixonin Spoonfulista ja vaikka olen aina tykännyt Creamin tavasta käsitellä kappaletta, niin BTJ:n akustinen näkemys on mielestäni parempi. Onhan Cashin alkuperäinen hieno, mutta silläkin uhalla, että saan fanien vihat niskaani ikuisiksi ajoiksi, sanon, että mielestäni tämä on parempi kuin alkuperäinen. Tämä on kuin yhdistelmä Justin Johnsonin instrumentaaliversiosta ja Tom Waitsin maanisesta tulkinnasta. Leadbellyn Goodnight Irene on erittäin kaunis ja BTJ:n ääni sopii hyvin siihen uskottavasti. Bernard Allisonille, Erja Lyytiselle sekä Ana Popovicille. Pitkään musabisneksessä ollut kaveri on levyttänyt jo 25 vuoden ajan, niin soololevyjä kuin Bluesoul-bändinsä kera. Pääosassa on Breitfelder harppuineen. Hän tulkitsee kappaleet asiaankuuluvalla tavalla. Kappale on kuin Bourbonilla, habanerolla ja inkiväärillä terästettyä sähköistä John Lee Hookeria. Kierrätysraitojen sekaan on ujutettu yksi oma kappale. Riku Metelinen MICHAEL VAN MICHAEL VAN MERWYK MERWYK Blues Everywhere I Go (Timezone TZ2555) Lisää saksalaista bluesia, jota meille tarjoilee Rheda-Wiedenbrückin pieni suuri mies Michael Van Merwyk (6,7ft). Rento Feel Like Going On on kuin viihdettä lepopäivän ratoksi. Sittin’ At The Station on puolestaan mukavan hempeää mutta ehtaa Chicagoa. He’s A Bluesmanilla mennään syvälle 50-luvun Chicago-bluesin perinteisiin. ”Blues Everywhere I Go” on hieno levy, joka on mielenkiintoista kitarabluesia pullollaan. Uusi levy on tallennettu kahdessa sessiossa Berliinissä ja Bielefeldissä eri muusikoiden säestyksellä. Pienoisena nippelitietona mainittakoon, että vetoapua All Because Of You -sävellykseen ovat antaneet Aki Kumar, Jaska Prepula sekä Alex Lex. Tämä reilu kahdeksan minuutin kappale on hieno päätös hienolle levylle kahden loistavan kitaristin jammaillessa yhdessä, erikseen, vuorotellen ja väliin lomittainkin. Paul’silla vieraileva kitaristi ja paljon kehuja saanut Sean ”Mack” McDonald on vasta 22-vuotias. Kansikuvassa on rähjäisen näköinen parrakas mies resonaattori vierellään. Teos kertoo kenestäpä muusta kuin 9-kielisen kitaran mestarista Big Joe Williamsista. Wigginsin nimiin. Levyn nimikappale Blues Cut Like Glass kuuluu osastoon slow blues. Slidesoolo on jälleen veret seisauttavan tiukka. Levyllä on myös kaksi instrumentaalia. Vaikka pituutta on tullut kolminkertaisesti originaaliin nähden, niin kappaleen jaksaa kuunnella ongelmitta. Näistä miehistä tulemme kuulemaan varmasti lisää – olkaahan kuulolla! Jari Kolari BAD TEMPER JOE BAD TEMPER JOE The Acoustic Blues Guitar Revue (Timezone TZ2740) Kun on kuunnellut puolen tusinaa sähkökitaravetoista albumia, ette arvaa kuinka rentouttavaa on laittaa soimaan levyllinen akustista bluesia vanhaan tyyliin esitettynä. Joitakin levyn esityksiä on paikallaan nostaa erikseen esiin. Alan miesten tapaan teosten säveltäjät on merkitty heidän oikeilla nimillään, kuten John Smith Hurt, John R. En anna juonipaljastuksia siitä, päätyykö ”The Acoustic Blues Guitar Revue” vuoden parhaiden levyjen listalle, ja kuinka voisinkaan, kun tätä kirjoittaessani vietetään vasta ystävänpäivää, enkä mitenkään voi tietää, kuinka kovia levyjä vielä tänä vuonna julkaistaan. Lopuksi ympyrä sulkeutuu ja palaamme alun rämebluesin pariin. Blues News 2/2025 69 ja hänestä kasvoikin muusikkona täysi pro jo parikymppisenä. Ensin tulee alkuräjähdys, sitten ulvova harppu puskee eetteriin, jonka jälkeen kitara alkaa räimiä ja bileet alkavat. Seuraavan kappaleen hypnoottinen rytmi kaappaa kuulijan mukaansa musiikilliselle matkalle, joka johdattaa meidät Mississippin kautta New Orleansiin. levy tutkailut. Joe oli myös ainoa eurooppalainen finalisti International Blues Challenge 2020 -kilpailussa ja voittaja German Blues Challenge 2022:ssa, joten on korkea aika esitellä herran tuotantoa. Alku mennään tutusti Jody Williamsin Lucky Lou -teemalla solistin pehmeää laulua tukien, seuraavaksi tyyli kuitenkin vaihtuu ”Santanaan”, kunnes palataan takaisin Jodyn huomaan. Levyn kaikki 12 kappaletta ovat Leschin sävellyksiä ja puolella niistä kuullaan taustakokoonpanona aikanaan Michael Burksin taustaköörinä toimineita Wayne Sharpia (koskettimet), Terrence Graysonia (basso) sekä Chuck "Popcorn" Loudenia (rummut). Hienoa on, että hän on valinnut niitä riittävän laajalla skaalalla, eikä ole tyytynyt vain parin bluesukon tekemisiin. Tuntuupa niin helvetin hyvältä, kuten reippaan vauhdikas kitaravetoinen boogie Feel So Good nimensä mukaisesti osoittaa. Unohtakaa Eric Claptonin lälly lastenlaulunäkemys aiheesta, sillä näin se pitää tehdä! Tämän levyn perusteella minun täytyy ottaa kuunteluun myös Bad Temper Joen aikaisempi tuotanto. Cash tai Mathis James Reed, jotka Blues Newsin lukijat tietenkin tunnistavat. Going Through This World All Alone alkaa rauhallisella kitaran näppäilyllä tällä kertaa Luke Sailorin urkujen tukemana, kunnes Matt vaihtaa vauhtimonot jalkaansa ja vääntää kitarastaan Hendrixin wah-wah -potikan päälle. Taitoa ja tyyliä silti riittää hänelläkin vaikka muille jakaa. Johnny Cashin Big River on muuttunut mainioksi kantribluesiksi, jota Marcel Rahe ryydittää kromaattisella harpullaan. Kappale on tietysti vahva kunnianosoitus Big George Brockin suuntaan. dobro, lap steel, 9-kielinen kitara) soittava Bad Temper Joe on mennyt studioon mukanaan vain kahdella raidalla häntä säestävä harpisti Marcel Rahe sekä nippu vanhojen mestareiden sävellyksiä. Pari hänen julkaisuaan on joskus arvioitu Blues Newsissa, tosin niistä taitaa olla kulunut aikaa liki kymmenen vuotta. Ihmisoikeuksista kertova laulu kestää runsaat seitsemän minuuttia ja keskellä saamme kuulla todella jäätävää slidekitarointia. Sitä ennen hän ehti käydä suorittamassa yliopistotutkinnot jazz-teoriassa ja-performanssissa. Big Legged Woman ja I’m So Tired lähtevät fonisektion törähdyksin liikkeelle ja tunnelma on hyvinkin 60-lukuinen, jälkimmäiseen on lisättynä myös Albert King -vivahteita. Toivoa vain sopii, että saisimme Bad Temper Joen esiintymään näille leveysasteille pikapuolin. Hänen käsissään lap steel ja resonaattori soivat komeasti. Let Me Cook For You tuo lähinnä mieleen Junior Watsonin. ”Toinen setti” alkaa Abi’s Boogiella, jossa liidivuoron kitarassa saa luonnollisesti Abi Wallenstein. Karheaääninen BTJ kuulostaa jossain määrin ikäistään vanhemmalta. Vasta puolen minuutin kuluttua Van Merwyk ja kumppanit liittyvät joukkoon
Konsepti on molemmissa samanlainen: tunnettuja klassikkokappaleita, yrittämättä jäljitellä alkuperäisversioita tarkasti mutta kuitenkin perinteitä kunnioittaen. Albumia on kerrassaan ilo kuunnella. Se kertoo naisen oikeudesta päättää omasta kehostaan. Hänellä on myös sosiaalista omaatuntoa, kuten vapaaehtoistyö ikääntyneiden muusikoiden elinolojen parantamiseksi kertoo. Taaskaan kappalevalinnat eivät yllätä. Tai no... Pian hän siirtyi saksofoniin ja sai opettajaksi Charlie Parker -fanin, joka opetti nuorelle Gilesille improvisoinnin saloja. Carolyn Wonderland laulaa kaipaustaan sydämensä pohjasta ja Henri Herbert soittaa tärkeät piano-osuudet. ”Seven Blues Classics” on hieno julkaisu, jolla Fizzotti soittaa varmalla otteella akustista ja national steel -kitaraa. Alkuperäisversiot ovat 1940ja 1950-luvuilta. Wonderlandilla on lisäksi pari meriittiä, joita ei ole kellään muulla. Dave Alvinin ja Wonderlandin kitaroiden raastava vuoropuhelu ei jätä mitään selitettävää. Whistlin’ Past The Graveyard Again on Wonderlandin ja Alvinin yhdessä tekemä kantrisävellys, jota sävyttävät Cindy Cashdollarin lap steel -kitarointi ja Miss Wonderlandin oma viehko vihellys. Mutta yllättävän raikkailta ja omanlaisilta tämän levyn versiot kuulostavat. Yhteispeli keikoilla sujui niin hyvin, että kaverukset päättivät levyttää studioalbumin Gilesin kotisaarella Jerseyllä. Alku oli sekoitus bluesia ja rockia, kunnes hän aika nopeasti totesi, että blues on hänen juttunsa. Ei ole ihme, jos biisi menee kuulijankin tunteisiin, sillä Carolyn Wonderlandin mukaan hän ja Dave Alvin (jonka kanssa Blastersissakin Taylor soitti) joutuivat pyyhkimään kyyneleitään sitä nauhoittaessaan. Koska Michael Van Merwyk ja Bad Temper Joe ovat kimppalevynkin julkaisseet, niin täytyypä vilkaista levykauppojen tarjontaa, jos sen vaikka jostain saisi hankittua. Sävellysten tekijät ovat Muddy Waters (4 kpl), Little Walter (3 kpl), Sonny Boy Williamson ykkönen ja kakkonen sekä Eddie Taylor. Wonderlandin pikkaavaa kitaransoittoa tukee väkevästi Red Youngin Hammond B3. ”Truth Is” jatkaa nyt laadukasta diskografiaa. I Ain’t Going Back on sävellys, jossa artistin vakuuttava, päättäväinen ääni tukee biisin tärkeää sisältöä. Giles Robsonin ja John Primerin yhteispeli on saumatonta. Ensimmäisenä ilmestyi ”Seven Blues Classics”. Riku Metelinen GILES ROBSON GILES ROBSON Seven Blues Classics (GR1005) GILES ROBSON & GILES ROBSON & JOHN PRIMER JOHN PRIMER Ten Chicago Blues Classics (GR1006) Giles Robson on brittiläinen huuliharpisti ja laulaja, joka syntyi vuonna 1978 Jerseyn saarella. Bluesin harrastajalle ei tarvitse esitellä settilistan taustoja. Neljän vuoden takaisella Alligator-debyytillään Wonderland versioi mm. 70 Blues News 2/2025 Tämän pariin tullaan varmasti palaamaan vielä useita kertoja, siitä olen varma. Musiikin opiskelu alkoi seitsemän vuoden ikäisenä viulutunneilla. Wonderlandin voimakas ääni pääsee nyt todella oikeuksiinsa ja on ehkä levyltä eniten esiin nouseva piirre. Levyllä on kahdeksantena, ikään kuin bonusraitana, Gilesin oma tekele G.R.’s Locomotive Blues. Tämä levy sai alkunsa Primerin ja Robsonin yhteisellä saarivaltion kiertueella viime vuonna. En ole aiemmin kuullut juurikaan Robsonin tallenteita, mutta nyt pääsin toteamaan, että kyseessä on maailmanluokan bluesharpisti, jolla on miellyttävä lauluääni. ainoana, jonka nimi komeilee levyn kannessa. Viime vuonna Giles Robson julkaisi kaksi akustista albumia, kummatkin duona kitaristin kanssa. Jos on levyjen keräilijä niin kuin allekirjoittanut ja arvostaa laadukasta bluesia, nämä ovat kummatkin hankinnan arvoisia. Näissä biiseissä laulavat myös kaksi aikamme merkittävää bluesladyä, Marcia Ball ja Ruthie Foster. Eräs henkilö joskus sanoi, että rytmimusiikki keksittiin Afrikassa eikä Saksassa, mutta aika hyviä levyjä saksalaisetkin tekevät ja tämä on hyvä esimerkki siitä. Ovathan niitä veivanneet maailman huippukokoonpanot yhtä lailla kuin vasta-alkajatkin. Ja kun mukana ei ole muita muusikoita, kuullaan sellaisia hienosäätöjä, jotka jäisivät isommilla kokoonpanoilla huomaamatta. Nyt lainabiisejä on kaksi, joista The Bandin Richard Manuelin sävellys Orange Juice Blues (Dylanin ja The Bandin albumilta ”The Basement Tapes”, 1975) on henkistä jatkumoa edellisen albumin covereille ja tarjoaa mahdollisuuden verevään irrotteluun. Hän on kautta aikain ensimmäinen naiskitaristi brittibluesin kummisedän John Mayallin bändissä, jossa hän soitti vuodesta 2018 alkaen kolmen vuoden ajan – ei kuitenkaan legendaarisessa Bluesbreakersissa, sillä sen Mayall oli hajottanut jo kymmenen vuotta aiemmin. Se on tallennettu livenä paikassa Temperance Bar, Leamington Spassa Keski-Englannissa. Siitä oli hyötyä, kun hän lopulta innostui huuliharpusta, jota opiskeli omatoimisesti soittamalla Muddy Watersin levyjen mukana harppuosuuksia. Pieni pettymys on se, että Primer ei hoida lainkaan lauluosuuksia. Todella persoonallinen pakkaus, ja kaiken lisäksi selvästi ajatteleva ihminen. ”Ten Chicago Blues Classics” jatkaa edeltäjän linjoilla muuten, mutta nyt on kitarassa todellinen Chicago-bluesin elävä legenda John Primer, joka täytti tänä vuonna 80 vuotta. Äänitys tehtiin syyskuussa 2024 hotellin sviitissä. Sykähdyttävä päätös hienolle levylle, joka on kauniisti omistettu John Mayallin ja Gene Taylorin muistolle. Harri Aalto HONEYBOY SLIM & HONEYBOY SLIM & THE BAD HABITS THE BAD HABITS Honeyboy Slim & The Bad Habits (Heptown HTR 104 2025) Etelä-Ruotsista kajahtaa ja todella levy tutkailut. Vuonna 2007 Robson aloitti esiintymiset Dirty Aces -bändin kanssa. Mukana on arvostettu italialainen kitaristi Manny Fizzotti, jonka levyllä Giles on vastavuoroisesti vieraillut (Pete Hoppulan arvio BN 5/22). Carolyn Wonderland mursi myös yhden tärkeän lasikaton, kun Bruce Iglauer kiinnitti hänet ensimmäisenä naiskitaristina arvostetulle ja koko genrelle tärkeälle Alligator-yhtiölleen. Mutta ei oteta mitään pois saavutukselta. Muutaman levyjulkaisun jälkeen Giles pääsi tekemään levyn legendaariselle Alligatorille, levymerkin tähän asti ainoana eurooppalaisena artistina. Edellisen levyn tavoin tuottajana, mutta myös kitaristina ja säveltäjäkumppanina toiminut Blastersmies Dave Alvin tuntuu saaneen Carolyn Wonderlandista irti kaikkein parhaimmat puolet, olipa sitten kysymys hänestä laulajana, lauluntekijänä tai kitaristina. Skeptinen kuulija voisi etukäteen sanoa kappaleita loppuunkulutetuiksi. Wonderland kävi bändin riveissä Suomessakin 2019 ja soittaa Mayallin viimeisiksi jääneillä sooloalbumeilla (”Nobody Told Me”, 2019, ja ”The Sun Is Shining Down”, 2022). John Mayallia, Bob Dylania ja jopa Grateful Deadia – ja teki lainoista omannäköisiään tulkintoja. BN:n lukijat saattavat muistaa, että Taylor levytti viimeiseksi jääneen albuminsa ”Roadhouse Memories” (2013) suomalaiselle Bluelightmerkille. Se on hauska harppujumppa tutulla junateemalla. Hän on hämmästyttävän monipuolinen kitaristi ja sielukas, mahtavilla äänivaroilla siunattu laulaja. Tuloksena oli hieno ja artistille tyypillisesti monipuolinen albumi ”Tempting Fate” (2021). Ehdoton huippuhetki on kuitenkin levyn päätösnumero Blues For Gene, vuonna 2021 kuolleelle pianistilegendalle Gene Taylorille omistettu tunteikas kuusiminuuttinen. Nimikappale Truth Is jatkaa merkityksellisten laulujen virtaa. Harri Haka CAROLYN CAROLYN WONDERLAND WONDERLAND Truth Is (Alligator AL-5026) Teksasin kitarakuningatar Carolyn Wonderland ei ole Janis Joplinin ja Johnny Winterin salattu rakkauslapsi, mutta voisi olla. Molemmat albumit ovat loistavia, eikä niitä kannata verrata keskenään. Niiden mukanaolo olisi antanut levylle varmasti roppakaupalla kokemuksen mukanaan tuomaa lisäarvoa. Jo vaikut korvista irrottavassa avausbiisissä Sooner Or Later Wonderland saa avattua ääntään oikein kunnolla, ja kun hän vetää siihen päälle vielä roimat lap steel -kitaraosuudet, niin kuulija on myyty
Jo sitä ennen samana vuonna 2005 julkaistiin myös kokonaan covereista koostuva konserttiäänite ”The Trio, Live”, joka oli taltioitu kylmiltään, ilman treenejä pienessä klubissa 2003. Shoe On The Other Foot on vahvoine urkuvyörytyksineen biisi, jossa päällimmäisinä ovat funk ja jazz, kun taas Measure Of A Man on yli seitsenminuuttinen hidas blues, kuten myös lähes yhtä pitkä Any Questions. Nyt Honeyboy Slim & The Bad Habits on juuri julkaissut toisen bändin nimeä kantavan pitkäsoiton, jossa meno on yhtä läkähdyttävää kuin herrojen keikalla konsanaan. Eikä nivelrikosta ollut tietoakaan... Levyn kahdeksasta kappaleesta voisi nostaa melkein minkä tahansa esimerkiksi hienosta onnistumisesta. Sponzan karhean oloinen kerronnallinen laulutapa taipuu oikeastaan erinomaisen hyvin juuri tällaiseen singer-songwriter -tyyliin. Juuri kokoonpano on se, joka antaa omanlaisensa leiman Schofieldin musiikille. Paikoin soundia kohennetaan vielä puhaltimilla, jousilla ja taustalaulajilla. Aivan loistava lätty reunasta reunaan – rokkaavaa ja rollaavaa rytmibluusia kukkuroillaan. Sen voimin alun perin lähinnä bluesrockina esitetyt kappaleet saavat puoliakustisen ja paljolti folk-country -henkeen sovitetun luonteen, jota americanaksikin kai tavataan nykyisin luonnehtia. Ja voi sian leuka, kuinka tanssilattia täyttyi ja hiki sekä olut virtasi. Ja kaikki mitä mä haluun, on kuulla lisää orkesteria nimeltä Honeyboy Slim & The Bad Habits. Todellakin, tässä meillä on bändi, joka on yhdessä enemmän kuin osiensa summa. Henderson hoitaa koskettimistaan klassiseen urkutrio-tyyliin vasemmalla kädellä myös basson. Schofieldin huipputaitava, eloisa ja taipuisa kitarointi yhdistettynä Hendersonin suorastaan sensaatiomaisesti groovaavaan urkutaituruuteen ja Jenkinsin äärimmäisen täsmällisesti iskevään lyömäsoitintyöskentelyyn luovat yhdessä persoonallisen bändisoundin, jossa jokaisen henkilökohtainen panos on aivan olennainen. Matt Schofield on selvästi Robben Fordin sielunveli, mutta mielestäni ehkä enemmän roots. Harri Aalto MIKE SPONZA MIKE SPONZA Sounds Like Sunday (Azzura Music LP 1016) Italialainen laulajakitaristi Mike Sponza on hivuttautunut urallaan niille metrilukemille, joissa menneiden kertaaminenkin alkaa jo olla paikallaan. 1” on todella tervetullut come back -julkaisu, ja mikä parasta, Trio esiintyy sillä alkuperäiskokoonpanossaan: Matt Schofield (kitara ja laulu), Jonny Henderson (urut) ja Evan Jenkins (rummut). Ainoa avoimeksi jäävä kysymys kuuluu, tehtiinkö vuoden paras albumi jo nyt. Toinen Schofieldin musiikin monista muista saman genren kitaristeista erottava piirre on persoonallinen tapa yhdistää bluesrockin äänekäs ärhäkkyys ja särmä jazzrockin hienostuneisuuteen ja pehmeään taituruuteen. Suomessa Schofield muistetaan vuoden 2011 Puistobluesista. ”Many Moons” on täysin vapaa näistä rasitteista: musiikki on virkistävän vaihtelevaa ja monipuolista ja Trion omaa käsialaa oleva tuotanto on ilmava ja raikkaasti hengittävä. 1 (omakustanne) Maineikas englantilainen, nyttemmin Yhdysvalloissa asuva blueskitaristi Matt Schofield on viettänyt levytysrintamalla hiljaiseloa sitten viimeisimmän sooloalbuminsa ”Far As I Can See” vuodelta 2014. niin juuri, pikemminkin sopuisalta ja ylimääräisestä kiireestä vapaalta pyhäpäivältä. Levytyspuolella tuorein osuma on viime vuodelta, jolloin Schofield vieraili Benelux-maiden muusikoista koostuvan King of The World & Friends -nimisen poppoon tupla-livellä. Blues News 2/2025 71 isosti. Tämä on herättänyt kysymyksiä, sillä Schofield oli siihen mennessä kerännyt poikkeuksellisen mairittelevia meriittejä: ”sukupolvensa paras eurooppalainen kitaristi” (Vintage Guitar Magazine), ”kaikkien aikojen 10 parhaan brittiblueskitaristin joukossa” (Guitar & Bass Magazine), vuoden paras kitaristi 2010, 2011, 2012 (UK Blues Music Awards). Se on tasaraha! Nyt rokataan niin että rapa roiskuu. ”Many Moons” todistaa, ettei Matt Schofield Trion taika ole kadonnut mihinkään kymmenessä vuodessa. Kantavina voimina Huonoissa Tavoissa ovat Steinvallin broidikset Jacob ja Josef, jotka molemmat viihtyvät kitaran varressa ja hoitavat myös vokaaliosastoa. Urkutriot olivat tavallisia 1950ja 1960-luvulla erityisesti jazzissa, esimerkkinä vaikkapa Hammond-velho Jimmy Smith, mutta 2000-luvulla tilanne on toinen. Yhtään varsinaista hituria ei setissä olekaan, mutta The Breeze -raidalla kerkeää sentään hätäisesti vetää henkeä ennen kun tykitys jatkuu taas täysillä – aina viimeiseen, maagiseen All I Want Is To Get Stoned -veisuun asti. Apunaan muusikolla on ollut peräti 15-jäseninen kokoonpano. Valitettavasti tämä huippualbumi on ainakin tätä kirjoitettaessa saatavilla vain digitaalisena latauksena Matt Schofieldin verkkosivustolta. Lisäksi bassopuolen taitaa Sven Andersson ja lyöntisoittimia takoo tietysti itse Linus ”Honeyboy Slim” Sollin. Okei, mähän käännän vaan puolta taas... Se on eräänlainen juhlajulkaisu, sillä Trion ensimmäisestä studioalbumista ”Siftin’ Thru Ashes” tuli kuluneeksi 20 vuotta. Erilaisten kitaroiden sekä perinteisen basso-rummut -rytmipohjan ohella levyn soitinvalikoimassa korostuvat piano, urut ja huuliharppu. Bluesrock-albumien helmasynteinä ovat valitettavan usein biisien tasapaksuus ja ahdettu tuotanto. Autenttisen oloinen 50ja 60-lukujen rhythm’n’blues ja rock’n’roll on näiden kundien tavaramerkki. Tässä vielä yksi kuin härsyksi: Danger Zone on raukea after hours -tunnelmointi, jossa savuisen jazzklubin tunnelman voi melkein aistia. Näin siis ennen maaliskuussa julkaistua Matt Schofield Trion uutta studiolevyä. Kuuntelijan korvat eivät väsy. ”Many Moons, Vol. Ja sehän tuli jo totisesti selväksi kundien ensimmäisen kokopitkän ”Who Put The Jinx?” kohdalla vuonna 2019. Smålandin Vetlandasta kotoisin oleva rytmimusiikkiorkesteri on perustettu vuoden 2010 huitteilla. 1” viittaa siihen, ettei se tähän jää. Matt Schofield itse on ennen kaikkea kitaristi, mutta Trion täyteläisessä saundimaailmassa hänen lauluäänensä kyllä viihtyy kuin kotonaan. Osta sinäkin omasi, jos rehellinen rytmimusiikki kiinnostaa. Esimerkkeinä toimivat resonaattorikitaran ja huuliharpun sävyttämä Carpe Diem, joka nimensä jakavan reilun parin tuhannen vuoden takaisen Horatiuksen lentävän lauseen tavoin levy tutkailut. Levy on luonnollisen vahva kokonaisuus, jossa blues, rock, funk ja jazz lyövät tuttavallisesti kättä. Jo kiekon aloitusveto Let It All Hang Out tekee asian selväksi heti kättelyssä. Live-tilanteessa lavalle on noussut oikeakin basisti. Googlettamalla löytyy kolme muuta keikkaa kevättalvelta 2018. Svea-mamman omat pojat, Honeyboy Slim & The Bad Habits, paahtavat alkukantaista rytmijunaansa niin että heikkopäisempiä huimaa. Pääluvultaan suuri soittokunta ja valikoitu musiikinlaji muodostavat kieltämättä keskenään lähtökohtaisen ristiriidan, mutta lopputulosta se ei häiritse: ”Sounds Like Sundayn” tuotanto ei missään kohtaa kuulosta täyteen ahdetulta, vaan... Yhtiö syntyi alun perin sivuprojektina punk-blues -duo Five Finger Discountin ja New Orleans -vaikutteisen bluesbändin Jacob & The Jackalsin jäsenten yhteenliittymän tuloksena. Toinen toistaan rivakampia ja letkeästi rollaavia rokkiralleja riittää. Molemmat ovat silkkaa nautintoa kaikille, joita kiinnostaa ihokarvat mielihyvästä pystyyn nostattava kitarointi ja voimakas urkutyöskentely. Kymmenennellä albumillaan hän palaa edellislevyjensä materiaaliin tehden kahdeksasta suosikkisävellyksestään uudet versiot. Vaikka kappaleiden juuret ovat sähköiset, Sponza on onnistunut tavoitteessaan: laulut ovat saaneet toisen autonomisen elämän olematta kuitenkaan vain verkkovirrasta riisuttuja ”unplugged”-jameja. Ja näin neljään mieheen saadaan aikaiseksi aivan törkeän rokkaavaa materiaalia, vaikka mursut söis ja kalat jois. Toivottavasti fyysiselle albumillekin löytyy jakelija, sillä otsikon jälkikaneetti ”Vol. Et pety! Heja Sverige!!! Pokke Korhonen MATT MATT SCHOFIELD TRIO SCHOFIELD TRIO Many Moons, Vol. Ihan itsekin olen livenä päässyt moista rytmimusiikin riemujuhlaa todistamaan taannoisella FBS:n Baltic Blues Boogaloo -risteilyllä. Kaikki teokset ovat myös orkesterin omia hengentuotteita lukuun ottamatta George Harrisonin stygeä For You Blue, joka sekin on sovitettu orkesterin linjan mukaiseksi kerkeäksi vauhtipalaksi
Monissa esityksissä on lisämausteina lainauksia tutuista sävelmistä, mikä antaa lisää tartuntapintaa niiden melodioihin, silläkin uhalla, että välillä kappaleet venyvät tähtitieteellisiin mittoihin. Kaikki levyt ovat olleet omalta osaltaan mielenkiintoisia kuunnella ja jokaisessa on ollut omat hyvät hetkensä. Onneksi ilta taltioitiin ja julkaistiin tupla-CD+DVD -muodossa meidän kaikkien iloksi, jotka emme silloin paikalle päässeet. Mikä olisikaan ollut parempi paikka tehdä tämä dokumentointi kuin rock’n’rollin mekka, Tavastia. Muutamia covereita Lyytinen on vuosien saatossa levyttänyt, mutta juhlaillallisen ainoa lainaraita on encorena soitettu Dust My Broom. Parissa kohtaa editointi on kaikkea muuta kuin onnistunut, kuten silloin kun kännykkäkamera peittää Lyytisen kokonaan. Maria Hänninen pistäytyy viuluineen lavalla Bed Of Rosesin ajan ja Silvennoinen poikkeaa duetoimassa Silloin, nyt, aina -kappaleen. Siinä missä ”Daylight” oli minulle paha rasti, eikä se kuulu soitetuimpien Lyytis-levyjen joukkoon, on ”Smell The Roses” edeltäjäänsä moniilmeisempi ja lähestyttävämpi. Kappaleen intro on hieno, mutta muuten en oikein pääse siihen sisälle. Avausradan kitarasoolossa on niin paljon asennetta, ettei tällaiseen kovin moni tässä maassa pysty. levy tutkailut ERJA LYYTINEN ERJA LYYTINEN 20 Years Of Blues Rock! (Tuohi THC-022) Erja Lyytisen 20-vuotista soolouraa juhlittiin Tavastialla lokakuussa 2023, jolloin lavalle nousivat lähestulkoon kaikki Lyytisen levyillä vuosien saatossa soittaneet. Lyriikoita oli hänen kanssaan tuolloin kirjoittamassa mm. Taisin katsoa sen jokusen kerran itsekin, mutta tuskin nuo kaikki katselukerrat ovat minun aikaansaamiani, en ainakaan myönnä asiaa. Levyn parasta antia on rennosti rullaava The Ring, jossa slidekitara liukuu kuin Katarina Witt maailmamestaruusjäällä. Se on hienoa katseltavaa ja livetunnelmaan pääsee paremmin, kun on jotain mitä katsoa, joskin leikkaukset ovat tällaisen vanhan liiton miehen makuun liian nopeita. Monilla levyillä on biisejä sekä teoksia, niin tälläkin. Suoraviivaisempaa shuffleblueskäyrää taas seuraa Poor Boy. Musiikillisesti suunta oli muuttunut edellisestä ”Waiting For The Daylight” -albumista suoraviivaisempaan suuntaan. Useamman muun esityksen tavoin tämän kappaleen alkuperäisluenta löytyy niin ikään Abbey Roadilla taltioidulta vuoden 2017 albumilta ”Ergo Sum”, jolla pääasiallisina vokalisteina toimivat brittivieraat Ian Siegal ja Dana Gillespie. Riku Metelinen ERJA LYYTINEN ERJA LYYTINEN Smell The Roses (Tuohi THC-024) Eihän tässä ehtinyt edes kunnolla toipua Lyytisen edellisestä, joulukuussa ilmestyneestä livealbumista, kun jo uutta materiaalia pukkaa ulos. Jos olisi valta niin kuin on mieli, niin lähettäisin kappaleen Samantha Fishin levytettäväksi. Bileet olivat varmasti mahtaKOTIMAAN KATSAUS. Sähkökitaraa silläkään ei tosin kuulla, vaan Sponza hoitaa soolotiluttelunsa akustisesti. Vaikka parhaimmillaan mennään reilusti yli 10 minuutin, kuten Wedding Day, niin kyllästymään ei pääse, ei edes CD:tä kuunnellessa. Tuoreena kappaleena kierrätysversioita täydentää rauhallinen taustaköörin sopuisasti herättelemä Sunday Morning. Klubi on tärkeä monelle musadiggarille, bändille sekä artistille – ja varmasti myös Lyytiselle. Yleiskuvaa olisi saanut olla enemmän ja huomattavasti lähempää. Vankalla riffillä käynnistyvän nimikappaleen video julkaistiin YouTubessa helmikuun 2025 alussa ja parin viikon kuluttua se oli kerännyt jo runsaat 12 000 katselua. Wishbone Ash -tyylinen tuplakitaraosuus suorastaan huutaa Ben Granfeltia mukaan. Mielestäni Lyytinen heittää mahdollisesti yhden parhaista levyttämistään sooloista ikinä. Slideiloittelua on pullollaan myös Ball And Chain. Saksofonin ja trumpetin myötä eteläisen soul-levitteen pintaansa saava Innocent Criminal on sekin tarinaltaan jotain muuta kuin hempeää rallattelua: idean teokseen Sponza sai esiintyessään naisten vankilassa Venetsiassa ja tullessaan miettineeksi tuomion saaneita äitejä, joiden viattomat lapset ovat joutuneet seuraamaan vanhempaansa kalterien taakse. Sielukasta kuorrutetta kahmii extrakerroksen olemukseensa myös gospel-hurmoksisen kuoron tukema Fire, joka perustuu jälleen ajatukseltaan runoon: afroamerikkalaisen Langston Hughesin lähdetekstissä kertoja tunnustaa viimeisellä tuomiolla kaiken sen, mistä häntä syytetäänkin – ja siksi hän tietää sielunsa pian palavan ikuisissa liekeissä. Silkaksi honkytonkiksi on vastavuoroisesti notkistunut petollisesta naisesta varoitteleva Penelope. Pete Hoppula vat, ja kuten laulussa vanhassa laulettiin, oi jospa oisin saanut olla mukana. Soundit ovat upeat, parhaimmillaan slide vinkuu kuin kanadalaisen metsurin moottorisaha tilipäivää odotellessa. Utuinen ja viipyilevä Empty Hours menee ehdottomasti teos-osastolle. Stony Creek on levyn southern rock -numero, jossa kitaristi tarjoilee maukkaita koukkuja. Suurin piirtein tältä keikkareissulta palaavan muusikon sunnuntaiaamun voi helposti otaksua kuulostavankin. Tunnelmaltaan samanvireiseen rentoon maalailuun tuo sanoituksellista syvyyttä 1960-luvun alun Eurooppaa ja kylmän sodan aikoja teksteissään peilaava Cold Cold Cold, jonka Sponza levytti alkujaan Lontoossa Abbey Roadin studioilla vuoden 2018 levylleen ”Made In The Sixties”. Alkusanat lausuvat Lyytisen kaksospojat Dante ja Massimo, minkä jälkeen show alkaa. DVD:stä vielä muutama sana. Onpa joukossa myös yksi levyttämätön teos, Lullaby. Kaikesta huolimatta Lyytinen soittaa todella upeasti. Soittaminen on tunnetilan välittämistä ihmiseltä toiselle ja sitä hän tässä tekee. Nyt äänessä on vain Mike itsekseen. Soolona soitettu Baking Blues toimii aperitiivina, jonka jälkeen lumivyöry pääsee valloilleen. En ole mikään greatest hits live -tyylisten keikkataltiointien ystävä, mutta tässä tapauksessa se oli ainoa oikea ratkaisu. Kun asiat oikein asetellaan, voi bluesin ja countryn välinen vyöhykeraja todella olla hiustakin ohuempi ja herkästi puolelta toiselle taipuva. Kun kappaleita on valittu kaikilta levyiltä, voidaan todeta, että tallenne tarjoaa jokaiselle jotakin. Vaikka olen Lyytisen aika monta kertaa livenä nähnyt, niin nyt kun hän päästää kaikki hevoset irti, hän soittaa paremmin kuin ikinä koskaan milloinkaan. Taustajoukot vaihtuvat muutaman kappaleen välein ja jokunen vierailijakin nähdään. Muutamissa niistä hyviä hetkiä on vain ollut toisia enemmän. Vaikka jokainen soittaja saa mukavasti ruutuaikaa, niin Davide Florenoa kamera karttaa kuin lumi tänä talvena Lounais-Suomea. Kyseessä on Lyytisen kuudes livejulkaisu, kun Heikki Silvennoisen kanssa tehty ”Live 2016” lasketaan mukaan. Reippaan alun jälkeen siirrytään raskaamman musiikin pariin, sillä Going To Hell on silkkaa heavybluesia ja lähempänä Black Country Communion -materiaalia kuin Joe Bonamassan soololevyjä. Taltiointi on vankka läpileikkaus koko uran ajalta, kuten tietysti pitääkin. Pitkään uraan mahtuu monenlaisia albumeja eikä kahta samanlaista ole Lyytiseltä ilmestynyt. Ei tuollaisia mokia saa jäädä! Rumpalia näytetään, mutta kun on rumpusoolon tai -fillin paikka, niin kuva on jossain ihan muualla ja kuitenkin Juha Veronan bassosoolo näytetään kokonaan. Erityisen hienoa on se, että myös Heikki Silvennoinen oli esiintymässä tapahtumassa. Kitarakirnuamista sekä wah wah -hurjastelua on sopivasti. Tästä näkee hyvin Lyytisen musiikillisen matkan ja kehityksen. Wings To Fly on varsin moni-ilmeinen kappale, josta varmasti tulee keikkasuosikki. useiden Creamin hittien takaa muistettava brittikonkari Pete Brown (1940–2023). Kappaleen tunnelmassa on kieltämättä jotain samanlaista kuin Ben Granfeltin Late Night In Hamburg -sävellyksessä. 72 Blues News 2/2025 muistuttaa elämän olevan rajallinen ja kannustaa tilanteen murehtimisen sijaan tarttumaan hetkeen sekä kaatamaan toisenkin lasillisen sitä talon laadukkaampaa viiniä. Allekirjoittaneen suosikkilevy, ”Stolen Hearts”, on edustettuna kiitettävästi ja mukana ovat nimiraidan lisäksi 24 Angels sekä Black Ocean. Lyytinen musisoi suurella tunteella ja kitara tukee herkkää melodiaa. Tällä vauhdilla hänen elämänsä alkaa lähestyä Joe Bonamassaa: jos ei olla kiertueella, ollaan studiossa! Mikäli laskin oikein, on studiolevyjä jo täysi tusina ja livejulkaisuja puoli tusinaa
Käytännössä päivänselvyytenä voinee pitää jo tässä vaiheessa myös sitä, että kaikki kuultava musiikki on solisti Raulamon käsialaa. Onneksi tilaisuus taltioitiin, minkä seurauksena Jussi Raulamon ja Tyko Haapalan ansaittua maailmanlaajuista kiinnostusta herättäneen livetyöskentelyn jäljet on nyt vihdoin sementoitu myös fyysiseksi äänilevyksi. Oletusarvoisesti combo kuitenkin tulkitsee tällä kertaa kauttaaltaan lainamateriaalia, joskin ihailtavan omaperäiseen tapaansa. Suoratoistoalbumeille valitettavan luonteenomaisesti myöskään tällä julkaisulla kappaleiden tekijöitä eivät nettialustat jaksa tai muista eritellä. Kuin siivellä vierähtävän 41-minuuttisen konserttilatingin huipentaa eeppinen flamencoblues-instrumentaali Spanish Twang-O – tismalleen siten kuin maestrot Raulamo ja Haapala tämänkin eksoottisen lajityypin parhaiten ja originellein taitavat. Vaikka tuore albumi on hyvä, niin takkiani en aio vielä(kään) kääntää ja uutta hallitsijaa julistaa. Baaritietovisassa Blues Newsin lukijoilta vastausvuoro on evätty. Blues News 2/2025 73 Levyn toinen teos, seitsemän minuutin järkäle Abyss vaati useamman kuuntelukerran auetakseen. Parivaljakolla on silti kiistaton uniikki soundinsa, jota ei voisi korkeimmassakaan oikeusasteessa muiden omaisuudeksi väittää. 1” lanseerattu Muddy Waters’mainen Never Find Another. Entisestään pakkaan pääsee puuttumaan Jimmie Rodgers -piirteisine oldtime-countryjodlauksineen pelin kulkua sekoittava Speedin’ Up Mama. Äärimaltillisen soitannan oppinäytös lukeutuukin levyn ehdottomiin kulmakiviin. Sen sijaan viekkaammin syntyperäisiä juuriaan peittelevät mainion bluesshufflekaavun harteilleen saava Oscar Brown Jr:n Mr. Kesällä 2024 perustetun 3rd Call Menin kutsumusala vaikuttaisi olevan sähköinen blues sekä sen lähituntuman genret ilman kiveen hakattua lajisegregaatiota. Olennaista joka tapauksessa on, etteivät kaverukset ole tulleet pelkästään ratsastamaan villillä menneisyydellään. Edellä mainittujen pelimiesten kanssa yhtyeen hiekkalaatikon jakavat basisti Jan Smedberg sekä rumpali Sauli Karhu. Kicks sekä Meat Shakin’ Woman, jonka totaalirempattua macho-sovitusta olisi asiaa tietämättä vaikea yhdistää Blind Boy Fullerin 1930-lukuiseen klassikkoon. Riku Metelinen JO’ BUDDY & JO’ BUDDY & DOWN HOME DOWN HOME KING III KING III 20 Years LIVE Volume 1 (Ram-Bam RAM 012) Ja tapahtui niinä päivinä, Tampereen Paapan Kapakassa 26. Setti starttaa tuhdisti tremoloidulla instrumentaalilla Radio Act Twist. Kun te kaikki odotatte vesi kielellä tietoa siitä, onko valtakunnassa uusi kuningas eli onko ”Smell The Roses” parempi kuin ”Stolen Hearts”. Ei sievistelyjä, ei selittelyjä – ainoastaan jostain syvältä soittajien sisimmästä purkautuvaa musiikkia sen luontaisimmassa, tinkimättömimmässä ja rehdimmässä olomuodossaan. Ei niinkään kirjaimellisesti twistin vaan pikemminkin mollivoittoisen ragtime-bluesin viemänä heti oikeille urilleen asettautuva akti sukeltaa seuraavaksi syvälle bluesviidakkoon hyytävästi ulvotun Howlin’ These Bluesin lietsomana. Siksi onkin vain ilo ja onni päästä todistamaan samaisen kaksikon, laulaja-kitaristi Petri Bergmanin ja kitaristi Gona Lehtisen uuden kokoonpanon esiinmarssia tuoreen digitaalisen esittelyalbumin merkeissä. Kitarasoolo on kuin myrskyävä meri kolmimetrisine aaltoineen. Rehvakkaasti albumin avaavan vuoden 2003 International Blues Challenge -voittajan Delta Moonin Open All Nightin lisäksi soulblues-taajuuksille kalibroidut korvat poimivat verevän seitsikon seasta myös Rick Estriniltä napatun, teemallisestikin edellisen kanssa oivan vastinparin muodostavan hiipivän mollinumeron Walk All Day sekä Son Sealsin otsikkonsa veroisesti töppöstä toisen eteen pistelevän Funky Bitchin. (omakustanne) Montakos vuotta vai vuosikymmentä siitä jo onkaan, kun mitä mainioin ragtime-duo Berryman & Bullet kiersi valloittamassa maamme ei-niin-suuren-kokoluokan keikkalavoja. Juha Takasen Äänistudiolla purkitettu debyyttikiekko on referoitu seitsemän esityksen laajuiseksi käyntikortiksi. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä tosiseikkaa, että Lightnin’ Hopkinsin ja monien muiden menneisyyden ikonien vaikutteet kuultavat aina ja iankaiken läpi myös kaikkein itsenäisempienkin Jo’ Buddy -hengentuotteiden takaa. Ja kenelleköhän kuninkaalliselle mahtaakaan tehdä Rick Holmstromin jalanjäljissä kunniaa hassunhauskasti nimetty instrumentaaliblues King Freddie. Jo’ Buddyn & Down Home King III:n levytysrepertuaarissa ensi-iltansa saavan uuden What’s On Your Mind -bluesin ohella Paappaillan kuranteinta antia edustaa viimevuotisella Jo’ Buddy’s One Man Stomptet -julkaisulla ”Lockdown Sessions & Beyond, Vol. Petri Bergmanin itsevarma mutta samalla realiteettinsa tunnistava taloudellinen laulutapa tuo mieleen kotimaisista vertauskohteista ennen kaikkea Tommi Vikstenin sekä hänen 1980-luvulla luotsaamansa The Hangovers -yhtyeen, mutta tuskin kukaan 3rd Call Menin jäsenistä pistää pahakseen, vaikka orkesterin työstöä rohkenisi paikka paikoin rinnastaa myös vanhaan kunnon The Paladins -trioon. heinäkuuta vuonna 2023. Duon intensiivinen yhteispeli ei vieläkään kaipaa seuraansa täydentäviä instrumentteja. Vaikka arvovaltainen kutsuvierasyleisö olikin kanssani eri mieltä, ja uhkasi heittää vaatimattoman (12 eri laatua sisältävän) tee-kokoelmani roskiin, niin sanon tämän silti: kappaleen intron olisi saanut jättää pois/muuttaa (tarpeeton yliviivataan). Pete Hoppula INA FORSMAN INA FORSMAN After Dark Hour (Jazzhaus JHR 260 [CD]/JHR 261 [2-LP]) Vaikka komeettamaisen pyrähdyksen Keski-Euroopan soulblues-eliitlevy tutkailut. Olé! Pete Hoppula 3RD CALL MEN 3RD CALL MEN Introducing... Jo’ Buddy & Down Home King III vain sattuvat luonnostaan kuulostamaan juuri tältä, eikä se jätä piiruakaan toivomisen varaa. Silloin läpi pohjoisen pallonpuoliskomme soittotantereet läpeensä kolunnut mutta kaikkien paikalla olleiden jo hyvin entuudestaan tunteman kitaristi-laulajan ja rumpalin muodostama duo saapui vanhoille kotikonnuilleen ja tarjosi innostuneelle yleisölleen jälleen yhden lukemattomista täyden palvelun keikoistaan. Lowdown Foolin’ Gamen tapaisten duolle arkkityyppisten boogie-rietastelujen sekä useiden Jimmy Reedin perintöä kunniakkaasti vaalivien shufflerallien keskellä etenkin salskeatempoinen Evil Eyes lisää kattaukseen myös ripauksen toisenlaista melodisuutta. Toisten kappaleitahan hän ei ole levyttänytkään koko varsinaisen ”soolouransa” aikana. Hieman raskain saappain mennään ja ollaan jossain Nightwishin tontilla, paitsi että uruista tulee mieleen Jon Lord tai Jukka Gustavson enemmän kuin Tuomas Holopainen. Vallanvaihtoa saatte odottaa vielä hetken, vähintään seuraavaan levyyn asti, sillä koskaan ei tiedä, millaisia valttikortteja Erja Lyytinen jatkossa hatustaan nostaa. Reedkoulukunnan kannattajien sydämet taas saanee kiihkeimmin väpättämään You Changed My Life All Over, jonka Raulamo itse on kertonut olleen hänelle eräänlainen ”työvoitto”: kappale valikoitui vuoden 2009 Benelux-maiden kiertueen myötä Hollannin valtakunnallisen radion rootsmusiikkiohjelman tunnusmelodiaksi, minkä seurauksena maailmalta tilitetyt Teosto-maksut ovat pitäneet artistia kiinni leivän syrjässä myös uran taloudellisesti haastavimpina aikoina. Slidekitaroitu Angely taas kartuttaa herrojen ilmeisten inspiraation lähteiden listaa jo viitisentoista vuotta sitten yhteisillä keikkalavoilla tutuksi tulleella Louisiana Redillä. Oli vierähtänyt 20 vuotta kaksikon ensimmäisistä yhteisistä esiintymisistä ja kaverukset vaikuttivat edelleen nauttivan musisoinnista samoin täysin siemauksin kuin heidän aloittaessaankin. Kokeneet muusikonplantut ovat tällä kertaa tyylillisesti sangen uuden aluevaltauksen äärellä – ja mikä vielä tärkeintä, he ovat edelleen aidosti vahvassa soitannollisessa vedossa. Liian pitkään. Eittämättä tunnistettavimman coverin kohtalon bändin ensiannoksella kokee hurjapäisesti jamitteleva That Train Don’t Stop Here, jonka originaalin toimitti 1990-luvun alkupuolella levylle Los Lobos
Yllätys on sitä iloisempi, kun kansi paljastaa kappaleen olevan toinen Janne Louhivuoren ja Richard Stanleyn, eli Mister X:n, levylle rustaamista, ihka uusista originaaleista. Yksi albumin sanomista vaikuttaa tosiaan olevan toivon herääminen. Edellisiin teemoihin on valjastettu levyn tahtilajiltaan seesteisimmät soulbluesit Stubborn ja That Is All, jotka myös viljelevät leimallisemmin Thee Sacred Soulsin ja The Altonsin tapaisille Etelä-Kalifornian uusromanttisille bändeille ominaisia tuotantokeinoja. James Brownin funkpoljento puolestaan ottaa vallan ennen kaikkea Mama’s Groovella. Etenkin viimeksi mainitulla Forsmanin ulottuvainen laulusuoritus on pysäyttävää luokkaa. Solistina Räty hieman hapuilee suomalaisille tyypilliseen tapaan arastelevan äänenkäyttönsä ja englannin ääntämyksensä kanssa, mutta hyvää tulkinnallista pontta hänen otteistaan välittyy kyllä edellisten lisäksi mm. Moon Is Rising laukkaa alkuperäistä pirteämmin ja samoin tekee Shorai, Shorai -singlen b-puoli In My Mind, johon myös kappaleen rakenteen hienoinen terävöitys tuo uutta puhtia. Levyn ensisinglenä julkaistu kestosuosikkini An Awful Crime vaati pari kuuntelukertaa, mutta on sittemmin kohonnut itselleni yhdeksi albumin helmistä! Ile on korvannut originaaliversion hienot kitarateemansa kokonaan uusilla, yhtä hienoilla kuljetuksilla ja tulkinta on muutenkin alkuperäistä tunnelmallisempi. Kymmenen esityksen suora soljuu etupäässä yhtyeen omien sävellysten varassa. Samantyylisen tempun on tehnyt myös Janne Louhivuori levyn päätösraidalla, “Fortissimo“-levyltä alun perin löytyvällä Teardropsilla. Juuri siitä mielikuvasta syntyi Dark After Hour. Forsman on tunnustanut kärsineensä ”pandemian jälkeisestä bluesista”, joka vei häneltä hetkeksi innon ja kyvyn kirjoittaa uusia kappaleita. Ja ajokin on sen verran vakuuttavaa, että tuskin näitä kukaan yli skippailee, päin vastoin. Konserttien energian ja tunnelatauksen siirtäminen studioon voi olla tabu lähes jokaiselle levyttävälle muusikolle, mutta Inan käänteinen strategia taitaa toimia. Pete Hoppula BLACK DEVILS BLACK DEVILS WITH ILE WITH ILE KALLIO & JANNE KALLIO & JANNE LOUHIVUORI LOUHIVUORI Hooked (Emsalö Music EMCD066) Black Devils kera Ile Kallion ja Janne Louhivuoren julkaisee toisen studioalbuminsa melkein päivälleen vuosi debyytin jälkeen. Useampaan vuoteen yhtyeestä ei kuitenkaan ole juuri kuulunut, vaikka sen jäsenet ovat aika ajoin muissa bändikuvioissa näyttäytyneetkin. Rädyn tehokasta huuliharpun soittoa sisältyy harmillisesti vain parille numerolle. Rakkauden ja parisuhde-elämän pohjattomasta kirstusta hänellä totta kai riittää yhä kirjoittavaa, mutta laulujensa kautta hän purkaa myös toisenlaisia vakavia aiheita niin itsenäisyydestä, itsensä löytämisestä kuin itsepäisyydestäkin. Mitä todennäköisimmin The Band -muusikot ovat jälleen toimineet Mood’zin americana-vireisen kimppaversioinnin spirituaalisina suunnannäyttäjinä – siitäkin huolimatta, ettei tästä vähintään parisen sataa kertaa coveroidusta kappaleesta taida heidän tekemäänsä levytystä löytyäkään. Vierailevina vahvistuksina osalla raidoista soittoa tukevoittaa Artsin kitaristiveli Ykä Putkinen Ykä Putkinen sekä Sonny Boy Williamson II:n Checkin’ Up On My Babylla Mr. rumpali Teppo Mäkynen, basisti Iiro Kautto ja kitaristi Kalle Outila) kanssa, taitaa olla verrattain selvää, että olemme jo tavallaan menettäneet Berliinissä asuvan superlahjakkaan laulaja-lauluntekijämme ”suuremmille estradeille”. Viimeistään Mood’zin matkan katkaisi Artsi Putkisen menehtyminen vuonna 2023. Ja tietenkin se sopii myös meille juurevan rock‘n‘rollin suurkuluttajille. Niistä etenkin 1960-lukuisella hapokkuudella esanssoitu tunnelmointi Fool, vuoden 2015 albumin nimikappale 3 O’Clock sekä samalla levyllä ensisoittonsa saanut funkahtava Peace Of Mind tuovat bändiä julki särmikkäimmillään. Tunnelmaa nostattavat entisestään sopiviin väleihin sovitetut jouset sekä kirkkokuoromaiset mahtipontiset taustaharmoniat, jotka hallitsevat sävelalaa mm. Laulaja on myös kertonut ratkaisunsa olleen harkittu. Sinä aikana perinteiselle sähköiselle bluesille omistautunut konklaavi levytti kaikkiaan kolme omakustanteista CD:tä. Avausnumero ja se toinen, (vinyyliversion b-puolen käynnistävä) Hooked On Rock, ovat myös ainakin meikäläisen makuun mainion levyn parasta antia ja saavat toivomaan herroilta lisää vastaavaa yhteistyötä bändin tuleville levytyksille! Ei aivan originaali mutta kuitenkin harvemmin kuultu on myös vanha kivenmurikointilaulu Take This Hammer (trad.), joka jolkottelee mukavasti eteenpäin. Levyn Hurriganes-versioinneista Beatles -cover I Saw Her Standing There sekä originaalit Red House ja Elephants Boogie eivät sinällään tuo jo olemassa oleviin levytyksiin mitään uutta, mutta sopivat mainiosti kokonaisuuteen. Nyt Forsman halusi hänen kantavan tuotannollisen vastuun koko pitkäsoitolla ja jälki on vaikuttavaa. Roosevelt Sykesille kreditoidulta 44 Blues -standardilta. Kansalaisuuteen katsomatta toisella saksalaisen Jazzhaus-yhtiön studiojulkaisullaan Forsman joka tapauksessa muistuttaa olevansa henkeen ja vereen perinteiden vaalija. Pete Hoppula MOOD’Z BLUES MOOD’Z BLUES After All These Years... Laulaja-huuliharpisti Petteri Rädyn, kitaristi Jari Mokkalan, basisti Aarno ”Artsi” Putkisen ja rumpali Ville Tolosen ohella kokoonpanossa viihtyivät aikansa myös kitaristi Harri Raudaskoski sekä koskettimia ja huuliharppua soittanut Tapio Kojo. Tärkeässä roolissa on tavoitteen toteuttamisessa toiminut jo edellislevyn tekoon jossain määrin osallistunut Michael Bleu. Forsman on maininnut yhdeksi ohjenuorakseen halunsa julkaista tällä kertaa kappaleita, joita hän voisi ja myös nauttisi esittää samanlaisina sovituksina keikoillaan. Artsi Putkisen sympaattista laulua on tarjolla Robbie Robertsonin käsialaa olevalla klassikolla Ophelia, vaikkei hän vaikutakaan olevan aivan kotonaan mikrofonin takana. Päätökseksi säästetyllä Willie Nelsonin Funny How Time Slips Awaylla vokalistin tehtävät on jaettu tasan Rädyn, Putkisen ja Mokkalan kesken. Teksteissään Forsman on, jos mahdollista, entistä vahvemmin kiinni omissa tuntemuksissaan. Se sopii mainiosti Hurriganesin henkeen: Ganeshan julkaisi aikoinaan levyn joka vuosi. Aretha Franklinin työjäljestä muistuttavalla Good Manilla. Levyn 1960ja 1970-lukuinen soulgroove on tanssivetoista retroa vastustamattomimmillaan. Kaiken tämän kansainvälisen huomion Ina Forsmanille myös mielihyvin suo. (Demo 004.1) Pääkaupunkiseutulainen Mood’z-yhtye eli kukoistavinta kauttaan vuosien 2008–2015 välillä. Artisti on selvästi löytänyt luontevimman tapansa ilmaista itseään, mutta esimerkiksi akustisen kitaran säestyksellä tarjoiltu folkpop-sointisempi päätöstunnelmointi First Of June toisaalta osoittaa, ettei hän siltikään ole kahliutunut yksinomaan soul-tyylikarsinaansa. 74 Blues News 2/2025 tiin tehnyt Ina Forsman käykin yhä säännöllisin väliajoin esiintymässä synnyinmaassaan ja on myös levyttänyt uuden ”After Dark Hour” -albuminsa Suomessa meikäläisten huippumuusikoiden (mm. Nimiraidan After Dark Hour lisäksi klassinen Motown-maailma ravistetaan jalkeille ja saman tien discopallon välkkeen alle parketille mm. Remun alkupelevy tutkailut. Breathless pianoineen. Kappaleen kitarointi kumartaa hauskalla tavalla vanhalle kunnon Red River Rockille. sinkkunakin ilmestyneellä Pass You Byella sekä positiivisen viestin jakavalla (I Can’t Believe) We Made Itillä. Vastaanotto oli mukiinmenevää luokkaa ja keikkojakin riitti. Mukana on kaikkiaan 14 kappaletta, joista kymmenen on nimiensä perusteella jo ennestään tuttuja, useimmat niistä Hurriganesin aikanaan levyttämiä. Edellisten levyjen tapaan ”demoksi” kategorisoitu Mood’z (Blues) -omakustanne ”After All These Years...” onkin eräänlainen muistojulkaisu bändin perustajajäsenelle Putkiselle, jonka soittoa kuullaan albumin kaikilla vuoden 2012 tietämillä taltioiduilla ja ilmeisesti vuoden 2023 paikkeilla julkaisukuntoon viimeistellyillä kappaleilla. Lopulta ”tukos” alkoi vähitellen murtua kuin ensitunnit pimeän yön jälkeen, jolloin auringon valo luo ensimmäiset pilkkeensä vielä suljettujen verhojen takaa. Esimerkiksi intensiivinen Freedom Manifesto on runsaassa äänimaailmassaan harvinaisen helppo kuvitella soimaan studiotilan kuulokkeiden ohella myös tiivistunnelmaisen klubin PA-laitteistosta. Albumi käynnistyy messevällä boogierockilla Rich Man‘s Daughter, joka saa heti miettimään, että kenenkäs 70-lukuinen klassikko tämä olikaan
Tässä ei brassailla, riuhdota tai yritetä tiputtaa pohjantähteä taivaalta, kaikki sujuu omalla painollaan. Ei se ainakaan haitaksi ole. Levyltä löytyvät myös versiot Shakin‘ All Overista ja You Really Got Me‘stä. Tomi Leinon äänitys ja miksaus Suprovox-studiolla, AP Niemen tuotanto ja Tony Brandbergin masterointi on tehnyt albumille sellaisen dynamiikan, ettei paremmasta väliä. Sherwoodin Mies Orkesterin miehistön laittoi vähitellen kasaan alkuperäinen Tigersbasisti AP Niemi, joka onnistui kutsumaan mukaan sellaiset tekijät, joiden elämään Aikan tuotanto oli aikoinaan vaikuttanut ja ehkäpä jopa johdattanut musiikin ammattilaisuuteen. Siihen kun vielä sekoitetaan jokaisen soittajan aikaisemmat tekemiset, niin lopputulos on varsin monipuolinen kattaus. Sanoituksista vastaavat Marko Haavisto, Vesa Haaja ja Sherwoodin Pikku Jussi eli tietokirjailija Tapani Bagge. Mistään ei ole tingitty ja riman päälle jää ilmaa vähintään yhtä paljon kuin Sergei Bubkalle huippuvuosinaan. Kisällintyöt on tehty vuosia sitten, eikä nykyään tarvitse todistaa kenellekään enää yhtään mitään. Pari sävellystä on Blugin ja Granfeltin yhteisiä. Myös omassani. Petri Friman BLUG, GRANFELT BLUG, GRANFELT & ENGELIEN & ENGELIEN Strat-o-Sphere (A1) Kotimaamme Stratocaster-velho Ben Granfelt on lyöttäytynyt yhteen saksalaisen, niin ikään loistavana Stratocasterin käsittelijänä tunnetun Thomas Blugin kanssa. Rauno Mäkinen CHESTER CHESTER DIAMONDS DIAMONDS Hot House Revisited (Diamond Stomp STOMP002) Mikäköhän rituaali mahtaa olla helsinkiläisen Chester levy tutkailut. Se toteuttaa postuumisti Hakalan pitkäaikaisen toiveen tehdä musiikkia Suomen kielellä: viisi kappaleista on suomennettuja Alpon sävellyksiä ja kahdeksan alkuperäisteosta kertovat hänen elämänvaiheistaan alkaen Sputnikista (Alpon isän tälle antama lempinimi) ja päättyen Pullon henkeen. Toisaalta onhan nämä kipaleet kuultu jo aika moneen kertaan aiemminkin. Rumpuja levyllä soittaa Tommy Fischer ja yhdessä kappaleessa Kai Jokiaho. Sitä tässä tehdään ja erittäin onnistuneesti. Ensimmäisenä kiinnitettiin kokoonpanoon Marko Haavisto (laulu/akustinen kitara), jonka huoneen seinällä 1970-luvun lopulla asuivat rinta rinnan Teddy & The Tigersin ja Eppu Normaalin julisteet. Mielenkiintoinen kuriositeetti on aikoinaan ilmeisesti “Tsugu Way“-sessioista viime hetkellä pois pudonnut Havin‘ Fun, jota Hurriganes soitti keikalla kaiketi kokeeksi ainakin kerran. Versio paljastaa viimeistään kappaleen hienon melodian ja myös sen, kuinka monipuolinen kitaristi Louhivuori on. Sen ansiosta tälle kiitettävän arvosanan saavalle julkaisulle onkin tullut suurimmaksi yhteiseksi nimittäjäksi rakkaus musiikkiin ja ystäviin. Tuskin JJ Cale -vainaakaan haudassaan kääntyy, vaikka sovitus poikkeaa hänen hittiversiostaan aika tavalla. Ne ovat hyviä ja ensiksi mainitulla on kiistaton paikkansa Ganes-historiassa. J-P Kakkola kuulostaa välillä sopivasti Remulta mutta myös itseltään. Black Devils -kitaristi Matti Kähkönen pääsee tälläkin levyllä lauluvuoroon ja valinta on tällä kertaa hieman yllättäen “In The Spirit Of Hurriganesilta“ alkujaan löytyvä Tatu Mannbergin kynäilemä Motorway. Tämä on kuin viikon ruokalista, erilaista herkkua joka päivälle. Lopputuloksena syntyi dokumenttielokuva ja pitkäsoitto rinnakkain – toinen toistaan tukien. Sherwoodin Mies -elokuvan ja -levyn teossa on ollut vahvasti mukana myös keravalainen oppilaitos Keuda sekä Sherwood Tigers 77 Ry. Biisi tuo tässä muodossa mieleen The Shadowsin, enkä ole varma, onko se pelkkää sattumaa. Myös omat sävellykset ovat sovituksineen kansallisessa sarjassa huippuluokkaa. Ne kaikki yhteensopivat Alpon tyylisen musiikin kanssa. Pääosan musiikista on kirjoittanut Granfelt, joka on saanut tekstipuolella vetoapua Jan Jayltä. Levyn sisältö on onnistunut sekoitus Alpon sävellyksiä ja bändin originaaleja. Vaikka kaksikon työvälineet, Granfeltin taivaansininen -63 ja Blugin valkoinen -61, ovat sulassa sovussa hotellihuoneen penkeillä ja molemmat ovat Hendrixinsä kuunnelleet, niin mitään Manic Depressionia tämä ei ole, aivan kaikkea muuta. Bändi kuulostaa soittavan suuressa tilassa – kaikki soittimet erottuvat selvästi eikä missään synny eturistiriitoja. Levyn yllättävin veto on Cocaine. Molemmat legendaariset Hurriganes-kitaristit ovat saaneet kilometrien myötä jo aiemminkin tunnustettuun soittoonsa aimo annoksen tyylikkyyttä ja Black Devils -kitaristi Kähkönen pärjää kinkereissä niin hyvin, että jollei olisi mahdollista luntata levyn kansipapereista, olisi välillä vaikea sanoa, kuka herroista kulloinkin on asialla. Heti perään mukaan ilmoittautui Vesa Haaja (laulu/akustinen kitara) sekä Keravan omat miehet Kepa Kettunen (rummut) ja Ykä Putkinen (sähkökitara), joka oli myös mukana Teddy & The Tigersin viimeisellä pitkäsoitolla. Versio on messevää ajoa, jonka Kähkönen kruunaa kunnon kitaroinnilla. Lauluharmoniat ovat upeat ja instrumenttien soundit lämpimät. On helppo ennustaa, että levy tulee nousemaan korkealle myyntilistoilla ja myös soimaan tiuhaan harrastajien soittimissa. Blues News 2/2025 75 räinen alarekisteristä vedetty laulutulkinta on jakanut vahvasti fanileiriä, mutta nyt asiasta ei tarvitse riidellä, sillä Black Devils on taltioinut kappaleen instrumentaalina. Kaikkihan me tiedämme, mitä Blugin ja Granfeltin CV:t sisältävät. Varsinaisena maustemiehenä bändissä kunnostautuu Ismo Haavisto (laulu, sähkökitara, haitari, huuliharppu). Toisaalta taas, klassikkokappaleet ovat klassikoita, koska ne ovat niin hyviä! Black Devilsin soitto on kautta albumin tiukkaa ja topakkaa, mutta silti sopivan ilmavaa, jota tukee myös Janne Louhivuoren osaava miksaus. Vaikka monessa kappaleessa mennään Zugspitzen yläpuolella, niin ei onneksi aina, sillä välillä kolmikko uskaltautuu oikein fiilistelemään kesäpäivän auringossa. Parhaimmillaan kitaransoitto on kuin nuolien ampumista sieluun, mielikuvien maalaamista kankaalle. Yksi kappale on lainattu JJ Calelta ja yhden Blug on tehnyt yksin. Jälkimmäisen tekstejä saimme kuulla jo Granfeltin ”Gratitude”-levyllä. Eikä levyä kuunnellessa voi olla aistimatta myös sitä, että studiossa on myös ollut hauskaa. Levy on myös teknisesti mestariteos. Koko prosessin mahdollistajana on ollut jo vuosikymmenien ajan jatkunut yhteisöllisyys. Riku Metelinen SHERWOODIN SHERWOODIN MIES ORKESTERI MIES ORKESTERI Sherwoodin Mies Orkesteri (Sherwood Sound LP/CD 001) Sherwoodin iloiset veikot iskevät jälleen. Kuten monet varmaan arvasivat, levy on kahden asiansa osaavan kitaristin tykitystä. Ben Granfelt Band levytti sen aikoinaan “Notes From The Road” -albumille varsin nopeatempoisena, chilillä ja valkosipulilla maustettuna sovituksena, mutta tässä ollaan lähempänä Eric Claptonin keikoillaan soittamaa versiota. Bassossa on itseoikeutetusti Sherwoodin Robin Hood AP Niemi. Kopioimaan herrat eivät ole lähteneet, vaan Claptonilta adaptoitu perussabluuna on käynyt läpi tehosekoittajan ja saanut sokeriruo’olla kyllästetyt reggaemausteet lisukkeeksi. Silkkaa kitarailotulitusta levy ei ole, vaikka luulin sen sellaista olevan. Black Devils -rumpali-vokalisti J-P Kakkola on rustannut biisiin sopivasti Ganeshengessä kulkevan tekstin. 2021 järjestetyn Alpo “Aikka“ Hakalan muistokonsertin saaman suosion innoittamina Keravan naiset ja miehet päättivät viedä tekemisensä seuraavalle tasolle ja tuottaa Aikan elämänvaiheista jotain pysyvämpääkin. Trion täydentää basisti Martin Engelien. Mukana on kaikuja Granfeltin Wishbone Ash -vuosilta, jotain Eric Johnsonin ”sormiharjoittelukirjasta” lainattua, yksi kappale on kuin U2 tekemässä Robin Troweria omalla tyylillään ja hieman Beatles-vaikutteitakin olen kuulevinani. Käännökset ja omien sävellysten sanoitukset ovat erittäin onnistuneet ja koskettavat. Vaikka kuulun joukkoon ”I don’t like reggae, oh no”, niin pelihousuja en tämän takia ala repimään. Niistä tuoksuu yhdessä eletty elämä ja kahteen suuntaan tapahtunut vuorovaikutus Alpon kanssa. Laulettujakin kappaleita on Granfeltin toimiessa solistina
Musiikki on yhä taattua levy tutkailut. Tämän sanottua huomio tietenkin kiinnittyy oitis Mannish Boy’maisella riffillä varustetun Georgian Bluesin käynnistäviin ”kiellettyihin sanoihin”: ”I woke up this morning...” Tarkoituksellista kiusaa, se on selvä. Eli ei käytännössä kerro siitä halaistua sanaa. Bändin alkuaikojen aihepiirille kunniaa tehneistä minimalistisista Taylor-pastisseista poiketen nyt soitinkalustossa on tosiaan mukana myös sähköbasso. Joukko tilannetta ihmetteleviä sivustakatsojia, kaksi teurastajan oloista kaveria ja lehmä töllöttävät askeettisen rakennuksen keskellä ja katosta heidän päälleen laskeutuu ufomainen jättiläiskattokruunu. 1960-luvulta peräisin oleva foto oikeastaan paljastaa mystisyydellään paljon levyn sisällöstä. ”Hot House Revisited” ei kuvan tavoin selittele ymmärrettävällä kielellä itseään vaan takoo brutaalia boogievetoista ”punk”-bluesiaan otteella, jolle joskus muinoin ideoitiin näppärä termikin: damaged roots. Pete Hoppula THE SULTANS THE SULTANS Kitchen Sessions 3 (Joteskii Groteskii JOG-100) Tamperelaisen Nike Sarapohjan harrastuksenomaisesti ylläpitämän Joteskii Groteskii -yhtiön sadannen julkaisun on kerrottu olevan samalla lafkan viimeinen. Olkoon niin, ainahan täsmäakupunktiota tarvitaan musiikinharrastajankin oloa tervehdyttämään. Kun 39 sekunnin mittainen huuliharppuintro Harmonica For Seagulls on ohitettu, siirrytään varsinaiseen asiaan, ”Hound Dog Taylor -boogien” pariin. Kunnian on saanut kukapa muukaan kuin The Sultans, jonka keulahahmon, torniolaisen Veli-Matti ”Läjä” Äijälän luotsaaman Billy Boys -yhtyeen seiskatuumaisella tämän kiitellyn indiemerkin seikkailut ääniteteollisuudessa vuonna 2010 alkoivat. Muutaman illanvieton yhteydessä kesällä 2021 Tornion ”Kitchen Studiossa” narulle loihditulla platalla ovat äänessä kitaraa soittavan Läjän itsensä ohella tämän rumpaliveli Timo Äijälä, bassoa, kitaraa ja huuliharppua vaihtelevasti käsittelevä Markku Leinonen sekä vielä yllätysmomenttina muun metakan keskellä saksofoniin tai klarinettiin silloin tällöin hönkimässä käyvä Mane Kuitula. Nyt purjehduskengät on varmuudella revitty pois jaloista ja kaikilta osin hienostelusta nakuksi riisuttu musiikki raikaa vinyyliltä kuin 13th Floor Elevatorsilta, Blues Magoosilta tai muilta esikuvallisilta garage-bluesin pioneereilta konsanaan. Muutoin mikään ei ole muuttunut, saati sitten kehittynyt. Toivottavasti kauppa on silti käynyt. Albumin vauhtiin laukaiseva bändin jollain tapaa kansainvälisestikin huomioitu ”underground-hitti” Riflebird Boogie on kuvaannollinen näyte Chester Diamondsin brutaalitaiteesta, jossa hienostelematonta soittoa kompensoidaan itse asiassa sangen runollisella lyyrisellä kerronnalla: ”Extend wings and fans, move head from side to side, expose the throat feathers, and the crown do not hide.” Ei siten mitään tyypillisintä ”rock me baby, all night longia”. Uutuus-LP:n painosmäärä on typistetty firmalle uskolliseen tapaan realistiseen 250 kappaleeseen, tosin tuskin nykymaailman menossa sen enempää vaihtoehtobluesvinyylejä Suomessa myytäisiin muutenkaan. Diamondsin esikoisalbumin etukannessa käynnissä. Materiaalia on äänitetty hissukseen (siis ajallisesti, ei todellakaan äänenkäytöllisesti) vuosien 2021–23 varrella. Vankkaa kulttimainetta heti perustamisestaan 1990-luvulta lähtien nautiskellut The Sultans on koonnut ”keittiöäänityksiään” levymerkille tähän mennessä jo kolmen pitkäsoiton edestä. Lähimpänä laulumikrofonia tuimistelee Peku Heinonen ja bassoa soittaa Antti Siltanen. Ulkoisesti rumaa mutta sisäisesti ah, niin petollisen kaunista musiikillista turmeltuneisuutta ja lähinnä yhden voimasoinnun päälle runnottua maanista kellarimättöä piisaa ei enempää eikä vähempää kuin tasan kymmenen yhtyeen oman sävellyksen ja sanoituksen mitalla. Säveltuotanto on merkitty kitaristi Sami Ravettisen nimiin ja sanat rumpali Jussi Kaskisen tekemiksi. Onko Chester Diamonds sitten ylipäätään tahallinen piikki bluespuritaanin selkänahassa
(Tell Me Why) sekä One In A Millionista kierrättynyt jousitaustainen kuuskytlukuballadi Yksi ja ainoa, jonka tekstityksestä on vastannut Vesa levy tutkailut. Vaikka CD-formaatissa taika kieltämättä hieman laimentuu (vinyyliversion on luvattu ilmestyvän myöhemmin), ei EP:n kansiakaan ole syytä jättää noteeraamatta. Edvard Griegin extrakaikuvaan peikkoluolaan suunnataan vielä lopuksi In The Hall Of The Reverb King -nimen saaneella, tempovaihdoksin raikkaasti uusiosovitetulla standardilla, jota on populaarikulttuurissa toki hyödynnetty kerran jos toisen aiemminkin. Tai ainakin sopivasti kilpailijoistaan poiketen. Jälkimmäisistä verrokkeina toimivat etenkin kurinalaisimman koulukunnan makurajoja ronskisti rikkovat kappaleet Hi, This Is Roberto ja Spomenik Beat. Pienieleinen teos myös onnistuu monelta instrumentaaliyhtyeeltä haaveeksi jäävässä missiossa: esityksessä on oma tunnusomainen melodiansa, joka jää aidosti mieleen. Viritettyään ensin pitkähköllä puheintrolla kuulijat 1960-lukuisen horror-estetiikkansa äärelle se päästää heti koneestaan höyryt irti spiidipäisellä tempolla liihottavalla Batman-ORamalla. Pahaenteisen tunnelman rakennustoimet jatkuvat monia jouhevia sovituksellisia tehokeinoja viljelevällä No Regrets -slovarilla. Pääesiintyjien nokkela liikekonsepti ei ole ajan saatossa muuttunut piiruakaan ja bändin kokoonpanokin (Haajan ohella basisti Pete Salomaa, kitaristi Mika Jokinen ja rumpali Timo Järvinen) on säilynyt paluun jälkeen entisellään. Jälkimmäisestä lajikirjosta on noukkinut esikuvansa erikoistehosteiden usvassa lilluva Silent Night, Monster Night, josta on tunnistettavissa ennen kaikkea Joe Meek’mäisiä kerrostumia. Stepa (Joni Stenberg) pääsee sovittamaan suomenkielistä ”karipeitsamolaista” semi-räppiään herkulliseen jytänumeroon Beatlesin viisaat sanat. Sitä pohtiessa kannattaa vilkaista vaikkapa ihan vain huvin vuoksi helsinkiläisen electro-popbändin Giant Robotin 1990-luvun lopun maxi-CD:n ”Helsinki Rock City” etuliparetta. Jotain tuttua, kenties. Vaikka puhaltimet olivat olennainen osa monien Amerikan pioneerisurf-bändienkin instrumentaatiota, ei Mary Ann Hawkins selvästikään havittele ilmaisultaan arkisinta 1960-luvun alun lainelautarenessanssia. Pete Hoppula THE HORRIBLY THE HORRIBLY ONES ONES Oh’ The Horror (RealResonance HOEP01) Miltei 7 000 kuunteluja katselukertaa yhdelle tietylle Youtube-videosarjalle (“Horror Surf In The House Of Dracula I–III“) ei voi antaa täysin väärin tulkittavissa olevaa viestiä: riihimäkeläinen vuoden 2022 paikkeilla kuin taikaiskusta Halloween-teemaisine ”kauhuohjelmistoineen” kotimaisen instrumentaalirockin bändikeskiöön ilmaantunut The Horribly Ones tekee tiettyjä asioita harvinaisen oikein. vanha Moskvitš, surffilauta, nahkatakkinen hahmo huiveineen ja matkalaukkuineen sekä Helsingin Hakaniemen yövalaistuksessaan hehkuva Kauppahalli. Pete Hoppula MARY ANN MARY ANN HAWKINS HAWKINS Helsinki Surf City (Svart SVART351LP/ SVART302CD) Tasavallan kohutuimpiin surf-instrumentaaliryhmiin lukeutuva helsinkiläisorkesteri jatkaa toisella pitkäsoitollaan ryhdikästä linjaansa mutkat suoriksi runnovan energisen kitara-saksofonirock’n’rollin voimallisimpana lipunkantajana, mutta täydentää samalla näkökulmaansa tuomalla tällä kertaa levyltä käsin kuuluville myös kourallisen vierailevia laulusolisteja. Instrumentaalivyöhykkeelle astuttaessa taustahuudoilla painotetut, hienokseltaan itämaiset Haunted House Chemnitz ja nimiraita Helsinki Surf City ovat käypiä referenssejä Mary Ann Hawkinsin tyypillisemmästä säveltaiteesta. Rytmisesti mukaansa tempaava sävelkudos ei tartuta kuulijaansa juurikaan melodisia muistijälkiä, mikä kieltämättä tekee vaikeaksi erotella levyn suorituksia esimerkiksi pelkän nimensä perusteella toinen toisistaan... Blues News 2/2025 77 sulttaanitasoa: kaikki levyn kuusi varsinaista instrumentaaliesitystä edustavat kuumottavan pitkitettyä, maksimaalisen tautofonista, sooloja kaikin keinoin kaihtavaa ja julmetun suggeroivaa bluesjunttausta. Oh’ The Horror kallistaa lentosuuntaa hieman tavanomaisemmaksi moderniksi surfiksi. Yhtyeen omaa ja alkujaan Salomaan kirjoittamaa pop-rokahtavaa perua edustavat tällä kertaa Marko Haaviston lahjoittamat suomalaissanat saanut Miksi näin. Saman tempun tekee myös karismaattisesti huokailevan Minja Kosken beat-balladi Ison cityn valot, joka poikkeaakin melkoisesti niin Mary Ann Hawkinsin ylivireästä ”perusmenosta” kuin Kosken eli laulaja-lauluntekijä M:n omasta tuotannosta. Lieneekin heti paikallaan korostaa, ettei pelottelutaipumuksistaan huolimatta The Horribly Ones pyri risteyttämään musiikkiaan väen väkisin esimerkiksi psychobillyn kanssa, vaan kyse on nimenomaan surfista ja sen lähimmistä sukulaistyyleistä. Vai pääsisikö joku sittenkin. Sitäkin bändin eittämättä ”märästä” soundista tietysti löytyy ja paljon, mutta yhtä lailla sen vaikuttimiin voi kirjata niin saman periodin elokuvasoundtrackien kuin myös myöhäisempien action rock -yhtyeiden aikaansaannokset. Tarkoitushakuisen kliseiset kalmagrafiikat on näet taiteillut levypahveihin kukapa muu kuin alansa ehdoton guru Vilunki 3000. Symbolista on, että esimerkiksi 3 sekuntia vaille 7-minuuttinen Steam Locomotive tuntuu hajoavan soittajien alta käsiin prikulleen sillä hetkellä, kun kitaristi menee ottamaan huomaamattaan instrumentistaan ensimmäisen vaihtosoinnun. Yhtyeen kiistaton voimavara saksofoni (kuten myös kolmella kappaleella soittokunnan Ennio Morricone -suhdetta lujittava vierailevan muusikon Benjamin Kaufmannin trumpetti) täydentää sävykkäällä tavalla kitaroille lähtökohtaisesti korvamerkittyä soolotilaa. Tarrataan ensin kiinni vokalisteihin. ”Uusi levy noin joka toinen vuosi” -rytmillä rockabillyä, rock’n’rollia ja countrya Suomi-iskelmään omaperäisellä tavalla yhdistelevää Pääesiintyjät-musiikkia on ilmestynyt nyt jo kolmen pitkäsoiton verran, eikä loppua tuskin ole hetkeen näköpiirissä – siinä määrin positiivisen vastaanoton julkaisut ovat markkinoilla saaneet. Esikois-EP:llään yhtye on kiteyttänyt vahvuutensa neljään tasokkaaseen omaan kappaleeseen sekä yhteen lainanumeroon. Buustia kavereilla toden totta soittotaitojen ja tyylitajun ohella piisaa. Ryhmän enimmäkseen alter egojensa takana piileskelevät jäsenet ovat kitaristit Susanna ”Scary Lou” Airaksinen, Johanna ”Luci Ferrari” Puuperä, basisti Tuomas “Klint Beastwood” Timonen ja rumpali Esa ”Zompiri” Mattila. Vaan mitäpä liian ennalta-arvattavissa olevaa olisi voinut odottaakaan albumilta, jonka etukannen kuvasta löytyvät mm. Valtaosa kappaleista on käännöksiä joko Francinen vanhasta tuotannosta tai kansainvälisiltä kentiltä. Marko Haaviston Yöjuna pitäytyy artistille itselleen sopivan taskulämpimässä iskelmällisessä melankoliassa, mutta yhtyeen kipakka surf-pohjavire varmistaa kyllä sen, ettei rokkareita päästä vielä yhden kokeilun perusteella lälläreiksi leimaamaan. Tour De France taas salpaa paatuneen surf-jäärän hengitystä entisestään usuttamalla samaan rinkiin saksofonin rytmiseksi taistelupariksi vielä 1970-lukuisen discofunk-biitin. Punk-asennetta ei puutu myöskään Maria Stereolta ja hänen liikuttavan nostalgisesti julistavalta Rock’n’Roll sydämeltään. mutta se uhma ja energia, hyvät hyssykät sentään – satasella samoja rohtoja tännekin, kiitos. Me muut kuolevaiset, älkäämme kuitenkaan kokeilko tätä samaa kotona, ei edes kyökin puolella. Tästä kaurismäkeläisemmäksi eivät pääsisi veljekset Aki ja Mika itsekään. Pete Hoppula PÄÄESIINTYJÄT PÄÄESIINTYJÄT Riimejä ja riitasointuja (Bluelight BLR 33251 1 [LP]/BLR 33251 2 [CD]) Kun lahtelaisen Francinen suomenkielinen veljeskokoonpano uskaltautui lähes parinkymmenen vuoden mietinnän jälkeen taas levyntekoon ja keikkalavoille tuoreena keulakuvana joukkoihin liittyneen Vesa Haajan solistisella myötävaikutuksella, saattoi yhtye tulla vapauttaneeksi keskuuteemme melkoisen pirulaisen. Muutkin laulajat vaihtavat Mary Ann Hawkinsin ”instrumentaalisen englannin” ensimmäiselle kotimaiselle. Suoritustasoa ei oikeastaan ole edes tarve ihmetellä: koko yhtye koostuu kokeneista eri musiikinja taiteenalojen osaajista
Jussi Sydänmäki (laulu, akustinen kitara), Samuli Laiho (sähkökitara), Mikko ”Ufo” Mustonen (viulu), Jukka Kiviniemi (basso) ja Heikki Tikka (rummut) eli tuttavallisemmin Hearthill käynnisti tämän uroteon siivellä myös laajahkon kiertueen. Vanhan koplan tiedettiin olevan iskussa, joten oli selvää, että nauhurien tuli olla kytkettyinä rec-asentoon soittajien astellessa lavalle. Siellä nähtäneen piakkoin myös ”Riimejä ja riitasointuja”. Mika Salosen säveltämää ja englanniksi tekstittämää kappalevarantoa ovat Se vain vahvistaa (Hundred Tears) sekä kestoluotettavan täydennysmuusikon Ismo Haaviston huuliharpun myötä bluessävyjäkin tavoittava Tanssin kanssa aaveiden (Walkin’ On Thin Ice). Soljuvat heinälatosovitukset saavat puolestaan The Blastersin American Music (Ismo Haaviston huuliharpulla terästetty Rillumareitä), The Go Gettersin 2000-luvun alun suosittu popabillynumero No Heart To Spare (Vain yksi sydän) sekä The Blue Catsin vuosikymmentä aiemmin silloista neobillykäsitettä rohkeasti uudistanut The Tunnel (Valoon). Ne Sydänmäki ja kumppanit kelpuuttivat juhlarepertuaariinsa pääosin omaa nimeä kantaneelta debyytiltään (1988) sekä toiselta albumilta ”Graveyard Party Blues” (1990). Pulssia hieman tasaava Pour Me Some Water päästää ensi kertaa kuuluvammin esiin Hearthillin tavaramerkiksi muodostuneen Ufo Mustosen viulun. Tavastia-konsertin kliimaksihetket ovat nyt koettavissa levyltä käsin. Shake It Up palauttaa pikaisesti mieleen, mistä Hearthillin tenho oikein sai alkunsa, hengästyttävä He’s Allright täydentää yhtyeen palvelutarjontaan kärryllisen Jason & The Scorchers -tuoksuista vaihtoehtopunkkantria, rakkausballadi Love Rain On Me taas harkitun hapenottotauon paahdon keskelle. Myös erinomaisen esikoisalbumin sadosta riittää poimittavaa. Yksi BN-toimittajan nuoruudenajan suuresti kunnioittamista suomalaisista listayhtyeistä oli julkaisemassa ensimmäisen uutta musiikkia sisältävän pitkäsoittonsa sitten 1990-luvun puolivälin. Peräkkäin vinyylipainoksen A-puolen päätteeksi on sijoitettu Pete Salomaan uunituore countryiskelmällinen Matkalla sekä kaksi Haajan uutta hengentuotetta: kiivaana rock’n’rollina riuhtova tulevaisuudenmyönteinen Tuntemattomaan sekä vastaavasti pessimistin silmin elämää pettymyksestä toiseen tarkasteleva neobillyslovari Ohikiitävää. ”Rockin’ In The Graveyard” kirjaimellisesti räjähtää ulos ämyreistä mainitun kalmistobailubluesin korkatessa iltamat. ”Graveyard Party Bluesin” tunnelmiin palataan vielä myöhemmin kiihkeärytmisen Restlessin ajaksi. Sen ovat todistaneet yhtyeen kaikki aikaisemmat albumit, jotka ovat edenneet ilmestyttyään systemaattisesti paitsi valtakunnalliseen radiosoittoon, myös maan virallisille hittilistoille. Sen lisäksi, että orkka esitteli liveyleisölle uutuuskakkunsa sisältöä, siltä totta kai odotettiin myös klassikoita. levy tutkailut. Haaja. Pelkkien ”kompostilaulujen” kanssa ei Pääesiintyjät ole sentään nytkään studioon lähtenyt. Jos luonnoltaan ikinuoren solistin äänessä iän mukanaan tuomaa karheutta saattaakin jo hienokseltaan aistia, on ryhmän intensiivisyys, soiton tarkkuus ja etenkin ydinkaksikon Sydänmäki-Laiho välinen dynamiikka edelleen käsinkosketeltavasti tallella. Neorockabillyvoittoisena eteenpäin porhaltava show jatkuu samalta levyltä peräisin olevalla Lost Paradisella, johon ”Sydänmäkeläiset” sommittelevat sekaan myös The Pirates’maista räyhäfilosofiaa. Pete Hoppula HEARTHILL HEARTHILL Rockin’ In The Graveyard (Bluelight BLR 33253 1 [LP]/BLR 33253 2 [CD]) Toukokuussa 2023 elettiin jännän äärellä. Keikoilla Hearthill maineensa myös lunasti. Jälkimmäinen olikin bändin portti todelliseen päivänvaloon. ”The Love Circus” -levyn virallinen julkistustapahtuma oli sovittu Helsingin Tavastia-klubille. Se myi viisinumeroisia kappalemääriä, päätyi nimiraitansa osalta Music TV:n videolevitykseen sekä mahdollisti myös useamman ulkomaan turneen, joista kaksi suuntautui Yhdysvaltoihin. Edellä mainittuakin leimaa silti Pääesiintyjien ikuinen toiveikkuus: olkoot sitten arjen onnen hetket vain ohimeneviä, aina silloin tällöin aurinko paistaa myös ”risukasan” puolella. Niillä se ei kuuna päivänä säästellyt viimeistäkään hikipisaraansa eikä tehnyt edes pienemmissä ja vähäväkisimmissä paikoissa asioita puolivillaisesti
En ota kantaa, olisiko se poimittavissa joidenkin latauslinkkien takaa, koskapa en sellaisia käytä. Biisistä kuullaan levyn päätteeksi myös riisuttu, vain laulu-kitara-piano -vetoinen after hours -versio. Oikeammin säestysyhtyeen keulahahmo on edellä mainittu sankarini Lacy Gibson. Jimmy Reedin könyttyä lavalle kaikki on enemmän tai vähemmän sekavaa ja epävireistä. “Chills & Thrills“ lienee yksi Allison Jr:n parhaista saavutuksista, ja se on kestänyt mainiosti aikaa. Hieno biisi tämäkin. Tuo nyt oli sivujuonne, joten mitäs tämä CD sitten pitää kokonaisuutena sisällään. Allisonilla oli saksalaisen Jazzhaus Recordsin leipiin siirtyessään takanaan jo yli 10 albumia. Allisonin kitarasoolo on upea. Hienoja biisejä, hienoja tulkintoja. Gales myös laulaa kappaleen. UUSINTAJULKAISUT. Levy päättyy kuuluttajan loppukommentteihin, joissa hän esittelee kohteliaasti bändin kaikki jäsenet, kunnes toteaa vihoviimeisiksi sanoikseen levyn päätteeksi: “I don’t know which is playing lead guitar and which is playing bass guitar”. Allison on antanut yllättävänkin paljon periksi viehätyksestään rockiin ja keskittyy nyt myös tunnelmoimaan. Sellaista tarjoaa erityisesti When I‘m Gone, jossa Bernard ja bändin toinen, kitaristi, muuan Eric Gales (!) pääsevät vedättelemään oikein Hendrix-tyyliin. Yllättävästäkin balladivoittoisuudestaan huolimatta “Chills & Thrills“ sisältää toki myös rankempaa soitantaa. Levyn paras hetki on Bernard Allisonin konserttien vakioherkku, isänsä 1980-luvun tuotantoon kuuluva hieno bluesballadi Serious, johon lisäsävyä antaa Kathleen Johnsonin sielukas taustalaulu. Dramaturginen juonenkäänne kaappaa yleisön yhä tiukemmin syleilyynsä, eikä tästä otteesta enää tarjoudu irtaantumiskeinoa. Luther Allisonin vaikutusta ei silti kannata aliarvioida, päin vastoin. Sen sijaan basisti Jimmy Pryorin tulkitsema Stormy Monday sekä rumpali Mayesin jonninjoutava Mama Told Me Not To Come ovat luvalla sanoen perin turhia esityksiä. Tilanne Ann Arbor -festarilla oli jossain määrin huolestuttava, ellei peräti hälyttävä, kun Reed oli pahasti myöhässä omalta keikaltaan. Summa summarum: Alkuun noin 25 minuuttia Lacy Gibsonia kumppaneineen, jatkonaan noin 18 minuuttia Jimmy Reediä. “Chills & Thrillsillä“ kombinaatio toimii hienosti. Vaan löytyyköhän sellaisia vielä, ja jatkokaneettina: ”...jos onnistutte löytämään CD:n jostain”. Kyseessä on, kuten nimi kertoo, live-äänite, tallennepaikkanaan Ann Arbor Bluesfestivaali syyskuussa 1973. Siinä ajassa hänelle oli kehittynyt yhä enemmän omaa modernia ääntä, joka ei ollut ainoastaan Luther-isän perintönä siirtynyttä bluesia, vaan myös funkya, soulia, rhythm & bluesia ja rockia. Just My Guitar And Me täydentää Luther-trilogian. Nimiraita Chills & Thrills ja erityisesti Groove With Me ovat väkevää funkya. Toki Five Long Years on ennenkin kuultu, mutta se samoin kuin Someday Baby ja 44 Pistol sujuvat mallikkaasti Gibsonin komean laulun ja tanakan kitaroinnin turvin. Reedin viimeisimmät kaupalliset levytysviritelmät, pari neljävitosta, olivat edeltävältä vuodelta 1972. Pete Hoppula Jimmy Reedin säestäneen Jimmy Mayes & The Mill Street Depon johtaja oli rumpali Mayes, joka on kirjoittanut myös kiinnostavan kirjan ”Sideman To The Stars” (University Press Of Mississippi, 2014), jossa hän kertoo urastaan bluesstarojen taustajoukoissa. Tähän malliin kunnon kreisibileet kuuluu huipentaakin. Hän ei ehkä ole laulutaivaan kirkkain tähti, mutta voi pojat, kuinka hän osaa soittaa kitaraa. Onnistuin löytämään sen vihdoin vuosikymmenten metsästyksen jälkeen pariisilaisesta divarista maaliskuussa 2009. Mainittakoon, että Discogsissa LP:tä olisi tätä kirjoittaessa myynnissä parikin kappaletta yli 600 taalalla, 10-kertainen hinta mitä itse maksoin. Bernardin vahva laulu ja maukas kitarointi sekä Rusty Hallin koskettimet tekevät täyttä oikeutta tunteikkaalle balladille. Levyn puolimatkan krouvi tulee jo selvästi ylitettyä säestysbändin jatkaessa joutavahkon jammailun merkeissä. ”Soul Tattoo” -levyn (1991) Gas Station lisää vielä yhden mutta niin ikään Hearthillkokonaisuuteen lähes itsestäänselvyytenä kuuluvan indie-vaikutteisemman komponentin. Sitten taustalta alkaa kuulua sekä konsertin kuuluttajan että yleisön epämääräistä jorinaa, kun itse tähti on saapunut. Senpä takia bändin tuli pitää yleisöä lämpimänä liki puolen tunnin ajan, ja juuri siinä osiossa Gibson on keskeisessä roolissa solistina CD:n musiikillisesti parhailla esityksillä. Albumilla on peräti kolme blueslegendan biisiä. En tiedä, kuka tämä Tyrone on, mutta villi arvaus on, että Bernard tekee tribuutin pari vuotta ennen tätä levytyssessiota kuolleelle maineikkaalle soullaulajalle Tyrone Davisille, joka oli yksi hänen esikuvistaan laulajana. Jimmy Reed oli tuolloin 48-vuotias, ja hänen menestyksekäs levytysuransa jo selvästi historiaa. Edellisen kanssa samana vuonna bändi levytti myös paljon aikoinaan radiossa soineen ja nyt livealbumin perustellusti päättävän sinkkuraidan Rock-A-Billy Guy. Minulle levy on omalla, ehkä kieroutuneella tavallaan tärkeä, koska sillä on melkeinpä Jimmy Reediä isommassa roolissa kitaristilaulaja Lacy Gibson, jonka oma, vuonna 1968 julkaistu sooloalbumi ”Wish I Had A Wishing Ring” on ollut koko levykeräilyhistoriani ehkä haastavin tapaus. Esitys tarjoaakin oivallisen aasinsillan siirtyä Magic Samin sävelmään That‘s Why I‘m Crying, joka tunnetaan nimenomaan Koko Taylorin tulkintana. Keskitempoisen So Devine -originaalin voi laskea samaan ryhmään. Eikä se tunnelmointi jää vielä tähänkään, siitä pitää huolen Bernard Allisonin oma sävellys Missing Tyrone. Mitään uutta heidän artistikuvaansa ei tietenkään ole tarjota. Blues News 2/2025 79 Kun keikan muut (levylle valikoidut) kappaleet käynnistyvät skarpisti samalla konginlyönnillä, tämän esityksen Sydänmäki aloittaa yksikseen sointuja akustisella kitarallaan varovaisesti tapaillen. Sen jälkeen hän ei palannut levytysstudioon enää koskaan ennen kuolemaansa, viisikymppisenä, vajaat kolme vuotta näiden tallenteiden jälkeen. Siinä Bernard Allison näyttää slide-tekniikkaansa, jota hänelle kertoman mukaan opetti itse Johnny Winter siihen aikaan, kun Bernard soitti vielä Koko Taylorin bändissä. Pertti Nurmi BERNARD BERNARD ALLISON ALLISON Chills & Thrills (Ruf RUF 1317) Bernard Allisonin albumin uudelleenjulkaisu vuodelta 2007 on erittäin perusteltua. Harri Aalto levy tutkailut JIMMY REED JIMMY REED Live With Jimmi Mayes & The Mill Street Depo (Depo) Annan heti alkajaisiksi tälle viime vuonna julkaistulle kuriositeetille saatesanoiksi: ”Vain ja ainoastaan vannoutuneille Jimmy Reed -faneille ja/tai -keräilijöille”. Reed juttelee toki mukavia yleisölleen, pahoittelee myöhästymistään, ja musiikkia on nauhalle tallentunut yhteensä neljä miltei arvattavaa Reed-standardia, Help Yourself, Baby What You Want Me To Do, Big Boss Man sekä Bright Lights, Big City. Leon Russellin Boogie Man rokkaa sekin vetävästi. Niinpä, asiantuntijat asialla. Kolme esimerkkiä ”The Love Circusilta”, Laihon idearikasta kitaratyöskentelyä tähdentävät neobillyvedot Hemingway ja I’m Moving sekä korvamatona täydellisyyttä hipova melodinen popnumero Blue Fool luiskahtavat osaksi settiä kuin ne olisivat olleet siellä jo viimeiset 35 vuotta. Reedin huuliharppua ei juurikaan kuulu, kun jopa basso soi ponnekkaasti etualalla, ja kaikki tuntuvat pyrkivän soittamaan toisiaan suohon. Komea kitarointi jatkuu, kun vuorossa on Compromising For Your Needs, Luther Allisonin biisi, jota hän ei itse koskaan levyttänyt. Onko tällä historiallista arvoa – päätelkää itse. Albumi puhuttelee varmasti heitäkin, joille Bernard Allisonin särmikkäät, urbaanit bluesit ovat aiemmin tuntuneet vierailta. On vielä korrektia informoida äänitteiden tunkkaisesta äänenlaadusta, tallennusmediana on ehkäpä ollut vanha kunnon 1970-lukuinen c-kasettinauhoitin. Veikkaanpa myös, ettei herra Reed ollut saapuessaan ainakaan ajokunnossa, mihin häneen henkilöityneeseen ominaisuuteensa viittasin jo edellisessä BN-numeron 1/2025 Benny Turnerin CD-arviossani. Levyllä vierailevat saksofonisti Jose James ja pianisti Bruce McCabe melkein varastavat shown, kunnes Bernardin kitara nousee lopussa esiin
Ihmeteltäväksi jää, miksi tämä kappale ylipäänsä jäi ns. Setissä on kieltämättä hienot hetkensä, mutta olihan bändi viisi vuotta aiemmin ihan erilaisessa iskussa. Roscoe Beck oli mukana jo tuolla levyllä ja saa bassolleen nyt runsaasti tilaa, kun bändi improvisioi sveitsiläisyleisön edessä. Blueshistoriansa lukeneet tietävät, että Big Maceo lainasi sävellykseensä aika vahvasti Estesin Someday, Babyä. Ohjelmisto on rakennettu niin, että seuraavatkin kaksi biisiä ovat cover-versioita. Robben Ford soittaa erittäin inspiroituneesti ja niin makeilla levy tutkailut soundeilla, että kuulijalta menee jalat alta. Sekä Creamin tuttu Politician että Sleepy John Estesin nimiin nyt pantu vieläkin tutumpi Worried Life Blues ovat Blue Linen kakkoslevyltä, jolla jälkimmäinen sävellys lienee oikein kreditoitu Maceo Merriweatherille. Jyhkeän juhlallisen baritoni-äänen omaavan Bey’n ponteva veto, jota piiskaa yhtäältä kolmihenkinen puhallinsektio rinnallaan kitaristi Anthony Paule hienostuneine soittoineen ja räväkköine sooloineen. ”Peace”-CD:n jäljellä olevat kaksi raitaa tulevatkin sitten kaikista kauimpaa historiasta, jo mainitsemaltani ja kokoelmastani puuttuvalta Bey’n silloisilla kotikonnuilla Philadelphiassa julkaistulta ensialbumilta ”Steppin’ Out” (Mag Records, 1998). Harri Aalto CHUCK NORRIS CHUCK NORRIS Right Hand Man, Volume One – 1946/1955 (Koko Mojo KM-CD 212) Saksalaistaustainen Koko Mojo on liittynyt viime vuosina r&bja blues-uusintajulkaisuyhtiöiden aktiivisimpaan liigaan. J.B. Eikä rytmiryhmä suinkaan jää kasvottomiksi taustamuusikoiksi. 80 Blues News 2/2025 FRANK BEY FRANK BEY Peace (Nola Blue NBR 038) Komeaääninen vokalisti Frank Bey olisi täyttänyt menneenä talvena 79 vuotta, jos olisi saanut olla ja elää keskuudessamme, mutta pitkään kestäneet munuaisvaivat veivät miehen hautaan kesällä 2020. Samaa todistaa Step On It, sekin bändin debyyttilevyltä, joka livenä irtoaa suorastaan lentoon. Robben Ford oli perustanut The Blue Line -yhtyeen 1992, jolloin myös julkaistiin bändin debyyttilevy. Little Milton olisi tulkinnasta ylpeä, eikä taatusti pyöriskele haudassaan. Niin tai näin, tässä on joka tapauksessa oiva mahdollisuus tehdä ensituttavuutta huikean soulblues -vokalistin tuotantoon. tammikuuta. Viime vuoden loppupuolella julkaistu kitaravirtuoosi Robben Fordin konserttinauhoitus Sveitsistä on juuri tällainen herkkutapaus. Pertti Nurmi ROBBEN FORD & ROBBEN FORD & THE BLUE LINE THE BLUE LINE Live At Montreux 1993 (Repertoire REPUK1475) Yltäkylläisiltä Montreuxin jazzfestivaaleilta riittää ammennettavaksi ennen julkaisematonta materiaalia. Molemmat tulkinnat, raikkaan ripeä Walk With Me sekä tirisevän hidas If You Want Me ovat sen verran tehokkaita, hienosti tulkittuja blueseja, että pakkohan tuo CD olisi jostain löytää. Kysymys, miksi Frank Bey’lle omistetulle muistoalbumille on valittu yksi julkaisematon ja juuri nämä 10 kappaletta jää varmastikin vastaamatta, mutta huomasin pohdiskelevani sitä kovasti mielessäni. Kylkiäisenä tulevan DVD:n tasoon en tässä yhteydessä ota kantaa. Ohjelmisto on täysin erilainen, osin akustinenkin, ja bändin täydennyksenä on kosketinsoittaja Neil Larsen. Niihin erotuksena Koko Mojo kuitenkin pitäytyy tuotteillaan laillisuuden ja tekijänoikeuslupien sallimien vuosirajojen puitteissa ja panostaa myös levyjensä graafiseen ulkoasuun. Lenoirin Talk To Your Daughter on biisi, jonka Ford versioi jo ennen Blue Linea samannimiselle, lähes täysin cover-versioista koostuneelle sooloalbumilleen (1988). Ja mikä parasta, laatu on useimmiten priimaa. ”Peace”-CD:n kappaleista kaksi on poimittu Bey’n viimeiseksi jääneeltä vuoden 2019 julkaisulta ”All My Dues Are Paid” (Nola Blue 010). Ehdoton hankinta Robben Fordin kitarataiteen ystäville. Uudelleen masteroitu tallenne soi ainakin CD-puolella kristallinkirkkaasti ja tekee täyttä oikeutta trion upealle soitolle. Yli puolet, eli yhteensä kuusi raitaa juontaa puolestaan lähes 20 vuoden takaiselta, vuonna 2007 Jeffhouse -levymerkillä ilmestyneeltä CD:ltä ”Blues In The Pocket”. Tausta-analyysin loppusaldona CD:ltä paljastui tasan tarkkaan ainoastaan yksi ennen julkaisematon raita, koko kattauksen avaava Little Milton -laina That’s What Love Will Make You Do. Levyyn tutustuttuani ja sitä ahkerasti kuunneltuani on se herättänyt monenlaisia tuntemuksia. Tsekattu on, Discogs ei osaa auttaa. ”Live At Montreux” sisältää Blue Linen kahden ensimmäisen albumin materiaalia ja painottuu hienokseltaan tuolloin tuoreen kakkosalbumin ”Mystic Milen” (1993) tarjontaan. Kokoelma-albumista kun on kyse, niin olisin kovasti toivonut levypahveihin tarkempia taustatietoja, kuten milloin äänitteet on tehty ja millä aiemmilla levyillä sisältöä on mahdollisesti jo julkaistu. Kansi-informaation puutteeseen voi hakea apua ja helpotusta nettiosoitteesta www.nola-blue.com/frankbey. Kappale on peräisin vuoden 2015 levytyssessiosta, jossa syntyi Bey Paule Bandin yhteisalbumi ”Not Goin’ Away” (Blue Dot 108). Sen jälkeen kuulija pistää mitä todennäköisimmin hankintalistalleen kaikki hänen aiemmat levytyksensä. Hänen menneiden vuosien äänitteitä sisältävä uutuusjulkaisunsa ilmestyi tarkoituksellisesti juuri miehen synnyinpäivänä 17. Se on sattumoisin – tai ainakin omasta mielestäni – myös levyn paras esitys. Kyseinen levy jäi merkin ainoaksi julkaisuksi, ja nimen ”Jeff” taakse kätkeytyi Bey’n pitkäaikaisen taustabändin johtaja, kitaristi Jeff Monjack, joka on ymmärrettävästi vahvasti mukana. CD-levyjen ilmestymistahti on silti häkellyttävän kova, eikä merkki ole varsinaisesti päässyt vielä juurikaan briljeeraamaan erityisen omaperäisten teemakokoelmien. Musiikki sinällään on hienoa, paikoitellen jopa upeaa, mutta CD:ltä ei löydy allekirjoittaneelle juurikaan uutta antia, koska levyhyllystäni puuttuu ainoastaan Bey’n vuoden 1998 ihka ensimmäinen CD ”Steppin’ Out”. Bey’n tyylikkäät, vahvat laulutulkinnat ovat monimuotoisesti edustettuna näillä puolella tusinalla kappaleella, niin hempeiden, akustisesti säestettyjen laulelmien (Keb’ Mo’n City Boy) kuin menevämpien rallien (Blues Comes Knockin’) sekä soul-vaikutteisten vetojen (Blues In The Pocket) merkeissä, huipentumanaan järisyttävän hienosti tulkittu Sam Cooken iki-ihana Change Is Gonna Come. Se kertoo hienosti, että niin upea blueskitaristi kuin Robben Ford onkin, niin hän on myös valtavan paljon muuta. Ja vaikka bändiltä on myöhemminkin julkaistu live-äänitteitä, kuten vuonna 1996 taltioitu tupla ”Live At Yoshi’s”, niin nämä ensimmäisten vuosien äänitykset edustavat mielestäni bändiä parhaimmillaan ja energisimmillään. You Cut Me To The Bone bändin esikoisalbumilta avaa Fordin omien sävellysten sarjan. Jos Robben Fordin meriittilistalta löytyy huippunimiä Miles Davisistä lähtien, niin rumpali Brechtleinin CV:hen voi listata niin ikään jazzmusiikin ikoneita Chick Coreasta, Wayne Shorterista ja Al Di Meolasta alkaen. Jazzja fuusiotausta nousee konserttitilanteessa esiin improvisaatioina, jotka tekevät soitosta erityisen rikasta ja täyteläistä. Bändi on huimassa vedossa. Ei siis ihme, että kun setti lähtee käyntiin Willie Dixonin I Don’t Play -biisillä, niin silkkaa nautintoa on luvassa melkein seuraavan tunnin pituudelta. Säestysmuusikot on toki kirjattu huolellisesti, samoin on taustoitettu äänitteiden synty neljässä eri levytyssessiossa, mutta muutoin sisältöön perehtyminen vaati kohtalaista salapoliisityötä ja levyhyllyn perkaamista. Itselleni tämä bluestrio (basistina Roscoe Beck ja rumpalina Tom Brechtlein) on aina edustanut aivan parasta Fordia. Vertailun vuoksi kuuntelin myös Fordin ja Blue Linen Rockpalast-liveä vuodelta 1998 Leverkusenista (Repertoire 2017). Teksasista lähtöisin oleva basisti Beck soitti jo nuoruusvuosinaan Austinissa niin Stevie Ray ja Jimmie Vaughanin kuin Eric Johnsoninkin kanssa. Enimmäkseen afroamerikkalaista rokahtavaa 1950-luvun materiaalia eri esittäjiä -kokoelmille ahtava merkki jatkaa toiminnallaan 1990-luvulta tuttujen Stompin’-, Savage Kickja Still-yhtiöiden ”bootleg”-perinnettä. vilttiketjuun
Tie kulki mm. Sitä odotellessa. Ja voi pojat, että hänellä näyttöjä sen jälkeen riittikin! 28 kappaleen kokoelma antaa kuvan yhteistyökumppaneiden kvaliteetista: Amos Milburn, Charles Brown, Jimmy Witherspoon, Little Willie Littlefield, Jesse Belvin, Floyd Dixon, Lionel hampton, Dinah Washington, The Robins – hittilistojen laatuvalioita toinen toisensa perään. Ehkä juuri se mahdollistikin Chuckin tyylillisen monipuolisuuden ja takasi hänelle studiotöitä vuosikymmenten ajaksi. Pete Hoppula LAFAYETTE LAFAYETTE THOMAS THOMAS Right Hand Man, Volume One – 1948/1954 (Koko Mojo KM-CD 210) Right Hand Man, Volume Two – 1955/1962 (Koko Mojo KM-CD 211) Shreveportissa, Louisianassa vuonna 1928 syntynyt Lafayette Jerl Thomas oli saanut kipinän kitaransoittoon jo 1920-luvun lopulla levyttämään päässeeltä bluesmuusikkosedältään Jesse ”Babyface” Thomasilta. Koko Mojon toisella koosteella meno kiihtyy entisestään. Kolmanteen osaansa edennyt ”Right Hand Man” -antologia sitä vastoin vaikuttaa myös tässä suhteessa lupaavalta. Samana vuonna vanha kamu Jimmy McCracklin päästi kitaristinsa rokkaamaan mm. Viimeksi mainittu Jimmy McCracklinin ronskia pianon takomista sisältävä jump-blues julkaistiin RPM-merkillä marraskuussa 1954. Nuorisoaaltojen voimistumisesta henkivät vielä kakun kirsikaksi säästetyt The Robinsin Leiber-Stoller -tamppaus The Hatchet Man sekä Rollee McGillin terhakka Rhythm Rockin’ Blues. Huff, pianisti-laulaja James Reed sekä ensimmäisen CD:n päätösviisun What You Did To Me esittäjä Johnny Parker. Kuvioissa yhä säännöllisesti roikkuneen Jimmy Wilsonin uptempoklassikko Jumpin’ From Six To Six (1954) lakaisee tietä Lafayetten kolmannelle soolosinkulle, Al Princen orkesterin säestyksellä hurjasti tömistävälle pienen Trilyte-merkin julkaisemalle jump-instrumentaalille The Thing (1955). Varhaisimmat soololevynsä hän sai ulos Chessillä vuonna 1952. Erikoista kyllä, vuoteen 1955 kansilupausten mukaan aikajänteensä ulottava CD ei sisällä esimerkiksi Norrisin rehvakasta vuoden 1953 Atlantic-julkaisua Messin’ Up ja myös monta muuta verratonta omissa nimissä tehtyä näytettä on unohdettu toisten tähtiartistien tieltä. mykistävän hieno slovari I Hate To Be Alone. Ensimmäinen Koko Mojo -osa esittelee varhaisista nimikkosinkuista ainoastaan kaksi, letkeät The King Cole Trio -tyyliset vuoden 1947 jumpswingit No Better For Me ja Moneys Getting Cheaper sekä loppuvuonna 1950 purkitetut r&b-numerot, rokahtavan Hey Everybodyn ja T-Bone Walkerin malliin pohdiskellun bluesin Kinda Sick, Mostly Worried. 1952). Missourin Kansas Cityssä vuonna 1921 syntynyt Charles Eldridge ”Chuck” Norris (k. Rock With Me Baby -nimisen down home bluesin syvän etelän malliin vuorostaan levytti Thomasin avustuksella Juke Boy Barner (Bonner). Periaatteessa Norrisin omaksi tekeleeksi on luettavissa puhaltaja Buddy Colletten nimissä julkaistu Crest-merkin shuffle-instrumentaali Blue Strings, joka on kuitenkin rullaavaa sähkökitarasoolojen säihkettä alusta loppuun. Hetkellinen maisemanvaihdos länsirannikolta New Yorkiin ei tuonut taukoa Thomasin levytyskiireisiin. Eräs heistä oli Maxwell Davis, joka johdatti nuorukaisen sessiotöihin mm. Geddinsin johdolla operoineen Cavaliers-lauluyhtyeen gospel-pitoisilla CavaToneja Gilt-Edge-merkkien savikiekoilla. Muihin Geddinsin yhtiöiden (Irman ohella mm. Jazz-trumpetisti ja bändinjohtaja Calvin Boze laittaa hänkin keskivaihteella jumprokaten vuoden 1952 Lloyd Price -hitin teemaa otsikkotasolla lainaavalla esityksellään Hey Lawdy, Miss Claudie sekä lähes novelty-r&b:ksi äityvällä Loopedilla (1952). Pakettien ideana on esitellä valtavirrasta vieraammiksi jääneiden sessiokitaristien aikaansaannoksia sekä tähtisolistien taustalla puuhastelleina ”oikeina käsinä” että levyttäneinä sooloartisteina silloin harvoin, kun he moiseen tilaisuuden saivat. Blues News 2/2025 81 levy tutkailut tekijänä. 2”:lla. Jo sitä ennen Thomas oli päässyt näyttämään sessiotaitojaan mm. Vuotta myöhemmin syntyi jo tyylillisesti jotain aivan muuta. Vereviin blueseihin Lost Mind ja Don’t Have To Worry kirjattiin etikettiin musikanteiksi Jerry Thomas & His Orchestra. pianistijärkäleet Memphis Slim ja Little Brother Montgomery. Myöhemmin Tin Pan Alley -hitillä pinnalle kivunnut laulaja olikin soolouralle vuonna 1949 siirryttyään Jimmy MCracklinin ohella eräs pitkäaikaisimmista kitaristikaimansa studiokumppaneista. Thomas & His Louisiana Playboys. Soittajakohtaista kuratointia suoritetaan turvallisen kronologisessa järjestyksessä. Rosoinen kutsublues Baby Take A Chance With Me ja jump-tyylinen instrumentaali Sam’s Drag äänitettiin Sun-studioilla Memphisissä ja ne ilmestyivät nimellä L.J. Jimmy Witherspoon päräyttää vuonna 1949 jo miltei bluesrockabillyä Who’s Been Jivin’ You’llaan, Little Wilie Littlefield taas pistää vuoden 1950 Rockin’ Chair Mamallaan likimain rock’n’rolliksi. Omia tuotoksiaan Norris sai koko mittavalla urallaan materialisoiduksi vain 16 esityksen verran (niistä puolet 1980-luvun alun äänityksiä, jotka ilmestyivät Jonas Bernholmin Stockholm-merkin LP:llä ”Los Angeles Flash”). Geddinsin omalla Irma-merkillä sekä jatkolisensoituna Modern Recordsilla. Toinen mahdollisuus koitti Modern-merkillä loppuvuonna 1954. Oman uransa hän pisti alulle muutettuaan San Franciscoon 1947. Levyn mureimmat hitaat kitarabluesit kuullaan Roy Hawkinsilta (You Had A Good Man v. 1989) varttui Chicagossa. Charles Brownin Black Nightin henkeä tapaileva Weekly Blues samalta sinkulta paljastaa Thomasin rajallisuudet bluessolistina, mutta itsevarmuutta häneltä ei vaikuttanut puuttuvan tässäkään roolissa. Itsenäisesti Lafayette Thomas pääsi kokeilemaan rahkeitaan eri yhtiöiden palveluksessa vain viitisen kertaa. 1951) sekä Ray Ageelta (Brought It On Myself v. Big Town ja Rhythm Recordings) persoonallisempiin ääniin lukeutuivat tässä vaiheessa bluestulkki Willie B. Samalla miekkonen myös opiskeli musiikin teoriaa, ainakin sen verran, että hän omaksui ammattisoittajalle ensiarvoisen taidon lukea nuotteja. Komean tallenteen pitäisi ehdottomasti lukeutua kitarabluesin koulukirjaesimerkkeihin samaan riviin vaikkapa Clarence ”Gatemouth” Brownin Okie Dokie Stompin kanssa. Alkuaikojen toimeksiannoista rehevää jälkeä kuullaan mm. 1950), Ike Lloydilta (The One I Love v. Niilläkin molemmilla paljosta oltaisiin jääty vaille ilman Chuck Norrisin ilmiömäistä kitarointia. Roland Mitchellin bändi taas käytti häntä riehakkaalla kitara-foni -instrumentaalilla Irma Special. Cavaliersin sooloäänenä toimi näillä vuoden 1948 yhteislevytyksillä toinen Thomas, etunimeltään Jimmy. Meriiteiltään ansioitunut kosketinsoittaja oli myös Sammy Price, jonka tuella Lafayette. vetävillä Take A Chancella ja Beer Tavern Girlillä. Yhteisiä sessioita McCracklinin kanssa kertyi 1950-luvun alusta lähtien useampia mm. Levymerkki vannoo kuitenkin palaavansa sooloteemaan ”Vol. On todennäköistä, ettei Chuckiin varsinaisesti edes laskettu erityisiä odotuksia – kenties hänen soololevytyksiinsä voineekin suhtautua hyvän työntekijän bonuksina, joilla arvokas studiomies pidettiin tyytyväisenä ja saatiin palaamaan kiltisti sessiohommiin myös seuraavana päivänä. Pianisti Roy Hawkinsin kanssa tehtyä ”ison kaupungin rhythm’n’bluesia” esitellään tällä albumilla neljän kappaleen verran, joukossaan mm. pianisti Pete Johnsonin Pete Kay Boogiella (1947), jolla Norris saa soitettavakseen useamman hienon soolosäkeen. Kelpo yritystä siis riitti, etenkin jälkimmäisellä Thomasin raisut soolot ovat kirjaimellisesti karata hänen soittimensa otelaudalta. 1940-luvun puolivälissä Norris vaikutti Los Angelesin klubikentillä saaden levytuottajien sekä varteenotettavimpien orkesteripomojen kiinnostumaan ensi kertaa itsestään. Isossa omenassa studiokeikkoja tarjosivat mm. Sisällöiltään kattaukset eivät pyri täydellisyyteen, vaan kappaleita on poimittu mukaan valikoidusti – ”järeimmät esitykset edellä” -periaatetta noudattaen. Jimmy McCracklinin yhtyeeseen sekä edelleen seudun kärkilevymogulin, Oaklandissa monenkirjavia levybisneksiään pyöritelleen Bob Geddinsin pakeille. Aladdin-, Modernja Specialty-merkeille. Karskia shouter-tyylin hidasta bluesia tarjoilee myös Lionel Hampton vuoden 1951 esityksellään Helpless. Lisää laulutonta soolomateriaalia tarjoaa yhtä sointua hinkkaava Cockroach Run Jumping-merkin 1957 julkaisemalta sinkulta
Something’s Got A Gold On Me, Next Door To The Blues sekä laulajakollegansa Pearl Woodsin käsialaa ollut lievästi tyttöyhtyehenkinen Pushover. Vuonna 1960 kitaristi suuntasi takaisin Kaliforniaan ja jatkoi sessioita mm. albumin ”The Second Time Around” (1961) intohimoinen uptempo-numero Seven Day Fool ja ison orkesterin säestyksellä teutaroitu Plum Nuts sekä Ray Charles -kierrätys What’d I Say syksyllä 1963 ilmestyneeltä upealta konserttikiekolta ”Etta James Rocks The House”. Omaan laulutyyliinsä James on myöhemmin kertonut saaneensa vaikutteita ennen kaikkea Johnny ”Guitar” Watsonilta, jonka kanssa hän myös ystävystyi kiertueiden lomassa. 82 Blues News 2/2025 levy tutkailut pääsi tekemään vuonna 1959 viimeisen soolosinkkunsa Savoy Recordsilla. Modern Recordsin suosimiin luottomuusikoihin lukeutui mm. Biharien luovuttua Modern-merkistään ja korvattua sen RPM-, Crownja Kenttuoteperheellä, James jatkoi kyydissä. Levyttämistä James jatkoi aina 2010-luvulle asti, mutta enimmät rokkaamiset hän oli kuitenkin jo valmis 1960-luvun alun jälkeen jättämään nuorempien sukupolvien harteille. Parivaljakko esitti kimpassa myös vetreän If It Ain’t One Thingin Kent-merkillä salanimien Betty & Dupree takaa vuonna 1959. Fyysisen Bear Family -albumin erityinen julkaisuarvo korostuu jälleen kerran rautaisen musiikin ohella myös CD:n tuhtisisältöisessä kansikäärössä, jossa Bill Dahl käy 25-sivuisessa historiikissaan läpi laulajattaren vaiherikkaita käänteitä. Etta Jamesin kotiintuomisiksi näiltä reissuilta tarttui mm. Länsirannikolla kokeilut jatkuivat Cosimon oppien siivittämänä mm. Cosimo Matassan New Orleansin studioiden taika oli nostanut silloiselle r&b-taivaalle Little Richardin ja Lloyd Pricen tapaisia tähtiä. Vai että rokkasiko Etta James. Tyylistä ja yhtiöltä toiseen loikkien – mutta ennen Eraja Dot-merkkien 1960-luvun alun kaupallisempia läpimurtoja julkaisujen kovaan laatuun suhteutettuna etupäässä häpeällisen kehnoin myynnillisin tuloksin. Jälkimmäinen esitys ei yltänyt enää listoille, mutta ”Rocks”-koosteelle kylläkin. Kantrivivahteinen pop ei purrut toivotulla tavalla ostavaan yleisöön tälläkään kertaa. Jimmy McCracklinin seurassa. Fuquan yhtye The Moonglows levytti Chicagossa Chess-merkille ja sinne suuntasi ajallaan myös Etta. Niin vain hän silti teki. Sen sijaan Ettan laulamalla jatkorahastuksella Hey! Henry Berrykin sai nimensä sekä kakkoslaulajaksi että osakirjoittajaksi. Vuoden 1960 suurmenestykset (There Was A) Tall Oak Tree ja Hey Little One olivat siten jo ajan muutoksiin nähden valovuoden mitan menneisyyttä Dorseyn liityttyä yhden singlen ajaksi hollywoodilaisen Lama Recordsin artistitalliin vuonna 1962. Etta Jamesin liitto Chess/Cadet -ketjun kanssa tuotti tekijälleen vielä tulevaisuudessakin lisää mainetta ja mammonaa, erityisesti Muscle Shoalsissa ikuistettujen Tell Maman ja Securityn ansiosta. ikoninen rock’n’roll-klassikko Georgia Slop. Davisille luonteenomainen pirteän tanssittava rhythm’n’blueslinja poiki useita alansa klassikoita, kuten Good Rockin’ Daddy ja jumpiksi kääntynyt Sister Rosetta Tharpe -laina That’s All – mutta myös ajastaan jopa hieman edellä olleita puolitempoisempia bluesjyriä, kuten loppuvuonna 1955 ilmestynyt W-O-M-A-N. Tämä naimakauppa ei päättynyt yhtiön luottomiehen Leonard Chessin kuolemaankaan vuonna 1969. Modern ei halunnut jättää tätä korttia kääntämättä ja kuljetutti siksi joukon omia artistejaan samoille apajille yhteistyöhön Lee Allenin, Alvin ”Red” Tylerin, Earl Palmerin ja kumppanien kanssa. Ensisaumansa James kohtasi, kun Hank Ballardin ja The Midnighters -yhtyeen kaksimieliselle Work With Me Annie -hitille piti kiireen vilkkaa luoda naispuolinen vastine. Rock’n’rolliksi luokiteltavaa materiaalia löytyi niiltä jokaiselta, mainittakoon esim. 1960-luvun lopulla Thomas oli vielä mukana Arhoolie Recordsin julkaisemalla oman asuinseutunsa blueselämää esitelleellä ”Oakland Blues” -kokoelmalla sekä harjoitti studioyhteistyötä mm. Vielä syvemmälle standardien sekaan James kuitenkin heittäytyi levyttäessään 1940-luvun alussa sävelletyn balladin At Last. rock’n’roll-rälläys Tough Lover, josta ei kumma kyllä ilmestyessään kesällä 1956 muodostunut hittiä. Roll With Me Henry eli kiltimmin levyetikettiin painettu The Wallflower teki temppunsa nousten listakärkeen – ja Johnny Otis kääräisi voitot taskuunsa kera Modern-yhtiötä pyörittäneiden Biharin veljesten. Chessin Argo-katalogin ensihittejä Jamesille olivat Harveyn kanssa duetoidut If I Can’t Have You sekä Willie Dixonin Howlin’ Wolfja Muddy Waters -originaaleja uuteen uskoon sovittaneet Spoonful ja I Just Want To Make Love To You. Please Come Back To Me’n hän tunnelmoi hitaana T-Bone Walkeria soitannollisesti mukailleena bluesina, instrumentaali Lafayette’s A’ Comin’ taas haki kohdeyleisöään rumbakomppisten tanssinumeroiden ystävien keskuudesta. Ajan hengen mukaisesti tämän vanhoja 1950-luvun rokkeja voitiin nyt kaupitella sujuvasti vaikkapa trendikkäänä twistinä. Koska teini-ikäinen Etta oli hakeutunut musiikillisen matkansa eräänlaiseen käännekohtaan jo ennen 1950-luvun puoliväliä, hän sai myös luvan varttua aikuisuuteen nopeutetulla tahdilla sekä ikäistään selvästi varttuneempien soittajien seurassa. Seuraava noin vuoden mittainen työjakso osui Frank Sinatran perustamalle Reprise. Jälkipolville tallentui mm. terävällä rumbabluesilla Market Place sekä Pikku-Rikunkin vähän myöhemmin versioimalla musikaali-ikivihreällä By The Light Of The Silvery Moon. ”Kun nuorella iällä aloittaa, ennättää homman myös oppia”, taisi tuumia sekä itse Jamesetta ”Etta James” Hawkins (1938–2012) että hänen löytäjäkseen ilmoittautunut Johnny Otis Los Angelesissa vuonna 1954, jolloin laulajattaren mielettömien levytysten mutta niiden vaakakupissa toinen toistaan rankempien elämänkokemusten täyteinen ura käynnistyi. Viimeiset tiedossa olevat levytyksensä hän teki pikkumerkeille soulfunk-yhtyeiden Papa & The Utopians sekä The Luscious Three taustalla. Kuollessaan sydänkohtaukseen vuonna 1977 miltei tyystin unohdettu blueskitaran pioneeri oli vain 48-vuotias. LP-julkaisuja Argolla ilmestyi seuraavien neljän vuoden kuluessa kaikkiaan seitsemän. Sugar Pie DeSanton kanssa. Osa musiikillisista suhteista etenivät kaveruutta pidemmälle. Pete Hoppula DORSEY DORSEY BURNETTE BURNETTE The Complete Reprise And Motown Recordings Plus... Pete Hoppula ETTA JAMES ETTA JAMES Rocks (Bear Family BCD 17750) Kyseleekö Karhuperhe nyt vähän pöhköjä. Se kannatti, sillä r&b-listan kakkossijan 1960 kaapannut kappale oli esittäjälleen todellinen onnenpotku. Crown Recordsin satsaus keskivertoa halvempiin kokoelma-albumeihin levitti 1960-luvulla tehokkaasti myös Ettan musiikkia uusiin maailmankolkkiin. (1962–1965) (Bear Family BCD 17733, 2-CD) Kuten Johnny-pikkuveljensäkin tapauksessa, Dorsey Burnetten ei oikeastaan olisi tarvinnut tehdä ainuttakaan levytystä The Rock’n’Roll Trion tarunhohtoisten vuosien 1956–57 rockabillyäänitteiden jälkeen. Vuosikymmenen edetessä Lafayetten ammattiura koki valitettavan alaviisteisen käänteen: toimeksiannot vähenivät, uudet musiikilliset aallot määrittelivät markkinat ja perinnekerhon soittajalle ei taidoista huolimatta ollut entisenlaista kysyntää. 1916 syntynyt tenorifonisti Maxwell Davis, joka valikoitui pitämään lankoja käsissään moniin Jamesin alkuaikojen sessioihin. Näin tapahtui varsinkin Harvey Fuquan astuessa kuvioihin. At Last myös nosti hänet ”oikeiden albumien tekijöiden” divisioonaan samannimisen varsinaisen esikoispitkäsoittonsa myötä. Totta hemmetissä rokkasi. Studiossa auttavaa kättään nuorelle daamille tarjosi lauluyhtyepuolella (The Dreamers, The Flairs) Ettankin kanssa useaan otteeseen sittemmin työskennellyt Richard Berry, jonka kontribuutio neitsytlevytyksen miesäänenä oli ilmeinen. Huomattava osa tekstistä koostuu Jamesin omista sitaateista, jotka ovat peräisin hänen ja Dahlin välisistä haastattelutuokioista. Kappaleen esiintyjätiedoissa häntä ei kuitenkaan mainittu. Argon vauhdikkaammasta studiomateriaalista sinkkulistoilla juhlivat vuosina 1961–62 mm
Kappaleiksi ”Austinin paras baaribändi” on tietenkin valkannut vain genrensä kulmakiviä. Niillä työjälki oli taas jossain määrin aikaisemmasta poikkeavaa ja nyt musiikissa yllättäen kuului hetkittäin myös silkka Motown-beat, kuten pop-hitiksi hyvinkin potentiaalisella Love Me Foreverilla sekä ahnaalla rytmillä puhdasta norttisoulia iskevällä I Know, I Know’lla. Menköön nyt siis tämän kerran. Viimeiset kevään ja kesän 1965 Motownsessionsa Burnette toteutti Nashvillessä. Don Covayn ja John Berryn kirjoittamalla mahtipontisella Sam Cooke -vivahteita kuhisevalla balladilla Castle In The Sky sekä hieman Ricky Nelsonin tyyliin persoonallisesti rockabillahtavalla I’m Waitin’ For Ya Babylla. Niihin lukeutuivat mm. Musiikkiaan suomalaiselle Bluelightille ja espanjalaiselle El Toro Recordsille aiemmin tehnyt Tina Bednoff & The Cocktailers vastaanotti yli kymmenen toimintavuotensa aikana runsaasti imartelevia lausuntoja sekä meillä että muualla. Jälkimmäisen tuottajana toimi Al Kleinin rinnalla Motownin vakiohahmo Mickey Stevenson. Esimerkeistä käyvät Ben E. Tänä päivänä musiikinteko sen sijaan vaikuttaa taas maistuvan. Kohtalokas Don’t Believe muistuttaa rakenteeltaan Conway Twittyn It’s Only Make Believeä ja Bluer Than Blue on saanut ilmiselviä vaikutteita Elviksen 1960-luvun alun tuotannosta. Kun dallasilainen tuottaja Al Klein vankisti asemiaan merkin taustajoukoissa, alkoi myös julkaisukatalogi vähitellen ”valkoistua”. Vastaavanlaista tulkintavoimaa hän osoittaa myös niin ikään Nitzschen sovituksellisessa huomassa tuottajansa Jimmy Bowenin ja sessioihin soittajana kutsutun Glen Campbellin ideoimalla One Of The Lonelyllä sekä Jerry Leiberin ja Mike Stollerin käsialaa olevalla viihteellisellä ”yläkaupungin soul” -hiturilla Where’s The Girl. Jokainen kaikkea muuta kuin edes taustoiltaan tyypillistä Motownia. Upeaa jälkeä tarttui vinyylille mm. Blues News 2/2025 83 levy tutkailut merkille. Burnettet olivat kuitenkin kirjoittaneet levylaulunsa itse yhteistyössä Joe Osbornin kanssa. Tall Oak Treen kepeästi rokkaava muunnelma Little Acorn, folk-sävyinen akustinen countrynumero Cold As Usual sekä korostetusti Johnny Cashin laulutapaa imitoiva Jimmy Brown. Johnny Burnetten Rock’n’Roll Trion Lonesome Trainin se paiskaa asemalta asemalle ravintolavaunun kautta kulkematta. Aina ei kyydin tarvitse olla niin fiiniä ja luksusta. Vakanssin kesto mahdollisti laulajalle nyt laajempaa tyylillistä liikkumavaraa eikä studiotaustojen tasossa säästelty. Pete Hoppula LEROI BROS. Singlen kääntöpuolella Pebbles Dorsey venyttää ääntään Roy Orbison’maisiin lukemiin. Johnny Burnette liittyi broidinsa seuraan Reprisella keväällä 1963 julkaistulla kahdella sinkkuraidalla, joista sievästi rullaava It Don’t Take Much henkii häiritsevällä tavalla The Driftersin Save The Last Dance For Me -hittiä. Kiinnostavia yksittäisosumia jäämistössä on luvattoman paljon ja useimmat niistä olisivat myös ansainneet tulla julkaistuiksi. Nyt tuotantoportaassa nähtiin täysin realistisena tavoitteena metsästää Motown-sateenvarjon alaisuuteen myös countryhittien tekijöitä. Me And My Broken Heart herkistelee Louisianan nostalgiatunnelmiin viekoittelevana r&b-valssina, Keep On Working ravistelee kankeuden raajoista esisoulahtavana groovena ja I’ve Been Fool So Long päättää kiertoajelun emotionaaliseen hitaaseen Chicago-bluesiin. Kappaleet Burnette oli suurimmalta osin kirjoittanut itse omaan käyttöönsä, monissa tapauksissa yhdessä vanhan kollegansa Joe Osbornen kanssa. Lopputuloksen muovautuminen juuri tällaiseksi taisi siis lopulta olla sanomattakin selvää. Kiekkokaupalla tyylilleen ominaista juurevaa rock’n’rollia ja rhythm’n’bluesia julkaisseessa bändissä on käynyt väkeä vuorollaan pyörähtämässä toistakymmentä kaveria (tärkeinä figuureina mm. Bear Family -antologian kakkoslevy koostuu painotuotteina entuudestaan julkaisemattomasta Motown-arkistomateriaalista, jota on tähän asti ollut saatavilla vain digitaalisesti. no, tiedättehän, ainakin vähän suurempaa. (Serpent 004, 7” single) Lonesome Train / Big Leg Woman Teksasissa kaikki on... Arkeensa kypsyneen kertojan tarinaa tanssittavassa tahtilajissa julistava That's It! johdetaan tempperamenttisessa instrumentaalibridgessään juuri sinne minne James Brownkin luultavasti olisi sen vienyt. Ja hyvä niin. Hänhän kyllä levytti tämän Johnny Templen vuoden 1938 bluesin ylittämättömän polleaan tapaansa Sun-studioilla 1950-luvulla – ja nimenomaan Killerin versiosta on eittämättä Teksasissakin viime vuosikymmeninä hartaudella oppia ammennettu. Berry Gordy oli käynnistänyt Mel-o-dy Recordsinsa kesällä 1962 esitelläkseen sen kautta paikallisia entuudestaan vähemmän tunnettuja r&b-kokelaitaan. Syykin oli looginen: musiikki äänitettiin yhä Hollywoodissa Burnetten asuinkulmilla. Uusimmalla sinkullaan edellä mainittua kolmikkoa avittavat Miken kitaraa soittava (ja myös legendaarista Antone’s-levykauppaa tämän kanssa pyörittävä) puoliso Eve Monsees sekä basistin tehtävät vankalla 1970-luvulle ulottuvalla bändikokemuksellaan ominut Miller ”Speedy” Sparks. Tyylikkäästi jousipohjustetulla kantripopslovarilla Invisible Chains sovitustoimista vastasi Jack Nitzsche. Huimat folkabillyhölkät Green Side Of The Mountain ja One Mornin’ eivät Reprisen singlejulkaisukynnystä ylittäneet (vaan ne ilmestyivät alun perin kanadalaisen Point-merkin LP:llä ”Country Sound City Sound”), seiskatuumalla sen sijaan näki kyllä päivänvalon mm. Kingin Spanish Harlem -hittiä mukaileva Magic Of Love, salamyhkäisesti ”Lee Hazlewood -tyyliin” puhelaulettu It Could’ve Been Different sekä James Burton’maisilla kitarasooloilla terävöitetty mollisointuinen countryfolkjuoksutus Light The Fuse. Frank Sinatran ja Dean Martinin tähdittämään samannimiseen western-elokuvaan kehitelty uhmakas marssikappale Four For Texas. Pete Hoppula TINA BEDNOFF & TINA BEDNOFF & THE TB’S THE TB’S (Moondog Music MOONEP2501, 7” EP) That’s It! / Me And My Broken Heart / Keep On Workin’ / I’ve Been A Fool So Long Vanhaa The Cocktailers -ryhmäänsä soittajistoltaan ja tyylilajiltaan piirun verran päivittänyt laulaja-kitaristi Tina Bednoff tuo julki uuden TB’s-bändinsä EP:llä, jonka kaikki kappaleet ovat äänityslokaationa toimineen Suprovoxstudion isännän Tomi Leinon ehtymättömästä laulukammiosta lainattuja. Vuosina 1964–65 taltioiduista peräti 28 Mel-o-dy/Motown -äänitteestä ilmestyi singleinä ainoastaan kuusi esitystä. Roy Orbison -sfääreihin kohoaa jälleen vaivatta kaihostelu Why Break My Heart (Just To Run Around), jonka kerrotaan olleen tarkoitus ilmestyä Motownin V.I.P.-alamerkin sinkulla. Sitä ovat moneen muuhun orkesteriin suhteutettuna mitoiltaan myös 1980-luvun alussa perustetun The LeRoi Brothersin jäsenja levytysluettelot. Torvisektiolla panoksiaan korottanut TB’s löytänee sekin vaivatta kuulijakuntansa kotilandian ohella myös kansainvälisiltä areenoilta. 2010-luvun alkupuolelle saakka sangen vetreässä vauhdissa pysytellyt yhtye taisi menettää hetkeksi työmoraalinsa originaalibasisti Alex Napierin kuoltua 2011. kitaristi-laulajat Don Leady ja Evan Johns), mutta ydinpersooniaan rumpali Mike Buckia, kitaristi-laulaja Steve Doerria sekä edellisen seuraksi kokoonpanoon vuoden 1984 korvilla yhdeksi solistiksi liittynyttä veljeä Joe Doerria se ei ole tohtinut riveistään hätistellä. LEROI BROS. Genrerajallisesti Bednoff liikkuu niin itselleen kuin Leinollekin läheisillä sähköisen bluesin poluilla, mutta tässä kokoonpanossa painava sanottavansa on myös saksofoneilla: Panu Syrjäsen tenori ja Jarmo Rouvisen altto hallitsevat äänialaa ehkei aivan nimiesikuvansa J.B.’sin tavoin mutta melkein! Kitaroillaan kirpeän vastuksen antavat Bednoff sekä Ykä Putkinen, rytmistä huolehtivat jo Cocktailersissa vaikuttaneet basisti Juha Rantapuro ja rumpali Jani Ahtiainen. Pete Hoppula Seitsemän tuuman taivas!. Lauluja laulunkirjoitustaitonsa todistanut mutta oman urakehityksensä suhteen keskivertoartisteja kärsivällisemmäksi osoittautunut Dorsey Burnette istui tähän yhteisöön mainiosti. Hitaassa shufflekaavassa pitäytyvän Big Leg Womanin tekijäksi LeRoit ovat puolestaan ristineet ”jonkun Lewiksen”, Jerry Leenkö
THE FEEL GOOD FESTIVAL 14.–16.8.2025 RAUMA Osta liput pääkonserttiin Anthony Paule Soul Orchestra (USA) Bonita & The Blues Shacks (GER) Annika Chambers & Paul DesLauriers (USA) Micke Björklöf & Blue Strip Special (FIN) Robbert Duijf Band (NL) Ilkka Rantamäki & The Bluesbrokers Jantso Jokelin + more to come raumablues.fi