”Uncle Knucklen” sisältö on tavallaan odotettua Oskaria ja juuri siksi kaikkea muuta kuin odotettavissa olevaa. Kollegat ja ystävät ovat kaiken kaikkiaan keskeisessä asemassa pitkään hiotulla uutuusalbumilla, jonka työnimenä kulkikin vielä ensivaiheissa “Friends And Family“. Enemmän oli jotain garageja psychokeikkoja sekä vaihtoehtopunkfestareita. Mehän ollaan jo vanhoja tyyppejä ja sen varaan mistä me itse diggaamme, ei kannata enää laskea. Silloin ei tarvitse huolehtia kaikesta mahdollisesta eikä myöskään lyödä niin usein päätä seinään. Suomiblues ei tässä mielessä ole aivan vahvimmalla kentällään. Siellä on vanhoja ja uusia juttuja, myös arkistojen aarteita. Olen kuitenkin oikeasti sen verran ADHD, että olen parhaimmillani livetilanteissa, jossa eletään hetkessä eikä mitään voi tehdä uudestaan. Lisäksi vielä se, ettei levyjen ja livekeikkojen tarvitse olla toistensa kopioita. Mutta sitten se lähti yhtäkkiä menemään vinoon. Mähän olen aina pitänyt itseäni enemmän kitaristina. Läpi musahistorian on aina nähty aaltoja. Toisaalta aika monilla bändeillä on varmasti tarkat sovitukset ja suunnitelmat levyä tehdessä. 6 Blues News 2/2024 tällaisia. Eihän se kielivalinta tee musiikista lähtökohtaisesti sen parempaa tai huonompaa. Sama kuin jos olet Suomessa ja sua kutsutaan suomirockin tai -popin tekijäksi, niin eihän sekään pohjimmiltaan kerro mitään tyylistäsi. Joku trademark kai voisi olla sekin, ettei vain toista aina sitä samaa vaan levittää rohkeasti rajoja. Rehellisesti sanoen en ole koskaan tuntenut itseäni kauhean kotoisaksi studiossa. New Orleansissa Big Jon Atkinsonin Big Tone -studiolla. Siellä on kyllä bändisoittoa, mutta myös osia useista eri sessioista ja sämplejä. Aloin jossain kohtaa nähdä itseni vähän niin kuin orkesteriliiderinä ja ryhdyin miettimään levyä fiittarilaulajien kanssa. Se on aidosti sitä samaa kulttuurista jatkumoa. Samaan kerhoon liittyvät myös nyt jo oman vaelluksensa päättäneen White Knuckles Trion kehutut julkaisut Turenki Recordsilla, joilla Oskari tuli paljastaneeksi itsestään uusia puolia toimimalla kokoonpanossa ensisijaisesti kitaristina. Lisäksi tekeminen on luultavasti helpompaa ja rennompaa, jos se ei ole pakollista. Tyylillisiä muureja musiikillaan kaatava artisti on usein pakotettu etsimään itselleen lokeron, jolla häntä on mahdollista markkinoida etenkin kansainvälisten keikkamyyjien ja levy-yhtiöiden toimesta. Kyllähän niissä tietyissä jutuissa on aika keskeisesti blues-, soulja gospel-ilmaisu läsnä. – Nykyään se varmaan vaatisi radiotai spottarihittejä. VOIKO JUURIMUSIIKILLA ELÄÄ. Tyylillisesti mukana on sekä pelkistettyä bluessoitantaa, Dr John -henkistä kokeellisempaa rytmimaalailua, revittelevää rock’n’rollia että siirappista 1970-luvun soulia. Karjalaista: kun se laulaa äidinkielellään niin se on suomimusaa, mutta englanniksi vedettynä sama menisi heti kapeampaan genrekategoriaan. Pitää katsoa noiden parikymppisten maailmaa ja minkälaisin ehdoin siellä mennään. On selvää, ettei se mitä B.B. Tietyt asiat ovat suosittuja ja sitten taas ei – ja kun ne tulevat uudestaan, on mukaan tarttunut uusi kerros lisää. VOIKO JUURIMUSIIKILLA ELÄÄ. Välillä onnistuu paremmin, välillä ei niinkään. Joe Bonamassat ja muut ovat nekin oikeastaan meille keski-ikäisille suunnattua kitarasankaruuden aikaista meininkiä. Lopputuloksena syntyi ”hullu Knucklebone-gumbo”. Jos omaehtoista rootshommaa haluaa tehdä, en tiedä kannattaako siitä hirveästi unelmoida elinkeinoa itselleen. Mutta se oma määritelmäni: En sanoisi sitä bluesiksi mutten ihan rock’n’rolliksikaan, eikä se myöskään missään nimessä ole soulia tai funkia. Martimolle on jalostunut oman kokemuksen pohjalta käsitys siitä, miten realistista roots-muusikon on heittäytyä taloudellisesti kokonaan musiikkiuran varaan. Ainakin olisi hyvä olla oma nykypäivän nuorisoa kiinnostava brändi ja saada sille näkyvyyttä. Artistiudessa kuitenkin se musan soittaminen muodostaa ehkä 15 prosenttia ja loput on kaikkea muuta säätämistä. Mä taas olen kasvanut siihen, että musiikki menee miten se menee ja kuulostaa miltä se kuulostaa. – Albumin tekotapakin oli poikkeava. King edusti 1950-luvulla puhuttele enää nykysukupolvea samalla tavalla. Kirurgimainen työskentely, jossa äänityksiä otetaan uudestaan ja mietitään, on mun luonteelleni vaikeaa. UNCLE KNUCKLE UNCLE KNUCKLE Aikaisemmat Knucklebone Oscar -pitkäsoitot ovat tekijänsä mukaan olleet aina selkeästi yhtyelevyjä. Siinä mielessä se on nimenomaan soololevy, että vaikka mukana on paljon tuttuja soittajia, kappaleita ei voi profiloida mihinkään tiettyyn bändiin. Siinä on kuitenkin sitä bänditouhua, skittaa ja asennetta: provosointia, energiaa ja räkää, tökitään vähän. Jos ei ajattele roots-kenttää liian tiukasti niin se on kyllä ihan mahdollista, sillä trendit tulevat ja menevät. Karjalainen, tärkeänä tukenaan etenkin tietokoneavusteisesta soitannosta huolehtinut Sami Baldauf. Tuotannosta ovat vastanneet Martimo ja Jarno T. – Uudesta levystä tuli jännä hybridi kaikenlaista. Ehkä se tällä hetkellä kuitenkin kiteytyy enemmän muhun ja bändini imagoon, siihen show-villimieheen ja kitaranvinguttajaan Knucklebone Oscariin. White Knuckles Trion kanssa levytti myös Eero Raittinen, yksi ”Uncle Knucklen” vierailevista solisteista. – Yksi erittäin tärkeä asia on totta kai se, että portit aukeaisivat kyllä täällä, jos tekisi musiikkia suomeksi. Hän oli se, joka koosti materiaalia ja viitoitti suuntaa. Sami Baldaufia voisi hyvin kutsua levyn kolmanneksi tuottajaksi. En sano, että musiikki olisi homeista, mutta kyllä se silti on aika paljon kiinni suoraan vanhan replikoinnissa. Totta kai se on tsägästäkin kiinni. opetusja AV-alan töitä. Eeron, Tuure Kilpeläisen, Tuomo Prättälän, Marjo Leinosen, Saana ”Molly Moonstone” Koskisen ja Ina Forsmanin huolehtiessa osalla raidoista päävokalistin tehtävistä on Knucklebonelle luontevasti valikoitunut ”kreisin kapellimestarin” jakkara. Instrumentalisteja on matkassa pieni legioonallinen ja äänityksiä on tehty paitsi eri lokaatioissa Suomessa, myös mm. Amos-poikansa kanssa Martimo hurjastelee Kekkonen-Rockin ruotsiksi. Ehkä täällä Suomessa vaikkapa punk-scene on sellainen, johon nuoremmatkin voisivat pystyä nyt paremmin samaistumaan. Keski-Euroopassa me ei itse asiassa soitettu missään bluespaikoissa. Toisaalta englanti on ton musan kommunikointikieli ja siksi luontevaa.. Sessioissa kristallisoitunutta nykykokoonpanoaan (kitaristit Janne Kasurinen ja Tommi Ollikainen, kosketinsoittaja Risto Kumpulainen, basisti Mikko Murtomaa, rumpali Janne Mathlin sekä fonistit Juho Hurskainen ja Johannes Salomaa) Martimo kehuu ”parhaaksi Knucklebone-meiningin luojaksi koskaan”. Hän itse on tehnyt kuumimpinakin kausina ohessa mm. Olen mä sitäkin vähän miettinyt, että miksi ihmeessä laulan englanniksi, vaikka olen suomalainen ja puhun suomea. Nekin määreet olivat siihen aikaan tosi keinotekoisia. Edustaako Knucklebone Oscar edelleen omasta mielestään ADHD-bluesia ja kertooko tuokaan diagnoosi loppujen lopuksi riittävästi hänen alati laajentuvasta tyylija yhtyekirjostaan. – Silloin kun aloitettiin Hitmenin kanssa se oli helppoa, olimme bluesbändi. Yhdysvalloissa taas rapja hip hop -tyyli on ollut iät ajat suosittua ja se elää yhä vahvasti mustien nuorten keskuudessa. Toisaalta afroamerikkalainen musa on aina ollut sosiaalisesti ja poliittisesti sidonnaista. Juhlakalun omat kappaleet sekä kiinnostavasti uudelleensovitetut lainanumerot kielivät kunnianhimoisesta projektista, jota ei kuitenkaan ole viety maaliin hampaat irvessä. Jos ajattelee vaikka J
Soitin sellaisten muusikoiden kuin Charlie Loven ja Artie ”Blues Boy” Whiten kanssa. Seuraavaksi hän perusti naisbändin nimeltä SAY YES!, joka toimii tänäkin päivänä. Päädyin sitten kuitenkin rumpuihin. Jos on mahdollisuus levittää ilosanomaa kaikkialle maailmaan, miksei sitä tekisi. Mississippi Heat -yhtyeessä Youngblood on ollut mukana noin kahden vuoden ajan ja bändin uusi CD on piakkoin ilmestymässä. Onko siitä ollut apua, että aloitit laulamisen gospelkuorossa. Lisäksi Sheryl on tehnyt hiljattain sopimuksen Delmark-levymerkin kanssa ja digitaalinen single Every Single Day Of Your Life on jo julkaistu. Kun ystäväni ilmoitti muuttavansa Kaliforniaan, hän pyysi minua ottamaan paikkansa hänen bändissään Chicagossa. Zion -baptistikirkossa oma naisbändinsä The Royal Harmonettes ja Sheryl itse esiintyi ryhmässä ”Sisters”, jolle hän myös kirjoitti ja sovitti kappaleita. Vielä vuosina 2020–21 esiinnyin jaksoittain kolmekin iltaa viikossa ja olin tietysti paikalla myös sunnuntaisin. – Kyllä, siitä on ollut paljon apua, koska gospelmusiikissa on vahva tunnelma muuhun musiikkiin verrattuna. – Pääsin klubeihin tavallaan takaovesta. Lukioaikoina soitin myös trumpettia. Klubien ikärajahan on 21 vuotta. Chicago Blues Hall of Famen jäsenenä ja Gospel Grammy Group -palkinnon voittajana Sheryl Youngblood välittää yleisölleen lämmön ja kokemuksen gospelin, r’n’b:n ja bluesin juurilta – nykypäivän haasteita kuitenkaan unohtamatta. – Nykyisin esiinnyn Chicagossa useimmiten Rosa’s Loungessa, mutta myös mm. – Liityin 15-vuotiaana kirkon naiskokoonpanoon. House of Bluesissa, Blue Chicagossa, Buddy Guy’s Legendsissä ja Kingston Minesissa. Gospel on ollut aina mukana elämässäni. Gospelmusiikissa on sitä jotain – se tavoittaa sydämen. Nyt kun olen saanut enemmän tunnustusta ja tunnettuutta, keikkatilaisuuksiakin tulee enemmän. Hän oli upea laulaja. Vartuin musikaalisessa perheessä ja ryhdyin opiskelemaan pianon, urkujen ja bassokitaran soittoa. Delmark All Starsin kanssa S.P.A.C.E.-klubilla Chicagon Evanstonissa Delmarkin 70-vuotisjuhlissa syksyllä 2023 äänitetty kappale on kunnianosoitus sen säveltäjälle Jimmy Johnsonille. En muista, milloin aloin soitella rumpuja kellarissa ystäväni kanssa. – Aloitin laulamisen jo 5-vuotiaana, aluksi sunnuntaisin baptistikirkon kuorossa. – Lisäksi pidän matkustamisesta. Hyväksyin ehdotuksen ja päädyin mukaan maalliseen musiikkiin, alun perin bluesiin. Äidillä oli Mt. Doktu Rhute (Roy Hytower) sanoi, että sinulla on rumpujen soitossa ns. Ja siirryit sitä kautta klubeille. Tutkinnon suoritin rumpujen ja urkujen soitossa. Haastattelu on tehty kesän 2023 Chicago Blues -festivaalin yhteydessä. 8 Blues News 2/2024 S heryl Youngblood on syntynyt musiikilliseen perheeseen. Rumpujen soiton aloitettuaan Sheryl pääsi säestämään useita nimiartisteja, kuten Otis Claytä, Artie ”Blues Boy” Whitea, Koko Tayloria, Nellie ”Tiger” Travisia, The Spanielsia, Jennifer Hudsonia ja Yolanda Adamsia. Monet osaavat laulaa ja monet osaavat soittaa, mutta jos sydän ei ole mukana, se on erilaista. ’in the pocket -tyyli’. On hienoa nähdä erilaisia maita ja kulttuureja, ei vain Yhdysvaltoja. Minulla oli muutama keikka Otis Clayn yhtyeessä ja soitin myös Johnnie Taylorin pojan Floydin kanssa neljä tai viisi vuotta. – ”Root Doctor” oli aikoinaan yksi ensimmäisiä muusikoita, joiden keikoilla soitin rumpuja. KARI KEMPAS SHERYL YOUNGBLOOD Bluesnainen laulaa vahvalla tunteella Bluesnainen laulaa vahvalla tunteella RUMPUJEN TAKAA SOLISTIKSI RUMPUJEN TAKAA SOLISTIKSI Milloin aloit soittamaan ja laulamaan. – Olen laulanut gospelia koko ikäni ja laulan edelleen. Milloin aloit esiintyä bändien kanssa. Kuinka kauan harrastit gospelmusiikkia
Blackface-combovahvistimiin alettiin lisäämään integroituja kaikuja tremoloefektejä 1963 eteenpäin, ensimmäisenä Fenderin Vibroverb-malliin. KING JA BLUESKITARAN ABC VOLUME, B.B. – No ei oikeastaan. Minkälaisia kieliä käytät kitaroissa. – Mä tykkään pelata näillä silleen, että vahvistin on aika lujaa ja vaikka etumikki (Bridge) on päällä ja soitetaan semmoista jump-juttua niin, että soundi menee vähän ruttuun. – No kyllä joo. Suosittuja klassikkomalleja on julkaistu uusintapainoksina, mutta ne tehdään nykyään halvasti piirilevytekniikalla. Tykkään varsinkin siitä keskialueesta, soundi on läpitunkevampi bändin kanssa soittaessa ja se toimii hyvin. Vuosina 1963–67 vaihdettiin mustaan tolexiin ja Blackface-kontrollipaneeliin. Enhän mä ole koskaan mainostanut missään. Kingin vahvistin Fender Super Reverb, Blackface) aivan räjähtää. Kyllähän se viidakkorumpu laulaa! Itse kun toimii monenlaisissa musikaalisissa laatikoissa, kuten blues ja rockabilly, niin varsinkin rockabillyn puolella monet hakevat sellaista autenttista, vanhaa 50-luvun soundia. VOLUME, B.B. Varsinkin surf-muusikoiden suosima erillinen kaikutankki 6G15 esiteltiin 1961 ja sitä valmistettiin vuoteen 1966 asti. Se vähän hirvitti, mutta tuli tehtyä. Asiakaskuntaa riittää. Ilman mastervolumea olevat Silverfacet ovat myös haluttuja ja ne on usein muutettu vastaamaan kytkennältään Blackfaceja. 1960-luvun Blackface (= kontrollipaneelin väri potentiometrien takana) combo-vahvistimet ovat erittäin suosittuja roots-soittajien keskuudessa soundiensa takia. SUPROVOX-STUDIOSTA JA FILOSOFIAA SUPROVOX-STUDIOSTA JA FILOSOFIAA – Mulla oli iso remontti juuri studiossa. Siinä pystyy tonella (äänenväri) pelaamaan silleen, että laittaa tonet melkein kiinni ja vola (äänenpaine vahvarissa) aika lujaa, niin hyvällä P90:llä saa säädettyä särön määrää niin, että sulla on etumikin vola vaikka kolmosesta sinne kymppiin välillä käytössä. Vastavaihe ja kaikki se mitä siitä saa irti. Mutta sitten on paljon Knock-Out Greg & The Scandinavian Blue Flames. Kingin live-levyä ”Blues Is King” (1966), se on jotenkin niin uskomaton ja blueskitaran ABC. Sillä levyllä on todella uskomatonta volan ja tonen käyttöä. – Niin kauan kuin muistan, mulla on ollut D’Addarion .011 setti. En mä ole oikeastaan edes kokeillut mitään muuta. Hommia tulee, niin kuin tiedät, tuttujen ja puolituttujen kautta. Nauhalle edelleen äänitän. Mä olen Vitikaisen Karin kanssa paljon puhunut näistä P90:stä ja hän on todella perehtynyt niihin. Särön määrää voi siis hallita sillä mikillä, siitä mä tykkään P90:ssä. Point to point -juotoksin tehdyt kytkennät ovat enemmän kalliimpien putiikki-vahvareiden ominaisuus. Blues News 2/2024 15 Fenderin putkivahvistimet: Fender aloitti putkivahvistimien valmistamisen jo 1940-luvun lopussa. Siinä on valtavasti potentiaalia eli se mikki reagoi siihen, että tulee yht äkkiä lisää tötteröä (mikin volumea kovemmalle kääntäen). Mulla on ollut aina sellainen ajatus siinä, että mä olen kyllä sellaisen vanhan soundin ystävä vaikkapa juuri rockabillyn osalta. Mulla on se ongelma, että olen itse kaikki viikonloput reissussa ja bändit haluaa mielellään tulla juuri viikonloppuisin. Jos kuuntelee vaikka B.B. Sinun studiossasi äänityslaitteet, mikit ja tunnelma ovat vanhaa koulua, mutta sinulla ei ole kuitenkaan ollut tällaista ajatusta äänitysja soundimaailmassa. Silverface-kontrollipaneeli -malleja valmistettiin välillä 1967–1980. Välillä soundi kitarassa on erittäin puhdas ja välillä kun se oikein nostaa sieltä, Super Reverb (B.B. Itse mietin usein, että ne orkkishakuiset jutut ovat eräänlaisia passisteja tai vanhan monistamista musiikin puolella. Tarkkaamo muutti myös ylisiltä alas ja nyt on iso ikkuna äänitystilan suuntaan. Tein aikamoisen investoinnin, kun hommasin uuden SSL-merkkisen miksauspöydän sinne. 1950-luvun tweedmallit ovat superkalliita ja keräiltyjä klassikkoja nykyään. 1959 tweed muuttui ruskeaksi tolex-päällysteeksi, 1963 lyhyeksi aikaa blonde-tolexiin sekä Brownface-kontrollipaneeliin. P90-MIKROFONIT JA P90-MIKROFONIT JA MASTERCLASS-VINKKI MASTERCLASS-VINKKI – Ainoa mikä on muuttunut vuosien varrella isommin, on mikrofonit: ensin mulla oli PAFja humbucker-mikkejä, niitähän oli noissa Gibsonin ES-335ja 345-malleissa ja muissa, mutta jossain vaiheessa huomasin, että P90mikrofoni oli enemmän omanlainen, itselle mieluisampi. Sun-studion soundi ja muut sen ajan studiot tietysti. KING JA BLUESKITARAN ABC – Aikoinaan mä mietin tuota vola-juttua
Mutta koulutus oli hyvä ja monialaisuuteen tähtäävä. Saimme ulos muutaman CD:n, yhden kasetin ja 7 omaa miniläskifestivaalia sekä muutaman KeskiEuroopan kiertueen. Muutin Tsekkeihin 2007 naisen perässä ja toiveena paremmat työolosuhteet poikkitaiteellisella kentällä. Prahasta: – Olen asunut Prahassa Tšekeissä 16 vuotta, muutto ulkomaille on ollut oman taiteen tekemisen kannalta elintärkeää. Kun ei ollut rahaa kurssimaksuun, niin piti viedä kitara kaniin ja elää kaurapuurolla. – 2007 perustimme äänitaiteilija Jussi Saivon kanssa Sabotanic Garden -nimisen musiikkija esitystaide ryhmän, joka vapaasti ja railakkaasti yhdistelee kaikkea mikä meitä innostaa. BUTO POTKII JA LAINEHTII BUTO POTKII JA LAINEHTII TEATTERINKIN PUOLELLE TEATTERINKIN PUOLELLE –”Toinen” taiteellinen urani on kulkenut esitystaiteen ja teatterin parissa, joista en aluksi ollut kiinnostunut lainkaan, pitkälle ehkä omasta ujoudestani johtuen. Aluksi ohjelmistossa oli lähinnä lainabiisejä, Hank Williamsin uskonnollisesti värittyneitä kappaleita ja sitten tunnettuja ja vähemmän tunnettuja spirituaaleja sekä gospeleita, mutta kaikki sovitettuina uusiksi Spermbankers-jyystöiksi. Nyt työn alla on uusi esitys Sabotanic Garden – Garden Of Death Wienin WUK-taidetaloon, ensi-ilta on huhtikuussa 2024. Konsertti ja sitä seuraava puhe olivat heti Jörn Donnerin avajaispuheen jälkeen, innostunut mekkalointimme ja Hurmeen varsin pisteliäs mutta humoristinen puhe onnistuivat tyhjentämään lähes koko parisataisen katsomon, jäljelle melkein yksin jäänyt jo edesmennyt kasvatuspsykologi nosti eturivissä keikan jälkeen kädet reippaasti ylös ja hihkaisi, että näin hauskaa ei ole ollut sitten 1960-luvun. Vaikka kaikenlainen pienkulttuuri on mielestäni kovasti alasajossa, niin täällä sentään pystyy vielä jonkin verran järjestämään elävää tapahtumaa ja keikkaa. Monessa mielessä vaikeasti määriteltävä, mutta sen keskiössä on groteski herkäksi virittynyt fyysinen liike. Dokkari potkaisi lähtemättömän vaikutuksen ja innostuksen alkaa esiintyväksi taiteilijaksi. – Vuosien varrella olen pikkuhiljaa alkanut kirjoittamaan omia piisejä ja nykyohjelmistossa ei taida olla enää kuin yksi tai kaksi lainavetoa. ””. TŠEKIT, BARITONIKITARAT, EUROOPPATŠEKIT, BARITONIKITARAT, EUROOPPALAISUUS JA SPIRITUAALISUUS LAISUUS JA SPIRITUAALISUUS – Sabotanic Gardenin ohella toiseksi pitkäikäisin ja selkeästi eniten keikkaillut projektini on The Spermbankers, joka perustettiin Prahassa 2009. Rumuuden ja kauneuden rajojen häilyminen, energialataus ja yksinkertaisesti ”toisin” tekeminen ja ajatteleminen inspiroivat edelleen. Squier Fender jäi kaniin, mutta sain työpajalta tukun työkaluja fyysiseen ilmaisuun, jonka johdannaiset ovat edelleen käytössä. Syventyminen Butoon on määritellyt melko lailla koko taiteellista uraani. Ja itse olen ollut pitkään kiinnostunut Amerikan mustan musiikin hengellisestä kolkasta. Titteli voisi olla paremmin teatteri-ilmaisuuden ohjaaja, sillä sen verran hikinen on ollut toimeentulo alallani. – Pääosassa oli myös alusta asti hengellisten biisien runttaus energisinä romuluu-versioina. 18 Blues News 2/2024 jäsennettiin omintakeisilla laskumetodeilla. Jauhamme melkein viikottain Martinin puusepänverstaalla pikkustyrkkareilla ideoitamme ja vähitellen niistä syntyy pysyvämpiä kappaleita. – Olemme esiintyneet Suomen ulkopuolella ainakin Ranskassa, Saksassa, USA:ssa, Venäjällä, Tšekeissä ja Itävallassa. Melko nopeasti mukaan löytyi hollantilainen rumpali ja äänimies Bert Neven. – Tärkeimpiä omia sooloja ovat olleet paikkasidonnainen Uuno Turhabuto (2004–2008) ja Tonttu (2012–2017), joita olen tehnyt yksin ja muusikoiden kanssa, omalla nimelläni ja sitten myös Sabotanic Garden esityksinä. Praha sijaitsee aika keskellä Eurooppaa ja täältä on hyvät yhteydet ympärysmaihin, joten keikkojen mahdollisuus moninkertaistuu. Matalin kieli on sijoitettu kolmanneksi ja sitä soitetaan usein myös slidella. Kazuo Ohno pohjasi koreografioitaan improvisaatiolle ja perustaja Tatsumi Hijikata taas varsin tarkasti ohjatuille ja hyvin erikoisille koreografioille. Pale Rider & Lonely Faggots, Ylioppilasteatteri, Helsinki 2005 ”” Onneksi oma kiinnostus oli alusta alkaOnneksi oma kiinnostus oli alusta alkaen riitasointujen ja möykän kiehtovassa en riitasointujen ja möykän kiehtovassa maailmassa. Osa tekijöistä, esim. – Yksi hauskoista läskimuistoista oli, kun soitimme ja säestimme Juha Hurmeen puheen Helsingin Kirjamessujen avajaisissa. Musiikki, performanssi ja kuvataide yhdistyvät niin, ettei usein tiedä mikä on mitäkin. Yhtyeen keskiössä on ollut alusta lähtien Martinin itse rakentamat baritonikitarat, joissa on erikoisesti järjestetty avoin vire. maailmassa. Vaikka kukaan meistä ei ole erityisen uskonnollinen, tuntuivat muut aiheet turhilta. – Aloitimme Suomessa, mutta ulkomaille muuttamiseni myötä olemme nykyään aika kansainvälinen joskin kovin epäsäännöllisesti esiintyvä ryhmä. TAIDEAKATEMIAN POLUILTA TAIDEAKATEMIAN POLUILTA PERFORMANSSIN TIELLE PERFORMANSSIN TIELLE – Valmistuin teatteri-ilmaisun ohjaajaksi Turun Taideakatemiasta 2002. – Ensimmäinen japanilaisvetoinen butokurssi, johon osallistuin taisi olla Masaki Iwanan työpaja tanssitaiteen laitoksella 1997. Perustimme bändin tsekkiläisen puuseppäkitaristin Martin Ruzickan kanssa. Yhtye jäi kai melko lailla tuntemattomaksi, mutta silti tärkeäksi jäsenilleen. Täytyy sivumennen sanoa, että Esa Kirkkopellon ohjaukset ja esim. Korona-aika sotki aika monet kuviot. 1990-luvun puolivälissä näin Ateneumin dokumenttielokuvasarjassa japanilaista Butoh-tanssia käsittelevän Michael Blackwoodin ohjaaman elokuvan Butoh: Body on the Edge of Crisis (1990). Kristian Smedsin varhaiset työt kyllä jo petasivat vähän mahdollisuuksia teatterinkin puolelle. Ja muusikkouden lisäksi työskentelen esittäväntaiteen ohjaajana, opettajana ja esiintyjänä. Butosta: – Butoh on Japanissa 1950-luvun lopulla kehittynyt avantgarde-tanssi, joka varsinkin alkuvuosikymmeninään oli tyyliltään hyvin monimuotoinen ja kokeellinen
– Bändi on ennen kaikkea live-akti. – Uuteen KooMaMaa-soolojulkaisuun tein 50 uniikkia kollaasikantta. Bert ei perusta kikkailusta ja se toimii meidän kuviossa hyvin. – Käytämme Martinin kanssa Dyncordin vanhoja vahvistimia. Musiikki ja esitystaide siis limittyvät ja lomittuvat erilleen ja yhdistyen, se on nastaa. Teen usein musiikkijulkaisujemme kannet, keikkajulisteet ja muut oheisgrafiikat, yhteistyössä kulloistenkin kollegojen kanssa tai vain itsekseni. Bändin seniori Bert on mm. Pidimme alkuaikoina pesäpaikkoinamme mm. Ekalle levylle on lisätty jotain sheikkereitä ja toiselle on yhteen raitaan upotettu hieman efektikitaraa. – Ekan levyn saimme ulos vasta noin 8 vuoden keikkailun jälkeen. Nyt kolmanteen julkaisuun suunnitellaan jo muutamaa lisäraitaa, vaan nähtäväksi jää. KUTSUMME MUSIIKILLISTA TYYLIÄMME KUTSUMME MUSIIKILLISTA TYYLIÄMME HARHAOPPISEKSI GOSPELIKSI HARHAOPPISEKSI GOSPELIKSI – Spermbankersien musiikki pohjaa bluesiin sekä varhaiseen rockiin ja kantriin, mutta kaikkea leimaa Ruzickan grooveajattelu, jossa samaa hypnoottista kuviota ajetaan herpaantumattomasti läpi pienillä bluesimpro-mausteilla, ei kai niin kaukana stonerestetiikasta, vaikka se tyylilajina on itselleni aika tuntematon. Minulla on ollut yli kymmenen vuotta käytössä 1960-luvun puolivälin Dynacord King ja sen päällä saman aikakauden Echocord-putkinauhakaiku, laitteistolla saa aikaa jumalaista kiertoääntä. Digitaalisoundi ei vaan toimi mulle. Syntyneellä ”KooMaMaa”-kasettijulkaisulla oli siis kyse täys-improvisaatiosta, ei aiemmin päätettyjä rakenteita tai itse asiassa mitään. Vaikka kasetin kansi on aika pieni, askartelua riitti siinä määrin, että tuskin teen ihan heti uudestaan. Blues News 2/2024 19 Kuvataiteista: – Aloin piirtämään ennen kuin aloin puhumaan, joten kuvallinen ilmaisu on kulkenut mukana koko elämän. Nykyään mennään epäsäännöllisen säännöllisesti ympäri ja ämpäri Tsekkiä ja vähän ympärysmaihinkin. Killing Joken entinen lavamiksaaja ja monessa muussa mukana ollut vanhan liiton äänimies, joka nykyään enimmäkseen pyörittää pientä Garage Kafe -kahvila/baaria Karlinin kaupunginosassa Prahassa. Vuoden -65 putkikaiussani on edelleen toiminnassa tehtaan putket. Joitain lauluraitoja on korjattu, lyriikkatai muiden virheiden takia, mutta kitaroita ei ole tuplailtu tai juuri korjailtu. Kävin Torkkelin kuvataidelukion ja suht monet kansalaisopiston piirustusja maalauskurssit, muuten minulla ei ole alaan ammatillista koulutusta. Homman pitää koossa Bertin konstailematon ja fillitön rytmi. Rickey Mouse Fun House, Brno, Tšekki 2022 Läski, Läski Fest 2007. Kaikesta vintagesta ja retrosta huolimatta pointti ei ole siellä vaan soundissa ja elävänä paahtamisesta. Näyttelin hänen säveltämässään Man In Space Suit -oopperassa, ystävystyimme ja sitten ohjasin Miron Nulanus-oopperan, joka sai ensi-illan 2022 Ostaravan New Opera Days -festivaaleilla. Näin saadaan aikaan elävä ja rehevä livesoundi ja on nastaa, että se pysyy kivasti omissa näpeissä. – Miro Tóth on nykymusiikin säveltäjä ja saksofonisti. Myös PA on sisäänrakennetulla nauhakaiulla varustettu 1970-luvun pienehkö Dynis PA, joka toimii hienosti noin 100–150 hengen kuppiloissa. – Omista projekteista ja bändeistä Spermbankers on ehkä kaikkein helposti lähestyttävin, nimestään ja vinksahtaneesta tyylistään huolimatta se on aika perinteinen rokkibändi, eli tarkoitus on pistää vibaa punttiin. KOOMAMAASTA KASETTI KOOMAMAASTA KASETTI SOOLOJULKAISUISTA SOOLOJULKAISUISTA – Ystäväni Miro Tóth pyysi minua soittamaan soolokeikan järjestämäänsä Ukraina-tukikonserttiin, aika hetimiten sodan puhjettua Punctum-klubille Prahassa. Sähkis ja vokaalit, sitten sattui olemaan harppu mukana niin sillä soitin sitten kanssa. – Meille optimaalisin sounditilanne on, että kaikki tulee läpi omasta backlinesta ja mahdollisesti rumpuja vahvistetaan talon PA:lla, lähinnä basaria ja ehkä snarea. Hän sitten ehdotti, että äänitetään tämä systeemi. Pidimme kaksi sessiota yli puolen vuoden tauolla, josta sitten valitsimme mieleisemme päästelyt. Molemmat olivat Miron mieleen. Oma asemani on riffien jauhamisen ja laulamisen lisäksi päästellä vapaampaa ääntä ja avata tilaa arvaamattomiin suuntiin. Se on minusta käsittämätöntä. Kaksi ekaa levyä ovat hyvin pitkälle studiolivejä. Zizkovista jo kauan sitten kadonnutta Final-klubia ja Misenska-kadun Soda-klubia, joissa soitettiin useampia iltoja peräperää. Soitin parinkymmenen minuutin sähkökitara-vokaaliryöpytyksen. Toinen tuli sitten hieman nopeammin ulos joulukuussa 2023 ja kolmas on jo työn alla. Sitten siitä vuoden päästä sama mies kuratoi minut Tsekkien Radio Vltavan vuotuiseen Art’s Birthday -livekonserttiin vetämään samalla setillä
Sitten ajoin suoraan Black & White -kauppaan ja ostin kaikki Chris Isaakin levyt. Hän joutui jatkamaan Claptonin perintöä ja soittamaan niitä samoja biisejä. Mutta ehkä tulevaisuudessa, katsotaan. Se mikä on meidän käsitys bluesista tänä päivänä, niin se on amerikkalaista bluesia. Se ei tullut Hendrixin, Claptonin tai Dire Straitsin kautta. Se taika on siinä, ettei hän soita koskaan puhtaita säveliä. King sai yhdellä nuotilla jengin reagoimaan siihen tilanteeseen, oli se sitten iloinen nuotti tai surullinen nuotti. Hänen tapansa soittaa on sellainen, että hän häilyy jossain kolmannessa ulottuvuudessa. Luin jostain haastattelusta, että Green ei tykännyt olla Mayallin bändissä, koska se musa oli niin aggressiivista. Se ei ole puhdas C tai puhdas D vaan jotain siltä väliltä. Siis mä soitin yli 10 vuotta Stratolla ja soitan nyt Les Paulilla. Siis mähän olen kitaristi, olen ollut sitä jo 40 vuotta. Aivan järjetöntä kepitystä Peter Greeniltä, en olisi uskonut hänen pystyvän tuollaiseen. Kun kuulin hänen soittoaan radiosta, se biisi oli Wicked Game. Nyt olen tavallaan päässyt sinuiksi artistiminän kanssa ja musta on nykyään kiva laulaa. Se lähti kaverista James Calvin Wilsey, joka oli Chris Isaakin kitaristi. Nyt kun olen joutunut sitä tekemään ja treenaamaan, niin olen ymmärtänyt kuinka hieno instrumentti laulu on. Mä olen tyytyväinen soundiin, joka mulla on. Se on iso asia, kun spotti on koko ajan sinussa. – Mulla on sellainen herkkä kohta ”Bluesbreakers With Claptonin” kanssa. ””. Se on bluesia. Se on eka ostamani levy. Kitaristina ajattelen tietysti kitaraa, siinä on otelauta ja nuotit, niin se musiikin taika, se soiton taika on siinä nuottien välissä. – Mun mielestä musiikki syntyy nuottien välissä. – En ole ajatellut asiaa, mutta ei kai se mahdoton juttu olisi. Siinä oli taloprojektia, studioprojektia ja meille syntyi lapsi. Aina puhutaan, kuinka B.B. Blues tulee Afrikasta, sitä on soitettu rummuilla jossain Kongossa. Tango on tangoa, koska siinä on tangon tempo ja tahtilaji. Oliko Remu vai kuka kun sanoi, että suomalainen tango on bluesia, koska molemmat ovat syntyneet kärsimyksestä. Mulle blues voi olla mitä vaan, ei sen tarvitse olla John Lee Hookeria tai T-Bone Burnettia. STRATOCASTER LEVYN KANNESSA STRATOCASTER LEVYN KANNESSA – Levynkannessa on se kuva, jossa soitan Stratolla. Musaa voi soittaa monella tavalla ja bluesia voi soittaa monella tavalla ja kaikki tavat ovat oikeita. En pidä itseäni laulajana, olen omasta mielestäni tulkitsija. ”” Green oli mulle jollain tapaa henkiolento, Green oli mulle jollain tapaa henkiolento, joka oli ihan eri sfääreissä kaikkiin muihin joka oli ihan eri sfääreissä kaikkiin muihin kuulemiini kitaristeihin verrattuna. Ihmiset ovat nykyään niin kuppikuntaisia, tyyliin toi on bluesia ja toi ei ole. Oli pakko ottaa lusikka kauniiseen käteen. Ne olivat todella harkittuja ostoksia. Mun eka kitara oli Les Paul, mutta mulle tuli Strato-herätys ja soitin koko 90-luvun Stratolla. Jotain olen joskus vedellyt kotona. Hänen jälkeensä tuli Stevie Ray Vaughan, Hendrix ja muut. Se on yhtä herkkä ja vaativa soitin, kuin mikä muu tahansa. Ne Mayallin livelevyt vuoden 1967 keikoilta, joita on ilmestynyt kolme levyllistä, ovat aivan mielettömiä. Clapton oli lähtenyt bändistä ennen kuin levy oli ilmestynyt. Alussa sitä vain yrittää selviytyä siitä, mutta sitten alkaa hiffata, että jos kehittäisin hiukan juttua, niin tästä voisi tulla parempi. Siis tulla sidemanistä frontmaniksi. – ”Hard Roadilla” on kuitenkin nähtävissä Greenin nerous, kuten Supernatural, Same Way ja The Stumble osoittavat. Luin joskus jonkun Eric Claptonin haastattelun, jossa hän sanoi, että häntä pelotti ryhtyä sooloartistiksi. Kitara on mulle helpompi instrumenttina, en ole koskaan pitänyt laulua instrumenttina. ERIC CLAPTON -TRIBUUTTI. Vaikka äänittäminen sujui nopeasti, niin julkaisukuntoon saaminen kesti tolkuttoman pitkään. “Hard Road” -albumilla on helmiä, mutta mielestäni Peter Green ei ole vielä löytänyt omaa juttuaan silloin. Se levy oli kaupoissa ja listoilla, mutta Clapton oli perustanut jo Creamin. Nyt työstämme omaa materiaalia ja seuraava levy tulee sisältämään omia biisejä. Se oli niin vakuuttava juttu, että mun piti laittaa auto parkkiin. Mulle blues ei ole musiikkia sinällään, se on mielentila, fiilis. Ihan sama, kunhan saat sen reaktion aikaan. Hän joutui astumaan Claptonin saappaisiin ja jatkamaan juttua siitä. ERIC CLAPTON -TRIBUUTTI. Se mun mielestä koskettaa yleisöä. LAULAMINEN LAULAMINEN – Se oli pakon sanelema juttu, kun ei ollut solistia. Jeff Beckin musiikki oli sellainen silmien avaus siitä, miten musiikki vaikuttaa ihmisiin ja missä ne maagiset nuotit ehkä ovat. Mulla on se vieläkin, se tosin rahisee hiukan. Greenin soundi ja tyyli muuttui Fleetwood Macissä totaalisesti. Blues News 2/2024 23 levy kuin haluttiin. – Kun ajattelee Jeff Beckiä, jota olen kuunnellut paljon viime aikoina, niin hän ei ole ikinä nuotissa. Kun aloittelin tätä soittoharrastusta, niin ei silloin ollut internettiä, YouTubea eikä suoratoistopalveluja, oli vain levysoitin. kuulemiini kitaristeihin verrattuna. Se oli iso harppaus ja tosi pelottavaa alussa, tunsin oloni epävarmaksi. Se oli aika rankka setti, mutta nyt se on ulkona. Se on tosi hienon kuuloista. Joku lappalainen joiku voi olla bluesia. Mun mielestä se on aina siellä jossain välimaastossa, se ei ole koskaan ”jiirissä”. Kun sen muuttaa 12 bar bluesiksi, niin se on bluesia. Kun rahaa ei ollut, niin keräsin pulloja ja ostin levyn kuukaudessa. HARD ROAD VS BLUESBREAKERS HARD ROAD VS BLUESBREAKERS WITH CLAPTON WITH CLAPTON – “Bluesbreakers With Clapton” on näistä parempi. Huvittavaa, kun kaikki sanoo mulle: ”Ethän sä soita Stratolla, sä oot Gibson-mies”
Dave Brubeckin ja Miles Davisin kaltaiset jazz-artistit sen sijaan vetosivat huomattavasti paremmin tähän trenditietoiseen ja uusia virtauksia aktiivisesti seuranneeseen joukkoon. Jazz oli kuitenkin useimmille peruskuuntelijoille ja amatöörimuusikoille aivan liian vaikeaa itse soitettavaksi. Vetoavine viesteineen ja helposti soitettavine sointukuvioineen folk-musiikki sekä sen kylkiäisenä samassa paketissa mukana tullut akustinen blues tarjosivat omakohtaisesta musisoinnista kiinnostuneille tahoille helpommin saavutettavan vaihtoehdon. Näihin lukeutuvat (i) aikakauden musiikilliseen tarjontaan ja kysyntään liittyvät seikat, (ii) uudet blues revivalin myötä esiin nousseet turvallisemmat kuunteluympäristöt sekä (iii) COUNTRY BLUESIN VETOVOIMASTA COUNTRY BLUESIN VETOVOIMASTA Ryhtyessämme pohtimaan country blues -perinteen säilymisen edellytyksiä, voimme käynnistää tarkastelumme ensimmäisen kolmen vuosikymmenen lähtökohdista. Bluesia oli mahdollista kuulla elävänä ja riskittömämmissä olosuhteissa myös esimerkiksi 1960-luvun Newportin Folk-festivaaleilla. Pohtiessaan vastausta kysyKEEPING THE COUNTRY BLUES ALIVE fingerstyle country bluesin puhtaasti soittotekniset piirteet ja musiikilliset ominaisuudet. Toinen maailmansota muodosti bluesin historiassa taitoskohdan akustisen ja sähköisen kitarabluesin valtakausien välillä. Nuoret kuulijat, jotka eivät olisi milloinkaan voineet kuvitella uskaltautuvansa vaikkapa Chicagon South Siden kovapintaisille bluesklubeille, saattoivat täten kuulla suosikkiartistejaan turvallisemmissa ympäristöissä. Jo vuosisadan ajan jatkunut vuorovaikutus musiikkigenren ja kuusikielisen instrumentin välillä käynnistyi alun perin akustisessa muodossa. Näiden lisäksi eri puolille Yhdysvaltoja syntyi folk-klubeja, joissa usein esiintyi myös akustisia bluesartisteja. KOSKINEN mykseen sekä etsiessään konkreettisia syitä akustisen blueskitaran suosiolle 1960-luvun folkin ja bluesin uuden kukoistuskauden yhteydessä Dick Weissman nostaa historiallisesti rakennetussa ja erinomaisesti kirjoitetussa johdantoteoksessaan Blues: The Basics vuodelta 2005 esiin useita erilaisia taustatekijöitä. Pohdin lopuksi myös yleisemmällä tasolla musiikillisen tradition elinvoiman ennakkoehtoja. Tässä artikkelissa tarkastelen joitain niistä tekijöistä ja toimijoista, jotka ovat vaikuttaneet musiikillisen perinteen säilymiseen ja välittymiseen 1920-luvulta 1960-luvun kautta 2020-luvulle saakka. 24 Blues News 2/2024 B luesin ja kitaran läheinen suhde on rakentunut tiiviiksi viimeistään 1920-luvun puolivälistä lähtien. Alkuperäistä maalaisbluesia ja sen soittotekniikkaa saattoi kuulla yhtäältä kolmenneljän vuosikymmenen ikäisillä 1920ja 30-lukujen savikiekoilla, joita keräilijät olivat pieteetillä poimineet talteen sekä toisaalta vinyylille prässätyillä originaalilevytysten uudelleenjulkaisuilla. HEIKKI J. Bobby Rydellin, Fabianin ja Frankie Avalonin kaltaisten kaupallista valtavirtaa edustaneiden artistien tuotteistetulla teinipopilla oli Weissmanin mukaan kovin vähän tarjottavaa 1960-luvun yliopistoikäiselle sofistikoituneemmalle yleisölle. Tällaisia olivat esimerkiksi New Yorkin Greenwich Villagessa toimineet Village Gate ja Gerde’s Folk City. Sähkökitaran ja bändiformaatin nousun myötä akustinen country blues ei kuitenkaan ole missään vaiheessa vaipunut täysin unholaan. Millaiset tekijät vaikuttivat 1920ja 30-lukujen aikana alun perin levytetyn country bluesin vahvaan paluuseen kolmea vuosikymmentä myöhemmin
Nina Simone saa päättää tämän nollatutkailun positiivisessa hengessä tulkintaansa hippimusikaali ”Hairin” kahdesta laulusta, jotka hän muokkasi yhdeksi lauluksi I Got No, I Got Life (1968). heittomerkit sanassa rock’n’roll). Veden jäätymispiste on nolla astetta. Pentti Lempiäisen kirjassa ”Lukujen symboliikka nollasta miljoonaan” (1994). Useissa blueseissa minäkertojalta puuttuu koti, asunto, rahaa, ruokaa, isä, äiti, ystävät tai jokin muu hyvän elämän edellytys. Sitten seuraa pitkä. I Ain’t Got Nothing But The Blues on Duke Ellingtonin vuonna 1937 säveltämä jazzstandardi, jonka ovat tulkinneet mm. Tässä artikkelissa olen symboliikan osalta käyttänyt tärkeimpänä tietolähteenäni Lempiäisen kirjaa. Ella Fitzgerald (1957), Sarah Vaughan (1979) ja Robben Ford (1988). Syyksi paljastuu, että hänet on jätetty: ”I can’t get happy / Since my ever loving baby left town.” I (Who Have Nothing) on alun perin italialainen sävelmä, johon Jerry Leiber ja Mike Stoller tekivät englanninkieliset sanat. Sen sanoituksessa luetellaan ensin asioita, joita kertojalla ei ole, kuten koti, kengät, raha, tyyli, usko, parta, järki, äiti, koulutus, rakkaus ja jumala. 30 Blues News 2/2024 W illie Dixonin bluesklassikko Seventh Son kertoo ylivertaisesta onnenpojasta. Latinan, kreikan ja heprean lukujärjestelmissä ei ollut nollaa. Ben E. Siihen saakka oli selvitty sormilla ja erilaisilla helmitauluilla. Vanhat blueskappaleet kertovat usein mustien karusta todellisuudesta, johon on liittynyt paljon ”ei-oota”. Tässä artikkelissa kuvataan, miten numerot ja niiden symboliikka näkyvät bluesin ja muun juurevan musiikin sanoituksissa. Luvut kirjoitetaan käyttäen jonkin lukujärjestelmän mukaisia numeroita. Sanoituksessa rutiköyhä mies vakuuttaa rakastavansa naista enemmin kuin tämän rikas kilpakosija, vaikka ei voikaan ostaa naiselle timantteja ja muita arvolahjoja: ”I, I who have nothing / I, I who have no one / Adore you and want you so / I’m just a no one with nothing to give you but, oh I love you.” Lahtelaisen Baby Boy Varhaman kappaleen Nothing Means Nothing (2012) kertojaa eivät kiinnosta enää kauniit naiset, matkustaminen eksoottisiin paikkoihin, eikä edes oma mielimusiikki. Kymmenjärjestelmä ei ole vieläkään syrjäyttänyt kaikkia muita lukujärjestelmiä. Numeroihin liittyy paljon symboliikkaa ja uskomuksia. On luonnollisia lukuja (1, 2, 3 jne.), järjestyslukuja (ensimmäinen, toinen jne.), murtolukuja, desimaalilukuja, negatiivisia lukuja, päättymättömiä lukuja, imaginäärilukuja, ynnä muita. Niitä on monenlaisia. Laulajalla ei ole rahaa, ei unelmia, ei tunteita, ei mitään muuta kuin alakuloa. Yleisimmin käytössä on nykyisin kymmenjärjestelmä. Vai mahtaisiko hän kuitenkin vain surra sitä, ettei iän karttuessa mikään enää jaksa innostaa kuten ennen. Kun nollan käyttökelpoisuus havaittiin myös lukujen yhteydessä, syntyi kymmenjärjestelmä, joka edisti huomattavasti matematiikan ja tieteen kehitystä. Perin eriskummallinen se onkin: vuosi on 12 kuukautta, kuukausi on noin 4 viikkoa, viikko on 7 vuorokautta, vuorokausi on 24 tuntia, tunti on 60 minuuttia ja minuutti 60 sekuntia. Useille ihmisille seitsemän on onnen numero, ja kolmetoista vastaavasti huonon onnen numero. Saattaa olla, että hän on saavuttanut elämässään mielensä seestyneen onnentilan, jonkinlaisen buddhalaisen tyhjyyden. Lempiäisen mukaan nollaa on symboliikassa pidetty olemattomuuden ja arvottomuuden vertauskuvana. Yritin tunnistaa nollaan liittyviä sanoituksia hakusanoilla ”zero” (nolla) ja ”nothing” (ei Luvuilla ilmaistaan useimmiten suuruutta, lukumäärää ja järjestystä. King levytti sen vuonna 1963 mutta Tom Jonesin versio vuodelta 1970 menestyi kaupallisesti sitä paremmin. NOLLASTA ÄÄRETTÖMÄÄN Lukusymboliikkaa roots-musiikin sanoituksissa Lukusymboliikkaa roots-musiikin sanoituksissa mitään, ei mikään). TIMO KAUPPINEN Televisiossa 18.7.2023 esitetyn Prismadokumentin (Zero To Infinity) mukaan nolla on peräisin hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteen liittyvästä tyhjyyden käsitteestä. Miten nolla sitten näkyy bluesissa ja muussa juurevassa musiikissa. Sonny Boy Williamsonin Nine Below Zero (1952) kertoo rahattomasta miehestä, jonka nainen on häätänyt luotaan yhdeksän asteen pakkaseen vaikka tällä ei ole paikkaa minne mennä. Kaikki on jo nähty, kuultu ja koettu. Musiikissa nollan vastine on tauko ja kirjoituksessa ääntämättä jätetty kirjain (esim. Tässä joitakin esimerkkejä tuloksista. Irma Thomasin kauniissa balladissa Zero Willpower (1979) naisen tahdonvoima on nollilla, kosta hän on sokeasti ihastunut mieheen, joka voi sen takia ”kävellä naisen läpi kuin ovesta”. Ja luultavasti tekeekin niin, koska nainen on alamaissa. Kukaan ei halua myöskään olla täysi nolla, ja ääretön on niin käsittämättömän paljon, että se saattaa panna pään pyörälle. Mieli pyritään ”nollaamaan” meditoimalla. NOLLA NOLLA Ihmiskunta selviytyi tuhansia vuosia ilman nollaa. Monessa sanoituksessa väitetään jopa, että kertojalla ei ole yhtikäs mitään. Esimerkiksi vallitseva aikajärjestelmä on edelleen tähtitieteeseen ja muihin lukujärjestelmiin perustuva. Historian saatossa lukuihin on liitetty symboliikkaa, mystiikkaa, magiaa ja uskomuksia, joita on esitelty mm. Euroopassakin se opittiin tuntemaan vasta 600–700-luvuilla arabien valtakaudella
yksinäisyyttä) tai jotain poikkeuksellisen hyvää (esim. Entä se ykkösen ykseys. Sitäkin useammin on versioitu B.B. Lauluyhtye The Platters ylistää naista, jollaisen tapaa vain kerran elämässään kappaleessa Only You (And You Alone) (1955). Jos ihminen on fyysisesti ja psyykkisesti hyväkuntoinen, ja hänellä on vapaus päättää omasta elämästään, niin se on jo todella paljon: “I’ve got life, I’ve got my freedom / I’ve got life, I’m gonna keep it.” YKSI YKSI Lempiäinen kutsuu ykköstä ykseyden luvuksi. Ja ihmiselläkin on kaksi kättä, jalkaa, silmää, korvaa jne. On esimerkiksi koiras ja naaras, mies ja nainen, jin ja jang, hyvä ja paha, päivä ja yö, elämä ja kuolema, oikea ja vasen, aktiivinen ja passiivinen, henki ja aine, jumala ja paholainen. Jos hän on numero yksi tai ensimmäinen kilpailutilanteessa, hän on paras, voittaja. Parisuhteen sopuisa ykseys on vaarassa mikäli toinen osapuoli syyllistyy pettämiseen (double-cross), kaksinaamaisuuteen (doubleface) tai valehteluun (double-talk). Nappy Brownin Two-Faced Womanissa (1954) ja Gene Vincentin Double Talkin’ Babyssa (1956) nainen puhuu muunneltua totuutta. Yhden tämän kappaleen monista versioista levytti John Lee Hooker vuonna 1968 seuraavin sanoin: Ilmaus ”yksi miljoonasta” on inspiroinut myös monia lauluntekijöitä. Ten Years Afterin Two-Time Mamassa (1970) naisen väitetään olleen uskoton. Jos henkilö on ”yksi miljoonasta”, hän on ainutlaatuinen. Se ilmaisee kertakaikkisuutta ja ainutlaatuisuutta. Esimerkiksi Steve Miller Bandin biisissä One In A Million (1994) kosiskellaan ainutlaatuiseksi koettua naista. Lucille Boganin Black Angel Bluesin (1931) tulkitsijoihin kuuluu mm. Merkityksessä ”ainoa” yksi voi kuvata joko ikävää tilannetta (esim. Monella asialla kuitenkin on kaksi vastakkaisena pidettyä puolta. John Mayallin Double Crossing Time (1966) kertoo kaksinaamaisista miehistä, jotka tekeytyvät ystäviksi mutta ovat valmiita petkuttavat tilaisuuden tullen: ”When you think you got good buddies / They will spin around and cheat you blind.” Number One -nimisiä erilaisia kappaleita löytyy monia etenkin populaarimusiikista. Numero yksi on suosittu aihe musiikissa, ja se liittyvät lähes poikkeuksetta rakkauteen. Texas Alexanderin Double Crossing Bluesissa (1930) miehellä oli nainen, jolla oli monta miestä: ”She had so many men, she kept me always crying.” Samannimisen laulun levytti myös Johnny Otis yhdessä Little Estherin kanssa vuonna 1950. Lähimmäksi pääsee ehkä Howlin’ Wolf kappaleessa You Can’t Be Beat (1967), jossa beibiä kuvataan voittamattomaksi: ”Go to sleep little darlin’ (3x) / you know you can’t be beat / I’m in love with you baby (3x) / you know you look so fine.” Ainutlaatuista naista saatetaan myös kuvata uskontoon viittaavin termein enkeliksi tai jumalattareksi. Paul Butterfield Blues Bandin One More Heartachessa (1967) yksikin sydänsuru lisää on liikaa ja se riittää murtamaan kamelin selän: ”One more heartache, baby, I can’t take it, now / My heart is carryin’ such a heavy load / One more ache would break it / Just like the camel with the heavy back.” Ja kyllä yhden huoneen maalaisröttelö on tosi pieni. Tampa Red (1934). Varsinkin jos se on kaukana kaikesta ja siellä joutuu asumaan yksin puuvillan keruusäkkiensä kanssa kuten Mercy Deen bluesissa One Room Country Shack (1953). Sitä ehkä lähimmäksi pääsee mielestäni yhteisöllisyyttä korostava Bob Marley & The Wailersin reggae One Love / People Get Ready (1977): ”One Love! One Heart / Let’s get together and feel all right.” KAKSI KAKSI Lempiäinen nimeää kakkosen vastakkainasettelun luvuksi. Bluesissa tämä aihe on tuttu. Blues News 2/2024 31 lista asioita, joita hänellä on, kuten hiukset, aivot, korvat, silmät, hymy, rinnat, sydän, sielu, sukuelimet, sormet, jalat ja veri. Augustinus ja monet keskiajan teologit pitivät lukua kaksi saastaisuuden ja synnin lukuna, koska se rikkoo jumalallisen ykseyden. ainoaa joka kelpaa). Harry Nilssonin Onessa (1968) yksi on kaikkein yksinäisin numero: ”One is the loneliest number that you’ll ever do.” Don Gibsonin Lonesome Number One (1960) on rakkaudessa monesti epäonnistuneen yksinäisen miehen tilitys, jonka on tyylikkäästi tulkinnut myös Roy Orbison. Kris Kristofferson on tehnyt yhdessä Rita Coolidgen kanssa aiheesta kantriballadin, ja Joni Mitchell pohtii, onko pakko olla aina voittaja. Bluesartisteilla ei näytä kuitenkaan olleen juuri tapana lähestyä vastakkaista sukupuolta numerovertauksin. Kingin Sweet Little Angelia (1956): ”Got a sweet little angel, I love the way she spreads her wings (2x) / When she spreads them over me, she brings joy and everything.” Popa Chubbyn minäkertojan suurin haave on kohdata rakkauden jumalatar ja saada juotavaksi paljon olutta kappaleessa Sweet Goddess Of Love And Beer (1995). Monoteistisissa uskonnoissa yksi on jumalan luku. Yksi voi kuvata myös jotain pientä, vähäpätöistä tai riittämätöntä kuten ilmaisussa ”vain yksi”. The Paragonsin reggaen The Tide Is High (1967) teki tunnetuksi Blondie vuonna 1980: ”The tide is high but I’m holding on / I’m gonna be your number one.” Tina Turner kutsuu laulussa The Best (1989) ykkösihastustaan yksinkertaisesti parhaaksi: ”You’re simply the best / Better than all the rest.” A thousand miles from nowhere, one room country shack I'm a thousand miles from nowhere in one room lil’ country shack No one to talk to, and no one to keep me company All day long, I drag an eleven-foot cotton sack (2x) I drug’d it so long, you know it done made my shoulder sore Have mercy
Neil Young vuonna 1978. Ilmaisu viitannee tilanteeseen, jossa naisella on samanaikaisesti kaksi miestä. Laulun kertoja joutuu lähtemään työnhakuun kauas, mutta hänen rakkaansa ei suostu lähtemään mukaan. Kingin Three O’Clock Bluesissa (1950) nainen on lähtenyt, eikä kertoja ole saanut unta vaikka kello on jo kolme yöllä. Muddy Watersin Double Trouble (1960) on alun perin Big Bill Broonzyn kynästä vuodelta 1941. Tuomari Nurmio ja Knucklebone Oscar ovat tehneet oman gospelhenkisen versionsa Smithin kappaleesta. Sanotaan että ”kolmas kerta toden sanoo”. Hän on kuitenkin edelleen rakastunut naiseen toivoen, että asiat saadaan sovittua eikä hänen tarvitse elää epätietoisuudessa, parin askeleen päässä alakulosta. Työpaikka on epävarma, ei ole asuntoa eikä rahaa, ja vaatteetkin ovat mitä sattuu. The Fabulous Thunderbirdsin Two-Time Foolissa (2005) nainen on kerran jo särkenyt miehen sydämen, eikä mies halua samaa kohtaloa toista kertaa. Se on jakamaton ja onnenlukuna lähes seitsemän (7) veroinen. Lowell Fulsonin kappaleessa Three O’Clock In The Morning Blues (1948) asiat ovat sen sijaan hyvin. KOLME KOLME Kolme on Lempiäisen mukaan jakamattomuuden ja katoamattomuuden luku. On tanssittu mielitietyn kanssa koko yö, ja tanssin haluttaisiin jatkuvan ikuisesti. 32 Blues News 2/2024 Kaksi on myös enemmän kuin yksi, niin hyvässä kuin pahassakin. Blind Willie McTellin kappaleessa Three Woman Blues (1928) kertojalla on keltainen, ruskea ja musta nainen. Two Wings (2022). Yhteinen tulevaisuus vaikuttaa epävarmalta ja kertoja toivoo naisen muuttavan mielensä, tai voivansa joskus palata tämän luo: ”Four It’s hard to keep a job, laid off and havin’ double trouble Hey, they say you can make it if you try Yes, in this generation of millionaires, It’s hard for me to keep decent clothes to wear You laughed at me walkin’ baby when I had no place to go Bad luck and trouble have taken me, I have got no money to show Samannimisiä kappaleita on muitakin. Bobby Blandin soulbluesissa Two Steps From The Blues (1961) kertoja pitää itseään myös hupsuna, koska nainen ei ole pitänyt lupauksiaan. Otis Rushin rumbabluesin Double Trouble (1959) minäkertojalla on huolia. Laulun minähenkilö pitää itseään hupsuna, joka on rakastunut naimisissa olevaan naiseen. Leroy Carrin kappaleessa Big Four Blues (1935) juna on vienyt pois rakkaan naisen ja rahaton kertoja anoo junan jarrumieheltä lupaa salamatkustaa naisen perään. Yrittämisen puutteesta ei ole kyse vaikka niin usein väitetäänkin. Katie Websterin kovanyrkkinen nainen soittaa kapakassa rokkaavaa boogie woogieta pianolla ja varoittaa miehiä leikittelemästä kanssaan kappaleessa Two-Fisted Mama (1990). Pääilmansuuntia on myös neljä, ja maailmankaikkeus on nykyisen käsityksen mukaan neliulotteinen. NELJÄ NELJÄ Neljä on maailman luku. Coco Montoyan Three Sides To Every Story (2007) sisältää erityisesti parisuhdeongelmissa pätevän mietelausemaisen havainnon: On minun näkemykseni, sinun näkemyksesi ja sitten on vielä se totuus: ”There’s three sides to every story / Yours, mine and the whole darn truth”. Big Four viittaa Central Pacific Railroad -yhtiön perustaneeseen neljään suurliikemieheen, jotka rakennuttivat läntisten osavaltioiden rataverkoston 1860-luvulla. Blind Boy Fullerin Three Ball Bluesissa (1940) ahdingossa oleva minähenkilö ihmettelee panttilainaamon seinällä riippuvaa kolmea palloa, ja saa kuulla että kaksi kolmesta panttaajasta ei pysty lunastamaan takaisin panttaamaansa esinettä. Muddy Watersin Still A Fool (1951) sisältää ilmaisun “two trains running”, ja nimellä Two Trains Running kappaleesta on levytetty kymmeniä versioita. Myös Elton Johnin I’ve Got Two Wings (2015) kertoo samasta miehestä. Kristinuskossa yksi jumala ilmaisee itsensä pyhänä kolminaisuutena (Isä, Poika ja Pyhä Henki) ja teologisia perushyveitä on kolme (usko, toivo ja rakkaus). Eddie Boydin Third Degree (1953) kertoo kovaonnisesta miehestä, joka on joutunut syyttömänä tiukkaan kolmannen asteen kuulusteluun. Kanadalaisen Ian Tysonin folkahtavan kappaleen Four Strong Winds (1961) ovat levyttäneet lukuisat artistit, mm. Kaksi voi olla vielä sattumaa mutta kolme harvemmin on. Muinaisen käsityksen mukaan maailma koostui neljästä alkuaineesta (maa, ilma, vesi, tuli). Häntä syytetään tirkistelystä vaikka hän on sokea, murhasta vaikka hän ei ole vahingoittanut ketään, väärennöksestä vaikka hän ei osaa kirjoittaa edes nimeään ja veropetoksesta vaikka hänellä ei ole lanttiakaan. Huomattavasti erikoisempi tapaus on saarnamies Utah Smith, joka julistaa Jumalan sanaa kitaransa säestyksellä selässään kaksi paperista enkelin siipeä. Kolme ilmaisee musiikissa usein lukumäärää ilman sen kummempaa symboliikkaa. Yksi aamuksi, yksi päiväksi ja yksi illaksi, mutta keskiyöllä iskee blues, koska silloin naiset ovat poissa. B.B. Täydellisyys alkaa kolmesta
Oppi seitsemästä taivaasta levisi Eurooppaan, ja viikon seitsemän päivääkin kytkettiin ”planeettoihin” monissa kielissä: Sunday (aurinkopäivä), Monday (kuupäivä) jne. Tämä on kaikesta huolimatta kuitenkin hylännyt miehen: ”Have you ever been mistreated. Ihmisellä on kaksi kättä, kaksi jalkaa ja pää (= 5). Seitsemän on myös suosituin onnenluku, ja onnen seitsemäs taivas on tutun sanonnan mukaan taivaista parhain. Seitsemän on täydellisyyden luku. Seitsemästä pojasta tai tyttärestä viimeisen on uskottu olevan muita lahjakkaampi ja omaavan erityisiä kykyjä. ennustaa tulevaisuutesi, parantaa sairaat, herättää kuolleet eloon ja valloittaa naiset. Ida Coxin Misery Bluesissa (1925) pettynyt nainen uhkailee: “I gave him everything from a diamond on down / The next thing I give him will be six feet of ground.” Mississippi John Hurtin kappaleessa Got The Blues Can’t Be Satisfied (1929) uhkaus on jo johtanut tappoon: “I took my gun and broke the barrel down / I put that joker six feet in the ground.” Kitarassakin on kuusi kieltä. Eddie Boydin paljon versioitu klassikko Five Long Years (1952) kertoo terästehtaan työntekijästä, joka on raatanut viisi vuotta tuoden rahat kiltisti kotiin naiselleen. Jimmie Vaughan muistelee laulussaan Six Strings Down (1994) jo kitaransa laskeneita ja tuonpuoleiseen siirtyneitä ”blues-stringereitä” kuten Albert Collins, Muddy Waters, Lightnin’ Hopkins, Albert ja Freddy King, T-Bone Walker ja Guitar Slim. Useimmiten tätä ilmaisua käytetään uhkailtaessa. / You know just what I'm talking about / I worked five long years for one woman / She had the nerve to put me out.” Kuusi on luomisen luku, sillä Raamatussa ihminen luotiin kuudentena päivänä. Muddy Watersin esittämä toinen Dixon-klassikko Hoochie Coochie Man (1954) antoi jo esimakua ainutlaatuisesta onnenpojasta: “On the seventh hour, on the seventh day, on the seventh month, / the seven doctors said, he was born for good luck.” Seitsemäs poika osaa sanoituksen (1955) mukaan mm. Seitsemään liittyy kirkollisten merkitysten suma. Heksagrammi (Daavidin tähti) on juutalaisuuden symboli, ja se esiintyy yleisesti myös vaakunoissa ja lipuissa. Pythagoras otaksui 500-luvulla ennen ajanlaskun alkua, että ihminen on mikrokosmos, täydellisen maailmankaikkeuden (makrokosmoksen) vastine pienoiskoossa. Kuutio on rakentamisessa ideaalinen muoto ja arpanopassakin on kuusi sivua. Kappaleen levytti ensimmäisenä Willie Mabon vuonna 1955. /.../ I'll look for you if I’m ever back this way.” Huomattavasti kepeämmissä tunnelmissa ollaan Dave Bartholomewin laulussa Let The Four Winds Blow (1955), jonka levytti myös Fats Domino (1961): ”Let the four wind blow / Let ’em blow, let ’em blow / From the East to the West / I love you the best.” VIIDESTÄ KYMMENEEN VIIDESTÄ KYMMENEEN Lempiäisen mukaan viisi on maailman täydellisyyden ja ihmisen luku. Luonnossa esiintyy paljon viisiterälehtisiä kukkia ja viisisakarainen tähti (pentagrammi) on yleinen kosminen symboli monien maiden lipuissa. Arkkienkeleitä, sakramentteja, perushyveitä ja kuolemansyntejä on seitsemän. Leroy Carrin kappaleessa Six Cold Feet In The Ground (1928) minähenkilö toivoo, että hänet muistetaan hyvänä miehenä, kun hän on kuollut. Well, I can tell your future before it comes to pass And I can do things for you that make your heart feel glad Look at the skies and predict the rain I can tell when a woman's got another man /.../ And I can heal the sick and even raise the dead And make you little girls talk out of your head I’m the one, yes, I’m the one, I’m the one, I’m the one they call the seventh son Now I can talk these words that sound so sweet I can make your little heart even skip a beat I can take you, baby, hold you in my arms And make the flesh quiver on your lovely bones Rakas nainen on ollut omilla teillään jo seitsemän vuorokautta John Lee Hookerin bluesissa Seven Days And Seven Nights (1966).. Monissa blueseissa esiintyy ilmaisu ”Six feet in the ground (six feet under)”, joka viittaa vainajien hautaussyvyyteen (noin 180 cm). Sonny Boy Williamsonin kappaleessa Number Five Blues (1970) nainen on hypännyt junaan numero viisi ja jättänyt miehen, joka itsekin aikoo vaihtaa maisemaa. Willie Dixonin sävellys The Seventh Son hyödyntää seitsemännen pojan mytologiaa. Babylonialaiset tunsivat seitsemän taivaankappaletta: Aurinko, Kuu, Merkurius, Venus, Mars, Jupiter ja Saturnus. Blues News 2/2024 33 strong winds that blow lonely / Seven seas that run high, / All those things that don't change, / Come what may
Tarheel Slimin Number Nine Trainissa (1958) juna No 9 on vienyt mennessään kertojan naisen. Mutta sitten näköpiiriin ilmestyy vastustamaton ”kisu” ja se on menoa taas... Ne ovat varhaiskristillisen opetuksen mukaan ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Vain yksi elämä yhdeksästä on enää jäljellä, sillä muut ovat kuluneet kahdeksan eri naisen kanssa bilettäessä ja päättyneet kaikki eroon. Seitsemän kuolemansyntiä ovat pääpaheita, joista kaikkien kevyempien syntien katsotaan juontuvan. Nina van Horn on ranskalainen artisti, joka on asunut suuren osan elämästään Teksasissa. Kymmenen soveltuu hyvin kehumiseen ja kuvaamaan onnistumisia. Kymmenen hyvää ja onnellista vuotta on vietetty naisen kanssa, mutta sitten tulee ero, mikä saa miehen tuntemaan itsensä yksinäiseksi ja alakuloiseksi. Kristikunnassa kahdeksan on täyttymyksen ja ylösnousemuksen luku. Brad Vickers & His Vestapolitansin letkeässä rytmibluesissa Little Gem (2013) sentään ylistetään naista jalokiveksi ja kympin arvoiseksi: ”She is the number ten, my little gem, and she shines.” Moose Jacksonin Big Ten Inch Record (1952) sisältää kaksimielistä symboliikkaa. Helvetissä enkelien hierarkiassa on yhdeksän astetta, pata-ysi on korttipelissä kuoleman kortti, ja noidan mustalla kissalla on yhdeksän henkeä. Koulutodistuksessa kymmenen on kiitettävä arvosana ja tikkataulussa paras lukema. 34 Blues News 2/2024 Onneksi nainen palaa ja kertoja saa jälleen syödyksi ja nukutuksi. Babylonista alkanut käytäntö omaksuttiin ensin Egyptissä ja Roomassa, sekä myöhemmin lähes kaikkialla maailmassa. Bessie Smithin keskiyön bluesissa (Spencer Williams ja Harlan Thompson 1923) anellaan keskiyöllä naisen jättänyttä miestä palaamaan takaisin: ”Daddy, daddy, please come back to me / Your mama’s lonesome as she can be / You left me at midnight, clocks were. Kappaleen levytti ensimmäisenä Al Hopkins vuonna 1927, ja sen ovat tulkinneet mm. YHDESTÄTOISTA KAHTEENKYMMENEN YHDESTÄTOISTA KAHTEENKYMMENEN Tämän artikkelin loppuosassa poimin tarkastelun kohteiksi vain sellaisia lukuja, jotka ovat kiinnostaneet bluesartisteja ja muita juurimuusikkoja useammin kuin vain satunnaisesti. Pop-musiikista löytyy joitakin tunnettuja kappaleita, joissa luku kahdeksan esiintyy. Hänen albuminsa ”Seven Deadly Sins” (2013) kuvaa epäsuorasti näitä kristillisiä pääpaheita. Nine Pound Hammer on perinteinen työlaulu, joka on melodian ja sanoituksen suhteen sukua muille ns. Ja kun hänen elon taipaleensa on ohi, hautakiven saa veistää numero yhdeksän hiilestä: ”Well this nine pound hammer is a little too heavy for my size honey, for my size / I'm goin’ on the mountain, gonna see my baby / And I ain’t comin’ back, Lord I ain’t comin’ back /.../ Now when I’m long gone, you can make my tombstone / Out of number nine coal.” Rockabillybändi Stray Cats hyödyntää kissojen yhdeksän elämän uskomusta biisissään Nine Lives (1989). Kaksitoista on kosminen perusluku. Vuosi alettiin sen vuoksi jakaa 12 kuukaudeksi. Sitä pidetään myös lain lukuna (Raamatun kymmenen käskyä). Raskas työ ja neljäkiloinen vasara ovat liikaa laulun minäkertojalle, joka päättää karata hiilikaivostyöstään naisensa luo. Johnny Cash (1962) ja yli 100 muuta artistia. The Beatlesin Eight Days A Weekissä (1964) rakastetaan beibiä kahdeksana päivänä viikossa, ja The Byrds lentää korkealla psykedeelisissä yläpilvissä kappaleessa Eight Miles High (1966). Nuorena leukemiaan kuolleen Steve Goodmanin Eight-Ball Blues (1971) on lähinnä folkkia ja luettelee suuren joukon minähenkilön toiveita. Joten nyt on elettävä varovasti: ei viskiä, viiniä eikä naisia. Yksitoista ja useat muut luvut jäävät siitä syystä kokonaan huomiotta tässä yhteydessä. Bluesissa sitä on kuitenkin hyödynnetty vähänlaisesti. Kymmenen on täydellistymisen luku. 12 on myös tähtiradan astrologisia merkkejä. ”Kasipallo” on monimerkityksellinen sana, joka viittaa biljardipallon ja kokaiiniannoksen (kahdeksasosa unssia) lisäksi sosiaalisesti vaikeasti sopeutuvaan henkilöön. hammer-lauluille kuten Take This Hammer. Sydän on särkynyt mutta aikomus on lähteä etsimään naista. Nainen ei ole kiinnostunut liehittelyistä, jonninjoutavasta jutustelusta, tupakoinnista tai juopottelusta, vaan haluaa että mies kaivaa esiin kymmentuumaisen (25 cm) ”blueslevynsä”. Siihen liittyy myös synkkiä mielleyhtymiä. Lukua 12 pidettiin muinoin niin suuressa arvossa, että vuorokausikin päätettiin jakaa kahteen 12 tunnin jaksoon siten että kello on keskipäivällä 12 ja keskiyöllä 24 (eli puhekielessä 12 yöllä). Kuu kiertää maapallon 12 kertaa vuoden aikana. Yhdeksän on Lempiäisen mukaan totuuden ja enkelien luku. Clyde McPhatterin balladissa Seven Days (1956) poissaoloa on jatkunut myös seitsemän päivää ja laulaja pyytää naista palaamaan luokseen. Sen sijaan Traveling Wilburys -superkokoonpanon Seven Deadly Sinsissä (1990) kyse on astetta kevyemmistä ”synneistä”: “sin number one was when you left me / sin number two, you said goodbye / sin number three was when you told me a little white lie...“ Kahdeksan on uudistumisen ja uuden alkamisen luku. Keskiyö on inspiroinut monia blues-artisteja, sillä Midnight Blues -nimisiä kappaleita on lukuisia. B.B. Kahdeksan ei näytä blues/roots -artisteja juuri inspiroineen. Kingin Ten Long Years (1957) kertoo tavanomaisen bluestarinan. Se on kymmenjärjestelmän kantaluku, johon yhdistyy paljon positiivisuutta
Kuusitoistavuotiaista tytöistä on tehty monia teinipopja rock’n’roll-numeroita, kuten Chuck Berryn Sweet Little Sixteen (1958), Sam Cooken Only Sixteen (1959) ja The Crests -yhtyeen Sixteen Candles (1958). Johnny Cashin kappale Thirteen (1994) kertoo kovan onnen pojasta, jolla ei ole nimeä. Kaikkein levytetyin keskiyökappale lienee kuitenkin Thelonius Monkin ja Cootie Williamsin sävellys ’Round Midnight (1944), josta on olemassa yli 700 äänitetulkintaa. Siinä ei esiinny mitään maagista epäonnea tai tapahdu onnettomuutta. Calen After Midnight (1966), Wilson Pickettin In The Midnight Hour (1965) ja I’m A Midnight Mover (1968). King tulkitsi saman kappaleen vuonna 2008. The Rolling Stonesin Stray Cat Blues (1968) kertoo 15-vuotiaasta kotoa karanneesta tytöstä, joka hakeutuu herraseuraan. Nyt tuo tyttö ei tee enää mitään miehen toiveiden mukaan ja on päättänyt jättää miehen. Mies näkee toiveunta, jossa vetypommin jälkeen ainoat eloonjääneet ovat hän ja 13 naista. Tässä esimerkkejä. Lieneekö kyseessä bändin alaikäinen ihailija, vai peräti seksiä tarjoava groupie. Siksi sen katsottiin ennakoivan hävitystä, epäonnea ja jopa kuolemaa jo muinaisessa Kreikassa ja Roomassa. Bill Haley & His Cometsin Thirteen Women (1954) on alun perin Dickie Thompsonin kirjoittama ja levyttämä kappale. Walter Davisin Thirteen Highway (1938) on hidas blues, jossa ajellaan valtatie 13:a pitkin. Blues News 2/2024 35 striking twelve.” T-Bone Walkerin minäkertoja suree Shifty Henryn Midnight Bluesissa (1948) sitä, että naisen pitää lähteä keskiyöllä. Numero 13 ei näytä juurikaan kiinnostaneen bluesartisteja. Viittauksia muidenkaan afroamerikkalaisten bluesmiesten sanoituksista en hauissani löytänyt. Tilastotutkimukset eivät kuitenkaan tue väitettä, jonka mukaan onnettomuuksia sattuisi enemmän 13. Numerot viidestätoista yhdeksääntoista esiintyvät bluessanoituksissa melko usein, ja niillä viitataan useimmiten nuorten naisten ikään. Kolmetoista on kuuluisa onnettomuuden luku. Lempiäisen mukaan todennäköisesti syy on se, että 13 on yhtä suurempi kuin hyvämaineinen täydellisyyden luku 12. Lisätietoa asiasta löytyy esimerkiksi Wikipediasta (Friday the 13th). Hotelleista saattaa puuttua huone numero 13 tai rakennuksista 13. B.B. Numeroon 13 liittyvä taikausko saattaakin olla enemmän valkoihoisten juttu. He ovat rakastuneita eikä ikä ole heille mikään ongelma. päivästä. Johnny Winter versioi kappaleen vuonna 1974. B.B. Poika tunnetaan vain nimellä ”13”. Miksi. King levytti saman kappaleen vuonna 1960. Big Joe Turnerin bluesissa Sweet Sixteen (1952) kertoja tapasi aikoinaan suloisen 16-vuotiaan tytön, joka lähti kotoa miehen matkaan. Elviksen Hard Luck on elokuvan ”Frankie And Johnny” (1966) soundtrackiltä löytyvä bluespastissi. Hänellä on toinenkin keskiyöbiisi, Blues At Midnight (1992), jossa mies huomaa naisen jättäneen hänet. päivänä kuin muina kuukauden päivinä. Huonon onnen kappaleita on bluesissa kyllä paljon, esimerkkinä vaikkapa Albert Kingin Born Under A Bad Sign (1967), jossa pahan tähtimerkin alla syntyneellä kertojalla ei ole muuta onnea kuin huonoa onnea: ”If it wasn’t for bad luck, I wouldn’t have no luck at all / Hard luck and trouble is my only friend.” Vähän taikauskoa saattaa tässä sanoituksessa kyllä olla, mutta ei mainintaa 13. päivä on yleisen uskomuksen mukaan huonon onnen päivä. Etelävaltioiden vankiloissa tunnettiin jo 1900-luvun alussa perinteinen junalaulu Midnight Special, josta on tehty yli 200 versiota. Kohdassa 12 on päädytty deittailun ja ruokailun jälkeen jo olemaan kahden kesken, mutta kysymys 13 jää pojan omaan harkintaan. The Supremes laulaa vaihteeksi pojasta, joka on 17-vuotias tytön ollessa 16-vuotias kappaleessa He’s Seventeen (1962). kerros. Saattaa olla, että onnettomuuksia sattuu jopa vähemmän, koska osa ihmisistä pyrkii olemaan silloin tavanomaista varovaisempia. Näkökulma on miehen, mutta sanoituksessa ei paheksuta miestä eikä alaikäistä tyttöä. Chuck Berry opastaa lattarissa Thirteen Question Method (1957) teinipoikia lähestymään tyttöjä 13 kysymyksen menetelmällä. Nuori musta poika soittelee huuliharpulla bluesia kadulla ja Elvis liittyy mukaan laulamalla kovasta onnesta mainiten myös ”onnennumeronsa”, joka on 13. Suomalaisessa kansanperinteessä lukua 13 on kutsuttu ”pirun tusinaksi” (paholaisen luvuksi). Gary Mooren hitaassa Midnight Bluesissa (1992) uneton mies on allapäin: ”It’s the darkest hour of the darkest night / It’s a million miles from the morning light / Can’t get no sleep, don’t know what to do.” Keskiyöhön liittyviä kappaleita on muunlaisessakin juurimusiikissa monia, kuten esimerkiksi Charlie Richin Midnite Blues (1962), J.J. Jerry Lee Lewiksen Thirteen At The Table (1971) on kantribiisi, jossa Jeesus ja 12 opetuslasta istuvat pöydän ympärillä viimeisellä ehtoollisella. Eddie Clearwaterin vahvasti Chuck Berry -vaikutteisessa rockissa Two Times Nine Bad luck wind been blowing at my back I was born to bring trouble to wherever Got the number thirteen tattooed on my neck When the ink starts to itch, then the black will turn to red I was born in the soul of misery Never had me a name They just gave me the number when I was young. Perjantai 13. Mies on huolissaan myös Korean sodassa taistelevasta veljestään
Lempiäinen kertoo kirjassaan, että 666 on ns. Dr Hookin kappaleesa When You’re Eighteen (1983) kertoja lohduttaa tyttöä, jonka vanhemmat kontrolloivat tätä. Sarah Vaughan ja Frank Sinatra muiden muassa ovat tulkinneet tämän ”tartu hetkeen” -henkisen kappaleen. Jerry Lee Lewisin kantribiisissä I Wish I Was Eighteen Again (1979) vanha mies tulee baariin ja suree sitä, että vuodet ovat menneet ohi niin nopeasti. Kolmiodraamaan liittyvää veritekoa harkitaan myös Robert Johnsonin kappaleessa 32-20 Blues (1936), joka perustuu Skip Jamesin 22-20 Bluesiin (1930). Ei riitä, sorry. Bluesiakin levyttäneen Ethel Watersin A Hundred Years From Today (1933) on Victor Youngin säveltämä populaarikappale, jossa on elämänmyönteiset sanat. Viisikymmenja kuusikymmenluvut olivat toki musiikillisesti hienoa aikaa, ja niistä laulaa esimerkiksi Lonnie Mack stomppibiisissään 50’s 60’s Man (1988). Saatananpalvonnan esitaistelija Alister Crowley sanoi olevansa Antikristus ja Suuri Peto 666. Sormet ja varpaat yhteensä. Reagan. Olen sanonut jo 100 kertaa että...”). Tiu’ta (20 kpl) on käytetty kananmunien lukumäärän mittana myös Suomessa. Bryan Adamsin Summer Of Sixty-Nine (1984) on sekin nostalgista perusrokkia ja viittaa vuoteen 1969. Bluesartistit näyttävät missanneet sadan monipuoliset käyttömahdolisuudet sanoituksissaaan. Ihmisille 60 ei aina ole ollut ilon juhla. Jäänteenä tästä yksi tunti on edelleen 60 minuuttia ja minuutti 60 sekuntia. The Dominoesin SixtyMinute Man (1951) oli iso R&B-hitti, joka menestyi hyvin myös pop-listoilla. Viisikymmenluvulla autot olivat upeita ja Marilyn Monroekin oli vielä elossa. If you had millions what would they all mean A hundred years from today So laugh and sing, make love the thing Be happy while you may SADOISTA ÄÄRETTÖMÄÄN SADOISTA ÄÄRETTÖMÄÄN Sadat, tuhannet ja miljoonat merkitsevät symbolisessa mielessä yleensä vain paljon, tosi paljon, mielettömän paljon, tai jotain muuta vastaavaa. Lempiäisen mukaan viisikymmentä on yleisen käsityksen perusteela ilon ja täyden iän luku, ihmisen henkisen kehityksen huippu, jota juhlitaan. Onneksi ei mene kauaa ennen kuin tyttö on 18 ja voi olla öitä poissa kotoa jakamassa unelmiaan yhdessä laulun kertojan kanssa. Pistooliblueseista tunnetuin liittyy numeroon neljäkymmentäneljä. Hän esittelee ylpeänä itseään naisille mainiten myös, etteivät kilot ole läskiä vaan pelkkää lihasta. Howlin’ Wolf muunsi kappaleen Chicago-bluesiksi vuonna 1954, ja Wolfin versio on ollut mallina useille myöhemmille tulkinnoille. Jäänteitä tästä 20-järjestelmästä on havaittavissa vielä ranskankielisissä numeroissa. Ma Raineyn Booze And Blues (1924) kertoo naisesta, joka on kännipäissään tehnyt jotain laitonta ja joutunut vankilaan 60 päiväksi. Täysi potti on 100%, ja 100%:sti varma on täysin varma. En kuitenkaan löytänyt 50-vuotisjuhlablueseja enkä mitään muutakaan juurevaa hauissani. Suomalainen R&B/rock’n’roll -bändi Doctor’s Order antaa tiukan lääkärin määräyksen kehottaen kuulijoita pitäytymään alle sadassa kappaleessaan Keep It Under Hundred (2004). Muddy Watersin She’s Nineteen Years Old (1958) kuvailee erään 19-vuotiaan nuoren naisen huonoja puolia. Pistoolin piipun sisähalkaisija ilmoitetaan yleensä kaliipereina (tuuman sadasosina). Se ei naisesta olisi pitkäkään aika, jos saisi tehdä mitä huvittaa, mutta kiven sisässä ilman viinaa se on yhtä kurjuutta. Robert Crayn Twenty (2005) kertoo 20-vuotiaasta (?) velvollisuudentuntoisesta sotilaasta, joka on menettänyt autiomaassa sotiessaan uskonsa (Irakin?) sodan oikeutukseen. Tämä nainen ei ole koskaan tyytyväinen, ja kun mies kysyy missä nainen on ollut, seurauksena on loputon keskustelu: ”She’s nineteen years old / And got ways just like a baby child.” Kaksikymmentä oli lukujärjestelmän perusta muinaisille kelteille. 36 Blues News 2/2024 (1981) 18-vuotias tyttö on ”makea” kuin omena ja pitää boogiesta ja rock’n’rollista. Huuliharppuvirtuoosi Sonny Boy Williamsonin (Rice Miller) kappaleessa Ninety Nine (1958) mielitietty pyytää kertojalta sataa taalaa, mutta tällä on vain 99. Sata on monessa asiassa lukumääränä jo paljon, ja kätevä myös kun halutaan liioitella (”100 kertaa parempi kuin... Sen sanoituksessa mies löytää naisensa toisen miehen luota, ampuu tämän 44 kaliiperin pistoolillaan ja joutuu teostaan vankilaan, selliin numero 44. Pedon luku. Ronald ja Nancy Reagan asuivat vuonna 1989 Los Angelesissa osoitteessa 666 St. Esimerkiksi 80 on quatre-vingt (4 kertaa 20). Ne ilmoitetaan usein pyöristettyinä lukuina, poikkeuksena vuosiluvut. Sanoituksessa bassolaulaja Bill Brown kehuskelee miehisillä kyvyillään: ”There’ll be fifteen minutes of kissin’ / Then you’ll holler Please don’t stop / There’ll be fifteen minutes of teasin’ / Fifteen minutes of squeezin’ / And fifteen minutes of blowin’ my top.” Seksiin viittaava luku 69 ei sen sijaan ole blues/roots -artisteja innostanut. Tässä esimerkkejä blues/roots -kappaleista, joissa käsitellään suuria lukuja. Sata on täydellisyyden luku. Se on myös vaarallinen ikä, jolloin voi iskeä ”50:n villitys”. Tukka on jo harmaa eivätkä naiset enää kiinnitä häneen mitään huomiota. Se on lukujen 1–36 summa ja Ilmestyskirjan pedon luku. Yhdeksänkymmentäyhdeksän on melkein sata, mutta se ei riitä, jos tarvitaan sata. Tai sitten hakuseulani on vuotanut pahasti. Klassisen 44 Bluesin levytti ensimmäisenä pianisti Roosevelt Sykes vuonna 1929. Howlin’ Wolfin levyttämässä kappaleessa Three Hundred Pounds Of Joy (1966) kertoja sanoo painavansa 300 paunaa eli noin 136 kg. Ja kun sama nainen sairastuu, lääkäri laskuttaa 400 taalaa eikä Sonny Boylla ole kuin 399. Kuusikymmentä on ajan luku, joka oli muinaisilla sumerilaisilla erityisasemassa (taivaanjumala Anun tunnusluku). Lempiäisen mukaan Pohjois-Kiinassa kerrotaan, että uuden ajan alkupuolelle saakka 60-vuotiaita pidettiin ikäloppuina, ja heidät haudattiin elävältä luolan seiniin muuraamalla. KAHDESTAKYMMENESTÄYHDESTÄ KAHDESTAKYMMENESTÄYHDESTÄ SATAAN SATAAN Yhdysvalloissa on paljon käsiaseita ja se näkyy myös useiden blues-kappaleiden nimissä. Näiden ”Lääkintöhallituksen kauhujen” mukaan tämä koskee painoa (max 99 kg), ajonopeutta (max 99 mailia tunnissa) ja myös naisten määrää: ”99 women keeps man alive.” Ei ehkä maagista, mutta jotain psykologista vaikutusta noihin yhdeksikköihin täytyy liittyä, sillä ei niitä muuten käytettäisi kaupallisessa hinnoittelussa niin usein. Monissa Kreikan kaupunkivaltioissa korkeimpia virkoja ei annettu sitä nuoremmille. Hän on nähnyt siviilien ja sotilastovereidensa kuolevan ja kokee nyt sotivansa ”rikkaan miehen sotaa”. Cloud Road, mutta muuttivat osoitteen numeron 668:ksi. Wikipedian mukaan lukuun liittyy paljon numerologiaa, maagisia uskomuksia ja pelkoja
Eikä liioin Pedon luku 666. Miljoona esiintyy mm. Johnny Winterin Eternally (1963) ei sekään ole bluesia vaan tulevan kitaravirtuoosin varhaista pop-tuotantoa. Vuosilukuja bluesissa esiintyy varsinkin silloin, kun sanoituksissa kuvataan historiallisia tapahtumia. Ikuisuudella tarkoitetaan äärettömän pitkää aikaa. Melko laihaksi jäi tämän kartoituksen tulos lukujen symboliikan osalta. Sonny Boy Williamsonin (Rice Miller) Million Year Bluesissa (1941), jossa nainen on ollut vuorokauden poissa kertojan luota. Ääretön on myös läheistä sukua käsitteille rajaton ja päättymätön. Bluesista ja muusta juurimusiikista en sellaisia hauissani löytänyt. Blues News 2/2024 37 sai sen johdosta koomikoilta lempinimen ”Neighbour of the Beast”. Useimmiten kysymys me / I’d wait eternally.” Kysymys on tietenkin massiivisesta liioittelusta. Otis Taylorin Ten Million Slaves (2002) muistuttaa Atlantin yli orjalaivoissa tuotujen afrikkalaisten kärsimyksistä. Vanha blues ei juurikaan näytä viljelevän tämäntapaista romanttista sanastoa. Liioittelua epäilee myös kotimainen Whistle Bait -yhtye kysyessään ikuista rakkautta lupaavalta naiselta How Long Is Forever (1995). Miljoona ja ikuisuus siinä kyllä mainitaan: “I would cry a million tears, I would try a million years / If that would bring you closer to. Esimerkiksi Blind Willie Johnsonin God Moves On The Water (1929) kuvaa Titanicin haaksirikkoa vuonna 1912, Doctor Claytonin Pearl Harbor Blues (1942) japanilaisten hyökkäystä Yhdysvaltojen laivastotukikohtaan Havaijilla vuonna 1941 ja Eric Bibbin Flood Water (2010) Mississippin tulvaa vuonna 1927. Tosin Knucklebone Oscarilla on ilmeisesti kieli poskella tehty biisi Six-Sixtysix (Lucky Number) (2010). Lukuja bluesin ja muun juurevan musiikin sanoituksissa kyllä esiintyy paljonkin, mutta useimmiten niillä ilmastaan vain lukumäärää, ikää, kellonaikaa, jonkin asian kestoa tai kalenterivuotta ilman sen kummempaa symboliikkaa. Runsaammin lukusymboliikkaa liittyy joihinkin harvoihin lukuihin kuten nolla (äärimmäinen huonous tai puute), yksi (paras, ainutlaatuinen), kaksi (kaksinaamaisuus, petollisuus) ja seitsemän (hyvä onni). Heavymetallimusiikissa on paljon numeroon 666 viittaavia kappaleita kuten esimerkiksi Iron Maidenin The Number Of The Beast (1982). Lukuisissa laulujen sanotuksissa mainitaan sanoja, kuten endless, endlessly, eternal, eternally tai forever. Tyypillisesti kappaleet ovat hitaita ja romanttisia. Ääretön on lukuna käsittämättömän suuri. Kahleet jaloissa, pilaantunutta ruokaa, eikä mitään tietoa tulevaisuudesta. Ja varsin omituinen. Sen sijaan suosittu huonon onnen numero 13 ei blues/roots -artisteja näytä juurikaan inspiroineen. Vaikka hotellin kaikki huoneet ovat varattuja, sieltä löytyy aina tilaa äärettömälle määrälle uusia asiakkaita, mikä on paradoksi. Tämä liioittelee rankan puoleisesti kokemaansa erossaoloaikaa: ”You have been gone for 24 hours but it feels like million years”. Se on kaikkea laskettavissa tai mitattavissa olevaa suurempi. Ten million slaves, ’cross the ocean They had shackles, on their legs Food goes bad, food goes rancid But they ate it, in any way Don’t know where, where they’re going on rakkaudesta, jonka vannotaan tai toivotaan kestävän ikuisesti. Matemaatikko Hilbert esitti vuonna 1924 ajatuksen hotellista, jossa on ääretön määrä huoneita
”Oikean” The Peters Sistersin tarkasti ottaen muodostivat edellisten isosiskot Mattye Jane (Matty/Mattie) (1917–1983), POHJOLAN R&B-LUMOTTARET Naisia pohjoismaisen rhythm’n’blues-tietoisuuden nostattajina, osa 4 Naisia pohjoismaisen rhythm’n’blues-tietoisuuden nostattajina, osa 4 an Paradise” -nimisen revuen jäseninä yhdessä mm. Kaikkiaan viidestä daamista äänensä Suomessa parhaiten kuuluville saivat Edith (1926–2000) ja Joyce Peters (1929–), jotka esiintyivät Fazer Musiikki Oy:n Rytmi-merkillä vuonna 1957 julkaisemalla 10-tuumaisella albumilla ”Midnight Cocktail” (RLP 8013). Tämä studiovisiitti ei kuitenkaan ollut ensimmäinen eikä viimeinen perheenjäsenten visiitti maassamme. Tärkeissä isähahmon rooleissa jo 1930-luvun alkupuolella perustetun laulutrion urakehitykselle toimivat mm. koomikko Eddie Canton (joka johdatti seurueen elokuvatuottaja Darryl F. Toisen maailmansodan puhjettua kolmikko kuitenkin palasi kotimaahansa ja keikkaili laajalti Nya Pressen 8.10.1956 H S 2/ 19 56 Nya Pressen 22.9.1956. PETE HOPPULA Anna Louise (Ann) (1920–1965) ja Virginia (1923–2010). Tilanteesta ja tapahtumapaikasta riippuen he käyttivät yhdessä esiintyessään nimiä The Peters Sisters, The Three Peters Sisters tai The Peters Sisters Trio. Muutoin erilaisten salanimien takaa esiintyneiden suomalaismuusikoiden instrumentaalikappaleista koostuvalla kokoelmalla naiset tulkitsevat duettosikerminä ikivihreät It Ain’t Necessarily So, Summertime, I Can’t Give You Anything But Love, Lullaby Of Birdland ja Stormy Weather, minkä lisäksi Edith luikauttaa vielä levyllä soolona kappaleet Souvenir D’Italie ja Camino Verde-Sciummo. Zanuckin tietoisuuteen ja sitä kautta useisiin valkokangasnäyttäytymisiin Hollywoodissa vuodesta 1936 lähtien) sekä Duke Ellington, jonka orkesterin siivellä seurueen tie kulki yhä suuremmille estradeille (mm. Täydennyskierroksella palataan vielä tarkemmin muutamiin sarjassa entuudestaan vain ohimennen mainittuihin hahmoihin sekä muistellaan myös paria vielä käsittelemättä jäänyttä oman aikansa lumotarta. Englantiin he matkasivat ensimmäisen kerran 1938 konsertoiden ensin Lontoon Palladiumissa ja kiertäen sen jälkeen saarivaltiota hyvän tovin ”HawaiiMONEEN EHTINEET PETERSIN SISKOT MONEEN EHTINEET PETERSIN SISKOT Yhdysvaltain länsirannikolta tulleet Petersin viihdetaiteilijasiskokset kuuluvat edellisartikkeleissa ainoastaan pikaisesti sivuttuihin hahmoihin. New Yorkin Cotton Clubille ja edelleen Eurooppaan). Max Wallin ja Ted Rayn kanssa. 38 Blues News 2/2024 P ohjoismaista 1950ja 1960-lukujen väestöä tavalla tai toisella koskettaneita rhythm’n’blues-naisartisteja on esitelty aikaisemmin yllä olevan otsikon alla BN-numeroissa 4/2014, 6/2014 ja 4/2015
Suru-uutinen päätti myös The Peters Sistersin toiminnan. 1970-luvulle saavuttaessa tyylikirjoon tarttui myös discovetoista soulia sekä edelleen studiotaipaleen loppumetreillä 1980ja 1990-lukujen taitteessa jazzia ja gospelia. Ohjelmistoon oli sisältynyt tuolloin myös ”Midnight Cocktail” -LP:n avausraitana kuultu George Gershwin -sävelmä It Ain’t Necessarily So. rooli laulaja-muusikko-säveltäjä Gilbert Bécaudin ”Opéra d’Aran” -projektissa 1962. Blues News 2/2024 39. LP oli kuitenkin nauhoitettu Englannissa ja myös julkaistu aiemmin siellä Columbia-merkin toimesta nimellä ”The Terrific Peters Sisters”. Tuotannollisesti onnistuneella ensimmäisellä vuonna 1972 ilmestyneellä seiskatumaisella laulajatar tarjoilee Jörgen Petersenin johtaman studio-orkesterin kanssa aivan uskottavaa aikansa viihdesoulia. Lokakuun alussa edellisten perässä reissasivat Helsinkiin myös Joyce ja Edith, joiden lavataidetta oli lehtitietojen mukaan tarjolla ainakin ruotsinkielisen kauppakorkeakoulun Hankenin tilaisuudessa. Ranskalaista alkuperää olleet ranskalaisen sessiomuusikon Tony Rollon alkujaan kirjoittamat Toi mon HS 9/1956 H S 2/ 19 69 Ilta-Sanomat 1969 ki koitti 1947, jolloin The Peters Sisters nähtiin Cab Callowayn tähdittämässä elokuvassa HiDe-Ho. Taustakokoonpanona levyllä soitti Geoff Loven iso orkesteri tukenaan The Rita Williams Singers. Esiintyessään vuonna 1959 Kööpenhaminan Dyrehavsbakkenissa pyöritetyssä ”Cirkusrevyenissä”, heistä vanhin, Matty päätti jäädä Tanskaan sekä päätyi pian naimisiin paikallisen kustantajan ja ravintoloitsijan Herman Wolsgaard-Iversenin kanssa. Kiertuemanagerin tehtävistä huolehti Michel Engel. Vielä vähemmän sekaan hakeutui rhythm’n’blues-tyylisiä numeroita – merkittävimpänä poikkeuksenaan vaikuttava englanniksi tulkittu Decca-EP:n kappale NoNo-No (Don’t Talk About Love) vuodelta 1964. Heistä Edith avioitui promoottori Silvio Catalinon kanssa, sai levytettyä kourallisen sinkkuja sikäläisellä Cipiti-merkillä 1972–73 sekä voimisti tunnettuuttaan myös näyttelijänä tv:n ja elokuvamaailman puolella. Seuraava suuri hetVaikka Petersit levyttivät (edellä mainittua Columbia-albumia lukuun ottamatta) etupäässä Ranskassa ja usein vieläpä ranskan kielellä, kaikki heistä eivät kuitenkaan malttaneet pysyä samoilla sijoillaan. Virginian varhaisiin esiintuloihin Ranskassa kuului mm. Suomessa hän poikkesi soolouransa aikana laulamassa ainakin helmikuussa 1969. ympäri mantereen sotilastukikohtia. Kuopuksen Joycen ainoiksi levytyksiksi sitä vastoin tiettävästi jäivät Suomessa julkaistut Rytmi-albumin esitykset. Yksi yllättävimmistä käänteistä Virginia Veen taipaleella oli päätyminen suomalaisen Blue Master Special -merkin singlekatalogiin kahden julkaisun ajaksi 1970-luvun alussa. Syyskuun jälkipuolella Helsingin Ravintola Adloniin saapui lyhyehkölle kiinnitykselle ”Hollywoodista” The Peters Sisters, säestäjänään maineikas, niin ikään Ranskaan asettautunut pianisti Billy Moore. Yhdysvaltalainen ääniteteollisuus kiinnostui heistä levytysmielessä vain hetkellisesti 1959, jolloin Capitol julkaisi heiltä viihdepitoisen albumin ”The Swingin’ Peters Sisters”. Sen koommin ei ryhmä enää synnyinmaisemissaan median huomiossa paistatellut. Sinkkujulkaisuja Mattylle kertyi Tanskassa kolme kappaletta (Oktavja Columbia-merkeillä vuosina 197071). Vankimman laulajanuran koko katraasta itselleen rakentanut nainen eli ja teki musiikkiaan Pariisista käsin. Operointikeskukseksi vakiintui Pariisi (missä merkittäväksi kiintopisteeksi muodostui varieteeteatteri Folies Bergére), mutta kiertueet kuljettivat koko viisikkoa ajoittain myös muualle, kaukaisimmillaan mm. Anna Peters puolestaan asettautui Kaspar Katz -nimisen liikemiehen rouvaksi Pariisiin eikä hän juurikaan ennättänyt omissa nimissään musiikkia julkaista ennen elämänsä päättymistä vain 45-vuotiaana sydänkohtaukseen 1965. Virginia Vee -taiteilijanimellä hän purkitti vuodesta 1963 alkaen Ranskan Barclay Recordsille (sekä useille muille merkeille ympäri Eurooppaa) runsaasti soolomateriaalia, josta tosin vain yllättävän pieni osuus koostui englanninkielisestä tuotannosta. Suomessa koko katras vieraili tiettävästi ensi kertaa syksyllä 1956. Etupäässä Virginian kappaleet edustivatkin aikansa iskelmää ja poppia. Lähi-Itään ja Etelä-Amerikkaan, mutta totta kai myös Pohjoismaihin. Esiintymisiä hän jatkoi 1970-luvulle saakka yökerhoissa sekä joskus myös radioja televisiolähetyksissä. Sodan jälkeen The Peters Sistersiin samoin kuin heidän kahteen ”ulkojäseneensä” Edithiin ja Joyceen oli mahdollista törmätä lähinnä Euroopassa. Myöhemmällä iällään hän palasi vielä takaisin Los Angelesin maisemiin. Mutta entä sitten varsinaisen The Peters Sistersin kolmas pyörä Virginia. Hänen aviomiehensä oli suunnittelija Michel Engel, joka lisäksi operoi 1950-luvulta lähtien sekä vaimonsa että muiden Petersien kiertuemanagerina – ollen siten mukana myös Helsingissä 1956. Keikalla tutussa Adlonissa kuultiin etupäässä jazzja gospel-standardeja. Nuoremmat siskot Joyce ja Edith taas suuntasivat Italiaan
fonisti Pentti Lasasen rinnalla oli myös venezuelalainen perkussionisti José Guerra, jonka tiedetään piipahtaneen maassa jo 1950-luvun puolella, mm. Maaliskuussa 1963 Lesley perusti Norjassa vielä oman levymerkkinsä Lorna Recordsin, julkaisten yhtiön ensimmäisen joskin samalla sen ainoaksi jääneen singlen Raising A Rukus Tonight / Your Heart Spoke To My Heart. Näillä ansioillaan nainen saatiin myös vierailulle kylmään Pohjolaan – ensin joulukuussa 1960 turkulaiseen hotelliravintolaan ja sitten vuodenvaihteen jälkeen Helsinkiin Onni Gideonin yhtyeen solistiksi, jolloin hän esiintyi 4. Turun keikkakiinnitys oli tiettävästi mennyt ohi niin suomalaisilta toimittajilta kuin useammilta musiikinystäviltäkin, mutta pääkaupungin käynnistä sentään raportoi tuoreeltaan Ajan Sävel numerossaan 5/1961, kertoen lukuisH S 19 61 HS 4.8.1963 HS 17.9.1968 HS 15.5.1963 H S 19 61. Walesin Cardiffissa, niin kutsutun Tiger Bayn hiilisatama-alueella Butetownissa 30.10.1938 monikansalliseen perheeseen syntynyt Irene Spetti varttui nuoruutensa uneksien asuinpaikkakuntansa suuren tähden, jo teinivuosina julkisuuden parrasvaloissa koreilemaan päässeen ja myöhemmin etenkin James Bond -tunnareiden tulkkina nimensä populaarihistorian yleisteoksiin kirjoituttaneen Shirley Basseyn (s. Myös Suomessa hänen levyjään on tiettävästi ollut jonkin verran saatavilla. 42 Blues News 2/2024 Jaakko Pakkasvirran elokuvassa ”Yö vai päivä” ja hänen vokalisoimansa sekä kirjoittamansa kappale Puumala Calypso – Kesäisen Suomen ylistys myös julkaistiin filmin soundtrackiltä irrotetulla kuvakannellisella EP:llä (Filminor YEP 84/85). Amerikkalaisen mutta Englannissa vaikuttaneen revyylaulajan ja näyttelijän Bertice Readingin (joka hänkin piipahti 1960-luvulla Suomessa, Kulosaaren Casinolla marraskuussa 1968) kanssa jaettu suomalaisvalmisteinen Parlophone-single vuosimallia 1959 sisälsi Lornen debyyttilevytyksen Some Of These Days, minkä ohella kotoisissa musiikkiliikkeissämme on mitä luultavimmin ollut saatavilla ainakin vuoden 1960 tanskalaispainoksista kuvakansisingleä We’re Gonna Dance / Bloodshot Eyes. Lesleyn levytystaival oli kaiken kaikkiaan kirjava, mutta kokonaisuutena laadukas ja yhä tänä päivänä kuuntelun kestävä. Mukana Vaillantin sekä mm. Repertuaariinsa hän sisällytti jotakuinkin mitä tahansa rhythm’n’bluesista twistiin, jazziin ja orkestraalisiin viihdeballadeihin. Yksikään vuoteen 1966 mennessä julkaistuista reilusta kymmenestä singlestä tai muutamasta EP-levystä ei silti saavuttanut varsinaisia listasijoituksia sen enempää Englannissa kuin muuallakaan Euroopassa. Irene Spettin kerrotaan voittaneen vuonna 1959 paikallisen kykyjenetsintäkilpailun, mikä edesauttoi häntä solmimaan, esiintyjänimellä Lorne Lesley, levytyssopimuksen brittiläisellä Parlophone-merkillä sekä sen jälkeen saksalaistaustaisella mutta niin ikään myös Englannissa ja monissa muissakin maissa operoineella Polydor Recordsilla. LISÄÄ SAARIVALTAKUNNAN LUMOTTARIA LISÄÄ SAARIVALTAKUNNAN LUMOTTARIA Mikäli laman ja sotien myötä sekä taloudellisesti että väkiluvultaan näivettyneen Walesin rannikon nuorten neitien pomminvarmin suunnitelma leveämmän elämän makuun oli hankkiutua Mahala Davisin tavoin naimisiin alueella palvelleiden amerikkalaissotilaiden kanssa ja muuttaa heidän matkassaan Amerikan ihmemaahan, valitsivat eräät seudun laulajat toisin: he halusivat valloittaa kanssaihmistensä sydämet musiikillaan. Levyn oli määrä ilmestyä Sonet-merkin alaisuudessa myös Ruotsissa ja Tanskassa sekä Englannissa Pye-merkillä että vielä Yhdysvalloissa ja Benelux-maissa – mutta tiettävästi mitään näistä ei lopulta tapahtunut. Pitkäsoiton tekoon hänelle ei mahdollisuutta suotu lainkaan, muutamia irtokappaleita toki esiintyi sekalaisilla kokoelmaalbumeilla. 1937) tapaisesta viihdetaiteilijan urasta. tammikuuta 1961 sekä Expo-hallissa, eräässä pienemmässä ravintolassa että ”Nuorten tanssihetken” suorassa tv-lähetyksessä. A-puolen esityksen coveroi 1962 Joe Meekin tuotannossa rehvakkaasti brittiläinen Danny Rivers & The River Men ja kääntöpuolen tarina verestävistä silmistä oli Wynonie Harrisin numerona tunnettu, kantrilaulaja Hank Pennyn alkujaan 1950 tekemä sähäkkä jump-rhythm’n’bluesteos. kuubalaisen Florida Quartetin ja ryhmän solistina toimineen Luci Collanden kanssa Helsingin Klippanilla elokuussa 1959. Norjan ja Tanskan vinyylitehtaille, minkä lisäksi hänen lisenssijulkaisujaan ilmestyi ainakin Ronnexilla Belgiassa, Artonella Hollannissa, Discophonilla Espanjassa, Odeonilla Tanskassa, Viking Musicilla Norjassa, Fontanalla Ruotsissa sekä Philipsillä Englannissa ja peräti Australiassa saakka. Sellaisen hän lopulta myös hankki, vaikka Basseyn veroinen maailmanlaajuinen menestys jäikin lopulta tämän naisen kohdalla vain haaveeksi. Valikoituja Leslien Parlophoneäänitteitä levisi siten prässättäväksi myös mm
Vihkisormuksilla he kuitenkin sinetöivät suhteensa vasta vuonna 1968, jolloin David myös adoptoi omikseen Lornen edeltäneestä parisuhteesta peräisin olleet lapset, Norjassa vuonna 1960 syntyneen Robertin sekä Belgiassa 1962 syntyneen Katrinan. ten historiadetaljien ja perhetietojen ohella Lesleyn saapuneen maahan Norjasta ja suuntaavan täältä seuraavaksi Länsi-Saksaan. Levytystilaisuuksien hiipuminen kuitenkin johdatti leidin fokuksen vuoden 1966 jälkeen taas toisaalle. Näin myös tapahtui. Lesley oli myös syventänyt kiertueiden lomassa suhdettaan sittemmin britti-tv:n antiikkiohjelmien juontajana mediakasvoksi muodostuneeseen ”tosielämän Lovejoyhyn”, taideasiantuntijaan ja -kauppiaaseen David Dickinsoniin. Petri Lahden artikkeli ”Kannat kattoon, osa 20” BNnumerossa 6/2022), joka kertoi Rytmi-lehden numerossa 5-6/1959 julkaistussa nimimerkki Kaarinan laatimassa lyhyehkössä haastattelussa pitävänsä Suomesta: ”kaunis luonto, paljon järviä ja ystävällisiä ihmisiä.” Rakasta pohjoista luontoamme/luonnettamme hän varmasti saikin täyssangollisen nautittavakseen kiertäessään kesäistä Finlandiaa juuri tuolloin Olli Hämeen orkesterin vierailevana solistina aina Lappia myöten. Germaanien hoivissa Lesley mm. Top of the Pops, Five O’Clock Clubsekä Thank Your Lucky Stars -musiikkiohjelmiin ja uutismerkinnät tietävät hänen fan clubiinsakin kuuluneen näihin aikoihin parhaimmillaan yli 5 000 onnellista jäsenkortin haltijaa. Ohjelmaan sisältyi myös vierailu Jaakko Jahnukaisen juontamassa ”Mustaa Suomen Kuvalehti 1961 Aj an Sä ve l 5/ 19 61 Blues News 2/2024 43. AMERIKANIHME VAIKUTTUI SUOMEN AMERIKANIHME VAIKUTTUI SUOMEN LUONNOSTA LUONNOSTA Kesällä 1959 Suomeen saapui kolmeksi kuukaudeksi myös amerikkalaislaulajatar Taffy Douglas (oik. Marguerite Mosley; ks. Palattuaan Mannerja Pohjois-Euroopan seikkailuiltaan takaisin Englantiin vuonna 1964 Lesley pääsi vielä mukaan mm. Televisiotöitä Lorne Dickinson jatkoi aina 2000-luvulle saakka, usein juuri miehensä rinnalla. suoritti cameo-roolin yökerholaulajana televisiota varten tehdyssä elokuvassa ”Das wird morgen vorbei sein” (1961) sekä vilahti parissa muussakin tv-tuotannossa
Tarina sen sijaan ei kerro, riittikö sittemmin mm. BOOGIE WOOGIE -PIANOA JA BOOGIE WOOGIE -PIANOA JA LANTEENVATKAUSTA LANTEENVATKAUSTA Paavo Einiön junailemia ”Iskelmäkaruselli”viihdekiertueita järjestettiin vuosina 1954–60. Samaisen aviisin heinäkuun 1959 numerossa Taffyn kerrottiin saaneen Lähi-idän turneensa yhteydessä Egyptissä kosiotarjouksen myös eräältä kuwaitilaiselta öljysheikiltä, joskin hän oli kieltäytynyt tuolloin kohteliaasti kunniasta liittyä herran ilmeisen monilukuisen haaremin jatkeeksi. 2. Avioliiton myötä 1950 hän asettui Sveitsiin, missä hän toimi pitkään Geneven kaupungissa Cafe Moniquen omistajana. Euroopassa epäilemättä lähinnä jazzia esittänyt Douglas huomioitiin asian tiimoilta myös kotimaassaan alkuvuonna 1959 – jopa kansikuvatähdekseen Taffyn valinnut Jet Magazinen tammikuun 22. 44 Blues News 2/2024 jazzia” -televisio-ohjelmassa (ohj. syyskuuta ulos ajettu radiolähetys Yleisradion rinnakkaisohjelman puolella. Kurantteja varoituksiakin Suomeen juhannusaatoksi saapunut artisti oli kuulemma ennakkoon saanut: ”Siellä on kesälläkin pakkasta ja jääkarhut tallustelevat ties missä, esiintymispaikat ovat vain lattioita keskellä metsää karhujen ja susien muodostaessa osan kuulijakuntaa.” Rhythm & blues -kontekstin kannalta mielenkiintoisinta artikkelissa on silti se, että Pricen sekä toisen kuulun yhteistyökumppaninsa Duke Ellingtonin esittelyjen ohella tekstissä mainitaan useampaan otteeseen – ja oletettavasti ensimmäistä kertaa suomalaisen kirjoitetun musiikkijournalismin historiassa – mm. hiteistään Well Oh Well ja The Train Kept A-Rollin’ tunnettu orkesterinjohtaja Tiny Bradshaw, jonka keikkailleeseen ja mahdollisesti myös levyttäneeseenkin kokoonpanoon Douglas oli kuulunut kirjoituksen perusteella noin vuosina 1957–58. 18.8.1926 Alabamassa) oli muuttanut lapsena New Yorkiin ja hakeutunut 1940-luvulla ammattimaiseksi tanssijaksi. Italiassa, Saksassa ja Ranskassa) 1950-luvulta 1970-luvulle swing-iskelmällistä ja evergreen-pitoista musiikkia julkaissut Everette Victoria Henderson (s. Entä ”tumma Vickie Henderson – loistava amerikkalainen lauluja tanssitähti”, jonka esiintymisvuoro koitti helmikuussa 1956 Helsingin Kaivohuoneen ”Cabaret-ensi-illassa”. päivän numero tosin tituleerasi tätä 25-vuotiasta taiteilijaa ensisijaisesti entiseksi malliksi, jolla oli takanaan vain yksi levytys. Sen koommin Vickie ei enää kotiinsa palannutkaan. Yökerhoesiintymiset Lontoossa, Pariisissa, Istanbulissa ja Milanossa sekä uudet elokuvatilaisuudet pitivät hänet riittävän kiireisenä. Mirjam Himberg) sekä 25 minuutin mittainen omaa nimeä kantanut 25. Enemmistö konserteista sijoittui Helsingin Taffy Douglas Belgiassa 1962 taltioidulla konserttifilmillä Sammy Price & His New AllStars -yhtyeen kanssa. Henderson kuoli Sveitsissä 14.8.2015. Taffyllä ei vaikuttanut olevan suurempaa kiirettä synnyinseudulleen myöskään seuraavalla vuosikymmenellä: Jet Magazine maaliskuulta 1960 tiesi jälleen uutispalstallaan hänen suunnitelleen samalle vuodelle keväthäitä latinalaisamerikkalaistaustaisen brittimuusikon ja ”henkilökohtaisen managerinsa” Tony (Scott) Serranon kanssa, kuten lehden huhtikuun julkaisun mukaan myös pian tapahtui pariskunnan silloisessa asuinkaupungissa Lontoossa. 19 56. Tie Eurooppaan ja Lontooseen kulki niin ikään tanssijan tehtävänimikkeellä vuonna 1947, kunnes ohjelmallinen repertuaari täydentyi laulunumeroilla. Eri puolilla Eurooppaa (mm. Toledossa, Ohiossa syntyneen mutta pääasiassa Chicagossa sekä New Yorkissa vaikuttaneen Taffyn oli jutun mukaan johdattanut Eurooppaan vuonna 1958 jäsenyys jazzja boogie woogiepianistin Sammy Pricen kiertuebändissä – muun yhtyeen palatessa takaisin rapakon taakse oli Douglas jäänyt keikkailemaan itsekseen vanhalla mantereella, jolloin myös Olli Häme oli sattumalta löytänyt hänet yhdestä Pariisin hienoimmista jazzpaikoista, Mars Clubilta Champs-Élysées’n tuntumasta. radioja tv-alalla Ohion Daytonissa vaikuttaneella Taffylla sulhasehdokkaita myös Suomen maaseutukiertueellaan heinä-syyskuussa 1959. Seura 29/1959 H S 2
Jetin päivämäärälle 12.8.1954 merkityllä ”New York Beat” -kuulumispalstalla hänestä kirjoitettiin vapaasti suomennettuna seuraavasti: ”Hänen raivokkaan lantionravistelunsa päätteeksi helsinkiläisessä yökerhossa miespuoliset suojelijat piirittivät Gloria (La Bommie) Howardin väkisin ja repäisivät hänen niukan asunsa. Lehtiotsikoissa mm. Lisäksi La Bommieta nähtiin tanssijana myös Suomessa esitetyissä ruotsalaiselokuvissa ”Neropatti panttilainakonttorissa” (”Stampen”, 1955) ja ”Murha matkatavarana” (”Med mord i bagaget”/”No Time To Kill”, 1959) sekä myöhemmin norjalaisen Nils-Reinhardt Christensenin ohjaamassa ja Karin Bangin romaaniin ”Blues” pohjautuvassa draamassa ”Psychedelica Blues” vuodelta 1969, jolloin hänet taidettiin tuntea Pohjoismaissa jo paremmin nimellä Gloria Rose. – Lahden Seurahuoneen vetonumero, käheä-ääninen laulajatar, joka itse säestää itseään ja vaatii aina esiintyessään palavan kynttilän flyygelin kannelle.” Jäljet johtivat siten tässäkin tapauksessa jazz-mutkan kautta rastafarien kotikonnuille. He kertoivat hänelle, että se oli suomalainen tapa osoittaa kiintymystä taiteilijaa kohtaan.” Euroopassa Glorian kesytti tai vähintäänkin vakiinnutti hetkeksi aloilleen muuan ruotsalaisliikemies, jonka kanssa hän vietti avioliitossa vuodet 1954–59. R y t m i l e h d e n k u vatekstin perusteella rock’n’rolliakin ohjelmistoonsa sisällyttäneen detroitilaisen La Bommien oikea nimi oli Gloria Howard, mutta tuskinpa hän silti oli edellä esitellylle Earlelle sukua. 27.2.1959 Sandrews-studiossa Tukholmassa äänitetty seiskatuumainen sisälsi Gunnar Lundén-Weldenin sovitukseksi merkityn trad.-kappaleen Hey Hey Hey, Roberta Sherwoodin jazz-slovarin Take Your Shoes Off sekä kaksi hieman poikkeuksellisempaa Fats Domino -numeroa, Don’t You Know ja You Got To Be Loved. Mm. He nimesivät kokoonpanon Odysseyksi ja lisäsivät riveihinsä Filippiinien Manilasta kotoisin olleen Tony Reynoldsin (esikoisalbumin jälkeen hänet korvasi pohjoiscarolinalainen William ”Bill” McEachern). Percy Nelsonin, Jimmy Fergusonin alias Baron Leen sekä Leon Abbeyn kanssa) pitkin 1930ja 1940-lukuja, kunnes emigroitui 1950-luvulla Eurooppaan ja keskittyi esiintymään lähinnä sooloartistina. 46 Blues News 2/2024 välttämättömyytenä baaripianistien taitoihin, joten on ymmärrettävää, että sitä tulee harrastetuksi pienemminkin edellytyksin.” Virginian Petersburgissa 1904 syntynyt Earle ”Nappy” Howard, jazz-legenda Fats Wallerin vanha high school -kaveri, kipparoi omaa isoa The Whispering Serenaders -orkesteriaan jo 1920-luvun alkupuolella, jatkaen uraansa yökerhoja kiertueyhtyeiden johtajana (mm. Misty-hitistään parhaiten tunnettuun Erroll Garneriin rinnastettua Sandra Wardia sitä vastoin nettitai kirjallisuuslähteet eivät näytä tunnistavan juuri lainkaan. ENEMMÄN EKSOTIIKKAA, VÄHEMMÄN ENEMMÄN EKSOTIIKKAA, VÄHEMMÄN RHYTHM’N’BLUESIA. Ruotsissa Howard sai aikaiseksi myös EP-levyn ”Sings The Oldies” (Metronome MEP 476) vuonna 1959, jolla häntä säestivät sikäläiset muusikot, trumpetisti Bengt-Arne Wallin, kontrabasisti Georg Riedel ja rumpali Anders Burman. Ensimmäiset varmemmat vihjeet hänen taustoistaan antavat Helsingin Sanomissa 2.2.1967 julkaistu keikkailmoitus Insinööritalon ravintolasta, missä ”iltaisin viihdytti pianolla jamaikalainen TV-tähti Sandra Ward” sekä saman vuoden Hymy-lehti, jonka kuvitukseen oli päässyt ”Miss Sandra Ward, Kingston, Jamaica, B.W.I. Länsinaapurissa daami ennätti vihdoin myös levyttää musiikkia maaliskuussa 1959 ilmestyneelle EP:lle ”La Bommie” (Knäppupp KNEP 72). Duke Ellingtoniin ja New Yorkin Playboy-klubiin yhdistetty kolmikko saapui Yhdysvaltain Connecticutista, minne he olivat päätyneet alkujaan Neitsytsaarilta. Pikkuklubeilla ja yksityistilaisuuksissa etupäässä esiintynyt ryhmä oli tullut newyorkilaispromoottorin huomaamaksi, joka oli puolestaan lähettänyt heidät peräti viiden kuukauden mittaiselle Euroopan-turneelle vuonna 1968. RHYTHM’N’BLUESIA. Keitä oikein olivat Helsingin Kalastajatorpalla 1960-luvun jälkipuolella esiintyneen The Lopez Sisters -trion jäsenet Carmen, Louise ja Lillian. Lopezeista nuorin, Lillian Lopez Collazo Jackson (1935–2012) johtikin trioaan miltei neljän vuosikymmenen ajan. Naisen reipasta elämänmenoa sekä sitä myötä myös seikkailuja helsinkiläisissä yökerhoissa seurattiin tiiviisti etenkin afroamerikkalaisille lukijoille suunnatussa chicagolaisessa viikkolehdessä Jet Magazinessa. Kotiin palattuaan siskoksista Carmen jätti musiikin avioliiton johdosta, sen sijaan Lillian ja Louise jatkoivat valitsemallaan tiellä. Vuosina 1977–82 RCA Victorille viisi pitkäsoittoa tehnyt ja Blues Newsissakin 1980-luvun The Lopez Sisters Je t M ag az in e 17 .3 .1 96
itsensä Beatlesien kanssa”. Myöskään Birdin laulutai kitaransoittotaidoista ei ole saatu mustaa valkoisella – ja vielä vähemmän hänen mahdollisesta yhteistyöstään Beatles-jäsenten kanssa, etenkin kun tämän ”trotyylipakkauksen” olisi täytynyt olla oletettujen Suomenkeikkojensa aikoihin vasta 14-15-vuotias. Väitteille ei ole tahtonut löytyä todisteita sen enempää kuin varmistusta naisen henkilöllisyydellekään. Mystisen artistin kerrottiin tulleen Suomeen Liverpoolista ja ”esiintyneen usein mm. Helsingin Natsan ”uudenvuoden valvojaiset” 31.12.1964 ja Tapanilan Urheilutalon ”Pop-kauden avajaiset” 1.1.1965) markkinoitua mustaihoista ”twist-kitaristi-laulajatarta” Minahia. Blues News 2/2024 47 alussa muutamaan otteeseen levyarvioiden merkeissä huomioiduksi tullut ryhmä saavutti useampia discohittejä (mm. Toisaalta esimerkiksi Wikipedia osaa kertoa mainitun Minahin kyllä opiskelleen nuoruudessaan jonkin ajan myös Suomessa, joten kenties, kenties... Lillian Lopezin pojan Steven Collazon) voimin. Sosiaalisessa mediassa on viime aikoina kummasteltu Miss Dynamite -lisänimellä alkuvuoden 1965 tapahtumailmoituksissa (mm. Nature New Yorker, Use It Up And Wear It Out ja Going Back To My Roots) sekä kotimaassaan että Englannissa, minne se myös muutti luomaan jatkouraa aina 2000-luvulle saakka. On kuitenkin spekuloitu, että kyseessä voisi olla Nigeriassa 11.3.1950 syntynyt ja Lontoossa heinäkuussa 1995 kuollut näyttelijä-malli Minah Bird, jonka ura elokuvamaailmassa tosin rajoittui etupäässä 1970-luvun pikkutuhmiin halpatuotantoihin. HS 31.12.1964 Nya Pressen 20.9.1968 Kiitokset kuvaja leikemateriaalista: Osmo Asikainen, Petri Lahti. Vaikka Odysseyn kaikki jäsenet ovat jo nyttemmin siirtyneet ajasta ikuisuuteen (Louise Lopez 1933–2015, Carmen Lopez 1934–2016), bändi pitää yhä yllä nimeään uusien nuorempien solistien (mm
Näihin aikoihin Dallas oli asettautunut Sveitsiin, jonne hän myös perusti oman tanssikoulunsa, ensin Zürichin ja sitten Baseliin – viettäen siellä loppuelämänsä ja esiintyen aktiivisesti vielä reilusti yli yhdeksänkymppisenäkin. 19 54 Rytmi 1964 Yh te ish yv ä 42 /1 96 4 Euroopassa jo 1950-luvulla konsertoinut Sister Rosetta Tharpe (1915–1973) palasi näyttävästi vanhalle mantereelle vuonna 1964. Handyn kerrotaan toimineen hänen lapsenvahtinaan. Tharpen oli määrä palata Suomeen American Folk Blues Festival -kiertueen puitteissa syksyllä 1970, mutta näin ei koskaan tapahtunut. 1940-luvulla Othella löysi ammatin tanssijana St. Syyskuussa 1969 r&b-laulaja oli mahdollista kokea elävänä myös Suomessa, ainakin Kulosaaren Casinolla Helsingissä. Ensimmäiset levytyksensä artisti pääsi tekemään vasta vuonna 1967. Strozier) varttui musikaalisessa perheyhteisössä. Helsingin Messuhallissa 6. 48 Blues News 2/2024 Lumottaria lehtileikkeissä: Oliko elokuussa 1965 Suomessa konsertoineen mysteeriorkesterin matkassa kuuluisampiakin jäseniä?. HS 6.9.1969 Keitä olivat Onni Gideonin yhtyeen (Herbert Katz – kitara, Onni Gideon – basso, Erik Lindström – vibrafoni, Mauri Mustonen – klarinetti) kanssa Helsingin Ravintola Espilässä esiintyneet Mary Jackson ja Joseah Pollard, jotka kirvoittivat Rytmin toimittajankin mielikuvituksen reippaalle laukalle vuonna 1950. Hänen äitinsä soitti pianoa, velipuoli Frank Strozier ansioitui jazzfonistina ja W.C. Ilta-Sanomat 10.9.1970 Rytmi 3/1950 Je t M ag az in e 14 .1 0. Totta toinen puoli: Memphisissä 1925 syntynyt Othella Dallas (1925–2020, os. Arvoitus ratkeaa heti BN:n seuraavalla sivulla! Memphis-bluesia Kulosaaren Casinolla. lokakuuta pidetyssä "The First Annual Helsinki Jazz Festival" -tapahtumassa hän esiintyi soolona itseään kuuluisalla Les Paul Custom -kitarallaan säestäen. Lousisissa, mikä johdatti hänet kiertueille myös Eurooppaan. Artikkelisarjan osassa 2 (BN 6/2014) kerrottiin amerikkalaisen Donna Hightowerin kiertueista Eurooppaan 1960-luvun lopulla. Avioliiton myötä nainen muutti Ranskaan 1949 ja käynnisti jazz-laulajan uran Othella Dallasina muutamia vuosia myöhemmin
heinäkuuta 1950 ”ranskalaiskaunottarina havaijilaisillassa”. Duon pesti Espilässä, joka toimi Fredrikinkadun ja Pohjoisen Rautatiekadun kulmassa, kesti useita viikkoja, ja mahdollisesti kaksikko on esiintynyt muuallakin, sillä ainakin Lahden Ahjola mainosti heitä 1. Huomattavasti tunnetumpi duosta on Pollard – lähinnä Norjassa. Liberialaista alkuperää olleesta Brownista tuli myöhemmin norjalaisen swingin kovimpia rumpalinimiä. Kun selvisi, ettei Norjan vallannut natsiSaksa suhtautuisi hyvällä tummaan nuoreen naiseen, Pollard siirtyi maan vastarintaliikkeen avustamana Ruotsin puolelle. Laulajien kansalaisuudeksi ehdotettiin kaikkea Kuubasta Ranskaan. Ravintola Espilässä laulettiin ja stepattiin Onni Gideonin yhtyeen tahtiin heti 1950-luvun alussa. Blues News 2/2024 49 HS 6.9.1969 O udot keikkakävijät ovat nyt todella outoja. Vuosi oli 1950, ja kuukausi vuoden kuudes. PETRI LAHTI Kaksikosta Pollard palasi Helsinkiin vielä seuraavana kesänä. He ovat esiintyneet Gideonin porukan kanssa Helsingin Espilässä alkukesästä, mutta sen tarkempaa tietoa leikkeessä ei ole. Pollardin kohdalla maa alkoi polttaa jalkojen alla toisen maailmansodan sytyttyä. Otin haasteen vastaan ja yritin selvittää, mistä ja milloin tummantyylikäs kaksikko oli ilmestynyt musisoimaan Aloha– Hawaiji-yhtyeen kanssa. Komeasti nimetty Bop-Kids oli Orvo Hyleen yhtye.. Myös muut kappaleet ovat lainaa, mutta selvästi viihdettä eikä rytmimusiikkia. Hän jäi orvoksi nuorena, ja päätyi kasvatusvanhempien ohjaamana steppaajaksi samassa sijaisperheessä majailleen Pete Brownin kanssa. Jotain löytyikin. Pollard menehtyi Solnassa 79-vuotiaana vuonna 2000. Kaksikko esiintyi nimellä Two Chocolate Kids. Hän syntyi nimittäin sikäläisessä Sandefjordissa vuonna 1921 norjalaisäidin ja Brittiläisestä Guyanasta (nykyään Guyanan valtio Etelä-Amerikassa) kotoisin olleen isän jälkikasvuna. Hän esiintyi myös Vaasassa. RUOTSIN RAJAN YLI RUOTSIN RAJAN YLI Keitä nämä laulajat sitten todellisuudessa olivat. Hän on ilmestynyt swinglaulajan tittelillä Tukholmaan sodan jälkeen. Silloin esiintymispaikkana oli Linnanmäen huvipuiston Peacock-teatteri, ja Pollardin kerrottiin esittävän negro spirituals -lauluja. SWINGIÄ KUUBALAISITTAIN SWINGIÄ KUUBALAISITTAIN Toisen Gideon-solistin Mary Jacksonin jäljet ovat hailakammat. Kuultiinko kaksikon esittäminä täällä jotain sinisäveliin viittaavaa jo 1950, sitä en pysty arvioimaan, mutta ainakin Pollardin piipahtaessa Ahvenanmaalla juhannuksena 1961 hänen taitojaan bluesissa mainostettiin oikein erikseen. Löysin myös artikkeleita Pollardin vierailuista Norjaan 1960-luvun alussa. Polydorille hän levytti muun muassa Cole Porterin klassikon I ESPILÄN KESÄ ESPILÄN KESÄ Toimituspäällikkö Hoppula kumautti hiljattain aika kovalla pähkinällä Rytmi-lehdestä löytämällään valokuvalla, jossa Onni Gideonin ja tämän yhtyeen muusikoiden seurassa hymyilee kaksi tummaihoista laulajavierasta. Onni Gideonin orkesterin sai tilata keikalle 1950 numerosta 62766. Ilmoituksissa, joita Espilä sijoitti sanomalehtiin, ei edes yritetty esittää, että vierailijat olisivat suoraan rapakon takaa, vaan kerrottiin että ”eksoottiset lauluja steppisolistit” olivat lainassa Tukholman yöstä – ja ensi kertaa täällä. Ensin häntä mainostettiin kuubalaisena, sitten yhdysvaltalaisena. Suomeen hän on tullut joka tapauksessa tuoreena morsmaikkuna, sillä Dagens Nyheterin vihki-ilmoituksissa kerrotaan jenkkilaulajatar Mary Jacksonin menneen naimisiin vappuna 1950 ruotsalaistaiteilija Jimmy Jereslaw-Lordin kanssa. Kuvatekstissä kerrotaan, että otoksessa säteilevät Mary Jackson ja Joseah Pollard. MARY JACKSON & JOSEAH POLLARD Outoja keikkakävijöitä, osa 6 Outoja keikkakävijöitä, osa 6 Love Paris ruotsiksi nimellä Mitt Paris. Ruotsin kansalaisuuden saanut Pollard käytti artistina myös nimeä Jossi tai Jossie Pollard, ja pääsi kolmesti levyllekin 1950-luvun puolivälissä. Hän on saanut samalla myös Ruotsin kansalaisuuden, sillä Ilta-Sanomien lyhyessä jutussa Gideonin vieraista kerrottiin molempien laululintujen liikkuvan täällä länsinaapurin kansalaisina. Sodan jälkeen hän liittyi viihdytyskiertueisiin, jotka esiintyivät eri puolilla Eurooppaa. Niissä kerrottiin That Lucky Old Sunin ja Jezebelin kuuluneen koko uran ajan hänen repertuaariinsa, joten ehkä ne kuultiin aika tuoreeltaan myös Espilässä ja Peacockissa (kumpikin oli alkujaan Frankie Laineen jättihitti)
Salaperäisyyttä singlelle on tuonut sekin, ettei levylle ollut helppo päästä 1960-luvun CHERIE Your Girl Your Girl paleita 13–14-vuotiaana, ja luomistyöstä innostuneena marssineensa Helsingin PohjoisEsplanadilla majaansa pitäneeseen yhtiöön. Kappaleen sanat oli tehnyt laulajan koulukaveri, taiteellisesti lahjakas Kaija Laine. Kun vuoropuhelu Westerlundilla tuotantopäällikkönä toimineen Reino Bäckmanin kanssa eteni, päädyttiinkin siihen, että Lehtola levyttäisi itse singlen, ja sille tulisi A-puolelle yhtiön valitsema suomeksi käännetty lainakappale ja kääntösivulle hänen oma englanniksi esittämänsä kappale Your Girl. Hän muisteli mielellään vuotta 1966, jolloin hänelle tapahtui musiikin maailmassa aika poikkeuksellisia asioita. Alkuperäisesitys on harvinaisuutena kuulematta, eikä myöskään Lehtola muista kuulleensa sitä tuoreeltaan, vaan hänelle annettiin levytystä varten kappaleen nuotit, joihin hän sitten tutustui musiikkiopettajansa tuella koulussa. Kappale on nimittäin julkaistu 1965 norjalaisella Troll-levymerkillä nimellä Don’t Go Home, ja sen esittäjä on mahdollisesti ruotsalaista alkuperää oleva Group Impertinent -yhtye. Lehtola kertoi alkaneensa säveltää omia kapVILLI MUTTA HENTO VILLI MUTTA HENTO Pääsin hiljattain näpelöimään Westerlundin musiikkikustantamon Levyuutiset-nimistä julkaisua, jossa yhtiö kertoi tuoreeltaan niistä esiintyjistä, jotka olivat päässeet levyttämään sen merkeille. Kun arkinen Pirjo Rickström ei ollut varsinaisesti Westerlundin makuun, tämä ehdotti itse sen aikaista lempinimeään. Cherie kertoo nyt kulttisinglensä tarinan. Harvinaisuutensa lisäksi julkaisu on kiehtonut siksi, että mukana on Cherien itse säveltämä, mutta englanniksi viehkeästi esittämä Your Girl. Pinnalla oli myös Cher, joka kävi Sonnyn kanssa. OHIMENNEN OHIMENNEN Singlen kääntöpuolelle päätynyt erikoisuus, jossa Lehtola säestää itseään minirummuilla, äänitettiin samalla kertaa. Itse levytys tehtiin vauhdilla Kirja-studiolla keväällä 1966. Laulajan mukaan komeaa tremolokitaraa soittaisi Heikki Laurila ja pitkästä kohtalokkaan kuuloisesta torvisoolosta vastaisi tuottajana toiminut Björn Björklöf, mutta täyttä varmuutta tästä ei ole. Tämä Cherien ainokainen julkaisu on ollut keräilijäpiireissä jonkinlainen kulttikiekko: esimerkiksi toimituspäällikkö Hoppula etsiskeli singleä vuosikausia ennen kuin löysi sen hiljattain kokoelmiinsa. Ajatus oli tarjota yhtä sävellystä, nimeltään At Nine, jonkun muun artistin esitettäväksi. PETRI LAHTI puolivälissä – saati 15-vuotiaana Virkkalasta kotoisin olevana koulutyttönä. Artistiesittelyt näissä promovihkosissa oli tehty sen verran huolellisesti ja kuvitettu ammattifotarien terävin otoksin, että välillä tiedotteet päätyivät sellaisenaan sanomaja aikakauslehtien palstoille. OUTO SKANDINAAVILAINA OUTO SKANDINAAVILAINA Tavoitin Cherien eli Pirjo Lehtolan (tyttönimi Rickström) kotikulmiltaan alkuvuonna. Varsin pelkistetyn esityksen helmiä on kohta, jossa Cherien laulua on tuplattu ”Your baby” -kohdassa. A-puolen tausta oli jo valmiina, kun Lehtola ilmestyi Kruununhakaan. Jo tapa, miten hän päätyi Westerlundin artistilistoille, oli vähemmän tavanomaista. 52 Blues News 2/2024 M iten lohjalainen teinityttö pääsi levyttämään nuorisomusiikkia – ja vielä oman sävellyksensä koulukaverinsa englanniksi sanoittamana. Miksi näin, sanat Jyrki Lindströmin kynästä, on varsin harvinaista alkuperää. Kesän korvalla 1966 ilmestyneessä Levyuutisissa oli tarinaa muun muassa helsinkiläisyhtyeistä The Beat Stonesista ja Madcapsista, jotka olivat kumpikin saaneet His Master’s Voicella singlen julki – sekä 15-vuotiaasta lohjalaisesta teinitytöstä Cheriestä, jonka tulkintaa ja olemusta singlellä Miksi näin / Your Girl kuvailtiin ”villiksi ja raa’aksi” mutta samalla ”hennoksi ja luonnonläheiseksi”. Cherie oli tuttu termi jo ennestään musiikkipiireissä. Jossain välissä oli myös päätetty uuden levylaulajan taiteilijanimestä. Olavi Virta tunnelmoi komeasti sen nimisen kappaleen Triolalle, Laila Kinnunen esitti saksalaisperäisen Yö jo on cherien 1960 ja Westerlundin talliin kuulunut Erkki Leppänen oli tulkinnut Cherie tuntemattoman 1964
Haastattelu oli tehty Mäntsälän lavalla, jonne lehti oli kutsunut Cherien erikseen esiintymään. Nyt soivat uudemmat ja vanhemmat latinalaisrytmit Hola Group -nimisen lohjalaisyhtyeen eturivissä.. Hän oli mukana marraskuussa 1966 Helsingin Työväenopistossa kuvatussa Ohimennen-ohjelmassa. Läsnä oli aika kova kaarti: You Were On My Mindja The Pied Piper -hitit laulanut britti Crispian St. MITEN PÄÄ KESTÄÄ. Hän antoi tulla lainakitaralla itseään säestäen 3–4 kappaletta. Hän lauloi Greenwoodissa englanniksi, ja lainoja oli muun muassa Janis Joplinilta, Doorsilta ja Animalsilta. Musiikki tuli ainakin Cherien laulaessa taustanauhalta, kun hän esitti Miksi näin -kappaleen. Blues News 2/2024 53 Suomessakin syyskuussa 1966 ja esitti Nuorten tanssihetkessä soolona Bang Bangin ja Sunnyn. Reinikainen oli ammattikuntansa tapaan aikamoinen vauhtiveikko. Westerlundin tiedotteiden pohjalta nuoresta laulajakomeetasta kirjoitettiin muun muassa Ilta-Sanomissa pariinkin otteeseen, ja myös Stump huomioi ”Suomen Buffy SainteMarien” alkupään numeroissaan. Myös lyhyemmällä Greenwood-nimellä tunnetussa bändissä Lehtolan taiteilijanimi oli Mira. Syyskuun Suosikissa Kari Rydman – silloin 29-vuotias musiikinopettaja – ruoti erikseen lehden levypalstalla Cherien julkaisun. Alla oli jenkkirautaa ja kädessä matkapuhelinta. Vuonna 1969 hän aloitti laulajana helsinkiläisessä Greenwood Village -yhtyeessä, jolla oli kovaa kysyntää erityisesti koulukemuissa. Muista vieraista hän muistaa kirkkaimmin Stuartin tämän rennosta olemuksesta ja ruutuhousuista. GREENWOODIN RIVEIHIN GREENWOODIN RIVEIHIN Cherie kävi jonkin verran myös keikoilla 1966. Hänkin syttyi Your Girl -raidasta, vihjaili tähden syntyneen, mutta oli myös setämäisesti huolissaan siitä, miten 15-vuotiaan tulokkaan pääkoppa kestää viihdemaailman kovan todellisuuden. Lehtola vaikuttaa edelleen musiikissa. Lehtolalla on hänestä vain hyviä muistoja. Televisiokameroiden eteen vei myös Lohjan Cherien tie. Lehtola kertoo nyt, että kesti nousun otsikoihin hyvin, koska ei viipynyt niissä kauan ja huolehti myös koulunkäynnistään musisoinnin keskellä. Hän kuului Yrjö ”Go-Go Ykä” Reinikaisen artistitalliin, ja osa esiintymisistä oli tämän tiimiin kuuluneiden yhtyeiden keikkojen yhteydessä, esimerkiksi New Joysin. – Olin niihin aikoihin melkoinen hulivili. Tyttö ja kitara -tyyli oli vaihtunut samalla rajumpaan rokkiin ja souliin. Vaikka Cherien nimi katosi keikkailmoituksista vuoden 1966 lopussa, Pirjo Lehtola ei kadonnut esiintymislavoilta mihinkään. Esillä oli ainakin Firstin nimi. MITEN PÄÄ KESTÄÄ. Enkä ottanut musiikkia niin tosissaan, hän kertoo. Hänen oma laulajasuosikkinsa oli Aretha Franklin. Jyrki Hämäläisen ja Markku Veijalaisen juontaman suositun televisio-ohjelman lisäksi Cherie sai julkisuutta myös lehdistössä 1966. Juttu käsitteli sen aikaiseen tyyliin kaikkea taivaan ja maan väliltä. Elokuun Suosikissa oli hänestä aukeama. – Muistan kun äitini soitti Ykälle ja sanoi, että huolehtii minusta keikoilla. Peters, The Renegades, Englantiin palaamassa ollut Charles Stuart Esquires-yhtyeen kera, Seija Simola ja The Roosters. Reinikainen etsi myös yhtyettä, jossa Cherie olisi voinut toimia laulusolistina, mutta hanke ei edennyt puheita pidemmälle
Vauhdikas, ponteva, hyväntuulinen, kaikkea mitä hyvältä Land of 1000 dances -levyltä vaaditaan. Jostakin syystä Let’s Dancen perään ei julkaistu mojovaa jatketta. Tämä supistaa valikoimaa ja tekee listauksen helpommaksi. Materiaalia riittää. Todennäköisesti kyseessä olikin yksi Eubanksin käyttämistä monista housebändeistä. Nimikkotanssi ”very nice dance” niin kuin singlen Zen 102 lisäkommentti lupaa, levytettiin syksyllä ‘62. Mistäköhän muuten johtuu, että brittipainoksina ns. Let’s Dance – Chris Montez Montez ei vähimmässäkään määrin ole kuulunut suosikkeihini, mutta elokuussa ‘62 jenkkilistan neloseksi noussut Let’s Dance iski ensikuulemalla ja vipatus vain koheni, kun vajaat kuusikymmentä vuotta sitten löysin Fazerin alelaatikosta huippukuntoisen London-sinkun. ”LET YOUR BACK BONE SLIP” Land of 1000 dances -levyjen aarteet Land of 1000 dances -levyjen aarteet ” 1. Ajatus oli esitellä levyt paremmuusjärjestyksessä, mutta se aie kävi mahdottomaksi hyvän alun jälkeen. Se jäi ainoaksi kunnon yritykseksi lajissaan, sillä kaikki muu julkaistu materiaali (muutama single ja numerolla Zen 1001 ilmestynyt LP) sisälsi lähes pelkästään Los Angelesin seuduille tyypillisiä instrumentaaleja. Hully Gully Callin’ Time – Jive Five with Eugene Pitt Tämä on malliesimerkki siitä, miten osaava lauluyhtye ja maltillinen taustaväki saavat simppelistäkin aiheesta esiin jäntevän tanssiinkutsun. Nimi kertoo mistä on kyse, uuden monkey-tanssin tahdissa on hetkittäin hyvääkin ideaa, mutta vain hetkittäin. Tyydyn Top 20:een, vaikka materiaalia riittäisi paljon pitemmälle. Määrittelen ”Land of 1000 dances” -levyn niin, että joko sen otsikossa tai sanoituksessa täytyy ilmetä tanssinimike, pelkkä partykuvaus ei siis riitä. Mies pysyi herrasmiehenä läpi elämänsä eikä hänellä myöskään riittänyt kiinnostusta tanssilevyihin muutamaa 50-luvun r&b-revittelyä lukuun ottamatta. Minua aihe kiinnosti jo 60-luvulla ja olen ehtinyt vääntää siitä joitakin havaintoja BN:ään. Kyseessä on täysin henkilökohtainen listaus, asiasta kiinnostuneen ei siis kannata ihmetellä, miksi se tai tuo alan klassikko puuttuu. Tämä kirjoitelma syntyy siitä, että synkkänä marraskuisena iltana ryhdyin kuuntelemaan kokoelmistani löytyviä ”Land of 1000 dances” -musiikkiin liittyviä suurimpia suosikkeja ja niistä kehkeytyi ajatus, mitä ottaisin mukaan Autiolle Saarelle siltä varalta, että aika Perjantain kanssa kävisi tylsäksi. 3.. Tunnetuimman ja alkuperäisen (?) Hully Gullyn levytti jo vuonna ‘59 monenkirjavista tanssijutuistaan tuttu The Olympics, hyvä esitys sekin, mutta yhtyeen kokonaiskuvan kannalta aika rutiininomainen. Montezia ei näy, esitys lienee peräisin jostakin Nuorten Tanssihetkeä vastaavasta tilanteesta ja itse musiikki tulee suoraan singleltä. 2. hyvät levyt soivat terävämmin ja pontevammin kuin alkuperäiset amerikkalaiset. 54 Blues News 2/2024 PEKKA TALVENMÄKI H errasmies ei tanssi” oli Juhani Ritvasen kuolematon motto. Jonkinlainen yritys sentään tehtiin, kun seuraavana keväänä ilmestyi Monkey Fever. The Cinnamon Cinder – The Pastel Six Cinnamon Cinder oli Bob Eubanksin omistama Los Angelesin ympäristössä toiminut varhaisnuorisolle suunnattu klubiketju, jossa kävi vuosien varrella useita suosikkiartisteja Stevie Wonderia ja Righteous Brothersia myöten. Kun vuosia sitten yritin laatia listaa erilaisista tansseista, pääsin muistaakseni puolentoista sadan huitteille, tuhanteen jäi siis reippaasti matkaa. Netistä löytyy hauska Let’s Dance -video, jossa hyväntuuliset teinit näyttävät taitojaan. Yhtyeelle on merkitty historioihin kokoonpano, jossa ei mainita laulajanimeä ollenkaan. Taustasoitossa kiinnittää huomiota pienet Let’s Dance -henkiset kiemurat. Esitys julkaistiin vuoden ‘62 alussa täysin huomiotta jääneen No Not Again -balladin b-puolena, muutamilta Jive Five -koosteilta se onneksi löytyy
Atlantin takana sen korkein listasijoitus oli 44. oli levy, jonka avulla opin tuntemaan Sam Cooken. Myönnettävä on, ettei myöskään Monkey U.S.A.:ta kannata ihan missä tahansa mielentilassa ruveta kuuntelemaan. Tuskin sitä kuitenkaan on ihan pelleilymielessä tehty, koska sävelmän ovat kirjoittaneet tutut ja arvostetut Doc Pomus ja Mort Shuman. Karibialla järjestetään nykyäänkin limbokisoja ja -turnauksia. Sanoituksessa kiinnittyy huomio siihen, että limborimaa ei pudotettu 20 tuumasta alaspäin. Laadun takeena oli yksi noiden aikojen parhaista säveltäjäpareista (Barry Mann ja Cynthia Weil). 11. Arvaan, että Orlons-fanien mielissä soi yhtyeen tanssihiteistä Wah-Watusi tai Cross Fire, hyviä esityksiä molemmat. 7. Särkyneen sydämen paikkaamiseen tarvitaan pitkä rivi 60-luvun alkupuolen tanssisuosikkeja. 10. (My Heart Said) The Bossa Nova – Tippie & The Clovers Brasiliasta Yhdysvaltoihin kotiutettu bossa nova ei oikein istu tämän tarinan ympäristöön, olihan se selkeästi sivistyneen aikuisen väen tanssi. The Combination – The Dukays Kehuin tätä soulväen lyttyyn haukkumaa esitystä Nolan Chance -jutussani vuosi sitten. Eydie Gormen Blame It On The Bossanova kelpaa minulle ilman venkoilua ja miksei kelpaisi, se oli iso menestys molemmilla tärkeillä Billboard-listoilla (16./7.). Siihenkin sisältyy pieni kysymysmerkki, sanoituksen mukaan Beng Beng oli ”vain” suositun soultanssin Shing-a-lingin väännös, hyvä ja hyväntuulinen esitys joka tapauksessa. Netti mainostaa maailmanennätyksenä Shemika Campbellin Trinidadissa saavuttamaa tulosta 21,6 senttiä. Taas yksi osoitus, että kappaleen ei tarvitse olla kummoinen, kun siitä tulee mestarin käsittelyssä mestariteos. Singlen kääntöpuolella on versio Elviksen esityksenä tutummasta Bossa Nova Babystä, joka ei ole läheskään samaa tasoa. – Daddy ”G” & The Church Street Five Gene Barge alias Daddy G oli yksi Norfolkin lentokenttäsoundin ja myöhemmin perussoulin tärkeimmistä mestareista. LP on niin kuin nimestä voi päätellä uhrattu kokonaan twistille ja tuo kehumani raita erottuu kirkkaasti tasapaksusta sisällöstä. Nuorten Tanssihetkessä fuskattiin keväällä ‘63 ja päästiin muistaakseni 14 senttiin. Ensimmäinen mielestäni sykähdyttävä Land of 1000 dances -tason jamaikalaislevy, Derrick Morganin Do The Beng Beng ilmestyi vasta vuonna ‘68. Monkey U.S.A. 9. 5a. Erityisesti tekee tässä yhteydessä mieleni muistuttaa Motownin soittajaporukan jammailusta Twistin’ Ales Style, joka löytyy Twistin’ Kings -albumilta ”Twistin’ The World Around”. Vielä parempi on parivaljakon Leiber & Sloller tuottama rento ja hyväntuulinen My Heart Said Bossa Nova. Monkey oli soultansseista tärkeimpiä, mutta tajunnan tainnuttavaa huippulevyä ei sen tiimoilta mielestäni tehty. Bob & Earl. vuoden ‘63 lopussa, mutta todellisen suosion arvioimista vaikeuttaa se, että Billboardin r&b-lista oli boikotissa. Tanssinimikkeitä mainitaan yhdistelmässä solkenaan, mutta niin vain lopputulos on hieno esimerkki siitä, miten typerästä ideasta rakentuu tarttuva paketti, kun yhtyeellä on tarvittava taito ja taustaväellä riittävä maltti. Harlem Shuffle – Bob & Earl Harlem Shuffle taitaa olla yksi parhaimmin Suomessa tunnetuista Land of 1000 dances -levyistä siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli kova hitti Englannin nostalgiavuosina. 8. Itselläni ei ole varsinaista kosketusta koko kuvioon, sen vain tiedän, että jenkeissä julkaistiin lukemattomia aiheeseen liittyviä levytyksiä ja covereita. Hulvattomin esitys kaikista oli rankka ja rasvainen Monkey U.S.A., jossa ei järkevästi ajatellen ole päätä eikä häntää, mutta monotonisen ”monkey monkey” -hokemaa toistavan enkelikuoron turvin syntyi mestariteos. 4. Morisetten esitys on kuin pikkuveli, vauhdikkaampi ja rosoisempi. Niin tai näin, levy on sujuvuudessaan ja tarttuvuudessaan yksi aihepiirin parhaista. Atlantic julkaisi albumillisen jamaikalaista tanssimateriaalia, vetonaulaksi valittiin Byron Leen Jamaica Ska ja levyn kannessa oli prameat tanssiohjeet. Onhan Twistin’ The Night Away toki sekä sanoiltaan että tunnelmaltaan ylivoimainen twist-levy. Taustahommiensa ohessa hän teki tukun arvostettuja soololevyjä. Kuulemani limbo-levyt ovat järjestään olleet mitättömiä. Pokey Lou – The Orlons Itärannikolla kun ollaan, niin tähän väliin sopii pari helmeä Cameo-Parkwayn varastoista. Puhtaita twist-levyjä tehtiin 60-luvun alussa kymmenittäin, ellei sadoittain ja mukaan mahtuu paljon upeita tarinoita. Menestys oli kehno, parhaat ska-esitykset olivat varhaisista soulsävelmistä tehtyjä covereita. Chubby Checkerin keinotekoisen superhitin ja armottoman TV-puskuroinnin varassa edennyt limbo löydettiin Trinidadista ja Tobacosta, alun perin kyseessä oli historiikkien mukaan hautajaisiin liittynyt rituaali. Twistin’ The Night Away – Sam Cooke Meet Me At The Twistin’ Place – Johnny Morisette Twistin’... 5b. Jostakin syystä vain vauhdikas kohellus Pokey Lou innostaa minua enemmän varsinkin siksi, että yhtyeen bassopoika Steve Caldwell pääsi kerrankin hallitsemaan tunnelmaa. Do The Beng Beng – Derrick Morgan Ska-rytmit huomattiin jenkeissä 60-luvun alussa, jolloin alettiin markkinoida myös skatanssia. Bimini Bimbo pyörii sekin tutun ”limbo lower now how low can you go” -moton ympärillä, mutta siihen mahtuu sentään kelpo annos hauskuutta. Tietenkin jos kisassa oltiin tosimielellä ja noudatettiin alkuperäisiä sääntöjä eli riman ali piti edetä tanssimalla, niin sekin oli jo kova saavutus. 6. Bimini Bimbo (Doin’ The Limbo) – Teddy & The Twilights Kun omat ideat kävivät vähiin, otetiin lainat avuksi. Blues News 2/2024 55 I Gotta Dance To Keep From Crying – The Miracles Tässä yksi suurimmista Motown-suosikeistani kautta aikojen. 12
Walker yhtyeineen oli vuonna ‘64 Chicagossa esiintymässä ja jäi ihmettelemään muutaman teinitytön pyörähtelyä. 56 Blues News 2/2024 The Cha-Cha-Cha – Bobby Rydell ”Bobbyt” olivat teinipopin pohjasakkaa, noin olen kuullut väitettävän. Entäpä Jerkin jalansijoille syntynyt Shotgun. Pieni plussa myös siitä junamatkan välipalana on tarjolla mashed potato kastikkeen (gravy) kera. Chicagossa jerk sai seurakseen twinetanssin, Jackie Rossin Jerk And Twine oli hyvä levy ja pieni hitti, mutta kaiken kaikkiaan twine ei poikinut soulin kannalta mitään merkittävää. Olinkin unohtanut, että kyseessä oli peräti top ten -hitti. Positiivisen twine-poikkeuksen levytti vanha kunnon Five Du-Tones, jonka Woodbine Twine vei koko vakavan tanssi-idean farssin puolelle. All Aboard (Do The Locomotion) – Joe Simmons En yritä vähätellä Locomotionin merkitystä tanssina tai Little Evan ykköshittinä. Let’s Go Go – Eddie Hodges Ranskan kielestä poimittu ilmaisu a go go jäi Whiskey a go go’n ja vastaavien nuorisomestojen kautta tarkoittamaan tanssipaikkaa ja levyt selittyivät enimmäkseen sitä kautta. Tämä oli liikaa suomentajalle, joka sai väännettyä siitä kielikukkasen ”Tules tollo tanssimaan”. Hyvin menestyi myös koulujen loppumisen tiimoilta rannalle kokoontumista juhlistava Wildwood Days, joka täyttää nipin napin alussa laatimani Land of 1000 dances -levyn säännöt, mutta pelastus löytyi pienestä välihuudosta, jonka mukaan rannalla twistattiin. Mielestäni jerkistä ei voi puhua ilman Little Richardin huikeaa revittelyä, joka osaltaan osoitti, että mies oli vielä 60-luvullakin huippuvireessä. Chubby Checker, Dee Dee Sharp ja The Dovells olivat Cameon menestyneimpiä tanssihittien tekijöitä, mutta ihan kärkisuosikkeja en heidän levyistään löytänyt. Levy on profiililtaan yllättävän matala, ei ylimääräistä uhoa tai revitystä. Nimi johtaa sikäli harhaan, että sanoitukseen mahtuu monta noiden aikojen teinitanssiminikettä ja cha cha cha on vain ikään kuin loppuhuipennus. Entinen lapsitähti teki vuoden ‘65 13. Alvin Cashin levyttämät yritykset olivat pahimmillaan aikamoista räpistystä. Sanalla on slangitasolla halveksiva merkitys, oma sanakirjani tarjoaa vaihtoehdot moukka ja idiootti. The Jerk – The Larks Get Down With It (Do The Jerk) – Little Richard Monet ovat sitä mieltä, ettei jerkiä oikeastaan kannata luokitella omaksi tanssiksi, koska se oli monkeyn pientä höyläystä kokenut väännös. Larks levytti myös ”The Jerk” -nimisen albumin, jossa oli muutama vauhdikas raita, mutta joka jäi keskimäärin selvästi nimikkohitin tasosta. Itse shotgun-tanssia levy ei kovin ymmärrettävästi selvittänyt eikä tietoa tullut muistakaan aihetta sivunneista yrityksistä, joita ei tiedossani kovin montaa olekaan. Pitänee mainita, että idean alkuperäinen nimike oli Pimp Jerk. Get Down With It -rymistelyn levytti alun perin Bobby Marchan vuonna ‘64, mutta Rikun pari vuotta nuorempi cover nosti aiheen tanssilaulujen huippuesitysten joukkoon. Joe Simmonsin vuoden ‘62 lopussa Comet-merkille levyttämä single vain kuulostaa paremmalta. Sen innoittamana Junior levytti Shotgun-hittinsä, jonka tanssillinen anti sisältyi vahvasti ”do the jerk”ja ”it’s twine time” -kehotuksiin. Piristävin poikkeus oli Eddie Hodgesin turhan vähälle huomiolle jäänyt single. Capitols-yhtyeen hitistä tuttu Cool Jerk oli kuin olikin oma tanssi tai paremminkin niin, että ensin oli levy ja sen menestyksen imuun kehittyi omat tanssiaskeleet. Jääköön tuo arvio omaan arvoonsa, lähes kaikki tanssit olivat toistensa tarkennuksia ja yhdistelmiä. 15b. Kysymykseen ”mitäs toi on?” hän sai vastauksen ”me tanssitaan shotgunia”. Sen sijaan kannattaa mainita Sharpees-yhtyeen Shotgunille Chicagossa levyttämä vastauslevy Do The 45, joka esitteli uuden tanssinimikkeen ja oli pieni paikallinen menstys. 16.. Yksi juttu tuli vielä jerkistä mieleen. Pois jäi jopa Dee Deen Mashed Potato Time, ykköshitti ja oman tanssinsa peruslevy. Jostakin vanhasta elokuvasta (Chase?) tai sarjafilmistä muistan party-kohtauksen, jossa tyttö houkutteli kaveria tanssimaan sanoin ”Come jerk with me”. 14. Se on vähemmän steriili ja mikä upeinta, hänen veturissaan on selvästi enemmän kierroksia ja uskottavaa pikajunan kolkutusta. Taas kerran päästään toteamaan, että perinteinen ja taitava musta yhtye pystyi tasapaksustakin materiaalista taikomaan sujuvan ja tarttuvan lopputuloksen. Opiskelijoiden mukana etenkin Chicagoon levinnyt jerk oli ilman muuta soultanssien ykkönen. Sen kummempia puolustuspuheita esittämättä totean vain, että Rydellin monien hyvien levytysten joukossa on muutama vuoden ‘62 paikkeilla tehty tanssilaulu, joista The Cha-Cha-Cha on yksi parhaista. 15a. Tuulikaupungissa samoin kuin Detroitissa tehtiin paljon hyviä jerk-levyjä, mutta vaikka Miraclesin Come On Do The Jerk ja Contoursin Can You Jerk Like Me olivat sijoitusten perusteella kohtalaisia hittejä vuoden ‘64 lopussa, komeimman potin korjasi länsirannikolla Don Julianin johdolla toiminut entinen doo wop -ryhmä The Meadowlarks nimilyhennyksen kokeneena. Tanssiterminä go go liittyi lähinnä palkattujen esiintyjien (”go go girls”) taustakuvioihin, varsinaisia Land of 1000 dances -levyjä ei juuri tehty. Oliko kyseessä Land of 1000 dances -laulu, siitä voidaan kiistellä, eihän jerk-sanaa mainita kuin kerran herättelyhuudossa ”get down with it, do the jerk”, muita nimikkeitä ei lainkaan. Tarina kertoo, että Jr
Ymmärtääkseni karaten kuivaharjoittelukuvioihin perustuvan tanssin ja levyn toteutus on jämäkkä ja simppeli urkuvetoinen stompperi. 21. Sen jatkoksi levytettiin puhdas Land of 1000 dances -tarina The Scratch, joka sisälsi paljon samoja aineksia kuin hittiesikuvansa. Shindy Butterfly kuului samaan vauhtikategoriaan kuin edellä kehuttu Doing The Mustang tai paremminkin yritti kuulua. Kun myös Haneyn koneisto oli luokkaa vaisumpi kuin Hi-väen, jäi lopputuloksesta puuttumaan revityksen huipentuma. Hyviä suosikkitansseja irvailevia raitoja oli tarjolla, parhaina esimerkkeinä Monster Motion ja Skully Gully. Alun perin kyseessä ei edes ollut tanssilevy vaan komeasti soiva instrumentaali, yksi parhaista lajissaan. 18. The Scratch – Robert Parker 50-luvun alussa uransa aloittanut N.O.-konkari Robert Parker yllätti vuoden’66 keväällä hersyvän hyväntuulisella Barefootin’-hitillään, joka ylsi komeille listasijoituksille (2./7.). The Karate – The Emperors Vuodelta ‘66 on tämäkin lajinsa helmi. Uusia tansseja keksittiin, mutta niihin liittyvät levyt olivat useimmiten väkinäisiä parhaimpien ja aidoimpien soulhelmien rinnalla. Ja jottei totuus unohtuisi, kannattaa alkuperäinen Monster Mash -single veivata ympäri, b-puolelta löytyy Bobby Pickettin korskein esitys Monsters’ Mash Party. Shindy Butterfly – Randolph Walker Walker oli Bill Haneyn Hotlanta-soulin tunnetuin artisti. Joka tapauksessa kyseessä on tiivistunnelmainen Hi-studiossa tehty vauhtipala. Blues News 2/2024 57 kieppeillä äänenmurroksesta selviydyttyään hyviä mahtipontisia poplevyjä, jollainen myös Let’s Go Go oli. Kuten asiaan perehtyneet muistavat, ihmetteli Dracula syksyn ‘62 ykköshitillä Monster Mash ”Whatever happened to my Transylvania twist?” Kyseistä tanssia ei tietenkään ollut olemassakaan ennen kuin isoa halloweenhittiä piti hyödyntää joulumarkkinoille kiirehdityllä albumilla. Dance Little Girl – Clay Hammond Nyt on ajauduttu soulin huippuvuosiin 60-luvun jälkipuoliskolle. Nimi viittaa ymmärtääkseni siihen, että Monster Mash tarkoitti sekä tanssia että muhennosruokaa. 23.. Transylvania Twist oli valitettavasti yksi heikoimmista, väljästi ja hätäisesti toteutettu instrumentaali. Vuoden ‘68 kesällä sekä popettä r&b-listojen kakkoseksi noussut The Horse julkaistiin Noblesin nimissä, vaikkei hän osallistunut levyn tekoon ollenkaan. Levyssä on hyvin samanlainen tunnelma (ei ole vääryys väittää sitä kopioksi) kuin aikaisemmin kehumassani Harlem Shufflessa. Sitä varten ”sävellettiin” ja levytettiin joukko enemmän tai vähemmän hauskoja monster-tansseja. Mustang oli todellakin tanssi, vai oliko sittenkään, idea paljastui nimittäin ohjeessa ” If you can do the philly dog or the boogaloo, you can do the Mustang too”. Parhaiten pärjäsi Hitch It To The Horse, jonka levytti The Fantastic Johnny C, Jesse Jamesin holhokki hänkin. Se menestyi hyvin molemmilla listoilla (55./30), mutta pätevää jatkohittiä ei saatu aikaan. Lupsakan sanoituksen ydintanssit ovat philly ja jerk. New Orleansissa oli keksitty paljon hyviä tansseja ja niihin liittyviä joskus hulvattomiakin levyjä jo vuosia aikaisemmin, Parker piti mainetta yllä varsinaisina soulvuosina. Soittoversion päälle tuottaja Jesse James nauhoitti lauletun yrityksen, joka James Boysin nimellä julkaistuna nousi sekin listoille, paras noteeraus mustalla puolella 55. Hieno esitys jäi singlen flipiksi, kun sitäkin enemmän Barefootin’-tunnelmaa sisältänyt Tip Toe sai a-puolen paikan ja listasijoitukset. 20. Hauska heitto, mutta mehän tiedämme, että Bryantin levy on vuodelta ‘67 ja Sallyn ”brand new” Mustang-auto oli vuoden ‘64 mallia. Mielestäni jämerimmän soultanssilevyn teki konkari Don Bryant. The Horse sai koko joukon hännystelijöitä, muutama julkaistiin Noblesin nimissä. Poikkeuksiakin onneksi oli, yhtenä parhaista tämä partyhelmi vuodelta ‘66. Walker mielletään yleensä voimattomaksi Wilson Pickettin jäljittelijäksi, kunnon runttaukseen hän pääsi ani harvoin. 22. Transylvania Twist – Bobby (Boris) Pickett Alkuperäisessä Top 20 -suunnitelmassa ei pysytty, mutta nyt on loppukevennyksen aika. Muita 60-luvun soultansseja yritettiin Emperorsin nimissä hyödyntää, mutta Karate Boogaloo ja Mumble Shing-A-Ling olivat turruttavan sekavia esityksiä. Varsinaisilla soulmarkkinoilla oli kuten mainitsin tarjolla niin kovaa materiaalia, että tanssilevyissä ei niiden rinnalla tuntunut olevan riittävää jytyä. Barefoot ei ollut varsinainen tanssinimike, paremminkin pukeutumisohje. Selitys jääköön toiseen kertaan samoin kuin itse tanssin kuviot. Doing The Mustang – Don Bryant 60-luvun jälkipuolen suurina soulvuosina keksittiin joukko suosittuja tansseja, joista monet (boogaloo, shing-a-ling, skate...) menestyivät listoillakin. Nykyään voi netistä löytää alkuperäisen tanssin näytteet väännöksineen ja muutaman hurjan näköisen gourmet-luomuksen ohjeet. Pienenä erikoisuutena laulussa väitetään, että Sir Mack Ricen ja Wilson Pickettin Mustang Sally -laulun tyttö olisi saanut lempinimensä mustang-taitojensa ansiosta. 17. The Horse – Cliff Nobles & Co. 19. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Shindy Butterflyn sävelmässä ja ideassa oli toimivuutta, tuloksena vauhdikas, mutta kuten todettu, hitusen ponneton esitys
’Cause I'm a all-around man, oh I’m a all-around man, I’m a all-around man, I can do most anything that comes my hand. Blues News 2/2024 59 Monen muun maalaismallisen bluesin taiturin tavoin myös Bo Carter ei ole edes sinisävelisen musiikin harrastajien keskuudessa erityisen tunnettu ja arvostettu taiteilija. Mä oon sekatyömies.... Samainen I Want You To Know on asetettu jopa Paul Rishellin ja Annie Rainesin mainion vuoden -96 CD:n nimiesitykseksi. Now I ain’t no miller, no miller’s son, I can do your grindin’ ’til the miller man comes. Levy-yhtiö Polarvoxin vaatimuksesta sen tekstien piti olla suomenkielisiä, mitä varten bändin jäsenet Sekatyömies (A. Bo Carterin musiikkia, johon luonnollisesti suosittelen tutustumaan, on 60-luvun lopusta alkaen julkaistu uudelleen vähintään seitsemällä LP:llä ja noin kymmenellä CD:llä. Now I ain’t no milkman, no milkman’s son, I can pull your titties ’til the milkman comes. ’Cause I’m a all-around man... Amerikkalaisen Roy Bookbinderin diskografiasta taasen löytyvät mm. ’Cause I’m a all-around man ... Näin on siitä huolimatta, että hän oli erinomaisen pystyvä, ainakin viittä eri viritystä käyttänyt kitaristi ja huomattavan lahjakas laulujen laatija. Mä oon sekatyömies, joo, mä oon sekatyömies, oon oon sekatyömies, t een mitä vaan, kukaties. En oo hevosmies, se ei oo homma mun, mutta mä voin käyttää piiskaa, kunnes hevosmies on sun. Yksi niistä esittelee monipuolisen naistenmiehen taitoja: toimittivat Juice Leskiselle joukon musiikkinäytteitä. 1979 ilmestyneelle LP-levylleen ”Banana In Your Fruit Basket”. Niiden mukana oli myös Bo Carterin All Around Man, josta Juice sai pikaisesti aikaiseksi seuraavanlaisen suomennoksen: Kun jätetään pois laskuista suurklassikko Corrine, Corrina, on todettavissa, että Bo Carterin tuotantoa on aikojen kuluessa versioitu jossakin vaan ei mitenkään mittavissa määrin. Leskinen) En oo lihamestari, se ei oo homma mun, mutta teen sun lihahommat, kunnes lihamies on sun. Kuuntelun voi aloittaa vaikkapa omalla suosikillani, mm. Jo v. Now I ain’t no auger-man, no auger-man’s son, I can blow your hole ’til the auger-man comes. Carterin teokset I Want You To Know, Let’s Get Drunk Again ja Your Biscuits Are Big Enough For Me. Yleensä Carterista tiedetään lähinnä se, että hän tulkitsi monia kaksimielisiä sanoituksia sisältäviä ralleja, joita on kerätty 14 kappaletta hänen v. YouTubesta löytyvällä tyylikkäällä vuoden -31 tuotoksella Sorry Feeling Blues. Now I ain’t no spring-man, no spring-man’s son, I can bounce your springs ’til the spring-man comes. Mä oon sekatyömies... Vesa Walamies All Around Man (Armenter Chatmon) Now I ain’t no butcher, no butcher’s son, I can do your cuttin’ ’til the butcher man comes. ’Cause I'm a all-around man... -38 laulaja-pianisti Charles ”Cow Cow” Davenport levytti All Around Manin nimellä I Ain’t No Iceman, ja 70-luvun puolivälissä irlantilainen kitarasankari Rory Gallagher ryhtyi esittämään samaa laulua sen alkuperäisellä nimellä. En oo leipuri, se ei oo homma mun, mutta voin sua leipoo, kunnes leipuri on sun. ’Cause I’m a all-around man... Now I ain’t no plumber, no plumber’s son, I can do your screwin'’ till the plumber man comes. Mä oon sekatyömies... Vuonna 1983 maineikas Hojas-yhtye sai aikaiseksi ainoan studioäänityksiä käsittävän albuminsa ”Sekatyömies”. Lukemani mukaan Bo Carter esitti sukupuoliasioihin liittyviä bluesejaan, joita on noin 20 % hänen kaikista teoksistaan, etenkin valkoisesta väestä koostuneiden yleisöjensä pyynnöstä, ei niinkään omasta halustaan. Chatmon – J. ’Cause I’m a all-around man... En oo asentaja, se ei oo homma mun, mutta mä hoidan sun putkihommat, kunnes ammattimies on sun
Yhdessä Spencer Leigh’n kirjoittamista musiikkikirjoista hän muisteli, miten touhu vanheni käsiin suurin piirtein yhdessä illassa. Lisäksi Argent totesi koskettimiensa takaa hyvin painokkaasti, että God Gave Rock And Roll To You on hänen Zombiesia seuranneen nimikkoyhtyeensä ensiesittämä biisi eikä minkään Kissin. Jälki oli joillakin julkaisuilla jopa tasaisempaa kuin koppakuoriaisilla: hyvänä esimerkkinä käy tämä yhtyeen neljäs singlejulkaisu keväältä 1965, jossa taso pysyy katossa B-puolen esitykseen saakka. Kun Zombies kävi Suomessa vanhoilla päivillään joskus vuosituhannen vaihduttua, tämä materiaali ja vaihe yhtyeen tarinassa jäi Helsingin ratikkahalleilla turhan vähälle soitolle. 68 Blues News 2/2024 PETRI LAHTI D ivarihelmissä ihmetellään tällä kertaa muun muassa brittiläistä mahtipontisuutta, muistellaan levyjä autostaan myynyttä rohkeaa yrittäjää ja otetaan miehestä mittaa Tavastilan tartanilla. Kuulin kappaleen ensi kertaa vuoden 1980 tai 1981 aikoihin joltain kokoelmalta, olisiko ollut nimeltään ”Britain Is Rockin’”, jossa oli albumin nimeen nähden aika vähän varsinaista rokkausta, mutta kappale jäi jo silloin mieleen. ”Matkikoot mieluummin minua sen sijaan että ammuskelevat toisiaan M16:lla”, kuului Acen kohtalokkaan rohkea julistus. On kiehtovaa melodiaa, tyttöyhtye-esityksistä ja Smokey Robinsonilta sopivasti haettuja vaikutteita, tunnetta, stemmalaulantaa ja kaikkea tarpeellista mitä hyvällä pop-levyllä pitää olla. Ykköshitin taustalla on levyalalle tuttu tarina sattumia: Sopivan suulas neiti levyllä, Wendy Richard, toimi tuottaja Robert Stigwoodin sihteerinä, ja kappaletta kehitettäessä hän laukoi kommenttejaan toimistopöydän takaa aidolla Lontoon slangilla ja päätyi lopulta levylle. Uskotaan, uskotaan mutta soittakaa I Must Move! MIKE SARNE FEATURING MIKE SARNE FEATURING WENDY RICHARD WENDY RICHARD Come Outside / Fountain Of Love (Parlophone R 4902) Johan alkaa brittiläisissä tunnelmissa tämänkertainen helmien kalastelu! Ei tätä kevään 1962 novelty-henkistä vuoropuhelua voi julistaa kovinkaan kimaltavaksi löydöksi, mutta oma hupinsa näissä cockneyksi lauletuissa esityksissä on. Sarne oli Rolling Stonesin kanssa yhteiskeikalla, jossa Brian Jones ilmoitti, että kimallepuvun ja paksun naamapuuterin sijaan hänenkin kannattaisi astella lavalle arkisissa vaatteissa. Artisti ilmoitti samalla, että hänen kekseliäisyytensä toimii esimerkkinä ghettojen kasvateille. Charlie Ace muistetaan vielä Punanya paremmin kuvista, joissa hän komeilee liikkuvaksi levykaupaksi rakentamansa Morris 1000 -pakettiauton edessä. Myös Stevie Wonder popahtavine progelevyineen on mainittu! CHARLIE AND FAY CHARLIE AND FAY Punnany / Version (Scorpion) Lisää vuorovaikutusta. Ace oli keksinyt, että hän vie Swing A Ling -levymerkkinsä tuotteet myyntiin sinne, missä asiakkaat ovat eli Kingstonin köyhiin kaupunginosiin. Itse en ole erityisen innoissani tästä 1970-luvun alun Punany-hitistä, joka junnaa paikallaan aika tymäkästä bassottelusta huolimatta, mutta tuoreeltaan sound systemin paukuttamana kappale on varmasti toiminut. Jamaikalla, kuten tietenkin myös muualla, nämä lokki kivellä -tyyppiset tarinat yhdistettynä sukupuolten väliseen sotaan ovat kiehtoneet kuulijoita kummasti. Mike Sarnen ura laulajana oli nopeasti ohi, kun tuulet muuttuivat Britannian musiikissa. 1980-luvun alussa kuultiin sitten suru-uutinen: luoti oli osunut innokkaaseen musiikkimieheen ja tämä oli päässyt hengestään. Kun puheeksi tulevat John Lennonin ja Paul McCartneyn kultakauden (1964–1966) ylivoimaisen tarttuvina pidetyt sävellykset, aika harva nostaa pöydälle haastajina Rod Argentin ja Chris Whiten nimet. Aihetta olisi, sillä nämä The Zombiesin voimanpesät loihtivat käsittämättömän upeita kappaleita yhtyeen singleille samoihin aikoihin. Enemmän kuultiin tulkintoja ”Odessey And Oraclelta”, joka on toki klassikko. Sarne tunsi olonsa saman tien auttamattoman vanhanaikaiseksi – ”ja 4000 kirkuvaa rollarimimmiä katsomossa todisti, että Jones taisi olla oikeassa”. DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 73 Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 73. Nyt liikutaan navan alla ja selvästi aika liukkaasti, mikäli saan selvää Charlie Acen ja tämän toasterkumppanin Fay Bennettin käyttämästä vahvasta patois-murteesta. THE ZOMBIES THE ZOMBIES She’s Coming Home / I Must Move (Parrot 45-9747) Pysytään Britanniassa vielä toisen kiekon verran
Kelly lienee mukana myös TV Is The Thing -kappaleella, mutta sillä soivat urut niin lujaa, että muut soittimet hautautuvat tämän paholaisen instrumentin alle. Tämä tuli mieleen Los Bravosin saksalaissyntyisestä laulusolistista Mike Kennedystä, jota pidettiin Espanjassa aikoinaan Del Shannonin ja Gene Pitneyn tasoisena suurtulkitsijana. What Does A Girl Do. THE TURTLES THE TURTLES It Ain’t Me Babe / Almost There (White Whale 222) Olisin kuulunut täydelliseen vähemmistöön tämän levyn ilmestyessä kesällä 1965, ja kuulun epäilemättä vieläkin, sillä pistän Turtlesin debyyttisinkulta soimaan aina ensin B-puolen, yhtyeen laulajan Howard Kaylanin kynäilemän kappaleen Almost There. Washingtonin ja Kellyn vuoropuhelu jatkuu nasevasti myös mainiolla New Blowtop Bluesilla, jossa ensin mainittu on päätynyt niksulaan pinnan katkettua lopullisesti. Ja ennen kaikkea mukana on taas sitä ristiriitaa, mikä Shirellesin esityksistä teki monien aikalaisten mukaan niin kiehtovia: ne olivat monesti kevyitä kuin tuutulaulut, mutta rivien välissä oli kaikenlaista seksuaalista latinkia sekä raadollista ajan kuvaa. MUSA MUSA N:o 4 (Huhtikuu 1974) Kun ei tullut divarissa vastaan kiinnostavaa musiikkia, ostin sitten lehden jossa kirjoitetaan musiikista. Kennedy on viettänyt liikkuvaa elämää, ja asuu nyt 79-vuotiaana yksin Vitorian kaupungissa 40 neliön asumisoikeusasunnossa ilman kunnon eläkettä. Jutussa Kennedy kertoo viettävänsä päivät lähinnä pitkällään eri vaivojensa takia. Kovinta kyytiä saavat pikkulevyt, joita Wallenius on arvioinut 25 kappaletta eikä ole. Taiteilijaeläkkeestäkään ei ole toivoa, sillä Espanjassa ei ole samanlaista tukijärjestelmää taiteen jumalille elämänsä uhranneille kuin Suomessa. Laulaminenkaan ei tuo enää iloa, kun ääni on kadonnut johonkin vuosien varrella. Blues News 2/2024 69 DINAH WASHINGTON DINAH WASHINGTON Trouble In Mind / New Blowtop Blues / Gambler’s Blues / TV Is The Thing (Mercury 126 030 MCE) Mikä yhdistää nämä hienot R&B-kappaleet, kaikkien aikojen myydyimmän jazz-LP:n ”Kind Of Bluen” ja torvimusiikin ehkäpä kaikkien aikojen merkityksellisimmän albumin ”Giant Stepsin”. Kelly on mukana ainakin kolmella näistä Washingtonin 1950-luvun alkupuolen laaturaidoista: Trouble In Mind -kappaleella hän ikään kuin piikittelee soittamillaan korkeilla äänillä elämäänsä tuskailevaa laulajatarta ja yrittää lisätä tämän tuskaa. Mikäli oikein katsoin, tyttöyhtyeeltä nousi 20 peräkkäistä singleä listoille vuoden 1960 Tonight’s The Nightista loppuvuoden 1964 Are You Still My Babyyn – jo siinä olisi aihetta kohkata Shirellesistä vaikka joka divarihelmissä. Vastaus kuuluu pianisti Wynton Kelly, joka monien entisajan pelimannien tapaan repi leivän sieltä mistä sai, välillä rytmibluesista, sitten jatsista. on hyvin prototyyppinen Shirelles-kappale: siinä on tarttuva melodia, vireän kilkuttava sovitus, Shirley Alston laulaa ärhäkän ilmeikkäästi ja loppukolmikko huhuilee sekä sha-lallattelee taustalla ihan yhtä vetävästi. Ainoastaan Bring A Little Lovin’ -kappaleen päätyminen Quentin Tarantinon elokuvaan ”Olipa kerran Hollywoodissa” poiki hänelle pientä tulovirtaa. THE SHIRELLES THE SHIRELLES What Does A Girl Do. Ymmärrän kyllä, miksi levyn ostajia kiinnosti paljon enemmän myyntisivuksi päätynyt Dylan-päivitys: kappale toimii yhtyevetoisena oikein hyvin ja on ollut takuuvarmasti uutta aaltoa ilmestyessään. Kelly menehtyi missäpä muualla kuin keikkamatkalla Torontossa 1971. Nyt on, ja kuten arvata saattaa, jokaisessa esiin kaivamassani Shirellesjulkaisussa vähintään toinen puoli on hieno. Tällä sinkulalla se on Ed Townsendin säveltämä What Does A Girl Do?, joka kohosi jenkkilistalle sijalle 53 syksyllä 1963. Liian usein on jäänyt laittamatta Shirellesin Scepter-single levylautaselle, kun tutuimmat hitit tuntee läpikotaisin ja vähemmän tuttuihin ei ole ollut muka aikaa perehtyä kunnolla. Tampereen pikavierailulla jäi näppeihin tämä kevään 1974 Musa, jossa on totisesti luettavaa pyydetyn kahden euron arvosta. El Pais -sanomalehti oli jututtanut Kennedyä helmikuussa, eivätkä tämän kuulumiset olleet erityisen hyviä. Vauhdissa on kukapa muu kuin Jukka ”Waldemar” Wallenius (1948–2021), joka ei pelkää niittää ja kyntää uutta ja vanhaa lehden eri palstoilla. Lohtu voi olla Kennedylle laiha, mutta onneksi on sentään levyt: Black Is Black on niitä kappaleita, jotka jäävät mieleen kertakuulemalla vetävän intron ja laulajan vireän äänen ansiosta. LOS BRAVOS LOS BRAVOS Black Is Black / I Want A Name (Decca 45F-22419) Suolatonta on välillä soittajan soppa. Jamaikalais-trinidadilaista sukujuurta ollut Kelly oli mukana jo 16-vuotiaana Hal Singerin Cornbreadilla, joka kohosi R&B-listan ykköseksi 1948, ja toi sen jälkeen vuosikymmenet juohevaa länsi-intialaista pianissimoa kaikenlaisille huippulevyille Dinah Washingtonin ikuistuksista Miles Davisin ja John Coltranen klassikoihin saakka. / Don’t Let It Happen To Us (Scepter 1259) Tunnustan. Ikää oli 39, kuolinsyy epilepsia. Jutussa Kennedy sanoo, että kaikki mikä aikanaan tuli myös meni, eikä Los Bravosin tuotanto ole poikinut hänelle juurikaan tuloja, kun hän oli vain laulaja, ei säveltäjä. Kyseessä on raju rypistys, jossa on kuunneltu The Kinksin räyhäkkäimmät pariminuuttiset alusta loppuun ja muokattu niiden pohjalta musiikkia, jota voisi kutsua katurokiksi jos sellainen termi olisi ollut käytössä 1960-luvun puolivälissä
Kun lähtö lähenee, Kansa neuvoo Stumpin kuvaajaa ottamaan foton heti lähtölaukauksen kajahtaessa, että kilpailijoitakin pääsee kuvaan ennen kuin hän katoaa muilta maisemaan. Vaikka Muddy Lee Makkonen on sangen helppoa omaksuttavaa Blues Newsin kestokuluttajille, on kohtalaisen selvää, että ydinkohderyhmän ulkopuolelta tulevien voi olla haastavaa pujahtaa sisään sarjakuvan tarkoitushakuiseen insidemaailmaan runsaine sivuhahmoineen ja detaljeilla täytettyine viittauksineen ilman tapahtumia tarkemmin avaavan lähdekirjallisuuden penkomista. STEVIE WONDER STEVIE WONDER Superstition / You’ve Got It Bad Girl (Tamla T 54226F) Oli ne aikoja. Näin se on, heti kyseisen BN:n kannessa näköjään kysellään, onko Wonder soulia vai progressiivista poppia, ja todetaan ettei jälkimmäisen pitäisi mahtua Blues Newsin sivuille ollenkaan. Aikaisemmin Soundi-lehdessä seikkailleesta jazz-herätyksen kokeneesta veljestään Ornette Birks Makkosesta poiketen sinisäveliin hurahtanutta Muddya on opittu siitä lähtien seuraamaan säännöllisesti jokaisessa lehden numerossa – sekä toivottavasti vielä pitkään tulevaisuudessakin. Murska-arvion saa muun muassa Hullujussin Friduna Skikuna (niin huono ”Chuck Berry rip-off” ettei sille irtoa edes yhtä tähteä), Rock-Jerryn She’s Got It (yhä niin huono laulaja että nostalgiasäälistä yksi tähti), Abban Waterloo (”Että isot ihmiset viitsivät” – kaksi tähteä) ja Alvin Stardustin My Coo Ca Choo (”Yrittävät Shane Fentonista uutta Glitteriä” – ei tähtiä). Kallion ja Pirisen eloisa ja sopivan humoristinen toteutustapa kuitenkin takaa tutustumiskynnyksen olevan riittävän matala myös vain yleisemmin graafista kulttuuria harrastaville tai ei-niin-hc-asteelle ajautuneille musiikin sekakäyttäjille. Sija: viimeinen. Lehden irtonumerokin, jossa tätä tulikivenkatkuista keskustelua Hesarin mukaan käydään, on mainittu: 1/1974 (25). Sivun laajuisissa itsenäisissä tilannekuvauksissa Muddya on viety osalliseksi blueshistorian merkkihetkiin, luomaan itse omaa bluessaagaansa tai muuten vain pohtimaan maanläheisellä mutta syvällisellä tavallaan aihepiirin keskeisimpiä kysymyksiä ja ilmiöitä. 70 Blues News 2/2024 innostunut yhdestäkään. Pete Hoppula Seasick Steve (US) Joanne Shaw Taylor (UK) Robert Jon & The Wreck (US) Drink Floyd (FIN) Ville Mehto (FIN) Creek Road Eleven (FIN) Eeva Äärelä (FIN) Liput: tiketti.fi/puistoblues Järvenpää BN lukee sarjakuvia! BN lukee sarjakuvia!. Ennen kaikkea Muddy Lee Makkosen (ja hänen ”vanhempiensa”) perimmäisestä olemuksesta välittyy, ettei näitä ruutuja suinkaan laadita rutiininomaisena tilausduunina, vaan poikkeuksellisella rakkaudella ja ymmärryksellä puheena olevaa musiikinlajia kohtaan. Mukana on myös jonkin verran muualla kuin BN:ssä alun perin päivänvalon nähneitä töitä. Kritiikin kannukset puhuttivat siis jo 40 vuotta sitten. Ja kaikki tämä upean värikkäästi ja tunteella kirjoitettuna – arvostan! Mielenkiintoista on myös se, miten nämä Musan arvostelijoiden jakelemat tähdet kiihdyttävät mieliä lehden lukijapalstalla. Kun kyseessä on tulikuuma nuori laulajakyky, kisa kiinnostaa tiedotusvälineitä. Selitys: Olisin voittanut, jos olisin vähänkin treenannut. Eikä hän ole suinkaan esiintynyt nimikkopalstallaan yksin: mikäli ”perusjulkkiksille” on ollut ylpeyden aihe päätyä edes kerran elämässään mukaan Aku Ankkaan, on vastaavanlaisia ilon hetkiä saanut viime vuosina kokea melkoinen lauma Muddy Lee Makkosta lukevia roots-vaikuttajia. Sataselle on ilmoittanut mukaan Tapani Kansa, joka kertoo ennätyksekseen 11,9. Palataan aiheeseen ehkä jossain toisessa yhteydessä, mutta lopetellaan helmet tällä kertaa sielukkaaseen Superstitioniin ja naureskellaan päälle HS:n Wonderista otsikkoa myöten käyttämää lempinimeä: Teuvo Ihme. Pauli Kallion (käsikirjoitus) ja Ville Pirisen (kuvitus) yhteistyön hedelmä vakuutti heti ensistripeillään kaksikon olevan ”alan miehiä”: boheemiin piirroshahmoon ihastuttiin lähtemättömällä tavalla. Osui nimittäin silmiin Helsingin Sanomien arvostelu Stevie Wonderin ”Talking Book”ja ”Innervisions”-albumeista, ja Blues News oli mainittu heti kritiikin alkupuolella, kun kerrottiin ettei osa soulin suomalaisharrastajista pidä Wonderin tuotantoa aitona sielumusiikkina, vaan ”linkoaa lokaa haukkumatermeinään silkka pop, elektroniikka ja valkoiselle väelle tehty musiikki”. ”Ehkä luovumme tähtisysteemistä pian”, Musa vastaa kaksikolle nöyrästi. ”Muddy Lee Makkonen komentaa mojon hommiin” jatkaa tästä 64-sivuisena seuraavat yhdeksän vuotta kattavana kakkososana. En nyt ala avaamaan tähän tilaan sen enempää tuota Wonder-keskustelua, joka herättää aika kaksijakoisia tunteita: turhan totista ja tarkkaa rajan piirtämistä, mutta sen vastineeksi pientä kateuden kaihoa aikoihin, jolloin tuore musiikki ja siitä keskusteleminen oli aidosti tärkeää. Siellä ”lautamies” Ilkka Helander Kurikasta kirjoittaa yhdessä Jussi-Pekka Hakolan kanssa, miten lä on yläkroppansa peittona tyylikäs raidallinen miesten kauluspaita. Kansa erottuu muista finalisteista jo sillä, että hihattoman pikajuoksuasun sijaan hänelPAULI KALLIO / PAULI KALLIO / VILLE PIRINEN VILLE PIRINEN Muddy Lee komentaa mojon hommiin (Suuri Kurpitsa) Sarjakuvasankari Muddy Lee Makkosen juurimusiikin täyteinen taival sai alkunsa Blues Newsin sivuilla vuonna 2007. Ajan saatossa sarjakuvan aiheet ovat myös alkaneet maagisesti kytkeytyä yhä tiiviimmin kunkin käsillä olevan BN-numeron muuhun sisältöön, jolloin Makkonen on siirtynyt entistä lähemmäs ruohonjuuritasoa ja päässyt kertomaan painavan sanansa useista ajankohtaisistakin teemoista. Paikalla on jopa pääkaupungin undergroundhenkinen musiikkijulkaisu Stump. lehti lätkii adjektiiveja ”timangi”, ”rautaa” ja ”makee” viiden tähden kera liian monelle levylle eikä pidä kiinni asemastaan maan varteenotettavimpana musiikkialan julkaisuna. Hän nimittäin oli oppinut puhumaan monien lukijoiden kanssa prikulleen ”samaa kieltä”. Ensimmäisten seitsemän vuoden (etupäässä mustavalkoisina ilmestyneet) jaksot julkaistiin väritettyinä versioina syksyllä 2014 albumikoosteena ”Muddy Lee Makkonen heräsi tänä aamuna” (Suuri Kurpitsa). Aika: 12,5. Toinen ääripää koetaan albumipalstalla, jossa Wallenius sauhuaa Bobby Blandista (”His California Albumille” täydet viisi), Chuck Jacksonista (”Through All Timesille” 4,5) sekä Three Degreesistä (nimikkoalbumille 4). TAPANI KANSA TAPANI KANSA Nyt tiedän kaiken / Hän mennyt on (Scandia KS 766) Kymin Alun ja Tavastilan Kiiston järjestämät piirikunnalliset yleisurheilukilpailut kesällä 1968 Kotkan Tavastilassa
Blues News 2/2024 71 71 Blues News 2/2024 Seasick Steve (US) Joanne Shaw Taylor (UK) Robert Jon & The Wreck (US) Drink Floyd (FIN) Ville Mehto (FIN) Creek Road Eleven (FIN) Eeva Äärelä (FIN) Liput: tiketti.fi/puistoblues Järvenpää
Magic Slim oli iso mies, suoranainen järkäle. Tein sitten toki asianomaiset täydennysmerkinnät omiin diskografioihini. Muitakin kummajaisia kansiteksteissä esiintyy, esimerkkinä Magic Slimin maaliskuun 2020 äänitteeksi kirjattu Please Don’t Dog Me – Slim oli tuolloin ollut sattumoisin jo monia vuosia haudan levossa. Ehkäpä juuri Primerin uran tämänhetkinen noste ja suosio on ollut taustavaikuttimena tälle uusiojulkaisulle, jolle hänet on juuri sen perusteella nostettu yhdenvertaiseksi artistiksi Slimin rinnalle.. Tässä tyrkyllä oleva reilun 50 minuutin ja 12 kappaleen kattaus on peruja neljästä erillisestä äänityssessiosta vuosilta 2021–23 Phoenixin itälaitamilla sijaitsevalta Corritoren kotikenttänään pitävältä Tempest-levytysstudiolta. Pertti Nurmi Molemmat muusikot levyttivät erittäin ahkerasti itävaltalaiselle Wolf-levyfirmalle 1980-luvulta alkaen, ja valtaosa tuplan materiaalista onkin poimittu heidän aiemmasta Wolf-tuotannostaan. Molemmilla artisteilla on plakkarissaan myös massiivinen levytyshistoria, Primerilla reippaasti yli 20 albumia ja Magic Slimillä jopa miltei tuplasti tuo määrä. Huhhuh! John Primerilla on puolestaan ominaisinta maaperää Muddy Watersin opinahjossa kouliintunut teräsputkella liu’utettu sliden käyttö, jollaista sitäkin saa kuuntelija nautiskella runsain mitoin, esim. En pystynyt myöskään palauttamaan jo pitkälti haperoituneeseen muistiini niiden mahdollista alkuperää. John Primerilla on tällainen CV. Muistan aina hetken, kun vuonna 1986 Chicagon Checkerboard-klubilla kättelin hänen lapiomaista kouraansa, josta puuttui nuoruudenvuosien puuvillahommissa menetetty pikkurilli. Meikäläisen kaltaisen täydellisen aarreaitan tavoittelijan tarvitsee toki hankkia ne kaikki, mutta yleisesti ottaen levy per vuosi -tahti taitaa olla nykyyhteiskunnassa liian ylenpalttista. 72 Blues News 2/2024 LEVY TUTKAILUT ”Slow Blues” -katsauksen yhteyteen istuu mainiosti silmäillä lyhyesti John Primerin ja tuottaja-huuliharpisti Bob Corritoren uunituore ”Crawlin’ Kingsnake” -CD, joka on parivaljakon neljäs kimppapitkäsoitto. Myös jatkossa rivakat bluesvedot ja -shufflet ovat tavaramerkkinä, kuten Willie Dixonin Down In The Bottom, Muddyn Stuff You Gotta Watch, A.C. Magic Slim (1937–2013) ei tietenkään tarvitse esittelyjä tämän lehden lukijakunnalle – tai ei ainakaan pitäisi tarvita. Tupla-CD on koostettu rakenteellisesti ihan fiksusti vuorottamalla artisteja tasa-puolisesti raidalta toiselle, jolloin molempien osalle tulee kahdeksan soolonumeroa. Myös tämä kevättuore tupla-CD voi toimia tiennäyttäjänä tai silmien – siis korvien – avaajana. Juuri kokonsa ja jykevyytensä tuloksena hänen yksi tunnusomainen tavaramerkkinsä oli kitaraansa ravistaessaan syntyvä vapisevan veivaava, jopa epävireisen kuuloinen viuhuva soundi, kitara kuin suorastaan itkee katkerasti hänen syleilyssään. Edeltävästä slowaribluesalbumista huomattavan selkeästi poiketen saamme nyt (onneksikin) kuultavaksemme pääasiassa reipastempoista Chicago-bluesia, Primerin vuolaan helmeilevää kitarointia sekä Corritoren rouheaa bluesmunnaria. Jälleen siis sinällään vallan mainio levy Bob Corritoren ehtymättömästä tuotantomyllystä, ainoana kriittisenä argumenttina tosiaan joltinenkin runsaudenpula näiden artistien tarjonnassa. Meillä on sattumoisin suht hyvän kamuni Johnin kanssa synttärit peräkkäisinä päivinä maaliskuun alussa. Levyt ovat järjestään tasalaatuisia tuotoksia, joista melkein mistä vain voisi aloittaa tutustumisen näihin ykkösdivisioonan bluessankareihin, jos jostain syystä jollakulla ylipäänsä saattaa olla moinen aukko musiikkisivistyksessään. Kuten todettu ja nimikin kertoo, “Slow Blues” on teema, jota noudatetaan eksplisiittisesti, välillä jopa superhitaina, lähes laahaavina tulkintoina, kuten So Easy To Love You tai Just To Be With You. Sellainen huomio kuitenkin, että albumin nimi “Slow Blues” kertoo aika paljon. Pientä epävarmuutta aiheuttaa CD:n kansitekstien osin puutteellinen ja jopa virheellinen informaatio. Siitäkin huolimatta, että käytännössä kaikki edellä mainitut ovat hienoja ja pieteetillä tuotettuja, aitoja blueslevyjä. Take The Bitter With The Sweet ja Country Boy. Hänen pitkä uransa huipentui viime vuonna nimitykseen alan arvostetuimpaan Blues Hall of Fame -kategoriaan, jonne tyypillisesti päädytään vasta artistin kuoleman jälkeen. Blues Hall of Fame -nimitys on hänelläkin, totta kai, monien muiden vuosien saatossa kertyneiden kunniamainintojen ja palkitsemisten ohella. MAGIC SLIM & MAGIC SLIM & JOHN PRIMER JOHN PRIMER Slow Blues (Wolf CD 120.107, 2-CD) JOHN PRIMER & JOHN PRIMER & BOB CORRITORE BOB CORRITORE Crawlin’ Kingsnake (SWMAF 27) John Primer on eittämättä tämän päivän merkittävin niin afrikanamerikkalaisen kuin yhtä lailla Chicago-bluesin sanansaattaja. Kenelläkään bluesartistilla ei voisi olla parempia kannuksia urallaan kuin toimia ensin nuorena muusikkona Muddy Watersin viimeisten vuosien bändin liiderinä, ja siirtyä sitten legendan kuoleman jälkeen käytännössä vastaavaan statukseen blueskolossi Magic Slimin joukkueeseen. Pianistina toimii mainio kilkuttaja Anthony Geraci, kakkoskitarassa Jimi ”Primetime” Smith ja rummuissa Wes Starr. Valitettavaa sanoa, mutta samalla hän on myös tämän katoavan, aidon luonnonvaran viimeisiä mohikaaneja, sillä mikään nuorukainen ei hiljattain 79 vuotta täyttänyt Primer ole. Tällaisia sinisävyisiä, venyviä soittonyansseja kuullaan levyillä runsaasti. Kun kyse on minulle erinomaisen tärkeistä bluesartisteista, ja koskapa kannet eivät kerro miltä tai moneltako herrojen albumeilta äänitteet ovat peräisin, niin “uteliaisuuttani” tsekkasin asian: Vastaus on (ainakin) 9:ltä. Se keskittyy tieten tahtoen ja yksinomaan molempien herrojen hidastempoiseen tuotantoon, paikoitellen jopa piinaavan sellaisen, mikä on tässä yhteydessä pikemminkin laatumääre kuin kritiikki. Reedin This Little Voice, Magic Slimin Gravel Road sekä Primerin oma sävellys Hiding Place, joka on itselleni koko CD:n mieluisimpia tulkintoja. Silloin on taottava, kun rauta on kuumaa, tavataan sanoa, mutta luvalla sanoen tarjontaa on nyt kyllä hieman liikaa. Sattumoisin Primer on ollut vierailevana solistina myös aika monella ”Bob Corritore & Friends” -nimiä kantaneilla CD-julkaisuilla, joita niitäkin on tipahdellut markkinoille viime vuosina peräti kymmenkunta. Siten ei liene sattumaa, että Muddy on kolmen kappaleen myötä CD:n eniten lainattu artisti. Rauhallisempaa osastoa edustavat milteipä ainoastaan B.B. Pääartistien taustalla on kautta levyn laadukas vakkarikokoonpano, jossa vanha herra Bob Stroger jaksaa polkea bassoaan ilmeisesti ihan viimeisen tappiin saakka. Juuri tällaisella materiaalilla mitataan bluesartistin kypsyys ja fokusointikyvykkyys, ja niinpä tässä olisi lukemattomille nykypäivän “bluesrock/rockblues” (kummin päin vain) -kitaranrevittelijöille erinomainen oppikoulu. Kansivihossa todetaan kahden kappaleen olevan aiemmin julkaisemattomia, mutta lisäksi pari muutakin on sellaisia, joista en äkkiseltään löytänyt merkintöjä julkaistuista diskografiateoksista. Edellinen, Corritoren omalla levymerkillä eli juuri tällä Southwest Musical Arts Foundationilla julkaistu ”Gypsy Woman Told Me” on vuodelta 2020, kun taas heidän kaksi ensimmäistä yhteistä kiekkoaan ilmestyivät sittemmin lopettaneella Delta Groove -merkillä vuosina 2013 (”Knockin’ Around These Blues”) ja 2017 (”Ain’t Nothing You Can Do”). Tyylipuhdasta ja ennen muuta tyylitajuista Chicago-bluesia, siitä ei ole kahta sanaa, kun alan pitkän linjan ammattimiehet ovat asialla. Lisäksi Primerilta on ihan puhtaasti omissakin nimissään kaksi albumia vuosilta 2022 (”Hard Times”) ja 2023 (”Teardrops For Magic Slim”). Levyn nimikappaleeksi on päätetty ottaa John Lee Hookerin reippaassa moodissa vedetty Crawlin’ Kingsnake. Kingin Chains And Things sekä Muddyn Rosalee Blues ja Feel Like Going Home. Kuten nähdään, CD-kannessa on vuosikertakuva nuorista artisteista, johon aikaan Primer oli selkeästi vielä Slimin bändin kakkosmies ja pääasiassa säestyskitaristi. Vain yksi esimerkki, Bad Avenue, jolla kuuntelija ei sen ensitahtien ja -nuottien jälkeen pysty edes kuvittelemaan kuulevansa muuta kuin traagisen dramaattista tarinaa ikävästä katuympäristöstä, juuri siten kuin vain Magic Slim osasi tilittää. Kimpassa he soittavat yhdeksällä kappaleella, live-äänityksiä on reilu puoli tusinaa, ja äänitysten aikaikkuna on vuodet 1986–2015
Sitä on tarjolla sekä CD:nä että vinyylinä. Corne on tuottanut puolet Troutin levyistä. Blues News 2/2024 73 OMAR COLEMAN OMAR COLEMAN Strange Times (Color Red CRED-306) Omar Coleman (s. Mies pitää Sugar Bluen kokeilevasta tyylistä, mutta soitossa on myös paljon vanhojen mestarien, kuten Wellsin ja Sonny Boy Williamsonin (Rice Miller) oppeja. Joka tapauksessa Colemanilta löytyy tulkintakykyä sekä väkevyyttä erottua massasta. Yhtälö on kuitenkin hyvin luonnollinen ja toimiva. Rankkaa kamaa. Yhteistyö studiossa jatkuu pitkäaikaisen tuottajaystävän Eric Cornen ohjauksessa. Tuottajana hän on tuonut luottosoittajiensa avulla Curtis Mayfield -vaikutteista 1970-luvun katufunkia sekä omilla New Mastersounds -tuotoksillaankin suosimaa deep funk -sävyä. Puhelaulua en muista aiemmin Troutilta kuulleeni. Itselleni sellainen on Heaven Or Hell, joka on rankaksi äityvä, läpipuhuttu laulu. Harpistilta on tähän mennessä ilmestynyt 4 albumia, jotka kaikki ovat suositeltavia tuotoksia. ”Broken” on Walter Troutin 31. Aina ei Troutkaan silti onnistu, mikä toki on inhimillistä. Ei hän nyt suoranaisesti mokaakaan, mutta ei myöskään tuo mitään lisäarvoa. Nimibiisin Broken Trout esittää vierailijansa Beth Hartin kanssa. No Magic (On The Street) ei jää siitä kauaksi. Erityisen merkillepantavaa on Troutin onnistuminen biisintekijänä. Colemanin juuret linkittyvät vahvasti hänen kotikaupunkiinsa ja sen blueselämään. Mies kumartaa musiikillisesti vanhojen mestarien suuntaan, mutta haluaa myös katsoa tulevaisuuteen yhdistelemällä blues-, soulja funk-vaikutteita rohkeasti toisiinsa. Veteraanikitaristi Walter Troutin, 72, sarkastinen luonnehdinta uudesta levystään pitää paikkansa. Myös omaa tuotantoa olevat biisit ovat varsin onnistuneita. Tuli albumeita kuten ”Battle Scars” (2015), ”Survivor Blues” (2019) ja ”Ordinary Madness” (2020), joiden nimet jo puhuvat puolestaan. Kun pitkän uran luja perusta luotiin jo ammoin John Lee Hookerin yhtyeessä ja korkeakouluopinnot suoritettiin 1980-luvulla John Mayallin Bluesbreakersissa, niin kyllähän soiton pitääkin sujua. Kiekon tuottaneen ja analogiseen ”vintage”-soundimaailmaan erikoistuneen Robertsin kädenjälki kuuluu selkeästi. Kulunutta sanontaa käyttääkseni tulos on enemmän kuin osiensa summa. Kerrottakoon, että Trout itse pakeni pandemiaa Kaliforniasta pieneen kalastajakylään Tanskaan, kuuluihan hän elinsiirtonsa takia äärimmäiseen riskiryhmään. Materiaali on nauhoitettu Denverissä, Coloradossa Robertsin Color Red -studioilla. Välillä taustamusisointi tuo todella vahvasti mieleen Daptone-firman Sharon Jonesin & Dap-Kingsin, Charles Bradleyn sekä tietysti The Mastersoundsin aikaansaannokset. Harppua kuullaan runsaasti. Sanoja ei tarvita, kun kitara puhuu. Jotenkin aistii, että hän on myös fyysisesti aiempaa paremmassa kunnossa. Siellä Colemanin kanssa ovat olleet musisoimassa Carl Sorenson (rummut), Dan Africano (basso), Cole Rudy (kitara), Chris Spies (koskettimet), Eric Bloom ja Nick Gerlach (puhaltimet) sekä Adrienne Short ja Kari Clifton (viulu). Mutta on siellä toivoakin ja jopa tyylipuhdas rakkauslaulu Marie-vaimolle, levyn ainoa instrumentaali Love Of My Life. Colemanin uusin kiekko on levytetty jo 2020. J-P Berg WALTER TROUT WALTER TROUT Broken (Provogue PRD 77232) ”Olen aina halunnut kirjoittaa positiivisia lauluja, mutta eipä tästäkään albumista aivan sellainen tullut”. Ainoa heikompi biisi löytyy keskivaiheilta. Muu osasto vaipuukin enemmän perinteisille rakkauselämän pohdinnoille. Troutille juuttien maa oli sinänsä tuttu jo soolouran alusta, äänitettiinhän hänen debyyttialbuminsa ”Life In The Jungle” (1989) liveosuudet Tanskassa (ja studio-osuudet Ruotsissa). Artistin tumma ja rosoinen ääni on tuottaja Robertsin mukaan kuin yhdistelmä Muddy Watersia ja soul-mies Charles Bradleytä. Maailmanlaajuinen pandemia toi sen julkaisuun kuitenkin vaikeuksia ja albumin markkinoille tulo siirtyi aina tähän vuoteen asti. Rokkipuolta edustava I’ve Had Enough esittelee yllättävän laulajavalinnan, jota ainakin itse vierastan näissä yhteyksissä. Mukana on Hammond-urkuja, teräviä torviriffejä ja muutamaan otteeseen myös jousia ja kitaran wah-wah -efektiä taitavasti sovitettuina. Yleensä liikutaan elämän varjoisimmalla puolella. Varsinkin alussa kuultavat Chicago ja Strange Times puhuttelevat biisirakenteidensa lisäksi terävillä ja kantaaottavilla teksteillään. Sävelmissä pitää olla aitoa sisältöä ja sanomaa. Singlenäkin julkaistu Slow Down Baby on northern soul -tyylinen liki neliminuuttinen rytky, joka jää pahasti junnaamaan paikalleen eikä sitä pelasta edes Colemanin pätevä harputtelu. 1973) on yksi kiintoisimmista nuoremman polven Chicago-bluesartisteista. Troutin musiikillinen tuotanto sai aivan uutta syvyyttä vuoden 2013 jälleen, kun hänelle tehtiin vaativa maksansiirto. Myös hengenvaarallisen kulkutaudin valtava uhrien määrä Yhdysvalloissa sai Troutin kitaran itkemään. Colemanin ei tarvitse tinkiä tippaakaan tyylistään ja harputtelu luo vahvan blueselementin kokonaisuuteen. Voimavokalistin mukanaolo tuo kappaleeseen lisää syvyyttä ja karheaa elämänmakua, onhan myös Hartilla takanaan oma rankka päihdehistoriansa ja taistelu siitä selviytymiseksi. Vielä paremmin toimii Bleed, jolla Troutin roima blueskitarointi saa aisaparikseen nuoren taitavan brittiharpistin Will Wilden. Chicagon länsipuolen kasvatin suurin esikuva on harpisti Junior Wells, jonka funkahtava musiikillinen linja onkin hyvin lähellä Colemania. ”The Blues Came Callin’” (2014) olisi voinut jäädä hänen joutsenlaulukseen, mutta toisin onneksi kävi. Aivan parhaimmilleen hän yltää nyt hienossa kantribluesissa, eron jälkeistä olotilaa tilittävässä karheassa Turn And Walk Away’ssa, jota vievät eteenpäin Troutin omat huuliharppuosuudet. Levyllä Coleman on yhdistänyt voimansa brittiläisen The New Mastersounds -yhtyeen nokkamiehen, kitaristi Eddie Robertsin kanssa. Teksteissä eivät vanhat demonit kummittele entiseen tapaan, vaan laulut kommentoivat enemmänkin yleispätevästi ihmispolon eloa ja oloa. Erityisesti kannattaa nostaa esiin Courage In The Dark, levyn pisin esitys, jolla Trout niin sanotusti antaa palaa. Yhteistyö on malliesimerkki Troutin tavasta kutsua studioon muusikoita, joilla oikeasti on annettavaa hänen musiikilleen. Parivaljakon keskinäinen kemia toimii hienosti ja olisi varmasti kantanut pidemmällekin. Albumin musiikillinen kattaus kulkee miehen aikaisempien kiekkojen suuntaisesti funkahtavassa, urbaanissa Chicagobluesissa. Parin vuoden takainen levy sisälsi edelleen kysymyksiä Troutin vaikeasta lapsuudesta, jota sävyttivät sodassa henkisesti rikki menneen isän päihdeongelmat ja raaka perheväkivalta. Harri Aalto levy tutkailut. Myöskään mielleyhtymät Otis Clayhin eivät ole kaukaa haettuja. ”Broken” sisältää myös hetkiä, jotka yllättävät Troutia pitkään seuranneenkin. Onneksi kaikkien vaikeuksien jälkeen levy on nyt vihdoin ulkona. Trout itse on hyvässä vedossa. Vanhan liiton heavybändin Twisted Sisterin Dee Snider ei todellakaan ole ensimmäinen vokalisti, jonka voi kuvitella Troutin biisien tulkitsijaksi. Vaikutteita hän on poiminut laajalta rintamalta. Tämä uutuus jatkaa hyvää putkea tuoden artistikuvaan mukaan myös vähän uusia sävyjä. Trout tekee biisejä 1960-luvun eetoksella. Mies riutui silmissä. Laulujen tulee antaa kuulijalle ajattelemisen aihetta. ”Broken” on toteutukseltaan jotenkin edeltäjiään avoimempi ja musiikillisesti vaihtelunhaluisempi tapaus. Se ei ole yhtä henkilökohtainen kuin edellinen levy ”Ride” (2022), jossa hän purki koronasulun synnyttämiä patoumiaan. albumi. Kitaraja ajoittain myös huuliharppuosuudet ovat muutenkin kautta linjan pätevää jälkeä. Vetävä biisi, mutta ei levyn paras. Vakava maksasairaus, jonka voi hyvällä syyllä arvioida aiheutuneen hänen rankasta juomisestaan ja muista epäsäännöllisistä elämäntavoista, suisti Troutin välittömään hengenvaaraan. Hän on kehutun ja ansioituneen laulajan ja lauluntekijän Dani Wilden veli, ”huuliharpun Hendrix”, kuten brittilehdistö on häntä kutsunut
Tarjolla on vain seisomapaikkoja. Verrattuna erääseen toiseen pitkän linjan bändiin allekirjoittaneen mielestä tämän levyn perusteella vanhoilla herroilla riittää annettavaa jatkossakin, ainakin vielä yhden albumin verran. Kun tämän kesän festariartistit on jo buukattu, niin tässä on yksi varteenotettava vaihtoehto, jota kannattaa (lue= pitää) harkita loppuvuoden ja ensi kesän kinkereihin. Yhtye perustettiin joulukuussa 1965 ja sen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi seuraavana vuonna. Levyn avausraita On Last Boogie voidaan ymmärtää ”kerran vielä pojat”, ja ”Finyl Vinyl” on siten final vinyl. Mississippin Clarksdalessa, ei kovinkaan kaukana siitä kuuluisasta valtateiden risteyksestä (jossa Robert Johnson tarinan mukaan myi...no, tiedätte kyllä) syntynyt Christone Ingram on päässyt lyhyessä ajassa harvinaisen pitkälle. Delta bluesina alkava ja itämaisia vaikutteita omaava Insomnia muuttuu puolivälissä rä(i)mebluesiksi, kun rummut ja rouhea särökitara astuvat kehiin. 50-luvulla pistäydytään Gene Vincent -tyylisen Po’ Boy John -sävelmän kera. Myös ”Live In London” oli jälleen Grammyehdokkaana, mutta nyt tuli tilastotappio, kun vuoden parhaana bluesalbumina (Best Contemporary Blues album) palkittiin Larkin Poe. Esa Pulliainen sanoi joskus, että kitarassa pitää olla kaikua tarpeeksi ja kun otetaan pykälä pois, niin sitä on sopivasti. Se ei hänen tapauksessaan tarkoita itsetarkoituksellisesti pitkitettyjä sooloja, vaan musiikki saa lavalla kokonaan uusia, alkuperäistä tuoreuttavia ja jopa muuntavia sävyjä. Bändillä niin kova meno päällä, että kuuntelussa tulee pakostakin hiki. Todellakin, esikoisalbuminsa ”Kingfish” jälkeen Ingram on ollut ehdolla 11 eri musiikkiäänestyksessä ja voittanut yhtä lukuun ottamatta ne kaikki, mukaan lukien Grammyn toisesta albumistaan ”662”. Tässä on monille nuoremman polven muusikoille vähän mallia, kuinka homma hoidetaan tänä päivänä. Ärhäkkä perusboogie saa lisäpotkua Alvinin soittamasta slidekitarasta. Reippaasti rullaava No Happy Home on selkeästi ”One Woman Band” -kiekon ylijääneitä kappaleita. 74 Blues News 2/2024 sanottavaa enää on Christone ”Kingfish” Ingramista, joka kahdella ensimmäisellä albumillaan räjäytti pankin, kohosi salamavauhtia bluesin supertähdeksi ja nuoreksi suunnannäyttäjäksi. Alkuperäinen levytys on ehkä aavistuksen rankempi, mutta uusioluenta on irtonaisempi. Ei brassailua, ei diivailua vaan nöyrää asennetta – ja yltäkylläisesti toinen toistaan hienompia kitaravetoisia tulkintoja. Kuinkahan rankka lopputuloksesta olisi tullut, jos herran käsittelyssä olisi ollut Hammond B3. Tuolloin kitaran varressa vuorottelivat Larry Taylor ja John Paulus. Dave Alvinin kirjoittama Blind Owl kertoo bändin perustajajäsenestä Alan ”Blind Owl” Wilsonista. Vivinon kirjoittama ja laulama When You’re 69 on Chicagoja harppubluesin juhlaa. Vivinon pianollaan ryydittämä, Rollee McGillin säveltämä There Goes That Train kulkee kuin juna kiskoilla. Voin vakuuttaa, että tämän konsertin aikana aika ei tule pitkäksi. Kun Voltin edellinen albumi oli suurelta osin yhden naisen voimin toteutettu ”One Woman Band”, niin ”Shout Sister Shout!” on ripauksen verran enemmän bändilevy. Studiossa mukana ovat olleet Lou Reedin pitkäaikainen rumpali Danny Frankel, Dr Johnin bändistä tuttu kosketinsoittaja Ben Alleman ja tuottajana sekä vierailevana kitaristina Eagles of Death Metal -bändin kiertuekokoonpanoon kuuluva David Catching. Seuraavaa raitaa So Sad (The World’s In A Tangle) on ollut kirjoittamassa bändin pitkäaikainen manageri ja tuottaja Skip Taylor. Riku Metelinen levy tutkailut. Joka tapauksessa kappaleen sanoma toimii vielä tänäkin päivänä. Hop On A Ride sai ensiesityksensä Blues Caravan 2022 -kiertueella ja siltä taltioidulla livekiekolla. Riku Metelinen CHRISTONE CHRISTONE ”KINGFISH” ”KINGFISH” INGRAM INGRAM Live In London (Alligator ALCD 5015) Etukäteen voisi ajatella, että mitä uutta GHALIA VOLT GHALIA VOLT Shout Sister Shout! (Ruf RUF 1308) Belgia on valtio, joka tunnetaan hyvän suklaan ja oluen kotimaana. Konserttipaikkana on intiimi, hikinen klubi The Garage Lontoossa. Alun perin oli tarkoitus, että Alvin olisi soittanut liidit erääseen keskeneräiseen kappaleeseen, mutta sen sijaan hän tarjosi sävellystään bändille, joka innostui asiasta. Hän menee ja tekee yksinkertaisesti aivan loistavan live-tuplan! Ja tekee sen tekemättä siitä etukäteen mitään numeroa. Monille muusikoille (ja kriitikoille!) live-levyt ovat useimmiten vain välttämätön paha. Niitä tehdään, jotta sopimuspykälät ja muut sitoumukset levy-yhtiön kanssa täyttyisivät, ja jälki on valitettavan usein sen mukaista. ”Finyl Vinyl” on bändin ensimmäinen uutta musiikkia sisältävä julkaisu 15 vuoteen. Ghalia Volt on sen luokan täti, joka ei jätä taatusti ketään kylmäksi, esiintyi hän sitten yksin eli One Woman Bandinä tai isomman yhtyeen kera. Lyhyesti sanottuna tämä on mielenkiintoisin Volt-albumi. Vierailevana kitaristina häärii Joe Bonamassa, jonka varhaisia vaikuttajia Canned Heatin kitaristi ja perustajajäsen Henry Vestine oli. Lumoava kansikuva toimii esimakuna sille mitä tulossa on. Se räväyttää setin käyntiin tavalla, jossa Ingramin lihaksikas kitarointi tekee harvinaisen selväksi, mitä tuleman pitää. Kaikilla on jalat tukevasti maassa, ei vähiten Ingramilla itsellään. Levyllä suuressa roolissa oleva 70-lukuisuus kuuluu etenkin jännästi kaiutetussa laulussa ja urkusoundissa. Hänen aiemmat julkaisunsa ovat olleet hyviä, ja aina kun uusi levy on ilmestynyt, se on ollut edeltäjäänsä parempi, mutta entä tällä kertaa. Vain sitaria jään kappaleessa kaipaamaan. Bluesin pelastajaksi on ollut aiemminkin esillä monta todella lupaavaa nimeä, mutta useimmat heistä ovat sittemmin taantuneet tai vaipuneet jo unohduksiin. Nykykokonpanon muodostavat vuonna 1967 bändiin liittynyt rumpali Fito de la Parra, vuodesta 2008 mukana ollut laulaja-harpisti Dale Spalding sekä tuoreimpina kiinnityksinä kitaristi-laulaja Jimmy Vivino sekä basisti Richard Reed, joka korvasi vuonna 2019 yläkerran orkesteriin liittyneen Larry ”The Mole” Taylorin. Christone Ingram ei näin tee. Konserttituplan materiaali nauhoitettiin viime kesänä, ja jo muutaman kuukauden kuluttua keikan digitaalinen versio oli kuunneltavissa. Ja siitä debyytistäkin hän sai Grammy-ehdokkuuden. Pelkästään laulu ei ole kaiutettu, sillä myös kitarassa on riittävästi delayta. Fyysiset levyt julkaistiin loppuvuodesta. ”Moderni Dust My Broom”, hurjaa slidekitarointia sisältävä She’s Holdin’ You Back on todella hieno. ”Live in London” sisältää kahdella CDlevyllään reilusti yli 100 minuuttia upeinta konserttitaltiointia, mitä olen kuullut todella, todella pitkään aikaan – ja tunnustan olevani live-levyjen suuri ystävä. Jos aiemmilla Volt-julkaisuilla pääosaa ovat näytelleet Delta blues sekä Hill country blues, niin nyt ollaan 60-luvun psykedeelisissä maisemissa ja 70-luvun rockin tunnelmissa. Parhaimpina hetkinään Jeremy Spencer olisi voinut tehdä jotain näin kaunista. Katsotaan miten käy, toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Basistia ei siis mukana ole. Albumi koostuu pääosin edeltävien studioalbumin biiseistä, joista monet saavat nyt kokonaan uuden käsittelyn. Every Cloud -sävellyksessä Alleman antaa Vox-uruilleen kyytiä oikein kunnolla. Hänelle konserttitilanne tarjoaa uusia mahdollisuuksia. Tällä levyllä sitä on. Mutta mitä tekee Christone Ingram. Sävellys ei ole aivan tuore, sillä sen ensilevytys ilmestyi vuoden 1970 albumilla ”Future Blues”. Fresh Out, jonka Ingram soitti esikoislevyllään suuren vaikuttajansa Buddy Guyn CANNED HEAT CANNED HEAT Finyl Vinyl (Ruf RUF 1309) Canned Heat on bändi, jonka ura on pitkä kuin nälkävuosi ja sen soittajien keksi-ikä sen myötä luonnollisesti aika korkea. Se kaikista paras versio aiheesta löytyy 2015 julkaistulta ”Songs From The Road” -livealbumilta, jonka suosittelen hankkimaan. Musiikkipuolelta tunnetuimmat ovat todennäköisesti laulaja-lauluntekijä Jacques Brel ja jazzmuusikko Toots Thielemans sekä tietenkin yksi nykybluesin valovoimaisimmista naisartisteista, laulaja-kitaristi Ghalia Volt. Avauskappale She Calls Me Kingfish kakkosalbumilta ”662” on ihanteellinen avaus konsertille. Studioversioon verrattuna liveveto on jonkin verran irtonaisempi ja reippaampi. Kun lisänä ovat ylistävät arvostelut johtavissa bluesalan julkaisuissa ja kitara-ammattilaisten lehdissä, niin voiko 24-vuotias nuori muusikko enää enemmästä uneksiakaan. Soundimaailma on erittäin mielenkiintoinen ja koukuttava
Milloin viimeksi olette kuunnelleet levyä, joka saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissänne ja ihokarvanne nousemaan pystyyn silkasta mielihyvästä. Levyllä on paljon hyvää, mutta varauksetonta suositusta en sille anna. Levyn 12 biisistä kahdeksan on Cummingsin sävellyksiä. Little Miltonin moneen kertaan punnittu bravuuri That’s What Love Will Make You Do on albumin ainoa cover ja hienosti tämä pelaa. Harri Aalto JP SOARS JP SOARS Brick By Brick (Little Village) Peräti kuusinkertainen Blues Music Awards -ehdokas JP Soars on ennestään tullut tutuksi varsinaisena monipuolisuusartistina. McKendreen taitava pianotyöskentely ja vuoropuhelu Cummingsin perin nautittavan kitaroinnin kanssa nostavat levyn parhaaksi biisiksi lainan Going Down Slow, Jimmy Odenin jo 1940-luvullä säveltämän klassikkobluesin. Biisi on Cummingsin ja hätiin tulleen, monissa liemissä keitetyn tuottajan ja rumpalin Tom Hambridgen yhteistyön tulos. Monet ovat sen levyttäneet ja vielä useammat esittäneet livenä, mutta aina se vain säväyttää, etenkin näin upeasti esitettynä. Tulos on taidokas, koko ajan johdonmukainen ja huikeassa vetävyydessään paikoin aivan ällistyttävä. Cummingsin monipuolista osaamista osoittaa, että täydestä meni jenkkien kantriin keskittyneillä radioasemillakin. Hänen äänialansa on sävykäs baritoni, joka pääsee oikeuksiinsa etenkin hitaammissa kappaleissa, kuten akustisen kitaran johdattelemassa Just About Enough ja herkässä päätösbiisissä My Sister’s Guitar. Vaikka albumi on epätasainen, tärkeää on, että Cummings tuntuu löytäneen uudelleen punaisen langan. Kyseessä on Beatlesin ”Valkoiselta tuplalta” 1960-luvun lopulta poimittu Why Don't We Do It In The Road. Hän julkaisi esikoisalbuminsa, omakustanteisen “The Long Wayn“ (1999) vasta 32-vuotiaana. Lähinnä klassista kitaraa tarjoava esitys todistaa kyllä JiiPeen sorminäppäryyttä. Hard Times, joka esikoislevyllä oli Keb’ Mo’n kanssa akustisesti soitettuna silkkaa delta bluesia, muuttuu nyt sähköisessä versiossa wah-wah -efekteineen varsin funkyksi. Been Here Before on Ingramin akustisesti näppäilemä kunnianosoitus isoäidilleen, kun taas herkän pianointron johdattelema Rock & Roll kertoo syvästä kaipauksesta ja kiitollisuudesta edesmenneelle äidille, jonka ansiosta Ingram ”saattoi myydä sielunsa rock’n’rollille”, kuten hän laulaa. Biisiä koristelee uruillaan nautittavasti Kevin McKendree, Delbert McClintonin pitkäaikainen kosketinsoittaja. Kyseessä on todella taitava ja monipuolinen muusikko, josta on moneksi. Nämä esimerkit ja monet muut biisivalinnat kertovat siitä, että konserttilavalla on nyt selvästi kokeneempi Ingram kuin aiemmissa studiotaltioinneissa. Joka tapauksessa kuuluisan esikuvan varjo alkoi väistyä oikeastaan vasta vuonna 2020 julkaistulla albumilla “Believe“. Niistä välittyy uudelleen löytynyt intohimo kitaran soittamiseen ja aiempaa enemmän oma ääni, myös sanan varsinaisessa merkityksessä. Hänen olemuksestaan välittyy auktoriteetti, jolla on kanttia tehdä asioita uusiksi ja eri tavalla kuin aiemmin. Seuraavalla albumilla “Ten“ (2022) mentiin sitten jo vahvasti kantrin puolelle. Mutta vielä vuonna 2017 julkaistulla konserttiäänitteellä “Live At The ‘62 Center“ SRV:n henki leijailee lavalla väkevänä. Gospelia sotketaan onnistuneesti bluesiin siivulla Things Ain’t Workin’ Out. Minusta ei, vaikkei hänen tavassaan hoitaa omat ja lainabiisit sinänsä valittamista ollutkaan. Näin etenkin uran alkuvuosina. Cummings päätyi ammattimuusikoksi varsin myöhäisellä iällä. Nimistyge Brick By Brick on varsin voimallinen rock-blues, jonka riffi voisi ihan hyvin olla vaikka Led Zeppeliniltä lainassa. Ei omia suosikkejani tämäkään. Toisin sanoen, monituisten vaikutteiden sotkeminen vaikeuttaa jo kokonaisuuden hahmottumista. Rajaseutuhenkinen Down By The Water on villirytminen pompsotus ja aika hauskakin. Mutta toki muutamat tärkeät arvot ovat pysysyviä. Äärimmäisen simppeli renkutus ei ollut edes alkuperäisenä nimettömäksi jääneen albumin helmiä, eikä se muuksi muutu Cummingsin käsittelyssäkään. Ei kuitenkaan kannata erehtyä pitämään Albert Cummingsia Stevie Rayn kloonina, sillä siitä ei ole kysymys. Se kuitenkin riitti vakuuttamaan Double Troublen maineikkaan rytmiryhmän, basisti Tommy Shannonin ja rumpali Chris “Whipper” Laytonin niin, että kaksikko tuotti Cummingsin virallisen debyyttialbumin “From The Heart“ (2003). Sellainen levy on ”Live in London”. Aivan toiseen ääripäähän ponkaistaan In The Momentilla, joka on akustisella kitaralla taiteiltu instru. Uusista sävellyksistä Mississippi Night on levyn pisin, kymmenminuuttinen instrumentaali, joka tarjoaa Ingramille mahdollisuudet näyttää kyntensä kitaristina. Sen jälkeen kaikki oli toisin, eikä paluuta enää ollut. Oli Isaac Hayes -lainaa ja oli puhaltimia, mutta hyvällä syyllä voi kysyä, oliko tämä sittenkään aidointa Cummingsia. Harri Aalto. Se äänitettiin Jim Gainesin johdolla kuuluisilla Fame-studioilla Alabamassa. Cummings on nimittäin erittäin hyvä laulaja. Erityismaininnan ansaitsee Jezebel, joka on hölkkärytminen rautalankaa ja iskelmää yhdistelevä komea esitys. Miehemme soitinvalikoimaan kuuluu myös banjo ja sitä kuullaan riuskakomppisella Can’t Keep Her Off Of My Mindilla, soittokilpaan yhtyy myös viulu. Mukana on myös kaksi aivan uutta biisiä ja yksi erityisen sykähdyttävä laina, edesmenneen Michael ”Iron Man” Burksin Empty Promises, joka saa Ingramilta hurjan, veret seisuttavan tulkinnan. Siihen saattaa olla osuutensa myös tuottaja Hambridgellä. Sähkökitara syrjäytti banjon. Elämänkertatiedoissa elää väite, jonka mukaan tämä olisi ollut ensimmäinen kerta sitten Stevie Rayn kuoleman, kun koko Double Trouble -kolmikko levytti albumin yhdessä. Löytyy levyltä toki bluesiakin. Hän saattaisi edelleen rakentaa taloja ja soitella iltojensa iloksi bluegrassia banjolla, ellei olisi sattunut vuonna 1987 Stevie Ray Vaughanin keikalle. Vieläkin parempi esimerkki on levyn herkullisimpien hetkien joukkoon nouseva, sävykkäästi kitaroitu Let It Burn. Hän on tehnyt suuren esikuvansa innoittamana omaa musiikkiaan, ja olen varma, että Stevie Ray on pilvenreunalla nyökytellyt tyytyväisenä. Huuliharpisti (Rockin’ Jake Jacobs) ottaa vahvaa roolia Honey & Hash -raidalla, jolla blues-shuffle rullaa kitkatta. Midnight Heat on räväkkä, vahvasti funk-sävytteinen veto, jota värittävät Deshawn ”D-Vibes” Alexanderin urut. Jo yksinomaan Doublen Troublen antama siunaus takaa sen, ettei mistään halpahintaisesta rip-offista ole kysymys. Eikä hyvin ala uusi, Nashvillessä äänitetty “Strong“-albumikaan. Blues News 2/2024 75 levy tutkailut kanssa, saa nyt aiempaa jazzikkaampia sävyjä ja lähtee komeaan lentoon. Stevie Rayn vaikutus Albert Cummingsin musiikkiin on ollut todella läpitunkevan voimakas. Parempaa on onneksi luvassa. Tuoreena elementtinä hiipii mukaan rokimpia vaikutteita. Hänen koskettimensa ovat muutenkin kautta levyn esillä erittäin hyvin, mitenkään unohtamatta basisti Paul Rodgersin ja rumpali Christopher Blackin rytmityöskentelyä, joka ei todellakaan ole mitään silkkiliihoittelua. Burksin ennenaikainen kuolema vuonna 2012 oli suuri menetys. Pitkälti samoilla eväillä pelaa western-tunnelmaa hönkivä Merlin Stomp, jolta ei vauhtia siltäkään puutu. Monipuolisuus on tietysti valttia tällä uutukaisellakin, mutta mitään ei voi ajatukselle, että liidelläänkö tässä jo liian laveasti. Avausbiisi Emmylou on nimittäin melko mitäänsanomaton kantrirockhölkkä. Kuitenkin Layton ja Shannon julkaisivat jo 2001 Double Troublen nimellä pitkäsoiton “Been A Long Time“, jolla myös Wynans on tiiviisti mukana. Shannonin ja Laytonin studiosessioihin osallistui myös kosketinsoittaja Reese Wynans. Keep Good Company soi funkkisbluesina, jota väliosat keventävät. Perhearvot ovat Ingramille tärkeitä. Valitettavasti levyllä on myös todellinen huti, jota ilman kokonaisarvosana olisi parempi. Mikke Nöjd ALBERT ALBERT CUMMINGS CUMMINGS Strong (Ivy Music Company CDIMC0002) Albert Cummings on pesunkestävä puuseppä alle 8 000 asukkaan pikkukaupungista Williamstownista, Massachusettsista. Vielä seuraavalla levyllä, Jim Gainesin tuottamalla albumilla “True to Yourself“ (2004) Shannonia kuullaan basistina. Gospeltunnelmaa ja down homea oivaltavasti yhdistelevä The Good Lord Will Provide blues-stomppaa vakuuttavasti
nimikappale Too Much To Pay. Sen avulla hän kykenee lataamaan paljon erilaisia tunneskaaloja biiseihinsä saaden hieman kornimmatkin sanoitukset kuulostamaan uskottavilta. 76 Blues News 2/2024 CHRIS STAPLETON CHRIS STAPLETON Higher (Mercury 602455073204) Chris Stapleton on vajaan k ymme nen vuoden aikana noussut USA:n country-taivaan kirkkaimpiin tähtiin. Muutaman Big Motor -bändin kanssa tehdyn kiekon ja pienen hengähdystauon jälkeen hän on tehnyt musiikkia omalla nimellään. J-P Berg ERIC SARDINAS ERIC SARDINAS Midnight Junction (Ear Music 0218375EMU) Slidekitaristeista kaikista rankin on ehdottomasti Eric Sardinas. Toinen voimabiisi, albumin puolivälissä kuultava White Horse on astetta mahtipontisempi ja toimii varmasti varsinkin livetilanteissa hyvänä tunnelmannostattajana. Levyllä soljutaan sujuvasti musalokerosta ja vauhdista toiseen. Myös Morgane Stapletonin rooli laulustemmojen osalta on syytä mainita. Se levytettiin Nashvillen maineikkaassa RCA:n A-studiossa. Myöhempinä aikoina olen oppinut jo sietämään ja ymmärtämään hänen soittoaan aavistuksen paremmin. Bluesin pyhä kolminaisuus piano, kitara, harppu on myös elementissään raidoilla The Problem ja Swear To God I Do. Jos Stapletonin musiikki ei ole tullut vielä tutuksi, niin tämä ”Higher” on mitä suositeltavin tuotos kaikille roots-musiikista laajaalaisesti kiinnostuneille. Slovaripuolta tarjoaa It Wouldn't Stop Raining ja soulahtavampaa menoa esim. Tämä ”Too Much To Pay” on vasta miehen viides oma albumi (aikaisemmin häneltä on arvosteltu BN:ssä julkaisut ”Let Yourself Go”, ”Nightlife” ja ”In The Middle Of Nowhere”). Kiekon avaava What Am I Gonna Do on Stapletonia tyypillisimmillään ja myös parhaimmillaan. Sen suhteen liikutaan usein countryn, soulin ja bluesin leikkauspisteessä. Mielestäni tämä saattaa ehkä olla paras kuulemani Eric Sardinas -kiekko. Monien mielestä George Thorogood tai Johnny Winter ovat raskaskätisiä slidekitaristeja, mutta Sardinasiin verrattuna heidän tekemisensä ovat kuin ”Archies-tyylistä poppia”. Rory Gallagherin Laundromat oli ainoa kappale, jonka tunnistin. Levyn monipuolisen tyylikirjon täyttää hempeän lempeä 50-luvun tapaan rokkaava r&b-rytke (mm. Artistin musiikillinen paletti on myös paljon muutakin kuin countrya. Jos eteesi osuu niin kannattaa kyllä kuunnella. Vaikka periaatteessa tämä on samaa tavaraa kuin edellisetkin Sardinas-albumit, niin uudistusta on tapahtunut. Kuten aiemmillakin levyillä, Stapletonin vaimo Morgane toimi taustalaulajana ja soitti joillakin biiseillä tamburiinia ja koskettimia. Palkintokaappi on täyttynyt erilaisista pysteistä, levyt myyvät komeasti ja isot, stadionluokkaa olevat keikkapaikat ovat järjestään loppuunmyytyjä. Outlaw-country -vaikutteet toki dominoivat, mutta esimerkiksi miehen laulutapa ammentaa runsaasti eteläisestä soulja gospel-perinteestä ja hänen tavassaan soittaa sähkökitaraa taas löytyy selkeitä bluesvaikutteita. Uskaltaisinko sanoa, että hän on iän myötä jopa rauhoittunut. Cure, rumpali Derek Mixon, pedal steel -kitaristi Paul Franklin ja kosketinsoittaja Lee Pardini. ”Too Much To Pay” on äänitetty Puolan vierailun yhteydessä ja se sisältää 10 Johnin omaa sävellystä, kolmella on ollut avustamassa Roger Perry. Albumin keskiössä on Stapletonin laaja-alainen, aina falsetista raakoihin gospel-sävyihin taipuva rosoinen tenoriääni. Tuottajana toimi Dave Cobb, jota Stapletonin pariskunta avusti. Taustabändin muodostivat basisti J.T. Get Lost ja One Fine Chick). Kalifornian Fresnossa syntynyt John perusti 80-luvun lopussa veljensä Billin kanssa Chicagoja West Coast -tyylisen MoFo Party Bandin (yhtyeen esikoislevy ”Call The Doctor” ilmestyi 1999) ja on siitä asti ollut varsin uskollinen kyseisille tyyleille. Kun Sonny Landreth maalailee kauniisti, Elmore James liu’uttaa hienosti ja Erja Lyytinen sekoittaa rockia soittoonsa, niin nyt ollaan aivan eri taajuuksilla. Stapletonin Fender Jazzmasterin soundi on kuulas ja pelkistetty soitanta slide-osuuksineen osoittaa miehen tyylitajua kuusikielisen parissa. Levyllä musisoivat John Clifton, (laulu, harppu ja akustinen kitara) tukenaan varsin osaavaksi osoittautunut puolalainen The Boogie Boys: kitaristi Piotr Bienkiewicz, kosketinsoittaja Bartek Szopinski, basisti Janusz Brezinski ja rumpali Milosz Szulkowski. Kitaroinnista vastasivat Stapleton (akustinen, sähköja slide-kitara) ja tuottaja Cobb (akustinen kitara). Think I’m In Love With You johdattelee kuuntelijaa sovituksineen ja jousitaustoineen Memphisin legendaarisen soul-tallin Hi Recordsin suuntaan. Riku Metelinen JOHN CLIFTON JOHN CLIFTON Too Much To Pay (Flower FCD 077) Kun on 40 vuotta veivannut bluesia ja siinä sivussa puhaltanut soundeja harpusta niin voi hyvällä syyllä sanoa miehen olevan pitkän linjan muusikko. Tästä esimerkkinä vaikka Charlie Musselwhiten ja Sardinasin duetto Swamp Cooler. Americanaa on pikkuisen, southern rockia hyppysellinen, bluesia sopivasti ja loppu on sitä tuttua Sardiinia tomaattikastikkeessa. Olin käynyt silmälääkärissä ja ostanut samalla reissulla uudet moniteholasit. Asiaan positiivisesti on vaikuttanut myös se, että Sardinasin ääni on vuosien saatossa syventynyt ja soittoonkin on tullut vähän enemmän sävyjä. Omasta mielestäni levyn parasta antia ovat kuitenkin perinteiset Chicagoja West Coast -kappaleet, kuten shufflenumero Long Gone Mama. Monista hienoista balladeista esiin kannattaa nostaa ainakin erittäin sävykkäästi tulkittu CD:n nimiraita Higher sekä country-soul -osastoon linkittyvät It Takes A Woman ja The Day I Die. Kansi on näyttänyt varmasti hyvältä 27” näytöllä, mutta kun kansilehti on vain 12 cm x 12 cm kokoinen, niin tilanne muuttuu heti. Kun musiikki on suunnattu ”vanhoille ihmisille”, niin kansitekstissä pitäisi käyttää riittävän isoa ja selkeää fonttia. Piotr Bienkiewiczin ränttävä kitara dominoi hölkkäblues-tempoista Broke Down Foolia. ”Higher” on artistin viides albumi. Arvatenkaan ne eivät valmistuneet ennen lehden eräpäivää, vaikka tuskin niistä olisi juuri apua ollut. Vahvoja bluessävyjä sisältävä South Dakota henkii sekin etelän soundia, mutta tällä kertaa aggressiivisen ja vaarallisen kuuloisesti. Hän kaataa kansaa kuin grim reaper konsanaan. Crosswind sekä The Bottom edustavat albumin selkeästi radioystävällisintä, hieman jopa valtavirtaan kallellaan olevaa kamaa. Pidin sitä turhan aggressiivisena ja siitä johtuen jopa osittain luotaantyöntävänä. Tässä tapauksessa siis bluusikko, bluesharpisti John Clifton. Tämä on sen verran rankkaa kamaa, että tässä ei todellakaan jarrutella, neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan. Stapletonin suosio perustuu pitkälti miehen erinomaiseen tulkintakykyyn, vahvaan ja persoonalliseen ääneen sekä erinomaiseen biisintekotaitoon. Jari Kolari levy tutkailut. Niille, jotka ovat jo häneen tutustuneet ja aiemmat kiekot on jo hankittu, tämän hommaaminen lienee itsestään selvyys. Kauan kadoksissa ollut sininen nuotti on löydettävissä paljon helpommin kuin ennen, jolloin sitä täytyi etsimällä etsiä. Sanoitukset pyörivät lähes kauttaaltaan rakkaus-teeman ympärillä. Ainakin miehen ensi syksynä tapahtuva lyhyt kiertue Britteinsaarille myytiin hetkessä loppuun. Stapletonin ja studiotiimin omista kynistä irronneen laadukkaan materiaalin runko muodostuu pitkälti akustisvoittoisista, melodisista balladeista sekä monipuolisista keskitempoisista sävelmistä. ”Onpas reipas ralli!” Se oli ensimmäinen mielikuvani levyn päättävästä Bad Tripistä, kun ”rockabillybasson” läpsytys ja Piotr'n pamauttamat Okie Dokie Stomp -riffit aloittivat kappaleen. Tämä Cliftonin uusin sopii hienosti samaan pakettiin artistin aikaisempien neljän soololevyn kanssa. Pelkistetyt taustat antavat runsaasti tilaa Stapletonin sävykkäille tulkinnoille. Sama ilmiö on konserttien suhteen ilmeisesti rantautumassa myös Eurooppaan. Aikojen alussa en oikein saanut otetta Sardinasin musiikkiin. Omien sävellysten lisäksi mukana on muutama (?) kierrätyskappale, mutta koska kansilehdykässä käytetty fontti on hyttysen jalanjäljen kokoista, en saa siitä selvää
Rickin ja yöllisten viiksiniekkojen kuudennen levyn lupaama hittien tulva sen sijaan jääköön vielä nähtäväksi. Voisin hyvin kuvitella, että Damnations on juuri elementissään tällaisissa pienissä klubeissa ja nimenomaan livebändinä. Myös rytmiryhmä on ”veriveljiltä” tuttu eli basisti Calvin Turner ja rumpali Lemar Carter. Louisin yleisön edessä äänitetty soolouran tupla-live ”Blues For The Southside”. Vuotta myöhemmin hän kuoli. Tasokkaita soittajia aina riveissään pitänyt ryhmä koki suurimman menetyksensä The Nightcatsin alkuperäisen kipparin, kitaristi Little Charlie Batyn osaeläköidyttyä bändistään 2008 ja lopullisesti hänen menehdyttyään 2020. Ennen tätä livelevyä sen diskografiasta löytyy kaksi omakustanne-EP:tä ja yksi kokonainen albumi ”My Getaway” vuodelta 2020. Estrin ei siten kirjoita laulujaan yksinomaan viinasta, naisista, epäonnesta tai bilettämisestä vaan upottaa blueslyriikkaansa myös viiltävämpää sanan säilää. Lee McBeen Woman In Arkansas -sävelmässä päähuomion varastaa taas kerran Arbucklen harputtelu. Sitä kuullaankin paljon ja se myös tuo vahvan blueselementin koko albumille. Paljon puhuvia esimerkkejä tällaisesta salakavalasta toiminnasta ovat mm. Kitaristina, tuottajana ja äänittäjänä jälleen kunnostautuva Kid Andersen muodostaa jo korvaamattoman palasen yhtyettä, jossa lisäksi vakiokasvoina operoivat urkuri-basisti Lorenzo Farrell ja rumpali Derrick Martin. Liveraidat on levytetty kolmessa eri yhteydessä vuosina 2021 ja 2022. Pete Hoppula DUSTIN DUSTIN ARBUCKLE & ARBUCKLE & THE DAMNATIONS THE DAMNATIONS Live At Shamrock Lounge (omakustanne) Dustin Arbuckle (s. Kappaleista liki puolet kulkee selkeästi bluesävyjen siivittäminä: Bändin oma Sioux City Strut -instrumentaali svengaa vauhdikkaasti William Clarken ja Hollywood Fatsin hengessä ja tarjoilee rutkasti makoisaa harputtelua ja kitarointia. Välillä trio-muodossakin esiintynyt, rujoa bluesia ja bluesahtavaa rockia tarjoillut porukka on toiminut vuosien saatossa lämppäreinä mm. Nyt Zito purkaa syvimpiä tuntojaan menetyksestä tällä levyllä. Rick Estrin on perustellut sekä railakasta lavaolemustaan että ylimaneerien kyllästämää lauluilmaisuaan sillä, ”etteivät ihmiset mene ulos katsomaan itseltään näyttäviä tyyppejä vaan he haluavat nähdä jotain erityistä.” Studiossa hän ja The Nightcats ovat olleet jälleen tutussa terässä ja kemiat tuntuvat pelaavan. huutelevat perusjoukkueen tukena Charlie Musselwhite, Marty Dodson, Bob Welsh ja Boopsy Callinz, Sons Of The Soul Revivers (eli James, Walter ja Dwayne Morgan) sekä Kidin vaimo Lisa Leuschner Andersen. Sessiobasistina useimmilla kappaleilla kuullaan kokenutta Jerry Jemmottia ja paikoin myös Andersen hoitaa nelikieliset osuudet. Soitto-, lauluja showmiestaitojensa ohella Rick Estrinin vahvaa osaamisaluetta on myös alusta pitäen ollut hänen pisteliään leikkisät mutta myös ajankohtaisiin teemoihin pureutuvat riiminsä. J-P Berg MIKE ZITO MIKE ZITO Life Is Hard (Gulf Coast) Elämä on kovaa, ja sitten kuolee. Blues News 2/2024 77 RICK ESTRIN & RICK ESTRIN & THE NIGHTCATS THE NIGHTCATS The Hits Keep Coming (Alligator ALCD 5019) On perin vaikea keksiä ilkeää sanottavaa yhtyeestä, joka on pitänyt paitsi kiinni tyylistään, myös käytännössä ylläpitänyt kotikulmiensa, Kalifornian osavaltion pääkaupungin Sacramenton seudun traditionaalisen bluesin mainetta jo pian viidenkymmenen vuoden ajan. Omia levytyksiä he ovat julkaisseet mm. Bändin musiikillinen johtoajatus on alusta asti ollut tarjota laaja-alainen kattaus amerikkalaista roots-musiikkia. Forever My Love on levyn ehdoton kuningasbiisi. ”Life Is Hard” on siis syystä äärimmäisen henkilökohtainen albumi. Lisäksi mukana on puhaltimia ja mikä parasta, suosikkiurkurini Reese Wynans. Tuottajina ovat ”Blood Brothersin” tavoin Joe Bonamassa ja Josh Smith. Kenties arvaamattomuus ja yllätyksellisyys eivät enää ole tämän koplan suurimpia avuja, mutta viihdyttävyytensä ja soitannollisen laatunsa turvin he kyllä edelleen varmistavat sijoituspaikkansa ”erityisten joukossa”. Kolmen harjoituksen jälkeen Wichitasta, Kansasista ponnistava ryhmä oli jo ensimmäisellä keikallaan. Varmasti tämä on terapialevy Mike Zitolle, mutta se voi tarjota tukea ja lohtua kaikille, jotka ovat kokeneet läheisensä menetyksen. Kiekon avaava You Gonna Hear Me On The Radio taas on leppoisaa, liki akustisvoittoista bluesia. Osaamista Estrinin luotsaamassa nykypesueessakin silti piisaa. Laulajana toimivan Arbucklen vahva ääni taipuukin moneen tyyliin. Tämä on kuitenkin julkaisu, joka oli tehtävä. Toisena lainatyönä klassikoiden nälkää tyydytetään Muddy Watersin Chess-hölkällä Diamonds At Your Feet. Vielä jos sävellyksiin saisi hitusen enemmän omaperäisyyttä, voisi tie olla auki isompiin kuvioihin. Näistä kaksi viimeksi mainittua laulaa myös stemmoja Arbucklen tueksi. Ei levy nyt niin pohjattoman synkkä ole, vaikka kyynelkanavat saattavatkin tietyssä mielentilassa aueta. CD:n loppupuolella kuullaan vielä kantrivaikutteista menoa sekä Damnationssuodattimen läpi vedetty Bob Dylan -cover Tombstone Blues. Ammattimainen ura alkoi Moreland & Arbuckle -duon kautta vuosituhannen vaihteessa. Tarinankerronnallisella päätöshiturilla Whatever Happened To Dobie Strange. Laulaja-harpisti Rick Estrinin helposti tunnistettava ja palkittu (joskin samaan hengenvetoon myös aika ajoin parjattu) vokalismi nousi puheenaiheeksi Suomessakin 1980-luvun lopulla bändin tuotua kiertuekaravaaninsa myös meille saakka. Teemasta huolimatta ei kannata pelästyä. Samantapainen ”gospel-kööri” kailottaa mukana myös levyn ensimmäisellä coverilla, Leonard Cohenin kirjoittamalla Everybody Knowsilla, jonka Estrin ja kumppanit ovat muovanneet hitaahkoksi swing-sävyiseksi bluesiksi. Arbucklen bändin muodostavat hänen lisäkseen kitaristi Brandon Hudspeth, basisti Caleb Drummond sekä rumpali Kendall Newby. Se on jotakin ihan muuta kuin viimevuotiset, menestyksekkäät kimppalevyt ”Blood Brothers” ja ”Blood Brothers Live In Canada” kitaristikollega Albert Castiglian kanssa tai Ziton kotikaupungin St. Harpisti Arbucklen johtama The Damnations perustettiin vuonna 2017 nopealla aikataululla. Mukana on myös valoisia hetkiä – ja tekisi mieleni sanoa, ja sanonkin – parantavaa voimaa, sitähän blues tarjoaa. Tarinoissa muistutetaan välillä aremmistakin aiheista, tosin usein piilottaen ne bluesmiehen viekkaudella pikkunäppärien vertauskuvien sekä lennokkaiden sovitusten taakse. Paikkana on ollut Wichitan vanhin yhä operoiva klubi, Shamrock Lounge, joka on ollut toiminnassa vuodesta 1932 lähtien. Telarckin ja Alligatorin kautta ja CD:t ovat saaneet järjestään hyviä arvioita. Samoin Across The Street vie kuulijaa länsirannikon suuntaan muistuttaen vahvasti siellä aikoinaan vaikuttaneen Red Devilsin rajua meininkiä. ZZ Topille, Robert Craylle ja Buddy Guylle. Runsaan kuuden minuutin aikana Zito purkaa julki koko surunsa ja kaipauksensa syvyyden pohjia myöten tavalla, jota ei välttälevy tutkailut. Voi tuntua vähäiseltä, mutta nyt ne riittävät. Kyky itseironisointiin käy ilmi jo levyn otsikosta. Sitä halusi myös Laura-vaimo, kun vielä oli elossa. Molemmat myös soittavat kitaraa pitkin matkaa, mutta jättävät ymmärtäväisesti kaikki soolot Zitolle. Soundien puolesta kiekko on varsin onnistunut ja livefiilis kuuluukin intensiivisenä ja eloisana soitantana. Varsin nautittava tuote kuitenkin näistäkin aineksista on saatu aikaiseksi. reippaasti groovahtava The Circus Is Still In Town (The Monkey Song) sekä vieläkin notkeammaksi rock’n’rolliksi rytmillisesti äityvä 911. Mike Morganin tekemä Let Me Live Again on puolestaan ehtaa Stax-soulia William Bellin tai Otis Reddingin hengessä. Musiikillisesti ”Life Is Hard” on erittäin laadukkaasti toteutettu. 1981) löysi bluesin teini-ikäisenä. Jos blues on tehty surusta ja kaipauksesta, niin totisesti tämä on blueslevy! Mike Ziton vaimo Laura sai vakavan syöpädiagnoosin kesällä 2022. Albumilla on vain kaksi Ziton alkuperäissävellystä. Se myös kuuluu tällä livejulkaisulla. Americana-osastoon voidaan lukea Allman/Betts -bändin mieleen tuova Arbucklen sävellys Dealer’s Lament sekä niin ikään omasta kynästä lähtöisin oleva, tutun kuuloinen Moonlight On The Mountain
Alkuperäistä spirituaalia en ole kuullut, mutta Ziton tulkinta on jonkinlainen gospel-messu, joka katkeaa yllättäen kuin veitsellä leikaten. Hän voisi jatkossa puhkua instrumenttiaan useammassa kappaleessa. Monia pitkäsoittoja omalla nimellään julkaissut kitaristi-laulaja kuitenkin mieltää aikaisemmat tuotoksensa nimenomaan bändilevyiksi. Tämä on todiste siitä, että musiikki on aina hyvää, se vain pitää esittää oikein. Myönnän, että kanadalaisen Guess Whon 1960-luvun lopun pophitin These Eyes valinta levylle nostatti hieman kulmakarvoja. Itsenäisinä laulusuorituksinaan Knucklebone hurjastelee hienon r&b-revyyspektaakkelin The Professionals, New Orleansissa äänitetyn varsin kurinalaisen bluesversion Slim Harpon Shake Your Hipsistä sekä tiukasti Dr. On harmi, ettei tätä puolta Kilpeläisen osaamisesta ole juuri päästy aiemmin levyltä todistamaan. Ensimmäinen lainakappale Hound Dog Taylorin I Just Can’t Make It on varmasti lehtemme lukijoille tuttu, mutta se toinen on otettu genren ulkopuolelta ja todella kaukaa. Kekkonen-Rockin Oskari duetoi teini-ikäisen Amos-poikansa kanssa Mauri Anteron tapaan på svenska, mutta poliisisireeniäänin vuoratun puolitoistaminuuttisen voisi helposti kuvitella olevan vaikkapa Amerikan kreiseimmän rokkarin Hasil Adkinsin tekosia. It’s good to be the king, tavataan sanoa, mutta vielä rapeammalta taitaisi sittenkin maistua elo Uncle Knucklena! Pete Hoppula EDWARD SEGER & EDWARD SEGER & SOUNDS OF SOUNDS OF SILENCE SILENCE For Greeny (All4Corners A4CP 27) Maailman sivu on mieliämme askarruttanut yksi kysymys ja se ei ole kumpi oli ensin, muna vai kana. Knucklebone-ideahautomo on ollut ilmeisen kovassa käytössä ja studiojäljestä on prosessoitunut huolellisella säätämisellä monella tapaa mykistävä kokonaisuus. Kuulija nakataan heti kättelyssä luolamies-aiheisen spoken word -kappaletrilogian Troglodyte Pt. Molly Moonstonelle valikoitunutta ja jo lähtökohtaisesti riemukasta Little Bobin Louisiana-juomalaulua I Got Loaded virkistävät elektroswing-sävyt, Ina Forsman puolestaan herkistelee tyylikkään yhdessä Oskarin kanssa luomansa urbaanin blues-slovarin Reno ja Marjo Leinonen vispaa roimana soul-rock’n’rollina 1960-lukuisen Little Richard/Larry Williams -numeron I Need Love. Tällä levyllä sävellykset ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta herrojen itsensä kirjoittamia. Kolmen kitaran voimin soitettu kappale potkii kuin villi varsa kevätlaitumella. Uuden Englannin osavaltiosta kotoisin oleva The Wicked Lo-Down tarjoilee meille Texas-bluesia. Siihen tiedämme vastauksen, se oli muna, koska dinosaurukset kuoriutuivat munista. Biisistä on jostakin syystä ja mielestäni täysin turhaan otettu levylle mukaan myös radiosoittoon tarkoitettu lyhennetty versio. Myyttinen usva hieman hälventyy ensimmäisen vokalistivieraan Tuomo. Päätösbiisi, Blind Gary Davisin 1960-luvun alussa levyttämä Death Have No Mercy on levyn ehdottomasti erikoisin kappale. Onneksi turhaan, sillä Ziton tulkinta nivoo biisin kyllä teemaan sopivaksi. Hidas blues If I on kirjoitettu selkeästi Albert King mielessä, joskin lopun kitarasoolo voisi olla vaikka Robert Crayn soittama. 78 Blues News 2/2024 mättä kuuntele kuivin silmin. Albumin itseoikeutettuna päätöksenä kumiseva Eero Raittisen Peter Green -julistus The Green Manalishi palaa vielä huipennukseksi alun maaniseen puhelaulantatyyliin vanhemman mestarin suvereenina taidonnäytteenä. 4-6 ajaksi siihen päätyyn allasta, jossa eivät jalat yllä likellekään pohjaa ja jossa outo funkahtava voima imee uhriaan yhä syvemmälle. Levy on tehty Mike Ziton Gulf Coast -merkille ja herra on pistäytynyt studiossa soittamassa kitaraa nimikappaleeseen. Wanna Be -instrumentaali on tuhti perusboogie, ja mikäli Hurriganes olisi vielä kasassa ja levyjä tekisi, niin sävellys olisi kuin heille tehty. Riku Metelinen Prättälän vuorenvarmassa Gladys Knight & The Pips -käsittelyssä puhaltimien voimistamalla soul-tunnelmoinnilla I’ve Got To Use My Imagination. Arvoitus levy tutkailut KOTIMAAN KATSAUS KNUCKLEBONE KNUCKLEBONE OSCAR OSCAR Uncle Knuckle (Stupido TWINLP/CD281) On jokseenkin mahdotonta sulattaa väitettä, että Oskari Martimon ensimmäinen sooloalbumi olisi todella syntynyt vasta nyt – värikkään artistipersoonan tahkottua uraansa jo yli 30 vuoden ajan. Walter Troutin Nobody Moves Me Like You Do hänen hienolta, kymmenen vuoden takaiselta albumiltaan ”The Blues Came Callin’” on setin raskaimmailla kädellä kitaroitu räväkkä versio. Monet ovat laulaneet henkilökohtaisista menetyksistään, mutta harvat kokonaisen albumin mitalla. Levyn CD-painoksella kuullaan vielä erityisen riisuttu nuotiolaulumainen sooloblues Cured Sausage ja vastaavasti LP:llä niin ikään Dr. Kyseessä on niinkin hurja valinta kuin Britney Spearsin levyttämä Toxic. Entä onko viisikymppinen villimies sitten kenties päästänyt pitkän odotuksen myötä itsensä seestymään ja vaihtanut lättähattujen hommat aikuisempaan musiikintekoon. Jimmie Vaughanin lickejä pursuava Action Woman on varsinainen täysosuma, joka jää ainoastaan kaipaamaan harppusooloa. Musiikillisesti viisikko liikkuu jossain varhaisen ZZ Topin, Omar & The Howlersin ja Fabulous Thunderbirdsin laidunmailla. En minä ainakaan huomannut. Ainoa asia, mikä tällä levyllä pikkuisen harmittaa, on Nick Davidin soittama harppu, jota on mukana luvattoman vähän. Harri Aalto THE WICKED THE WICKED LO-DOWN LO-DOWN Out Of Line (Gulf Coast) Nyt ollaan perusasioiden äärellä, sillä kuuntelussa on pitkästä aikaa puhdas bluesalbumi. Nimikappale Life Is Hard on varsin harvinainen löytö Fred Jamesin samannimiseltä vuoden 1998 debyyttialbumilta, kun taas Have A Talk With God on peräisin Stevie Wonderin 1976 julkaistulta albumilta ”Songs In The Key Of Life”. Martimon asianmukaisen väkevänä läpi levyn säilyvä sähkökitarasoundi sitoo lähtöasetelmiltaan hyvinkin erityyliset kappaleet luontevasti toisiinsa. Mike Ziton julkinen surutyö on nyt tehty. Kyllä, luitte aivan oikein! The Wicked Lo-Down on tehnyt siitä niin itsensä kuuloisen version, että kappaleen alkuperää tietämättä asiaa ei edes huomaa. Laulun tausta ei kuitenkaan jätä erehtymisen mahdollisuutta. Roots-juuriaan piilottelematon mutta niistä omassa musiikissaan jo sangen etäälle kulkeutunut Tuure Kilpeläinen tarjoaa vastaavanlaisissa deep-soulahtavissa tunnelmissa albumin sykähdyttävimmät minuutit, kun rohkean tulkinnan aiheeksi on löytynyt Luther Ingramin 1970-luvun alussa hitiksi nostama (If Loving You Is Wrong) I Don't Want To Be Right. Tunnepurkausta täydentää pitkä, tuskainen kitarasoolo, jonka sokkotestissä veikkaisi helposti olevan Gary Mooren käsialaa. Kymmenen lainabiisiä on luonnollisesti valittu teemaan sopiviksi, joskin ne muodostavat hyvin vaihtelevan kokonaisuuden. Se edellinen on parin vuoden takainen omakustannejulkaisu ”We Hot”. Liian helpolla sankarimme ei meitä tälläkään kertaa päästä. Vetoapua tarjoilee Monster Mike Welch kitaroineen. Jokaiselta ”Uncle Knucklen” naissolistilta laatutyötä sitä vastoin uskalsi odottaakin. Tämä levy on oiva todiste siitä, että bluesvuosi 2024 on alkanut hyvin ja toivottavasti se myös jatkuu sellaisena. Johnin repertuaarista Martimon säännölliseen keikkakäyttöön jäsentynyt I Walk On Guilded Splinters extrapsykedeelisine introsoittoineen. Kaipaus varmasti jää, mutta elämä jatkuu. Vasta krediitit luettuani aloin selvittää kappaleen alkuperää ja yllätys oli suuri, kun mysteeri selvisi. Sovituskin olisi sopivasti valmiina. Wynansin urut ja Ziton tarttuvasti ”kiertävä” kitarointi ovat hienosti tasapainossa. Johnin suuntaan kumartavan funkahtavan teemakappaleen Uncle Knuckle – tarinan siitä kummallisesta sukulaissedästä, jota perhejuhlissa katsotaan hieman kieroon mutta jota kuitenkin vähintään salaa diggaillaan. Tuore albumi on bändin toinen julkaisu ja ensimmäinen oikealle levy-yhtiölle tehty. Ei sinne päinkään. Without Loving You, toinen Zito-originaali, on hidastempoinen ja elämää rakkaan menetyksen jälkeen mietiskelevä sävellys, mutta ei yhtään vähemmän vaikuttava. Olemme siis suhteellisen lähellä allekirjoittaneen mielimusiikkia. Uutuuden kohdalla linjaus sen sijaan ei ole yhtä päivänselvä
Rajojen koettelu on tervettä toimintaa ja aina välillä tekee hyvää, kun kuuntelussa oleva avantgardistinen kulttuuriympäristö antaa mojovan lisän yhtyeen musiikkikonseptiin. Mitä sitten, jos ei mahduta yhteen muottiin, rajat ovat joka tapauksessa keinotekoisia. Matkan varrella nämä elementit ovat kuitenkin karisseet ja homma on taittunut aina vaan rokkaavampaan suuntaan. Hyvä näin, sillä tuskin kukaan olisi pidemmän päälle edes jaksanut kuunnella 1:1 versioita, kun tarjolla on Peter Greeninkin versiot. Luokiteltakoon myös Truckstop Whore vähintään countryn sukuiseksi esitykseksi, vaikka rytmi takookin kuin viidakkokuumeeseen sairastunut Bo Diddley -reinkarnaatio. Tietysti hyvin pelaa muukin ryhmä. Verrokiksi kannattaa kaivaa vaikka Nashville-duo LOREn parinvuoden takainen näkemys aiheesta. Ystäväni kommentoi tunnelmiaan seuraavasti kasetin soidessa: ”Resupekka kaupoi musiikki on jotakin ihan muuta. Aiemmin kitaristina tunnettu Edvard Seger on myös tehnyt uuden aluevaltauksen ja ryhtynyt laulamaan. Niitäkin tunnelmia on syytä aina silloin tällöin vatvoa täällä hyvinvointivaltiossamme. Olisi muuten hienoa saada Spermbankers kesäksi keikoille Suomeen ja kiertueelle mukaan esim. Ravikomppinen Good Riddance esitetään livenä, ja kyllä potkii lujaa. Tällä levyllä mennään hetkittäin hyvin läheltä alkuperäistä, mutta joidenkin kappaleiden kohdalla sovitukset poikkeavat edukseen. Albumi takoo asiaansa napakasti eteenpäin ja bändin soitto on erittäin verevää tyylilajinsa kapeassa ja kovimmassa kärjessä. japanilaisbändi Boredoms tai Lou Reedin Metal Machine Music 1970-luvulta. Julkaisussa tulee myös lyriikkalehti mukana, joten Pasi Mäkelän iskeviä sanoituksia (kuten Urban Camper Blues ja Joe The Carpenter) pääsee seurailemaan tarkemminkin. ”Death Takes Us All” -levylla Pasi ja bändi osoittavat myös osaavansa kirjoittaa sopivia melodioita kitaravetoisiin kappaleisiinsa. Levyllä Mäkelä käsittelee kitaransa feedbackia ja efektejä performanssihengessä. Näin saadaan aikaiseksi lähelle bluesia suunnistavaa kokonaissointia. Kaivoin verrokiksi Gary Mooren ”Blues For Greeny” -kiekon. Spermbankerissa synkkää pohjavirettä kutoo kitaristi Martin Ruzickan baritonisoitin. Country tietysti mutta myös rock and roll ja rockabilly, psykoa unohtamatta. Miksei myös Hound Dog Taylorin trion tyylisesti, mutta melkoisilla garagekertoimilla varustettuna. Hänen originelli tapansa laulaa tuo oman mausteensa lopputulokseen. Blues News 2/2024 79 kuuluukin, kumpi on kovempi kitaristi, Eric Clapton vai Peter Green. Jo nimellään paljon lupaava Magic Empire buugiettaa shufflena ja jälleen soundi on pelottava. Paikoin meno tuntuu siltä kuin raskaamman rockin stonertyylisuunta kohtaisi varhaisen grungen. Albumin päättävä Fucked Up esittäytyy raflaavasta nimestään huolimatta melko perinteikkäänä countryhölkkänä. Long Grey Mare svengaa kuin iso harmaa tamma. Ensi alkuun saattaa edellä lueteltu vaikuttaa sekavalta, ja ehkä se sitä onkin, mutta jollain ilveellä miehistö on silti toimessaan johdonmukainen ja samalla hyvällä tavalla kaistapäinen. Ryhmän tarina alkoi minimalistisen mutta äkkiväärän country-ratkaisun parissa. Myös Nikopetri Paakkunaisen puhaltimet antavat mukavan lisän. Rankasti työstetty ja marssirytmissä kulkeva hoilotus My God's Weary Army päättää levyn jääden soimaan kivasti korvamatona. Mikäli kierroksia kaipaa vielä lisää, kannattaa testata Two Dicks In One Holen meininkiä nopeusmittarilla varustettuna. Riku Metelinen THE COUNTRY THE COUNTRY DARK DARK Our Crimes 2007–2018 (Humu 033, LP) Kuopiosta kajahtaa! The Country Dark oli minulle yhtyeenä aivan vieras. Yksi levyn kohokohdista on rockabilly-countryremellys Bella In The Witch Film, joka on myös hauskaa kuultavaa. Se juuri tekeekin levystä erityisen. Biiseistä on moneksi. Billyelementeillä runnova Skank Ass puskee nurin kaikki nopeusrajoitukset. The Super-Natural on veret seisauttavan tiukka. Oh Well on kymmeniköstä kaikista lähinnä alkuperäistä. Vaikka Moore on käyttänyt levytyksessä Greenin entistä Les Paulia, niin hänen pyrkimyksensä toistaa sovituksellisesti originaalit esitykset ei välttämättä ole se paras ratkaisu. Asiasta on kiistelty jo ajanlaskumme alusta lähtien ja tullaan vääntämään kättä vielä vuosikymmeniä herrojen kuoleman jälkeen. Pientä lepohetkeä tarjoaa yllättävänkin normaali rockeri Black Diamond Train. Kaupungin levy tutkailut. Levy vie tunnelmissaan kuulijan syvälle “fire and brinstone” -alhoihin. Poppoon historiasta löytyy peräti neljä pitkäsoittoa ja tämä kokoelma on julkaistu vain vinyyliälppärinä. Bändin laulajana ja tekstittäjä toimii suomalainen Pasi Mäkelä, joka on asettunut monipuoliseksi performanssikouluttajaksi ja -taitelijaksi Tšekkeihin. Albatrossiin uutta näkökulmaa tuo huilu, joka sopii siihen hienosti. Myös levyn starttaava Lethal Injection on saatu istutettua hölkkäkomppeineen country-muottiin. Näitä sovituksia ei tehty, ne ovat syntyneet. Kitarat soivat päällimmäisenä toisiaan haastaen. Seger & SOS ei ole yrittänyt keksiä pyörää uudestaan tai tehdä erilaisia tulkintoja vain erikoisuuden tavoittelun vuoksi. Hurjapäiden tavaramerkeiksi ovat nousseet psykoottiset, mustan huumorin kuorruttamat murhaja lemmentarinat. Faarao Pirttikankaan Paha-Viitanen sekä Tuomari Nurmion Korkein Oikeus, jotka molemmat ovat saman kastin yhtyeitä. Jako menee seitsemän laulettua ja kolme instrumentaalikappaletta. Sekaan vielä esim. Perin outo mutta samalla kiehtovan kaunis Didn’t Make It To Mexico harrastaa koukuttavia kummitussoundeja sekin. Entäpä kaistapäisen nopea rock’n’roll-numero Shemale, stetsonien lisäksi taitaa pyöriä jo päänahatkin. Uudella 7 kappaleen ja 27 minuutin kokonaiskestolla on nyt luotu jyräävämpi, ehkä hieman modernimpi kokonaisuus, jossa nuo edeltävän levyn poikkeukselliset elementit ovat myös vahvasti mukana. Lopputulos on kiehtovan rujoa Noise-osastoa. Jorma Riihikoski PASI MÄKELÄ PASI MÄKELÄ KooMaMaa (Meteorismo) KooMaMaa on Spermbankers-kitaristi-laulajan Pasi Mäkelän kokeellinen kitaralevy, joka on saatavilla digitaalisena julkaisuna Bandcampissa sekä 50 kappaleen kasettijulkaisuna. Raivoisasta psykorypistyksestä Burnt Engine Oil tulee väistämättä mieleen Link Wray. Levyn kymmenestä kappaleesta suurin osa on Greenin Fleetwood Mac -aikaista tuotantoa ja ainoat poikkeukset ovat Bluesbreakers-ajan The SuperNatural ja The Stumble, joista jälkimmäinen on Freddie Kingin sävellys. Mrs Strutter’s Udders stomppaa eetteristä aavemaisella soundilla. ”Surf meets Link Wray” määrittää hyvin hurjaa Death Of Kay Kentiä. Kuuntele lujaa yksin, pimeässä, jos uskallat! Mikke Nöjd THE SPERMTHE SPERMBANKERS BANKERS Death Takes Us All (Polí5 EPP 243-1) Spermbankers pitää päämajaansa Prahassa. Garage-gospelblues -soundi on saanut lisää potkua sitten edellisen vuoden 2019 vinyylikiekon, joka oikeastaan oli kokonainen aihepiirin ooppera kera vinyylialbumin mukana tulevin kuvitetuin libretoin. Samalla pitää alleviivata sitä seikkaa, että ryhmä ei todellakaan pyri vetämään yleisöään höplästä hyödyntämällä monia ”far-out” -ratkaisuja, vaan tässä bändistä löytyy tuikeaa asennetta myös muille jaettavaksi. Onkohan hän koskaan kokeillut vaikkapa shouter-tyylin rhythm & bluesia. Mutta kukkii se homma weirdo-osiollakin. Omalla kaameanveikeällä tyylillään tämä on hauskaa ja varmasti soittajillakin on lystiä piisannut. Pasi Mäkelän laulussa on tylyä viimaa saarnastuolista ja bändi häärii särmikkäästi kappalaisen tehtävissä. Ei välttämättä olisi ollut huono asia, jos huilua olisi ollut kappaleessa pikkuisen enemmänkin. Vaikeampi tehtävä on sen sijaan sillä, joka pyrkii määrittämään touhun johonkin (tai useampaan) lokeroon, sillä vaikutteet ovat moninaiset. surf-soundia ja kaikkea muuta kivaa, kuten linkwraymäistä kitaratulitusta. Kuten tarkkasilmäisimmät huomasivat, on Edvard Seger uuden bändinsä kanssa lähtenyt tekemään kunniaa Peter Greenille. Rytmit bändissä lyö Bert Neven. Soundipolitiikka on miehillä hallussa ja pitää mainita ryhmän laulaja Mika Sollas, jolla on poikkeuksellisen vaikuttava ulosanti. Kitarasoolossa on sen verran vääntöä, että talon kivijalka meinaa murtua. Vertailukohtana mm. The Green Manalishi on aina yhtä maaninen esiintyjästä riippumatta
Vaan entä sisältö. Mm. Pete Hoppula TEPA TEPA LUKKARINEN LUKKARINEN Countryman (Black Dog/ Superlala) Kemiläislähtöinen Tepa Lukkarinen on pitkän linjan musiikkialan ammattilainen. Ennen kaikkea The Hel-Gatorsin musiikissa soi silti neobilly, mutta kolmikon itsenäisesti katalysoimalla tavalla. 80 Blues News 2/2024 vollottaa yksin kännissä preerialla ja John Lee Hooker näpertelee kitaralla taustalla. Samassa yhteydessä bändin nimi muuttui muotoon Tres Pistoleros e Doña Kay. Metsbergin kirjoittamiin teoksiin kuuluvat mm. Mannin kirjasta Tinseltown. Pete Hoppula JARMO JARMO HYNNINEN & HYNNINEN & TUOMAS TUOMAS METSBERG METSBERG Telecaster Master Blasters (Bluelight BLR 33238 1/2) Voi peijooni minkä tekivät! Kyllä on taas kohta alennusmyynnissä vino pino turhautuneiden kitaristinalkujen soittimia, kun he ensin ovat tämän julkaisun kuulleet. western swing -tyylinen Nashville Palace Swing, komeasti baritonisooloiltu ja muusta sisällöstä myös ”rautalankamaisen” ilmeensä puolesta poikkeava Western With A Twist, Olli Haaviston liukukitaroinnin kuulastama Tacos For Thomas sekä ilotulitteista soolokuritusta suoltavat CSwing ja Leon & Buddy, joista jälkimmäinen tekee kunniaa Ernest Tubbin The Texas Troubadours -yhtyeen jäsenille Leon Rhodesille ja Buddy Charletonille. Albumille nostetuista covereista ponnahtaa itsepintaisesti esiin myös The Texas Troubadoursin oma tavaramerkkiralli: Honey Fingersiä versioidessaan kaksikko tiluttaa kuin viimeistä päivää – ja uskokaa huviksenne, näissä tassuissa ei ole tahmeudesta tietoakaan. The Hel-Gatorsin tapauksessa sesti sen koti on aina ollut countryssa. Jorma Riihikoski TRES PISTOLEROS TRES PISTOLEROS e DOÑA KAY e DOÑA KAY Setup For Disaster / Jaded Like Me (omakustanne, CD-single) Näin digiaikana kun lähes kaikki musiikki julkaistaan bittivirtana, oli kyse sitten pitkäsoitosta, sen maistiaisista tai muista pikkulevyistä, on ihan mukavaa saada oikea levy kuunteluun. Alkuvoimaista metsäläisbluesia Robert Johnsonin muistolle, hevoset karkaa talleista ja housuista räppänät auki.” Kyseessä ei siis ole mikään joogalevy vaan paremmin johonkin primitiiviseen kriisitilanteeseen – kouristusten avaamiseen ja helpottamiseen tarkoitettua art rockia. Nyt kokoonpano on kasvanut kvartetiksi, kun laulajan paikalle on otettu voimakasääninen Katri Heinonen. Molemmat kappaleet ovat kitaristi Sami Tammiojan kirjoittamia. Danny Gatton, Redd Volkaert, Vince Gill ja Marty Stuart, kaikki maineensa väärtejä Tele-ukkeleita, joiden mallisuorituksilla on eittämättä ollut vaikutuksensa myös suomalaispelimannien tekemisiin. Molemmista löytyy jotain yhtymäkohtia esimerkiksi Rock Dollin tekemisiin. Sen rohkenee sanoaolevan levy ennen kaikkea muusikoilta muusikoille, mutta instrumentaalisesta musiikista riittää iloa meille tavan tallaajillekin. Hynnisen toimiessa jo ammattilaisena vasta hiekkalaatikkoiässä ollut Tuomas Metsberg (s. Edellisten tukena kompista kiekolla huolehtivat Saara Metsberg (basso) ja Sami Laakso (rummut), lisäksi mukana on tuhansien sessioiden mies Olli Haavisto pedal-steeleineen. Vaikka kyseessä on CD-sinkku niin silti. Syy tähän on ollut se, että vaikka kyseessä on edelleen se sama tuttu bändi, on mukana myös jotain uutta. Kohtalokkaan goottileidin jumalointiin keskittyvä Black Lipstick sekä stadionkelpoisella rumpujen paukkeella käynnistyvä Poker Face lisäävät Hel-Gators -kuvastoon hieman 1980-lukuista katurockvivahdetta, Sydänmäen yhtyeiden äänitteillä usein aiheeksi seuloutuva kieroutunut tanssiinkutsu vauhdittaa Twilight Dancea ja häivähdyksen verran new wave -hakuiseen Old As Sodomiin on totta kai poimittu virikkeitä samannimisestä kirjallisuuden suosimasta turmion pesäkkeestä. Setup For Disaster on mainio rocksävellys ja Jaded Like Me puolestaan reipas boogie. Jos on tarvetta irrotella, se häneltä onnistuu, mutta homma pysyy lakipykälien sallimissa rajoissa. Rummut ovat sopivan tuhdit, basso pumppaa mukavasti ja kitarassa on kiitettävästi säröä. Pop & Jazz Konservatoriossa sekä AMK Metropoliassa ovat imeneet ensikäden tietoutta monet nykypäivän kitaristit, mutta erittäin kokeneen ja arvostetun soittajan soololevyt ovat olleet kortilla. 1982) on kuronut tehokkaasti ajallista etumatkaa umpeen. Levyn nimestä arvaten ensisijainen soittopelikin on sama, 1950-luvun alussa lanseerattu Fender Telecaster -sähkökitara. Kuusi pitkäsoittoa julkaisseen De Soto -yhtyeen nokkamiehenä hän on toiminut tekstit ovat Sydänmäen käsialaa. Tunnustusta saanut vuonna 2014 ilmestynyt teos on toistaiseksi lukematta, mutta Hollywoodin syntisemmälle puolelle kurkistavan opuksen voi silti helposti mieltää liippaavan hyvinkin läheltä suomalaisyhtyeen tuotannon etymologiaa. Rahalle persosta mutta sisältä kuolleelta vaikuttavasta epelistä valistava Hollow Joe, elokuvateollisuuden seksismistä muuan Mrs Ellen O’Gradyn 1920-luvun alun alkuperäispuheen tekstien välityksellä paasaava Into Shreads, kahden miehen yhteisestä ihastuksen kohteesta ja asetelmasta vääjäämättä seuraavasta yhteenotosta sanaileva Duel At The Dawn sekä jo sinkkulohkaisuna innostuneen vastaanoton saanut ahnas junalaulu Tinseltown antavat puritaanisimmille tyylipoliiseille tärkeitä oppitunteja siitä, miten hetkessä elävää rock’n’rollia voi ja oikeastaan kuuluukin lohikäärmeen vuonna 2024 tehdä. Neobillyja garagerokahtavan säveltaiteen on edellä mainittu nikkaroinut julkaisuvalmiuteen pääosin yhteistyössä Löfin kanssa. James Burton, Buck Owensin The Buckaroos -kitaristi Don Rich, Merle Haggardin The Strangers -bändin Roy Nichols, sittemmin mm. Jussi & The Boys ja Luxury Liner) osaamistaan myös suurelle yleisölle tutuksi tehnyt superlahjakkuus on silti niin ikään ensimmäisen studiosoolotyönsä äärellä. Yhtye on saatava taustamusiikiksi Erkki Pirtolan kesäiselle piirustusleirille. Useissa levytysja keikkakokoonpanoissa (mm. Kokoonpanon kasvattaminen on tehnyt orkesterille pelkästään hyvää. Mikäli bändi lähikulmille saapuu, niin suosittelen keikalle menemään. Aatetta vankistaa levyn kanteen solistin rinnalle nostettu kuva Maila Nurmesta alias Vampirasta. Eräänlaiseksi keikkabravuurikseen muodostuneen Hank Williamsin Cold Cold Heartin ohella hänen ikiomaa säveltuotantoaan kuullaan levyllä rock’n’roll-vetoisemmalla CPAP Breakdownilla, jazzahtavalla herkistelyllä November Waltz sekä hienolla The Allman Brothers Band -henkisellä päätösrevittelyllä Nashvantaa West. Tinseltownin henkeä seuraten orkesterin tarinat liikkuvat elokuvakaupungin menneiden vuosikymmenten mieltä kutkuttavissa kulisseissa, mutta samalla myös Sydänmäelle niin ominaisessa paikkaan ja aikaan sitomattomassa Mikä-Mikä-maailmassa. Viiltävän kirkkaasta soundistaan tunnettu keppi on vuosien saatossa istunut mitä moninaisimpien musiikinlajien edustajien syleissä, mutta erityilevy tutkailut. Herrasmiehillä saattaa olla ikäeroa vajaan yhden sukupolven verran, mutta instrumentit pysyvät heillä molemmilla yhtä tanakasti hyppysissä. Jarmo Hynnisen opissa mm. Pari vuotta sitten haastattelussa Tres Pistoleros sanoi olevansa kolmimiehinen trio. Syyttävät sormet mahdollisen primitiivireaktion aiheuttajiksi osoittavat kohti maan harvalukuiseen mutta sitäkin tasokkaampaan countrypikkauksen eliittiin lukeutuvia Jarmo Hynnistä ja Tuomas Metsbergiä, jotka ovat julkaisseet ensimmäisen kimppa-albuminsa. Riku Metelinen THE HEL-GATORS THE HEL-GATORS Black Lipstick & Other Tinseltown Stories (Bluelight BLR 33237 1/2) Jussi Sydänmäen (laulu ja rummut), Jarmo ”Jama” Löfin (kitara) ja Marko Mainelakeuden (basso) muodostaman trion viides kokopitkä paljastaa hakeneensa yhden monista inspiraatioistaan William J. Kitaristi-laulaja Lukkarinen on muusikkouden lisäksi lauluntekijä, äänittäjä ja ääniteknikko. Monista voimakasäänisistä kilpasiskoistaan poiketen Heinonen ei missään vaiheessa syyllisty huutamiseen. Tomi Leinon Suprovox-studiolla purkitettu tuote on kylmäävää mutta nautinnollista kyytiä
Saattaisi toimia yleisestä linjasta poikkeavana mausteena ”Suuressa Lännessäkin”. Blues News 2/2024 81 levy tutkailut kolmen vuosikymmenen ajan. Lyriikoissa on aisaparina toiminut Albert Ljung. Basisteina hääräävät Robert Crayn bändistä lainattu Richard Cousins ja Joey Spampinato, NRBQ:n (New Rhythm and Blues Quintet) perustaja. TT Tarkiainen ECHO RÄSÄNEN ECHO RÄSÄNEN Fine Bone Frame (Kaiku & Kieku KKCD23) Kitaristi-laulaja Erkki ”Echo” Räsänen on jo vuosikymmenien ajan vaikuttanut kotikaupunkinsa Joensuun musakuvioissa ja eri kokoonpanoissa. Tuorein soololevy ”Countryman” on julkaistu Lukkarisen omalla Black Dog Recordsilla tukenaan Superlalan Zeljko Lopicic. TT Tarkiainen EL PRIMITIVO EL PRIMITIVO Witches Of Tibet (Talsti EDLP2431, 10” LP) Jo pari kehuttua albumia verrattain lyhyellä aikavälillä (2020–21) Talstiyhtiön alaisuudessa julkistanut brutaali-instrumentaaliduo vain tiivistää tahtiaan: ensimmäinen persoonallisen kokoonpanon (Esa Kuloniemi – kielisoittimet, Hemmo Päivärinne – rummut/perkussiot) kahdesta tämän vuoden 10-tuumaisesta LPkokonaisuudesta on nyt saatavilla, seuraavan vinyylisen aivoituksen ”Rockin’ Roller Coaster” on määrä ilmestyä vielä kesän kuluessa. Avausraita My Life tekee pelin hengen selväksi, muhevaa jenkkilästä vaikutteita ammentavaa countryrockia on tarjolla. Vahvasti särölle ajettu sähkökitara kuuluu päällimmäisenä tuoden esitykseen hill county blues -tunnelmaa. Kitarasoundi ja tuplatut soolot viittaavat southern rockin suuntaan, ensimmäisenä mieleen tuli The Allman Brothers. Laajemmalti hän on saanut nimeä kierrellessään baareja ja pubeja sekä bluesfestareita duona Hannu ”Cane” Vuorjoen kanssa. Esimerkiksi bluesosuus on kasvanut alkuperäisestä 4:stä 13 biisiin ja on nyt saatavilla 2 CD:n ja DVD:n pakettina. Soitanta on rytmisesti kellon tarkkaa ja soolot soljuvat korvakäytäviin mukavan kuuloisesti. Traditionaaliksi kirjattu Gros Ventre Lullaby on vuorostaan muovautunut Hypnomen’maiseksi inkkarirevittelyksi. En tiedä, onko aika kullannut muistot, mutta ei tästä nyt odotetun laista ekstaasia synny. Mukana oli otoksia myös vuodelta 1990, jolloin Clapton soitti samassa paikassa ”vain” 18 konserttia putkeen. Geografisesti suuntaa haetaan muun muassa Aasiasta. Tuosta linjasta poikkeavat latinolaisittain bluesahtava Cinderella ja jazzahtava Trust And Little Love. Nopeatempoisissa kappaleissa laulukin toimii, mutta erityisesti nimikappale tuo esiin lievän äänen kapea-alaisuutena esiintyvän puutteen tuolla saralla. Viime vuonna julkaistiin uudet, erilliset ja huimasti täydennetyt painokset kunkin kokoonpanon iltapuhteista. Onpa kitarointiaan kuultu Jope Ruonansuun ja CMX:n ensimmäisillä albumeillakin. Pete Hoppula UUSINTAJULKAISUT ERIC CLAPTON ERIC CLAPTON 24 Nights: Blues (Reprise 093624866381) Kitarajumala Eric Claptonin konserttiputki rockin tunnetuimmassa pyhätössä, Royal Albert Hallissa Lontoossa oli hämmentävä spektaakkeli. Kitaristina Tepa Lukkarinen on kovaa luokkaa, kuitenkaan korostamatta itseään liikaa. Äänittäjänä Tico-Tico -studiolla on toiminut Ahti Kortelainen. Echo Räsänen joensuulaisine soittokumppaneineen (aiemmin mainittujen lisäksi Heikki Marttila, Pertti Feller ja Jaska Kilpiäinen) on saanut aikaiseksi nautinnollisen kuuntelukokemuksen tarjoavan tuotoksen. Vuoden 1990 tallenteissa vierailijoina ovat Buddy Guy ja Robert Cray, vuotta myöhemmin lavalle nousee myös ”Ice Man” Albert Collins. Jostakin syystä mukana ei kuitenkaan ole Junior Wellsin Hoodoo Mania, joka alkuperäisellä albumilla päätti bluessetin. Studiobändi koostuu raudanlujista ammattilaisista: Mikko Raappana (basso), Tome Jakku (rummut), Kari Hautalampi (koskettimet) sekä taustalaulajat Mikko Koivulehto ja Johanna Virsunen. Eri musiikkityylien kirjosta huolimatta ”Fine Bone Frame” on tasapainoinen kokonaisuus. Suoria lainoja ”Witches Of Tibetillä” edustavat Fille Du Dimanche eli ranskaksi otsikoitu Blondien Sunday Girl, räävittömän slidelöylytyksen kokeva The Train Kept A Rollin‘, Esan vakioideapakkiin pitkään kuuluneen John Faheyn 1960-lukuinen Sunflower River Blues sekä totta kai hänen vieläkin suuremman idolinsa Link Wrayn järkäleet Comanche ja Rumble Mambo. Samaan kaukomaiseen perheeseen soluttautuvat lisäksi Kuloniemen käsialaa olevat Inca Silver, Missing Link ja Ol-GonGodonaz, joista ensimmäinen on konetaustojen tuella Peruun maisemoitu vekkuli groovepala, keskimmäinen baritonikitaroitu Duane Eddy’mäinen vaihtoehtoista evoluutio-oppia jakava slovari Intianmereltä ja jälkimmäinen lempeä lattarinumero, jonka luomiskertomukseen on osallistunut levyllä muutamaankin otteeseen saksofonia soittava Jimi Ahlroos. Viisi kappaletta sisältävän CD:n avaa monien muidenkin levyttämä traditionaali Sittin’ On Top Of The World. Itämaista melankoliaa säihkyvä nimikappale Witches Of Tibet on kuitenkin taattua suomalaistekoa: alkujaan Marjatta ja Martti Pokelan levytys Tiibetin noidat vuodelta 1962. Echo ja Cane tunnetaan bluesiin ja muuhunkin juurimusiikkiin pieteetillä paneutuvaksi parivaljakoksi eri tyylejä ja tyylisuuntia yhdistellen. Taustalla soivat Jone Väänäsen urut hieman pehmentävät soundimaailmaa. Rivakkatempoinen Got Love If You Want It (Slim Harpo) edustaa kitaravetoista bluesrockia parhaimmillaan. Alkuperäinen albumi ”24 Nights” julkaistiin 1992 niin, että koko sekametelisoppa oli ahdettu kahdelle CD:lle. Oli nelihenkinen bändi, oli yhdeksänjäseninen kokoonpano, oli vierailijoilla täydennetty nimekäs bluesbändi, ja lopulta ison kokoonpanon taustalle nousi National Philharmonic Orchestra johtajanaan Michael Kamen. Bye! You’re Surely Keen To Rag on levyn ainut Räsäsen originaali sävellys ja sanoitus. Ulkoiset olot ovat siis kaikin puolin kunnossa ja saavat odottamaan hienoa konserttikokemusta, mutta, mutta... Paikalla olleille kokemus oli aikanaan varmasti ikimuistoinen, mutta runsaat 30 vuotta myöhemmin musiikki ei vain enää oikein lähde lentoon.. Samoilla linjoilla jatkaa Räsänen soolotuotannossaan. Molemmat viimeksi mainitut ovat olleet instrumentaalibändien tyypillisintä cover-lähteistöä jo vuosikymmenten ajan, mutta niin vain myös El Primitivon liberaaliset uusiotulkinnat löytävät omat perustellut ja kauas näkyvät positionsa Linkster-kunnianosoitusversioiden jo valmiiksi läpitunkemattoman ahtaalta vaikuttavassa viidakossa. Clapton esiintyi vaihtelevien kokoonpanojen kanssa 24 iltana helmi-maaliskuussa 1991. Bodiddleymäisen viidakkokompin siivittämä Deep River Blues (trad.) on mitä mainiointa americanaa. Afroamerikkalaisesta lainsuojattomasta kertova Railroad Bill (trad.) kumartaa hillbillyn suuntaan, eikä vähiten pintaan nostetun Tuomo Paulaston soittaman viulun ansiosta. Kukin setti esitettiin kuutena iltana. Claptonin uran summaavaan juhlaan koottu bluesmiehistö on todella nimivahva: kitaristi Jimmie Vaughan (tiedätte kyllä), Chuck Berryn pitkäaikainen luottopianisti Johnnie Johnson, Muddy Watersin 1970-luvun huuliharppuässä ja Claptonin kanssa pitkään työskennellyt Jerry Portnoy, Allman Brothers Band/Sea Level -taustainen kosketinsoittaja Chuck Levell ja rumpali Jamie Oldaker, joka soitti Claptonin kokoonpanossa suurimman osan 1970-luvusta – ja siis niillä kaikkein maineikkaimmilla albumeilla (”481 Ocean Boulevard” ja ”Slowhand”). El Primitivon kohdalla tarinoilla on spesiaali sijansa. Kuvitteellisten kansainvälisten seikkailijoiden ”McCullochin ja Dudehillin” edesottamukset jatkuvat tällä kertaa vankilasaarelta pakenemisen ja siitä toipumiseen käytetyn sapattivuoden jälkeen aiempaa verkkaisemmissa tunnelmissa, kun vanhat kaverukset kohtaavat vihdoin toisensa kamonillateekupposten äärellä ja ryhtyvät vaihtamaan kuulumisiaan musiikin välityksellä. & Arabian Kuu ja Maya Paakkari & The Grand Men. Tepan slaavilaispohjoismainen englannin ääntämys sen sijaan kuulostaa jopa viehättävän erilaiselta. Rivikitaristina Tepa toimii kokoonpanoissa Arvid W. Tuotannosta ja sävellyksistä vastaa artisti itse. Sanattomat teemat tuntuvat albumin kansiteksteihin painettuina pikkunovelleina suorastaan loogisilta, oli niissä sitten järjen tai totuuden häivää nimeksikään
Musavideo löytyy Bluesmimmihakusanalla U-tubesta. Erikoisin niistä on Bpuolen avaava hidas Hobo Flats, jossa Brown käyttää koko kappaleen ajan wah-wah -pedaalia tehokeinona melodian soittamisessa. Key To The Highway, Reconsider Baby, Worried Life Blues, Sweet Home Chicago) niin läpikotaisin tuttu jokaiselle mukana olleelle, että he kyllä osasivat soittaa nämä vaikka juuri unesta herätettyinä. Mikä tästä vuonna 1967 kahtena erillisenä päivänä levytetystä instrumentaali-LP:stä sitten tekee erityisen. Melkoisena ”löytönä” tuolloin 27-vuotiasta kitaristia voidaankin pitää. Miehellä tosin oli jo tuolloin takanaan rutkasti aiempaa soittokokemusta useiden kovien nimien seurassa. päivän tilaisuudessa taas kielisoittimen parissa oli Arthur Wright. Levyn nimi tulee tarinan mukaan Jamesin isän kuolinvuoteella lausumista viimeisistä sanoista vaimolleen. Komppipuolella hän usein hyödyntää ”chicken scratch” -tyylistä kieliä dumppaavaa perkussiivista otetta. Eikä bändistä olekaan sanottavissa pahaa sanaa. Kaiken keskiössä on kuitenkin Mel Brownin huikea kitarointi. Toisessa kesäkuun 1. Tätä hänen kahdettakymmenettä kuunnellessa tulee mieleen vuosia sitten tekemäni haastattelu tähän lehteen. päivän sessiossa Brownin kanssa kitaroi jazz-kitaristi Herb Ellis. Brownin svengaava ja vaivaton tyyli on ihan uniikki ja helposti tunnistettava. Soitto on koko porukan toimesta elävää ja intensiivistä. Kuin muistuttaakseen suurta yleisöä siitä, että on sydämeltään edelleen aito bluesmies, Clapton julkaisi kaksi vuotta myöhemmin uransa täysipainoisimman blueslevyn ”From The Cradle” (1994). Was Here” -albumista (1975) lähtien. Levyjulkaisuja oli lukuisia, joista viimeisin on tämä postuumisti ilmestynyt tallenne. Totuuden nimessä on silti sanottava, ettei tämä bluessikermä ole hänen parhaitaan. Edellä mainittujen lisäksi perkussionisti Michael Tempo tuo lisävibaa esimerkiksi kappaleessa A Rut And A Groove, jossa low key -harppu täydentää tunnelman. Herra Clapton itse Versace-puvussaan tuntuu viihtyvän hyvin rennoissa tunnelmissa, paneepa hän lavalla tupakaksikin. Harri Aalto JAMES HARMAN JAMES HARMAN Didn’t We Have Some Fun Sometime (Electro-Fi 3465) James Har man (1946–2021) oli bluesharppulegenda, joka keikkaili kotimaassaan ja ympäri maailmaa, usein myös Suomessa. Keikka-pari kuussa olisi hienoa! Ei juoppobändejä kiitos! Soitetaan hyvin ja pidetään hauskaa! Tero Heikkonen Puh 040 7734499. Jimmie Vaughan kertoo uuden painoksen saatesanoissa, ettei ennen keikkaa juuri harjoiteltu, kunhan nyt soundcheck tehtiin. HARPISTIN TARVETTA. 82 Blues News 2/2024 levy tutkailut Tiukan bluesillan sijaan lavalla ollaan nyt aika huolettomissa tunnelmissa, lähinnä pidetään hauskaa ja jamitellaan. Kunniavieraista Buddy Guy, jolle ensimmäisessä setissä näyttää unohtuneen pyjama (!) päälle, käyttää ison osan esiintymisvuorostaan show-miehen rooliin. Jännä asetelma oli myös tuoda mukaan kahdelle raidalle Herb Ellis 12-kielisen kitaran kanssa muun bändin toimiessa sähköisin soittimin. Robert Cray kyllä keskittyy soittamiseen ja laulamiseen, mutta omaan makuuni hän on aina ollut vähän liian sisäsiisti. Laadukas 180 gramman ”audiophile quality” -vinyyli on tällä hetkellä helposti saatavissa kohtuuhinnalla. Levyn nimikappale on kaunis balladi, joka ei noudata blueskaavaa vaan on esittäjälleen poikkeuksellista pehmeää soulia. Brown saa tuollakin välineellä tuotettua ihan omanlaistaan jälkeä. J-P Berg HARPISTIN TARVETTA. Niissä Brown yhdistelee persoonallisia ja rytmillisesti jänniä kuvioitaan hauskasti ja idearikkaasti. Hatunnosto hienoa musiikkia tehneelle artistille ja hienolle ihmiselle! Toivottavasti arkistojen kätköistä löytyy lisää ennen julkaisematonta musiikkia. Esimerkiksi ikisuosikista Have You Ever Loved A Woman on mestarilta tarjolla useita parempia live-versioita aina ”E.C. Vaikka vuosikymmenen pituinen pesti Bobby ”Blue” Blandin kitaristina oli vielä muutaman vuoden päässä, niin noihin ensijulkaisunsa aikoihin hän soitteli mm. Sitä on aikaisemminkin uudelleenjulkaistu, mutta vain rajoitettuina painoksina. Lauluja harppuosuudet kulkevat tutunoloisesti, vaikka sävellys on Harmanin oma. Sonny Boy Williamson kakkosen perintöä kunnioittaa Taking It On The Lam. Ensinnäkin meno on äärettömän funkya. Tämä soittaa kitarataustojen lisäksi jalkaperkussioita. Brownin ”Chicken Fat” -debyytti nauttii albumina pienoista kulttimainetta. ”Chicken Fat” on kulttimaineensa ansainnut. Levyllä on myös tarjolla ihan ehtaa bluesia sävykkäästi toteutettuna. Nyt siitä muodostui muistoalbumi osaavalle muusikolle. Kameran takana Fillmoren konsertissa San Franciscossa oli muuan bluesfani nimeltään Martin Scorsese. Levystä on myös uudempi, rajoitettu painos tältä vuodelta Jackpot Recordsin vinyylijulkaisuna. Sävelmistä Shantyja Slalom-instrumentaalit edustavat edellisten tapaan samaa kiekolla kuultavaa funkyä soul-jazz -jamimeininkiä. Osassa mukaan liittyvät sähköisemmässä formaatissa rumpalit Marty Dodson ja Hal Smith, basisti Troy Sandow sekä kosketinsoittajat Carl Sonny Leyland ja Gene Taylor. Alkuperäinen ”24 Nights” jäi ilmestyessään yllättävän vähälle huomiolle, etenkin jos sitä vertaa Claptonin vielä samana vuonna julkaisemaan ”MTV Unplugged” -albumiin (1992) ja siltäkin löytyvään, taustaltaan äärettömään traagiseen Tears In Heaven -megahittiin. Urkuja soitti Gerald Watkins ja rytmiryhmän muodosti Brownin sen hetkinen kokoonpano eli Ronald Brown bassossa ja Paul Humphrey rummuissa. Sen täydempi ja studioalbumista muutenkin poikkeava live-versio nimeltään ”Nothing But The Blues” on saatavissa myös DVD/blu ray -muodossa. Tyylillisesti albumilla liikutaan funkyn souljazzin ja bluesin syövereissä. Nämä äänitteet on tehty Sacred Studiosilla pandemiavuosien aikoihin, miksaajana ja masteroijana edellä mainittu Nathan James. Tämän levyn kappaleet oli tarkoitettu jatkona James Harmanin hienolle levyjulkaisuuralle. Pääarkkitehtina ja kanssasoittajana on Harmanin pitkäaikainen yhteistyökumppani, kitaristi Nathan James. Samaa voi sanoa myös Brownin paksusta ja purevasta kitarasoundista. Osa biiseistä on akustisia harppu-kitaraduettoja. Olihan biisilista (mm. Niin ikään Ellisin sävellys I’m Going To Jackson on taas hidas, hieman T-Bone Walker -tyylinen blues. Todella kaunista. Albumin keskeisistä raidoista on syytä erikseen mainita Chicken Fatja Greasy Spoon -kappaleet. Parhaasta päästä ovat Johnsonin pianokuviot, Portnoyn aina vetävä harputtelu ja Vaughanin maukkaat kitaraosuudet – itse asiassa hän vetäisee koko session parhaimmat soolot. Onko bluesbändillänne tarvetta harpistille. Sen piti kestää tunnin verran, mutta lopulta vierähti koko ilta jutellessa muun muassa Jamesin urasta, huuliharpun saloista ja lukemattomista tuntemistaan bluesmuusikoista. Ensimmäisessä vuoden 1967 toukokuun 31. Lisäpisteet pitää antaa vielä hienolle kansitaiteelle. Nokialla olisi vapaana biisejä tekevä, kääntävä ja sanoittava Bluesharpisti. Nyt markkinoilla on kuitenkin parikin versiota, joista vanhempi ja käsittelyssä oleva LP on julkaistu vuonna 2023 Third Man Recordsin toimesta. Harri Haka MEL BROWN MEL BROWN Chicken Fat (Impulse/Third Man A-9152, LP) Mel Brownin (1939– 2009) debyyttialbumin kannessa lukee “An Impulse Discovery”. T-Bone Walkerin levytyksillä. James Harman on tunnettu vahvan bluesharpun ja -vokaalien lisäksi tarinankertojana, joka esiintyy useilla levyn raidoilla, muun muassa keikkamuusikon arkea kuvaavassa biisissä Work Don’t Come To Me. Kunnon putkisoundi on yes! Junior Wells, Little Walter, Sam Myers, Byther Smith etc tyylistä musiikkia, myös omia biisejä. Ellisin Sad But Truth alkaa Jimmy Reed -tyylisesti, mutta kehittyy sen jälkeen ihan omanlaisekseen jamiksi Brownin sooloilujen myötä. Ensivierailullaan RAH:ssa oleva Albert Collins sen sijaan mehustaa soundia hyisillä sooloillaan ja rouhealla laulullaan, kunhan nyt ääneen pääsee. Jamihenkiset, sinänsä yksinkertaisen rakenteen omaavat biisit kasvavat soiton nyanssien myötä lähes poikkeuksetta uusiin ulottuvuuksiin
Lainamateriaalin parissa Susan Tedeschi on kuin kotonaan. Saavutusta korostaa vain se, että 1990-luvun lopulla ei ollut kovin tavanomaista, että musiikista kiinnostunut nuori nätti nainen valitsee bluesin. Susan Tedeschi näyttäytyy levyllä laulajana, jolla on aito blueslaulajan sydän, sielu ja ääni. Esimerkiksi Los Teddy’sin lievästi psykedeelinen Efectos-levytys loppuu täällä kuin seinään ja siitä vaihdetaan suorilta jaloilta sahaamaan Bo Diddleyn I’m All Rightia. Jos kaipaa jenkki-”Nuggetsien”, ”Back From The Grave” -sarjan, ”Rubble”-koosteiden ja muiden jatkoksi aitoa autotallirokkia puolivillein sekoiluvaikuttein, tämä Munster-kokoelma on soiva peli. Päätöskappale Friar’s Point edustaa levyn raa’inta, alkuvoimaisinta bluesia. Pois jätetyistä komean tulkinnan saava Koko Taylorin Voodoo Woman olisi kyllä ansainnut paikkansa levyllä esimerkiksi hieman välipalaksi jäävän, kokeilevia aineksia sisältävän Found Someone Newn tilalla. Myös Los 007:n bongotaustainen, Zombies-vaikutteinen Escucha, Nena miellyttää korvaa. Levy myi parissa vuodessa blues-albumille käsittämättömät miljoona kappaletta ja toi Tedeschille parhaan uuden artistin Grammy-ehdokkuuden. Parasta lisämateriaalissa ovat kuitenkin tuoreet, kahden vuoden takaiset Tedeschi Trucks Bandin huikeat livevedot Tedeschi-originaaleista Looking For Answers ja Just Won’t Burn. Kokoelmalle päätynyt En Entierro de Los Gatos on ennen julkaisematon instrumentaali. Varsinkin It Hurts So Bad tarjoaa laulajalle mahdollisuudelle revitellä äänijänteitään niin, että vertailu Janis Jopliniin on väistämätöntä. Jälki on todellakin yllättävän kypsää ja tasapainoista. ”Just Won’t Burn” (1998) julkaistiin alun perin pienellä independent-merkillä (Tone Cool) tuolloin vielä varsin tuntemattoman Tom Hambridgen tuottamana. Costello kuoli kymmenen vuotta näiden levytysten jälkeen. Kokoelman tutuin nimi on Los Saicos, jonka matka tuntemattomuudesta kulttisuosikiksi alkoi 1999, kun Electro Harmonix -merkki julkaisi yhtyeeltä kymppituumaisen ”Wild Teen-Punk From Peru 1965”. Harri Aalto eri esittäjiä eri esittäjiä Algo Salvaje Vol. Sen sijaan levyn toinen Cream-cover, Los Silverton’sin Cuarto Blanco eli White Room, on eksoottista kuultavaa solistin falsettiäänen ansiosta. Albumi löytyy niin suoratoistona kuin fyysisinä tallenteina. Petri Lahti K uv a Le if La ak so ne n LIPUT: PÄÄKONSERTTI TERVASAARI, HAMINA. Sillä kuultu käsittämättömän raaka musiikki jätti jalkoihinsa Sonicsit, Troggsit ja kumppanit, eikä Saicosin maine ole horjunut piireissä sen jälkeenkään. Tai sitten kappaleissa on yllättäviä käänteitä. Tylsäksi levyä ei voi ainakaan julistaa. Blues News 2/2024 levy tutkailut SUSAN TEDESCHI SUSAN TEDESCHI Just Won’t Burn – 25th Anniversary Edition (Fantasy 0088807 251913 8) Susan Tedeschin suuri läpimurto vain 18-vuotiaana oli hänen toinen albuminsa. Ne osoittavat 25 vuoden takaisen materiaalin ajattoman kestävyyden. Neljännesvuosisata myöhemmin julkaistu juhlapainos osoittaa, että albumi on säilyttänyt varsin hyvin alkuperäisen tehonsa. Instrumentaalipuolella Tedeschi saa oman bändinsä ohella mainiota tukea nuorelta, nousevalta kyvyltä Sean Costellolta. Ne ovat ajattomia hyveitä, ja niiden ansiosta ”Just Won’t Burn” ei ole menettänyt mitään alkuperäisestä tenhovoimastaan. Myös tuottajan ja koko levyllä rumpuja soittavan Tom Hambridgen laulut istuvat hyvin. Levyllä on neljä Tedeschin omaa sävellystä, joista parhaasta päästä ovat viehkosti reggaesävytteinen You Need To Be With Me, Looking For Answers, jota värittävät Tedeschin slide ja Ian Kennedyn viulu, sekä nimikappale, hieno, hidas blues, jolla Tedeschin tarkkaan harkittu, taloudellinen kitarointi on nautittavimmillaan. Mikään täydellinen kokoelma-albumi tämä ei ole: A-puolen päättävä Delai Alamos con Los King Stay -porukan El Grito de Los King on kuin jonkun aloittelevan bändin ensi harjoituksista, enkä innostu myöskään Traffic Soundin huuruiseen päivitykseen vanhasta Skip Jamesin I’m So Glad -raidasta, joka lienee syntynyt Creamia kuuntelemalla. Algo Salvaje nelosen parhaat kappaleet ovat Los Mutablesin rajun lennokas instrumentaali Suspenso en el Espacio, Los Daciosin hieno beat-ikuistus Dile ja Melcochitan sykkivä El Sicodelico huimine kitaratremoloineen ja -riffeineen. Enemmänkin aika muistetaan Britney Spearsin ja Christina Aguileran kaltaisista poptähtösistä. Tunnistettava ääni vangitsee ja kantaa hienosti läpi albumin. Tedeschin bändin kitaristin Adrienne Hayesin menopala Can’t Leave You Alone nousee sekin hienosti esiin. Juhlapainos sisältää myös viisi ennen julkaisematonta biisiä, mukaan lukien kaksi alkuperäiseltä levyltä pois jäänyttä kappaletta sekä alkuperäistä räyhäkkäämmän version Looking For Answersista. 4 (Untamed 60s Beat And Garage Nuggets From Peru) (Munster MR 441) Munster-yhtiö on siirtynyt villiintynyttä 60-luvun kitaramusiikkia esittelevässä sarjassa kotimaastaan Espanjasta EteläAmerikan Peruun. Ruth Brownin alkuperäisesityksestä poikkeava Mama, He Treats Your Daughter Mean osoittaa fiksua vaistoa ja muuntautumiskykyä. Susan Tedeschi vetää alkuperäisen levyn 11 kappaletta läpi kuin vanha tekijä. Hivelevän kaunista tulkintaa John Prinen Angel From Montgomerystä voi vapaasti verrata Bonnie Raittin paljon tunnetumpaan tulkintaan. Samalla touhu on vähintään pari alpakanpotkua levottomampaa kolmeen edellisosaan verrattuna. Niin kuin Los York’sin (mukana täälläkin hyvällä Abrazame-raidalla) esikoisalbumia arvioidessani kerroin, perulaiseen beatiin ja sicodelicoon kuuluu se, etteivät kappaleiden levytysvuodet kerro mitään: vuonna 1965 levytetty biisi voi kuulostaa hyvin lennokkaalta ja 1960-luvun lopussa purkkiin pantu kipale on kuin surffia. Tuloksena oli kaikki yllättänyt megamenestys
P Ä Ä KO N S E R T I S S A 1 7. 8 . 2 2 4 CHRIS CAIN USA BERNARD ALLISON USA SISTER COOKIE UK MUDDY WHAT DE MILLION DOLLAR TONES FIN TH E FE EL GO OD F E S TI VA L 1 5 . 8 . 2 2 4 BL UE S M O O N RIS IN G. 1 7