Toinen oli Suffer. – ”All Kinds’s Blues... He olivat afroamerikkalaisia ja heidän tietämättömyyttään käytettiin hyväksi. Eräässä kaupassa minulta kysyttiin, mitä pidän Etelä-Afrikasta, ja vastasin, että eteläafrikkalaiset ovat mielestäni kaikki hulluja, ja jos jäisin maahan, palaisin kotiin arkussa. Kaikki sen kappaleet ovat nekin klassikkoja siinä mielessä, että olen levyttänyt ne jo 1960-luvulla. He eivät halunneet julkaista levyäni, eivätkä he kohdelleet minua oikein. Kiistelimme siitä ja päätin, että jos he eivät halua tehdä minulle antsaitsemaani oikeutta, olen valmis lähtemään. Äidillä oli mukana baseball-maila ja minulla puulankku. Se on aseväkivallan ohella yksi syistä, joiden vuoksi en rakasta Amerikkaa. Se sai silmäni avautumaan monille asioille, joihin en ennen ollut kiinnittänyt huomiota. Mesosin Leonard Chessin toimistossa ja vaadin päästä irti sopimuksesta. Halusin ärsyttää ihmisiä. Levy-yhtiöillä oli studiobändi, sessiomuusikoita ja heillä oli myös omia lauluntekijöitä. Kun olin lapsi, äitini raahasi ihmisiä katsomaan laulamistani, jos kotona ei ollut riittävästi yleisöä. Eräs heistä oli Curtis Mayfield, joka kirjoitti kaksi kappaletta myös minulle. All Kinds’a All Ways” (2012, TuneCore) näyttää kykyni laulaa klassikkoja kuten God Bless The Child. Tiesin, että osaan laulaa, enkä halunnut tehdä mitään muuta. – Teatteri, jossa esiinnyimme, noudatti segregaatiota, mikä sai minut ihmettelemään, miksi kelpaan viihdyttämään heitä, mutta he eivät hyväksy etnistä perimääni. Minulla on todella paljon julkaisemattomia sessioita – musiikkia, jota kukaan ei ole kuullut. – Esiinnyin High Chapparalissa Jackson Five -yhtyeen kanssa ja lämmittelin mm. Siinä on oma leimani, oma tulkintani. Oliko keikoilla mukana myös muita artisteja. Niinpä otin äitini mukaan ja menimme Chessin toimistoon. Lisäksi olen julkaissut aikaisemmin tekemiäni singlejä uudelleenmasteroituina CD:llä ”Holle Thee Maxwell Sings Thee Classics”. 10 Blues News 2/2023 rodullista painetta. Yhtenä vuonna vedimme Jimmy Burnsin kanssa bussilla kierroksen Chicagon South ja West Siden bluesklubeihin – paikkoihin, joissa turistit eivät yleensä käy. – Kyllä, se on vaikeampaa nyt, ja sen lisäksi ajat ovat muuttuneet muutenkin. Se sai minut suuttumaan ja päädyin ajelemaan vain valkoisille tarkoitetussa bussissa linjan päästä päähän. En saanut taksikyytiä keskustan hotellin edestä, ja kun kysyin vastaanotosta, missä vika, sain vastauksen, että minua varmaan luullaan mustaksi eteläafrikkalaiseksi. Ja sain tahtoni läpi. Uskon vahvasti, että artistin pitää tehdä sitä, mikä tuntuu oikealta. Kun menimme klubeihin ja naiset siellä halusivat käydä kimppuuni, äitini astui esiin puolustamaan omaa tyttöään. Constellation ja SmitWhit Records. Hänen mukaansa nimetään tänä vuonna katu. – Chess Records ja muut merkit ansaitsivat miljoonia. Mitkä ovat tuoreimmat albumisi. Levyllä on myös bluesia, jossa näytän kykyni laulaa sitäkin, ja mukana kitaroissa ovat Rico McFarland sekä Kenneth ”Hollywood” Scott. Teimme sen 1980-luvulla ja se yhden kappaleen sessio jäi silloin julkaisematta. Kukaan bussissa ei puhunut minulle, sain vain vihaisia katseita. Linda’s Loungessa ja Hot City Loungessa heille tarjoiltiin autenttista ruokaa: barbequekanaa, papuja, riisiä, vihanneksia ja maissileipää. Otis Clay oli ystäväni One-derful! Recordsilla. En ole mikään papukaija. – Singlejäni julkaisivat mm. Onko sinulla julkaisematonta materiaalia. Olen ajatellut nauhojen, etenkin omien kappaleideni julkaisemista. Bobby Blue Blandiä, The Temptationsia, Slappy Whitea ja Redd Foxxia. Sanoin, että ne ovat hänelle tarkoitettuja, eivät minulle. Olen aina esiintynyt ja isoäidilläni oli tapana sanoa, että tuosta lapsesta tulee vielä jotain – en vain tiedä mitä. Useimmat kappaleista olivat kuitenkin kirjoitettu minua varten. ”Live At Quai Du Blues (Live At Maxwell Café)” taas on äänitetty klubillani Pariisissa. – Olen aina ollut luonnollinen, oma itseni. Se herätti minut. Se olisi pala historiaa. – Äitini olikin aika tapaus. Ajattelin, ettenhän minä näytä eteläafrikkalaiselta, olen amerikkalainen. Kappaleen pitää tuntua omalta. Miten kehitit lavaesiintymisesi. Se kiinnostaa varmasti keräilijöitä. Hän oli 190 cm pitkä ja hänellä oli aina isossa käsilaukussaan tiiliskivi. He maksoivat lauluntekijöille 100 dollaria viikossa, eivätkä nämä tienneet paremmasta. Onko uusille klubeille Chicagossa vaikea saada alkoholin myyntioikeuksia ja vaikeuttaako se uusien klubien avaamista. Voi sitä juoksemista! Antoivatko muut levyyhtiöt sinun levyttää omia kappaleitasi. – Paljonkin – ensi vuonna markkinoille suorastaan tulvii sitä! Aivan äskettäin ilmestyi single, jossa on mukana Ike Turner. Chess halusi minun laulavan erään toisen artistin kirjoittamia kappaleita. Yhtiöt. Ihmiset ampuvat toisiaan, lapset ampuvat lapsia. – Myös Chess-yhtiöllä on julkaisemattomia äänitteitäni
Siinä mielessä oli hassua, että se möi niin hyvin. Lontoon Marquee’n ja New Yorkin CBGB’n tapaisille kulttiklubeille. Se on myös itsestä kiinni, siinä pelkää menettävänsä palan persoonastaan. Vähitellen hän kuitenkin oppi antamaan tietyissä kohdissa periksi. Hearthill on silti aina ollut mun ja Samulin juttu. Kun meillä on mennyt hyvin yhteen niin kaikki muukin on järjestynyt – ja sitten kun ei niin mikään ei ole toiminut. Mulla oli se swingjuttu päällä ja olin jo tehnyt sen tyylisiä kappaleita, kuten Two Ruttish Cats ja Goodbye. Se poiki keikkoja läpi maan sekä mm. – Kyllä mä olin siinä mielessä muita vähän edellä, että rupesin miettimään biisien tekemistä vakavammin ja olin yleisesti kiinnostunut siitä. Esiintyminen Austinin South by South-west -festareilla menikin niin putkeen, että saatiin levy-yhtiö sieltä kiinnostumaan. Hiffasin, että tää oli nyt jotain, mitä me ollaan tehty kimpassa. Tinkimättömyys oli luonteenpiirre, joka määritteli Sydänmäen tekemisiä läpi Hearthillajan. Ne olisivat antaneet meidän tehdä just tasan kaksi LP:tä ja nekin olisivat todennäköisesti olleet jäljeltään aivan erilaisia. Kun lopulta kysyimme niistä hardcorejutuistamme, että ”Miltäs tää nyt kuulostaa”, niin Mats siihen vaan että ”Musta tuntuu, että te ette ole vaan noin kovia jätkiä!” Ja ne biisit jäivät levyltä pois. – Hearthillin ekoina vuosina keikkoja oli niin paljon, että siitä tuli sellainen eräänlainen turvallisuuden tae, ihan hulluuteen asti. Se oli taas kokemuksena erilainen kuin edelliset albumit. Bändissä se aiheutti kuohuntaa, koska meillä oli juuri vaihtunut rumpali (Heikki Tikka) näiden julkaisujen välissä. Dekadenssia, sitähän sitten ”Graveyard” tosiaan oli. Kun ”Kessu” oli luonteeltaan sellainen myönteinen ja kannustava niin pääsin nousemaan mukaan tuottamaan albumia hänen kanssaan. Levy soi kaikkialla, jopa Music TV:llä ja myi merkittäviä määriä, arvioiden mukaan kaikkiaan kymmenisen tuhatta kappaletta. – Toimittaja Miettinen kuvaili jo demojemme tyyliä dekabillyksi. Kyllä mä voin nyt tunnistaa sieltä erilaisia pelkotiloja. Ei pelkästään uuteen soundiin vaan kajaalit, vaatteet ja kaikki. Mutta näin myöhemmin jälkiviisaana voi todeta, että hyvä niin. Hän oli ollut jo tekemässä meidän EP:tä ”Love Rain On Me” paria vuotta aiemmin ja olin tykännyt sen levyn kevyemmästä soundista. Hän tuli hyvään saumaan. Hetkeksi se kiidätti yhtyeen Yhdysvaltoihin pysyväisluontoisemminkin. Luvattu kiertuetuki olisi vaan ollut summana niin huvittavan pieni, että Seppo totesi, ettei me tehdä sillä mitään. Mutta olin mä kyllä sitten jotain tajunnut, koska Shake It Up valittiin sinkun A-puoleksi. LUOVA TAUKO OLI PAIKALLAAN LUOVA TAUKO OLI PAIKALLAAN Vaikkei yhtye varsinaisesti koskaan julkisemmin kuulutellutkaan lopettamissuunnitelmistaan, Hearthillin ensimmäinen toimintajakso päättyi pian hengeltään kokeellisemman ”Lost. Hankkeelle oli varattu työtunteja niin paljon, että Mats antoi meidän soittaa studiossa settiämme muutaman päivän ajan ja hän vain myhäili. ITSEHAVAINNOINTIA MENESTYKSEN ITSEHAVAINNOINTIA MENESTYKSEN ÄÄRELLÄ ÄÄRELLÄ Hearthill oli ja tulee olemaan ennen kaikkea Jussi Sydänmäen lapsi ja pyhä ”projekti”, mutta ilman ystäväänsä ja sielunveljeään Samuli Laihoa yhtyettä tuskin olisi enää olemassa. Mä keksin sille itseäni varten sanankin, narratiivinvaihto – täysi 360 astetta, älä pakene vaan päinvastoin juokse sinne ja mieti, että tää itse asiassa on ihan helvetin hyvä juttu! PORTTI MAAILMALLE RAKOSALLAAN PORTTI MAAILMALLE RAKOSALLAAN Viimeistään ”Graveyard Party Bluesin” järkälemenestys pääsi yllättämään myös Hearthillin muusikot. Ja sitten joskus taas niin vaan täytyy tehdä. Mutta mihin sen rajan vetää. Olin kuvitellut, että se levy livahtaisi rockabillytyylisenä meidän tavanomaiselta fanikunnalta vähän ohi, vaikka jotkut siitä varmasti diggaisivat. Luin lauluntekijöistä ja arvostin niitä kauheasti. Sepon idis oli, että mentäisiin Los Angelesiin asumaan ja keikkailemaan sekä saataisiin sinne taustalle iso lafka. Nyt me oltiin aidosti siellä indiepuolella, vaikkei indiebändi oltukaan. Olisi ollut iisiä vaan istua pöytään ja sopia asiat selviksi, mutta me oltiin niin älyttömän nuoria. Mutta samalla mä oon ollut hyvilläni siitä, että Hearthill-levyt tehtiin ilon ja nimenomaan sen musan kautta. Toisaalta se kiritti Samulia tekemään riffejä ja biisipohjia, joiden perustalle ”Graveyard” rakennettiin. – Sitten 1990 ilmestyi ”Graveyard Party Blues”, jonka tuotti Kari Kalèn. Suomalaisryhmän muiden kuolevaisten yläpuolelle kohottanut raikas lavaestetiikka sekä musiikillisesti huomattavan suuren instrumentaalisen valta-aseman bändin soundissa ominut viulu herättivät ulkomaan elävissä aitoa uteliaisuutta. Blues News 2/2023 15 ilmasta. Kovana Dylandiggarina olin tehnyt jo nimikappaleeseen beat-tekstin, mikä oli kansainvälisiä psychobillybändejäkin ajatellen harvinaisempaa. Jos niin ei olisi tehty, Samulinkin rooli olisi näkynyt siellä eri lailla. Se saattoi vaikuttaa meidän väleihin ikävällä tavalla. Määrätynlainen ehdottomuus on ihmisellä ihan hyvä, muutenhan sitä hajoaa tuonne maailman tuuliin. Se kertoi, että ajat muuttuivat. Mats otti homman hallintaan ja sovitti upean levyn. Meiltä tosin ilmestyi keväällä 1991 uusikin levy ”Soul Food”, mutta Seppo halusi pistää sen piiloon ja oli sitä mieltä, että ”Graveyardilla” mennään maailmalle. Koen pelkästään rikkautena, että meillä oli pieni suomalainen levy-yhtiö, kun se olisi yhtä hyvin voinut olla joku niistä isoista kansainvälisistä. Mutta siinäkin voisi taas jälkiviisaana todeta, että kun olisi ollut vähän fiksummat taustavoimat niin olisimme voineet rakentaa kaiken siten, että siitä olisi voinut tienatakin paljon paremmin. Satsaus ei kuitenkaan lopulta johtanut globaaliin läpimurtoon. – Aivot on varmasti silottanut monia juttuja pois, koska mulla on jotenkin niin äärimmäisen positiivinen fiilis koko siitä Hearthill-ajasta, ihan sinne loppuun saakka. Meillä ei myöskään ollut levy-yhtiön tai ohjelmatoimiston puolesta ketään, joka olisi kertonut, miten ne hommat menevät. Ja jo New Yorkin vuoden 1990 New Music Seminarissa taas soitettiin toisen ison grungenimen, seattlelaisen Mudhoneyn kanssa. Hearthillin alussa oli kuitenkin tärkeää se, että me kaikki oltiin valmiita heittäytymään siihen uuteen kuvioon. Harvoinhan bändi sinänsä kirjoittaa kollektiivisesti mitään, vaan ainoastaan vastaa sovituksesta. – Kyllähän mulle on jäänyt sieltä kirjeitä näiltä Vice Presidenteiltä Sepolle, joissa sanotaan, että ”hyvä bändi, mutta ohjelmisto kaipaisi updeittausta.” Pitää muistaa, mitä tapahtui 1991: Nirvana. Toisaalta jos palataan ihan sinne alkuaikoihin ja katselen silloisia kuvia bändistä niin en mä sielläkään tunkeile vaan olen ihan mielelläni porukassa mukana ja yksi niistä kundeista. – Heti kun Shake It Up oli valmis niin olin kuulemma sanonut, että minä en kyllä tollasta paskaa soita. Sen on täytynyt kirpaista. Löysin hiljattain ekan levyn aikaisen biisilistauksen, jossa kappaleita oli merkitty vain mun ja Samulin tekemiksi, mutta jostain syystä myöhemmin ne kirjattiin koko bändille. Seuraavana vuonna oltiinkin samaan aikaan Roskilden festareilla. – ”Graveyard Party Bluesin” kohdalla peli vähän muuttui, koska meille tuli manageriksi ”The” Seppo Vesterinen. Joskus se on ihan oikein – että tajuaa, etten mä nyt voi lähteä tohon mukaan
Uusi yhtiönimi Hearthill-levyjen kansissa on myös Bluelight Records, jonka katalogissa julkaistaan toukokuussa 2023 bändin seuraava uutta tuotantoa esittelevä aikaansaannos ”The Love Circus”. Valitettavalla tapahtumaketjulla oli kuitenkin tarjottavanaan tilalle toinen, kiitollisempi käänne: – Koronan takia mulla oli tietenkin aikaa tehdä biisejä. ”Limbo Shown” kohdalla elimme aika progressiivista vaihetta. Siitä levystä tuli sellainen vähän outo hybridi, eikä sen matskusta ole soitettu livenä paluun jälkeen kuin muutamaa, kantrikappaletta Who Are You To Judge Me ja rähinävetoa Seeking, Finding, Losing. Tän päivän Hearthillin juttu on tää soundi, mikä me tehdään kimpassa – Samuli, Ufo, Jukkis, Hessu ja mä. Sillä se saatiin onnistumaan. Silloin kuitenkin esitettiin niitä vanhoja kappaleita, enkä mä oikeastaan välitä sellaisesta nostalgiasta lainkaan. Vuonna 1995 Pyramid-merkki julkaisi vielä kuudennen, projektiluontoisesti joulukuussa 1994 äänitetyn albumin ”Lost Tune Fish”, jota taas seurasivat markkinoille kokoelma ”Songbook” sekä edellisen materialisoitumisvuonna 1998 Tavastia-klubilla tallennettu livekiekko ”Dig Up Them Of Rockin’ Bones”. 16 Blues News 2/2023 In The Limbo Zone” -albumin julkaisun jälkeen kesällä 1993. Mutta, se apuraha oli osoitettu sävellysja sanoitustyöhön, joten se piti kuitata. Vuonna 2003 Sydänmäki ja Samuli Laiho pyysivät mukaansa Jukka Kiviniemen ja Sasu Moilasen – ja Soul Tattoo sai alkunsa. Mutta kurkistus bändin varhaisuuteen oli ehkä hyväkin, ajatellen tätä uutta. Kyllä se paljon kuvaa. – Sitä mä olen koittanut itsellenikin puolustella, etten mä ihan mahdoton kusipää voi olla, koska kaikki ovat yhä mun kavereita. – Kun olin tehnyt ensimmäiset demot biiseistäni, soitin syksyllä 2021 Samulille ja kysyin, että katottaisko näitä kimpassa. Hearthillissä taasen on yhä tänä päivänä sama ”kruununjalokivi” -kokoonpano kuin ”Limbo Zonella”, rummuissa Heikki Tikka, bassossa Jukka Kiviniemi. Sydänmäki kiteyttää levyn lopulta syntyneen lähes entiseen malliin kuin mitään hiljaisempia välivuosia ei koskaan olisi ollutkaan, mutta tunnistaa valmisteluun liittyneen jälleen myös useita ”360 asteen paikkoja”. Piti vaan ottaa se asiaksi ja mennä kohti. Samana vuonna syntyneessä Hel-Gatorsissa taas tänäkin päivänä musisoivat Hearthillin alkuperäishahmot Jama Löf ja Marko Mainelakeus. Varsinkin tällä hetkellä, kaikille on löytynyt se oma ”paikkansa”. Hän snaijasi kämpällä heti, mistä oli kyse ja nappasi niistä kiinni. – Tavastialla 2019 tekemämme ”Lost Tapesin” julkkarikonsertti oli yksi elämäni parhaimpia ja olin silloin itsekin sitä mieltä, että tää vois jäädä tähän – ton parempaan mä en enää pysty. Palaute oli hyvä. – Bändin pitkästä historiasta on ollut hyötyä. Tarkoitan, että jos mä aikanaan hyväksyin Shake It Upin, josta en koskaan edes kauheasti pitänyt niin tässä oli mahdollisuudet samaan. Heistä viimeksi mainittu vaikuttaa niin ikään edelleen keikkailevassa J. Mähän en ole koskaan ollut mikään valtava apurahaimuri, mutta olen yrittänyt huolehtia siitäkin puolesta. Oli huvittavaa, että oltiin juuri sitä ennen saatu Trinityn albumi ”The Train Of Desire” (2021) valmiiksi. Samuli tuotti biiseistä akkaridemon, joka esiteltiin bändille. Bändin eri vaiheiden aikaiset jäsenet olivat kuitenkin pitäneet löyhästi yhtä. Jälkimmäisen julkaisi Sydänmäen itsensä vuonna 1999 perustama Pyros Records, jonka kautta hänen levynsä ovatkin siitä lähtien ilmestyneet, lukuun ottamatta albumeita Janne Louhivuoren kanssa. kun vaihdettiin yhtä alkuperäisessä setissä ollutta kappaletta toiseen. Huomasin, että se olikin aika nastaa hommaa. Siinä välissä Hearthill ei ollut edes mun agendalla, mutta lisäsin sen mukaan, kun alettiin taas keikkailla. Ainoastaan ne bändit oli mainittu nimeltä ekassa apurahapäätöksessä. – Kaikkea pientä sitten sattuikin, esim. Hain avustusta pariin kertaan, kunnes lopulta tuli myönteinen päätös. Hearthill Trinityssä Sydänmäen ja kitaristi Mika Kolehmaisen rinnalla. Mä olisin toivonut niitä settiin enemmän. Syntyi lista kymmenestä uudesta Hearthill-biisistä, joita sävelsin jo sillä ajatuksella, että Samulikin varmaan tykkäisi niistä. Ja kävi onnekkaasti, kun siihen väliin ilmestyi ”Lost Tapes” ja jätti pelin auki. Sen keikan jälkeen Mika Myyryläinen soitti mulle ja kysyi, oletteko ajatelleet tehdä levyä. Toinen erittäin tärkeä juttu oli, että Taiteen edistämiskeskus jakoi silloin apurahoja normaalia höllemmin. Prosessin kannalta oli kyllä silti tärkeää, mitä löytyi omasta päästä. Isossa kuvassa minimaalisia juttuja, mutta joskus ratkaisevia.. Myöskään Hearthill ei tyhjentänyt pöytäänsä välittömästi. Kyllä mä olin siinä herkkänä – etten voinut sanoa, että tästä en tykkää tai koko paketti hajoaa. Sanoin, että sorry vaan, mitään sellaista ei ole käynyt mielessäkään! Hearthill ehti tehdä viimeisimmän paluunsa yhteydessä toistakymmentä keikkaa, mutta keväästä 2020 lähtien pandemia johti niistä suurimman osan siirtymiseen tai peruuntumiseen kokonaan. Olin laittanut sen kappaleisiin kaiken peliin ja olin levystä niin iloinen, että ajattelin pitäväni kyllä nyt paussia monta vuotta. – Mulla oli eri lauluvihkot Trinitylle ja HelGatorsille. Svartmerkin vuoden 2019 vinyyli-LP:n ”The Lost Tapes ’92”, sisältö koostui Yleisradion keikkaäänitteistä sekä ennen kuulemattomista studiotöistä tammikuulta 1992