vuosikerta BN haastattelee: MEMPHIS GOLD FRIM-FRAM QUARTET JARMO NIKKU Henkilökuvia: DUFFY POWER JERRY JACKSON EARL PALMER, osa 2 Klassikoiden lähteillä: DOCTOR CLAYTON BN tutkii: KALEVALA JA BLUES. Blues Caravan 2019 -esiintyjät levyillä / Divarien helmiä, osa 44 / Levytutkailut Kappale historiaa, osa 5 / Unohdetut albumit, osa 12 / BN käy tapahtumissa 197301-19-02 ISSN 0784-7726 N:o 296 (2/2019) Hinta 7,20 € 52
Yksi niistä on perinteistä bluesia sisältävä cd ”Pickin’ In High Cotton”. Myös isäni John Chandler soitti kitaraa. – Esiinnyin silloin Front Porch -lavalla Billy Branchin ja Sons of The Blues -bändin kanssa. Hän soitti viulua ja cembaloa. Viimeisin niistä on ”Pickin’ In High Cotton” (2011). Burnsiden, Eddie Cusicin, Junior Kimbrough’n, Elder Utah Smithin, Sister Rosetta Tharpen, Eric Bibbin, Billy Branchin, Big Lucky Carterin, Kenny Nealin ja Jimmie Lee Robinsonin. 12-vuotiaana hän pääsi paikallisessa helluntaiseurakunnassa Robert Wilkinsin oppiin. – Kyllä, paljon on muuttunut. Isäni, joka oli syntynyt vuonna 1905, kertoi minulle tarinoita vanhoista jug-bändeistä, Sam Chatmonin Mississippi Sheiksistä. Tein paljon töitä päästäkseni jaloilleni ja esiintymään ja olen tyytyväinen, että minulle taas soitetaan ja pyydetään keikoille. Kerro vähän taustastasi. – ”Gator Gon’ Bitechu!” -cd:n musiikin kirjoitin sairaalassa. Toivon, että yleisö edelleen pitää siitä, mitä teen. – Olen kaukaista sukua, kuuden sukupolven takaa presidentti Thomas Jeffersonille, joka vaimonsa kuoleman jälkeen sai lapsen vaimonsa sisarpuolen, orjansa Sally Hemmingsin kanssa. Hän on tuottajani ja levy-yhtiöni on Stackhouse Records. Robert Wilkins ja Utah Smith olivat ensimmäiset, joiden kanssa soitin. Hän aloitti silloin kun blues nousi uudelleen suosioon 70-luvulla. Voin taas soittaa bluesia, jos haluan, mutta pärjään eläkkeellänikin aika hyvin. Sallyn tytär Harriet Hemmings sai tyttären nimeltä Harriet ja tämä taas Rachelin. Thomas Jefferson oli taitava muusikko. – Joka vuosi helluntaiseurakunta järjesti Mason Temple -kirkossa Memphisissä suuren kokoontumisen ja Utah tuli aina paikalle siivet selässään – ”Two wings, fly away, two wings, better way.” Hän oli ilmiömäinen kitaristi, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Jim otti kanssani riskin ja olemme siitä asti tehneet yhteistyötä. Milloin ryhdyit levyttämään, 80-luvullako. Hän oli loistava laulaja-kitaristi ja esiintyjä. Hän oli hyvin arvostettu helluntaiseurakunnassa. Lääkärit sanoivat, etten enää kävelisi, mutta he tekivät sairaalassa hyvää työtä ja olen saanut tukea, kuntoutusta ja terapiaa myös armeijalta. Hän on loistava huuliharpisti ja mahtava bluesmies. Molemmat olivat kotoisin Tennesseestä. Memphis Gold on tehnyt neljä cd:tä Jim O’Neilin Stackhouse-merkillä. Serkkuni Denise Williams on levyttänyt Johnny Mathisin kanssa ja toinen serkkuni Dick Gregory oli koomikko ja kansalaisoikeusaktivisti. Monet siskoistani ja veljistäni eivät haluaisi minun soittavan bluesia, koska heidän mielestään joudun sen vuoksi Helvettiin! KARI KEMPAS M emphis Gold eli Chester Chandler syntyi vuonna 1955 Memphisissä. Hän kuului vuoden verran myös Deborah Colemanin bändiin. Rachelin tytär oli Mary ja Mary sai pojan nimeltä John, joka on isäni. Olen tehnyt viisi cd:tä Memphis Goldin nimellä. Mahtava tyyppi. Hän jatkaa aikaisempien sukupolvien bluesmiesten jalanjäljissä ja pitää yllä perinteitä aidosti omalla tyylillään ja tavallaan. Arvostan Billy Branchia paljon. Onko Beale Street muuttunut paljon niistä ajoista. Aloitit muusikon urasi Memphisissä. Ruotsista kotoisin oleva Robert Lighthouse soittaa sillä kanssani. Hän on huippukaveri, joka tietää paljon bluesista. Odotan kovasti, että pääsen soittamaan Hollantiin, Ruotsiin – paikkoihin, joissa olen soittanut joitakin parhaimmista keikoistani. Bluesmuusikoita on tullut muualtakin kuin Mississippistä. Haastattelu on tehty Blues Live! -festivaalilla Jyväskylässä vuonna 2014. Työskentelin paljon myös kirkossa Sister Rosetta Tharpen kanssa. Vuonna 2008 hän loukkaantui onnettomuudessa ja keskittyi laulujen kirjoittamiseen, jonka tuloksena julkaistiin cd ”Gator Gon’ Bitechu” vuonna 2009. Armeija-aikaan 22-vuotiaana saamani vamma alkoi kuitenkin aiheuttaa lihaskramppeja ja kerran kun olin korkealla puussa sain krampin ja putosin. – Olen ollut metsuri koko ikäni, kaatanut isoja puita. Aina kun bändin jäsenet vierailivat luonani annoin heille kolme kappaletta lisää. Aikoinaan siellä esiintyi kaikenlaisia tyyppejä. Kovia elämässään kokenut Vietnam-veteraani kirjoittaa omat kappaleensa kokemuksistaan ja havainnoistaan nykymaailmasta. Koko perheeni on kotoisin Clarksvillestä, Virginiasta, josta he muuttivat 800 mailia Tennesseehen. Ensilevyn tuotti vuonna 1998 Bobby Parker. Se oli hieno keikka. – Kyllä, 80ja 90-luvuilla Jim O’Neallin kanssa. Muutama luu meni poikki ja selkä murtui. Kävin katsomassa katusoittajia, kuten Uncle Beniä ja muita vanhoja konkareita. 4 Blues News 2/2019 Näin sinut Chicago Blues -festivaalilla vuonna 2012. Näin itse asiassa myös Skip Jamesin 60-luvulla. R.L. Hän kertoi Yank Rachellista, joka esiintyi usein Sleepy John Estesin kanssa. Vuosien varrella muusikko on soittanut lukemattomien bluesmiesten kanssa, mm. Sinulla on ollut myös päivätyö, eikö niin. Taustani on siis gospelmusiikissa ja monet ovat sanoneet, että kuulostan Utah Smithiltä. – Mason Temple ei ollut kovin kaukana Memphisin keskustasta ja Beale Streetistä, ja livistin sinne aina kun mahdollista. Mississippin jukejointeissa vietettyjen nuoruusvuosien jälkeen mies asettui Washington DC:n alueelle ja ryhtyi soittamaan Charlie Saylesin ja Bobby Parkerin kanssa. Hänkin soitti kadulla. – Olen tehnyt paluun vuonna 2008 tapahtuneen onnettomuuden ja loukaantumisen jälkeen. – Se taisi olla 60-luvun alkupuolella. – Äitini suku on ollut enemmän suuntautunut bluesiin, kun taas isäni puolella kirkon vaikutus on ollut suurempi. Isä opetti hänelle kitaransoiton alkeet ja 8-vuotiaana Chester soitteli jo Beale Streetillä
Pepe Ahlqvist Step on the Gas Live at Möysä CD / DIGITAL 80 minuutin livesetti Möysän Musaklubilta ! jakelu Playground Music www.facebook.com /bluelightrecords
ajatellen hirveän simppeliä se musa on, mutta se oli silloin tuollaista. Siinä nauhalla on yksi uusi biisi, jonka Esa laulaa. Syksystä asti Jere on ollut mukana bändissä ja nastaa meillä on ollut. Aiomme todennäköisesti julkaista sen. 8 Blues News 2/2019 KAIKKI ALKOI... Se miksaus kuulostaa todella hienolta, sellainen Brothers In Arms -tyylinen sävellys. Olin aiemmin isän kitaraa näppäillyt, mutta ei ollut mitään poltetta, ennen kuin kuulin nuo kappaleet. Kun soitin Broadcastissa, olin joku enkä vain tuntematon heppu Lappeenrannasta. Se on rekisteröity ennen Helsingin Elmua, tämä on fakta. Uutta materiaalia meiltä on jossain vaiheessa tulossa. Mut ”määrättiin” Broadcastiin, ja about samaan aikaan alkoivat studiohommat. Koulussa oli mankka, kaveri toi kelanauhan kouluun, ja sieltä kuulin Focusin Sylvian sekä Santanan Black Magic Womanin. Siinä soittaa mun bändi, tai sanotaan meidän bändi. Esalta jäi aikamoinen arsenaali lähes valmiita sävellyksiä, joita me käymme läpi Esan perikunnan luvalla tai oikeammin kehotuksesta. Hänet muistetaan Jere & The Universe -bändistä sekä Tuomo & Markus -projektista. Studioon mentäessä tuli Tumppu Kesälä mukaan, annoimme hänelle Richard T:n roolin. Lappeenrannassa oli tosi kovia kitaransoittajia, hiukan meikäläistä vanhempia, joita kävin koulujen konserteissa kuuntelemassa. HOEDOWN – Ninni Poijärvi jäi pois jo vuosi sitten. Mä saan nyt tehdä ekan oman levyn. Studiosessioita oli hurjina vuosina yksi päivässä, kaksi parhaassa, ja päälle tulivat vielä viikoittaiset suorat televisiolähetykset. Kyllä mun mielestäni se Svartin remasteroima versio kuulostaa hemmetin hyvältä. Tämä voisi olla se Faroutin toinen levy. Se kehittyi hiukan eteenpäin, mukaan tuli hiukan funk-vaikutteita, ja seuraavana vuonna voitimme Rockin SM-kisat. Timo Pratskin soittaa kosketinsoittimia muutamalla raidalla, Panu Syrjänen soittaa fonia parissa biisissä, Jukka Tiirikainen soittaa trumpettia parilla kappaleella ja Leevi Leppänen soittaa perkussioita muutamassa biisissä. Nyt häneltä vihdoin ilmestyy uran ensimmäinen soololevy. Lisäksi kvartetissa soittavat Hoedownin rumpali Topi Kurki sekä basisti Jari Heino. Pave Maijanen, Jimi Sumén sekä Nevalaisen veljekset Matti ja Mikko. Heput soittavat hienosti, mutta oma soitto kuulostaa aina siltä, että... Se lähti siitä, kun meillä on kimppatreenikämppä, että käytetään sitä, ettei se ole pelkkä varasto. Sieltä on kotoisin myös yksi maamme monipuolisimmista kitaristeista, viime vuoden lokakuussa 60 vuotta täyttänyt Jarmo Nikku. Äänitimme Sellossa Broadcastin keikan about vuosi sitten. Painoon mennessä se on selvä, mutta tässä vaiheessa en vielä tiedä. Ajattelimme, että tämän voisi myös taltioida. Näin jälkeenpäin RIKU METELINEN L appeenranta on tuonut monia loistavia muusikoita kotimaiselle musiikkikartalle. Hän on soittanut lähes kaikkien kanssa, ja uransa aikana hän on ollut käytetty studioja televisiomuusikko sekä soittanut kitaraa lukuisissa bändeissä. Jotain tulemme niistä tekemään. FAROUT – Soitimme jytämusaa, kunnes vuonna -77 näimme Camelin Koria Rollissa. Me jaoimme keikat tasan ja kävimme kuuntelemassa uudet bändit, että hyväksytäänkö heidät mukaan. Suomen äänitearkistossa Nikku on merkitty säveltäjäksi 37 kappaleeseen. Olemme kitaristi Jari ”Heinä” Niemisen kanssa soittaneet kimpassa ”ikuisuuksia” studiossa ja teattereissa. Neljä jätkää ja ne pystyvät tekemään sen noin rehevästi. Vielä kun sen saisi miksata uudestaan, saisi paikata pari juttua. Kaikkea oli ihan hemmetisti ja siinä koetti selvitä. Se levisi kuin pyramidihuijaus, kun jokainen asia johti kolmeen muuhun asiaan. Teimme muutaman keikan ja vastaanotto oli positiivinen. Meillä oli Wilmasound, joka on Suomen ensimmäinen elävän musiikin yhdistys. Se oli sellainen hetki, jolloin tajusin, että toi on mun homma. Soitimme pohjat livenä ja mä lisäilin jotain juttuja. Soundi on täyteläisempi ja masterointi on tehty nykypäivän tekniikalla. Sitten aloimme perustaa bändejä. Aikataulut ovat ristissä, mutta toivotaan parasta. Sain ekan sähkökitarani vasta kun olin 15, siihen asti jouduin lainaamaan muiden soittimia. Aloimme purkaa mun vanhoja biisejä ja rakentaa niitä uudestaan. Mitään lisäraitoja emme laittaneet siihen. Meillä oli jotain nauhoja olemassa, mutta ne ovat jääneet kaseteille. Levy ilmestyy Turenki Recordsin toimesta ja julkaistaan myös vinyylinä. Meillä on levynjulkkarikeikka ennen tätä kitarakiertuetta. Se kuulostaa varmaan siltä kuin se olisi julkaistu heti ”Further Outin” perään eli se ei ole kauhean moderni. Kaupungista ovat lähtöisin mm. Suurin osa sävelmistä oli meikäläisen, tai lähti mun ideoista. Jotain olemme jo arvioineet, mutta se urakka on vielä kesken, koska niitä biisejä on niin paljon. Voi hemmetti, olisi ihan mahtavaa, kun toi jätkä vielä osaisi soittaa! Mutta levy on sen ajan kuva, -79 elokuussa me kuulostimme siltä. Tarkoitus olisi, että Olli Ahvenlahti tulisi soittamaan kaksi Rhodes-sooloa. Se on liian hieno kappale hylättäväksi. Esan tilalle tuli Jere Ijäs, laulaja, soittaja ja multiinstrumentalisti. Se on näitä 180 gramman vinyylejä ja mielestäni se soundaa paremmalta kuin se alkuperäinen. Kauppaan hankkimaan syntetisaattori, ja neljällä miehellä aloimme tekemään Camel-tyylistä musaa. Sieltä kuuluu selkeästi ne meidän esikuvat, Jean Luc Bonti, Billy Gobham, Camel. Alun perin oli tarkoitus, että Edu ja Kimi laulaisivat sen uusiksi, mutta se miksaus on niin hyvä, että emme siihen koske. Olimme kuunnelleet sitä levyltä, mutta livenä se kolahti, juma, tota musaa. EKA SOOLOLEVY – Nyt alkavat hommat hiukan rauhoittua, kun täytin 60 vuotta. Kitaristien taso oli aika kova, kuuntelimme suht samaa musaa ja kaikilla oli samanlaiset kamat, Marshall, Gibson, ja tiettyjä purkkeja, joilla luotiin miehekäs soundi. Mä soitin myös perkussioita ja kosketinsoittimia. Rocket julkaisi sen cd:nä vuonna 2012 ja Svartin julkaisema vinyyli ilmestyi pari vuotta sitten. Se oli selkeä käännekohta, tätä mä haluan tehdä. Jos sen laulaisi Knopfler, se olisi enempi Dire Straitsia kuin Dire Straits itse. Turenki lupasi, että tuote on julkaistu siihen mennessä, jos miksaus on ajoissa tehty. Mä jouduin armeijaan, meidän rumpali Lauri Valjakka lähti Riki Sorsan bändiin, Maijasen Masa päätyi Maukka Perusjätkän bändin kautta Broadcastiin ja lopulta mä lähdin myös Helsinkiin. Homma repesi 80-luvun alussa käsistä totaalisesti. Teimme yhden levyn ”Further Out”. – Lisäksi mukana on muutama vierailija. Levy meiltä tulee joskus, en osaa sanoa koska, sillä emme ole merkitsevästi puhuneet siitä, mutta. Siltä varalta, ettei se onnistu, mä olen soittanut akustisella kitaralla niihin soolot. Soittajaryhmä oli suht tiivis ja mä koin sen hyvin kannustavana. BROADCAST – Kaartamon Esa vaihtoi hiippakuntaa, mutta toiminta jatkuu, Kuokkasen Mika Hoedownista tuli Esan tilalle. Ettei levy olisi pelkkää sähkötykitystä, mä soitin muutamia liidejä ja sooloja akkarilla. Aina ennen keikkoja treenaamme uusia biisejä ja pikkuhiljaa uudistamme koko keikkasettimme. – Farout loppui aika lyhyeen. Kalenteri ja olosuhteet päättävät, onko siellä kaksi Ollin sooloa vai ei. Wilmasoundissa oli varmaan 16-18 bändiä, joista jokaisesta oli yksi soittaja hallituksessa. – Meillä oli koulussa kuvaamataidon opettaja, joka antoi kuunnella popmusiikkia. Asserin soitossa kuuluu Al Di Meola ja Laurin soitossa funkvaikutteet
Duffy Powerista Larry toivoi englantilaista vastinetta amerikkalaisille teinipop-aallon huipulla patsastelleille ”Bobbyille”. Tietenkin hän koki asiaankuuluvaksi lisätä lavaolemukseensa myös aimo ripauksen Elvistä. Tätä ennen nuorimies oli syventänyt harrastustaan tonkimalla vanhempiensa levyhyllystä vaikuttimikseen sekä George Gershwinin tapaisia säveltäjiä että viihdelaulajia, kuten Paul Robeson ja Al Jolson. Rock’n’roll-impressaarin suojatiksi päädyttyään hän luopui kitaran soitosta keikoilla ja keskittyi tästedes Cliff Richardin ja kumppanien tapaan pelkästään laulamiseen. Elviksen ja Ray Charlesin ohella säväyksen teki Chris Barberin yhtyeestä julkisuuteen noussut Englannin skifflekuningas Lonnie Donegan, joka puolestaan johdatti Rayn tutustumaan Leadbellyn ja muiden kantriblues-kentän sankarihahmojen musiikkiin. Toukokuussa 1959 ilmestyneellä esikoissinglellään Power sai sentään mahdollisuuden myös rokata. 12 Blues News 2/2019 PETE HOPPULA K un muusikko James Hunterilta tiedusteltiin eräässä haastattelussa, kuka hänen mielestään oli Englannin hienoin bluesartisti, ei vastauksena kuulunutkaan odotettu Clapton, Mayall tai Green. Power oli rakentanut koko uransa rock’n’roll-nuorukaisesta keski-ikäiseksi blueskonkariksi omilla ehdoillaan, ja merkittäviltä osin myös itse kirjoittamiensa kappaleiden turvin. Brittiläisen 60-luvun popkentän myyttisimpiin hahmoihin lukeutunut laulaja-lauluntekijä kuitenkin ansaitsi arvostuksensa. Jazz, rock’n’roll ja rhythm’n’blues astuivat nekin ajallaan mukaan kuvioihin. Hän revitteleekin kypsän irtonaisesti kolmisen kuukautta aikaisemmin lentoonnettomuudessa menehtyneen latinotähti Richie Valensin That’s My Little Suzien, taltioiden kantavan äänensä sekä Harry Robinsonin yhtyeen säestyksen turvin yhden parhaista brittiensiaallon rock’n’roll-suorituksista. Kiertueilla bändi totteli nimeä Duffy & The Dreamers, Philipsin uuden sisarmerkin Fontanan levytyssessioihin ryhmästä ei kuitenkaan saanut osallistua kuin solisti itse. Managerina Parnesilla oli kiistattomat ansionsa, mutta levytettävien laulujen valinta ei ollut hänen huippuominaisuuksiensa kärjessä. ROCK’N’ROLL-IDOLI Lounais-Lontoon Fulhamissa 9.9.1941 syntyneen Raymond ”Ray” Leslie Howardin urahaaveet eivät olisi voineet saada enää suotuisampaa alkupotkua hänen päädyttyään managerilegenda Larry Parnesin tietoisuuteen vuonna 1959. Levyttäessään hän ei juurikaan sortunut Atlantin takaisten aateveljiensä kopiointiyrityksiin, vaan muovasi tuotantoaan ja itsevarmaan näkemykseen pohjautunutta vokalistista tyyliään pikemminkin esikuvaksi muille. Living Dollista tuli hänen ensimmäinen Brittien listaykkösensä. Larry Parnes tuli tunnetuksi artistitallinsa jäsenille kehittelemistään taiteilijanimistä. Huippulahjakkaan taitelijapersoonan kohtalona oli taivaltaa epäonnisten tähtien alla – ironisesti juuri sinä ajanjaksona, jolloin blues ei enää ollut ilmiönä pelkästään amerikkalaisten yksinoikeutta, vaan yhä leimallisemmin sen kehityskaarta kirjoitettiin suuressa mittakaavassa musiikinhistoriaan juuri hänenlaistensa eurooppalaisten osaajien käsissä. Duffyn singlen kääntöpuolena. Sen aavistivat myös kuluttajat, eikä sinänsä laadukas tuotanto lopulta poikinut vajaan kolmen vuoden sopimusperiodin aikana yhtä ainutta valtakunnallista hittiä. Tämäkin alter ego juonsi juurensa amerikkalaisnäyttelijään, Howard Duffiin. Sen sitä vastoin huoli mukisematta käyttöönsä Cliff Richard. Bpuolen horjuvan oloinen Bobby Darin -laina Dream Lover ei samalle tasolle yllä. heissä kaikissa toistui sama kaava: pehmeän vaaraton naapurinpoikamainen etunimi oli saanut vastinparikseen uhmakkaasta adjektiivista johdetun uuden sukunimen. Jo 70-luvun alkupuolella päivittäisestä musiikinteosta syrjäytyneen artistin menestys kaupallisilla markkinoilla jäi kaiken kaikkiaan kohtuuttoman vähäiseksi eivätkä tilannetta suoranaisesti helpottaneet hänen terveyshuolensakaan. Tarinan huono-onniseen juonenkaareen sopinee se, ettei Powerin versioitavaksi kuitenkaan kelpuutettu erästä hänelle tarjottua Lionel Bartin kirjoittamaa lärrärikappaletta. Koulunkäynnille Howardin täytyi jättää hyvästit jo noin 14-vuotiaana, kun hänen vanhempansa komensivat teinin päivätöihin tienaamaan täydennystä perheen yhteiseen talonhankintakassaan. Rayn ja Larry Parnesin tiet kohtasivat Länsi-Lontoon Shepherd’s Bushin alueella elokuvateatterissa pidetyssä lauantai-illan nuorisoshowssa, missä Howard oli ollut lavalla hieman itseään vanhempien muusikoiden muodostaman The Sandsend Skiffle Bandin laulajana ja kitaristina. Huomattavasti Poweria enemmän kappaleella saavutti mainetta sen omalle vuoden 1974 debyyttialbumilleen levyttänyt Kiss. Tommy Steele, Adam Faith, Billy Fury, Dickie Pride, Terry Dene, Vince Eager, Marty Wilde... Sen sijaan Hunter ilmoitti hämmentyneelle toimittajalle nimen Duffy Power. Läpeensä viihteelliset cover-äänitteet sujuivat kyllä vaivatta kykeneväiseltä laulajalta, mutta ne eivät olleet häntä itseään. Kakkosjulkaisulle syyskuussa 1959 valittiin amerikkalaispoppari Bobby Rydellin uran samana vuonna miljoonaliigaan nostattanut Top20-hitti Kissin’ Time. Fontana (1959–61) H 194 That’s My Little Suzie Dream Lover H 214 Kissin’ Time Ain’t She Sweet H 230 Starry-Eyed Prettier Than You H 279 Whole Lotta Shakin’ Goin’ On If I Can Dream H 302 I’ve Got Nobody When We’re Walking Close H 344 No Other Love What Now. Ray ristittiin Parnes-logiikalla Duffy Poweriksi, hieman aiemmin menehtyneen näyttelijän Tyrone Powerin mukaan, joskin ”Duffyksi” häntä oltiin kutsuttu jo aikaisemminkin: Duffy Howard & The Amigos oli koululaisyhtye, jossa 15-vuotias laulaja oli ryhtynyt ensi kertaa esiintymään julkisesti. Blues Newsissa Duffy Power on esiintynyt toistaiseksi vain yhden 90-luvulla laaditun levyarvion välityksellä, ja syykin olemattomaan palstatilaan on ymmärrettävissä
Don Covayn ja tämän vanhan lauluntekijäja doowopbändikaverinsa John Berryn käsialaa olleella noveltyhenkisellä I’ve Got Nobodylla Johnny Keatingin yhtye oli nyt jättänyt puhaltimet sekä jouset soitinvalikoimastaan pois ja iskenyt r&b-shufflevaihteen silmään. Lisäksi kappaleet päätyivät ensin 12 raidan kokoelma-LP:lle ”The Big Beat” vuonna 1960 (Fontana TFL 5080/680 921 TL) ja myöhemmin vuonna 1963 samannimiselle seitsemän raidan maxi-EP:lle (Pop Parade BOPC 717), muina solisteinaan Roy Young ja Al Saxon. Marraskuussa 1960 ilmestynyt innokas versio tuhteine omaleimaisine Johnny Keatingin orkesterisovituksineen vie Jerry Lee Lewisin hittisovituksena mieliin iskostunutta esitystä takaisin r&b-juurilleen, mutta tyylitellen tyystin omilla poluillaan. Power sairastuikin masennukseen ja otti hetkeksi tietoista pesäeroa julkisuudesta. Powerissa taisi sittenkin olla liikaa särmää ja taatusti myös kunnianhimoa hänen visioimansa Bobby-kerhon tarpeisiin. Levyn b-puolella Power pääsi näyttämään omia rahkeitaan lauluntekijänä. Hekin toki tekivät tahoillaan oivallista jälkeä, erityisesti päästessään soittamaan yhtään bluespitoisempaa materiaalia. Niinpä tietenkin, saman esityksen vuotta aiemmin LP:lleen ”Young And Wonderful” levyttäneen Fabianin siivellä. Laulaja muutti yhteen tyttöystävänsä kanssa, jonka pahat kielet huhuilivat olleen prostituoitu. BBC:n The Big Beat -ohjelmassa laulaja esitti kakkosja kolmossinkkujensa paraatipuolet livenä yhdessä Bob Millerin ja The Millermen -yhtyeen kanssa. Laulaja mm. Puhutteleva esimerkki Powerin ja swing-aikakauden soittajien yhteistyöstä on neljännen singlen avannut Whole Lotta Shakin’ Goin’ On, joka merkitsi artistille samalla miltei vuoden mittaisen levytyshiljaisuuden päättymistä. Fontanan artistikiinnityksistä vastannut Jack Baverstock oli pohjimmiltaan vanhan liiton jazzmiehiä. Kiistatta Powerin äänenkäytössä on poweria – juuri sitä samaa uhoa, josta muuan Tom Jonesille jaettiin muutamia vuosia myöhemmin hyvinkin runsaalla kädellä mediasuitsutusta. Yritys jatkui heti marraskuussa 1959. Seuraava tilaisuus tyylilliseen kasvuun tarjoutui maaliskuussa 1961. Prettier Than You sai taustalleen Ken Jonesin johtaman ison orkesterin jousineen. Studiovelvollisuuksien osalta näin myös tapahtui. Lopputuloksena oli ajalleen hyvin tyypillistä kantripopahtavaa herkistelyä, jonka sekaan kuulostaa pesiytyneen myös joitakin tahteja Buddy Hollyn vuonna 1956 kirjoittaman ja levyttämän Modern Don Juanin sävelkuluista. Blues News 2/2019 13 kuultiin 20-luvun evergreen Ain’t She Sweet. Sen verran puhuria onnistuivat Powerin levyt sentään saamaan aikaiseksi, että ne mahdollistivat hänen pääsynsä näytille televisioon. Cliff Richardin, Johnny Kiddin ja Vince Taylorin kaltaisten uusien laulajasensaatioiden saadessa omille varhaisille rock’n’roll-klassikoilleen säestäjiksi nuoremman polven metkut hallinneita muusikoita, oli Powerin tyydyttävä sessioissaan varttuneemman koulukunnan ammattilaisiin. Niistä lähin vertailukohta Powerille lienee Ferlin Huskyn croonerimainen vuoden 1959 versio. Lisääntynyt päihteiden käyttö ja ensimmäiset oireet depressiivisyydestä antoivat suoria viitteitä siitä, että tahtia oli syytä hetkeksi hiljentää. Viimeiselle lokakuussa 1961 julkaistulle Fontana-singlelleen Power tarjosi yhdessä Alexander Springerin kanssa kirjoittamansa balladin What Now, jolla Johnny Keatingin jousivetoinen orkesteri tunnelmoi eteerisen kuoron tuella salamyhkäisen viivyttelevästi. Sellainen se totta vie olikin, mutta vasta tammikuussa 1960, jolloin Michael Holliday johdatti tämän Earl Shumanin ja Mort Garsonin kappaleen brittilistan huipulle, alkaneen vuosikymmenen ensimmäisenä ykköshittinä. Käsillä oli jälleen yksi brittirock’n’rollin eittämättömistä klassikoista, mutta miten etupäässä Philadelphiassa vaikuttaneen kirjoittajakaksikon teos oli kulkeutunut Englantiin. B-puolella, Parlophone-yhtiökollega Perry Fordin kirjoittamalla If I Can Dreamillä palattiin jälleen turvallisille teinipop-linjoille. Liiankin. CLUB MARQUEE VETÄÄ PUOLEENSA Duffy Power muisteli itsekin jälkeen päin rock’n’roll-uransa syöksylaskua. Laulujen kirjoittamisesta hän ei kuitenkaan aikonut luopua. Pelkistetyn swengaavan popnumeron levytti suomeksi Lasse Liemola nimellä Kun käyn kanssas näin. Siksi hänelle itselleen epäonnistuminen artistina oli katkera pala nieltäväksi. A-puolen slovari No Other Love oli jälleen ikivihreä Rodgersin ja Hammerstein II:n sävelarkusta ja peräisin vuoden 1953 musikaalista ”Me And Juliet”. Kasvoiltaan tyypillisiä kiiltokuvapoikia teräväpiirteisempi ja valokuvissa usein keskivertoa tylymmän oloisena esiintynyt Duffy halusi keskittyä yksinomaan musiikkiin. muisteli myöhemmin hurmioituneensa syvästi Muddy Watersin Chesslevytyksistä kuultuaan tämän London-LP:tä ”The Best Of” Billy Furyn kotona ensi kertaa vuonna 1959. Milton Agerin ja Jack Yellenin Tin Pan Alley -työstä tulkintoja riittää, ja jo ennen nykyisin kaikkien tuntemaa Beatles-eksemplaaria kappale oli ehditty ikuistaa äänitteeksi arviolta satakunta kertaa. Tuloksettoman Fontana-pestin loppu oli vääjäämättä edessä ja Larry Parnes oli valmis luovuttamaan suojattinsa muiden promoottorien ja levymerkkien käyttöön. Keikkoja hänellä oli yhä riittänyt ja esiintymispuvut näyttivät edelleen koreilta, mutta tyttöjen kirkuminen ei jostain syystä enää kuulostanut. Amerikkalaisen Gary Stitesin iisitempoinen viihdesuosikki Starry-Eyed vuodelta 1959 vaikutti potentiaaliselta iskupaikalta englantilaiskuulijoiden makuhermoihin. When We’re Walking Closen oli puolestaan työstänyt paperille kuoroliideri ja säveltäjä-sanoittaja Cliff Adams yhdessä Howard Barnesin kanssa. Ensimmäisiltä valtakunnallisilta kiertueiltaan kotiin palannut Power oli 18-vuotias nuorukainen, jolla meni nyt lujaa. Parnesin pakettikiertueilla hän oli niin ikään sisällyttänyt settiinsä What’d I Sayn ja Hoochie Coochie Manin tapaisia r&bja bluesbravuureita. Kieltämättä Hollidayn luennassa oli uskottavuutta kummankin edeltäjänsä edestä. Metkasti vain Columbialle vuonna 1962 tehdyn orkesterinjohtaja Raimo Henrikssonin sovittaman ja ”Lalan” (eli Liemolan itsensä) sanoittaman laulun alkuperäistekijöiksi oli etikettiin lipsahtanut Barnesin kaveriksi Cliff Richard. Epäilemättä Power itse olisi kuitenkin ollut valmis menemään eteenpäin myös mustan musiikin saralla
Muutos oli dramaattinen vajaata paria vuotta aiempaan tyyliin. Menestys ei ollut edelleenkään kaksista, mutta sen enempää Duffyn kuin vasta omaa soundiaan hakeneen Grahaminkaan tahtia se ei millään lailla verottanut. Sekä psyykkiset että fyysiset vaivat riivasivat Bondia ja niin muusikot hänen kokoonpanoissaan kuin ystävätkin vaihtuivat tasaisin väliajoin. Powerin ensimmäinen varsinainen Parlophone-single äänitettiin Abbey Roadin Studio 2:ssa marrasjoulukuussa 1962. It Ain’t Necessarily So , hämyisä George Gershwin -sävelmä 30-luvun ”Porgy And Bess” -musikaalista rutistuu Duffyn otteessa yhdeksi 60-luvun alun vaikuttavimmista britti-r&b-tulkinnoista. Taiturimainen kosketinsoittaja ja saksofonisti mm. Se ei noussut listoille ilmestyessään helmikuussa 1963, mutta myynti oli kuitenkin riittävää vakiinnuttamaan artisti uudelle levy-yhtiölle. Artisti ei epäröinyt purjehtimista Johnny Kidd & The Piratesin tai toisaalta myöskään vaikkapa Georgie Famen aluevesillä. Kitaristiksi kvintetti sai huippulahjakkaan John McLaughlinin ja ryhmänjohtaja itse tarttui nyt Leslie-kaiuttimien läpi ajettuihin Hammond-urkuihin. Yksi ensimmäisistä Lennon-McCartney -lainoista sisältyi Parlophone-yhtiön toiselle Duffy-singlelle vuonna 1963. Pian oli vuorossa oma Graham Bond Quartet, johon värväytyivät kavereiksi Blues Incorporatedissakin vaikuttaneet rumpali Ginger Baker ja basisti Jack Bruce. helmikuuta 1963, mukanaan Duffy Power sekä tuore John Lennonin ja Paul McCartneyn kappaleaihio ”Seventeen”. Rosoisen rock’n’roll-numeronkin heidän kerrotaan ideoineen jo alun alkaen juuri Powerin vokalistiset voimavarat mielessään. Kolmisen vuotta aiemmin Duffyn ja Beatles-muusikkojen, tuolloin The Silver Beatlesina esiintyneen Lennonin, McCartneyn ja George Harrisonin tiet olivat miltei risteytyneet. Kappaleen oli levyttänyt mm. Molemmat heistä kuuluivat myös kosketinsoittaja Mike ”Nero” O’Neillin listahittejä Decca-sinkkujulkaisuillaan Entry Of The Gladiators ja In The Hall Of The Mountain King saavuttaneeseen instrumentaaliyhtyeeseen Nero & The Gladiators, jota puolestaan manageroi Marquis Music (Enterprises) -firmaa Ken Jonesin kanssa vetänyt lauluntekijä-kustantaja Joe Roncoroni. Richards oli myös kysynyt Powerilta muuta levytysmateriaalia, jolloin hän oli ehdottanut Jimmy Witherspoonin blueskappaletta Times Are Getting Tougher Than Tough. Oman bändiuransa ohella sen ydinjäsenet pitivät yhä hyvänä ammattivaihtoehtona kehittymistä lauluntekijöinä. Tämä miehitys astui ensimmäisen kerran virallisesti yhdessä studioon EMI:n Abbey Roadin kakkosäänittämössä 20. GRAHAM BONDIN OMINTAKEINEN MAAILMA Britannian r&b-kentän pioneerina kunnioitettu Graham Bond (1937–1974) kohautti elinaikanaan usein myös kyseenalaisemmilla luonteenpiirteillään. Lontoon yöelämässä Power oli tutustunut muun muassa Georgie Fameen sekä tämän kanssa soittaneisiin rumpali Red Reeceen ja basisti Rod “Boots“ Sladeen. Sohon klubeilla Power oli saanut kontaktia myös alttofonisti-urkuri Graham Bondin, basisti Jack Brucen, rumpali Peter ”Ginger” Bakerin ja kitaristi John McLaughlinin tapaisiin muusikoihin. Heidän kanssaan hän päätyi levyttämään runnovan version The Beatlesin I Saw Her Standing Therestä. Aretha Franklin vuonna 1960, mutta oman tulkintansa englantilaislaulaja oli sisäistänyt Paul Robesonin 30-luvun savikiekolta. Powerin sydäntäsärkevä lakoninen laulutapa yhdistettynä simppeliin urkupohjaan ja terävään rautalankamaisia bluesriffejä piiskaavaan Big Jim Sullivanin kitarasoundiin kasvaa levyn edetessä kasvamistaan. Kun nuorison kiinnostuksen ja oman motivaation puute alkoi korreloida alati laihemmiksi käyneiden tilipussien kanssa, laulaja oppi pelkäämään pahinta – paluukyytiä takaisin päivätöihin pesulaan, sinne mistä hän oli muutamia vuosia aiemmin niin rehvakkaasti maailmalle lähtenyt. The Beatles oli itsekin levyttänyt saman numeron Abbey Roadilla vain yhdeksää vuorokautta aiemmin ja tuli julkaisemaan sen I Saw Her Standing There -nimellä ensialbuminsa ”Please Please Me” avausraitana maaliskuussa 1963, mutta maailmanlaajuisesti liverpoolilaiset olivat vasta vähitellen hakemassa jalansijaansa pop-kentän superjulkkiksina. Bändisoitot Bond aloitti musiikkiopintojen jälkeen 60-luvun alussa Lontoon seudun jazzyhtyeissä. Ilman vakiorumpalia Larry Parnersille koe-esiintynyt ryhmä havitteli säestysbändin tehtäviä Duffyn tai Parnesin toisen silloisen suojatin Johnny. Parlophone (1963–64) R 4992 It Ain’t Necessarily So If I Get Lucky Some Day R 5024 I Saw Her Standing There Farewell Baby R 5059 Hey Girl A Woman Made Trouble R 5111 Tired, Broke And Busted Parchman Farm R 5169 Where Am I. I Don’t Care Veep (1964, USA) V 1204 Where Am I I Don’t Care Joka tapauksessa tuotannollisesti Parlophone-kausi alkoi musertavasti. Levyttämään hän pääsi ensi kertaa Don Rendell New Jazz Quintetin albumilla ”Roarin’” syksyllä 1961. Kitaristi Keith Charlesin kanssa Power oli ystävystynyt jo Parnesin Skotlannin kiertueiden aikana. Väliin ennättivät mm. Duffyn ja Roncoronin yhteistyö alkoi EMI:llä lokakuussa 1962 pidetyssä Ron Richardsin tuottamassa demosessiossa, jossa äänitettiin Keith Charlesin kirjoittama kaihoisa kantrifolk-tyylinen balladi Cupid’s Bow ja Powerin sanoituskansiosta löytynyt jazz-sävyinen viihdepala There You Go Again. Epävarmuus johti Powerin valitettavasti myös itsemurhayritykseen, mutta kaverin puhelinsoitto oli pelastanut hänen henkensä. Duffyn itsensä laatima sävellys If I Get Lucky Some Day on sekin huikea urkuvetoinen molli-tunnelmointi. 14 Blues News 2/2019 entisenlaiselta voimaannuttavalta mylvinnältä. Long John Baldry (vuoden 1964 albumilla “Long John’s Blues“), kosketinsoittaja Reg Dwightin alias Elton Johnin tähdittämä Bluesology Fontana-debyyttisinkullaan vuonna 1965 sekä Van Morrison Them-yhtyeineen vuonna 1967. Loppuvuonna 1962 Bond sai kiinnityksen Alexis Kornerin Blues Incorporated -ryhmään huuliharpisti Cyril Daviesin irtauduttua pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa seurasta. omasi uteliaisuutta okkultismia kohtaan. Legendan mukaan mies kuljetettiin Lontoon bluesklubeille rauhoittumaan – ja se tulikin muuttamaan hänen musiikillisen suuntansa. Roisi r&b-julistus myös levytettiin, vaikka sekin jäi edellisten tapaan odottamaan julkaisuaan vasta vuosikymmeniä myöhemmin
Mikäli lopputulosta oltiinkin onnistuttu paikoin siloittelemaan, ei ero alkuperäiseen kesyttämättömään r&b-sovitukseen loppujen lopuksi ollut erityisen dramaattinen. Yhtiö oli luotettava kotipesä Powerille ja hänen itsensä käsialaa olleille kappaleille, ja siten erinomainen lokaatio kokeilla mitä erilaisinta uutta sävellysmateriaalia sekä artistin omaan että muiden brittilaulajien ja -yhtyeiden käyttöön. Duffy Powerin Parlophone-äänitykset syntyivät poikkeuksetta Lontoon Marquis Music -kustantamon ja Joe Roncoronin alaisuudessa. Blues News 2/2019 15 Gentlen taustalla heidän Skotlannin kiertueillaan. Television puolella Duffya nähtiin ainakin ohjelmissa ”Thank You Lucky Stars”, ”Discs A Go-Go” ja ”Ready Steady Go!”. Roncoroni piti myös huolta, että lauluntekijä demosi kaikki raaimmatkin kappaleen taimensa. Graham Bond itse tiesi, ettei hänestä ollut paitsi persoonallisuutensa, myöskään ulkonäkönsä perusteella nuorisoidoliksi. Samaan aikaan Graham Bond Quartet auditoi itse EMI:lle ja tuli tästä eteenpäin nauttimaan omalla nimelläänkin huomiota. Sama kahlitsematon gogo-riena jatkui myös singlen b-puolella Farewell Baby, joka oli Graham Bondin käsialaa. McLaughlin, Bruce, Baker, Reece Graham Bond Organization. toukokuuta 1974 Lontoon Finsbury Parkin asemalla. maaliskuuta Bondin bändissä ei ollut studiossa mukana John McLaughlin, vaan sairastuneen kitaristin osuudet hoiti nyt sessiomestari Big Jim Sullivan. Suomi-aspektin aiheeseen ojentaa Ajan Sävel -lehti, joka raportoi numerossaan 39/1963 oman Anki Lindqvistimme vierailleen eräässä Radio Luxemburgia varten 30. Vuonna 1969 Bond oli jälleen Britteinsaarilla ja toi hämmästeltäväksi seuraavat orkesterihankkeensa Graham Bond Initiation ja Holy Magick. Graham Bondin päässä epäilemättä liikkui yhtäaikaisesti aivan liian paljon sellaista, jota vahvinkaan ihmismieli ei pystynyt loputtomasti hallitsemaan. Menestyksen tavoittelusta kohonneet paineet pahensivat miehen mielialavaihteluja ja johtivat kovenevaan huumeiden käyttöön. Uhkaavasti saman suuntaisia olivat myös tarinamme johtohenkilön tulevaisuudennäkymät. Samalla sovittiin kiertueesta sekä heinäkuisesta esiintymisestä ihme-nelikon seurassa BBC:n radio-ohjelmassa ”Pop Goes The Beatles”. Johnin ja Screamin’ Jay Hawkinsin völjyssä. Entisten bändisiteiden rauettua maanisuus ja tajunnanlaajentajat veivät nyt Bondin kokonaan mennessään, eikä tilannetta varsinaisesti avittanut hänen muuttonsa Yhdysvaltoihin, vaikka se tuottikin kaksi sooloalbumia sekä sessiotöitä mm. Bondin tapauksessa oli selvää, että oksa jota hän altaan kiihtyvällä tahdilla sahasi, tulisi ennen pitkää katkeamaan. Beatles päätyi kuitenkin Gentlen komppaajaksi ja Power sai taustalleen toisen liverpoolilaisbändin Cass & The Casanovasin. Helmikuun 1963 sessioiden tuloksena syntynyt Powerin ja Bondin I Saw Her Standing There kuitenkin kuulosti lauluntekijöiden korvissa hitusen liian ”jatsahtavalta”. Hetkittäin yhteistyökumppaneiksi ennättivät vielä Jack Bruce ja Ginger Bakerkin. Vuonna 1972 hän lyöttäytyi yhteen Pete Brownin kanssa synnyttäen albumin ”Two Heads Are Better Than One”. Vaikka Bondin kerrotaan ryhdistäytyneen ja luopuneen sekä huumeista että magiikan harjoittamisesta vain hetkeä ennen lopullista murhenäytelmäänsä, itsemurhaa pidettiin silti varmimpana hänen kuolemansa aiheuttajana. Jousien ja puhaltimien kaltaisen ”miniorkesteri”soundin aikaansaanut kapistus auttoi Organizationia ottamaan tuntuvan loikan kohti tuntematonta, kaupalliseksi menestykseksi Bondin visioista ei kuitenkaan nytkään ollut. Muusikot jatkoivat silti ankaraa puurtamista missionsa eteen, kiteyttäen debyyttivuotensa toiseen albumiin ”There’s A Bond Between Us”, mutta niin rahat kuin voimatkin alkoivat käydä vähiin. Sittemmin McLaughlinin korvasi kokoonpanossa fonisti Dick Heckstall-Smith ja se nimettiin uudelleen The Graham Bond Organizationiksi. Hyväntuulisesta lupaavasta soittoniekasta oli tullut kummallisesti pukeutunut ja yhä epäilyttävämmin käyttäytynyt risuparta, jonka viehtymys tarot-kortteihin ja muihin vieraampiin asioihin vaikutti monet kerrat ohittavan hänen vanhat musiikilliset ambitionsa. Lennonin ja McCartneyn välitettyä kantansa levy-yhtiölle kappale päätettiin toteuttaa uudelleen tasan kuukautta myöhemmin. Dr. elokuuta 1963 taltioidussa radiolähetyksessä yhdessä The Beatlesin sekä Duffy Powerin kanssa kesken Lontoon matkansa. Kaiken kaikkiaan artistin viimeiset vaiheet olivat kuitenkin etupäässä kaoottisia. Pelättyjä jazzvivahteita karsittiin pala palalta, kunnes jälki oli valmis hyväksyttäväksi. Bändin raakaa live-olemusta tavoitellut esikoispitkäsoitto ”The Sound Of ‘65” muodostui kulttiklassikoksi, ei vähiten siksi, että Bond lanseerasi sillä tiettävästi ensi kertaa brittiläisellä poplevyllä kuullun Mellotron-nimisen instrumentin. Taloudellisessa, psyykkisessä ja taiteellisessa sekasorrossa räpiköineen Graham Bondin 36-vuotinen elämä päättyi Piaccdilly-linjan paikallisjunan alle 8. Organizationin aika tuli täyteen Bakerin ja Brucen suunnatessa Eric Claptonin perään perustamaan Cream-supertrioaan, ja Bakerin korvanneen Jon Hisemanin puolestaan jatkettua nopeasti matkaansa Heckstall-Smithin kanssa uuteen projektiin nimeltä Colosseum. Vasta kaikkien aikojen toinen levytetty Beatles-cover ei pyrkinyt sulautumaan mersey-muottiin, eikä etenkään Powerin tuotantoja leimanneisiin orkesteritaustoihin. I Saw Her Standing Theren uusintaversiota tehdessä 20
Kaikki levyjen esitykset olivat myös laulajan omaa käsialaa – tai ainakin melkein, suoraviivaisen popnumeron There’s No Living Without Your Loving nimittäin levytti USA:n Musicorille heinäkuussa 1965 myös Gene Pitney – säveltäjinään Paul Kaufman ja Jerry Harris, samoin kuin Englannissa reipastahtisempana versiona Manfred Mann marraskuussa 1965 sekä vielä huhtikuussa 1966 jenkkijulkaisulleen mahtipontisten orkesteritaustojen kera englantilaisduo Peter & Gordon. Lontoon Sohossa laulajan keikkoja saattoi kokea mm. Ainakin kokoelmalevyn ”Leapers And Sleepers” kansiteksteissä Power itse kertoo olleensa mielissään, että masternauha oli löytynyt vasta tälle kyseiselle antologialle tuotantoyhtiön toimiston kaapin pohjalta. Sähköisempää bluesia ja r&b:tä esittänyt Blues Incorporated sai alkunsa 1961. -soolokiekolleen ”Bootleg Him!” sekä Mary Open The Doorin v. Vuosi 1964 käynnistyi yllättävästi coverilla Floyd Dixonin Aladdin-bluesista Tired, Broke And Busted. Muusikonuraansa hän ylläpiti myöhemmin mm. Kenties juuri Veepin pohjatyö kirvoitti myös philadelphialaisen Jamie-merkin sopimukseen brittilaulajan kanssa. 16 Blues News 2/2019 ja kumppanit olivat yhä mukana sessiohommissa, samoin mm. Jopa Power itse laulaa nyt tavanomaista nasaalimmin, Dixonin fraseerausta mukaillen, ja soittaa lisäksi levyllä huuliharppua. Vaikka sovitus päivittyi rotevasti brittityyliin, se myös jakoi vuolaasti respektiä alkuperäiselle vuoden 1952 tulkinnalle. Siitä todennäköisesti oli haalinut vaikutteita omalle Oriole-merkin vuoden 1964 versiolleen niin ikään Marquis Musicin kirjoilla operoinut ja laulaja Alan Parkinsonin komennossa toiminut lancashireläinen The Rats. Davies jätti ryhmän loppuvuonna 1962, mutta bändi jatkoi levyttämistä vuoteen 1966 ja ”Sky High” -levyyn saakka. Kummankin Jamie-neliviitosen kääntöpuolen muodosti Love’s Gonna Do, latautunut runnovalla huuliharppusoololla varustettu blues hieman The Righteous Brothersin tapaan. Kesäkuussa 1965 ilmestynyt Jamie 1299 ja sen ”päivitysjulkaisu” tammikuulta 1966 olivat kuitenkin puhdasta Ken Jonesin tuottamaa Marquis-brittisoundia. Kaksikko ryhtyi esiintymään duona ja he perustivat 1955 oman London Blues & Barrelhouse Clubinsa. Ensimmäiset levytykset syntyivät 1957 (Alexis Korner’s Breakdown Group: ”Blues From The Roundhouse”, 10” LP). Siinä kitaraa runnoi mies, josta tultiin vielä kuulemaan paljon lisää, Robin Trower. Vuonna 1966 sen artistina menestyi eritoten Crispian St. On jäänyt epäselväksi, julkaistiinko Jamie-ykköstä koskaan muutoin kuin promokopiona. Siellä hän kiinnostui bluesista ja opeteltuaan soittamaan pianoa ja kitaraa hän liittyi 1949 Chris Barber Jazz Bandiin, tutustuen huuliharpisti Cyril Daviesiin. Vieläkin aiemmin Korner oli studiossa Decca Recordsilla Ken Colyer’s Skiffle Groupin kanssa 1955, jolloin hän soitti mandoliinia. oli brittiläisen laulaja-lauluntekijän Peter Lee Stirlingin alias Daniel Boonen (ristimänimeltään Peter Green) kynänjälkeä ja I Don’t Care Powerin oma Chicago-tyylinen intensiivisellä huuliharpunsoitolla sävytetty shuffleblues. Mitään noviiseja eivät olleet muutkaan soittajavalinnat, kuten Blues Incorporatedissa vaikuttanut basisti Danny Thompson. rumpali Phil Seaman, joka oli noussut brittiläisen blues-jazzväen tietoisuuteen varhaista amerikkalais-englantilaista yhteistyötä edustaneen albumin ”Blues And Josh White” (Pye Nixa Jazz) välityksellä vuonna 1956. Ray Charles -tyylinen esisoulahtava r&b-numero mahtipontisine lattarisävyisine puhallinarreineen on kuin maksimipistein arvioitu popcorn-musiikkiteorian opinnäytetyö. Seuraavaksi oli kuitenkin aika palata ruotuun. ALEXIS KORNER BLUES INC. Laulajan oma sävellys lukeutuu hänen onnistuneimpiin hengentuotteisiinsa. Miehen ansiolistalle kertyi myös useiden Englannissa vierailleiden varhaisten bluesmuusikoiden säestystehtävät. Vuonna 1984 taival kuitenkin päättyi keuhkosyöpään. Sen jälkeen Korner jatkoi soittelua Free At Last -triona yhdessä Hughie Flintin ja Binky McKenzien kanssa sekä toimittajana lehdissä, televisiossa ja radiossa. Lulu-, Herman’s Hermitsja Tom Jones -hittien tekijänä mainetta niittänyt Les Reed pääsi nyt todella venymään mukavuusalueeltaan bluesia soittaneen pikkukokoonpanon johtajana. Ehkä siksi, että USA:ssakin ne saateltiin kauppoihin kirjoitusvirheeltä kalskahtaneella esiintyjänimellä Jamie Power. Kyseessä taisi myös olla harvoja aikakauden levytyksiä, joilla brittimuusikot uskaltautuivat versioimaan jotain muutakin kuin ainaisia Chesstai Excello-merkkien bluesklassikoita. Elokuussa 1964 oli aika sanoa hyvästit Parlophonelle siltä erää. Laatuorkesterinjohtajien John Scottin ja Les Reedin komennossa laulajasta saatiin vielä puristettua irti komeat pop-balladit ja bluesit. Jo ensimmäisellä Parlophone-julkaisulla taustoista vastannut Ken Jonesin studioviihdeorkesteri sai komennon apuun, kun Power usutettiin levyttämään oman näkemyksensä Freddie Scottin Yhdysvalloissa elokuussa 1963 Top10-hitiksi laulamasta Carole King/Gerry Goffin -imelyydestä Hey, Girl jousien, harpun ja kromaattisen huuliharppusoolon kera. Decca olikin osoittanut samoihin aikoihin alustavaa kiinnostusta Poweria kohtaan. Sky High (Spot JW 551) -66 A: (1) Long Black Train (2) Rock Me (3) I’m So Glad (4) Wednesday Night Prayer Meeting (5) Honesty (6) Yellow Dog Blues B: (1) Let The Good Times Roll (2) Ooo-Wee Baby (3) River’s Invitation (4) Money Honey (5) Big Road Blues (6) Louise (7) Floating (8) Anchor 5 Miles (9) Daph’s Dance. Munnarin soinnista tulikin tämän jälkeen miltei lähtemätön osa hänen seuraavia 60-luvun levytyksiään. BRITTIBLUESIN ISÄN HOIVIIN Kun pop-urakaan ei kantanut hedelmää toivotulla tavalla, keskittyi Power laulujen kirjoittamisen ohella yhä enemmän rakkaaseen bluesiinsa. New Church-, CCS-, Snapeja Rocket 88 -kokoonpanoissa. Alexis Korner kelpuutti muutamia Powerin kappaleita omaan ohjelmistoonsa (levyttäen Love’s Gonna Do’n hieman uusituin lyriikoin v. Lontoon klubeilla hänestä tuli “man with the Devil in hot pursuit“. Esitystä kuunnellessa ei ole enää lainkaan vaikeaa ymmärtää esim. Jamie (1965–66, USA) 1299 She Don’t Know Love’s Gonna Go 1307 There’s No Living Without Your Loving Love’s Gonna Go Kumpaakaan Jamie-singleä ei julkaistu Englannissa, vaikka mm. Mm. Ranskassa, Itävallassa ja Pohjois-Afrikassa varttunut brittibluesin kantahahmo päätyi toisen maailmansodan aikana 1940 Lontooseen. Mahtoivatkohan siis muutkaan Jamie-krediitit mennä Powerin tapauksessa aivan kohdilleen. Sen sijaan Powerista amerikkalaiset eivät jaksaneet tälläkään kertaa innostua. Greek Streetin Les Cousinsissa, keväällä 1965 Dionysus-ravintolan kellariin avatussa ja ohjelmapolitiikaltaan keskivertoa vapaamielisemmässä folkluolassa. Erääksi uudeksi tärkeäksi mentorikseen Power oli löytänyt Alexis Kornerin. Soittoapureikseen Power sai tässä maaliskuisessa sessiossa nuoren potentiaalisen r&b-kokoonpanon The Paramountsin. Duffyn suoritus ei vanhaa mannerta mullistanut, sen sijaan levyn kääntöpuoli A Woman Made Trouble on tyystin toista maata. 1972 Warner Bros. Ensipainoksen She Don’t Know taas oli vahvasti Tom Jonesin mallin mukaisesti mylvitty popahtava r&b-tykitys, jolle Power ujutti kertosäkeen loppuun kaksimielisen viestin: ”she don’t know why she do it / but she comes when I call her name”. James Hunterin hatunnostoa Poweria kohtaan. Peters Billboard-listaneloseksi nousseella The Pied Piperillaan. Singlen toiselle puolelle valikoitui tutumpaa materiaalia, mutta nyt Mose Allisonin vuoden 1957 hitti Parchman Farm kääntyi julmettuun lähes garagerokahtavaan olomuotoon. 1968 Liberty-LP:lle ”A New Generation Of Blues”), mutta albumilla ”Sky High” kuultiin Poweria itseäänkin. Kappaleet kelpasivat myös Yhdysvaltain markkinoille, kun ne liisattiin United Artists -yhtiön jakeluverkossa ja sittemmin omistuksessa toimineelle ”Paul Ankan löytäjän” Don Costan vetämälle Veep-merkille marraskuussa 1964. Where Am I. Yhtiö oli tehnyt läpimurtonsa popmarkkinoille Duane Eddyn Rebel Rouser -instrumentaalilla 1958
Nelikko Power (laulu, huuliharppu), John McLaughlin (kitara), Danny Thompson (basso) ja Terry Cox (rummut) viihtyi studiossa sangen usein, mutta sen materiaalia on päästy kuulemaan hieman laajamittaisemmin vasta uusintajulkaisujen myötä. Power laulaa sen lisäksi Skip Jamesin sähköistetyllä I’m So Glad (You’re Mine):lla, Big Joe Turnerin ja Pete Johnsonin kirjoittamalla Oo-Wee Babylla eli standardinomaisella Wee Baby Blues -shufflella, omaperäisesti bluessovitetulla The Driftersin Money Honeyllä sekä mississippiläisen Johnny Templen kantribluesilla Louise. Mukana ovat myös basisti Danny Thompson ja rumpali Terry Cox sekä tenorifonisti Alan Skidmore ja pasunisti Chris Pyne. Deccan kirjoilla syntyi myös psykedeelisempää funkbluesia bändikokoonpanon Duffy’s Nucleus takaa. Ärhäkälle Big Mama Thornton -coverille toimivan psych-rokahtavan vastinparin tarjosi Powerin kätten jälkeä ollut, kenties Beatlesin ”Revolver”-LP:n vaikutuksen alaisena viimeistelty Mary Open The Door. Decca (1967) F 22547 Hound Dog Mary Open The Door Duffy’s Nucleus (Decca 457.142, Ranska) -67 A: (1) Hound Dog (2) Mary Open The Door B: (1) It’s Funny (2) Little Boy Blue Harppuvetoisella Hound Dogilla käynnistynyt esikoissingle ilmestyi brittioriginaalin ohella myös Saksassa Duffy Powerin nimissä Hansa-merkillä 1967 ja uudelleen Philipsillä 1970. Power slidekitaroi itseään pelkistetyllä tyylillä Muddy Watersin Louisiana Bluesilla, vieden tavanomaista hauraammalla falsettimaisella laulullaan esitystä aivan toiseen suuntaan esikuvansa kanssa. Loppuvuonna 1965 ideoitu bändi sai nimensä lontoolaisesta 50-luvun jazzklubista The Nucleus, jonka ovista Power oli päässyt livahtamaan ensimmäisen kerran sisään jo 14-vuotiaana pojankoltiaisena. Kiihkeää Cream-soundia haastanut psychbluesrytyytys Little Boy Blue oli sekin Powerin tekosia. Yhteenliittymän muutamilla EMI:n kustantamilla äänitteillä tosin rumpalina toimi normaalikoostumuksesta poiketen Ginger Baker. Heinäkuussa 1967 Power sai uuden mahdollisuuden Parlophonella ja kutsun Abbey Roadille, jossa laulajaa odotti puhaltimilla, jousilla, cembalolla ja uruilla aseistautunut kookas orkesteri. Neljästä äänityksestä kaksi päätyi singlelle, mutta koska menestys oli entisenlaisen heikkoa, sopimus päätyi heti katkolle.. Ranskan Decca antoi vuoden 1967 EPjulkaisullaan Nucleusista vielä muutaman lisänäytteen. Vuonna 1969 Savoy Brown oli puolestaan sovittanut teemaa psykedeelisemmäksi jytäbluesrockiksi. Transatlantic (1971, Ranska) 17574 Mary Open The Door Rosie Innovations (Transatlantic TRA 229) -71 A: (1) Rosie (2) Leaving Blues (3) It’s Funny (4) God Bless The Child (5) Comin’ Round No More (6) Give Me One (7) Mary Open The Door B: (1) Help Me (2) Louisiana Blues (3) Little Boy Blue (4) Exactly Like You (5) One Night (6) There You Go (7) Red White & Blue Marquis-jakson 1966–67 demot rakensivat rungon Transatlantic-merkillä 1971 paketoidulle pitkäsoitolle ”Innovations”. Kieltämättä tätä raakilemaista materiaalia saattoi ajoittain kutsuakin innovatiiviseksi. Powerin omia kappaleita edustavat shufflebluesina esitetty Comin’ Round No More, soul-pohjaiset Give Me One ja Red White & Blue sekä erityisiä hitin aineksia omannut psychrokahtava There You Go. Ei siis suuri ihme, että kitaristi McLaughlin äityi kierrättämään kappaletta myös oman ”Extrapolation”-albuminsa hapokkaasti maalailevana instrumentaalina. Jälkipolville on säilynyt esimerkiksi I’m So Glad You’re Minen autotallirokahtava bluesmuunnelma. hypnoottisesti yhtä sointua McLaughlinin, Jack Brucen ja rumpali Phil Seamenin toimesta polkeva lattarijazzbluesvetoinen trad.-numero Rosie, jonka levymerkki vapautti saataville myös singlenä. Äänenkäytöllisesti laulaja eli yhä huippujaksoaan. Bändi miellettiin julkisuudessa ensisijaisesti Shane Fentonin, myöhemmin Alvin Stardustina menestyneen laulajan taustaorkesteriksi, mutta se keikkaili 60-luvun puolivälissä säännöllisesti myös Duffy Powerin kanssa. Harppua hän soittaa suurimmalla osalla esityksistä. Erääksi levyn luovuuden hetkistä osoittautuu mm. Ryhmä oli valmistautunut myös kiertueille, mutta levytykset poikivat sille vain kourallisen yksittäiskeikkoja. Selvästi keskeneräisemmän oloisia studioyrityksiä olivat Jack Brucen kontrabasson ja Powerin soittaman sähkökitaran välisenä jammailuna etenevä Leadbelly-teos Leaving Blues, Sonny Boy Williamsonin Help Me, jolla pistävää soolokitaraa soittaa Colin Pincott sekä hermostuneen oloinen Dave Barthlomew/Smiley Lewis/Elvis -pala One Night. Kitarakompattuina jazz-slovareina rullaavat viehko Billie Holiday -numero God Bless The Child sekä Nina Simonen Exactly Like You. Myös Money Honeysta ikuistui jamihenkinen Marquis-versio, jolla säestyksestä vastasi The Fentones. ”Sky High” -materiaalia Power oli kokeillut jo omissa Marquis-demosessioissaankin. Alkujaan Powerin tulkinta oli ilmestynyt Transatlanticin vuoden 1970 kokoelmalla ”Heads And Tales”. Blues News 2/2019 17 Levyn avaa Kornerin ja Powerin brutaalina harppuboogiena rymistelevä yhteissävellys Long Black Train. McLaughlinin säveltämä ja Powerin sanoittama lumoava pop-mollitunnelmointi It’s Funny olisi sopinut vaikka aikansa James Bond -elokuvan tunnariksi
Asuinhuoneistoonsa vetäytyneenä hän saattoi vain kirjoitella laulujaan, selkeimpinä kausina hän rohkaistui studioon levyttämään musiikkiaan sekä tekemään satunnaisia sessiotöitä muiden artistien taustalla. Äänityspaikaksi mainitaan Nova Soundja Island-studiot. BBC:n radiolähetyksissä, mutta nyt jo enimmäkseen menestystoiveistaan luopuneena ja ”hyviä entisiä aikoja” muistelleena veteraaniartistina. Duffy Power (GSF GSF-S-1005, USA) -72 A: (1) Liberation (2) Glimpses Of God (3) Holiday (4) Love Is Shelter (5) Little Soldiers B: (1) Love Song (2) Halfway (3) Song About Jesus (4) Lilly (5) River GSF (1973, UK) GSZ 6 River Little Soldiers GSZ 8 Liberation Song About Jesus GSF-julkaisussa riittää edellisalbumien tapaan sisällöllistä vaihtelevuutta. Soittajista McLaughlin kokeili soolouraa Thompsonin ja Coxin puolestaan liittyessä vuonna 1967 perustettuun folkjazz-yhtyeeseen Pentangle. Duffyn ja Dickin ystävyys oli kertoman mukaan ollut alkujaan varsin muodollista. The Animalsin vuoden 1966 ”Animalization”-LP:ltä sekä walesilaisen Andy Fairweather Low’n Amen Cornerin vuoden 1967 versiona, joka nousi myös brittien sinkkulistoille. Avustavaksi tuottajaksi ilmoitetaan Adrian Millarin lisäksi Andrew Loog Oldham. Cilla Blackin, Gene Pitneyn ja Alan Price Setin kanssa, ei ponnekas Power-kokeilu tuottanut taaskaan tulosta. Samoilla linjoilla jatkaa myös Holiday. Kappale kuitenkin herätti suuryhtiöissä sen verran uteliaisuuta, että se julkaistiin singlenä sekä Englannin CBS:llä että Yhdysvaltain Epicillä vuonna 1970, kääntöpuolellaan Leon Russellin Hummingbird. July Treen taas oli levyttänyt jo ennen Poweria Yhdysvalloissa Nina Simone kesällä 1965, mikä saattoi verottaa Duffyn tuotoksen kiinnostavuutta. Musiikkiaan hän ennätti levyttää BBC:llä toistakymmentä kertaa ohjelmaan Mary Costello Show sekä pariin otteeseen 90-luvulla Paul Jonesin Radio 2:ssa kuultuun blueslähetykseen, näistä kaikkiaan neljästi varhaisen soittokumppaninsa Dick Heckstall-Smithin kanssa. Ian Matthewsin tuolloin ilmestyneellä albumilla “Stealin’ Home” (Rockburgh/Philips) hän soittaa huuliharppua kappaleella Man In The Station ja englantilaisen CJMO-merkin kokoelmalla ”Disco Round The Moon” häntä kuullaan mikrofonin takana Cy Paynen tuottamilla ja kirjoittamilla sekä CPO’s-yhtyeen taustoittamilla kappaleilla That’s The Way The Cookie Crumbles, Hot Dogs And Mustard ja Boney M (She Would Stand There And Start To Scream). 18 Blues News 2/2019 Parlophone (1967) R 5631 Davy O’Brien (Leave That Baby Alone) July Tree Vallinneeseen blueslinjaan nähden Parlophonen iskelmäpop-tuotos lokakuulta 1967 oli erikoinen väliinputoaja. soundtrack-LP ”The Italian Job” (1969). Power poikkesi myös yhteiskiertueella ex-Zombies-muusikko Rod Argentin vetämän Argent-yhtyeen kanssa. Yhtye hajosikin vähitellen. kitaristit Martin Kershawin ja Graham Jonesin sekä taustalauluryhmän jäseninä Alexis Kornerin, Boz Burrellin, Pam McKennan ja Dana Gillespien. Kalifornialaislauluntekijä Randy Newmanin kirjoittama Davy O’Brien samoin kuin Eve Merriamin ja Irma Juristin hempeilevä July Tree ikuistettiin Ron Richardsin tuotannossa sekä Mike Vickersin sovituksellisessa huomassa. Yhtiön globaalissa jakelussa se kulkeutui aina UuteenSeelantiin saakka. Vaikka Newman saavutti muilla samanaikaisilla töillään myrskyisää jälkeä juuri Englannin hittimarkkinoilla mm. Onnistuneimpiin produktioihin lukeutui mm. Viimeiset 70-luvun levytysmerkinnät Duffy Powerin kohdalla ovat vuodelta 1978. Kun Power oli jalkeillaan, hän oli yhä musiikillisesti pitelemätön. Ilmeisesti ainakin osasta kappaleista oltiin työstetty uudelleenmiksaukset uusien muusikoiden kanssa. Smithin toinen samannimisisestä kappaleista eli Me And My Gin tunnettiin Nina Simonen mutta myös mm. Paikkaansa auringossa ei vielä päässyt lunastamaan myöskään tuottajien Rod Argentin ja Chris Whiten kynäilemä rankka Hell Hound, joka tavallaan kumarsi Robert Johnsonin Hell Hound On My Trailin suuntaan. LISÄÄ TAKAISKUJEN VUOSIA Englannissakin bluesmaailma eli muutosten kourissa 60-luvun lopulla. Kaihoisa viihteellinen balladi River tasapainoilee tuskaa uhkuvan laulun, kuulaan akustisen kitaran ja voimallisten jousisovitusten välillä. Little Soldiers jytää lepsuna psychrockina, taiteellisen folkpopahtava balladi Love Is Shelter taas kuvastaa horjuvan miehen ajatusmaailmaa ja hänen haluaan kehittää tyyliään, kenties jo kertoen aikeista luovuttaa rock-kentällä kokonaan. Myös Millarin jakelulonkerot ulottuivat amerikkalaismarkkinoille saakka. Levyn myöhempi painos vahvistettuna muutamalla täydennysraidalla hyllylle jääneeltä Argent-kiekolta ilmestyi nimellä ”Power House” englantilaisella Buk-merkillä (BULP 2010) 1976. Power oli huuliharppuineen mukana myös Bert Janschin levyllä “Birthday Blues“ (Transatlantic) vuonna 1969, Al Stewartin “Zero She Flies’illä“ (CBS) vuonna 1970 sekä brittiläis-australialaisen Marvin, Welch & Farrar -kokoonpanon (Hank Marvin, Bruce Welch ja John Farrar) pitkäsoitolla “Second Opinion“ (Regal Zonophone) vuonna 1971. Sellaista onnea ei luonnollisestikaan ollut Duffy Powerille jaossa. R&B-klubeilla keikkailu ei enää kuulunut Powerin intohimoihin, mutta toisaalta blueskonsertit olivat nyt myös siirtyneet yhä suuremmille areenoille erityisesti Creamin saavuttaman maailmanlaajuisen sukseen myötä. Bessie Smithin Gin House Bluesilla. Seuraavaksi oli vuorossa Adrian Millarin GSF-yhtiö, ja nyt äänitteitä myös tuotiin päivänvaloon. Duffy Power (Spark SRLM 2005) -69 A: (1) Hell Hound (2) Mary Open The Door (3) Holiday (4) Little Boy Blue (5) I Need You (6) Midnight Special (7) Gin House Blues B: (1) Fox And Geese (2) Exactly Like You (3) Fixing A Hole (4) Roll Over Beethoven (5) I’ve Been Lonely Baby (6) Lawdy Miss Clawdy (7) Lily (8) Little Man (You’ve Had A Busy Day) CBS (1970, UK) 5176 Hell Hound Hummingbird Epic (1970, USA) 5-10650 Hellhound Hummingbird Epic (1971, UK) EPC 7139 Hummingbird Hell Hound Raspista bluestulkintaa kuultiin mm. Jälleen pitkälti Marquisdemoista koostunut albumi ”Duffy Power” Spark-yhtiöllä vuonna 1969 tarjosi jälleen sekä hienoja todisteita artistin kyvystä päivittää vanhoja klassikoita aikakaudelleen että tietenkin myös kirjoittaa uutta materiaalia. Powerin bändin tiukat kolmeminuuttiset sovitukset eivät olleet sitä, mitä pitkiin sooloiluihin totutettu brittiyleisö live-kokemuksiltaan tässä vaiheessa odotti. Turnee johti kakkos-albumiksi kaavailtuihin joskin lopulta julkaisematta jääneisiin levytyksiin. Vuonna 1968 Power oli työtön, pennitön, yhä addiktoituneempi ja psyykeltään lähes yhteiskuntakelvottomassa hapessa. TOIVEIKKAAMMAT LOPPUVAIHEET 80ja 90-lukujen vaihteessa herra Poweriin saattoi vielä törmätä mm. Muusikoiden väliltä ei. Levyn kannet kertovat tarkkoja sessiosoittajalistoja mainiten mm
Creamille musiikkia kirjoittaneen Pete Brownin tuotannossa, mutta uudet äänitteet pääsivät katoamaan ennen julkaisuaan Magmasters-studion konkurssin yhteydessä. The Graham Bond Organizationin harvinaisempaa studiojälkeä ja siten myös kaikki tiedossa olevat Duffy Powerin kanssa tehdyt äänitteet (molemmat versiot I Saw Her Standing Therestä, soul-jamittelevat klassikkocoverit Shake Rattle And Roll, What'd I Say ja I Got A Woman sekä kaksi ottoa Farewell Babystä) löytyvät tätä nykyä luontevimmin neljän cd:n kokoelmalta ”Wade In The Water – Classics, Origins & Oddities” (Repertoire REP 5250) vuodelta 2002 – sekä nykypäivänä totta kai myös netin pohjattomilta suoratoistokanavilta Spotifysta Youtubeen.. Jack Brucen kontrabasson siivellä hienoksi latinjazz-grooveksi yltyvään 20-luvun vankilalauluun Dollar Mamie, tanssisoulahtavaan ison orkesterin voimin esitettyyn Little Girliin, jatsahtavaan Oscar Brown Jr/ Nina Simone -tunnelmointiin Rags And Old Iron sekä Procol Harum -henkiseen vuoden 1967 popjazz-häröilyyn Just Stay Blue, jolla mukana soittavat newcastelaisen Emcee Fiven urkuri Mike Carr ja bassossa Alexis Kornerin silloisesta Free At Last -bändistä lainassa ollut Binky McKenzie. Dorothy Fieldsin ja Jimmy McHughin pop-numero Exactly Like You, folkahtava Fox And Geese, korostetun taiteellisen käsittelyn saava Beatles-numero Fixing A Hole, Randy Newmanin juureva Lovers Prayer, akustisesti americanana esitetty Roll Over Beethoven sekä virsimäinen urkuslovari The Fool. 21-raitainen ”Just Stay Blue” (Retro 802, 1995) ja 33 esityksen tupla-cd ”Vampers And Champers” (RPM D 320, 2006) valikoivat kappaleensa hieman laajemmalta periodilta, vuosilta 1965–71. Levyn musiikki on lähinnä akustista folkia sekä That’s All Right Maman ja Baby Let’s Play Housen tapaisia bluesralleja. Parempi onni ei ollut 2000-luvun alussa tehdyillä seuraavillakaan sessiotuotteilla. Irlannin Belfastissa vuonna 1968 syntynyt tietokirjailija, toimittaja ja säveltäjä Colin Harper eteni tyypillisestä sanomalehtityöstä mm. UUSINTAJULKAISUILTA LISÄVALOA KOKONAISKUVAAN Powerin alkuperäispitkäsoitoista ovat cdtai LP-replicat saaneet osakseen Spark-albumi ”Duffy Power” (CD Air Mail Archive AIRAC-1351, Japani, 2007), ”Innovations” (LP Get Back GET 551, Italia, 1999 ja CD Second Harvest 439, USA, 2008) sekä GSF-tuotantoinen ”Duffy Power” (CD RPM 323, 2007). Hänen huuliharpunsoittoaan sisältyi kappaleelle Trip To Ennis ja lauluaan sekä akustista kitaraansa kappaleelle Nine Lives Gones. Koosteen harvoja bändiesityksiä on jytäävä southern rock -tyylinen Dusty Road. 72-vuotiaana 19.2.2014 Lontoossa edesmennyt Duffy Power jätti suremaan vaimonsa Valerien, jonka kanssa hän oli ennättänyt käydä läpi 45-vuotisen avioliiton. Esitykset oli äänitetty aikaisemmin 2000-luvulla. Spaces-kappaleella kuullaan fonia ja urkuja, Camping With Billie puolestaan hämmentää progeilevana folkpoppina. Kauppojen hyllyille ajan myötä ilmaantuneet Duffy Power -uusintakoosteet saivat myös monet nuoremmankin polven toimittajat ja kanssamuusikot ottamaan selvää laulajan kohtalosta. Kathryn Tickellin vuoden 1997 albumilla ”The Gathering”. Tigers (Dusk Fire DUSKCD106) -12 (1) Sweet Again (2) Tigers (3) Johnny Too Bad (4) Whenever (5) Let’s Go Home (6) To My Guitar (7) Big Legged Rosie (8) Spaces (9) Camping With Billie (10) Nine Lives Gone (11) Now And Then (12) Once Upon A Time (13) Secret Love (14) ‘Til We Meet Again Soundillisesti albumi on tavallaan jatkumoa paria vuosikymmentä aikaisemmille kantribluesdemoille. Pitkin 2000-lukua Powerin vanhaa repertuaaria on uudelleenjulkaistu myös useissa muissa yhteyksissä. Sillä Duffyn panoksena kuultiin puoliakustinen leppoisa blues Go Down Sunshine. melodinen popslovari Swan Song osoittaa lauluntekijässä silti olleen vielä virettä. Vuoden 1963 satoa edustaa bongorummuilla käynnistyvä lattari-r&b-sovitteinen I’m Sitting On The Top Of The World, joka saa tuekseen Stan Rodricksin johtaman hieman New Orleans -tyyliin musisoivan trumpettisektion. Allman Brothers -hengessä esitetty mollisoinnutettu Glad That You’re Not Me saattoi hyvinkin enteillä sitä suuntaa, jossa Powerilla olisi vielä ollut eniten annettavaa lauluntekijänä. Brownin projekteihin lukeutui kuitenkin myös kokoelma-albumi “Knights Of The Blues Table” (Bellaphon/Viceroy Music, 1997), joka toteutettiin vuonna 1964 edesmenneen harpistilegendan Cyril Daviesin muistolle. Blues News 2/2019 19 tuntunut juurikaan löytyvän yhteistä säveltä henkilökemiatasolla ennen 90-lukua. Edelleen Power työsti materiaalia mm. Vuosien 1969–70 materiaalia niputti 20 esityksen verran See For Milesin albumi ”Blues Power” (SEECD 356, 1992). Kirjoa laventavat entisestään mm. Ne kuitenkin saatiin vihdoin julkaistua vuonna 2011 akustisella albumilla ”Tigers” Market Square -yhtiön toimesta. Pelkistetty, paikoin ragtimesävyinen folk-tyyli akustisine kitaroineen ja huuliharppuineen täydentyy melankolisilla nimikappaleen ja Johnny Too Badin tapaisilla koskettavilla popballadeilla. Mm. Miehen huuliharppu pääsi näihin aikoihin soimaan vielä mm. Hänen kirjallista musiikinnälkäänsä ravitsivat myös levynkansitekstit, joita käytettiin etenkin folkja progerock-artistien uusintajulkaisuilla. Upeita otoksia ovat myös Powerin omaa käsialaa oleva psykedeliablues Little Boy Blue, jolla häntä kirittävät kitaristi John McLauhglinin kanssa Cream-kaksikko Bruce ja Baker sekä viimeisessä vuoden 1967 Parlophone-yrityksessä naulittu elokuva-soundtrackmainen popballadi Take It Smoothly. Alun perin julkaisematta jääneistä numeroista huomio kiinnittyy mm. Bert Janschista ja John McLaughlinista kirjoitetut kirjat laajensivat Harperin tuotantoa entisestään. Sen sijaan monelle musiikin ja jopa brittibluesin harrastajalle artisti jäi vielä kuolemansakin jälkeen tuntemattomaksi suuruudeksi. Sille sisältyi kokonaisuudessaan Sparkjulkaisu ”Duffy Power”, minkä lisäksi mukana oli Music Man/Spark -kokoelmalla ”Firepoint” (SRLM 2003/SMLS 602, 1969) alkujaan kuullut City Women ja Halfway sekä muutama näyte ”Innovationsilta”. Niin ikään runsaasti ennenjulkaisemattomia tallenteita sisältävä tupla-cd ”Leapers And Sleepers” (RPM RPMD 240, 2002) keskittyi vuosiin 1962–67 sekä erityisesti hienoihin varhaisiin Parlophoneja Marquis-sessioihin. Q-, Mojosekä Record Collector -lehtien toimituskuntiin. Hänen koostamallaan cd-kokoelmalla ”People On The Highway – A Bert Jansch Encomium” (Market Square)” vuonna 1998 pääsi versioimaan skottilaulaja-lauluntekijän kappaletta I Am Lonely myös Duffy Power, joka vieraili lisäksi Harperin omissa nimissä julkaistulla levyllä ”Sunset Cavaliers” (Market Square, 2016). James Hunterin ohella eräs heistä oli Colin Harper, jonka avustuksella vanhoista vuosien 1968–94 BBC-tallenteista jalostui vuonna 2009 19-raitainen albumi ”Sky Blues” (Hux 026, 2002). Let's Go Home rullaa Gospel Train -spirituaalin variaationa ja hengellistä otetta on myös Rosieta muistuttavassa Big Legged Rosiessa
Tärkeämpää oli, että hän teetti säästörahoillaan demon, jota hän lähti rohkeasti esittelemään New Yorkiin. Jostakin syystä syntymäaikaa ei löytynyt mistään, mutta eiköhän se aivan 40-luvun alkuun osu. HITITÖNTÄ PUURTAMISTA Jerry Jacksonin onni näytti kääntyvän, kun hän vuonna ‘61 pääsi New Yorkissa kokeneen tuottajan Buddy Kayen juttusille. Isä ei ollut kovin mielissään pojan esiintymisistä, repertuaari koostui nimittäin maallisesta saastasta, seurauksena oli entistä tiukempi pakkokuvio kirkossa ja gospelkoulussa. Jerry Jacksonin varhaisvuodet noudattivat tuttuja kaavoja. Muistettakoon, että tilastot, myös Billboardin listat, kertovat vain osatotuuksia ja tietenkin myös se, että r&b-lista oli lomalla niihin aikoihin, kun Jacksonin mahdollisuudet olisivat olleet korkeimmillaan. Tiettävästi ensisinglen saama vastaanotto olikin aluksi positiivinen, mutta varsinainen menestys lopsahti Top Rankin olemattomaan markkinointiin. Levymerkki oli Top Rank, joka erään levykansitekstin sanoja lainatakseni veti maton artistin jalkojen alta. En tiedä mitä tuo mahtoi tarkoittaa, levyjä ei ainakaan markkinoitu ollenkaan. Brook Benton oli noussut huipulle, siispä sekä sävelmiin että varsinkin taustoihin haettiin Bentonin ensimmäisten isojen hittien tapaisia tunnelmia. 2042:n b-puoli ja toisen singlen The Meaning Of Love ovat nekin hyviä viihteellisiä, liiallisten jousien takia hetkittäin siirappisia rakkauslauluja, A Chance -avauksen henkilökohtainen lataus vain puuttui. Monissa levyissä oli hittipotentiaalia, mutta ehkä hän kuitenkin oli liian voimaton tai väritön pärjätäkseen kilpailussa New Yorkin early soulin suuria menestyjiä vastaan. Siinä vaiheessa kun kyllästyin, oli nollatilastoni kärjessä 60-luvulla New Yorkissa vaikuttanut Jerry Jackson, joka levytti Soul Discograhy -teoksen mukaan 42 singleraitaa ilman hittejä. Maallinen musiikki kiinnosti kuitenkin Jerryä yhä enemmän ja tienattuaan matkarahat veljensä perustamassa autokorjaamossa hän muutti naapuriosavaltioon Clevelandiin. Laulu syntyi luultavasti omista kokemuksista, Jerry meni nimittäin noihin aikoihin naimisiin ja esikoistytär syntyi säädyllisen ajan kuluttua. Tämän meriitit olivat viihteen puolelta mm. Diskografioista ne kyllä löytyvät: Top Rank International 2042 A Chance To Prove My Love For Each One There’s A Love 2072 The Meaning Of My Love Everytime You Kiss Me Noista singleistä ei löydy pahaa sanottavaa. PEKKA TALVENMÄKI S ain hiljakkoin päähäni tutkia, kuka tai ketkä ovat soulhistorian suurimmat epäonnistujat siltä kantilta, kuka on tehnyt eniten levyjä saamatta ainuttakaan hittimerkintää. Siellä hän pääsi koettamaan onneaan muutaman aloittelevan doo wop -ryhmän kanssa, mutta mitään nimitietoja ei noista vaiheista ole. Mukaan mahtuu myös kaksi coveria, pirteästi laulettu versio Billyn ja Lillien vuoden ‘58 hitistä La Dee Dah sekä lähes räkäsoultasoinen lennokas. Neljästä raidasta ylivoimainen ykkönen on surullinen A Chance To Prove My Love, joka oli Jerryn oma sävelmä. Ne sovitettiin ajalleen tyypilliseen siistiin, puoliviihteelliseen henkeen. Musiikin osalta ensimmäiset tiedot kertovat, että pikku-Jerry oli itseoikeutettu solisti sisarusten muodostamassa gospelkokoonpanossa, mutta toisaalta hänellä oli tapana tunkeutua laulamaan paikkoihin, joissa oli pienikin ihmismäärä koolla. Everytime You Kiss Me oli sekavampi, vähän nykivä puolinopea, johon siihenkin on helppo löytää yhtymäkohtia Brook Bentonin vastaavantyyppisiin levytyksiin. Erinomainen levy, johon asetettiin toiveitakin, sitä todistaa ainakin kuvallinen mainos Billboardissa. Parhaimmistoon kuuluvat raidat You Don’t Wanna Hurt Me ja If I Had Only Known olivat lainatavaraa, edellinen Jeff Barryn ja jälkimmäinen Clyde Otisin kynästä. Tietty epäsuhta tuohon tilastoon liittyy, Jacksonin levyt olivat nimittäin pääosin vähintään lajinsa keskitasoa. Kaksi vuotta kestäneen työn tuloksena julkaistiin kahdeksan singleä: Kapp 387 Time Se Habla Espanol 420 I Don’t Play Games You Might Be There With Him 438 Till The End Of Time If I Had Only Known 448 You Don’t Wanna Hurt Me La Dee Dah 464 They Really Don’t Know You Blues In The Night 496 She Lied Wide Awake In A Dream 511 Gypsy Eyes Turn Back 543 Blowin‘ In The Wind If I Had Only Known Ensimmäiset singlet sävelsi Buddy Kaye, useimmiten partnerinsa Phil Springerin kanssa. Etikettimerkintöjen mukaan Kaye oli ollut jo jälkimmäistä Top Rankia säveltämässä ja onnistui sen pohjalta järjestämään Jerrylle sopimuksen Kapp-merkille. Perhe, varsinkin saarnaaja-isä oli syvästi uskonnollinen ja se merkitsi Jerrylle hyvin tyypillistä tummaihoisen nuoren pojan lapsuusaikaa. Palkkioksi hän sai kolikoita, jotka hän kantoi äidilleen ruokaostoskassaan. Perry Comon (Til The End Of Time, You’re Adorable), Sinatran (Full Moon And Empty Arms) ja Dinah Shoren (A Pay A Kiss) isoista hiteistä, mutta jos en väärin ymmärtänyt, hän oli myöhemmin mukana junailemassa Pat Boonen Speedy Gonzalesia ja Dusty Springfieldin hittejä All Cried Out ja Little By Little. 20 Blues News 2/2019 SYNTYI, KASVOI, KIINNOSTUI MUSIIKISTA... Jerry ei ollut samalla tavoin hellyttävän nallemainen laulaja kuin Benton, paremminkin mieleen tulee vielä kovempana esikuvana Roy Hamilton, yllättävän valmiilta hänen laulunsa joka tapauksessa Top Rankeilla kuulosti. Hänen vanhempansa olivat kotoisin syvästä etelästä, mutta muuttivat 30-luvun lopulla Hartfordiin Connecticutiin, missä Jerry syntyi osaksi kahdentoista lapsen katrasta. Yksi hämmästyksen aihe on se, että Jackson levytti koville ja markkinointikykyisille merkeille, mutta siltikään ei onnistanut. Diskografioiden mukaan Jerry pääsi tekemään ensimmäiset singlensä vuonna ‘60 Bill Sanfordin holhouksessa