BN haastattelee: DAVE LINDHOLM JO JO MURRAY MARA BALLS JOUNI KALLENAUTIO THE DRILLZ Henkilöja yhtyekuvia diskografioiden takaa: JUNIOR LEWIS a.k.a. BLAST Klassikoiden lähteillä, osa 49: ROBERT NIGHTHAWK BN tutkii: ROCK’N’ROLL-RADION KULTAISET VUODET BLUES JA EKSISTENTIALISMI Divarien helmiä, osa 39 / Unohdetut albumit, osa 7 / Konserttialbumien klassikoita, osa 4 Kappale historiaa, osa 1: I’ll Stay By Your Side / BN käy tapahtumissa / Levyja kirjatutkailut 197301-18-02 ISSN 0784-7726 N:o 290 (2/2018) Hinta 7,20 € 51. vuosikerta JUURIMUSIIKKIRETKEILYÄ USA:N GEORGIASSA, OSA 2. C.L
Se vapaus tehdä sitä mitä mä haluan, on mulle tärkee, ja Turengin kavereiden kanssa tulee ainakin puhuttua enemmän. Me ei oikeastaan harjoiteltu mitään, soiteltiin vaan noita biisejä. Tämä “Go“levy lähti siitä, kun tein keikkoja SF Bluesin kanssa. Sä taidat asua aika pahamaineisella alueella...?”. Lunta on vähintäänkin riittävästi, miinusasteita enemmän kuin mitä laki sallii ja pohjoistuuli terävöittää pakkasen purevuutta. Sanoisin, että tämä oli aika vaivaton projekti, palaset loksahtivat paikoilleen hyvin helposti. Me teimme Frangenin Simon kanssa sen palindromilevyn, joka oli kieltämättä aika erikoinen homma, mutta siitähän tässä ei ole kyse. Mä vaan ilmoitin juhannuksen jälkeen, että mä lähden. BN 258) on paljon vettä virrannut Tammerkoskessa, joten oli tullut aika lähteä Tampereelle miestä haastattelemaan. Mutta yhteistyö Jo’ Buddyn kanssa ei ole mitenkään poissuljettu tulevaisuudessa. Me emme kuitenkaan hakeneet turhaa erikoisuutta. Tämä oli hyvä ratkaisu. – Löytyn Mikko oli myös SF Bluesissa, hänen kanssaan on tullut soiteltua kauan. Kappaleissa,. Vaikka levyllä on päällekkäisiä raitoja, niin monet kitaraosuudet on soitettu livenä, mikä mun mielestä on hyvä asia. Edellisen tapaamisemme jälkeen (ks. Menimme studioon ja siellä kaikki meni aika kivuttomasti, varmaan 2 päivää, kun homma oli purkissa. Paavolan Jupon kanssa olen soittanut jameissa ja olen tykännyt hänen soitostaan erilaisissa kokoonpanoissa. Vaikka paikka tunnetaan yhä nimellä Tammelan Voima, se ei koskaan ole virallisesti ollut ravintolan nimi. Levytysvaiheessa asiaa ei kuitenkaan edes ajateltu. Olen sopinut treffit entisessä työläiskaupunginosassa Tammelassa Pikilinnassa sijaitsevaan Tampereen vanhimpaan samoissa tiloissa edelleen toimivaan muusikoiden suosimaan ravintolaan. Ajattelin, että voisimme kokeilla jotain kolmistaan. TURENKI RECORDS – Tilanne oli se, että alun perin ennen Universalia mun piti mennä Turenki Recordsin leipiin. Elokuussa oli vapaata, kun Silvennoisen Heikillä oli jotain muuta. Soiteltiin yks päivä näitä ja ajateltiin, että katsotaan vielä toinen päivä, jos tulee jotain muuta mieleen, mutta ei tullut. B.B. 4 Blues News 2/2018 RIKU METELINEN D aven musiikillinen seikkailumatka on pitkä ja poikkeuksellisen mielenkiintoinen. Nykyisin ovessa lukee Wanha Mestari. Ei mulla ollut mitään skitsoja Universalin kanssa, eikä lähdössä ollut mitään draamaa puolin tai toisin. Mutta oli yks hyvä tyyppi, jonka mukana mä menin Universalille. Raitiotiehankkeesta sekaisin oleva keskusta hidastaa vielä matkaani. Vasta kun homma oli valmis, niin otin yhteyttä Salmen Topiin. Silloin tuntui tärkeältä tehdä se levy. Mulla ei ollut edes levy-yhtiötä, kun aloitin “Go“:n tekemisen. Kingin Sweet Little Angelin, mutta se sitten jäi. Kun pääsen lopulta perille, saan kahvikupin eteeni ja nostan nahkatakkini naulaan, huomaa Lindholm nahkaliivini ja toteaa: ”Katos vaan, sulla on nahkaa nahan päällä, ettei mene puukko niin helposti läpi. Tällä uudella ei ole mitään todistelun makua, homma on enempi näinhän tää menee. TOINEN KITARISTI – Ennen levytystä kävi mielessä, että mukana voisi olla toinen kitaristi, vaikka Jo’ Buddy, koska kitararaitoja on useita. Me soitettiin aika paljon livenä. Jos verrataan tätä siihen edelliseen blueslevyyn “Just“ (-97), jossa soittivat Pedro Hietanen sekä Löytyn veljekset Mikko ja Sakari, niin siinä oli enempi traditionaalista matskua, klassikkoja ja standardeja. GO – Viime vuosi oli hyvin värikäs. Mä pidin pari viikkoa taukoa, kuuntelin sitten niitä nauhoja ja menin tekemään ne loput jutut. Mukaan mahtuu niin suomirockia, bluesia, posetiivimusiikkia, jazzia ja melkein kaikkea muuta mahdollista edeltä mainittujen väliltä. Omasta mielestäni siellä on ne perinnejutut olemassa, mutta ne menee hiukan uusiksi. Ei me oikeastaan kokeiltu edes muita kuin noi mitä levyllä on. Alun perin ajatuksena oli, että olisin levyttänyt esim. Viime vuoden lopulla hän julkaisi uuden englanninkielistä materiaalia sisältävän varsin blueshenkisen levyn. Tää kaveri lähti sieltä sitten pois muutaman kuukauden jälkeen. Kun olin pari kuukautta soittanut bändin kanssa sähkiksellä, niin tuli fiilis, että voisin tehdä jotain
– Kyllä, kaikki levyttämäni kappaleet ovat omiani. Hän tanssi aiemmin Bobby Rushin revuessa – hän oli ”the Ole Hen”. – Kun muutin Chicagoon, tein aika vähän keikkoja kaupungissa. Vuonna 1989 julkaistiin I.B.-merkillä vinyyli-LP ”Real Man / Steppin’ Out”, joka on nykyisin keräilyharvinaisuus. Shelbyssä, Mississippissä 3.7.1947) saapui vuonna 1964 Chicagoon ja teki ensilevytyksensä Sound-O-Riffic -merkille vuonna 1971. Hän työskentelee radioasemalla. Pari vuotta sitten tein levytyssopimuksen Ann Codayn kanssa, jolla on levy-yhtiö Memphisissä, Tennesseessä, ja julkaisimme juuri levyn nimeltä ”From The Inside”. Työstän parhaillaan uutta cd:tä ”Can’t Nobody Love Me Like You Do” ja se julkaistaan uudella levymerkillä. Kun aloitin muusikon urani, soitimme enemmän r’n’bja soultyyppistä materiaalia, mutta blues on aina ollut kuvioissa mukana. Vahvaääninen ja monipuolinen laulaja-kitaristi on johtanut bändiään Chicagon lisäksi muiden osavaltioiden klubeilla ja festivaaleilla. Milloin teit ensimmäisen levysi ja oliko se single. Southern Soul Circles -skene on hieman erilainen festivaaleineen ja revueineen.. Miten tyylisi on muuttunut vuosien mittaan. Laulajana Jo Jolta irtoaa niin korkeat falsetit kuin matalat kurkkuäänet, eikä selkeää vertailukohtaa helposti löydy. Niissä oli kysyntää muusikoille. Kirjoitatko omat kappaleesi. Uskoisin, että Jo Jo Murraylla on ystävänsä Nellie “Tiger“ Travisin tavoin tulevaisuudessa mahdollisuus menestyä niin Etelän soulblueskuin blueskuvioissa muuallakin maailmalla. Kingin Ebony-klubilla Indianapolisissa Mississippissä, soitan heinäkuun alussa syntymäpäiväjuhlilla Paradise-klubilla Memphisissä ja sen jälkeen on vuorossa festivaalikeikka Etelässä Nellie “Tiger“ Travisin kanssa. 8 Blues News 2/2018 KARI KEMPAS J o Jo Murray on pitkän linjan soulbluesja bluesmies Chicagosta. – Se ei ole muuttunut paljoa, koska olen oma itseni. – Tällä hetkellä käytän eri bändejä eri puolella maata. Etelässä kuulee nykyään sellaistakin musiikkia, josta en välitä ollenkaan, mutta blues ei ole muuttunut. Hän on kotoisin Jacksonista Tennesseestä ja tulemme hyvin toimeen keskenämme. Gus Murray (s. Viime vuosina JoJo on keikkaillut paljon Mississippin soulblues-kuvioissa. Milloin tulit Chicagoon. Tuorein cd ”From The Inside” tuli ulos Coday-yhtiöllä ja uusi on tekeillä. 1990-luvun alussa hän teki omalle GBM Recordsilleen singlen ja cd:n ”Song Of Love”. Mieleen tulevat Al Green, Tyrone Davis, Otis Clay ja Sam Cooke. Olen tehnyt kaikkiaan kourallisen sinkkuja ja kolme cd:tä. Oliko urasi alussa vaikea saada ensimmäisiä keikkoja. Kitaristina Albert King -vaikutteet nousevat esille. Ne kaksi kappaletta, Why Baby ja Whole Lot Of Woman olivat ensimmäiset, jotka levytin. – Muutin Chicagoon vuonna 1964 ja olen ollut täällä siitä lähtien. Sinulla on ollut oma bändi jo pitkään. Ann Coday hoitaa myös keikkojeni buukkaukset, ja minulla on myös manageri Miss Jazzii A. Esiinnyin muutama viikko sitten B.B. Esiinnyin enimmäkseen Chicagon ympäristössä kuten South Bendissä Indianassa, Michigan Cityssä, Aurorassa ja Jolietissa. – Tein debyyttisingleni paikalliselle, pienelle levy-yhtiölle nimeltä Sound-O-Riffic vuonna 1971. Sain ihan hyvin keikkoja ympäristön paikkakunnilta, joissa ei muuten ollut niin paljon viihdetarjontaa. Nyt minulla menee aika hyvin
Kyselin asiasta hiljattain 68-vuotiaalta Torben Lundgreeniltä, “maailman ensimmäisen poikabändin“ The Lollipopsin nokkahahmolta, joka loihti kappaleen vuotta nuoremman Jörgen-veljensä kanssa kotonaan Tanskan Kastrupissa, kun kaksikko tapaili sointuja vanhasta kitarasta vuonna 1963. Cisse pääsee laulajana esittelemään osaamistaan 1960-luvun haikeissa teinikipaleissa, ja tulkinnalle tuo lisämaustetta Häkkisen soittama akustinen kitara erityisesti kappaleen alussa ja lopussa. Blues News 2/2018 17 Miten on mahdollista, että tanskalaiset Lundgreenin veljekset saivat 12 ja 13 vuoden iässä kirjoitetuksi kappaleen, joka löysi tiensä suomalaisten sydämiin ilmestyessään vuonna 1965 ja lopullisesti vuonna 1974, kun se julkaistiin Hurriganesin kuolemattoman “Roadrunnerin“ A-puolen viitosraitana Cisse Häkkisen laulamana. Veljensä kuoleman jälkeen Torben Lundgreenillä on ollut vaikeuksia esittää I’ll Stay By Your Sidea keikoilla. Se kuulostaa yli 50 vuoden jälkeenkin oikein hyvältä. Hurriganesin tulkinta on koko “Roadrunnerin“ tyyliin ilmava, mutta tukeva. – Jörgenin muisto tulee esittäessä niin vahvasti mieleen. KAPPALE HISTORIAA, OSA 1 I’ll Stay By Your Side Lundgreen on tietoinen siitä, että I’ll Stay By Your Side lukeutuu Suomessa I Will Stay -nimellä klassikoiden joukkoon. Lisäksi väliosa lauletaan Suomessa mielestäni liian korkealta. PETRI LAHTI U udessa sarjassa selvitetään, miten kaikkien tuntemat kappaleet ovat syntyneet. – Jokaisessa Suomessa tehdyssä tulkinnassa on mielestäni virhe, sillä väliosa lauletaan siellä väärin. Hän löytää silti korjattavaa täkäläisistä versioista. Torben Lundgreen asuu nykyään Unkarissa ja keikkailee ajoittain The Lollipopsin nimissä vanhassa kotimaassaan sekä eteläisessä Ruotsissa. – Sanoisin, että melodia oli Jörgenin, mutta minä tein väliosan ja kirjoitin kappaleeseen myös sanat. Mikäli haluaa ottaa tuntumaa vähän psykedeelisempään näkemykseen I’ll Stay By Your Sidesta, kannattaa tarkastaa YouTubesta – ellei ole harvinaisen originaalisinkun omistaja – Lontoon Actonista ponnistaneen The Shiraleen tulkinta vuodelta 1967: erityisesti torvet tuovat toteutukseen selvää “Sgt. Vaan ei siinä kaikki. Kuulimme paljon hyviä biisejä, kun kiertelimme Saksaa ja esiinnyimme jenkkisotilaille tukikohdissa, Lundgreen kertoi. Hurriganesin ohjelmistoon kappale ilmestyi 1974, kun Häkkisen ykkösballadisuosikkia, silloin kymmenen vuotta vanhaa Jim & The Beatmakers -lainausta My Only One ei kelpuutettu “Roadrunnerille“. Kappale tuli suoraan kahden pikkupojan sydämestä.. – Do You Know (How Much I Love You) oli valtaisa hitti Ruotsissa, I’ll Stay By Your Side puolestaan Suomessa. Taidemaalarin uraa aikuisiällä tehnyt Jörgen Lundgreen menehtyi vuonna 2004 sisäelinvaivoihin. Vaikka The Lollipopsin kirkkaimmista menestysvuosista on jo aikaa, Torben Lundgreen ei ole unohtanut sitä, miten paljon suomalaiset rakastivat The Lollipopsin suosikkikappaletta 1960-luvun puolivälissä. Siellä on vaihdettu night and dayn paikkaa. Pepper“ -henkeä. Mitään yksittäistä esikuvaa tai inspiraation lähdettä ei kappaleella ollut
Kumpikaan nimi ei tuonut Juniorille kaivattua menestystä, sattuman oikut eivät osuneet kohdalleen. Yksi heistä oli Shelley Stewartin tuttavapiiriin kuulunut Bobby Robinson, joka tarjosi levytyssopimusta. Gospelvaiheista ei mullistavia tietoja ole olemassa, Junior itse käytti haastatteluissa kotiyhtyeestään nimeä The Harmonizers. Pian selvisi 60-lukulaisillekin, että kyseessä oli vanha konkari uudella nimellä. High school -vaiheessa Junior osallistui ensimmäisen kerran kykyjenetsintäkisoihin paikallisen radiomiehen Shelley Stewartin yllytyksestä ja voitti palkintona matkan Apollo-teatteriin New Yorkiin. Tässä neljän singlen mittainen diskografia Robinson-vaiheesta: Robin 136 Your Heart Must Be Made Of Stone Lost Everything Fury 1032 Half A Heart Cupid’s Little Helper 1039 And That’s All I Need Come On Back Where You Belong 1040 Can She Give Me Fever Your Heart Must Be Made Of Stone Jos ollaan tarkkoja, niin Robin-sinkun etiketissä lukee Clarence ’Junior’ Lewis, samoin ensimmäisellä Furylla, kahdessa muussa on esittäjäksi merkitty Little Junior Lewis. Törkeimpänä esimerkkinä mainitaan Gladys Knight & The Pipsin levyttämä You Broke Your Promise, jonka etiketissä lukee säveltäjinä Robinson – Dunn – Williams, vaikka kyseessä oli Juniorin sanojen mukaan hänen sävelmänsä. Vaikka Blast-singlejä oli ilmestynyt jo reilut kymmenen vuotta aikaisemmin, ihmeteltiin silti ”mikä mies”. Perhetaustasta ei ole detaljeja, mutta todetaan sentään, kun mies on siitä haastatteluissa muistuttanut, että Temptationsissa 80-luvulla kunnostautunut Ali-Ollie Woodson oli hänen serkkunsa. Erskine Hawkinsin yhtyeen solistina, koomikko Flip Wilsonin musikanttina ja suuren Sir John -hotellin musiikkivastaavana. Etiketeistä ei hänen nimeään löydy, sen sijaan American Graffitin tekijälistoilla se Fannie Maen kohdalla näyttää olevan. Täyttä totuutta ei ole tiedossa, esimerkiksi Ya Yan tapauksessa Robinson on kieltänyt Junio. Esiintymisiä kuitenkin riitti, mm. Hyvä alku kaatui siihen, että Junior joutui kahdeksi vuodeksi armeijan viihdytysjoukkoihin. Blast oli aloittanut uransa jo 50-luvun puolivälissä alkuperäisellä Junior Lewis -nimellään. BOBBY ROBINSONIN HOIVISSA Levytysura Robinsonin Robin-merkillä alkoi napakasti, sillä jo vuonna ’55 ilmestyi ensimmäinen single, joka oli heti ns. Niinköhän tuleva enkelikuorojen huippu Doris Troy lauloi myös taustalla, vahvasti siellä ainakin on tyttöjä mukana. Clarence syntyi Birminghamissa, Alabamassa elokuun 20. Sävelmästä on olemassa myös Ernie Tuckerin Earth-merkille levyttämä mielestäni parempi versio. PEKKA TALVENMÄKI C .L. täyttä tavaraa, toisella puolella terävän aggressiivinen vauhtipala ja toisella Robinsonille ominainen kömpelönsorttinen medium. Blast ilmestyi ensimmäisen kerran soultilastoihin 80-luvun alussa aiheuttaen pientä hämminkiä, koska niin kuvat kuin levytkin todistivat, että kyseessä ei ollut nuorisokaartin edustaja. TAITAVA JUNIOR Esittelykohteemme virallinen nimi oli Clarence Lewis Blast, Junior-lisuke ja kutsumanimi tulivat tietenkin isä-Lewisin mukaan. Seuraava voitto merkitsi levytysmahdollisuutta Savoy-merkillä, mutta jostakin syystä homma ei onnistunut, samoin voiton kylkiäisenä saatu esiintymistarjous Alfred Godfreyn TV-showhun kariutui, koska Junior oli liikkeellä vääränä päivänä. Singlen 1032 Cupid-puolessa kiinnittyy huomio loppunousun lallatukseen, joka on selkeästi jostakin Sam Cooken laulusta napattu. Hänen äänessään oli voimaa, mutta uskaltaisinko silti sanoa, että karisma ja syvyys puuttuivat. Muitakin epäselvyyksiä löytyy, joukossa isoja hittejäkin kuten Ya Ya (Lee Dorsey), I Need Your Lovin’ (Don Gardner & Dee Dee Ford), The Sky Is Crying (Elmo James) ja Fannie Mae (Buster Brown), joita Junior omien sanojensa mukaan oli tekemässä. päivänä 1934. Palattuaan hommiin 50-luvun lopussa Junior sai jatkaa levyttämistään, mutta vaikka singleillä oli hyvää tekemistä, niiden suosio jäi kehnoksi, Juniorin sanojen mukaan lähinnä siksi, että Robinson ei enää ollut kovinkaan kiinnostunut asiasta. Junior ei noita levyjä tehdessään ollut enää ’pikku’. Tyypillisen gospelopin Junior sai kotiseurakuntansa kuorossa, geenit tulivat lähinnä äidin puolelta. Half A Heartissa puolestaan kiinnostaa säveltäjälistaan merkitty nimi Doris Payne. Juniorin Robinson-vaihe päättyi osittain siksi, että pomo veti rankasti kotiinpäin. Mielestäni selkein onnistuminen tuossa litaniassa on kaihoisa And That’s All I Need, joka on vanhanaikaisin esitys sikäli, että se on puhdasta doo wopia. Kaikki tuo merkitsi tilaisuutta tavata mustan musiikin kuuluisuuksia, mutta ennen kaikkea kytköksiä alan taustavaikuttajiin
Kyseessä ei ole sama sävelmä kuin Ben E. Molemmilla näytteillä Junior kuulostaa jotenkin kömpelöltä, mutta tulevat deep-vivahteet olivat toki kuultavissa. King noihin aikoihin menestyi, niin olisi näilläkin pitänyt pärjätä, liekö sitten vika Columbian organisaatiossa, siellä kun ei early soul -kuvioita ja niiden markkinointia aina hallittu, vaikka hyviä levyjä tehtiinkin. Se päätyi nimittäin tuoreeltaan Maxine Brownin tulkitsemaksi, mutta jäi täytepalaksi sekä albumille että singlelle eikä sitä ole kovin paljon myöhemmilläkään kokoelmilla noteerattu. Siinä tärkeimmät havainnot, kaiken kaikkiaan kyseessä oli kohtuuhyvä kolmen singlen pötkö. Kingin samoihin aikoihin levyttämä lattarihenkinen medium, joka sekin jäi ikävä kyllä singlen b-puoleksi ja lähes unohduksiin. COLUMBIA, ATCO JA SCEPTER Kun Juniorin Sylvia-demoja vietiin isoille firmoille näytille, tarttui syöttiin ensimmäisenä Columbia, joka julkaisi syksystä ’61 alkaen kolme singleä: Columbia 42129 Hear What I Say Come On Back Where You Belong 42236 Tears On My Face Too Bad 42361 Forty Days And Forty Nights The Only Girl Sylvia-sessioista ovat peräisin 42236:n molemmat puolet sekä Forty Days And Forty Nights. Aiheeseen liittyen on olemassa kaksi “The Arock & Sylvia Soul Story“ -nimistä koostetta, julkaisijoina Bear Family ja Kent. Tumbling Down sen. Niin on myös Juniorin ”originaali”, jonka nimeksi on jossakin listauksessa merkitty Do This Do That. luettelossa on vankka, urkutaustainen balladi And I Never Knew, jonka Tommy Hunt levytti pari vuotta myöhemmin I Just Don’t Know What To Do With Myself -originaalinsa kääntöpuoleksi. Edellä todetun Better Wait And See -dueton lisäksi on olemassa myös Nothing In The World, jonka Junior lauloi Marie Knightin parina ja lisäksi hänet on merkitty yhdeksi säveltäjäksi. My Life poimittiin sekin Juniorin demoista kuuluisuuden levytettäväksi. Arock & Sylvian hyllyjen penkominen on tuonut esiin myös muutaman Junior Lewisiin liittyvän lisäraidan, ne ilmestyivät tuoreella Kentin kokoelmalla “Arock & Serock & Sylvia Soul Story Continues“ (CDKEND 453). Jätetään siis enempi kaivelu, joka tapauksessa Junior hääri sanojensa mukaan monilla Robinsonin tuottamilla levyillä taustajoukoissa. Juniorin esitys on hitusen raskaampi, mutta osoitti hyvin miehen kyvyt syvällisemmän deep-materiaalin parissa. Vuoden ’62 lopussa julkaistiin Sylviatuotteista yllättäen yksi single: Atco 6242 Tumbling Down Please Send Me Someone To Love Please... EARLY SOULIA NEW YORKISSA Sopimus Bobby Robinsonin kanssa ei ollut sitä mitä Junior halusi, siksi hän lähti tyrkyttämään itseään muualle. Too Bad on raskaanoloinen, hyvin laulettu balladi. Apuolella on upea, sujuva medium, jossa ei ole muuta vikaa kuin ajatus, että näppärä sävelmä on jostakin vohkittu. Tunnetuin sävelmä eo. Paras noista kolmesta singlestä on keskimmäinen. ei tietenkään ole Sylvia-sävelmä, vaan laahaava ja väkinäinen versio Percy Mayfieldin standardista. On helppo huomata, että Brook Benton oli 60-luvun alun suosituin musta mieslaulaja, sama käy mielessä myös vauhdikasta Better Wait And See -duettoa kuunnellessa, se on nimittäin tehty selkeästi Brook Benton & Dinah Washington -esikuvien mukaan. Itse esityksistä Where You Are on tyypillistä sulavaa ja kilttiä 60-luvun early soulia ja It Won’t Work Out eksoottisempi ja vanhahtavampi medium. Mahdollisesti Bear Familyn kautta on YouTubeen ilmestynyt kuultavaksi myös Which Way -niminen Sylvia-äänite. Blues News 2/2018 19 rin osuuden ja todennut kirjoittaneensa laulun Lee Dorseyn kanssa paikallisessa baarissa juuri ennen levytystilaisuuden alkamista. Jos ajattelee millä eväin Ben E. Se ei siis ole Muddy Watersin tunnetuksi tekemä bluesklassikko, vaan Juniorille varta vasten sävelletty alakuloinen soulsävelmä, josta turhan äänekkääksi sovitettu naiskuoro teki vähän sekavan. Aikaisemmin julkaisemattomia Juniorin esityksiä ovat It Won’t Work Out ja Where You Are. Singlen b-puolen The Only Girl puolestaan napattiin flopiksi osoittautuneesta We Take The Town -nimisestä musikaalista, lopputulos oli keskinkertainen. Ensimmäisenä osui kohdalle Al Searsin omistama Sylvia, jolle Junior teki lukuisia demoja vuosina 1961–’62. Samaa karhumaista kömpelyyttä on muissakin balladeissa Which Way ja varsinkin Two Seconds Of Love. Lisäksi on mukana Marie Knightin nimiin kirjattu Better Wait And See, jolla Junior oli mukana duettokumppanina. Edellisen säveltäjäksi on merkitty Jacques Wagner, josta levyn tekstivihko toteaa, että kyseessä oli todennäköisesti Juniorin nimimerkki hänen toimiessaan kynämiehenä. Muutama demo myytiin johtaville merkeille, muutama jäi Sylvian hyllylle. Omat kokemukseni perustuvat jälkimmäiseen (CDKEND 212), joka sisältää neljä Junior Lewisin tallennetta: Two Seconds Of Love, Tears On My Face, My Life ja And I Never Knew. Eipä silti, sävelmä on kieltämättä keskinkertainen ja itse esityskin väkinäisen oloinen. Hear What I Say on vahvasti laulettu, kulmikas puolinopea, jonka laulupuoli toi syystä tai toisesta mieleen Garnet Mimmsin varhaislevytykset
Olen viimeksi The Ad Libs -esittelyssä (ks. Kingin noiden aikojen perusjuttuja muistuttava esitys. Horace Ott ja Bob Elgin kirjoittivat laulun modernisoituun versioon, mutta epäselvää on miten kiinteästi se itse tarinaan liittyi, myöhemmissä uusinnoissa se on nimittäin jätetty pois. Nobody’s Fault oli joka tapauksessa loistava levy. Juniorin kertoman mukaan musikaalista odotettiin menestystä ja sen takia singlekin tehtiin huolella, soittajat olivat parhaasta päästä ja taustalla lauloi Ray Charlesin kuoro. Kaupallisesti singleä ei noteerattu olemattomien markkinointimahdollisuuksien takia ja se jäi lajissaan ainoaksi. Pearltone 8003 Nobody’s Fault (But Mine) Get Ta Steppin Pearl Woods oli jo 50-luvun puolivälissä aloittanut, monta arvostettua merkkiä läpikäynyt laulajatar, joka lopetteli uraansa 60-luvun puolivälissä perustaakseen miehensä kanssa Pearltone-levy-yhtiön. Jatkossa Ott sai järjestetyksi Juniorin Scepterille, tuloksena hyvää soulia, mutta vain kaksi julkaistua singleä: Scepter 1257 Raise Your Hand Where Do I Go From Here 1268 Hi-Dee You All Where Do I Go From Here Raise Your Hand on varmaan ollut hyvä lavalaulu, puolirempseä medium, jossa Junior kehottaa sydänsuruista kärsiviä nostelemaan käsiään. Juniorin Sylvialle levyttämän Too Bad, mutta suurta nimeä hänestä ja Pearltonesta ei koskaan tullut. VIIMEISET JUNIOR LEWISIT 60-luvun puoliväliä lähestyttäessä soul oli voimissaan ja kaiken järjen mukaan Juniorin olisi pitänyt saada osansa kakusta. Hän oli ehtinyt säveltää sitä ennen muutaman perussoulkappaleen, mm. Kyseessä ei ole sama kappale kuin Eddie Floydin jykevä Knock On Wood -jatke, hyvä esitys silti. Scepter-yritysten jälkeen Junior palasi New Yorkista kotikaupunkiinsa Birminghamiin ja perusti sinne levykaupan. Juniorin laulussa on totuttua enemmän jykevyyttä ja ilmettä, heti lähdössä piristää kohtalokkaan kuuloinen hah-hah-hah. Kingiltä noihin aikoihin julkaisi ja kyllä sieltä vähän selityksen tynkää löytyi. Mahtaako syy löytyä siitä, että miespuolisen soulin ykköstuottaja Luther Dixon oli entistä pahemmin riitaantunut Florencen kanssa ja koko miessoul oli firmassa kuihtuva laji. Lukemani kommentit ovat yksimielisiä siitä, että hän oli paitsi tiukka laulaja myös erinomainen lavamies. Turhaan ei Kent-albumien kansiteksteissä hämmästelty kahden hienon balladin hyllyttämistä samaan aikaan kun singleinä julkaistiin keskinkertaisempaa materiaalia. Tunnetuin esimerkki on Giving Up. on vakavampi ja soulikkaampi, kaikin puolin Ben E. Hänen suoritustaan on verrattu itsensä Solomon Burken noiden aikojen balladeihin eikä tuohon mielestäni juuri ylisanailua liity, Tumbling Down on täyttä soulia. Niitäkin yritettiin tehdä, mutta ne jäivät hyllylle. Tulos oli kuitenkin kaupallinen pettymys sekä musikaalin että Juniorin levytyksen suhteen. On se myös selkeästi parempi, Juniorin esitys on sekin toki hyvä, mutta laulunsa osalta kömpelö. Reilu vuosi myöhemmin Junior pääsi vielä yhden singlen ajaksi levyttämään:. B-puoli ei sekään ollut heikko, mutta oli sentään melkein renkutus Nobody’s Faultin rinnalla. Näkemistäni valokuvista ei asia selviä, mutta hänen erikoisuutensa oli tiettävästi se, että hän oli tavallista pienikokoisempi, niin lyhyt ettei ylettynyt käyttämään normaalikorkuisia mikrofoneja. Hi-Dee on samantapainen hyväntuulinen, sävelmänä yhdentekevä lallatus. Sävelmä on peräisin Broadway-musikaalista, ei kuitenkaan William Bowersin 30-luvulla kirjoittamasta Where Do I Go From Here -tarinasta, vaan 50-luvun lopun satiirista Fiorello! Se vietiin suurin toivein New York City Centeriin kesällä ’62. Pienen hengähdystauon jälkeen hän pääsi levyttämään jo vuoden ’65 lopussa, jolloin hän teki monien mielestä uransa sielukkaimman singlen. Sitä ihmetteli haastattelussa myös Junior itse, joka oli omien sanojensa mukaan hyvissä väleissä päällikkö Florence Greenbergin kanssa. Juniorin versio tuli julkisuuteen takavuosien Kent-kokoelmilla, samoin toinen hyvä balladiesitys The Man Who Had Everything. Sen verran singlen numero kiinnosti, että oli pakko tarkistaa, mitä Atco esimerkiksi Ben E. Uraa sekä levytysettä keikkapuolella häiritsi huumeiden käyttö, sen takia ehkä kunnon sopimuskin jäi syntymättä. Mielessä kävi, että Junior haki Pearltonella jopa paikkaa Bobby Blandin tai Little Miltonin vanavedessä, soulblues ei missään tapauksessa ole harhaanjohtava positiivinen sana hienoa a-puolta kuvaamaan. Tämän parivaljakon hoivissa Junior levytti myös Dance Me Closeja I’ll Be Back -nimiset raidat, joita ei kuitenkaan julkaistu. Where... Don’t Play That Song oli ollut iso hitti muutamaa viikkoa aikaisemmin ja seuraavan singlen Auf Wiedersehn My Dear jatkoi samaa linjaa, Atcolla todella oltiin siirtymässä deepimpään suuntaan. 20 Blues News 2/2018 sijaan löytyy Sylvian luetteloista. BN 4/15) pohtinut sitä mahdollisuutta, että Junior olisi jopa ehtinyt levyttää tuon kauniin Van McCoy -sävelmän ennen Gladys Knightia, joten todettakoon, että näin ei kuitenkaan ollut, vaan Gladysin levytys oli originaali. Näin varsinkin kitaroinnin osalta, tutumpaa ovat torvikuviot ja Juniorin deeptasoinen laulu, todella upea esitys. 6242:n b-puoli oli Atcon omaa tuotantoa, sen sovitusja tuottohommista vastasivat Horace Ott ja Leroy Glover. Se poikkesi edukseen Juniorin aikaisemmasta materiaalista siksi, että ainakin minun korvissani se oli sovitukseltaan lähes puhdasta bluesia. Scepter-vaiheesta jää soulin ystävää kummastuttamaan todellisten deep-palojen puute