N:o 255 (3/2012)
Hinta 6,50
45. vuosikerta
ANDRES ROOTS WILKO JOHNSON KRISSY MATTHEWS JON MOSEY WAYNE HANCOCK Kitarapuhetta: PEPE AHLQVIST & JONNE KULLUVAARA R&B-tenoristit, osa 5: MAXWELL DAVIS
TAIL DRAGGER
Motown-kummajaiset, osa 3 / Paikallispuudutusta, osa 4 / Muddy Lee Makkonen Jerry McCain & Timo Jämsen in memoriam / Blues News from England / CD-tutkailut
197301-12-03 ISSN 0784-7726
kesäkuuta. ROBBAN HAGNÄS ANOTHER SIDE OF ROBBAN
Wentus Blues Bandin basistin upea monipuolinen soololevy, julkaisu 20
James soitti vuosia sitten Ike Turnerin bändissä Mississippissä. Joskus tuli tappelu, jossa nyrkit heiluivat. Delmark olisi halunnut ensimmäisen cd:n
-5-
3 - 2012 ·. Heillä vain oli vaikeita naissuhteita; aina kun kaverit olivat lähdössä soittamaan, naiset suuttuivat ja ottivat heidän kitaransa. Minulla on aina ollut paljon faneja ja klubien omistajat tiesivät, että pystyin tuomaan yleisöä klubille. Hänellä oli tapana tarjota syötävää ja juotavaa ja kaikkea. Minun piti kohdella häntä niin kuin hän olisi ollut tyttöystäväni. Niinpä Eddie Taylor ja uusi bändi astui kuvaan. Johnny Littlejohn, kitaristi Ben Murphy, Harmonica Hinds ja Little Mack Simmons ovat olleet bändissäni jonkin aikaa. Mikään ei murra minua! Auttaa varmaan, kun tietää, miten systeemi toimii. Hän ei välitä bändistä, hän vain soittaa kitaraansa. Sinulla on siis ollut myös päivätyö. Hän kaatoi itselleen lasillisen ja kumosi sen kahdella siemauksella. Siihen aikaan huuliharpistinani oli Dimestone Fred ja väsyin pitämään muita tyytyväisinä. Teimme kappaleet ja Lafayette Leaken, erinomaisen pianistin, osuus äänitettiin jälkeenpäin. Silloin hän oli kuin toinen ihminen. Sitten Jimmy Dawkins otti kunnian kappaleesta So Ezee, mutta teimme sen yhdessä Jimmyn ja Little Mack Simmonsin kanssa. Jimmy oli tehnyt yhden säkeistön, mutta minä ja Little Mack muutimme sen. Yleisön joukossa oli muutama nainen, jotka luulivat Wolfin puhuvan heistä ja Wolf joutui komentamaan, ettei Wolfille saa nauraa. Moore aloittivat siellä myös. Kun Lurrie soittaa kitaraansa, hän ei välitä kenestäkään ja hän voi unohtaa, että olen laulamassa. Kyllä, yritin vuosia saada sopimuksen Delmarkin kanssa, mutta Bob Koester valitteli rahan puutetta. Rummuissa oli Pete Williams ja kitarassa Willie James Lyons. Rockin' Johnny ja Johnny B. Monet muusikot ovat kulkeneet bändisi kautta. Kyllä, kitaristi Lee Jackson, Left Hand Frank ja loistava Willie Johnson, loistava Howlin' Wolfin kitaristi, ovat työskennelleet kanssani. Yhtenä iltana soitimme eräässä klubissa ja hänen vaimonsa tuli paikalle ja alkoi riidellä. En voi ymmärtää. Vaikutti jopa siltä, ettei Hubert ollut onnellinen. Siinä oli se juju. Jopa Hubert. Jo silloin kun tein singlen. Olisin luullut hänen olevan viisaampi. Kyllä, minä olen riittävän vanha tietääkseni, kuinka homma toimii. Kerroit yleisölle olevasi iloinen hänen paluustaan ja että olit antanut hänelle neuvoja, koska hän poltteli pilveä.
Eräänä iltana, kun olimme keikalla, kehotin häntä lopettamaan pilven polttelun. Johnny B. Millaista oli esiintyä Eddie Taylorin kanssa. Minä teen töitä ja olen oma herrani. Hän oli hyvä ihminen, mutta hänellä oli riitoja vaimonsa kanssa rahasta ja juomisesta. James oli erinomainen muusikko hän ei ollut nopea, mutta jokainen nuotti, jonka hän soitti, oli puhdas ja kirkas. Wolfilla oli tapana maksaa Hubertin keikkapalkkiot suoraan Hubertin vaimolle, koska raha ei pysynyt Hubertin hyppysissä. Hän teki niin ja oppi nopeasti hyväksi kitaristiksi. Hubert saattoi myös juoda liikaa. Juon kyllä viskiä, mutta huumeille sanon ei. Hän saattoi soittaa minulle perjantaina kertoakseen, ettei hänellä ollut tupakkaa. Minulla oli aikoinaan rumpali, jolle yritettiin tehdä samaa keikoilla. Sanoin hänelle, että hän voi oppiakin jotain jos kääntää vahvistimen hiljaisemmalle. Hänellä ei ollut koulutusta, mutta hän osasi huolehtia raha-asioistaan ja hän oli ystävällinen paitsi lavalla. Perjantai- ja lauantai-iltaisin kaikki muusikot tulivat soittamaan ja jammaamaan Delta Fish Marketiin. Koska kaverit tiesivät saavansa maksun keikasta, he olivat aina halukkaita tulemaan soittamaan. Naiset olivat sitä mieltä, että kaverit eivät saisi keikkailla, ja koska näillä ei ollut töitä, heidän oli toteltava naisiaan. Kyllä, sekä Little Mack että Big Mojo Elem olivat levy-yhtiön artisteja. Little Mack Simmons levytti myös St George Recordsille, eikö niin. Hän oli silloin vielä nuori kaveri ja soitimme mustien klubeissa. Rockin' Johnny oli nuori mies, kun hän halusi tulla soittamaan kanssani. Esiinnyit silloin Eddie Taylor Juniorin ja Lurrie Bellin kanssa. Kävin bluesyhdistyksemme kavereiden kanssa katsomassa Pariisissa keikkaasi. Uskomatonta. Yritin sanoa, että huumeiden käyttö vahingoittaa bändiä ja lopulta minun oli erotettava hänet. Rockin' Johnnyn Delmarkille tekemällä ensimmäisellä cd:llä Straight Out Of Chicago olet mukana vierailevana laulusolistina. Maxwell Streetillä oli markkinat sunnuntaiaamuisin. Mooren kanssa on vaikea tulla toimeen, kun hänellä ei ole kamaa. Silloin Delmark otti yhteyttä ja halusi tehdä levyn kanssani. Minulla oli paljon keikkoja. Sanoin, että näen mitä se on hänelle tehnyt, joten kuinka hän voi väittää, ettei siitä ole haittaa. He ovat kotoisin Chicagosta ja Mississippistä. Jos Eddie ei ollut tyytyväinen ja häntä ei kehuttu tarpeeksi, hän saattoi ottaa kitaransa ja kävellä ulos klubista. Wolf pysäytti bändin ja ryhtyi puhumaan Willielle liiasta juomisesta. Kyllä, kun tapasin Lesterin, hän soitti bassoa. Kaverit ovat kokeneet kaikenlaista ja reissanneet pitkään jo ennen kuin minä aloitin matkustamisen. Viski on riittävän pahasta. Kun Rockin' Johnnyn cd oli julkaistu, monet halusivat tietää kuka minä olen. En salli sellaista, koska sitä on yritetty minunkin kanssani. Kaikilla noilla muusikoilla oli vuosien ura takanaan ja kuulostimme hyvältä.
Milloin ryhdyit kirjoittamaan omia kappaleita. Olen esiintynyt myös James Scottin kanssa. Niihin aikoihin en käyttänyt basistia. Rockin' Johnny teki paluun muutama vuosi sitten. Kyllä, olen tehnyt koko ikäni töitä rekkojen ja nostolaitteiden kanssa. En ansainnut suuria rahoja, mutta riittävästi maksaakseni bändille usein omasta taskustani. Kyllä, viiden vuoden tauon jälkeen. Mutta meillä oli silti hauskaa. Jos en olisi vienyt hänelle tupakkaa, hän ei olisi soittanut enää kanssani. En voinut ymmärtää sitä. Big Mojo ja minä työskentelimme myös pitkään yhdessä, koska tarvitsin basistia. He olivat aikeissa lähteä ja jättää minut, ja silloinen naisystäväni sanoi minulle, että minun on paras etsiä itselleni uusi bändi. Eddie oli loistava soittaja, mutta erikoinen ihminen. Tein Delmarkille yhden cd:n ja sen jälkeen kaksi dvd:tä. Johnny Littlejohn jäi koukkuun ja hän yritti tyrkyttää minulle kokaiinia yhtenä iltana sanoen, ettei siitä ole haittaa. Lester Davenport soitti myös sinun kanssasi. Olivatko ne ensimmäiset kappaleet, jotka Delmark sinulta julkaisi. Työskentelimme yhdessä kitaristi Willie James Lyonsin kanssa. Julkaisimme sen sitten ensin singlenä ja teimme myöhemmin kokonaisen levyn. Usein nuori nainen, käyttäjä itsekin, saa heidät koukkuun ja kun rahat ovat loppu, nainen löytää toisen miehen. Kerro Delta Fish Marketista ja Maxwell Streetistä. Kunhan vain Eddie Taylor Jr pysyy tyytyväisenä, on kaikki hyvin. Bändissä oli silloin Big Leon, Eddie Taylor, Charlie McClelland ja James Scott. En ollut uskoa, että hän jäi koukkuun. My Head Is Bald oli ensimmäinen kappaleeni. Häntä yritettiin tietysti koukuttaa huumeisiin ja yritin saada hänet ymmärtämään, että se ei ole oikea suunta. On vaikea käsittää miksi he käyttävät huumeita. Aloitimme usein jo kahden aikaan iltapäivällä ja lopetimme kahdelta aamuyöllä. Eddie Taylor Junior on myös kitaristi ja hän on omaksunut samat metkut kuin isänsä. Hän oli 65-vuotias silloin
Onnen hetkiä hän kokee kuitenkin varsin arkisten asioiden parissa. Olemme soittaneet vuosien varrella yli 30:ssa maassa. Feelgood on suosittu tasaisesti ympäri maailman. Bändikiinnityksiä on helppo saada tapahtumaan, mutta ei vain ole mahdollista päästää jokaista halukasta lavalle soittamaan. KERRAN
JUKKA RAJALA
uonna 1994 syöpään menehtynyt Dr. Feelgoodin ensimmäisen, "Down By The Jetty" -lp:n kannen kuvauspaikalta ja päättyy "Sneaking Suspicion" -lp:n kannesta tutulle Canvey Clubille. He huolehtivat Leen hoidosta hänen
Dr. Vuonna 1974 ensimmäisen levytyksensä tehneen Dr. Tänä vuonna Feelgood-fanien iloksi Oysterfleetin lavalle nousivat muun muassa yhtyeen alkuperäinen kitaristi Wilko Johnson, Canveyn vieressä sijaitsevasta Southendistä kotoisin oleva Kursaal Flyers sekä Lee Brilleauxin muistoa omalla tavallaan ylläpitävä nykyinen Dr. toukokuuta ja on taatusti yhtä hyvä kuin aiemmatkin konsertit, Chris Fenwick lupaa.
Päivän aloittaa Memorial Walk
Canveyn juhlassa Lee Brilleauxin muistoa kunnioitetaan musiikin lisäksi myös ennen bileitä järjestettävän Memorial Walkin muodossa. Wilko tyrmää ajatuksen siitä, että seuraisi kovinkaan aktiivisesti uusia bändejä tai yleensäkään uutta musiikkia. Wilko haaveilee saavansa jälleen jotain levytettyä, mutta väittää, ettei pysty suunnittelemaan mitään montaakaan vuorokautta pidemmälle ja olleensa aina sellainen. Feelgoodissa on jotain taikaa, jota en edelleenkään osaa selittää, Chris Fenwick miettii.
· 3 - 2012
- 16 -. kerran. Ensi vuonna Memorial osuu Leen syntymäpäivälle 10. Muistaakseni Memorial Walk on ollut osa tapahtumaa noin 15 vuotta. Leen johtama Dr. Tästä on hyvänä esimerkkinä miehen kotikonnuilla, Canvey Islandissa Englannissa vuosittain pidettävä Lee Brilleaux Memorial. Feelgood -solisti Lee Brilleaux muistetaan lähtemättömästi fanien ja muusikkoystävien keskuudessa. Hän sai lapsen, pojan, hiljattain ja pääsemme sinne tapaamaan uutta perheenjäsentä!
BRILLON HENGESSÄ 19. Tänä vuonna Memorialissa oli faneja muun muassa Japanista, Hollannista, Suomesta, Ranskasta ja Irlannista, Chris luettelee ja lisää: Lee Brilleaux ansaitsee muistotapahtuman, koska hän oli 100%:nen herrasmies ja erittäin läheinen ystäväni. kemään nälkää, tehdä hienoa taidetta, asua yksin yhdessä huoneessa, leikellä korvani irti vai liitynkö bändiin ja saan kaikki tytöt ja rahat... Minä olen vähän kuin jumissa tällaisessa kahden viikon mittaisessa aikakuplassa... Chris Fenwickin vetämä Walk alkaa Dr. Feelgoodin tekee erityisen ajankohtaiseksi huhtikuussa ilmestynyt kolmen cd:n ja yhden dvd:n sisältämä "All Through The City" -boxi. Feelgood. Hmm, minä mietin, mitä minun oikein pitäisi tehdä, Wilko maalailee valinnanvaikeuttaan ja puhkeaa jälleen rehevään nauruun. Minä olen vanha mies, minun musiikillinen makuni jämähti 70-luvulle, en minä tiedä juuri mitään sen jälkeen tuotetusta musiikista, hän väittää. Feelgood oli ainutkertainen. Kävely kestää vähän yli kaksi tuntia ja sen reitti on aika lailla sama joka vuosi. Tykkään ladata levyjä kovalevylle ja laittaa sen soimaan sekoittajalla, se on hauskaa. Hän vitsailee unohtavansa ikääntymisen myötä kaikki viikkoa vanhemmat asiat. En kuuntele juurikaan uutta musiikkia, poikani bändiä jonkun verran. Kuvittelisin osallistujien pitävän Walkista, koska palaavat aina takaisin, vuosi toisensa jälkeen, Chris arvioi.
Tulot hyväntekeväisyyteen
Lee Brilleaux Memorial pidetään Chris Fenwickin omistamassa Oysterfleet-hotellissa. Tänä vuonna saimme kokoon 7400 puntaa lahjoitettavaksi Fairhaven's Hospice at Home -järjestölle. Toukokuun 4. Feelgoodin alkuperäisen kokoonpanon tuotannon kokonaisuudessaan sisältävä paketti muistuttaa hienolla tavalla bändin merkityksestä punkrockin tienraivaajana ja brittiläisen rhythm and bluesin sanansaattajana. Ja minulla on paljon Shakespearen elokuvia. Feelgoodin pitkäaikainen manageri ja Lee Brillouxin lapsuuden ystävä Chris Fenwick ei ole yllättynyt tapahtuman pitkäikäisyydestä. Feelgoodin suosion salaisuus
Tällä hetkellä Dr. Saatan hyvin katsoa elokuvaa, lukea kirjaa ja kuunnella musiikkia samaan aikaan. Tapahtuman järjestävä Dr. Tänä vuonna muistotapahtuma järjestettiin 19. päivä pidetty Memorial myytiin loppuun ennätysajassa, mikä kertoo omaa kieltään bileiden ja Feelgoodin suosiosta. Vanhempi poikani asuu perheineen Dubaissa. Lee myös piti hauskanpidosta ja nautti nähdessään, että muillakin oli hauskaa.
V
sairautensa aikana. Tapahtuman lippukassa, bändien palkkiot ja erilaista Feelgoodtavaraa sisältävän huutokaupan tulot menevät lyhentämättöminä kotona tapahtuvaa saattohoitoa tukevalle Fairhaven's Hospice at Home -järjestölle. Matkan aikana tutustutaan niin öljynjalostamoteollisuudestaan tunnetun Canveyn rantamaisemiin kuin muihinkin Lee Brilleauxin ja Chris Fenwickin lapsuuden ja nuoruuden kohteisiin
RIES PO U
12 .20 4.7 1
Pori Blues tulee heinäkuussa! Liput ja lisäinfoa kotisivuilta!
BL
www.poriblues.fi
· 3 - 2012 - 17 3 - 2012 ·
Mies on haluttu soittaja erilaisiin projekteihin, joista monet, kuten old timea ja western swingiä soittava Unstrung Heroes, ovat julkaisseet jo useampia levyjä. Tap Jelly Blues Duon ohjelmisto koostuu niin bluesstandarteista kuin omista kappaleistakin. Hotelli Savonsolmun klubi-illan teemana on akustinen blues. SF Blues is on the road again! Lauantai-illan bluesiltapala tarjoillaan Savonsolmun sisätiloissa pidettävällä klubilla. Pian Berryman & Bullet -duo jo esiintyi täyttä häkää ja Moseyn The Moon Is Risin' soi reippaasti keikoilla. Papa George kävi bändeineen esittäytymässä Savonsolmussa vuonna 2008. Jälkipolville siirrettävä perintö on muuttunut lähes uhanalaiseksi, mutta onneksi Skandinaviassa riittää innokkaita harrastajia.
avonsolmu Beach & Blues Party järjestetään tänä vuonna jo viidennentoista kerran. klo 18 blues-iltatorilla, jossa esiintyy Teijo Eloranta Duo. Aiheesta löytyy lisätietoa nettiosoitteesta www. Mikäpä siis luonnollisempaa kuin tuoda loppujen lopuksi mies itse Suomeen soittamaan.
SAVONSOLMU
BEACH & BLUES PARTY 2012
TT TARKIAINEN
Fe en star na ikk o!
S
Moseyn tuotanto ja perinteiden tulevaisuus
Mosey on julkaissut kuusi sooloalbumia ja parhaillaan työstössä on puhdas piedmont-levy. Onnekkaiden sattumien kautta jo muualle muuttanut mies sai kuin saikin Suomesta fanipostia. Bileet alkavat Pieksämäen Kauppatorilla keskiviikkona 4.7. Tässä kokonpanossaan SF Blues rantautuu Savonsolmuunkin. Moseyn mukaan myöskään klubit eivät enää buukkaa bändejä entiseen tapaan, keikat tuntuvat olevan kiven takana ja palkat laahaavat jäljessä. F-Musiikki, VANTAA; workshop with Berryman & Bullet 27.6. Lauantai-iltapäivää jatkavat niin ikään edellisenä iltana esiintyneet Papa George ja Alan Glen. Sopivaa vastapainoa tuo Alanin tummasävyisestä brittihuumorista ammentava lavaesiintyminen. Mosey on myös ollut mukana erilaisissa filmeissä ja dokumenteissa, niin soittajana soundtrackilla kuin esiintyjänäkin. Tarkempaa tietoa saat rootsaiheisilta musiikkifoorumeilta ja tapahtumien Facebook-sivuilta. Parivaljakko on keikkaillut yhdessä jo vuosien ajan, ja ovat hyviä ystäviä lavan ulkopuolellakin. Mosey saapuu juhannuksen jälkeen keikkailemaan Järvenpään Puistobluesiin ja vetää vierailunsa aikana muutaman workshopin Vantaan F-Musiikissa ja Nurmijärven kirjastoissa sormisoittotyylistä kiinnostuneille. Lienee ollut mies Ohiossa ihmeissään, kun toiselta puolelta palloa suoltaa ihailijakirjeitä! Samoihin aikoihin kotomaassa tutustui Berryman kanssani peukkubasson ja pikkailun saloihin. Pääkirjasto, NURMIJÄRVI; workshop with Berryman & Bullet 6.7. Heikki Silvennoisen ja Pepe Ahlqvistin idean pohjalta perustetussa alkuperäiskokoonpanossa oli mukana itseoikeutetusti Dave Lindholm. Moseytä hämmästytti kovasti esimerkiksi legendaarisen Earl Scruggsin jättäessä tämän taajuuden ja siirtyessä muille soittomaille, kun pitkäänkin musiikin parissa toimineet saattoivat hänelle ihmetellä, kenestä oli oikein kyse. Puistoblues, katulava, JÄRVENPÄÄ; Jon Mosey solo + with Berryman & Bullet 29.6. Klaukkalan kirjasto, NURMIJÄRVI; workshop with Berryman & Bullet 4.7. Suomessa vieraillessaan Mosey saattaa päätyä studioon myös Berryman & Bulletin kanssa. Miestä on verrattu jopa Sleepy John Estesin ja Charlie Pattonin kaltaisiin suuruuksiin. Pääravintolassa bluesgourmee-kokkina häärii Tomi Leino bluestrioineen. Kreikkalaiset sukujuuret omaavan Papa Georgen kitarointi on helleeniselle luonteenpiirteelle ominaisesti varsin tuliperäistä. Puistoblues, Scandic, JÄRVENPÄÄ; Jon Mosey solo + with Berryman & Bullet 3.7. Alusta lähtien on jokaisen B&B-keikan settiin kuulunut Moseyn tuotantoa, joko kappaleina tai sovituksina, ja pääsi yksi miehen biiseistä B&B-levyllekin. Nähdään! Jon Mosey Suomessa: 26.6. Perjantaina 6.7. Lisäksi Mosey on julkaisemassa fingerstyle- eli sormisoiton ja piedmont-tyylin opetustallenteita, joita löytyy malliksi myös You Tubesta. Illan ulkomaiset vierailijat ovat tanskalainen Tim Lothar sekä brittiläinen blues-duo Papa George & Alan Glen. Tällä kertaa mukanaan on Nine Below Zerossa ja The Yardbirdsissäkin soittanut
huuliharppuveijari Alan Glen. Peruskokoonpanoon (kitaristi-laulaja Pekka Kokkonen, kitaristi Karri Åhs, basisti Jari Savolainen ja rumpali Jaakko Auruksenaho) on saatu täydennystä laulaja-harpisti Timo Röngästä. Juontajana blues-klubilla toimii lauantain pääkonsertin tavoin legendaarinen DJ Nite. Ulkomaisten vierailijoiden jälkeen lavalle astelee Pekka Kokkonen Blues Band. Juhlintaa jatketaan torstaina 5.7. Ravintola Duetto, NURMIJÄRVI; Jon Mosey, B&B + guests Kuvissa vasemmalla DJ Nite, oikealla ylhäältä alas: The Hoolers, Tim Lothar & SF Blues
- 25 -
3 - 2012 ·. Tuolloin lauteille nousee kuopiolainen bluestrio The Hoolers. Toiminta klubilla alkaa klo 22. Tukevasta kompista vastaavat basisti Janne Rajala ja rumpali Jani Auvinen. Bar Mendocino, HELSINKI; with Berryman & Bullet 7.7. Iltakymmeneltä starttaavan Acoustic Blues Clubin avaavat paikkakunnan omat soittoniekat Ipi Kaipiainen ja JP Sivonen. missä ja milloin vain, mutta ajat olivat silloin toiset. Hotelli Savonsolmun klubi-iltoja lukuun ottamatta tilaisuuksiin on vapaa sisäänpääsy. Lauantain pääkonsertin päättää suomibluesin lippulaiva SF Blues, joka kiertää kesällä 2012 Suomea juhlistaen kymmenvuotista olemassaoloaan. Pääsylippu perjantain Acoustic Blues Clubille maksaa 5 ja lauantain päätösklubille 10. Kitaristi-laulaja Tim Lothar nähdään myös lauantaina klo 15.30 alkavassa päätapahtumassa. Mosey on kertonut olevansa huolissaan vanhojen tyylien ja soitinten hallitsemisen tulevaisuudesta; nuoria ei oppilaina juuri enää ole, ja yleisemminkin kiinnostus vanhaan perinteeseen on ollut hiipumassa jo pitkään. savonsolmublues.com.
Mosey Suomeen alkukesästä
Ameriikan perinneihmettä pääsee alkukesästä siis ihmettelemään livenä myös koto-Suomessa. klo 21.30 Music Bar Coronan bluesillassa. Lotharin persoonallinen delta-bluesin tulkinta on saanut arvostusta osakseen eurooppalaisissa bluespiireissä. Kotimaassaan palkittu Tim Lothar on tähän mennessä julkaissut kolme positiivista palautetta saanutta levyä: "Cut To The Bone (2006), "In It For The Ride" (2008) ja "Two For The Road (2009). Vaikuttavaa jälkeä suomalaisella bluesrintamalla etenkin 1990-luvulla tehnyt ryhmä keikkailee jälleen pitkän hiljaiselon jälkeen. Juhlavuoden kunniaksi tapahtuma on laajentunut nelipäiväiseksi
Pikku Thomas aloitti soittamisen viulusta, vaihtoi pianoon ja löysi vasta sen jälkeen tenorisaksofonista oman soittimensa. Helen Humes oli vanha konkari, jota säestämään tarvittiin nimekäs oktetti, tenorissa Maxwellin lisäksi Lester Young. Maxwellin tyypillinen fraseeraustyyli oli jo muodostumassa ja sopi hyvin jazzympäristöönkin.
Aladdin, Atomic, Black & White, Excelsior, Exclusive, 4Star, Gilt Edge, Miltone, Modern, Philo, Sterling ja Supreme. Maxwell oli edellisellä vain taustalla, mutta boogiepalaan irtosi hyvä, sittemmin tuttuja aineksia sisältävä perussoolo. JUHA JAAKOLA
R&B:n moniottelija
R&B-fonistit osa 5
S
Ennen Los Angelesia
Thomas Maxwell Davis Jr. Siihen aikaan hän alkoi käyttää etunimenään Maxwellia; hankala nimi, joka ei lyhentynyt edes kutsumanimenä Maxiksi. Tässä sarjassa keskitytään kuitenkin hänen osuuteensa fonistina. Ensimmäinen levytys tapahtui jo tammikuussa 1944 sotaväelle tarkoitetussa AFRS-juhlassa. Maxwell vuokrasi osaamistaan myös Jack McVean orkesterille. Joten Maxwellin oli mentävä kyselemään töitä Woodmanin veljesten bändistä, jossa oli alttofonin soittajan stemmat vapaana. Los Angelesin r&b-kuvioissa Maxwell ei ollut ainoastaan merkittävä tenorisaksofonistina, vaan hän toimi samalla myös sovittajana, säveltäjänä, orkesterinjohtajana ja A&R-miehenä. Norman Granzin masinoiman "Jazz at the Philharmonic" -konserttisarjan esitys oli kesällä 1944 Los Angelesissa. 1939. Erään version mukaan hän sai kaksi vuotta myöhemmin työpaikan Gene Coyn bändistä ja matkusti sen mukana Seattleen. Basisti Charlie Mingus aloitti levytysuran omissa nimissään syksyllä 1945. On selvä, että Young vei pääosan sooloista, mutta Maxwell pääsi vuoroon kappaleissa It's Better To Give Than To Receive ja Riffin' Without Helen. Sinä aikana oli muutama levytys, mutta Maxwell ei ottanut niihin osaa; tenoria soittivat niissä isot starat Chu Berry ja Ben Webster. Alkupäässä olivat myös Lillette Thomasin Sterling-sessio 1945 ja Helen Humesin Philo-sessio joulukuussa 1945. Edellisen soolo oli vahva ja vielä jazzahtava, mutta sitä korostettiin kättentaputuksilla. Toinen oli session alun bebop-vaikutteinen lämmittelyjuttu Maxwellin ideoiman riffin pohjalta. Viisitoistavuotiaana hänellä oli oma jazzkvintetti, josta tuli seudulla suosittu. oli kotoisin Kansasin Independencestä, jossa hän syntyi v. Maxwell otti osaa noiden kaikkien sessioihin. Los Angelesissa niitä olivat mm.
Jazzia Los Angelesissa
Maxwell matkusti v. Valitettavasti orkesterin parhaat ajat olivat takanapäin, sillä Henderson itse oli työllistetty Benny Goodmanin orkesterin sovittajana. Savikiekko Sterling 100 sisälsi kappaleet Blues For My Daddy ja Lillette's Boogie, napakan jumpbluesin ja erittäin vauhdikkaan boogien. Kuulemani katkelma osoitti, että esitys oli enimmäkseen hilpeää viihdettä. Bändinä oli usein "Maxwell Davis Orchestra", joten Maxwell oli todennäköisesti bändin johtaja ja usein myös sovittaja. Bändissä epäiltiin, ettei tenoristilta noin vain suju transponoiminen alttostemmoihin, mutta Maxwell osoitti välittömästi kykenevänsä siihen. 1946 Maxwell osallistui Jake Porterin bändin levytykseen, jonka Jump Safari oli Louis Jordanin tyylistä hölkkää. Lillette Thomas soitti pianoa ja lauloi Hadda Brooksin tapaan. Samoihin aikoihin tai ehkä v. 1937 Los Angelesiin ja liittyi maineikkaaseen Fletcher Hendersonin orkesteriin. Isä kuoli pojan ollessa vasta puolivuotias, ja äiti joutui antamaan hänet sisarensa kasvatettavaksi. Neljä kappaletta, joista kolmessa Maxwell sai soolotilaa, julkaistiin Excelsior-merkillä. (Yhdessä varhaisessa levyssä nimi on Max, koska pitempää ei etikettiin mahtunut.)
Los Angelesin pikkumerkkien "vuokratykki"
Useissa lähteissä esitetään, että Maxwell Davis oli rhythm and bluesin sanansaattaja ja tyylin levittäjä Los Angelesissa 1940-luvun puolivälistä lähtien. Studioon kokoontuneen sekstetin toisena tenoristina oli hänen ystävänsä Maxwell Davis. Sodanjälkeisen ajan ilmapiirissä äänilevyjen kysyntä kasvoi niin, että pieniä levypajoja syntyi jatkuvasti lisää. Maxwell säesti laulaja- ja ukulelensoittaja Timmie Rogersia kappaleessa Bring Enough Clothes For Three Days, joka ilmestyi Excelsiorin savikiekolla # 107. 1916. On väitetty, että hän osallistui useampaan levytykseen kuin Lee Allen, Plas Johnson ja King Curtis yhteensä. Vuonna 1946 levytettiin myös Jo Jo Adamsia, Jo Evansia, Amos Milburnia, Mary De Pinaa, Effie Smithiä, Geechie Smithiä, Kay Thomasia jne. Se levytti syksyllä 1946 kuusi boogiemelodiaa, jotka kaikki olivat Maxwellin kynäilemiä.
· 3 - 2012
- 26 -. Niitä oli lukuisia, ja musiikki äänitettiin suoraan lakkalevyille. Maxwell Davis oli freelancer, joka oli kiinnitettävissä mihin tahansa sessioon sekä soittamaan että sovittamaan. Sarjan vakiotenoristi Illinois Jacquet sai vierelleen Maxwell Davisin, mutta Maxwellin soitosta ei ole tallella äänitteitä. MAXWELL DAVIS arjan aikaisemmat osat esittelivät rhythm and bluesin kannalta itärannikon suuria saksofonisteja, ja nyt tulee vastaan länsirannikon suurvaikuttaja Maxwell Davis. Niissä alkoi jo tuntua r&b-vaikutteita enemmän. Saksofonistien kaikkien aikojen parhaiden nettilistalla Maxwell on sijalla 81 eli kovassa seurassa. Fletcher Henderson Orchestra toimi enää kaksi vuotta ja hajosi v. Olihan siellä jo tyylin esi-isä Illinois Jacquet ja Jack McVean bändi, mutta heille riittivät omat orkesteri- ja levytyskuviot; Jacquet suuntautui vielä tarkoituksellisesti perusjazzin suuntaan. Pitempään hän soitti kuitenkin Happy Johnsonin bändissä, kunnes sota-aikaan perusti oman bändin
Plas oli soittamassa jo syyskuun 1956 B.B. Maxwell teki lisäksi filmimusiikkia. Kun olen selannut Mr. Vuosiin 19451956 sisältyi rhythm and bluesin nousu, kypsyminen ja hedelmällisin ajanjakso, ja Maxwellin voi todellakin sanoa olleen länsirannikon r&b:n kehittäjä ja takatuuppari. "Blue Tango" (Score 4016) ilmestyi 1957 (12 kpl 19511953). 18. Maxwell Davisin tenori lakkasi soimasta levytyksissä, mutta hän saattoi silti soittaa urkuja tai pianoa esim. King -jutuissa). Officialin kooste "Maxwell Davis And His Tenor-Sax" (# 6064) valmistui 1989 (16 kpl 19511953, sisältää kaikki Score 4016:lta). Classics-cd:t 19461953) ja B.B. Aikaisemmat koosteet ovat vinyylikaudelta. Vuodelta 1951 on Charles Brownin session soolot parasta. Varsinaisia sessioita oli vielä moninkertaisesti.
Maxwell Davisin tyyli ja merkitys
Maxwell Davisin tenorin ääni oli vahva ja tumma mutta tuli kuin mutaverhon takaa, ja siihen kuului kypsänä kautena aasin kiljahdusta muistuttava kaari. Blues Discographyn mukaan hän osallistui 87 esiintyjän levytyksiin (ainoastaan Willie Dixon ylitti sen), ja tietäen opuksen puritaanisen seulan ja ajan tyylin soittaa "pimeästi"tai ilman sessiotietoja, levyttäjien määrä noussee lähemmäksi kahta sataa. Esim. vanhan ystävänsä Big Jay McNeelyn mukana Modernilla vuonna 1965. LP-levyllä "Compositions Of Duke Ellington And Others" esiintyi myös B.B. Esim. Ace ABOXCD8 19541964). Musiikintutkija Jan Evensmo on jazzmiehenä harmissaan siitä, että hienosti alkanut ura ja lupaavat soolot jazzlevytyksissä muuttuivat r&b-kautena yksinkertaisemmiksi. "Father Of West Coast R&B" (Ace CHAD 239) ilmestyi 1988 ja sisälsi 14 kpl 1940-luvun lopusta 1950-luvun puoliväliin. Kova työtahti kostautui. Jutun historiaversio on sen mukainen.
· 3 - 2012
- 28 -. Karkeasti voisi sanoa, että erittäin monet Aladdinin ja Modernin sekä niiden alamerkkien 1950-luvun Los Angeles -levytykset sisälsivät Maxwellin fonitaustoja, sovituksia tai musiikin johtoa. soitti myöhemmin vielä joissakin B.B. Muut koosteet ovat muiden levytyssessioista, joihin Maxwell otti osaa. Kaupungissa oli mm. Varsinainen levytysurakka tuli swing-kauden kuuluisimpien orkestereiden tyylillä tehdyistä stereoäänityksistä uudelleen viritellylle Crown-merkille. King laulusolistina yhdellä raidalla. R&B:n vinyylien (Route 66, Blues Boy, Crown Prince, Jukebox Lil jne.) levytystietoja, hämmästyttävän paljon siitä genrestä on tehty länsirannikolla ja Maxwell Davisin mukana ollessa. singlellä Kent 454 vuodelta 1966 on hänen säveltämänsä kappaleet Green Hornet ja Tijuana Harlem, jotka soittaa etiketin mukaan Maxwell Davis and The Harlem Brass. Sooloihin tuli työtehtävien lisääntyessä samanlaisia maneereja, mutta 1950-luvun puolivälissäkin syntyi vielä hyvää jälkeä. Hän pitää kuulemistaan äänityksistä hyvinä vuoden 1945 levytysten sooloja, Effie Smithin ja Kay Thomasin levytysten sooloja 1946, Gatemouth Brownin Without My Baby:n ja Percy Mayfieldin Two Years Of Torture:n sooloja 1947 sekä Big Joe Turnerin My Heart Belongs To You:n sooloa 1949. Joe Ligginsin bändin Going Back To New Orleans:n soolo vuodelta 1950 on oikein hyvä, kuten myös Percy Mayfieldin vuoden 1950 levytysten taustat. Oma September In The Rain samoilta ajoilta on hänestä erinomainen. Tyypillisistä r&b-tenoristeista poiketen hän käytti hyvin vähän honkkausta eikä lainkaan falsettiääntä; siinä aasinkiljahduksessa oli tavallaan falsettivedon vastinetta. Todennäköisesti Maxwell ainoastaan johti erittäin taitavaa yhtyettä. 15 vuotta nuorempi kaveri Plas Johnson, joka pääsi nyt näyttämään kyntensä samalla areenalla, jota Maxwell Davis oli hallinnut aikaisemmin. 1940-luvun lopulla kirjo oli vielä suurempi.
Lähteitä
Billboard vuosikerrat 19461952 Evensmo Jan: History of Jazz Tenor Saxophone, Black Artists, vols. Etta Jamesin session
Levytyksiä
Vielä kesällä 2011 Maxwell Davis olisi ollut erittäin hankala selvityskohde, mutta loppusyksystä ilmestynyt Fantastic Voyagen boxi "Wailin' Daddy; The Best Of Maxwell Davis 19451959" (FVTD130) sisältää hyvän 89 kappaleen läpileikkauksen musiikista jossa hän soitti fonia. syyskuuta 1970 Maxwell Davis sai pahan sydänkohtauksen, jonka seurauksena hän kuoli vain 54-vuotiaana.
soolot saavat kehut vuodelta 1955. Yksi 1950-luvun otto on cd:llä "Hollywood Rock 'N Roll Record Hop" (Ace CDCHD 1142), joka julkaistiin 2006. King -sessiossa. Duke Ellingtonin tyyliin tehtyä musiikkia soitti Maxwellin johtamana iso orkesteri, jossa oli mukana vanhoja Ellington-miehiä. Minä lisäisin noihin vielä Roy Hawkinsin hienon The Thrill Is Gone'n ja hylätyn oman kappaleen Rocking With Maxie, joka tulee päälle kuin hirvi. 46, 19992008 Fancourt Les+: The Blues Discography 19431970, Eyeball Productions 2007 Lord Tom: The Jazz Discography, version 11.0, 2010 Lisäksi mainittujen vinyylien ja cd:iden kansitekstit ja levyvihot, parhaana Dave Pennyn teksti Wailin' Daddy -cd:llä heinäkuulta 2011. Sovittajatausta auttoi löytämään kustakin melodiasta sen ominaiset piirteet. Merkittävimpiä ovat Amos Milburnin levytykset 19461955 (esim. Kingin levytykset 19541967
(esim
Wylie ei ollut suuri taituri laulajana, mutta 50-luvun puolivälistä alkaen hankittu rutiini puree. Apuoli on letkeän imevä medium, joka muistuttaa etäisesti jotakin vanhaa Miracles-sävelmää, mutta toteutukseltaan se on raaempi ja bluesahtavampi. Uran alku eli 50-luvun lopun tekemiset on nekin kartoitettu varsin tarkoin, viimeksi Satintonesin tarinassa pari vuotta sitten. Wylien kohdalla lipsutaan hieman linjasta, hän ei nimittäin ollut vain kahden singlen artisti, vaan teki parhaan levynsä oikealla nimellään Richard Wylie: Motown 1009 Money (That's What I Want) I'll Still Be Around Kiekko ilmestyi siis edellä käsiteltyjen Popcornsinkkujen välissä (ja tarkasti ottaen myös tästä levystä on olemassa yhtyenimellä Popcorn Wylie & "The Mohawks" julkaistu painos PH). Freddie itse muistelee levyä hittinä, mutta tarkoittaa vain suosiota autokaupungin radioasemilla, valtakunnallisille listoille levy ei ansioistaan huolimatta yltänyt. Aloitetaan ehkäpä mielenkiintoisimmasta osiosta eli myöhemmin tuottajina kunnostautuneiden Motown-miesten osin harvinaisista levytyksistä. Laajalevikkisemmän version etiketissä Mohawkseja ei mainittu, lisukkeena oli pelkkä The Band. Freddie lauloi mm. 1019 on kuten Freddie Gormanin vastaava, erinomainen ja tyypillistä varhaista Motownia. Quailtones- ja Fidelitones-yhtyeissä, tutustui jälkimmäisessä Brian Hollandiin ja joutui Motownille päivittäisten postinjakokierrostensa yhteydessä. Sävelmä on sujuva ja Freddien laulu miellyttävän karheaa, mutta yllätyksetöntä. Kyseessä on siis siltäkin osin pala Motownin historiaa. Ja lyhyt mutta pönäkkä fonibridge oli sitä itseään. Alku sujui pääasiassa sävellyspuolella (huikeimpana esimerkkinä
Marvelettesien Please Mr. Postman), syksyllä '61 ilmestyi Freddien ensimmäinen ja ainoa single: Miracle 11 The Day Will Come Just For You A-puoli oli jämäkkää alku-Motownia. Custer -hittiin, johon sekoitettiin lohkaisuja päivän hiteistä pikku pikku bikinejä ja Yogi-karhua myöten. Money on reippaampi, rokahtavampi ja värikkäämpi kuin Barrett Strongin originaali. Bpuoli on mukava sekin, kepeämpi ja popahtavampi, Marv Johnson -linjaa sanoisin... PEKKA TALVENMÄKI
Hän palasi vuonna '65 kilpailijayhtiö Golden Worldin leipiin ja kun Gordy osti kilpailijansa, Gorman asettui taloon ja Originalsiin.
Popcorn Wylie
Wylie oli monessa mukana aivan ensimmäisistä taustayhtyevaiheista alkaen, teki instrumentaalilevyjäkin, mutta tässä yhteydessä muistetaan miehen ainoat "oikeat" singlet: Motown 1002 Custer's Last Man Shimmy Gully 1019 Have I The Right Real Good Lovin' Custer-juttu on hulvaton jatke Larry Vernen Mr. B-puoli on hätäisempi ja vauhdikkaampi, mutta osoitti, että verrattuna vaikkapa Barrett Strongiin Freddie oli sentään laulaja. MOTOWN-kummajaiset, osa 3 Yhden ja kahden singlen pojat
P
itemmittä esipuheitta siirrytään asiaan samalla periaatteella kuin edellisessä osassa tyttöjen tapauksessa. Etikettiin merkittiin myös taustayhtye The Mohawksin nimi ja kuten tiedetään, kyseinen porukka oli Funk Brothersien ihan ensimmäisen muodon varsinainen kantaisä. Freddie Gorman ei halunnut luopua postimiehen työstään ja siksi hän jäi melkein huomaamatta ulos Motownin kuvioista suurina nousun vuosina.
Freddie Gorman
- 29 -
3 - 2012 ·. Syitä voi vain arvailla, mutta oli miten oli, tämä on hieno single. B-puolen kohellus on sitä mitä nimi lupaa. Se oli aikansa tuote, joka huvittaa näin puolen vuosisadan päästäkin, vaikkei kaikkea ymmärtäisikään. Varsinainen helmi on kuitenkin b-puolen komea rakkauslaulu, sekä
Berry Gordy ja ryyppynsä ansainneet Motown-hittimaakarit Lamont Dozier, Brian Holland, Obie Benson, Duke Fakir, Lawrence Payton, Levi Stubbs sekä Eddie Holland
Freddie Gorman
Freddie on tässä yhteydessä kuuluisuus, olihan hän 60-luvun tärkeisiin Motown-yhtyeisiin kuuluneen Originalsin kantavia voimia
Sen energinen intro poikkesi täysin kaikesta mitä Motownilla oli totuttu tekemään ja läpi levyn jatkuva jykevä jumputus on vastustamaton. Tyypillisenä Motownina levyä ei voitu markkinoida, ja kun kyseessä oli länsirannikon tuote, ei autokaupungin radioasemille tunkeutumiseen ollut mahdollisuuksia. Motownin historiaan Frankin toi seuraava single: Soul 35019 Do I Love You (Indeed I Do) Sweeter As The Days Go By Levyä ei koskaan virallisesti julkaistu, mutta siitä jäi elämään muutama demo, jotka nousivat lähinnä northern-väen nosteessa aivan tolkuttomiin hintoihin, ainakin kahdessa takavuosien hintalistassa demo noteerattiin kaikkein kalleimmaksi northernneljävitoseksi. Hänen kiistattomat ansionsa ovat sävellyspuolella, onneksi (?) single jäikin lajissaan ainoaksi. Tässä kohdin on pakko palata Jim Webbiin ja hänen kenties tunnetuimpaan lauluunsa By The Time I Get To Phoenix. Se on peräisin samoilta ajoilta kuin This Time Last Summer ja sitä tarjottiin myös Motownin miehille ajatuksena, että Paul Petersen levyttäisi sen. Wilson otti tarjouksen vastaan, mutta joutui samalla tyytymään Gordyn konseptiin, jonka mukaan meillä säveltäjät säveltävät ja laulajat laulavat, ainoana poikkeuksena Smokey Robinson. Onneksi, niin kuin historia osoitti.
Do I Love You oli Los Angeles -tiimin työtä, tuottajina Hal Davis ja Marc Gordon. Motownin länsirannikon toimisto oli juuri avattu ja Frank pääsi sinne toimittamaan satunnaisia juttuja. Wylien vastuulla oli 60-luvun alkuvuosina suuri osa Motownin kiertuejärjestelyistä. Hänen originaalinsa pohjalta syntyi vasta kolmisen vuotta myöhemmin Glen
Frank Wilson
Frank Wilson on Motownin 60-luvun vakioväestä ehkä heikoimmin tunnettu. Hänen oma levyuransa oli alkanut jo 50-luvun puolivälissä, mutta yleensähän hänet tunnetaan nimenomaan tuottajana. Voi olla, itse en olisi tuota välttämättä huomannut, sen verran erilaisista levyistä on kuitenkin kyse. Sen huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun kuuntelee Chris Clarkin myöhempää selvästi latteampaa singleversiota.
sävelmänä, sovituksena että laulusuorituksena hätkähdyttävän hyvä. Laulun, rehellisemmin sanoen möyryävän lausunnan hoitaa Dozier enkä tiedä oliko Brian Hollandilla esityksessä muuta virkaa kuin se, että hän oli paikalla ja sai nimensä etikettiin. Dozierin single on sikäli historiallinen, että a-puolen sävelmä oli ensimmäinen, jolla esiintyi legendaarinen HDH-kolmikko säveltäjinä. Niin kova laulaja kuin Mary Wells oli, hänen albumitäytteeksi jäänyt versionsa ei pärjännyt ollenkaan Wylien originaalille. Elettiin kevättä '63. Kolmen kuullun varhaisen raidan perusteella voisin väittää, että Frank ei ollut laulajana erityisen vakuuttava. Davis päätti itse tehdä miehisen version, tuloksena keväällä '65 julkaistu single: VIP 25019 This Time Last Summer Please Don't Turn The Lights Out Kyseessä on molemmin puolin loistava levy, Davis ei nimittäin ollut turha laulaja, ja varsinkin a-puolen sävelmä on juuri sitä dramaattista Jim Webbiä, johon seuraavina vuosina totuttiin. Anthony. Harvinaisuus on toinen puoli sinkun antia ja toinen on se, että Do I Love You on ehdottomasti loistava jyskylevy. Mel-O-Dy 102 Dearest One Fortune Teller
Lamont Dozier, Brian Holland ja Eddie Holland
· 3 - 2012
- 30 -. Berry Gordy otti Wilsonin puhutteluun ja totesi, että joo, levy on OK, mutta tarjosi samalla Wilsonille vakiosäveltäjän paikkaa Motownilla. Niissä yhteyksissä hän riitaantui pomon kanssa ja lähti firmasta. Vuonna '66 Wilson muutti pysyvästi Detroitiin ja kun HDH-trio seuraavana vuonna lähti, hänestä tuli pitkäksi aikaa yksi talon kärkituottajista.
Danny Day a.k.a Hal Davis
Frank Wilsonista on helppo hypätä nimimerkkiin Danny Day, jota käytti länsirannikon toimiston puuhamies Hal Davis. B-puoli on nimittäin instrumentaali, tosin erittäin tomera sellainen ja a-puoli perustuu Dozierin levytystauolla virittämän jammailun pohjalta tehtyyn puolipelleilyyn. Motown-singleboxin teksti väittää, että nätti balladi Dearest One on todellisuudessa sama sävelmä, jolla Elgins-yhtye teki läpimurtonsa muutamaa vuotta myöhemmin. Singlellä olisi pitänyt olla menestymisen mahdollisuuksia, jylläsihän esimerkiksi Little Anthony & The Imperials top tenissä koko lailla samantapaisella materiaalilla. Siinä ohessa hän teki myös levyjä, mutta ei omalla nimellään. Yhtenäistä luetteloa en kykene tekemään, hänen taiteilijanimiään olivat ainakin Frankie Vance, Sonny Daye, Eddie Wilson ja Chester St. Frank itse oli sivuseikka, mutta vahva oli hänenkin panoksensa. Brian Holland on Mickey Stevensonin ohessa Motownin suurista taustanimistä ainoa, joka ei koskaan tehnyt omaa levyä firmalle. Kun Danny Day -singlestä puhutaan, joudutaan myös Jim Webbin uran juurille. B-puoli on raskaampi, mutta siinäkin Davisin tenori vakuuttaa. Tarinan mukaan hänellä oli sävellettynä This Time Last Summer -niminen nätti teiniballadi, jota hän tuli esittelemään Motownin miehille. Jostakin syystä Brendan demo hylättiin ja hyllytettiin niin perusteellisesti ettei sitä ole koskaan julkaistu. Itse levy ei ole kovin kummoinen siksi, että Lamont ei mielestäni koskaan ole ollut persoonallinen eikä taitava laulaja eikä hän tälläkään sinkulla päässyt pikkunättiä parempaan. Toimistossa oli Frank Wilson, joka ihastui sävelmään ja esitteli sen Davisille ja levyttäjäksi valittiin Brenda Holloway. Myöhempiin vaiheisiin mahtuu monenmoista, todettakoon tässä yhteydessä vain piipahdus Motorcitylle 80-luvun lopussa. Luettelojen mukaan Wylie levytti neljä raitaa, joista mainitsemisen arvoiset ovat versio tempparihitistä Ain't Too Proud To Beg sekä singlelle MARE 99 päätynyt Ian Levinelonksutus Love Is My Middle Name.
Lamont Dozier ja Brian Holland
Lamont tuli Motownille virallisesti keväällä '62, mutta oli toki sitä ennen levyttänyt Lamont Anthony -nimellä firmaa likeltä liipanneille merkeille Anna ja Check-Mate. Tarina kertoo, että Hollandin veljeksillä ja Dozierilla oli valmiina Baby I Need Your Loving -sävelmä, jonka he suunnittelivat levyttävänsä itse, mutta kun Four Topsien siirto eijazzilliselle puolelle oli jo päätetty ja sen pohjaksi tarvittiin hitiksi sopiva sävelmä niin Baby I Need Your Loving uhrattiin. Levyn olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla muhkea hitti, mutta toisin kävi. Davis ja kumppanit kuitenkin hylkäsivät sävelmän, jolloin Webb meni ja myi sen Johnny Riversille. Yksi duettosingle Brianinkin historiasta sentään löytyy: Motown 1045 What Goes Up, Must Come Down Come On Home Brianin duettokaveri on etiketin mukaan Lamont Dozier, mutta sekin on liioittelua. Hänen taustastaan voisi pikaisesti todeta, että hän muutti 50-luvun lopussa 18-vuotiaana syntymäkaupungistaan Houstonista Los Angelesiin ja lauloi kiltisti gospelia, kunnes kuuli ja näki Brenda Hollowayn esiintyvän ja päätti pyrkiä maalliselle puolelle. Mielenkiintoiseksi esityksen tekee se, että taustalla oli sekä Andantes että Four Tops, jälkimmäinen ensimmäistä kertaa supertuottajien kanssa
Popahtavalla a-puolella mies myös kuulostaa minun mielessäni valkoiselta, mutta kaihoisammalla b-puolen mediumilla meno on ilmeikkäämpää ja "mustaa". Oma laulu-urakin oli noihin aikoihin käynnissä, veli-Berry oli tuottanut yhden singlen UA:lle ja toisen Annalle. Ennen virallista Motown-sopimusta Herman ehti tehdä singlen Annalle (Hurry Up And Marry Me, kiva levy sekin). Vuonna '63 hän siirtyi jo Lloyd Pricen Double L:lle ja häipyi sen jälkeen lähes unohduksiin.
Flint-nimisestä kaupungista kuin The Velvelettes. Parhaiten hänet muistetaan Mary Wellsin aviomiehenä, mikä oli molemminpuolinen rasite. Don McKenzie on yksi oudoimmista nimistä Motownin diskografioissa. Hän piipahti syksyllä '62 Hitsvillessä ja levytti kummajaisen Set Me Free, jota ei koskaan julkaistu virallisesti Motownilla, vain hyväntekeväisyyspainos on olemassa ja siitä on otettu kopio singleboxille. Lee Alan oli Joel Sebastianin työkaveri, lukemieni arvioiden mukaan jopa suositumpi. Yhtymäkohtia etsittäessä törmätään tietoon, jonka mukaan Pete oli kotoisin samasta
Tony Martin ja Hal Davis
- 31 -
3 - 2012 ·. Stevie Wonder ja Marvin Gaye soittavat ... Lisää pengottavaa hyllyjen tutkijoille?
Joel Sebastian ja Lee Alan
Edelleen ollaan syksyssä '61, jolloin ilmestyi Berry Gordyn itsensä tuottama single: Miracle 09 Angel Blue Blue Cinderella Joel Sebastian oli noihin aikoihin yksi autokaupungin suosituimmista radiotiskijukista ja hänen levylleen ei taida löytyä muuta selitystä kuin Gordyn halu ylläpitää suhteita eli voitelu. Stevie Wonderin ystäville todettakoon, että Uptight ei ole se Uptight, vaan 60-luvun alulle tyypillinen sujuva instrumentaali. Mitään taustatietoja ei ole, otetaan siis ainoa fakta eli syksyllä '61 julkaistu single: Miracle 10 Whose Heart I`ll Call On You Donin ihonvärikin menee arvailuksi, joskin sukunimi viittaa valkoiseen. Sitä paitsi se oli hyvä levy. Kummin vain, huomio kiinnittyy kuitenkin taas taustakuoroon, joka oli Supremes, tytöt pinnasivat jälleen kerran koulusta. Motown-levytykset jäivät kahteen singleen: Tamla 54051Small Sad Sam Tie Me Tight Gordy 54062 Hold On Pearl Toodle Loo Phil McLean oli tehnyt Small Sad Sam -nimisen väännöksen Jimmy Deanin ykköshitistä Big Bad John, joten Motownin coverin cover tuntuu aika turhalta. Hänen ensimmäinen levytyksensä, vuonna '58 HOB-merkin I Need You oli ensimmäinen Gordyn oman konttorin tuottama julkaisu ja sen taustalla lauloi Rayber Voices. Historiallinen pikkufakta on taustalla koheltava Supremes, joka on vielä paremmin esillä jäykähkössä mutta silti tarttuvassa menopalassa Tie Me Tight. Ei myöskään Herman. Molemmat puolet on merkitty Pete Hartfieldin omiksi sävelmiksi, tuottajaksi mainitaan Mickey Stevenson. Kyseessä on Sebastianin sinkkuun verrattuna selvästi enemmän Motown-levy, nykivän sovituksen kukkasena kuullaan jopa sähäkkä fonisoolo ja kuorona mekastaa Vandellas. Hartfield ehti Gordyn talliin ensin, Miracle-single on nimittäin levytetty jo syyskuussa '61. Sebastian ei Ernie Marescan alias Foreign Intriguen sanoja lainatakseni ollut "much of a singer", mutta b-puolen nätistä tuhkimotarinasta hän selvisi sentään kohtuullisesti. Tiedossani ei ole onko Pete Hartfield koskaan tehnyt muita soololevyjä, vain joitakin epävarmoja arvauksia aiheesta on teksteistä osunut vastaan. Etenkin b-puolella Diana Ross on niin vahvasti esillä, että paikoitellen esitystä voisi väittää duetoksi. Tietenkään Herman ei osannut olla hiljaa silloin kun Maryn asioista päätettiin ja kun Berry Gordy yleensä siirsi kylmästi sivuun ne, jotka uskalsivat kyseenalaistaa päätöksiä, niin Hermanin omat levytykset Motownilla katkesivat lyhyeen. Hold On Pearl ei herätä minussa mitään ajatuksia, sen sijaan Toodle Loo on yksi hienoimpia teen age dream lauluja, vastustamattoman herttainen pikku balladi, jota ei todellakaan osaa kuvitella Motown-levyksi.
kun kompromissia ei löytynyt niin Mary lähti talosta täytettyään 21 vuotta, yhtenä syynä nimenomaan Hermanin vaatimukset. Muistamisen arvoista on sekin, että hän oli mukana joissakin Jackie Wilsonin levytyksissä 50-luvun lopussa, Reet Petite ja Lonely Teardrops olivat peräti hänen sävelmiään vai muistanko väärin. Ensimmäinen Motownsingle ilmestyi syksyllä '60 ja toinen keväällä '62: Tamla 54032 True Love (That's Love) It's You Motown 1028 Sleep (Little One) Uptight Don Davisin kirjoittamalla ja Gordyn itsensä tuottamalla Tamla-singlellä oli Jackie Wilson -henkeä enemmän kuin millään muulla Motown-levyllä. Singleboxin tekstin mukaan Don McKenzie levytti melkein albumillisen raitoja Motownille, mutta julkaistuksi tuli vain yksi single. Mickey Stevensonin kirjoittama nätti Sleep onnistui paremmin, varsinkin Hermanin suhauttama ässä on hauska, mutta vähän kömpelöksi hänen versionsa jäi, tosin on myönnettävä, että Marv Johnsonin myöhempi versio on minulle niin suuri suosikki, että Hermanin originaali kuulostaa sen takia minun korvissani huonommalta kuin itse asiassa onkaan. Toisaalta Herman tappeli Maryn sopimuksesta ja
Pete Hartfield
Nimen perusteella voisi kuvitella, että Pete Hartfield olisi ollut yksi Motownin varhaisista kantripojista, mutta ei, kyllä hän ainoalla singlellään osoittautui puhtaaksi mustaksi siirtymäkauden mieheksi. Hermanilla olisi ollut mahdollisuudet enempäänkin. Varmaa sen sijaan on, että hän oli Motownille tullessaan jo jonkin sortin veteraani, ensimmäiset yhtyevaiheen tiedot ovat 50-luvun alusta The Four Kings -yhtyeestä.
Don McKenzie
Jatketaan toisella Mickey Stevensonin löydöllä. B-puoli on upea sekin, enemmän perinteistä 50-luvun linjaa. Campbellin mahtihitti ja hirvittävä määrä kopioita myös mustalla puolella.
Bob Kayli
Bob Kayli on useimmille mysteeri, mutta nimen takaa paljastuu pomo-Gordyn pikkuveli Robert, jolla oli merkittävä panos talon organisaatiossa etenkin 60-luvun puolivälin jälkeen Jobete-osaston päällikkönä. jatkuu sivulla 38
Herman Griffin
Tässä kohdin poistutaan supertuottajien porukasta, mutta oli Herman Griffinilläkin osuutensa Motownin historiassa. Hän tuli nimittäin Motownille puhtaasti Gordyn kaverina. Jackie oli tunnetusti suuri esikuva, valitettavasti vain Motownin pojat eivät Marv Johnsonin ja Eddie Hollandin muutamaa väläystä lukuun ottamatta pärjänneet. Angel Blue sopi paremmin hänen siviiliammattiinsa, kyseessä on nimittäin ilman laulua lausuttu tarina onnettomasta rakkaudesta, mielenkiintoinen kerran kuultuna mutta siihen se jäikin. Hermanin rooliksi Motownilla jäi noiden sinkkujen jälkeen all-around vaimon kiertueilla, plussana on mainittu erityisesti tarkemmin erittelemättömät akrobaattitemput. Hieno raita, jossa avusti tyttökuoro, taas kerran varhainen Supremes. Miracle 08 Love Me Darling Tonight Kiihkeä ääni tuo mieleen Don Covayn ja varsinkin balladissa Love Me on selkeät jäljet sekä autokaupungille tyypillisestä kolkohkosta r&b:stä että orastavasta soulista
- 32 -
Ahlqvist, Lindholm, Silvennoinen The Munsons klo 14 klo 17 HUMO Tomi Leino Trio ilm GASUM ilm RKL EVÄLAHTI
Blues & Honey
klo 19
CANDY DULFER
PERJANTAI 6.7.
Honey B & T-Bones SF-Blues Stomping and singin' the Blues with David Murray Big Band & MACY GRAY (USA)
55
K-18
Perjantai 6.7.
klo 14 klo 15 D'Airot ilm
VARTTI ETELÄ-KARJALA
The Northern Governors
PERJANTAI 6.7.
IBBF goes Piazza -piknik konsertti ilm HOLIDAY CLUB SAIMAA Honey B & T-Bones Puhekupla Orkesteri Lappeenranta Big Band plays Ultra Bra Esa Niiva Big Band ilm
BILTEMA
klo 17
Funky Friday
klo 20
Liput ja
Honey B & T-Bones
TORSTAI 5.7. TORSTAI 5.7.
info
Metropolia Funk Big Band The Northern Governors CANDY DULFER (NL)
42
K-18
SF-Blues
Imatra Big Band Festival Puh. Stomping and singin' the Blues with David Murray Big Band &
MACY GRAY
TORSTAI 5.7.
Torstai 5.7.
BB-Klubi
BB-Katu
Risteilyt
Muut
klo 13 Blue Stars - risteily 45 Päiväristeily Imatralta Lappeenrantaan(4h) Lounas varattava etukäteen. 05 235 2330 tai kätevimmin netistä:
WWW.IBBF.FI
KATSO KOKO OHJELMA NETISTÄ:. Maksullisen bussikuljetukset, tarkista netistä
7.7 a & E FLA e 2 ohj ILLA y at P uk l ie P ORT ka F ri Ha ng T Lu atte A &P u akk Va
La 28.7. klo 14.00 Liput 7
America Detroit Doctors Special JO`BUDDY & DOWN HOME KING III - 34 · 3 - 2012
.7. klo 18.00 Liput 7
T 2 o 6
West Coast Blues Smokey Room
7. k
lo 18. Puutorin Vessa Ylpeänä Esittää...
Ke 25.7. 8. .-2 2 25 01 2
TU
KU R
.00 Blue Lipu s Ba t7 t7 u Alls kers Lip S d KIN cars B .00 n Ban GB and 18 é REA klo ki Vil T M
Live At The Moody Theater (Concord) 2-CD+DVD JW-Jones ............................................................. Inside Out (VizzTone) Jeff Pitchell ..................................................................... Shaman & The Monkey (Trapeze Music & Ent.)
The Nighthawks ........................................................... Wobble Walkin' (Blue Duchess) Shakura S'aida ................................................................. Royal Southern Brotherhood (Ruf) Curtis Salgado ......................................................................... Mischo ...................................................Make It Good (Delta Groove) The Mustangs ................ Galactic Roadhouse (Blues Bureau International) The 44's ..................................................................... Elementar Journey (Landfall) Magic Sam ..................................... Americana (Rip Cat) Warren Haynes ......... Street Corner Symphonies, Vol. Double Dynamite (Delta Groove) 2-CD Bob Margolin with Mike Sponza Band ......... Soul Shot (Alligator) Charles Smith ........................................................... 15 (19491953) * (Bear Family)
Mukana yhteistyössä: Fennica Records www.fennicakeskus.fi (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia)
- 35 - 35 -
3 - 2012 · 2 - 2012 ·. Freewheelin' (Electro-Fi) Delta Moon ....................................................... Black Cat Oil (Red Parlor) Luther Dickinson .............. Seventh Hour (CrossCut) Peter Karp & Sue Foley ..................... At His Best Live * (Landslide) Enrico Crivellaro ................................................ Teardrops Are Falling * (Electro-Fi) George Harmonica Smith ........................Blues With The Feelin' * (Beat Goes On) Tail Dragger & Bob Corritore ........ ............................. Hambone's Meditations (Songs Of The South) Craig Erickson .............. Longtime Friends In The Blues (Delta Groove) Tedeschi Trucks Band ................. Black Eye Galaxy (Alligator) Pinetop Perkins .......................................................................... Blues For The Modern Daze (Mascot) various artists .. American Girl (VizzTone) The Duke Robillard Jazz Trio ............................... Still Called The Blues (Delmark) Anders Osborne ......................................................... Damn Good Time! (Severn) The Mannish Boys .................................... Raw Blues! Live 1969 * (Rock Beat) R.J. Blues Around The World (VizzTone) Eamonn McCormack ................................................... The Bright Lights (Warner Bros.) CD-EP Sean Costello ........................................... Nobody's Fool (DixieFrog) Billy Boy Arnold ............................... Driving Towards The Daylight (Provogue) Gary Clark Jr. Beyond The Crossroads (Blind Pig) Albert King ........... Heal My Faith (In-Akustik) Quintus McCormick ............................................ The Devil Ain't Got No Music (Aria BG) Rory Block ......................................... I'll Play The Blues For You (Remastered) * (Concord) Michael Kiwanuka .................................................. I Belong To The Band (Stony Plain) Joe Bonamassa ......................... (Electro-Fi) 2-CD Royal Southern Brotherhood ............................ Ashes To Ashes * (Soulscape) George Harmonica Smith ............................... Home Again (Polydor) Sonny Landreth ............................................ Time... Sings Big Bill Broonzy (Electro-Fi) Lurrie Bell ................................. Live - Everybody's Talking (Sony) (2-CD/3-LP) Walter Trout .................................................. Heaven (Blind Pig) Phantom Blues Band ............................................................ Dave Arcari .....................................................
· 3 - 2012
- 36 -
3 - 2012 ·
Lasse Lindgren (SWE)
Katso koko ohjelma keitelejazz.fi
Liput
·K-CITYMARKETÄÄNEKOSKI ·LIPPUPISTE,www.lippu.fi
Lippujen hintaan lisätään Lippupisteen/R-kioskien toimitusmaksut alkaen 3,50/lippu. R-Kioskit tapahtumanumero 102113.
Info
- 37 P.0405106795·keitelejazz.fi·facebook.com/Keitelejazz
3 - 2012 ·. Äänekoskella 25.28.7.2012
KEITELEJAZZ
· Joanne Shaw Taylor (UK) · Suzi Quatro (UK) · Hoodoo-Revue feat. Marjo Leinonen
Reckless Love · Slade (UK) · Michael Monroe
FESTIVAALIN KIVENKOVA JAZZKATTAUS:
· Dave Holland, Kevin Eubanks, Craig Taborn and Eric Harland: PRISM (USA) · Nguyên Lê "Songs of Freedom" (FRA) · Zawinul Legacy Band (USA) · Youn Sun Nah & Ulf Wakenius (KOR, SWE) · Kuára Trio feat. Trygve Seim (FIN, NOR) · World Saxophone Quartet plays Jimi Hendrix (USA) · Black Motor & Verneri Pohjola · Jyväskylä Big Band feat
Lopputulos on muihin Duke-covereihin verrattuna erittäin sekava ja vähemmän hauska. Myös Mickeyn originaali on hyvää liukuhihnatasoa. I'll Cry A Million Tears on selkeä pöytälaatikkotuote Smokeyn tekemäksi, junnaava ja tasapaksu sävelmä ja niin on Mickeyn laulukin. Tässä on se juju, että Alanin lempinimi samoin kuin hänen suositun shownsa otsikko oli The Horn, ja että Horn oli ihan oikeasti olemassa, pakistanilainen pieni väkkärä, joka näkyy ainoassa kohdalleni osuneessa Alanin kuvassa. Billy Merritt on useimpien arvelujen mukaan Detroitissa toimineen kitaratehtailija Freeman Cowgarin taiteilijanimi. Sama sametti erottuu Gotta Have Your Lovin' -raidalla, sen sijaan Hold Me Tight on persoonattomampi ja tylsempi.
Mickey Woods
Mickey Woods on yksi ristiriitaisimmista mutta samalla mielenkiintoisimmista artisteista Motownin varhaishistoriassa. Smokeyn Claudette-vaimo on kertonut, että Mickey oli todellisuudessa erinomainen laulaja silloin kun kyse oli lasten nukuttamisesta tai muusta harmittomasta viihdyttämisestä, mutta ottaessaan mikrofonin käteensä hän jäykistyi täysin. Pomo-Gordyn Loucye-siskon sanoittama Kennedy-tarina lienee tarkoitettu jatkoksi Valadiers-yhtyeen Greetings This Is Uncle Sam -laululle, tällä kertaa vetoomus sotaan lähdön välttämiseksi vain osoitettiin suoraan JFK:lle. Mel-O-Dy 108 Why Go Out Of Your Way I'll Go Anywhere Levyn molemmat puolet ovat laahaavaa, laulun osalta naukuvaa kitarakantria, mutta sikäli ehtaa Motownia, että tämän alkuvuodesta '63 julkaistun singlen tuotti Clarence Paul ja vaikkei sitä kuulemansa perusteella uskoisi niin taustalla soittaa Hitsvillen muusikoita. Hänellä oli mielikuva hyvännäköisestä kaverista, jolla oli tapana norkoilla uuden toimiston nurkilla. Tarjonta vain ei ollut ihan sitä mitä sana teinipop tuo mieleen. Motownilla puolestaan samasta aiheesta julkaistiin single nimimerkillä Little Otis: Tamla 54058 I Out-Duked The Duke Baby I Need You Neliviitosen juuret ovat Chicagossa. Singlestä on olemassa kaksi erilaista versiota, toisessa painoksessa a-puolta kohennettiin jousilla ja b-puolelle valittiin Fiestasyhtyeen versiona paremmin tunnettu medium Gotta Have Your Lovin', joka nykivämmän Hold Me Tightin tavoin oli Gordyn sävellys. B-puoli oli jatkoa aikaisemmin Popcorn Wylien yhteydessä aloitetulle Mr. Motown 1001 You Never Miss A Good Thing Hold Me Tight Singleboxin teksteissä todetaan, että kukaan ei muista Eugenesta mitään paitsi Janie Bradford. VIP-single on joka tapauksessa jos ei helmi niin täyttä tavaraa kuitenkin. Itse olen aina tykännyt tuosta Smokeyn säveltämästä ja sovittamasta kepeähköstä mediumista. Taas uutta ihmeteltävää Motownin juurten tonkijalle. Hän oli nuori valkoinen teinipoika ja hänen on selitetty päässeen levyttämään, koska Gordy tähysi myös valkoisille teenmarkkinoille halutessaan tarjota jokaiselle jotakin. Kennedy on kaikin puolin mukava levy, jonka olisi luullut pärjäävän listoillakin, mutta ei. Voi vain kysyä miksi esittäjäksi valittiin äänimurroksen kynnyksellä hoippuva poikanen, Suomessa jos tällainen olisi tehty niin asialle olisi laitettu Tapsa Rautavaara. Who You Gonna Run To on tuttu Temptationsien esityksenä. Yksityiskohdista todettakoon, että taustalla lauloi mainittu Valadiers niin kuin oli laulanut jo edelliselläkin singlellä.
Little Otis
Gene Chandlerin Duke Of Earl oli kova hitti vuoden '62 alussa ja poiki versioita paitsi Chicagossa myös Detroitissa. Aikaisemmasta kokemuksesta ei ollut näyttöjä, mutta Gordy vakuuttui koelaulussa ja antoi mahdollisuuden levytykseen. 54052 on mielenkiintoisempi. They Call Me Cupidin merkittävä paljastus on se, että yksi säveltäjistä ja sovittaja on Norman Whitfield, listausten mukaan ensimmäistä kertaa Motownin historiassa. Tyttöpuolella The Conquerors teki Robert Westin tuottaman railakkaan kohelluksen Dutchess Conquers Duke. Vielä ei eletty Vietnamin sodan pahoja vuosia, joten sanoituksessa ei ollut yhteiskunnallista kritiikkiä, halu jäädä kotiin johtui pelkästään tyttöystävästä. Sen sijaan Same Old Story on kepeä, nätti ja juohevasti sovitettu medium. Howard Crockett on kantrin säveltäjäveteraani, joka on levyttänyt itsekin, mutta on kuten sanot-
· 3 - 2012
- 38 -. Ihan tosissaan tehdyltä kuulostaa, mutta karskimpi kertoja tähänkin olisi kaivattu. Palataanpa alkuun ja syksyyn '59, jolloin Eugene Remus levytti ainoan singlensä vasta perustetulle Motown-merkille. Lee Allen taustalla ja suurimpana yllätyksenä tarjotaan "torvi" Smokey Robinsonin soittamana. Tulos on hieman sekava ja ristiriitainen Mickeyn yrittäessä raskaiden jousien tukemana selitellä jatkuvaa epäonnistumista naismaailmassa.
että Otis tyytyi jatkossa sävellys/tuottohommiin ja jätti laulamisen niille jotka osasivat.
Mickey McCullers
Mickey oli Smokey Robinsonin hyvä ystävä. Jatkomahdollisuutta McCullers ei kuitenkaan saanut, luultavasti siitä yksinkertaisesta syystä, että Smokey Robinsonin aika ei enää riittänyt hänen uransa pönkittämiseen.
Eugene Remus
Kronologinen järjestykseni meni näköjään sekaisin, koska juutuin vuoteen '61. Custer -teemalle, säveltäjä oli Robert Gordy. Kennedy They Call Me Cupid Sam Jones on dramaattinen ja opettavainen tarina nuorukaisesta, joka karkasi kotoa, rakensi arvostetun uran ja kokosi omaisuuden mutta ei koskaan löytänyt todellista onnea. B-puolellakaan ei laulupuoli toiminut, ei siis ihme,
Billy Merritt, Gene Hanslee, Ray Oddis ja Dee Mullins
Siirrytään kantriosastoon ja mieheen, jota ei mahdollisesti ollut olemassakaan. Sovitus poikkeaa mielestäni edukseen temppariversion jousivetoisesta vastaavasta ja mikä tärkeintä, Mickey lauloi paljon ilmeikkäämmin kuin Tamla-singlellä. on Motownin ystäville peruskamaa Miracles-version ansiosta, mutta Eugenen levy on originaali. Tamla 54039 Poor Sam Jones They Rode Thru The Valley 54052 Please Mr. You Never... Niin syvään on Miracles juurtunut, että Eugenen romuluisempaan esitykseen ei tunnu tottuvan, joskin Brook Benton -henkinen puolipehmeys on mielenkiintoinen, ei Motownilla ihan vastaavaa juurikaan tehty. Pieniä parannuksia olin erottavinani myös Same Old Storyn taustalla, mutta kyseessä on singleboxin kertoman mukaan pelkästään uusi miksaus. Levyn tuotti One-Derful! -merkin omistaja George Leaner ja kun b-puolen säveltäjäksi on merkitty Leanerin joukkoihin lukeutunut Otis Hayes niin ainoa järkevä johtopäätös on että hän oli Little Otis. Uskotaan, ainakaan Mickeyn kaksi singleä eivät anna kovin mairittelevaa kuvaa hänen kyvyistään: Tamla 54064 Same Old Story I'll Cry A Million Tears VIP 25009 Who You Gonna Run To Same Old Story Smokey sävelsi kaikki ystävänsä laulamat raidat. Valitettavasti Mickey ei saanut siihen sävyjä vaan jäi pahoin taustakuoron jalkoihin. Etuliite Little johtaa pahasti harhaan, ei tässä mistään kids-coverista ole kyse vaan Otis möyryää hyvinkin karkeasti koheltaen. Please Mr
Esittäjänimen Ray Oddis alkuperää on arvailtu ja päätelty, Kummankin singlen a-puoli on Berry Gordyn säveltämää ja tuottamaa ja itse asiassa helposti unohdettavaa nollakamaa, laahaavaa ja unettavaa viihdettä. Tony Martin oli varsinainen pappa veteraaniksikin, syntynyt vuonna 1912. Gordy 7095 What'cha Gonna Do Suzie Pinnat kerää erityisesti a-puolen balladi, johon vaikutteet on selvästi imetty Chicagosta, etenkin juuri huipulle nousseen Chi- Litesien hiteistä. Ei Tony kuitenkaan sukunimikaimalleen pärjännyt eikä tässä singlessä ole Motownin kannalta mitään mielenkiintoisista toisin kuin Martinin mustan vastineen Billy Eckstinen levyissä.
Terry Johnson
60-luvun lopusta ja vielä 70-luvun puoleltakin löytyisi muutama tässä yhteydessä sopiva esiteltävä, mutta tyydyn lopettamaan muutamalla rivillä Terry Johnsonista. Crockett levytti Motownille liikaa eli kolme singleä, siksi hänet skipataan ja kaivetaan esiin hänen holhokkeihinsa kuulunut Gene Hanslee: Mel-O-Dy 110 Shambles Beautiful Women Rauhoittavaa pikkukantria, jonka Henslee lauloi arvokkaasti ja ryhdikkäästi niin kuin alan veteraanin tyyliin sopii. Todella outo veto tilanteessa, jossa Motownin nousu oli kiivaimmillaan. Sehän ei haittaa, koska mustan musiikin harrastajan mielestä kaikki kantrisävelmät ovat toistensa kopioita. Hyvissä pateettisissa balladeissa lipsahdetaan helposti uskottavuuden rajojen ulkopuolelle ja kieltämättä Better Late Than Neverkin on siinä ja siinä, mutta oikealla puolella onneksi pysyttiin, loistava raita. Kooste oli totaalinen yllätys sikäli, että koko miehestä ei oltu tiedetty juuri mitään ja singleboxiltakin oli löytynyt vain yksi levy:
- 39 -
3 - 2012 ·. Bobby Breen sai levyttää enemmänkin, mahdollisesti kokonaisen albumillisen verran materiaalia, levylle ei kuitenkaan ole toistaiseksi päätynyt muuta kuin nuo kaksi singleä. Motown 1053 How Can We Tell Him Better Late Than Never 1059 You're Just Like You Here Comes That Heartache tu, säveltäjänä maineensa luonut, ei kuitenkaan Crockett-nimellä vaan oikealla sukunimellään Hausey (kai se oli Hausey, ainoalla hyllystäni löytyvällä Johnny Horton -LP:llä lukee muutaman raidan kohdalla Halsey?). Ajoitus ei toiminut, oltiinhan jo firman kuumimmissa vuosissa ja toisaalta, se on pakko myöntää, yritysten taso ei noussut päätä huimaavaksi, vaikka mielenkiintoisia Motown-ystävän mielestä ovatkin. Breenin laulussa on syvyyttä ja latausta, vaikkakin valkoisen vanhan miehen kyseessä ollessa soulista on turha puhua ja tunnelman täydentää hallittu kuoro (Andantes?). Etenkin komealla rantaefektillä alkavalla dramaattisella Better Late Than Never -balladilla tunnelma nousee korkealle. Bobby Breen oli puoli vuotta Milburnia nuorempi, valkoihoinen kanadalainen, joka oli esiintynyt jo 30-luvulla monissa filmeissä ja radio-ohjelmissa pikkupoikarooleissa. Kun Bobby Boris Pickett teki syksyllä '62 ykköshitin Monster Mash, tehtiin Motownillakin vampyyrilaulu. Perustavaraa sille, joka sen lajin kantrista tykkää, minä en. Esitystä ei löydy koosteelta eikä valitettavasti mistään muualtakaan.
Bobby Breen ja Tony Martin
Kronologisen etenemisen mukaan tässä välissä olisi ollut vuorossa Amos Milburn, jolta julkaistiin Motownilla kaksi singleä, mutta niiden käsittely olisi vaatinut niin paljon kaivautumista miehen muuhun uraan, että jätetään väliin. Crockettin sävelmiä löytyy myös vuoden '65 alussa julkaistun Dee Mullins -singlen molemmilta puolilta, tuottajana oli niin kuin usein Motownin kantrilevyillä Al Klein: Mel-O-Dy 117 Love Makes The The World Round Come On Back Mullins oli rempseän, vauhdikkaan ja hyväntuulisen kantrin edustaja. B-puoli on pirteämpi, ihan hyvä lajissaan ainakin jos sitä vertaa Dean Martinin hitteihin, joiden kilpailijaksi sen väitetään syntyneen. Sen sijaan b-puolet ovat loistavia. Bobby Good on tarkkaan ottaen ollut riittävästi esillä BN:ssä muutama vuosi sitten (221), kun 20-raitainen Motown Collection arvioitiin. Motownille tullessaan hänellä oli takanaan vuosikymmeniä kestänyt ura viihdyttäjänä sekä filmi- että levypuolella (mukaan mahtuu isot hitit To Each His Own ja There's No Tomorrow). Beautiful Woman miellyttää enemmän, vaikka (vai koska?) se on vohkinut sävelmäänsä ainekset hienosta Beautiful Beautiful Brown Eyeslaulusta. Berry Gordy katseli ympärilleen ja tarttui hanakasti lähes kaikkeen, mistä saattoi toivoa hittiä. Berry Gordyllä oli vankka usko vanhan polven viihdyttäjiin. Oma mielenkiintonsa niillä on jos ei muuten niin siksi, että niillä soitti varhaisia Funk-veljeksiä. Yritykseni löytää Terrystä taustatietoja tuottivat hudin. Suzie on puhdasta perus-Motownia, pikkunätti puuroinen humppa, jotenkin sympaattinen sekin. Itse pidän enemmän Leaving Here -puolesta, joka sekin jää Eddie Hollandin originaalin varjoon. Sen verran järkeä Gordyllä sentään oli että levytys hyllytettiin ja kaivettiin esiin vasta jouluksi '64, jolloin a-puolena tarjottiin kantrihenkinen hyvän joulun laulu surullisesta Randy-pojasta. VIP 25012 Randy The Newspaper Boy Happy Ghoul Tide Happy Ghoul Tide on monster-puoli, esikuvaansa selvästi lepsumpi, mutta kohde oli selvä. Sellainen mielikuva minulla on, että yhtyepohjalta hänkin ponnisti, mutta nimiä en löytänyt, en myöskään mainintoja uran jatkosta muualla. Motownin neljänkymmenen vuoden takaista singlelistausta lukiessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että talossa oli noihin aikoihin aivan liikaa artisteja, vieläpä samantyylisiä ja -tasoisia ja jos ei ihan spesiaaliin pystynyt, niin ura tyssäsi lyhyeen. Pysytellään veteraaniosastossa. että kyseessä olisi todellisuudessa ollut omalla nimelläänkin levyttänyt Bruce Armstrong, mutta arvailut ovat arvailuja, joten ei niistä sen enempää.
Gordy 7034 Baby I Miss You Leaving Here Mickey Stevensonin säveltämä ja tuottama nuhruinen Baby I Miss You on ollut northern-väen ihastuksen kohde, mutta uskoakseni harvinaisuuden ansiosta, varsinaisia musiikillisia ansioita ei tuohon nopeahkoon pompporaitaan sisälly. Äänessä ei ole mitään erikoista, jossakin Jim Reevesin ja Roy Druskyn välimaastossa mentiin ja se oli tarkoitettu suositukseksi eikä pilkaksi. Suurimmaksi mysteeriksi miehen urasta jää originaalilevytys Four Topsien sittemmin tunnetusta tekemästä kauniista lonely boy -laulusta Ask The Lonely. Syy on yksinkertaisesti se, että vuoden '69 lopussa levytetty single on erinomainen. Niin kävi myös Terry Johnsonin.
Tommy Good
Valkoisella linjalla jatketaan. Tausta oli sikäli moderni, että sitä tehtiin jo useamman miehen voimin (Paul Riser, Smokey Robinson) ja vaikka Terry ei yltänyt lähellekään Eugene Recordin parasta chi-tyyliä niin tunnelma levyllä on kuulakas ja nautittava. Good todellakin levytti paljon muutakin materiaalia, enimmäkseen ymmärtääkseni Smokey Robinsonin tuottamana, mutta aiottua albumia ei julkaistu. Here Comes That Heartache on nykivämpi ja tavanomaisempi, mutta hyvin laulettu ja uskottavasti sovitettu sekin. 60-luvun alussa länsirannikon pojat houkuttelivat hänet studioon parin onnistuneen TV-esiintymisen pohjalta ja tuottivat yhden singlen: Motown 1071 Talkin' To Your Picture Our Rhapsody Talkin' To Your Picture on niin kuin nimestäkin voi päätellä laahaava ja äitelä viihdeökkö. Äänenmurros pilasi hänen uransa, johon ei enää juuri kohokohtia mahtunut eikä sellainen ollut kaupallisesti myöskään piipahdus Motownilla
Vähän ihmettelin, miksi tälle oli kähmitty monia tuttuja levytyksiä erityisesti Bobby Robinsonin levymerkeiltä, mutta sitten tajusin, etteivät nämä ehkä niin tuttuja bluesharrastajille olekaan monellako on esim. Itsekin jäin ihmettelemään onko Dave Baby Cortezin urkuhupailulla (5) muka kitarointiakin... Parker oli ennättänyt levyttää ennen hittiään jo muutaman raidan VJ:lle, ja hän kuului myös v. Parkerin murskaavasti jyräävä hitti Watch Your Step (V-Tone 223, sija 51, `61) ei ällistyttävää kyllä noussut r&b-listalle ollenkaan, mutta oli siitä huolimatta varsin vaikutusvaltainen levy, enkä suinkaan tarkoita tällä sitä, että single taisi kuulua John Lennonin "matka-apteekkiin" varma en ole, asia kun ei sen kummemmin kiinnosta. olihan sillä! Kuten näpsän cd:n monilla muillakin instrumentaaleilla, odotellaanpa jatkolevy(j)ä!
IT'S A SOUTHERN SOUL THING Vol. Williams & Sonny Wash (15) I'm Not A Fool Anymore Sugar Blues Band (16) Until You Were Gone Joe Perkins (17) This Time Will Be Different Blue Notes (18) Love Is Built On A Strong Foundation Shirley Brown (19) Think About It Baby Barbara Carr (20) The Wife You Save Little Richie
Dave "Baby" Cortez
· 3 - 2012
- 40 -. B. Heti soundista tunnistettava Jimmy Spruill oli New Yorkin kuumimpia studiokitaristeja, mutta teki omiakin levyjä ja niistä koottu Night Train -cd (BN 215=5/05) on todella kovaa kamaa. Ainoastaan Cootie Williamsin RCA-raidoilla soittavat Larry Dale ja Kenny Burrell, Little Lutherin (alias Luther Tuckerin) letkeällä keskitempoisella bluessinglellä Apt 25060 soittavaa sankaria ei tiedetä (!?). Näissä cd:n herkkupaloissa nimenomaan lauluosuus on huikeaa, kitarointi tulee sitten kau-
panpäällisinä, jos on tullakseen. `56 jonkin aikaa fonistiässä Paul Williamsin bändiin päätyen levyllekin (2, 4, 6, 15), kuten myös Williamsin kanssa musisoineet kitaristit Larry Dale ja Mickey Baker. Liekö raita mukana siksi, ettei juuri uusinnoilla esiinny.... Parkerin toinen tunnettu originaali Blues Get Off My Shoulder on sekin kelpo levy, mutta kalpenee vertailussa Dee Clarkin versiolle, joka on täysin ylivoimainen mitä tulee lauluosuuteen ja yleistunnelmaan. Ihmetyttää vain, etten muista nähneeni miehestä ns. (14) Jersey City Bobby Long (15) Titanic Paul Williams Orch.* (16) It's Too Late Darling Bobby Parker (17) Get Right (18) Since My Baby Hit The Numbers Guitar Crusher (19) Don't Drive Me Away Bobby Parker (20) Rinky Dink Cootie Williams Orch. En ole pitänyt Parkeria mitenkään ykkösluokan kitaristina, mutta taitavastihan hän osuutensa cd:llä hoitelee. 1:een. Saas nähdä miten käy tämän kanssa...
Päätähdet Bobby Parker ja Jimmy Spruill jakavat kitaraosuudet kutakuinkin fifty-fifty. Tarheel Slimin ja Little Annin komea duetto (3) tai Bobby Longin ja Wilbert Harrisonin raidat, Noble "Thin Man"Wattsin foni-instruista puhumattakaan. vuosikertakuvaa, vaikka semmoisen pitäisi kaiken järjen mukaan olla olemassa. JUHANI RITVANEN & MARKO SUUTARLA
PAIKALLISPUUDUTUSTA, osa 4
EAST COAST GUITAR KILLERS Vol. 4 (Black Cats BCCD 130)
(1) Found Out Don Hollinger (2) So Many Times Luvenia Lewis (3) Heartaches Mountain Ollie & The Nightingales (4) Understanding Jackie Avery (5) I Love You More Than Words Can Say Cynthia Sheeler (6) Ollie Mae Ted Taylor (7) I Love You O.C. & The Originals (8) Why Not Give Me A Chance Jackie Verdell (9) Something Reminds Me John Roberts (10) You're Messing Up A Good Thing Heywood Cash (11) These Old Memories Mad Lads (12) Save Your Love Louise Freeman (13) I Still Love You Cody Black (14) Don't Lie To Me Lover W. 1 (El Segundo ESR 01010)
(1) Watch Your Step Bobby Parker (2) Once Upon A Time, Long Ago, Last Night Paul Williams Orch. (3) Security Tarheel Slim & Little Ann (4) Suggie Duggie Boogie Baby Paul Williams Orch. Mutta kyllä Bobbyltakin irtosi tarvittaessa, kuten pahaenteistä tunnelmaa tihkuva (16; Sabu 100) tai toinen tyylikäs hidas blues (19; Frisky 912) osoittavat. (5) Happy Organ Dave Baby Cortez (6) Up Up Up Paul Williams Orch. (21) Mashed Potatoes Noble `Thin Man' Watts (22) The Frog Hop (23) Gimme A Little Lovin' Bobby Parker (24) Ever Lovin' Baby Little Luther (25) Original Boogie Woogie Noble `Thin Man' Watts Äänitteet vuosilta 195663 + `68 (raita 18) * = aiemmin julkaisematon Kitaratappajia eri puolilta USA:ta on saatu useamman cd:n verran, ja aina homma on tyrehtynyt vol. Ei todellakaan kuulosta keneltäkään edellä mainitulta, eikä edes kovin kummoiselta... Brown & his Rockin' McVouts (13) Boomerang Cootie Williams Orch. * (7) You Got What It Takes Bobby Parker (8) Blues Get Off My Shoulder (9) Steal Your Heart Away (10) Hot Tamales Noble `Thin Man' Watts (11) Drafted Wilbert Harrison (12) Rockin' With B. Uudempia, 90-luvun comebackin jälkeen napattuja fotoja kyllä löytyy
1992), niin tämä hurja örisijä Geater Davisin kakkosversio aina sävelmien tyyliä myöten on deepsoul-harrastajien ikisuosikki. Satsin heikompaan antiin kuuluvat Ollie & The Nightingalesin (3) huteran sävelmän takia, (14) tusinatason rynkytyksenä ja myös (15), sillä en jaksa innostua sinänsä erittäin onnistuneesta Ray Charles -apinoinnista. Levyn avaava Don Hollinger oli Floridan paikallisia suosikkeja, ja vaikkei singlejä ilmestynyt kuin kourallinen (mies kuoli v. Levyn alku menee kutakuinkin ohi korvien, ja vaikka Betty Bibbs on ihan hyvä laulajatar, ja raidat (4, 5) ovat aivan kelvollisia, niin hentoisiksihan ne jäävät Otis Rushin ja Bobby Blandin rinnalla. Tykkään myös raidasta (10), joka edustaa sitä 70-luvun diskotuotantoa, jonka esikuvana oli Johnny Bristolin Hang On In There Baby. Raitoja oli vaivaiset 17, ja vaikkei levy mitenkään mahdoton ollut, niin mukana oli enemmän kuin kotitarpeiksi ylipitkää ja väsyttävää ähinää ja puhinaa tyyliin "minäpä olen uudelleensyntynyt Otis Redding". Kyseessä on Ollie Wardlon yhtyeen ainokainen. Arvostetut soulsävelmät (12, 13) saavat myös vahvat tulkinnat Barbara Hallilta ja Trudy Johnsonilta, mutta eivät nekään jaksa sytyttää. Vaikkei levyllä ole kuin pari mahalaskua (16, 19), niin ei tämä oikein sytyttänyt. 1967
- 41 -
3 - 2012 ·. `54 singlen Duke 126. rujonruttuisen keskitemporaidan (13) esittäjä Cody Black liittyy ilman muuta Detroitiin. Norfleetit puolestaan tarjoilevat yhden satsin kärkisiivuista, jykevää julistusta, josta kyllä gospelpohja erottuu. Odotukset taisivat siis olla turhan korkealla, sillä lievältä pettymykseltä tämä tuntui, eikä semmoinen soullevy kovin vakuuta, jonka kärkiantia on Koko Taylor. Paremmin mainiona säveltäjänä tunnetun Jackie Averyn hikinen puserrus (4; Tall-Gate 1003) kuulostaa niin tutulta, että on varmasti uusittu ennenkin, mutta nuhjusoundinen ja kumman kiehtova OC & The Originals -raita (Starr Mount 1008) on ns. Nyt tarjottava (6) on ylivoimaisesti parhaasta päästä, ja siis sama melodia kuin (7). Tosin Koko oli hyvässä vedossa Wang Dang Doodlen ja raidan (9) aikoihin, laulussa oli ruutia ja ryhtiä. Sinkkua näkyy netissä myynnissä lähtöhintana 60 taalaa, mutta tältä löytyy siis toinen kylki ja se toinen John Ridleyn alias Sir Shamblingin nettisivustolta, jossa myös vakuutetaan, että kaamea minihitti Little Eeefin' Annie (siis kolme e:tä, SS7 2511) vuodelta `63 on jonkun toisen tekele. Chicagossa erittäin suosittu Dixon lyöttäytyi v. No, etelä on iso alue ja Pohjoisnavalta katsottuna Detroitkin on etelässä. Kohokohdat ovat komeita, mutta turhan harvassa.
A DEEP DIP INTO TEXAS SOUL Vol. Tämä on yllättävänkin hyvä cd, kukaties sarjan tähän mennessä paras. Levy on niin uskomattoman hölmö, että on omassa hyllyssä, ja kyllähän sen erottaa, että eri Perkinsit ovat asialla.
DEEP AND GRITTY: THE SOUND OF THE CITY Vol. Tuttuja nimiä on mukana enemmänkin, jopa puolisen tusinaa "listahirmua", mutta nyt varhaistuotannon raidoillaan tai muuten vain "nokan varjoon" jääneillä esityksillään. Mutta ei läheskään sitä luokkaa kuin Wylie (ei siis Willie) Dixonin ja Norfleet Cousinsin gospelpohjaiset vetäisyt. oikealle: Jackie Verdell, Betty Bibbs, June Conquest ja Koko Taylor viimeksi mainittu Jarmo Santavuoren ikuistamana Helsingin Kulttiksella v. Oivallinen lopetus cd:lle. "hidden gem". Miten Philadelphian mahtiyhtye sitten tänne päätyi, onkin jo toinen juttu, ja muutama muukin artisti kytkeytyy ihan muualle kuin etelävaltioihin; esim. 6: Chicago Pt 2 (SGTM 907)
(1) Take Care June Conquest (2) I Wouldn't Change Her Andrew Jeffrey (3) You Got Your Hooks In Me Barbara & The Uniques (4) Homework Al Perkins & Betty Bibbs (5) If You Read My Mind Betty Bibbs (6) She's Already Married Chuck Bernard (7) She's Married Already McKinley Mitchell (8) No Love (9) A Mighty Love Koko Taylor (10) How Long Must I Wait Wylie Dixon (11) Beggar Love Norfleet Cousins (12) Drop My Heart Off At The Door Barbara Hall (13) Your Good Thing (Is About To End) Trudy Johnson (14) The Prettiest Girl Joe & Mack (15) My World 5 Du-Tones (16) Let's Start A Thing Now Willie Parker (17) You Have No Time To Lose Four Pennies (18) How Can You Lose Something You Never Had Barbara Acklin (19) There Oughta Be A Law Alvin Valentine (20) The Wrong Number James Phelps Vaikka Chicago tunnetaankin bluesin pyhättönä, niin siellä taidettiin levyttää myös soulia enemmän kuin yhdessäkään toisessa suurkaupungissa kenties
New Yorkia lukuun ottamatta. Tiiviisti laulettu soulpala (17) tarttuu korvaan mukavasti, ja erityisesti hätkäyttää puolinopea (20; Fontana 1600, `67). Taustalla soitti Johnny Otisin bändi, ja tässä on taas kerran r&b-levy, jota ei uusinnoilla näy. Ei hän mikään taiturimainen tyylittelijä silloinkaan ollut, mutta eipä myöskään semmoinen säälittävä raakkuja ja pihisijä kuin myöhempinä vuosinaan. Raita (2; Golden Eagle 108, `64) on erinomainen, herkkä ja tyynesti tulkittu nätti soulballadi, joka on Jackie Verdellin säveltämän vähän samantyylisen Peacock-äänitteen (8; sittemmin O.V. Joen hittihän oli The Love You Save. Vuoden `70 uusi versio (Chris 0001) on kuulemma heikompi, mutta raidan (16) kääntösivu I'm Not Gonna Leave on sekin loistolevy. Wrightin ohjelmistoa) kanssa cd:n kärkikamaa, olkoonkin, että mukana on mm. Edellinen osa (BN 248) sisälsi uudempaa materiaalia, vihon mukaan tavaraa 70-, 80- ja 90-luvuilta, jolloin oli hankalampaa löytää oikeaa musiikkia. Naislaulajat pärjäävät joukossa mainiosti. Karu ja konstailematon perustausta ja vakuuttavan tuskainen lauluosuus riittävät, sen ihmeellisempää ei hienoon soullevyyn tarvita. Kitaristi Cal Greenin vaimo Luvenia Lewis levytti monilla eri nimillä, ensimmäisen kerran jo Lovie Lewisinä v. `67 yksiin Walter "Simtec" Simmonsin kanssa perustaen yhtyeen (ei siis duo) Simtec & Wylie, jolla oli kolme hittiäkin, suurin Gene Chandlerin tuottama Gotta Get Over The Hump (Mr Chand 8005; sija 29 v.'71). 2 (SFTV # 10)
(1) You Ain't Treating Her Right Joe Medwick (2) Mercy Mercy Rosemary Taylor (3) You Could Have Kissed Me Goodbye Li'l Nelson (4) The Man That Left Me Jean Knight (5) There's A Way Leroy Horne (6) Baby I Need Your Love Bobby Williams (7) She's My Woman She's My Girl Archie Bell (8) Fading Love Gene Allison (9) Cast The First Stone Toni Williams (10) Hurtin' Sonny Fisher (11) Got To Be Free Sylvia Maddox (12) You Really Grab Me Henry Moore (13) I'm Under Your Control Jo Ann Garrett (14) I'll Be The One Jo Jo Benson (15) Look In Your Mirror Lotsa Poppa (16) I Found True Love Oscar
Leidit vas. SS7-tuotantoa oleva ja jollain japsi-levyllä aiemmin ilmestynyt päätösrata, ja vaikkei Little Richie Joe Texiltä ihmeemmin kuulosta, niin tyylistä päätellen on päivänselvää mistä on lainailtu The
Cody Black Wife You Save, heh-heh. Ettei fonisti Oliver Sainin tuottama single olisi "Woman To Woman" -naisen ensilevy. Monet raidoista on hyvinkin voitu levyttää yksittäisenä kuutamokeikkana kiertueiden yhteydessä. Ja niin erottuu myös cd:n loppupuolen parilta raidalta, enkä totta vie puhu Barbara Acklinista. Soulharrastajien parhaiten tuntema levyn artisti on tietysti McKinley Mitchell, ja kelpo esitykset kuullaan nytkin, muttei lähelläkään miehen parhaimmistoa. Mable Johnin versio raidasta (13), olkoonkin että Trudy on vahva haastaja. Tarpeetonta sanoakaan, ettei omaa pitkäsoittoa ole ja tuskin tuleekaan. vuosikymmenillä juuri oikeaan suuntaan, voivat jättää tämän väliin... Shirley Brownin (18; A-Bet 9444, `72). CD:n ykkösraita on silti Joe Perkinsin rullaava ärhäkkä blues (16, `61), joka ilmestyi yhtä kehnolla menestyksellä monella sinkulla: Barry 102, Sapton 100, Gule 102, Brume 2156. Parhaimmistoon kuuluu mm. Nyt palataan asiaan, joten ne, jotka ovat sitä mieltä, että soulmusiikki kehittyi em. Sävelmät eivät statuksestaan huolimatta henkilökohtaisia suosikkeja ole, joten minulle kyllä piisaa esim. James Phelpsillä oli pitkä gospeltausta, ja sen kuulee selkeästi raa'asta, rutkasti kurkkuääntä sisältävästä lauluosuudesta, vaikka päätösraita onkin rakenteeltaan pikemminkin bluesia... Huippunimi on tietysti Harold Melvin & The Blue Notes, enkä muista kelvollista jopa doowopiksi luokiteltua balladia (17, Uni 55201,'70) ennen kuulleeni. Chuck Bernardilta on oma bootleg-cd:kin ("Hall Of Soul", Satellite 1001), joka on roikkunut vuosikaudet "hommatako vai ei" -listallani, kuulemani raidat kun eivät niin vakuuta
Pari kovaa hittimaakariakin löytyy, ja Jean Knightin sielukas (4) on hänen 60-luvun puolivälin tuotantoaan. Single Peacock 1511 luonnollisesti puuttuu, sillä sitä ei aikoinaan julkaistu annetusta levynumerosta huolimatta, mutta mikäs on Sultan 1425 vuodelta `50. Anderson oli näitä rämebluesmiehiä, ja kuulosti välillä ällistyttävästi Jimmy Reediltä, mutta kaiman letkeyttä hän ei ihan onnistunut tavoittamaan. Brown -niminen laulaja-kitaristi... Eikä päästä yhtiöstä vieläkään eroon, vaikka tarjontaa on nyt muualtakin, vihon mukaan esim. Herroista tutumpi lienee Lightfoot, jonka hirmuisesti röhiseviin tulkintoihin (mies taisi laulaa harppumikin läpi tai jotain vastaavaa, minä en näistä tekniikoista mitään ymmärrä) on voinut tutustua aikaisemmillakin uusinnoilla, ja muutamia raitoja, kuten raivokas Wine Women & Whiskey, on myös käytetty piristämään muuten vaisuhkoiksi kääntyviä r&b- ja rock & roll -koosteita. The Dellsin kanssa tehtyjä kiekkoja. 6: New York Pt. Mies pääsi 50-luvulla levyttämään singlen pari isohkoille merkeille, kuten Aladdin, Imperial ja Savoy, mutta eihän näin rosoinen musiikki kaupaksi käynyt. PH) Jos Lightfootit ovat jo hallinnassa, niin tämän hankintaa on syytä harkita tarkkaan. Tai vaikka Pohjois-Korean uusi kultamuna, joka saisi jo rikkoa isukin suhteellisen vaatimattoman golf-ennätyksen, 12 hole-in-onea kierroksellahan se kai oli... Jimmy Anderson levytti 60-luvun alussa muutaman singlen Zynn- ja Excello-merkeille, ja äänitteitä uusittiin
aikoinaan mm. Robeyn firmojen aarteita taisi cd:llä olla kutakuinkin puolet. Ja Chicagossa purkitettiin myös omaperäisellä äänellä laulaneen artistin vuoden `72 jäähyväisballadi (13), sopii vain pähkäillä miten se päätyi singlelle Duke 475. Viimemainitun esittäjä Little Eddie Taylor on kuvista päätellen ns. Pari raita menee sujuvasti, mutta 16 peräperää on kyllä aika paksua makkarapötköä, vaikka seassa on joku vähän poikkeava raitakin kuten (21). Edgar Hooverin mielipuolisuuden piikkiin, mutta Archie oli kyllä kiltti poika Texasista, suoritti asepalveluksenkin, mikä saattoi vaikeuttaa uran jatkoa, ja levyt tehtiin valtaosin joko Texasissa tai Philadelphiassa aika kaukana länsirannikolta joka tapauksessa. Netistä löytyy helposti esimerkkejä, kuinka joku tahvo tarjoaa alkuperäisenä joltain fiiniltä koosteelta poimittua firaabeliversiota. Sylvia Maddoxin deepballadi (11) on singleltä Duke 408, seikka, jonka jostain käsittämättömästä syystä muistan ulkoa. Mutta esim. Bobby Blandin vaikutus on tämänkin osan parilla raidalla päivänselvä, mikä ei ole ihme sillä Joe Medwick ja Oscar Perry sävelsivät ja lauloivat demoja pomolleen. Muutaman raidan mukanaolo voidaan taas kyseenalaistaa, ja vaikka Johnny Copelandin vuonna `58 purkitetulta ensilevyltä Mercury 71280 löytyvä päätösraita voidaan toki niputtaa souliksikin, niin minusta vähän Louisianan suuntaan kallistuva juttu on pikemminkin r&b-balladi, eikä miestä tunnista alkuunkaan. Archie Bellin balladi (7) on hänen ensisingleltään (Ovide 222, `65). Dallasista, ja nyt näyttää mm. Takavuosina saattoi luottaa siihen, ettei ainakaan bootlegeillä harrastettu "julkaisematon otto"-pelleilyä, nykyään ei siitäkään voi olla täysin varma. JetStream-merkki olevan vahvoilla. pieni ihminen, ja olisi takavuosina päässyt suoritusvälineeksi kääpiönheittokisoihin. Vahvasti Nashvilleen liitetyn Gene Allisonin suhteen on vähän sama juttu; (9; Paradise 1010, `64) on kuin onkin Texas-levytys, mutta pikemmin r&b:tä kuin soulia erittäin vahva esitys Allisonilta kumminkin. Pitäisihän sen nyt olla selvää, ettei "blues" tai "soul" kappaleen nimessä ole mikään tae levyn kuulumisesta kyseiseen kategoriaan, mutta taisipa olla tekijöiltä sinkku kuulematta... Omia kiekkoja kyllä kertyi, ja näyttävän tyttötrion (17) tulee heidän ensilevyltään Duke 427. Cd:n muut slovarit ovat kelpo tavaraa. (Paljon mahdollista. Kauppa ei käynyt, joten Jean palasi muutamaksi vuodeksi leipurinhommiin; kahvipullien kysyntä on loputon, mutta taikinan vaivaaminen jäi laakista Mr Big Stuff'in jälkeen. Kappaleiden nimet (Winding Ball Mama, Snake Hippin' Daddy) paljastivat heti, ettei niitä ainakaan minulla ole, ja piti oikein tutkia nettisivuja (juu, kyllä ihan kelvollisia löytyy yllin kyllin, kun osaa etsiä, ei ole mikään pakko tyytyä Höpöpediaan tai muuhun puppugeneraattorin tuotantoon), ja ilmeistä on, ettei kyseistä singleä ole uusittu lainkaan. On väitetty, että tässä olisi miehen 50-luvun tuotanto, mutta eipä vaan ole. Jo Ann Garrett Perry (17) I Thought It Was All Over Lamp Sisters (18) Forgive One Mistake Little Eddie Taylor (19) Eye To Eye Sonny Raye (20) It Don't Bother You Johnny Copeland Vol. Aina ei ole varmuutta uskooko Ellroy villeihin salaliittoteorioihinsa itsekin, eikä pistä ajatuksia vain J. Mainio levy, ja cd:n ehdoton yllätys.
NATCHEZ HARMONICA NATURALS (Delta Cat 1004)
(1) Mean Old Train Papa Lightfoot (2) Wine Whiskey & Women (3) Jump The Boogie (4) After A While (Blue Lights) (5) Jumpin' With Jarvis (6) P.L. Vähän huvitti, kun James Ellroy ylensi L.A.-kirjasarjansa päätösosassa Archie Bell & The Drells -yhtyeen (jättihitti Tighten Up) terroristisoluksi, joka ajeli ympäri Los Angelesia kumouksellisen taksiyhtiön kärryillä. Mutta jätetään hiuksien halkominen, pääasia, että cd on yllättävänkin kovatasoinen, vain tarpeeton Don Covay -cover (2) ja turhanpäiväinen kohkaus (12) jättivät täysin kylmäksi, eikä sekavahko keskitempokalistelu (19) sekään järin mieltä kohenna. Mitään sukua Buddylle tytöt eivät varmaankaan olleet, tuskin sisaruksiakaan. 2 (SGTM 906)
(1) I'm Gonna Change My Life For You Jimmy Love (2) Let One Hurt Do Love Foundation (3) You Still Love Her Marjorie Black (4) I Think I'm Gonna Cry Ferguson Davis & Jones (5) Hang On To A Dream Cissy Houston (6) Let's Start All Over Again Timothy Carr (7) Anyone But You Ruth Brown (8) Git Ta Steppin' Jr Lewis (9) Hello Baby Goodbye Too Jean Wells (10) I'm Hurt Tyrone Thomas (11) Don't You Know My Baby Loves Me Little Jimmy Shaw & The Starlets (12) I Can't Stop Kenny Wells (13) I'm Just A Poor Boy, Pts 1 & 2 Show Stoppers (14) If You've Ever Loved Someone Gloria Parker (15) Sad And Lonely Sterling Harrison (16) Please Don't Leave Billy Lamont (17) A Thing Called Jealousy Buddy & Stacey (18) Love Is Never Wrong Anacostia (19) I Only Hurt Myself Lonnie Youngblood (20) It Won't Be This Way Always Billy Weston Ensimmäinen osa oli mainio, joten odotukset olivat korkealla. Flyrightin toimesta. Koska firma pakkasi lp-levyilleen toisen brittimokoman eli Krazy Katin tavoin kakkosottoja siitä välttämättä edes ilmoittamatta, ja jätti singleotot odottelemaan parempia aikoja (joita ei koskaan tullut), niin mitään takeita ei nytkään ole äänitteiden alkuperästä, optimistisia toiveita kumminkin. Eikä tämä pettänytkään, ensikuuleman perusteella cd tuntui jopa "vuoden parhaat"-tavaralta. Erityisesti Medwickin (2; All Boy 8504, `62) on kaikessa synkeydessään hieno r&b-balladi. Silti vähän ihmetyttää, että tämmöisetkin jäävät BN:ssä minun arvioitavakseni.
DEEP AND GRITTY: THE SOUND OF THE CITY Vol. Näkö- tai kuulohavaintoja ei Sultan-savikiekosta liene vielä toistaiseksi kellään ja tuoreimpien veikkausten mukaan natcheziläismerkin julkaisulla saattaakin esiintyä todellisuudessa J. Perin epämuodikasta mustaa musiikkia cd totta kai on. Onkohan tässäkin kyse haamulevystä, joka roikkuu diskografioiden mukana, mutta jota ei kukaan ole kuullut. Lamp Sisters kuului Buddy Lampin kiertuebändiin, muttei levyttänyt hänen kanssaan. Kääntösivun rynkähtävän Viet Nam Blues'in takia Sylvian ainokainen on listattu Blues Recordsiin, vaikka on silkkaa soulia. 1 keskittyi aika perusteellisesti Houstonin ja lähemmin Duke/Peacockin tuotantoon; Don D. Tarkempi perehtyminen vähän latisti tunnelmaa, mutta silti hieno kiekko.
Jimi Hendrix ja Lonnie Youngblood
· 3 - 2012
- 42 -. Pari helpottavaa vaihtelua tuovaa keskitemporaitaa (6, 14) ovat herkullisen vanhakantaista kuultavaa, ja etenkin jälkimmäinen, Peggy Scottin entisen ja aika yhdentekevänä pitämäni duettokumppanin Jo Jo Bensonin jäljittämättä jäänyt raita on hieno, kuin suora repäisy Goldwaxin hyllystä. Nehän ovat nykyään syrjäytyneet modernimpien lajien, kuten mokkulankiroamisen ja ylämäkimaistelun tieltä. Blues (7) Wildfire (8) Mean Old Train #2 (9) When The Saints Go Marching In (10) I Wanna Boogie Jimmy Anderson (11) Angel Please (12) Naggin' (13) Nothing In This World (14) I'm A King Bee (15) Going Through The Park (16) Frankie & Johnny (17) Goin' Crazy Over TV (18) Love Me Babe (19) Ain't Gonna Let Her Go (20) Rats & Roaches On Your Mind (21) Half Past Midnight (22) In The Dark In The Park (23) Baby Let's Burn (24) When I Play My Harp (25) Draft Board Blues Soundeiltaan perin erilaisia blueslaulaja- ja harpisteja Alexander "Papa" Lightfoot ja Jimmy Anderson yhdistää kotikaupunki Natchez. Pari vähän nuupahtanutta balladia mukaan on livahtanut (5, 18). Jos tämä olisi oikeasti pitkää ja paksua makkaraa, niin kyllä tällä joku nälkärajoilla kiikkuva pikkuvaltio ruokittaisiin. Jo Ann Garrett
levytti koko vuonna `66 alkaneen lyhyen uransa ajan Chicagossa, tuloksena mm
`71 (Law-ton 1553, sija 31) yhtyeelle Chocolate Syrup, jonka lauluosuus ei vihon mukaan pärjää alkuunkaan Love Foundationin versiolle (Spot 800), ei siitä huolimatta, että Suklaasiirappiin kuului mm. Eipä voisi Vol. Ei vakuuta. 1 (Fire CD 501)
(1) Can't Stop Moving Johnny Chef (2) Hucklebuck Scratch Riff Ruffin (3) What's The Word - Thunder-
- 43 -
3 - 2012 ·. Blast. Mihinkäs näitä ilmeisesti Officialin paketoimia kiekkoja sitten enää tarvitaan, voisi joku kysyä, mutta siihen löytyy heti vastaus; Bobbyn ja velipoika Dannyn firmat julkaisivat myös rutkasti tavaraa, jota ei ole aikaisemmin uusittu lainkaan tai vain joillain antiikki-lp:illä, eikä laatu putoa lainkaan niihin tunnetumpiin juttuihin verratessa, ettei vain kävisi päinvastoin. `54) otti 60-luvun lopulla nimekseen C.L. Bobby & Buddy -duon kokoonpanoa voidaan vain arvailla Bobby saattoi olla itse mestari Robinson, Buddy kenties Barnes, joka sooloilee aika soulahtavasti hitaan raidan (1*10). Lefty Bates Orch. Raita (2) oli kohtalainen hitti v. Rapsakasta viinarallista (1*3) on tehty monia versioita, minulle tutuimpia ovat Hal Paigen ja Dossie Terryn levytykset. Saksofonisti Lonnie Youngbloodin outo ja repaleinen kolistelu (19) ei ole miehen parhaita, mutta Hendrix-intoilijoille voisi mainita, että Jimi on kitaristina monessa mukana olleen Billy Lamontin vähän kankealla slovarilla (16; 20th Fox 6707). (20) Night Stroll, Part 2 (21) Laughing Bobby Dunn (22) Why Baby Mighty Joe Young w. Jimmy Loven avausraita (Josie 944, `65) on niin hienoa deepsoulia kuin odottaa voi. Ettei olisi ollut ihka ensimmäinen, pitkälti tekstiä ainakin kertyi. halpa neljän cd:n laatikko "The Bobby Robinson Story" (JSP 77142). Reynolds. Ja sellaiset raidat kuin esim. Clarence Lewisin kiekkoa Red Robin 136 (1*4, 14) väitetään mukamas ensikertalaiseksi uusinnoilla, vaikka minullakin nämä vähän jähmeät r&b-palat ovat olleet hallussa vuosikymmenet eivätkä takuulla originaalisinkulta. 1:n suurin yllätys on Southwinds-single, joka on puhdasta gospelia, mutta aika maallisessa ympäristössä. (6; Hot Biscuit 1454; `68), varsin vanhahtavilta kuulostavat (10), (12; New Voice 812) ja jorottava hidas bluesjoiku (20; Epsom 102, `61) nostavat tasoa kummasti, kuten myös Sam & Daven varhaislevyt mieleentuova ärhäkkä duetto (17; Twirl 2018). Kyseessä on tietysti Ruth Brownin vuonna `61 purkittama kerrassaan upea balladi (7; Atl. Ei me tämmöisiä, ei ne kumminkaan tule". Cupid Gay Poppers (12) Mush Little Bobby Roach & His Combo (13) Pretty Baby (Come Back To Me) Gil Hamilton (14) I'm A Go'fer Tyron Rowe (15) Half A Heart Clarence (Junior) Lewis (16) Yes I Will June Batemon (17) The Pleasure Is All Mine Bobby Long (18) I Want To Be Ready Quincette Singers (19) It Ain't Right Charles Walker & Band (20) Don't Be A Shame (To Call My Name) Buddy Skipper (21) Cupid's Little Helper Clarence (Junior) Lewis (22) I've Learned My Lesson Helen Bryant (23) Depending On You Delmar (24) Jersey City Bobby Long (25) Jumping In James Spruill & Band Vuosi sitten menehtynyt Bobby Robinson ja hänen monet levymerkkinsä ovat legendaarisia. Kuten ei myöskään Show Stoppersin bluesahtava valitus (13). Rujo levytys kieltämättä, mutta vaikkapa Sterling Harrisonin vähän samoilla teemoilla askarteleva (15; Smash 1856; `63) on huimasti sielukkaampi. Levyllä on myös muutamia artisteja, joilla oli yhteyksiä Jimi Hendrixiin. Vol. Vol. 2104). tuleva Dramatics-solisti L.J. Nopeatempoisia raitoja täältä ei monta löydy, vauhdikkain on Jean Wellsin (9), joka ensin kuulosti aivan päättömältä northernkohkaukselta, mutta onhan tässä sittenkin jotain jujua. Komea levy, ja laulutaidoiltaan miekkoset ovat koko satsin
N.Y. ON FIRE Vol. 1 on vielä vähän alkukiihdyttelyä, mukana on puolisen tusinaa sinänsä erittäin tuhtia instrumentaalia, ja jokunen raita taisi olla 40 vuoden takaisella vinyylillä, yhdellä ensimmäisistä BN:ään arvioimistani levyistä. Miehen New Yorkissa tuottamista levytyksistä yllättävänkin monet olivat muhkeita hittejä, joita useimmat hänen firmoihinsa keskittyneet uusintajulkaisut luonnollisesti sisältävät. 2009) alias Johnny Acey alias Johnny Chef ei suinkaan pyrkinyt menestykseen jäljittelemällä venäläisen ruletin mainosmiestä Johnny Acea, vaan levytti kourallisen tulikivenkatkuista,
hirmuisesti rokkaavaa New Yorkin r&b:tä, parhaana esimerkkinä huikea avausraita. 1925, Gaffney, South Carolina, k. Sammy Lowe's All-Stars (5) They Call Me Crazy Southwinds (6) Build Me A Cabin (7) I've Got It Gay Poppers (8) You Are My Sunshine Curtis Carrington (9) Need Your Love June Bateman (10) I Cried Bobby & Buddy (11) That's A Promise Helen Bryant (12) Charles Walker Slop Charles Walker (13) I'm Gonna Catch You (Cuttin' Out On Me) Curtis Carrington (14) Your Heart Must Be Made Of Stone Clarence `Junior' Lewis w. Eihän tässä teknisesti mitään vikaa ole, mutten ole koskaan välittänyt sen enempää äidin kuin tyttärenkään kiljumisesta. Pitkän linjan artisti (ensilevyt Bobby Robinsonin Red Robin -merkille v. 1 juuri komeammin alkaa. Muutenhan mies oli aika hämäräperäinen artisti, josta ei kuvaa kai vieläkään ole löydetty, ellei hän sitten poseeraa superharvinaiseksi, mutta myös superpettymykseksi luokitellun Turbo-albuminsa kannessa kuulemma keskinkertaista ja innostamatonta bluesia. Tälläkin hetkellä on saatavilla monia yleiskoosteita, mm. Niitä puolestaan on vuosien saatossa ilmestynyt läjäpäin, joten alan harrastajalla luultavasti on hanskassa kansascityjen ja fanniemae -runttausten lisäksi sellaisetkin hitit, jotka eivät ihan ensimmäisinä mieleen tule, kuten vaikka Lee Dorseyn Ya Ya tai King Curtisin Soul Twist. (23) Let Me Go Home, Whiskey Lee Roy Little (24) Help Me To Find My Love Betty James (25) Scratch N' Twist Wild Jimmy Spruill
N.Y. Eikä Jr Lewisin uran funk-pitoisin levytys (8) ole sekään lainkaan mahdoton. Levy saattaa olla monille outo, sillä sehän ei mahdu Ruthin "Best Of" eikä "Greatest Hits" -koosteille, vaikka on itse asiassa huimasti parempi kuin monet Ruthin jättimenestyksistä...
bird Bobby & Buddy (4) Lost Everything Clarence `Junior' Lewis w. Tälle on ahdettu kaksiosaisen sinkun molemmat kyljet, ja James Brownin apinointia yrittävä solisti vakuuttelee niin väkinäisen hartaasti olevansa "poor boy", ettei herätä sympatiaa ollenkaan. Cd:n tasoa laskee pari pitkäpiimäistä vanutusta, ja kun Cissy Houstonin (5) on yli neljäminuuttinen, niin lopputuloksen tietää jo etukäteen. 2 (Fire CD 502)
(1) Tell All The World About You Billy Lewis (2) You Got Me Up Tight Gay Poppers (3) Baby Please Buddy Skipper (4) Dig That Rock And Roll Riff Ruffin (5) Lizzie Mae Delmar (6) Swing Low Quincette Singers (7) I'm Lonely Ike Nesbitt (8) Much Obliged Gil Hamilton (9) Come On Little Boy June Bateman (10) Telegram From My Baby Bobby Dunn (11) Please Mr. Pianistilaulaja John Acey Goodelock (s. 19.2. Ja silti, esim. Mutta sillähän ei ole mitään jakoa cd:n parhaan raidan rinnalla. Paige on mukana täälläkin, mutta (1*15) on ihan erityylinen levytys, vähän laahaava r&b-mulina. Jean Wells Ison Omenan tuotanto oli tyylikästä uptownsoulia, selvästi keveämpää kuin etelän ähellykset, jotka möyrivät siellä pohjamudissa rasittavuuteen saakka. Nämä pääasiassa Fire- ja Fury-merkkien aarteita sisältävät cd:t ovat vihkojen tekstien mukaan saamassa jatkoa, ja on jo korkea aikakin... Myös Robinsonin julkaisemat blueslevytykset (Elmore James, Lightnin' Hopkins ja kumppanit) ovat olleet hyvin saatavilla, kuten myös Relicin uusimat upeat lauluyhtyeraidat 50-luvun alusta. Sammy Lowe's All-Stars (15) Don't Have To Cry No More Hal Paige & Whalers (16) I Want To Know Gay Poppers (17) Lookout Rockin' Bradley (18) Believe Me, Darling June Bateman (19) Night Stroll, Part 1 Harry Lewis & Orch. ON FIRE Vol. Sovittaja/tuottaja Sammy Lowen orkesteri vastannee pullistelemattomista taustoista. Nykyäänhän jenkkipaketti alkaa olla jo myöhässä, jollei viikon kuluttua tilauksesta postiluukussa kolahda, 60-luvulla sain odottaa Otis Reddingin ja Mary Wellsin albumeita kuukausitolkulla kunhan ensin löytyi firma, joka suostui mokomia tilaamaan mieleen on jäänyt Musiikki-Fazerin nyrpeä naismyyjä: "Onks nää jotain jatsia vai. Noihin aikoihin r&b-koosteen ilmestyminen oli semmoinen tapaus, etteivät seuraavat sukupolvet voi kuvitellakaan
Cleo & The Patrettes laahaa vähän liikaa päästäkseen ykköskastiin, ja Elsie Strongin (1*26) ei olekaan Slades/Shields -hitti, nätti slovari kumminkin. Yhtyeen singlejä ei doowop-koosteilla ole näkynyt, eikä ihme; Charlottesta, PohjoisCarolinasta kotoisin olleen porukan esikuva lienee ollut paikallinen legenda The 5 Royales, joka levytti puhdasta gospelvoittoista r&b:tä, ei doowopista hajuakaan. Roy "Happy" Easter) tömäkkä pariminuuttinen tyypillistäkin tyypillisempi jump-pala (19: Ultra 101, `55). Tuolloinhan Nathan McKinneyn yhtyeen nimi oli The Valleyites, vaikka se nyt onkin tuossa tutum-
WRINKLE CITY RELICS Vol. `56 singlen Stool Pigeon Baby / I Won't Tell A Soul (Flo-Lou 101) kiva olisi kuulla... Naisääniä on mukana kohtalaisesti, ja esim. Kerrassaan mainioita koosteita kumminkin, ja kai tässä haetaan jonkinlaista humoristista otetta, mikä on cd-levyillä tuiki harvinaista. Nopeatempoiset raidat ovat silti nytkin selvänä vähemmistönä, ja kaikki eivät suinkaan ole noveltyjä, kuten kovin tutunkuuloinen haikea rytmittely (4; Kay Bee 101, `63 solisti on Curtis Ware ja sinkulla hintaa 2000 taalaa) tai Dotsien samoin tutulta tuntuva lattarirytminen (6; Rev 1512; `57 hintaa vain 500 taalaa) osoittavat. Fabulous Chimesin (1*7) tai chicagolaisporukan The Opals jo vähän soulahtava, kirkkaasti ja korkealta vetäisty (1*13) ovat mainioita esityksiä. Nesbittin (2*7) on myös maukas hidas ja haikea r&b-raita eikä tyttökööri haittaa yhtään, pikemmin päinvastoin. Vonkaleet voisi tietysti olla amerikansuomalaisten yhteisyritys, mutta sinkun (1*27; USA 1221) väsänneen porukan oikea nimi oli Von Gayels (tai Gayles), joten tuskin sentään. Gospelvaikutteet ovat aivan pinnassa, siinäkö syy, että näin uljas näyttö jäi Helenin ainoaksi singleksi.
Ei "Rättylän" kaupungista vaan Chicagosta tullut The Opals A Soldier Archie Bell & Drells (21) The Mission Contours (22) I Got A Girl Tiffanys (23) A Sign That You're Mine Flyers (24) Cry For Love Carver Smith High Combo (25) I Told Them Flyers (26) Baby Oh Baby Elsie Strong (27) Lonliness Vongales (28) Frankie's Angel Mike Scott massa muodossa. Clarence Lewisin raidat ovat nyt huomattavasti tuoreempaa tavaraa, ja vihon kuvailu "popcorn soul" on lienee passeli kuvaus näistä 60-luvun keskitempoisista kevyehköistä ja aivan kuuntelukelpoisista ralleista. Minuun vetoaa kovasti näiden valtaosin hitaiden raitojen lievä rähjäisyys (siitäkö Wrinkle City!?) ja surumielisyys, harvat nopeammat raidat ovat lähinnä noveltyjä, kuten (1*9; Carthay 103) ja tämänkin kääntösivu (1*11) on falsettivetoinen (vaiko alaikäisen liki sooloilema?) rosoinen balladi. Mutta kyseessä on silti sama veitikka, jonka Heart Trouble (sinkun kääntösivu) on aivan huikea hidas r&b-valitus, autiosaaritavaraa. No, tuskin missään, eivätkä nämä muinaisjäännöksetkään takuulla yhdeltä paikkakunnalta ole. Vol. 1:llä ollut toinen raitakaan huono ole. soololaulajan nimissä julkaistut slovarit (16) ja (17) ovat monta luokkaa parempia eivätkä rokkaa hilkun vertaa. Rowen (2*15) kuulostaa bassolaulajineen doowopilta, ja kaveri on Frankie Lymon -tyyleineen ajastaan jäljessä. Vieläkin hymyilyttää, etenkin kun muistaa levyn musiikillisen annin... Ykkösosalta tuttuja artisteja kuten Gay Poppers, fonisti Noble Wattsin vaimo (?) June Bateman ja siellä sun täällä hääräillyt kitaristilaulaja Nehemiah "Riff" Ruffin on yhä mukana, eikä ole edelleenkään moittimista. Mutta vielä oudompia ovat Ike Nesbitt, Tyron Rowe ja Delmar. Instruja on vain kaksi, (2*12) ja (2*25), ja niinpä vain täältäkin löytyy gospelia Quincette Sistersin Everlast 5011. Delmar ja tuottaja Teddy Vannin löytö Gil Hamilton alias Johnny Thunder (hitti Loop De Loop, Diamond 129, sijat 6./4., `63), vetäisevät hienosti muljuvat r&b-slovarit (2*23) ja (2*8), mutta kääntösivut ovat tavanomaisempia ja selvästi heikompia. Levyjen läpysköissä on tuttuun tyyliin hienosti entisöityjä autoja, muttei suinkaan sellaisia lotjia kuin yleensä, vaan "kantti kertaa kantti" -vuosikertaa. Liekö näille haalittu harvinaista kamaa ja onko suttuinen rock & roll -balladi (9) mukana siksi?. Eipä ole tunnistaa standardia (2*6), ja rehvakas naisääni on jäädä sooloilevan mieslaulajan jalkoihin. Oletettavasti näitä raitoja on ollut tarjolla ennenkin, vaikkei nyt äkkiseltään tulekaan mieleen Valentine & The Apollos-jytkeen (1*16), Ed Kirbyn kovin tutunkuuloisen westcoast-slovarin (1*15), Johnny Flamingon metkan haahuilun (2*11) ja Laurel Aitkenin jamaikalaisdoowopin (1*10) lisäksi kuin Chambers Brothersien uran alkuaikoihin sijoituva Four Fellows -hitin rujo coverointi (2*15). Niin, ja Dungaree Dollsin erinomainen hehkutus (2*7) on toki tuttu, ei kannata jättää väliin yhtyeen kornin nimen takia. 2 ei häviä ykköselle lainkaan, hienoa doowopia ja valtaosin hitaita sävelmiä. Omituinen poikkeus on Johnny Otisin joukoista tutuksi tulleen alttosaksofonisti Preston Loven (vcl. Ja onpa täällä yksi ihan oikea blueslevykin; eihän keskitempoinen (1*22) tosin juuri muista eroa, mutta Maitti Jo Nuorena nyt kumminkin noteerataan bluespiireissä. Tämä raita on ainakin nimistä päätellen ainoa slovari, kolme muuta yhtyeen levytystä mainostavat twirl-nimistä tanssia. Miksiköhän, minusta se on silkkaa miinusta... Bobby Long on Johnny Aceyn tavoin aika mystinen artisti, nyt kuullaan topakka "Kansas City" -väännös (2*24) ja rutiini-r&b:tä edustava, mutta kohtuullisen kitarasoolonkin (ei Jimmy Spruill?) sisältävä ralli (2*17). Vol. 2 alkaa omituisesti, sillä Billy Lewisin keskitemporalli kuulostaa likipitäen kiddie soundilta. sitä Miracle-firman levyä, jossa merkin nimen alapuolelle oli painettu selvennös "If it's a hit, it's a miracle". Yksi satsin upeimmista raidoista on Helen Bryantin soulballadi (2*22) vuodelta `61, tämä on omaa luokkaansa, vaikkei Vol. Kuten kappaluetteloista näkyy, on mukana monta sooloartistia, joiden taustalla kuullaan sitten jos jonkinlaista pörrääjää ja molottajaa. Toinen jäljittämättä jäänyt raita (1*23) on muheva, mitä todennäköisimmin valkoisen porukan tekele, mutta vannomatta paras. Omalaatuinen levytys, ja asialla ovat kaksoset. Milburn-cover (1*23) ei hätkäytä jollei yökötäkään, ja Betty Jamesin kaikki levyt kuulostavat I'm A Litte Mixed Up'ilta ihan riippumatta siitä, mitä etiketissä lukee. Mike Scottin päätösraidalla väännetään jo itkuakin, ja olen minä tämänkin aikaisemmin kuullut. Satsin kehnoimpia hetkiä. Silti, kaiholla muistelee single-etikettejä, esim. 2 (Antiques ACD 2651)
(1) Ding Dong Darling Alan Brooks (2) I'm Going To Cry Corvettes (3) It Hurts To Be Hurt Barbara Simms (4) Am I In Love 4 Du-Matics (5) Tell Me Dave Bond (6) Ring Chimes Dots (7) Little Wallflower Dungaree Dolls (8) Lonely Boy John Hurley (9) Those Teenage Tears Gene Day (10) You Mean So Much To Me Hanna Lee (11) All Aboard Johnny Flamingo (12) Just Another Fool Marvels (13) Would You Chromatics (14) In My Heart Rebels (15) Soldier Boy Nathan McKinney & The Chambers Brothers (16) Please Tell Me Phil Soffos (17) Only Heaven Knows Richie Wallace (18) Only Yesterday Quantrell & Valley Raiders (19) If You Ever Get Lonely Preston Love (20) Dear Donnie Roberta Watson & Calendars (21) My Only Love Saints (22) Night Owl Sequins (23) I Thank Heaven Tone Blenders (24) If My Teardrops Could Talk Sonny Ace & Del Sharps (25) No Time For Tears Tony Penn & Startones (26) Please Come Home Tornados (27) As We Danced Xciters Missähän päin mahtaakaan sijaita Ryttylän kaupunki. 1 (Antiques ACD 2650)
(1) Please Mr DJ Contenders (2) Please Bring Back Your Heart William Hines (3) Never Valentine & Apollos (4) Calling You Shirley & Willie (5) Juanita Signeals (6) If I Leroy Taylor (7) Faithful To Me Fabulous Chimes (8) Show Me the Way Signeals (9) Jelly Bean Galaxys (10) Heavenly Angel Laurel Atkins & His Boogie Cats (11) A Lover's Prayer Galaxys (12) Are You My Girl Belaires (13) Restless Days Opals (14) Will We Ever Meet Again Ed Kirby (15) Write Me A Letter Devonns (16) Later For You Baby Valentine & Apollos (17) This Love Of Mine Polk & James (18) Crazy Wonderful Doe Moody (19) No Other Love Cleo & Patrettes (20)
· 3 - 2012
- 44 -. Levy oli miekkosen ainokainen Firellä, sitä ennen hän levytti v. Batemanin ärhäkkäät esitykset vetävät hyvin vertoja vaikka LaVern Bakerille. Rockin' Bradleyn (1*17) on uusittu useinkin, onhan se yksi parhaista Little Richard -kloonauksista, mutta Bobby Dunnin (1*21) on yksi satsin harvinaisimmista ja vaisuimmista väännöistä. Samaan läjään voidaan sijoittaa Gay Poppers. Archie Bellin (1*20; Ovide 226) on jo silkkaa soulia, eikä Contours (1*21) kuulosta lainkaan Motown-porukalta eipä löytynyt diskografioista. Esim. Vahvasti kaiutettu (18) kuulostaa sekin jenkkikeräilijän aarteistolta, eikä tätä haaveellista doowop-herkistelyä diskografioista silmiin osunut.
WRINKLE CITY RELICS Vol. kärkipäässä
Jopa Sequencen cover Tony Allenin hulvattomasta nimikkosävelmästä (22; Pegaso 552) nousee 500 taalaan, sillä singleä (vuosiluku tuntematon) prässättiin vain 100 kappaletta. Mainitaan loppupuolen balladeista sen verran, että jos Ray Stevens on se noveltyhiteillä pärjännyt miekkonen, niin aika kauas hän on "kotitantereiltaan" eksynyt doowopahtavalla teinipopraidalla (3*28). Näin teki Tupelon autokuski Elvis ja niin teki myös saman kaupungin Ray Harris. Varsin raakaa raastoa on myös (3*5; Star 702), ei tarvitse paria sekuntia kauemmin kuunnella, kun havaitsee, että vokalisti todella on joku Donoman, ei suinkaan vanha inhokkini honottaja-Donovan. Juhani Ritvanen
RAY HARRIS AND FRIENDS MISSISSIPPI ROCKERS (El Toro ETCD 1042)
(1) Come On Little Mama Ray Harris (2) Where'd You Stay Last Nite (3) Greenback Dollar, Watch And Chain (4) Foolish Heart (5) Lonely Wolf (6) Love Dumb Baby (7) I'm Winning Now (8) Come On Little Mama (alt.) (9) Greenback Dollar, Watch And Chain (alt.) (10) Mad Man Jimmy Wages (11) Miss Pearl (12) Take Me (From This Garden Of Evil) (13) Heart Breakin' Love (14) Mad Man (alt.) (15) Take Me (alt.) (16) Juicy Fruit Gene Simmons (17) Big Sandy Bobby Roberts (18) I'm Gonna Rock Some Too The Hodges Brothers (19) You Gonna Go Away Rick Rickels (20) Just You And Me Lou Millet (21) You're So Dumb Mack Banks (22) Cool, Cool Daddy Wally Deane (23) Crazy Woman Gene Simmons (24) Blues, Blues, Blues Hayden Thompson (25) All Night Rock Glenn Honeycutt (26) I'm Gone Rick Rickels (27) Be-Boppin' Daddy Mack Banks (28) She's My Woman Bobby Roberts (29) My Inlaws Made An Outlaw Out Of Me Lou Millet (30) Fairlane Rock Hayden Thompson (31) Pop and Mama Gene Simmons (32) Right Now Gray Montgomery (33) Uh Uh Baby Dick Holler Jotenkin on kuvaavaa, että Mississippin rokkareiden koosteesta yli puolet on peräisin Memphisin Sunstudioilta. Du Droppersin aikoinaan hyllytetty Nutmegs-cover (3*16) on totta kai laatutuotantoa, mutta niin on myös esim. Neljä raitaa on soundeiltaan vähän alamittaisia tuhnuja. Bo Freemanin slovari (3*12; Purl 901). Mutta ei hätää, nämä ovat aivan yhtä kovatasoisia kuin edeltäjänsäkin, etteivät vain vielä parempia. Cd:n päätösraita (Fantasy 596) on "uusiodoowopia"(`65), muttei lainkaan kehnoa lajissaan, r&b-pala (4*9; Ebony 1015) on taas vuodelta`56 (myös vuotta `59 tarjotaan. Kitarakuvioin alkava Silverlettesin (4*11; Destiny 1203) edustanee cd:n bluesantia, sooloa laulava tummaääninen neitonen pysyy hädin tuskin nuotissa, ja aika alavireinen on esitys muutenkin. Wilfred Edwardsin tuhrusoundinen, karu hämyballadi (3*25) on niitä levyjä, joita on turha etsiskellä mistään diskografioista. Kyseessä ei ole 60-luvun alussa pari hittiä (Smoky Places, I'll Take You Home, sijat 10 ja 26) Tuff-merkille (#1808, 1818) tehnyt Corsairs vaan kaima 50-luvun puolivälistä Hy-Tone
-merkiltä (BN 245). Yvonne Verneen (4*26; Sonbert 3475) alkaa jo soulahtaa, ja vaikka levy on mainio, niin kas kummaa arvo on enää vaivaiset 50 taalaa... Vain savikakkuna tunnettu lattarirytminen noveltyraita (3*9; Hollywood Star 797, `54) on vähän sekava kolistelu, siitä huolimatta keräilijähinta on 1200 dollaria. Levylle on kerätty koko Harrisin tuotanto, vajaa kymmenkunta kappaletta vaihtoehto-ottoineen. 4 (Antiques ACD 2653)
(1) Please Find My Love Tommy Carter (2) July Ruben Warren & Outstanders (3) Social Dance Leaping Flames (4) Don't Tell A Lie Pretenders (5) Private Party Sonya & Capris (6) For You Charades (7) One Heart One Love Ophelia MacCall (8) Foolish Lies Riptides (9) Won't You Come In Little Coolbreezes (10) To Have And To Hold Prince Surrender (11) I Miss You Silverlettes (12) Oops Tabs (13) Why Baby Why Billy Brown & Ballads (14) Sweet Surrender Bobby Page & Riff Raffs (15) Chili Charlie Astronauts (16) Take A Hike Hi Larks (17) Lost Love Gene Davis (18) Something About You Darling Doc & Dumplings (19) My Little Angel Johnny Lee & Roadrunners (20) Extra Extra Sonya & Capris (21) Laughing Bobby Dunn (22) Crying Over You Johnny Allen (23) Cruise To The Moon Rockatones (24) Won't Have To Cry Anymore Jesse Lee & Rhythmaires (25) Sitting And Thinking Alone Kenny & Swinging Vibrations (26) Your Touch Yvonne Vernee (27) Radiation Baby Winds Of Notre Dame Vähän hirvitti, kun lykkäsin kaksi tuoreinta osaa soittimeen, minulla kun oli semmoinen kutina, etten kuunnellut näitä lainkaan, tökkäsin levyt vain vuoden parhaitten listalleni sen kummemmin epäröimättä. Samanhenkinen (3*4; Sonic 104) miellyttää enemmän. 3:lla juhlivat jälleen tummasävyiset, melankoliset ja alakuloiset, usein äänentasoltaan vähän rähjäiset slovarit, mutta mukana on myös jokunen yllättävän ärhäkkä jump-raita, ensimmäinen tulee vastaan jo kohdassa (3). Eikä tämä vielä edes riitä; koosteen Sun-sankareista myös Jimmy Wages ja Gene Simmons olivat Tupelosta ja Hayden Thompsonkin vain muutaman mailin päästä. Hieno sarja hitaamman ja harvinaisemman lauluyhtyesoundin ystävälle, ja jos jatkoa ilmestyy, niin hankintaan menee. Kolme sinkkua löytyy länsirannikon artistin diskografiasta 50- ja 60-lukujen vaihteesta, ja paikallinen jokapaikanhöylä Kent Harris alias Boogaloo on tunkenut sormensa tähänkin soppaan mielenkiinnolla odotan Harrisin tulevaa Ace-cd:tä. Ray Harrisilta julkaistiin aikoinaan vain pari singleä, ja koosteen aloittava Come On Little Mama on maineensa arvoinen, esteet tieltään raivaava pariminuuttinen energialataus. Soundista päätellen `56 on oikein, ja siihen viittaa hinta-arviokin, 500 taalaa). Ja nythän sitä ei todellakaan voi enää tehdä, siitä huolehtivat parin espanjalaissarjan mahalaskulevyt... The Wind (Stepp 236) ei olekaan Diablos-cover kuten odotin, vaan muriseva doowop-balladi, ja Barbees-yhtyeenkin ainokaisen keräilyhinta on 150 taalaa. Ei edes "rokkaa". Osavaltion omat levy-yhtiöt olivat pikkutekijöitä, joten mainetta janoavat sielut suuntasivat levyttämään Tennesseeheen tai vieläkin kauemmas pohjoiseen. 3 (Antiques ACD 2652)
(1) The Letter Fred Norman (2) Linda Columbus Pulsations (3) Rock Lilly Rock Corsairs (4) Till I Come Home Bee Impulse (5) You've Been Gone Too Long Donoman (6) The Girl Of My Dreams Columbus Pulsations (7) How Do I Stand With You Akaileong (8) Keep On Trying Ambassadors (9) Niki Niki Mambo Nu Tones (10) The Wind Barbees (11) It Must Be Love Fred Bridges (12) The Girl For Me Bo Freeman (13) Late Summer Love Grand Prixs (14) Show Me the Way Yvonne & Violets (15) Angel Of Love Bobby Foster (16) Story Untold Du Droppers (17) Would You Rather Kenneth Churchill & Lyrics (18) I'll Always Love You LC Steels (19) Another Chance Goodfellows (20) What Is My Birthday June August (21) Well Darling Legends (22) Always Be Mine Starmarks (23) I Know That I Love You Little Mason (24) I Heard About You Montclairs (25) I Know Wilfred Edwards (26) Write Me A Letter Johnny Rebel (27) Now That I Found You Tommy Winters (28) Always On My Mind Ray Stevens (29) Slow Down Willie Willie C (30) Pleadin' Heart Whips
WRINKLE CITY RELICS Vol. Slow Down Willie'n pitäisi kaiken järjen mukaan löytyä BR:stä, mutta eipä löydy. Falsetein koristeltu (4*3; Mah's 0008, `62) on upea, rosoinen doowop-balladi, ja hintakin on upea; 350 dollaria. Levyä tunnetaan 4 kappaletta, hinta 7500 taalaa... Solisti kuulostaa erittäin
vahvasti naiselta (eikä siis esim. Näitä ei ihan joka paikasta löydy, mutta ainakin täältä: www.doowopshoobop.com. 4 ei juurikaan edeltäjistään eroa, sehän selviää jo siitä, että avausraidalla ruvetaan vääntämään pikkuporua. Roberta Watkins ja The Calendarsin esittämä hämyballadi (20; Corsican 111,`63) noteerataan sekin 125 taalan arvoiseksi, joten arveluni harvinaisuuksista saattaa hyvinkin pitää kutinsa. Levyn päättävä hidas jorina (27; Carter 2764) on sekin näköjään 5000 taalan hintaluokassa, mutta pääasia lienee se, ettei näiltä kiekoilta mokia löydy, melkoinen harvinaisuus sekin...
WRINKLE CITY RELICS Vol. Kuka lienee sitten pehmeä-ääninen Prince Surrender, jonka tukevasti fonipainotteinen r&b-balladi (4*10) välttelee kaikkia diskografioita. (4*24) ja (4*25) ovat aika keskinkertaisia esityksiä, joista jälkimmäistä en löytänyt diskografioista. Vol. Frankie Lymonilta) ja sävelmässä on hyödynnetty raskaalla kädellä Lee Andrews & The Hearts -hittiä Teardrops. Mutta entäs Willie C. Välillä falsettia hipaiseva lauluosuus pani hakemaan levyä Soul Discographysta, mutta Blues-kirjastapa miehen ainoa julkaisu löytyi. Aiheistaan huolimatta näissä on surumielistä hehkua, ja samaa voisi sanoa Ophelia MacCallin slovarista (4*7). Louisianan suuntaan kallistuva (4*14) olisi saattanut olla vuosien takaisella Ace-cd:llä (BN 231, Roy "Boogie Boy"Perkins), mutta tuskin oli tämähän on tyttökööreineen ja falsetteineen hieno teiniballadi, eikä rokkaa yhtään. Söheröinen ja äänentasoltaan kurluttava (4*6; Northridge 12002) ei häävi ole, mutta meriitteihin kuuluu taas kerran harvinaisuus 200 taalaa. Vol. Nopeatempoiset hellittämättä eteenpäin runnovat jump-raidat (3*17; Joyce 304) ja (3*30; Flair 1025) löytyivät sen sijaan helposti, ja Whips saattaa itse asiassa olla The Flairs. Varsinainen maine iski sitten jälkijättöisesti Euroopassa rock and roll revivalin aikoihin, kun purkkiin jääneitä äänitteitä kaivettiin päivänvaloon. Hieno levy kumminkin, mutta cd:n loppupuolelta löytyy myös sen heikoin hetki (4*21) pullistaa turhan pontevasti. Entä mikä kummajainen on Gene Davisin nimiin pantu (4*17; Lu 507). Miesten tarinat kulkivat lähes liikuttavan ennalta arvattavia reittejä; Sam Phillips kyllä äänitti mittavan määrän materiaalia, mutta julkaisujen kanssa oli vähän niin ja näin energian kuluessa firman päätähtien promootioon. Ne ovat ihan hyvä ja vaihteleva läpileikkaus Sun-soundia balladeista kantrahtavampaan menoon, vaikkei tuon aloituskappaleen
Mississippin rokkari Hayden Thompson
- 45 -
3 - 2012 ·. Sonya & The Capris -yhtyeen keskitempoisena helkkyvä (4*5) on hieno tyttölevy, kuten myös kääntösivu (?) (4*20). No joo, ei kitarasoolo mitään kyseisen soittimen juhlaa ole, ja taustalla meuhkaa jonkinsorttinen lauluyhtye, mutta kun ajattelee millaista soopaa Blues Discographyyn on kelpuutettu, niin kyllä tämmöisen puuttuminen ihmetyttää
Miehen seitsemästä NRC-sinkusta moni on muuten jostain syystä yhä vailla uudelleen julkaisua. Tag Along on hyvä, nopeatempoinen rytke, mutta muuten näillä äänitteillä mennään Louisianan leveän shufflen ja tunteellisen swamp popin keinunnassa. Löytyy Jerry Lee -henkistä pianorokettia (15), mainio ja vaikeasti lausuttava Summertime Blues -mukaelma (18), Johnny Horton -tyyppistä folktematiikkaa (32) ja niin edelleen trendejä seurailtiin takametsissäkin. Kokoelmalla on siis tarjolla paljon hyvää ja osin jopa loistavaa rockabillya, joka tosin on ollut saatavilla jo muissakin yhteyksissä. Toisaalta ratkaisun ymmärtää, sillä tämä nelikko on kyllä alkuvoimaisen rajua rockabillyä hervottomimmillaan, ei siis mitään varsinaista listatavaraa enää vuonna 1957. Tässä seurassa Rod Willisin kauhuparodia The Cat (NRC 020) pomppaa terhakasti eturiviin, hyvä ja koukkuinen kappale kaikessa hölmöydessään. Rocket Morganin levytysura käsitti vain neljä julkaistua singleä, ja ne ovat tähän saakka välttyneet uudelleen julkaisuilta melko tarkkaan; joitakin on ollut aiemmin saatavilla Flyrightin monikymmenosaisessa "The Legendary Jay Miller Sessions" -sarjassa. Edellä mainituilla ansioilla Carteylle antaa anteeksi pari keskinkertaista Little Walter -versiointia (7, 8) ja harvinaisen töksähtelevän alkuperäisversion Sonny Jamesin ja Tab Hunterin miljoonamenestykseksi sokeroimasta Young Lovesta. (5) Too High A Price (To Pay For Love) (6) I Know It's A Sin (7) Walkin' Home (8) Irene (9) Why Can't It Be Another Lie. Loweryn artisteista kokoelman keskiöön on nostettu Ric Cartey kymmenellä levytyksellään, ja mikä ettei, sen verran laadukasta miehen harvalukuinen tuotanto on. Täytyi oikein tarkistaa, onko Hiram Philmonin epävireisellä kitaralla rämpytetty (29) aikoinaan julkaistu virallisesti kyllä on, mutta ymmärrettävästi jäi miehen oman levymerkin ainokaiseksi singleksi... Lefty Frizzellin aikalaisversiosta huolimatta nykyään tunnetuin luenta kappaleesta on Fabulous Thunderbirdsien maukkaan hidastettu versiointi vuodelta 1982. Kokonaisuutena kokoelma on kuitenkin hyvätasoinen, varsinkin kun materiaali ei ole tutuimmasta päästä, ja lisäpisteitä tulee tietenkin Rocket Morganin tuotannon koostamisesta yhteen nippuun. Born To Love One Woman ja Scratching On My Screen ovat paikkansa rockabillyn tummanpuhuvina kulttiklassikkoina ansainneet ja Ooh-Eee, I Wancha To Know ja Let Me Tell You About Love rokkaavat niin ikään mallikkaasti. Georgia ja rock and roll -yhdistelmä ei paljon kelloja soita. Levyn raidat ovat hillybillyyn kallellaan olevaa uptempokantria, klassinen rockabillysingle Slip, Slip, Slippin' In / Shorty The Barber (Republic 7130) ei ole Tennesseen julkaisuna mahtunut mukaan. Miehen molemmat raidat (21, 28) ovatkin levyn huippuhetkiä, varsinkin mystinen perkussioherkuttelu Weep No More kutkuttaa mielikuvitusta. Millet oli kotoisin Baton Rougesta, Louisianasta, joten ihan vedenpitävä ei kyllä levyn kokoamisen logiikka ole. Kyllä Atlantassakin silti rock and rollia levytettiin, tärkeimpänä toimijana Bill Loweryn komeaniminen National Recording Corporation (NRC) ja sen sisarmerkit. James Burton ja muita samoja soittajia löytyy myös toisen Chessille levyttäneen louisianalaisen, Maylon Humphriesin taustalta. Joitakin ihan kelvollisia esityksiä tästä joukosta löytyy, kuten esimerkiksi Joe Moonin huoliteltu pianoroketti (25), mutta aika paljolti liikutaan sen verran ankarissa autotallitunnelmissa, että käsi ohjautuu ahkerasti skip-näppäimelle. Pääosin kaupallinen menestys oli vaatimatonta ja korkeintaan paikallista luokkaa, parhaiten onnistui Delmar "Dale" Hawkins, jonka Suzie Q -hitin B-puoli (20) on napattu esimerkinomaisesti mukaan. Vielä heikommin julkaisujen kanssa kävi Jimmy Wagesilla; kaikki neljä levytystä jäivät vaille julkaisua. (11) Gonna Walk You Home (12) You're Humbuggin' Me (13) Tag Along (alt. Joe Southin tiukasti rokkaava (30) on tullut vastaan useammallakin kokoelmalla ja kuuluu levyn parhaimmistoon. Komeaa ilmavaa Atkins-tyylistä sormipikkausta löytyy puolestaan Larry Hartin Freight Trainiltä, ihme että näin huoliteltu äänite jäi aikoinaan Goldbandin arkistoon pölyttymään. Sen sijaan Bobby Robertsin ainokainen, keräilijöiden himoama Skysingle (17, 28) on onneksi päätynyt mukaan. Useimmissa näistä kuullaan runsaasti nuoren Jerry Reedin omaperäistä kitarointia. Toinen puolisko levyn materiaalista on haalittu sitten pääosin Mississippin pieniltä levymerkeiltä; tunnetuinhan noista on tietenkin Johnny Vincentin Ace, jonka maine perustuu New Orleansin mustaan rhythm and bluesiin. Loweryn artisteista maineeseen nousivat myöhemmin rekkakantrin kruunaamaton kuningas Dave Dudley ja kovan luokan lauluntekijä Joe South. Raakkaamalla noin kolmasosa kappaleista pois tulos olisi ollut jopa erinomainen.
Woman (6) Let Me Tell You About Love (7) Mellow Down Easy (8) My Babe (9) Scratching On My Screen (10) My Heart Belongs To You(11) Ooh-Eee Chuck Atha (12) Fire Engine Baby Bill Holden (13) Where There's A Will There's A Way Dave Dudley (14) Alaska Rock Sammy Smith (15) Please Be Mine Kid Rock (16) Let's Rock Rusty Howard (17) Don't Cry Little Darling The Carpenter Brothers (18) I've Met My One And Only Barry Etris (19) The Cats Were Jumpin' John Worthan (20) Music To My Ear Speck & Doyle (21) Do It Again Walt Benton (22) You Gotta Love Me Baby Hiram Philmon (23) You Lied To Me Honey Junior Gravley (24) Hang Loose Weyman Parham (25) Live It Up Joe Moon (26) My Baby Is Gone Cleve Warnock (27) Shape Up Otis White (28) Bop Hop Little Jimmy Dempsey (29) I'm Lonesome Baby Hiram Philmon (30) I'm Snowed Joe South (31) Me And My Guitar Mike Cushman (32) Too, Too Many John Worthan (33) Flirty Gertie Dean Stevens (34) The Cat Rod Willis. Liki kahdeksankymmentä minuuttia rokin räimettä on kyllä melkoinen annos kerralla purtavaksi, mutta samaa ähkytautia potee kyllä moni muukin nykykooste. hurjuuteen muuten ylletäkään. Valkoisia rokkareita ei Vincentin luetteloissa paljon näkynyt, noista harvoista esimerkkinä Dick Hollerin torvivetoinen (33) ja Lou Milletin varhaiset (20,29). take) (14)
RIC CARTEY AND FRIENDS GEORGIA ROCKERS (El Toro ETCD 1041) -11
(1) Ooh-Eee Ric Cartey (2)Young Love (3) Heart Throb (4) I Wancha To Know (5) Born To Love One
· 3 - 2012
- 46 -. Melkoinen tuotanto! Muilta Sun-miehiltä, Gene Simmonsilta, Hayden Thompsonilta ja Glenn Honeycuttilta on mukana vain hajaraidat, jotka ovat olleet hyvin saatavilla eri julkaisuilla 1970-luvun jälkeen. (10) Did You Leave Something Else For Me. Morganin raitojen täydennykseksi on haalittu sekalainen joukko Louisianan rokkareita erinäisiltä pikkumerkeiltä; yleisilme on ehkä vähän vähemmän "soinen" kuin voisi maantieteellisesti olettaa, mutta vastapainoksi valikoima on monipuolinen ja pääosin laadukaskin. Vähemmän inspiroivaa materiaalia tulee näin väkisinkin mukaan, itse tulisin esimerkiksi mainiosti toimeen ilman kokoelman nenäänlauluosastoa, esimerkiksi James Wilsonin hillybillyyn kallellaan olevat (30, 31) tai perhekuoron dominoima (24) eivät niin hirveästi jaksa viehättää. Kappaleen ainoa kuuntelukelpoinen versiohan on tietenkin Rauli Baddingin Nuori Rakkaus. Dudleyn varhainen rockabilly (13) on jo vankka näyttö tulevasta, kantripitoinen sävelmä ja Dudleyn baritoni pelaavat siinä hyvin yhteen. Tässä kätevä levy niille rock and rollin harrastajille, joilta nuo Carteyn definitiiviset rockabillyraidat puuttuvat kokoelmasta, muille kiinnostuneille suositellaan sisältöön tutustumista ennakkoon. Olisin valmis nimeämään Take Me -kappaleen yhdeksi kaikkien aikojen rockabillysuosikeistani, sen verran vakuuttavan kiihkeää julistusta Wages annostelee, mutta Mad Man ja Miss Pearl eivät kyllä häviä sille kuin korkeintaan hiuskarvan verran. Jos ei NRC:n äänitteetkään ihan viimeistä hifiä olleet, niin näiden lilliputtiyhtiöiden tuotteet ovat keskimäärin vielä paljon elämänmakuisempia. (15) Nervous And Shakin' All Over Tommy Strange (16) Rockin' Rock and A Rollin' Stone Tommy Cassel (17) Bop and Rock Tonight Pee Wee Trahan (18) $F...olding Money$ Tommy Blake (19) Daddy-O-Rock Jeff Daniels (20) Don't Treat Me This Way Dale Hawkins (21) Weep No More Maylon Humphries (22) Hole In The Wall Amos Como & his Tune Toppers (23) Hey Woman Jeff Daniels (24) I Wonder Where You Are Tonight Endom Spires (25) Run Along, Little Girl Tommy Cassel (26) Too Hot To Handle Vince Anthony (27) Eager Boy The Lonesome Drifter (28) Worried 'Bout You Baby Maylon Humphries (29) Freight Train Larry Hart (30) Wilson Blues No.1 James Wilson (31) You Won't Know Why Til I'm Gone (32) Old Moss Back Jim Oertling (33) New Way Rockin' Hopeless Homer You're Humbuggin' Me on kappale, josta Rocket Morgan tunnetaan jos tunnetaan. Big Sandy on täyden kympin tallenne, kiehtova ja käsinkosketeltavan uhkaava testosteronipurkaus. Mieleen tulee lähinnä vain Little Richard, ja tämänkin sankarin rokit jyräytettiin ilmoille ihan muissa maisemissa. Bill Lowery ei ollut kuitenkaan ainoa toimija Georgiassa, ja koosteella on mukana näytteitä mm. Marko Suutarla
ROCKET MORGAN AND FRIENDS LOUISIANA ROCKERS (El Toro ETCD 1044)
(1) You're Humbuggin' Me Rocket Morgan (2) This Life I Live (3) Tag Along (4) What Ya' Gonna Do. Hankinnan tarpeellisuus selvinnee siis sisällysluetteloa tutkiskelemalla.
What Ya' Gonna Do. Erityisen sielukas on Morganin tulkinta triolitempoisesta This Life I Livestä, joka on liki täydellistä suopoppia vuodelta 1958. sellaisilta eksoottisen kuuloisilta levymerkeiltä kuin Trepur, WeeReBeL, Hillcrest ja Syrup Bucket(!)
Meno ja meininki on niillä muutamaa kertaluokkaa brutaaIimpaa ja raivoisampaa kuin yhdelläkään Jerryn varsinaisella kaupallisella Ievyjulkaisulla. McCain oli ensi kertaa levytysstudiossa 23-vuotiaana nuorukaisena lokakuussa 1953, jolloin hän nauhoitti Little Walterin tuoreen Juke-hitin innoittamana oman näkemyksensä Walterin "Crazy 'Bout You" -teemasta. Tämän jutun ingressissä hehkuttamani Rex-levymerkillä (#1014) julkaistu She's Tough / Steady -single ei sinällään ollut sen kummempi hitti Jerrylle. She's Tough on puolestaan, kuten tiedetään, niittänyt laakereita ja saavuttanut laajan julkisuuden Fabulous Thunderbirdsin otettua sen ohjelmistoonsa. päivä on jäänyt ihmiskunnan väkivaltaisuuden surulliseen historiaan "Nine-Eleven" tai 9/11 -tapahtumana, jolloin Al-Qaida -terroristien toimesta kaapatut lentokoneet ohjattiin päin New Yorkin World Trade Centerin pilvenpiirtäjiä, tuhoisin seurauksin. Kappaleella jo kovin ikääntyneen oloinen kasikymppinen McCain lauleskelee lämmöllä kotiosavaltionsa jenkkifutisjoukkueesta. Jerry onnistui pääsemään legendaarisen Lillian McMurryn Trumpet -levymerkille. CD sisältää julkaistun 12 levypuolen lisäksi 11 Jerryn kotipolttoista äänitettä, jotka oli ilmeisesti tarkoitettu lähinnä promomateriaaliksi. Heti seuraavana vuonna 1955 McCain oli jo värvätty Ernie Youngin Excello-levymerkille. hienolla CD:llä "Somebody's Been Talking The Complete Jewel Singles 19651972"(Westside 625, v. Parivuotinen Excello-kausi oli vuonna 1957 jo historiaa. BluesLive! -aktivistien aikanaan saaman virallisen selvityksen mukaan Jerry McCain ei tapahtumaketjun pelästyttämänä uskaltautunut lähtemään Atlantin ylityslennoille. In memoriam:
JERRY McCAIN
U
18.6.193028.3.2012
seimpien blues-diggareiden tuntema keskitempoinen blues-klassikko She's Tough EI ole Fabulous Thunderbirdsin säveltämä kappale. Huuliharpun soiton hän oli aloittanut viisivuotiaana pojannaskalina ja jatkoi sitä käytännössä kuolemaansa saakka. Allah oli kuitenkin päättänyt toisin. McCainilla seurasi 60-luvun alkupuoliskolla neljän singlen mittainen rupeama Okeh-levymerkillä, jolloin hän oli vaihtanut tyyliään sujuvasti ajan hengen mukaiseen popahtavaan genreen. Muutama vuosi vierähti ilman levytyssopimuksia, kunnes vuonna 1960 kolmikymppinen Jerry McCain kirjoitti nimensä lähtemättömästi bluesin historiankirjoihin. cdbaby.com) 99 Ameriikan sentin hintaan. Jerryn honottavalla lauluäänellä laulamaa ja hilpeästi twistaavaa Red Top'ia (Okeh 7150) pidetään miehen isoimpana hittinä. Alligator CD:llä "Strange Kind Of Feelin'" (ALCD 2701) ja JSP:n tripla-CD:llä "Cool Cool Blues - Sonny Boy Williamson & Friends". Seuraavan vuoden marraskuussa 1954 Jerry oli uudemman kerran Trumpetin Jacksonin studioilla. McCainin viimeiseksi musiikkitallenteeksi lienee jäänyt yksittäinen mp3-kappale Crimson Tide Tribute, joka on ladattavissa ainakin CDBaby-sivustoilta (www. 7-9) laajahkon artikkelin Jerry McCainista pohjustuksena hänen suunnitellulle keikkavierailulleen loppusyksyn jokavuotiselle Jyväskylän BluesLive! -festarille. Oma ensikosketukseni ja tutustumiseni Jerry McCainiin tapahtui parikymppisenä blues-juniorina juuri näiden levytysten välityksellä, hankittuani englantilaisessa Juke Blues -uusintajulkaisusarjassa ilmestyneen "Harpin' On lt" -vinyylin (Polydor 2941 001). En ole valitettavasti onnistunut sen koommin koskaan näkemään ja tapaamaan suurta sankariani "livenä", ja nyt se on tietenkin myöhäistä. kesäkuuta 1930 (joidenkin tietojen mukaan 19.6.). Muistan vieläkin erinomaisen hyvin, miten hämmästelin McCainin rennon verkkaista ja maagisen melodista huuliharputtelua sekä täysin omintakeista, vetelän rentoa ja honottavaa laulua. Sen sujuva hallitseminen on edellytys, että voi ylipäänsä kutsua itseään bluesharpistiksi. Yhteistyön tuloksena syntyi parin vuoden aikana puoli tusinaa levyä, jotka kaikki koottiin 90-luvun puolivälin AVI/ Excello -CD:lle "That's What They Want: The Best Of Jerry McCain". PERTTI NURMI
Kirjoitin Blues Newsin syysnumeroon 4/2001 (s. Uskollisena kotikonnuilleen hän vietti samaisessa Gadsdenissa pääsääntöisesti koko pitkähkön blues-elämänsä, harjoittaen aina 90-luvun alkupuolelle saakka varsin poikkeavaa yksityisetsivän ja ilmeisesti jopa palkkionmetsästäjän praktiikkaa. 2000). Se, samoin kuin kaikkien itseään kunnioittavien bluesharpistien ohjelmistoon kuuluva huuliharppuinstrumentaali Steady olivat viime maaliskuussa edesmenneen Jerry McCainin säveltämiä ja bluesin historiankirjaan vuonna 1960 taltioimia monumentaalisia bluesin kulmakiviä. Muttamutta, kääntöpuolen harppuinstrumentaalista on tullut myöhempinä vuosina jokaisen itseään kunnioittavan bluesharpistin "tour-de-force". Jeriy McCain syntyi Alabaman osavaltion koilliskulmassa sijaitsevassa keskikokoisessa Gadsdenin kaupungissa 18. Reilun 11 vuoden takaisesta Mustan musiikin lehdestämme voivat asioista kiinnostuneet lueskella suht yksityiskohtaista tarinaa Jerry McCainin levytyksistä ja luonnehdintoja hänen musiikistaan. Tähän muisteluun olen koonnut joitain kohokohtia. Nämä kaikki viisi varhaisäänitettä samoin kuin McCainin ensisavikiekon raidat on sittemmin julkaistu mm. Kyseisen vuoden syyskuun 11. Pari samanoloista levytystä seurasi Rik- ja Continental-merkeillä, kunnes edessä oli vuosikymmenen puolivälin jälkeen muutaman vuoden mittainen kausi Jewel'illa. Sittemmin, paljon, paljon myöhemmin, kaikki nämä äänitteet on onneksi uudelleenjulkaistu mm. Viidestä kappaleesta oli jälleen tuloksena vain yksi savikiekko Stay Out Of Automobiles / Love To Make Up (Trumpet 231), joka jäi Jerryn viimeiseksi Trumpet -julkaisuksi. Valitettavasti niin kovin monet bluesia tapailevat aloittelijabändit kuvittelevat näiden bluesklassikoiden olevan T-Birdsin aikaansaannoksia ja kohdistavat krediitit väärään osoitteeseen, tietämättä tuon taivaallista musiikin oikeista alkujuurista. Levytystahti alkoi hiipua, kun 1960-luku taittui 70-luvuksi. Tosin hetimiten vuonna 1970 Jerry purkitti vielä neljä Ievypuolta Royal American -merkille, joista Welfare Cadillac Blues (Royal American 4)
· 3 - 2012
- 48 -. Esimerkiksi kappaleet 728 Texas ja lällärimäinen Homogenized Love tuntuivat täysin käsittämättömiltä veivauksilta ja ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni. Lopputulemana oli neljä levypuolta, joista kappaleet East Of The Sun ja Wine-O-Wine päätyivät 78-kierroksen savikakuksi (Trumpet 217)
Ilmeni kuitenkin, että bändin tuolloinen basisti, Topi Sor-
sakosken veli, ei sitten oikein ollutkaan innostunut asiasta ja projektista luovuttiin. Viimeisen kerran tapasin Kekan syksyllä 2011 Ruoholahden kauppakeskuksessa, jonka läheisyydessä hän asui. Keka osoittautui todella avuliaaksi kaveriksi ja tulimme heti mainosti juttuun. Jerry McCainin vihoviimeinen, vanhuksen ilmeisesti viimetalvinen äänite ehdittiinkin jo kuittaamaan tämän muistelomme alkumetreillä.
TIMO JÄMSEN 19422012
HANNU NYBERG
O
n hieman vaikeaa kirjoittaa nekrologia tutusta ihmisestä, siinä nimittäin tuppaavat tunteet tulemaan mukaan peliin. ...lauloi Jerry vuoden 2000 "This Stuff Just Kills Me"-huippualbumillaan. Ichibanin jälkeen sankarimme levytystahti alkoi iän karttumisen myötä ymmärrettävästi hiipua. Tämä McCainin uran varmastikin merkittävin kontrahti yhden ja tietyn levylafkan kanssa kattoi vuodet 1989-93 tuloksenaan neljä albumia. Seuraava käännekohta Jerryn uralla oli liittyä 80-luvun loppupuolelta aina läpi koko 90-luvun erittäin aktiivista blues-, r&b- ja soul-tuotantoa harjoittaneen Ichiban-levyfirman palvelukseen. Kului reilut viisi vuotta hiljaiseloa, kunnes McCainilta ilmestyi 1986 laadukkaasti tuotettu ja myös sisällöltään tasokas, mutta valitettavan vaatimattoman levityksen osalleen saanut LP "Bad Blues Is My Business" (BAD 30001). Niistä Hot Nuts Get 'Em From Your Peanut Man (Romulus 1004) sisälsi ajankohtaista tematiikkaa, kun sillä irvailtiin USA:n silloiselle "maapähkinäpresidentti" Jimmy Carterille. Pluspuolelle jäi sentään pysyvänä muistona, että sain rummuttaa bändin kanssa "Yyterin twistin". Ja lisäksi hyvä laulaja. Seuraavana vuonna ilmestyi Jerryn koko laajan tuotannon heikoin albumi "Blues On The Move" (Robox 1912), johtuen yksiselitteisesti häiritsevän kehnosta (valkoisesta) taustabändistä. 191922.4.2012 Chris Ethridge 10.2.194723.4.2012 Larry Donn (Gillihan) 7.6.19411.5.2012 Lloyd Brevett (The Skatalites) 1.8.19313.5.2012 Robert "Bobby" Thomas (The Vibranaires/The Orioles) 9.5.19353.5.2012
- 49 -
3 - 2012 ·. Jerry McCainin ihkaensimmäinen, uusia äänitteitä sisältävä LP-albumi oli kotivaltio Alabaman Birminghamissa vuonna 1978 tallennettu "Living Legend" (Zeus 1021). Olen esitellyt valtaosan Ichiban-albumeista 90-luvun Blues Newseissä (BN-5/90, BN-1/94, BN3/93, BN-4/98). Joka tapauksessa, Keijo "Keka" Ahola (18.12.427.5.12) alias Timo Jämsen ehti olla jos ei aivan ystäväni, niin ainakin hyvä kaverini aika tarkkaan 33,5 vuotta. Se sisältää totuttuna Jerry McCain -tavaramerkkinä yksinomaan hänen omia, uusia, hienoja ajan hermoa kutkuttelevia kappaleita kuten Viagra Man ja Ain't No Use For Drug Abuse. Asia oli periaatteessa jo sovittu kaikin puolin, ja olin bändin treenikämpällä Helsinginkadulla hiomassa juttua lopullisesti. Menneellä vuosikymmenellä julkaistiin sitten vielä kaksi CD:tä, jotka Jerry McCain toteutti omalla Boogie Down Records -merkillään, mutta jotka varsinaisesti julkaistiin blues-entusiasti Timothy Duffin uudella Music Maker -levymerkillä. Ja keikoillakin olen myöhemmin nähnyt hänet useasti, viimeksi kaksi vuotta sitten. Seuraavan, laadukkaan "Black& Blues"-albumin julkaisuvuosi oli 1980, mutta valtaosa sen äänitteistä on muutamaa vuotta varhaisempaa satoa eli suunnilleen samoilta ajoilta kuin "Living Legend". Ensimmäiset kaksi, "Blues 'n' Stuff" (#1047) ja "Love Desperado" (#9008) julkaistiin vinyylimuodossa ja kaksi jälkimmäistä, "Struttin'My Stuff"(#9020) ja "l've Got The Blues All Over Me"(# 9106) tuolloin uudessa CD-formaatissa. En aivan varmasti muista milloin törmäsin Jämsenin nimeen ensimmäisen kerran, varmaankin jo heti 60-luvun alussa. on tiettävästi ollut hänen eniten myyty levynsä. Näistä "Unplugged" (MM #21; 2001) on nimensä mukaisesti akustinen kattaus, ja McCainia oikeaoppisen kuvaavasti nimetty sähköinen "Boogie Is My Name" (MM #34; 2003) puolestaan jäi miehen viimeiseksi albumikonaisuudeksi. Tässä yhteydessä riittää korostaa, että ne kaikki sisältävät paljon korkeatasoisia Jerry McCainin omintakeisia, nokkelia ja oivaltavia blueslyriikoita sekä hänen innovatiivista huuliharpun soittoaan. Vuonna 1990 kustansin itse yhtä biisiä vaille lp:n Timpan levytyksistä 196063; puuttunut "Piilosilla"saadaan toivon mukaan vielä jonain päivänä sekin uudelleen julkaistua. Noista lyriikoista huolimatta saimme pitää huuliharppumaestro - verbaaliakrobaatti Jerry "Boogie"McCainin keskuudessamme vielä reilun vuosikymmenen, kun hän ehti saavuttaa blues-miehelle kunnioitettavat 81 ikävuotta ennen poistumistaan muiden edesmenneiden huuliharppulegendojen seuraksi.
BLUES NEWS KUNNIOITTAA LÄHIAIKOINA EDESMENNEIDEN ARTISTIEN MUISTOA
Andrew Love (The Memphis Horns) 21.11.194112.4.2012 Levon Helm 26.5.194019.4.2012 Bert Weedon 10.5.192020.4.2012 Tom "Pops" Carter c. Olisi ollut hauska vielä juhlia 70 vuoden täyttämistä, mutta toisin kävi. On ehkä huomionarvoista, että hän oli tuolloin jo liki viisikymppinen bluesstara. Itse mieheen tutustuin vuonna 1978 käydessäni haastattelemassa häntä. Sittemmin koko seuranneen vuosikymmenen aikana syntyi ainoastaan muutama yksittäinen sinkku pikkumerkeille Romulus ja Esco. Sen muistan kuitenkin erittäin hyvin, kun 1963 kuulin radiosta levytyksensä "Yyterin twist" ja biisistä tuli laakista eräs ikisuosikkejani. Tälle Mike Vernonin tuottamalla albumille olivat legenda Jerry McCainia saapuneet säestämään blues-kitaristien eliittiin kuuluvat Anson Funderburgh, Jimmie Vaughan, John Primer ja Bob Kirkpatrick. Syksyllä 1981 tuotin Esa Pulliaisen kanssa Jämseniltä ja Esquiresilta elpeellisen yksityisnauhoja vuodelta 1963, hän asui muuten tuolloin Suonionkadulla tasan tarkkaan FBS:n toimistoa vastapäätä. Levyn kustantajana toimi mustaa kulttuuria vaaliva Black Artist Development -järjestö, mistä kaiketi juontui levyyhtiön pahanenteinen nimi. Kuuntelen sinä päivänä ainakin "Kohtalon tähden".
Timo Jämsen vuosina 1956 ja 1961
Get yourself some viagra, buddy, And get on back in the groove; They say this viagra is killing people, But, you see, I'm 68 years old, my time ain't long; I'm gonna go ahead and do it anyway. Vuotta myöhemmin hän tuli artistina paremmin tutuksi The Esquires -yhtyeen beatlesvoittoisten levytysten laulajana. Kuitenkin, aivan kuin Milleniumin kunniaksi vuonna 2000 julkaistu "This Stuff Just Kills Me" (Jericho/ Cello 90005) oli huippulevy. LP sisältää blueslegenda Slim Harpon tunnetuksi tekemiä kappaleita, joilla Jerry onnistuu tavoittamaan Harpon lämpimän oloiset fiilikset vallan mainiosti, laulaen kuin uudestisyntynyt Slim Harpo. Pääsi kuitenkin jotenkin käymään niin, että en koskaan tuolloin nähnyt Jämseniä tai Esquiresia livenä, mikä hieman harmittaa vieläkin. Kekan 50- ja 60-vuotispäivät, joista en kyllä paljon muista. Samat sanat, Keka oli erittäin hyvä kundi itsekin. Tuolloin, ottaessamme levyn kunniaksi hieman kuppia Kekan silloisessa kantapaikassa Kultaisessa Härässä, hän sanoi minulle ehkäpä hienointa mitä heteromies voi toiselle sanoa: "Sä oot helvetin hyvä kundi". Aika paljon olisi vielä muistelemista, mm. Olisiko ollut vuonna 1987, kun minulla oli suunnitelmissa levyttää Jämseniä ja Esquiresia Castle Finlandin laskuun. Tässä olisi tietysti asiallista valottaa hieman Timo Jämsenin uraakin, mutta siitä löytyy sen verran hyvin tietoa internetistä, että pitäydyn vain henkilökohtaisella tasolla. Näistä neljästä levystä kasattiin myöhempinä aikoina vielä "Retrospective"-kooste (#1516) sekä "American Roots: Blues" -kokoelma (#1018)
Siinä näkyvät henkilöt ovat Tomi Tiainen ja allekirjoittanut. Olimme innostuneita muiden kundien tavoin niin kovasti 50-luvun rock'n'rollista, että olimme kumpikin omilla tahoillamme ryhtyneet perehtymään tähän hienoon musiikkiin. Mutta palataan kuitenkin kuvaan, joka on otettu jo aikaa sitten lopettaneen T-kaupan edessä. Perustunnelma on se, että kesä on tullut, lehdet ovat puissa ja loma
alkanut. Kaikkihan oikeastaan alkoi tästä autotallibändistä.
Rhythm Wheel Combo -diskografia: Singlet Half Loved (äänitetty 27.8.1983) Goofin' GOOFY 502, 1997 (Tomi Tiainen: laulu/kitara, Eino Rastas: kitara, Patti Hirvonen: basso, Mitja Tuurala: piano, Matti 'Masa' Saloranta: rummut) Albumit Rollin' Down The Line With... Edellä mainittua Tomi Tiaista on täydellä perusteella kehuttu erinomaiseksi rokkariksi. Hän oli ja on edelleen erinomainen laulaja ja kitaransoittaja. Kesän päivät kuluivat autotallissa. Laukaisimen painajaa en enää muista. Niitä katsellessani alkoi hiljalleen kehittyä ajatus tarinasta, joka kuvaan liittyi. KUVA PUHU
U:
T
ämä kuva tuli esille komeron pohjalta löytämästäni valokuvanipusta. Tomi Tiaisen ja Wild Rhythm Knights -yhtyeen ura ja alkutaival, jolloin Tomikin loi pohjan kaikelle edellä mainitulle, on lähes tyystin unohdettu. Asuimme Helsingissä Maunulan lähiössä, joka oli tuohon aikaan todella kova rokkimesta. Lähiön kundit eivät siellä paljoa hengailleet, ainoastaan ja vain, kun oltiin lähinnä fillareilla läpikulkumatkalla Oulunkylään tai Käpylään. Kuva ei tietenkään voi antaa pelkistettyä käsitystä kyseessä olevasta ajankohdasta/aikakaudesta, mutta se voi tekstin avulla selvittää eräitä oleellisia asioita, kuten milloin ja missä se on otettu. Tässä ympäristössä me seisomme, kaksi hahmoa, kahden tutun välille on muodostunut yhteys ilo, into ja rock'n'roll. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin Tompan laulavan. Takana olevalla kaupalla ei ole muuta merkitystä kuin olla kulissina, niin, ja ostettiinhan sieltä aina välillä jotakin. Vuosi, jolloin kuva on otettu, on 1978. Joten aloitetaan. Hänet tunnetaan etenkin Rhythm Wheel Combo -yhtyeen perushahmona, joka levytti kaksi LP-levyä ja yhden pikkulevyn puolikkaan, ja joka on ollut mukana kokoelma-LP:llä ja tehnyt joitakin omiakin kappaleita. Joka tapauksessa kundit olivat perustaneet bändin vuonna 1977 ja pyysivät minut mukaan. 1 (Spinning/Moondogs SRLP 8412, 1984) Baby Please (Coming Home) / Keep It A Secret / Shirley Lee (äänitetty 27.8.1983) (Tomi Tiainen: laulu/kitara, Eino Rastas: kitara, Patti Hirvonen: basso, Mitja Tuurala:piano, Masa Saloranta: rummut)
· 3 - 2012
- 52 -. Aihe ja kuva ovat erikoisia. Mutta mitä tiedetään ajasta ennen tätä. Tähän puolestaan vaikuttaa se, ettei tietoa ole ollut liikkeellä. Katsojaa voi tietenkin ihmetyttää kysymys, että kuinka me olemme joutuneet tuonne ja että mitä me siellä tehdään. Vaikka virheitä tietenkin tehtiin, oli uuden oppimisen halu suurimpana eteenpäin ajavana voimana. Niille, jotka eivät tiedä millainen mesta Metsälä on, voin kertoa: se on kaupunginosa Helsingissä, missä oli ja on edelleenkin tyyriimmän puoleisia omakotitaloja ja rivitaloja. ANTERO TIRRONEN
Juttu menee niin, että meistä, Tompasta ja minusta, tuli kavereita, kun olimme samassa koulussa 70-luvun lopulla. (Spinning/Moondogs SRLP 8423, 1984) Ruth Started Rockin' / Where The Rio De Rosa Flows / Am I Blue / I Need You So / End Of The Road / All Night Long / Down The Line / I'm Gonna Sit Right Down And Cry Over You / Rhythm Wheel Blues / Sittin' On Top Of The World / In My Dreams / Is It Ever Gonna Happen (Tomi Tiainen: laulu/kitara, Eino Rastas: kitara, Masa Saloranta: basso, Mitja Tuurala: piano/ laulu, Antero 'Rudy' Ryynänen: rummut) Live At Kaisaniemi (10" LP) (Goofin' GOOFY 1081, 1997) Where The Rio De Rosa Flows / Brown Eyed Handsome Man / Hallelujah, I Love Her So / Send Me Some Lovin' / What'd I Say / End Of The Road / Baby Please (C'mon Home) / Suzy Q / When My Blue Moon Turns To Gold / Ready Teddy (äänitetty 4.1.1984) (Tomi Tiainen: laulu/kitara, Eino Rastas: kitara, Masa Saloranta: basso/laulu, Mitja Tuurala: piano/laulu, Rudy Ryynänen: rummut) Kokoelmilla (valikoitu luettelo) Finnish Rock'n'Roll, Vol. Alkujaan rokkari- tai (ihan miten vaan) diinari-juttu oli myös yksi nuorisoliike, jonkinlainen mielenilmaisu vanhaa hämy- tai uutta punkmenoa vastaan. Hän on tulkinnut laulajana esimerkiksi Eddie Cochrania, Gene Vincentiä, Jerry Lee Lewisia, Dale Hawkinsia, Elvis Presleytä ja monia muita alan artisteja. Maunulan nuorisotalo, Lärvä, oli täynnä bändejä eikä siellä ollut vapaita aikoja uusille yrittäjille.
Maunulan pojat Metsälässä
Harjoitustila oli siis etsittävä jostain muualta. Ei paljon mitään. Asfaltti on kuumaa ja on aikaa tehdä mitä haluaa. Tämä vanhempi kaveri oli tosi kiva, ja sillä oli vanha jenkkirauta, jonka se ajoi aina tallista pois, kun siellä harjoiteltiin. Mutta kitara, se kulki mukana minne ikinä menimmekin. Tähän asti. Tästä homma alkoi mennä pikku hiljaa eteenpäin. Muistaakseni juttu meni niin, että bändin basisti tunsi jonkun kaverin, jonka kautta hän onnistui saamaan treenitilan eräästä autotallista Metsälästä. Tämän kaiken me olemme oppineet tietämään Tomi Tiaisesta Rhythm Wheel Combo -yhtyeen kautta. Lähiöiden iso ongelma oli se, ettei siellä aina ollut tarpeeksi treenitiloja. Olin hämmästyksestä mykistynyt ja kuuntelin vain aivan hiljaa
JW aloittaa tarttuvalla riffillä ja kappale etenee perinteisen Stax-soulin tapaan sillä erotuksella, että Hammond-urkusoolon
· 3 - 2012
- 56 -. Huuliharppu soi myös hillitysti mutta hallitusti, eikä jätä epäselväksi, että kyseessä on ehkä paras tämän ajan huuliharpisteista. Jo tammikuussa siellä järjestettiin International Blues Challenge ja sitä seurannut Keeping The Blues Alive -palkintojen jako, minkä yhteydessä Blues Foundationin toimesta luovutettiin mm. CD
TUTKAILUT
LOUISIANA RED Memphis Mojo (Ruf 1171)
(1) Goodbye Blues (2) I Had Troubles All My Life (3) See That My Grave Is Kept Clean (4) No More Whiskey (5) Yolanda (6) Just Take Your Time (7) Your Lovin' Man (8) Boogie Woogie Boogie (9) I'm Gettin' Tired (10) So Long, So Long (11) Why Don't You Come Home. Lähes kaikki JW:n aiemmista levyistä on arvioitu BN:ssa. Luultavasti tuon synkkätunnelmaisuuden vuoksi "Memphis Mojo" on saanut osallensa keskenään ristiriitaisia suhtautumisia. parikiloinen pysti FBS:lle. Vesa Walamies
BILLY BOY ARNOLD Sings Big Bill Broonzy (Electro-Fi 3439)
(1) Sweet Honey Bee (2) Going Back To Arkansas (3) Girl In The Valley a.k.a. Tekniikaltaan hän muistuttaa tosi paljon esikuvaansa Sonny Boy Williamson ykköstä. Eric Noden on mukava tuttavuus akustisena kitaristina. Standardibluesrokkia tai hitaita molliblueseja ei löydy, vaan levyn yleisilme on moderni ja energinen. Rick Sherry täydentää kokonaisuutta soittamalla pesulautaa ja klarinettia. Artistiesittely löytyy BN-numerosta 3/2011 ja haastattelu numerosta 1/2012. Hieman myöhemmin samassa kaupungissa pidettiin Lousiana Redin ja Little Victor's Juke Joint -nimisen pikkuyhtyeen levytyssesio, jonka tuloksista koottiin Redin viimeisin cd-levy. Tämä albumi kunnioittaa Big Bill Broonzyn muistoa ja tuotantoa, mutta on kuitenkin Billy Boy Arnoldin näköinen ja kuuloinen levy. Water Coast Blues (4) Key To The Highway (5) Looking Up At Down (6 ) Rider Rider Blues (7) Willie Mae Blues (8) Cell No.13 Blues (9) I Want You By My Side (10) San Antonio Blues (11) Living On Easy Street (12) When I Get To Thinkin' (13) I Love My Whiskey (14) It Was Just A Dream (15) Just Got To Hold You Tight Big Bill Broonzy oli tuottelias kitaristi, laulaja ja säveltäjä, joka tekaisi kolmisensataa kappaletta, joista osa on jäänyt blueshistoriaan tunnettuina monien versioimina esityksinä. Harri Haka
JW-JONES Seventh hour (Crosscut CCD 11104)
(1) Ain't Gonna Beg (2) Let It Go (3) In A Song (4) You Got Caught (5) All Over Again (6) Heartbreaker (7) Do For You (8) I'm Tryin' (9) What Is Real (10) So Long I'm Gone
Kanadalainen kitaristi JW-Jones on saanut kiitettävästi huomiota BN:n sivuilla. Paikalla olleet muistavat JW:n varmaan taidokkaiden soolojensa ohella showmiehenä, jonka Gibson Les Paul -kitaraa soitti välillä samanaikaisesti koko kolmimiehinen yhtye. Hubert Sumlin -vainaa ja Charlie Musselwhite. Nuo esitykset antavat ymmärtää, että yli 75-vuotias Iverson Minter oli huomannut voimiensa vähenemisen ja tunsi olevansa elon taipaleen viime vaiheissa. Mikke Nöjd kertoi pettyneensä kovasti sen sisältöön, kun taas itse olen siihenkin ihastunut. Redin Your Lovin' Man on ottanut aika vahvasti vaikutteita Muddy Watersin vuoden -52 klassikosta Who's Gonna Be Your Sweet Man. Mukana on jump-bluesia, stomppaavaa r&b:tä, Stax-soulia, T-Bone Walker -tyylistä bluesia ja vaikutteita jopa 1960-luvun pop-musiikista. Tuote on ilmestynyt viime vuoden puolella, mutta jostakin syystä sitä ei ole aiemmin esitelty BN:ssä. Edellinen levy sisälsi myös pari kantaa ottavaa sanoitusta, esimerkiksi tarinan Bernie Madoffista, joka finanssikeinotteluillaan tuhosi monen ihmisen elämän. Samoin kuin JW:n suosituin videoklippi, jossa hänen samojedi-koiransa Dallas hakee isännälleen juomatölkin jääkaapista! Tämä uusin levy poikkeaa edeltäjistään siinä, ettei vierailijoita juuri ole mukana, vaan homman hoitavat JW:n ohella hänen nykyisen yhtyeensä jäsenet; Jeff Asselin rummuissa, Jesse Whiteley koskettimissa ja Marc Decho bassossa. "Seventh Hour"on järjestyksessään seitsemäs. Kontrabasson runsas käyttö on sekin omiaan korostamaan tulkintojen perinnetietoisuutta. Vastaava suoritus lienee edelleen nähtävissä YouTubessa kappaleessa Let's Have A Ball (Bullmoose Cafe). Aivan kuin John Lee Williamsonin kuuleminen ja oppitunnit eli Sonny Boy ykkösen vaikutteet kuuluvat toisella tribuuttilevyllä "Billy Boy Plays Sonny Boy". Kahdessa kappaleessa steel-kitaraa soittaa lisäksi Jeremy Wakefield ja yhdessä National-resonaattorikitaraa Steve Dawson, joka on myös miksannut levyn. Billy Flynn soittaa kitaraa ja maukkaita mandoliiniosuuksia. Sellaisiahan ovat numerot (1), (3), (10) ja (12), mitkä yhdessä muodostavat kolmanneksen koosteen piisiannista. Madoff sai muuten teoistaan 150 vuotta vankeutta. (12) Grandmother's Death Vuoden 2010 alkupuolella USA:n Memphisissä oli erinäisiä merkittäviä blues-tapahtumia. Billy Boy Arnold kuuli Broonzya koulupoikana 1940-luvulla ja sai lähtemättömän vaikutuksen. Lauluosuudet ovat hallitun rauhallisia, mutta silti vakuuttavia. Liiteteksteistä on luettavissa, että Red ja kumppanit pyrkivät saamaan aikaiseksi vielä tätä tuotosta edeltänyttä Ruf-julkaisua "Back To The Black Bayou" syvällisemmän down home -kokonaisuuden. Heti avausraita Ain't Gonna Beg näyttää mistä on kysymys. Menettely on ymmärrettävä, vaikka tuttuja piirteitä löytyy niistäkin huomattavan paljon. Tavoitteena on ollut kuulostaa samalta kuin keikoilla, ja hyvin siinä onnistutaankin. JW:n omat kappaleet ovat valtaosin upbeat-tavaraa ja edustavat tyylillisesti laajaa juurimusiikin kirjoa. Mielestäni sen anti on miltei samaa huippuluokkaa kuin tuon paluukiekon.
Niinpä suosittelen myös tähän koosteeseen tutustumista etenkin 40- ja 50-lukujen puoliurbaaneista bluessoundeista pitäville. Ehkä olisi voinut jättää väliin loppuun kulutetun Key To The Highway -kappaleen. Kaiken kaikkiaan Billy Boy Arnold tekee hienon kunnianosoituksen Big Bill Broonzylle. Covereita on kaksi: Little Miltonin blues I'm Tryin' ja Roy Orbisonin jiver So Long I'm Gone. Lokakuussa 2010 hän heitti keikan Juttutuvassa ja marraskuussa 2011 Storyvillessa ja Rokkikellarissa. Edellinen albumi "Midnight Memphis Sun" äänitettiin Memphisin maailmankuulussa Sun-studiossa ja mukana vierailijoina tällä varsin hyväksi arvioidulla levyllä (BN 6/2010) olivat mm. Pääartistin itsensä lisäksi on merkittävästi etualalla kitaristi Little Victor Mac, ja muista musikanteista tunnetuimpiin lukeutuvat harpisti Bob Corritore ja pianisti David Maxwell. JW on kolmimiehisine yhtyeineen vieraillut Suomessa kahdesti. Kolmosen kohdalle asetettua traditionaalia, jonka tekijöiksi on tällä kertaa merkitty Blind Lemon Jefferson ja Walter "Furry" Lewis, lukuun ottamatta kaikki muut bluesit on Iverson Minterin suosiman tyylin mukaisesti kirjattu hänen omiin nimiinsä. Esim. Ja laulu on levyn teeman mukaisesti Big Bill -vaikutteista. Tämän levyn kymmenestä kappaleesta kahdeksan on JW:n omia sävellyksiä, osa yhdessä Tim Wynne-Jonesin kanssa. Levyllä mukana olevat muusikot edustavat Chicagobluesin parhaimmistoa. Ennen kuunteluun ryhtymistä huomioni kiintyi jäähyväisiin ja kuolemaan liittyvien laulujen lukuisuuteen. En malta tässä yhteydessä olla mainitsematta Nobel-kirjailija Tomas Tranströmerin kommenttia ahneuteen perustuvasta kasinotaloudesta: "Pääoman rakennukset, tappajamehiläisen pesät, hunajaa harvoille". Äänitykset on tehty JW:n olohuoneessa Ottawan lähistöllä. Albumin kappalevalikoima on hyvin valittu, mukana on harvinaisuuksia ja klassikoita
Minä siihen toteamaan, että periaatteessa tämä on kyllä ihan uusi levy. Tail Dragger laulaa aivan kuin Wolf-vainaa. Timo Kauppinen
tara), Willie J. Tämä levy on sisällöltään aika vahvasti funkblues-painotteinen. Campbell (basso) ja Jimi Bott (rummut). Ja sitten se harppu... Delta Grooven pomo Randy Chortkoff haluaa selvästikin pitää yllä tallia, jossa taiteilijat täydentävät toisiaan. Asiasta voi olla montaa mieltä, mutta tämä rosteri puolustaa paikkaansa. Kuten alan ihmiset tietävät, Tail Dragger on saanut nimensä Wolfin esittämän (Willie Dixonin säveltämän) samannimisen kappaleen mukaan. Peteä lykästi saadessaan levytyssopimuksen Delta Groovelle. Levyn keskushahmo onkin JW ja sen parasta antia hänen kitarasoolonsa, joista parhaat mielestäni ovat kappaleissa Do For You ja I'm Tryin'. Mainio kappale on myös Heartbreaker, joka on sekoitus rockabillyä, swingiä ja jump-bluesia. James Yancy Jones "ansaitsi"kyseisen kutsumanimen, kun seurasi Wolfin jalan- tai tietysti täytyisi sanoa äänen jälkiä, sillä Mr. Hyvänä esimerkkinä sopisi vaikka John Lee "Sonny Boy I" Williamsonin Sugar Mama, jossa kuuluu niin Wolfin laulu ja harppu, Sumlinin iki-ihana kitarointi, kuin itsensä Henry Greyn piano ja tukena oleva laulukin. Big Pete on yksi viime aikojen laulu- ja huuliharppuyllättäjistä. Ne onnelliset Teistä, jotka olitte kevään Stompin' at the Savoy -konsertissa ja näitte Tail Draggerin ja Bob Corritoren esiintyvän Tomi Leino Trion taustoittamana, tiedätte hyvin millaista musiikkia levy
MARQUISE KNOX Here I Am (APO 2024)
(1) Here I Am (2) You Better Pray (3) Two Can Play Your Game (4) Tears Feel Like Rain (5) Feel Like Goin' Home (6) America's Blues (7) Coming For Your Loving (8) Can A Young Man Play The Blues (9) Love Me Through The Pain (10) I Can't Be Satisfied (11) I'm Bad (12) Two Trains Running Marquise Knox on 21-vuotias bluesartisti (kitara ja laulu), joka kuulostaa ikäistään vanhemmalta. Omia sävellyksiä ei ole, mutta lainakappaleet on valittu tyylillä. Eli absoluuttisesti tämä levy ei sisällä
- 57 -
3 - 2012 ·. Kaikkineen hieno levy, jonka kruunaa Little Walter -klassikko (13), jossa Paul Oscher soittaa melodicaa (!) ja Big Pete vetää mainiot akustiset harppusoolot. JW:ssä on samaa tuoreutta kuin vahvalla nousuuralla olevassa JD McPhersonissa, joka myös luo vetävää retrohenkistä rytmimusiikkia modernilla otteella. Kaikki variaatiot diatonisen, kromaattisen, akustisen ja kupitetun välillä saavat kyytiä. Lester Butlerista Jimmy Rogersiin kaikki on sovitettu Peten näköisiksi ja kuuloisiksi lopputuloksiksi. Erittäin tiukka bändi, jossa kuitenkin ylivoimainen mestari on nuori ja lahjakas Marquise Knox. Harri Haka
pitää sisällään. Muutenhan tämän tason lahjakkuudet päätyvät usein esiintymään pienellä palkalla klubisettien parissa. Tämä on ollut voitto molemmille osapuolille, sillä nouseva tähti tuo yhtiölle myyntiä ja samalla nuori artisti saa keikkoja ja mainetta. Vaikutteita on kuitenkin alan mestareilta mukaan lukien Buddy Guy, Albert King ja Muddy Waters. Pertti Nurmi arvioi edellisen levyjulkaisun ja oli myös hämmästynyt, miten näin nuori kaveri voi olla ääneltään ja soitoltaan niin kokeneen kuuloinen. Mukana on kolme Muddy Waters -coveria (5, 10 ja12). Cold Outdoors on poikkeus rutiiniin, sillä se on miehen toisen suosikin eli Jimmy Reedin kappale, jossa kaikki palaset esitetään jälleen lain ja sääntöjen mukaan, Reedin laulua ja harppua sekä Eddie Taylorin kitaraa myöten. Kun Chicagossa kerran huidellaan, niin kyllä silloin kylän toinenkin suuruus eli Muddy Waters on lähistöllä, kappaleet Through With You ja Done Got Old lähestyvät myös kyseisen miehen tuotantoa. Mukaan olisi hyvin mahtunut vaikkapa klassinen rock'n'roll-cover kitarasooloineen, minkä keikalla olleet tietävät JW:ltä hyvin luonnistuvan. Blues ei koskaan tule kuolemaan niin kuin Marquise toteaa omassa lausunnossaan... Muut muusikot ovat Wayne Sharp (koskettimet), Eugene Johnson (basso) ja Mike Rattle (rummut). Toivottavasti ahkerasti Euroopassa keikkaileva JW eksyy taas tänne Suomeenkin. Tämän levyn myötä kaverukset vievät meidät kuulijat vielä kauemmas aikojen taakse hikisensavuiseen 50-luvun Chicagoon. vaikea löytää suoraa vertailukohtaa, mutta uskallan väittää Peten kuuluvan nykyharpun top kymmeneen. Jos jostain JW:n levyä voi vähän arvostella, niin se on sen lyhyys, vain reilut 30 minuuttia. Harri Haka
BIG PETE Choice Cuts (Delta Groove DGPCD 149)
(1) Driftin' (2) Can't You See What You're Doin'To Me (3) Act Like You Love Me (4) Just To Be With You (5) Don't Start Crying Now (6) I Got My Eyes On You (7) Hey Lawdy Mama (8) I Was Fooled (9) Rockin' Daddy (10) Left Me With A Broken Heart (11) Just Your Fool (12) Chromatic Crumbs (13) I'm A Business Man Hollantilainen Pieter Van Der Pluum a.k.a. Keep on Bluesin' Jari Kolari
TAIL DRAGGER & BOB CORRITORE Longtime Friends In The Blues (Delta Groove DGPCD 150)
(1) I'm Worried (2) Sugar Mama (3) Birthday Blues (4) She's Worryin' Me (5) Cold Outdoors (6) So Ezee (7) Through With You (8) Done Got Old (9) Boogie Woogie Ball (10) Please Mr. Choice Cuts on alusta loppuun hieno blueslevy. Käsillä oleva albumi on ehkä siinä mielessä kliseemäinen, että mukaan on haalittu erikoisvierailijoita, joiden cv ei jätä ketään kylmäksi. Johnny Dyerin laulu (10), Kim Wilsonin harppu (3) ja Rusty Zinnin kitarointi (11) tekevät tästä hienon kokonaisuuden, unohtamatta tärkeää housebändiä; Alex Schultz (ki-
WALTER TROUT Blues For The Modern Daze (Provogue PRD 368)
(1) Saw My Mama Cryin' (2) Lonely (3) The Sky Is Fallin' Down (4) Blues For My Baby (5) You Can't Go Home Again (6) Recovery (7) Turn Off Your TV (8) Lifestyle Of The Rich And Famous (9) Never Knew You Well (10) Puppet Master (11) Money Rules The World (12) All I Want Is You (13) Brother's Keeper (14) Blues For The Modern Daze (15) Pray For Rain Kun panin tämän levyn soimaan, parempi puoliskoni alkoi hyräillä mukana ja sanoi että tuttu biisi. CD
tutkailut
sijaan kuullaan JW:n terävä kitarasoolo á la Steve Cropper. Huomionarvoista on tosiaan, että tämän ikäinen muusikko tekee näin vakuuttavaa jälkeä. Big Pete pärjää omilla avuillaan, mutta edellä mainituista syistä tälle julkaisulle on otettu mukaan vierailijoita. Kuten todettua, levyllä soittaneet muusikot ovat alansa huippua, kitaristit Kirk Fletcher ja Chris James, basisti Patrick Rynn sekä rumpali Brian Fahey, todellinen bluesharpisti Bob Corritore sekä elävä legenda, Howling Wolfin pitkäaikainen luottopianisti Henry Gray, joka lukeutuu niihin muutamiin isoihin nimiin (kuten Otis Spann ja Johnny Jones), jotka ovat saaneet oppinsa itseltään Big Maceo Merriweatherilta. Levyn kappalevalikoima on pääosin Marquise Knoxin omia sävellyksiä. Laulajana hän muistuttaa hätkähdyttävästi Paul Butterfieldiä. Ja muiden kannattaa ehdottomasti hankkia se jostain valtakunnan hyvin varustetusta levykaupasta jos aito, hyvin soitettu, rehellinen 50-luvun Chicago-blues kiinnostaa. Useat levy-yhtiöt yrittivät saada Knoxia listoilleen, mutta loppupeleissä APO vei voiton. Jailer Osuvan nimen kaverit ovat valinneet levylle "Longtime Friends In The Blues", ja se juontaa juurensa tietysti miesten pitkäaikaiseen ystävyyteen hamasta 70-luvun alusta asti. Levyn muusikot ovat huippuluokkaa, siitä iso kiitos harpisti Bob Corritorelle, joka on löytänyt juuri sopivat soittajat jokaiseen instrumenttiin; kaikki tietävät täysin, mitä ja miten Wolfit täytyy soittaa
Kiss-cover on sovitettu kuulostamaan soulilta. Harvinaisen hyvän äänen omaava Meena osoittaa olevansa pätevä nyt myös lauluntekijänä, ja tämä kakkoslevy voidaankin epäilemättä laskea onnistumiseksi. CD
tutkailut
mitään uutta, mutta ja iso mutta se vanha onkin sitten esitetty niin maan perusteellisella svengillä ja raivolla. Nyt on kuitenkin tarjolla unpluggedmateriaalia eikä huonoa sellaista. Vaikka tätä arvioidessa on vasta huhtikuu, niin merkkaan tämän julkaisun tämän vuoden parhaimpien joukkoon. Blues For My Baby on hidas 12/8-tahtilajissa kulkeva slowari, jossa muista biiseistä poiketen vain lievästi säröinen kitara vuoropuhelee pianon kanssa. Eija Jauhiainen
kus Marageter ja rumpali Jamie Little. Lähes yhtyeen vakijäseneksi tullut kitaristi, tuottaja, kummisetä Kid Ramos on myös mahtavassa roolissa kitaroineen. Alkuperämerkinnät puuttuvat valitettavasti kansiteksteistä. Kuten arvata saattaa, levyllä kuullaan paljon hienoja kitarariffejä sekä monipuolista blues-huuliharppua laajalla kirjolla. Tämän promolevyn mukana ei tullut mitään informaatiota siitä, onko mukana vierailijoita. Jos et ole Walter Troutiin tutustunut ja Gary Moore tai Joe Bonamassa ovat sinulle rakkaita, suosittelen hankkimaan kaikki Troutin levyt. Pleading My Case ja Ramos näyttää uuden puolen itsestään eli nappaa tässä slide-kuningas Elmoren roolin itselleen hienolla vedollaan; tässä mennään vauhdilla Madison Streettiä päästä päähän. Meenan ensilevy "Try Me"vakuutti varsinkin hitailla kappaleillaan, joissa Meenan vahva ja vivahteikas ääni pääsi oikeuksiinsa (ks. Stevie Ray Vaughanin kitaratyylin ystävät pitänevät esimerkiksi jyräävästä slide-kitararunttauksesta Beg Like A Sinner tai kappaleiden Come To Mama ja Singing Songs sooloista. Sonny Boyn ja Sonny Terryn hienoa akustista harppubluesia sekä monien muiden lainoja on tällä levyllä tarjolla. Hummel on kirjaimellisesti mennyt takakuistilleen ja soittanut sydämensä kyllyydestä bluesia, joka on aitoa ja kaikin tavoin rehellistä. Hidas blues My Operator alkaa hienolla Johnny Mainin kitaraintrolla, joka on aivan edellisen Madisonin naapurista, ja syvällä South Sidessähän silloin ollaan. Brother's Keeper onkin sanomaltaan uskonnollinen, väkevästi vedetty slowari, joka saa jo ensitahdeissa kylmät väreet selkäpiihin. Aivan yksin Hummel ei näitä kappaleita äänittänyt. Kiitos puhallinsektion ja Meenan tunteikkaan laulun, lopputulos on varsin onnistunut. Avausraita Movin´ On on yksinkertaista kitarariffiä toistava tavanomainen bluesrock. Kitaraosuuden aloittaa Johnny Main
MEENA Feel Me (Ruf 1177)
(1) Movin' On (2) I Was Made For Loving You (3) Stay Away From Me Baby (4) If I Meet You One More Time (5) If You Had A Diamond (6) Beg Like A Sinner (7) Feel Me (8) Come To Mama (9) My Empty Bed (10) Lord Have Mercy (11) Singing Songs (12) My Performance Is Over Itävaltalainen laulaja Meena Cryle kiersi Eurooppaa viime vuonna Erja Lyytisen kanssa Double Trouble Tourin merkeissä. 1951) ja vuosikymmen nuoremman Haynesin ulkoinen olemuskin samantapainen. Epäonnistuminen voi johtaa unohdukseen ja onnistuminen taas aseman vakiintumiseen ja nousevaan uraputkeen. Huuliharppu on mukana raidoilla (3) ja (11). Kuutosraidan kitara poikkeaa Troutin tyylistä, tuo mieleen toisen Bluesbreakerskitaristin, Peter Greenin. Trout viihtyi Mayallin mukana viisi vuotta, 38-vuotiaana hän päätti aloittaa soolouran, ja kun Jumala vielä lupasi hänelle raitistumisen vastapainoksi menestyksekkään uran, tie tähtiin oli selvä. The 44's muodostuu vakituisesti neljästä kaverista; Johnny Main (laulu ja kitara), Tex Nakamura (huuliharppu), Mike Turturro (bassot) sekä J.R. Pidän myös erityisesti hänen kitarasoundistaan, vanhan ja uskollisen Stratocasterin ääni muistuttaa paksuudessaan Les Paulia. tyylilajiin liittyvänä laulajana. Levyn 13:sta kappaleesta vain kaksi on covereita, Dixonin You'll Be Mine sekä levyn päättävä Wolfin Mr. Plussaa vielä siitä, että levy on poikkeuksellisen pitkä, 78 minuuttia. Chris Fillmore on ammattitaitoinen kitaristi, joka pääsee levyllä hyvin esille. Menestyksen tuomasta ilosta huolimatta duuri on Troutille lähes tuntematon, sillä pitkälti hänen riffinsä ja kappaleiden sävellajit ovat mollissa, Turn of your TV taitaa olla ainoa iloisessa sävellajissa kulkeva rock'n' roll-tyylinen kipale tällä levyllä. Harri Haka
THE 44'S Americana Featuring Kid Ramos (RipCat-110)
(1) Hanging Tree (2) Lady luck (3) Cocaine (4) Dixie (5) Shes Poison (6) Pleading My Case (7) Mr Operator (8) You'll Be Mine (9) Slip Slow Thang (10) 99 To Life (11) Hard Times (12) MR Highway Man (13) Hold On Americana on yhtyeen toinen levy jatkaen edellisen viitoittamaa Chicago-pohjaista West Coast -saundeilla ryyditettyä soitantaa. Lozano (rummut). Levyllä on lukuisia vastaavia tekijänoikeusmokia. 99 To Me on mukavan rullaava Chicagohumppa, jossa Nakamura tahkoaa taustan kanssa samaa tahtia. Roger Inniss Erja Lyytisen bändistä on lainassa viidellä raidalla ja Hot Pants Road Clubin kolmimiehinen torvisektio jykevöittää soundia muutamassa kappaleessa. Mukana ovat kitaristi Rusty Zinn, pystybasisti
· 3 - 2012
- 58 -. BN 2/2010). Omiin mieltymyksiini kuuluu myös kuubalainen bolero-rytmi, jota kutsutaan Euroopassa usein myös rumbaksi. Hän soitti soolot silloin, kuten nytkin, aivan kuin kyseinen soolo olisi ainoa, jonka hän saa elämässään soittaa, pannen siihen kaikkensa. Muita tunnelmallisia hitureita ovat Meenan veljelleen omistama If I Meet You One More Time, balladi My Performance Is Over sekä My Empty Bed, joka muistuttaa soinnutukseltaan etäisesti ZZ Topin kappaletta Jesus Just Left Chicago. Nyt julkaistu toinen levy jatkaa samaan malliin, mutta ilman vierailevia Ruf-yhtiön kitaristeja, jotka olivat näyttävästi esillä debyyttialbumilla. Aiemmin Walter Troutia ei tässä lehdessä ole kovinkaan korkealle noteerattu, mutta hän, samoin kuin esittämänsä raskaalla kädellä ryyditetty blues, sattuu olemaan minun mieleeni. Uskomattoman hieno ja täyteläinen soundi saatiin tällä kokoonpanolla aikaan. Kunnia kuuluisi kuitenkin alkuperäisille artisteille. She's Poison on laahailevan hidasteleva blues, jossa kahden kitaristin pelailut menevät melkein kaksintaisteluksi, välimieheksi joutuu Nakamura harppuineen. Sitä kuullaan kappaleessa If You Had A Diamond. Muutenkin levy tuo tyylillisesti mieleen kyseisen yhtyeen, ja onhan herrojen Trout (s. Sävellykset ovat Meenan ja Chris Fillmoren originaaleja lukuun ottamatta kappaleita I Was Made For Loving You (Kiss) ja Come To Mama (Etta James). Albumi on myös kitarasoolojen juhlaa; muille soittajille ei sooloja suoda, mikä on pikkuinen puute, sillä Hammondit murisevat maukkaasti taustalla monella raidalla ja ehkäpä urkurikin olisi halunnut soolon vetää. Johnnyn laulussakin on huomattavissa Elmore oppi-isän raakuutta. Lisäksi tarvittaessa mukaan pyydetään paikalle torviosastoa hoiteleva Ron Dziubla. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kierrätetään vanhaa kaavaa ja kitara mouruaa kuin kollikissa keväällä. Ensi tutustumiseni herraan oli, kun hän soitti TV:ssä Pori jazzeilla John Mayallin bändissä joskus 1980-luvun loppupuoliskolla. Mark Hummelin harpunsoitto on omaa luokkaansa, mutta ilman säestäjiä levy olisi jäänyt vajaaksi. Timo Kauppinen
RW Grigsby sekä kosketinsoittaja Bob Welsh. Levyn monipuolisuutta täydentää vielä gospel-vaikutteinen Lord Have Mercy. Meenan lisäksi kokoonpanoon kuuluu luottokitaristi Chris Fillmore, basisti Marlene Lachersdorfer, kosketinsoittaja Mar-
MARK HUMMEL Back Porch Music (Mountain Top Productions #)
(1) Have You Ever Been In Love (2) Living With The Blues (3) Ease My Mind (4) My Little Machine (5) Shake Your Boogie (6) But I Forgive You (7) I Just Keep Loving Her (8) Can't Hold Out Much Longer (9) Evans Shuffle (10) Love In Vain (11) She Moves Me (12) Let Me Go (13) Learned My Lesson (Changed My Ways) (14) Worried Life Blues (15) Step Back Baby (16) See See Rider Mark Hummel tunnetaan parhaiten sähköisen huuliharpun taitajana ja ao. Se ainoa poikkeus kaavasta on levyn nimibiisi (14), joka on hyvin Gov't Mule -tyylistä hardrokkailua. Artistin toista levyä pidetään jopa ensilevyäkin tärkeämpänä, koska se näyttää kehityssuuntaa. Viimeinen kappale on esitetty pelkän näppäillyn akustisen kitaran kanssa. Kaikki vähänkään bluesia tutkineet tietävät, että My Little Machine on Sonny Boy ykkösen eikä Humblebug Musicin sävellys. Highway Man. Levy alkaa raa'anoloisella rullaavalla boogiebluesilla, joten kaikki on hienosti valmiina hyvää keikkaa ajatellen, ja bändi näyttää heti missä mennään
Ymmärrän hyvin Pekan näkemyksen, vaikka oma suosikkini hänen varhaistuotannostaan onkin reipasrytminen The Wanderer. Kaiken kaikkiaan kysymyksessä on kuitenkin niin tasokas tuotos, että se voi hyvinkin sisältyä
kuluvan vuoden parhaiden hankintojeni joukkoon. Hänellä näyttää erilaisia bändiprojekteja piisaavan
vaikka kuinka paljon, mutta ei se mitään. Dion kun ei basistinsa ja rumpalinsa tukemana esitä ainakaan mitään tyylipuhdasta bluesia, mutta ei heidän tuotoksiaan voi miksikään silkaksi popiksikaan tuomita. Olen huomannut poikkeuksetta pitäväni levyistä, joilla hän hääräilee mukana, eikä tämäkään kerta tuota pettymystä. Hauskan, torvisektion kuuloisen taustakuoron sävyttämä, pianovetoinen (Too Busy To) Reproduce tekee puolestaan selväksi, että Tokus ei todellakaan kärsi vauvakuumeesta. Kappale on hieno osoitus siitä, ettei aina tarvitse edetä höyryjyrän tavoin; kaiken meuhkaamisen, boogien ja rokettirollin jälkeen tällainen palauttaa mielen mukavasti juurilleen. Kenties se innoitti häntä erilaisiin blues-kokeiluihin jo 60-luvun puolella, ja viime aikoina Dionin blues-vimma on vain lisääntynyt. Svengaava shuffle Too Much Butt kertoo ylistävään ja ylpeään sävyyn farkkuihin mahtumattomista kannikoista ja hidas blues Wifebeater tarjoaa suorasukaisia ratkaisuja perheväkivaltaan. Minä kun tykkään maustaa makaronilaatikkoakin vähän tujakammin, niin aivan samoin myös Mama Tokus on meitsin makuun! Marko Aho
THORBJØRN RISAGER Dust & Scratches (C&P Code Records 2012 CopeCD 166)
(1) Single Tear (2) More (3) Back Home (4) In The Back Of My Mind (5) Precious Time (6) End Of Time (7) Dealer's Dealing (8) All Your Dollars (9) On My Way (10) Make It Real (11) House Rocking Band Thorbjørn Risager on Tanskan ehkä tunnetuin bluesmuusikko, joka on monipuolisella ja voimallisella blues-rock-soul-jazz-funk-musiikillaan hankkinut vuosien varrella paljon ystäviä Pohjoismaista ja viime aikoina yhä enemmän myös Keski-Euroopasta, jossa hän ahkerasti keikkailee. Suurin osa materiaalista on Mama Tokusin itsensä kirjoittamaa, mutta ainakin kolme lainaa kuuluisi seassa olevan. Funkin, gospelin ja ties minkä sävyinen rento meininki saa nimittäin hyvälle tuulelle. Keep on Bluesin' Jari Kolari
DION Tank Full Of Blues (Blue Horizon BHV-16787)
(1) Tank Full Of Blues (2) I Read It (In The Rolling Stone) (3) Holly Brown (4) Ride's Blues (For Robert Johnson) (5) Two Train (6) Do You Love Me Baby. Highway Man pärähtää vauhdilla soimaan. Viitonen on yhdistelmä Muddy Watersin tunnetuksi tekemästä teemasta Still A Fool ja Robert Johnsonin klassikosta Ramblin' On My Mind, ja kuutonen on peräisin John Mooneyn ohjelmistosta. Paljon mieluummin häntä ihastelisin kuin John Fogertya tai vaikka Eric Claptonia. On the Ragtime onnistui ainakin allekirjoittaneen mielenkiinnon herättämään. Nuo modernit kotkotukset on onneksi jätetty suurelta osin varsin huomaamattomaan osaan vähän niin kuin lihamakaronilaatikon sekaan heitetty ripaus chiliä tai muuta eksoottisempaa maustetta. Lee soittaa bändissä kitaraa, lapsteelia ja paikoittain myös bassoa. Mikäköhän festivaaliporukka ymmärtää tuoda Dionin näille tantereille. Siinä kuullaan beatboxausta ja sämpläilyä runsaamminkin, mutta onpa seassa myös usvainen huilusoolo. Numeroita (5) ja (6) lukuun ottamatta kuultavat teokset ovat joko Dionin yksin tai kumppaninsa Mike Aquilinan avustuksella valmistamia. (7) You Keep Me Cryin' (8) My Michelle (9) My Baby's Cryin' (10) I'm Ready To Go (11) Bronx Poem Entisten aikojen pop-listojen sankari Dion DeMucci sai näköjään Belmonts-lauluhtyeensä kanssa vuosina 195863 kaikkiaan seitsemän levytystä myös r&b-tilastoihin. Päätöksenä tuleva sähäkkä Yes We Can Can on se kohta makaronilaatikkoa, johon on jäänyt vähän reilumpi kökkäre chiliä. Yhtye on tehnyt kappaleesta omanlaisensa version, Wolfia ei siitä kovinkaan tunnista, ennemminkin ollaan lähellä Lester Butleria, mutta mukava veto silti. Olen pyöritellyt tätä noin 45 minuutin mittaista koostetta laitteissani jonkin kerran, ja nuo kuuntelut ovat saaneet kaltaiseni konkarinkin jopa jossakin määrin ymmälleni. Musiikillinen yleisilme on pidetty sopivasti vanhahtavana, vaikka levyllä kuullaan myös skrätsäystä ja sämpläystäkin. Tältä pohjalta onkin luontevaa, että mukana puuhastelee myös koko joukko vierastyövoimaa, ja tokkopa bändi keikoistakaan ilman täydennysmiehiä/-naisia selvinnee. Hold On päättää soitannat, siinä molemmat kitaristit Johnny ja Kid antavat vielä viimeiset näytöt osaamisestaan, ja sitähän löytyy paitsi kotitarpeiksi, myös naapureille jaettavaksi. Dionin laulu on kauttaaltaan erinomaisen tyylikästä, eikä moittia sovi hänen nasevaa kitarointiaankaan. The Sons Of Bitches -kokoonpano on koostumukseltaan omaperäinen. Kuten aika monesta kappaleesta voi kuulla, yhtyeen pohjat on löydetty Michigan-järven etelärannan ympäristöstä ja helvetin hyvin on kyllä rantoja kierrelty ja asiat omaksuttu. I Just Want Some Anarchy on yllättäen Sex Pistolsia I Just Wanna Make Love To Youn vaatteissa vieläpä ihan onnistunut yhdistelmä. Kolmas laina kolmekymmentä-luvun dirty blues If It Don´t Fit tulkitaan vanhan kuuloisena versiona ja soundissakin saavutetaan tavoiteltua gramofonimaisuutta. Hard Times, akustinen esitys kitaran, harpun ja rennon laulun kera, johon vispilöiden rauhallinen suhina taustalla luo mukavan John Brim -tunnelman. Noin nelikymppinen Thorbjørn siirtyi opettajan hommista muusikoksi 2000-luvun alussa ja on julkaissut vuoden 2005 esikoisalbumin "Live 2004" jälkeen lähes vuosittain
- 59 -
3 - 2012 ·. Ryhmään kuuluu laulaja/ lyömäsoittaja Tokusin lisäksi vain kaksi taustalaulajaa ja kaksi puhaltajaa. Pidän kuitenkin luultavana, että jatkossa kuuntelen selvästi useammin tätä uutuutta kuin Dionin vanhoja äänitteitä. Yhtään heikkoa esitystä ei ole lipsahtanut mukaan, ja tällaiselle pienimuotoiselle kokonaisuudelle kolmen vartin pituus on oikea valinta. Omissa lauluissaan Mama Tokus käsittelee rehvakkaasti naiseuden eri puolia mustankin huumorin sävyttämänä. Mustaksi mainitulle musiikille tyypillisiä piirteitä siitä löytyy kyllä välillä runsain mitoin, mutta kun tämä vetreä veteraani ei millään tavalla yritä piiloitella vitivalkoisia taustojaan, sitä taitaa olla parasta kutsua nimenomaan Dionin bluesiksi. Vesa Walamies
MAMA TOKUS & THE SONS OF BITCHES On The Ragtime (omakustanne) -11
(1) That Was It (2) Trouble With A Lowercase T (3) Too Much Butt (4) If It Don´t Fit (5) Wifebeater (6) Silver Fox Fixation (7) (Too Busy To) Reproduce (8) Packing For The Promised Land (9) I Just Want Some Anarchy (10) 500 Nights (11) Yes We Can Can Brittiläinen Mama Tokus tarjoilee debyytillään maukasta souliin ja gospeliin nojallaan olevaa bluesia. Taas mennään niin Chicagossa, niin Chicagossa. Kollega Pekka Talvenmäki on tunnustanut useampaan otteeseen, että hänen mielestään Dionin Runaround Sue on maailman paras levytys. Sitä ei tunnu haittavan hänen korkeahko ikänsäkään, mieshän on syntynyt jo v. Soitannollinen puoli on hyvissä käsissä, sillä bändin vetovastuun on ottanut hoitaakseen Wildcardsista ja Big Combostaan tuttu Vince Lee. New Orleanslaisittain rullaava ja isolla torvisektiolla ryyditetty Silver Fox Fixation ylistää harmaantuneiden herrojen tietotaitoa rakkauden saralla. No heti seuraavassa loppuu rauha, kun levyn toinen laina eli Ison Ulvovan Suden Mr. CD
tutkailut
ennen kuin Tex heittää sekaan omat Cottoninsa ja innostaa sitten Ramosin kepittelemään lopuksi Mainin kanssa. -39
Tämä on tyylipuhdasta Mississippibluesia á la R.L. Levyn kappaleet ovat Thorbjørnin kynästä lukuun ottamatta kappaleita More ja All Your Dollars, jotka on säveltänyt yhtyeen kitaristi Peter Skjerning. "They Call Me The Professor" ei ole nykysuuntauksen mukaista siististi äänitettyä ja loppuun asti
siloteltua harppu-kitara-bluesia, vaan ennemminkin 50-luvun konstailematonta, hiukan raakaa, suoraviivaista ja hikistä ghetto bluesia, johon Professorin karhean miehekäs laulu luo lopullisen silauksen. Tämä ei ole puhdas blues-levy, vaan mukana on mm. Chantel soitti paikallisissa klubeissa jo 12-vuotiaana ja suoritti Leedsin Music Collegen tutkinnon täysin pistein koulun historian ensimmäisenä. Burnside, johon Thorbjørnin Joe Cockeria ja Ray Charlesia muistuttava ääni istuu mainiosti. Kolmas ja samalla sopivan juhlavasti levyn päättävä instru Eine Fur Herr Schmidt on tyylikäs kromaattinen kunnianosoitus esikuvalleen ja mentorilleen George Smithille. Margolinia lukuun ottamatta levyllä soittaneet muusikot ovat varsin tuntemattomia; mutta asiansa osaavia ja kuuleman perusteella täysiä ammattilaisia kaikki. Musiikkipalkintoja alkoi tulla ja 2011 British Blues Awards -juhlissa hänet nimettiin vuoden nuoreksi artistiksi. Avausraita Single Tear jyrää keskitempossa, ja puhaltimet ja basso antavat kappaleelle tukevan pohjasoundin. Uusimman levyn kansikuva ja nimi antavat jo vihjeen musiikin laadusta. Thorbjørn seisoo kansikuvassa ilmeisesti kalkkikivilouhoksen murskekuljettimen tuntumassa. Keep on Bluesin' Jari Kolari
CHANTEL McGREGOR Like No Other (Tis Rock Music Ltd) -11
(1) Fabulous (2) I'm No Good For You (3) Like No Other (4) Freefalling (5) Rhiannon (6) Caught Out (7) Daydream (8) Cat Song (9) Screams Everlasting (10) Happy Song (11) Not Here With Me (12) Help Me Chantel McGregor on nuori englantilainen superlupaus, joka on soittanut kitaraa pikkutytöstä asti.
Edistyminen on ollut nopeaa. Molemmissa foni ja trumpetti saavat soolotilaa ja ne tuovat kappaleisiin jazz-vivahteita. Levyn avaava Fabulous on esimerkiksi yksinkertaiseen riffiin perustuva pop-kappale. Jos tämä ei innosta, niin I'm No Good For You on sitten jo selkeää bluesia. Parhaiten Muddyn muistoja kuullaan kappaleessa My Life An Exercise In Blue, johon Bob Margolinin slide tuo hienosti oikeanlaista aitoa tuntua mukaan. Tosin jouset ja Chantelin laulu keventävät tätä kokonaisuutta. Nopeasti miehestä kehkeytyikin taitava ja tunnustettu muusikko myös sillä saralla. Chantelin teknisen taituruuden voi käydä toteamassa YouTubessa. Mukavan rullaava swingi-blues It Just Comes Natural svengaa nimensä mukaisesti luonnollisen kivasti, ja yhtyeen vakituisen kitaristin Tom Ferraron soittama T-Bone Walker -vaikutteinen soitto sopii siihen hienosti. Suosikkien valinta näistä tyylillisesti vaihtelevista kappaleista riippuu vahvasti kuulijan omasta musiikkimausta. Screams Everlasting on surullinen erolaulu, jossa on tuskainen hieno kitarasoolo. Sitten seuraa täystyrmäys! Chantelin 14-minuuttista tulkintaa Robin Trowerin Daydreamista ei voi kuunnella kuin lumoutuneena. Chantelin soitto on vivahteikasta ja kerrassaan häikäisevää. Holmes innostui siinä määrin miehen upeasta soitosta, että päätti alkaa itsekin harpistiksi. Holmes pääsikin usein lavalle parin kappaleen verran yhtyeen vieraillessa Bostonissa. Edellinen levy "Track Record" arvioitiin BN-numerossa 4/2010 ja sitä edellinen "Live At Victoria" numerossa 6/2009. Lainakappaleita on kolme: Rhiannon (Fleetwood Mac), Daydream (Robin Trower) ja Help Me (Sonny Boy Williamson). poppia, folkkia ja balladeja. Jimi Hendrixin bravuurit Voodoo Chile, Red House ja Little Wing. Hienoa, että tällaisia yllätyksiä putkahtelee vielä aika ajoin esiin ja kun levy on täyttä asiaa, voin suositella sitä kaikille harppubluesin ystäville. Back Home on hypnoottinen balladi ja In The Back Of My Mind rytmikkäästi rullaavaa New Orleansia pianosooloineen, Dealer's Dealing on funkkia ja House Rocking Band jump-bluesia. Nimikappale Like No Other on surullinen, hidas balladi. Levyn aloittava nimikappale ilmentää ja tuo esiin jo yksinään kaiken sen, mitä koko levy edustaa. Meksikolaistyylistä trumpettia kuullaan soolosoittimena myös More'ssa. End Of Time ja Make It Real ovat hitaita soul-blueseja, jotka voisivat hyvin olla peräisin Ray Charlesin jäämistöstä. Kitaristina suurimmalla osalla kappaleista toimii mainittu Tom Ferraro, ja hänen hillitty soittotapansa tukee hienosti esitettäviä kappaleita. Caught Out on Jethro Tull -tyyppistä progea ja kitarasoolo on taas mainio. Albumi koostuu 12 kappaleesta, joista viisi on akustisia. Mainio cover-valinta ja levyn ehdoton helmi. Jos Fleetwood Macin Rhiannon oli poppia, niin Chantelin versio kappaleesta on lähempänä folkkia akustisen kitaran ja sellon kera. Tämä uusin kiekko on Thorbjørnin kuudes albumi. Altistuminen lapsuudenkodissa Led Zeppelinin musiikille taas kuuluu kappaleessa Freefalling, jossa on jopa heavy rockin sävyjä. Blues-diggareita ilahduttanee levyn päättävä Chicago-blues-standardi Help Me, jossa Chantel näyttää osaavansa soittaa tyylikkäästi myös mukaansa tempaavaa bluesrokkia.
· 3 - 2012
- 60 -. Sen sijaan Professorin musiikki on perinteitä tulvillaan Texasin, Deltan, ja tietysti kun harpisti on, niin myös Chicagon suunnilta. Ensilevyä on odoteltu jo muutama vuosi ja se ilmestyi vihdoin viime huhtikuussa. Kaikuja entisaikojen Mississippin puuvillapelloilta, joihin on lisätty sopiva annos modernia sähköistä blueskitaraa. Professor Harpin tukevaa harputtelua kuullaan läpi levyn. Toisena Wild Weekend, rytmillisen rento, vähän Los Fabulocosin tyylinen americano. Timo Kauppinen
THE UNDAUNTED PROFESSOR HARP They Call Me The Professor (omakustanne)
(1) They Call Me The Professor (2) Texago At Doyle's (3) Sugaree (4) Fightin' The Battle (5) What You Do To Me (6) Wild Weekend (7) Sly Black Fox (8) My Life An Exercise in Blue (9) It Just Comes Natural (10) Eine Fur Herr Schmidt Alunperin rumpalina toimineen Hugh Holmesin ura sai uuden suunnan 60-luvun lopulla, kun hän tapasi ja kuuli erään Muddy Watersin keikan yhteydessä George "Harmonica"Smithin soittoa. Chantelin oma Cat Song on nopeatempoinen lyhyt kitarailottelu. Holmes on syntynyt ja vaikuttanut koko ikänsä Bostonin alueella. Vaikka harpisteina molemmat Walterit ja George Smith ovat miehen tärkeimmät vaikuttajat, niin itse hän mainitsee Muddy Watersin silti olleen kaikkein merkittävin opettajansa. CD
tutkailut
uuden levyn. Bändissä on poweria yllin kyllin, sillä soittajia on kaikkiaan seitsemän. Miehen vahvaa, mutta tässä tapauksessa aika paatoksellista laulua kuullaan Brook Benton -tyylisessä bluesballadissa Fightin'The Battle, jossa on myös joitain tuttuja viitteitä Emil & the Estatics -laulajaan, Emil Arvidssoniin. Itseäni miellyttivät ehkä eniten nuo Ray Charles -tyyliset slovarit (6, 10) ja meksikolaistunnelmat (2). Musiikkia on levyllä moneen makuun. Hidas pitkä blues alkaa rauhallisesti. Kappaleen lopussa on Chantelin upea kitarasoolo. Peter Skjerningin All Your Dollars on levyn ehkä melodisin kappale, joka muistuttaa etäisesti the Band -yhtyeen americanaa. Muddy alkoi kutsua miestä nimikkeellä "the professional of the Harp", joka myöhemmin sitten kääntyi nykyiseen muotoonsa "The Undaunted Professor Harp". Klubikeikoilla Chantel on hämmästyttänyt kuulijoita virtuoosimaisella soittotekniikallaan, ja keikkaohjelmistoon kuuluvat mm. Seuraa popahtava iloinen Happy Song ja surullinen hidas Not Here With Me. Siis tavallaan poikkeus perinteisen kaavan bluesmieheksi, kun ei ole etelän poikia tai edes lähtöisin plantaasipeltojen lähettyviltä, kuten suurin osan hänen ikäisistään. 'Pölyä ja naarmuja' varmaan syntyy tällaisessa ympäristössä ja ne kuvaavat hyvin myös Thorbjørnin bändin rouheaa musiikkia. Tämän instrumentaalin jälkeen siirrytään murheen alhoon. Chantelin laulussa on luonnollista lämpöä ja sävykkyyttä. Levyllä on kolme erityyppistä instrumentaalia, joista ensimmäinen Texago At Doyle's on kappale, jossa Professor näyttää hienosti harpistintaitojaan Walterin hengessä. Karheaääninen Thorbjørn soittaa itse komppikitaraa ja hänen lisäkseen yhtyeessä on basisti, rumpali, soolokitaristi, kosketinsoittaja, saksofonisti ja trumpetisti. Ja taas tunnelmasta toiseen. Chantel laulaa ensin herkästi lapsuudesta, puutarhoista, kukista, linnuista ja sen sellaisesta, minkä jälkeen seuraa 10-minuuttinen musiikillinen matka, jossa Chantelin eeppisen soolon intensiteetti ensin kasvaa hitaasti rauhoittuakseen jälleen ennen loppuhuipennusta. Kaiken kaikkiaan mainio levy, joka sisältää modernia, mutta hyvin perinnetietoista musiikkia. Dust And Scratches -tunnelma on vahvimmillaan koruttomassa maalaisbluesissa On My Way, jossa Thorbjørn laulaa kiertelevän bluesmiehen murheista akustisen ja sähköisen kitaran säestyksellä
Rytmikäs raita on erittäin maanläheinen, maukkaalla groovella varustettu esitys sykkii hyvää melodiaa. Mikke Nöjd
Vaikka suurimpia väristyksiä aiheuttivatkin mainiot cover-kappaleet, Chantel McGregor osoittaa jo tällä ensilevyllään olevansa lahjakas crossovermuusikko, joka on teknisesti virtuoositasoa, osaava lauluntekijä ja jolla on kyky soittaa ja laulaa tunteella. Rytmiryhmä tekee ansiokasta työtään Pasi Ryökkysen (basso) ja Juha Tannisen (rummut) voimin. Kitaransoitto alkoi paikallisissa rock-bändeissä Middlessexissä, josta Michael siirtyi 1970-luvun puolivälissä Nashvilleen. Ei järisyttäviä elämyksiä, mutta roppakaupalla hyvää vanhanajan blues-tunnelmaa Syvästä Etelästä. Minimalismin voimaa todistaa puolestaan vähän folkahtava, vahvatunnelmainen (5). Uusimmat albumit ovat "Second Mind" (2002) ja "Lucky Charms" (2006). Timo Kauppinen
KOTIMAAN KATSAUS KEYSTONE COPS How To Crawl (RetroU Art RETROCD 1111)
(1) Greasy Music (2) Drive All Night (3) Missing Number (4) Roses On Our Bed (5) You Never Know (6) Got Me Goin' (7) First Lullaby (8) Janey's Gonna Leave (9) How To Crawl (10) Hard Work (11) Room To Move Maanmainio Keystone Cops -kolmikko on pitkästä aikaa käynyt studiossa ja saattanut kuultavaksemme uutta musiikkia. Viimeinen studioäänitys (Gonna Get 'Cha) on merkillinen sekoitus discopoppia ja soulbluesia. Touhu on ehkä vielä piirun verran tiukkadraivisempaa Hendrix-punkilla (10), joka onnistuu olemaan kovista otteistaan huolimatta myös rento. Liveosiolla (8-12) taustalla soittavat samat miehet alkupään studionauhoituksilla, vahvistettuna kitaristi Carlos Showersilla. Raita (3) alkaa hämäävästi balladina, mutta kiihdyttelee sittemmin tiukaksi rockiksi. Rollin' 'n'Tumblin'esitetään perinteisessä muodossa, jossa laulu on korvattu hyminällä ja 'hollerilla'. Hutilyönti Delmarkilta, mutta tekevällehän sattuu. Ensimmäinen Michael Messer Bandin albumi "Diving Duck" ilmestyi vuonna 1987 ja sitä seurasivat "Slide Dance"(1990), "Rhythm Oil"(1993) ja "Moonbeat" (1995). Sujuvasti old timey -maisemissa vilistävä (4) viljelee mehevää peltikitaraa, svengi on huikea ja henki kuin kansanlaulusta. Koska siitä on jo vierähtänyt pitkä tovi, on syytä muistuttaa kaksikon musisointiin ihastuneita, etteivät äijät suinkaan ole panneet pillejään pussiin, saati
- 61 -
3 - 2012 ·. Leppoisa on ote myös (9):llä, jolla kuullaan huuliharppuakin. Äärimmäiselle svengille viritetty (2) on kertakaikkisen hurjaa isokätistä jytinää. Korutonta delta-bluesia Michael esittää soolona säestäen itseään akustisella kitaralla (Moonbeat) ja sähkökitaralla (Rising Sun). Aiempien Keystone-levyjen tapaan tarjoaa tämä uutuuskin erinomaisen laajan otannan roots-musiikin kirjosta, kuitenkin niin, että paketin punainen lanka säilyy. Pääarkkitehtina toimii lukuisia kielisoittimia hallitseva Ville Leppänen, hän on myös kynäillyt kaikki levyn biisit. Rytmiryhmällä, Bill Hargrave (basso) ja Clarence "Curfew" Scott (rummut) on groove hanskassa. Language Of Blues tuo mieleen jopa ikivanhan yksitoikkoisen afrikkalaisen aavikkobluesin. Nykyisin ryhmä on vakiintunut Granán taustabändiksi ja tunnetaan nimellä The Troublemakers. Kaiken kaikkiaan varsin sekava kokonaisuus tämä Graná Louisen "Gettin'Kinda Rough". TT Tarkiainen
VOO DUO Mercy (omakustanne)
(1) Cowgirl Dance (2) I Want You To Know (3) Poorgirl Blues (4) Kindhearted Woman (5) Louise (6) Some Of These Days (7) Hightown (8) He's In The Jailhouse Now (9) Coming Home (10) Death Have No Mercy Janne Holopaisen ja Jorma Purasen muodostama akustinen Voo Duo tuli esitellyksi lehdessämme jo jokunen vuosi sitten (en nyt jaksa tarkistaa missä numerossa) edellisen levynsä ilmestymisen aikoihin. Soittokaveri-blueslaulaja Mike Cooperin levyllä "The Continuous Preaching Blues" Michael oli mukana vuonna 1984. Levyn sävellykset ovat yhtä lukuun ottamatta (perinnekappale Rollin' 'n' Tumblin') Michaelin omia, useimmat yhdessä yhtyeen kakkoskitaristi Terry Clarken kanssa. Raita (8) on nätti ja herkkäviritteinen kiireetön balladi, samoin vahvoja laid-back-fiiliksiä nostattava (11) ansaitsee tulla erikseen mainituksi. Perussoundeilla soittava kitaristi Tom Holland näyttää, kuinka Fender Telecaster soi osaavissa käsissä mallikkaasti ilman efektejäkin. Slide-vetoisuudella päästään herkuttelemaan (6):lla, jota voisi kutsua revittely-bluesiksi, ja lopussa rytisee oikein kunnolla. Michael Messerin ura on jatkunut aktiivisena tämän levyn jälkeenkin. Enemmin vauhtia löytyy sitten Muddy Watersin tyyliin esitetystä kappaleesta Living In Rhythm. National- ja dobro-kitarois-
GRANÁ LOUISE Gettin' Kinda Rough! (Delmark DE-812)
(1) Stagger Lee (2) Lead Foot Mama (3) Where You Been. Kokonaisuudessaan miellyttävää kuunneltavaa. Timo Kauppinen
MICHAEL MESSER National Avenue (Music Avenue 250302)
(1) King Guitar (2) Step Right Up (3) Crow Blues (4) Living In Rhythm (5) Language Of The Blues (6) Moonbeat (7) Rollin' 'n' Tumblin' (8) Riverboat (9) Rising Sun (10) Robert Johnson's Wake (11) Tailfeather Blues Michael Messer on 56-vuotias englantilainen kitaristi, joka on erikoistunut slide- ja resonaattorikitaramusiikkiin. Levyn helmiin kuuluvat myös melodinen, kaunis Crow Blues ja raukea Havaiji-instrumentaali Tailfeather Blues. (4) Learning How To Cheat On You (5) Big Dick, M'isipi (6) Bang Bang Ba-Bang Bang Bang Bang! (7) Gonna Get 'Cha (8) Wet Match (9) Queen Bee (10) Back Door Blues (11) I Can't Stand The Rain (12) Hey Joe Graná Louise tulee bluesin kehdosta, Chicagosta. Kattaus on monipuolinen. Lienee kotistudiohoopoilusta innostunut musikantti, jonka suhteellisuuden ja tyylitaju ovat pahemman kerran pettäneet. Studionauhoituksiin verrattuna live-esitys on sekavampi, johtuen toisaalta erikoisista kappalevalinnoista ja toisaalta Showersin supersäröisestä vinkukitaroinnista, joka kaiken lisäksi on miksattu puuroiseksi mössöksi. Erinomainen ensilevy todella lupaavalta artistilta. CD
tutkailut
ta kiinnostuneille löytyy runsaasti tietoa Michaelin nettisivustolta ja opetusvideoita YouTubesta. Samoilla rhythm'n'bluesin ja soulin sävyttämillä juurevilla linjoilla jatketaan seitsemän ensimmäisen raidan verran. Edellä esiteltyjen hienojen tunnelmointien ohella esittäytyy myös rankkakuosisempi osasto. Koneilla tehdyt taustat ja Granán persoonallinen ääni eivät oikein tunnu sopivan yhteen. Tuskin kukaan mitään muuta osasi odottaakaan, hieno levy. Keystone Cops on jälleen tehnyt mitä tiukimman ja erittäin tyylikkään paketin. Vahvaäänistä Granáa on kutsuttu "Tuulten kaupungin" naispuoliseksi ääneksi, eikä syyttä. Avausraita King Guitar on rytmikäs slidevetoinen kappale, joka voisi olla suoraan Sonny Landrethin ohjelmistosta. Levyllä on kolme noin viisiminuuttista hidasta kappaletta (5, 8, 10), joissa eläydytään vahvasti entisaikojen Mississippin peltojen ja jokilaivojen tunnelmiin. Vuonna 1979 hän palasi Englantiin ja alkoi soittaa soolo- ja yhtyekeikkoja. Kokkina keitoksessa on häärinyt Bill Syniar sekä sovittajana että taustojen soittajana. Vaan hienosti toimii myöskin countryn syrjään istutettu (7), jonka mediumtunnelmat ovat hyvinkin leppoisat. Live dokumentoinnista jää kuva, ettei bändi oikein tiedä ollako blues-, reggae- vai rock-bändi. Nyt uudelleen julkaistu "National Avenue" ilmestyi alun perin jo vuonna 1996, mutta sitä laskettiin silloin levitykseen vain 300 kappaleen erä. Rytmillinen hituri sykkii suistomaiden sykkeellä ja fiilingillä. Parhaimmillaan levy on kuitenkin sen verran vahva näyttö neitokaiselta ja taustabändiltään, että tulevaisuudelta on paljon odotettavissa. Michael on paitsi virtuoosimainen slide-kitaristi, myös resonaattorikitaroiden asiantuntija, jolla on jopa oma nimikkokitara. Jo avauskappale Stagger Lee on henkeä salpaava laulusuoritus. Karppaajien sun muiden kevyt-tuotteita suosivien on parempi luopua heti, sillä (1):llä vaaditaan läskin lotinaa ja marinadin tirinää. Kantribändien 'naukulaudan' soittajaa Michaelista ei kuitenkaan tullut, vaan hän innostui Mississippin delta-bluesista ja resonaattorikitaroista
Sellaiset termit kuin hurja tai
VULTURE CLUB Mary Had A Little Lamb (Jungle TCB 6565 CD)
(1) Wreckingdom Come (2) All That You Fear (3) Vampires Lullaby (4) Sick In The Sun (5) Superdoom (6) In The Name Of The Lord (7) Get On Armageddon (8) Fire Fire Fire (9) Sweet Little Succubus (10) Kill The Poor
· 3 - 2012
- 62 -. Kaikkein karkeinta esitystapaa taitaa edustaa Holopaisen oma sävellys Hightown. Avauksen kiribiisi liitää ravikompilla ja melodiasta löytyy hieman melankoliaakin. Silkkaa soiton raivoa sisältävä (11) rockeroi sekin hengästyttävästi. Musiikissa kohtaavat ennakkoluulottomasti punk ja rockabilly, pelkkien kuulokuvien varassa voisi yhtä hyvin puhua metallisesta näkövinkkelistä. Ready, steady...Rebound! Mikke Nöjd
BASEMENTONES Gambler (Jungle TCB 6464 CD)
(1) Gambler (2) Sharp Dressed Men (3) Daydream (4) Zombi Dexter Tamperelais-viisikko debytoi neljän raidan napakalla pikkukiekolla, tosin fyysisesti levy on mitoiltaan saman kokoinen täyspitkän cd:n kanssa, toisin oli vinyylin aikakaudella. Kakkosalbumillaan Rebound-yhtye lunastaa kaikki ensilevyn myötä sille asetetut odotukset ja jopa ylittää ne. Niin se on tälläkin kertaa! Honey Aaltonen
maaninen kuvannevat parhaiten raitaa (9), joka liikkuu hulluuden rajapinnassa ja jolle on viritetty todella tiukka tempo. Janne Holopaisen "kakkosmiehenä" Voo Duossa toimiva Jorma Puranen tuli aikoinaan lehtemme lukijoille tutuksi huuliharpistina mm. Tätä voisi kutsua vaikka hulluksi maaniseksi honkitonkiksi villein rock'n'roll-maustein kuorrutettuna. Ei kuitenkaan kopi-
ointimielessä, kyllähän Voo Duo tietää elävänsä 2000-luvulla, vaan tyylitietoisesti pitäydytään viime vuosisadan alun ikivihreiden tyylissä. Akustiset kielisoittimet soivat kuin niitä olohuoneessaan vieressään kuuntelisi. Eikä passaa moittia mallikkaasti etenevää vauhtipalleroa (3). Hienon levyn päättävä, eräänlainen nimikappale, on mielestäni aina yhtä vaikuttava Reverend/Blind Gary Davisin Death Don't Have No Mercy. Yhtä kaikki touhu on jonkin verran raskaskätisempää kuin rockabilly-orkestereilla yleensä. Voo Duo esittää musiikkia, joka oli muodissa ensikertaa joskus lähes sata vuotta sitten, mutta joka on vuosikymmenestä toiseen nostanut päätään aina uusien sukupolvien keskuudessa. Kiekon päätös on varsinainen suoraviivarocker ja rujoudessaan se on varsin tehokas täsmäisku. Nähtävästi tiukka itsekritiikki on pitänyt huolen siitä, ettei yhtään hutia ole näiden vanhojen klassikoiden sekaan päätynyt. Vajaat puolet levyn kappaleista on Holopaisen tekemiä, mutta tiukasti vanhojen mestareiden jalanjälkiä niillä seurataan. Mainitaan nyt vaikka raita (3), joka kristallisoi yhtyeen toimenkuvan osuvasti liikkumalla äärimmäisen lujaa ja määrätietoisesti billy-ilkamoinnin maailmoissa. Nimibiisi (12), pikkailee western swing -mallilla ja levyn ainokaisena instruna se viilentää lopussa levyn tulikuumiksi kiehautettuja fiilareita. Niin, ja countryn syrjässä hiippaileva (6), meno on vähintäänkin repeää ja asenne kohdillaan. Outo valinta, saattaisi joku ihmetellä, sillä onhan nyt huuliharppu vähemmän tilaa vievä soitin. Samaa teemaahan renkutti esimerkiksi countrymusiikin isäksi nimetty Jimmie Rodgers 1920-luvulla. Ja totuushan on, että jos levykannessa on palmujen kuvia, ei sitä voi olankohautuksella ohittaa! En ainakaan minä, voi voi. Blues, folk ja country kulkevat duon musiikissa jotakuinkin käsikynkkää, vaikka kyllähän se blues muuta kulkuetta selvästi vetää perässään. Howlin' Wolfinkin esittämä Louise), folk/countryhenkinen blues tuotteliaan laulunkirjoittajan vähälukuisilta levytyksiltä 70-luvun taitteesta. Lähimmäs rockabillyn perusargumentaatiota ylletään hurjalla (2):lla. Vaikka mitään virtuositeettia tai tekniikalla briljeerausta Holopainen ei halua tuoda esiin, ei kuulija voi olla vakuuttumatta hänen soitannollisista kyvyistään. Yksi mitaliehdokas voisi olla (5), petroolin tuoksuinen rämäpäärockeri, joka vain toimii. Ketteräriffinen ja sävykäs (8) yhdistelee onnistuneesti billyn ja bluesin eri osasia toisiinsa. Pelin henki on melodinen, lujaa liikkuva, ja ehdottomasti lajin perinteitä kunnioittava rockabilly. Mikäli yhtyeellä oli tämän äänitteen suhteen paineita, eivät ne ainakaan kuulu, sillä meininki on reilusti rempseää ja rentoa. Hienostihan tuo Purasen maniskakin helisee, tai siis molemmat, sekä resonaattorilla varustettu että ns. Johan on vinkeä kiekko! Mikke Nöjd
REBOUND The Royal Decadence (Jupiter Stroll/Backseat SIN 185)
(1) Hotel Yorba (2) Life Is Like A Highway (3) Life Is Too Short (4) Rise & Fall (5) White Trash Blues (6) When Rock'n'Roll Calls (7) It's Late (8) The Man You Used To Know (9) She-Monster (10) Blessed By Love (11) You're The One (12) The Royal Decadence Ja sitten lävähti, niin että koko horisontti tärähti. Jemmaraitakin löytyi ja se liikkuu stydinä perusbillittelynä, hyvällä tempolla vatkaten. Kaikki kappaleet ovat uusia ja omia. Monesta mainiosta esityksestä ei olekaan ihan helppo nimetä sitä suosikkia, niitä kun vaan tuppaa olemaan kovin monta. Kuten usein näissä bluesyhteyksissä, ehkäpä Voo Duokin on veikannut itse soittimien olevan parempaa silmänruokaa kuin niiden omistajat. Niinpä levyn sisäkansikin esittelee artistien pönötyskuvien sijaan kauniin kitara- ja mandoliinirivistön (huuliharppu lienee hukkunut jonnekin kielisoittimien välimaastoon). Yleensä moiset tekniset asiat jätän niiden arvioitaviksi, jotka niistä jotakin luulevat ymmärtävänsä, mutta jo levyn ensinuoteista kiinnittyy huomio kirkkaan kuulakkaaseen sointiin. Big Bad Bears -yhtyeessä, mutta sittemmin vaihtoi pääinstrumentikseen mandoliinin. Settiin rakennetaan vankkaa runkoa avauskaksikolla, joista (1) stomppailee ja on otteiltaan hyvinkin roteva. CD
tutkailut
sitten kanittaneet kauniita instrumenttejaan. Lievästi tuonne honkytonkkailun suuntaan tähtäävä (4) sijoittuu mediumiksi ja Burnette-kytköksinen (7) twistaa myös nätisti keskitempoon. Niin sanottua modernimpaa musiikkia edustaa Paul Siebelin herkkä Louise (ei SE mm. Voo Duo on merkinnyt kappaleen sekä Blind Blaken (joka lieneekin toiminut innoittajana) tekemäksi, että "public domainiksi", eräänlaiseksi perinnesävelmäksi. Omanhenkisensä siitä saa aikaan myös Voo Duo. Vaikka se on vuosien saatossa käynyt tuttuakin tutummaksi, tuntuu siltä, ettei siitä huonoa versiota ole olemassakaan. Lainakappaleista tutuin lienee useimmille Robert Johnsonin Kind Hearted Woman, joka on päätynyt lukuisille levyille aina Muddy Watersista ja Johnny Winteristä lähtien. Laulaja ja kitaristi (eikä jalanpolkemistakaan sovi unohtaa) Janne Holopaisen blues ei ole kuitenkaan sitä kaikkein askeettisinta tai primitiivisintä Mississippin bluesia, vaan tyylikästä ja monivivahteista. Niin puu- kuin metallirunkoisetkin kitarat soivat mallikkaasti ja joudunpa (tavoistani poiketen) kehaisemaan jopa levyn äänitystä. Kiekon varsinaiseksi hituriksi nousee kuitenkin sykkivästi rytmitetty (10), melodiaa ja fiilistä löytyy, ja tulkintaa voisi kuvailla karusti kauniiksi. Jopa Charly Pattonin ohjelmistosta on poimittu melodisempaa linjaa edustava Some Of These Days. Vuodelta -31 peräisin oleva Want You To Know on poimittu itsensä Bo Carterin runsaasta tuotannosta, jossa toden totta poimittavaa riittää muillekin. Levyn etukansi hyödyntää edelleen hyväksi havaittua voodoo-henkistä tiki-eksotiikkaa tosin suomalaisittain sinivalkoisissa sävyissä. tavallinen, mutta turpahöylää kuullaan ainoastaan vanhalla linnareissulaululla He's In The Jailhouse Now
Huojuva lato on parin vuoden sisällä tehnyt jo toisen julkaisunsa, ja mahtuihan sinne väliin osallistuminen Suomen maaseutumusiikkiyhdistyksen mainiolle kokoelmalevyllekin "Maaseutumusiikkia
Vol. Herää kysymys, onkohan niiden suhteen asetettu jonkinlaisia rajoituksia, sillä joku Kauppaopiston naiset on jätetty kylmästi ulkopuolelle. Sitä voi suositella erityisesti countryn ja karviaismarjojen ystäville (jaa, enpä ole moista herkkua varmaan vuosikymmeniin maistanutkaan, maistuisivatkohan ne oluen kanssa...), mutta myös muunlaisia makutottumuksia
- 63 -
3 - 2012 ·. Vulturet osaavat liittää biiseihinsä yllättäviä osasia; pätkä lastenlaulua, vähän Little Richardia. tavallisen yleisön keskuudessa. Matkalla voisi katsella vaikkapa huojuvia latoja ja kuunnella hyvällä mielellä Huojuvaa latoa. Niin karviaismarjan makuinen käännös kuin esityskin ovat onnistuneita ja kuulemma myös itse Mr. Nyt tulee vähän sellainen tuntuma, että lahjoja heitellään harakoille, ei kun tietysti korppikotkille! Edellä olevan vastapainoksi on todettava, kuinka pienillä eroilla on suuri merkitys. Tuskinpa Myllykoski Nättilän kumpaakaan tempausta paheksuu, sillä hyvää pataa tuntuvat Freud, Marx, Engels & Jung -konkaritkin olevan näiden kollegoittensa kanssa. Soundit ovat tummat ja tuhdit, komppi kulkee ja tarinat ovat karmeita. Kyllähän musiikkiesitysten paremmuusjärjestykseen laittaminen on aina mahdoton tai vähintään epäkiitollinen tehtävä. Hurjasta touhusta voisi nimetä erikseen vaikka rytmikkäästi kiihdyttelevän (3):n, silkkaa raivoa ja adrenaliinia tursuavan (5):n ja rynnivätempoisen shufflen (7). 1". Ja vielä oikein levylläkin julkaistu!" No mutta, kyllähän idea kuulostaa huomattavasti kiinnostavammalta kuin joku näköradiossa nähty Noise of Finland tai lähes miljoonatta kauttaan pyörinyt Idiots vai mitä ne nyt olivatkaan. Onnistuneimpia ovat ehkä olleet Juice Leskisen ja Kari Peitsamon yritykset (ja nyt kyllä joku haluaisi muistuttaa vielä joistakin muistakin onnistuneista versioista, joten lähettäkää sitten palautetta vaikkapa lehteen, niin olen samaa mieltä), mutta eipä edellä mainittuja huonommaksi jää tietenkään Tuomari Nurmiokaan, jonka Paha kuu -käännöstä Huojuva lato käyttää. Eihän tämä muistaakseni ollut niitä ongelmatapauksia, joissa Peitsamo joutui laittamaan kappaleita omiin nimiinsä, koska käännöslupaa ei irronnut. Jostain syystä Williamsin nimi on unohtunut kansitiedoista. Käsittämättömän laajaan tuotantoon
Myös psykobillyssä joudutaan seuraamaan tiettyjä lainalaisuuksia, kuten ärinä-murina-örkkis-mörkkislaulua, sahaavia kitaroita, nopeusrajoituksia halveksivia komppeja... Levyn kaksi kotimaista alkuperää olevaa kappaletta, Sakari Neuvosen Kosmiset huolet ja laulaja Suonna Konosen Kaksi-nolla eivät jää jälkeen mainituista klassikoista. Tämä tribuuttilevy palauttaa jälleen mieleen, kuinka loistava lauluntekijä Kari Peitsamo parhaimmillaan on. Voihan tietenkin niinkin olla, että valistuneet osallistujat eivät halunneet sortua itsestäänselvyyksiin. Suomeksikin CCR:n hittejä on yritetty vääntää vaihtelevalla menestyksellä. Bändihän suorastaan suolsi rockin ikivihreitä 70-luvun vaihteen molemmin puolin, ja eiköhän ne kaikki kuulla myös tämän kesän Puistobluesissa itsensä säveltäjän, John Fogertyn tulkitsemina. Näkisihän siinä maalaismaisemaakin. Pitäisiköhän lähteä mahdollisella kesälomalla pistäytymään Lieksassa koko yöksi karviaisia syömään. Tilaisuuden päätuomarina on luonnollisesti toiminut itse Kari Peitsamo, mikä on varmasti ollut haastavaa niin kilpailijoille kuin tuomarillekin. Muutama käännöskappale on kelpuutettu mukaan, sillä Peitsamon persoonallisten tekstien ansiosta ne liitetään vahvasti hänen tuotantoonsa. En epäile ollenkaan, etteivätkö ryhmän soitto- ja esitystaidot riittäisi myös perinteisempään billyilmaisuun, lauluihin, jotka kertovat kruisailusta, koko yön bileistä, siitä miten koko kaupunki rockasi jne. Piiloraita (11) on muuta kiekkoa maltillisempi ja sillä kuullaan akustisiakin soittimia. Lowe oli antanut tulkinnalle siunauksensa. Tällä kertaa Huojuva lato ilahduttaa kuulijoitaan viiden kappaleen minialbumilla. Honey Aaltonen
NAHKOINEEN JA KARVOINEEN KARI PEITSAMO -LAULUKILPAILUN SATOA (Suomen maaseutumusiikkiyhdistys SMYCD-10)
(1) Kuu Duo Marinadi (2) On pakko vatkaa Lassi Videnius (3) Camera Obscura Iiro Ollila (4) Tuhatkaunon tapaus Make Häkkinen (5) Kultakuoriainen Marko Aho (6) Tahdon olla hippi Juha Laine (7) Onnenpoika Hannu Sainio (8) Rokaten ympäri maailman Altti Uhlenius (9) Ettekö te tiedä kuka minä olen Valtteri Kettu (10) Jaana S Marko Terva-Aho "Mitä helvettiä", saattaa päästä monestakin suusta, "että oikein Kari Peitsamo -laulukilpailu!. Levyn viidestä kappaleesta peräti kolme on lainatavaraa, mikä saattaisi herättää kiinnostusta ns. Mukana on tietysti pari John Fogertyn klassikkoa, CCR-hitti Fortunate Son eli Onnenpoika ja Rockin' All Over The World eli Rokaten ympäri maailman. Toisen albuminsa julkaissut tamperelais-nelikko on valitussa psyko-osastossa lajinsa valio. Suomalaista agraariromantiikkaa tihkuva Maalaismaisema sitä vastoin oli iso hitti niin meillä kuin muuallakin. Megamenestys oli tietenkin myös Creedence Clearwater Revivalin vuoden -69 hitti Bad Moon Rising. Rankkaa runttausta edustaa myös Waltteri Ketun Ettekö tiedä kuka minä olen. Hyvinhän niissä Hannu Sainio ja Altti Uhlenius rokkaavatkin, samoin kuin Marko Terva-aho esittäesään kappaletta Jaana S, suomenkielistä versiota Larry Williamsin Bony Moroniesta. Osanottajat ovat nähtävästi valinneet itse esittämänsä kappaleet. Sovitus tosin poikkeaa melkoisesti alkuperäisestä levytyksestä, kuten poikkesi Nurmionkin, mutta sehän on varmaan ollut myös tarkoitus. sekä verta, suolenpätkiä ja sappea viliseviä kalmankatkuisia tekstejä. Uskokaa tai älkää, niin blueskaupungissamme Järvenpäässä todellakin järjestettiin leikkimielinen "kilpailu"Kari Peitsamon ehtymättömän kappalevaraston esittämisestä. Kuten nimestä voi päätellä, ironisoi Peitsamo siinä osuvasti rokkitähtien tai sellaisiksi pyrkivien ja mikseipä muidenkin julkkistyrkkyjen säälittäviä piirteitä saavaa omanarvontuntoa. Osanottajien määrää en tiedä, mutta suoraan tilaisuudessa äänitetylle levylle on ainakin päässyt mukaan kymmenen eri tulkitsijaa. Nick Lowen aikoinaan Binsley Schwarz -yhtyeen kanssa tekemä Country Girl eli nimikappale Lieksan tyttö ei ollut aikoinaan mikään hitti, mutta Suonna Konosen käännöksenä se voisi hyvinkin vedota Suomen kansan syviin riveihin. Neuvosen kappale saattaa olla keskivertocountryn ystäville vähän liian kosminen, mutta ronskisti rokkaava Kaksi-nolla uppoaa varmasti laajempaankin yleisöön. Hyvä niin, sillä kyllähän Peitsamon tuotannosta löytyy lukuisia kadonneita aarteita. Täysipitkä levy on kuulemma jo loppusuoralla, mutta ehkäpä tämä Lieksan tyttö saa osakseen ansaitsemaansa huomiota muuallakin kuin vain Kantritohtoriohjelmassa. Irkku-kansanlaulunomainen hoilotus jättää levystä hyvän loppufiilarin. Petri & Petterson Brassin levytystä ei 70-luvun alkuvuosina voinut välttyä kuulemasta edes jäyhän Yleisradiomme taajuuksilla, ja kyllähän sävelmä palauttaa mieleen, miten vakuuttava lauluntekijä Elton John (puhumattakaan Jukka Virtasesta sanoittajana) oli aikoinaan, ennen kuin alkoi sotkeutua kimallehaalareihinsa. Kun säestyspuolesta vastaa vielä rock´n´rollin, countryn ja bluesin parissa kunnostautuneista miekkosista koostuva Doctor's Order -yhtye, ei lopputulos voi olla onnistumatta! Tunnelma ravintola Swengissä on varmasti ollut katossa, sillä riehakas meininki välittyy myös näiltä äänitteiltä. CD
tutkailut
omaaville. Huojuva lato on sen verran piristävä lisä maamme musiikkielämässä, että sen soisi lyövän itsensä läpi laajemmallekin yleisölle. Levyn mehuisimmat tuokiot koetaan kuitenkin psykon reuna-alueilla. Kokeilkaa jos kantti kestää, sillä pian on taas yö ja....aaaaarrrrggghh!! Mikke Nöjd
HUOJUVA LATO Lieksan tyttö (Suomen maaseutumusiikkiyhdistys SMYCD-11)
(1) Lieksan tyttö (2) Maalaismaisema (3) Kosmiset huolet (4) Paha kuu (5) Kaksi-nolla Kantritohtorin arvonimen Pekka Myllykoskelta ominut YLE:n countrymusiikin vastaava Teppo Nättilä on tullut julistaneeksi Huojuva ladon maamme tämän hetken parhaaksi country-yhtyeeksi. (9) kirittää melkein normibillynä ja raidalla (10) tehdään varsin tehokasta parodiaa fifties-musasta. Bändin juutuubi-video on ihan oikeasti pelottava! Jokseenkin sekavalla avauksella haen sitä, että vaikka kaikki on periaatteessa ok, niin jotenkin tämä synkistely tuntuu päälle liimatulta, tai oikeammin itsetarkoitukselliselta, ja aivan kuin nuo biisit alkaisivat hieman muistuttaa toisiaan
Buddy Hollyn Wishing saa puolestaan osakseen alkuperäistä "aikuisemman"käsittelyn, mitä ei tässä tapauksessa pidä ottaa lainkaan negatiivisena kommenttina. Ovatkohan kannet yhtä komeat. Onneksi musiikin viehättävyys ei jää jälkeen kannelle. Taitaapa itse asiassa olla Railon ideoima koko projekti. Sisällöstä kun ei luultavasti tarvitse huolehtia, mikäli tähän ensijulkaisuun on luottaminen. Tämä Peitsamon mestariteos oli alkujaan akustisella tuplaalbumilla Kari Peitsamo ja Ankkuli, mikä saattaa olla selitys sille, ettei se saavuttanut suurempaa yleisöä, vaan hukkui levyn muiden 41:n kappaleen joukkoon. Se on vahva osoitus Kari Peitsamon merkityksestä suomalaisessa musiikkimaailmassa persoonallisena säveltäjänä ja tietenkin sanoittajana. Tummanpuhuvalla, mutta vivahteikkaalla tulkinnallaan hän vakuuttaa kuulijan kyvyistään jo ensi tahdeilla. Nyt 20 vuotta myöhemmin samainen, joskin pian mainitun Carroll-visiitin jälkeen Willie & The Handshakers -nimensä The Barnshakersiksi muuttanut kokoonpano jatkaa yhä valitsemallaan traditionaalisen rockabillyn valaisemalla tiellä. Melodiahan on sinällään jo niin tarttuva ja Lamarrin laulu sykähdyttävää, että hittipotentiaalia sillä voisi olla tälläkin vuosituhannella. Kaisaniemessä piipahti The Barnshakersin vieraana estradilla monien muiden hienojen esiintyjien ohella myös Suomirockin isähahmo Jussi Raittinen, joka saapui paikalle oman, jo likemmäs viisi vuosikymmentä yhteen menoon toimineen The Boys -orkesterinsa keikalta. Singlen julkistamisen aikoihin pidetyssä vappuaaton juhlakonsertissa Helsingin rav. Miehen alkujaan asetaattidemona äänittämästä kappaleesta kehkeytyi 1970-luvun varhaispuoliskolla ensin pikkuhitti kirjoittajalleen Johnny Bushille ja sitten jättimenestys Willie Nelsonille. debyyttikiekon "Ride Along!"arvio BN:stä
· 3 - 2012
- 64 -. Kyllähän tämä Miki Lamarrin esikois-ep on sen näköinen, että sen voisi jo kuulemattakin kehua, mutta musiikistahan tässä olisi kuitenkin tarkoitus kirjoittaa. Neidin taustalla häärii sellainen ryhmä muusikoita, ettei epäonnistumisen vaaraa ole. Avauskappale, jonka alkuperää parin muun koekuuntelijan kanssa pohdimme jonkin aikaa, on tietenkin vanha The Honeycombsin läpimurtohitti (ja taisi olla itse asiassa ainoa isompi hitti) Have I The Right vuodelta -64, josta myös Petula Clark teki oman versionsa. Kannessa kohtalokkaan näköisesti keimaileva Miki Lamarr on todellakin oikealta nimeltään Mirka Misukka! Itse sen sijaan jäin pohtimaan, että jos noin osuva nimi on jo kasteessa suotu, niin mihin siinä enää mitään taiteilijanimiä tarvitaan. Marko Aho sen sijaan on nähtävästi ihastunut kappaleeseen jo nuoruudessaan, ja tunnetusti hänellä on myös asiaan kuuluva tyylilaji hallussa. Kuun herkkä sanoitus on sekä vakava että hauska, mutta ennen kaikkea ajatuksia herättävä. Pitkäsoitto on kuulemma jo tekeillä ja ilmestymässä syksym-
mahtuu tietenkin notkahduksia, keskinkertaisuuksia tai jopa kertakäyttöisiksi jääneitä huitaisuja, mutta myös merkkiteoksia, joita ei välttämättä aikanaan tai edes myöhemminkään ole noteerattu. "Hollow Grave'lla" bändi nostaa intensiteettiään entisestään piiskaten solisti Vesa Haajan runoilemalla upealla kappaleella itsensä tähänastisen levytysuransa kenties kuumimpaan rockabilly-hekumaan. Meidänkin lehtemme lukijakunnassa heitä tiettävästi on! Honey Aaltonen
mällä. Vähintään yhtä mittavan elinkaaren soisi kernaasti myös "vasta parikymppisille" Ladonvatkaajille. Peitsamo-keräilijöille tämä on tietenkin pakkohankinta (John Fogertyn keräilijöillekin luultavasti lähes välttämätön), mutta kyllähän tätä täytyy suositella kaikille ylipäänsä suomirockista kiinnostuneille. Kitaristi Jari Metsbergin soitosta on tuskin koskaan kuultu kuin ihailevia kommentteja ja kun sekä rumpalina että äänittäjänä toimii vanha agentti Juha Takanen, ei tarvitse pelätä lopputuloksen puolesta. Aikoinaan vain singlenä julkaistu Kultakuoriainen olisi voinut olla jopa radiohitti, mutta eivätpä tainneet silloiset radiotoimittajat tätä juurevaa, nylkyttävää bluesriffä hyödyntävää suoboogieta noteerata. Kun Juha Laine väittää tahtovansa olla hippi, ei voi välttyä hymyn vääntymiseltä suupieleen, mutta kun Make Häkkinen aloittaa kertomalla, että "Tuhatkauno oli mies, joka oli muita kovempi", on mahdotonta naurunhörähdyksen lisäksi olla höristämättä (sitä kuulevaa) korvaansa; mitä sitten tapahtuu. Tapaushan oli tietenkin vakava, mutta kuten yleensäkin, saa Peitsamo "totisemmankin tarinan" hymyilyttämään. Se ilmestynee sekä cd:nä, että ns. Vahvasta taustaryhmästä huolimatta levyn tähdeksi nousee itseoikeutetusti laulajatar Miki Lamarr. No, ehkäpä niille usein kaavailluille kansainvälisille markkinoille... Honey Aaltonen
THE BARNSHAKERS (Goofin' GRSI 224)
(A1) Whiskey River (B1) Hollow Grave Vappuna 1992 lauma nuorehkoja, mutta jo tuolloin useissa eri roots-kytköksisissä kommelluksissa rutinoituneita suomalaismuusikoita sai tehtäväkseen säestää amerikkalaislegenda Johnny Carrollia tämän ainoaksi jääneellä Suomen keikalla Helsingissä. Miki Lamarrin kanssa duetoi laulajana T-Bird Gangin Pete Boy Salmi, mikä saakin kappaleeseen aiheeseen kuuluvaa kipinöivää sähäkkyyttä. Vuonna 2008 perustetun kotimaisen Maibell & The Misfiresin paraikaa työn alla olevan kakkosalbumin (ks. Varsinainen yllätys oli levyn avaava, Duo Marinadin eli laulajattarien Anja Veck ja Terhi Ylikoski tulkitsema Kuu. Peitsamo tunnetaan usein absurdista tai naivistisesta, muttei koskaan tahattomasta huumoristaan. Vanha Holly-hempeily esitetään tällä kertaa väkevänä countryballadina, jota Metsbergin aavemainen kitara tehostaa. Pääpukarina riehuu tuttuun tapaansa basisti Mika Railo, joka on ottanut kantaakseen tuottajan vastuun levytyksestä. Miki Lamarrin onnistuu yhdistää niin rock'n'roll, country kuin 60-luvun melodinen tyttöyhtyesoundikin ja tekemään sen myös tyylikkäästi. oikeana levynä, joten olkaapa tarkkoina siitä, kumpaa lähdette kaupoista kysymään. Se on paitsi verbaalista, myös musiikillista. Vaikka Duo Marinadi esittää laulun bändin säestyksellä (ja vieläpä Doctor's Orderin!), säilyy tulkinnassa kappaleen vaatima herkkyys. Kommenttia ei tule tulkita sovinistiseksi, sillä siinähän on vankka totuuspohja. Levyn kakkospuolella saadaan henkäys rockabillyä, vaikka Johnny Burnette tekikin Kiss Men jätettyään tuon "rahvaanomaisen" musiikin jo menneisyyteensä. Poikkeuksellisen hieno ja sympaattisella tavalla yksinkertainen melodia osoittaa kuinka upeita kappaleita Peitsamo parhaimmillaan tekee. Kaikenlaisesta epäluuloisuudesta huolimatta Nahkoineen ja karvoineen osoittautuu kaikkea muuta kuin vitsiksi. Kuten Lamarrin kirkkaanpunaisesta minimekosta, korkeavartisista saappaista ja tyylikkäästä kampauksesta voidaan päätellä, on levy nojallaan 60-luvun suuntaan tosin melko lailla countryn hengessä. Lassi Videniuksen On pakko vatkaa levittää rock'n'rollin ilosanomaa niin, että on pakko vatkaa, kun taas Iiro Ollilan Camera Obscura sukeltaa syvälle psykedelian äänimaailmaan. Tyylikkäällä mutta riittävän rämäkällä kitaransoitollaan Metsberg pääsee jälleen näyttämään countrykitaristinkykynsä, vaikkei koko showta pyrikään varastamaan. Se on myös osoitus siitä, että hänen kappaleensa ovat saavuttaneet edelleen myös nuorempaa kuulijakuntaa. Juhlavuoden ratoksi julkaistun Barnshakerssinkun paraatiraita "Whiskey River" tekee sekä hengellistä että soundillista kunniaa juuri Johnny Carrollille. Tämä lienee pelin henki yhtiön uusimmallakin pikkumustalla. Pete Hoppula
MAIBELL AND THE MISFIRES / PAUL ANSELL'S #9 (El Toro ET-15.007)
(A1) Killing Love (B1) Lock Up Your Wife Myös espanjalainen El Toro Records suoltaa aika ajoin markkinoille vinyylisinkkuja, tosin lähinnä puffatakseen tulevia CD-tuotoksiaan. Bändi nakuttaa komppinsa melkein liiankin tanakasti, mutta onneksi svengillekin jää sijaa. Erityisesti itseäni ilahdutti parin vanhan suosikkikappaleeni mukana olo. Sähäkkyyttä lisää omalta osaltaan Metsbergkin huikealla kitarasoolollaan. CD
tutkailut
VINYYLI SOIKOON! MIKI LAMARR (Bluelight BLR 45-101 6, 10" EP)
(A1) Have I The Right (A2) Stay Love (B1) Kiss Me (B2) Wishing "Wautsi, mikä misukka", hihkaisee luultavasti naiskauneutta arvostava äänilevyjen selailija törmätessään tähän kieltämättä upean näköiseen kymmentuumaiseen vinyylilevyyn. Stay Love hyppää sitten jo 60-luvun loppupuolelle, sillä sen levytti alkujaan vuonna -68 countrylaulaja Faron Young
ja I Can't Give You ... Vahvasti AD/HD-oirehtivan Tarzanin voisi vallan hyvin kuvitella löytyneen bändin nuoruudenaikojen studiomastereilta. Extra-propsit levyn ensiluokkaisen esteettisestä kansitaiteesta Nalle Westmanille, jonka käsialaa ovat myöskin ko. Lisäksi sain tietää, että Fats yhtyeineen piti usein tapanaan juhlia erinäisten stimulanttien avustuksella aamuun asti ja että hän samoin kuin esim. Hitusen säästöliekkisemmällä ja melodisemmalla kääntöpuolella Roine pääsee näyttämään osaamistaan eritoten ilmeikkäänä solistina. 1! Pete Hoppula
UUSINTAJULKAISUT FATS DOMINO The Imperial Singles Vol. Menestystä ei enää tullut, vaikka sitä tavoiteltiin Ray Charlesia jäljitellen Hank Williamsin kantriklassikoilla Jambalaya, You Win Again ja Your Cheating Heart tai omintakeisilla mukaelmilla vanhoista iskelmistä kuten Isle Of Capri, You Always Hurt ... Siis mielenkiintoiset singlet pikkumerkeille (Soft, Le Cam, Charay) puuttuvat, samoin kuin 70-luvut lopun Bandit-singlet. Hobbs oli tyypillinen 60-luvun lopun laulaja, joka sai etelän soulin kulta-aikana mahdollisuutensa ja unohdettiin 70-luvun lopulla, kun uudet musiikkityylit valtasivat alaa. Onnettomiksi yrityksiksi osoittautuivat myös uusintapainokset toisen New Orleans -suosikin Smiley Lewisin 50-luvun hiteistä I Hear You Knockin' ja One Night, eikä erityisemmin mennyt kaupaksi myöskään Dominon tulkinta Charles Brownin tutusta Trouble Bluesista. Sinkun molempien kylkien kirjoitusvastuusta huolehtivan Stringbeans-kippari Sami Roineen tekemisissä eivät vuosirenkaat tunnu juuri painavan. 9 on edelleen No. Todettu väkinäinen yliyrittäminen kuitenkin haittaa miltei kauttaaltaan sen verran, ettei tällaista tuotetta voi kehaista minkäänlaiseksi merkkiteokseksi. Suosittua Blue Rhythm Boysia menneisyydessään luotsanneen brittiläisen Paul Ansellin ja tämän jo vuodesta -93 operoineen Number Nine -yhtyeen taival on ollut paitsi pitkä niin myös tuotannollisesti keskivertoa jännittävämpi. Ei enempää eikä vähempää kuin täyden viiden tähden renkutus No. Valinta oli sikäli perusteltu, että Hobbsilla ei ollut ainuttakaan hittiä ja toisaalta hän ei myöskään kuulunut alan suuriin persoonallisuuksiin. Kaiketi Fats Dominon jo reilut 10 vuotta kestänyt huippukausi oli yksinkertaisesti vain saavuttanut luonnollisen päätepisteensä, minkä jälkeen hän siirtyi entistä enemmän kierteleväksi muusikoksi. Koosteen alussa on pari Silver Fox -singleä. Lovemaker (17) How Could My Baby Know (18) Tomorrow (I'll Begin To Make New Plans (19) Judge Of Hearts (20) Let Me See Those Kneecaps (21) Why Does It Hurt So Bad (22) Somebody Love Me Kun Talvenmäen Pekka kirjoitti 20 vuotta sitten Willie Hobbs -jutun, hän sijoitti sen otsakkeen Soulin pikkujättiläisiä alle. Tällä ylikierroksille ruuvatulla ja uhmaavasti päälle puskevalla neobilly-raidalla bändin (Kari Kunnas, kitara, Mika Railo, kontrabasso, Slim Salminen, rummut) kovatasoisuus käy kyllä entiseen tapaan selväksi, mutta itse keulakuvansa Maija "Maibell" Tenkasen solistisia vahvuuksia se ei vielä täysiin oikeuksiinsa valitettavasti päästä. Vuonna -62 eräiden parjaama britti-invaasio ei vielä ollut minkäänmoisessa vauhdissa, Dylanin ja kumppaneiden käynnistämä folk-innostus oli vasta alkuvaiheissaan ja hippien huumesekoiluihin oli aikaa joitakin vuosia. Soulscape on rajannut koosteen vuosille 196974, jolloin Hobbs levytti Silver Fox, Seventy 7 ja Sound 7 -merkeille. kappaleista tehdyt viralliset ja tottahan toki mitä suositeltavimmat Youtube-videot. Yes, My Goodness Yes on kappaleena erikoinen tapaus. Parhaan tulkinnan tehneelle Jerry Butlerille se kelpasi vain albumiraidaksi. Tulevaa pitkäsoittoa siis yhä suuremmalla mielenkiinnolla odotellen... Niiden kertoman mukaan likipitäen kaikki Dominon Imperial-julkaisut ovat vähäisessä määrin nopeutettuja, kuten myös Robert Johnsonin äänitteille on väitetty tapahtuneen. CD
tutkailut
5/2010) 1. Vesa Walamies
WILLIE HOBBS A Penny For Your Thoughts (Soulcape SSCD 7030)
(1) Yes, My Goodness Yes (2) The Game Of Love (3) Where The Sweetness Lies (4) Love 'Em And Leave 'Em (5) You Don't Know What You Got (Until You Lose It) (6) Where Did I Go Wrong (7) I Know I'm Gonna Miss You (8) Do Your Own Thing (9) (Please) Don't Let Me Down (10) Nobody Has To Tell Me (11) A Penny For Your Thoughts (12) Big Legged Woman (13) 'Til I Get It Right (14) At The Dark End Od The Street (15) Why Me (16) Mr. Arkaluontoisempiakin cover-valintoja (Dylanin Lay Lady Laysta Iggy Popin The Passengeriin) ujostelematon Ansell luottaa nyt splittisinkkusiivullaan omaan laulumateriaaliin lasketellen komean rock'n'roll-hölkkänsä vahvasti Elviksen 60-luvun alun Nashville-repertuaarin hengessä sekä rotevan Bo Diddley -kompin siivittämänä. Näköjään Imperialin väki tuli aikaa myöten Fatsin suhteen niin epätoivoiseksi, että hänet pantiin levyttämään jopa numeroiden (24)-(26) kaltaista kevyttä nuorisomusiikkia. Uusimman neliviitosensa tamperelaislähtöinen trio on käynyt materialisoimassa peräti Portugalissa saakka, alan arvostetuimpiin tekijänimiin lukeutuvan brittiherra Boz Boorerin tuotannossa. Jo vuoden -11 lopulla ilmestyväksi povaillun, mutta edelleen julkaisemistaan odottelevan albumin on myös määrä syntyä Boorerin tuottajansiipien huomassa. Lightnin' Hopkins oli voimiensa päivinä pahanlaisesti addiktoitunut uhkapeluri. Tulokset ovat kuitenkin niin kauheaa lallatusta, että ne tuskin miellyttävät edes silloisen teinipopin hartaita ystäviä. Omalla tavallaan huvittavaa oli havaita, että eräässä Dominon passissa oli hänen etunimekseen merkitty oikean Antoinen sijasta perienglantilainen Anthony. Riittävä peruste kun ei ole sekään, että kysymyksessä on Acen Imperial-pienoissarjan viimeinen osa.
Kaikkein kiinnostavin anti löytyi liiteteksteistä. Domino (8) Nothing New (9) Stop The Clock (10) Did You Ever See A Dream Walking (11) Won't You Come On Back (12) Hands Across The Table (13) Those Eyes (14) Hum Diddy Doo (15) Trouble Blues (16) You Always Hurt The One You Love (17) Isle Of Capri (18) True Confession (19) One Night (20) I Can't Go On This Way (21) I Can't Give You Anything But Love (22) Goin' Home (23) Your Cheating Heart (24) When I Was Young (25) Teenage Love (26) La La Kun oltiin päästy vuoteen 1962, Fats Dominon taival r&b- ja pop-listojen sankarina oli käytännössä ohitse. Hobbsin singleversio ei paljon häviä alkuperäiselle, mutta listoille nousi vain Al Perkinsin Atco-single, ehkä paremman markkinoinnin vuoksi, sillä se on näistä kolmesta
THE STRINGBEANS (Woo-Hoo 801)
(A1) Tarzan (B1) Drugs Or Roulette Suomi-neobillyn 80-lukuisiin esitaistoihin keskeisenä pukarina osallistunut The Stringbeans on ennättänyt viettää historiansa varrella jos jonkinmoista keikka- ja levytystaukoa, mutta nyt sankariyhtye on jälleen toden teolla kipuamassa ylös tomuisesta poterostaan. Lujaa tekoa on nykyisin jo 84-vuotias Fats Domino, koska hän ilmeisen kuluttavista elämäntavoistaan huolimatta ei vielä ole poistunut ns. yläkerran orkesteriin. Pete Hoppula
- 65 -
3 - 2012 ·. singlelohkaisu Killing Love yllättänee yhden jos toisenkin yhtyeen aiempaan, naftisti hienostuneempaan "original"-tyyliin hurmaantuneen kuulijan. Mikäpä sitten aiheutti tuon putoamisen. 5, 19621964 (Ace CDCHD 1323)
(1) Jambalaya (2) I Hear You Knocking (3) Ida Jane (4) You Win Again (5) My Real Name (6) My Heart Is Bleeding (7) Dance With Mr. Aivan kuuntelukelpoinen kooste toki tämäkin on, koska hyvin soitettuja ja laulettuja kansanomaisia esityksiä yleensä mieluusti seurailen
Sinänsä kehityskaaret ovat kuosissa, että levyn tuoreimmat esitykset eli ennenjulkaisemattomat (1-5) esittelevät satsin rotevinta antia. Ensisinglestä (2, 4) otettiin vain pieni painos paikallisia tarpeita varten. Ehkä tarkoituksella onhan tämän tuotteen pääasiallinen myyntialue Englanti koosteen alkuun on sijoitettu muutama northern. Ystävyys Reidin ja Willie Clarken kanssa johti soololevytyksiin Miamissa Lloyd-merkille. Mikke Nöjd
EDDIE TAYLOR JR. Tavaraa täältä löytyy moneen lähtöön, ja Sugar Pie DeSantolle kreditoitu (6) on ihan kohtuullisen toimivaa, joskin hieman kankeaa nyky-bluesia. Kun vielä Buddy Killen otti sen Dial-merkilleen ja näin myös laajempaan jakeluun, olivat menestyksen ainekset olemassa. Mutta jos miehen aiempi tuotanto on kolissut, niin miksipä sitten ei myös tämä. Se olisi voinut olla vieläkin suurempi, mutta jotkut radioasemat kieltäytyvät soittamasta sitä kirkon toimintatapoja arvostelevan tekstin takia. Levy on peruskauraa, joka ei millään muotoa yllätä. Aarno Alén
What You Got (7) Goin' Upside Your Head (8) Easy Baby (9) I've Made Nights By Myself (10) Stop Breakin' Down (11) Blues In Your Life (12) Pink Champagne (13) My Little Machine (14) Got To Make This Money (15) Forty Four Chicagon Blues-Sessiot jatkuvat jatkumistaan, käsillä on volyymi 78 eli koko lailla mennään tasatahtia "Bring Back Those Doowops'ien" kanssa. Mahdollisuuden tarjosi John Richbourg, joka sijoitti Hobbsin aluksi Seventy 7 -merkille ja myöhemmin Sound Stage 7:lle. Tuottajana toimi yleensä Jackie Beavers, joka ei mielestäni löytänyt Hobbsille kunnon materiaalia. Mielestäni näistä Philips-äänitteistä onnistunein on kuitenkin hyvä perusballadi (8). Kova pieti on myös Magic Sam -kierrätys (8), Samille ominainen ilmavuus ja kepeys ovat kadonneet, ja tätä leimaa jäykistely. Richbourgin merkeillä turvauduttiin usein countrypohjaiseen materiaaliin, niin tälläkin kertaa. Länsirannikolta löytyi indie-merkki Happy Tiger. Kelly oli löytänyt oman persoonallisen laulutyylinsä Happy Tiger -aikana ja jatkoa seurasi tiuhaan tahtiin, mutta ilman menestystä. Tämä albumi on muuten niitä harvoja 90-luvun levyjä, joita viitsin vetää hyllystä kuuntelua varten. Hobbs joutui turvautumaan usein lainatavaraan; Lattimore Brownilta pari uraa (7, 10) ja William Belliltä (11). Jimmy Reedin (7) napsuttaa näppärästi ja kuuluu myös levyn vankempaan osastoon. Jo levyn ensitahdeista alkaa vaivata Eddie Jr.'n vaisuus laulusolistina ja pikkuhiljaa tulee koko koosteesta vähän ponneton olo. Siinä missä isä-ukko kuuluu legendaariseen sarjaan, on pojalla vielä pitkä matka kuljettavanaan ennen kuin yltää likikään vastaaviin mainetekoihin. Varsin outo valinta blueslevylle on Joe Ligginsin juomalaulu (12), esitys on köppelö. Kelly aloitti uransa 60-luvun alussa. CD
tutkailut
vaihtoehdosta heikoin. Happy Tiger haettiin konkurssiin ja taas Buddy Killen joutui hakemaan uutta kumppania. Robert Johnson -pala (10) erottuu joukosta muuta materiaalia vahvempana esityksenä ja kuningas Albertin siivu (9) sijoittuu levyn parhaimmistoon. Muscle Shoalsissa oli äänitetty materiaalia, joista valittiin singleksi (17, 18). Vaikka levyä kuulemma myytiin hyvin, listoille se ei kuitenkaan noussut. So Called Friends His Best 15 Songs (Wolf 120.826 CD)
(1) Wild About You Baby (2) Welfare Blues (3) You Sweet (4) Mistress Blues (5) So Called Friends (6) Use
1,000 BN-LUKIJAA EI VOI OLLA VÄÄRÄSSÄ! Tarkemmat tilausohjeet tämän lehden sivulta 3 tai internet-osoitteesta: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm
· 3 - 2012
- 66 -. Buddy Killen otti Kellyn hoivaansa ja sai aikaan saman tien sopimuksen Philips-merkin kanssa; seuraavat neljä singleä (7-14) julkaistiin siellä. Kakkossingle (1, 6) herätti jo enemmän kiinnostusta. Singlen kakkospuolelta löytyy tyylikäs deepballadi Only Your Love. Hobbsin tulkinnat jäivät useimmiten alkuperäisten varjoon. Levyn päättävästä Howlin'Wolf -rallista (15) saadaan aikaiseksi varsinainen kevytversio. Hobbs ei ollut managerinsa Dave Smithin kanssa tyytyväinen asioiden hoitoon Silver Foxissa ja päätti siirtyä astetta isompiin ympyröihin. Alaotsikon mukaisesti Acen Tony Rounce on koonnut levylle 12 Kellyn singleä a- ja b-puolineen. Acen tiimi olisi hyvin voinut lisätä koosteelle bonuksena muutaman Happy Tiger -albumin uran, jotka eivät sisältyneet Warnerin Dirt-albumille. Itse olen sitä mieltä, että The Day After Forever jäi turhaan kääntöpuolen asemaan; se oli yksi Kellyn parhaista suorituksista. Kun sopimus Philipsin kanssa oli ohi, joutui Buddy Killen hakemaan uuden jakelijan. Ykköspuoleksi kaavailtiin jälkimmäistä, mutta muutaman deejayn koesoitto käänsi levyn ympäri. Hän esiintyi useissa yhtyeissä solistina ja pääsi jopa levyttämään
Clarence Reidin Delmiros-yhtyeen kanssa. Kyllä tälläkin levyllä hetkensä on, raidan (13) Williamson-kierrätyksestä löytyy jo tanakkuutta ja Larry Taylorin (11) keinahtelee tyylikkäästi hitaana bluesina. Chills And Fever on kieltämättä tarttuva kappale, joten sen suosion voi ymmärtää. Ja Joe myös kirjoitti Kellylle pari laulua. Stealin' In The Name Of The Lord -laulusta kehkeytyi Kellyn uran tärkein hitti. (11) on pirteä esitys, jonka onnistumisessa auttaa lauluyhtye. Aluksi kokeiltiin taas Jerry Butlerin -lainaa (5), mutta oikeastaan singlen kääntöpuoli, Beaversin oma balladi (6) toimi paremmin. Aarno Alén
PAUL KELLY Hot Runnin' Soul The Singles 19651971 (Kent CDKEND 367)
(1) Chills And Fever (2) It's My Baby (3) Since I Found You (4) The Upset (5) Can't Help It (6) Only Your Love (7) I Need Your Love So Bad (8) Nine Out Of Ten Times (9) Sweet Sweet Lovin' (10) Cryin' For My Baby (11) You Don't Know, You Just Don't Know (12) If This Old House Could Talk (13) Glad To Sad My (14) My Love Is Growing Stronger (15) We're Gonna Make It (After Awhile) (16) Call Another Doctor (On The Case) (17) Stealing In The Name Of The Lord (18) The Day After Forever (19) 509 (20) Sailing (21) Hot Runnin' Soul (22) Poor But Proud (23) Soul Flow (24) Hangin' On In There Paul Kelly tunnetaan lähinnä lauluntekijänä, joka 70- ja 80-luvuilla kirjoitti lukuisan määrän hittejä. Oma biisi (14) on kyllä niin suora kopsu eräästä Moneymaker-klassikosta kuin olla ja saattaa. (15, 16) eivät kyllä vakuuta; toteutus laahaa pahemman kerran. Esillä on blues-kitaristi Eddie Taylorin jälkikasvun, eli Eddie Taylor Jr.'n kooste, joka on niputettu muutamalta hänen nimissään julkaistulta albumilta. Kun Bobby Martin palkattiin vuonna -74 sovittajaksi, tyyli muuttui aavistuksen verran modernimmaksi. Warner Brosin kanssa Kelly teki albumeita aivan 70-luvun loppuun asti. Koosteen lopussa on kolme julkaisematonta raitaa, joista demomainen (21) on kelvollinen. Mutta se olisi mennyt kaiketi ohi otsikon. (17) omaa hyvän melodian, mutta ei kanna viiden minuutin kestoaan. Hobbs on kyllä kohtuullinen laulaja, joka olisi ansainnut hiukan parempaa materiaalia käyttöönsä. Täytyy myöntää, että odotin tältä hiukan enemmän. Silver Foxin kakkossingle (3, 4) ei ole ollenkaan hassumpi, varsinkin balladipuoli Love 'Em on vakuuttava. Näistä äänitteistä huomaa selvästi tallikaveri Joe Texin vaikutuksen; (12-14) ovat hyvin texmäisiä. Jimmy Rogers -veisu (3) pelaa napakasti ja omista sävellyksistä (4) liikkuu kivasti, samoin kuin hieman funkimpaa ulosantia hakeva (2). Yksi ihailijoista oli Rounderin Scott Billington, joka kaivoi Kellyn esiin ja tuotti mainion albumin Gonna Stick And Stay Bullseye-merkille vuonna -93. Omiin nimiin vedetty boogie (5) on aika nopea ja raidalla (1) irtoaa menoon tänttäränttäilyäkin
- 67 -
LOS LONELY BOYS
JOHN FOGERTY
30.6. VANHANKYLÄNNIEMI, JÄRVENPÄÄ, LIPUT 63 */69 BLUESKATU, iltaKLUBIT, KAKARABLUES... 27.6.-1.7.2012
*ennakkolipun hintaan 63 lisätään lippukaupan toimituskulut, liput myy menolippu.fi
PB12
IN THE MOOD SINCE 1978
ELI PAPERBOY REED HONEY B & T-BONES
.fI