IHOLLA Tatuointialan me too, tekijänoikeudet ja muut kysymykset SEKSIKÄS SOME OnlyFans mullistaa aikuisviihdealan LUPA TAPPAA Tommi Uschanovin suuri eutanasiaessee S A A R A TU R U N EN : ”N YK YI S IN O LE N K A I M U U TE N K IN H IE M A N R EN TO U TU N U T S EN S U H TE EN M IT Ä M IN U ST A TA I TÖ IS TÄ N I JU LK IS ES TI LA U S U TA A N .” IM A G E 28 6 K ES Ä K U U 20 21 PA L. Imagen haastattelu ja toimittaja päätyivät osaksi Saara Turusen uutta romaania. V KO 24 /2 21 29 3 6 121 5 PÖYTÄ ON KATETTU S-ryhmän Antti Oksa päättää, mitä suomalaiset syövät KESTÄVIÄ JUTTUJA 5/2021 KESÄKUU 11,90?€ IMA GE UU DIST UI!. Tästä lähti liikkeelle Turusen ja Sonja Saarikosken kirjeenvaihto, jossa kysytään, mitä väliä totuudella ylipäätään on
Ehkä juuri siksi tuntuu niin erityiseltä istua MINIn ohjauspyörän takana – se on paljon suurempi asia kuin vain ajamisen ilo ja toimivuus. MINI Cooper SE. Sähkön kulutus kWh / 100 km: 17,6–15,2. OLEMME KAIKKI ERILAISIA. YHDESSÄ OLEMME ENEMMÄN. Teho 184 hv. Ehkä juuri siksi autoihimme sopii niin erilaisia persoonallisuuksia, elämäntarinoita ja mielipiteitä. Olemme jatkaneet saman hengen pohjalta ja haluamme jakaa tämän asenteen muiden kanssa erityisesti juuri nyt. Samalla se teki autolla ajamisesta ja elämästä helpompaa ja hauskempaa. MINI-kuskit tuntevat upean yhteenkuuluvuuden tunteen nähdessään toisiaan tien päällä – riippumatta siitä miten erilaisia olemme. Kantama: 225–234 km. MINI on aina tarttunut haasteisiin, joiden kautta voi syntyä parempia, sujuvampia ja hauskempia asioita. Olemme yksinkertaisesti avanneet sydämemme. Kohtaamme ihmisinä aina uusia koettelemuksia – ja niitä on riittänyt varsinkin kuluneen vuoden aikana. Olipa kyse vastuullisuudesta, tuotesuunnittelusta, yksilöllisistä ajokokemuksista tai elämästä itsestään. Öljykriisin aikaan löysimme tavan tehdä enemmän vähemmällä ja loimme auton, joka mullisti silloisen autoteollisuuden. BIG LOVE. Jokaisessa yksityiskohdassa näkyvät vuosikymmenten intohimot, innovaatiot, rakkaus ja suuret suunnitelmat. Kaikki mitä teemme perustuu suuriin unelmiin, suuriin ajatuksiin ja suureen intohimoon. MINI uskoo nimittäin, että elämästä tulee mukavampaa, kun tarkastelemme asioita laajemmin. MAINOS. Riippumatta siitä, miltä elämä näyttää, miten nykyaika vaikuttaa meihin ja missä määrin olemme huolissamme tulevaisuudesta, voimme varmasti olla yhtä mieltä siitä, että parhaisiin tuloksiin pääsemme yhdessä
Jokaisessa yksityiskohdassa näkyvät vuosikymmenten intohimot, innovaatiot, rakkaus ja suuret suunnitelmat. Kantama: 225–234 km. Kaikki mitä teemme perustuu suuriin unelmiin, suuriin ajatuksiin ja suureen intohimoon. Teho 184 hv. Riippumatta siitä, miltä elämä näyttää, miten nykyaika vaikuttaa meihin ja missä määrin olemme huolissamme tulevaisuudesta, voimme varmasti olla yhtä mieltä siitä, että parhaisiin tuloksiin pääsemme yhdessä. MINI on aina tarttunut haasteisiin, joiden kautta voi syntyä parempia, sujuvampia ja hauskempia asioita. MINI-kuskit tuntevat upean yhteenkuuluvuuden tunteen nähdessään toisiaan tien päällä – riippumatta siitä miten erilaisia olemme. Sähkön kulutus kWh / 100 km: 17,6–15,2. Olipa kyse vastuullisuudesta, tuotesuunnittelusta, yksilöllisistä ajokokemuksista tai elämästä itsestään. Ehkä juuri siksi tuntuu niin erityiseltä istua MINIn ohjauspyörän takana – se on paljon suurempi asia kuin vain ajamisen ilo ja toimivuus. Kohtaamme ihmisinä aina uusia koettelemuksia – ja niitä on riittänyt varsinkin kuluneen vuoden aikana. MINI Cooper SE. MAINOS. OLEMME KAIKKI ERILAISIA. BIG LOVE. MINI uskoo nimittäin, että elämästä tulee mukavampaa, kun tarkastelemme asioita laajemmin. Samalla se teki autolla ajamisesta ja elämästä helpompaa ja hauskempaa. YHDESSÄ OLEMME ENEMMÄN. Öljykriisin aikaan löysimme tavan tehdä enemmän vähemmällä ja loimme auton, joka mullisti silloisen autoteollisuuden. Olemme jatkaneet saman hengen pohjalta ja haluamme jakaa tämän asenteen muiden kanssa erityisesti juuri nyt. Olemme yksinkertaisesti avanneet sydämemme. Ehkä juuri siksi autoihimme sopii niin erilaisia persoonallisuuksia, elämäntarinoita ja mielipiteitä
Th e O rig in al is by V itr a Chaise Tout Bois Jean Prouvé, 1941 Artek Helsinki, Keskuskatu 1 B, ja Vitra-jälleenmyyjät, vitra.com
Twitter @niklasthesslund Sähköposti niklas.thesslund@a-lehdet.fi. Puolet luonteenpiirteistä käsikirjoittajalta. Upporikas pörssipeluri, joka ei uskalla kertoa sterilisoinnistaan vaimolleen, joka haluaa lapsia, on hurja juttu riippumatta siitä, onko se käsikirjoittajan kynästä vai todella tapahtunut jollekulle. Tarinallinen journalismi ei tarkoita tarinoiden keksimistä vaan sitä, että juttu vetää kuin hyvä tarina. Autofiktion luonne nostaa tämän tästä asioita kirjan ja lukijan väliin. Eräänlainen sekoitus sikamiessarjoja ja Skamia siis. Kukahan tuo tyyppi oikein on. Tiesin sen, asia mainitaan kunkin jakson alkuteksteissä, mutta en ajatellut asiaa sen kummemmin. Journalismissa peli on tietenkin selvä: jos kaikki ei ole totta, mikään ei ole. Autofiktion fiktio on pragmatiikkaa, ei kokonaisen maailman keksimistä. Tästä kertoo tämän numeron kansijuttumme, joka käsittelee totuutta ja etiikkaa juuri autofiktiossa. En sen jälkeenkään, kun tosipohjaisuudesta muistutettiin. Joissain tarinankerronnan lajeissa siihen joutuu kuitenkin väistämättä. Fiktion viitta antaa mahdollisuuden jatkaa kirjoittamista niissäkin tilanteissa, joissa journalistin pitäisi Yli puolet totta, mitä se edes tarkoittaa. Vaade on sama journalismin kaikissa lajeissa. Siksi Sonja Saarikoski ja Saara Turunen aloittivat kirjeenvaihdon totuuden merkityksestä taiteessa ja journalismissa. Joka toinen jakso totta ja joka toinen hatusta. Lopulta kyse on eri lajityypeistä ja niiden vaatimuksista ja suhteesta totuuteen. Näistä viheliäisin on niin kutsuttu autofiktio, jossa päähenkilön tai kertojaminän elämäntapahtumat seuraavat kirjailijan ja tämän lähipiirin vastaavia. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 5 N orjalaisessa Exit-sarjassa kuvataan neljän oslolaisen finanssipelurin elämää, ympärivuorokautista elostelua luksushuviloilla, -kodeissa, klubeilla ja työpaikoilla. Yli puolet, mitä se edes tarkoittaa. Katsoin sarjan kaksi tiivistä kautta huhtikuussa ja kun mainitsin aiheesta Facebookissa, tuttava muistutti, että sarja nojaa tositapahtumiin. Ja kun teoksen maailma ei ole keksitty vaan tunnistettava, tulee autofiktion kertojanääni luettua totena. Perustuu tapahtumiin Niklas Thesslund Pääkirjoitus tarkistaa, millainen sää kuvattuna 80-luvun päivänä todella oli. Tällaisten jälkeen sanaa fiktio ei osaa pitää vastuuvapauslausekkeena vaan enemmänkin työnteon mahdollistajana. Kaikki ei kuitenkaan ole lukijan vastuulla. Enemmän kuin mitään muuta se on tapa pysytellä hyvän sarjan, elokuvan tai kirjan hehkussa vielä sen päättymisen jälkeenkin. Puolet luonteenpiirteistä on käsikirjoittajalta. Turusen tuoreessa kirjassa taas on kuvattu tätä vanhan artikkelin tekoprosessia, autofiktion suomin mahdollisuuksin. Monissa artikkeleissa keskityttiin sarjan todenperäisyyteen, siihen, paljonko sarjasta todella oli totta ja tapahtunut niille neljälle oslolaiselle finanssihaille, joita sarjaa varten oli haastateltu. Niin tarkasti ja tunnistettavasti, että teosten tiimoilta on käyty julkisia sukuriitoja. Lukiessa autofiktio tuntuu kaikesta tosipohjaisuudestaan huolimatta pysyvän usein etäämmällä kuin tarinavetoinen romaani, jonka virtaan tempautuu. Kahden kauden jaksot katsottuani googlasin arvioita ja artikkeleita sarjasta. Tämä kaikki, totena otettava kertojanääni ja ymmärrys siitä, että vapauksia on otettu ja mutkia oiottu, tekee autofiktion lukemisesta usein erilaista kuin ”perinteisten romaanien”. Toinen samansuuntainen olisi ehkä savolainen avainromaani. Tarinallinen essee on lajityyppi, jonka lukeminen on samankaltaista. Aika jännä, että tuo on tuota mieltä polkupyöräilystä. Lause jäi mieleen, sillä totuuden määrällinen tarkastelu tuntui huvittavalta. Yli puolet on totta, sanoi sarjan ohjaaja eräässä artikkelissa. Exit ei ollut dokumentti, joten en jäänyt miettimään sen totuudellisuutta. Kolme ja puoli vuotta sitten teimme kansijutun kirjailija Saara Turusesta hänen toisen romaaninsa ilmestymisen alla. Miten tuo voi ajatella sunnuntaipäivistä noin
60 KESKUSTELIJA – LEENA LUMILAMPI 63 ESSEE – HELMI KEKKONEN: VERTAANSA VAILLA 67 RUOKA – ESPOON UUSI VILLA LILLA 68 ELOKUVA – LEE ISAAC CHUNG: MINARI 70 MUSIIKKI – ST. Esseisti Tommi Uschanov kysyy, olemmeko ajatelleet asian ihan loppuun asti. 53 MULLAN ALTA Timo Pyykön valokuvia metallinpaljastimen paljastamista aarteista. 18 KOLUMNI – RIIKKA SUOMINEN 20 TOTUUTTA VAI TEHTÄVÄÄ Imagen vanhan kansijutun tekoprosessi päätyi Saara Turusen romaaniin. Sonja Saarikoski ja Saara Turunen aloittivat kirjeenvaihdon totuudesta, taiteesta ja autofiktion etiikasta. Roosa Vastamäki on yksi OnlyFans-palvelun sisällöntuottajista. 36 KUOLEMATON KYSYMYS Suurin osa suomalaisista haluaisi laillistaa eutanasian. VINCENT: DADDY’S HOME 72 KIRJA – ELINA BACKMAN: KUN JÄLJET KATOAVAT 74 CITY-MAALAISEN PÄIVÄKIRJA 44–51. 30 TÄMÄ MIES TIETÄÄ MITÄ SINÄ SYÖT Myyntijohtaja Antti Oksa päättää, mitä ruokia S-ryhmän kaupoista poimitaan lautasille. 6 S I S Ä L LY S L U E T T E L O 5 PÄÄKIRJOITUS 8 AVAAJA – MEDIATUTKIJA SAARA-MAIJA KALLIO 12 KUUKAUDEN DATA 13 TOISINKIN VOISI OLLA 14 POLIITTINEN KOTI 16 DEBATTI – OLISIKO AIKA LIITTYÄ NATOON. 44 RUUDUN TAKAA OnlyFans-palvelu voi mullistaa pornoteolisuuden, kun kuka tahansa voi ryhtyä näyttelijäksi ilman välikäsiä. Tässä numerossa Valokuvaaja Antti Vettenranta Meikkaaja Essi Kylmänen Stylisti Nina Nuorivaara Kannen kuva ASU (KANNEN JA SISÄSIVUN KUVAT) Sonja Saarikoski Bleiseri ja housut Hálo Korvakorut Zara Saara Turunen Mekko Minumum Korvakoru ja sormus Sebastien Jofrey Monfort / My O My
Virallinen osoitteenmuutos postiin tai vtj:lle päivittyy automaattisesti rekisteriimme. ”Koen itseni etuoikeutetuksi aina, kun pääsen mukaan kuvattavieni maailmaan. Minnin oma vahvan visuaalinen tyyli antoi hienon lähtökohdan kuvaukselle, eikä ullakon keväinen kylmyyskään päässyt meitä liikaa haittaamaan.” Tekijät Oikaisut VALTTERI VÄKEVÄ Valtteri Väkevä (s. KUSTANTAJA A-lehdet Oy MYYNTIPÄÄLLIKÖT Mediaopas.a-lehdet.fi REPRO JA SIVUNVALMISTUS Aste Helsinki Oy PAINATUS Deviz, Pietari 2021 SEURAAVA NUMERO ilmestyy 17. kesäkuuta 2021. numero. Toisin kuin Imagen numerossa 3/2021 väitettiin, Nirvana julkaisi vain kolme studiolevyä. Väkevän ensimmäinen arvostelukohde Imagelle on espoolaislähiöön avattu Villa Lilla, jonka parhaita puolia ovat ruoka ja idyllinen huvilamiljöö. Aikakauslehtien liiton jäsen. vuosikerta, 286. 1976) on pirkanmaalainen valokuvaaja, joka innostuu herkästi, laulaa ajomatkoillaan ja arvostaa työssään kaikkein eniten kohtaamisia ihmisten kanssa. Tilatut lehdet toimitetaan force majeure -varauksin (ylivoi mainen este, kuten lakko tai tuotannolliset häiriöt). RIINA PEUHU Riina Peuhu (s. ISSN 0782-3614 K E S TÄV I Ä J U T T U J A PäätoiMittaja niklas thesslund ToiMituspäällikkö sonja saarikoski (virkavapaalla) Editointi ja suunnittelu Venla Rossi Ulkoasu Ilari Musta Tuottaja (ajankohtaisMediat) Laura myllymäki DigitoiMituspäällikkö (ajankohtaisMediat) miikka järvinen Johtava AD (ajankohtaisMediat) Timo Tervoja POSTIOSOITE Image, 00081 A-lehdet KÄYNTIOSOITE Risto Rytin tie 33, Kulosaari, Helsinki PUHELIN (09)?759?61 TWITTER @imagelehti SÄHKÖPOSTI image@a-lehdet.fi, etunimi.sukunimi@a-lehdet.fi FACEBOOK www.facebook.com/imagelehti INTERNET www.image.fi tekijÖinä tässä numerossa Maria Annala, Silvia Hosseini, Janne Itkonen, Tara Junker, Kreetta Järvenpää, Katja Kallio, Helmi Kekkonen, Samuli Knuuti, Juuso Koponen, Essi Kylmänen, Annaliina Niitamo, Emmi Nuorgam, Nina Nuorivaara, Oskari Onninen, Ilkka Pernu, Riina Peuhu, Heikki Pursiainen, Timo Pyykkö, Meliina Savela, Riikka Suominen, Saara Turunen, Tommi Uschanov, Anton Vanha-Majamaa, Antti Vettenranta, Elina Vitikka, Valtteri Väkevä. Minnin työhuoneeseen astuessani pääsin sisään uudenlaiseen ammattiarkeen, OnlyFansiin. 1980) on matkailulehti Mondon tuottaja, joka aloittaa tässä numerossa Imagen ravintolakriitikkona ja arvioi ravintoloita myös pohjoismaiseen 360° Eat Guide -oppaaseen. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 7 Mainostajat MEDIAMYYNTI JA MARKKINOINTI mediaopas.a-lehdet.fi TRAFIIKKI Katja Bruun asiakaspalvelu ja lehtitilaukset INTERNET www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu PUHELIN 09 759 6600 (ma–pe klo 8–17) Puhelun hinta määräytyy liittymäsopimuksenne mukaan. ASU (KANNEN JA SISÄSIVUN KUVAT) Sonja Saarikoski Bleiseri ja housut Hálo Korvakorut Zara Saara Turunen Mekko Minumum Korvakoru ja sormus Sebastien Jofrey Monfort / My O My. Imagen vuosikerta on 12 numeroa. Toimitus ei vastaa tilaa matta lähetetystä aineistosta. 36. Tähän numeroon hän kuvasi OnlyFans-artikkelin
Ohjenuorana voi pitää eu:n tietosuojaase tusta gdpr:ää vuodelta 2018. 8 AVA A J A Teksti Laura Myllymäki Kuvat Riina Peuhu T utkit niin sanotun sharenting-ilmiön kytkeytymistä kaupallisuuteen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, ja olet haastatellut esimerkiksi suomalaisia vaikuttajaäitejä. Miksi. Vanhemmat jakavat someen kuvia erityisesti pienistä vauvoista. Uhat ovat osittain tiedossa. Termi on syntynyt yhdys valtalaisessa mediassa, ja se liittyy perhe valokuvien perinteeseen. MEDIATUTKIJA SAARA-MAIJA KALLIO: LASTEN YKSITYISYYS KÄRSII, KUN VANHEMMAT JAKAVAT HEIDÄN KUVIAAN SOMESSA. Kuvien lisäksi vanhemmat kertovat tekstillä tai puheella monenlaisia asioita lapsistaan. Identiteettivarkaudet ovat myös yksi ongelma. Se tulee sanoista sharing ja parenting, ja sillä tarkoitetaan vanhempien tapaa jakaa lapsistaan kuvia, videoita ja tietoa sosiaali sessa mediassa. Mitä sharenting oikein on. Yhdysval loista tiedämme tapauksia, joissa äidit ovat vetäneet videoita pois YouTubesta sen jälkeen, kun niitä on linkitetty pedofiili sivustoille. Vanhemmat saattavat pelätä, että lasta kiu sataan myöhemmin, kun tämä kasvaa ja saa oman sosiaalisen piirin. Toisaalta ilmiöön liittyvät myös äitien minäesitykset. Usein äidit perustelevat ker tomaansa omalla näkökulmallaan. Lainsäädäntö ei ota suoraan tähän kantaa. Mikä rooli sillä on. Kuvat, jotka ovat aiemmin olleet kotialbumeissa, ovat siirty neet digitalisaation myötä sosiaalisen median alustoille. Silloin kerrotaan aika paljon tie toa lapsesta. Lapset ja nuoret ansaitsevat erityisen suo jan myös siinä, että heidän henkilötietojaan ei mielellään käytettäisi markkinointitar koituksessa. Näyttäisi siltä, että vauvoja pidetään kas voiltaan geneerisinä. Tunnistettava valokuvakin on henkilötieto. Tutkimukses sani oli äitejä, jotka esimerkiksi olivat perustaneet bloginsa lapsen sairauden ympärille. Siinä sumentuvat minuuden rajat, ja puhutaan kin jaetusta minuudesta: lapsi on niin vah vasti osa äidin tarinaa, että äiti katsoo oikeudekseen kertoa asioita lapsestaan itsensä kautta. Kymmenessä vuodessa äiti blogit ovat menneet entistä kaupallisem paan suuntaan. Tutkimukseni äidit käyttivät esimerkiksi sellaista termiä kuin Lapset ovat tulleet mukaan vaikuttajamarkkinointiin, ja sen seuraukset ovat vasta osittain tiedossa, sanoo mediatutkija Saara-Maija Kallio. Äideistä on tullut brändejä, ja samalla lapset ovat tulleet mukaan kau pallisiin yhteistöihin. Pitääkö ilmiöstä olla huolissaan. Siinä linja taan, että lasten ja nuorten henkilötietojen käsittelyssä pitäisi olla todella varovainen
Sharentingissa pääongelma on se, että vanhempien tulisi suojella lapsiaan somessa, mikä taas voi olla vanhempien mielestä törmäyskurssissa suhteessa heidän sananvapauteensa, sanoo mediatutkimuksen väitöskirjatutkija Saara-Maija Kallio.. Lapsilla on oikeus yksityisyyteen myös suhteessa vanhempiinsa. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 9 TÖRMÄYS
Jos lapsi piti kuvattavana olemisesta, osa äideistä saattoi pitää sitä oikeutuksena kuvien jakamiselle. Lapsen edun ensisijaisuuden pitäisi aina olla se ohjaava tekijä. Lasten kuvia on aina jaettu perhevalokuvien perinteessä. Se tarkoittaa jaettavia kuvia, joissa lapsen kasvoja ei näytetä tunnistettavasti. Niitä on postitettu ja niitä on näytetty kodin vieraille. Eri vaatimusten välillä on paljon tasapainoiltavaa.. Toisaalta vaikeinta on juuri taata lapsen edun toteutuminen, mikäli huoltajat jakavat lapsesta tämän yksityisyyttä loukkaavia kuvia, sillä meillä ei vielä ole viranomaista, joka puuttuisi näihin tilanteisiin. Sosiaalisen median käytön ja koodaamisen opettelun lisäksi kasvatuksessa pitäisi olla mukana yhteiskuntakriittinen näkökulma. Silloin myös lapset itse usein toivovat, että heistä ei enää jaettaisi kuvia someen. Kuinka paljon vanhemmat keskimäärin miettivät lastensa oikeutta yksityisyyteen. Lasta voidaan myös kuvata kaukaa, tai kasvot peitetään niin sanotuilla tarroilla. Asia on tietysti uusi, ja tiedämme vain osan seurauksista. Lähes kaikki tutkimukseni bloggaajaäidit katsoivat, että oli ok jakaa alle yhden vuoden ikäisestä vauvasta kuvia. Sosiaalinen media on muuttanut käsitystämme yksityisestä ja julkisesta. Mitä vanhempi kertoo lapsen kuluttajuudesta, arvoista, identiteetistä ja persoonasta ennen kuin lapsi pystyy itse kirjoittamaan omaa tarinaansa?” –SAARA-MAIJA KALLIO vauvamaisuus. Millainen arvo yksityisyys oikein on nykyään. 10 AVA A J A AVAAJA-palstalla asiantuntija aloittaa keskustelun ja taustoittaa ilmiötä. Kuka oikeastaan saa jakaa lapsen kuvia someen. Kannustan miettimään oman lapsen oikeutta yksityisyyteen sekä myös siihen, millaista ideologista jalanjälkeä kirjoittaa lapselle. Lasten kasvatus on muutenkin aiheena tunnepitoinen. Lapsen isovanhemmat, bonusvanhemmat tai kummit saattavat myös jakaa lapsesta kuvia. Mistä motiivi jakaa lapsen kuvia tulee. Vanhemmat tekevät monia muitakin lasta koskevia päätöksiä, kuten päättävät heidän uskonnostaan tai ruokavaliostaan. Lapsilähtöisyys oli tutkimuksessani kaikille äideille tärkeää, mutta toisille oli enemmän ok käyttää lasta mukana kaupallisissa yhteistöissä tiettyyn ikään asti. Pienellä vauvalla ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta kieltäytyä kuvien ottamisesta ja jakamisesta. Siksi vauvakuvien jakamisesta ei koettu niin huonoa omaatuntoa. Vaikuttajien ja bloggaajien sosiaalisessa mediassa kysymys nousee aika ajoin esiin. Olet huomauttanut, että nyt lapsistaan kuvia someen jakavat vanhemmat ovat viimeinen sukupolvi, joka on tullut sosiaaliseen mediaan omasta tahdostaan. Lasten etua ajatellen muiden läheisten aikuisten olisi turvallisinta jättää lasten kuvat jakamatta muualla kuin yksityisviesteissä. Tutkittavissani näkyi tiettyä kritiikittömyyttä markkinointipuhetta kohtaan. Kyllä sitä selvästi mietitään. Isovanhempien ja sukulaisten tulisi kunnioittaa huoltajien linjaa lasten kuvien suhteen, sillä huoltajien tehtävänä on hallinnoida lapsen yksityisyyttä somessa, toki lasta ikätason mukaisesti kuullen. Se liittyy aika paljon äitiyden tunnevaikutuksiin. Kyllä se mahdollisuus on olemassa. Vauvojen siis ajatellaan olevan niin samannäköisiä, etteivät he siksi ole vielä kovin tunnistettavia. On syntynyt myös vastareaktio, anti-sharenting-ilmiö. Varsinkin vauvavaiheessa lapsen ja äidin elämät kietoutuvat vahvasti yhteen. Käsittääkseni sisällön pitäisi kuitenkin olla melko raskauttavaa, jotta rikoksen tunnusmerkit täyttyisivät Suomessa. Toisaalta kuviossa painaa myös tapa, jolla omaa minää esitetään. Onko meillä tulevaisuudessa myös Suomessa tapauksia, joissa lapsi tekee rikosilmoituksen omasta vanhemmastaan. Vaikuttajamarkkinoinnissa äidit tasapainoilevat kaupallisuuden vaatimusten ja lasten oikeuksien välillä. Lapsen kuvien jakaminen onnistuu hyvin myös pikaviestimien kautta someyleisöä pienemmälle läheisten joukolle. On vaikea ajatella, että lapset positiivisessa valossa esittävissä kuvissa olisi sellaiseen perusteita. Meillä on meneillään uusliberalistinen yrittäjäbuumi, jossa fanitetaan sosiaalisen median vaikuttajamarkkinointia. Vahvojen suhteiden ylläpitäminen on helppoa sielläkin. Yksityisyys on tietysti sellainen asia, johon lapsella pitäisi olla oikeus ja josta hänen pitäisi itse saada päättää. Itävallassa täysi-ikäiseksi tullut nuori oli vienyt vanhempansa oikeuteen, koska nämä olivat jakaneet Facebookissa hänen lapsuudenkuviaan. Monilukutaidon näkökulmasta olisi tärkeää opettaa lapsille ja nuorille myös sitä, että koodeilla ja algoritmeilla on valtarakenteita. Vaikka vanhemmat ovat huoltajia, heillä ei periaatteessa ole oikeutta esittää lasten henkilötietoja julkisessa tilassa. Lapset yleensä haluavat, että heiltä kysytään lupa, ja he ovat usein suopeampia myönteisten kuvien jakamiseen. Suhtautuvatko somessa kaupallisia yhteistöitä lastensa kasvoilla tekevät äidit julkisuuteen keskivertoa myönteisemmin. Aina välillä nousee myrskyjä, joissa kritisoidaan lasten käyttöä markkinoinnin välineenä. Osittain tämä on tuntematonta maaperää, ja ilmiöön tarvittaisiin pitkittäistutkimusta. Miksi somen kuviin ja tarinoihin pitäisi kiinnittää erityistä huomiota. Mitä vanhempi kertoo lapsen kuluttajuudesta, arvoista, identiteetistä ja persoonasta ennen kuin lapsi pystyy itse kirjoittamaan omaa tarinaansa. Kouluikä taas oli rajapyykki, jolloin lähes kaikki olivat valmiita lopettamaan kuvien jakamisen. Äitibloggaajat ja äitivaikuttajat seuraavat somessa myös paljon toisiaan, ja heillä on yhteisö, jossa otetaan paljon kantaa asioihin. Mikä se on. ”Kannustan miettimään oman lapsen oikeutta yksityisyyteen sekä myös siihen, millaista ideologista jalanjälkeä kirjoittaa lapselle. Lapsen keho koetaan kuitenkin niin tärkeäksi, että se halutaan pitää mukana. Silloin saatetaan jakaa jokin erikoislähikuva esimerkiksi varpaista tai sormista. On kritiikkiäkin, mutta myös paljon hypeä. Siihen liittyy paljon tunteita, ja niitä halutaan jakaa etenkin perhepiirin ja ystävien kesken
Laatua vuodesta 1969 moccamaster.com
Ilkka Pernun juttu Oksasta alkaa sivulta 30. VILJAT KALA KA NA NM . 1970 1980 2000 2010 2019 Suomalaiset saavat edelleen suurimman osan proteiinista eläinperäisistä lähteistä. Totuus on osiensa summa, mutta eittämättä isoa roolia näyttelee S-ryhmän myyntijohtaja, 40-vuotias Antti Oksa. VILJAT KALA KA NA NM . Erityisesti siipikarjanlihan ja jalostettujen maitotuotteiden kuten juuston kulutus on kasvussa. 1970 1980 2000 2010 2019 Suomalaiset saavat edelleen suurimman osan proteiinista eläinperäisistä lähteistä. Se johtuu siitä, että täältä viedään sianlihaa Kiinaan muiden eu-maiden tavoin. ptt:n sanoin kysyntä on ”reipasta”. Suomalainen saa proteiininsa edelleen eläinperäisistä tuotteista. Erityisesti siipikarjanlihan ja jalostettujen maitotuotteiden kuten juuston kulutus on kasvussa. Suomalaiset saavat edelleen suurimman osan proteiinista eläinperäisistä lähteistä. Pellervon taloustutkimus (ptt) tiedotti syksyllä 2020, että jatkossa sianlihan tuotanto ylittää sianlihan kulutuksen Suomessa. Eikä siinä vielä kaikki: Vaikka maitoa tuottavien lehmien määrä on Suomessa laskussa, suomalaiset nauttivat edelleen paljon jalostettuja maitotuotteita, kuten juustoa. Erityisesti siipikarjan liha ja jalostettujen maitotuotteiden, kuten juuston, kulutus on kasvussa.. 1990 1970 1980 2000 2010 2019 1990 KAHVI ALKOHOLIJUOMAT KANANMUNAT S uomalaiset syövät yhä vähemmän sianja naudanlihaa. 500 1 000 1 500 2 000 2 500 20 40 60 80 100 Energiansaanti kcal/vrk/hlö Proteiinin saanti g/vrk/hlö VILJAT KALA MAITO VOI SOKERI HEDELMÄT JA VIHANNEKSET HEDELMÄT JA VIHANNEKSET MUUT MAITOTUOTTEET KAHVI KASVISRASVAT ALKOHOLIJUOMAT MAITO MUUT MAITOTUOTTEET PERUNA PERUNA NAUDANLIHA SIANLIHA NAUDANLIHA SIANLIHA SIIPIKARJANLIHA SIIPIKARJ ANL. Ruoankulutuksen trendeistä on syytä olla kiinnostunut, sillä tunnemme ruoan ilmastovaikutukset melko tarkasti. 12 D A T A JUUSO KOPONEN on helsinkiläinen informaatio muotoilija, jonka laatima data visualisointi tai infografiikka taustoittaa aina yhtä kunkin numeron artikkelia. Niiden kulutus on jopa kasvussa. Kuka siis oikein päättää, mitä Suomi syö. Teksti Laura Myllymäki Infografiikka Juuso Koponen MITÄ TÄNÄÄN SYÖTÄISIIN. Ruoantuotanto ja -kulutus aiheuttavat noin viidenneksen kulutuksen hiilijalanjäljestä. S-ryhmällä on Suomessa hallitseva markkina-asema ja Oksalla valtaa päättää, miten suomalainen pöytä tulevaisuudessa katetaan. Sen sijaan siipikarjan lihaa suomalaiset näyttävät kuluttavan reilusti. 1990 1970 1980 2000 2010 2019 1990 KAHVI ALKOHOLIJUOMAT KANANMUNAT 500 1 000 1 500 2 000 2 500 20 40 60 80 100 Energiansaanti kcal/vrk/hlö Proteiinin saanti g/vrk/hlö VILJAT KALA MAITO VOI SOKERI HEDELMÄT JA VIHANNEKSET HEDELMÄT JA VIHANNEKSET MUUT MAITOTUOTTEET KAHVI KASVISRASVAT ALKOHOLIJUOMAT MAITO MUUT MAITOTUOTTEET PERUNA PERUNA NAUDANLIHA SIANLIHA NAUDANLIHA SIANLIHA SIIPIKARJANLIHA SIIPIKARJ ANL
/tietoa-meista/tietosuojaseloste. 55,90 €). /tarjous-mondo TILAA HELPOSTI NETISTÄ: Suomen luetuin matkailulehti! 6 nroa TILAA NYT! VAIN , € -50 % (norm. TILAA HELPOSTI NETISTÄ: lue.apu.. Lönnin innovatiivinen kädenjälki näkyy kuitenkin Suomessa useiden koulurakennusten ja julkisten rakennusten lisäksi Tampereen pääpaloasemassa, tuossa perinteisesti miehiseksi mielletyssä tilassa. ”Naikaa se tyttö pois kilpailemasta”, kuului ohje rakennusalalla Lönnin kilpailuvoittojen kasautuessa. Suurin osa näkemästämme kaupungista on miesten suunnittelemaa ja rakentamaa. Jatkuva tilaus laskutetaan kulloinkin voimassa olevaan hintaan. Hänen Tampereen-toimistonsa kasvoi, ja hän palkkasi alaisikseen useita naisia. Yksi heistä oli Wivi Lönn. Tilauksesi ollessa voimassa sinulla on jatkuva voittomahdollisuus A-lehdet Oy:n raha-arvonnoissa. 13 TOISINKIN VOISI OLLA -palstalla esitellään toteutumattomia kaupunkiutopioita. Osamaksuihin laskuissa lisätään maksutapalisä (paperilasku 2,90 €). Suomessa naiset ovat voineet kouluttautua arkkitehdeiksi jo 1880-luvulta lähtien. T oisinkin voisi olla. A-lehtien jatkuva tilaus on tavallista reilumpi. Kriitikot eivät aina edes käsitelleet Lönnin osuutta töistä. Projektin rahoittajaksi lupautuneen miehen on sanottu asettaneen ehdoksi sen, ettei suunnittelutyötä anneta naisarkkitehdille. Suunnittelutyö annettiin taloudellisiin syihin vedoten paikalliselle rakennusmestarille. Hän oli ensimmäinen suomalainen nainen, joka teki itsenäistä uraa arkkitehtina. Tilaajan ja arvontaan osallistuvan henkilötietoja käsitellään A-lehtien tietosuojaselosteen mukaisesti, www.a-lehdet.. Arkkitehtuurikilpailut, joihin osallistuttiin anonyymeillä nimimerkeillä, antoivat marginaalissa toimiville naisarkkitehdeille mahdollisuuden tehdä työtä hetken ilman sukupuoleen liittyviä ennakkoluuloja. Kuten monien historian naisarkkitehtien, Wivi Lönnin tunnettuus on jäänyt miesaikalaistensa varjoon. Lähteinä on käytetty Renja Suominen-Kokkosen väitöskirjaa ”The Fringe of a Profession. Hinnat sisältävät arvonlisäverolain mukaisen arvonlisäveron. Tutustumistarjous on voimassa kotimaassa uusille tilaajille 31.12.2021 asti. Tilaus jatkuu, kunnes toisin päätät. Kilpailuvoitot herättivät kuitenkin närkästystä mieskollegoissa. Kun Tampereen vapaaehtoisen palokunnan talon suunnittelukilpailussa vuonna 1908 paljastui, että voittaja oli Wivi Lönn, evättiin häneltä voitto. 1800ja 1900-luvun vaihteen vuosikymmeninä Helsingin Polyteknillisestä opistosta valmistui keskimäärin kaksi naisarkkitehtia vuodessa. Syynä on osittain se, että arkkitehtien yhteisprojekteja kirjattiin yleensä vain miespuolisen arkkitehdin nimiin. Women as Architects in Finland from the 1890’s to the 1950’s” (1992, Helsingin yliopisto) ja Pirkko-Liisa Schulmanin artikkelia ”Wivi Lönn – Suomen ensimmäinen omaa toimistoa johtanut naisarkkitehti” (Naisten Ääni). Se oli kuitenkin pitkään harvinaista. NIIN MIEHISET KAUPUNGIT TOISINKIN VOISI OLLA Teksti Annaliina Niitamo K E S TÄV I Ä J U T T U J A LÖYDÄT MEIDÄT MYÖS INSTAGRAMISTA @IMAGELEHTI MITÄ TÄNÄÄN SYÖTÄISIIN. Hän oli myös ensimmäinen, joka perusti oman arkkitehtitoimiston ja voitti suuren osan arkkitehtuurikilpailuista 1900-luvun alkuvuosina Tampereella. Saat jokaisen jakson alkamisesta tiedon 1 kk ennen, jotta voit rauhassa päättää jatkosta
1970-luvun taloja puretaan, mutta tämä on tässä varmaan seuraavat 100 vuotta. Moderni taide ja suomalainen design ovat lähellä sydäntäni. Kun Uusimaa oli menossa kiinni viime keväänä, luovuin Helsingin-asunnosta ja siirryin pysyvästi tänne. Asunnon historia ja keskiaikainen Hämeen linna vieressä muistuttavat myös siitä, että elämää on ollut täällä jo pitkään. Tässä on kuvattu myös Suomi-filmiä Suomisen Ollin tempaus. Lisäksi olen kunnostanut Rimmilän vanhan työväentalon kesäpaikaksi. Tuon sitä myös matkoilta mukanani.. Nämä ovat kierrätystä parhaimmillaan. Kuuleman mukaan hän on kirjoissaan kertonut tuosta keittiöstä ja elämästään tässä OSA KIERTOKULKUA Kevan varatoimitusjohtaja ja entinen Hämeenlinnan kaupunginjohtaja Tapani Hellstén harrastaa vanhojen talojen kunnostusta. Eino Leino asui toimittajaveljensä luona tässä asunnossa käydessään Hämeenlinnan lyseota tuossa vieressä. 14 P O L I I T T I N E N K O T I O len syntynyt Kuusamossa mutta käynyt Hämeenlinnassa kouluni ja tunnen itseni hyvin vahvasti hämeenlinnalaiseksi. Tämä on täällä viides vanha talo, jossa olen tehnyt remonttia. Minulle se luo rauhaa. En hanki päämäärätietoisesti taidetta, vaan ostan kun kohdalle sattuu sellaista mistä tykkään. Teksti Janne Itkonen Kuvat Antti Vettenranta 4H + K, 138 M2, HÄMEENLINNA POLIITTINEN KOTI -palstalla kurkistetaan kaupunginvaltuutettujen koteihin. Naapuritontin vanhan puutalon palautimme asuinkäyttöön viiden perheen projektina. Kuntavaalien alla emme esittele ehdokkaiden koteja. talossa. KOTIMAINEN DESIGN Estetiikka on minulle tärkeää ja tykkään sisustamisesta. Asuin viikot Helsingissä, viikonloput tein remonttia. Tämä talo on rakennettu 1886. Täällä on alkuperäiset ikkunat, lautalattiat ja katot. Olen vain osa ihmiskunnan kiertokulkua. Vanhoissa taloissa viehättää estetiikan lisäksi ekologisuus. Tämän talon ostin vuonna 2016
Sateisina iltoina ja kovilla pakkasilla luonnontuli luo tunnelmaa ja muistuttaa siitä ajasta, kun asunnot lämmitettiin niillä.. Tässä asunnossa on neljä käyttökelpoista kaakeliuunia. Tässä asunnossa on neljä käyttökelpoista kaakeliuunia. Vaikka ne on tehty samaan aikaan, ne ovat kaikki keskenään erilaisia. Sateisina iltoina ja kovilla pakkasilla luonnontuli luo tunnelmaa ja muistuttaa siitä ajasta, kun asunnot lämmitettiin niillä. KAAKELIUUNI. Vaikka ne on tehty samaan aikaan, ne ovat kaikki keskenään erilaisia. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 15 KAAKELIUUNI
Useissa Trumpin kaudella tehdyissä mielipidemittauksissa vain noin puolet amerikkalaisista oli sitä mieltä, että maan pitäisi puolustaa Baltiaa kuvitteelliselta Venäjän hyökkäykseltä. Tämän voi odottaa näkyvän tulevien republikaanipresidenttien politiikassa. Trump antoi ensimmäisen vaalikampanjansa ja presidenttikautensa aikana useita lausuntoja, jotka asettivat kyseenalaiseksi hänen maansa sitoutumisen turvatakuisiin. Donald Trumpin presidenttikausi kuitenkin osoitti, etteivät Naton jäsenmaat voi luottaa sataprosenttisesti siihen, että Yhdysvallat täyttäisi Nato-velvoitteensa. 16 D E B A T T I Olisiko nyt aika liittyä Natoon. Nykyisen presidentin Joe Bidenin johdolla Yhdysvallat varmasti puolustaisi liittolaisiaan tarvittaessa. Trumpin presidenttikausi päätti Yhdysvalloissa toisesta maailmansodasta lähtien jatkuneen ajanjakson, jonka aikana maan ulkopolitiikan kulmakivet pysyivät paikallaan riippumatta siitä, kuka Valkoisessa talossa hallitsi. Varsinkin republikaanien äänestäjät kokivat, ettei Yhdysvaltojen pitäisi joutua noudattamaan viidettä artiklaa. Naton viidennen artiklan mukanaan tuomat turvatakuut olisivat jäsenyyden olennaisin hyöty. Hänen seuraajansa aikeet ovat kuitenkin täysin hämärän peitossa. Maria Annala SUOMEN PITÄISI NYT LIITTYÄ NATOON, KOSKA VENÄJÄN TOIMINTA ON ARVAAMATONTA TUTKIJA, ULKOPOLIITTINEN INSTITUUTTI VÄITE:. Pyysimme aiheesta kolme kommenttipuheenvuoroa. S uomi ei tarvitse Nato-jäsenyyttä, sillä jäsenyydeltä toivomamme hyödyt ovat suurelta osin ulottuvillamme jo nykyisen yhteistyön myötä – ja osin menettäneet merkitystään. Mitä heikommin Yhdysvallat on sitoutunut Naton turvatakuisiin, sitä vähäisemmät ovat hyödyt, jotka Suomelle Nato-jäsenyydestä koituisivat
Emmi Nuorgam V enäjä on ollut arvaamaton ainakin siitä lähtien, kun Neuvostoliitto hajosi. Heikki Pursiainen DEBATTIPALSTALLA Imagen seitsemän vakituista debatoijaa ottavat eri kokoonpanoilla kantaa toimituksen esittämään väitteeseen. Säännöllisin väliajoin punnitsen omaa arvomaailmaani ja valitsen kulloinkin käytävissä vaaleissa ehdokkaan, joka edustaa minua ja arvojani. Etsin jatkuvasti ratkaisuja, jotka helpottaisivat arkeani. Suomen olisikin kannattanut liittyä Natoon jo aikoja sitten, mutta aikoja sitten liittyminen ei toki enää ole vaihtoehtojen joukossa. Samalla muu integraatio yritetään toiveikkaasti nähdä epäsuorana vaihtoehtona liittoutumiselle. Ei minulla ole mielipidettä. Siksi on sietämätöntä, että minulta halutaan säännöllisesti mielipide asioihin, joiden sisäistämiseen minulla ei ole aikaa saati kiinnostusta. Nato-jäsenyyden ei pitäisi olla sen kummempi asia kuin eu-jäsenyyden. Ja vaikka olisikin, ei minun – tai kenenkään muunkaan tavallisen tallaajan – mielipiteellä pitäisi olla mitään merkitystä. Ehkä meidän olisikin tarpeen kysyä, mitä voimme tehdä, jotta Suomi jatkossakin edistää globaalia rauhaa. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 17 A siat, joista olen arjessa kiinnostunut, ovat laskettavissa kahden käden sormilla. Loputtomista mielipidemittauksista ja ovensuukyselyistä olisi aika siirtyä kohti aitoa asiantuntijuutta ja antaa arvostusta niille ihmisille, jotka osaavat puntaroida kysymystä monesta eri näkökulmasta. Sitä ennen se oli ehkä helpommin ennakoitava mutta ei yhtään vähemmän hankala naapuri. Rakastan edustuksellista demokratiaa ja sitä, että joku päättää puolestani. Suomi on kummankin kerhon ilmeisen luonteva jäsen. Perheen toimeentulo, lasten koulunkäynti, kaupassa käyminen, sähköposteihin vastaaminen, Wilma-viestien lukeminen, ruutuaika ja puutarhanhoito. Muistan itsekin tämän olleen mielessäni niin eu-kansanäänestyksessä kuin myöhemmin euroon liittyessä. Jotenkin meillä tästä ihan tavallisesta asiasta on kuitenkin onnistuttu tekemään hirveän tuskallinen ja vaikea kysymys. Nato-jäsenyys on täysin tavanomainen tapa järjestää turvallisuuspolitiikka Suomen verrokkimaissa, Ruotsi on toki poikkeus. Tavallisen kansalaisen näkökulmasta Suomen Nato-keskustelu tuntuu välillä aika kummalliselta. Toivon ehdokkaani menevän läpi vaaleissa, jotta joku pitää puoliani, kun seison Prisman kassajonossa. Sen reaktio jäsen hakemukseen voisi olla epämukava. Toivon, että tilanne muuttuu, mutta en usko. Suoraviivaisen keskustelun ja liittymisen sijasta asiaa vehtaillaan vuodesta toiseen. Venäjän viimeaikainen toiminta varmaankin enemmän vaikeuttaa kuin helpottaa Suomen päätöstä. Mielipidemittauksissa kansalaisten pitäisi osata ottaa kantaa sote-uudistukseen, Natoon tai koronarokotejärjestykseen. Kumppanuudet ja yhteistyö ovat hyviä asioita mutta eivät korvaa liittoutumista. IMPACT PRODUCER EKONOMISTI JA MUSTREADMEDIAN STRATEGI. Liittyminen olisi ollut luonteva osa Suomen muuttumista tavalliseksi länsimaaksi. On vaikea uskoa, ettei Suomi olisi turvallisemmassa asemassa osana sotilasliittoa kuin sen ulkopuolella. Natosta puhutaan lähes poikkeuksetta sodan ja sotaan valmistautumisen kautta. Jos rahaa riittäisi, veisin pyykkini pesulaan ja tilaisin ruuat kotiovelle. Voisiko tämän ajatuksen kääntää päälaelleen ja pohtia Natoa ennen kaikkea rauhan näkökulmasta. Varustaudumme uhkaan, mutta entäpä jos näkisimme Suomen ulkopoliittisen roolin sillanrakentajana, rauhan tuojana ja empatian sekä solidaarisuuden lisääjänä
Nykyisen tutkimustiedon valossa se tarkoittaa, että tapamme miljardeja ihmisiä huonontamalla elinoloja. Sama klangi on siinä, että painotetaan ilmastopolitiikan kunnianhimoa. Riikka Suominen Kolumni. Ehkä moni tulevaisuudessa muistelee istuneensa ajoradalla tai vähintään tukeneensa Elokapinan ilmastoprotesteja. En ole lainkaan varma, oliko se kehu. Muuten kuulija kuulemma lannistuu ja sulkee korvansa. Ennätyskuuma kesä, uutiset ipcc:n raportista ja Greta Thunbergin aloittama koululakko saavuttivat keikahduspisteen. Julkaistessani romaanin, jonka yhteydessä kerroin eläväni avoimessa suhteessa, sanottiin tekoa rohkeaksi. Miksi. 18 K O L U M N I K un media puhuu hallituksen ilmastotavoitteesta, sen mainitaan aina olevan kunnianhimoinen. Kun tulevaisuudessa perustetaan totuuskomissioita tai käydään kansainvälistä oikeutta siitä, kenen vika vitkuttelu oli, on myöhäistä toivoa tehneensä enemmän. Mutta kuten Viimeinen siirto muistuttaa, lukuisia muitakin yhteiskunnan kehitysaskelia on otettu vain koska niitä on vaadittu alhaalta ylöspäin. Ilmastoa ollaan lämmittämässä useilla asteilla. Toistaiseksi poliitikot luulevat että poliittinen realismi on vahvempaa kuin termodynamiikka. . Mitä jos hiilineutraaliuteen pyrkimistä alettaisiin kutsua rationaaliseksi tai kohtuulliseksi. En tiedä, miltä silloin näyttävät jutut, joissa nykypolitiikasta puhuttiin kunnianhimoisena. En kaipaa tekopirteitä ekotekoja vaan että ihmiset, joilla on vastuuta (paitsi maan hallituksessa myös taloyhtiössä, johtoryhmässä tai uutistoimituksessa), alkavat ottaa ilmaston tosissaan. Se kuvaa syksyllä 2018 alkanutta ilmastoliikkeen uutta aikaa. Kunnianhimon hokeminen hämärtää sen, ettei Suomessa ole vielä tehty päätöksiä vaadituista päästövähennyksistä. Moni, joka ei koskaan ollut osallistunut ympäristöjärjestöihin, lähti toimimaan. Mutta mitä jos se on rationaalisinta mahdollista toimintaa. ”Suomen asettama välttämätön ilmastotavoite.” Päästöjen vähentäminen ei nimittäin oikeastaan ole poliittinen kysymys samoin kuin moni muu toimi, josta hallitus päättää. Vihreän kuntapoliitikon ja konsultin Leo Straniuksen mukaan jälkipolvet eivät tule katsomaan toimettomuuttamme hyvällä. Naisten äänioikeus, seksuaalivähemmistöjen oikeudet, vuosilomat ja iso osa ympäristön suojelusta ovat esimerkkejä, jotka ovat aikanaan olleet radikaaleja. Silti tulipalon nopeaa sammuttamista vaativia on pitkään pidetty radikaaleina. Rivien välistä kuuluu ”epärealistinen”, ”keuliva”. Useimmat ymmärtävät, että kotona kannattaa sammuttaa tulipalo ennen kuin alkaa pohtia tarkemmin sisustusta. Se on biofyysinen välttämättömyys. En muista kuulleeni vastaavia adjektiiveja työllisyystai taloustavoitteiden kohdalla. Yhä useampi pohtii nyt, miltä tekomme näyttävät, kun ilmastohistoriaa kerrotaan. Koska ilmastonmuutoksen pysäyttäminen ei itsessään ole radikalismia vaan ihmishengille itsestäänselvyys. Koska kyllähän koulusta lakkoilu, puhumattakaan eduskuntatalon seinälle banderollin ripustamisesta tai keskellä autotietä istumisesta, on aika poikkeuksellista. Siinä eri kirjoittajat kuvaavat suomalaista ilmastoliikettä. Jokin siinä, että kutsuu toista rohkeaksi, antaa ymmärtää, että itse ei välttämättä toimisi samoin. Teoksen toimittanut Teemu Vaarakallio muistuttaa, että nykyisellä poliittisella järjestelmällä ja yksityisellä sektorilla on ollut vähintään 30 vuotta aikaa vastata ilmastokriisiin. Kirja murtaa vallitsevaa käsitystä siitä, mikä on äärimmäistä ja mikä järjetöntä. Ehkä käy kuten Vanhan valtaukselle, johon suunnilleen kaikki vuonna 1968 eläneet väittävät osallistuneensa. Siksi nykyjärjestyksen puolustaminen tarkoittaa ihmiskunnalle suurempia riskejä kuin järjestelmän perustavanlaatuinen muuttaminen. ”Elämme maailmassa, joka on tehnyt eloonjäämisestä radikaalia”, kirjoittavat yhteiskuntatieteilijät Sanna Ryynänen ja Teppo Eskelinen tuoreessa tietokirjassa Viimeinen siirto. Radikaalia eloonjäämistä RIIKKA SUOMINEN on helsinkiläinen toimittaja ja ilmastoaktivisti. Siksi tulevaisuuden luovuttamista samoihin käsiin voi pitää radikaalimpana kuin protesteja tulevien sukupolvien suojelemiseksi. Valtion velasta tai itänaapurista varoittelevaa sama ”neuvo” ei koske, mikä osoittaa, että vaatimus toivosta on lähinnä yritys vallankäyttöön, jälleen yksi tapa kertoa, miten ilmastosta ei sovi puhua. Minulle toivoa tuo se, että asiaan suhtaudutaan vakavasti. Tässä mielessä toivoa tuo myös Viimeinen siirto. Ilmastosta puhuvalta peräänkuulutetaan aina toivoa
Tämä on Saarikosken ja Turusen kirjeenvaihto totuudesta, taiteesta ja autofiktion etiikasta. Tuon jutun tekoprosessi päätyi Turusen maaliskuussa ilmestyneeseen kirjaan Järjettömiä asioita. Tekoprosessin voi tunnistaa kirjasta, mutta kuvauksessa on otettu taiteellisia vapauksia. Kuvat A ntti V ettenrAntA T O T U U T T A V A I T E H T Ä V Ä Ä. 20 Sonja Saarikoski kirjoitti helmikuussa 2018 Imagen kansijutun Saara Turusesta, jonka romaani Sivuhenkilö oli juuri ilmestymässä
I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 21 T O T U U T T A V A I T E H T Ä V Ä Ä
Sa non, etten ole asumismuotoa sen kummemmin harkinnut, tänne olen vain päätynyt ja sillä hyvä. Lupasin lähettää tekstin, kun se olisi siinä kunnossa. Viime keväänä lähetit minulle sähköpostia. Menin kotiin ja minulla oli outo olo. Nyt keskusteluun osallistuminen olisi tuntunut lapselliselta, sillä vaikka moni tuntui tunnistavan minut kirjastasi, en tunnistanut siitä itseäni vaan epämuodostuneen ja ylivalottuneen projektion tunteistasi toimittaja-minääni kohtaan. Timanttiaukiota käsittelevän esseesi valmistuttua vietimme pitkän kesäillan Bulevard Socialissa. Aina joku kysyy, et no rakastaksä sitä, niin mitä se tarkottaa. Ravintolan keittiö oli kiinni, mutta meille oli luvattu valmistaa pastaa, mikä muistaakseni ilahdutti molempia, sillä olin siinä vaiheessa haastatellut sinua kotonasi tuntien ajan. Myös tuttuni huomasivat toimittajan. Tiesin jo silloin, että syitä oli muitakin. Arvioita ja haastatteluja julkaistiin. Hän ei varmaan asu tuolla, kysyin, mihin totesit eläväsi elämääsi pitkälti yksin. Silloin korona-ajat olivat juuri alkaneet. Järjettömiä asioita ilmestyi alkuvuodesta 2021. Luin tekstiä ärtymyksen velloessa yli. Olin kirjoittanut kaksi romaania, joissa olin käyttänyt omaelämäkerrallista materiaalia. Kai minut voi nähdä yksityiselämää penkovana toimittajana. He olivat suhtautuneet S a a r a T u r u n e n S o n j a S a a r i k o s k i. Kirjahan on fiktiota! Pari vuotta sitten väittelin ystäväni kanssa, pitäisikö sinun luopua muutenkin hähmäisen ja väärinymmärretyn autofiktio-käsitteen tarjoamasta peitosta ja kirjoittaa esseistiikkaa, niin kuin Antti Nylén esitti Sivuhenkilöön liittyen teoksessaan Häviö. Mainitsin, että mukana oli kohtauksia, joista saattaisit tunnistaa itsesi. Myöhemmin jakaisit esseen Facebookissa ja kirjoittaisit: Sain tekosyyn matkustaa Barcelonaan, vaellella kaduilla ja tuntea outoa nostalgiaa. Sanoin silloin, että mielestäni kukin saa kirjoittaa, mitä haluaa. Poistit siitä jonkun kohdan, vaikken edes pyytänyt. Kyselit useaan kertaan, milloin sitten. Liitteenä oli tiedosto nimeltä Järjettömiä asioita versio Sonjalle.doc. Toistit vielä myöhemmin, että haluat pitää puolisosi poissa julkisuudesta. T ekee mieli vastata aloittamalla keväästä 2020. Oli joulukuun alku vuonna 2017, istuim me Pontuksessa Kom-teatterin vieressä. Kerroin, että olin kirjoittamassa jotakin. Vastasit, ettet halua puhua siitä. Puolisoa ei mainittu. Pyysin sinua lukemaan erään tekstini, minkä jälkeen näimme taas. Huvitti, kun huomasin kirjoittaneeni litteraattieni lomaan: vähän jopa saganorenmainen hyökkäävyys. Ihan reilulta se ei tuntunut: olin lukenut juttua varten kaikki siihen mennessä julkaistut kirjasi, näytelmäsi ja liudan omia muistiinpanojasi, keskustellut sinusta ja työstäsi kolmen ystäväsi ja muutaman muun kanssa, perehtynyt useaan teokseen, joista kerroit vaikuttuneesi, sekä litteroinut haastattelujasi noin sadankymmenen sivun verran. Jaoit jutun Twitterissä sanoen, että sen tekemiseen oli hauska osallistua. Teoksesi Sivuhenkilö oli juuri ilmestymässä, ja olin tekemässä sinusta henkilökuvaa Imageen. Muistan, miten olemuksesi muuttui ja tivasit, liittyikö se jotenkin sinun työhösi. Mietin vain: miksi sinun piti tehdä näin. Se sai heti paljon huomiota. Juttu ilmestyi Imagessa alkuvuodesta 2018. Litteraattieni perusteella monet toimittajaan liittyvistä yksityiskohdista eivät menneet niin kuin tekstissäsi lukee. Ravintolassa kerroit, ettet tiedä, mitä rakkaus on. Kirjasi kansikuva, jossa on värikäs maalaus, pyöri Instagramissa tuon tuosta. Olet ko valinnut asuvasi yksin, kysyy toimittaja. Mietin, miksi asia oli sinulle niin tärkeä. Yhden otsikko oli: Saara Turusen uusi romaani on kuin Saga Norén päätyisi Serranon perheeseen. Mä aina mietin, mitä rakkaus on. Otatko kahvia, minä kysyn ja toimittaja vastaa myöntäväs ti. Tarkottaaks se sitä, onks sillä tarpeeks hyvät tulot, tekeeks se samaa työtä ku minä, onks se valmis huo lehtimaan meidän jälkeläisistä, onks se hyvännäkönen, osaaks se harrastaa hyvin seksii, mitä se sitten on. Olin luvannut editoida Mercè Rodoredan Timanttiaukiota käsittelevän esseesi keväällä 2018 Imagen kesätuplaa varten. Mitkä traumaattiset yksityiskohdat, mietin ja lähetin kiuk kuisia viestejä ystävälleni ja puolisolleni, mikä näkökulma. Sanoin, että fiktio on fiktiota, autofiktiokin. Sitähän sinusta kirjoittamani juttukin käsitteli. Vastailen jotain epämääräistä. Kysyin: Onks sul puoliso. Sanoin, että saisit kyllä lukea sen, mutta ei vielä, se oli niin kesken. Mukaan olivat joutuneet niin perheeni kuin lähimmät ystäväni, jopa niin, että heidän nimensä oli mainittu, mutta niin sanotussa totuudessa ei ollut kuitenkaan pysytty. Entä onko sinul la puolisoa, hän tiedustelee. Huhtikuussa 2020 kävimme käsikirjoituksestasi hyvähenkisen keskustelun. Seuraavan näytelmäsi ensi-illassa olin vielä aamullakin. Yksi puhui Ima gehenkilöjutun rakentumisen traumaattisista yksityiskohdista, toinen kiinnostavasta ja arvokkaasta haastateltavan näkökulmasta jutuntekoon. Eräs oli pohtinut, vienkö useinkin croissantteja haastateltavilleni. 22 L uulen muistavani, milloin signeerasit sähköpostiviestisi ensimmäistä kertaa Sasina Saaran sijaan. Olit kertonut minulle puolisosta edellisvuonna. Viesti on todennäköisesti liittynyt siihen. ”Hahmostani” puhutaan kolmessa kohtauksessa. Tänä keväänä some-keskusteluja selatessani huomasinkin kaipaavani nonfiktion totuusvaatimusta. Jätän vastaamatta puolisoa koskevaan kysymykseen ja samalla aistin, miten epävarma tun nelma laskeutuu välillemme. Söimme pitsaa ja joimme viiniä. Hän istahtaa pöydän ääreen ja alkaa kysellä kysymyksiään. Tulin käymään luonasi Lauttasaaressa, olit silloin muuttamassa
Suh tauduin varauksella sinuunkin silloin, kun teimme juttua, ja koko projekti oli itselleni muutenkin sellainen, joka herätti paljon tunteita. Muistan istuneeni tuntikausia siperialaisessa hotellihuoneessa ja Moskovan lentokentällä puhelin kouras sa ja vääntäneeni tekstin korjauksista kanssasi. Mutta sanoit kuitenkin, että sit ten kun kirjani ilmestyisi, joutuisit kertomaan ihmisille, ettei se ole totta. Meillä oli hauskaa. Minulla ei ole nau huria, enkä litteroi mitään. Sanoit, että saisin kirjoittaa mitä haluaisin, pyrit olemaan tällaisten asioiden yläpuolella. Puimme tilannetta vielä toisenakin iltana, ja taas tulit samaan lopputulemaan, totesit, että fiktio on fiktiota. Vastasin, että siihen sinulla on täysi oikeus.. Olin ihmeissäni. Minulle ei ollut koskaan tapahtunut mitään vastaavaa. Olen tietoinen siitä, että muisti on petollinen. Tunnen tuota hämmennystä lähes aina, kun minusta teh dään sellaista haastattelua, joka ei ole kysymys ja vastaus muodossa. Sanoit, että olit loukkaantunut ja vihainen siitä, millainen käsikirjoitukseni oli, siitä, mil laisen kuvan se antoi sinusta, ja kun kysyin, miksi ihmeessä, sanoit, että siksi, koska se ei seurannut totuutta, siinä asiat eivät tapahtuneet niin kuin ne tapahtuivat sinun litteraateis sasi. En koskaan kirjoita totuutta seuraten. Luuli sin, että useimmat heistä olivat ylpeitä osallisuudestaan, ja eräs ystäväni oli jopa tiedustellut, miksi en kirjoittanut hänestä, vaikka hänkin oli ollut mukana eräässä kirjastani tunnistettavassa tilanteessa. Sanoit, että voisit kaivaa litteraatit esiin ja osoittaa, että minä valehtelin. Uskon, että ihmisen kuvaaminen sellaisena kuin hän todellisuudes sa on lienee harvoin päämäärä, eikä ehkä mahdollistakaan. Tiedän, miten häm mentävältä tuntuu joutua osaksi toisen luomaa kertomusta. Yleensä suhtaudun varauksella toimittajiin. On outoa, kun omat sanomiset muokataan osaksi tarinaa, jonka toinen ihminen rakentaa, ja sitten siihen vie reen laitetaan vielä valokuva, ikään kuin todisteeksi. En silti halua vähätellä kokemustasi. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 23 työhöni hyväksyen ja kannustaneet minua eteenpäin. Päivä Kaivopuistossa päättyi siihen, että teimme so vinnon. Suos tun toki itse haastatteluihin ja tiedostan asetelman ristiriitaisuuden, myös tätä asiaa yritän sivuta uudessa ro maanissani. Lähetin käsikirjoituksen sinulle jonkin ajan päästä. Tunnistin sinus sa myös jotakin sellaista, mistä minua itseäni usein syyte tään – kunnianhimoa, päämäärätietoisuutta ja tarvetta pitää kai kki langat omissa käsissä, sekä tietynlaista kovuutta, jonka nuo asiat saavat aikaan. Toisaalta ihastelin sinua. Ta pasimme Esplanadin puistossa. On hassua, että olimme tutustuneet sen jutun jälkeen, jon ka minusta teit. En osaa vieläkään ihan tarkasti sanoa, mistä se johtui. Ajattelin, että olet älykäs ja viehättävä, ja oli luontevaa, että haastattelun jälkeen lähetimme yhä viestejä, kävimme juomassa pullokau palla punaviiniä ja puimassa maailmantilaa. Mutta nyt taivalsimme pitkin keväisen kalpeaa Fabia ninkatua kohti Kaivopuistoa. Yritän tehdä sen aina selväksi, kun puhun julkisesti kirjoittamisestani. Olihan toimittaja kirjassani vain hyvin pienessä sivuosassa. Yleensä, jos elämässäni tapahtuu jotakin, mitä en ihan käsitä tai mikä jättää ristiriitaisen olon, kirjoitan tapahtuneen ylös sellaisena kuin muistan sen. Ehkä siitä, että meillä molemmilla oli niin paljon pelissä, molemmat halusivat, että jutusta tulisi hyvä, mutta kummallakin oli oma käsityksensä hyvästä. Puhelinlasku oli muistaakseni yhdeksänkymmentäkolme euroa, olen yhä kiitollinen, että Image maksoi sen. Muistan, että ilmeessäsi oli jotakin pidättyväistä ja sanoit, ettet halua halata, koska ko rona. Ei siksi, että jutussa olisi ollut jotakin erityistä vikaa, olimme vain mo lemmat kovin tarkkoja sen yksityiskohdista. Kun sain jutun tarkastettavaksi, olin työmatkalla. En ollut odottanut tällaista. Saatan kirjoittaa vihreä ovi ja myöhemmin, kun katson valokuvaa ovesta, se onkin punainen, mutta en kuitenkaan korjaa asiaa, jos vihreä sopii kirjoitukseeni paremmin. Vain kerran äitini oli ollut apeal la mielellä, mutta se liittyi siihen, että joku oli tullut hänelle avoimesti moitiskelemaan minun työtäni. Niinpä mietin, ettei tästä varmaankaan tulisi mitään ongelmaa
Saan valmiiksi tämän kirjan ensimmäisen version ja annan sen Harrylle. Hänen ei tarvitse sanoa, milloin hän on lukenut sen: töistä tultuani näen hänen repustaan pilkottavan pinkan rutistuneita sivuja ja aistin hänen mielialansa, jota voisi ku vata hiljaiseksi raivoksi. Mutta suostuin useampaan pyyntöösi. Joskus tällaisten asioiden selvittäminen vaatii paitsi paljon aikaa myös liudan hyvin erilaisia kysymyksiä. En tietenkään suostunut kaikkeen, mitä pyysit. Kaksi päivää aikaisemmin olen kirjoittanut kirjasi epämiellyttävästä toimittajahahmosta ja hienoista rakkauspohdinnoista. Muistan ajatelleeni, että haluan yrittää ymmärtää sinua. Tiedän tunteen – selasin Linda Boström Knausgårdin Facebook-statuksia luettuani Karl Oven kuvauksia niistä ja Lindan mielenterveysongelmien eskaloitumisesta. Maggie Nelson on Argonauteissa kuvannut, mitä tosielämän kuvaaminen voi saada aikaan. Graduni aloittaisin otteella näytelmästäsi Broken Heart Story. Kirjoitin sen juttuunkin – tavoitteesi oli emotionaa lisesti uskottava taide. Nyt kuitenkin huomaan miettiväni, miksi tapahtumien ja ihmisten pitää olla niin selkeästi tunnistettavia, jos et kuitenkaan halua kertoa, mitä oikeasti tapahtui. Tästä syystä et esimerkiksi halunnut käyttää näkökulmatekniikkaa kirjoissasi. Olin jo ennen käsikirjoituksesi lukemista vatvonut juttuprosessiamme poikkeuksellisen paljon. Olemme jonkinlaisessa peilitalossa tuijottamassa uusia ja uusia tulkintoja, joita väitämme todellisuudeksi, vaikka uskon, että totuutta ei peiliin tuijottamalla ole mahdollista löytää. Jutun valmistumisen jälkeen mietin, onnistuinko kummassakaan: rehellisyydessä tai ymmärtämisessä. Sen ensisijainen vastuu toteutuu rehellisyydessä lukijaa kohtaan, mutta myös jutun kohteella on väliä enemmän kuin uutisjournalismissa on totuttu ajattelemaan, sillä narratiivisen journalismin tavoitteena on nähdä myös sinne, minne uutiskriteerit eivät yllä. Kauhukseni huomasin, että olen tuuminut sitäkin, miksi minusta inspiroitunutta toimittajaa kutsutaan herttaiseksi ja fiksuksi muttei kauniiksi. Sovimme, että menemme seuraavana S o n j a S a a r i k o s k i. Etenkin pohdin, pystyinkö jutussani välittämään aavistuksen siitä, että kai ken lahjakkuutesi, feminismisi ja teosviittaustesi lisäksi olit näkemykseni mukaan aika kontrollinhaluinen ihminen, joka mieluiten päättäisi itse, millainen kuva hänestä julkisuudessa annetaan. Myöhemmin Boström Knausgård kertoi Guar dianissa olleensa vihainen kirjojen katseesta, jota hän kutsui rajoittuneeksi, vaikka hän onkin puolustanut entisen puolisonsa oikeutta kirjoittaa omasta elämästään. Kirjoittaisin, että perinteisen journalismin ihanteet muistavat faktat ja tutkimukset mutta unohtavat ihmisten kokemukset, tunteet ja pyrkimykset, vaikka niilläkin on vaikutusta maailmaan. Enempää materiaalia ei tuosta menneisyytemme hetkestä ole saatavilla. Jutuntekoprosessimme aikana luulin, että ymmärrän pyrkimystäsi ja motiivejasi tehdä autofiktion tapaista kirjallisuutta. Päiväkirjassani ei ole mainintaa tapaamisestamme. Eikö taiteilijan työtä ole luoda maailmoja, jotka voivat olla totta olematta lainkaan totta. Myöhemmin pohtisin gradussani molempia journalistisia tavoitteitani. Se, että olen perustellut pohdintojani orastavalla ikäkriisillä hyvännäköisten teinien taloudessa, ei tee kirjauksesta vähemmän kiusallista. Miettinyt: annoinko sinulle periksi liian monessa asiassa. Useampi ihminen sanoi kirjasi luettuaan, että Image-juttu oli pakko kaivaa esiin. Esittäisin, että Image-lehdessäkin julkaistavan narratiivisen journalismin diskurssi sijaitsee asioiden välissä. Muistan jännittyneen tunnelman tapaamisen alkaessa mutta myös sen, että menimme kotiisi ja keskustelimme toimittajahahmoa enemmän muista kirjaan liittyvistä asioista. Ennemmin se sijaitsee peililasin säröissä. Yhden henkilön näkökulma riitti. 24 T arkistin WhatsApp-viesteistäni, että kävimme keskustelua litteraateista ja tekstisi todellisuussuhteesta jo ennen kuin tapasimme Esplanadilla
Olisiko se parempi strategia. –SONJA SAARIKOSKI S a a r a T u r u n e n. Moneen ideaani sanoit ei. Ker toja näyttää toimittajalle erästä kadunkulmausta ja sanoo, Olemme jonkinlaisessa peilitalossa tuijottamassa uusia ja uusia tulkintoja, joita väitämme todellisuudeksi, vaikka uskon, että totuutta ei peiliin tuijottamalla ole mahdollista löytää. En koskaan käytä kirjoituksistani luonnehdintaa auto fiktio. K errot väitelleesi ystäväsi kanssa, pitäisikö minun luopua autofiktiokäsitteestä ja alkaa kirjoittaa esseistiikkaa. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 25 päivänä lounaalle puhumaan siitä. Mutta sitten ajattelin, että ehkäpä Bernhard on aivan liian jykevä, aivan liian ulkomaalainen ja aivan liian kuollut. Oikeastaan minulle on aika samantekevää, mihin genreen tai katego riaan kirjoitukseni sijoitetaan. Tuntuu tärkeältä mainita, että kun olen kirjoittanut ylös kohtaukset, joissa esiintyy sinun oloisesi toimittaja, eivät motiivini ole missään nimessä olleet pahantahtoiset. Toimittajan tuominen tähän kuvioon tuntui tärkeältä, koska toimittaja edustaa julkista elämää ja silloin, kun hän astuu kertojan kotiin, nuo kaksi maailmaa sekoittuvat. Luin itsekin näitä pohdiskeluja Helsingin Sanomien artikkelista, jossa Antti Nylén toi asian esille. Olen kuullut muunkinlaista moitiskelua kirjoituksistani. Eikä kustantamoni ole koskaan vaatinut minulta mitään, paitsi että korjaan teksteistäni kielioppivirheet. Pyrin käsittelemään tuota henkilöä lämmöllä, ja jos lukee kirjaani sinne asti, jossa toimittajan kirjoittama artikkeli ilmestyy, käy ilmi, että toimittaja on kunnioittanut kertojan toiveita, ja sitä kautta saattaa huomata, että kaikessa on nimenomaan ollut kysymys kertojan omasta pakkomielteisyydestä, sii tä, että hän on loputtoman kiinnostunut siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Ja kävisikö silloin niin, että siinä puhuessaan he tulisivat aivan huomaamattaan todenneeksi, että romaani on pohjimmiltaan aina fiktiivinen rakennelma. Hän on sekaisin rakkauteen liit tyvien kysymysten kanssa ja uskoo, että kaikki muutkin ovat hänen rakkauselämästään kiinnostuneita. Minua jotenkin huvitti se, että ihmi set jaksavat olla niin kiinnostuneita minun kirjoituksistani ja siitä, millaisia niiden tulisi olla. Todettakoon siis, että kirjoitin tällä tavalla jo kah deksankymmentäluvulla, kun asuin maaseudulla ja minulla oli vain päiväkirja ja paksu kynä, jonka päässä oli tupsu. Jotkut ovat epäilleet, että kirjoitan niin kuin kirjoitan siksi, että se on muodikasta, tai siksi, että kustantamoni sitä minul ta vaatii. Olen joskus miettinyt, kannattaisiko minunkin ry htyä sanomaan julkisesti, että kaikki kirjoitukseni ovat totta, niin kuin Knausgård on tehnyt. Oma tavoitteeni on aina kir joittaa mahdollisimman hyvä romaani ja teen kaikki päätök set tätä tavoitetta silmällä pitäen. En tunnista kuvaustasi ”yksityiselämää penkovasta toi mittajasta” tai ”viheliäisestä toimittajastereotypiasta”. Hän kuvittelee, että hänen uskottavuutensa karisisi, jos ihmiset näkisivät hänen yksityiselle alueelleen. Pikem minkin halusin käsitellä kirjani kertojaa epäilyttävässä ja neuroottisessa valossa. Täytyy kylläkin myöntää, että mietin näitä käsitteitä taannoin, kun luin Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti kirjaa. Minä sain luettavakseni pitkällä olevan käsikirjoituksen, jonka olemassaolosta olin kuullut noin kuukautta aikaisemmin ja johon minulla ei olisi mitään sanomista, ellet niin itse päättäisi. Haastattelu on pahin mahdollinen paikka kertojan salaisuuden paljastumiselle. Ryhtyisivätkö ihmiset silloin puhumaan siitä, että eihän ku kaan voi muistaa jotakin yksittäistä vessakäyntiä kahden kymmenen vuoden takaa. En kuitenkaan vertaisi toisiinsa kertomuksiamme – sinä tiesit koko ajan paikat, joita jutussani kuvataan, kysymykset, joihin olet vastannut, ja suuren osan ihmisistä, joille aion soittaa. Toimittajat ovat kuitenkin monta kertaa kirjoittaneet tuon määritelmän minusta kertoviin artikkelei hin, ja aina en jaksa puuttua heidän sanoihinsa. Ymmärrän, että toimittaja on val tasuhteessa haastateltavaan, ja hyväksyn kokemuksesi. Koko termissä on jotakin ärsyttävää, mutta ennen kaikkea en halua määritellä teoksiani, mielestäni se ei ole kirjailijan tehtävä. Ennemmin se sijaitsee peililasin säröissä. Koin, että tulin nähdyksi kirjassasi – viheliäisen toimittaja stereotypian läpi, joka ei lainkaan edusta sitä, mitä toimit tajana pyrin tekemään. Miksi he eivät jahtaa vaikkapa Thomas Bernhardia ja tivaa häneltä, miksi hän kirjoitti oma elämäkerrallista proosaa. Halusin kuvata sitä, miten hän pelkää lakkaamatta pahinta ja haluaa piilottaa puolisonsa ja kaiken mikä siihen liittyy. Teosta markkinoitiin nonfiktiona, ja ajattelin, et teivät kirjoitukset isän kanssa kalastelusta tarunhohtoisissa lapsuusmaisemissa tuntuneet vähemmän fiktiivisiltä kuin omatkaan kirjoitukseni, tai vaikkapa mainitsemasi Knaus gårdin. Emme ylipäätään puhu kustannustoimittajani kanssa siitä, mikä teksteissäni on totta ja mikä ei, puhumme kulloisenkin teokseni aiheesta, sen rakenteesta, kielestä ja sisällöstä aina sellaisella vankalla oletuksella, että kyse on kaunokirjallisuudesta ja käymämme keskustelu on taidekeskustelu. Kuten aiemmin muistutit, poistin kuitenkin tekstistäni erään pienen kohdan, koska aistin, että siinä oli jotakin, joka häiritsi sinua aivan erityisesti. Lounaalla hän kertoo, että hänestä tuntuu ettei häntä nähdä – ei edes oteta huomioon. Kohdassa kirjan kertoja ja toi mittaja kävelevät talvisen pikkukaupungin katuja
Sinä leikit toden tarjoamalla materiaalilla tehdäksesi tarusta paremman. Uskoisin, että se, miksi ihminen kirjoittaa tai tekee taidetta, muuttuu hieman koko ajan. Välillä tuntuu, että käsitettä käytetään, koska sen avulla on mahdollista saavuttaa sekä totuudellisuuden kiinnostavuusarvo että fiktion vastuuvapautus. Haluan kirjoittaa niin, että teksti houkuttelee lukemaan. En halua manifestoida mielipiteitäni tai varsinkaan lytätä muita ihmisiä. En ole kiinnostunut ajankohtaisuudesta. –SAARA TURUNEN S o n j a S a a r i k o s k i. Ja niinpä ajattelin, että jos sinä saat sen poistamisesta paremman mielen, minä voin aivan hyvin siitä luopua. Joskus olen kuullut puhuttavan jopa autofiktiivisestä esseestä, vaikka nähdäkseni esseen lajiin kuuluu pitäytyä tosiasioissa, tai vähintään tehdä lukijalle selväksi, mikä tekstissä on totta ja mikä sepitettä. Nykyään siihen viitataan erilaisten teosten kohdalla, usein aika heppoisin perustein, kuten toit esiin. Mutta kohta oli itselleni täysin triviaali, sillä se ei liittynyt mitenkään siihen, mitä yritin toimittajan avulla kertoa. Siinä missä minun totuuskäsitykseni on pikkutarkka ja iloton kuin etydi sellotunnilla, sinä olet villi performanssitaiteilija. Uskon kuitenkin, että todellisuutta on mahdotonta vangita romaaniin. Sen jälkeen unohdin koko asian. Et luullakseni mieti kovin paljon, vaikuttavatko vanhat, Järjettömien asioiden nimeen yhdistämäsi Barcelonan-kuvat Instagram-seuraajiesi ajatuksiin teoksen todellisuussuhteesta. Ensimmäistä romaania kirjoittaessani vastasin aina, ettei mitään. Se johtuu monista eri asioista, muun muassa siitä, että romaanissa tiivistetään tai venytetään aikaa, ja toisaalta vaikkapa minun tapauksessani siitä, että kerron asiat aina yksittäisen, useimmiten melko narrimai sen kertojan kautta. K un Serge Doubrovsky kehitti autofiktion käsitteen 1970-luvulla, postmodernistit purkivat osiin kaikkien yleisiksi ajateltujen totuuksien kattoja ja perustuksia. Taiteilijan työ voi olla ihan mitä tahansa. Ja vastaan, että miksipä ei, voihan niinkin olla, mutta ei taiteilijan työ palaudu mihinkään yksittäiseen dogmiin tai vaatimukseen. Yleisön luennat eivät tietenkään voi olla tekijän vastuulla. Voisiko tulkitsijaa tällaisessa tapauksessa syyttää siitä, että hän näkee nimenomaan kuolleen prinsessa Dianan, vaikka taiteilijan intentiona olisikin tarkastella kuolemaa käsitteellisesti ja maalauksen muodon ehdoilla. Kustantajat etsivät kiivaasti julkaisuluetteloihinsa fiktionimikkeitä, joita kutsua omaelämäkerrallisiksi, koska ne herättävät enemmän uteliaisuutta kuin keksitty tarina (vaikka tuskin mikään on ainoastaan sitä). Edes toimittajat eivät aina tunnu ymmärtävän, mitä totuusvaatimus tarkoittaa: Knausgårdin Taisteluni-sarjaa on Guardianissa kutsuttu eeppiseksi ”nonfiktioromaaniksi”. Koska nämä ajatukset muotoutuvat alueella, joka on vasta löytymäisillään, olemme keskellä välikautta, jolloin uusi vapautuu vanhasta, kirjoitti Hélène Cixous vuonna 1975. En ymmärtänyt, mistä harmituksesi oikein kumpusi. Sinulle on selvää, että kirjoitat fiktiota, vaikka kaikille muille ei olisikaan. En tarkoita, ettei minusta inspiroitunutta, jollain tavalla näköistä hahmoa saisi käyttää suurempien asioiden pohtimiKirjailijoiksi haluavat ihmiset ovat usein kysyneet minulta, minkälaisia eettisiä ongelmia liittyy siihen, että kirjoittaa sillä tavalla kuin minä. 26 että siinä oli ennen Lilliputti-niminen kioski. En tiedä, onnistunko siinä, se on jokaisen lukijan itse arvioitavissa. Ajattelen, ettei siinä ole mitään kauhean poikkeuksellista, tietynlainen dokumentaarisuus on meidän aikamme realismia, vaikka tällä tavalla on tietysti kirjoitettu kautta vuosisatojen. Mietin silti, rohkaiseeko myös jokin kirjasi ilmaisussa ajattelemaan sitä muuna kuin fiktiona. Miten kannessa oleva Astrid Sylwanin maalaus Döden III tulkittaisiin, jos siinä olisi maalausjäljen ja eleiden sijasta figuratiivinen kuva kuolleesta prinsessa Dianasta. On toki selvää, että käytän omaelämäkerrallista materiaalia. Romaaneissani jokaisella kohtauksella on jokin funktio, ennen kaikkea ne palvelevat aihetta, jonka kulloinkin olen valinnut. Ala-asteella otin tuttuni välityksellä yhteyttä Helsingin yliopistoon, koska olin sitä mieltä, että koekysymys oli väärin laadittu ja sain siksi huonomman numeron. Kaikenlaisia toiveita saa toki esittää, mutta työn tarkoitusta tai luonnetta ei voi määritellä ulkoapäin, pohjimmiltaan se on täysin vapaa. Pikemminkin minua kiehtoo ikuisuus, se, ettei ihminen pohjimmiltaan koskaan muutu. Myös nonfiktio rikkoo liian usein omia periaatteitaan – mainitsemasi Patrik Svenssonin tapaus yhtenä esimerkkinä. Tunnustuskirjallisuuden pitkästä historiasta huolimatta autofiktio 1970-luvulla oli myös uutta luova kysymys siitä, mitä kirjallisuus voisi olla. Ajattelen silti, että meidän konfliktimme ydin on erilaisissa tavoissamme hahmottaa todellisuutta. Myöhemmin hän kuitenkin muistaa, ettei kulmauksessa ollutkaan Lilliputti vaan R-kioski, mutta hän ei korjaa virhettä, sillä hän ajattelee, että toimittajan kirjoittama juttu olisi joka tapauksessa omanlaisensa tarina, toimittaja poimisi jotakin ja jättäisi jotain muuta pois, mitä väliä siis yhdellä yksityiskohdalla. Minua kiinnostaa tällä hetkellä romaanin muoto, se, miten asiat voi sanoa tuon kyseisen kehyksen sisällä. Kysyt, eikö taiteilijan työtä ole luoda maailmoja, jotka voivat olla totta olematta lainkaan totta. Ymmärrän, että asia ei ole yksinkertainen, mutta periaatteet ovat olemassa siksi, että niitä voi ainakin yrittää noudattaa
Mie S a a r a T u r u n e n. Hät kähdin ystäväni suoruutta, pyysin anteeksi käytöstäni ja poistin kohtauksen. Vaikka keskustelut esimerkiksi identiteeteistä ja representaatioista ovat sävyltään usein ongelmallisia, osoittaa niihin sisältyvä tunnelataus, ettei asia ole loppuun käsitelty. Kirjailijoiksi haluavat ihmiset ovat usein kysyneet minul ta, minkälaisia eettisiä ongelmia liittyy siihen, että kirjoittaa sillä tavalla kuin minä. Olin kiitollinen ystäväni suoruudesta. Olin ollut tekemi sissä lähinnä teatterin kanssa. Ja siinä missä kirjan tapahtumat muo toutuvat lukijan mielikuvituksessa omanlaisekseen maa ilmaksi, teatterissa ikään kuin yhteisen sopimuksen vallassa hyväksytään, että lattiaan piirretty neliö voi olla vaikkapa kuninkaan valtakunta ja ankea muovituoli hänen yksityinen lentokoneensa. Kun puhuin taiteen vapaudesta, en tarkoittanut sitä, että sen nimissä pitäisi tehdä rikoksia tai loukata muita ihmisiä. Keskustelu lähtikin ihan omille raiteilleen mutta oli lopulta hyvin toisenlaista kuin olin uumoillut. Ydinajatus tuntuu olevan: tekemisen lähtökohdat ovat yhteiskunnallisten hierarkioiden määrittelemiä, joten itse asiakin on. Lupia en kysellyt toiseen kirjaanikaan, vaikka myön nettäköön, että olin aiempaa enemmän peloissani, kun se julkais tiin. Sanoin kuitenkin yhä, että mielestäni kirjailija voi kirjoit taa juuri niin kuin itse haluaa, joskin on hyvä varautua siihen, että sanoistaan saattaa joutua vastuuseen. Anu Silfverbergin kommentti sai minut pohtimaan, mi ten kirjoittamisen etiikasta pitäisi sitten keskustella. Yllättäen eräs ystäväni sanoi, että mikäli en poistaisi yhtä kohtausta kirjastani, ystävyytemme loppuisi siihen ja sillä hyvä. Ensimmäistä romaania kirjoittaessani vastasin aina, ettei mitään. J okin aika sitten huomasin, että toimittaja ja kriitikko Venla Rossi kirjoitti Facebookissa siitä, miten hän oli joutunut osaksi jotakin kirjoitusta, jossa kirjoittaja kertoi vihaavansa hänen oloistaan kriitikkohahmoa. Ehkä siksi, että aavistin, mitä voisi olla luvassa. Toisin kuin aiemmin, nyt totesin, että ongelmia saattaisi ilmaantua, niin kuin minulle oli tässä tapauksessa ilmaantunut, mutta minä en voinut vastata siihen, mikä on lopulta oikein ja mikä väärin, jokaisen olisi sitä itse punnitta va. Viittasin pikemminkin siihen, että mielestäni taiteen tekemisellä ei voi olla jotakin yhtä tiettyä päämäärää tai tavoitetta, kuten mainitsemasi ”luoda maa ilmoja, jotka voivat olla totta olematta lainkaan totta”. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 27 seen. En tiedä tapauksesta enempää, mutta huomioni kiinnittyi siihen, miten kirjoituksen kommenttiket jussa toimittaja Anu Silfverberg mainitsi, ettei Suomessa ole keskusteltu tarpeeksi autofiktion etiikasta. En viitsinyt kysellä lupia ihmi siltä, koska siinä tapauksessa en olisi voinut kirjoittaa ollen kaan. Ennen kaikkea syy sille, miksi en pyytänyt sinua muut tamaan mitään käsikirjoituksestasi on kuitenkin, että kunnioi tan mainitsemaasi taiteen vapautta, vapautta sanoa, tehdä ja olla, enemmän kuin omaa tunnettani. Siitä huolimat ta en osaa olla miettimättä, onko taiteen vapaus myös uskon nollinen dogmi, joka isketään pöytään kysymysten muuttues sa turhan monisyisiksi. Aiemmin mainitsin, että lähipiirini on aina suhtautunut kirjoituksiini hyväksyen, ja näin pääasiallisesti onkin, mut ta on minulla toisenlaisiakin kokemuksia. Järjettömiä asioita romaania kirjoittaessani näytin materiaalia sinun lisäksesi myös joillekin muille ihmisille, joilla arvelin olevan jota kin tekemistä kirjoitukseni kanssa. Ja kun kolmatta romaania kirjoittaessani vastasin jälleen noihin etiikkaa koskeviin kysymyksiin, olivat vastaukseni muuttuneet. Suomessakin kaikki viime aikojen kiivaimmat kulttuuri debatit ovat käsitelleet taiteen vapauteen liittyviä kysymyk siä. Pelkkään taiteen vapauteen vetoava argumentti jää va jaaksi. Uskoisin sen johtuvan siitä, että näyttelijät lausuvat kirjoitetut sanat, ja toisaalta siitä, että teatteri koetaan yhdessä, kun taas romaani luetaan yksin, se on jollakin tavalla intiimimpi kokemus, suoraa vuoropuhel ua lukijan ja kirjan välillä. Jäin miettimään kommenttia. En ollut tälläkään kertaa liikkeellä kysyäkseni lupaa, pikemminkin vain ollakseni huomaavainen, jos jollakulla olisi jotain lisättävää. Asenteeni johtui ehkä siitä, etten ollut joutunut näitä kysymyksiä sen kummemmin pohtimaan. Oli mukavaa, että hän ilmoitti asiasta ennen ystävyytemme tuhoutumista. Sillä eihän taide, instituutiona, ole millään tavalla vapaa. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että taiteeseen pätevät samat lait ja muiden ihmisten kunnioittamisen periaatteet kuin muuhunkin elämään. Lupia ei tarvita, ja jos tarvittaisiin, saisit. Minua viehättää Järjettömien asioiden epävarma askellus aiheen ympärillä, josta on mahdotonta sanoa melkein mitään, ja silti on pakko sanoa. Norjassa autofiktion etiikasta on keskusteltu vuosikaudet. Rossi kertoi kritikoineensa kyseisen kirjoittajan tuo toksia joskus aiemmin. Myös Sivuhenkilön kohdalla debatoitiin sen todellisuussuhteesta, mutta ehkä kuitenkin enemmän siitä, oliko teos liian feministinen tai feministinen jotenkin väärällä tavalla, sekä siitä, kenellä on oikeus kommentoida kritiikkiä ja mitä merkitystä kritiikillä ylipäätään on. En tunnistanut ”hahmoni” kuvaukses ta itseni kuin hetkittäin, mutta ei se ole tarkoituskaan. Ihmi nen on sekoitus rönsyileviä, tuntemattomia kerroksia kuin satunnaisesti lakastuneen unelman, Asparagus setaceuksen, lehdet. Se johtuu siitä, ettei taide ole sellainen käyttöesine, kuten vaik kapa kahvipannu, jonka tärkein tehtävä on toimia kahvipan nun ominaisuudessa. Jos on olemassa sellainen asia kuin ”minä”, voi joku osa siitä löytyäkin kirjasi sivuilta. Kirjoitin näytelmiäni aivan sa malla tavalla kuin romaaneitanikin, mutta pelkässä teatterin olemuksessa on jotakin sellaista, että ihmiset ymmärtävät kaiken olevan pelkkää tarua
Ajattelen, että myös yleisemmälle keskustelulle kirjoituksen ja kirjoittamisen etiikasta olisi tarve. Lisäksi jäin miettimään, onko lopulta kysymys siitä, että Kun puhuin taiteen vapaudesta, en tarkoittanut sitä, että sen nimissä pitäisi tehdä rikoksia tai loukata muita ihmisiä. Yhtä lailla on pohdittava myös journalismia. Teen itsekin sitä aivan huomaamatta, jään pohtimaan yksityiskohtia, ovatko ne keksittyjä vai todellisia. Tuntuu, että nykyisessä keskusteluympäristössä syytellään ja syyllistetään sen sijaan, että tunnustettaisiin asioiden monimutkaisuus: että yleensä asiat ovat joko–tain sijaan sekä–että. Vanhoja ja uudempia avauksia löytyy; Ingeborg Bachmann esitti jo 1960-luvulla, että etiikka pitäisi liittää osaksi myyttistä kirjallisuuspuhetta. Esimerkiksi me too -liike rakentuu pitkälti yksityisten, riittävän monta kertaa toistuneiden kertomusten varaan. Mietin asioita, joita minulle oli opetettu lapsuudessa hyvästä käytöksestä, eikä mieleeni tullut paljoakaan, paitsi pese kädet ja ole hiljaa. Viittasin pikemminkin siihen, että mielestäni taiteen tekemisellä ei voi olla jotakin yhtä tiettyä päämäärää tai tavoitetta. A inoassa valmiista käsikirjoituksesta poistamassasi toimittajaan liittyvässä kohtauksessa luki näin: En kuitenkaan selitä virhettä toimittajalle. Olen miettinyt, toimivatko journalistin ohjeet joskus perusteena olla tarkastelematta etiikkaa henkilökohtaisella tasolla. Mutta sitten muistin yksinkertaisen raamatunlausahduksen: Kaikki mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille. Ei auttanut, että tiesin lukevani fiktiota; muisto Lilliputti-nimisen kioskin sijainnista oli oikea, olin siitä varma. Miksi en maininnut, että Antti Holma ei muista opettaneensa sinua aloittamaan äidinkielen aineet Jo antiikin Kreikassa, vaan luotin sanaasi muiston todenperäisyydestä. Mutta jos ajattelisin, että tietyssä kontekstissa faktoiltaan oikeita, kaunokirjallisia keinoja hyödyntäviä lauseita ja kappaleita ei olisi mahdollista kirjoittaa, en voisi tehdä työtäni, koska silloin kaikki, mitä teen, olisi järjetöntä. K un luin edellistä kirjettäsi, päällimmäisenä mielessäni oli ajatus siitä, että puhumme kahdesta hyvin erityyppisestä kirjoittamisen lajista. Miksi selvittää, varmistaa, kysyä uudelleen ja miettiä, mitä on mahdollista muistaa, jos sillä ei ole mitään väliä. Hanna Meretoja tutkii kertomuksien etiikkaa esimerkiksi teoksessaan The Ethics of Storytelling, ja Riikka Pulkkinen tarkastelee gradussaan vuodelta 2019 myös autofiktioon liittyviä eettisiä kysymyksiä. 28 tin filosofeja, joita voisin siteerata, mietin Sokratesta, Kantia ja Hegeliä, mutta tiesin, etten osaisi viitata yhteenkään heistä uskottavasti. Ajattelen, että jos kirjailija käyttää omaa elämäänsä teoksen materiaalina, on kovin inhimillistä, että lukija pohtii, minkälainen on oikea ihminen tuon kirjoituksen takana. Ehkä vielä sopivammalta tuntuu juutalaisten kieltomuotoon käännetty käsky, Älä tee kanssaihmisellesi sellaista, mikä on itsellesikin vastenmielistä. Kaikkihan olisi keksittyä joka tapauksessa. Mutta samaan aikaan luotan lukijoiden kykyyn nähdä syvemmälle, ymmärtää teos kokonaisuutena. Ei ole montaa asiaa, joita inhoaisin alallani enemmän kuin sonnustautumista ”objektiivisen reportterin rooliasuun”, ajatusta siitä, että toimittaja olisi ammattinsa takia omien asenteidensa yläpuolella. Ja tämän ohjeen valossa lienee viisainta myöntää, etten ole aina toiminut oikein. Muistan lukeneeni kohtaa ja miettineeni, täytyykö vuosia vanhaan lehtijuttuun tehdä oikaisu. Siinä missä toimittajan on varmistettava, että yksityiskohdat ovat todella oikein, ei kirjailijalla tätä velvoitetta ole. Romaanissa toimittaja käyttäytyy osin tavalla, jota en itsekään hyväksy. Mitä väliä, minä ajattelen. Ja aloin jälleen miettiä kaikkia muitakin juttuni kerronnallisesti epäonnistuneita kohtia. Koska sillä on väliä. Vaikka järkiminä tajusi, että kyse on kertojan ennakkoluuloista, tai teellisista vapauksista ja fiktion ehdoilla tehdystä kärjistämisestä, jossain kummitteli kysymys: tuollainenko minä sinun mielestäsi olen. Tiedän, ettei mikään kerrottu ole täysin ”totta”, ja se, mikä kenellekin muodostuu totuudeksi, määrittyy vasta tulkinnan kautta. Minulle tuli huono omatunto, etten selvittänyt paremmin, missä kioski muinoin sijaitsi, vaan uskoin kun sanoit, että se oli siellä, vaikka aluksi olit todennut: Mä en oo varma oliks se tossa vai tässä, tässä jossain oli se Lillari. Väliä on sitä enemmän, mitä herkempien ja suurempien asioiden kanssa olemme tekemisissä. Minkä takia kerroin makuuhuoneesi kirjapinosta, vaikken ole aivan varma, olivatko kirjat asunnossasi enää jutussa kuvaamanani päivänä, olinhan kiinnittänyt niihin huomiota ensimmäisen vierailun yhteydessä. Asioiden on oltava totta ainoastaan kulloisessakin fiktiivisessä kehyksessä. –SAARA TURUNEN S o n j a S a a r i k o s k i S a a r a T u r u n e n. Kysymys totuudesta on journalistisessa kirjoittamisessa aivan toisenlainen kuin fiktiossa. Jos keskustelua käydään asian vierestä, epätarkasti sutien ja pahimmillaan totuutta muuntaen, koko liike muuttuu perusteiltaan hataraksi. Ehkä siksi kirjassasi jokin osuikin. Mikäli fiktiivistä kirjallisuutta alettaisiin tarkastella samankaltaisen totuustyökalun avulla, sen koko idea katoaisi
Leskenlehteen eli Tussilago farfaraan, jota on joskus kutsuttu myös viluruohoksi, koska sen keltaisia kukkia ja nirhalaitaisia lehtiä on käytetty yskän hoidossa. Ja pohdin sitäkin, että tällainen pelko ei palaudu vain meihin yksilöinä vaan on viimekädessä meitä suurempi asia. Lähteinä on käytetty myös muun muassa Teemu Ikosen teosta Kirjallisuuden aika sekä Silvia Hosseinin Nuoressa Voimassa julkaistua tekstiä Kutsukaamme sitä esseeksi, eli johdatus lyyrisen esseen kiisteltyyn lajiin. Ehkä juuri tämän uskottavuusongelman takia itselleni oman yksityiselämän pitäminen sivussa on tuntunut aina tärkeältä. Yliopistolta sain kuulla, ettei kysymykseen ole yksiselitteistä vastausta. Ja halusin sitäkin, että meillä olisi hauskaa myös jatkossa. Se johtuu nähdäkseni siitä, että naisten taiteellinen työ sotketaan helposti kaikkeen yksityiseen, samalla kun miesten vastaava luetaan osaksi yhteiskuntaa, ovathan miehet aina kuuluneet julkisen piiriin. Muistan vieläkin, mihin kokeen kysymys ala-asteella liittyi. Jo naistenlehtiin kirjoittamisella on usein epäuskottava kaiku. Ehkä siksi, että arvostin ystävyyttäsi ja toivoin, että kirjoittamisen myötä saisimme asiat selvitettyä lopullisesti, ja toisaalta uskoin, että meillä saattaisi olla aiheesta jotakin sanottavaa, olihan kummallakin siihen henkilökohtainen suhde. Tarkastin kaikki haastattelut suurennuslasin kanssa, eikä olisi tullut mieleenikään ruotia kirjoitusteni todellisuuspohjaa ja niiden seurauksia jonkin lehden sivuilla. K ysyit kerran, miksi halusin tehdä tämän tekstin. Nuorempana olin tästä erittäin tarkka. Mutta kun kirjani oli ilmes tynyt ja ehdotit, että kirjoittaisimme tämän tekstin, mietin vain hetken ja sitten suostuin. Ameeballa on omat lainalaisuutensa, ja vaikka sen kanssa on oltava tarkkana, ei sitä silti kannata ottaa liian vakavasti. He ovat hallinnoineet paitsi taiteen myös politiikan, uskonnon ja vaikkapa urheilun maailmaa. 29 I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 me molemmat pelkäämme, ettei meitä otettaisi vakavasti ammatillisesti, että jokin ulkopuolelta tuleva määritelmä romuttaisi kaiken sen, mitä olemme tehneet ollaksemme uskottavia työssämme. Jos jokin harmittaa, turvaudun ajattelemaan, ettei ihmisiä lopulta kiinnosta niin kauheasti, kohta he jo hälisevät jostakin muusta. Mutta halusinko lisäksi, että löytyisi jokin ratkaisu. Mutta en minä tiedä, onko se koko totuus. Tai vielä pahempaa: halusinko olla oikeassa. Halusin varmaan myös kertoa oman versioni asioista. Siksi, että tämä aihe, kirjoittamisen etiikka ja siihen liittyvät ristiriitaiset tunteet, pohdituttavat minua niin paljon, kirjoitin tähän, ja pari pateettista lausetta päälle. Mietin, johtuuko se nimenomaan siitä naisetuliitteestä. Nämä samat uhat liittyvät varmaankin myös journalistin työhön. Julkisuus on kuin ameeba, joka luikertelee nopeasti, koko ajan muotoaan muuttaen ja uutta syötävää etsien. Ettei mikään menisi pilalle. Samalla tavalla kuin Järjettömiä asioita -kirjani kertoja, uskon siihen, että naisella, joka tekee taidetta, on miestaiteilijaa suurempi riski leimautua hömppätaiteilijaksi. Apulaisprofessori Saijaliisa Kangasjärvi Helsingin yliopistolta auttoi tarkistamaan, että vanhoihin muistoihin perustuvat tiedot leskenlehdestä ovat yhä ajan tasalla. Se elää ihmisten tunteista ja kömmähdyksistä, eikä sitä kerta kaikkiaan voi hallita. Nykyisin olen kai muutenkin hieman rentoutunut sen suhteen, mitä minusta tai töistäni julkisesti lausutaan. Ja juuri tämän takia miehet eivät joudu samalla tavalla kamppailemaan uskottavuuden kanssa. Kai minä halusin, että tästä tulisi hyvä; että jokin menisi eteenpäin. Kokeessa kysyttiin, onko leskenlehti lyhyenvai pitkänpäivänkasvi. Vastasin väärin. S o n j a S a a r i k o s k i. Olen ymmärtänyt, että toimittajalle juorujen keräilijäksi leimautuminen on yhtä paha kuin kirjailijalle harlekiinikirjailijan mantteli
30
Teksti Ilkka Pernu Kuvat Timo Pyykkö K un vieraalla paikkakunnalla astuu supermarkettiin, on kuin kotiin tulisi. Hän on Antti Oksa, 40, S-ryhmän myyntijohtaja. Tuusulan S-market on tavallisin mahdollinen ruokakauppa, ja juuri siksi olemme täällä. Tuulikaapissa humisee ja sen takana aulassa seisoo raamikas mies laadukkaassa villakangastakissa. T Ä M Ä M I E S P Ä Ä T T Ä Ä M I T Ä S I N Ä S Y Ö T. Oksalla on paljon valtaa siihen, mitä meidän ostoskoreistamme löytyy. Oksa on luvannut kierrättää kaupassa kuvitteellisen ostoslistan kanssa ja kertoa, mitä suomalaiset syövät. ”Tervetuloa” lukee liukuovien yläpuolella keltaisella pohjalla, ja perunat löytyvät vihannesosaston päädystä, niin myös täällä Tuusulassa. Kun on käynyt yhdessä, on käynyt kaikissa. S-ryhmällä on hallitseva markkina-asema – se myy lähes puolet kaikesta päivittäistavarasta Suomessa. Se näkyy suomalaiskotien lautasilla. Le Coq -olutlaatikko. On tavallinen tiistai-iltapäivä. Ohi kävelee nainen kädessään A. Käyttääkö hän valtaansa oikein. Jos ruoantuottaja haluaa saada tuotteensa menestymään, se pitää saada juuri tällaisen kaupan hyllylle. Sillä hän, jos kuka, tietää sen. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 31 S-ryhmän myyntijohtajaa Antti Oksaa pidetään ruoan trendinenänä, joka on aina kartalla uusista ruokailutottumuksista. Ja vaikea tosiaan on välttyä käymästä, sillä Suomessa S-marketeja on noin 440 – aina Hangosta Ivaloon, kirjaimellisesti. Monien työpäivä on päättynyt
Näyttävä kasvisseinä, jota on mahdoton ohittaa, ei ole mikään tuusulalainen erikoisuus vaan täysin konseptin mukaista, Oksa kertoo. Ruokakauppa pärjäsi 2010-luvulle asti sillä, että se on paikka, josta saa tuotteet. Viisi vuotta sitten kehitetyn kasviproteiinin ympärille syntyi lyhyessä ajassa valtava suosio jo ennen kuin mitään tuotetta oli olemassakaan. Hän myös vierailee viikottain S-ryhmän kaupoissa (erään puhelinhaastattelun aikana hän matkasi Varkauden Prismaan). ”Kauppa oli tosi keltasininen, markettimainen, nykysilmin vanhanaikainen. Satokausikalenteri-konseptin ideoinut Samuli Karjula sai kutsun tulla käymään S-ryhmän toimistolla syksyllä 2015. Oman urani kohokohtia on ollut satokausiajattelun tuominen S-ryhmään.” Muutaman vuoden aikana tapahtunut muutos on selkeä. Nyt myyntijohtajana hänen tiimissään on 60 henkilöä ja vastuullaan 1 000 myymälää. ”Tuskin se olisi estänyt sitä, että nyhtökaurasta tuli ilmiö. ”Hän on mielettömän ystävällinen ja skarppi ja kriittinen”, sanoo Reetta Kivelä, yksi Nyhtökauran kehittäneen Gold&Green Foodsin perustajista. ”Ajattelin etukäteen, että kauppa on kylmä ja kasvoton toimija, joka maksimoi liikevoiton. ”Heillä oli todella tulevaisuuteen katsova meininki. Hän yrittää rakentaa parempaa ruokakulttuuria.” Myös monet muut kehuvat Oksaa. Visuaalisuuden vaatimus on noussut, eikä se tule ainakaan vähenemään.” Oksan rooli S-ryhmässä on kehittää kauppojen konsepteja – eli S-marketien lisäksi Prismoja, Alepoita ja Saleja sekä abc-huoltamoiden yhteydessä olevia kauppoja. Olisiko nyhtökaurabuumi lässähtänyt, jos markkinajohtaja olisi kieltäytynyt yhteistyöstä. Tuotto käytettiin leikkipuiston hiekkaleluihin. Kuluttajalle muutos on tapahtunut huomaamatta – yhtenä päivänä papaijat vain ilmestyivät kaupan hyllyyn ja siitä ostoskärryyn. ”Tuoreimmat, parhaimmat satokausituotteet pitää olla ensimmäisenä. Aletaan ilmaisemaan identiteettiä, millainen minä olen ihmisenä.” –ANTTI OKSA. Omista ruokabravuureista hän ei mielellään puhu, jotta kukaan ei pääse sanomaan, että myyntijohtaja suosisi tiettyjä tuotteita. Nykyisessä pestissään myyntijohtajana hän aloitti vuodenvaihteessa, mutta talossa hän on ollut koko työuransa, aina vuodesta 2006, jolloin hän valmistuttuaan Tampereen yliopistosta kauppatieteiden maisteriksi siirtyi suoraan S-ryhmän silloiseen hankintaja logistiikkayhtiöön Inex Partnersiin. 32 Ravintolapäivään Espoossa paistamalla ja myymällä isoäitinsä Ainon reseptillä tehtyjä munkkirinkilöitä. Myös uudistunut Food Market Herkku on pitkälti hänen käsialaansa. Äiti opetti kotona Tampereella tekemään karjalanpiirakoita ja pitämään ruokaa arvossaan. ”Päästä miettimään mitä ihmiset haluaa ostaa, näkemään mistä ihmiset tykkää ja mistä ei.” Hän eteni eri tuoteryhmien valikoimapäällikön tehtävistä kaupan hierarkian mukaisesti kuivaja hygieniatuotteiden osaston esimiehen tehtävästä tuoreruokapuolen valikoimajohtajaksi. Hän haistelee ruokatrendejä sosiaalisessa mediassa ja ottaa yhteyttä kiinnostaviin toimijoihin matalalla kynnyksellä. Oksan mukaan perusmarketejakin pitää freesata, koska ihmisten suhde ruokaan on muuttunut. Hän johtaa useaa uudistusprojektia, ja päivät täyttyvät palavereista. Oksa on ollut tärkeä taustavaikuttaja siinä, että kauppa on uudistunut. Oksa kertoo saaneensa rikkaan ruokaperinnön äidiltään, joka oli evakkoperheen lapsi. Se oli kunnon crash course – teoriasta suoraan käytäntöön.” Parin vuoden jälkeen hän pääsi hetkeksi sijaistamaan valikoimapäällikköä hedelmäja vihannesosastolle, mikä oli ”siisteintä mitä voi olla”. Mutta nyt Tuusulan S-marketissa Oksa yhä intoilee satokausituotteista. Ruokaan aletaan lataamaan merkityksiä ja odotuksia. Meille satokausiajattelun tuominen ruokakauppoihin oli tärkeä ruokakulttuuritempaus, ja Oksa otti sen tosissaan. Kuitenkin palaverissa huomasin, että Oksaa kiinnosti kulttuurin muutos. Yllättyin, kuinka diipisti hän ajatteli. ”Aina joku rekka oli ojassa Hollannissa. Jo siitä tuli sanomista, jos leivät olivat korissa väärinpäin. Mutta jos sok olisi halunnut lyödä jarruja, se olisi varmasti johonkin vaikuttanut.” K aupan porttien jälkeen edessä on nelimetrinen laari täynnä värikkäitä kasviksia ja hedelmiä. Oksa oli se henkilö, joka laittoi Kivelälle ja toiselle perustajalle Maija Itkoselle viestin ja varasi palaveriajan. On tankoparsaa, veriappelsiinia, passionhedelmää. Aloimme heti jo miettiä seuraavia tuotteita. Nyhtökaura on yksi suomalaisista ruokailmiöistä. Häntä kutsutaan trendinenäksi. Mutta meillä oli vahvaa tutkimusnäyttöä, että olimme jääneet ajasta jälkeen. Ennen laareista löytyi pääasiassa kurkkua, tomaattia ja siikliä – vuodenajasta riippumatta. ”Kaikki, mikä maistuu lapselle.” Muutama vuosi sitten hän osallistui serkkujensa kanssa ”Tosi isolle ihmisjoukolle ruoka ei ole enää pelkkää selviytymistä ja vatsantäytettä. Itse ajattelin etukäteen, että kaupat ovat konservatiivisempia ja ajattelevat, että vaihtoehtotuotteita ei välttämättä tarvita”, Kivelä sanoo. Nyhtämällä irtoaa jotain
Aiemmin ostaja sai arvuutella, mistä kasviproteiinit löytää. Esimerkki löytyy Tuusulan S-marketin leipähyllyjen takaa. ”Kauppa on asiakkaitaan varten. Lihaa, kanaa, maitoa ja viljatuotteita. Kauppiaan näkökulmasta tarpeet oli aiemmin helpompi määritellä ja asettaa kartalle. Suomalainen kuluttaja tuijottaa mielellään kilohintaa. Rohkeasti otettiin mutta myynnit olivat onnettomia. Oksa on ottanut riskejä, jotka ovat epäonnistuneet. Kasviproteiinibuumin ollessa kuumimmillaan S-ryhmä kilpaili muiden kanssa verissäpäin, kuka saa kauppoihin Beyond Burger -pihvejä. Ruokakulttuuri oli yhtenäinen. Kuva on valheellinen. Nyt on toisin. Ruokaan aletaan lataamaan merkityksiä ja odotuksia. Ostoskoreissa oli eroja, mutta ne noudattelivat karkeasti maakuntien rajoja. Ja nämä suomalaisen ruokaneliön tuotteet ostetaan joko S-ryhmän tai K-ryhmän kaupoista. Oksan ideana on, että niiden on löydyttävä lihojen vierestä, jos niitä halutaan myydä isoille massoille. ”Lidlin tulo mullisti tämän alueen. Myös sirkoista ja toukista tehtyjä tuotteissa S-ryhmä oli etunenässä. Oksan mukaan heidän tehtävänään on tarjota sitä, mitä kuluttajat haluavat. Nyt trendinä on yksilöllinen kuluttaja ja talous.” Mutta se, mitä ruokakaupalta odotetaan, ei ole muuttunut. Silti se on pakottanut markkinajohtajankin reagoimaan. ”Ostosreissulta odotetaan ennen kaikkea selkeyttä ja helppoutta. Vuonna 2015 kauppoihin tullut vegaanilihapiirakka Vihis ja Nyhtökaura olivat ensimmäistä aaltoa, toisessa aallossa valikoima kasvoi ja isot toimijat lähtivät mukaan. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 33 M itä suomalaiset syövät. 2002 Suomeen tulleen saksalaisketjun Lidlin markkinaosuus on vajaa 10 prosenttia. Mutta yhä enemmän ja enemmän odotetaan sitä, että kaupasta saisi uuden idean, jotain inspiraatiota ruoanlaittoon.” Sitä varten kaupan pitää tietää, mitä kuluttaja haluaa, ennen kuin tämä itse tietää sitä. Hävikkiä tuli valtavasti. ”Vaikka kahden myymälän välillä olisi vain kilometri, esimerkiksi luomutuotteiden myynnissä voi olla iso ero. Aletaan ilmaisemaan identiteettiä, millainen minä olen ihmisenä.” Oksan mukaan ruoka on siirtynyt Maslow’n tarvehierarkiassa fysiologisista tarpeista ylemmäs. ”Tosi isolle ihmisjoukolle ruoka ei ole enää pelkkää selviytymistä ja vatsantäytettä. H elmikuussa 2018 Antti Oksa piti Vegemessuilla Helsingin Kaapelitehtaalla luennon, jonka otsikko oli: ”Muotijuttu, buumi vai trendi?” Hän puhui kasvisruokatuotteiden uudesta noususta. On vaan niin, kaupan tehtävä on vastata kuluttajan tarpeisiin.” S-marketin jauhelihaja maitohyllyt ovat pitkät. Silti suurin osa hyllystä notkuu lihatuotteita. S-market Tuusulassa kasviproteiineja ei tarvitse kauaa etsiskellä – Oksa löytää ne ostopolun eli kaupan ulkoseiniä kiertävän pääkäytävän varrelta, poikkihyllyn päädystä. Vegaanisten pyöryköiden ja makkaroiden myynti on kasvanut viime vuosina 30–50 prosentin vuosivauhtia. Kysymykseen, mitä suomalaiset syövät, voi vastata myös toisin. Oksa ennusti, että kolmas aalto tekisi kasvistuotteista arkipäiväistä. ”Tuotteet ovat hyviä itsenään, ne vain sattuu olemaan vegaanisia.” Niin näyttäisi käyneen. Niitä tilattiin valtavasti, mutta myynti jäi vähäiseksi. Sirkkaruoka ja kasviproteiinit olivat jo. Ihmiset olivat kiinnostuneita, ja me haluttiin mahdollistaa se. Ja lisäksi: niiden pitää olla todellinen vaihtoehto eli vähintään yhtä hyvänmakuisia. Paistopistetuotteiden uusi tarjonta ja hintataso puhutteli ihmisiä”, Antti Oksa kertoo leipäosaston hyllyjen välissä. Sekin lässähti. Sitä, mikä lopulta on menestystuote, on vaikea ennustaa. Sitä ostetaan, mitä isot marketit myyvät – ja millä hinnalla. ”Se oli pöhinäaihe. Paistopisteellä käy kuhina. Ne myyvät 83 prosenttia päivittäistavaroista. Suomessa on yhä ihmisiä, jotka uskovat sirkkoihin, mutta henkilökohtaisesti en niihin usko.” Esimerkit antavat kuvan, että päivittäistavarakauppa ottaisi isoja riskejä ja olisi edelläkävijä. Niitä Oksa ei kuitenkaan esittele vaan puhuu ennemmin siitä, miten suomalaisten suhde ruokaan on viime vuosina muuttunut
Lidl ja Kesko olivat tehneet saman päätöksen jo aiemmin, mutta S-ryhmän päätös oli ratkaiseva. Ruoantuottajat ovat valittaneet markkinajohtajan harjoittamasta epäreilusta kauppatavasta. Kaupat ovat luoneet markkinan.” Karjula kertoo, että hän tokaisi kerran SuomiAreenassa Oksalle, että kai tämä ymmärtää, että hänellä on enemmän valtaa kuin presidentillä. Nyt myynti on 43-kertaistunut, Karjula kertoo. Kaupan pitää Oksan mukaan olla ”kuluttajaa puoli askelta edellä”. S-ryhmän toiminta on ketjuohjatumpaa, kun taas jokainen K-kauppias tekee enemmän itsenäisiä päätöksiä. S-ryhmä haluaa muuttaa sopimuksia kesken sopimuskauden, eikä neuvotteluvaraa ole. mtk:n Åbergin mukaan S-ryhmä on iso vallankäyttäjä. Mutti-tomaattimurskat loppuivat kaupoista, kun kokki Henri Alén kehui niitä Twitterissä uudenvuodenpäivänä 2014. Tässä mielessä S-ryhmällä on kilpailijaansa Keskoa isompi valta. Otetaan esimerkiksi talvikurpitsanviljeljiät. Pieni mieluusti suostuu, koska ne eivät ole aitoja neuvottelutilanteita. En muista yhtään tapaus ta, jossa edes iso pörssiyhtiö elintarviketeollisuuden puolella olisi lähtenyt julkisesti kritisoimaan S-ryhmää”, mtk:n Åberg sanoo. ”Useimmiten valitetaan S-ryhmän toiminnasta. Yksi konkreettinen keino on tuoda ostosreissulle esteitä: kun pääväylälle nostaa lavallisen luomujuhlamokkaa, parhaimmillaan tuotteen myynti kymmenkertaistuu. 34 megatrendejä, kun Oksa tarttui niihin. mtk:lla on jäsenilleen anonyymi palautekanava. Seuraavana vuonna muutama viljelijä lähti tuottamaan talvikurpitsaa. K uluttajat eivät oikeasti tiedä, mitä haluavat. Usein myös muut toimijat seuraavat perässä. Vuonna 2019 oli jo 40 eri yritystä, jotka tuottivat erilaisia talvikurpitsoja. Jos myyntijohtaja Antti Oksa haluaisi syöttää jonkin uuden tuotteen kuluttajille, se ei olisi vaikeaa. Vuonna 2015 heitä ei Suomessa ollut yhtään. ”Jos Niinistö kirjoittaa Facebookiin, että syökää kyssäkaalia, ei sillä ole mitään merkitystä. Markkinajohtajan vahva asema tarkoittaa sitä, että aika harvalla on mahdollisuus jättäytyä vapaaehtoisesti pois S-ryhmän valikoimista.”. S-ryhmä haluaa muuttaa sopimuksia kesken sopimuskauden. Viime vuoden lopulla huippukokit kehuivat erästä umamimaustetta: hyllyt tyhjenivät. ”Olen huomannut, mikä valta etumassalla on myymälässä. ”Sillä on niin vahva asema, että kaikki, mitä se tekee, näkyy ruoantuottajan arjessa. Yksi yleinen kritiikki koskee sopimuskäytäntöjä. Häkkikanojen munat ovat hyvä esimerkki. Vaikka sanotaan, että kuluttaja on kuningas, sanoisin, että aika monessa asiassa kuluttaja tekee, minkä S-ryhmä tarjoaa.” Kun S-ryhmä aloitti yhteistyön Satokausikalenterin kanssa loppuvuodesta 2015, keltajuuren myynti 13-kertaistui edellisvuodesta. Iso osa ostoksista on impulsiivisia, ja kauppa voi manipuloida kaupassa vaeltajaa. Se on vaikeaa, sillä ruokailmiöt nousevat nykyään nopeasti. Kaikki pelkäävät, että annetaan takaisin seuraavalla sopimuskierroksella. Valta näkyy siinä, että vallitsee pelon ilmapiiri. S-ryhmä ilmoitti toukokuussa 2019, että se luopuu virikehäkkikanojen käytöstä ja myynnistä. ”Yleisellä tasolla: jos markkinatilanne muuttuu, moni tavarantoimittaja kokee, että S-ryhmä usein haluaa neuvotella hinnat uudestaan, eikä ole mahdollisuutta sanoa vastaan. Ei kannata tuottaa, mitä S-ryhmä ei ota valikoimaansa”, sanoo Maaja metsätaloustuottajain keskusliiton mtk:n maatalousjohtaja Johan Åberg. Kun se yksi bloggari kehitti uunifetapastan, fetajuustojen myynti kasvoi kymmenillä prosenteilla.” Kauppa myös määrittelee tarvetta. Jos Oksa päättää ottaa uuden tuotteen valikoimaan tai tiputtaa jonkun pois, sillä on iso työllistävä vaikutus.” S-ryhmän valtaa on myös kritisoitu, pääasiassa mtk:n suulla. ”Ilmiö voi nousta viikossa tai päivissä. Muutos oli jo käynnissä. Ajattelin, että mitäs paskaa tämä on, että tänne raahataan vaan halloweenkurpitsaa koverrettavaksi, vaikka se on ihan oikeaa ruokaa. ”Se sinetöi sen, että häkkimunatuotanto loppuu Suomesta. Hintoja poljetaan
Tulevaisuudessa pelkkä kännykkä voisi riittää. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 35 sok:n tuoteryhmäjohtaja Jari Simolin ei niele kritiikkiä. Joissain kaupoissa on testattu kärryihin integroitua skanneria. Tuottajat kokivat, että alennukset otettiin ensisijaisesti tuottajahinnoista, ei kaupan katteesta, toisin kuin S-ryhmä väitti. Oksan tehtävä on kehittää kauppoja, eikä hän tietenkään usko, että verkkokauppa tappaa marketin. Moni jo käyttäytyy noin, että on vakiotilausrunko, jota vain hieman muokataan viikoittain.” Pandemiavuosi on opettanut siihen, että enää ei tarvitse edes lähteä kauppaan. Työ ei aiheuta mitään arvoristiriitaa. Siksi se voi ylläpitää kauppoja ja pankkeja harvaanasutuilla syrjäkylillä pörssiyhtiöitä paremmin. Sen miettiminen, miten voidaan olla mahdollisimman hyödyllinen asiakkaille. Asiat voivat edetä nopeamminkin. Se kuulostaa toiselta kuin osakeyhtiölain vastaava kohta, jossa kerrotaan, että osakeyhtiön tarkoitus on ”tuottaa voittoa osakkeenomistajille”. ”Ei kukaan olisi osannut ennustaa muutamia vuosia sitten, että ihmiset ostavat ruokakaupoista valtavia määriä paikan päällä tehtyä sushia. Osuustoiminta-aatteella haluttiin vahvistaa suomalaisten taloudellista ja henkistä selkärankaa. On kiinnostavaa, että se on oikeasti asiakkaiden omistama. S-ryhmä oli jäänyt ruokakorivertailuissa pahasti jälkeen kilpailijoistaan, erityisesti Lidlistä. Sja K-ketjut tekevät kaiken käsin. Isoisä oli aikoinaan osuuskauppias Särkisalossa, mutta verenperintö ei yksinään selitä asiaa. Maaseudun Tulevaisuus kysyi tuolloin S-ryhmän pääjohtajalta Taavi Heikkilältä, kaduttaako kampanja. Eikä vain pääkaupunkiseudulla vaan ympäri Suomea.” Juttua varten on haastateltu myös Aineettoman pääoman johtamisen professoria Anu Puusaa Itä-Suomen yliopistosta.. Moni on sanonut, että ei voisi johtaa pörssiyritystä. ”Kampanja oli onnistunut ja osuustoiminnan ja asiakasomistajuuden mukainen.” K oko halpuutusajattelu on lähtenyt liikkeelle vuonna 1899, kun Helsingin yliopiston pohjoismaiden historian dosentti Hannes Gebhard perusti vaimoineen Pellervo-seuran, jonka oli tarkoitus edistää osuustoimintaa Suomessa. Mutta marketeista on tehtävä parempia, osasta suorastaan elämyskeitaita, jotta yhä vaativammat ihmiset saadaan sinne. Kestotilaus voisi olla joillekin houkuttelevaa. Ainakaan periaatteessa osuusliikkeen tehtävä ei ole voiton maksimointi. Vaikka verkkomyynti kolminkertaistui vuoden aikana, on se valtakunnallisesti vain kolme prosenttia kokonaismyynnistä, pääkaupunkiseudulla yksittäisissä myymälöissä enimmillään 10 prosenttia. Jo kun hän opiskeli yliopistossa, S-ryhmä oli hänen mielestään unelmien työnantaja. Kun tutkijat ovat haastatelleet S-ryhmän johtajia, nämä ovat kertoneet olevansa hyvin sitoutuneita osuustoiminnan arvoihin. Ravintoloista tutut ruokaelämykset ja brändit saa kaupasta valmiina tuotteina. Ruoantilaamisen Netflix ei ole scifiä. Hinnat asettuvat markkinoilla markkinatalouden mallien mukaisesti.” Vuonna 2015 S-ryhmä sai valtavaa kritiikkiä, kun se julkisti halpuutuskampanjan. Jo muutamassa vuodessa uudet kaupat tulevat näyttämään erilaisilta kuin nyt. S-ryhmä ilmoitti, että se alentaa pysyvästi useiden tuotteiden hintoja. ”Lisäksi olemme sitoutuneet eu:n hyvien kauppatapojen periaatteisiin. Hän ei osaa sanoa tarkkaan, miksi. Seuraavaksi ruokakaupoista tulee entistä ravintolamaisempia ja valmiin sekä puolivalmiin ruoan laatu nousee vauhdilla, Oksa uskoo. Ajatusmaailma puhuttelee: osuustoiminta on nouseva trendi maailmalla. Satokausituotteiden osalta hintojen vaihtelu on osittain suurtakin, mutta tällöinkin neuvottelemme hinnoista ennalta sovituin aikavälein. Mutta Oksa miettii jo tulevaisuutta, jossa niin ei tarvitsisi tehdä. Hänen mukaansa he noudattavat määräävää markkina-asemaa koskevaa lainsäädäntöä. Se on työlästä, eivätkä kuluttajat ole Oksan mukaan olleet halukkaita maksamaan siitä. Väite hintojen polkemisesta tuntuu vieraalta: eri toimijat asettavat itsenäisesti myyntihintansa S-ryhmälle ja kilpailevat siten keskenään pääsystä S-ryhmän valikoimiin. Ei tarvi yrittää selittää toimintaa, vaan ollaan hyvien juttujen puolella aidosti.” M opoilija maksaa nakkejaan automaattikassalla, joka opastaa: ”Lue S-etukortti. Sillä ei olisi lainkaan kivijalkaa, ainoastaan hyvin automatisoitu varasto ja siksi nopea tuotteiden keräily. Sushi-ilmiö on siitä hyvä esimerkki. Henkilökohtainen ostodata voisi jopa kertoa, mitä kuluttaja tarvitsee ja haluaa. Antti Oksa on myös tällainen ”firman mies”. Päivittäistavarakauppa teki lyhyessä ajassa valtavan digiloikan, mutta kaikki on vasta alussa. Kun katsoo tämän päivän osuusliikettä, konglomeraattimaista S-ryhmää, joka rakentaa valtavia automarketteja, kauppaa kalliita lemmikkieläinvakuutuksia ja kahmii kaupunkien parhaat ravintolakiinteistöt, on aiheellista kysyä, onko alkuperäisestä aatteesta enää mitään jäljellä. Kyllä on, ainakin osuuskuntalain perusteella. Jos sinulla ei ole S-etukorttia, paina ’ei S-etukorttia’ -näppäintä.” Kierros on päättynyt, ja enää jäljellä on tylsin osuus – lompakon kaivaminen. Viisi vuotta kestänyt kampanja päättyi vuonna 2019. ”Kaupat tietävät, mitä ostat ja mitä olet vailla. Sen mukaan ”toiminnan tarkoituksena on jäsenten taloudenpidon tai elinkeinon tukemiseksi harjoittaa taloudellista toimintaa”. ”Arvomaailma oli mulle sopiva, viehättävä, alana kiinnostava. Huhtikuussa norjalainen ruokaverkko Oda ilmoitti aikeistaan tulla Suomen markkinoille, aluksi tosin vain pääkaupunkiseudulle. Yhä useammassa kaupassa voi myös syödä paikan päällä
36 K U O L E M AT O N K Y S Y M Y S
I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 37 Suurin osa suomalaisista haluaisi laillistaa eutanasian. Teksti Tommi Uschanov Kuvat Kreetta Järvenpää K U O L E M AT O N K Y S Y M Y S. Esseisti Tommi Uschanov kysyy, olemmeko ajatelleet asian ihan loppuun asti
Eutanasia ei nimittäin minulle tuolloin ollut eikä vieläkään ole asia, jota vatvoisin mielessäni koko ajan ja jota koskevaan ajatteluuni olisin käännyttämässä muita. Tätä odotusta oli jatkunut kolme ja puoli vuotta, kun tuli järkyttävä tieto, että Häkkinen itse on kuollut, täysin odottamatta, kaaduttuaan polkupyörällä ollessaan palaamassa Flow-festivaalin jatkoilta. A loitetaan Isosta-Britanniasta. Tunnetuin tapaus on lääkäri Harold Shipman (1946–2004), joka tuomittiin vuonna 2000 virallisesti 15 potilaansa murhasta. Säpsähdin itsekin sitä, miten voimakas reaktioni Häkkisen kolumniin oli. Se on heidänkin mielestään kaunis, inhimillisesti ymmärrettävä ajatus mutta ei käytännössä toteuttamiskelpoinen. Elleivät brexit ja pandemia olisi tulleet väliin sotkemaan asioita, esityksiä olisi ehkä tähän mennessä tullut vieläkin enemmän. Törmäsin häneen erilaisissa sosiaalisissa yhteyksissä aina silloin tällöin, ja olin esiintynyt hänen radio-ohjelmassaankin. Tämä lukeminen oli saanut minut kokemaan voimakasta epämukavuutta siitä, miten epätasaisesti eutanasiakysymykseen liittyvät eri näkökohdat ovat julkisessa keskustelussa päässeet esille nimenomaan Suomessa. Merkittävä osa eutanasian aktiivisimmista vastustajista perustaa vastustuksensa käsitykseen, että eutanasian kannattajat nimenomaan ovat riistämässä heiltä sen, mitä nämä nimittävät tarkoitushakuisesti ”oikeudeksi pitkään ja tuskalliseen kuolemaan”. 38 M uusikko ja toimittaja Perttu Häkkinen (1979–2018) julkaisi maaliskuussa 2015 Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä eutanasiaa puolustavan kolumnin. Välittömänä asiayhteytenä toimivat eduskuntavaalit, joiden kampanjointi parhaillaan oli käynnissä ja joissa Häkkinen toivoi voittoa eutanasiamyönteisille ehdokkaille. Tälle käsitykselle löytyy varsin konkreettisia perusteita. Sen sijaan heillä ei useinkaan ole mitään uskonnollista, filosofista tai muuta maailmankatsomuksellista perustetta olla itse eutanasian ajatusta vastaan. Siellä eutanasiakysymys on jatkuvan julkisen keskustelun ja väittelyn kohteena hyvin toisenlaisella tavalla kuin Suomessa, useistakin syistä. Istuin yksin kotonani ja huusin tietokoneen ruudulle: Voitko jumalauta pitää turpasi välillä kiinni ja olla kommentoimatta kaiken maailman asioita joista et saatana tajua näköjään yhtään mitään! N iin kuin monille suomalaisessa kulttuurielämässä toimiville saman sukupolven ihmisille, Perttu Häkkinen oli myös minulle hyvänpäiväntuttu. Brittiläinen vammaisoikeusaktivisti Jane Campbell sairastaa selkäydinperäistä lihassurkastumaa, jonka seurauksena hän ei voi ilman toisen ihmisen apua tehdä juuri mitään. Sen perusteella, miten ja millaisin sanankääntein hän reagoi esittämääni kritiikkiin, olisin sitten päättänyt, kirjoitanko asiasta johonkin, ja jos kyllä, niin mitä. Häkkisen teksti oli tästä epätasaisuudesta poikkeuksellisen räikeä esimerkki. Päinvastoin: en ole varma, olenko käynyt koko elämäni aikana yhtään pelkästään eutanasialle omistettua keskustelua ylipäänsä kenenkään kanssa. Suurin osa uhreista oli vanhuksia, joiden heikkenevään terveydentilaan ja elämänlaatuun eutanasiaa usein on tarjottu keskustelussa ratkaisuksi. Kaikkein kiinnostavinta brittiläisessä keskustelussa on kuitenkin, että sen eräänä aktiivisena osapuolena ovat ihmiset, jotka vastustavat eutanasiaa siksi, että katsovat sen asettavan joko heidät itsensä tai heidän lähiomaisensa välittömään hengenvaaraan. Hän on itse kertonut, kuinka joutui keuhkokuumeen takia sairaalaan. Jouduin outoon, itseensä viittaavaan tilanteeseen: en ollut saanut kiukultani kerrotuksi Häkkiselle, kuinka syvästi eri mieltä olin hänen suhtautumisestaan kuolemaan, ennen kuin hän kuolikin itse. Hän kuvasi siinä kälynsä avomiehen äidin Belgiassa tapahtunutta eutanasiaa ja toivoi, että toimenpide tulisi mahdollisimman pian lailliseksi myös Suomessa. Toinen syy aiheen saamalle huomiolle on, että Britanniassa on toistuvasti paljastunut terveydenhuollon ammattilaisten tekemiä omien potilaidensa sarjamurhia, jotka on tyypillisesti tehty hyvin samankaltaisia lääketieteellisiä keinoja käyttäen kuin eutanasiassa käytetään. Hänen arvioitiin kuitenkin surmanneen vuosina 1971–1998 ainakin 218 potilasta, ja todennäköisesti uhrien kokonaismäärä oli noin 250. Jäin odottamaan aikaa, jolloin reaktioni hänen kolumniinsa olisi sen verran laantunut ja tasaantunut, että pystyisin ottamaan sen suullisesti puheeksi hänen kanssaan. Siellä hänet hoitoonsa ottanut lääkäri puhui sanankääntein, joista epäsuorasti ilmeni hänen pitävän itsestäänselvänä, että jos hengitys alkaisi pettää, Campbell ei haluaisi itseään elvy. Nyt, yli kuusi vuotta myöhemmin, muistan yhä elävästi, kuinka raivostuin kolumnista spontaanisti ja täysin silmittömästi. Se kohta, jossa lopullisesti räjähdin, kuului seuraavasti: ”Eutanasian vastustajat eivät selvästikään ymmärrä, ettei kukaan ole riistämässä heiltä tai heidän omaisiltaan oikeutta pitkään ja tuskalliseen kuolemaan. Annan tästä kaksi esimerkkiä. Tarkoitus vain on, ettei meidän muiden tarvitsisi altistua moiselle lopulle.” Nämä oppimestarimaisen ylimielisesti esitetyt väitteet eivät pidä paikkaansa. Yksi on se, että eutanasian laillistamisen kannattajat ovat olleet valmiita kuluttamaan asiaan poikkeuksellisen suuren määrän poliittista pääomaansa: vuosituhannen vaihteen jälkeen Lontoon valtakunnallisessa parlamentissa on tehty asiasta lakiesitys peräti viisi kertaa, viimeksi vuonna 2015. Kun Häkkinen kirjoitti kolumninsa, sattui vain olemaan niin, että olin vähän aikaisemmin itse lukenut asiaa käsittelevää kirjallisuutta, puhtaasti yleissivistyksen vuoksi, niin kuin olen lukenut sataa tai tuhatta muutakin asiaa käsittelevää kirjallisuutta
I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 39
Tämä ei ole mikään nimettö mäksi jääviä ihmisiä koskeva epämääräinen huhu, vaan se tapahtui senjasen vuoden sinäjasinä päivänä siinäjasiinä sairaalassa, ja asiat menivät tälläjatällä tavalla. Campbell itse on kertonut, että vielä senkin jälkeen hän oli niin kauhuissaan, että pakotti itsensä silkan pelon voimalla pysymään hereillä kaksi kokonaista vuo rokautta. Vasta kun Campbellin aviomies järjesti sairaalassa koh tauksen ja vaati sen tunnustamista, että Campbell halusi elää, lääkärit suostuivat huolehtimaan siitä, että häntä tarpeen tulleen elvytettäisiin. Sitä ei ole laillistettu Britan niassa sen enempää kuin Suomessakaan, mikäli eutanasialla tarkoitetaan sitä mitä yleensä: ihmis elämän lopettamista niin, että lääkäri antaa poti laalle tämän omasta pyynnöstä tarkoituksellisesti tappavan annoksen tarkoitukseen sopivaa ainetta. Tiedän omasta katkerasta kokemuksestani, että kaikki ihmiset eivät kykene erottamaan hyvää pahasta, ja syvä epäluottamus lain säädäntöjärjestelmään ja oikeuslaitokseen on oman kokemuk seni valossa täysin oikeutettua. Tämän seurauksena osa lääkä reistä on, ehkä jopa tiedostamattaan, alkanut ohjautua toimi maan kyseisen kuvan mukaisesti myös sellaisten potilaiden kohdalla, jotka ovat itse yksiselitteisesti ilmaisseet tai joiden omaiset ovat ilmaisseet, että heidän kuolemaansa ei haluta nopeutettavan – pitkitetty elämä kelpaa paremman puutteessa huonolaatuisenakin, jos se vain on järjestettävissä. Vuonna 1998 David Glass, 12vuotias monivammainen poika, otet tiin sairaalaan hengitystieinfektion vuoksi Ports mouthissa. Hänen äitinsä Carol huomasi, että pojan potilastietoihin oli tehty ”ei elvytetä” merkintä kysymättä hänen suostumustaan tai edes kertomatta hänelle. 40 tettävän esimerkiksi hengityskoneeseen kytkemällä. Sen sijaan kyse on siitä, että eutanasian kannattajat ovat vyöryttäneet asiaansa niin valtavalla voimalla ja niin menestyksekkäästi, että kansa laisten suuri enemmistö – niin Britanniassa kuin Suomessakin kyselytutkimusten mukaan selvästi yli kaksi kolmannesta – on kääntynyt eutanasian sallimisen kannalle. Hänen vastauksensa oli: minimissään sitä, ettei nyt sentään tapetuksi tultaisi. Tämä merkitsee siis muun ohella sitä, että ensimmäinen lääkäri ei ollut edes merkinnyt Campbellin potilastietoihin, että hän oman selkeän tahdon ilmaisunsa mukaan nimenomaan halusi tarvittaessa elvytystä. Campbell kertoi kokemuksistaan vuonna 2006 Lontoossa pitämässään esitelmässä, jonka pinnalta katsoen mitään sanomattoman kuuloisena aiheena oli ”mitä vammaiset potilaat haluavat julkiselta terveydenhuollolta 2000luvulla”. Kehkeytyi väki valtainen välikohtaus, jossa saivat fyysisiä vammoja niin kaksi lääkäriä kuin paikalle hälytetty poliisikin. Eutanasian laillistamista ajavan Exitus ry:n lääketieteelli nen asiantuntija Juha Hänninen kirjoitti Helsingin Sanomien yleisönosastossa vuonna 2019: ”Eutanasian vastustaminen perustuu usein pelkoon siitä, että eutanasian salliminen tar koin rajatuissa tapauksissa veisi ihmisarvon kaltevalle pinnalle ja johtaisi ajan mittaan väistämättä eutanasian laajempaan käyttöön. Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa kirjoitti Kanavalehdessä vuonna 2017, kun kansalaisaloite eutanasiasta oli tulossa eduskunnan käsittelyyn: ”Eutanasiakeskustelussa esitetään vain yhdenlaisia kertomuksia. Tällaisten potilaiden mielestä eutanasian laillistaminen ei olisi mikään dramaattinen käänne uuteen. Kun perheen muut jäsenet saivat kuulla tästä, he ryhtyi vät suoraan toimintaan. N äissä tapauksissa kyse ei siis ole siitä, että euta nasia olisi laillistettu. T oinen brittiläinen tapaus ylitti aikoinaan hetkelli sesti uutiskynnyksen Suomessakin. Hän pelkäsi, että jos hän nukahtaisi hetkeksikin, hän ei heräisi enää koskaan. Se olisi vain yksi askel lisää suuntaan, johon on heidän mielestään menty liian pitkälle jo nyt. He tunkeutuivat sairaalan potilas huoneeseen omavaltaisesti, repivät tippaletkun irti Davidin käsivarresta ja alkoivat itse elvyttää poikaa. Pian oltiin tilanteessa, jossa lääkärit päättivät, edelleen äitiä kuuntele matta, antaa pojalle lääkeheroiinia suoraan suoneen, jotta tämä voisi ”kuolla arvokkaasti”. David Glass ei sillä välin ollut kuollut vaivoihinsa vaan kasva nut 12vuotiaasta 18vuotiaaksi. Useita Glassin per heen jäseniä tuomittiin myöhemmin oikeudessa virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta, mutta David pääsi kotiinsa ja hoitoa jatkettiin. Tällainen ajattelu ei luota ihmisen kykyyn erottaa hyvää pahasta, ja siihen sisältyy myös syvä epäluottamus lain säädäntöjärjestelmään ja oikeuslaitokseen.” On kuitenkin ihmisiä, jotka ovat valmiita omalla nimellään ja naamallaan tulemaan julkisuuteen ja sanomaan: Pelastuin eutanasiamyönteisten asenteiden levinneisyyden takia itse kuolemalta vain juuri ja juuri. Vuonna 2004, kuusi vuotta kestäneen oikeusprosessin lopuksi, suomalaisen oikeusneuvoksen Matti Pellonpään joh dolla istunut Euroopan ihmisoikeustuomioistuin päätti rat kaisussaan äänin 7–0, että Britannia oli loukannut Euroopan ihmisoikeussopimuksessa taattua oikeutta elämään, kun kriit tisesti sairaan alaikäisen lapsen kuolemaa oli lääketieteellisin keinoin alettu jouduttaa ilman hänen huoltajansa suostumusta. Kukaan ei ole tiettä. Campbell oli asenteesta järkyttynyt ja sanoi, että nimenomaan sitä hän haluaisi: hän ei halua kuolla vaan elää, vaikka koko loppuikä menisi hengityskoneessa. Seuraavana päivänä Campbell oli tehohoidossa, ja toinen, sairaalan hierarkiassa ylempi lääkäri sanoi aivan samat sanat: myös hänelle oli kyseenalaistamattomana, itsestäänselvän tuntuisena oletuksena, että Campbellin kaltaisessa tilassa oleva potilas ei haluaisi elvytystä. Tällöin se kuva, joka eutanasiamyönteisissä puheenvuo roissa on siitä, millainen on hyvä, oikeanlainen ja arvokas kuo lema, on kulttuurin kollektiivisessa mielikuvituksessa noussut ikään kuin ”puoliviralliseksi”
Perustelu ei ollut uskonnollinen tai muutenkaan elämänkatsomuksellinen: ”Omaisena en olisi voinut ottaa kantaa, koska se on sellaista valtaa, joka ei minulle kuulu. Äidin viimeistä tahtoa en voinut tietää, eikä äidiltä enää voinut sitä kysyä.” Samassa jutussa Helsingin yliopistollisen keskussairaalan syöpäkeskuksen saattohoidosta vastaavana ylilääkärinä toimiva Tiina Saarto sanoi vastustavansa eutanasian sallivaa lakia, vaikka on ateisti. Eutanasiaa vastustetaan tällöin, koska katsotaan, että sillä olisi negatiivisia ulkoisvaikutuksia – niin kuin valinnanvapauden nimiin vannova uusklassinen taloustiede asian omalla kielellään ilmaisisi. Lääkäriliiton jäsenilleen vuonna 2017 tekemän kyselyn mukaan Suomessa kuolevia potilaita hoitavat lääkärit vastustavat eutanasiaa muuta lääkärikuntaa voimakkaammin. Eutanasian sallivaa lakia vastusti heistä 64 prosenttia, kun taas koko lääkärikunnasta noin puolet on nykyään eutanasian sallimisen kannalla. Tällöin on jäänyt täysin pimentoon, että eutanasiaa on mahdollista vastustaa myös niiden täsmälleen samojen asioiden nimissä, joihin vetoamalla sitä yleensä puolustetaan: yksilönvapauden, itsemääräämisoikeuden, arvoliberalismin. Jo tuolloin, ennen julkisen keskustelun nykyistä someutumista, asiasta nousi melkoinen kohu, ja Utrio joutui nopeasti pelaamaan tutun ja turvallisen ”halusin vain herättää keskustelua” -kortin. Päivänpolitiikassa eutanasian selvästi näkyvimmät ja äänekkäimmät vastustajat ovatkin Suomessa olleet sellaisia hahmoja kuin Päivi Räsänen ja Timo Soini. M inut raivostuttaneessa kolumnissaan Perttu Häkkinen lainasi eutanasiaan kuolleen belgialaisen sukulaisensa avomiestä: ”Kukaan, joka on todistanut läheisensä kauheaa kuolinprosessia, ei voi vastustaa eutanasiaa.” Tämäkään ei ole totta. Tietynlaisen vastinparin heille tarjoavat näiden laillistajien leirissä puolestaan äänenpainot, joissa eutanasia yhdistyy liian suoraviivaisesti taloudellisiin näkökohtiin. Helppoja vastauksia ei ole. Silti nainen katsoi, että äidin eutanasia ei olisi voinut tulla kysymykseen, vaikka laki olisi antanutkin siihen mahdollisuuden. Näin kävi esimerkiksi, kun kirjailija Kaari Utrio ehdotti Ilta-Sanomien haastattelussa vuonna 2009, että yli 70-vuotiaille alettaisiin jakaa ”ystävällisiä unipillereitä”, koska ”nopeasti kuoleva vanhus on eduksi yhteiskunnalle”. Hän ei ole ainoa. Yle Uutiset haastatteli joulukuussa 2020 naista, jonka monisairas äiti oli viimeiset puolitoista vuotta elämästään ollut puheja liikuntakyvytön, täysin toisten avusta riippuvainen. He ovat poliitikkoja, joilla on kunniapaikka arvoliberaalien kauhukabinetissa lukemattomien muidenkin kantojensa vuoksi kuin pelkästään eutanasiakannan. Helsingin Sanomat kommentoi eutanasiakeskustelua viimeksi pääsiäisenä 2021 pääkirjoituksessaan. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 41 västi ilmaantunut raportoimaan huonosta eutanasiasta, kokemastaan painostuksesta eikä siitä, kuinka omainen on tapettu vastoin tämän tahtoa.” Hallamaan essee, jossa hän ihmettelee aihetta koskevan keskustelun yksipuolisuutta muutoin varsin samalla tavoin kuin itsekin olen tehnyt, ei tässä kohtaa pidä paikkaansa, muuta kuin korkeintaan kapeasti Suomen kontekstissa. Osa eutanasian ei-maailmankatsomuksellisista vastustajista on jopa syvästi turhautunut siitä, että tämän maailman räsäset ja soinit ovat asiasta suuna päänä aina kun vain saavat tilaisuuden. Kiinnostavaa on tältä kannalta myös, että Suomen näkyvimpiä eutanasian puolestapuhujia on jo pitkään ollut entinen Osa eutanasian ei-maailmankatsomuksellisista vastustajista on jopa syvästi turhautunut siitä, että tämän maailman räsäset ja soinit ovat asiasta suuna päänä aina kun vain saavat tilaisuuden.. Tai heidän tilanteessaan oleville muille ihmisille, jotka eivät ole heidän tapaansa tulleet julkisuuteen, mutta joita löytyy jokaisesta eutanasiasta kiistelevästä maailman maasta, myös Suomesta. He ovat niin monista arvoliberaaleista niin vastenmielisiä ja vaikeasti samaistuttavia ihmisiä, että saattavat viime kädessä jopa pelata eutanasian laillistajien pussiin. E utanasian vastustus yhdistyy mielikuvissa yksipuolisesti arvokonservatiivisuuteen, joka on ensisijaisesti uskonnollisesti motivoitunutta ja nojaa sellaiseen tulkintaan kristinuskon opetuksesta, jota suomalaisten passiivisesti luterilainen enemmistö ei jaa. Niiden miettimisessä voi auttaa, kun ajattelee osoittavansa vastauksensa Tapio Pekolalle.” Varmasti. Lääkäriliitto on liittona vastustanut eutanasian sallimiseen pyrkiviä aloitteita monissa eri yhteyksissä, jäsenistönsä enemmistön tahdon mukaisesti. Teksti kertoi Sveitsiin itsensä surmauttamaan matkustaneesta Juoksija-lehden ex-päätoimittajasta Tapio Pekolasta ja päättyi: ”Kuolinapu on vaikea ja ahdistavakin puheenaihe. Se herättää suuria tunteita. Mutta se voisi auttaa vähintään yhtä paljon, että ajattelee välillä osoittavansa vastauksensa Jane Campbellille, tai David ja Carol Glassille
Ja niinpä jokainen, joka puolustaa eutanasiaa, on ahneuden ja ekonomistisen laskelmoinnin asialla ja siksi menettänyt oikeutensa tulla kuulluksi. Tässäkin asiaan sivumennen sanoen liittyy osaksi myös epämiellyttävä talousnäkökulma. Sekä Belgiassa että Alankomaissa perusterveydenhoito toimii perhelääkärijärjestelmän varassa, ja potilaita hoidetaan paljon kotona, missä monet myös kuolevat. Mutta samalla eutanasia on yhtä voimakkaasti myös poliittinen kysymys, ja poliittiset kysymykset nimenomaan eivät ole henkilökohtaisia, vaan ne on ulkoistettu poliitikoille. Erään esimerkin siitä, millaisia vinksahtaneita muotoja heidän ajattelunsa voi saada, tarjoaa englantilainen historiantutkija Kevin Yuill pamfletillaan Assisted Suicide: The Liberal, Humanist Case Against Legalization (2013). Viinanen on perustellut eutanasiakeskusteluun osallistumista omalla sairastumisellaan elämänlaatua huonontavaan Parkinsonin tautiin, mutta kuka tahansa taudista kärsivä tavallinen eläkeläismies ei mitenkään olisi päässyt käyttämään yhtä näkyviä puheenvuoroja aiheesta. Kaikkien on alistuttava poliittisiin päätöksiin, mitä mieltä he sitten niistä sattuvatkaan olemaan. Osa antamatta jäänyttä vastaustani hänelle olisi ollut: siksi, ettei lääkäri Suomessa tule potilaan kotiin tekemään ylipäänsä mitään muutakaan. Koska se on poliittinen kysymys, suomalaiset eivät voi päättää eutanasian hyväksymisestä henkilökohtaisesti samasta syystä kuin he eivät voi päättää itse esimerkiksi sitä, kuuluvatko he eu:hun vai eivät. Alankomaissa, missä ei ole Suomen kaltaista julkista terveydenhuoltojärjestelmää vaan verovaroista tuettu pakollinen yksityinen sairausvakuutus, vakuutusyhtiöt maksavat terveydenhuoltoalan yrityksille muutaman tuhannen euron korvauksen toteutettua eutanasiaa kohti. 42 valtiovarainministeri Iiro Viinanen, joka 1990-luvun laman aikaan sijoittuneella ministerikaudellaan nousi monien suomalaisten mielikuvissa – oikein tai väärin – keskeiseksi symboliksi ajattelutavalle, jossa raha ja talous ovat aina tärkeämpiä kuin inhimillinen kärsimys ja sen lievittäminen. Joko kaikki kuuluvat tai kukaan ei kuulu. Ja osa sitä on myös se, että ihminen oppii tuntemaan toisen ihmisen niin hyvin, että osaa arvata oikein, mitä tämä haluaa tietyssä itseään koskevassa tilanteessa tehtävän ja mitä ei. Tai se on sallittu kaikille – niillekin, jotka sen salliminen saa pelkäämään henkensä edestä. Joko eutanasia on kielletty kaikilta – niiltäkin, jotka itse sanovat selkeästi haluavansa sitä ja joiden kärsimystä on vaikea todistaa menemättä mykäksi järkytyksestä. Asettuminen toisen näistä ihmisryhmistä kannalle ei tee toista ryhmää olemattomaksi. Mutta samalla eutanasia on yhtä voimakkaasti myös poliittinen kysymys, ja poliittiset kysymykset nimenomaan eivät ole henkilökohtaisia, vaan ne on ulkoistettu poliitikoille.. Yhtiöillä on selkeä taloudellinen intressi edistää eutanasian asiaa, koska eutanasioita tehdään potilaille, joiden myöhemmästä hoidosta ne joutuisivat maksamaan joissakin tapauksissa jopa monisatakertaisesti enemmän. Niin vanhahtavalta kuin tämä ehkä kuulostaakin, on olemassa jotakin sellaista kuin elämänkokemus. S uomessa eutanasian puolestapuhujat ovat yleensä esittäneet omaksuttavaksi Belgiassa ja Alankomaissa jo pidempään vallinnutta mallia, jossa eutanasia tapahtuu lääkärivetoisesti: lääkäri aktiivisesti surmaa potilaan esimerkiksi myrkkyruiskeella, sen sijaan että hän vaikkapa järjestäisi tämän ulottuville kuolettavat lääkeannokset, jotka potilas nauttii itse suun kautta. Kuten Jaana Hallamaa huomauttaa yllä siteeraamassani esseessä, tällainen malli, jota myös Häkkisen kuvaama Belgiassa tapahtunut eutanasia edustaa, ei ole siirrettävissä lainkaan suoraan Suomeen, koska koko sosiaalija terveydenhuolto on rakentunut toisenlaiselle pohjalle. Tällöin lääkärit pakostakin oppivat vuosikymmenten mittaan tuntemaan potilaansa myös ihmisinä, heidän omaleimaiset persoonallisuutensa ja arvostuksensa ja sitä kautta myös heidän vaihtelevat henkilökohtaiset kantansa eutanasiaan. Eutanasian ongelma on tämä: se on moraalinen kysymys, ja moraaliset kysymykset ovat syvästi henkilökohtaisia. Se nimittäin esittää, että koko ”eutanasiahössötys” on pelkkä oire nykyaikaa riivaavasta tehokkuusajattelusta, jossa kaikki alistetaan rahalle ja taloudelle: tautiset kuolkoot pois menestyjien tieltä. Niitä käyttämään Viinasen on kulttuurisesti pätevöittänyt hänen poliitikkoutensa, ei hänen sairautensa. Sellainen potilaan elämänhalun kylmä sivuuttaminen kuin esimerkiksi Jane Campbellin tapauksessa on oletettavasti harvinaisempaa kuin alinomaa vaihtuvien terveyskeskuslääkärien hallitsemassa järjestelmässä. Ainoa tapa vaikuttaa niihin on äänestäminen, ja se on hyvin epäsuora tapa, koska esimerkiksi eduskunnan voimasuhteet eivät koskaan jää riippumaan yhden yksittäisen ihmisen äänestyspäätöksestä. E utanasian ongelma on tämä: se on moraalinen kysymys, ja moraaliset kysymykset ovat syvästi henkilökohtaisia. Häkkinen kysyi kolumnissaan, miksei Suomessakin lääkäri voisi tulla potilaan kotiin lopettamaan kuolemansairaan turhat kärsimykset. Karmaisevan huonoa talouteen liittyvää argumentointia löytyy kyllä myös eutanasian vastustajilta
Hän ei halunnut tuomita ketään, joka on tehnyt asiassa toisenlaisen ratkaisun kuin hän olisi itse tehnyt. Toisaalta en usko, että pelkkä lääkäriyskään riittää, koska jotkut lääkärit voivat sivuuttaa kysymyksestä puolia, jotka liittyvät moraaliin ja uskontoon.” ”Olen luullakseni taipuvainen sanomaan, että kysymys on sellainen, ettei siitä voi keskustella yleisellä tasolla lainkaan; jokaisen siihen tilanteeseen joutuvan ihmisen on ratkaistava se omasta puolestaan, eikä se, mitä hän ehkä onkin valmis sanomaan yleisluontoisesti, luultavasti ole hänelle silloin kovinkaan relevanttia. Tämän perusteella olisi helppo kuvitella, että Rhees olisi kategorisesti vastustanut eutanasiaa, kuten arvokonservatiiveina äänekkäimmin esiintyvillä oman aikamme ihmisillä on tapana tehdä. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 43 Filosofi Rush Rhees kirjoitti vuonna 1963 Walesissa kirjeen läheiselle ystävälleen, irlantilaiselle psykiatrille M. O’C. Ongelma on, että siitä sitten nimenomaan on mahdollista keskustella.” Rhees oli arvokonservatiivi ja kulttuuripessimisti. En usko, että siitä on pätevyyttä puhua kenelläkään, ellei hän ole itse joutunut tekemään päätöstä eutanasiasta, kuten lääkärit niin usein ovat. Edellytyksenä tälle tuomitsematta jäämiselle oli kuitenkin se, että tuo ratkaisu todella oli tehty elävässä elämässä, ei pelkästään teoriassa.. Aihe ei ollut minun valitsemani – – enkä ole koskaan pystynyt päättämään, mitä mieltä olen siitä. Drurylle: ”Olen hulluuksissani suostunut pitämään puheenvuoron, kun opiskelijat väittelevät tänä iltana ’eutanasiasta’. Sen sijaan hän kieltäytyikin ottamasta kantaa kumpaankaan suuntaan. Siinä mielenmaisemassa, jossa hän eli, sai koko ajan pelätä, mitä uusia mielettömyyksiä seuraavaksi keksitään. Heidän toiveestaan olen suostunut puhumaan eutanasian puolesta, ja uskallan sanoa, että yhtä hyvin niin kuin toisin päinkään. Hänen mielestään kulttuurin valtavirta rohkaisi ihmisiä elämään vastuutonta, ajattelematonta elämää, jossa asioihin suhtauduttiin niin järkyttävän kevytmielisesti että oli kuin kuolla ei muka koskaan tarvitsisikaan
Teksti Venla Rossi Kuvat Suvi Elo ja Riina Peuhu. 44 Onlyfans-sivusto toi aikuisviihteen 2020-luvulle ja muutkin kuin pornotähdet kameran eteen
I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 45
Ikä. Pornoteollisuuden tiedetään sijaitsevan usein lain harmaalla alueella, eikä käyttäjällä ole peruspornon kanssa juurikaan keinoja varmistua siitä, ovatko kaikki tekijät omasta halustaan mukana tai esimerkiksi täysi-ikäisiä. Siksi pienessä punaisessa talossa tehdään pornoa. 31-vuotias Vastamäki on nimittäin viime aikoina ymmärtänyt, mitä hän haluaa elämässään tehdä ja mikä hänet tekee onnelliseksi. Se ei ole kätkettyjä tahmaisia lehtiä, huonosti dubattuja kökkövideoita tai Pornhubin loputtomiin jatkuvia, sieluttomia orgioita. Mutta nyt heti pieni tarkennus. Liikevaihto oli viime vuoden lopussa kahden miljardin luokkaa, arvioi bisnesmedia Bloomberg. Pandemian alkumetreillä maaliskuussa 2020 sivustolla oli 26 miljoonaa rekisteröitynyttä käyttäjää. O nlyFans on vähän kuin hapanjuurileivonta – se oli jo ennen koronaa merkittävä ilmiö, mutta pandemian myötä siitä on tullut vielä paljon suositumpi juttu. Suuri askel on tietysti sekin, että niin moni ihminen on OnlyFansin myötä alkanut maksaa internet-pornosta. OnlyFans ei millään lailla ratkaise kaikkia näitä ongelmia mutta tuo kuitenkin alalle edes jonkinlaista valvontaa: sisällöntuottajien täytyy lähettää yritykselle henkilöllisyystodistuksensa. Nuo sisällöt voivat olla ja ovatkin mitä vain, vähäpukeisista taide-elokuvista bikinikuviin, suorasukaiseen pornoon tai seksityötä tekevien ihmisten arkea esitteleviin videoihin. Myös syy suosion kasvuun on sama: ihmiset ovat melkein koko ajan kotona. Mutta siinä missä Instagramissa voi seurata käyttäjätilejä ilmaiseksi, OnlyFansissa jokaisen sisällöntuottajan seuraamisesta täytyy maksaa oma kuukausimaksunsa. Tässä talossa porno ei tarkoita samaa asiaa kuin on totuttu ajattelemaan. Vastamäki, turkulainen sosionomian ja luovan kirjoittamisen opiskelija, on toiselta nimeltään @roosa_linnea. Sisällöntuottajat määrittelevät kuukausihintansa itse, OnlyFansin tarjoamissa rajoissa (5–50 dollaria). Eläimistä ja resepteistä huolimatta OnlyFans on tullut tunnetuksi lähinnä seksuaalisesti virittyneestä sisällöstä. 46 O makotitalo on niin söpö, pieni ja punainen, että se on kuin suoraan kansansadusta. Elokuuhun 2020 mennessä määrä oli kasvanut jo 50 miljoonaan ja joulukuussa 85 miljoonaan. Palvelun on nähty tekevän aikuisviihdealasta monella tavalla läpinäkyvämmän ja eettisemmän. Onnellisuus sen sijaan ei ole pienestä punaisesta talosta mitenkään erityisen kaukana. Hän on OnlyFans-sisällöntuottaja, eikä hän tosiaan ole ainut. Kyseessä on virallisesti ”sisällöntuotantopalvelu”, josta löytyy kaikenlaisia kuvia ja videoita ruoanlaitosta fitness-videoihin ja söpöihin eläimiin. OnlyFansia ovat viimeisen vuoden aikana alkaneet käyttää myös julkkikset, sellaiset kuin Cardi B ja Bella Thorne. Sadussa juuri tämännäköisessä talossa elettäisiin onnellisesti elämän loppuun saakka. Brittiläinen OnlyFans aloitti toimintansa neljä vuotta sitten. Roosa Vastamäelle on tärkeää, että alusta, jolle hän pornonsa tekee ja julkaisee, on ulkoasultaan kaunis, toimintaperiaatteiltaan eettinen ja että tunnelma siellä on lämmin ja kannustava. Enää ei tarvita tuotantoyhtiöitä, ohjaajia tai muita väliportaita. Satumaailman sijaan nyt ollaan kuitenkin Suomen Turussa, taivaalta sataa jäätävää tihkua eikä talon ovea avaa kääpiö tai menninkäinen vaan Roosa Vastamäki. Halpa tai ilmainen porno tarkoittaa usein jonkinlaista hyväksikäyttöä tai riistoa. Sivusto toimii hieman samalla logiikalla (ja myös näyttää hieman samalta) kuin kuvaja videopalvelu Instagram. Käyttäjämäärät ovat suuria varsinkin siihen nähden, että rekisteröityminen tarkoittaa OnlyFansin kohdalla aina myös maksamista. Sillä vanhaa sanontaa mukaillen: ei ole olemassa ilmaisia lounaita, eikä myöskään ilmaista pornoa. Tätä on pidetty vallankumouksellisena siksi, että aikuisviihdettä tekevät henkilöt ovat nyt ensimmäistä kertaa ottaneet isosti tuotantovälineet haltuun. On aikaa alustaa taikinaa ja huohottaa netissä. He saavat näin valjastettua valtavat seuraajamääränsä tuottamaan rahaa eri tavalla kuin vaikkapa Instagramin kaupallisten yhteistöiden avulla
Kotipornosivusto on ilmainen ja julkinen, vähän kuin aikuisten irc-galleria, kuten Vastamäki kuvailee. Ja kun useimmat sisällöntuottajat postaavat jatkuvasti, on seuraajien helpompi saada jonkinlainen käsitys siitä, missä oloissa he työtään tekevät. Joissakin niistä hänellä oli vähän vaatteita, toisissa ei ollenkaan. Hän julkaisee nykyään sivustolla uutta sisältöä joka päivä. Videot tulivat myöhemmin. Niin, OnlyFans ei ollut hänen ensimmäinen kokemuksensa siitä, millaista on olla alasti internetissä. ”Mä vaan tykkään kauheasti, että mun kuvista pidetään ja niitä kehutaan”, hän selittää. On Kriittinen korkeakoulu Helsingissä, sosionomiopinnot Turussa, uusi ihana parisuhde – ja sitten tietysti OnlyFans. Mutta miksi hän siis alkoi julkaista itsestään kuvia siellä. Aluksi Vastamäki julkaisi sivullaan lähinnä valokuvia itsestään. Sillä ei Vastamäelle sinänsä ole niin väliä, onko kehuttavissa. Siellä kymmenettuhannet suomalaiset jakavat anonyymisti alastonkuvia ja videoita itsestään. Vastamäki itse on vähän väsynyt, eikä ihme: hänellä on pitänyt viime aikoina kiirettä. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 47 raja on sekä sisällöntekijöille että käyttäjille 18 vuotta. Pyöreän pöydän ääressä mahtuu silti mukavasti istumaan ja juomaan kahvin kauramaidolla. Sellaista Vastamäki ei todellakaan osannut ennakoida, kun hän viime vuoden lokakuussa loi itselleen sivun palveluun. New York Times otsikoikin muutama vuosi sitten julkaistun OnlyFansia käsittelevän juttunsa melkoisen radikaalisti: palvelu on muuttanut aikuisviihdealan lopullisesti. Vaikka OnlyFansin perusidea oli hänelle etukäteen selvä, oli käyttäjätilin luominen kuitenkin melkoinen hyppy tuntemattomaan, sillä Vastamäki ei itse ollut tilannut yhdenkään of-tekijän sisältöä. Vastamäki oli tuossa vaiheessa esiintynyt noin vuoden ajan kotimaisella Alastonsuomi.com-sivustolla. O tatko kahvia, Roosa Vastamäki kysyy. Asunto on sisustettu boheemin romanttiseen tyyliin, keittiön kaapit hehkuvat keltaisina. ”Ne ekat kuvat oli aika samanlaisia kuin mulla oli ollut Alastonsuomessa, paitsi että niissä näkyivät kasvot”, Vastamäki kertoo. Hänen keittiönsä on samaa kokoluokkaa kuin talokin, pikkuruinen. Silti hän oli käyttäjätunnusta luodessa ”enemmän innoissaan kuin peloissaan”
Yhteisöjen standardit ovat absurdin tiukkoja, esimerkiksi antiikin patsaista ei saa laittaa kuvia, jos niissä näkyy marmorista veistettyjä sukuelimiä.” Monessa mielessä somejättien käytös vaikuttaa tekopyhältä. Mutta miksi aikuisten ihmisten keskinäiset sutinat kuuluisivat yksityiselle yritykselle. Pitkään niitä oli myös sosiaa lisessa mediassa. Pariskunta lataa sivustolle myös videoita, joissa he harrastavat seksiä, siis ihan oikeasti. Aina alustat eivät noudata edes omia standardejaan. Vähäpukeisen kuvan jakaminen tuntuu kutkuttavammalta kuin tavallisen selfien. Siksi moni heistä on kääntynyt OnlyFansin puoleen.. Vastamäki maksaa välillä ammattikuvaajalle mutta kuvaa myös itse itseään. Vastamäestä on lapsesta saakka tuntunut, että hänet nähdään väärin ja että hän on jollain lailla vääränlainen, ruma tai huono. Vähäpukeisten kuvien ja videoiden jakamisella on hänelle vakavampikin merkitys. Tai positiivisessa mielessä voi olla. Esimerkiksi Instagramista on viime vuosina poistettu tuhansia pornonäyttelijöiden profiileja, vaikka ne eivät olisi rikkoneet mitään sääntöjä. ”Jos nyt ylipäätään ajatellaan, että seksuaalisuus on itsensä toteuttamista ja ilmaisua, niin totta kai tällaisella alustalla on hyvin tärkeä merkitys.” Aina alustat eivät noudata edes omia standardejaan. Raha myös muutti suhtautumista koko touhuun. Silloin hän ei vielä ajatellut rahaa. Esimerkiksi Instagramista on viime vuosina poistettu tuhansia pornonäyttelijöiden profiileja, vaikka ne eivät olisi rikkoneet mitään sääntöjä. Hänelle on tärkeää, että sivustolla näkyy hänen oma persoonansa ja luonteensa. On helpompi myydä mainospaikkoja sellaiselle alustalle, jonka sisältö on varmasti koko perheelle sopivaa. Nämä olivat siis Vastamäen alkuperäisiä syitä liittyä paitsi Alastonsuomeen myös OnlyFansiin. Siksi Vastamäki on viime aikoina panostanut OnlyFansiin ajallisesti jopa enemmän kuin opintoihinsa. OnlyFans ottaa itselleen noin 20 prosenttia rahoista. 48 kuvissa vaatteet päällä vai ei. Valtaosa Vastamäen OnlyFans-sisällöstä tehdään täällä, punaisessa talossa. Asennemuutoksen taustalla ovat Yhdysvalloissa tapahtuneet lakimuutokset. Viimeisen kolmen vuoden ajan eri somepalvelut (kuten esimerkiksi Facebook ja Instagram) ovat kuitenkin alkaneet suhtautua seksiin viittaavaan sisältöön hyvin kielteisesti: julkaisuja ja käyttäjätilejä poistetaan ilman varoituksia. Myös esimerkiksi stripparit ja seksiä myyvät ihmiset ovat löytäneet tiensä sinne, kun korona-aikana työt ovat loppuneet tai vähentyneet. Vastamäki haluaa olla helposti lähestyttävä ja lämmin pornotähti, tuoda esiin suomalaisuuttaan ja turkulaisuuttaan. Myös hänen miesystävänsä osallistuu sisällön tuottamiseen. Niillä rahoilla hän aikoo maksaa seuraavaan tatuointinsa. Alkoi tuntua entistä tärkeämmältä saada lisää seuraajia ja lisää rahaa. Paasosen mielestä somejättien puheet ”turvallisuudesta” kuulostavat kuitenkin lähinnä hurskastelulta. Paasonen näkee OnlyFansilla monenlaista muutakin arvoa. Vastamäellä on joitakin kymmeniä seuraajia. Hänen kuukausimaksunsa on 12 dollaria. ”En ajattele, että se on näyttelemistä”, Vastamäki sanoo. Mutta kun rahaa alkoi tulla, Vastamäki vähän yllättyi ja tietysti myös ilahtui. ”Ne reaktiot tuntuvat hauskoilta, imartelevilta ja myös kiihottavilta”, Vastamäki sanoo. Tämä on johtanut sosiaalisen median laajamittaiseen ”disneyfikaatioon”, kertoo tutkija ja Turun yliopiston mediatutkimuksen professori Susanna Paasonen. Somemaailman muuttuminen puritaaniseksi johtuu paitsi lakimuutoksista myös kaupallisista syistä. Siksi moni heistä on kääntynyt OnlyFansin puoleen. Vastamäki arvelee, että hän on koko OnlyFans-aikanaan tienannut noin 1 000 dollaria eli noin 830 euroa. Kuvien jakaminen ja niistä saatu hyvä palaute auttavat häntä määrittelemään itsensä uudestaan ja parantavat itsetuntoa. Tässä mielessä OnlyFans on luonnollinen reaktio muiden palvelujen tiukentuneeseen linjaan, Paasonen kuvailee. Esimerkiksi Facebookista on poistettu suljettuja seuranhakuryhmiä – samaan aikaan kun alustalle kehitetään firman omaa deittailusovellusta. Vielä se ei onnistu. Reiteen piirretään peura ja kukkia. Käyttäjätilinsä kuvaustekstissä hän kertoo: ”Jos haluat nähdä, miten naapurintyttöä naidaan, olet oikeassa paikassa.” I nternetissä on ollut seksiä ja alastonkuvia niin kauan kuin se on ollut olemassa. Rakkautta siis saa etsiä mutta pyllyä ei. Sosiaalisen median alustat ovat nyt ensimmäistä kertaa vastuussa siitä, mitä niiden kautta julkaistaan – ainakin seksityöhön liittyen. ”Se tarkoittaa, että palvelut ovat alkaneet ottaa hyvin tiukkoja moraalisia kantoja ja siivota kaikenlaista omasta mielestään epäsopivaa pois. Hänestä olisi ihanaa voida elää pelkästään of-tuloilla. Se täyttää mediaekologisen lokeron, joka muilta jää väliin. Sen lisäksi seuraajat maksavat välillä ”tippejä”
Z oom-puhelu alkaa kerrankin ilman kummempaa sähläystä tai teknisiä ongelmia. Suomessakin Naisasialiitto Unioni on vuosien mittaan esittänyt aiheesta monenlaisia kantoja. He ajattelevat, että sivustolla voi mullistaa paitsi oman elämänsä, myös muuttaa maailmaa. Hänestä seksityön tai pornon tekeminen voi olla seksipositiivista ja feminististä, miksi ei voisi. Jos sitä ei ennestään tietäisi, niin voisi ehkä arvata: sen lisäksi, että Välipakka on taiteilija, hän on myös aktivisti. Ainakaan mitään väärää siinä ei ole, kunhan kaikki osapuolet ymmärtävät, missä mennään. ”En tajua, miksen ole mennyt sinne jo aikaisemmin, se on alustana niin kiva!” Välipakka tunnetaan OnlyFansissa nimellä @bukkakeprincess. Välipakan aktivismi alkoi jo alle parikymppisenä. Mutta niin kauan kuin muistan, niin sitä seksuaalisuutta on jotenkin myös rajoitettu. Jotkut muistavat hänet kenties Ylen Pillupäiväkirjat-dokumenttisarjasta, toiset ehkä YouTuben Seksiklupi-kanavasta, jota hän joitakin vuosia sitten teki ystävänsä Mia Huun kanssa. Aikuiset ihmiset ja asiantuntijatkaan eivät voineet television keskusteluohjelmissa puhua aiheesta ilman vaivautunutta hihittelyä. ”Ja sitten oon noin kuukauden tehnyt OnlyFansia”, Välipakka aloittaa. Esimerkiksi vuoden 2006 kannanotossa puhutaan seksityöstä ”ihmis. Historiallisesti kysymys seksiin liittyvästä työstä on jakanut feministejä. Se ei ole ihme, sillä Mikaela Välipakka, 27, on ammatiltaan paitsi opiskelija (Tampeerella sijaitsevan Voionmaan opistolla näyttelijälinjalla) myös videotaiteilija ja dj. Hän on pukeutunut mustaan toppiin, jossa lukee Eat pussy, it’s vegan. Välipakka haluaa muuttaa asioita, ja hän ajattelee, että niitä voi muuttaa myös omalla esimerkillä. Hänellä on pirteä olemus ja neonkeltainen tukka. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 49 Joillekin OnlyFans on sitä paitsi paljon enemmän. Tarkemmin sanoen seksiaktivisti. Ruudulle ilmestyy nuori nainen hämärässä huoneessa, joka näyttää olevan täynnä mikrofoneja ja muita teknisiä vempeleitä. On se sitten tullut kumppanin taholta tai koulun seksuaalivalistuksen tai vaan jonkun yleisen sheimaamisen…” Henkilökohtaisen rajoittamisen lisäksi Välipakka huomasi jo teini-ikäisenä, miten paljon häpeää suomalaisessa kulttuurissa liittyy seksiin ja seksuaalisuuteen. “Kai se lähti vaan liikkeelle siitä, että olen aina ollut tosi seksuaalinen
Puheenjohtaja Fatim Diarra kertoo, että tällä hetkellä liitolla ei ole selkeää tai tiukkaa kantaa seksityöhön. Eli jos jollain seuraajallani on tietty fetissi, niin mielelläni toteutan sen, tykkään sillä lailla tuottaa ihmisille mielihyvää”, hän kertoo. Kahden OnlyFanssisällöntuottajan jälkeen on syytä ottaa mukaan käyttäjäkulma. ”No, usein teen aika sellaisia taiteellisia videoita. Mutta millaista sisältöä Välipakka sitten OnlyFansiin tekee. Hän on siis omistautunut harrastaja ja seuraa esimerkiksi lempipornonäyttelijöidensä sosiaalisen median tilejä. Tämäkin on osa Välipakan ideologiaa. Hän vastustaa kink-sheimausta eli sitä, että fetissit nähtäisiin jotenkin häpeällisinä, ällöttävinä tai huvittavina asioina. 50 oikeusloukkauksena kaikkia naisia kohtaan”. ”Niin, sellaista pimeässä hohtavaa slimeä, sitä, millä lapsetkin leikkii. Siis anteeksi, limapornoa. ”Niin arvelinkin”, äiti vastasi, eikä asiasta puhuttu sen enempää. En näytä genitaaleja, mut kaikkea muuta. Välipakka vastasi, että se on semmoinen palvelu, mihin voi laittaa sisältöä, jota Instagramissa ei hyväksytä. Viime vuoden kesäkuussa hänen rahatilanteensa muuttui sillä tavalla, että hänellä oli varaa paneutua OnlyFansiin tarkemmin. Siitä on lupautunut kertomaan kolmekymppinen Antti. Sen sijaan ne ovat luonnollinen osa seksuaalisuuden kirjoa. Multa voi myös pyytää jotain tiettyjä juttuja. O n aika vaihtaa näkökulmaa. Silti Välipakka kokee, että äiti hyväksyy hänen toimintansa täysin. ”Sieltä mä tän OnlyFans-jutunkin bongasin”, Antti kertoo puhelimitse. Tein sellaisen videon, jossa hyväilen itseäni sillä.” Kun Välipakka oli liittynyt OnlyFansiin ja mainostanut tiliään Instagramissa, hänen äitinsä otti asian puheeksi ja kysyi, että mikäs se sellainen OnlyFans oikein on. Se voi tarkoittaa videonpätkää, jossa hän tanssii ilman paitaa, välillä vain arkista kuvaa, jossa hän syö salaattia, tai sitten esimerkiksi limapornovideota, jonka hän on eilen editoinut valmiiksi. Hän alkoi aluksi seurata kahta vanhaa pornosuosik. Toiveiden mukaan tehtyjen kuvien ja videoiden lisäksi Välipakka tietysti tekee ihan omiin ideoihinsa pohjautuvaa sisältöä, sanojensa mukaan ”laidasta laitaan”. Hän on harrastanut nettipornon katsomista pitkään
Tuolla termillä kutsutaan kuviteltuja kasvokkaissuhteita eli esimerkiksi internetissä tapahtuvia, monessa mielessä yksipuolisia ihmissuhteita. OnlyFansin myötä tällaisia suhteita muodostetaan aiemVälipakka vastustaa kink-sheimausta, eli sitä, että fetissit nähtäisiin jotenkin häpeällisinä, ällöttävinä tai huvittavina asioina. OnlyFansin sisältöjä on myös varastettu palvelusta ja jaettu ilman lupaa muualla internetissä. Antti ajattelee, että näiden tekojen takana on naisviha ja toisaalta myös tottumus siihen, että pornoa on niin pitkään ollut saatavissa ilmaiseksi. ”Seksityötä tai pornon tekemistä ei nähdä oikeana työnä, ja siksi ei ajatella, että siitä pitäisi maksaa.” K orona-aikana ihmisten jaksaminen on ollut monella tavalla koetuksella ja sosiaaliset suhteet ovat kärsineet. Heidän viehätyksensä perustuu hänen mielestään nimenomaan naapurintyttö-efektiin: siihen, että kuka tahansa kadulla kävelevä henkilö voi olla myös OnlyFans-tekijä. Paitsi että se oli reilua ja osoitus arvostuksesta, se tuntui kiihottavalta. Ei lopettanut mutta vähentänyt. Ja kun esimerkiksi Mikaela Välipakka ja monet muut tekijät puhuvat OnlyFans-työstä sosiaalisessa mediassa – ylpeinä ja häpeilemättä – he kohtaavat monenmoisia vihareaktioita. OnlyFansissa esillä oli vartaloiden lisäksi entistä enemmän myös hänen suosikkiensa persoona. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 51 kiaan, Misha Crossia ja Riley Reidia, ja yllättyi positiivisesti. Parasosiaalinen suhde voi käytännössä olla esimerkiksi sellainen, kun ihminen seuraa niin tiiviisti somevaikuttajan tai videobloggarin elämää, että kokee tuntevansa hänet ja pitää häntä ystävänään. Sen sijaan ne ovat luonnollinen osa seksuaalisuuden kirjoa.. Monet omistautuneet aikuisviihdeharrastajat ovat suuttuneet siitä, että tekijät siirtyvät maksulliselle alustalle. Vaikka Antti näkee OnlyFansissa lähinnä hyviä puolia, kaikki eivät ajattele samoin. siitä tulee aika erilainen fiilis kuin peruspornosta.” Antti sanoo, että OnlyFansin käyttö on vähentänyt hänen muuta pornon käyttöään. Hänestä tuntui, että hän pääsi ikään kuin lähemmäs suosikkejaan, näki heistä henkilökohtaisemman puolen. ”Se tunne, että tätä sisältöä tuotetaan juuri minulle... Sitä paitsi Antista tuntui kivalta maksaa suoraan fanittamilleen tekijöille. Nyttemmin hän on alkanut seurata sivustolla myös suomalaisia amatöörisisällöntekijöitä. “Sisältö siellä OnlyFansissa on erilaista kuin peruspornossa. Paitsi tietynlaiset, nimittäin parasosiaaliset. Se on toki vähän amatöörimäisempää mutta myös leikittelevämpää ja kokeilevampaa”, Antti kertoo
Työaika ja vapaa-aika menevät jatkuvasti sekaisin, omia rajoja joutuu miettimään hyvin tarkasti – ja ylipäätään aikaa netissä roikkumiseen menee ihan valtavasti. Tapahtuu juuri se, mistä käyttäjä Anttikin puhuu: vähäpukeiset ihailun kohteet tulevat läheisemmiksi. Kyllä verkkoalustat ovat olleet siinä olennaisia.” Silti tutkija ei usko, että seksityöstä tai aikuisviihteestä tulee täysin tavallista ja kokonaan hyväksyttyä. ”Kyllä minä ajattelen, että tämän ajan ihmisillä on tarpeeksi digiymmärrystä, jonka perusteella he voivat tehdä harkittuja päätöksiä”, hän sanoo ja on hetken hiljaa puhelimessa. Mutta tuntuisipa tympeältä lopettaa kirjoitus OnlyFansista jonkinlaiseen huoleen sen tekijöistä. ”Kyllä meillä on ennenkin ollut sellaisia pornotähtiä, jotka ovat julkisuuden kautta olleet faneilleen tuttuja, jopa rakkaita, mutta silti he ovat tehneet hyvinkin ronskeja ja samaan aikaan suosittuja elokuvia. 52 paa enemmän myös seksin parissa työskenteleviin ihmisiin. Kun sometyön aiheena on seksuaalisuus, joutuu myös tekemään paljon tunnetyötä. Susanna Paasonen suhtautuu ajatukseen hieman skeptisesti. Ehkä sellaista ei haluta nähdä, jos pornon tekijä on vähän kuin kaveri. ”Ei ole mitään syytä olettaa, että ihmiset OnlyFansissa eivät tietäisi, mitä he tekevät.” Jutussa Antin nimi on muutettu.. Muutamissa OnlyFansista kirjoitetuissa lehtiartikkeleissa on spekuloitu, vaikuttaako tämä myös siihen, millaiset sisällöt palvelussa pärjäävät parhaiten. ”Onhan meillä tapahtunut ihan valtavia asennemaailman muutoksia vaikkapa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Ja tietysti omalla naamalla ja nimellä tehtävään seksityöhön liittyy myös monenlaisia riskejä liittyen yksityisyydensuojaan. Suurempia muutoksia Paasonen näkee siinä, mitä alustat ovat jo nyt tehneet esimerkiksi seksuaalisuuden monimuotoisuuden esilletuomisessa ja erilaisten seksuaalioikeuksien ajamisessa. Varsinkin, kun Paasonenkin on oikeastaan sitä mieltä, että sometyön rankkuudesta huolimatta sen tekijät todennäköisesti ovat miettineet mahdollisia huolenaiheita aivan tarpeeksi. Ainakin toistaiseksi OnlyFansissa tuntuvat nimittäin menestyvät paremmin kiltihköt kuvat ja videot, ei niinkään esimerkiksi väkivaltaporno. Miettimään, missä omat rajat menevät ja miten suhtautuu vaikkapa mahdolliseen vihapuheeseen. Niin: sekä Roosa Vastamäki että Mikaela Välipakka julkaisevat OnlyFans-sivullaan joka päivä sisältöä. ”Siinä on aina tietty kielletyn hedelmän tuoksahdus, jonka voi osaltaan ajatella myös kuuluvan asiaan.” Paasosen mielestä ei myöskään ole pelkästään hyvä asia, että esimerkiksi aikuisviihteen tekijöistä tulee OnlyFansin myötä entistä enemmän somevaikuttajia. Sen lisäksi he vastailevat seuraajiensa viesteihin ja miettivät, miten voisivat sivuaan kehittää. Sellainen elämä kun on monessa tutkimuksessa todettu hyvin kuluttavaksi ja stressaavaksi, oli kysymys pornosta tai ruokabloggaamisesta. Ihmisten suhtautuminen seksuaalisuuteen on niin vaihtelevaa, että samanlaiset mekanismit eivät toimi kaikilla”, professori selittää
Kuvat Timo Pyykkö M U L L A N A L T A. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 53 Valokuvaaja Timo Pyykkö hankki metallinpaljastimen ja alkoi kuvata löytöjään. Kuopista löytyneissä esineissä on hänen mukaansa tulevaisuus
54
I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 55 ”Huomasin olevani ulkoilmaihminen, kuten kaikki muutkin viimeistään maaliskuun 2020 jälkeen. Niistä tuli energiaa tihkuva aikakone.” –TIMO PYYKKÖ. Kun keksin, kuinka naamioida metsäretket mielestäni hyöyllisiksi, retket muuttuivat
56
Puukon tai rahan katoaminen on harmittanut. Sellainen energia tuntuu.” –TIMO PYYKKÖ. Huikka janoon ja aseen laukaus ruoan hankkimiseksi tai hengen suojelemiseksi. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 57 ”Kun metallinpaljastin löytää pullonkorkin tai hylsyn, tarkoittaa se, että joku on tehnyt 60 tai 80 vuotta sitten siinä paikassa päätöksen
58 ”Etsin siis roskia ja valokuvaan ne. Markalla sai pari litraa maitoa vuonna 1938.”. Etsin ja valokuvaan samalla menneisyyttä, joka on auttanut minua ymmärtämään, että on pakko olla myös tulevaisuus. Toivottavasti omat tiputtamani kolikot aikanaan löytävä ihminen ajattelee samoin. Ja miettii, mitä tällä 20-senttisellä on saanut vuonna 2020
Hän ilahdutti kertomalla, että monet vanhimmista ja kiinnostavimmista arkeologisista löydöistä ovat esineitä, jotka niiden omistaja on hukannut tai heittänyt pois. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 59 ”Valittelin löydöksieni vaatimattomuutta Kansallismuseon projektipäällikölle, tohtori Päivi Roivaiselle. Olkoon roskana pois heitetty tai hukattu, ihminen on esinettä valmistaessaan ja käyttäessään liittänyt siihen tunteita.” –TIMO PYYKKÖ. Vaikkapa kalastajan 10 000 vuotta sitten Antreassa mereen hukkaama kalaverkko, joka on nyt kansallismuseossa.” ”Iloni muuttui liikutukseksi kun hän sanoi, että museoesineiden arvoa ei mitata rahassa vaan merkityksissä. Esine, jota on aiemmin pidetty roskana, voi kertoa menneisyydestä merkityksellisellä tavalla
Keskustelimme hetken siitä, voisiko hän olla mukana muuttamassa tatuointikulttuuria niin, että hän on korkeakoulutettu psykologi, jolla on tatuointi. Kisällimallissa opetamme tatuoijaoppilaille, että jos tekee Tatuoija Leena Lumilampi on tiennyt koko 20-vuotisen uransa ajan, että alalla on seksuaalista häirintää. Ne ovat tavallaan negatiivitiloihin tehtyjä siluetteja. Kuinka paljon ala on käsitellyt kulttuurisen omimisen kysymyksiä. Kuka nykyään ottaa tatuoinnin ja miksi. Kuka vain. Naiset uskaltavat nykyään ottaa tatuointeja. 60 K E S K U S T E L I J A Teksti Laura Myllymäki Kuvat Timo Pyykkö M illaisia tatuointeja nyt halutaan. Otin itse juuri kiinalaisen merkin, rakkauden, nilkkaan. Se on tullut puheisiin vasta viimeisen vuoden aikana. Pienillä neulasarjoilla rakennettuja ohuita, ilmavia ja linjapainotteisia tatuointeja. On täysin uutta keskustella siitä, että erisävyisillä ihmisillä eri värit näyttävät erilaisilta. bipoc-ihmisiä on myös aiempaa enemmän asiakaskunnassa. On niitä käsitelty. Todella suosittuja ovat potrettivalokuvista tehdyt linjapiirustukset. Asiakas saattaa haluta esimerkiksi polynesialaisen heimotatuoinnin. Kokeeko hän häpeää vai ylpeyttä siitä. On kuitenkin vaikea sanoa, kuinka suuri osa asiakkaista tällaisia tatuointeja ottaa. Ylipäätään tatuointialasta on vaikea saada kokonaisvaltaista kuvaa, koska riippuu artistista, miten hänen asiakkaakseen pääsee ja minkälaisia töitä hän haluaa tehdä. Kun on puhuttu oman kehon hyväksymisestä, kehorauhasta, on puhuttu paljon myös tatuoinneista. Tribaalit ovat back, officially. Nyt kun on ysärimuotia, on myös ysäriaiheita: skorpioneja ja pikku-tribaaleja. Toiset tatuoijat määrittelevät itsensä ennemminkin taiteilijoiksi ja vasta toissijaisesti tatuoijiksi. LEENA LUMILAMPI: TATUOINTIALAN SEKSISMI JA VANHANAIKAISET ASENTEET ALTISTAVAT VÄÄRINKÄYTÖKSILLE. Minulle soitti juuri ihminen, joka sanoi, ettei hän voi ottaa rannetatuointia, koska hän on psykologi. Se on akilleen kantapääni. bipoc-ihmiset (black, indigenous and people of color) kysyvät ja keskustelevat siitä, mitkä pigmentit sopivat heille ja mikä toimii keholla. Nyt ajat ovat kuitenkin muuttumassa. Itse olen ensisijaisesti tatuoija ja vasta sitten taiteilija. Häntä nauratti ihan hirveästi
I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 61 JÄLKI.Työn laatu puhuu puolestaan, ajattelee Leena Lumilampi. Hän on yksi tatuointialan pioneerinaisista ja nähnyt myös ammatin machokulttuuripuolen.
Nähdäkseni ei. On ihanaa, että Euroopassa on luovuttu paras naistatuoija -palkinnosta. Tämä järjestelmä toimii Suomessa tosi hyvin. Klassisessa tatuointikulttuurissa alastomuus ja seksuaalisuus eivät kulje käsi kädessä. Byrokratia, jota toisimme tatuointien ympärille, ei paranna tatuointijälkeä. Voin tehdä Mona Lisa -tatuoinnin, jos myyn sitä tatuoin tina. 62 K E S K U S T E L I J A K E S K U S T E L I JA palstalla puhutaan kuukauden mielenkiintoisimmista kulttuuriaiheista ja teoksista niiden tekijöiden kanssa. Ihan joka ikinen tatuoija kohtaa tällaisen tilanteen urallaan. Olen tiennyt koko urani ajan, että seksuaalista häirintää on. Tatuoituja ihmisiä myös seksualisoidaan median kuvastossa. Aihe on valtavan hankala, eikä sitä voi tiivistää muutamaan lauseeseen. Perustin oman visuaalisen tyylini mukaisen tatuointiliikkeen vasta sen jälkeen, kun minusta tuli äiti. Muutoin kyse on makuasioista jäljen puolesta. Tatuoijan vastuulla on olla saattamatta asiakasta hankalaan tilanteeseen. Sellaista se on, kun asiakkaat tulevat valmiin kuvan kanssa liikkeeseen. Me turvaamme sen, että asiakas on kontrollissa siinä tilanteessa. Olit myös hyvin nuori, vain 14 vuotta, kun päätit suunnata alalle. Aihe on tosi tärkeä. Tatuoinneista ollaan ylpeitä. Tämä on todella patriarkaalinen ja seksistinen ala. Silloin kisällit eivät ole henkisessä panttivankitilanteessa. Korvien auki pitäminen on kaikkein olennaisinta. Kehon kunnioitus ja kehorauha ovat toimintamme kulmakiviä. Ilokseni voin todeta, että asiakkaat ovat valveutuneita ja he opettavat myös meitä. Alan pioneerinaisena haluan tuoda sellaista näkökulmaa, että hei, me tehdään hienoja tatskoja. Nyt naisia on tekijöinä aiempaa enemmän. Oletko joutunut tällaisiin tilanteisiin ja miten olet ne ratkaissut. Alalle ei ole muodollisia vaatimuksia, eli periaatteessa kuka tahansa voi alkaa tehdä ihmisille pieniin kirurgisiin toimenpiteisiin verrattavissa olevia operaatioita. On surullista ja häpeäl listä, että seksuaalista häirintää on alalla, ja olen todella kiitollinen kaikille, jotka tuovat sitä esiin. Meillähän on terveystarkastajat, jotka katsovat, että kaikki on turvallista ja hygieenistä studiossa. Kuinka suuresta ongelmasta on kyse. Miten tämä näkyy. Jokainen saa tehdä omalla kehollaan, mitä haluaa. Viina ja porno niin sanotusti tulevat sieltä. Kenenkään ei kuitenkaan pitäisi joutua osoittamaan aggressiota tai olla kova oman turvallisuutensa tai työrauhan takia, työelämässä tai muuallakaan. Koen kunnia-asiakseni kasvattaa alalle omilla jaloillaan seisovia naisia. Ylipäätään ammatillista ylpeyttä on tullut lisää. Ongelmia tulee lähinnä silloin, kun lainattava sisältö ei ole selkeä. Eri alkuperäisheimojen perinteet ovat visuaalisesti niin kiehtovia, että moni haluaa niitä koristeiksi ymmärtämättä, mitä tekee. Seksismi tulee mielestäni ulkopuolelta. Olen itse kamppailu-urheilija ja ollut aina kova suustani, minkä takia minun on ehkä ollut helpompi pysyä turvassa. Miksi. Ihoon voi rauhassa tapetoida mitä vain niin kauan kuin siitä ei saa rahallista hyötyä. Missä menee raja siitä, onko tatuoija taiteilija vai ei. Tarvittaisiinko alalle nykyistä paremmat koulutuspolut. Tatskat täältä, muut palvelut sitten muualta. Kuvakulmat ovat tietynlaisia, miehisiä, ja ne saavat enemmän tykkäyksiä kuin muunlaiset kuvat. En oikein osaa sanoa. En tietenkään voi tietää, kuinka paljon tällaista on tapahtunut, mutta olen kuullut kokemuksista valitettavan paljon asiakkailta ja nuorilta naistatuoijilta. Tatuointiala sai talvella oman me too -kohunsa, kun tatuointiliikkeiden asiak kaat alkoivat jakaa somessa kokemuksiaan seksuaalisesta häirinnästä. Kiitämme siitä luottamuksesta, että saamme mennä ihmisten iholle.” -LEENA LUMILAMPI maoritatuoinnin, varastaa perhehistoriaa ymmärtämättä siitä mitään. Tämä on alalla jatkuva keskustelu. Kun avasimme The Flower Shop -liikkeen, vanhat miestatuoijat sanoivat minulle, että se näyttää ihan kynsistudiolta ja on ”akkojen salonki”. Pyrin poistamaan henkilökultit teknisen oppimisen ympäriltä.. Tatuointeja on pidetty perinteisesti hieman paheellisina eikä leimasta ole täysin vieläkään päästy eroon. Kun media tulee kuvioon mukaan, viihde ja seksuaalisuus myyvät. Tatuointeja tekeviä naisia on ollut Suomessa vain muutama, kun aloitit tatuoi jana 20 vuotta sitten. Tiedonvälitys on kehittynyt, ja olemme nykyään aika mainstreamia. Itse en halua ottaa uhrinäkökulmaa, jota minulle tarjoillaan. Mutta jos väitän, että Louvressa sijaitsevan Mona Lisan design on minun, se ei käy. Liian suuresta, kun yksikin on liikaa. Homma toimii käytännössä mestari–kisälli-periaatteella. Niin kauan kuin olemme monessa mielessä viimeisiä käsityöläisiä meidän on pidettävä kisälleistämme huolta: pitäisi olla selkeät työsopimukset ja vuokratuolisopimukset sekä määritellä, missä ajassa opetetaan ja mitä opetetaan. Häpeällisyys ja toisen luokan kansalaisena oleminen on häipymässä. Tatuointi voi loukata tekijänoikeutta. Miehet kertoivat minulle 20 vuotta, millainen saan olla ja millainen liikkeeni pitäisi olla. Sen sijaan, että valitan muista, teen omaa hommaa. Kiitämme siitä luottamuksesta, että saamme mennä ihmisten iholle. ”Kehon kunnioitus ja kehorauha ovat toimintamme kulmakiviä. En voi valkoisena naisena sanoa, mikä loukkaa alkuperäiskansaa, mutten halua ulkoistaa itseäni siitä keskustelusta
Takapenkillä istuva Shoshanna katsoo ystäväänsä hämmentyneenä ja sanoo, että kuukautisethan ehdottomasti saattavat heikentää naisen arvostelukykyä. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 63 A merikkalaisessa televisiosarjassa Girls on kohtaus, jossa Lena Dunhamin esittämä Hannah on autossa poikaystävänsä Adamin ja ystävänsä Shoshannan kanssa. Kuukautiset mainitaan jo muinaisen Egyptin tarinoissa, Raamatussa ja Koraanissa, joissa niitä pidetään terveyden kannalta tärkeänä, joskin epäpuhtaana tapahtumana, mutta niiden taustalla olevat fysiologiset perusteet paljastuivat vasta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa umpieritysrauhasen tutkimuksen ja hormonimääritysten kehittymisen ansiosta. Kukapa kirjoittaisi jutun ”kymmenen syytä rakastaa eturauhasvaivoja”. Sitten tulevat ärtymys, raivo ja itkuisuus. Hannah hermostuu ja vastaa kommentin olevan yhtä typerä kuin se, ettei nainen kelpaa presidentiksi koska kuukautiset saattavat heikentää hänen arvostelukykyään. Tällöin psyykkinen oireilu on pääosassa ja se ilmenee vakavana masennuksena, itsetuhoisuutena ja väkivaltaisuutena. En saa mitään aikaiseksi, raajat painavat tonnin. Vaihtoehtoina aiheen käsittelyyn tuntuu olevan hiljaisuus, yltiöpäinen hehkutus tai vähättelevä lässytys. Näen inhottavia, usein uhkaavia tai epämääräisen väkivaltaisia unia, joista havahdun siihen, että olen kauttaaltaan kylmän hien peitossa, ja kello viiden jälkeen en nukahda enää ollenkaan. Kuukautiskierron alussa munarakkula alkaa kasvaa aivolisäkkeen erittämän munrakkulaa kypsyttävän hormonin vaikutuksesta. Adam sanoo, ettei hän ymmärrä tyttöjen välistä ystävyyttä, joka niin usein jää jumiin hysterian, kateuden ja epäloogisuuden kierteeseen ja joka estää heitä näkemästä tilanteita selkeästi. Muutaman yön nukun levottomasti, tunnin siellä, toisen täällä. Päivisin olen väsynyt, ruoka ei maistu, kasvoille lehahtaa näppyjä ja mieli alkaa synkistyä. Vakavissa tapauksissa puhutaan pmdd:stä (premenstrual dysphoric disorder). Tästä vaikeasta oireilusta kärsii noin 4–10 prosenttia naisista. Näin suurista luvuista huolimatta normaalia ja avointa keskustelua kuukautisista ja niihin liittyvistä oireista ei vieläkään kyetä käymään, vaan vallalla oleva käsitys tuntuu vahvasti olevan se, että voimakkaat kivut, hurjat mielialanvaihtelut ja jopa itsetuhoiset ajatukset ovat väistämätön osa naisen elämää, lähinnä vähän kiusallinen ”naisten vaiva”, josta puhutaan kuiskaten ja häpeillen. Ellei sitten maalata kuukautisverellä tauluja ja järjestetä ovulaatiojuhlia vulva-korut korvissa tai kirjoiteta artikkeleita otsikolla ”kymmenen syytä rakastaa menkkoja”. Kuukautisia edeltävä oireyhtymä , eli premensturaalisyndrooma, on lääketiteteessä tunnistettu vuodesta 1931 lähtien. Yleisimmät oireet, joista yhdestä tai kaikista yhdessä kärsii noin 80 prosenttia naisista, ovat ärtyneisyys, masentuneisuus, itkuisuus ja unettomuus, rintojen arkuus, pahoinvointi ja vatsakivut. Oksettaa,. Feministi minussa kiljuu, että tuo ei ole totta, minä itse minussa tiedän paremmin. Kun munarakkula on kypsä, se puhVertaansa vailla Sen sijaan että kuukautisista vaietaan tai vuodetulla verellä maalataan tauluja, olisi niitä tarkasteltava järjen ja lääketieteen keinoin, kirjoittaa Helmi Kekkonen. O ma lähestymiseni aiheeseen on arkinen ja henkilökohtainen. Lyhyesti sanottuna kyse on psyykkisistä ja fyysisistä oireista, jotka alkavat yleensä noin viikkoa ennen itse kuukautisia. Jos munasolu ei irrottuaan hedelmöity, se ottaa kohdusta mukaansa paksuja limakalvoja ja verta, ja kaikki tämä vuotaa emättimestä verenä ulos. Epäilen taitojani töissä ja äitinä, kaikki mitä teen tuntuu enemmän tai vähemmän turhalta, kaikki. Essee Helmi Kekkonen keaa ja munasolu irtoaa, ja munarakkulan paikalle kehittyy keltarauhanen, joka kypsyttää kohdun limakalvoa mahdollista raskautta varten. Kun (keskimääräistä lyhyempi) kuukautiskiertoni on kestänyt noin kaksikymmentä päivää, eli edellisten kuukautisten loppumisesta on noin kaksi viikkoa, alkaa unettomuus. Suutun aivan mitättömistäkin asioista, haastan riitaa puolison kanssa, harkitsen eroa, hermostun lapsille, paiskon ovia
Muokkaan elämääni, suunnitelmiani ja töitäni kiertoni mukaan, ja pahimpina päivinä en haluaisi lähestulkoon elää ollenkaan, en sentään kuolla (vaikkei sekään, kuten saan myöhemmin kuulla, ole lainkaan mahdotonta), mutta vain kadota maan alle ja pysyä siellä. Jos makaa sängyn pohjalla peläten, että tappaa itsensä heti kun viiltävät vatsakivut hellittävät sen verran, että pystyy liikkumaan, ei annos maca-adatogeeniä aamupuurossa paljon auta. Ylen nettisivuilla helmikuussa 2020 ilmestyneessä Marika Harjumaan kirjoittamassa atikkelissa naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Hanna SavolainenPeltonen kertookin, miten vaikea hoidettava pms ja varsinkin pmdd on. Kuten ei sekään, että tietenkin on myös naisia, jotka tuskin edes huomaavat kuukautisiaan. Sama hoito ei todellakaan sovi kaikille, vaan ratkaisut ovat hyvin yksilöllisiä. pms ja pmdd saavat pahimmillaan aikaan kovia kipuja, syvää masennusta ja väkivaltaisuutta, ja historiasta löytyykin muun muassa tapaus, jossa 17-vuotias tyttö tappoi äitinsä kuukautisia edeltävän oireilun aikana vuonna 1986. Tätä kestää noin viikon ajan, aina siihen asti kunnes kuukautiseni alkavat, ja pim!, kuin taikaiskusta olo ja mieli palautuvat normaaliksi, kunnes taas parin viikon päästä alan pelätä seuraavaa kertaa. Puheissa on käsittämättömän usein vähättelevä ja jopa välinpitämätön sävy, aivan kuin nämä asiat, jotka koskettavat noin puolta koko maailman väestöstä ja vaikeuttavat huomattavasti heidän ja heidän läheistensä arkea, heikentävät elämänlaatua tai ovat jopa hengenvaarallisia, olisivat jotenkin normaaleja ja naisen elämään automaattisesti kuuluvia. Monet hyötyvät mielialalääkkeinä tunnetuista ssrija snri-lääkkeistä, joita pmdd:ssä otetaan syklisesti kierron jälkipuoliskolla. Ja kysehän ei ole pelkästään PMS-oireista. 64 E S S E E paleltaa ja päätä särkee, en vieläkään saa kunnolla nukuttua, olen aivan poikki ja itken suurimman osan päivästä. Kohdun ulkopuolisessa raskaudessa raskaus etenee munanjohtimessa niin pitkälle, että munanjohdin puhkeaa ja aiheuttaa voimakkaan vuodon vatsaonteloon ja sokin, pahimmassa tapauksessa kuoleman. Puhumattakaan siitä hiljaisuudesta, joka aiheen ympärillä vallitsee kun kyseessä ei ole cis-nainen vaan esimerkiksi transmies, muunsukupuolinen tai sukupuoleton ihminen, jolle kuukautiset saattavat olla varsinkin psyykkisesti erittäin kivulias asia. Se, että järjellä tiedän tämän johtuvan hormonitoiminnastani, ei tee siitä vähemmän totta tai yhtään helpommin hallittavaa. Englantilainen Anna Reynolds, josta myöhemmin tuli kirjailija ja palkittu näytelmäkirjailja, ehti istua kaksi vuotta murhasta, kunnes hänet vapautettiin lääkärin todistettua teon johtuneen PMS:stä ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Olisiko ohjeistus silloinkin, että kipu ja ahdistus nyt vain kuuluvat elämään. Muistan jo ala-asteella ihmetelleeni, miksi sille terveystiedon tunnille, jossa käsiteltiin kuukautisia, otettiin vain tytöt, aivan kuin kuukautisilla ei olisi mitään tekemistä poikien elämän kanssa. Asenteet puolestaan vaikuttavat siihen, miten ongelmiin suhtaudutaan ja miten mahdollisia ratkaisuja kehitetään. Jos mikään ei auta tai hoito vain lieventää oireita, saattaa hallitsematon ahdistus, raivokohtaukset, runsaat verenvuodot ja/tai itsetuhoisuus vaikuttaa säännölli. K uukautisista puhuminen ja niihin liittyvä avoimuus vaikuttavat suoraan kuukautisiin liittyviin asenteisiin. Tai että nuku enemmän, vältä alkoholia, lisää ruokavalioon kuitua ja herkuttele laadulla. Kiinnostavaa olisi tietää, miten tämänkaltaisiin oireisiin ja sairauksiin suhtauduttaisiin ja kuinka paljon niitä tutkittaisiin, jos ne koskisivat koko väestöä, siis myös miehiä. Toisia auttavat hormonivalmisteet, ehkäisypillerit tai kierukka, toisia akupunktio. E ndometrioosissa, eli kohdun limakalvon sirottumataudissa, kohdun limakalvon kaltaista kudosta kasvaa kohdun ulkopuolelle esimerkiksi munasarjoihin ja suolen sekä virtsarakon pinnoille ja sitä saattaa levitä jopa sydämeen asti, aiheuttaen mahdollisesti sietämättömiä kipuja, lapsettomuutta tai pahimmassa K U V A Y L E N K U V A -A R K IS T O tapauksessa kuoleman. Sama liittyy lähes jokaiseen naiseuteen vahvasti sidoksissa olevaan asiaan, kuten lapsettomuuteen, keskenmenoihin, endometrioosiin ja vaihdevuosiin
Että olisi aivan normaalia sanoa, että minulla on nyt nämä kuukautiset niin Veri itsessään nähdään jotenkin likaisena ja epäterveenä. Miksi muuten puhuisimme hygieniatuotteista ja terveyssiteistä. Monessa maassa ympäri maailmaa kuukautisista asiallisesti huolehtiminen on edellytys toimia osana yhteiskuntaa: mahdollisuus hyvään hoitoon parantaa kouluun osallistumista, töiden tekemistä sekä arjen sujuvaa pyörittämistä. Jopa mainoksissa, joiden tarkoitus on saada naiset ostamaan kuukautisten hoidolle välttämättömiä tuotteita, veren olemassaolo kielletään ja sen sijaan kirkasta sinistä nestettä kaadetaan puhtaasta mittalasista sileälle paperille siisti pieni läntti. Toisaalta heinäkuussa 2019 The Guardian julkaisi laajan artikkelin, jonka tarkoituksena oli nostaa esille se, että mikäli nainen ei haaveile tulevansa raskaaksi, hän ei tarvitse kuukautisia mihinkään. Myöhemmin hän huomauttaa, että veri itsessään nähdään jotenkin likaisena ja epäterveenä. Kivuista, masennuksesta, turvotuksesta ja raivosta selviäminen valittamatta ja hammasta purren ei tee kenestäkään millään tavalla parempaa ihmistä, eivätkä ne myöskään katoa sillä, että vain rakastaa itseään ja naiseuttaan enemmän. Kivuista ja epämukavuudesta huolimatta en muista koskaan hävenneeni kuukautisia, siis itse tapahtumaa, vaan enemmänkin siitä puhumista. ”Nainen ei nykykulttuurissakaan saa erittää mitään tai haista millekään. Sopivan hormonaalisen ehkäisyn löytyessä vuodot vähenevät tai lakkaavat kokonaan, ja elämä helpottuu. En haluaisi uskoa sitä, mutta tottahan se on.. On tärkeää puhua myös kuukautisiin liittyvien konkreettisten tekijöiden merkityksestä ja pyrkiä kohti maailmaa, jossa jokaisella on oikeus ja mahdollisuus hoitaa kuukautisensa helposti ja turvallisesti. Soitin äidilleni Lontooseen, hän onnitteli ja pahoitteli sitten, että satuin juuri tällä tärkeällä hetkellä olemaan yksin. Maailma ei ole tältä osin valmis, monin paikoin todella kaukana siitä, mutta koen, että toivoa ja myös halua muutokselle on. Siitä ei kuulu tietää, sitä ei kuulu näyttää. Parikymppisenä oli aamuja kun en voinut nousta sängystä ylös. Ja samalla tiesin pääseväni suhteellisen helpolla. Vihreiden varapuheenjohtaja Fatim Diarra vastasi Nymanin osoittaneen onnistuneesti sen, että kuukautiset ovat edelleen tabu. Minua ei haitannut, enemmänkin olin pakahtua ylpeydestä mennessäni ostamaan kaupasta siteitä ja pikkuhousunsuojia. Monille ystävilleni kuukautiset tarkoittivat monen päivän sietämätöntä kipua ja oksentelua, pyörtymisiä, kolmiolääkkeitä ja kuumeilua. Mitään terveydellistä syytä kuukautisille ei siis ole. Se, että kivut jotenkin kuuluisivat naisen elämään, ei ole totta. Vaikka kuukautisia edeltävää oireilua on tutkittu vuosikymmeniä, ei sen syntysyystä ole vieläkään varmuutta ja sitä tutkitaan edelleen selvästi vähemmän kuin vaikkapa erektiohäiriöitä. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 65 sesti ja erittäin voimakkaasti sekä henkilökohtaiseen että ammatilliseen elämään. Vänskän mukaan kuukautisiin suhtaudutaan ristiriitaisesti. Miksi muuten puhuisimme hygieniatuotteista ja terveyssiteistä. Aluksi kivut olivat maltillisia, siedettäviä, voimakkaita kramppeja ja tykyttäävä jomotusta, johon särkylääkkeet, lämpötyyny ja liikunta auttoivat, mutta pahenivat vuosi vuodelta. Se, että jokin on ”luonnollista”, ei tarkoita, että se pitäisi hyväksyä sellaisenaan, tai tee naisesta jotenkin enemmän naista. Yhtäältä kuukautisia pidetään osana naisten ja tyttöjen elämää, toisaalta ne liitetään vahvasti naisen seksuaalisuuteen, joka ei vieläkään ole täysin hyväksyttyä. Sama tulee esille irlantilaisen Emilie Pinen omaelämäkerrallisessa esseessä Muistiinpanoja veren vuotamisesta ja muista rikoksista. Pääasiallisena aiheuttajana pidetään keltarauhashormonin aineenvaihduntatuotetta allopregnanolonia ja sen vaikutuksia keskushermostoon. Että ylipäätään toisten ihmisten kipuihin, olivat ne sitten henkisiä tai fyysisiä, alettaisiin suhtautua siten, ettei oma kokemus tai sen puute olisi syy ymmärrykselle tai empatialle. Nuo ensimmäiset kuukautiseni kestivät kaksi päivää, ja seuraavia odotin neljä kuukautta. En sen näkemistä, tuntemista tai haistamista vaan siitä puhumista. Tabujen rikkominen on kuitenkin aina uuvuttavan hidasta. Esimerkiksi kansainvälisen kuukautispäivän tavoite on rikkoa tabuja, häpeää ja vaikenemista kuukautisten ja niihin liityvien ongelmien ympäriltä. Omat kuukautiseni alkoivat kun olin 12-vuotias. Sama tapahtui seuraavana vuonna, kun valokuvaaja Harley Weirds julkaisi tilillään i-D-lehteen ottamiaan kuvia, joissa naisen reisillä oli kuukautisverta Viime vuoden toukokuussa toimittaja Peter Nyman kirjoitti twiitin, jossa hän kertoi kieltäytyneensä vaimonsa pyynnöstä ostaa kaupasta tampooneja. O nneksi tasa-arvokeskustelun ilahduttavasti lisääntyessä myös kuukautiset ovat viime vuosina nousseet enemmän esille. Siis ei mihinkään. En haluaisi uskoa sitä, mutta tottahan se on. Tytöistä voi tulla presidenttejä ja pojista kätilöitä, kaikilla on oltava oikeus itkeä ja nauraa, pyytää ja saada apua, ja tällaiseen ajatteluun olen pyrkinyt kasvattamaan myös omat lapseni. P alaan uudestaan tunteisiin, joita Girls-sarjan kohtaus minussa herättää. Kun taiteilija Rupi Kaur julkaisi vuonna 2015 Instagram-tilillään kuvan, jossa hän makasi sängyllä jalassaan kuukautisveren tahrimat housut, kuva poistettiin kahdesti, koska se oli niin sopimaton. Tämä johtuu osittain siitä, että veri ja muut eritteet yhdistyvät mielissämme saastaisuuteen ja eläimellisyyteen”, sanoo Turun yliopiston tutkijakollegiumin tutkija ja dosentti Annamari Vänskä Ida Roivaisen Helsingin Sanomiin syyskuussa 2015 kirjoittamassa artikkelissa. Kyse on siis joka tapauksessa puhtaasti biologiasta ja lääketieteestä, ei vaikkapa naisten halusta kiukutella, valittaa tai syödä suklaata luvan kanssa. Minut on kasvatettu ajattelemaan, että naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia, tietenkin. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni useamman päivän yksin kotona ja eräänä aamuna pikkuhousuihin oli ilmestynyt tahmea, ruosteenpunainen viiva. Alavatsassa ja nivusissa tuntui kramppaavaa kipua, selkää poltti, kierin sängyssä ja itkin. ’Minulla on kuukautiset.’ Mistä opin, että nuo ovat häpeällisiä sanoja. Vaikka mainokset ovat nykyään myös erilaisia, valkoisissa farkuissa tanssivia ja nauravia nuoria, jotka eivät anna kuukautisten haitata elämää, ei verta näy vieläkään. En ole voinut keksiä tätä täysin omasta päästäni”, Pine kirjoittaa. ”Ujostelin verta uskomattoman paljon
”Nykyisin kuulee usein, että naiset pystyvät samaan kuin miehetkin – vaikka vuotaisivat samalla verta. ”Maailman väestön toisen puoliskon kehoihin, oireisiin ja sairauksiin suhtaudutaan väheksyen, epäuskoisesti ja piittaamattomasti. Kierukan laittaminen seuraavien kuukautisten aikana ei ole kivuliasta (joskin monelle se on sitäkin) mutta varsin epämukavaa, tietenkin, kohdunsuulle laitetaan pihdit ja vieras esine asetetaan sisälleni, mutta yöllä alkavat supistukset ovatkin jo oma lukunsa. Herään kesken unen tunteeseen, jonka muistan vuosien takaisista synnytyksistäni, alavatsassa hitaasti kohoilevan aaltomaisen ja tylpän kivun, joka leviää poltteena reisiin saakka ja joka jatkuu monen päivän ajan kunnes lopulta alkaa lientyä. Mutta millä voin perustella tämän kivun maailmassa, jossa naisten yhä ajatellaan olevan käytännössä yhtä kehojensa kanssa ja jossa naisen täytyy jatkuvasti todistella älyllistä kyvykkyyttään?” Päänsärky, stressi, selkäsärky ja unettomuus ovat merkkejä kovasta työnteosta, kunnianhimosta ja kenties liiasta liikunnasta, mutta vatsakrampit, masentuneisuus, itkuisuus ja runsas verenvuoto, ei ei ei, liian naisellista, liian epämääräistä ja mystistä. Koko juttu on niin käsittämätön, että rauhoituttuani katson puhelimeni terveys-appia. Joskus olen kaksin kerroin kivusta. Haluan muutaman viikon välein toistuvan kivuliaan vuoristoradan loppuvan. Limakalvo ohenee, jolloin kuukautiset vähitellen niukkenevat tai jäävät kokonaan pois. Gynekologini vastaanotolla käy monta kertaa viikossa naisia, jotka pelkäävät kerran kuussa oikeasti menettävänsä järkensä, ja useimmiten oireet pahenevat juuri kolmenkymmenen ikävuoden ja/tai mahdollisen synnytyksen jälkeen. Joskus ajatuskin seisomisesta pyörryttää. Me vaihdamme kokemuksia kierroistamme jatkuvasti, ja monelle juurikin hormonikierukasta on ollut iso apu. Ne ovat lääketieteellisiä tosiasioita ja sellaisina niihin tulee suhtautua, sellaisina niitä tulee tutkia ja hoitaa. 66 E S S E E en juuri nyt pysty tähän tai tuohon, mutta muutaman päivän päästä pystyn. Syksy vaihtuu talveksi ja kiertoni pitenee lähes kolmeenkymmeneen päivään. Seuraava mahdollinen kuukautispäivä on huomenna. Naiset ovat hysteerisiä (”hystera” on kreikaksi kohtu), hulluja, irrationaalisia ja ylitunteellisia”, kirjoittaa Caroline Criado Perez teoksessaan Näkymättömät naiset. Jo mainitussa esseessään Emilie Pine jatkaakin, että myös naisten välillä ja hyvinkin feministisessä diskurssissa juuri kuukautiset voivat olla tabu. Päänsärky, stressi, selkäsärky ja unettomuus ovat merkkejä kovasta työnteosta, kunnianhimosta ja kenties liiasta liikunnasta, mutta vatsakrampit, masentuneisuus, itkuisuus ja runsas verenvuoto, ei ei ei, liian naisellista, liian epämääräistä ja mystistä.. Olimme me sitten presidenttejä tai kätilöitä, ovat kehomme kyvykkäitä, vahvoja ja arvokkaita, silloinkin kun ne tuntevat kipua ja surua, horjuessaan vaihtelevien, epätyypillisten ja hurjien hormonien armoilla, eivätkä nämä tuntemukset ja kokemukset ole mitään irrationaalisia arvoituksia, hävettäviä vaivoja tai ratkaisemattomia kysymyksiä. Alkaa naurattaa. Ja ei, minä en vihaa kuukautisiani, en verta joka minusta vuotaa ulos, se on osa minua. Päätän olla toiveikas. Hän vastaa toivovansa, ettei koskaan mitään typeriä kuukautisia saakaan, että elämä on varmasti kivempaa ilman. Minua ei myöskään haittaa puhua kuukautisista tai harrastaa seksiä niiden aikana, minua ei nolota jos kadulla tai ravintolassa laukustani putoaa avaamaton side tai tamponi. Noina hetkinä en tunne itseäni feministiseksi sankarittareksi. Aivan samoin kuin vaikkapa migreenin tai influenssan kanssa. Sanon, että minulla on monin tavoin kivuliaat kuukautiset, mutta nyt olen saanut niihin apua. Mutta minä haluan huolehtia itsestäni, voida paremmin, enkä kuulemma todellakaan ole ainoa. Me tarvitsemme vallankumouksen lääketieteen tutkimuksessa ja harjoittamisessa, ja se vallankumous on pahasti myöhässä.” Itse en kuitenkaan jää odottamaan vallankumousta vaan haen apua. Kuulostaa taivaalliselta. Kierron edetessä myös tutut oireet nousevat esiin. Tilanne on useimmille ystävistäni hyvinkin tuttu. Koska en haaveile kolmannesta lapsesta, päätän lääkärin suosituksesta kokeilla hormonikierukkaa, jonka sisältämä keltarauhashormoni saattaa kohdun limakalvon lepotilaan. Mutta mieleni tyyntyy vartissa kolmen päivän sijaan ja vaikka vatsani on monen päivän ajan turvonnut ja arka, vuodot niukkenevat vähitellen. Olen kuitenkin hieman hämmentynyt, koska tällä kertaa en voi olla varma, mikä johtuu mistäkin, mitä kehossani tässä uudessa hormonitilassa tapahtuu. Itse huomaan kierron keskivaiheilla luottavaisena unohtavani koko jutun, minullahan on nyt lääkärin määräämä hoitokeino, ei minun tarvitse tästä enää murehtia, kunnes taas eräänä aamuna perheemme pienin alkaa itkeä ja kiljua, koska kaadoin maitoa hänen muroihinsa, ja vain minuuttia myöhemmin minäkin itken ja kiljun ja syytän koko tilanteesta raivokkaasti miestäni, huudan ettei tällaista tilannetta syntyisi, jos hän edes kerran elämässään reagoisi lapsen tarpeisiin tai yrittäisi ratkaista edes yhden ainoan tilanteen. Joskus hormonit aiheuttavat tulvan ja hankaluuksia. Myöhemmin kahdeksanvuotias tyttäreni kysyy, miksi olen viime aikoina käynyt entistä useammin lääkärissä. Mitään ihmeparannusta tähän(kään) ei selkeästi ole. Ymmärrän, mutta sanon vielä, ettei asia ole ihan niin yksinkertainen. Sanoa se ilman, että se millään tavalla vähentäisi kenenkään uskottavuutta, ammattitaitoa tai älykkyyttä. Tämä naurattaa minua, mutta samalla mietin – entä jos minä en pysty. Mutta on myös heitä, jotka ovat sen myötä ”vain seonneet entistä enemmän”, tai heitä, joille se ei muista syistä ole vaihtoehto. Ei kuukautisia, ei pms-oireita. Haluan vain mennä kotiin ja takaisin sänkyyn. On tämäkin jo jotain. pms-oireet kestävät vain päivän tai kaksi ja ovat selvästi lievempiä kuin aiemmin, mutta vuodan verta viikkoja kerrallaan, ja näin kuukautisten väliin jää hädin tuskin kahta viikkoa. Nukun jälleen levottomasti, vatsaa ja selkää särkee, mutta tunteet pysyvät selkeästi hieman paremmin aisoissa, en itke kertaakaan. ”Sen sijaan, että uskoisimme naisia, kun he sanovat että heillä on kipuja, meillä on taipumusta leimata heidät hulluiksi. Yksi ystäväni sanoo akupunktion olevan kuin pelastusrengas, toinen ilmoittaa, että aikoo vielä sinnitellä ilman hoitoa, koska kuukautisten alkamisen myötä iskevä hetkellinen positiivinen virtapiikki tuntuu taivaalliselta
Alkuruoka, keväisen vihreä parsakeitto, on nappivalinta ajankohtaan, ja sen päälle ripoteltuja suolaisen rapsakoita pancettalastuja tekee mieli pyytää lisää. Ainakin tänään vetovoimaa tuntuu olevan: syöjiä on joka pöydässä. Leikkaa raparperit parin sentin paloiksi ja keitä ne sokerilla ja vaniljalla maustetussa Camparissa hajoavan pehmeiksi, noin 10 minuuttia. Kirpputorin edestä suoraan, sitten parkkihallin kulmalta oikealle ja kadun päähän, josta nousevat portaat. Kenties outo sijainti voi olla vahvuuskin. Myös juomasuositukset, kuten furmint-rypäleestä tehty slovenialainen valkoviini, ovat nappiosumia. Etuovella voi melkein kuvitella olevansa jossakin länsirannikon viehättävässä puutalokaupungissa. Pim, olet taas Leppävaarassa! VILLA LILLA Laturinkuja 10, Espoo Pääruuat 22–28 euroa CAMPARIRAPARPERIKIISELI 20 MINUUTTIA, 4 HLÖ Camparin ystävät, tämä on teille! Kitkerä katkero, kirpeä raparperi ja makea vaniljajäätelö, loistava päätös alkukesän illalliselle. Espoolaishuvilassa on aiemmin koettanut onneaan kaksi eri kahvilanpitäjää. Sisällä tunnelma vain paranee: on koristeellisia kakluuneja ja jugendtyylisiä yksityiskohtia. silmujen jo vihertäessä ikkunan takana. Tämä kiisseliltä tuntuva hyydyke maistuu sekä lämpimänä että kylmänä ja toimii vaniljajäätelön lisäksi esimerkiksi juustotai sokerikakun kanssa. Sen ainoat pettymykset koetaan alussa ja lopussa. 2. T e k s t i V a l t t e r i V ä k e V ä K u v a V i l l a l i l l a R e s e p t i & k u v a t a r a J u n k e r. Kaunis 1900-luvun alun rakennus ei näytä kuuluvan toimistokolossien ja kerrostalojen keskelle. Nosta Campari-kattila kuumalta liedeltä ja kaada mehu joukkoon ohuena nauhana koko ajan sekoittaen. Tarjoile vaniljajäätelön kera, kiisseli säilyy jääkaapissa noin viikon. Pelkän paikallisen asiakaskunnan varassa ravintola tuskin pärjää. Tällaisessa paikassa odottaisi uunituoretta hapanjuurileipää, joka on nykyään standardi lähes ravintolassa kuin ravintolassa. Kotiinkuljetuspalvelun myötä yrittäjät huomasivat, että lähiöissäkin asuu runsaasti kulinaristeja. Nyt katsotaan, miten homma onnistuu tunnetuilta helsinkiläisravintoloitsijoilta. Muuten lounas on täydellistä arjen luksusta. Purista appelsiinin mehu. Nappiin osuu myös pääruoka, lohi bouillabaissekastikkeen kanssa. Siellä, rinteen päällä näkyy punainen puuhuvila. Jälkiruuaksi tarjottu espressokakku taas voisi olla ketjukahvilasta, ja sen alla makaava kardemummakreemi tuo jouluisen makuvivahteen LÄHIÖN KAUNOTAR Ravintola Murun omistajien uutuuspaikka Villa Lilla on huvilaidylli espoolaislähiön keskellä. Ravintoloitsija Samuil Angelov kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että sen synty oli osin koronan ansiota. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 67 M issä se ravintola on. Espoon Leppävaaraan avatussa Villa Lillassa on löydön tuntua. Villa Lilla on Murun ja Finnjävelin kaltaisten suosikkiravintoloiden omistajien uusi paikka. Eri asia on, löytävätkö pääkaupunkiseudun herkkusuut tänne. Koska koronarajoitukset ovat vielä arviota tehtäessä päällä, olemme valinneet varhaisen illallisen sijaan kolmen ruokalajin liikemieslounaan. Tarjoilu on ystävällistä ja toimivaa, mutta annoksista tai raaka-aineista ei juuri tarinoida. Lautasella on kalan lisäksi muun muassa simpukoita, katkarapuja, aiolia sekä voimakkaan ravunmakuista kastiketta. Anna kiisselin vielä kiehahtaa ja siirrä pois liedeltä. 200 g raparperia 1 dl Camparia ½ dl sokeria 1 tl vaniljaa 1 appelsiini tai 1 dl appelsiinimehua ½ rkl perunajauhoa 500 ml hyvää vaniljajäätelöä 1. Tunnelmasta Villa Lillan menestys ei ole kiinni. Kun astuu ulos huvilaidyllistä, tuntuu kuin jokin taika raukeaisi. Katkero toimii aperitiivin lisäksi siis myös jälkiruoassa. Kurkataan karttaa puhelimesta. Valmista suurus sekoittamalla perunajauhot kylmään appelsiinimehuun. Olisipa vielä sitä hapanjuurileipää, jolla voisi kaapia loput liemet lautaselta. Ennen ateriaa tuodut leipäpalat ovat kuivan puoleisia
LEE ISAAC CHUNG Minari (P lan B). telemuksineen. Temaattisesti näin täyteen ladattu elokuva voisi helposti käpristyä teoreettiLee Isaac Chungin elokuva Minari teki Katja Kallioon niin suuren vaikutuksen, että hän ei muista nähneensä yhtä hienoa kamppailua sielusta sitten Kieslowskin Kymmenen käskyn. Koukkuja ja uhkia Chung asettelee pitkin matkaa: yllätys piilee siinä, mihin niistä juoni tarttuu ja mihin ei. Mutta ei se niin mene. Luulisi rakkaudenkin olevan. Yhdeksän Oscar-ehdokkuutta saaneessa, ylistetyssä Minarissa eteläkorealainen perhe muuttaa Kaliforniasta paremman elämän perässä Arkansasiin maata viljelemään. Oivalluksia ihmisten välisistä siteistä, opituista rooleista sekä rakkaudesta tulee tulvimalla. Pahasta ei aina seuraa pahaa eikä hyvästä hyvää. Jumala on varsin yksinkertainen asia, jos vain uskoo, sanottiin Kymmenessä käskyssä. Tämä suurten teemojen leppoisa kiteytys palasi elävästi mieleeni nähdessäni amerikkalaisen Lee Isaac Chungin uutuuselokuvan Minari. Perheen äiti Monica vastustaa muuttoa perähikiälle, mutta isä Jacob näkee paikan muhevassa mullassa mahdollisuuden uuteen kukoistukseen ja vaurauteen. 1978) on kertonut suunnitelleensa ohjaajan urasta luopumista ja opettamiseen keskittymistä, kun ajatus omakohtaisen tarinan filmatisoinnista sai hänet pyörtämään aikeensa. Uusi elämä uuden perheenjäsenen kanssa ei ole mitään lastenleikkiä pojalle, jolle Korean sodan muistot ovat yhtä vieraita kuin isoäidin ällöttävät lääkeuutteet. Juoni kulkee Minarissa Studio Ghiblin elokuvien tapaan: hyvän ja pahan rajat hämärtyvät käänteiden jäsentäjinä, kun Chung tarkkailee elämän rakentumista niin valintojen kuin sattumienkin seurauksena. Kauhistuttavan tehokkaan tästä tekniikasta tekee se, että ensimmäisistä kuvista lähtien näille ihmisille toivoo koko sydämestään hyvää, pelkkää hyvää. Chungin katse on kuin prisma, joka taittaa selittämättömän yllättäviä heijastuksia tarinan tyveneen pintaan, enkä ole sitten Kieslowskin Kymmenen käskyn nähnyt moista tiedon ja uskon kamppailua ihmisonnesta. Se pysyy ilmavana koko ajan, sillä kaikki sen osaset kuuluvat samaan kudelmaan ja kannattelevat toisiaan pakottomasti. Chungin käsittelyssä teema muotoutuu amerikkalaisen unelman uhkayritykseksi kaikkine mahdollisine koetRAKKAUDEN PARADOKSI KATJA KALLIO on helsinkiläinen kirjailija, joka vierastaa itsekin perähikiöitä ja muhevaa multaa. Kaikissa aiemmissakin teoksissaan ihmisten välisiä siteitä ja niiden lujuutta testannut indie-ohjaaja Chung ( s. Miten kiikkerästi se aluksi tekeekään heräämistä, niin kiikkerästi, ettei ihmekään jos Davidin tekee mieli juottaa pissaa kääkälle, jota pitäisi mukamas yhtäkkiä rakastaa isoäitinä. Kun homma menee hankalaksi, rakkaus on valmiina lentämään ikkunasta ulos. Tuloksena on myyttinen kertomus, jonka taustalta kuuluu kuin kreikkalaisen tragedian kuorona kaikuja lukuisista klassikoista läheltä ja kaukaa, Tuulen viemästä (”maa on ainoa asia, jonka vuoksi kannattaa taistella ja kuolla”) aina Pohjantähden suohon, kuokkaan ja Jussiin. 68 E L O K U VA P uolalainen elokuvaohjaaja Krystzof Kieslowski luonnehti aikoinaan ihmisen riivauksia kuvaavaa mestariteostaaan Kymmenen käskyä suurin piirtein näin: se ei ole uskonnollinen elokuva tai mitään niin prameaa vaan kertoo lähinnä siitä, miten mutkikasta yksinkertainen elämä voi olla. Kun perheen Amerikassa syntyneet lapset tarvitsevat lapsenvahdin, Monican äiti muuttaa Koreasta heidän luokseen, ja pian vanha ja uusi maailma törmäävät toisiinsa kohtalokkaalla voimalla. Että sitä joko on tai ei ole, piste. KATJA KALLIO seksi, mutta Minari on pullollaan elämää ja ihmisyyttä ja huumoria. Minarin tyyni, harmoninen kerronta kulkee enimmäkseen seitsenvuotiaan sydänvikaisen Davidin hennoilla olkapäillä, ja siltä osin se tuokin mieleen Richard Linklaterin Boyhoodin. En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt rakkauden paradoksin näin ilkosillaan edessäni, vai olenko koskaan. Eikä sitä ole tietenkään tulossa, heinäsirkat sirittävät jo takavasemmalla. Lopulta Minari onkin nimenomaan elokuva siitä, miten monimutkaista ja hankalaa rakkaus on, miten lähellä vihaa se asustaa, saman pölyisen tien varrella. Myös Minarissa ihminen päätyy polvilleen elämän arvoituksellisuuden edessä, julistipa hän sitten uskovansa omaan järkeensä, loitsuihin tai sallimukseen. Ja silti ihminen vaarantaa henkensä yrittäessään pelastaa rakastettunsa unelman tuholta, olkoonkin että tämä nimenomainen unelma on tehnyt elämästä yhtä perkelettä. Niiden aineettomina vastapooleina toistuvat usko, mysteeri ja sattuma. Lempeän ja sittenkin julman Minarin kolme johtomotiivia ovat raha, vesi ja ruoka, yksinkertaisenkin elämän aineelliset edellytykset
I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 69 RAKKAUDEN PARADOKSI LUPAAVA NUORI NAINEN ”Joka viikko menen klubille ja joka viikko esitän olevani niin humalassa, etten pysy pystyssä. Eikö ketään kiinnosta, että hän kasvoi hippikommuunissa ja antaa rahaa mustien kansalaisoikeusjärjestölle?! Yhteiskunnan murrokset ovat sarjassa muutenkin läsnä: tämä on ensimmäinen näkemäni draamasarja, jossa koronapandemia on luontevasti osa sarjan todellisuutta. A r v i o t A n t o n V A n h A M A j A M A A K u v a t V u o k r A A M o t , h B o n o r d i c. Shaka Kingin ohjaama Judas and the Black Messiah kertoo tositarinan fbi :n neuvonantajasta William O’Nealista (Lakeith Stanfield), joka soluttautuu Mustien panttereiden Illinois’n jaostoon. Puolituntiset jaksot ovat hienosti kirjoitettuja. Ne päättyvät tilanteisiin, joissa ”kivat kundit” yrittävät päästä puolustuskyvyttömän naisen pöksyihin. I n T r e a t m e n t , 4 . V u o k r a a m o i s s a . Ruben opettelee viittomakielen ja vaikuttaa sopeutuvan uuteen todellisuuteensa, mutta takaraivossa tykyttää haave kalliista sisäkorvaistutteesta ja paluusta keikkalavoille. fbi :n johtajan J. Vuosia työn alla ollut elokuva oli alkujaan Hamptonin elämäkerta, ja melkein olisin sellaisen ottanut mieluummin. Darius ja Abraham Marderin käsikirjoitus kerrostaa älykkäästi kysymyksiä addiktiosta ja kuuron identiteetistä, vaikka ei kaikilta osin ehkä täysin uskottava olekaan. A m a z o n P r i m e V i d e o s s a j a e l o k u v a t e a t t e r e i s s a . Riz Ahmedin näyttelemä heroiinista neljä vuotta erossa pysytellyt rumpali Ruben kuuroutuu äkillisesti ja hakeutuu tyttöystävänsä tuella kuuroille addikteille tarkoitettuun yhteisöön keskellä ei-mitään. kaudella terapeuttia näyttelee Uzo Aduba, mutta muuten formaatti on sama kuin vuosikymmen sitten. Edgar Hooverin (Martin Sheen) kiikarissa on erityisesti jaoston karismaattinen johtaja Fred Hampton (Daniel Kaluuya). E l o k u v a t e a t t e r e i s s a . Elokuvan näennäinen päähenkilö on petosta kohti kulkeva O’Neal, mutta kiinnostavinta elokuvassa on hurjilla puheillaan yleisön toisensa jälkeen sotajalalle lietsova Hampton. Terapiassa -sarjan uudella 4. Adam Brodyn (O.C.) ja Chris Lowellin (Veronica Mars ) kaltaisten takavuosien teinisarjojen komistusten roolittaminen ällöiksi dudebro-sioiksi on tekijöiltä nerokas veto. JUDAS AND THE BLACK MESSIAH Yhdysvaltain kansalaisoikeustaistelujen historiaa on käsitelty kuluneiden muutaman vuoden sisällä runsaasti Spike Leen BlacKkKlansmanista Regina Kingin One Night in Miamiin ja Aaron Sorkinin The Trial of the Chicago 7:iin . Kolmena päivänä viikosta terapeutti Brooke ottaa vastaan asiakkaitaan hulppealla kotivastaanotollaan Los Angelesin kukkuloilla, neljäntenä hän keskustelee omasta elämästään – tällä kertaa AA-tukihenkilön kanssa. t o u k o k u u t a a l k a e n . Ohjaaja Emerald Fennellin Oscar-palkitusta käsikirjoituksesta ei kannata paljastaa liikoja, koska käänteitä piisaa. Hahmoista kutkuttaa eritoten bisnesmies Colin: Talousrikoksista vankeuteen tuomittu mies on vapautunut yhteiskuntaan, jossa hän kokee kaikkien yhtäkkiä vihaavan häntä vain siksi, että hän on valkoinen. IN TREATMENT Kolmen kauden ajan potilaat istuivat Gabriel Byrnen terapeutin sohvalle puhumaan ongelmistaan. Värikäs ja popkulttuuriviittauksia tursuava musta komedia ruotii terävästi raiskauskulttuuria, jolta tietyt instituutiot tuntuvat ummistavan silmänsä. . SOUND OF METAL En tiedä, miltä kuulon menettäminen tuntuu, mutta Sound of Metal simuloi kokemusta uskottavammin kuin yksikään näkemäni elokuva. Roolistaan Oscarilla palkittu Kaluuya on vangitseva, kuten aina. Riz Ahmed on pääosassa loistava, yhteisön vetäjää näyttelevä Paul Raci vähintään yhtä hyvä. Oscar-palkittu äänisuunnittelu niin tärkeä osa kokonaisuutta, että kannustan katsomaan tämän kunnon äänentoistolla – mieluiten teatterissa, jos mahdollista. k a u s i H B O N o r d i c i s s a 2 4 . Carey Mulligan on yhden naisen kostomatkaa tekevänä ”sekopäänä” elämänsä vedossa ja lataa elokuvan täyteen kieroa energiaa. Ja joka vitun viikko joku kiva kundi tulee kysymään, olenko kunnossa.” Näin kuvailee Lupaavan nuoren naisen päähenkilö Cassie (Carey Mulligan) viikonloppujaan
The Guardianin haastattelussa Clark sanoo, että moni hänen aikaisemmista kappaleistaan on ollut kuin paperilennokki isälle vankilan muurien yli, mutta uuden levyn nimikappale kertoo nyt 73-vuotiaan isän kotiutuSt. Jo näillä kolmella albumilla Clark osoitti, että pop on parhaimmillaan poikkitaiteellisena taidemuotona. Päällimmäisenä Daddy’s Homessa kuitenkin kuplii vapautuneisuus ja ilo. St. teksteihin ahtaa. Vaikka musiikki menee korvasta sisään, nämä asiat pitävät huolta, ettei se tule saman tien toisesta ulos. Eikä tunnelma muutu koko albumin aikana, vaikka musiikki on välillä loungeballadia ja välillä kuin taustamusiikkia pornoelokuviin lakkautetun divarin ylähyllyllä. Ja vaikka aikaisemmin Clark on välttänyt tunnustuksellisuutta taiteessaan, Daddy’s Home on hyvin vahvasti omaelämäkerrallinen albumi. Vincentin tuotanto on popin tulevaisuuden luomislaboratorio, kirjoittaa Samuli Knuuti. Uusi vuosi, uusi muodonmuutos. Vincentin kolmas albumi Strange Mercy (2011) jonglöörasi julmaa ja hellää kuin Kate Bush dominatrixina. 70 M U S I I K K I D avid Bowie 70-luvulla ja Madonna vuosikymmentä myöhemmin ulottivat elokuvia koskevan auteur-teorian myös popmusiikkiin. Vaikka television talenttiohjelmat toista yrittävätkin väittää, kyse ei ole koskaan vain äänestä, kasvoista, persoonasta eikä edes lauluista vaan kokonaispaketista, siitä mitä kaikkea voi musiikkiinsa ja sen laahuksina kulkeviin haastatteluihin, musiikkivideoihin ja PYHÄ ANNIE SAMULI KNUUTI on olarilainen kustannustoimittaja ja kirjoittaja, joka syntyi 70-luvulla mutta ei onnekseen elänyt sitä. Jos pelkäät, ettei sellainen ole nykymaailmassa enää mahdollista, et ole tutustunut St. Melting of the Sunin ja Live in the Dreamin kaltaisissa kappaleissa onkin merkillisen kouriintuntuva tunnelma, kuin kauhuelokuvissa, joissa hirviöt on rakennettu lateksista tietokonetehosteiden sijasta. Koska suhde Delevingneen teki Clarkista hetkeksi julkkiksen, media uutisoi isän vankilatuomion vuonna 2016, mutta musiikissaan tai haastatteluissa hän ei ole aikaisemmin asiaa kommentoinut. St. SAMULI KNUUTI misesta kirjaimellisesti. VINCENT Daddy’s Home (L oma V ista / U niVersaL ). Haastatteluissa Clark onkin sanonut, että hän halusi uuden albumin noudattavan veden logiikkaa pilvenpiirtäjien sijasta. Daddy’s Homea ei kuitenkaan kannata pitää nostalgisena yrityksenä saavuttaa menneiden aikojen autenttisuutta. Kun Annie Clark laulaa ”If life’s a joke, I’m dying laughing”, kuulijan on helppo yhtyä nauruun. Mukana on myös hippusia gospelista, soulista ja funkista, useita kappaleita säestävät mustilta kuulostavat naisäänet taustalla asettamassa kontrastiin Clarkin keskiluokkaista ja hetkittäin ohutta ääntä. Avausraita ja -single Pay Your Way in Pain alkaa kapakkapianolla ja huohotuksella, se tuo mieleen tupakansavuiset baarit, pöytien alle läntätyt purukumit ja jukeboksit, joiden muovi on tahmeana siihen nojanneista käsistä. Neljännellä albumillaan St. Vincentin kuudes albumi Daddy’s Home pakenee Masseductionin maanista perfektionismia 70-luvun rentoihin, tunnelmallisiin, narkoottisiin venyviin soundeihin. Ajatuksen siitä, että poptähti on itse rakentanut itsensä tyhjästä ja on täten vastuussa taiteensa kaikista puolista. Albumin promokuvat ja videot ottivat kuvastonsa plastiikkakirugiasta, fetissivaatteista ja sulavista muoviesineistä, olihan albumi Clarkin yritys sekä pysyä koossa että rakentaa itsensä uudelleen. Vincentiin, 38-vuotiaaseen Annie Clarkiin, josta on 2010-luvulla kuoriutunut yksi popmusiikin kiinnostavimmista kameleonteista ja oman tiensä raivaajista. Masseduction (2017) syntyi erolevynä puolentoista vuoden suhteen malli ja näyttelijä Cara Delevingneen päätyttyä. ST. Sen sijaan, että Clark olisi lyöttäytynyt yhteen jonkun 70-luvun veteraanin kanssa, uuden albumin on tuottanut Clarkin tuttu yhteistyökumppani Jack Antonoff, joka aloitti uransa popbändissä Fun ja on silannut kultapölyllä muun muassa Taylor Swiftin, Lana Del Reyn, Lorden ja Pinkin hittialbumeita. Musiikillisesti levyn elektroninen pop riiasi valtavirtaa, mutta Spotifyn kuuntelulistat ovat aina pysyneet immuunina oikealle kummallisuudelle. Sen nimikappale kertoo hänen omasta isästään, joka sai vuonna 2010 kahdentoista vuoden vankilatuomion osallistumisesta 43 miljoonan dollarin osakepetokseen. Tämä kuuluu albumin soundista, joka kuulostaa aivan yhtä lailla uusimmalla teknologialla rakennetulta simulaatiolta kuin Lana Del Reyn hypnagogiset laulut Los Angelesista, jossa nykyaika on vain menneisyyden eteen vedetty satiiniverho. Vincent (2014) hän värjäsi hiuksensa hopeanharmaaksi näyttääkseen vieraalta itselleen ja ryhtyi tulevaisuuden kulttijohtajaksi särmikkäällä kitarafunkilla, joka toi mieleen takiaisia ulostavan Princen
Hän alkoi tehdä niitä kappaleita, joita moni Pimeydeltä odotti aikuissoundivaikeilun sijaan. Nisulla on taitava bändi, ”elämänmakuisia” lyriikoita ja nostalgiaakin, mutta luojan kiitos hän ei pyri uudeksi Olaviksi Uusivirran paikalle. Karinan viime vuonna ilmestynyt 2-levy sopi siihen: odotuksia oli liikaa suhteessa hetkeen ja musiikkiin. ICEAGE: Seek Shelter ( M E X I C A N S U M M E R ) Kööpenhaminalainen Iceage oli alkujaan tanskalaisten myöhäisteinien nihilistinen myöhäishardcore-bändi, mutta 10 vuodessa tempot ovat hidastuneet ja kulmat pyöristyneet. Sen torviteema on kuin Rubikia ja laulumelodia sama kuin pmmp :n biisissä San Francisco . VINCENT Daddy’s Home (L oma V ista / U niVersaL ) PEKKA NISU: Papillon ( K R O N I K ) Pimeys-yhtyeen hajottua Joel Mäkinen alkoi Joel Herttuaksi, joka yrittää tuoda riikinkukkouden suomalaiseen poppiin. Bändin toinen keulakuva Pekka Nisu jatkoi siitä mihin jäi. Ja kun ideasta saa kiinni, siitä ei tahdo luopua. Bändin sijaan levyn suurimmat voittajat ovat tuottajat Keliel ja Exploited Body, joista ensimmäinen leikkii trancella ja toinen noisella. Molempia Karina-levyjä remiksaava ½ on omakustanteinen kuriositeetti ja lähinnä kontekstointiväline. Seek Shelter on yhtyeen viides albumi, ja muodonmuutos on viimein valmis. Jos brittiläistä rocklehdistöä olisi, siellä varmasti sadateltaisiin, että nyt viedään jo tuhkia pesästä. Tässä tosiaan on seuraavan sukupolven käsitys meluisimmasta ja huumeisimmasta brittirockista: gospelfiilis on Spiritualizedilta, tamburiinimahdollisuudet The Stone Rosesilta ja päälle vähän lisää Oasis-idiotiaa. Levyn aloittava Shelter Song ei kuulosta lainkaan vihaiselta vaan Oasikselta, jota Nick Cave potkii nilkoille. Karinan paikka popkentän taidemusiikkilaidalta löytyy, kun versioita biiseistä ovat tehneet Pekka Kuusisto, kansanmusiikkinelikko Signe ja jazzyhtye Tölöläb. JAPANESE BREAKFAST: Jubilee ( D E A D O C E A N S ) Suuri indieyllätys 2021: Michelle Zaunerin korealais-amerikkalaisten äidin ja tyttären suhteesta kertova muistelmateos Crying in H-Mart on ollut kevään myydyimpiä ja myös kehutuimpia kirjoja Yhdysvalloissa. Mutta jos kevättä on piinannut akuutti Karina-pula, kuten monia usein, parasta helpotusta löytää kuuntelemalla brooklyniläis-pakistanilaisen Aroof Aftabin upeaa Vulture Prince -albumia. Be Sweet on vuoden paras indiehitti – todella retro käsite – mutta varsinaista karkkia Jubileessa ovat sovitukset, joissa halvat syntikat ja kallis kamaripop ovat täydellisessä sopusoinnussa ja ihan just tule nyt, nyt, nyt, tää saksofoni aijaijai! KARINA: 1/2 ( K A R I N A ) Välillä vaikean toisen levyn narratiivi on ihan käyttökelpoinen. Tanskalaiset, for fanden! A r v i o t O s k a r i O n n i n e n K u v a t L e v y y h t i ö t. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 71 ST. Jubilee kuulostaa suruaan säännöstelleeltä Blonde Redheadilta, Belle and Sebastianilta ja kuumalta indievuodelta 2010 eli Fleetwood Macin myöhäisklassikolta Tango in the Night . Jos muistat ne, olet kohdeyleisöä. Huima vuosi jatkuu, kun Zaunerin Japanese Breakfast -yhtye julkaisee kesäkuun alussa kolmannen levynsä Jubileen , jota ei tule sivuuttaman. Uusivirtalaisen rock-ensyklopedioinnin sijaan Papillonin sydän on tehosekoitinmaisella tavalla pehmeän karrella ja samoilla 2000-luvun indiestadioneilla kuin The Killersin tai Arcade Firen. Selvin hitti on Kohta siellä
Klassinen asetelma, mutta muuten Backmania ei voi syyttää siitä, että hänen teoksensa olisivat vanhanaikaisia. Backman alkoi selvittää, kuka korujen entisen omistajan oli tappanut. Päähenkilö Saana jatkaa heilastelua krp:n murharyhmässä työskentelevän Janin kanssa, ja jälleen parivaljakko ajautuu LÄHES POLIISI SIIS ITSEKIN VENLA ROSSI on helsinkiläinen toimittaja ja kirjallisuuden maisteri, joka on lukenut kaikki Agatha Christien kirjat vähintään kolme kertaa. Arvoitus ei kuitenkaan selvinnyt. True crime on niin suosittua, että se on alkanut vuotaa kaunokirjallisuuden puolelle, kirjoittaa Venla Rossi. Sen sijaan amatöörisalapoliisityöstä sai alkunsa jokin muu: romaani. Vaikka Kun jäljet katoavat -teoksessa on miltei 500 sivua, joista merkittävä osa käytetään Saanan ja Janin suhteen kuvauk seen, jää hahmojen psykologinen ulottuvuus melkoisen ohueksi. On vaikea olla ajattelematta, että viime vuosien autofiktiobuumi ja true crime -innostus ovat sidoksissa toisiinsa. Teoksista ei löydy ollenkaan väkivallan tai seksuaalisen hyväksikäytön yksityiskohtaista kuvausta, vaikka molempia juonen tasolla onkin mukana. Teos koostuu kauttaaltaan muutaman sivun pätkistä, joiden kertoja vaihtuu koko ajan. Kun jäljet katoavat on kustantamon mukaan itsenäinen jatko-osa esikoisteokselle. sattumalta tutkimaan samaa rikosvyyhteä. Tosielämässä asiat ovat yleensä hieman mutkikkaampia. Itse rikosjuoni on sinänsä kekseliäs. Miltä rikoksen uhrin läheisestä oikeasti tuntuisi, jos vain muutama päivä tapahtumien jälkeen hänen ovelleen pelmahtaisi innokas podcast-salapoliisi. Onko oikein muuttaa toisten tragedia viihteeksi. Ongelma kuitenkin on, että kirjaan on tungettu mukaan niin paljon romantiikkaa, seksiä ja sekä pääettä sivuhenkilöiden ihmisuhteiden kuvausta, että välillä unohtaa lukevansa jännityskirjallisuutta. ”Arvostan, että teet podia”, he sanovat. Backmanin esikoisteos Kun kuningas kuolee sijoittui myös Hartolaan. Eikö kirjallisuus ole enää kiinnostavaa, jos siihen ei liity tirkistelyn mahdollisuutta. 72 K I R J A B auer Median luovan johtajan Elina Backmanin tie kirjailijaksi alkoi vanhoista helmikorvakoruista, jotka hän sai anopiltaan lahjaksi. Samaan aikaan teos kuitenkin nousi puheenaiheeksi lukuisten faktavirheidensä takia, ja Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen kutsui sitä blogissaan ”kehnokieliseksi kliseedekkariksi”. Backmanin uutta kirjaa lukiessa tulee mieleen, onko se kirjoitettu ääni edellä, eli ensisijaisesti kuuntelijoille eikä lukijoille. Ennen meillä oli sentään sellainen asia kuin suruaika. Sen sijaan, että uhrin omaiset ihmettelisivät ulkopuolisen sekaantumista tapahtumiin, he auttavat Saanaa auliisti. VENLA ROSSI No justiinsa. ELINA BACKMAN Kun jäljet katoavat O tava. Toisaalta ovatko Hercule Poirot tai neiti Marplekaan kovin uskottavia henkilöhahmoja. Päinvastoin: sekä viime vuonna ilmestyneeseen esikoisteokseen että uuteen Kun jäljet katoavat -dekkariin on tungettu niin paljon ajankohtaisia ilmiöitä, että lukijaa hengästyttää. Korut olivat peräisin anopin kummisedältä, joka kuoli väkivaltaisesti epäselvissä olosuhteissa Hartolassa 1970-luvulla. Saana tekee true crime -podcastia, sivuhenkilö seikkailee Tinderissä ja toiset käyvät huumekauppaa Tor-verkossa. Tällainen pätkäkerronta on näin laajana kokonaisuutena hieman rasittavaa luettavaa mutta toimii varmaankin äänikirjana mainiosti, jos tarinaa kuuntelee vaikkapa arjen askareiden lomassa. Siinä mediaalalta potkut saanut Saana alkaa huvikseen penkoa muutaman vuosikymmenen takaista rikosta. Kun kuningas kuolee sai ristiriitaisen vastaanoton. Hän etsi tietoja vanhoista lehdistä ja oli yhteydessä poliisiin. Se voitti sekä Elisa Kirjan Vuoden tulokas -palkinnon että Storytelin Vuoden äänikirja -palkinnon, ja kirjan käännösoikeudet on myyty jo 12 maahan. Äskettäin uutisoitiin siitä, että true crimeen erikoistunut Deadline Kustannus julkaisee jo kesäkuussa kirjan Koskelan teinisurmasta. Silti kuvaus podcastin tekemisestä on uuden kirjan epäuskottavinta antia. Backmanin kirjoissa olisi hyvä mahdollisuus pohtia koko ajan yleistyvän ja kasvavan true crime -genren eettisiä ongelmia, mutta tätä hän ei juurikaan tee. Itseäni ilahduttaa myös se, että Backmanin kirjoissa tehdään pesäeroa nordic noirin toksisempaan koulukuntaan. Kuten päähenkilönsä, Elina Backman tekee true crime -podcastia myös itse (tai virallisesti ”ratkaisemattomiin rikostapauksiin perustuvaa äänikirjasarjaa”)
Wokeimmat varmaan pahastuvat ja änkyrät innostuvat, mutta ajattelu ei avaudu uusiin suuntiin. Kokemukset ja havainnot ovat yksityisiä, erityisiä, silti tunnistettavia. Nimiä ei mainita, joten lukija saa itse päätellä, mihin viitataan. TAITEILIJAELÄMÄÄ HANNA-REETTA SCHRECK: Säkenöivät ja oikukkaat. T eos , 234 s . Hän vei mennessään meidän lapsuutemme, mutta päivät ja yöt jatkuivat.” RIEMASTUTTAVA ESIKOISTEOS SANNA PUUTONEN Sydänmuuri. Arkkitehtuuri tarjoaa puitteet elämälle ja valtapeleille. ”Kuoleman käsittämättömyyden kanssa kilpailee vain olemassaolon käsittämättömyys”, sanailee Leena Krohn. Alvar Aallon taidonnäytteenä pidetty Paimion parantola on potilaan näkökulmasta kumma paikka: ”Kaikki yksityiskohdat, vailla järkeä…” Temppeliaukion kirkon arkkitehdit potevat huijarisyndroomaa, ja Tapio Rautavaara on mies ennen legendaa: ”Kun laulaja syntyy, on maaliskuu. K E S TÄV I Ä J U T T U J A A r v i o t S i l v i a H o S S e i n i K u v a t K u S t a n t a m o t SEURAAVA IMAGE ILMESTYY 17.6.2021. I M A G E k e s ä k u u 2 2 1 73 LÄHES POLIISI SIIS ITSEKIN EPÄTASAISIA AJATUSPOLKUJA LEENA KROHN: Mitä en koskaan oppinut. Näkökulmat ovat vinkeitä. Hieno tietokirja on antoisaa luettavaa naisten historiasta sekä varhaisen modernismin aatteista ja taidekäsityksistä kiinnostuneille. Pienieleinen ilmaisu on paljonpuhuvaa: ”Oli toukokuu, ja isäni elämä oli ohi. o Tava , 128 s . Säkenöivät ja oikukkaat kertoo kuuden 1800–1900-lukujen taitteessa eläneen suomalaistaiteilijan ja taiteilijasielun elämäkerran. Ansioituneen kirjailijan esseeteos tutkailee ihmisen osaa ja ihmiselon erikoislaatuisuutta epätasaisesti. Taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck avaa niitä kulttuurin muutoksia, joiden myötä naiset saattoivat pyrkiä omaehtoiseen elämään ajan ankeista rooliodotuksista ja kaksinaismoralismista huolimatta. Etenkin omapäistä Alma Söderhjelmiä sopii fanittaa: tutkija-kirjailija loi uran ja eli vapaissa rakkaussuhteissa välittämättä sen enempää tiukan miehisistä normeista kuin fanaattisena pitämästään naisliikkeestä. Novellit kurkistavat Suomen ja muunkin maailman kulttuurihistoriaan Ainolan arjesta Eero Saarisen uraan. Esikoisteoksessa rakennukset eivät ole vain monumentteja vaan inhimillisiä merkityskerrostumia – hikeä, tunteita, muistoja ja sukupuolittuneita tiloja. Ajan ja tiedon luonteeseen paneudutaan syvällisesti; nykyilmiöitä ruoditaan kolumnimaisesti. Kauneinta kirjassa on lapsuusmuistojen kuvaus. Sen sijaan sukupuolen moninaisuudesta hän länkyttää lämpimikseen. Suomen kultakauden naisia. L ike , 240 s . Moni heistä lienee suurelle yleisölle tuntematon, mikä on virkistävää. Hän ei vielä tiedä olevansa laulaja, siispä hän heittelee kiviä.” Sydänmuuri on moneen suuntaan kurottelevaa, älykästä, kielellisesti rikasta ja riemastuttavaa proosaa. True crime -trendin vastenmielisistä piirteistä Krohn kirjoittaa terävän sarkastiseen sävyyn. Lukija saa tutustua muun muassa kuvanveistäjä Sigrid af Forsellesiin ja hopeaseppä Thyra Thesleffiin
Jani raivoa täynnä, kun autonrenkaat pessyttä miestä kuvaillaan Instagramissa kaikilla niillä sanoilla, joita ei enää saisi käyttää. 15.4. Maaseutu vs. Saara ollut muutaman päivän hiljaa ja masentunut, ja vasta maalla selvisi, miksi. Helsingissä Ilari vielä vaatii, että häntä kutsutaan ”Ta-Nehisiksi”. 18.4. Vietimme vapun kaikki vaatteet ja peitot päällämme ilman lämmintä ruokaa, Janin ”Willi wappu 21” -soittolistaa, valoa, lämpöä. Jani halusi siivota kellaria, koska sen voisi remontoida hänelle työhuoneeksi, jossa katsella rauhassa suoratoistotelevisiota. Kellarista on löytynyt vesiämpäriin hukkunut rotta. 22.4. Niin järjettömän kylmä, että Jani oli yöllä ajanut Helsingin lämpöön, koska ei tekstiviestin mukaan ”kestä kylmyyttä niin kuin te muut”. 8.4. CITY-MAALAISEN PÄIVÄKIRJASSA ”Elina Turunen” kirjoittaa maallemuutosta haaveilevasta miehestään, joka luulee, että tämä haave on koko perheen yhteinen.. Kahden minuutin siivouksen jälkeen Jani kipittää kauhuissaan ylös. Miehet vs. Kissa muistui mieleeni uutta kotia siivotessa, kun jokaisen suorittamansa työn jälkeen Jani ryntää ilmoittamaan perheelle, mitä on taas saanut aikaan. 24.4. Janin raivotessa, kuinka ”jakorasia räjähti!”, mietin elämääni ja ajattelin, että ei vielä mutta kohta. Kun me Saaran kanssa tyhjennämme aittaa vuosikymmenten virheostoksista, Jani ja Ilari asentavat Janin ostamaa Sonoksen monihuonemusiikkijärjestelmää. kaupunki 2–0. naiset. 20.4. ”Elina, mitä mä teen?” Lähes koko helsinkiläisperhe viettää ensimmäistä kertaa yön Snappertunan kodissa. Kun ajamme maalle, Pickalan kohdalla häntä saa taas kutsua Ilariksi, joka haluaa intersektionaalisen raivonsa sijasta puhua madoista. 11.4. 74 C I T YM A A L A I S E N P Ä I V Ä K I R J A 1.4.2020 ”Kulta, pesin autoni renkaat!” Lapsena minulla oli kissa, joka ylpeili saalistamillaan raadoilla niin, että nukkumaan mennessäni painoin usein pääni tyynyn sijasta raadellulle linnulle. ”Elina, mitä mä teen?” Kumoan vesiämpärin naapurin pellolle Janin kirjoittaessa terassilla muistiinpanoja rotasta. Maaseutu vs. Hän oli luullut, että viisi naista oli puhunut hänestä Helsingissä, kun kirjapiirissämme käsittelimme Saara Turusen romaania Järjettömiä asioita. Takana ensimmäinen yö maalla, kun tätä ennen olemme palanneet yöksi Helsinkiin. Tänään hän oli pessyt autonsa renkaat, kun me muut tyhjensimme keittiötä 70-luvusta ja hiiristä. 2.5. Vertaistukiryhmä koostuu meistä huokailijoista, joiden puolisot haluavat maalle muuttaessaan ensin itselleen oman huoneen tai erillisrakennuksen, jossa suunnitella kirjaa siitä, että he asuvat nyt maalla. 4.4. kaupunki 1–0. Janin kytkettyä rasvakeittimen päälle pääsulake paloi. Maallemuuton valmistelu on saanut minut pohtimaan aivotutkimusta siitä, että tunteiden käsittelyyn ja itsesäätelyyn osallistuvien aivoalueiden rakenne muuttuu psykopaattien lisäksi myös niillä, jotka olettavat, että heidän sisällään kykkii kirja. Tänään liityin Facebookin vertaistukiryhmään. Jani ei voinut lähteä pakoon, koska ei ehtinyt ladata sähköautoaan, eikä edes punaviini lämmittänyt räjähdystä lähestyvää jakorasiaa. Niin paloivat molemmat varasulakkeetkin. Asennuksen puolivälissä Jani tulee valittamaan, että verkko maalla pätkii, niin kuin se olisi minun vikani
”Kimmoisa iho ja rypyttömyys ovat minulle toissijaisia asioita hyvän olon rinnalla.” ”Minun ei tarvitse mahtua koon 38 mekkoon.” Suomen nautinnollisin hyvinvointilehti. Minttu Kaulanen
Voi hyvin -lehden Torjutut tunteet on uudenlainen meditaatiopodcast, joka auttaa sinua käsittelemään vaikeita tunteita. Jokaisessa jaksossa pureudutaan yhteen vaikeaan tunteeseen. Kuuntele podcast!. Tule meditoimaan aarniometsään. Kuuntele podcast! TORJUTUT TUNTEET Koetko häpeää, surua, vihaa, kateutta tai pelkoa