T Ä S S Ä L E H D E S S Ä J U S S I S Ä R K I L A H T I P R O L O G I 1 K U N M A R I S U O N T O O L I P I E N I , H Ä N T U N K I K U K K I A P I M P P I I N S Ä . 1 1 Y LK A T S A U S P U R K A A S T R E S S I N O S I I N K U I N M A A R E T K A L L I O K O N S A N A A N . T A I P A R E M M I N . 1 2 V Ä I T Ä M M E , E T T Ä K A I K K I Ä I D I T O V A T E P Ä T A S A P A I N O I S I A . 1 3 P E K K A H Y Y S A L O J U O K S I S Y Y S K U U S S A 5 , 2 K I L O M E T R I Ä , M U T T A M O N I M U U A S I A J Ä I V I I M E V U O N N A T A P A H T U M A T T A . L I S T A S I M M E . 14 Y R I T I M M E H A K E A A P U A S O I T A . M E P A L V E L U S T A , J O S S A A U T E T A A N I H M I S I Ä K A H D E N E U R O N M I N U U T T I H I N T A A N . S A I M M E K O ? 1 6 H E I K K I A . K O V A L A I N E N J U L K A I S E E E S I K O I S R O M A A N I N , J O N K A E N S I M M Ä I N E N V E R S I O V A L M I S T U I L Ä H E S 2 V U O T T A S I T T E N . 1 8 S U O M E N P O H J O I S I M M A S S A K Y L Ä S S Ä P I T Ä Ä O L L A M U L K V I S T I N K I N K A V E R I . 2 8 J O O N A S K O N S T I G O N A I N U T L A A T U I N E N K I R J A I L I J A : H Ä N V A S T U S T A A H O M O J E N A V I O L I I T T O O I K E U T T A J A J U O B A A R I S S A V A L K O V I I N I Ä . 3 4 S U O M I O N I R A N I N T I E L L Ä : F I K S U T I H M I S E T P A K E N E V A T M O L E M M I S T A . E P I L O G I 3 8 L Ä H E T I M M E T E L T A N A P U L A I S K A U P U N G I N J O H T A J A L A U R A R Ä D Y L L E . 3 8 S O N J A S A A R I K O S K I L O P E T T I S E L L O N S O I T O N , K O S K A E I V O I N U T O L L A P A R A S . S A M A S T A S Y Y S T Ä S O I T T A M I S E N L O P E T T I M Y Ö S K A K S I H E N K I L Ö Ä T H O M A S B E R N H A R D I N T E O K S E S S A H A A S K I O . 4 2 S O N J A H E I S K A L A P U O L U S T A A T E R R O R I S T E J A . 4 3 K U U K A U D E N U H A N A L A I N E N I H M I N E N O N V A L O K U V A M A L L I K I R S I P Y R H Ö N E N .
#munrahis Oskari ja Siiri Vilamon rahaston sekä Hämäläisten ylioppilassäätiön TUTKIMUSJA GRADUSTIPENDIT 2016 Apurahoja ovat oikeutetut hakemaan • Helsingin yliopistossa opintojaan harjoittavat Hämäläis-Osakunnan nykyiset ja entiset jäsenet • muut henkilöt, jos tutkimus kohdistuu Hämeeseen Hyvin perustellulle tutkimusstipendihakemukselle voidaan myöntää koko vuoden työskentelyn mahdollistava stipendi. Sähköinen hakujärjestelmä ja hakuohjeet löytyvät osoitteesta www.hys.net Hakuaika päättyy 29.2.2016 klo 24.00 Hämäläisten ylioppilassäätiö Urho Kekkosen katu 4-6 F, 00100 Helsinki puh. (09) 5860 1810 Elpiö ja Riikka Kailan stipendirahaston stipendit on julistettu haettaviksi osakunnan tammikuun kokouksessa. Stipendit on tarkoitettu ensisijaisesti vähävaraisille pääkaupunkiseudulla opiskeleville keskisuomalaisille. Vapaamuotoisen hakemuksen liitteineen tulee olla perillä viimeistään 19.2.2016. Lisätietoja sekä lista vaadituista liitteistä osakunnan www-sivuilla osoitteessa http://www.kso.fi. Hakemuksessa tulee olla mukana seuraavat liitteet: virkatodistus opintosuoritusote kahden esteettömän henkilön oikeaksi todistama jäljennös edellisestä verotodistuksesta (myös aviotai avopuolison) työssäkäyviltä työnantajan todistus työsuhteesta (myös aviotai avopuolison), josta ilmenee työsuhteen kesto ja keskimääräinen bruttotulo kuukaudessa hakemuskautta koskevana aikana luotettava selvitys asumismuodosta ja vuokran suuruudesta Hakemukset lähetetään osoitteeseen Keskisuomalainen Osakunta Kailan stipendirahasto Perhonkatu 6, 2. krs 00100 Helsinki Lisätietoja puhelimitse 044 577 8465 / Niina Pekkanen sähköpostitse toiminnanjohtaja@kso.fi sekä osakunnan nettivuilta www.kso.fi Myöhästyneitä tai puutteellisia hakemuksia ei käsitellä.
IR A NIA ja Suomea yhdistää yksi asia. Pitkään jatkunut kitka Iranin ja lännen välillä on saanut aikaan sen kaikkein vaarallisimman: paikalliset nuoret eivät ole aikoihin luottaneet kotimaansa voivan tarjota heille kunnollista tulevaisuutta. Siksi Iran on pitkään kärsinyt kenties maailman suurimmasta aivovuodosta. Aivovuodolla tarkoitetaan koulutetun työvoiman muuttamista pois kotimaastaan, jolloin lähtömaasta häviää osaavaa työvoimaa. Aivovuoto on vaikeasti ymmärrettävä ja ratkaistava ongelma. Ennen kaikkea siksi, että sen taloudellista tappiota on vaikeaa määritellä. Kansainvälinen valuuttarahasto on arvioinut aivovuodon maksavan Iranille joka vuosi noin 50 miljoonaa dollaria. Tämä tuskin on koko totuus. VIIM E AIKOIN A aivovuodosta on puhuttu Suomessakin. Tai tarkalleen ottaen siitä, että nuoret tutkijat ja osaajat lähtevät, ja aivan toinen asia on se, saadaanko heitä koskaan takaisin. Lähtemiselle ovat antaneet kasvonsa muun muassa arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila, molekyylilääketieteen instituutinjohtaja Olli Kallioniemi ja Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani Jukka Mähönen. Olisi kuitenkin typerää väittää, että ihmisten lähteminen ulkomaille osaamistaan täydentämään olisi itsessään huono asia. Hienoahan se lähtökohtaisesti on. Ulkomaille lähtemisessä ja aivovuodossa on kuitenkin ero. Aivovuodossa pois lähdetään, koska kotimaan mahdollisuudet eivät riitä. Silloin yleensä ei tulla takaisin. Näin on käynyt Iranissa, jonne tullaan takaisin korkeintaan tuomaan perheelle välillä rahaa. Ilmiölle ei Suomessakaan siis kannattaisi naureskella. Nuoret tutkijat eivät nimittäin oikeasti lähde ovet paukkuen ”protestina leikkauksille”, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että eivät enää näe mahdollisuuksia tehdä tutkimusta Suomessa. Ajatellaanpa vaikka työpaikkaa. Kun johto suhertaa mitä sattuu, painaa eteenpäin muutoksia, joiden oikeasta sisällöstä se ei itsekään vaikuta olevan perillä ja perustelee palaverikahveista luopumista ”säästötarpeella” (vaikka varsin hyvin tietää, etteivät ne ole mikään todellinen kulu, vaan tarkoitus on ainoastaan käyttää valtaa), työntekijät eivät ala painaa kovempaa töitä. He nostavat kytkintä ja lähtevät, osaavimmat ensin, sillä heille on kysyntää muuallakin. ”Surkeasti menee, joten kaikkiin pitää sattua” -retoriikka on ennen kaikkea tätä, huonoa johtamista ja visiottomuutta. Se saa parhaat lähtemään Suomesta. IR A NIN TULE VAISUUS näyttää juuri nyt lupaavalta. Historiallinen ydinsopu on vapauttanut maan lännen sille asettamista talouspakotteista. Lisäksi 2013 valitun presidentti Hassan Rouhanin valtakaudella sana ”aivovuoto” on vihdoin sanottu ääneen. Iranilaiset ovat koulutettuja ja yli puolet on alle 35-vuotiaita. Yhden heistä, erään nuoren insinöörin, tarina kerrotaan tämän lehden sivuilla 34–37. Valitettavasti Suomen tulevaisuudesta ei voi sanoa samaa. Meidän aivovuotomme näyttäisi olevan, jos ei vielä todellisuutta, niin ainakin tulevaisuutta. Miksi koulutettu työvoima haluaisi muuttaa Suomeen, kun jopa henkensä uhalla tänne tulleiden työskentelystä halutaan tehdä mahdollisimman vaikeaa? Samaan aikaan Suomen väestö on iäkästä ja ikääntyy koko ajan lisää. Siis, hyvä yliopisto-opiskelija, koska maamme johto haluaa syyttää sinua laiskaksi luuseriksi, minä haluan valaa sinuun toivoa. Vaikka luentokurssejasi pian perutaan etkä jatkossakaan tule saamaan palautetta esseestäsi, olet silti ainakin henkilökohtaisesti onnekkaassa tilanteessa. Opiskelet yhdessä maailman parhaista yliopistoista. Sinun osaamistasi kyllä tullaan arvostamaan. Jos ei meillä, niin aivan varmasti jossain muualla. • A N T T I P I K K A N E N P Ä Ä T O I M I T T A J A @ A P I K K A N E N P Ä Ä K I R J O IT U S K U V A : E M M A S A R P A N I E M I T I M O S A N T A L A F A C E B O O K I S S A 1 . 1 . 2 1 6 . T I M O S A N T A L A F A C E B O O K I S S A 2 . 1 1 . 2 1 5 ylioppilaslehti 7 1 / 2 1 6
P R O L O G I P Ä Ä T O I M I T T A J A A N T T I P I K K A N E N 5 3 3 9 3 3 3 @ a p i k k a n e n A R T D I R E C T O R J A A K K O S U O M A L A I N E N 5 4 4 7 1 1 1 7 @ J S U O M A L A I N E N T O I M I T U S S I H T E E R I S O N J A S A A R I K O S K I 5 3 7 4 8 6 7 9 @ S O N J A S A A R I K O S K I T O I M I T T A J A O S K A R I O N N I N E N 4 8 3 5 4 9 5 @ O S K A R I O N N I N E N t e k i j ö i n ä T Ä S S Ä N U M E R O S S A s o n j a h e i s k a l a , i i d a s o f i a h i r v o n e n , n o o r a i s o e s k e l i , j o h a n n e s k a a r a k a i n e n , a r l a k a n e r v a , n i k o k e t t u n e n , n o o r a k y ö s t i l ä , l a u r a m a t i k a i n e n , k a r o l i n a m i l l e r , r o o s a p o h j a l a i n e n , e m m a s a r p a n i e m i , m a r i s u o n t o , b r y a n s a r a g o s a , j u s s i s ä r k i l a h t i , v e n l a r o s s i , E l i n a V i t i k k a j a v e e r a v o u t i l a i n e n . P E R U S T E T T U 1 9 1 3 . 1 3 . V U O S I K E R T A . S U O M E N A I K A K A U S L E H T I E N L I I T O N J Ä S E N . I S S N 3 5 5 9 2 4 6 . k ä y n t i j a p o s t i o s o i t e L E P P Ä S U O N K A T U 9 B , 1 . K R S , 1 H E L S I N K I . S Ä H K Ö P O S T I O S O I T T E E T E T U N I M I . S U K U N I M I @ Y L I O P P I L A S L E H T I . F I W W W . Y L I O P P I L A S L E H T I . F I , T W I T T E R : @ Y L I O P P I L A S L E H T I O S O I T T E E N M U U T O K S E T J A T I L A U K S E T W W W . Y L I O P P I L A S L E H T I . F I / T I L A A J A P A L V E L U T M E D I A M Y Y N T I P I R U N N Y R K K I O Y , K A R I K E T T U N E N , 4 1 8 5 8 5 3 , K A R I . K E T T U N E N @ P I R U N N Y R K K I . F I , E R J A L E H T O N E N , 4 1 8 5 8 5 2 , E R J A . L E H T O N E N @ P I R U N N Y R K K I . F I , W W W . P I R U N N Y R K K I . F I I L M E S T Y M I S A I K A T A U L U J A M E D I A K O R T T I W W W . Y L I O P P I L A S L E H T I . F I / t o i m i t u s K U S T A N T A J A Y L I O P P I L A S L E H D E N K U S T A N N U S O Y T O I M I T U S J O H T A J A a n t t i k e r p p o l a K A N N E N K U v a j u s s i s ä r k i l a h t i T O I M I T U S E I V A S T A A T I L A A M A T T A L Ä H E T E T Y S T Ä A I N E I S T O S T A E I K Ä P A L A U T A S I T Ä . S E U R A A V A N U M E R O I L M E S T Y Y 4 . 3 . 2 1 6 1. Anne Berner 2. Björn Wahlroos 3. Maaret Kallio 4. Aki Kangasharju 5. Saara Jantunen 6. Jussi Niinistö 7. Jari Sinkkonen 8. Tuomas Enbuske 9. Tiina Rosenberg 10. Hanna Huumonen a ktivistit H ELSINGIN YLIOPISTO N kulukuuri johti vuodenvaihteessa siihen, että yliopisto lopetti satojen lehtien tilaukset. Lopetettujen tilausten joukossa on niin Guardian, Financial Times ja Helsingin Sanomat, kaikki puoluelehdet ja kymmeniä ja kymmeniä tiedejournaaleja. Yksi lehti ei kuitenkaan ollut lopetettujen lehtitilausten joukossa: Ylioppilaslehti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Ylioppilaslehden asema yliopiston keskeisenä tiedon ja sivistyksen valona korostuu, kun opiskelijoille tai tutkijoille ei enää tilata juuri mitään muuta. Hallituksen johdolla käytävä kamppailu sivistystä vastaan on tietenkin harmillinen, mutta kovenevien vaatimusten maailmassa pitää keskittyä pärjäämään sillä mitä on. Ylioppilaslehdelle se luo aivan uuden haasteen, johon haluamme vastata kohdistamalla voimamme ydintekemiseen. Lisäksi teemme syksyllä 2016 mittavan lehtiuudistuksen. Monet lukijamme kaipaavat jatkuvasti päivittyvän uutisvirran ja verkon äärettömän tarjonnan rinnalle tarkemmin rajattua ja valikoitua kokonaisuutta. Ylioppilaslehti on tuote heille. Ylioppilaslehdellä on 103 vuoden kokemus syventävän journalismin tekemisestä. Sen kysyntä kasvaa myös digiaikana. Ylioppilaslehti on aina paneutunut aiheisiin pintaa syvemmältä ja rakentanut yksiin kansiin tuhdin paketin ainutlaatuista ja puhuttelevaa laatujournalismia. Lehden taustoittavat jutut ja laadukas kuvajournalismi esiintyvät edukseen painetussa lehdessä. Yliopiston lehdenlukijoiden tulevaisuus ei siis ole niin synkkä kuin äkkiseltään arvelisi. Sillä kuten on aina tiedetty: laatu korvaa määrän. • YL PÄ Ä KIRJOITUSTOIMITUS K A T S O L E H D E N P E R I A A T E L I N J A O S O I T T E E S T A H T T P : / / Y L I O P P I L A S L E H T I . F I / P E R I A A T E L I N J A Ylioppil asleh destä tuli sivistyksen yksinäinen va lo P A L S T A L L A L A I T E T A A N A S I O I T A T Ä R K E Y S J Ä R J E S T Y K S E E N . Y L P Ä Ä K I R J O I T U S 8 1 / 2 1 6 ylioppilaslehti
T O I M I T T A J A L T A ” M Ä EN nyt yhtään tiedä mitä mieltä sä oot näistä asioista, joista me ollaan puhuttu”, sanoi kirjailija Joonas Konstig puolitoistatuntisen haastattelun päätteeksi vetäessään ruskeaa duffelitakkia niskaansa Eerikinkadun Coronassa. Ehkä hän arvasikin, että minun mielipiteeni ovat enimmäkseen erilaiset kuin hänen omansa. Kirjailija myös todennäköisesti tietää, että Ylioppilaslehti on hänen kanssaan eri linjoilla useista haastattelussa käsitellyistä kysymyksistä, kuten tasa-arvoisesta avioliittolaista tai humanismista. Kollegani kysyikin minulta, miksi tällaisesta tyypistä pitää ylipäätään tehdä juttu. Eikö näitä mielipiteitä voisi vain vaieta kuoliaaksi? Ei voi, ja hyvä niin. Konstig itse mainitsi haastattelun aikana, ettei hän usko erilaisista arvomaailmoista tulevien ihmisten kykenevän varsinaiseen keskusteluun. Tämä saattaa olla totta, mikäli keskustelulla pyrittäisiin johonkin yksiselitteiseen päämäärään, jonkin ongelman ratkaisemiseen. Silloin kumpikin puoli epäilemättä vain kaivaisi omaa poteroaan syvemmäksi ja keskustelusta tulisi väittely. Keskustelu voi kuitenkin olla myös toisen ihmisen ja hänen arvomaailmansa kuuntelemista. Sitä ei tarvitse hyväksyä, eikä sitä ole pakko edes ymmärtää. Maailmanrauhaa kuuntelemisella tuskin saavutetaan. En tosin tiedä, millä muullakaan. A RL A K A N ERVA J U T T U J O O N A S K O N S T I G I S T A A L K A A S I V U L T A 2 8 . Keskusteluh a rjoituksia B R Y A N S A R A G O S A ylioppilaslehti 9 1 / 2 1 6
MIN ULL A ei ole lapsuudesta muistikuvia, joissa vanhempani olisivat keskustelleet kanssani seksistä. Sen sijaan leikkikoulun pihalla tarhakaveri kertoi minulle seikkaperäisesti omien vanhempiensa nussimisesta. Naapurintytön kanssa istuimme kylpyhuoneen lattialla haarat vastakkain työntämässä erilaisia kukkia pimppeihimme ja kerroimme toisillemme omituisia sadomasomielikuvia (”Mitä, jos mies sytyttäis tulitikun ja työntäis sen naisen sisään.”) Vähän vanhempina tiirikoimme toisen ystävän kanssa auki tämän vanhempien seksilelulaatikon ja hiivimme yökylässä alakertaan toljottamaan kaapelikanavalta saksalaista pokea, jota myöhemmin mehustelin käsi pikkareissa peiton alla. Jostain aikakauslehdestä poimin runkkauspankkiini Syvä kurkku -tähden elämäntarinasta rankkoja kuvauksia raiskauksista ja eläinseksistä. Kaikki tämä hyvissä ajoin ennen viidennen luokan biologiantuntien kuivakkaa litaniaa sukupuolten lisääntymismekanismeista, saati yläasteen varsinaista seksivalistusta. Ja aika päivää ennen henkilökohtaista nettiyhteyttä. JULKISESSA KESKUSTELUSSA esiintyy usein pelko, että media ja teknologian kehitys seksualisoi lasten maailman liian aikaisin. Aikuiset ovat kauhuissaan netin korruptoivista vaikutuksista lapsiin, jotka pyörivät pornosivuilla ja ovat pedofiilien syötteinä sosiaalisessa mediassa. Vastikään kauhukuvia pöyhi esiin erään Huolestuneen Äidin Facebookkirjoitus esiteineistä, jotka periscopettavat yöllä suoria alastonlähetyksiä sängystään. Ymmärrän huolet, mutta mielestäni lapsuuden ja seksuaalisuuden sekoittuminen ei ole outoa, eikä seurausta teknologiasta. Jo 50-luvulla tehdyt Kinsey-instituutin tutkimukset osoittivat, että lapset ovat tavattoman pieninä kiinnostuneita masturbaatiosta, toistensa koskettelusta, keholla leikkimisestä ja kaikesta seksuaalisuuteen liittyvästä. Omasta kokemuksesta muistan, ettei seksiä tarvinnut mitenkään tunkea elämääni: etsin sitä itse aktiivisesti ja kiihotuin pornografisista sisällöistä hyvin pienenä. Kummallisempaa on aikuisten itsepintainen näkemys lapsuudesta seksistä eristettynä tilana. Siitä seuraa pakottava tarve sulkea lapset hiljaiseen viattomuuteen ja taistella milloin mitäkin tuulimyllyjä vastaan tämän puhtoisuuden suojelemiseksi. TOSI ASIASSA seksi on lapsuudessa vahvasti läsnä. Iso osa viihteestä, huumorista, markkinoista, politiikasta ja ylipäänsä ihmisten välisistä suhteista on perin pohjin seksuaalisten valtasuhteiden kyllästämää. Netin loputon pornovirta on vain äärimmilleen fantisoitu heijastuma tästä todellisuudesta. Mikseivät lapsetkin olisi siitä kiinnostuneita kauan ennen aikuisten asettamaa kypsyysrajaa? Ja miksi avoin keskustelu seksistä ylipäätään halutaan jättää estoiseen teini-ikään, jolloin useimmat skidit eivät ole enää vastaanottavaisia vanhempien elämänopeille, saati halua käydä puistattavia kukka-ja-mehiläis-tuokioita keski-ikäisten kanssa? Eikö silloin ole vähän liian myöhäistä vaikuttaa siihen, mitä he seksistä ajattelevat ja puhuvat? Seksiä – erityisesti ”normaalista” rakastavasta parisuhdeseksistä poikkeavaa seksiä ja pornoa – ympäröivä kiusaantuneisuuden kulttuuri luo vääränlaista häpeää seksuaalisuuden ympärille. Samalla luodaan kuilu lasten ja aikuisten maailman välille, joka vain lisää hyväksikäytön vaaraa, koska lapsilla ei ole luontevaa tapaa puhua aikuisten kanssa seksistä ja siihen liittyvistä valtasuhteista. • Viatto muuden loppu M A R I S U O N T O P A L S T A L L A M A R I S U O N T O K I R J O I T T A A S E K S I S T Ä . S E K S I H E T K I HYVÄ Ä UUTTA VUOTTA! Sillä onhan vuosi vielä uusi vaikka kaupassa kuulutetaankin, että oletko pitänyt kiinni uudesta elämästä jonka aloitit! Siis mistä uudesta elämästä? Minä vielä laitan vanhaakin pakettiin! Minä olen muutenkin niin kansainvälinen, että uusivuosi oikeastaan tapahtuu minulle samaan aikaan kuin Kiinassa, tänä vuonna siis 8. helmikuuta. Sen takia en osta tonnikalaakaan ja kierrätän pahvit! Jotta voisin hyvällä omallatunnolla lentää Kiinaan vaihtamaan vuotta! Missään nimessä tässä omassa ”uudenvuoden aatossanikaan” ei ollut mitään vikaa, eli siis normaalien ihmisten uudenvuoden päivässä. Keitin aluksi teet ja katsoin teepussista elämänviisauden, joka kohotti ja lohdutti minua! Siinä sanottiin: ainesosat: tee. Postasin instaan kuvan #munteehetki. Sen jälkeen tein itselleni aterian, tuon jokapäiväisen juhlani (normaaleille ihmisille tiedoksi: arjen) kohokohdan. Kaivoin jumjumit (normaaleille ihmisille tiedoksi: nuudelit) pussista ja karistin chiliä päälle! Ah! Laitoin rainbow’t (normaaleille ihmisille tiedoksi: öljyn) pannuun ja siihen kaksi viffiä (normaaleille ihmisille tiedoksi: kasvispihviä). Toki lihakin olisi maistunut, mutta pitää säästellä, että voin sitten hyvällä omallatunnolla pistää hauvavauvat poskeen Kiinanreissullani. Zaijian! T I F F A N Y K O O Uudenvuoden teeh etki P A L S T A L L A N A U T I T A A N A R J E N P I E N I S T Ä , K A U N I I S T A A S I O I S T A . K A I K K I M I T Ä H A L U S I N P R O L O G I 10 1 / 2 1 6 ylioppilaslehti K U V I T U K S E T : J A A K K O S U O M A L A I N E N K U V A : J U S S I S Ä R K I L A H T I
P A L S T A L L A P U R E T A A N A J A N K O H T A I S I A A S I O I T A O S I I N . V U O R O S S A S T R E S S I . Viatto muuden loppu Y L K A T S A U S ylioppilaslehti 11 1 / 2 1 6 N O O R A K Y Ö S T I L Ä J A J O H A N N E S K A A R A K A I N E N K U V I T U K S E T : J A A K K O S U O M A L A I N E N K U V A : J U S S I S Ä R K I L A H T I
S U U R I A K Y S Y M Y K S I Ä ”Jos puhutaan historian tärkeimmästä yhteistyöstä, niin varmastikin liittoutuneiden eli Britannian, Kiinan tasavallan, Neuvostoliiton, Ranskan ja Yhdysvaltain johtamien valtioiden yhteistyö toisessa maailmansodassa. Ilman sitä tässäkin Ylkkärissä kirjoitettaisiin todennäköisesti aika erilaisista aiheista.” TO MMI U S C H A N O V, T IE TO K IR JA IL I JA ”Köyhyyden poistaminen. Köyhyys on suoraan yhteydessä konflikteihin ja sotiin. Kun ihmiset pääsevät irti absoluuttisesta köyhyydestä, päästään kohti tasapainoisempaa yhteiskuntaa ja rauhaa. Köyhyyden vastainen taistelu vaatii aina yhteistyötä eri tahojen ja valtioiden välillä.” A NU K A N TO L A , V IES T INN Ä N P RO F ESS O R I ”Musiikin kannalta tärkein yhteistyö oli maailman ensimmäinen globaali rap-hitti, Run DMCn & Aerosmithin kappale Walk This Way (1986). Tämän hetken massiivisia rap-hittejä kuunnellessa ei tule helposti ajatelleeksi, että Walk This Way ei ollut rap-biisi alkuunkaan. Alun perin se oli Aerosmithin rocklaulu 1970-luvulta, josta päivitettiin visionäärisen nuoren tuottajan Rick Rubinin ja nousevan rap-yhtye Run DMC:n avulla räpätty coverversio – Run DMC:n vastustuksesta huolimatta. Yllättäen kappaleen alkuperäinen esittäjä Aerosmith oli innostunut yhteistyöstä, vaikka tuolloin lähinnä underground-suosiota nauttinut rap oli heille varmasti melko tuntematon genre. Ilman Rubinin, Run DMC:n ja Aerosmithin yhteistyötä rapista ei olisi kenties tullut 1990-luvun kaupallisesti ja kulttuurisesti tärkeintä musiikkigenreä.” T EEMU F IIL IN , MU S I C F INL A ND IN V IES T IN TÄ PÄ Ä L L IK KÖ ”Ravintolapäivä on mieletön juttu. Se saa toisilleen entuudestaan tuntemattomat ihmiset kokoontumaan vapaaehtoisesti yhteen. Päivästä seuraa monia hyviä asioita. Ihmiset löytävät tapahtuman kautta uusia ystäviä ja harrastuksia, monet jopa uuden uran, kun yhä useampi ’oikea ravintola’ saa alkunsa ravintolapäivän kokeilusta. Tapahtumalla on myös yhteiskunnallista vaikuttavuutta, sillä se purkaa sääntelyä ja normeja.” K AT L EEN A KO R T ESU O , T IE TO K IR JA IL I JA JA V IES T IN TÄ A S I A N T U N T I JA ”Kieli, eli ’language’ on kaiken yhteistyön pohja ja edellytys. Kieli on ainakin yhtä tärkeä, jopa tärkeämpi keksintö kuin musiikki. Millä sanoilla Raamattu alkaa? Alussa oli….. Alussa ei ollut jumalaa, vaan alussa oli sana!” RO M A N S C H AT Z , K IR JA IL I JA JA TO IMI T TA JA I I D A S O F I A H I R V O N E N MIK Ä ON M A AILM A N TÄ R KEIN YHTEISTYÖ ? P A L S T A L L A E T S I T Ä Ä N L O P U L L I S T A V A S T A U S T A . ”Ihmiset ovat yksilöitä ja reagoivat vanhemmuuden kaltaisiin suuriin elämänmuutoksiin temperamenttinsa sekä henkilöhistoriansa sävyttäminä. Jos naisen omat kokemukset lapsena saamastaan hoivasta ovat pääosin hyvät ja hän elää tasapainoisessa elämäntilanteessa, muodostaa hän usein myös tasapainoisen suhteen lapseensa ja ympäröivään elämäänsä. Jos nainen on tullut äidiksi kuormittavassa elämäntilanteessa ja hänellä on lisäksi puutteellisia kokemuksia varhaisesta hoivasta, hän saattaa kokea ristiriitaisia ja kielteisiä tunteita itseään kohtaan. Tilanne saattaa näyttäytyä ulkopuolisille epätasapainona. Toisaalta myös isoja vaikeuksia kokenut nainen voi seestyä, eheytyä ja nauttia vanhemmuudestaan täysillä. Väite ei siis pidä paikkaansa.” TATJA N A PA JA M Ä K I , S O S I A A L IP S Y KO L O G I , M A NNER HEIMIN L A S T EN SU O J ELU L II T TO ”Tietenkin muuttuu! Vastuu muuttaa aina ihmistä. Yhteiskunnassamme ’normaaliuden’ määritelmä on aika kapea. Lapsen saaminen on jo fyysisesti aika rankkaa ja ainutlaatuista. Odotusaikana nainen jakaa koko kehonsa toisen ihmisen kanssa. Lapsen tultua perheeseen valvotut yöt alkavat väsyttää ja lapsi herättää jatkuvaa huolta. Lapsen menetyksen pelko tulee kiinteäksi osaksi elämää ja määrittelee aikaa vanhemmuuden jälkeen perustavanlaatuisesti. Tätä voidaan toki kutsua epätasapainoisuudeksi. Se ei kuitenkaan ole yksin äitien juttu. Väite liittyy cis-normatiiviseen biologiseen lapsensaantiin. Ei saa unohtaa, että perheet ja vanhemmuudet ovat erilaisia.” M A R YA N A B D U L K A R IM , N A IS A S I A L II T TO U NI O NIN VA R A P U HEEN J O H TA JA JA K IR J O I T TA JA I I D A S O F I A H I R V O N E N Kun naisesta tulee äiti, h ä n muuttuu epätasa painoiseksi P A L S T A L L A E T S I T Ä Ä N V A S T A U K S I A E P Ä K O R R E K T E I H I N V Ä I T T E I S I I N . h ä n s a n o i i , h ä n s a n o i P R O L O G I 12 1 / 2 1 6 ylioppilaslehti
AV O K O N T TO R I Pääministeri Juha Sipilä on siitä viisas mies, että hän tietää, miten suomalaista yritystä johdetaan: kun ihmiset laittaa avokonttoriin, kaikkia on helppo valvoa, eikä kukaan sooloile omiaan. Avokonttoripuheet loppuivat ennen alkuaan, mistä seurasi syksyllä hallituskriisi, kun kaikki eivät pelanneetkaan CEO Juhan tahdon mukaan. Mutta jos jotain positiivista, niin se, että jos jotenkin hallitus olisi voinut olla nykyistä tehottomampi, niin joutumalla avokonttorin hälyyn. S E B A S T I A N T Y N K K Y S E N O I K E U S J U T T U Kun perussuomalaisten kolmas varapuheenjohtaja ja perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen potkittiin puolueesta, hän huomasi, ettei erotus mennyt aivan lain kirjaimen mukaan. Marraskuun kymmenes päivä Tynkkynen ilmoitti blogissaan, että mikäli kuun 18. päivään kello 18 mennessä häntä ei oteta takaisin, hän vie jutun oikeuteen. Ultimatum ei kuitenkaan toteutunut, vaikka deadlinet paukkuivat. Sen sijaan Timo Soini suostui viimein vastaamaan Tynkkysen puheluihin ja tammikuussa Tynkkynen vaihtoi menetetyn jäsenyytensä varapuheenjohtajanpaikkaansa – kauppamies kun on. J U H A S I P I L Ä N T U R VA P A I K A N H A K I J AT Murteensa lisäksi pääministeri Juha Sipilältä löytyi syyskuussa toinenkin inhimillinen piirre: hän toivotti turvapaikanhakijat tervetulleeksi asumaan Kempeleen-kotiinsa. Toisin kuitenkin vaikuttaa käyneen, sillä Kempeleen pakolaiskriisiin Sipilä on sen jälkeen ottanut osaa vain pitämällä kriisikokouksen, joka ei ollutkaan kriisikokous. Alkuperäissuunnitelman mukaan turvapaikanhakijoiden piti muuttaa Sipilän taloon vuodenvaihteessa. Loppiaisena oli kuitenkin hiljaista. Iltalehdelle Sipilä kertoi ”asian etenevän”, mutta samaan hengenvetoon muistutti, että asia on myös ”hyvin yksityinen”, vaikka vasta syksyllä se oli valtava mediaspektaakkeli. S O F I O K S A S E N N O B E L P A L K I N TO Suomalainen media on vuodesta toiseen väläytellyt, josko kirjailija Sofi Oksanen viimein saisi Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Tänä vuonna oli lähellä, mutta kalkkiviivoilla Ruotsin akatemia sekoitti Viron ja Valko-Venäjän traagiset Neuvosto-menneisyydet, sillä palkinto annettiin jollekin Svetlanalle. H A R M A A TA L O U S Ylioppilaslehden saamien tietojen mukaan Suomessa on yhä harmaata taloutta, vaikka poliisi luuli korjaavansa tilanteen pizzakampanjallaan. I N F O S O TA Vuoden tärkein uudissana oli infosota. Siitä paitsi twiitattiin innokkaasti, kirjoitettiin myös kirjoja. Vielä, kun sota olisi alkanut, sillä Johan Bäckman kertomassa neljän kaverinsa natopissisvitsejä ei kelpaa sodaksi kuin pahimmille infosotamaanikoille. #turpo H A L L I N TA R E K I S T E R I Hallintarekisteriä ei ajettu läpi, vaikka perustuslaki olisi antanut myöten. B U B B L I N G U N D E R : L U P A U K S E T , J O I TA L U U L I M M E K AT T E E T TO M I K S I P E K K A H Y Y S A L O N J U O K S U . Vuonna 2014 selfhelp-tähti Pekka Hyysalo juoksi suuren mediaspektaakkelin saattelemana 2,6 kilometrin matkan pitkin Turkua. Tuolloin Hyysalo lupasi, että hän aikoo tuplata juoksumatkan joka vuosi, kunnes maraton on juostu. Tänä vuonna kuitenkin oli hiljaisempaa, kunnes kävi ilmi, että Hyysalon hyväntekeväisyysjuoksu ja vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi palkitseminen oli kuin olikin järjestetty syyskuun alussa Turussa. Suureksi metafyysiseksi kysymykseksi jää siis, juokseeko aivovammainen, jos media ei sitä noteeraa? • Niin pa ljon meille luvattiin V I I M E V U O N N A T A P A H T U I V A I K K A M I TÄ , M U T T A E N E M M Ä N K U I N T A P A H T U N E E S T A , O L E M M E O L L E E T H A R M I S S A M M E S I I TÄ K A I K E S T A H Y V Ä S TÄ , M I TÄ M E I L L E L U V AT T I I N K AT T E E T T O M A S T I . Y L I O P P I L A S L E H T I K O K O S I T Y Ö R Y H M Ä N P O H T I M A A N , M I T K Ä O L I V AT V U O D E N 2 15 L U P A U K S E T J A U H K A U K S E T, J O I T A O D O T I M M E K I E L I P I T K Ä L L Ä , M U T T A T U R H A A N . Y L T Y Ö R Y H M Ä
TUUT TUUT. Euro ja 99 senttiä minuutilta. Anna koodi tai odota, että puhelu siirtyy auttajalle. Tuut tuut. ”Henkilökohtaista keskustelua auttaja puhelimessa.” No tässä on Sonja moi. ”Moikka Sonja. Mitäs sinulla on sydämellä?” Anteeks tää kuuluu vähän huonosti. Sanotko uudestaan? ”Oij! Juu kyllä. Ihan kyselin sitä vaan, et mitä sun sydämellä on, sellasta.” No mulla on vaan tosi paha olo. ”Just. Mistäköhän tää paha olo vois johtuu, onko siihen mitään sellasta tiettyy syytä vai onks se ihan yleisesti sellasta pahaa oloa? Ei oikein pysty määrittelemään sitä alkulähdettä.” No nyt on ollu ehkä vähän pahempi olo, mut on mul ollu pitkäänki tälleen jossain määrin paha olo. ”Ja nyt on sit vähän enemmän vielä? Voi että joo. Ei tunnu, ei tunnu hyvältä. Ootko sä niinku… Koetko sä olevas masentunu, onko tää sen tyyppistä? Mää vaan koitan kartottaa, minkä tyyppisestä ahdistuksesta on kysymys.” No miten nyt sit masennusta kuvailis… ”Aivan aivan, vaikee se on itsekään kuvailla välttämättä tietenkään että.” Auttaja haluaa tietää olotiloistani ja ahdistuksestani. Välillä hän mutisee jotain, mistä ei saa selvää. Vastaan, että missään ei tunnu olevan järkeä. ”Just. Voi että. Asutko sä yksin ihan vai ootko parisuhteessa? Haluutko sä kertoo tarkemmin tilanteestas? En oo parisuhteessa… Mä asun sellasessa opiskelijakämpässä. ”Just. Ja jotenki vaan tilanteet tuntuu sellaselta, että välillä vaan tulee niitä oloja, tietysti itse kullakin voi tulla niitä hetkiä ja sellasia päiviä et tuntuu et mikään ei rullaa. Tietysti se, et jos niitä on jatkuvasti, jos on niinku jatkuvasti hallitseva olotila, niin sit varmaan täytyy ruveta miettimään et mistä on kysymys. Et mitä paremmin ne pystyy pukemaan sanoiks, ni sitä paremmin saa yhteyden toiseen henkilöön, joka pystyy ehkä kenties vähän auttamaan siinä.” Sanon, että paha olo on jatkunut pidemmän aikaa. Auttaja mainitsee mielenterveystoimiston ja terapian ja alkaa puhua langanpäistä. ”Siel on isompi möntti vaan. Epämääräsenä lilluu ja sen pukeminen sanoiks on tosi tärkee juttu. Sillon sua voidaan ymmärtää.” Must vaan tuntuu et mä oon niin kauhee. ”Kauhee. Susta tuntuu et sä oot kauhee. Millä tavalla kauhee?” No jotenki sillee, että ei täs mun elämässä oo mitään, mä en osaa mitään, mä en oikeen tykkää kenestäkään eikä kukaan tykkää musta… ”Joo. Joo-o. Eli sulla on nyt sellanen tunne, että näin on asiat. Huolimatta siitä onko se totta eli se on sit toinen totta. Mutta sulla on se tunne, sul on se tunne. Tää on keskeistä, se tunne on sulle totta nyt, jos sä tunnet niin, tunne on totta. Sulle. Sen ei tartte olla muilla.” Mutta mitä jos musta tuntuu et se on muilla? ”No… se on tunne, se ei välttämättä oo niinku semmonen tosiasia siltikään heille. He voi sanoo jolleki muulle et ei pidä paikkansa lainkaan. – Ja muuta. Eli nyt ku otetaan huonommuuden tunne melkeenpä tässä. Voisko se olla sellasta? Koet ittes huonoksi, epäonnistuneeksi? Jotenki niinku et riitä itselles.” Varmaan se on sit jotain tai ainaki nyt koen et olen huono. ”Joo aivan. Ja se sitten taas onko se totta niin sitä ei kannata sillä tavalla arvioimaan niinku ulkopuolisten silmin heidän puolestaan.” Linja rahisee. Nyt en kuule. ”Mistä on kaikki saanu alkunsa, se on sulle totta. Sulla on itselläsi yksityisesti huonommuuden tunne, olipa se totta tai muille tai ei. Ja miltä osin totta. Joku voi pitää sua parhaimpana ihmisenä, minkä hän on ikänä kohdannu, mutta sulla on se tunne, et sä uskot olevas huonompi syystä tai toisesta. Mikä tähän on johtanut onkin mielenkiintonen asia. Että mistä tää tämmönen, et sä et osaa mitään, sä et öö sä et sitä ja tätä, oikein mitään ei, mistäs tää johtuu? Mikset osais?” No ei must nyt vaan… Auttaja keskeyttää. ”Voisko se olla valheellinen. Nii. Se voi olla nyt ihan valhetta. Valheellinen itsekäsitys sinulla itse itsestäs.” Mutta mistä mä saan tietää et onks se valheellinen? Auttaja neuvoo olemaan kuuntelematta muita ja kertoo, että minulla on itsetuntoongelmia. Kun kysyn, kuka minua voisi auttaa, auttaja sanoo, että pitää lähteä tutkimusmatkalle omaan itseen. Kun kysyn asiaa toisen kerran, hän sanoo, että ”nää menee tietenki sit voisin sanoo terapiasuhteen kautta”. Sen jälkeen hän haluaa tietää, onko minulla ollut koskaan mitään harrastuksia, joissa olisin ollut hyvä. Noo.. öööö.. tota. Mä joskus olin ihan hyvä tekee ruokaa, varsinki nakkikastiketta. ”Joo-o. Vau. Kaikki ei niinku osaa tämmösiä asioita. Ruuanlaitto! Tykkääksä ruuanlaitosta oikein erityisesti, onks se semmonen mistä sä tykkäät?” No mul oli näit syömishäiriöitä ni mä lopetin sen oikeestaan, tein aiemmin muille ihmisille mutta... ”Aivan! Aivan!” Sitte en oo oikeestaan tehny kauheesti mitään et ei oo sillee, mut kuka mua auttaa...? ”Täähän lähtee siitä, et lähtee terapiaan. Kerroit, et sul on syömishäiriöitä. Syömishäiriöihin sairastuu keskiarvosesti erittäin lahjakkaat nuoret naiset, jotka kerta kaikkiaan omaa vääristyneen kehonkuvan elikkä näkee itsensä laihanakin tota näkee itsensä vääristyneesti peilistä. Eli se on ihan samalla tapaa ku puhutaan et jollakin voi olla yliluuloja itsestään ni semmosiaki ihmisiä on, näkee itsensä vääristyneesti ei oo realistisia ni se on ali, ali sellanen käsitys joka on liian kriittinen sitä tutkailla. Sä tarttet siihen terapiaa. Keskiarvosesti syömishäiriöitä sairastaa kuitenki tunnetusti poikkeuksellisen välkyt, älykkäät ja lahjakkaat nuoret naiset, jotka sairastuu syömishäiriöihin. Ihan tämmönen fakta faktana.” Auttaja jatkaa. Koitan keskeyttää kaksi kertaa, mutta auttaja puhuu päälle. ”Se on niitten asioitten oivaltamista plus itsensä lopulta. Etsiä niitä hyviä puolia itsestään, aina vaan niitä.” Lopulta saan keskeytettyä. Mut mitä mä teen jos mä en vaan jaksa enää. ”Mm, no mä sanon sulle et sun täytys lähtee heti puhumaan näistä asioista.” Sanon, etten tiedä, mistä lähteä liikkeelle. Auttaja käskee menemään terveyskeskukseen. Mm no mut onks joku sellanen, et jos mä en ehi odottaa. ”No tota sä voit päättää sen tietenki niin et sä katsot nyt ensin sen jutun. Eiks ni? Ettet ajattele et et ehdi odottamaan. Kannattaa nyt ainaki K U N G O O G L E E N K I R J O I T T A A S A N AT ” T A P A N I T S E N I K R I I S I P U H E L I N ” , E N S I M M Ä I N E N H A K U T U L O S O N S O I T A . M E N I M I N E N ” 24 H A U T T A V A P U H E L I N ” . S I E L L Ä P A LV E L U J A A N T A R J O A V AT M U U N M U A S S A R U U TR A A K E L , I N K E R I J A P I R J O ” U S E I N M Y Ö S Ö I S I N ” . M I TÄ S I E L TÄ S A A ? S O I T I M M E . P R O L O G I 14 1 / 2 1 6 ylioppilaslehti
tarttua tilaisuuteen ja tuota selvittää se asia.” Mut mitä… ”Et jos tälle voidaan nyt oikeesti jotain tehdä. Tälle voidaan nimittäin tehdä, ei syömishäiriö ole mikään elinikänen leima. Nää itsetunto-ongelmat… Mitäpä jos yks kaks sulla alkaa tapahtumaan semmonen joku, et sä alat oivaltaa sieltä. Et sä alat saamaan rikkautta sisäiseen elämään. Tuntee ittes vahvemmaks. Ja sä menetät sen tilaisuuden. Nii! Yrittämällä, anna ittelles tilaisuus, ees vähän.” Mut entä jos mä en jaksa yrittää… Mitä jos mulle tulee sellanen olo, ku mä pelkään vähän et mä jotenki teen itelleni jotain? ”Nii.. nii et sä vahingoittaisit ittees? Sit sun kannattaa sit semmoses tilantees ihan niinku käytännös katsoen eihän siinä muuta sitte vaan ku sä lähet sitte päivystykseen ja kerrot vaan sen asian. Et sul on nyt sellanen olo. Sillon ne auttaa sua nopeesti. Et se on se keino.” Auttaja kertoo naurahtaen, että on varma, että minua voidaan auttaa. Hän jatkaa pitkää monologiaan ja ilmoittaa, että ”oravanpyörä pitää saada katkastua”. ”Koska mitä mitä ihmettä menetätkään jos et mee koittaa. Et voi tietää. Et jos jäät yksin sinne pyörittelee, ei oo tähänkään asti yksin pyörittelemällä näköjään muuttunu, voisko olla näin.” Nii, mä en oikein vaan tiedä, mä en… ”Nii, ihan rohkeesti! Varaa huomenaamusta aika sieltä terveyskeskuksesta ja sano et täytyy pääst lääkäriin. Toinen vaihtoehto on tietysti mennä yksityispuolen, psykiatrin ihan suoraan vastaanotolle pistää…” Auttajan ääni muuttuu puuroksi. ”Saa Kelalta kyl sit takasin.” Auttaja muistuttelee vielä psykiatreista ja terveyskeskuksista. ”Että sä oot sen lähteellä, että nyt täytyy lähteä tutkimaan että mitä tää on. Sä tarttet siihen apuu ulkopuolelta. Selvitetään sitä hommaa. Et yksin jumittaa ajatukset samassa jutussa. Huonommuuden tunteessa, jumittaa jumittaa. Ei päästä eteenpäin. Et ehkä sä vaan tarvit alotukseen sellasen avun. Ihan siihen vaan semmoseen alotukseen. Ja ehkä tääki nyt on se alotus. Ehkä, ihan hyvä alotus.” Mun pitää lopettaa ku tää on niin kallista. ”Joo totta kai totta kai! Mut tee näin! Yritä!” Kiitos moi. ”Noni kiitos moimoi!” • S O N J A S A A R I K O S K I SOITA.M E on puhelinpalvelu, joka kertoo voivansa auttaa muun muassa masennuksessa, stressissä ja epätoivossa. Palvelun minuuttihinta on 1,99 euroa. Se tarkoittaa, että 45 minuutin puhelu maksaa 90 euroa. Se on enemmän kuin suuri osa koulutetuista psykoterapeuteista veloittaa. (Esimerkiksi Helsingin Vastaamo-psykoterapiakeskuksessa psykoterapiaan pääsee 85 eurolla 45 minuutiksi.) Puhelussa kerrottu tarina ei ole totta, se on keksitty tätä artikkelia varten. Tämä on journalistin ohjeiden mukaan sallittua, jos tietoja ei muuten ole mahdollista saada ja aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä. Ylioppilaslehti näytti litteraation puhelusta Suomen mielenterveysseuran kriisipuhelintoiminnan päällikkö Susanna Winterille. ”Siitä tuli sellainen olo, että nyt on mennyt Kriisipuhelimen toiminnan periaatteisiin peilaten ihan perusasiatkin avun tarjoamisessa vähän vikaan”, Winter sanoo. ”Perusasia on, että soittaja kokee, että hän tulee kuulluksi, hän on äänessä.” Winter sanoo, että Soita.me:n auttaja teki tulkintoja ja päätelmiä muun muassa soittajan itsetunnosta ja syömishäiriöstä, joita puhelinja verkkoauttamisen eettisten periaatteiden neuvottelukuntaan kuuluvassa Suomen Mielenterveysseuran Kriisipuhelimessa päivystävä ei voisi tehdä. Soita.me ei kuulu eettisten periaatteiden neuvottelukuntaan, eikä ole tiedossa, mikä taho sitä ylläpitää. ”Päivystäjällä puhe oli usein usein tajunnanvirtaa ja suorastaan painostusta. Päivystäjä ei keskittynyt kuuntelemiseen eikä tilan antamiseen soittajalle. Soittajan kriisi ei ollut keskiössä, kuten meidän mielestämme pitäisi olla.” Winterin mukaan on myös ongelmallista, että Soita.me:n auttaja ei tarttunut soittajan itsetuhoisuudella vihjailuun juuri millään tavalla. ”Jos meillä soittaja sanoo vähänkin sen suuntaisesti, kysymme ihan suoraan, onko itsemurha-ajatuksia, onko suunnitelma valmiina, aikaisempia itsemurhayrityksiä tai onko lähipiirissä joku tehnyt itsemurhan. Teemme kartoitusta siitä, kuinka suuri itsemurhariski on.” • Soita.me on tuntem aton ”autta ja” ylioppilaslehti 15 1 / 2 1 6
H E N K I L Ö SUN OIS PITÄ NY nähä miten kauniisti peili rikkoutu yhellä iskulla. Eräänä päivänä 19-vuotias Petrus iskee valkoiset rystysensä keskelle lasia. Sirpaleet leviävät kaikkialle. Ihmiskoe on alkanut ja se on yksinkertainen: Petrus ei enää katsoisi peiliin. Petrus on määrittelemättömän laitoksen vastahakoinen asukas – ja 37-vuotiaan filosofi Heikki A. Kovalaisen maaliskuussa ilmestyvän Mädän elämän alkeet -romaanin päähenkilö. Kauan sitten eräänlaisen peilikokeen teki myös esikoiskirjailija Kovalainen itse. Tosin siinä missä Petrus rikkoo lasia vuonna 2016, kahdeksantoistavuotias Heikki yksinkertaisesti kieltäytyi katselemasta kuvajaistaan Lapinjärven siviilipalveluskeskuksessa. ”Ajatuksena oli lähteä liikkeelle kokeesta. Ihan todellisuudessa lakkasin siellä katsomasta peiliin”, Kovalainen kertoo kotikaupungissaan Tampereella. Hän eli sivarikeskuksen peilejä vältellen kolmisen viikkoa ja kirjoitti samalla romaanikäsikirjoituksensa ensimmäisen version. ”Idea sai alkunsa aikanaan omista pohdinnoista siitä, että me emme tiedä miltä me näytämme ulospäin. Siitä, että meidän ulkonäkömme kuuluu sellaisessa simppelissä mielessä muille.” Silti Kovalaista ei voi kuulemma kutsua pöytälaatikkokirjailijaksi. ”Kirjotin sitä itselleni ja muutamille ystävilleni. Tein kappaleet kotikonstein ehkä kymmenelle kaverille.” H EIKKI KOVA L AIN EN oli ajatellut, että kirja jäisi pienen piirin salaisuudeksi. Mutta opiskellessaan Kriittisessä korkeakoulussa vuosina 2013–2015 hän ei erääseen tapaamiskertaan mennessä ollutkaan ehtinyt kirjoittaa uutta proosaa. Jäljelle jäi vain yksi vaihtoehto: laitoksessa itsensä ja maailman välistä suhdetta auktoriteettikammoisella uhmalla löylyttävän pojan, Petruksen, olisi palattava tulevaisuuteen. Kun Teos-kustantamo kiinnostui tekstistä, Kovalaisen piti opetella uudelleen kadotettu taito: teinin tapa ajatella. Kielen oli löydyttävä jälleen. Kielen, joka oli sujunut aikoina, jolloin Kovalainen ei ollut kuullutkaan filosofi-runoilija Ralph Waldo Emersonista, jonka esseistä minuuden ja maailman välisenä vuoropuheluna hän tulisi kirjoittamaan filosofian väitöskirjansa. Silloin myös Harvardin tutkimusvierailu ja Kovalaisen idolin, filosofi Stanley Cavellin kanssa käydyt keskustelut kiinalaisessa ravintolassa olivat siintäneet kaukana tuntemattomuudessa. Kuten sekin kesäkuinen päivä vuonna 2012, jolloin hän tapaisi tulevan vaimonsa Rauhaniemen kansankylpylän avantouintikauden päätösjuhlassa Tampereella. Mutta vaikka elämässä oli tapahtunut paljon, ei esikoisen teksti tuntunut vieraalta melkein 20 vuoden jälkeenkään. ”Ei tässä kirjassa ole sellasia lauseita, joiden kohdalla olisin miettinyt, että paska lause, laitan toisen – pystyn synnyttämään loputtomasti lauseita tämän kieligeneraattorin näkökulmasta.” AIK A N A A N , kun Kovalainen oli saanut teoksensa loppuun, hänestä tuntui siltä, että hän oli kirjottanut siihen kaiken. ”Jos sitä ajattelee niin alkaa melkein itkettää, sillä nyt se olisi sula mahdottomuus – jos kaikki ajatukset pitäisi nyt laittaa yhteen kirjaan, niin siitä tulisi 5000 sivua pitkä eikä se olisi mahdollista”, hän sanoo ja miettii hetken. ”Vaikka kyllä haluaisin vieläkin yrittää.” Kovalainen on jo aloittanut seuraavan kirjansa työstämisen. Siitä ei kuitenkaan todennäköisesti tule 5000-sivuista eeposta aikuiseksi kasvaneen kirjalijan kaikista ajatuksista, vaan kokeellinen teos satavuotiaan Suomen identiteetistä ja elämänmenosta. Kovalainen aikoo jäljittää aineistopohjaisessa romaanissaan suomalaisen kansan äänen. Nettikeskusteluista. ”Teen äänen eläväksi romaaniksi, karuja yksinpuheluja käyväksi Leviathaniksi.” Karua yksinpuhelua käy myös esikoisromaanin Petrus. Yli puolet teoksesta on uutta materiaalia, mutta jotain vanhaakin on päässyt mukaan. ”Muistan, kuinka sanoin lukiossa yhdelle kaverille, että haluan näyttää rumalta, koska maailmassa on jo tarpeeksi kauniita ihmisiä. Nyt kun kirjoitin uudelleen, sinne ilmaantui sama lause.” • V E E R A V O U T I L A I N E N K U N K U S T A N T A M O K I I N N O S T U I H E I K K I A . K O V A L A I S E N E S I K O I S R O M A A N I S T A L Ä H E S 2 V U O T T A K Ä S I K I R J O I T U K S E N K I R J O I T T A M I S E N J Ä L K E E N , H Ä N E N O L I O P E T E L T A V A U U D E L L E E N T E I N I N T A P A A J AT E L L A . Ä l ä k atso peiliin
” MISSÄ TA H A NSA R ASISMIA tai vastuunpakoilemista tapahtuu, niin se koskettaa kaikkia ihmisiä”, sanoo ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen. Hän ei tällä kertaa puhu viime aikojen tapahtumista Suomessa tai Euroopassa, vaan siitä, mitä sattui Rechnitzin linnassa Itävallassa vuonna 1945. Paikallinen paronitar järjesti illalliskutsujensa päätteeksi kahdensadan juutalaisen joukkoteloituksen. Syyllisiä ei koskaan saatu vastuuseen teosta. Tämä on lähtökohta Nobel-palkitun itävaltalaiskirjailija Elfriede Jelinekin näytelmässä Rechnitz (Tuhon enkeli). Tammija helmikuussa se esitetään Kiasmateatterissa Iivanaisen ohjaamana. Tampereella Rechnitziä esitettiin jo viime vuonna. Kritiikit olivat ylistäviä: Rechnitz saa yleisönkin tuntemaan ylpeyttä siitä, että jotain näin erilaista uskalletaan ja osataan tehdä, kirjoitti Maria Säkö Helsingin Sanomissa. EH K Ä A RVIOILL A oli oma osansa siinä, että alkujaan lieksalais-kuopiolaista Iivanaista pyydettiin viime vuonna Teatteri Jurkan taiteelliseksi johtajaksi. Hän aloitti työnsä vuodenvaihteessa. Jo ennen Rechnitziä 35-vuotias Iivanainen tunnettiin vahvoista ohjauksista, joiden henkilöhahmot ovat olleet äärimmilleen viritettyjä. ”Ihmisen hirviömäisyys on minusta kiinnostavaa. Silloinkin, kun yritän tehdä jotain sympaattista, lopputulos heilahtaa enemmän kauhun puolelle”, Iivanainen toteaa. Kyse ei ole vain estetiikasta. Ohjaaja ja käsikirjoittaja haluaa henkilöidensä ja teostensa asettuvan nykyajan kuviksi, kommentoivan ja keskustelevan. Jurkan tulevissa produktioissa hän aikoo kannustaa muitakin tekijöitä tarttumaan ajankohtaisiin aiheisiin. IIVA N AIN EN ei ole ainut poliittinen teatterintai taiteentekijä tällä hetkellä. Muun muassa Susanna Kuparisen Valtuustoja Eduskuntanäytelmät ovat kommentoineet viime vuosina kipakasti päivänpolitiikkaa. Sofi Oksasesta on tullut paitsi menestyskirjailija myös poliittinen kommentaattori. Juuri nyt kirjailija Laura Lindstedtin joulukuussa pitämä Finlandia-puhe tuntuu sähköistäneen ilmapiiriä siinä määrin, että taiteilijoiden puheenvuoroja pyritään jopa suitsimaan: sanotaan, että kun on valtion rahoilla eletty ja tehty, niin ei saisi kritisoida. Mitä Iivanainen tästä ajattelee: onko politiikka palannut teatterilavoille? ”En näe asiaa niin, että politiikka olisi jossain vaiheessa poistunut näyttämöltä. Koko ajan on tehty eri tavoin poliittisia ja yhteiskunnallisia esityksiä. Ehkä media haluaa tällä hetkellä nostaa tämän puolen esiin. Lindstedtin puheen herättämät reaktiot ovat kyllä kiinnostavia.” Kaikkia taiteilijoita ei kuitenkaan voi Iivanaisen mielestä velvoittaa poliittiseen keskusteluun tai kannanottoihin. ”Silti on tärkeää tarkastella omaa toimintaansa kriittisesti, vaikeneeko jostain siksi että pelkää joutuvansa turbulenssiin”, hän sanoo. IIVA N AIN EN on itsekin vältellyt joitain aiheita aiemmin, tosin ehkä tiedostamattomasti. Mistä hän sitten aikoo kirjoittaa, jos ei halua enää vaieta? ”Tällä hetkellä minua kiinnostaa yrittäjyys ja se, miten siitä juuri nyt puhutaan. Myös omassa perhetaustassani ja lähipiirissäni on yrittäjiä, ehkä teema on siksi läheinen.” Projekti on kuitenkin vielä kesken, eikä siitä voi kertoa liikaa. Jurkkaan on tänä keväänä tulossa useita esityksiä, joissa ajankohtaisia teemoja käsitellään yhden ihmisen kokemuksen kautta. Monessa on kyseessä elämän rajallisuuden, jopa surun tai trauman kohtaaminen. Intiimi huoneteatteri on uuden johtajan mielestä sellaiseen hyvä paikka. ”Mikään teatteri Suomessa ei ole samalla tavalla syli kuin Jurkka, se on ihanaa.” Kruununhaassa sijaitsevassa teatterissa on vain 56 paikkaa. Näyttelijät ovat usein alle metrin päässä katsojista. • V E N L A R O S S I T E AT T E R I J U R K A N U U S I T A I T E E L L I N E N J O H T A J A H I L K K A L I I S A I I V A N A I N E N L U O N Ä Y T TÄ M Ö L L E H I R V I Ö I TÄ , M U T T A H A L U A A O T T A A K AT S O J AT S Y L I I N . Hirviöiden jä ljill ä L A U R A M A T I K A I N E N H E N K I L Ö
VIIMEKS OLI HAUSK A A VUONNA 2006 T E K S T I O S K A R I O N N I N E N K U V A T J U S S I S Ä R K I L A H T I Suomenrinteen marketin Ravintola Häränsarvi on kylän kohtauspaikka ja sen Scanburger EU:n pohjoisin pikaruokala. 18 1 / 2 1 6 ylioppilaslehti
JOS H A LUA A N UORG A MIIN, on ensin ajettava pohjoiseen niin kauan, että Suomi loppuu. Sitten on käännyttävä vielä kerran oikealle. Täältä katsottuna Rovaniemi on etelää, eikä oikein mikään pohjoista. On tammikuinen perjantai, eikä asuntolaviikonloppu Saamelaisalueen koulutuskeskuksella Inarissa kiinnosta Lada Suomenrinnettä. Hän istuu grafiitinharmaaseen Volkswagen Passatiin ja lähtee ajamaan. On helpompi tulla kotiin. Lada, 20, muutti Nuorgamiin nelivuotiaana. Hän syntyi Murmanskissa, sitten äiti avioitui kuudennen polven kauppiaan kanssa. Suomenrinne asui kylällä koko vuosituhannen alun, kunnes lähti Rovaniemelle lukioon. Ylioppilasjuhlien jälkeen kutsuivat Indonesia ja Australia. Viime huhtikuussa oli edessä paluu kotiin. Kesä Nuorgamissa ja isän kaupassa. Silloin, kesällä, Nuorgam elää. Silloin eteläsuomalaiset ajavat Suomen loppuun nähdäkseen keskiyön auringon. Silloin etelään muuttaneet kyläläiset tulevat takaisin, soutamaan lohta halajavia turisteja Tenolle. Nyt on toisin. ULKO N A on kuusi astetta miinusta. Jos päivä olisi kylmempi, kirpakan ja vihlovan pakkasen välimaissa, Nuorgamin kaupan edessä seisovat autot hyrräisivät tyhjäkäynnillä pihassa ostosten teon ajan. Lähes kaikki ovat Norjan kilvissä. Nuorgam on yhden raitin kylä. Kun saapuu Utsjoelta päin ja kyltti toteaa, että vajaan 200 asukkaan Nuorgamissa ollaan ja rajoitus putoaa viiteenkymppiin, ikkunoista virtaa ohi kaksi ruokakauppaa, kaksi bensiiniasemaa, kaksi rakennustarvikekauppaa, kaksi porotuotekauppaa, vaateliike, autokorjaamo, Alko. Katuvalot, pyörätienpätkä, Lomakeskus parkkipaikkoineen. Ja sitten yhtäkkiä pieni kyltti, joka kertoo, että ollaan valtakunnanrajalla. Norja ei tee numeroa itsestään, sanoo vain, että Finnmarkin fylkessä ollaan ja ajovaloja pitää edelleen käyttää päiväsaikaan. Vain liikennemerkkien fontit ja värit paljastavat, että tuohon se Suomi loppui. Kun Nuorgam horrostaa, jopa 97 prosenttia Suomenrinteen marketin asiakkaista on norjalaisia. (Ja kertaostos lähes nelinkertainen verrattuna keskimääräiseen markettiin.) Heitä tulee kaikkialta Finnmarkista. Nuorgamiin saapuu ostoksille koko lääni. Pohjoisessa parinsadan kilometrin ajo ei ole mitään. Pääsiäiseksi Finnmarkin 36 000 norjalaista ostavat jopa 5 000 kiloa jauhelihaa, joka kaupan täytyy jauhaa itse, sillä niin suurien määrien tuominen vakuumipakkauksissa on mahdotonta. (Lisäksi norjalaiset haluavat lihansa palvelutiskeiltä.) Muslimiasiakkaitakin käy Norjan Kirkkoniemestä, vajaan parin sadan kilometrin päästä, sen verran, että kauppaan kannattaa tilata Oulusta halal-lihaa. Toisaalta kaupankin työntekijät ovat Suomen lisäksi Venäjältä, Kuubasta ja Keniasta. Kun Nuorgam ei pääse maailman luo, maailma on tullut Nuorgamiin kuin mihin tahansa Eurooppaan. Paikallisia on niin vähän, että heidät tuntisi, vaikkei olisi kassalla töissä. Mutta jos on, kuten Suomenrinne välillä, oppii äkkiä, mitä tupakkaa kukin ostaa kun on rahoissaan ja silloin kun ei ole. Mutta muuten kauppa näyttää samalta kuin muutkin kaupat. Sen yhteyteen rakennettu ravintola on kylän sydän. Samanaikaisesti huoltoaseman kahvila ja lounaspaikka, jossa törmää ihmisiin ja kuulee hyvin äkkiä, mitä on tapahtunut. Jos on tapahtunut. ” TÄSSÄ KÖ SE NYT O N ” , Lada mutisee ja kurvaa Passatin oikealle, lumiselle pihatielle. ”Viimeks mie ajjoin pimmeessä ohi.” Tien päässä on rinteeseen rakennettu kaksikerroksinen talo, pieni farmari-Volvo. Alakerran oven edessä seisoo vaaleahiuksinen nainen tupakalla toppatakki päällään. Janika Tapio, 26, oli huomannut Snapchatistä Ladan saapuneen kylille ja soitellut iltamenoista. Jaloissa pyörii husky, hangessa on narussa kaksi muuta koiraa, toinen liki vyötärökorkuinen malamuutti, toinen pienempi sekarotuinen, lumen ja talven valkoharmaita kaikki kolme. Love Makes a House Home, toivottaa eteisen kaunokirjaiminen sisustustarra tervetulleeksi, mikron kokoinen valmistakka loimottaa lämmintä alakertaan, husky ja pörröinen kissa pyörivät jaloissa. Lada marssii suoraan keittiöön. ”Otatteko kahvia?” On perjantai, mikä normaalisti olisi yhtä kuin 24 olutta per henkilö. Mutta Janikalla on seuraavana päivänä töitä, Ladalla taas on tammikuun kestävä detox (tosin tupakkaan hän on sortunut heti Nuorgamiin palattuaan). Televisiossa pyörii Suomen Venla-gaala, mutta eteisen ja olohuoneen välikön seinästä pistävä kello on tunnin vähemmän kuin lähtiessä. Ihan siksi, ettei Janika mene sekaisin työajoissaan. Janika on asunut Norjan puolella Polmakissa syyskuusta. Hän vaihtoi Nuorgamista ja Utsjoelta lähihoitajaksi ja muutti kaksikerroksisen punaisen talon kellarikerrokseen vuokralle. 20 1 / 2 1 6 ylioppilaslehti
Työpaikka on parinkymmenen kilometrin päässä Tanan kyläkeskuksessa. ”Mähän en ole osannut ruotsia koskaan. Kouluaikoina oli meininki, että ei ruotsi voinut vähempää kiinnostaa. Mulla ei ollut mitään hajua lähihoitajan sanastosta, mutta käytännössä oppii. Kun näät, niin ymmärrät. Nyt verotoimistossa voi käydä ilman tulkkia. Ne vastaa englanniksi siellä, mutta sanon, että puhukaa vaan norjaa”, Janika sanoo. ”On se perseestä, että kun norjalaiset tulee kauppaan, niin ne automaattisesti puhhuu norjaa”, Lada komppaa. ”Mullekin on monta asiakasta suuttunut, kun en osaa selittää jotain norjaksi, vaikka osaisin englanniksi. ’Eikö täällä kukaan osaa norjaa?’” hän imitoi. ”Me ollaan norjalaisia varten täällä. Kun isä palkkaa ihmisiä, eka vaatimus on ruotsin kielen taito.” Ei tarvitse olla paikallinen ymmärtääkseen, miten paljon Utsjoen kunta, johon Nuorgam kuuluu, on naapurimaansa armoilla. Rajakaupan lisäksi Norja työllistää noin kymmenen prosenttia utsjokelaisista. Moni nuorgamilainen on jättänyt Suomen ja siirtynyt pari kilometriä rajan taa: rahan takia, oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin, Utsjoki on rajakunta, mikä tarkoittaa, että sillä on omanlaisensa verobyrokratia. Virkamies saattaisi kutsua kahden maan verotuksen ja sosiaaliturvan väkisin yhdistämistä haasteelliseksi, mikä olisi vähättelyä. Jos suomalainen asuu Suomessa, mutta on töissä Norjassa sairaanhoitajana, hän maksaa veronsa Utsjoelle, mutta sen lisäksi 10 prosenttia sosiaaliturvamaksuja Norjaan. Se nostaa veroprosenttia helposti pitkälle yli neljänkymmenen. Kun muuttaa rajan toiselle puolelle, siirtyy kokonaan Norjan verotuksen, sosiaaliturvan ja terveydenhuollon piirin. Ja mikäs siinä, sillä rahalleen saa vastinetta. ”Jos meet päänuppi auki Tanaan, niin kyllä ne tosi äkkiä laittavat Kirkkoniemeen keskussairaalaan. Ovat tosi tarkkoja, varsinkin, jos jotain on kolahtanut. Ne ei ota riskejä, koska Norjassa lääkärit joutuu tosi kovaan vastuuseen”, Janika sanoo. ”Mäkin olen hoitanut asiakasta, joka on vammautunut lääkärin tekemästä virheestä, ja se on nykyään kunnan rikkain.” Toinen syy muuttoon on se perinteisempi: Norjassa on Norjan palkat. Suomessa lähihoitaja saa keskimäärin 12 ja puoli euroa tunnilta. Janika tienaa tällä hetkellä 176 kruunua eli kahdeksantoista euroa. Kun hän käännättää lähihoitajanpaperinsa Helsedirektoratetille, paikalliselle Valviralle, joka valtuuttaa Norjassa työskentelevät terveysalan työntekijät, palkka nousee reiluun 200 kruunuun, nykykurssilla noin 21 euroon. Palkat ovat olleet vieläkin paremmat, mutta öljyn romahtaneen hinnan takia Norjan kruunu on romahtanut. Euro on vahvistunut vuodessa yli 12 prosenttia kruunuun nähden. ”Jos otat Suomen tilille palkan, siitä saattaa lähteä monta sataa euroa. Jos jotain tarvitsee maksaa Suomen puolelle, mä vain siirrän könttäsumman Suomen tilille.” Kahvit on juotu, venlat ja kymppiuutiset loppu. Janika ja Lada tulevat pihalta tupakalta. ”Meille on luvattu pitää baari auki!” Janika sanoo. ”Mie laitoin viestin baarityöntekijälle, että täältä oltais tulossa.” Siinä eivät detoxit tai aamutyöt haittaa. Nuorgamin kylän oma baari on ollut kiinni kaksi vuotta. ”Täällon silleen, että lähdetään vaan. Ihan sama jostain aikatauluista. Ei meillä ole kuin aikaa”, Lada sanoo. ”Jos joku on lähdössä, sitä pitää käyttää hyväkseen. Mekin lähdettiin Vardöön kerran kuskeiksi yhdeltä yöllä, kun kysyttiin, lähdettekö.” Vardön kaupunkiin on 160 kilometrin matka. ”Sitten matkalla tempaisin kännit ja aamulla töihin. Mutta on vaan mentävä.” Baari on Suomen ja EU:n pohjoisin, nimeltään Rastigaisa. Se sijaitsee Utsjoella. Sinne on 50 kilometrin ajo. Se ei tunnu missään. Ja sitä paitsi: nykyinen tiekin on levennetty. TOPPATA KIT vedetään niskaan. Janika istuu Volvon rattiin, Lada Volkkariin. Keuloihin kiinnitetyt lisävalot syttyvät ja autot kurvaavat takaisin Suomea kohti. Ensin läpi Polmakin kylän. Sitten jarrutus tullille, viiteenkymppiin ja kolmeenkymppiin. Suomen puolella ei ole ollut rajavartijoita pariinkymmeneen vuoteen. On Norjan vastuulla, ettei rajaa ylitetä luvatta, vaikka tänäkin perjantai-iltana kuka tahansa voi vain ajaa yli. Toista on silloin, kun tulli on auki arkisin puoli yhdeksästä viiteen. Sen ansiosta Nuorgam ei ole norjalaisten Tallinna, ei ihan. Elintarvikkeita ja viinaa kyllä kannetaan rajan yli, lihaa saa tuoda kerralla vain 10 kiloa, olutta 19 pikkutölkkiä. Kuitenkin, kiitos kahden raja-Alkon, Utsjoella myydään alkoholia niin paljon, että jokaisen kuntalaisen tulisi juoda yli litra puhdasta alkoholia, noin kolme Koskenkorva-pulloa joka viikko. Kun palkkapäivä koittaa kuun ensimmäisenä tai kahdentenatoista, tullissa saattaa törmätä tarkastukseen. ”Kyllä kaikki heti tietää ja kertoo, jos on tarkastus”, Lada sanoo. Suomeen saapuminen tuntuu jopa juhlalliselta verrattuna vähäeleiseen Norjaan. Suuri tähtikyltti toivottaa tervetulleeksi: Suomi Suopma Finland. EU. Yhtäkkiä bruttokansantuote asukasta kohden putoaa puoleen, valuutta muuttuu, hiihdossa hävitään. Päivisin syödään kaksi lämmintä ateriaa, eikä leivälle laiteta makeaa. YleX soi, kylän katuvalot vilisevät ohi ja autot kaartavat kaupan pihaan, Nuorgamin ”torille”. On kello yksitoista perjantai-iltana, mutta K-Marketin valomainoksen ja bensiiniaseman katoksen kajossa on hiljaista. Ihmisiä ei näy, ainoat vieraat autonvalotkin lipuvat kaukana Tenon vastarannalla. Saana Antikainen, 28, nojailee kaupan päädyssä teräsportaisiin kädessään Karhun tölkkilavan jämät muoveineen. Hänellä on jalassaan neonpinkit toppahousut ja tohvelit. Sen kummempaa biletoppia ei Utsjoella baarissa tarvitse. Portaiden päässä on hänen asuntonsa, yksi kolmesta kaupan työntekijöitä silmälläpitäen rakennetusta yksiöstä. Ladan isä on Saanan pomo. ”Kalijaa? On kylymiä”, hän tervehtii ja nousee Ladan kanssa Janikan autoon. Volkswagen jää parkkiin. SA A N A tuli Rovaniemeltä Nuorgamiin neljä vuotta sitten, mutta ensimmäinen kaamos on päättymässä vasta nyt. Hän on ollut neljä kesää kaupalla töissä ja nyt ensimmäistä kertaa talven. Syyskuussa kesäsesongin päätteeksi kylässä hohkaavat kesäasukkaiden perävalot, mutta talvi, se on todellinen mittari, sillä ilman Golfvirtaa täällä ei asuisi kukaan edes kesällä. Jos laittaisi Helsingin kaikki kadut jonoon Rautatieasemalta pohjoiseen, 1 119 kilometriä veisi Ivalon ja Inarin puoliväliin. Siitä taas on vielä hieman alle 200 kilometriä Nuorgamiin. Toiseen suuntaan ajamalla Moskovakin on lähempänä Helsinkiä. Mutta joskus kylä oli vieläkin kauempana. Suomen kautta Nuorgamiin on päässyt vasta viitisenkymmentä vuotta. Ennen sitä kylä oli kyllä Suomea, mutta sinne oli kierrettävä autolla Norjan kautta. Ensimmäinen tie Utsjoelta Nuorgamiin aukesi vuonna 1968, kuusi vuotta Suomenrinteen kaupan avaamisen jälkeen. Tien varrella oli aitoja ja portteja. Sitä seuraavina vuosina kärrypolusta kasvoi hiljalleen vuonna 1971 avattu pikitie. Oli pakko, sillä rekat tuppasivat ajamaan porttien läpi. Kylällä pärjättiin omavaraistaloudessa, jokaisella talolla piti olla lehmä ja lampaita, monilla hevonenkin. ylioppilaslehti 21 1 / 2 1 6
Nuorgamiin on aina kiva palata, sanoo Lada Suomenrinne.
Norjan puolella ajetaan rajoitusten mukaan, sillä jo kuuden kilometrin ylinopeudesta voi saada 200 euron sakot.
Hädin tuskin valoon riittäneet sähköt saatiin Norjasta vuonna 1958. Lada kertoo, kuinka vielä hänen kouluaikoinaan vanhasta koulurakennuksesta saattoivat kovilla pakkasilla katketa sähköt. ”Sitten pelattiin lautapelejä kynttilänvalossa.” Luonnon armoilla täällä ollaan yhä. Aurinko ei nouse näillä leveyspiireillä marraskuun lopun ja tammikuun puolivälin välillä kertaakaan. Kylä sijaitsee pohjoisrinteessä, joten tänne paistaa ensimmäisen kerran vasta helmikuussa. ”Kaamos ei ole paha, kovat pakkaset on. 35 ja siitä ylöspäin alkaa olla sellaisia, ulkona pärjää vielä, mutta starttaako auto, no eipä starttaa, soitanpa töihin. Takkaa pitää lämmittää koko päivä, että pysyy kämppä lämpöisenä. Kerran minulla jääty vessanpönttö”, Janika sanoo. Toisaalta Jäämeri on lämmittämässä 30 kilometrin päässä. Siksi Nuorgamissa on usein lämpimämpää kuin Utsjoella, muusta PohjoisLapista puhumattakaan. Nytkin koko muu Suomi kärvistelee kovissa pakkasissa, mutta Nuorgamissa on miinusta vain muutama aste. Sanotaan, että se, joka selviytyy kahden kuukauden kaamoksesta ja helmikuulle jatkuvasta hämärästä täällä Suomen reunan autiudessa ja jaksaa odottaa jäidenlähtöä vapun yli, ei lähde kylästä kulumallakaan. NYT TIE on tyhjä ja hiljainen. Volvon valoissa hiljainen lumisade on kuin aavemainen, tyhjyydellä täytetty pyrypallo. Nopeusmittari nousee satasen tuntumaan. Kun matkat ovat pitkiä, niitä pitää lyhentää itse. Poliisi varmasti tietää, miten Lapissa ajetaan, mutta kiinnijäämisen riski on pieni. Tähän aikaan lähin päivystävä partio on 210 kilometrin päässä Ivalossa, eikä saavu Nuorgamiin edes arvokkaammissa myymälävarkaustapauksissa. Ja jos joku ajaa juovuspäissään, hänen on helppo väittää aloittaneensa juomaan vasta sen jälkeen, kun poliisi on hälytetty. ”Meillä on täällä omat paikalliset noppeuvvet, tietenkin. Utsjoelle on 45 kilsaa, me ajetaan sinne vartissa. Rajoitus on 80, mutta ei kukaan aja kahdeksaakymppiä, paitsi turistit”, Lada sanoo ja jatkaa sarkastisesti, ”paitsi että ne ajaa vielä hiljempaa, kun on pakko kattoo miten kaunis Tenojoki on.” Mutta Nuorgamille sokeutuu, kuten mille tahansa muulle paikalle. Kaamoksen syvä siniharmaa ei tunnu miltään, eikä sitä edeltävä taivaan ja lumisen metsän rajaton harmaa, ei kesän loputon valo. Edestä kajastavat ensimmäisen vastaantulijan valot. Ne ovat linja-auto Eskelisen, joka lähtee Nuorgamista Rovaniemelle joka aamu kymmentä vaille viisi. Eskelisen bussi on Ladan mukaan ainut ”ihmismäinen” väline päästä Nuorgamiin ilman omaa autoa. Toinen vaihtoehto on postiauto, jolla matka Rovaniemelle kestää 13 tuntia. (Matkaa on 500 kilometriä, saman verran kuin Helsingistä Kokkolaan.) Nyt näyttää, että bussi ajaa pääteasemalleen tyhjänä. ”Kyllä mie tsiigasin aina turisteja kesällä, että nyt on kyllä hyvännäköinen poika. Harmi vaan, etten nää ennää toista kertaa”, Lada sanoo. Entäs Tinder? ”Norjalaisia. Ei toimi”, Lada sanoo. ”Sitten on lähiseudun poromiehiä”, Saana jatkaa. ”Älä ota ikinä naapurikylän poikia, ei toimi, testattu, ei”, Lada sanoo. ”Ja kun ne on sen näköisiä, että ne on oikeasti poromiehiä. Kaikissa kuvissa karvalakki päässä, punainen turvonnut naama ja kelekka”, Saana sanoo. Kun Nuorgamin ainut baari, Staalonpesä, suljettiin omistajan kuoltua, ulos on ollut lähdettävä joko Rastigaisaan tai Norjan puolelle Tanan Blue X:ään. Se on pistävän sinisillä valoilla, kristallikruunuilla, valkoisella nahkalla ja lasereilla huikentelevan ja scifi-mauttomaksi somistettu klubi. On Nuorgamin jengi, joka kyllä käy Utsjoella, kun ei muuallekaan pääse, mutta liikenne ei ole kovin vastavuoroista. ”Harvemmin me utsjokelaisia halutaan edes kutsua mihinkään. Me ei kauheesti tykätä, me ollaan sillä tavalla vähän rasisteja. Kaikki pikkukylät on”, Lada sanoo. ”Karigasniemi on oma porukkansa, Utsjoki on ja Nuorgam. Onnellisten ihmisten kylä, meillä on sellainen Facebook-ryhmäkin. Utsjokelaiset on vähän epämääräisiä. Karigasniemeläisillä on ongelmia, ne on kovia tyyppejä, känkstoja. Sitten on inarilaiset, ne vaan on.” ”Utsjokelaiset vittuilee. Nuorgamilaiset on avoimempia, ne kyselee ensin ja vittuilee sitten, jos on aihetta”, Saana sanoo. TIE KUMPUILEE pitkin Tenon-törmää. Vasemmalle puolelle kohoavaan rinteeseen jää kauniisti valaistu talo omaan ylvääseen yksinäisyyteensä. Siellä asuu kihlattuineen poromies Aslat-Jon Länsman, 28, jonka kolmiviikkoinen poika on nuorin nuorgamilainen. Hän oppii kotikielenään pohjoissaamen. Nuorgamiin syntyy maksimissaan muutama lapsi vuodessa. Kylällä olevalla ala-asteella on tällä hetkellä 14 oppilasta, jaettuna suomenja saamenkielisiin luokkiin. Aslat-Jonille oli ollut lapsesta asti itsestään selvää, että hänestä tulee poromies. Pari vuotta sitten hän osti osan isänsä tokasta ja alkoi hoitaa sitä tunturissa perinteisin saamelaisin opein. Sen lisäksi hänellä on erämatkoja tarjoava yritys. Samaa uraa hän toivoo jo nyt pojalleen. Saamelaisille poronhoito ja kalastus ovat identiteetin osa ja tapa pitää uhanalaisemmaksi ja uhanalaisemmaksi muuttuva kulttuuri hengissä. Kulttuuria uhkaa ennen muuta etelä. Nuorgamissa kun ei oikein ole mitään koulutusta vastaavaa työtä korkeakoulutetuille. Tänne voi saapua eräyrittäjäksi, kaupankassalle, rakennusmieheksi tai hoitajaksi. Siksi Ladakin – toisin kuin Kemistä Hyvinkään kautta Nuorgamiin päätynyt Janika ja puoliksi Rovaniemellä elävä Saana – haluaa sieltä pois. Kun hän sai 12-vuotiaana vuonna 2007 kotiinsa internetin, maailma muuttui samalla tavalla kuin niin monella muullakin pienen paikkakunnan nuorella. Vaikka Nuorgam oli kaukana, yhtäkkiä kaikki ihmiset olivatkin yllättävän lähellä. Berliinissä tapaamansa suomalaisen kanssa saattoi päätyä samaan aikaan Australiaan liftaamaan. Tai sitten tavata samassa paikassa lyhytikäisestä Omegle-chättiruletista tutun meilikaverin kanssa. Tai nyt seurata Hätä-Miikkaa, Elias Gouldia ja Antti Holmaa Snapchatissä kuin kaikki muutkin parikymppiset suomalaiset. Viime vuosina kylän parikymppiset miehenalut ovat innostuneet viettämään talvensa Thaimaassa. Ja ovatpa ensi kesänä mahdollisesti luvassa Nuorgamin ensimmäiset thaihäätkin. Silti paikka on opettanut nuorgamilaiset sosiaaliseen pakkoon. Kavereitaan ei voi valita. Eikä siinä ikäkään juuri merkkaa. Jos jonkun luona on viikonloppuna etkot, sinne saapuvat kaikki, jotka ovat lähdössä johonkin. Oli ikää sitten 20 tai 50. ”On mulkvisteja, joista ei tykkää yhtään, mutta kyllä me ollaan tekemisissä kaikkien kanssa”, Lada sanoo. Jos he asuisivat samassa yliopistokaupungissa, Lada, Saana ja Janika tuskin pyörisivät samoissa piireissä. Lada käy Makian takissaan aivan hyvin hipsteristä ja jakaa Instagramiin kuvia lukemistaan kirjoista, kun taas Saana ja Janika ovat selkeämmin maakunta-Suomesta. He tiedostavat sen itsekin: kun puheeksi tulee matkamusiikki, Saana naureskelee, ettei Lada halua kuunnella mitään Sonata Arcticaa tai Klamydiaa, jota hänellä on puhelimessaan. Toisaalta Lada kertoo, kuinka hänkin oli joutunut laittamaan toisena lukiopäivänään Rovaniemellä mekon ja huulipunaa, kun oli ensimmäisenä päivänä huomannut, kuinka kaikilla muilla oli ”jotain vitun Chanelin hajuvettä”. Helsingissäkin hän kävi ensimmäisen kerran kunnolla vasta lukioikäisenä. 24 1 / 2 1 6 ylioppilaslehti
Syksystä asti Lada on asunut Jeeran asuntolassa Inarissa, jossa hän opiskelee vuoden pohjoissaamen kieltä ja kulttuuria, kun ei muutakaan tähän hätään keksinyt. Keväällä hän aikoo hakea Aaltoon ja Lahden Muotoiluinstituuttiin opiskelemaan valokuvausta ja lähettää kesää varten työhakemuksia Islantiin. Lada sanoo, että Nuorgamiin on kiva palata. Viime keväänä hänen tullessaan Australiasta pari ensimmäistä kuukautta menivät hyvin. Sen jälkeen Saana joutui kuuntelemaan koko ajan enemmän valitusta tupakkatauoilla. ”On täältä pakko päästä pois, jos on nuori ja kaipaa elämäänsä menoa ja ihmisiä, kun täällä niitä ei oo kuin kesäisin”, Lada sanoo. ”Kaikki kaverit oli Rollossa, meillä on yhteinen WhatsApp-ryhmä, laittoivat vaan kuvia sieltä keikoista. Oli Juno, oli Gasellit. Ihan mahtavia menohommia. Ite olin täällä, töissä tai sitten korkeintaan Blue X:ssä.” ”LISSÄ Ä kalijaa takapenkille?” Saana keskeyttää. ”Saanalla on nuorgamilainen tahti päällä”, Lada nauraa. Nuorgamilaisella tahdilla tarkoitetaan hänen mukaansa sitä, että juo kaksi kerrallaan. Eikä se katso paikkaa. Niin Lada kertoo tehneensä käydessään viime kerran Kallion baareissa kavereidensa kanssa. ”Nuorgamissa on sellainen periaate, että jos joku alkaa ryypätä, niin uskovaiset ja evväät on yhteisiä. Ei täällä oo kenenkään omia kaljoja tai muutakaan”, Saana sanoo. Lada: ”Ei täällä kukkaan tuu silleen, että sie joit kaks kaljaa. Niinku Rovaniemellä, että maksa mulle viis euroa. Tai autot, niin ei täällä kukkaan bensarahhaa pyydä.” Janika: ”Se on kuski, joka jää viimeiseksi.” Lada: ”Kesällä toimii se, että aloittaa juomisen heti, kun pääsee töistä, niin ei tarvii ikinä olla kuskina. Tai niinkun yks juhannus. Oli boolia, otin sitä heti kun työt loppui.” Saana: ”Mie olin viime juhannuksena töissä, satutko muistamaan. Meikäläinen oli sen sunnuntain töissä, neljä tuntia kiska auki. Kaikki muut tulee tuhannen krapulassa, että onko sulla kalijaa. No on!” Lada: ”Se oli kyllä rankka se juhannus.” Saana: ”Nuorgamissahan on neljän päivän juhannus. Vähintään. Joillain se kestää viisi tai kuusikin päivää. Riippuu vapaapäivistä.” Lada: ”Jos niistäkään.” Saana: ”Aamusta heti kun avvaat silimät, rupeet juomaan. Sitten sää ossaat vaeltaa sinne tiettyyn paikkaan, mihin koko kylä kokkoontuu. Siellä on kaikki ja kaikki juo. Sinne on saattanut osa sammua, mutta nekin herrää kun sinne mennään.” UTSJOEN kylä näyttää siltä, millaiseksi Alaskan kuvittelisi. Nelostien molemmat puolet leviävät kentäksi, jonka päälle ripottelee hiljalleen lunta. Ikkunoista näkyy pelkkää pimeyttä. Rajan ylittävä Saamen silta on suuri ja komea, mutta ei sitä tähän aikaan kukaan aja, sillä Tenon toisella puolella Norjassa ei asu näillä kohdin ketään. Rastigaisa on ainut auki oleva paikka, eikä sinnekään ohiajava vahingossa eksyisi. Kaikki polttavat tupakat. Saana heittää kaljatölkin lumeen ja kävelee muiden perässä terassille kolatun polun läpi baariin. Baari on sisustukseltaan kuin mikäkin villin pohjoisen saluuna, paitsi että siellä soi Laura Närhi ja asiakkaana on kaksi paikallista miestä. Karaoke on rikki. Ei tapahdu yhtään mitään. • J U T T U U N O N H A A S T A T E L T U M Y Ö S K A U P P I A S J A R I S U O M E N R I N N E T T Ä , L I H A N L E I K K A A J A E S A S I M O S T A S E K Ä E N T I S T Ä R A J A V A R T I O M I E S T Ä J A K U N N A N V A L T U U T E T T U A V E I K K O G U T T O R M I A . ylioppilaslehti 25 1 / 2 1 6
Aslat-Jon Länsmanilla on parikymmentä poroa talon pihalla turisteja varten. Loput ovat tunturissa.
Saana Antikainen on harmissaan, koska Netflixissä ei ole enää kiinnostavia dokumentteja, joita hän ei olisi katsonut.
UHANAL AINEN YKSILÖ SUOMAL AINEN PRO OSAK IR JAILI JA JO K A ISE L L A aikakaudella on luovan työn tekijöistä omat stereotypiansa. 2010-luvun kirjailijat juovat punaviiniä, syövät kasvisruokaa, ovat poliittisesti vasemmalle kallellaan, kannattavat tasa-arvoista avioliittolakia ja viettävät aikansa pääkaupungin sykkeessä ja sosiaalisessa mediassa kaltaistensa seurassa. Paitsi Joonas Konstig. Konstig syö lihaa, ajattelee, että avioliitto kuuluu miehen ja naisen välille ja viihtyy Espoossa. Ja kun hän astuu talvi-iltana Eerikinkadun Coronaan, tuohon helsinkiläisen kulttuuriväen lempikapakkaan ruskeassa duffelitakissa, vaalea tukka siististi taaksepäin suittuna, leuka sileäksi ajeltuna ja tilaa lasillisen valkoviiniä, tuntuu, että hän ei ole tullut kotiinsa. Takin alta paljastuu vaaleanruskea neuletakki ja sininen kauluspaita. Muiden asiakkaiden lököttäviin farkkuihin, nuhjuisiin villapaitoihin ja kahden päivän parransänkiin verrattuna Konstig näyttää väärään paikkaan tiputetulta toimistotyöläiseltä. Kädenpuristus on jämäkkä, silmien väliin jää ryppy. Onko se kirjailija ollenkaan? ” SE KIR JA ILIJA”, lukee Joonas Konstigin kotisivujen alaotsikkona. Mutta kyllä hän on kirjailija myös julkaistujen nimekkeiden perusteella. Esikoisteos, novellikokoelma Ahneet ja viattomat, ilmestyi 2008. Se oli sekä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana että Tiiliskivi-ehdokkaana. Novellikokoelman jälkeen Konstig on julkaissut kolme romaania. Niistä ensimmäinen, Kaikki on sanottu, sai Gummeruksen Kalle Päätalo -palkinnon vuonna 2012. Toinen romaani, Totuus naisista, ilmestyi 2013 ja uusin, heavy metal -piireihin sijoittuva Perkele, syksyllä 2015. Oman kirjoittamisensa ohella Konstig myös opettaa luovaa kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Huolimatta siitä, että kirjailijoihin liitettävät mielikuvat karisevat hänen yltään yksi kerrallaan. Kuten käsitys siitä, että kirjailijat viihtyvät pääkaupungin sykkeessä. ”Helsinki ahdistaa minua”, Konstig sanoo ennen kuin ehtii edes istahtaa Coronan nurkkapöytään. ”Elämäni parhaita asioita oli, kun sain työhuoneen Tapiolasta, eikä tarvinnut enää kävellä Kampin bussiasemalta Kaartinkaupunkiin.” Espoon Tapiolassa on myös Konstigin koti, jossa hän asuu vaimonsa ja kolmen lapsensa, kahden tytön ja poikavauvan, ”nollavuotiaan”, kanssa. Ei siis mitään taiteellista boheemielämää. Konstig on espoolainen syntyjäänkin, Tapiolan sijaan tosin Kirkkonummen rajalta Kivenlahdesta. Espooseen hän sijoittaa mielellään myös romaaniensa tapahtumia. Nyt Konstig on kuitenkin matkannut bussilla 106 Tapiolasta Kamppiin. Hän ei vaikuta täysin rentoutuneelta mutta istuu rauhassa, asiallisen vakavana kuin keskiportaan esimies aamupalaverissa. Kirjailijan työpäivä on tässä vaiheessa jo takanapäin. Päivä on kulunut kirjoittaen, sillä maaliskuussa ilmestyy uusi kirja, Pyhä ruoka: Mitä oikein saa syödä? Siinä Konstig tarkastelee nyky-yhteiskunnan suhtautumista ruokaan. Ruoka on ollut Konstigin intohimon kohde niin kauan kuin hän muistaa. Ei niinkään ruoan maku kuin sen psykologiset ulottuvuudet: moraaliset, eettiset ja ekologiset. Kirjojensa ohella Konstig onkin tuttu suurelle yleisölle juuri ruokaan liittyvistä kärkkäistä näkemyksistään. Niitä hän esitteli Helsingin Sanomiin kirjoittamissaan ruokakolumneissa, joita ilmestyi joulukuusta 2013 kesäkuuhun 2015. Ne käsittelivät ruokaa laidasta laitaan, T E K S T I A R L A K A N E R V A K U V A T B R Y A N S A R A G O S A ylioppilaslehti 29 1 / 2 1 6
kokkiohjelmista lavaviljelyyn ja lisäaineista proteiinitankkaukseen. Sosiaalisessa mediassa esille nousivat etenkin ne tekstit, joissa Konstig käsitteli tavalla tai toisella kasviksia: ”Kasvikset eivät ole täynnä vitamiineja”, ”Kasvisrasvoilla tehdään suurta ihmiskoetta” ja, kaikista suosituin, ”Tein kasvissyönnistäni kaikkien ongelman”. Samaa aihepiiriä Konstig käsitteli jo 2012 Imagessa julkaistussa jutussaan ”Lihan ilot”, jossa hän totesi kasvissyönnin olevan vaarallista harhaoppia. Jutun mukaan Konstig vastustaa kasvissyöntiä eettisistä syistä, sillä mitä hyväksytympää kasvissyönti on, ”sitä useampi vaikutteille altis nuori tyttö (käsite sisältää kaltaiseni humanistipojat) harhautuu kasvissyöntiin ja aiheuttaa sillä fyysisiä ja psyykkisiä vaurioita itselleen ja ympäristölleen.” Kasvissyönnin vaaroista on tullut Konstigin pyhä lehmä. Hän oli kasvissyöjä useiden vuosien ajan, 17-vuotiaasta lukiolaisesta 25-vuotiaaksi yliopisto-opiskelijaksi. Nykyään hän on varsin vahvasti sitä mieltä, että kasvissyönti ei ole hyväksi ihmiselle. ”Pavut on ihan paskaa proteiinia”, Konstig sanoo ja virnistää. ”Ne on ainoastaan parempaa proteiinia kuin suurin osa kasvikunnasta, joka tarjoaa paskempaa kuin paska proteiini.” Ruokavalio ei kuitenkaan ole ainoa asia, joka Konstigin elämässä on muuttunut. Opiskeluaikoinaan hän oli nimittäin myös vihreätukkainen punkkari, aatteineen kaikkineen. ”Muistatko Paavo Arhinmäen vaalimainoksen, jossa Paavo oli punajuuri, jolla oli vihreät lehdet? Minä olin hyvin nitraattipitoinen punajuuri”, Konstig sanoo, vähän hymähtäen. Tämä siis ennen kun hän ryhtyi espoolaiseksi perheenisäksi, jolla on enemmän tai vähemmän virallisia ravintosuosituksia noudattava sekaruokavalio. Mitä oikein tapahtui? V U O SIT U H A N N E N VA IH T E ESS A Konstig opiskeli ensin kulttuuriantropologiaa ja sittemmin kirjallisuutta Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Konstig valitsi antropologian, koska ajatteli, että sitä kautta hän oppisi ymmärtämään ihmisiä. Näin ei kuitenkaan käynyt. ”Antropologialla olisi mahdollisuudet ihmisten ymmärtämiseen, mutta ainakaan vuosituhannen vaihteessa se ei pyrkinyt vastaamaan sellaisiin kysymyksiin.” Tässäkin on Konstigin mukaan kyse ruuasta, tietenkin. Siinä missä muut antropologit halusivat pohtia sitä, miten todellisuus rakentuu, Konstig halusi lähteä siitä, mitä ihmiset syövät, sillä hänen mielestään se on perusta kaikelle muulle toiminnalle: yhteisöjen rakentumiselle, kumppanin etsimiselle, lisääntymiselle. Proseminaarityönsä Konstig kirjoitti inuiittien metsästysstrategioista. Opettajat kiittelivät Konstigin aihevalintaa mutta totesivat, ettei kukaan heistä voi auttaa häntä eteenpäin. Konkretian vaatimuksineen Konstig oli yksin. Antropologia ei ollut ainoa asia, joka tuotti Konstigille pettymyksen yliopistomaailmassa. Vähitellen hän huomasi liukuneensa varsin eri linjoille kuin opiskelutoverinsa myös maailmankatsomuksensa puolesta. Vihreätukkaisen punkkarin maailmankuva erkaantui yhä enemmän ympärillä vallitsevasta yleishumanistisesta ilmapiiristä. Konstig ei oikein itsekään tiedä, mikä siihen johti. Hän sanoo tulevansa varsin liberaaleista lähtökohdista (perheestään hän kertoo, että isä oli nuorena kuollut valokuvaaja ja kehottaa lukemaan Kaikki on sanottu -romaanin) ja pohtineensa paljon sitä, mitä sellaista tapahtui, ettei hän osannut enää samaistua annettuun viiteryhmäänsä. Tärkeäksi tekijäksi ”humanistisesta hattarahötöstä” irtautumiseen Konstig mainitsee kirjat, joiden kautta hän sai ”rokotuksen pahinta humanististihörhöilyä vastaan”. Vapaa-aikanaan Konstig nimittäin lueskeli evoluutiobiologiaa. ”Se oli mielestäni hirveän järkevää. Ajattelin, että varmaan evoluutio on vaikuttanut ihmisen psykologiaan, muokannut päätä yhtä lailla kuin vartaloa”, Konstig sanoo ja lisää: ”Humanistisessa tiedekunnassa se ei sopinut kuvaan.” Tärkeäksi virstanpylvääksi muodostui Steven Pinkerin vuonna 2002 ilmestynyt kirja Blank Slate, joka käy humanistisia tieteitä vastaan biologian keinoin. Blank Slaten teesi on, että humanististen tieteiden ajatus ihmisestä muokattavissa olevana tyhjänä tauluna, tabula rasana, on biologian kautta tarkasteltuna kestämätön. ”Vitsi se oli ärsyttävä kirja. Mä niin halusin heittää sen seinään.” Konstig kuitenkin luki kirjan loppuun, ja sitten toiseen kertaan, ja tuli siihen tulokseen, että kyseessä on tärkeä teos. ”Se oli minun ensimmäinen kurkistukseni kuplan ulkopuolelle.” Lopulta hän jätti kuplan kokonaan. RYPP Y K O N S TIGIN kulmakarvojen välissä syvenee ja hän ottaa kulauksen viinilasistaan. ”Se on jotenkin nurinkurista”, hän sanoo. ”Yliopistollinen vastakulttuuri, ne on omasta mielestään niin radikaaleja toisinajattelijoita ja itsenäisiä kyseenalaistajia. Ne on ihan lampaita.” Sitten kuplan ulkopuolelle päässyt Konstig kertoo täällä punavihreän kuplan kantabaarissa, miksi humanistien kyseenalaistamisen ihanne on ongelma. ”Se, mitä koko tässä vastakulttuuriporukassa ei tehdä, on kyseenalaistamisen kyseenalaistaminen.” Punk-aatteeseen ja muihin vastakulttuureihin sisältyy vahvasti ajatus yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta. Konstigin mielestä niissä on usein vallalla käsitys siitä, että porvarit pitäisi vain herättää, kertoa näille faktoja elämästä, jonka jälkeen kaikki olisivat luontaisesti samaa mieltä ja maailma näin ollen parempi paikka. Konstigin mukaan kuitenkin nimenomaan vastakulttuurin edustajat kulkevat laput silmillä kieltäytyen näkemästä sitä, mitä pitävät vääränä. Siis ne, joita humanistinen tiedekunta on pullollaan. ”Mitä koulutetumpi ihminen, sitä helpompi sitä on vedättää, koska sitä tottuneempi se on kuuntelemaan ja tekemään mitä käsketään”, Konstig sanoo ja lyö pöytään natsikortin: ”1930-luvun Saksa oli maailman koulutetuin maa.” Tämä ajatus koulutuksen lamauttavasta voimasta eroaa ratkaisevasti useimpien nykykirjailijoiden näkemyksistä. Esimerkiksi vuoden 2014 Finlandia-voittaja Jussi Valtonen kirjoitti 27.12. Helsingin Sanomissa julkaistussa esseessään, että vain mahdollisimman koulutettu, korkeatasoinen ja puolueeton tiedeyhteisö voi varjella meitä vedättäjiltä. Konstigin väite sen sijaan on, että nimenomaan ihmiset, jotka luulevat kyseenalaistavansa yhteiskunnan merkittäviä valtarakenteita ja luovansa silmät kirkkaina ja apposen auki valoisampaa tulevaisuutta, ovatkin niitä, jotka ovat eniten maailmasta irrallaan. Konstig nostaa esimerkiksi tästä queer-teorian, joka vielä hänen yliopistovuosinaan oli ”ihan hörhötavaraa”. Hänen mielestään on jännittävää nähdä, miten siitä nyt, 10–15 vuotta myöhemmin, on tullut valtavirtaan kuuluva käsite. ”Yhtäkkiä ihmiset ovatkin sitä mieltä, että ei olekaan enää sukupuolia ja että lapsille pitäisi ylioppilaslehti 31 1 / 2 1 6
opettaa, että ei ole sukupuolia”, Konstig sanoo ja tuhahtaa: ”Ei minkään näköisiä realiteetteja.” Toinen Konstigin esiin nostama esimerkki ”suvaitsevaiston” todellisuudesta vieraantumisesta on polyamoria eli moniavioisuus, josta on viimeisen kolmen vuoden aikana keskusteltu Suomessakin enenevässä määrin. Suvaitsevaisto, tai ”edistyneistö” kuten Konstig heitä kutsuu, kannattaa moniavioisuuden laillistamista. Konstig ei. Hänen mielestään on myös käsittämätöntä, että moniavioisuutta voidaan pitää edistyksellisenä: ”Oikeastaanhan se on sitä, että edistyksen pyörä on mennyt ympäri ja palataan tuhansien vuosien taakse.” Yhteiskunta on Konstigin mielestä liukumassa vaarallisesti kohti moniavioisuutta muun muassa tasa-arvoisen avioliittolain kautta. 13.8. Aito avioliitto -tapahtumassa kuvatulla Youtube-videolla Konstig sanoo: ”Jos me rikotaan avioliiton klassinen paketti, jossa on yksi mies ja yksi nainen, niin sen jälkeen kun se paketti on levällään sen voi täyttää oikeastaan millä tavalla tahansa. Ja seuraavaksi tulee sitten hyvin todennäköisesti moniavioisuuden vaatiminen ja suuria muutoksia yhteiskuntaan, sellaisia muutoksia, joiden seuraukset näemme vasta kymmenien, ehkä satojenkin vuosien viiveellä.” Videolla Konstig argumentoi, että tasaarvoisesta avioliitosta seuraa vihapuhetta niitä kohtaan, jotka kannattavat avioliiton pitämistä miehen ja naisen välisenä. ”Perinteisestä” avioliitosta tulee ”ajatusrikos”. ”Tietyissä piireissä, kulttuuripiireissä, se on sitä jo nyt. Kulttuuripiireistä tulevana tiedän tämän kokemuksesta.” SY YSK U U SS A Joonas Konstig päätti hylätä sosiaalisen median. Facebookista lähtemistä hän kutsuu ”parhaaksi asiaksi, joka minulle on tapahtunut sen jälkeen, kun lopetin Hesarin tilauksen”. Suvaitsevaiset kulttuuripiirit olivat osasyynä kirjailijan päätökselle. Blogiinsa hän kirjoitti asiasta syyskuun puolivälissä: ”Kirjoitan siitä kuinka some laumauttaa ihmisiä. Laumauttaminen tarkoittaa sekä sitä, että some jakaa ihmisiä leireihin, että sitä kuinka some kajoaa ihmisten yksilöllisyyteen ja yksilönrauhaan.” Tähän ajatukseen Konstig päätyi sen jälkeen, kun hänen statuspäivityksensä, jossa hän ennusti edistyneistön vaativan seuraavaksi moniavioisuuden sallimista, herätti vilkasta keskustelua. Blogiinsa Konstig kirjoitti: ”Päivitykseen kommentoi useampi ihminen kannattavansa moniavioisuutta jo nyt. He olivat punavihreitä kirjailijoita ja toimittajia, joiden töitä sinäkin olet saattanut lukea. Siinä sitten keskustelin heidän kanssaan kuinka en kannata moniavioisuutta ja niin edelleen, tällä lailla kuin somessa on kohtaamisteorian mukaan muka tarkoitus: erilaiset näköalat kohtaavat ja kohtaamisen kautta alkavat ymmärtää toisiaan ja ystävystyvät ja saavat uutta aikaan jne.” Niin ei tapahtunut. Konstig kirjautui ulos Facebookista eikä palannut. Hänen mielestään on mahdotonta käydä keskustelua sellaisten ihmisten kesken, joilla ei ole yhteistä arvopohjaa. ”Keskusteleminen on meidän ajan rakkaita illuusioita”, hän sanoo. ”Jos ihmisillä ei ole melko pitkää yhteistä pohjaa ja aika paljon yhteisiä arvoja ja ymmärrystä toisistaan, niin ei se keskustelu ole mikään yhteinen matka kohti jotain parempaa totuutta.” Keskustelujen sijaan syntyy väittelyitä. ”Ja väittelyiden seuraus on se, että ihmiset on vahvemmin omien mielipiteidensä takana.” Samaan aikaan Konstig on kuitenkin myös sitä mieltä, että vastapuolen ajatuksiin pitäisi tutustua. Ei siksi, että kaikki oppisivat olemaan ystäviä keskenään, vaan kiinalaisen Sunzin klassisesta Sodankäynnin taidosta tutun viisauden sanoin: tunne vihollisesi. Konstigin mielestä maailman edistyksellisimmänkin ihmisen kannattaisi tietää, mistä arvokonservatiivisuudessa on kyse. Tästä syystä Konstig suosittelee myös humanisteja ja muita suvaitsevaisia ja edistyksellisiä ihmisiä tutustumaan viime keväänä ilmestyneeseen kirjoituskokoelmaan Mitä mieltä Suomessa saa olla: Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit. Konstig toimitti kirjan yhdessä professori Timo Vihavaisen ja tiedetoimittaja Marko Hamilon kanssa. Siihen sisältyy reilu kolmekymmentä tekstiä sellaisilla otsikoilla kuin ”Salaliitto nimeltä kulttuurimarxismi”, ”Miksi en ole feministi”, ”Miksi homosaatio ärsyttää” ja ”Kuinka minusta tuli maahanmuuttokriittinen”. Kirjoittamassa ovat Vihavaisen, Hamilon ja Konstigin lisäksi olleet kirjailija Timo Hännikäinen, vaikuttamisviestinnän asiantuntija Heidi Marttila, matemaatikko Jukka Aakula ja sosiologi Erkki Lampén. ”Kirja on tullut kevään jälkeen vain ajankohtaisemmaksi”, Konstig pohtii. ”Me kirjoitimme sen ennen vaalituloksiakin, puhumattakaan kaikesta muusta, mitä viime vuonna tapahtui.” Näitä viime vuoden tapahtumia, erityisesti pakolaistilannetta, Konstig on käsitellyt myös blogissaan. Syyskuussa julkaistussa postauksessa Konstig kirjoitti, että hädänalaisia tulisi ensisijaisesti auttaa näiden kotimaassa. Tähän on hänen mukaansa ainakin kaksi syytä: avun saaminen laajemmille ihmisjoukoille sekä kulttuurien yhteentörmäyksistä seuraavien konfliktien välttäminen. Entinen vegetaristi-punkkari on tätä nykyä paitsi sekasyöjä, myös ainakin jossain määrin maahanmuuttokriittinen. Hän poikkeaa suurimmasta osasta niitä suomalaisia kirjailijoita, jotka ovat jakaneet maahanmuuttomyönteisiä ajatuksiaan julkisesti, joko omien kirjoitustensa tai haastattelujen kautta. Vaikkapa Jari Tervo on nimittänyt blogissaan rasisteja valkoiseksi roskaväeksi, ja Tiina Raevaara julkaisi Imagessa dystooppisen kertomuksen tulevaisuuden oikeistolaisesta Suomesta, jossa islam karkotetaan maasta kristinuskon voimin. JO O N A S K O N S TIG saattaa hyvinkin olla Suomen arvokonservatiivisin proosakirjailija. Silti hän ei suostu määrittelemään ideologista taustaansa. Puoluekannakseen hän mainitsee suostuttelun jälkeen ”Norman Mailer pormestariksi”. Sen sijaan hän kertoo lempiajattelijansa: Edmund Burke, Alexis de Tocqueville ja George Orwell. Näitä hän siteeraa mielellään myös blogikirjoituksissaan. ”Heidän lauseistaan löydän itseni ja maailman niin, että pitää läpsiä itseään poskille.” Irlantilaissyntyistä Burkea (1729–1797) pidetään nykyaikaisen konservatismin isänä. Ranskalainen de Tocqueville (1805–1859) puolestaan oli näkemyksiltään liberaali, ja brittiläinen Orwell (1903–1950) sosiaalidemokraatti. Mitä tästä sitten voi päätellä? Ainakin sen, että kirjailija Konstigin lempiajatukset on ajateltu vähintään 60 vuotta sitten. Nykyaika ja tulevaisuus eivät kuulu Konstigin lempisanoihin. ”Olen yhä vähemmän kiinnostunut siitä, mitä nykyaikana tapahtuu”, Konstig toteaa. ”Huomaan olevani sitä onnellisempi, mitä vähemmän sekaanun siihen.” Sääntöön on tietenkin poikkeus: omat lapset. Heidän kauttaan Konstig on päässyt osalliseksi ”ylisukupolviseen ketjuun”, jonka jatkuvuuden hän haluaa taata. Hän suosittelee lasten tekemistä. ”Lapset antavat syyn elää”, Konstig sanoo ja naurahtaa, vähän ironisesti mutta myös vähän ylpeästi: ”Tämäkin on varmaan hirveää porvarillista hapatusta.” • 32 1 / 2 1 6 ylioppilaslehti
VUOTAVAT AIVOT DARIEN ON NUORI IR ANIL AINEN INSINÖ ÖRI, JOK A HALUA A K EINOLL A MILL Ä HY VÄNSÄ P OIS KOT IMA AS TA AN . VÄHÄN NIIN KUIN JUURI NY T UHK AILEE MONI SUOMAL AINEN KOULU T E T T U . T E K S T I K A R O L I N A M I L L E R K U V I T U S J A A K K O S U O M A L A I N E N 34 1 / 2 1 6 ylioppilaslehti
KUIVA A JA KÖYH Ä Ä. Näihin kahteen k-kirjaimeen voi yleistää melkein kaikki Etelä-Iranin maaseudut. Mutta poikkeuksiakin on. Esimerkiksi Karien, kivenheiton päässä Persianlahdesta sijaitseva 2 800 asukkaan pikkukylä. Siellä suurella osalla lapsista on länsimaalaiset vaatteet ja perheenäideillä uusimmat keittiövempaimet. Ne on kaikki ostettu iranilaisella osaamisella ansaitulla mutta Dubaista tuodulla rahalla. Yksi Karienin kasvateista on Darien, 30. Hänen tulevaisuutensa muuttui valoisammaksi yhdessä sekunnissa vuonna 1997, kun tuolloin 11-vuotias poika heräsi päiväunilta äitinsä kovakouraiseen ravisteluun. Äiti itki ja nauroi samaan aikaan. Lopulta tämä sai kerrottua asiansa: Darien oli päässyt Iranin valtion ylläpitämään erityislahjakkaiden lasten kouluun. Äiti juoksi eteiseen pyörittämään Dubain suuntanumeroja lankapuhelimeen. Tästä piti kertoa isälle. Heidän poikansa pääsee nyt varmasti ulkomaille, Kanadaan, ehkä jopa Yhdysvaltoihin. Se tietäisi parempaa tulevaisuutta – jossain muualla. Perheen isä, Mohammad, oli nimittäin asunut Dubaissa viimeiset kuusi vuotta. Viimeksi tämä oli auttanut kaveriaan urheiluvarustekaupan pyörittämisessä. Kotiin Iraniin isä lensi kerran kahdessa vuodessa tuoden perheelle vaatteita, kenkiä ja, tietysti, rahaa. Suvun muut miehet, Darienin serkut ja sedät, asuivat myös Dubaissa ja Kuwaitissa. Suurin osa oli töissä vaate-, kangasja urheilukaupoissa. Sieltä olivat peräisin myös Darienin upouudet, leikissä pölyttyneet neljän raidan piraattiAdidakset. Palkat Dubaissa ovat kaksinkertaisia verrattuna Iranin palkkatasoon. Mutta syitä on muitakin. ”IH A N SA M A mihin menet, sieltä löytyy aina iranilaisia.” Tämä on iranilainen paikallisklisee. Iranilaisesta diasporasta kerrotaan tarinoita basaareilla, teehuoneissa ja kaduilla. Miltei jokaisella on Yhdysvalloissa opiskeleva tuttu, kaima Ruotsissa tai serkku Kiinassa. Iranilaisia asuu ulkomailla paljon. Luku liikkuu jossain neljän ja viiden miljoonan välillä. Sen lisäksi iranilaisia muuttaa jatkuvasti ulkomaille. Vuonna 2006 tehdyn International Monetary Fundin arvion mukaan 80 miljoonan asukkaan Iranista lähti korkeakoulutuksen saaneita vuosittain 150 000–180 000 ulkomaille asumaan. Siksi usein puhutaan ”aivojen lähtemisestä”, aivovuodosta. Saman arvion mukaan Iranin aivovuoto oli vuonna 2006 maailman korkeinta kehittyvissä maissa. Se on hullua, kun ajattelee, että nykyisen Iranin alueella syntyi maailman vanhin sivilisaatio. Vielä vuonna 1935 maata kutsuttiin Persiaksi. Se oli maa, jonne oli aina pyritty vaikka väkisin. Kun Bysantin keisari päätti 500-luvulla kieltää filosofian opetuksen valtakunnassaan ja sulkea Platonin perustaman filosofiakoulun Akatemian, sen jäsenet pakenivat juurikin Persiaan. Tohtori Peter Baofu kuvaa kirjassaan filosofien joukkopakoa Persiaan maailman ensimmäisenä rekisteröitynä ”aivovuotona”. Mitä tapahtui? Miksi nuoret ja koulutetut halusivat lähteä? VUODET 1978 –1979 muuttivat iranilaista yhteiskuntaa ratkaisevasti. Maata 38 vuotta johtanut kuningas Mohammad Reza Pahlavi syöstiin vallasta ja monta vuotta maanpaossa olleesta Ajatollah Ruhollah Khomeinista tuli maan uskonnollinen johtaja. Iranista tuli islamilainen valtio, jossa piti elää sharia-lain mukaan. Sharia tarkoittaa ”Jumalan ihmisille antamaa ohjeistusta”. Käytännössä laki määräytyy sen mukaan, kuka sitä tulkitsee. Khomeinin tulkinnan mukaan se tarkoitti seuraavaa: naisten piti peittää itsensä ja lisäksi alkoholi, uhkapelit ja länsimainen musiikki sekä elokuvat kiellettiin. Pannassa olivat myös aviollinen uskottomuus ja pankkien koron ottaminen. Rangaistukset olivat kovia: kivittäminen, vankila, raipaniskuja. Islamilaisen vallankumouksen jälkeen ihmisiä pakeni niin paljon Iranista, että esimerkiksi Los Angelesia, jonne monet lähtivät, ruvettiin kutsumaan vitsillä Tehrangeliksi. Darienin sukua islamilainen vallankumous ei paljoa liikuttanut. Suku asui kaukana isoista, politiikkaa henkivistä suurkaupungeista, joissa järjestettiin opiskelijamarsseja ja joissa Sepah, Khomeinin perustama sotilaallinen järjestö, piti kovaa jöötä kaduilla. Darien perheineen oli nimittäin jo valmiiksi tottunut elämään Iranissa vähän ulkopuolisina. Se johtuu uskonnosta. Ensinnäkin he olivat vähemmistössä, sunnimuslimeja maailman isoimmassa shiiavaltaisessa maassa. Toiseksi uskonasiat olivat olleet vähän toissijaisia Darienin suvun sunnimiehille, sillä heitä oli kiinnostanut vain yksi asia, parempi tulevaisuus. Siksi he ovat jättäneet perheensä, talonsa, kotikylänsä ja kulttuurinsa ja muuttaneet naapurimaissa asuvien sukulaisten matoille nukkumaan ja tekemään 16-tuntisia työpäiviä. Darienin, jonka opinnot erityislahjakkaiden lasten koulussa olisivat pian alkamassa, ei onneksi sentään vielä tarvinnut miettiä ulkomaille lähtemistä, pelkästään 372 kilometrin päähän etelään. Mutta se tuntui pienen pojan mielestä yhtä kaukaiselta kuin se outo paikka, jonne hänen isänsä katosi kauan sitten. ENSIM M ÄIN EN PÄIVÄ uudessa opinahjossa alkoi ihmettelyllä. Jokaisella luokalla oli oma opettaja ja jokaiselle oppilaalle oli varattu koulukirjat, sellaiset, joissa oli kannet tallella. Koululaisten aikataulu oli ahdettu täyteen: rukoileminen, tunnit, ruokailu, läksyjen lukeminen, myös se vähäinen vapaa-aika – kaikki oli aikataulutettu minuutilleen. Darien loisti koulussa ja oli parhaiden oppilaiden joukossa tiedekilpailuissa. Hän oli se poika, jolta tultiin kysymään neuvoa kun ei osattu. Toisaalta häntä kiusattiin – uskonnon takia. Sunnina Darien oli tottunut rukoilemaan viisi kertaa päivässä ja pitämään käsiä muiden mielestä vähän hassusti, edessä ristissä. (Nopeasti hän tottui rukoilemaan kuin shiia.) Samaan aikaan Iran eli vaikeaa aikaa. WTC:n kaksoistornien pommittaminen sai maan näyttämään naapurin Irakin kanssa Lähi-idän pahikselta. Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush liitti suorassa tv-lähetyksessä Iranin osaksi ”pahuuden kolmiota”. Ennen kuin Darien voisi lähteä maasta, hänen pitäisi saada koulu loppuun. Peruskoulun päätyttyä vuonna 2003 Darien tuskaili yliopistovalinnan kanssa. Historia ja filosofia kiinnostivat, mutta lopulta päätöksen teki pojan isä palattuaan Dubaista. Insinööri on varma valinta, tämä tuumi. Kun Darien aloitti insinööriopinnot yliopistossa syksyllä 2004, seuraavana vuonna Iranin presidentiksi valittiin konservatiivinen Mahmoud Ahmadinežad. Mies oli tunnettu Yhdysvaltain ja Israelin vastaisista lausunnoista. Välit länteen olivat surkeat. Lännen asettamat talouspakotteet eristivät Iranin muusta maailmasta. Inflaatio heitteli riaalin kurssia miten sattui. Kritiikki Ahmadinežadia kohtaan kotimaassa koveni. Siksi monet yllättyivät, kun tämä voitti vuoden 2009 vaaleissa vastustajansa Mir-Hosein Musavin suurella äänienemmistöllä. Ihmiset ylioppilaslehti 35 1 / 2 1 6
tulvivat massoina suurkaupunkien kaduille vaatimaan äänien uudelleenlaskentaa. Protesti yltyi, ja sen väitettiin yltyvän pahemmaksi kuin vuonna 1979. Vihreäksi liikkeeksi kutsuttu protesti ei jäänyt vain Iranin rajojen sisälle, vaan sosiaalinen media vei sen Lontoon, Berliinin, Rooman, Turkin, Sydneyn, Wienin ja Haagin kaduille. Ihmiset levittäytyivät Iranin suurlähetystöjen eteen ja vaativat tulosten nollaamista. Protestien aikana puhelimet ja internet olivat poikki toista päivää. Darien ei ollut kuullut ystävistään moneen päivään. Hän päätti käydä yliopistolla tarkastamassa ystävien asuntolat. Sieltä löytyivät ainoastaan rikotut ikkunat ja tyhjät käytävät. Kaduilla mellastaneista ihmisistä ei osannut sanoa, olivatko he opiskelijoita vai oliko seassa valtion joukkoja. Darien piiloutui kaaosta auton alle muutaman muun paikalle osuneen tuntemattoman kanssa. Illan pimetessä he kömpivät auton alta. Tilanne oli rauhoittunut, nyt saattoi lähteä kotiin. Lopulta kaikki Darienin ystävät löytyivät yhtä lukuunottamatta. Kukaan ei ole kuullut tästä sen jälkeen, sen jälkeen kun tämä vietiin ”kuulusteltavaksi”. Nyt jos koskaan pitäisi päästä ulkomaille, Darien ajatteli mellakoiden jälkeen. DA RIENIN TA RIN A ei yllätä Jaakko HämeenAnttilaa, Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professoria. Iranilaisten koulutustaso on korkea, etenkin jos sitä vertaa arabimaihin. ”Iranissa arvostetaan koulutusta, se nähdään melkeinpä itseisarvona. Tietysti se myös nähdään käytännöllisenä tapana saada töitä”, Hämeen-Anttila kertoo Kaisa-talon kahvilassa. Paitsi koulutettu, Iran on myös nuori kansa. Yli puolet iranilaisista on alle 30-vuotiaita. Iranin tapauksessa siis poikkeuksellisen paljon ihmisiä on kärkkymässä ulkomaille, jos Iranin autoritaarinen hallinto ja rajanaapurit antavat siihen luvan. (Kaikki Iranin ympärillä olevat maat ovat sunnivaltioita, niinpä sunnien ja shiiojen valtataistelut heijastuvat myös Iranin naapurisuhteisiin.) Iranin hallinto on perinteisesti viitannut aivovuotoon kintaalla. Islamilaisen vallankumouksen aikana Khomeini ilmoitti, että ihmiset, jotka puhuvat tieteestä ja länsimaisesta sivistyksestä ovat ”tekopyhiä” ja heidän pitäisi antaa lähteä maasta pois. Myös 2000-luvun lopun hallitsijan Ahmadinežadin suhtautuminen aivovuotoon oli yksioikoinen. Hänen mukaansa Iranilla ei vain yksinkertaisesti ollut aivovuoto-ongelmaa. Siksipä vihreä liikehdintäkään ei maassa ollut varsinaisesti yllätys, joskin sen voima yllätti. ”Se lähti liikkeelle niin nopeasti”, HämeenAnttila muistelee. ”Jossain vaiheessa, kun liikehdintä ei enää kasvattanut voimaansa, ymmärsin, ettei se tule onnistumaan.” Siitä seuraisi, että moni nuori ja koulutettu ei näkisi muuta vaihtoehtoa kuin lähteminen. OVATKO AIVOVUOD OT hyvä vai huono juttu? Kyllä ja ei. Lähtömaina ovat yleensä heikommin kehittyneet taloudet, kuten Intia, Aasia ja Lähi-itä. Näiden maiden asukit pakkaavat muita helpommin laukkunsa ja diplominsa ja lähtevät etsimään parempipalkkaisia töitä Yhdysvaltoihin, Australiaan, Kanadaan ja Iso-Britanniaan. Tämä ei ole mikään yllätys tai uusi tieto. Nimen aivovuodolle ovat kuitenkin keksineet britit, jotka havahtuivat siihen omassa maassaan. Vuonna 1962 Englannin kuninkaallinen luonnontieteiden akatemia julkaisi raportin, josta kävi ilmi, että 12 prosenttia maassa valmistuneista tohtoreista lähti ulkomaille työskentelemään, ja noin puolet heistä ei ikinä palanut maahan. Britit nimesivät pelottavan ilmiön brain drainiksi, aivovuodoksi. Aivovuodot voivat kuitenkin olla myös hyvästä. Käänteisessä aivovuodossa, reserved brain drain -ilmiössä ”aivopakolaiset” palaavat takaisin kotiin kansainvälisen kokemuksen ja kontaktien kera. Aivovuodosta kärsivien maiden haasteena on saada lähteneet aivot takaisin ulkomaanvaelluksen jälkeen. Yksi esimerkki onnistumisessa on Kanada, joka on onnistunut kääntämään Yhdysvaltoihin lähtevän aivovuodon investoimalla tutkimukseen rakentamalla maahan houkuttelevan tutkimuksellisen ekosysteemin. The University of British Columbia kertoi tammikuussa 2015 houkutelleensa tunnetun yhdysvaltalaisen kvanttifysiikan professorin Jenny Hoffmanin Harvardista. Hoffman kertoi, että hänet houkutteli Kanadaan ”loistava yhteisö ja hyvä labra”. Viime aikoina aivovuoto on ollut pinnalla myös henkisesti meitä lähempänä. Satojentuhansien kreikkalaisten pakenemista maasta on nimitetty ”Kreikan uloskäveleväksi tulevaisuudeksi”. Venäläinen älymystö taas on etsinyt ”vapautta lännestä” maan kiristyneen ilmapiirin takia. Sitten tulee pieni pohjoinen Suomi, jonka vertaaminen Iraniin tuntuu äkkiseltään kaukaa haetulta kulttuurierojen vuoksi. Mutta niin ei välttämättä ole. ”En ole koskaan kirjoittanut yhtä paljon suosituskirjeitä ulkomaille kuin tänä syksynä. Lupaavat nuoret tutkijat lähtevät”, twiittasi evoluutiobiologi Anna-Liisa Laine marraskuussa. Professoriliiton puheenjohtaja Kaarle Hämeri kertoi joulukuussa Helsingin Sanomille nuorten tutkijoiden näkymän olevan huonompi kuin 1990-luvun laman aikaan. Suomessakin siis ollaan huolissaan aivovuodosta, etenkin tutkijoiden osalta. Toisin kuin Iranissa, Suomen orastavan aivovuodon syyt eivät ole autoritaarisessa hallituksessa, vaan koko Eurooppaa koettelevassa talouskriisissä ja väestön vanhenemisessa. Lisäksi hallitus on päättänyt pahentaa ongelmaa leikkaamalla nuorilta – eli koulutuksesta. Jaakko Hämeen-Anttilakin on lähdössä. Mies oli istumassa kesämökkinsä kuistilla, kun hänelle soitettiin Skotlannin maineikkaimmasta yliopistosta, University of Edinburghista. Tarjolla oli professorin virka. Pesti oli täysin samanlainen kuin se, joka hänellä on ollut Helsingissä. Paitsi että Edinburgin laitos on Helsinkiä isompi – siellä on noin 20 hengen kansainvälinen tiimi, kun Helsingissä vastaavassa paikassa on vakituisia henkilöitä noin neljä. ”Minua on aina ajanut tieteen universaalius. Tärkeintä on tehdä hyvissä oloissa hyvää tiedettä, sijainnilla ei ole niinkään väliä.” Hallituksen koulutusleikkaukset eivät olleet varsinainen syy, jonka takia Hämeen-Anttila otti viran vastaan, mutta se on ehdottomasti vahvistanut päätöstä lähteä. ”Jos minulla olisi ollut isompi tutkimusrahoitus, niin en olisi nyt varmaan tässä vaiheessa lähtenyt. Päätökseen vaikutti se, ettei ollut mitään pidikkeitä.” Muiden suomalaisten lähtijöiden joukossa on Suomen molekyylilääketieteen instituutinjohtaja Olli Kallioniemi ja Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani Jukka Mähönen. Molemmat ovat kritisoineet hallituksen päätöstä horjuttaa tieteenteon mahdollisuuksia. ”Kun hyvinvointivaltion ideologiaa pyritään romuttamaan ja hyvinvointipalveluja heikennetään – tämä tulee iskemään nuoriin, kolmekymppisiin tutkijoihin”, Hämeen-Anttila jatkaa. Hänen entiset tutkijakoulutettavansa, nykyiset nuoret tohtorit katselevat aktiivisesti paikkoja ulkomailta. Mähönen kertoi Helsingin Sanomille 36 1 / 2 1 6 ylioppilaslehti
kannustavansa lähtöön erityisesti nuoria, joita yliopiston rekrytointikiellot koskevat. Aivovuotokeskustelu on synnyttänyt Suomessa kaksi leiriä. Yhteen kuuluvat tieteentekijät, jussivaltoset, finlandia-voittajat ja lähtevät tutkijat. Toisessa leirissä istuvat ministerit, jotka painottavat leikkausten tärkeyttä. Yhteistä maaperää keskustelulle on vaikea löytää. Kuumentuneen keskustelun ymmärtää, sillä aivovuoto maksaa valtioille paljon. IMF:n vuoden 2006 arvion mukaan Iranin aivovuoto on maksanut maalle vuosittain noin 50 miljoonaa dollaria. Kolmen vuoden päästä raportin ilmestymisestä ilmestyivät ensimmäiset kuvat Teheranin kaduilla pamppujen kanssa riehuvista vallankumouskaartilaisista. Vihreään liikkeeseen liittyi samanlaisia odotuksia kuin arabikevääseen: toivoa maan liberalisoitumisesta, oikeasta demokratiasta. ”Kansan enemmistö ei kuitenkaan halunnut sitä. Moni iranilaisista on tyytyväisiä maan konservatiiviseen johtoon. Jos juttelee pelkästään opiskelijoiden kanssa, saattaa saada toisenlaisen kuvan. Se on vähän kuin tämä meidän kupla täällä Helsingin yliopistossa”, Hämeen-Anttila sanoo. Vihreän liikkeen jälkeen maan johto kiristi otetta maasta. Sen huomasi myös tilastoista – Iranista lähti vähemmän ihmisiä kuin 2000-luvun alussa. ”Ahmadinežadin aikana Iranista lähteminen oli varmasti vaikeampaa, vaikka houkutus oli varmasti korkeampi”, Hämeen-Anttila jatkaa. Välikohtaus huononsi Iranin ja länsimaiden suhteita entistä enemmän. Darienille se tarkoitti, että viisumin saaminen muihin maihin oli entistä vaikeampaa. Myös Arabiemiraatit, jotka olivat ennen myöntäneet Iranin sunneille viisumeja, jättivät viisumit myöntämättä. Alkoi pitkä odotus. RUUDUN toisella puolella istuu hiljainen tyyppi. Skypettämistä on ollut vaikea sopia, sillä Darien on ollut reissussa pitkin joulukuuta. Vuodenvaihteessa hänen kanssaan saa sovittua myöhäisen illan. Hän on ilmoittanut etukäteen olevansa huonolla tuulella. Kiinan viisumista ei ole kuulemma vieläkään kuulunut mitään. Vielä marraskuussa Darien elätteli toiveita Aasiaan lähtemisestä. Siellä olisi töitä, joita Shanghaissa asuva serkku miehelle tarjosi. Serkusta ei ole kuitenkaan kuulunut mitään aikoihin. B-suunnitelma on lähteä Dubaihin ja toivoa, että siellä olevat serkut järjestäisivät jonkinlaista hanttihommaa. Dubaihin Darien kuitenkin pääsisi vain turistiviisumilla. Siis pitäisi tehdä pitkiä työpäiviä laittomasti. Mutta Lähi-idän oma tilanne on hankala. Viimeisin kahnaus alueella tapahtui tammikuun alussa, kun Saudi-Arabia teloitti tunnetun shiialaisen uskonnonoppineen Nimr al-Nimrin. Vihastunut joukko hyökkäsi seuraavana yönä Saudi-Arabian edustustoon Iranissa. SaudiArabia katkaisi diplomaattisuhteet Iraniin välittömästi. Bahrain ja Suan seurasivat esimerkkiä. Arabiemiraatit ja Kuwait viilensivät välejään Iraniin. JOS IR A NISSA vierailee, pitää muistaa huomioida, että länsimaisilla pankkikorteilla ei vielä pysty maksamaan eikä nostamaan rahaa siellä. Tulevaisuudessa se kuitenkin saattaa olla mahdollista. Vuonna 2013 Iranin presidentiksi nousi Hassan Rouhani, joka teki selvän pesäeron edeltäjäänsä Ahmadinežadiin. Rouhani nosti agendalle lännen suhteiden parantamisen ja Iranin avaamisen maailmalle. Riaalin alastulo saisi nyt loppua. Rouhanin noustua valtaan aivovuoto ongelmana vihdoin myönnettiin. Maan tiedeministeri Reza Faraji-Dana sanoi ilmiön olevan yksi eniten Irania vahingoittavista asioista. Hänen mukaansa Iranin pitäisi tarjota tutkijoille parempia mahdollisuuksia tehdä tiedettä. (Myöhemmin Faraji-Dana erotettiin virastaan, ja yhtenä erotuksen syynä oli hänen päätöksensä ottaa vuoden 2009 mellakoiden aikana erotetut opiskelijat takaisin yliopistoon opiskelemaan.) Rouhanin lupaus piti. Heinäkuussa 2015 Iran ja Yhdysvallat solmivat historiallisen sopimuksen. Iranin oikeutta rikastaa ydinmateriaalia rajoitetaan, ja samaan aikaan maahan kohdistuvia talouspakotteita luvattiin hellittää, asteittain. Tämä synnytti toivoa iranilaisissa ja tohinaa länsimaissa. Ulkomaalaisia delegaatioita, Suomi mukaan lukien, on lähtenyt Teheraniin solmimaan kauppasuhteita. Suomen ulkomaankauppaja kehitysministeri Lenita Toivakka kävi Teheranissa 70-henkisen kauppavaltuuskunnan kanssa, joka oli ministerin mukaan ”Suomen historian suurin missään maassa”. Syy vierailulle on yksinkertainen: Iranin markkinat ovat suuret ja houkuttelevat. 80 miljoonan koulutettu kansa. Lisäksi Iran toivoo kaupallis-taloudellista yhteistyötä niillä aloilla, joilla Suomikin: cleantech, telekommunikaatio, kuljetus, metsäteollisuus. Mutta hyvien suhteiden luominen vaatii myös hienovaraisuutta. Pitäisi tuntea maan historia ja kulttuuri. Kielitaidostakin olisi nyt hyötyä. Siksi voisi sanoa, että nyt jos koskaan Suomessa tarvittaisiin Hämeen-Anttilan alan osaamista. MYÖH Ä Ä N ILL A LL A , tammikuun 16. päivä, Darien lähettää WhatsAppissa hymiön. Yhdysvallat ja Euroopan Unioni ovat ilmoittaneet Iraniin kohdistuvien talouspakotteiden poistumisesta. Iranilla on maailman neljänneksi suurimmat raakaöljyvarastot – ja se tarkoittaa valtaa. Iranilla on hyvät mahdollisuudet nousta eristäytyneestä valtiosta alueen taloudelliseksi vetojuhdaksi. Tämä tarkoittaisi työtä ja parempia palkkoja iranilaisille. Voisiko Darien harkita silloin jäävänsä Iraniin? Ehkä. Mutta muutokset eivät tapahdu nopeasti. ”Jos pääsen pois Iranista, en palaa takaisin. Olen yrittänyt päästä ulkomaille niin kauan. Kaikki nämä uskonnosta johtuvat riidat… Pelkään, että milloin tahansa voi syttyä sota. En halua jäädä odottamaan sitä.” Onneksi salaa asennettu satelliittiantenni tuo kansainvälisen uutisvirran miehen olohuoneeseen. • D A R I E N I N N I M I O N M U U T E T T U . ylioppilaslehti 37 1 / 2 1 6
”JO N AIN H UHTIKUUN PÄIVÄ N Ä , jota en enää muista tarkemmin, minä heräsin ja sanoin itselleni pianonsoitto on nyt loppu. Enkä enää koskenut koko instrumenttiin. Menin suoraa päätä opettajan luo ja ilmoitin hänelle pianon kuljetuksesta.” Thomas Bernhardin Haaskion kertoja on lopettanut pianonsoiton, koska on ymmärtänyt, että ei voi olla siinä parempi kuin Glenn Gould. Tämä johtuu siitä, että ”Glenn on paras, vuosisadan paras”, vaikka kertoja, ja myöskin pianonsoiton Gouldin takia lopettanut, myöhemmin itsensä tappamaan päätynyt Haaskion nimihenkilö Wertheimer eivät sitä halunneetkaan aluksi myöntää. Sillä karmea kohtalohan siitä olisi tullut – olla vain ”yksi eurooppalaisista pianovirtuooseista”, kun on olemassa Glenn Gould, jonka tulkintaa Goldberg-variaatioista pidetään niin ihmeellisenä, että se kiertää tälläkin hetkellä jossain avaruudessa osana Voyager-levyä, jonka toivotaan vielä joskus päätyvän maapallon ulkopuolisen elämän käsiin. JO N AIN JO N KUN KUUN PÄIVÄ N Ä , jota en muista enää tarkemmin, minä heräsin ja sanoin itselleni sellonsoitto on nyt loppu. Se oli vaikea ja karmea päätös. Ei naurattanut yhtään, toisin kuin aina silloin, kun luen Gouldin varjoon jääneistä pianonsoittajista. Ehkä päätökseni olisi ollut kevyempi, jos olisin silloin tiennyt, että 35 päivää sen jälkeen kun minä synnyin, kuoli Thomas Bernhard, oopperalaulun keuhkosairauden takia jättänyt kirjailija, joka on kirjoittanut klassisesta musiikista ja siihen liittyvästä maailmasta paremmin kuin kukaan lukemani tekstintekijä. Mutta en S O N J A S A A R I K O S K I L O P E T T I S E L L O N S O I T O N , K O S K A E I V O I N U T O L L A P A R A S . T H O M A S B E R N H A R D O S O I T T I , E T TÄ N A U R E T T A V A A H A N S E O L I . N u o r e t m e s t a r i t TA M MIKUUN 8. PÄIVÄ kerroitte Twitterissä vastauksena kaupunginvaltuutettu Veronika Honkasalon kysymykseen, että kaikki asunnottomat saavat Helsingissä katon päänsä päälle ”kaupungin ja muiden toimijoiden yhteistyönä”. Sen jälkeen olette palanneet asiaan lukuisin twiitein. Kerroitte, että saamanne tiedon mukaan ”romanit majoitetaan Hirundon, HDL:n ja kaupungin yhteistyönä. 13. tammikuuta sanoitte, että Helsingissä ketään ei jätetä pakkaseen, koska ”yhteistyössä kaupungin, yksityisten ihmisten ja järjestöjen kanssa kaikki on saatu pakkasellakin majoitettua”. Majoitus on kuitenkin suhteellinen käsite, kuten Tekin näytätte twiiteissänne oivaltaneen. Romanien päiväkeskus Hirundosta kerrottiin, että 22.1. mennessä pakkaseen on jäänyt 10–15 henkilöä yössä. He ovat majoittuneet muun muassa telttoihin. Telttamajoitus ei ole ollenkaan hullumpi tapa viettää yönsä, etenkin jos ulkona on pakkasta yli 20 astetta. Haluammekin rohkaista myös Teitä, arvoisa apulaiskaupunginjohtaja, lähtemään telttaretkelle luontoon. Siltä varalta, ettette satu omistamaan telttaa, lähetämme teille sellaisen. Hyvää yötä. Y S T Ä V Ä L L I S I N T E R V E I S I N Y L I O P P I L A S L E H T I Hy vä a pul aisk aupunginjohta ja L aur a R äty, E S S E E E PI L O G I 38 1 / 2 1 6 ylioppilaslehti K U V I T Y K S E T : J A A K K O S U O M A L A I N E N K U V A : J U S S I S Ä R K I L A H T I
tiennyt, koska sen ajan, jonka olisin voinut käyttää perehtymällä kiinnostaviin kirjailijoihin, vietin musiikkileireillä ja Sibelius-Akatemian harjoitusluokissa, ja koitin opetella spiccaton, jota en koskaan kunnolla oppinut. Spiccato (nopea pomppiva jousityyli, jota tarvitaan esimerkiksi sellistien peruskauran Elgarin sellokonserton toisessa osassa) monien muiden yksittäisten syiden ohella johti siihen, että minusta ei tullut ammattimuusikkoa, vaikka olin suunnitellut niin 12-vuotiaasta 19-vuotiaaksi. Olin lahjakas, niin minulle sanottiin. En varmasti ”virtuoositasoa”, mutta ammattilaiseksi minulla olisi ollut rahkeita. Mutta se ei riittänyt. Ei, koska mitä pidempi aika kuudesluokkalaisen päätöksestä ryhtyä sellonsoittajaksi (solistiksi tietysti) kului, sitä selvemmin kävi ilmeiseksi, että minusta ei koskaan tulisi yhtä hyvää kuin joistakin muista. TAITEEN TASOA on mahdotonta mitata. Monen mielestä esimerkiksi nobelisti Thomas Mannin Tohtori Faustus on paljon parempaa klassisesta musiikista ammentavaa kirjallisuutta kuin Bernhardin Haaskio, Vanhat mestarit, Häiriö ja niin edespäin. Minun mielestäni näkemys on väärä, mutta en voi sanoa olevani oikeassa, koska kyse on mielipiteestä. Tämä on niin itsestään selvää, että sitä olisi turha kirjoittaa, ellei taidekritiikki usein väittäisi, monesti rivien välistä, tietävänsä objektiivisen totuuden taiteen niin sanotusta ”laadusta”. Tämä itsestäänselvyys, taiteen ja taiteen kokemisen pohjimmiltaan täydellisen subjektiivinen luonne, tuntuu monesti jäävän ”tärkeämpien asioiden” varjoon. Kiinnostavinta vaikuttaa olevan löytää vastaus absurdin valheelliseen kysymykseen: kuka on paras. Tämä näkyy esimerkiksi klassisen musiikin kilpailuissa, joiden määrä on kasvanut räjähdysmäisesti 1990-luvun jälkeen. Pelkästään kansainvälisiä pianokilpailuja on Alink-Argerich-järjestön mukaan noin 800, muita instrumentteja ja kansallisia kilpailuja laskiessa puhutaan tuhansista ja taas tuhansista. Tunnetuin ja perinteikkäin Suomessa pidettävä kilpailu on kerran viidessä vuodessa järjestettävä kansainvälinen Jean Sibelius -viulukilpailu. Viime joulukuussa Helsingissä kilpailtiin 11. kertaa. Huomio oli jälleen suurta suorine lähetyksineen ja tv-kommentaattoreineen. Klassinen musiikki kiinnostaa kansaa tuskin koskaan niin paljon kuin tällaisen kilpailun aikana. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, päinvastoin, mutta valitettavasti huomiolla ei tunnu usein olevan mitään tekemistä itse musiikin kanssa. Näidenkin kilpailujen aikana puhuttiin hyvin menneistä suorituksista, kilpailun johtamisesta kuin 100 metrin juoksussa, Bartókin sooloviulusonaatin selättämiseen tarvittavasta ”adrenaliiniruiskeesta” (eihän mennyt jo dopingin puolelle?) ja kerrottiin, että kilpailun voittanut Christel Lee ei antanut ”multivirtuoosin vaikutelmaa”. Twitterissä kävi ihan oma kuhinansa, kun kansalaisten piti päästä kertomaan, kuka ”veti parhaiten” ja kenen eleet ärsyttivät eniten. Tällaisten määrittelyjen perusteella tulee mieleen, että Bartók taisi oli oikeassa todetessaan kilpailujen olevan hevosia eikä muusikkoja varten. KILPAILU JA KYKYPUH E vertauksineen eivät kuitenkaan yllätä. Opetetaanhan klassiset muusikot vertailun ja ”oikeiden vastausten” kaidalle tielle pienestä pitäen. Klassisen musiikin koulutus perustuu siihen, kuinka soittaa juuri niin kuin nuotissa lukee. Pakkohan se on, koska koko hommassa on vuosikaudet kysymys muiden tekemien kappaleiden ulkoa opettelusta. Vaikka opettaja olisi kuinka lempeä, musiikin tosissaan ottava oppii varomaan, jopa pelkäämään virheitä. Metronomi hakkaa rytmiä kuin lehtori karttakeppiä muutama kymmenen vuotta sitten. Nuotteja tuijotetaan niin, että verisuonet katkeilevat silmistä. Kun ”multivirtuositeetti” on saavutettu, jos on, voi alkaa rikkoa sääntöjä. Harva siinä vaiheessa enää pystyy. Ja ehkä ei edes kannata kilpailumenestystä ja orkesteripaikan saantia ajatellen. Sermin takaa soitetussa parin minuutin pituisessa ”työpaikkahaastattelun” ensimmäisessä osassa ei virheille ole sijaa, jos mielii jatkoon. Eikä sen jälkeenkään. Sibeliuskilpailussakin lehdessä mainitsemisen arvoiseksi koettiin muun muassa se, että jollekin sattui soittaessa pieni muistikatkos. Klassisen koulutuksen saanut muusikko on melko yksin, jos haluaa lopettaa vertailemisen ja alkaa pohtia esimerkiksi musiikkia itseään. (Eräs muusikkoystävä totesi kerran, että on sääli, kun muusikoiden kanssa ei koskaan voi puhua musiikista.) Ehkä jotain voi päätellä myös siitä, että harva klassinen muusikko haluaa improvisoida tai on kiinnostunut säveltämään omaa musiikkiaan. Minäkään en ollut. Ei siksi, ettei minulla olisi mahdollisesti ollut musiikillista sanottavaa, vaan siksi, että mielestäni en ollut tarpeeksi hyvä. En ollut kuten Glenn Gould (tai sellonsoiton termein Pablo Casals). Mutta nyt olen, ainakin yhdessä suhteessa: myöhemmiten Gouldista tuli äärimmäisen kova kilpailuinstituution vastustaja. Hän kuvasi kilpailuihin osallistujia henkisen lobotomian uhreiksi. KUN ASIOISSA alkaa olla kyse vain hyvän ja huonon ummehtuneesta dikotomiasta, musiikki alkaa menettää järkeään kuin spiccatoa peilin edessä kuusi tuntia putkeen hinkannut sellisti. Silloin on vaarana, että käy niin kuin kriitikko Regerille Bernhardin teoksessa Vanhat mestarit. Regerin luonnetta kuvaa teoksen motiivilause Kierkegaardilta. Se kuuluu: ”Rangaistus on rikoksen mukainen: että elämänhalu otetaan ihmiseltä kokonaan, että hänet ajetaan täydellisen tympäännyksen valtaan”. Tällaista Regerin tympäännys on: ”Velázquez, Rembrandt, Giorgione, Bach, Händel, Mozart, Goethe, hän sanoi, samoin Pascal, Voltaire, pelkkiä valtaviksi pöhötettyjä hirmuisuuksia. Se Stifter, hän sanoi eilen, jota aina ihailin niin hirmuisesti, että se oli jo enemmän kuin kuuliaisuutta, on itse asiassa tarkemmalla lukemalla yhtä huono kirjailija kuin Bruckner on tarkemmalta kuulemalta huono, etten sanoisi viheliäinen säveltäjä.” Reger ampuu ikonit alas mädillä tomaateilla. Ymmärrän hänen tuskansa: jos ei itse osaa, on helppo alkaa vihata niitä, jotka osaavat. Mutta kukaan ei vihaa ilman syytä. Regerin haukkumisen kohdistuessa kaikkiin tapahtuu niin kuin matematiikassa: miinukset kumoavat toisensa, ja kriitikko tulee paljastaneeksi itsensä. Käy ilmi, että hänen huolensa ovat todellisuudessa paljon maanläheisempiä kuin se, kuinka kammottava mikäkin säveltäjä on. ”Kun menettää läheisimmän ihmisen, kaikki on tyhjää, voi katsoa minne tahtoo, kaikki on tyhjää, ja sitä katsoo ja katsoo ja näkee, että kaikki on todella tyhjää ja vieläpä lopullisesti, sanoi Reger.” Reger on menetyksiä kokenut leski, jonka Wienin taidehistoriallisessa museossa tapahtuneen avautumisen tarkoitus oli lopulta pyytää ystävää teatteriin. Armottomasta arvioinnista jää jäljelle tuuleen hajoava olkinukke elämän helvetillisen sietämättömässä kokonaisuudessa, jonka ainoa fakta on, että me, ihan jokainen, kuolemme. Se tekee melkein kaikesta väen väkisinkin vähän naurettavaa. Spiccatostakin. • K I R J O I T T A J A O N Y L I O P P I L A S L E H D E N T O I M I T U S S I H T E E R I , J O K A P A K E N E E K U O L E M A N P E L K O A A N B E E T H O V E N I N 1 5 . J O U S I K V A R T E T O N J A B L A C K E Y E D P E A S I N I G O T T A F E E L I N G I N P A R I I N . B E R N H A R D I N T E K S T I E N S U O M E N N O K S E T T A R J A R O I N I L A . ylioppilaslehti 39 1 / 2 1 6 K U V I T Y K S E T : J A A K K O S U O M A L A I N E N K U V A : J U S S I S Ä R K I L A H T I
E PI L O G I T Ä R K E I T Ä I H M I S I Ä 196 -LUVULL A pikkuruisessa Päiväntasaajan Guineassa oli asiat ihan hyvin. Maassa oli Saharan eteläpuolisen Afrikan valtioista toiseksi korkein bruttokansantuote, paras terveydenhuolto ja alin kuolleisuus. Yksi mies ja hänen sukulaisensa käänsivät kaiken hetkessä päälaelleen, eikä maa ole toipunut vieläkään. Noitatohtorin poika Francisco Macías Nguema nousi Päiväntasaajan Guinean presidentiksi 1968, kun Francon Espanja oli päättänyt myöntää siirtomaalleen itsenäisyyden. Nguema ylsi kunnon jytkyyn kansallispopulistisella kampanjallaan, jossa hän lupasi palauttaa perinteiset arvot kunniaan ja näyttää kaapin paikan Euroopan siirtomaaherroille. Maasta saivatkin pian paeta paitsi espanjalaiset, myös kolmasosa omasta väestöstä. Nguema muutti Päiväntasaajan Guinean jopa Idi Aminin Ugandaa karummaksi diktatuuriksi. ”Älymystöä” vihannut elämän koulun alumni Nguema tapatti kaikki silmälaseja käyttäneet ja pakotti ihmiset orjatöihin kaakaoplantaaseille. Hän poltti kaikki kalastusalukset, jotteivät kansalaiset pääsisi meritse pakoon ja tuhosi samalla koko tärkeän kalastuselinkeinon. Maasta pois johtava päätie miinoitettiin. Eräänlaisena hulluuden multihuipentumana Nguema teloitutti 150 ihmistä jalkapallostadionilla ”Oi niitä aikoja” -iskelmän soidessa taustalla ämyreistä. Koska oli joulu, teloitusryhmän jäsenet oli puettu pukin asuun. Nguema julisti itsensä ”uniikiksi ihmeeksi” sekä ”koulutuksen, tieteen ja kulttuurin Suurmestariksi” maassa, josta hän oli juuri hävittänyt kaiken tämän. Valtiolla ei ollut koko 1970-luvulla mitään taloussuunnitelmaa ja kuinka olisi ollutkaan, olihan Nguema tapattanut kansallispankin johtajan ja varastanut holveista kaikki rahat itselleen. Vuonna 1979 lähipiirille valkeni viimein, että setä on ehkä hullu. Ngueman veljenpoika Teodoro Obiang kaappasi vallan ja diktaattori sai itse tuijottaa kiväärin piippua. Veljenpoika Obiang lupasi kansalle palauttaa maahan demokratian, ja niinpä hän järjesti vaalit, joissa oli itse ainoana ehdokkaana. Nyt presidentti Obiang – joka tunnetaan maassa myös Jumalana – on hallinnut Päiväntasaajan Guineaa 36 vuotta ja täyttänyt komeasti setänsä saappaat. Obiangia pidetään niin ikään nyky-Afrikan pahimpana diktaattorina. Nguema-dynastian jatkajaksi on yllättäen spekuloitu Obiangin poikaa, varapresidentti Teodorínia, joka onkin jo osoittanut kasvaneensa vastuuseen. Hän varasti kansalta hiljattain 30 miljoonaa dollaria ja osti niillä pari Ferraria, kartanon Malibusta ja Michael Jacksonin Bad-kiertueella käyttämän timanttikäsineen. • N I K O K E T T U N E N Fr a ncisco M acIas Ng uem a, pr esidentti P A L S T A L L A E S I T E L L Ä Ä N S U U R H E N K I L Ö I T Ä . TÄ Ä LTÄ katsottuna Suomi vaikuttaa kaukaiselta kolkalta, jonka asukkaat tykkäävät eristää itsensä yhä kauemmas toisistaan. Marketista ostetut tomaatit maistuvat vedeltä, keskustan vilkkain katu näyttää aaveiden valtaamalta ja kotibileet lopetetaan kymmeneltä. Ei voi olla kysymättä: mikä ihmeen maa se Suomi on? 1. Liikenne. Suomessa voi ylittää tien ilman, että tarvitsee pelätä auton alle jäämistä. Julkiset liikennevälineet ovat ilmastoituja, penkit ergonomisia, ja, niin kliseistä kuin se onkin, toisen viereen ei istuta ennen kuin on pakko. Miten turvallista. Kuinka tylsää! Bangkokissa ilma löyhkäsi ilmansaasteista. Autot törmäilivät toisiinsa. Kadulla vilisti rottalauma. Kuumuutta. Meteliä. Kohtuuttomuutta. Liftasin Pattayalle sataakolmeakymppiä kulkevan rekan kyydissä. Rakensin itselleni ”kärryn” puulaatikosta, johon olin kiinnittänyt pyörät. Kiinnitin kärryn köydellä rekan takaosaan ja koitin olla tipahtamatta. Kun katsoin vasemmalle, vieressä juoksevien antilooppien lauma pöllytti hiekkaa silmiini. Minua ei kuitenkaan pelottanut. Olin täysin kiinni hetkessä. 2. Tunnollisuus. Suomessa käydään töissä, kun ollaan sovittu. Kytätään kellokorttia. Kyräillään kollegoita. En kai vahingossakaan tee enempää kuin tuo? Amerikassa puolestaan keskitytään uraan. Työ menee jopa oman hyvinvoinnin edelle. Kun kerroin amerikkalaiselle ystävälleni olevani kolmen viikon vapaalla, hän kysyi ”Are you tripping, man?” Hän oli itse lomaillut viimeksi vuonna 1991. 3. Ongelmat. Jo viikon reissaamisen jälkeen sellaiset huolet kuin ”Kulkeeko bussi tänään aikataulussa, kun on pakkasta?” tai ”Miksei ihastus vastaa viestiin?” tuntuivat samaan aikaan naurettavan vähäpätöisiltä ja monimutkaisilta. Kun sohvasurffasin melbournelaisen hipin luona, tunsin kiitollisuutta asioista, joita pidin Suomessa itsestäänselvyytenä. Puhdas pyyhe. Toimiva internet-yhteys. Kahden, toisilleen entuudestaan tuntemattoman ihmisen välille muodostuva yhteys, aito kohtaaminen. Kahdeksan tunnin bussimatkan jälkeen kupillinen riisiä lattialla uuden tuttavuuden seurassa syötynä oli kevyesti parempaa, kuin mikään ruoka, mitä olen hienoimmassa ravintolassa syönyt. 4. Ihmisyys. Kun tansanialainen airbnb-emäntäni mursi jalkansa, hän totesi, ettei tässä kuussa budjetti veny lääkärikäyntiin. Yksissä tuumin päätimme valmistaa kipsin padassa ja kiinnittää sen hänen jalkaansa. Kun projekti oli valmis, hän katsoi minua silmiin. Hänen muistonsa siirtyivät aivoihini ja minun ajatukseni siirtyivät hänen aivoihinsa. Silloin tajusin, että muidenkin kulttuurien ihmisillä on ihan samanlaisia iloja ja suruja kuin meillä. Hänkin oli kokenut ensimmäisen lemmikin kuoleman. Jännityksen ennen ensitreffeille menoa. Riemukkaat naurut ystävän kanssa. Sanoja ei tarvittu… 5. Vesi. Kun on ollut hetken aikaa poissa, myös suomalainen vesijohtojärjestelmä näyttää naurettavan ylelliseltä. Samasta hanasta tulee sekä kylmää että lämmintä vettä! Voiko tämä olla edes laillista? Kuka tämän maksaa? Berliinissä voisi kuitenkin tilata puhelinapplikaatiolla suoraan kotiin kokaiinia, viiniä ja Rakastajan. Siellä ei harrasteta normeja tai kafkamaisia sääntöjä. 6. Julkisilla paikoilla oleskelu. Suomessa on kauhisteltu viime aikoina niin sanottuja katupartioita. Kuka hullu norkoilee vapaaehtoisesti kaupungilla! Noin epämääräistä toimintaa eivät harjoita muut kuin natsit. Italiassa ei vastaavaa ihmeteltäisi. Siellä lapset kirmaavat pimeän tultua piazzalla. He syövät jäätelöä – sulassa sovussa fascistien kanssa. Ihmiset ymmärtävät toisiaan. • K I R J O I T T A J A S U R F F A A M I E L U U M M I N N E T I S S Ä K U I N S O H V A L L A . I I D A S O F I A H I R V O N E N K O L U M N I TERVEISIÄ ULKO M AILTA 40 1 / 2 1 6 ylioppilaslehti K U V I T U K S E T : J A A K K O S U O M A L A I N E N K U V A : J U S S I S Ä R K I L A H T I
Näytelmäkirjailija Veikko Nuutinen, missä vaiheessa 1980-lukulaisten yhtenäiskulttuuri kuoli? ”Ite mukanokkelana suvakkina mietin eilen, että yhtenäiskulttuuri kuoli silloin kun nostalgiapuolue perussuomalaiset perustettiin vuonna 1995. Meidän näytelmässä ”yhtenäiskulttuuriin” matkustetaan tosi subjektiivisten muistojen kautta. Isohko havainto jo harjoituskauden alussa oli, että on tosi vähän mitään kollektiivisia ja yhteisiä kokemuksia tai muistoja mitkä kaikki jakaisi. Esim. kun mulle tärkeitä/ kiehtovia/pelottavia asioista pienenä olivat Sepultura, Sarah Young, Tao Tao ja Aids-Timppa, niin jollekin toiselle ne ei välttämättä tarkoita mitään. Kun kysyin työryhmältä tätä, tuli tällaisia vastauksia: lätkän MM-kulta 95, koulusurmat, Pertti Kurikan Nimipäivät euroviisukarsinnoissa, Kurt Cobainin itsemurha, kun pesto tuli kauppoihin, erikoiskahvit eli se kun tilasin maakunnassa ensimmäistä kertaa vaaleapaahtoisen suodatinkahvin sijaan ekspressoa (ja juuri noin väärin lausuttuna). Mutta niistäkään mikään ei koskettanut kaikkia.” V E I K K O N U U T I S E N K I R J O I T T A M A J A L A U R I M A I J A L A N O H J A A M A S U K U P O L V I N Ä Y T E L M Ä P A S I W A S H E R E S A A K A N T A E S I T Y K S E N S Ä K O M T E A T T E R I S S A 2 4 . 2 . 2 1 5 . Muusikko Olavi Uusivirta, millainen on olaviuusivirtaiaanisin mahdollinen kappale? ”Badlands-tempoinen duurissa menevä anthem kaiken katoavuudesta (mutta meillä on vielä tämä hetki, beibi). Kuolematon avauslaini, jota seuraa muutama vähemmän legendaarinen trivialiteetti. Paras osa on bridge, mutta sitä ei ole ymmärretty jalostaa kertosäkeeksi. Kertsi lävähtää käyntiin pitkällä korkealta lauletulla kaksoisvokaaliin päättyvällä tavulla, johon on väkisin kiinnitetty joukko muita tavuja täysin foneettisin perustein. Viimeistään c-osassa tulee pakollinen Kafka-viittaus, joka miinoittaa radiosoiton. Lopputulos: yliopistokaupunkien keikkasuosikki, joka ’toimii helvetin paljon paremmin livenä kuin levyllä’.” U U S I V I R R A N S E I T S E M Ä S S T U D I O L E V Y I L M E S T Y Y 1 2 . H E L M I K U U T A . N I M E L T Ä Ä N S E O N O L A V I , S I L L Ä S E O N T E K I J Ä N S Ä A I N U T E T U N I M I . Kirjailija Tommi Kinnunen, miksi suomalaiset ovat niin viehtyneitä historiallisiin romaaneihin? ”Suomi pitkään kuvitteli elävänsä yhtenäiskulttuuria, joissa kaikki olivat samanlaisia, jokainen muka nähnyt samat televisio-ohjelmat ja kaikki ikäluokat oppineet koulussa samat laahaavat virret. Mutta kun se oli valhe. Ei koko kansaa koskevaa yhtenäiskulttuuria ole koskaan ollut, vain kuoliaaksi vaiettuja vähemmistöjä. Ehkä historialliset romaanit kiinnostavat lukijoita siksi, että ne kovertavat väkivalloin typistettyihin kertomuksiin uusia näkökulmia. Että onkin ollut itsellisiä naisia. Että on ollut pärjääviä homomiehiä. Että kaikki eivät asuneet torpissa ja äänestäneet Kekkosta. Voimme oppia, että menneisyydessä oli yhtä monimuotoista kuin nyt.” K I N N U S E N T O I N E N R O M A A N I L O P O T T I I L M E S T Y Y H E L M I K U U S S A J A S I J O I T T U U H I S T O R I A A N , E L I V U O S I I N 19 3 8 – 2 6 . K O O N N U T : O S K A R I O N N I N E N T E O K S E T ylioppilaslehti 41 1 / 2 1 6 K U V I T U K S E T : J A A K K O S U O M A L A I N E N K U V A : J U S S I S Ä R K I L A H T I
E PI L O G I TER RORISMI tuo mieleen pommeja, sirpaleita ja irtoraajoja. Marraskuussa eduskunnassa tehtiin lakialoite terroristijärjestöön kuulumisen säätämisestä rikokseksi. Kuulostaako hyvältä idealta? Ei, koska se on huono. Vaikka terroristijärjestöön kuuluminen olisi rikos, sillä tuskin ehkäistäisiin yhtäkään terrori-iskua. Katsotaanpa, miksi. Ensinnäkin, millainen järjestö on ”terroristijärjestö”? Kaikki rikollisjärjestöt eivät nimeä itseään yhtä selkeästi kuin suomalainen M.O.R.E. (Me Olemme Rikollisten Eliittiä), eikä kaikilla rikollisjärjestöillä ole virallisia jäsenvaatimuksia kuten murhatuomio ja oma moottoripyörä. Jotkut pitävät esimerkiksi Greenpeacen toimintaa terrorismina (vuonna 2005 Tanskan valtio vei Greenpeacen oikeuteen juuri terrorismilakien perusteella). Toisaalta vaikkapa polttopulloiskuja vastaanottokeskuksiin tai ”Odinin sotureiden” katupartiointia ei ole pidetty terrorismina, vaikka niitä voisi aivan hyvin pitää. Pelon aiheuttaminen osana terrorismin määritelmää liittyy siihen, kuka pelkää. Toiseksi, millaista toimintaa sitten on pelkkä järjestöön kuuluminen? Mielikuvaan perinteisistä rikollisjärjestöistä sisältyy selkeä hierarkia. Kansainvälisesti taas esimerkiksi Al-Qaidaa ja ISIS/IS/ISIL/ Daeshia pidetään organisaatioiltaan melko löyhinä. Useat terroristijärjestöt ovat moninapaisia ja nopeasti muuttuvia, eikä niihin voi vain ”liittyä jäseneksi”. Jos jäsenyys taas vaatii tekoja niin… no, suurin osa terroristisista teoista ja niiden valmistelusta on jo kielletty rikoslailla. KUN JOKIN rikoslain määritelmä ei ole täsmällinen, sitä on mahdollista käyttää väärin. Venäjällä ja Turkissa terrorismirikoksista on tuomittu toimittajia ja poliittisia vastustajia. Epäselvä määritelmä ”terroristijärjestöön kuulumisesta” myös antaa vallan ennakkoluuloille. Vuonna 2015 sekä Yhdysvalloissa että Iso-Britanniassa poliisi pidätti koululaisen, jota opettaja epäili terroristiksi. 14-vuotiaan Ahmed Mohamedin tapauksessa pidätyksen syynä oli itse rakennettu kello, ja 10-vuotiaan brittipojan tapauksessa kirjoitusvirhe äidinkielen tehtävässä. Pelko saa älykkäätkin ihmiset tekemään ylilyöntejä. Juuri pelko taas on olennainen osa terrorismin määritelmää. Terrorismi nimittäin on pelottavaa, koska sen on tarkoitus olla. Koska pelko on yksittäisen ihmisen tunne, terrorismin torjuminen lainsäädännön kautta on vaikeaa. Siksi terroristijärjestöön kuuluminen pitäisi määritellä hyvin selkeästi, jos se halutaan lisätä rikoslakiin. Se taas saattaa osoittautua mahdottomaksi tehtäväksi. O N KIELELLISESTI mahdotonta muotoilla rikoslakiin kohtaa, joka täydellisesti määrittelisi terroristijärjestöön kuulumisen. Epäonnistunut lain muotoilu taas voi johtaa syyttömien tuomitsemiseen. Terroristijärjestöön kuulumisen lisääminen rikoslakiin tuskin estäisi terrori-iskuja, sillä yksittäisen henkilön syytteeseen saaminen on hidasta ja kallista. Monista rikoksista tuomitaan jo nyt kovempi rangaistus, jos ne on tehty osana terrorismia. Myös muun muassa terrorismiin värväys ja kouluttautuminen sekä terrorismin rahoittaminen ovat jo Suomessa rikollista. Erityisesti terrorismin rahoittamiseen pitäisi suhtautua vakavammin. Sen sijaan viime syksynä hallitus halusi tehdä terrorismista helpompaa ajamalla vauhdilla läpi hallintarekisteriä, joka olisi mahdollistanut rahan oikean omistajan salaamisen. Toteutuessaan hanke olisi auttanut myös terrorismin rahoittamista. Sama vaikutus on elektronisilla valuutoilla kuten Bitcoinilla, sekä muilla uusilla tavoilla siirtää rahaa nimettömästi. Rahavirtojen läpinäkyvyyttä lisäämällä myös terrorismin rahoittaminen vaikeutuisi. Ennen kuin rikoslakiin lisätään uusia rikoksia, kuten terroristijärjestöön kuuluminen, kannattaisi tarkistaa, voitaisiinko samaan tavoitteeseen päästä jo olemassa olevien rikosten torjunnalla. • K I R J O I T T A J A O N O I K E U S T I E T E I L I J Ä , J O K A K U U L U U U S E I S I I N J Ä R J E S T Ö I H I N . S O N J A H E I S K A L A K O L U M N I Sinä olet ter roristi STARTUP-YRITTÄJÄ MIKI KUUSI TULTUAAN VALITUKSI FORBESIN VAIKUTTAJALISTALLE. M I E L I P I D E 42 1 / 2 1 6 ylioppilaslehti K U V A : J U S S I S Ä R K I L A H T I
” M A LLITOIMISTO NI manageri bongasi minut kaupassa, kun olin 13-vuotias. Mallin työ ei vielä tullut ikäni puolesta kuuloon, mutta kahden vuoden päästä annoin periksi mallitoimiston pommitukselle. En ollut haaveillut mallin urasta enkä ollut varma, oliko managerin esittelypuhe hienoin vai hirvein kuulemani asia. Ura eteni nopeasti, ja helmikuussa 2010 asiat räjähtivät käsiin. Pääsin avaamaan Lontoon muotiviikkojen näytöksiä, ja Prada osti oikeuden käyttää minua eksklusiivisesti Milanon muotiviikoilla. Kuukauden päästä olin Italian Voguen kannessa ja seuraavana syksynä samoissa Amerikan Voguen kuvissa Pharrell Williamsin kanssa. Jatkon kannalta oli haastavaakin, että urani alkoi sieltä, minne monet pyrkivät vuosien ajan. Oikeat ihmiset sattuivat löytämään minut oikeaan aikaan, ja minulla koettiin olevan uniikit kasvot, joille oli juuri tilausta. Mutta ei tällä alalla pysy pelkällä ulkonäöllä – pitää olla karismaattinen tyyppi, jotta ihmiset haluavat tehdä kanssasi töitä. Mallin työssä koukuttaa äärimmäinen kontrasti huippuhetkien ja aallonpohjien välillä: pääsee työskentelemään mielettömiin paikkoihin huikeiden ihmisten kanssa, mutta kääntöpuolena ovat viime hetkellä vaihtuvat suunnitelmat, karu kilpailu ja yksinäiset hetket väsyksissä vieraassa maassa. Ei ole olemassa yhtä tyypillistä mallin uraa – on niin yksilöllistä, millä tavoin kukin breikkaa. Monissa ammateissa tietää selkeämmin, mihin seuraavaksi etenee. Eikä mallin uralle voi tavalliseen tapaan hakeutua, se kun vaatii eräänlaisen lottovoiton geeneissä. Jos on 150-senttinen, ei mallin ura ole käytännössä mahdollinen. Viime syksynä uutisoitiin Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimuksesta, jossa arvioitiin, mitkä ammatit teknologia tulee todennäköisimmin korvaamaan Suomessa 10–20 vuoden aikana. Malli oli uhatuimpien ammattien listalla yhdeksäntenä. Hämmästelimme uutista managerini kanssa – en ymmärrä, mihin väite mallin työn katoamisesta voisi perustua. Tuntuu, että tilanne on pikemminkin päinvastainen: markkinoiden kehittyminen monissa Aasian ja Afrikan maissa luo lisää kysyntää malleillekin. Ehkä tutkimuksessa kuviteltiin, että muotia voisi pian esitellä tietokoneella luotujen, oikeita ihmisiä täydellisempien hahmojen yllä. Sellainen kuvitelma kertoo muotialan tuntemuksen puutteesta. Muotikuvilla myydään paljon muutakin kuin pelkkää tuotetta – tarinoita ja mielikuvia, itsevarmuutta, rakkautta ja statusta. En usko, että se olisi mahdollista ilman oikeaa ihmistä, johon katsoja voi samastua. Toki talouskriisi vaikuttaa muotialaankin, ja kilpailu töistä on entistä raaempaa. Toisaalta on tullut tilaa erikokoisille ja -taustaisille malleille, ja vaikka todelliseen diversiteettiin on vielä matkaa, suunta on oikea. Sosiaalinen media on vaikuttanut siihen, miten alalle noustaan. Somen myötä mallin persoonalla on suurempi merkitys ja mallilla enemmän valtaa omaan uraansa. Mutta eihän muotialan ja sen ihanteiden murros tarkoita, että mallin ammatti katoaisi. Tarvitaan ehkä erilaisia malleja kuin ennen, mutta tarve säilyy. Tiedostan kuitenkin, ettei oma mallin urani jatku loputtomiin. Siksi haluan akateemisen tutkinnon. Opiskelen maatalous-metsätieteellisessä markkinointia ensimmäistä vuotta ja nautin päästessäni taas oppimaan uutta. Haluaisin työskennellä jatkossakin muotialalla – jossain muussa roolissa sitten, kun en enää kameran edessä.” • R O O S A P O H J A L A I N E N Kirsi Pyr h önen, 22-vuotias m a lli P A L S T A L L A H A A S T A T E L L A A N U H A N A L A I S I A I H M I S R Y H M I Ä . L O P P U K I R I K U V A : J U S S I S Ä R K I L A H T I N O O R A I S O E S K E L I